Miltä maistuvat saukon kyyneleet? Kuka tietää. Sen sijaan kenellä tahansa on tänä viikonloppuna ollut mahdollisuus käydä toteamassa, että Otter’s Tears -niminen hanaolut Helsingin Angleterressä maistuu juuri nyt erittäin hyvältä, jopa omassa kovassa brittisarjassaan harvinaisen mainiolta. Yksi ilmeinen selitys hienolle maulle on, että tuote on matkustanut elävänä tynnyrioluena Britanniasta kauas Pohjolaan, ja sitä lasketaan tuoreeltaan täällä vain muutaman päivän ajan.
Britit viettävät tällä hetkellä Cask Ale Weekinä tunnettua teemaviikkoa, tai oikeastaan se on kestoltaan (22.9.–2.10.) käytännössä puolisentoista viikkoa. Kuten monet tietävät, cask ale on se sama perinteinen oluen tarjoilutapa, jonka kuluttajajärjestö CAMRA 1970-luvulla lanseerasi keksimällään uudissanalla real ale brittiyleisön tietoisuuteen. Käytännössä kaikki brittiläinen olutaktivismi keskittyi vuosikymmenten ajaksi tämän tynnyriolutperinteen pelastamiseen, ja siinä onnistuttiinkin isossa mittakaavassa. Maan pienpanimokenttä 1970-luvulta 2000-luvun loppuun oli käytännössä täysin cask-orientoitunutta.
On oikeastaan sama, kumpaa termiä asiasta käyttää. Jotenkin nykypuheessa cask on ehkä tullut enemmän etualalle. Real ale oli varmasti 50 vuotta sitten hyödyllinen tapa erottaa perinteinen pintahiivaolut isojen panimoiden väkisin hiilihapotetusta kuonasta, mutta nykyään on sen verran monia muitakin ”todellisia” tai ”oikeita” ale-oluita kuin cask-olut, ettei termin poleemisuus oikein enää tunnu niin rakentavalta. Tämä ei tarkoita, etteikö nimenomaan cask/real alen säilymistä myös tuleville polville tulisi pitää äärimmäisen tärkeänä osana Britannian olutperintöä.
Oman ikäpolveni olutintoilijat ovat oppineet pitämään melkein itsestäänselvyytenä, että cask-oluita on säännöllisesti tarjolla myös Suomessa – tai ainakin tietyissä Helsingin ja Espoon baareissa. Voi niitä nähdä myös pääkaupunkiseudun ulkopuolella, vaikkapa Oulun Leskisessä, Jyväskylän Harry’s-pubissa tai Tampereen Salhojankadun Pubissa. Kuitenkin se, että suomalainen baari omistautuu tosissaan cask-oluelle, edellyttää sitä, että joku henkilökunnassa on kouluttanut itsensä varsin vaativaan kellaritehtävään. Lämpötilojen, puhtauden ja ajan yhtälö ei ole helpoimmasta päästä. Voin kuvitella, että lisähaasteita on tullut Brexitin ja koronaviruksen myötä, mutta niistä en tarkkaan tiedä.
Thornbridgen Otter’s Tears (6 %) Angleterressä on joka tapauksessa jälleen yksi tämän tarjoiluperinteen riemuvoittoja. Tietysti caskin aikasidonnaisuudesta tosiaan seuraa, että se mikä oli eilen hyvää ei välttämättä ole sitä tänään tai huomenna. Jos näette vaikka Facebookista tai Untappdista, että jokin täkäläinen baari on juuri laittanut hyvän brittioluen cask-pumppuun, menkää apajille heti. Nyt Otter’s Tears oli lasissa vaaleankeltaista, hieman utuista. Tuoksussa oli cask-maista hiivaisuutta raikkaan sitruunan parina. Maussa cask-piirteet tuntuivat minusta pienenä marjaisuutena ja lähes pureskeltavana hiivan umamina, ja humala oli hieman greippimäistä mutta ei juuri lainkaan katkeraa. Kaikki oli lähellä täydellistä.
Kolmen vuoden takaisessa postauksessani löysin Helsingistä kuusi paikkaa, jotka sillä hetkellä tarjosivat cask-oluita. Muuallakin niitä on vuosien varrella nähty. Nyt juuri paikkoja ei taida olla niin monta. Varmimpia täällä keskusta-alueella ovat varmaan Iso-Roobertinkadun Black Door ja Museokadun St. Urho’s Pub, tietysti tuon Angleterren ohella – se tosin oli monien S-ryhmän baarien tavoin kesän kiinni. Eiköhän myös Citykäytävän Kitty’s Public House harrasta yhä caskia. Jos muita olennaisia paikkoja tulee tämän lukijoille mieleen, niitä saa ilmiantaa kommentteihin. Kuten Black Doorilla on Musta Ovensa, myös Urho’s Pubilla on oma ”talon real ale”, USB eli Urkki Special Bitter, tekijänä Olarin Panimo. Se oli kuitenkin tämän viikonlopun testissä päässyt lässähtämään hieman oudoksi, toivottavasti on normaalisti paremmassa tikissä. Tätä arvaamattomuuttahan cask-elämään liittyy, mutta kuten kesäisen Lontoon-matkanikin jälkeen totesin, parhaimmillaan se onkin sitten lähes elämää suurempaa.