Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 11

Tällaista Tampereen Sanomissa vuoden 1882 alkaessa:

olbutik-tampereen-sanomat-17-01-1882“Mielitään hyyrätä. Helmikuun 1 p. olutmyymäläksi sopiwa huoneus, mieluummin kaupungin osassa jossa on hywä kauppaliike. Tarjouksia annettakoon kirjallisesti T. tämän lehden konttoriin.”

Ilmoituksen ruotsinkielisestä versiosta näkee, että hywä kauppaliike tarkoittaa vilkasta trafiikkia – footfall, kuten englanniksi tavataan sanoa. Epäilemättä tämä oli olennainen asia. Olut oli varmasti tuolloin tuote, jota ostettiin kuten elintarvikkeita eli arkireiteiltä ja osin impulsiivisesti. Korkeiden Untappd-arvioiden perässähän jaksaa taivaltaa tarkoituksella vähän kauemmaksikin.

1800-luku ja 1900-luku eivät olleet oluenmyynnin suhteen veljiä keskenään. Vuosikymmenten ajan ajatus olutkaupan avaamisesta ja hyvän kiinteistön hakemisesta sille on tuntunut täysin vieraalta suomalaisessa yhteiskunnassa. Alko hoiti kaiken paitsi ykkösen myynnin vuosina 1932–1968, ja sen jälkeenkin meni melkein puoli vuosisataa, että kukaan olisi perustanut kauppaliikettä ihan vain myydäkseen olutta. Kuitenkin esimerkiksi Pien avasi ovensa jo vuonna 2016 eli ennen nykyistä alkoholilakia, joka sallii ulosmyynnin myös pienpanimoille.

Nykyisin tietysti on taas ajankohtainen kysymys – kuten 1800-luvullakin – sijaitseeko olutkauppa sellaisella paikalla, mihin potentiaalisten asiakkaiden on tarpeeksi helppo tulla. Tampereella tuollainen puoti löytyy kauppahallista, jossa ehto varmasti täyttyy. Täällä Kalliossa meillä on Öl Ut, ja Kluuvin kaupunginosassa tietysti juurikin Pien. Annankadun alkupäässä on Helsingin uusin tulokas, Rööperin Hopstop.

Ainakin Helsingin kaupat ovat samalla anniskelulaitoksia, joissa on mahdollista maistella paikan päällä niitä yli 5,5-prosenttisia tuotteita, joiden ulosmyyntiä laki ei salli. Sosiaalinen media on niillä käytössä uutena keinona houkutella paikalle “hywää kauppaliikettä”, tai ainakin influenssereita, joiden kautta tieto hienosta valikoimasta ja tapahtumista leviää laajemmallekin.

* * * * *

Helsingissä olutkauppoja oli 1800-luvun lopulla pitkä liuta. En ole nähnyt mitään kattavaa listaa tai karttaa, mutta olutkauppojen keskittymiä oli eri puolilla kaupunkia: Senaatintorin ja Kauppatorin liepeillä, tai toisaalta Kampin kaupunginosan pohjoisosissa Eerikin-, Albertin- ja Kalevankaduilla. Muuallakin kauppoja oli.

Maaseudulla oluen myyntiä oli alettu 1800-luvun viimeisellä neljänneksellä rajoittaa. Sinänsä esivalta oli aiemmin kannattanut olutta positiivisena vaihtoehtona suositulle paloviinan kotipoltolle. Kun maaseudulle vuosisadan puolenvälin jälkeen oli mahdollista perustaa olutkauppoja, niissä virtasi alkoholi vapaasti ja irtainta väestöä ynnä muita häiriöitä keskittyi myyntipisteiden läheisyyteen.

Kaupungeissa oluen myynti säilyi kuitenkin varsin vapaana. Panimoilla oli omia kauppoja, ja myös muut yksityiset toimijat saattoivat olutmyymälöitä perustaa. Joskus panimot sisällyttivät lehti-ilmoitukseensa listan kaupoista, joista heidän tuotteitaan löytyy. Oluen kulutus Suomessa keskittyi kaupunkeihin – erityisesti Helsinkiin, Turkuun ja Viipuriin. Matti Turusen Jos täytätte mun lasini -kirjassa siteerataan tuon ajan tilastoa, jonka mukaan olutta juotiin Turussa henkilöä kohti 70 litraa vuodessa – eli seitsemän kertaa enemmän kuin autonomian Suomessa keskimäärin.

Olutkauppa saattoi toki olla yhtä hyvin samalla viinikauppa. Puhelinluettelossa myymälä saattoi nimittää itseään vaikkapa “olut-, portteri- ja viinikaupaksi”. Toisaalta myös kaupat, jotka mainostivat erikoisia elintarvikkeita – erityisesti ulkomailta tuotuja – saattoivat myydä sen lisäksi kuuluisia viinejä, väkeviä alkoholijuomia tai oluita.

Olutkoira raiteillaan #6: Wien

Samuli Edelmann kehui aikoinaan juoneensa ”viinii” Wienissä, ja sitä olen minäkin monet kerrat tehnyt. Heuriger-ravintolat Wieniä ympäröivillä kukkuloilla ovat Euroopan viinipaikoista suosikkieni joukossa. Sen sijaan sanaparista Wien ja olut minulle tulee ensimmäisenä mieleen erityisesti yksi paikka, jossa en ole käynyt kolmeentoista vuoteen. Tämä on 7Stern-Bräu seitsemännen kaupunginosan Siebensterngassella.

Vuosina 2005–2006, jolloin Wien tuli meille hyvinkin tutuksi paikaksi, 7Stern-Bräu oli silloisen panimoravintolailmiön kärkipaikkoja Itävallassa ja ehkä koko Vanhalla mantereella. 7Sternin Märzen oli hyvä esimerkki siitä, miten pienpanimo-olut – silloin vielä uudehko ilmiö monissa Euroopan osissa – erosi suodatetusta ja kuohitusta makrolagerista. Ja kuitenkin ilman, että alkoholipitoisuutta tai humalatasoa olisi hilattu katosta läpi (sanoo muutamaa vuotta myöhempi minä).

Kun en ole muutenkaan vieraillut Wienissä tuon jälkeen kertaakaan, hyödynnän parin päivän pysähdystämme myös sen tarkkailemiseen, miltä paikallinen olutmeininki vaikuttaa nyt. Tässä välissä olutmaailmassa on tapahtunut paljon; sitä ei tarvitse tämän blogin lukijoille teroittaa. Itävalta on Euroopan olutmaista konservatiivisemmasta päästä: vanha, paikallinen olutkulttuuri on vahvaa. Ainakin työhypoteesina voi heittää, että uusilla tulokkailla on saattanut kestää kauemmin kuin muissa maissa lyödä itsensä läpi – ainakin jos he tarjoavat muuta kuin saksankielisten maiden perustavaraa. Tarkempi tutkimus voisi toki tuoda myös vivahteita tähän teoriaan.

Lounaalla Siebensterngassen vuonna 1994 perustetussa panimoravintolassa käy selväksi, että ainakin 7Stern-Bräu on yhä paikoillaan ja voimissaan. Matkaseuralainen vertasi sitä tässä suhteessa Tampereen Plevnaan. Molemmissa ravintolaa ruokkii tasainen virta kantiksia ja satunnaisia kävijöitä, ja panimolla on kunnianhimoa pitää tarjontansa kirkkaasti ”ruokajuomaksi riittävän” tason yläpuolella. Weihnachtsbock (6,3 %) on mainio kinuskinvaalea juhlajuoma ja myös Prager Dunkles (4,7 %) vaikuttaa maukkaalta. Schnitzel on aavistuksen reunasta kuivahtanut mutta muuten hyvä, ja kostea itävaltalainen perunasalaatti on sille ainoa oikea lisuke.

Itävalta vuonna 2005 oli vielä melko puhtaasti itävaltalaisen oluen maa. 7Sternin kausioluina oli kyllä jo joidenkin vuosien ajan tuolloin nähty pale alea ja jopa IPAa – ehkä jokin muukin uutta nuuhkiva panimo oli kokeillut niitä tehdä. Wienin ravintolat ja baarit tarjosivat kuitenkin vielä käytännössä pelkästään muutamaa Itävallan johtavaa lagermerkkiä. Ruokakaupoissa ei törmännyt muihin tyyleihin, eikä juuri mitään ulkomaisia oluita myyty. Nykymallin mukaisia ”olutkauppoja” ei tainnut olla. Vaikka join mielelläni Gösserin tai Ottakringerin normioluita, Eggenbergin Urbock (ja jouluaikaan Samichlaus) oli melkeinpä ainoa erikoisempi olut, jota Wienistä helposti löysin.

Tuolloin Eggenbergin ostopaikkani oli Grabenilla sijaitseva Julius Meinlin kaksikerroksinen herkkukauppa. Alakerrassa on juomia sekä kahvien ja keksien tyyppisiä kuivatuotteita, ylhäällä liha- ja kalatiskit, herkkusäilykkeet ja paljon muuta. Meinlin olutvalikoima piti tietysti tsekata nytkin. Sinne oli ilmestynyt paitsi joitakin ulkomaisia laatumerkkejä, joita en usko silloin olleen, myös Itävallan panimoiden uudempaa rintamaa. Salzburgin Gusswerkiltä ja parilta muulta vastaavalta nuoremmalta tulokkaalta oli amerikkalaisvaikutteisia oluita. Toisaalta suuret panimot ovat Itävallassakin lähteneet mukaan craft-tyylisten oluiden kehittelyyn, ja varsinkin Stieglin erikoiset pullot pistivät hyllyiltä silmään. Meinl oli kaiken kaikkiaan selkeästi päivittänyt oluthyllynsä 2010-luvulle.

Kuten odottaa saattaa, kaupungin laajimmat olutvalikoimat löytyvät kuitenkin käsityöoluelle eli Craftbierille omistautuneista erikoiskaupoista. Otin torstaina kaksi näistä reitilleni. Molempien yhteydessä toimii myös aktiivinen pienpanimo. Meidlingissa sijaitseva Beer Store Vienna on yhtä kuin Next Level Brewing. Kaupan valikoima ei mitenkään häikäissyt minua, mutta varsin kohtuullisen otoksen uusimmasta itävaltalaisesta craft beer -tekemisestä sieltäkin saa. Myymälä palvelee selvästi paikallista olutporukkaa muillakin tavoin, koska pari isoa kaappia oli varattu humala- ja hiivapakkausten esillepanoon. Toinen kauppa Beer Lovers sijaitsi Naschmarktin suunnalla eli lähempänä keskustaa. Sen kellaritiloissa majailee Mothers Milk -panimo. Beer Loversin olutvalikoima on vähintäänkin eurooppalaisittain hyvin laaja. En taida olla missään nähnyt näin hyvin eri maita, eri oluttyylejä ja erityyppisiä panimoita edustavaa kauppaa. Saatan postata asiasta vielä erillisen jutun (tiedän, että maailmassa on varmasti vielä parempia olutkauppoja, mutta ainakin minussa juuri tämä valikoima herätti ajatuksia).

* * * * *

Wien oli muutenkin monin tavoin entisensä. Uusi valtava Hauptbahnhof, jolle keskiviikkoaamuna saavuimme, vihjasi kylläkin kaikkea muuta. Se oli kalsea eikä antanut matkailijalle erityisen sujuvaa kokemusta siitä, miten kaukojunaliikenteestä liitytään paikalliseen joukkoliikenteeseen. Kun lopulta pääsimme keskikaupungille, asiat loksahtivat tuttuihin uomiinsa. Wien on yhä samaan aikaan vilkas ja rauhallinen, moderni ja keisariaikainen, elitistinen ja kansanomainen, tyylikäs ja hieman korni. Ruoka on hyvää, katukuva on viihtyisä ja joukkoliikenne toimii.

Joulumarkkinoita käynnisteltiin 7. kaupunginosan Spittelbergin korttelissa jo torstai-iltapäivänä, joten ne ehdimme nopeasti katsastaa. Raatihuoneen iso Christkindlmarkt avautui vasta perjantaina, jolloin olimme junassa matkalla kohti kotia. Muutenkin Wien oli lipumassa jo hyvää vauhtia joulukauteen, ja varmasti ilma on näillä toreilla tänäkin iltana sakeana Glühweinin höyryistä. Raatihuoneen nurkilla kävimme ihmettelemässä kaupunginmuseon Das Rote Wien 1919–1934 -näyttelyä, jossa kerrottiin Wienin sotienvälisestä sosiaalidemokraattisesta hallinnosta ja sen nykyäänkin näkyvistä aikaansaannoksista.

Voileipäteema oli hallinnut tätä junamatkaa jo Kööpenhaminasta lähtien, jossa nautiskeltiin smørrebrødejä jouluoluen ja portterin kanssa. Milanossa, Vicenzassa, Trevisossa ja Venetsiassa syötiin italialaisia pieniä aperitivo- ja cicchetti-leipiä. Wienissä perinteinen paikka tämän tyyppiseen ruokailuun on Trześniewskin buffetti, ja siellä nytkin kävimme. Leivät on leikattu pieniksi suorakulmioiksi ja herkulliset kala-, kananmuna- ja lihapäälliset on hienonnettu tahnamaiseksi värikkääksi mosaiikiksi. Tyylikkään annoksen kruunaa 1,77 dl kokoinen Pfiff raikasta lager-olutta. Takavuosina Trześniewskin ainoa voileipäruokala oli Dorotheergassella, jossa se 1900-luvun alussa avattiin, mutta nyt heidän leipiään saa useammasta kaupunginosasta.

Wienissä on tänä päivänä kolmisenkymmentä panimoa tai panimoravintolaa Verband der Brauereien Österreichsin mukaan. Määrässä on kyllä tapahtunut kasvua tuolta 2000-luvun puolestavälistä, jolloin niitä oli 10–15 luokkaa ja ne olivat kaikki uudehkoja. Myös tyylillinen tarjonta on lisääntynyt kuten kaikkialla Euroopassa. Uusien käsityöpanimoiden tuotteet erottaa kaupan hyllyissä 0,33 litran ”virallisesta craft beer -pullosta”, kun taas perinteisimpien panimoiden oluet myydään yhä saksalaisen muotoisissa 0,5 l pulloissa. Saksankielisissä maissa ja Tšekissä moderni ale-kenttä on aina tuntunut minusta enemmän irralliselta kerrokselta kuin vaikka Britanniassa tai toisaalta Puolan kaltaisissa ohuemman olutkulttuurin maissa. Tästä tunteesta en nytkään päässyt eroon, mutta eipä siihenkään kannata jäädä vellomaan.

Nopeasta katsauksestani jää tietysti jälleen puuttumaan paljon – esimerkiksi kaupungin uusimmat olutbaarit. Varmasti Wienistä löytyy 2010-lukulaisia baareja, joissa on laajat hanarivistöt, kuten muistakin suurkaupungeista. Paikallinen Craft Bier Fest osui myös minun kannaltani väärälle viikolle: se järjestetään tulevana viikonloppuna 22.–23. marraskuuta. Mukana on Partnerland Finnland ja sen myötä kymmenen suomalaista panimoa tuotteitaan esittelemässä. Käykää paikan päällä Marx Hallessa, jos olette perjantaina tai lauantaina Wienissä.

cofmdewien-4sdrwien-2wien-9cofcofcof

Helsingin olutmaisemaa Signe Branderin linssin läpi

Valokuvaaja Signe Branderin syntymästä on tänään kulunut 150 vuotta. Brander ikuisti monien muiden kuvaustöidensä lisäksi erityisesti Helsingin katoavaa katukuvaa, kun vanhaa puutalokaupunkia 1900-luvun alkuvuosina purettiin korkeamman kivirakentamisen tieltä.

Kun kyseinen aika oli myös paikallisen olut- ja panimoelämän kannalta pienimuotoista kulta-aikaa ennen kieltolakia ja Alkon kautta, ajattelin selailla kuvia ja katsoa, löytyykö tästä maailmasta mitään jälkiä Branderin kuvista.

Yllättävän paljon pientä mielenkiintoista osui silmään. Tietenkään esimerkiksi panimorakennukset tai ravintolat eivät ole kuuluneet sinänsä Branderilta tilattuun urakkaan, koska ne eivät ole olleet kollektiivisesti minkään purku-uhan alla. Niitäkin kuviin on satunnaisesti osunut, mutta varsinkin tästä materiaalista saa tuntumaa siihen, mistä olutta tuolloin reilut sata vuotta sitten ostettiin kotiin.

Otin alla oleviin poimintoihini mukaan myös joitakin muiden alkoholijuomien myyntiin ja mainontaan liittyviä otoksia. Useimmat alla olevat kuvat olen zoomannut Branderin kuvien osista tai yksityiskohdista, jotta bongaamani olutasiat erottuvat. (Kaikki kuvat: Signe Brander, Finna.fi / Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0.)

. N191

Simonkadulla (Simonskaja ulitsa) myytiin viinejä, punsseja, olutta ja portteria. 

. N304

Samantapainen kivijalkakauppa myi olutta sekä viiniä ja punssia Itäisellä Heikinkadulla eli Mannerheimintie 5-7:ssa.

vilhonkatu-pieni

Vilhonkadulla (vinosti nykyisen Kaislan sisäänkäyntiä vastapäätä) Uusi Wiinikauppa myi Sinebrychoffin olutta ja portteria.

mariankatu-pieni

Viranomaisen selän takana myytiin olutta ja portteria Mariankadulla.

. N425

Konstantininkadulla (nyk. Meritullinkatu) oli olut- ja ruokatarjoilu. Vaatimattomia ravintoloita oli puutalojen katutasossa eri puolilla kaupunkia, ja varsinkin Pitkänsillan pohjoispuolella näkyi kansankeittiöiden kylttejä.

Brander_Punavuorenkatu3-5-olutkauppasff-FINNA_cc-by-4-0

Punavuorenkadulla olutkaupan ikkunassa oli esillä tutun näköisiä Sinebrychoffin mainostauluja.

. N843

Uusi Osake-Panimo (Nya Aktie-Bryggeriet) Albertinkadun ja nykyisen Kalevankadun kulmassa oli jo kuvaushetkellä vuonna 1913 uuden omistajansa Sinebrychoffin sulkema. 

esplanadi-pieni

Alkoholijuomien mainoksia Pohjoisesplanadilla.

. N578

Ravintola Alppila sijaitsi Linnanmäen ja nykyisen Alppipuiston välisessä rinteessä. Puurakennus paloi ainakin kahteen otteeseen, ja 1950-luvun alun palon jälkeen sitä ei enää rakennettu uudelleen.

 

. N603

Kaivohuonetta ei tunneta ehkä erityisenä olutpaikkana, mutta monenlaisia virvokkeita on nautittu puistoravintolassa 1830-luvun kylpyläajoista alkaen. Kieltolain jälkeen ravintolassa oli kuitenkin tarjolla esimerkiksi reilu valikoima kotimaisia porttereita ja stouteja.

M012_HK19200131_18 (1)

Sinebrychoffien salongissa Bulevardilla istuu kuvatietojen mukaan Paul Sinebrychoff nuorempi.

Berliinin olutkauppoja

Jos sinulla on aikaa käydä Berliinissä olutostoksilla vain kahdessa kaupassa, käy näissä. (En minäkään ole käynyt muissa.)

Olin varannut itselleni keskiviikkoillan niin monen Berliinin olutkaupan kiertämiseen kuin suinkin ehtisin. Finnairin kone, jonka piti laskeutua Tegeliin 17.55, saapui etuajassa, mutta jouduimme odottelemaan puolisen tuntia portin vapautumista, joten koneesta päästiin ulos reilusti myöhässä. Tegelin ahtaudesta päästään näillä näkymin vuonna 2019, jolloin uuden Berlin-Brandenburgin lentokentän on määrä valmistua. Vaikeahan siihen on enää uskoa – kai Länsimetron myöhästely on sentään suhteessa pientä.

Suunnistin terminaalista ulos päästyäni taksitolpalle. Osa Berliinin olutkaupoista sulkee ovensa ihmisten aikoihin eikä puolenyön maissa, joten en uskaltanut jättää illan ensimmäiselle etapille ehtimistä joukkoliikenteen varaan. En tunne kaupunkia erityisen hyvin. Kun sanoin taksille kaupan katuosoitteen Triftstraßella, hän kysyi, onko se hotelli. Sanoin että ei. Kuskin mukaan sen nimisiä katuja on Berliinissä vain yksi, ja se on Weddingissä!

Tervetuloa Berliiniin. Olette matkalla osoitteeseen, johon taksikuskin mielestä turistin ei selvästikään ole syytä olla menossa. Wikipedia tukee käsitystä Weddingin epämääräisyydestä: viime marraskuussa kuriirifirma DHL on lopettanut kuljetukset kaupunginosaan, kun heidän postinkantajiaan on toistuvasti mukiloitu, kiristetty ja ryöstetty.

Totuus oli tietysti taaskin monivivahteisempi, ja suomalaisen matkailusivuston mukaan Wedding on viime vuosina alkanut kiinnostaa myös turisteja – esimerkiksi craft beer -yhteyksiensä ansiosta. Pienpanimo Eschenbräu on samalla kadulla olutkaupan kanssa, ja Vagabund Brauerei muutaman korttelin päässä. Pikavisiittini perusteella kyseessä oli aivan tavallinen kantakaupungin kaupunginosa, etninen mutta hipsteröityvä, osin vähän resuinen ja paikoitellen oikein viihtyisä.

cof

Hopfen & Malz sisäpuolelta: hyllyt on järjestetty oluttyylien mukaan.

Hopfen & Malz, Triftstraße 57, Wedding

Lämpimänä kesäiltana hyväntuuliset ihmiset pysähtyvät olutkaupan terassille juttelemaan tuttujen kanssa ja juomaan oluen tai pari puiden varjossa. Välillä asiakkaat käyvät hakemassa sisältä kaupasta uuden pullon ja kyselemässä omistajalta kaupan uutuuksista. Saa nähdä, eletäänkö tässä niin vanhaksi, että suomalaisissa esikaupungeissakin nähtäisiin jotain vastaavaa.

Ei uskoisi, että kauppa on avattu vasta vuonna 2012. Valikoimassa keskitytään todella vahvasti tarjoamaan parhaita oluita eri puolilta Saksaa, mikä tarkoittaa odotettavasti, että aika suuri osa pulloista on peräisin Baijerista ja varsinkin Frankenista. Belgiasta oli parin hyllyn verran tavaraa, ja yhden hyllyn kulmaan oli merkattu myös Kalifornia, tosin jouduin tarkalla silmällä hakemaan löytääkseni hyllystä edes pari amerikkalaisperäistä olutta. Uusi globaali craft beer loisti enimmäkseen poissaolollaan.

cof

Hopfen & Malz ulkopuolelta: paikalliset notkuvat neuvoa-antavalla.

Pienen kaupan eri osiot oli nimetty oluttyylien mukaan, ja suurimman osan tilasta veivät todellakin kotimaiset klassikkotyylit. Ale- ja IPA-nimiset hyllyt löytyivät kyllä myös, ja Spezialitäten-hyllyssä oli sitten kaikkea sekalaista, jota ei ole saatu mahtumaan tuttuihin kategorioihin. Yhdessä jääkaapissa luki ”Berlin”.

Omistaja Ludger Berges on mukavan oloinen ukkeli, joka oli lähes jatkuvassa liikkeessä takahuoneen ja kaupan välillä, hyräillen mennessään. Ostin valikoiman eteläsaksalaisia oluita ja pari berliiniläistä craft-pulloa, ellei muuta niin kuriositeetteina. Berges myi minulle pullojen lisäksi hyvän näköisen Berliini-olutkirjan, johon iskin silmäni tiskillä.

Biererei, Oranienstraße 19, Kreuzberg

Metro kiidätti minut keskustan halki Kreuzbergiin. En tarkoita sanoa, etteikö Berliinissä olisi useita muitakin hyviä olutkauppoja, mutta Hopfen & Malzin ja tämän Biererein nähtyäni ajattelin ainakin kokeneeni kaksi ääripäätä. Toinen oli siis varsin perinteinen, vanhan koulukunnan saksalaisiin pienpanimoihin keskittyvä, ja toinen tiiviisti 2010-luvun craft beer -aallon etulinjassa.

Päivittelin myyjälle, että on tavallaan absurdia, kun Berliinistä löytää monin verroin paremman ruotsalaisten käsityöoluiden valikoiman kuin Helsingistä. Syyt ovat tietysti päivänselvät, eikä iso Saksa ole toisaalta maantieteellisestikään kauheasti Suomea kauempana, jos Tukholmasta katsotaan. Bierereista näytti saavan Stigbergetiä, Brekerietiä, Beerbliotekiä ja Omnipolloa, tavallisimpia tanskalaisia sekä briteistä ainakin Brew by Numbersia ja Buxtonia. Lisäksi uudempaa craftia oli tarjolla sekä berliiniläisiltä panimoilta että muualta Saksasta.

Biererei

Biererei sisäpuolelta: kuvauskielto voimassa. ”It’s a policy, man.”

Valikoimassa on ilmeisesti noin 600 olutta, selvästi enemmän kuin Hopfen & Malzilla. Kun kysyin lupaa napsia pari kuvaa, jotta muistaisin, mitä kaikkea tällä kertaa oli jäänyt ostamatta, myyjä eväsi pyyntöni ykskantaan. Heillä on kuvauskielto. En ole sellaiseen vielä olutkaupoissa törmännyt, ja sentään melkein aina nappaan niistä kuvan tai pari, luvan kanssa tai ilman. Minulle tarjottiin sen sijaan paperilappua ja kynää, jos halusin kirjoittaa jotain muistiin. Jep jep…

Muuta tarjontaa

Biererei on pelipaikoilla Kreuzbergin suosittujen bilekatujen tuntumassa, joten sinne saattaa eksyä ihan vahingossakin. Wedding ei ole yhtä selvästi keskivertoturistin reitillä, mutta metrolla sinnekin pääsee hujauksessa, ja saksalaista olutta kaipaavan kannattaa visiitti Hopfen & Malziin tehdä. Kolmantena etappinani piti olla Bierlieb entisellä itäpuolella Friedrichshainissa, mutta sepä olikin sulkenut ovensa pysyvästi maaliskuun lopussa.

Kun sain oikeastaan haluamani ostokset tehtyä Hopfen & Malzista ja Bierereista, en enää jaksanut kiertää kaupunkia muita kauppoja tarkastamassa vaan vaihdoin vapaalle. Kellokin lähestyi jo iltakymmentä. Tähän listaan paikallinen journalisti on koonnut tasokkaita berliiniläisiä oluenostopaikkoja. Ratebeer toki kirjaa kaupunginosittain myös niitä vähemmän hohdokkaita.

Rooman olutkaupat

Viikko on vierähtänyt Rooman lämmössä, ja nyt on sitten aika muistella matkaa kertaamalla, mitä ikuisesta kaupungista jäi mieleen olutrintamalla.

Tämä oli ensimmäinen visiittimme Roomaan, joten aika kului tietysti pitkälti kaupunkiin tutustumiseen. Onneksi lomalla järjestyy yleensä päivittäin erilaisia tilaisuuksia testailla myös paikallisia ruokia ja juomia.

Palaan vielä parissa tulevassa postauksessa ravintoloissa ja baareissa tehtyihin oluthavaintoihin, mutta aloitan pikakatsauksella muutamaan roomalaiseen olutkauppaan. Koska lennolle oli varattu ruumaan menevä matkalaukkukin, pakkohan reissusta oli tuoda omaan olutkaappiin pieni erä tuliaispulloja.

Italia on roikkunut viime vuosina Euroopan neljän panimorikkaimman maan joukossa. Vaikken aivan tuoreimpia tilastoja löytänytkään, luultavasti vain Britanniassa, Saksassa ja Ranskassa on yhä nytkin enemmän panimoita kuin Italiassa.

Niinpä katselin kauppareissuilla erityisesti paikallisia tuotteita, ja yhtä lukuun ottamatta kaikki mukaan ostamani pullot olivatkin italialaista alkuperää. Vaikka italialaista tuntui olevan kaupoissa ihan hyvin tarjolla, edustettuina oli kuitenkin vain murto-osa maan 600–700 panimosta.

* * *

Les Vignerons, Via Goffredo Mameli 61

sdr

Antonio.

Viiniin ja Roomaan keskittyvissä blogeissa iloittiin, kun alkuviinien myyjä Les Vignerons siirtyi noin vuosi sitten Malatestan metroaseman lähistöltä keskeisemmälle paikalle Trastevereen. Yhtä iloinen uutinen se oli oluen ystäville, koska Trastevereen saatiin samalla oiva olutkauppa.

Olutvalikoima on vallannut Les Vigneronsin liiketilasta isoimman huoneen, sen joka kadulta sisään astuessa tulee ensimmäisenä vastaan. Hetken omin päin katseltuani pyysin suosituksia italialaisista oluista Antoniolta, joka omistaa kaupan yhdessä vaimonsa kanssa. Olen saanut jostain päähäni, että italialaiset panimot ovat erikoistuneet paikallisten tuotteiden (muidenkin kuin ohran ja humalan) käyttämiseen oluissaan. Niinpä toivoin vinkkejä tällaisista oluista ja käskin jättämään normaalit ipat ja apat väliin.

Suosituksiahan Antoniolla riittikin, ohdake-saisonista aina savustetulla levällä maustettuun stoutiin. Näistä lisää myöhemmin. Kun ostin muutaman italopullon lisäksi saksalaisen Bockin ja Kellerbierin, Antonio kertoi, että Roomassa on viikonloppuna Franken-Bierfest, josta frankenilaisten pienpanimoiden tavaraa löytyisi enemmänkin. Sitä olisi kuulemma tarjolla myös Trasteveren suositussa baarissa Ma che siete venuti a fà’ssa.

cofMitä tarjolla: Italialaisia oluita oli täällä ehkä enemmän kuin muissa näkemissäni kaupoissa. Belgialainen ja saksalainen olut olivat myös hyvin edustettuina, mutta muitakin ulkomaisia – Pohjoismaita, Brittein saaria, Yhdysvaltoja jne. – oli mukana.

Erikoisinta: Düsseldorfin klassikkoravintolan Zum Uerigen kausioluista oli saatu tänne myyntiin sekä Sticke että Doppel Sticke. Olenkohan edes nähnyt näitä koskaan pullossa?

Mitä ostin: Saison de l’Ouvrier Cardosa (LoverBeer).  

* * *

Domus Birrae, Via Cavour 88

Montin kaupunginosassa perjantain iltaelämä oli vilkasta, ja matkalla paikalliseen viinibaariin pysähdyimme ostoksilla olutkaupassa alueen pääkadulla. Kauppa on jonkin matkaa ylämäkeen Cavourin metroasemalta. Täällä oli oluiden ja muiden juomien ohella tarjolla homebrewing-tarvikkeita. Tunnelma kelmeine valoineen oli Les Vigneronsia karumpi, mutta valikoima vaikutti ihan riittävän laajalta.

cof

Mitä tarjolla: Tanska korostui jonkin verran olutvalikoimassa, samoin jälleen Belgia. Italialaista oli totta kai paljon, mutta ehkä tosiaan vähän vähemmän kuin Les Vigneronsissa. Jonkin verran jenkkejä oli joukon jatkona, samoin esimerkiksi Põhjalaa.

Erikoisinta: Ruotsalaisen Sahtipajan Violmjöd, ilmeisesti orvokilla (?) maustettu sima kirkuvansinisessä pullossa.

Mitä ostin: Bibock (Birrificio Italiano).

* * *

Off Licence, Via Veio 4

Kauppakuitin mukaan Johnny’s Off Licencena tunnettua kauppaa isännöi John Nolan, mutta ystävällinen irlantilaisen kuuloinen myyjä kiisti olevansa itse Johnny, kun sitä kysyin. Johnny on kuulemma matkoilla. Tämänkin myyjän sain suosittelemaan minulle omaa italialaista lempioluttaan kaupan valikoimista, ja kyseinen barley wine lähtikin mukaani parin muun pullon ohella.

digSitä ennen – heti kauppaan astuttuani – olin jo saanut kutsun takahuoneen viiniosastolla käynnissä olleisiin maistajaisiin. Siellä rennon oloinen italialaismies kaateli laseihin Soaven tuottajan Inaman viinejä eri rypäleistä. Maistelin paria sellaistakin, mutta viinejä en ostanut mukaani.

Kaupan sijainti tuntui aluksi näistä kolmesta hankalimmalta, mutta San Giovannin metroaseman tuntumaan näytti lopulta pääsevän monelta puolelta kaupunkia eri välineillä. Tännepäin lähtemiseen ei ole välttämättä samalla lailla muita hyviä syitä kuin Trasteveressa tai Montissa, mutta parinsadan metrin päässä oli esimerkiksi pieni tavaratalo Coin.

Mitä tarjolla: Kaiken kaikkiaan Johnnyllä oli oman arvioni mukaan näistä kolmesta kaupasta laajin valikoima. Oluthyllyt olivat tosin tiiviissä sumpussa ja se vaikeutti silmämääräistä arviointia. Veikkaisin, että täällä oli myös eniten muuta kuin italialaista tai belgialaista craft beeriä.

cofErikoisinta: Ale de Hardy Brasseurs du Monde -panimolta. Se ei ole välttämättä erikoisuus sinänsä, mutta aiheutti pään raapimista kun jäin miettimään, mikä on kanadalaisen – Thomas Hardyn innoittaman – barley winen suhde brittiläiseen klassikkoon Thomas Hardy Aleen.

Mitä ostin: Via della Cornacchia Barley Wine (Hilltop Brewery).

* * *

Muita oluenostomahdollisuuksia

Kolme yllä mainittua olutkauppaa sijaitsevat kaikki hieman ydinkeskustan ulkopuolella, vaikkakin ihan kohtuullisten yhteyksien päässä.

Rooman historiallisesta keskustasta voi löytää italialaisia oluita – joskin pienehkön valikoiman – esimerkiksi Via del Governo Vecchio 89:ssä sijaitsevasta puodista. Samoin Baladin-panimoon liittyvä baari Open Baladin (Via degli Specchi 6) myy sekä panimon omia että muutamia muitakin oluita myös mukaan. Kovin tarkkaan en käynyt läpi lukuisia muita viini- tai herkkukauppoja, marketeista puhumattakaan, mutta luulisin monenkin niistä myyvän muutamia yleisimpiä italialaisia pienpanimo-oluita.

Kauempana eteläisissä esikaupungeissa lymyilevästä Bir & Fud Bottegasta olen nähnyt kehuja, mutta sinne asti ei matka nyt vienyt. Sen sijaan kävimme syömässä mainion L’Oasi della Birran kellarissa Testaccion kaupunginosassa (Piazza Testaccio 38/41), ja kyseinen paikkahan on myös kauppa, jonka hyllyillä kiilteli ihan kelpo valikoima italialaisia ja ulkomaisia oluita.

Tulevissa postauksissa siis lisää Rooman tunnelmia sekä ostamieni italialaisoluiden arviointia.

Se pieni ero: Aventinus vm. 2012 ja 2013

Kun ei ole jaksanut itse kypsytellä kellarissa, ostaa sitten valmiiksi ikäännytettynä.

Pienenpieni varsovalainen olutkauppa PIWOmaniaK, josta olen ennenkin yhtä ja toista ostellut, tarjosi taas yllätyksiä. Kaupan valikoima painottuu periaatteessa omaan makuuni vähän liikaa tiettyihin amerikkalaisvaikutteisiin oluttyyleihin (ja erityisesti niiden puolalaisiin tulkintoihin), mutta pakko on todeta nyt jo useamman vierailun perusteella, että aina on jotain hauskaa silti löytynyt.

Nyt siis tätä: hyllyllä oli nätisti vierekkäin kahta eri vuosikertaa G. Schneider & Sohn -panimon legendaarista tummaa vehnäbockia Aventinusta. Vuodet olivat 2012 ja 2013, ja taustalla näemmä panimon oma tietoinen vintage-ohjelma. Kyse ei siis ollut siitä, että kauppias olisi pulloja kypsytellyt, vaan ne oli pakattu jo valmiiksi vuosikertakääreisiin, joihin oli myös kirjoiteltu merkittäviä maailman tapahtumia kummaltakin vuodelta.

Itselleni tällainen juttu ei ole ennen tullut vastaan, mutta kiinnostuin tietysti ja yksi pullo kummaltakin vuodelta lähti matkaan. Kappalehinta oli muuten 21 złotyä eli 4,95 euroa. Se on vain 46 senttiä enemmän kuin tuore Aventinus Alkossa. En tiedä, millainen premium näissä vintage-pulloissa Saksassa olisi, mutta tuskin meikäläisiin viinakauppoihin voisi noin halvalla tulla?Aventinus

Oitis maisteluun

Otimme molemmat Aventinukset saman tien lauantai-iltana maisteluun, ensin vanhemman ja sitten tuoreemman. Sanonpa nyt heti sen, mikä vuoden 2012 Aventinuksessa näin viiden vuoden kypsymisen jälkeen herätti eniten ihmetystä: se oli lähentynyt maultaan aika lailla belgialaisia tummia luostarioluita.

Tai jos nyt ei mitä tahansa dubbelia tai vahvempaa tummaa belgialaista, ainakin joitakin verrokkeja Belgian puolelta on minusta löydettävissä. Esimerkkejä voisivat olla Het Kapittel Prior, joka on silloin tällöin samalla tavalla vähän ontto ja fariinisokerinen mutta silti hiivansa ansiosta elegantti – tai vaikkapa Grottenbier, ei ehkä luostariolut mutta tumma, vehnäpitoinen ja luolissa varastoitu.

Samea, muheva vehnäisyys oli ainakin tästä Aventinus-pullosta viiden vuoden aikana palanut pois, samoin tuoreissa yksilöissä usein tuntuva pieni alkoholisuus, mausteinen hiivaisuus ja tumman intensiivinen makeus. Tai oli näistä elementeistä varmasti muistumia tallella, mutta tuoreessa Aventinuksessa ne voivat olla jokseenkin tyrmääviä ja tässä todellakaan eivät.

Vuoden 2013 pullo oli yllättäen toista maata. En tietenkään tiedä mitään näiden yksittäisten pullojen taipaleesta baijerilaiselta panimolta puolalaiseen olutkauppaan, mutta jos nämä olivat tyyppiesimerkkejä, niin sitten voisi olettaa Aventinukselle tapahtuvan jotain olennaista neljännen ja viidennen varastointivuoden välissä.

Tämä tuoreempi pullo oli selkeästi – Aventinusta. Jotkin maut olivat ehkä hieman pehmenneet, ja pieni säilykekirsikkaa muistuttava vivahde tuntui jälkimaussa, mutta kellarointi ei vielä ollut alkanut toden teolla muuttaa vuoden 2013 Aventinusta toiseksi olueksi.

Tutkailin myös, mitä Patrick Dawsonin Vintage Beer -kirja kertoo aiheesta, koska muistelin siinä suositellun Aventinuksen ikäännyttämistä. Kirjan kaavioiden mukaan vuosien 4–5 välillä ei pitäisi tapahtua mitään valtavan dramaattista muutosta, mutta vuoden 7 jälkeen sekä maun että aromin valtaa sherrymäisyys ja muut elementit hiipuvat vähitellen pois.

Omissa esimerkkipulloissani ero oli joka tapauksessa selvä. Ehkäpä ostan enemmänkin näitä valmiiksi kellaroituja ja pidän niitä muutaman vuoden lisää – tulisi sitten kokeiltua se todella vanha Aventinuskin.

Lyhyet erikoiset: Puolalainen Vermont IPA

Oluttyyli valloittaa maailmaa.

Valittelin pari viikkoa sitten Sonnisaaren Humalajaa maistellessani, etten ole pahemmin päässyt testaamaan viime aikoina suosituksi noussutta New England IPA- tai Vermont IPA -oluttyyliä. Suomessa sitä ei ole ollut liiemmälti tarjolla. Niinpä olin hieman eksyksissä sen suhteen, miltä tuollaisen oluen kuuluu maistua.

Tänään kuljeskelimme iltapäivällä Varsovan uudessa Hala Koszyki -kauppahallikompleksissa. Halli on siis uusi vain siinä mielessä, että alun perin vuosina 1906–1908 pystytetyt rakennukset avattiin kunnostettuina loppuvuodesta 2016. Sisään astellaan yhä alkuperäisen näköisten art nouveau -porttien alta. Paikka toimii nyt monista länsieurooppalaisista kaupungeista tuttuna ”hipsterikauppahallina”, sellaisena jossa on useita kaupungin cooleimpia ravintoloita mutta joka ei sovellu kovin hyvin perusruokaostosten tekemiseen (paitsi kellarikerroksen supermarketissa).

Yhden herkkukaupan perukoilta löysin viinitiskin, jonka vieressä seisoi – ei ehkä kovin yllättäen – jääkaappi täynnä puolalaisia käsityöoluita. Mukaan tarttui pari portteria, joita en ollut ennen nähnyt, ja tietysti pakko oli ottaa myös tyrkyllä ollut puolalainen Vermont IPA. Valmistuttajana on Browar Deer Bear, ja olut on tehty Wąsosz-panimolla.

Lähempää tuttavuutta tehdessäni tulin siihen tulokseen, että tässä taisi olla nyt ainakin oppikirjamääritelmän mukainen Vermont IPA. Tarkoitan oluttyylin ominaisuuksia, joita useissa artikkeleissa ja nettijutuissa on tullut vastaan: sameankeltainen ulkonäkö, mehumainen makeus, humalan läsnäolo aromina ja makuna enemmän kuin katkeruutena, sekä mallastamattoman viljan lisääminen.

img_0025
Oliko tämä hyvä olut? Siinä rajalla mennään: mitä selvemmin edellä mainitut ominaisuudet korostuivat muutaman kulauksen jälkeen, sen enemmän tuntui ettei kokonaisuus pysynyt ihan tasapainossa. Vehnä- ja kaurahiutaleet toivat olueen pölyisen kuohkeaa suutuntumaa ja makua. Limonadimainen, joskin miedohko hiilihappo vei hedelmäisyyttä välillä liikaa Fantan suuntaan. Tuoksussa oli vahvasti amerikkalaista humalaa, mutta maussa se hävisi oransseille sitrushedelmille.

Mielenkiintoinen kokemus tämä joka tapauksessa oli ainakin oppituntina. Tyylistä voisi hyvinkin tulla yksi suosikkini, jos pääsisi testaamaan vielä paremmin tehtyjä esimerkkejä.

En nyt tästä nimenomaisesta ala sen kummemmin intoilemaan, vaikka kyllä sitä ihan ilokseen joi. Sen sijaan suosittelen kahta muuta asiaa: ensimmäinen on Koszyki-kauppahallin tapasravintola nimeltä Sobremesa, ja toinen on Browar Deer Bearin kotipaikka Toruń, mainio keskiaikainen kaupunki suunnilleen puolimatkassa Varsovasta Gdańskiin. Hyvä viikonloppukohde, josta oluttakin löytyy.

img_0022

img_0011