Thisted Limfjordsporter ja Poppels Russian Imperial Stout

Nyt ovat maistossa tanskalainen ja ruotsalainen vahva portteri/stout, tekijöinä yli satavuotias Thisted Bryghus Limvuonon rannoilta ja viime vuosikymmenellä aloittanut Poppels Bryggeri. Kumpikin oli tilattu Systembolagetin kautta Ruotsin Muodoslompoloon, jossa kävin tämän viikon maanantaina hakemassa ne.

Systemet pyörittää tosiaan ihan pätevästi toteutettua verkkokauppaa kuten Alkokin. Tuotteet voi noutaa joko monopolin omista myymälöistä tai määritellyistä ulkopuolisista noutopisteistä (Ruotsissa sijaitseviin kotiosoitteisiin saa myös kotiinkuljetuksen). Arvioidun toimitusajan näkee molempien maiden järjestelmissä ostosvalintoja tehdessään – usein se on Systemillä tiistaihin mennessä tilattaessa seuraava torstai, mutta osa tuotteista vaatii pitemmän toimitusajan. Noutopisteistä tuotteet on haettava sellaisina kellonaikoina, jolloin sekä noutopiste että Systembolaget ovat avoinna. Alkosta poiketen verkkokauppa tosin taitaa toimia vain ruotsiksi, joten koulussa hankitut kielitaidot kannattaa ottaa käyttöön.

Thistedin Limfjordsporterin (7,9 %) väri on melkein musta mutta kai kuitenkin hyvin tumma ruskea. Tuoksu on paahteisen maltainen, siinä on myös tummaa suklaata ja salmiakkia. Suussa olut on miellyttävän pehmeä, makeahko, melko hillitty joka suuntaan. Lääkemäistä humalan puraisua tuntuu vähän, samoin kevyttä hedelmäisyyttä. Eniten on kuitenkin lakritsin makuista tikkunekkua, jota jää myös jälkimakuun miedon humalakatkeron ohella. Lakua tosiaan on siis oluen reseptissä, kuten myös sokeria, vaikka samaa makua olisi toki saatavissa pelkistä ohramaltaistakin.

Tämä on vahva pohjahiivaportteri, siis ollaan tavallaan Michael Jacksonin määrittelemän baltic porter -tyylin eli itämerenportterin ytimessä (siitä huolimatta, tai juuri siksi, että etiketissä seisoo myös lisämääritelmä double brown stout). Limvuonon itäpää tietysti ulottuu Kattegatin salmeen, jota joskus pidetään osana Itämerta. Sinänsä sekä Pohjanmeri että Itämeri ovat historiallisesti portterin meriä. Limfjordsporter taitaa myös olla yksi harvoja pohjoiseurooppalaisia porttereita, joiden juuret tosiasiassa ulottuvat 1900-luvun lopussa alkanutta pienpanimobuumia kauemmaksi. Oluen alkuperäinen kotikaupunki on Aalborg. Kun Jackson 1970-luvulla ensimmäistä kertaa kirjoitti Tanskan olutkentästä, maasta löytyi vielä monia vanhoja noin 7-prosenttisia oluita muistakin tyylilajeista kuin portterista ja pääsiäisoluesta, esimerkiksi münchneriä ja dortmunderia.

Kuvat: Systembolaget.

Poppelsin panimo puolestaan toimii Länsi-Ruotsissa, moottorisahoista, ruohonleikkureista ja muista koneista tunnetulla Jonseredin teollisuuspaikkakunnalla. Russian Imperial Stout on kehitelty panimon kokeilusarjassa aiemmin ilmestyneestä, hieman miedommasta versiosta. Vahvuutta on nykytuotteessa jopa 9,5 % ja humalakatkeroa 60 IBU, mikä on jo aika lailla ns. isojen poikien sarjassa.

Panimo itse kertoo pullon etiketissä oluen maun muistuttavan lakritsia, kahvia ja suklaata, mutta suoraan äskeisen – hyvin lakritsisen – Limfjordsporterin jälkeen maistettuna tässä oluessa korostuu erityisen paljon sitrus- ja puupainotteinen amerikkalaishumala. Näin ainakin olettaisin, vaikka en onnistunut netistä bongaamaan tietoa tässä oluessa käytetyistä humalalajikkeista. Ei sitä ollut löytänyt ruotsalainen kaimakaan, tosin hän arvioi oluen 8,5-prosenttista testiversiota yhdeksän vuotta sitten. Tuoksu jo viittaa USA:n luoteisvaltioiden humalamaailmaan. Onhan maussa humalapiirteiden lisäksi toki noita panimon mainitsemia vahvempien porttereiden perusmakujakin.

Jatketaan Lapista hankittujen portterien ja stoutien maistelua seuraavissa postauksissa. Nyt testatut kaksi olivat molemmat aivan päteviä tuotteita, viiden tähden asteikolla varmaan kolmea ja puolta ellei peräti neljä miinusta tai nelosta.

Advertisement

Sveitsiläistä olutta: La Madeleine Triple ja Boulevard des Philosophes

Bière du Lac -panimo majailee Geneven kaupunkialueen eteläosassa, nimestään huolimatta pikemmin Rhône-joen ja Ranskan rajan välissä kuin Genevenjärven rannassa. Nopeasti muuttuvassa olutmaisemassa panimo on jo ”keskivanhaa” sarjaa, perustettu vuonna 2009. Heidän päähuomionsa on keskittynyt Belgian, Britannian ja Tšekin tapaisten vanhojen eurooppalaisten olutmaiden tyyleihin – tietenkään tämä ei välttämättä sulje joitain amerikkalaisiakaan vaikutteita pois.

Ostin joulukuun alussa Geneven rautatieaseman Drinks of the World -olutkaupasta kaksi tämän panimon belgialaistyyppistä olutta, joista La Madeleine (9 %) on tyyliltään tripel ja Boulevard des Philosophes (10 %) vielä vahvempi luostarihenkinen olut, jollaisia ruvettiin takavuosina kutsumaan quadrupeliksi. Italiassa monet panimot osaavat tehdä belgialaistyylisiä oluita hyvin, ja nyt on siis yksi tilaisuus tarkistaa, miten homma sujuu Sveitsissä.

Vaalean La Madeleinen tuoksu on herkullisen mausteinen ja maltainen, parhaiden belgialaisten tripelien tapaan. Maussa on myös paksua vaaleaa mallaspohjaa (ei liian tuhtia, kuten belgialaishenkisessä oluessa ei kuulukaan olla). Kukkaista, mausteisen hedelmäistä makua löytyy tyylilajin mukaisesti, ja hento sitruunamainen happamuus lienee tarkoituksellista, ei valmistusvirhe. En tiedä raaka-aineista juuri mitään –panimo kyllä kertoo käyttävänsä aivan yllättäen monissa oluissaan geneveläisiä maltaita, mutta tämän La Madeleinen kuvauksessa sitä ei mainita. Katkeruus on melko matalalla (IBU 27) tyyliin nähden.

Boulevard des Philosophes on puolestaan katu Genevessä, en tiedä onko se jotain muutakin, tai mihin sitten tämän oluen nimi viittaa. Vaaleanruskea, kuivatun viikunan värinen olut on tuoksultaan vähän brittiläinenkin, pähkinämäinen, vaikka belgialaisen luostarioluen tyyliin on varmasti tässäkin tähdätty. Maussa on kuivattuja hedelmiä, lämmittävää karamellia (jonkinlainen Carawheat kuuluu mallasprofiiliin), jonkin verran belgialaista hiivan mausteisuuttakin. Toisin kuin monet quadrupelit, tämä ei ole äkkimakea. Styrian Goldings -humalat lisäävät keitoksen ruokamaista pippurisuutta, ja IBU-katkeruutta on edellisen tavoin 27 yksikköä.

Näiden kahden oluen perusteella Bière du Lac on pätevä tekijä, ja taso on pienestä käsityömäisestä rosoisuudesta huolimatta varsin hyvä. On henkisesti helpottavaa löytää Euroopasta tällaisia uudehkoja, mutta viime kesän trendejä pitemmällä aikajänteellä toimivia panimoita, joilla homma tuntuu olevan enemmän tai vähemmän hanskassa. Keski-ikä ei tule yksin, ja nojatuolissa kuvitteellisen takkatulen ääressä siemailee mieluummin jotain muuta kuin bilekeskusten hedelmäsoureja. Drinks of the World -kauppa Genevessä oli muuten kohtuullisen hyvä ostospaikka siinä mielessä, että se oli ottanut huomioon käytännössä kaikenlaiset oluenystävät – muutkin kuin viimeisen hypen perässä juoksijat. Käykää, jos osutte noille nurkille.   

Ranskalaiset tripelit #1: Mont Salève Triple ja Elixkir Sans Foi Ni Loi

Ostin joulukuun alussa Pariisin À la bière comme à la bière -olutkaupasta neljä belgialaistyylistä tripel-olutta, jotka kaikki olivat peräisin ranskalaisilta panimoilta eri puolilta maata. Varmaan pitäisi sanoa tripelin sijaan triple, kun Ranskassa kerran ollaan – kuten Belgian ranskankielisillä alueillakin sanotaan. Neljä aika erilaista olutta on joka tapauksessa kyseessä, tämä käy maistelussa ilmi. Kertaan alla muistiinpanoni testikierrokselta, kaksi ensimmäistä tähän kärkeen. 

La Brasserie du Mont Salève sijaitsee Geneven metropolialueella mutta Ranskan puolella rajaa. Triple (8 %) on oranssi, ei ihan perinteisen tuoksuinen – mukana on appelsiininkukkaa melkein kuin Cascade-humalassa (en tiedä, onko sitä käytetty) sekä jotain intensiivistä ammoniakkimaista. Maussa on sitrusta, appelsiinimarmeladia (ei sitä brittien paahtoleipien päälle siveltävää kirpeää vaan sokeroitua marmeladimakeista), sekä pienesti mineraalia. Kaikkien tripelien janalla tämä on kuivemmasta päästä.

Brasserie Elixkirin Sans Foi Ni Loi’ssa (9 %) on vielä selvempi moderni tuoksahdus, mustaherukan lehteä ja trooppista hedelmää, ja maussa minttua sekä ylikypsää herukkatyyppistä marjaa. Barbe Rouge, Sabro ja Sorachi Ace ovat humalina tässä versiossa, aikaisemmissa erissä ilmeisesti muitakin komboja ollut. Ranskan Alsacessa – ei ihan kaukana panimon kotiseuduilta – kehitelty Barbe Rouge on humalalajikkeista se, joka tuo makuun selkeän mustaherukan vivahteen. Mintusta vastaa ilmeisestikin Arden nemesis Sabro, johon en ole ainakaan tripelissä koskaan törmännyt. Sorachi Ace on joskus todella omaleimaisen makuinen, mutta nyt se hukkuu kokonaisuuteen. Ei hassumpi tripel tämäkään vaikka aika kaukana belgialaisluostarien viboista.

Toiset kaksi tripel-arviota löytyvät seuraavasta postauksesta.

Olutharrastajan unet

Olimme joulun tienoilla Brysselissä, jossa poikkesimme paikallisen suomalaisyhteisön järjestämiin joulumyyjäisiin. Olin nimittäin etukäteen saanut selville, että tarjolla olisi lämmintä jouluolutta eräältä belgialaispanimolta, josta en ollut aikaisemmin kuullut. Kun pääsimme juomapöydän luo, sitä toden totta laskettiinkin tyypillisestä teräksisestä mustakantisesta termoksesta pieniin, sinivalkoruutuisiin pahvimukeihin. Baaria hoitivat vapaaehtoiset (anniskelijana itse asiassa yksi entinen työkaverini).

Olut ei ollut mitään kirsikkaista glühkriekiä vaan ihan ehtaa tummaa, vahvaa ja mausteista belgialaista jouluolutta. Ja siis myös höyryävän kuumaa. Istumapaikat olivat sisällä täynnä, joten menimme mukeinemme kadulle, jossa jotkut pahvimukin haltijat olivat asettuneet viereisen kiinalaisen ravintolan mataliin terassipöytiin. Näin teimme mekin.

Tietysti jouluolutta sisältävästä pahvimukista oli otettava kuva blogiin, ja niinpä asettelin sen lähimmän auton pölyiselle katolle. Hetken aikaa ehdin mallailla puhelimen kameraa saadakseni mukin taustalle tyypillistä Brysselin katukuvaa, mutta auto tietenkin lähti liikkeelle ennen täydellistä kuvaa. Onnistuin nappaamaan mukista kiinni niin, että vain osa sisällöstä läikkyi kadulle – ja viereisessä pöydässä yksin istuvan miehen takille.

Hän ei kuitenkaan hermostunut vahingosta, vaan ryhtyi juttusille kanssamme. Kävi ilmi, että mies oli belgialainen alakoulun opettaja, jolla oli paljon avauduttavaa maan poliittisesta tilanteesta. Kuten monet puheliaat paikalliset, hän kaakatti erittäin äänekkäästi ja hyvällä englannilla havaitsemistaan epäkohdista ja odotti meidänkin yhtyvän haukkumiskuoroon. Yritin samalla ankarasti miettiä, mitä mieltä olin lämpimän jouluoluen mausta, mutta sosiaalinen tilanne haittasi pahasti olueen eläytymistä…

…kunnes sitten heräsin.

Silmät auki saatuani tiedostin tietenkin unen epäloogisuudet. Joulumyyjäisissä tungeksittiin aivan kuin koronaa ei olisi koskaan ollut, ja Brysselin talvisilla kaduilla oli lämmintä ja puut lehdessä kuin keskellä kesää. Muitakin irrallisia lankoja varmaan oli, mutta unessa sellaiset hyväksyy helposti.

Valintauni

Olutta pitempään harrastettuani olen huomannut, että tietyt olutaiheiset unet toistuvat aina silloin tällöin. Edellä selostettu uni ei ollut mitenkään tyypillisimpiä, ja ehkä sen vuoksi se jäi niin elävänä mieleen seuraavan päivän ajaksi.

Useimmiten olutuni kuitenkin liittyy ainakin minulla oluen valintaan. Valintaunet tarkoittavat uniselittäjien mukaan sitä, että oikeassa elämässäkin jotkin vaikeat päätöksentekotilanteet vaivaavat mieltä ja heijastuvat siten uneen.

Valitsen olutta jostain syystä unessa aina sellaisen valikoiman joukosta, jota kovin monessa oikeassa baarissa tai kaupassa ei välttämättä olisi. Mukana saattaa olla merkittäviä vintage-oluita vaikkapa brittiläisiltä tai belgialaisilta panimoilta, joita olen viimeksi testannut joskus vuosituhannen vaihteessa tai jotka ovat jo lopettaneet toimintansa. Yllättävän usein joukossa on myös vuosikymmeniä vanhoja suomalaisia keskioluita, vaikkapa vintage-Karhua tai -Lapin Kultaa. Niiden kohdalla mietin, uskaltaako olutarkeologista harvinaisuutta tilata.

Mitä pitempään teen valintaani, valikoima tuntuu jotenkin hupenevan. Yhtäkkiä jäljellä on oikeastaan vain kaksi tai kolme realistista mahdollisuutta, ja niistäkin paljastuu aina jotain vähän outoa, mikä vaikeuttaa päätöksen tekemistä. En muista, olenko koskaan näissä unissa oikeastaan päässyt maistamaan sitä olutta, jota olen pitkään ja hartaudella yrittänyt valita.

Eksymisuni

Toisessa tavallisessa olutunessani olen matkalla johonkin hyvään olutkauppaan tai -baariin kaupungissa, jota joko en tunne ennestään tai joka on unessa hieman erilainen kuin todellisuudessa. Kuten usein oikeassa elämässäkin, matka pitää tehdä julkisilla välineillä, ja sehän edellyttää taitavaa taustatyötä reittioppaiden tai aikataulujen parissa. Monet todelliset olutkohteet kun sijaitsevat kaukana keskustoista alueilla, joille muuten ei tulisi mentyä.

Eksymisunissa on unituntijoiden mukaan kysymys tosielämässä koetuista huolista, hämmennyksestä, turhautuneisuudesta, riittämättömyydestä tai joukkoon kuulumattomuudesta. Ne saattavat kuvastaa vaikka sitä, ettei jossain arjen tilanteessa tiedä, miten kannattaisi edetä.

Aina en ole eksymisunissani matkalla juuri olutpaikkoihin, mutta se kaikkia tällaisia unia yhdistää, että suunnistaminen menee jotenkin pieleen. Hyppään ehkä outoon bussiin, joka vie minua liian pitkälle väärään suuntaan, tai huomaan olevani äkkiä jossain paikassa, josta ei mene oikeastaan mitään liikennevälineitä haluamaani kaupunginosaan. Usein olutvierailun suorittamiseen on unessa vain lyhyt aika käytettävänä, ja pian käy selväksi, ettei aika tule parhaassakaan tapauksessa riittämään.

Kuten valintaunissa en onnistu ennen heräämistä valitsemaan täydellistä – tai riittävän hyvää – olutta, eksymisunissakaan en oikeastaan koskaan pääse siihen paikkaan, johon olen matkalla. Siinä mielessä kuumasta jouluoluesta näkemäni uni oli poikkeuksellinen, että siinä sentään pääsin maistamaan sitä haluttua olutta. Jos tämän postauksen lukijoilla on omakohtaisia kokemuksia olutunista, olisi kiinnostavaa lukea niistä kommenteissa.

(Valokuvat: Flickr.com, Stephen Frith, CC BY 2.0, Halfrain, CC BY-SA 2.0.)

Belgia-oluthankinta – 80-luvun tulokkaita ja vanhempia klassikoita

Yksi asia, joka koronan aiheuttamissa poikkeusoloissakin näyttää jotenkuten pelaavan, on oluen etämyynti ulkomailta Suomeen. Laatikot kulkevat rahdissa, tulli päästää ne lain kirjaimen mukaisesti maahan ja kuljetusfirmat tuovat tilaajien ovelle. Harmi, ettei kotiinkuljetus onnistu suomalaisilta olutfirmoilta kotimaassa, mutta minkäs teet, maailma ei ole valmis.

Itse en ole mikään aktiivinen oluen tilaaja, mutta nyt tällainen tilaus tuli taas pitkästä aikaa tehtyä Antwerpenissä toimivalta kaupalta. Edellisessä postauksessa kerroin, että tilatun erän taustalla oli erityinen ajatuskin – katsoa, mitä kuuluu toisaalta Belgian 80-luvulla ja 90-luvun alussa aloittaneille pienpanimoille ja toisaalta niiden edeltäjille, perinteisille paikallispanimoille.

Tutkitaan nyt tarkemmin, mitä panimoita, tyylejä ja oluita laatikkoni siis sisälsi. Belgian ensimmäisen new wave -panimoaallon pioneereilta oli muun muassa seuraavat tuotteet:

• Abbaye des Rocs Brune (Abbaye des Rocs)
• Bink Blond (Kerkom)
• Fantôme Printemps (Fantôme)
• Saison de Pipaix (Brasserie à Vapeur)
• La Moneuse (Blaugies)
• La Chouffe (Achouffe)
• Oerbier (De Dolle Brouwers)
• Boskeun (De Dolle Brouwers)

Vanhemmilta alueellisilta ja paikallisilta panimoilta otin puolestaan näitä tuotteita, jotka enimmäkseen olivat saatavilla jo 80–90-luvuilla, mutta osa voi olla tuoreempia tulkintoja klassikko-oluista.

• Moinette Brune (Dupont)
• Witkap Pater Stimulo (Slaghmuylder)
• Ichtegem’s Grand-Cru (Strubbe)
• Bush Triple Blonde (Dubuisson)
• Gouden Arend 125 Years (De Ryck)
• Corsendonk Christmas (Du Bocq)
• Ename Tripel (Roman)

Siellä on vahvaa tummaa olutta luostarityyliin. On vaaleaa miedompaa (blond) ja vahvempaa. Saison-puolelta löytyy toisaalta Pipaix, joka on perinteinen mutta ei edusta nykyisen olutmaailman tyylikäsitystä, ja vahvempi Fantôme Printemps, jota tuntuu väärältä naulita tiukkoihin tyylikehyksiin. La Moneuse ei varmaan ole virallisesti saison mutta uusintaa sekin vahvemman saisonin perinnettä. Kovin kaukana tästä ei ole korianterilla maustettu La Chouffe.

Erilainen kantakirja on sen sijaan Ichtegemin oud bruinilla, joka ponnistaa ruskeana, puolihappamana entisajan oluena toisesta kansanoluiden karsinasta kuin saisonit. Toki merkintä grand-cru tarkoittaa, ettei tämä pyri olemaan sitä perinteisintä flaamilaisten pikkukaupunkien kulutusolutta vaan jälleen jonkinlainen juhlaversio. Siinä mielessä Moinette Brune ei ole aivan kaukainen sukulainen. Corsendonkin jouluoluella ei ole välttämättä esi-isiä belgialaisen kansanoluen kerrostumissa, mutta edellisten tavoin sekin kuuluu “parempien oluiden” sarjaan, jonka markkinat kehittyivät maailmansotien välissä ja niiden jälkeen.

Erillinen maistelupostaus tulee eetteriin lähiviikkoina, kun olen saanut hyökättyä näiden ostosteni kimppuun. Mikään näistä ei taida olla sellainen, mitä en ennen olisi maistanut, mutta ainakin osaa testasin viimeksi kymmenen vuotta sitten, joten päivitys on paikallaan.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 11

Tällaista Tampereen Sanomissa vuoden 1882 alkaessa:

“Mielitään hyyrätä. Helmikuun 1 p. olutmyymäläksi sopiwa huoneus, mieluummin kaupungin osassa jossa on hywä kauppaliike. Tarjouksia annettakoon kirjallisesti T. tämän lehden konttoriin.”

Ilmoituksen ruotsinkielisestä versiosta näkee, että hywä kauppaliike tarkoittaa vilkasta trafiikkia – footfall, kuten englanniksi tavataan sanoa. Epäilemättä tämä oli olennainen asia. Olut oli varmasti tuolloin tuote, jota ostettiin kuten elintarvikkeita eli arkireiteiltä ja osin impulsiivisesti. Korkeiden Untappd-arvioiden perässähän jaksaa taivaltaa tarkoituksella vähän kauemmaksikin.

1800-luku ja 1900-luku eivät olleet oluenmyynnin suhteen veljiä keskenään. Vuosikymmenten ajan ajatus olutkaupan avaamisesta ja hyvän kiinteistön hakemisesta sille on tuntunut täysin vieraalta suomalaisessa yhteiskunnassa. Alko hoiti kaiken paitsi ykkösen myynnin vuosina 1932–1968, ja sen jälkeenkin meni melkein puoli vuosisataa, että kukaan olisi perustanut kauppaliikettä ihan vain myydäkseen olutta. Kuitenkin esimerkiksi Pien avasi ovensa jo vuonna 2016 eli ennen nykyistä alkoholilakia, joka sallii ulosmyynnin myös pienpanimoille.

Nykyisin tietysti on taas ajankohtainen kysymys – kuten 1800-luvullakin – sijaitseeko olutkauppa sellaisella paikalla, mihin potentiaalisten asiakkaiden on tarpeeksi helppo tulla. Tampereella tuollainen puoti löytyy kauppahallista, jossa ehto varmasti täyttyy. Täällä Kalliossa meillä on Öl Ut, ja Kluuvin kaupunginosassa tietysti juurikin Pien. Annankadun alkupäässä on Helsingin uusin tulokas, Rööperin Hopstop.

Ainakin Helsingin kaupat ovat samalla anniskelulaitoksia, joissa on mahdollista maistella paikan päällä niitä yli 5,5-prosenttisia tuotteita, joiden ulosmyyntiä laki ei salli. Sosiaalinen media on niillä käytössä uutena keinona houkutella paikalle “hywää kauppaliikettä”, tai ainakin influenssereita, joiden kautta tieto hienosta valikoimasta ja tapahtumista leviää laajemmallekin.

* * * * *

Helsingissä olutkauppoja oli 1800-luvun lopulla pitkä liuta. En ole nähnyt mitään kattavaa listaa tai karttaa, mutta olutkauppojen keskittymiä oli eri puolilla kaupunkia: Senaatintorin ja Kauppatorin liepeillä, tai toisaalta Kampin kaupunginosan pohjoisosissa Eerikin-, Albertin- ja Kalevankaduilla. Muuallakin kauppoja oli.

Maaseudulla oluen myyntiä oli alettu 1800-luvun viimeisellä neljänneksellä rajoittaa. Sinänsä esivalta oli aiemmin kannattanut olutta positiivisena vaihtoehtona suositulle paloviinan kotipoltolle. Kun maaseudulle vuosisadan puolenvälin jälkeen oli mahdollista perustaa olutkauppoja, niissä virtasi alkoholi vapaasti ja irtainta väestöä ynnä muita häiriöitä keskittyi myyntipisteiden läheisyyteen.

Kaupungeissa oluen myynti säilyi kuitenkin varsin vapaana. Panimoilla oli omia kauppoja, ja myös muut yksityiset toimijat saattoivat olutmyymälöitä perustaa. Joskus panimot sisällyttivät lehti-ilmoitukseensa listan kaupoista, joista heidän tuotteitaan löytyy. Oluen kulutus Suomessa keskittyi kaupunkeihin – erityisesti Helsinkiin, Turkuun ja Viipuriin. Matti Turusen Jos täytätte mun lasini -kirjassa siteerataan tuon ajan tilastoa, jonka mukaan olutta juotiin Turussa henkilöä kohti 70 litraa vuodessa – eli seitsemän kertaa enemmän kuin autonomian Suomessa keskimäärin.

Olutkauppa saattoi toki olla yhtä hyvin samalla viinikauppa. Puhelinluettelossa myymälä saattoi nimittää itseään vaikkapa “olut-, portteri- ja viinikaupaksi”. Toisaalta myös kaupat, jotka mainostivat erikoisia elintarvikkeita – erityisesti ulkomailta tuotuja – saattoivat myydä sen lisäksi kuuluisia viinejä, väkeviä alkoholijuomia tai oluita.

Olutkoira raiteillaan #6: Wien

Samuli Edelmann kehui aikoinaan juoneensa ”viinii” Wienissä, ja sitä olen minäkin monet kerrat tehnyt. Heuriger-ravintolat Wieniä ympäröivillä kukkuloilla ovat Euroopan viinipaikoista suosikkieni joukossa. Sen sijaan sanaparista Wien ja olut minulle tulee ensimmäisenä mieleen erityisesti yksi paikka, jossa en ole käynyt kolmeentoista vuoteen. Tämä on 7Stern-Bräu seitsemännen kaupunginosan Siebensterngassella.

Vuosina 2005–2006, jolloin Wien tuli meille hyvinkin tutuksi paikaksi, 7Stern-Bräu oli silloisen panimoravintolailmiön kärkipaikkoja Itävallassa ja ehkä koko Vanhalla mantereella. 7Sternin Märzen oli hyvä esimerkki siitä, miten pienpanimo-olut – silloin vielä uudehko ilmiö monissa Euroopan osissa – erosi suodatetusta ja kuohitusta makrolagerista. Ja kuitenkin ilman, että alkoholipitoisuutta tai humalatasoa olisi hilattu katosta läpi (sanoo muutamaa vuotta myöhempi minä).

Kun en ole muutenkaan vieraillut Wienissä tuon jälkeen kertaakaan, hyödynnän parin päivän pysähdystämme myös sen tarkkailemiseen, miltä paikallinen olutmeininki vaikuttaa nyt. Tässä välissä olutmaailmassa on tapahtunut paljon; sitä ei tarvitse tämän blogin lukijoille teroittaa. Itävalta on Euroopan olutmaista konservatiivisemmasta päästä: vanha, paikallinen olutkulttuuri on vahvaa. Ainakin työhypoteesina voi heittää, että uusilla tulokkailla on saattanut kestää kauemmin kuin muissa maissa lyödä itsensä läpi – ainakin jos he tarjoavat muuta kuin saksankielisten maiden perustavaraa. Tarkempi tutkimus voisi toki tuoda myös vivahteita tähän teoriaan.

Lounaalla Siebensterngassen vuonna 1994 perustetussa panimoravintolassa käy selväksi, että ainakin 7Stern-Bräu on yhä paikoillaan ja voimissaan. Matkaseuralainen vertasi sitä tässä suhteessa Tampereen Plevnaan. Molemmissa ravintolaa ruokkii tasainen virta kantiksia ja satunnaisia kävijöitä, ja panimolla on kunnianhimoa pitää tarjontansa kirkkaasti ”ruokajuomaksi riittävän” tason yläpuolella. Weihnachtsbock (6,3 %) on mainio kinuskinvaalea juhlajuoma ja myös Prager Dunkles (4,7 %) vaikuttaa maukkaalta. Schnitzel on aavistuksen reunasta kuivahtanut mutta muuten hyvä, ja kostea itävaltalainen perunasalaatti on sille ainoa oikea lisuke.

Itävalta vuonna 2005 oli vielä melko puhtaasti itävaltalaisen oluen maa. 7Sternin kausioluina oli kyllä jo joidenkin vuosien ajan tuolloin nähty pale alea ja jopa IPAa – ehkä jokin muukin uutta nuuhkiva panimo oli kokeillut niitä tehdä. Wienin ravintolat ja baarit tarjosivat kuitenkin vielä käytännössä pelkästään muutamaa Itävallan johtavaa lagermerkkiä. Ruokakaupoissa ei törmännyt muihin tyyleihin, eikä juuri mitään ulkomaisia oluita myyty. Nykymallin mukaisia ”olutkauppoja” ei tainnut olla. Vaikka join mielelläni Gösserin tai Ottakringerin normioluita, Eggenbergin Urbock (ja jouluaikaan Samichlaus) oli melkeinpä ainoa erikoisempi olut, jota Wienistä helposti löysin.

Tuolloin Eggenbergin ostopaikkani oli Grabenilla sijaitseva Julius Meinlin kaksikerroksinen herkkukauppa. Alakerrassa on juomia sekä kahvien ja keksien tyyppisiä kuivatuotteita, ylhäällä liha- ja kalatiskit, herkkusäilykkeet ja paljon muuta. Meinlin olutvalikoima piti tietysti tsekata nytkin. Sinne oli ilmestynyt paitsi joitakin ulkomaisia laatumerkkejä, joita en usko silloin olleen, myös Itävallan panimoiden uudempaa rintamaa. Salzburgin Gusswerkiltä ja parilta muulta vastaavalta nuoremmalta tulokkaalta oli amerikkalaisvaikutteisia oluita. Toisaalta suuret panimot ovat Itävallassakin lähteneet mukaan craft-tyylisten oluiden kehittelyyn, ja varsinkin Stieglin erikoiset pullot pistivät hyllyiltä silmään. Meinl oli kaiken kaikkiaan selkeästi päivittänyt oluthyllynsä 2010-luvulle.

Kuten odottaa saattaa, kaupungin laajimmat olutvalikoimat löytyvät kuitenkin käsityöoluelle eli Craftbierille omistautuneista erikoiskaupoista. Otin torstaina kaksi näistä reitilleni. Molempien yhteydessä toimii myös aktiivinen pienpanimo. Meidlingissa sijaitseva Beer Store Vienna on yhtä kuin Next Level Brewing. Kaupan valikoima ei mitenkään häikäissyt minua, mutta varsin kohtuullisen otoksen uusimmasta itävaltalaisesta craft beer -tekemisestä sieltäkin saa. Myymälä palvelee selvästi paikallista olutporukkaa muillakin tavoin, koska pari isoa kaappia oli varattu humala- ja hiivapakkausten esillepanoon. Toinen kauppa Beer Lovers sijaitsi Naschmarktin suunnalla eli lähempänä keskustaa. Sen kellaritiloissa majailee Mothers Milk -panimo. Beer Loversin olutvalikoima on vähintäänkin eurooppalaisittain hyvin laaja. En taida olla missään nähnyt näin hyvin eri maita, eri oluttyylejä ja erityyppisiä panimoita edustavaa kauppaa. Saatan postata asiasta vielä erillisen jutun (tiedän, että maailmassa on varmasti vielä parempia olutkauppoja, mutta ainakin minussa juuri tämä valikoima herätti ajatuksia).

* * * * *

Wien oli muutenkin monin tavoin entisensä. Uusi valtava Hauptbahnhof, jolle keskiviikkoaamuna saavuimme, vihjasi kylläkin kaikkea muuta. Se oli kalsea eikä antanut matkailijalle erityisen sujuvaa kokemusta siitä, miten kaukojunaliikenteestä liitytään paikalliseen joukkoliikenteeseen. Kun lopulta pääsimme keskikaupungille, asiat loksahtivat tuttuihin uomiinsa. Wien on yhä samaan aikaan vilkas ja rauhallinen, moderni ja keisariaikainen, elitistinen ja kansanomainen, tyylikäs ja hieman korni. Ruoka on hyvää, katukuva on viihtyisä ja joukkoliikenne toimii.

Joulumarkkinoita käynnisteltiin 7. kaupunginosan Spittelbergin korttelissa jo torstai-iltapäivänä, joten ne ehdimme nopeasti katsastaa. Raatihuoneen iso Christkindlmarkt avautui vasta perjantaina, jolloin olimme junassa matkalla kohti kotia. Muutenkin Wien oli lipumassa jo hyvää vauhtia joulukauteen, ja varmasti ilma on näillä toreilla tänäkin iltana sakeana Glühweinin höyryistä. Raatihuoneen nurkilla kävimme ihmettelemässä kaupunginmuseon Das Rote Wien 1919–1934 -näyttelyä, jossa kerrottiin Wienin sotienvälisestä sosiaalidemokraattisesta hallinnosta ja sen nykyäänkin näkyvistä aikaansaannoksista.

Voileipäteema oli hallinnut tätä junamatkaa jo Kööpenhaminasta lähtien, jossa nautiskeltiin smørrebrødejä jouluoluen ja portterin kanssa. Milanossa, Vicenzassa, Trevisossa ja Venetsiassa syötiin italialaisia pieniä aperitivo- ja cicchetti-leipiä. Wienissä perinteinen paikka tämän tyyppiseen ruokailuun on Trześniewskin buffetti, ja siellä nytkin kävimme. Leivät on leikattu pieniksi suorakulmioiksi ja herkulliset kala-, kananmuna- ja lihapäälliset on hienonnettu tahnamaiseksi värikkääksi mosaiikiksi. Tyylikkään annoksen kruunaa 1,77 dl kokoinen Pfiff raikasta lager-olutta. Takavuosina Trześniewskin ainoa voileipäruokala oli Dorotheergassella, jossa se 1900-luvun alussa avattiin, mutta nyt heidän leipiään saa useammasta kaupunginosasta.

Wienissä on tänä päivänä kolmisenkymmentä panimoa tai panimoravintolaa Verband der Brauereien Österreichsin mukaan. Määrässä on kyllä tapahtunut kasvua tuolta 2000-luvun puolestavälistä, jolloin niitä oli 10–15 luokkaa ja ne olivat kaikki uudehkoja. Myös tyylillinen tarjonta on lisääntynyt kuten kaikkialla Euroopassa. Uusien käsityöpanimoiden tuotteet erottaa kaupan hyllyissä 0,33 litran ”virallisesta craft beer -pullosta”, kun taas perinteisimpien panimoiden oluet myydään yhä saksalaisen muotoisissa 0,5 l pulloissa. Saksankielisissä maissa ja Tšekissä moderni ale-kenttä on aina tuntunut minusta enemmän irralliselta kerrokselta kuin vaikka Britanniassa tai toisaalta Puolan kaltaisissa ohuemman olutkulttuurin maissa. Tästä tunteesta en nytkään päässyt eroon, mutta eipä siihenkään kannata jäädä vellomaan.

Nopeasta katsauksestani jää tietysti jälleen puuttumaan paljon – esimerkiksi kaupungin uusimmat olutbaarit. Varmasti Wienistä löytyy 2010-lukulaisia baareja, joissa on laajat hanarivistöt, kuten muistakin suurkaupungeista. Paikallinen Craft Bier Fest osui myös minun kannaltani väärälle viikolle: se järjestetään tulevana viikonloppuna 22.–23. marraskuuta. Mukana on Partnerland Finnland ja sen myötä kymmenen suomalaista panimoa tuotteitaan esittelemässä. Käykää paikan päällä Marx Hallessa, jos olette perjantaina tai lauantaina Wienissä.

Helsingin olutmaisemaa Signe Branderin linssin läpi

Valokuvaaja Signe Branderin syntymästä on tänään kulunut 150 vuotta. Brander ikuisti monien muiden kuvaustöidensä lisäksi erityisesti Helsingin katoavaa katukuvaa, kun vanhaa puutalokaupunkia 1900-luvun alkuvuosina purettiin korkeamman kivirakentamisen tieltä.

Kun kyseinen aika oli myös paikallisen olut- ja panimoelämän kannalta pienimuotoista kulta-aikaa ennen kieltolakia ja Alkon kautta, ajattelin selailla kuvia ja katsoa, löytyykö tästä maailmasta mitään jälkiä Branderin kuvista.

Yllättävän paljon pientä mielenkiintoista osui silmään. Tietenkään esimerkiksi panimorakennukset tai ravintolat eivät ole kuuluneet sinänsä Branderilta tilattuun urakkaan, koska ne eivät ole olleet kollektiivisesti minkään purku-uhan alla. Niitäkin kuviin on satunnaisesti osunut, mutta varsinkin tästä materiaalista saa tuntumaa siihen, mistä olutta tuolloin reilut sata vuotta sitten ostettiin kotiin.

Otin alla oleviin poimintoihini mukaan myös joitakin muiden alkoholijuomien myyntiin ja mainontaan liittyviä otoksia. Useimmat alla olevat kuvat olen zoomannut Branderin kuvien osista tai yksityiskohdista, jotta bongaamani olutasiat erottuvat. (Kaikki kuvat: Signe Brander, Finna.fi / Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0.)

Simonkadulla (Simonskaja ulitsa) myytiin viinejä, punsseja, olutta ja portteria. 

Samantapainen kivijalkakauppa myi olutta sekä viiniä ja punssia Itäisellä Heikinkadulla eli Mannerheimintie 5-7:ssa.

Vilhonkadulla (vinosti nykyisen Kaislan sisäänkäyntiä vastapäätä) Uusi Wiinikauppa myi Sinebrychoffin olutta ja portteria.

Viranomaisen selän takana myytiin olutta ja portteria Mariankadulla.

Konstantininkadulla (nyk. Meritullinkatu) oli olut- ja ruokatarjoilu. Vaatimattomia ravintoloita oli puutalojen katutasossa eri puolilla kaupunkia, ja varsinkin Pitkänsillan pohjoispuolella näkyi kansankeittiöiden kylttejä.

Punavuorenkadulla olutkaupan ikkunassa oli esillä tutun näköisiä Sinebrychoffin mainostauluja.

Uusi Osake-Panimo (Nya Aktie-Bryggeriet) Albertinkadun ja nykyisen Kalevankadun kulmassa oli jo kuvaushetkellä vuonna 1913 uuden omistajansa Sinebrychoffin sulkema. 

Alkoholijuomien mainoksia Pohjoisesplanadilla.

Ravintola Alppila sijaitsi Linnanmäen ja nykyisen Alppipuiston välisessä rinteessä. Puurakennus paloi ainakin kahteen otteeseen, ja 1950-luvun alun palon jälkeen sitä ei enää rakennettu uudelleen.

 

Kaivohuonetta ei tunneta ehkä erityisenä olutpaikkana, mutta monenlaisia virvokkeita on nautittu puistoravintolassa 1830-luvun kylpyläajoista alkaen. Kieltolain jälkeen ravintolassa oli kuitenkin tarjolla esimerkiksi reilu valikoima kotimaisia porttereita ja stouteja.

Sinebrychoffien salongissa Bulevardilla istuu kuvatietojen mukaan Paul Sinebrychoff nuorempi.

Berliinin olutkauppoja

Jos sinulla on aikaa käydä Berliinissä olutostoksilla vain kahdessa kaupassa, käy näissä. (En minäkään ole käynyt muissa.)

Olin varannut itselleni keskiviikkoillan niin monen Berliinin olutkaupan kiertämiseen kuin suinkin ehtisin. Finnairin kone, jonka piti laskeutua Tegeliin 17.55, saapui etuajassa, mutta jouduimme odottelemaan puolisen tuntia portin vapautumista, joten koneesta päästiin ulos reilusti myöhässä. Tegelin ahtaudesta päästään näillä näkymin vuonna 2019, jolloin uuden Berlin-Brandenburgin lentokentän on määrä valmistua. Vaikeahan siihen on enää uskoa – kai Länsimetron myöhästely on sentään suhteessa pientä.

Suunnistin terminaalista ulos päästyäni taksitolpalle. Osa Berliinin olutkaupoista sulkee ovensa ihmisten aikoihin eikä puolenyön maissa, joten en uskaltanut jättää illan ensimmäiselle etapille ehtimistä joukkoliikenteen varaan. En tunne kaupunkia erityisen hyvin. Kun sanoin taksille kaupan katuosoitteen Triftstraßella, hän kysyi, onko se hotelli. Sanoin että ei. Kuskin mukaan sen nimisiä katuja on Berliinissä vain yksi, ja se on Weddingissä!

Tervetuloa Berliiniin. Olette matkalla osoitteeseen, johon taksikuskin mielestä turistin ei selvästikään ole syytä olla menossa. Wikipedia tukee käsitystä Weddingin epämääräisyydestä: viime marraskuussa kuriirifirma DHL on lopettanut kuljetukset kaupunginosaan, kun heidän postinkantajiaan on toistuvasti mukiloitu, kiristetty ja ryöstetty.

Totuus oli tietysti taaskin monivivahteisempi, ja suomalaisen matkailusivuston mukaan Wedding on viime vuosina alkanut kiinnostaa myös turisteja – esimerkiksi craft beer -yhteyksiensä ansiosta. Pienpanimo Eschenbräu on samalla kadulla olutkaupan kanssa, ja Vagabund Brauerei muutaman korttelin päässä. Pikavisiittini perusteella kyseessä oli aivan tavallinen kantakaupungin kaupunginosa, etninen mutta hipsteröityvä, osin vähän resuinen ja paikoitellen oikein viihtyisä.

Hopfen & Malz sisäpuolelta: hyllyt on järjestetty oluttyylien mukaan.

Hopfen & Malz, Triftstraße 57, Wedding

Lämpimänä kesäiltana hyväntuuliset ihmiset pysähtyvät olutkaupan terassille juttelemaan tuttujen kanssa ja juomaan oluen tai pari puiden varjossa. Välillä asiakkaat käyvät hakemassa sisältä kaupasta uuden pullon ja kyselemässä omistajalta kaupan uutuuksista. Saa nähdä, eletäänkö tässä niin vanhaksi, että suomalaisissa esikaupungeissakin nähtäisiin jotain vastaavaa.

Ei uskoisi, että kauppa on avattu vasta vuonna 2012. Valikoimassa keskitytään todella vahvasti tarjoamaan parhaita oluita eri puolilta Saksaa, mikä tarkoittaa odotettavasti, että aika suuri osa pulloista on peräisin Baijerista ja varsinkin Frankenista. Belgiasta oli parin hyllyn verran tavaraa, ja yhden hyllyn kulmaan oli merkattu myös Kalifornia, tosin jouduin tarkalla silmällä hakemaan löytääkseni hyllystä edes pari amerikkalaisperäistä olutta. Uusi globaali craft beer loisti enimmäkseen poissaolollaan.

Hopfen & Malz ulkopuolelta: paikalliset notkuvat neuvoa-antavalla.

Pienen kaupan eri osiot oli nimetty oluttyylien mukaan, ja suurimman osan tilasta veivät todellakin kotimaiset klassikkotyylit. Ale- ja IPA-nimiset hyllyt löytyivät kyllä myös, ja Spezialitäten-hyllyssä oli sitten kaikkea sekalaista, jota ei ole saatu mahtumaan tuttuihin kategorioihin. Yhdessä jääkaapissa luki ”Berlin”.

Omistaja Ludger Berges on mukavan oloinen ukkeli, joka oli lähes jatkuvassa liikkeessä takahuoneen ja kaupan välillä, hyräillen mennessään. Ostin valikoiman eteläsaksalaisia oluita ja pari berliiniläistä craft-pulloa, ellei muuta niin kuriositeetteina. Berges myi minulle pullojen lisäksi hyvän näköisen Berliini-olutkirjan, johon iskin silmäni tiskillä.

Biererei, Oranienstraße 19, Kreuzberg

Metro kiidätti minut keskustan halki Kreuzbergiin. En tarkoita sanoa, etteikö Berliinissä olisi useita muitakin hyviä olutkauppoja, mutta Hopfen & Malzin ja tämän Biererein nähtyäni ajattelin ainakin kokeneeni kaksi ääripäätä. Toinen oli siis varsin perinteinen, vanhan koulukunnan saksalaisiin pienpanimoihin keskittyvä, ja toinen tiiviisti 2010-luvun craft beer -aallon etulinjassa.

Päivittelin myyjälle, että on tavallaan absurdia, kun Berliinistä löytää monin verroin paremman ruotsalaisten käsityöoluiden valikoiman kuin Helsingistä. Syyt ovat tietysti päivänselvät, eikä iso Saksa ole toisaalta maantieteellisestikään kauheasti Suomea kauempana, jos Tukholmasta katsotaan. Bierereista näytti saavan Stigbergetiä, Brekerietiä, Beerbliotekiä ja Omnipolloa, tavallisimpia tanskalaisia sekä briteistä ainakin Brew by Numbersia ja Buxtonia. Lisäksi uudempaa craftia oli tarjolla sekä berliiniläisiltä panimoilta että muualta Saksasta.

Biererei sisäpuolelta: kuvauskielto voimassa. ”It’s a policy, man.”

Valikoimassa on ilmeisesti noin 600 olutta, selvästi enemmän kuin Hopfen & Malzilla. Kun kysyin lupaa napsia pari kuvaa, jotta muistaisin, mitä kaikkea tällä kertaa oli jäänyt ostamatta, myyjä eväsi pyyntöni ykskantaan. Heillä on kuvauskielto. En ole sellaiseen vielä olutkaupoissa törmännyt, ja sentään melkein aina nappaan niistä kuvan tai pari, luvan kanssa tai ilman. Minulle tarjottiin sen sijaan paperilappua ja kynää, jos halusin kirjoittaa jotain muistiin. Jep jep…

Muuta tarjontaa

Biererei on pelipaikoilla Kreuzbergin suosittujen bilekatujen tuntumassa, joten sinne saattaa eksyä ihan vahingossakin. Wedding ei ole yhtä selvästi keskivertoturistin reitillä, mutta metrolla sinnekin pääsee hujauksessa, ja saksalaista olutta kaipaavan kannattaa visiitti Hopfen & Malziin tehdä. Kolmantena etappinani piti olla Bierlieb entisellä itäpuolella Friedrichshainissa, mutta sepä olikin sulkenut ovensa pysyvästi maaliskuun lopussa.

Kun sain oikeastaan haluamani ostokset tehtyä Hopfen & Malzista ja Bierereista, en enää jaksanut kiertää kaupunkia muita kauppoja tarkastamassa vaan vaihdoin vapaalle. Kellokin lähestyi jo iltakymmentä. Tähän listaan paikallinen journalisti on koonnut tasokkaita berliiniläisiä oluenostopaikkoja. Ratebeer toki kirjaa kaupunginosittain myös niitä vähemmän hohdokkaita.

Rooman olutkaupat

Viikko on vierähtänyt Rooman lämmössä, ja nyt on sitten aika muistella matkaa kertaamalla, mitä ikuisesta kaupungista jäi mieleen olutrintamalla.

Tämä oli ensimmäinen visiittimme Roomaan, joten aika kului tietysti pitkälti kaupunkiin tutustumiseen. Onneksi lomalla järjestyy yleensä päivittäin erilaisia tilaisuuksia testailla myös paikallisia ruokia ja juomia.

Palaan vielä parissa tulevassa postauksessa ravintoloissa ja baareissa tehtyihin oluthavaintoihin, mutta aloitan pikakatsauksella muutamaan roomalaiseen olutkauppaan. Koska lennolle oli varattu ruumaan menevä matkalaukkukin, pakkohan reissusta oli tuoda omaan olutkaappiin pieni erä tuliaispulloja.

Italia on roikkunut viime vuosina Euroopan neljän panimorikkaimman maan joukossa. Vaikken aivan tuoreimpia tilastoja löytänytkään, luultavasti vain Britanniassa, Saksassa ja Ranskassa on yhä nytkin enemmän panimoita kuin Italiassa.

Niinpä katselin kauppareissuilla erityisesti paikallisia tuotteita, ja yhtä lukuun ottamatta kaikki mukaan ostamani pullot olivatkin italialaista alkuperää. Vaikka italialaista tuntui olevan kaupoissa ihan hyvin tarjolla, edustettuina oli kuitenkin vain murto-osa maan 600–700 panimosta.

* * *

Les Vignerons, Via Goffredo Mameli 61

Antonio.

Viiniin ja Roomaan keskittyvissä blogeissa iloittiin, kun alkuviinien myyjä Les Vignerons siirtyi noin vuosi sitten Malatestan metroaseman lähistöltä keskeisemmälle paikalle Trastevereen. Yhtä iloinen uutinen se oli oluen ystäville, koska Trastevereen saatiin samalla oiva olutkauppa.

Olutvalikoima on vallannut Les Vigneronsin liiketilasta isoimman huoneen, sen joka kadulta sisään astuessa tulee ensimmäisenä vastaan. Hetken omin päin katseltuani pyysin suosituksia italialaisista oluista Antoniolta, joka omistaa kaupan yhdessä vaimonsa kanssa. Olen saanut jostain päähäni, että italialaiset panimot ovat erikoistuneet paikallisten tuotteiden (muidenkin kuin ohran ja humalan) käyttämiseen oluissaan. Niinpä toivoin vinkkejä tällaisista oluista ja käskin jättämään normaalit ipat ja apat väliin.

Suosituksiahan Antoniolla riittikin, ohdake-saisonista aina savustetulla levällä maustettuun stoutiin. Näistä lisää myöhemmin. Kun ostin muutaman italopullon lisäksi saksalaisen Bockin ja Kellerbierin, Antonio kertoi, että Roomassa on viikonloppuna Franken-Bierfest, josta frankenilaisten pienpanimoiden tavaraa löytyisi enemmänkin. Sitä olisi kuulemma tarjolla myös Trasteveren suositussa baarissa Ma che siete venuti a fà’ssa.

Mitä tarjolla: Italialaisia oluita oli täällä ehkä enemmän kuin muissa näkemissäni kaupoissa. Belgialainen ja saksalainen olut olivat myös hyvin edustettuina, mutta muitakin ulkomaisia – Pohjoismaita, Brittein saaria, Yhdysvaltoja jne. – oli mukana.

Erikoisinta: Düsseldorfin klassikkoravintolan Zum Uerigen kausioluista oli saatu tänne myyntiin sekä Sticke että Doppel Sticke. Olenkohan edes nähnyt näitä koskaan pullossa?

Mitä ostin: Saison de l’Ouvrier Cardosa (LoverBeer).  

* * *

Domus Birrae, Via Cavour 88

Montin kaupunginosassa perjantain iltaelämä oli vilkasta, ja matkalla paikalliseen viinibaariin pysähdyimme ostoksilla olutkaupassa alueen pääkadulla. Kauppa on jonkin matkaa ylämäkeen Cavourin metroasemalta. Täällä oli oluiden ja muiden juomien ohella tarjolla homebrewing-tarvikkeita. Tunnelma kelmeine valoineen oli Les Vigneronsia karumpi, mutta valikoima vaikutti ihan riittävän laajalta.

Mitä tarjolla: Tanska korostui jonkin verran olutvalikoimassa, samoin jälleen Belgia. Italialaista oli totta kai paljon, mutta ehkä tosiaan vähän vähemmän kuin Les Vigneronsissa. Jonkin verran jenkkejä oli joukon jatkona, samoin esimerkiksi Põhjalaa.

Erikoisinta: Ruotsalaisen Sahtipajan Violmjöd, ilmeisesti orvokilla (?) maustettu sima kirkuvansinisessä pullossa.

Mitä ostin: Bibock (Birrificio Italiano).

* * *

Off Licence, Via Veio 4

Kauppakuitin mukaan Johnny’s Off Licencena tunnettua kauppaa isännöi John Nolan, mutta ystävällinen irlantilaisen kuuloinen myyjä kiisti olevansa itse Johnny, kun sitä kysyin. Johnny on kuulemma matkoilla. Tämänkin myyjän sain suosittelemaan minulle omaa italialaista lempioluttaan kaupan valikoimista, ja kyseinen barley wine lähtikin mukaani parin muun pullon ohella.

Sitä ennen – heti kauppaan astuttuani – olin jo saanut kutsun takahuoneen viiniosastolla käynnissä olleisiin maistajaisiin. Siellä rennon oloinen italialaismies kaateli laseihin Soaven tuottajan Inaman viinejä eri rypäleistä. Maistelin paria sellaistakin, mutta viinejä en ostanut mukaani.

Kaupan sijainti tuntui aluksi näistä kolmesta hankalimmalta, mutta San Giovannin metroaseman tuntumaan näytti lopulta pääsevän monelta puolelta kaupunkia eri välineillä. Tännepäin lähtemiseen ei ole välttämättä samalla lailla muita hyviä syitä kuin Trasteveressa tai Montissa, mutta parinsadan metrin päässä oli esimerkiksi pieni tavaratalo Coin.

Mitä tarjolla: Kaiken kaikkiaan Johnnyllä oli oman arvioni mukaan näistä kolmesta kaupasta laajin valikoima. Oluthyllyt olivat tosin tiiviissä sumpussa ja se vaikeutti silmämääräistä arviointia. Veikkaisin, että täällä oli myös eniten muuta kuin italialaista tai belgialaista craft beeriä.

Erikoisinta: Ale de Hardy Brasseurs du Monde -panimolta. Se ei ole välttämättä erikoisuus sinänsä, mutta aiheutti pään raapimista kun jäin miettimään, mikä on kanadalaisen – Thomas Hardyn innoittaman – barley winen suhde brittiläiseen klassikkoon Thomas Hardy Aleen.

Mitä ostin: Via della Cornacchia Barley Wine (Hilltop Brewery).

* * *

Muita oluenostomahdollisuuksia

Kolme yllä mainittua olutkauppaa sijaitsevat kaikki hieman ydinkeskustan ulkopuolella, vaikkakin ihan kohtuullisten yhteyksien päässä.

Rooman historiallisesta keskustasta voi löytää italialaisia oluita – joskin pienehkön valikoiman – esimerkiksi Via del Governo Vecchio 89:ssä sijaitsevasta puodista. Samoin Baladin-panimoon liittyvä baari Open Baladin (Via degli Specchi 6) myy sekä panimon omia että muutamia muitakin oluita myös mukaan. Kovin tarkkaan en käynyt läpi lukuisia muita viini- tai herkkukauppoja, marketeista puhumattakaan, mutta luulisin monenkin niistä myyvän muutamia yleisimpiä italialaisia pienpanimo-oluita.

Kauempana eteläisissä esikaupungeissa lymyilevästä Bir & Fud Bottegasta olen nähnyt kehuja, mutta sinne asti ei matka nyt vienyt. Sen sijaan kävimme syömässä mainion L’Oasi della Birran kellarissa Testaccion kaupunginosassa (Piazza Testaccio 38/41), ja kyseinen paikkahan on myös kauppa, jonka hyllyillä kiilteli ihan kelpo valikoima italialaisia ja ulkomaisia oluita.

Tulevissa postauksissa siis lisää Rooman tunnelmia sekä ostamieni italialaisoluiden arviointia.