Fuller’s Imperial IPA: mikkihiirityylillä mutta mitäs siitä

Kun kaupassa – eli tässä tapauksessa Alkossa – tulee vastaan uusi olut Fuller’sin panimon elegantissa pahvipakkauksessa, pisteiden tuntee nousevan jonnekin 90–100 välille jo ennen pullon avaamista. Uuden Imperial IPA:n kapea laatikko on vieläpä hienon oliivinvihreä, värinä Fuller’sin arvo-olutsarjan tyylikkäimmästä päästä.

cofFuller, Smith & Turner on reilut 170 vuotta vanha panimo, jonka tontilla Lontoon Chiswickissä on pantu olutta jo 1600-luvulla. Britanniassa ei ole monta panimoa, jolla olisi lähellekään Fulleriin ja kumppaneihin verrattavaa historiaa. Tämä kokemuksen syvä rintaääni yhdistettynä siihen, että panimon tuotteet ovat pääasiassa ensiluokkaisia, on tietysti ratkaisevassa osassa, kun odotuksia viritellään.

En tiedä, kuinka kauan panimon perus-IPA (pullossa 5,3 %) on ollut Chiswickissä tuotannossa. Nettisivuillaan panimo toteaa kryptisesti, että IPA on osa 1980-luvulla alkaneita vientiponnisteluita, joiden avulla Fuller’sin oluita tuotiin varhaisten amerikkalaisten ale-fanien ulottuville. Tämän jälkeenhän IPA-rintamalla on tietenkin globaalisti tapahtunut paljon: jos karkeasti yleistää, amerikkalaiset ovat määritelleet tuon vanhan brittioluen tyylilliset piirteet pitkälti uusiksi.

Mikä on imperial IPA? Se on amerikkalaisen IPA-version laajennus alkoholiasteikon vahvempaan päähän: erilaisten määritelmien mukaan se voi vahvuudeltaan asettua jopa 10 % tuntumaan tai ylikin. Näin myös Fuller’sin tulkinta tekee 10,5 % magnitudillaan. Kuten normaali jenkki-IPA, tämä sen vahvempi serkku nojaa myös usein voimakkaaseen Uuden maailman tyyppiseen humalointiin.

Fuller’s, joka siis on ollut olemassa jo silloin, kun IPAa alun perin laivattiin brittiläiseen Intiaan, noteeraakin etiketin tekstissään asiallisesti tämän oluensa modernit amerikkalaiset juuret. Tarina, jonka mukaan ensimmäisen double IPAn (joka on käytännössä imperial IPAn synonyymi) tuotti Vinnie Cilurzo vuonna 1994 Blind Pig -panimolla Kaliforniassa, vaikuttaa paikkansapitävältä.

Mikkihiirityyli on oma nimitykseni sellaisille oluttyyleille, jotka näennäisesti nojaavat jylhän kuuloiseen oluthistoriaan vaikka ovatkin vasta viimeisimmän pienpanimobuumin aikana kehiteltyjä. Kaikki imperial-etuliitteellä varustetut tyylikategoriat (paitsi tietenkin imperial stout) ovat mikkihiirityylejä, samoin täydellinen jenkkifeikki quadrupel, ehkä myös omituiset hybridit kuten black IPA, Belgian IPA tai dark saison.

Mitä sitten Fuller’sin Imperial IPA -pullosta löytyy? Ensimmäinen vaikutelma: tämä on selkeän brittiläinen olut, joka sivuuttaa ilmeisen tietoisesti nuo amerikkalaiset IPA-ideat, vaikka niistä pullon kyljessä kerrotaankin. Toki tekstissä mainitaan, että humalalajikkeet tässä oluessa ovat brittiläisiä: Target, Goldings ja Fuggles. Lisäksi mausteena on heitetty mukaan mustaapippuria. Väriltään olut on männyn kaarnan värinen, melkein ruskea.

Tuntuu, että tässä tyylilajissa Fuller’sin parhaat tuotteet eivät nyt ole välttämättä näin vahvoja, vaikka stout-puolella nämäkin prosentit toimivat. Olut on tikkunekkumaisen makea, maussa on appelsiinimarmeladia, eikä alkoholikaan ehkä ihan täysin peity. Yllättävintä tuoteselostuksessa ladattujen odotusten jälkeen on, ettei humala ei puraise käytännössä lainkaan vaan tuntuu korkeintana pienenä katkeruutena taka-alalla. Lievää maanläheistä mausteisuutta, ehkä sen pippurinkin tuomaa, on havaittavissa. Raskaan oloista olutta ei jaksa juoda puolta litraa kerralla.

Kirjoitin kesällä Burton ale -oluttyylistä. Se on vanha englantilainen nimitys vahvoille, tummahkoille ja makeahkoille oluille. Nykyään oluet, jotka aikoinaan olisi voitu luokitella Burtoneiksi, ovat ehkä tyypillisemmin strong aleja ja barley wineja. Fuller’sin uutuus herättää kysymyksen, että jos Imperial IPAn tekee näin järkkymättömän brittiläisellä tyylillä, olisiko parempi tyylinimitys sillekin tuo lähes unholaan painunut Burton ale?

Mainokset

Laskemistapa, lämpö ja tuoreus tekevät oluen maun – koulutus kannattaa

Vaikka kirjoittelen ummet ja lammet oluen kulttuurisista merkityksistä tai historiasta, en ole todellakaan mikään parkkiintunut ekspertti silloin kun puhutaan juoman teknisistä ominaisuuksista, valmistamisesta ja tarjoilemisesta.

Niinpä lähdin uteliaisuudella mukaan, kun legendaarinen ravintola-alan kouluttaja Perho kutsui olutkirjoittajia keskiviikkona Kaislaan kuulemaan uusista olutaiheisista koulutuskokonaisuuksistaan. Tilaisuudessa oli myös mahdollisuus asiantuntevasti ohjattuun maisteluun, joka ilmeisesti toimi tavallaan makupalana oppilaitoksen tulevasta tarjonnasta. Muissa blogeissahan on raporttia tästä jo ollutkin.

Käyn tilaisuuden annin käänteisesti läpi, ensin maistelun ja sitten koulutusohjelmia koskevat uutiset. Kouluttaja Sampo Järvi oli nimittäin onnistunut sen verran hyvin valitsemaan pientä luentoaan höystävät olutmaisteluparit, että ainakin meikäläinen, jolla sentään on erilaisista tutuista oluista aika vakiintuneet käsitykset, koki heti alkuun täydellisen yllätyksen. Se nyt todistaa vain sen, että luuloni ovat tietoja suuremmat.

digSampon alkuluennon aikana jokaiselle oli kaadettu maisteltavaksi komea Teku-tyyppinen (?) lasillinen vaaleaa olutta, joka arvatenkin oli jotakin laadukasta saksalaistyyppistä lageria. Jalojen humalalajikkeiden aromi ja maku hellivät aisteja sen verran herkästi, että aivot yrittivät epätoivoisina haeskella, mikä pienpanimo voisi olla tällaisen oluen takana. Jossain Sampon sivulauseessa paljastui sitten totuus, että lasissa oli Bitburger Premium Pilsiä ja maistelun jujuna verrata kuulua saksalaista ”7 minuutin kaatoa” nopeaan hanasta laskemiseen.

Jos nyt operaatioon ei aivan seitsemää minuuttia ehkä kannatakaan käyttää, tämä vertailu osoitti hitaamman laskemistavan aivan ylivertaiseksi. Siinä siis lasia ei kallisteta vaahdon minimoimiseksi vaan annetaan runsaan vaahdon tiivistyä ja sitten lasketaan vähittäin lisää. Minua kokeneemmille oluen maistelijoille asia voi olla itsestäänselvä, mutta jos jollekulle ei ole, keskiviikon maistelussa paljastunutta eroa ei kyllä voi liiaksi korostaa. Nopealla kaadolla lasiin laskettu Bitburger on oikeaoppiseen lasilliseen verrattuna karmea esitys: pistelevä hiilihappo peittää alleen niin humalan kuin kaikki muutkin oluen hienovaraiset ominaisuudet.

Maistelusession pointtina oli ylipäätään havainnollistaa sitä, kuinka tärkeä vaihe tarjoilu on oluen aiheuttaman nautinnon aikaansaamiseksi. Oluen ketju ohrapellolta lasiin on pitkä ja siinä tarvitaan kymmeniä käsipareja: maanviljelijöitä, mallastajia, monenlaista panimoväkeä, logistiikkaa, sisäänostajia, kunnes lopulta päästään siihen vaiheeseen, kun joku kaataa oluen siihen lasiin, josta se nautitaan. Sampon mukaan muistetaan liian harvoin, että nämä viimeiset kaksi minuuttia voivat esimerkiksi ravintolassa tuhota tai pelastaa kaiken tämän pitkäjänteisen työn.

mde

”Seitsemän minuutin” Bitburger.

Hanatekniikan lisäksi moni muukin asia voi tehdä kahdesta olutlasillisesta aivan erilaisia kokemuksia, vaikka lasissa olisi täsmälleen samaa olutta. Meille tätä demonstroitiin kolmella muulla maisteluparilla. Nämä vertailut on mahdollista toteuttaa myös kotosalla, eivätkä ne toisaalta aiheuttaneetkaan ihan samanlaista valaistumisen tunnetta kuin pilsnerilasilliset.

Hiivan ja muun pohjasakan kaataminen oluen joukkoon on tietysti asia, jolla olutkokemuksen voi vaikka väärässä kohdassa tehtynä pilata. Nyt maistelussa oli saksalainen vehnäolut, jollaiset normaalioloissa kai kaadetaan lasiin hiivoineen päivineen. Tämän Meine Festweissen (eli entisen Mein Grünesin) on Schneiderin panimomestari Hans-Peter Drexler kuulemma tarkoittanut juotavaksi ilman hiivaa. Kirkkaana se on kultaisen hunajainen, modernisti humaloitu mutta etäisesti belgialaissävyinen pintahiivaolut. Vertailulasissa oleva hiivaisempi satsi on sekin suhteellisen herkullinen mutta toki aivan eri asia.

mde

Festweisse hiivalla ja ilman.

Erittäin selvä ero oli myös seuraavan olutparin välillä, ja nyt ei ollutkaan kyse saman oluen kahdesta olomuodosta vaan tuoreen ja vanhemman IPAn vertailusta. Stone IPA, joka taisi olla eurooppalaisessa filiaalissa pantu, oli upean humalainen, kun taas Great Dividen Titan IPA oli tosiaankin menettänyt tuoreen humalan otteensa vaikka ihan mukava vahva pale ale olikin jäljellä.

Viimeinen maistopari muodostui Nøgne Ø:n akvaviittitynnyreissä kypsyneestä Imperial Akvavit Porteristä, jota ensin kaadettiin jäähdytettyyn lasiin ja sitten lämmitettyyn. Ero tuntui jo tuoksussa, joka ensimmäisessä lasissa rajoittui hieman epämiellyttävään viinanhajuun ja toisessa sai mukaansa tumman maltaan hyvän paahteisen aromin. Muutenkin näissä erilämpöisissä laseissa oluen ominaisuuksista pääsi nauttimaan todella eri tavoilla, lämpimässä tietysti monipuolisemmin.

Sampo Järvellä on paitsi paljon kokemusta baari- ja maahantuontipuolelta myös hiljattain hankittu voitto Olutliiton valtakunnallisesta Suomen Kotipanija -kilpailusta. Tämäkin oli toki yksi syy, miksi luento- ja maistelusessio sai allekirjoittaneenkin innolla liikkeelle. Ja nyt Järvi siis visioi Perholle olutkoulutusta.

Suomessa on jo olemassa laajoja viinikoulutuskokonaisuuksia ja tällaista pitäisi saada myös olutpuolelle. Restonomien koulutukseen ei paljon olutoppia mahdu, ja hyvällä oluttietoudella varustettujen baarityöntekijöiden CV puolestaan muodostuu aikaisemmasta ravintolakokemuksesta pikemminkin kuin muodollisista sertifikaateista.

Sampo Järvi kertoo ottaneensa vaikutteita suunnitelmiinsa erityisesti amerikkalaisesta Cicerone-koulutuksesta. Toinen kansainvälisesti tunnettu sertifiointi on brittiläinen IBD:n Beer Sommelier -koe. Perhossa pähkäillään vielä, tähtäisikö suomalainen olutkoulutus johonkin omaan vastaavaan titteliin vai olisiko ensisijaisena tarkoituksena valmistaa opiskelijoita suorittamaan jokin kansainvälinen koe.

Joka tapauksessa kurssitarjontaa aletaan nyt vähän kerrallaan rakentaa, ja jo lokakuussa parikymmentä halukasta pääsevät kokeilemaan Perhon PRO Beer Level 2 -koulutusta. Siinä tarkoitus on kertoa oluen historiasta, nykytilasta ja tyyleistä, valmistuksesta, raaka-aineista, tarjoilusta ja myynnistä sekä arvioinnista. Ensi vuoden puolella sitten muita, syventäviä teemoja. Kysymys suomalaisen olutkoulutuksen tilasta ja kehittämistarpeista on sen verran mielenkiintoinen, että ainakin omasta puolestani nostan hattua Perhon suunnitelmille tämän pienen mainoksen muodossa. Lisätietoja täältä.

NEIPAhood watch #3: Donut Island I Hop It’s Not A Problem #2 @Stone’s

Olen tänä keväänä ottanut asiakseni kirjoittaa muistiinpanoja trendikkäästä New England IPA-oluttyylistä, joka on viime aikoina osoittanut merkkejä vähittäisestä Suomeen rantautumisestaan. Muutaman aikaisemman kirjoituksen (täällä, täällä sekä täällä) jatkoksi löytyi tänään uusi helsinkiläinen eksemplaari.

Helsingissähän on näitä donitsi-alkuisia paikannimiä ja yksi niistä on Donitsisaari, jolla on oma mustalaispanimonsakin. Siellä Mika Oksanen valmistaa oluitaan välillä rohkealle kokeiluvaihteellekin heittäytyen ja skaalaa niitä kaupalliseen tuotantoon Panimo Hiisillä.

Tätä I Hop It’s Not A Problemia (6,2 %) en ollut maistanut sen kummemmin ensimmäisessä IPA-inkarnaatiossaan kuin tässä toisessa, josta tekijä käyttää tuota NEIPA- eli New England IPA-määrettä. Sosiaalinen media kertoi, että siitä on tullut tänä aamuna kegitetty erä muutamaan helsinkiläisbaariin, joten hyppäsin jälleen ratikkaan ja kävin testaamassa. Koska olin menossa muutenkin Akateemiseen Kirjakauppaan, testauskohteeksi valikoitui Keskuskadun gastropubi Stone’s.

Tässä on kerrankin samea hiekankeltainen IPA, johon ainakin ulkonäkö antaa aihetta liittää tuon usein väärin käytetynkin NEIPA-lyhenteen. Kun lasi tyhjenee, vaahto jää sen reunoille jauhomaisena kerroksena, kuin vesiliukoinen valkoinen maali, jota ei ole kunnolla huuhdottu.

Tuoksu on amerikkalaistyyppistä havua ja sitrusta, ja ihan kuin siinä tuntuisi myös häivähdys jotain melkein eläimellistä. Maussa tuore humala puraisee jälleen aika napakasti, mutta voimakas mehumainen makeus taittaa siltä terää. Se kuorruttaa makuhermot greippimarmeladia muistuttavalla kirpeällä sokerisuudella. Jälkimaussa taas tuntuu, että humalan öljyt ovat sittenkin jääneet kitalakeen.

Yleisvaikutelma oli positiivinen: tässä on varmasti päästy lähemmäs New England IPAn uusienglantilaisia esikuvia kuin aiemmin maistamissani suomalaisissa lajityypin edustajissa. En harrasta ipoja niin paljon, että osaisin ihan tarkkaan sanoa, kuinka paljon etumatkaa tuoreus tälle yksilölle nyt antoi. Humalat – ilmeisesti Eureka, Mosaic ja Simcoe – olivat säilyttäneet teränsä ja makeus pelasi kokonaisuuden eduksi. Ja olihan se aika sameaakin.

 

sdr

Sameaa olutta hämärässä baarissa aurinkoisena päivänä.

 

NEIPAhood watch #1: Sori Lacuna

Kuulin ohimennen Alkossa keskustelun, jossa asiakas ennusti vuorenvarmana myyjälle, että Vermont IPA tulee olemaan tämän kesän hittiolut. Myyjä ei ollut mokomasta oluttyylistä koskaan kuullut, ja he tulivat yhteistuumin siihen tulokseen, ettei myymälän valikoimista tainnut sellaisia löytyä.

Merkkejä on toki ollut ilmassa siitä, että New England IPA (jonka synonyymi Vermont IPA kai edelleen on), voi olla meilläkin päin lähikuukausina näkyvämpi ilmiö kuin tähän asti. Kevättalvella, kun maistelin Sori Taproomissa oululaisen Sonnisaaren Humalajaa, en ollut Helsingissä törmännyt ennen olueen, johon edes pienellä varauksella liitettäisiin noita maagisia viittä kirjainta ”NEIPA”.

Nyt näitä ehkä alkaa sitten putkahdella. Kotimaisista Cool Head Brew näyttää tehneen Summer in Vermont -nimisen tuotoksen, jota ainakin Arde on maistellut. Sorilla itsellään on Lacuna-niminen uutuus. Lisäksi kotiolutkollektiivi Level Eleven on ollut aktiivinen NEIPA-rintamalla. Kenties on muitakin.

Juttu vai ei?

Innostuneen kohinan taustalla on vellonut ainakin vuoden verran kriittisten äänien käymä keskustelu siitä, onko New England IPA mikään thing ylipäätään. NEIPA-tyylin ominaisuudet on sinänsä helppo luetella – samea keltaoranssi ulkonäkö, makean hedelmäinen mehumaisuus, selkeä humalan maku ja aromi mutta pehmeän mieto katkeruus – mutta ihmetystä aiheuttaa, kun panimojen NEIPAna markkinoimat oluet ovatkin jotakin muuta.

Varmasti tunnettujen Uuden-Englannin panimojen välilläkin on tyylillisiä eroja. Ehkä The Alchemist, Hill Farmstead ja Lawson ovat olleet uusienglantilaisten ipojen pioneereja, mutta ovatko sitten Tree House tai Trillium vasta jalostaneet koillisvaltioiden IPA-ajattelua selkeästi erilliseksi NEIPA-tyyliksi? Tällaisia analyysejä on eetteri pullollaan.

Otin tällä viikolla jälleen raitiovaunun Kaisaniemeen ja kävin maistamassa Sorin panimon Lacunaa heidän helsinkiläisellä hanahuoneellaan. Olut oli tavallisen amerikkalaistyylisen IPAn näköinen eikä ollenkaan niin samea kuin jossain netissä näkemässäni kuvassa. Jotkut ovat toisaalta arvioineet samaa olutta Ratebeeriin äskeisillä Tallinnan olutfestareilla ja luonnehtineet sitä supersameaksi. Katoaako tuo neipamainen ominaisuus oluesta ajan myötä?

cof
Itselleni Sorin NEIPA-tulkinta jätti saman kysymyksen kuin Sonnisaaren Humalaja. Ainakin ensimmäinen vaikutelmani oli, ettei tiukasta länsirannikkomaisesta katkeruudesta ei ole maltettu luopua. Oliko olut sitten merkittävästi normaalia sameampi, pehmeämpi tai mehumaisempi, vai mitä Uusi-Englanti tässä oikeastaan merkitsee?

Ehkäpä pieni kuohkeus, jota suutuntumassa oli aistittavissa, viittaa jotenkin tuon paljon puhutun oluttyylin erityispiirteisiin. Katkeran greipin rinnalla maistui jonkinlainen halvamainen pehmeys, mutta kyse ei ollut mielestäni ollut silti mistään humaloinnin lempeästä pyöreydestä. Sitä ehkä tältä oluttyyliltä olisin odottanut.

Mikään mieto tämä Sorin NEIPA ei ollut, vaan 8,2 % vahvuisena se on varmasti double NEIPA eli NEDIPA.

En osaa sanoa lopullista sanaa siitä, lyökö koillisvaltioiden IPA itsensä Suomessa läpi hittityylinä tänä kesänä tai joskus myöhemmin, koska en kuulu maahantuojien tai panimojen sisäpiireihin.

Se täytyy silti todeta, että jos kotimaisten ipojen markkinointi NEIPA-leiman alla jatkuu, niiden kannattaa varmasti olla selkeästi jotain muuta kuin tähän asti nähdyt ”perinteisemmät” amerikkalaisvaikutteiset ipat. Muuten ikävä hypen sivumaku varjostaa tätä muoti-ilmiötä, ja sinänsä hyvät Suomi-ipat vetävät puoleensa nihkeitä arvioita siltä asiakaskunnan osalta, jolla on keinoja levittää positiivista sanaa hyvin tehdyistä ja aidon oloisista oluista.

Onko hyvä idea perustaa ”erikoisolutpanimo”

Viime viikolla Hartwall ilmoitti perustavansa erikoisolutpanimon Lahdessa sijaitsevan huippumodernin tuotantolaitoksensa yhteyteen. Toimitusjohtajan mukaan kyseessä on miljoonien eurojen investointi ja jotakin mitä isot oluttalot eivät ole vielä tehneet.

Erikoisoluiden markkina kasvaa, Hartwall perustelee. Yhtiö väittää tuntevansa viimeisimmät oluttrendit ja haluaa tarjota asiakkailleen laajemmin erilaisia oluttyylejä. ”Erikoispanimomme kattiloissa tulee porisemaan monenlaisia uutuuksia.”

Monen olutaktiivin – erikoisoluen kuluttajien – korvissa sana erikoisolut kalskahtaa jotenkin 1990-lukulaiselta. Silloin sanan käyttö yleistyikin, kun Suomeen alkoi päästä Alkon kovan kontrollin ohi ulkomaisia oluita, jotka olivat jotain muuta kuin kolmosolutta ja A-olutta.

Erikoisolut oli silti 1990-luvulla ja pitkään sen jälkeenkin erittäin usein tšekkiläistä peruslageria, ehkä Staropramenia tai Krušoviceä. Se oli myös Guinnessiä, Kilkennyä, Newcastle Brown Alea, Leffeä, Franziskaneria tai Warsteineria. Isojen panimoiden isoja merkkejä, joita nykyään tulee tilattua lähinnä lentokentän baareissa mutta jotka silloin edustivat raikasta suuren maailman tuulahdusta.

Olutfriikkien keskusteluissa on silloin tällöin haikailtu koko erikoisolut-termistä luopumista. Kun Euroopassa on lähes 8 000 panimoa ja niistä suurin osa pieniä käsityöpanimoita, miksi enää tarvitsee puhua oluesta niin kuin vaalea peruslager olisi se normi ja kaikki lukuisat muut oluttyypit poikkeuksia siitä?

Mutta kyllähän Hartwall tämänkin tietää. Heidän tiedotteensa ei ole suunnattu pikkuruisen olutkuplan sisällä eläville edistyksellisille, vaan niille, jotka muistavat, että yli 90 prosenttia Suomessa juotavasta oluesta on aina vain sitä ei-erikoista. Ja jotka tietävät myös että erikoisoluiden markkina on se joka kasvaa.

Kun Heineken ja Carlsberg erikoisolutpanimoita perustivat

Heineken pyrkii houkuttelemaan Britanniassa craft beerin pariin niitä 75 prosenttia oluenjuojista, jotka eivät ole koskaan maistaneet käsityöolutta. Maaliskuisen uutisen mukaan se aikoo toteuttaa tätä ajatusta muun muassa uuden Maltsmiths Brewing -merkkinsä avulla.

MaltsmithsMaltsmiths Brewing on yhtä kuin Alex, yhdeksän vuotta oluenpanoa harjoittanut yorkshireläinen, jonka suosikkityyli on IPA, ja Sarah, pilsnerin ja gosen ystävä Hampurista. He poseeraavat käsityöpanimollaan aivan sen näköisenä kuin takana näkyvä panimolaitteisto ei kuuluisi Heinekenin omistamalle Caledonian-panimolle.

Alex ja Sarah eivät kutsu itseään panimomestareiksi vaan ”olutsepiksi”, ja heidän ensimmäiset oluensa ovat American-Style IPA ja Bavarian-Style Pilsner. Twitterissä heillä on 31 seuraajaa ja Facebookissa 48. Ratebeerissä heidän ipansa on saanut neljä arviota ja pilsneri kolme.

Tietenkin toiminta on vasta käynnistelyvaiheessa, joten hieman hitaasti syttyvä kiinnostus on ymmärrettävää, mutta kuitenkin. Jos Euroopan suurin panimoyhtiö perustaa käsityöpanimon maahan, jossa on 65 miljoonaa ihmistä, pitäisikö sen some-tileillä olla jo kolmen kuukauden jälkeen vähän enemmän kuin 30 tai 40 seuraajaa? Olisiko Ratebeeriin pitänyt jo tulla enemmän arvioita kuin neljä?

Kysynkin sinulta, Heineken: oliko hyvä idea perustaa erikoisolutpanimo?

Heinekenin kilpailijan Carlsbergin kauden 2016/2017 käsityöolutvalikoimaa esiteltiin briteille saman tyyppisessä uutisessa viime syksynä. Uutisessa mainittiin Grimbergen (Carlsbergin kansainvälinen erikoisolutbrändi, jonka tuotanto muuten rikkoi viime vuonna miljoonan hehtolitran rajan), enemmänkin viineistään tunnettu Chapel Down, sekä Carlsbergin ruotsalainen erikoisolutpanimo Backyard Brewing.

Backyard Brewing toimii Falkenbergissä, Carlsbergin Falcon-olutta valmistavan tytäryhtiön liepeillä. Verkkosivuillaan se kertoo olevansa paikka, jossa ”panimomestarimme pystyvät toteuttamaan intohimoaan, uteliaisuuttaan ja luovuuttaan.” Tuotteet ovat panimokuvauksen mukaan käsityöoluen innoittamia mutta eivät liian niche-henkisiä tai haastavia.

Mukana on muun muassa ruotsalaiselle urheilubaariketjulle O’Learysille tehty APA sekä folköl-vahvuiset IPA ja Pre-Prohibition Lager. Sitten on High Wheeler, jota mainostetaan seuraavalla craft-henkisen copywriterin hengentuotteella:

What has two wheels and a citrusy character? No, not your grandma in a sour mood. We’re talking about our new lager, The High Wheeler. As the wheels would suggest, it’s big on taste and low on alcohol. It’ll take you on a smooth ride from citrus to apricots to a bready maltiness finish. So hop on the High Wheeler, let go of the handle bars and live a little!

Kun oluen speksejä tutkii tarkemmin, käy ilmi, että tässä on todellinen sessio-olut: alkoholia on 0,5 prosenttia. Ei muuta kuin pipoa löysemmälle ja nollalageria helttaan, kerranhan sitä vain eletään.

Niinpä kysyn sinulta, Carlsberg: oliko hyvä idea perustaa erikoisolutpanimo?

Voiko iso panimo tehdä käsityöolutta oikein?

Totta kai näille miljardiluokan lageryhtiöiden seikkailuille käsityöoluen maailmassa on helppo naureskella. Ironista kyllä, tällaiset erikoisolutyksiköt ovat hyvin saattaneet saavuttaa emopanimon niille asettamat taloudelliset tavoitteet siitäkin huolimatta, että meininki näyttää markkinoinnin perustella olevan pahasti eksyksissä. Minimaalisten yksiköiden tuloslukuja ei konsernien vuosikertomuksista löydy, tai ainakaan minä en niitä osaa tai jaksa etsiä.

Backyard BrewingKolikon toinen puoli on se, että maailman suurimpien panimoiden yrityksistä valloittaa käsityöoluen ystävien sydämiä löytyy myös ilmeisen onnistuneita esimerkkejä. Mutu-pohjalta veikkaisin, että silloin puhutaan useammin yrityskauppojen seurauksista kuin varta vasten perustetuista erikoisolutpanimoista. Varsinkin AB-InBev on ostanut viime vuosina monia valmiiksi suuren fanikunnan rakentaneita craft-panimoita, eikä ison omistajan mukaan tultua ole välttämättä aina muuttunut muu kuin se, kenen lompakosta työntekijöiden tilipussit maksetaan.

Siinäkin toimintamallissa tuntuu kyllä olevan riskinsä. Craft beer -jengi vaalii suosikkipanimoidensa autenttisuutta, ja isojen kelkkaan lähteville käsityöpanimoille on luvassa armotonta tylytystä somessa. Myrskyn laannuttua saattaa voitolle jäädä siltikin maltillisempi mielipide, jonka mukaan oluen laatu on tärkeintä, ja eihän ison omistajan läsnäolo sulje sitä pois vaan saattaa antaa jopa entistä paremmat mahdollisuudet laadunvalvontaan.

Ei sitäkään ole kiveen hakattu, ettei iso panimo voisi tehdä hyvää craft-tyyppistä olutta omissa tuotantolaitoksissaan tai vaikka erikseen perustetussa erikoispanimossa. Esimerkiksi Olvin IPA keräsi suopeita arvioita kriittiseltä blogieliitiltä, toki ehkä suhteutettuna kontekstiinsa eikä niinkään minään craft-avantgarden huipentumana. Voi olla, että parempiakin esimerkkejä löytyy maailmalta ja miksei Suomestakin.

En siis oikeastaan toivo epäonnistumista minkään ison panimoyhtiön edesottamuksille, jos niiden aitona tavoitteena on kokeilla uutta ja tuoda valikoimaan mukaan laadukkaampia oluita. Minulla ei ole mitään sisäpiirin tietoa, mikä motivaatio esimerkiksi Hartwallin uusimmassa lähdössä on taustalla. Heillä on aikomuksena käyttää konsulttina Anders Kissmeyeriä, jonka craft-uskottavuus on peräisin Nørrebro Bryghusista – hyvä ajatus kenties.

Suosittelen tämän lisäksi tutustumaan edellä mainitun tyyppisiin hieman nolostuttaviin esimerkkeihin, joissa on poltettu tukuittain isoja seteleitä sen mielikuvan tuottamiseksi, että asialla olisi muka paikallinen rastatukkainen kaveriporukka eikä kymmenen miljardin liikevaihtoa pyörittävät kravattikaulaiset ukot.

Aitoudessa on se hyvä puoli, että se ei maksa mitään. Metsään aletaan mennä silloin, kun yritetään hampaat irvessä näyttää joltain, mitä ei oikeasti olla. Siinä happanee äkkiä hyväkin IPA.

Lyhyet erikoiset: Stone Enjoy After 04.20.17 Brett IPA

Kun ostin tämän pullon joskus joulukuussa, ajattelin ehkä nautiskelevani siitä enjoy after -päivänä lämpimässä kevätillassa, kymmenen päivää ennen vappua. Totuus on toinen: lämpömittari on nollassa ja Helsingin yössä vihmoo jotain rännän näköistä.

En ole ennen ostanut olutta, jossa panimo olisi erikseen kirjoittanut pullon kylkeen päivämäärän, jota ennen tuotetta ei kannata nauttia. Toisin päin kylläkin: useimpien oluiden, kuten muidenkin syötävien ja juotavien, pakkauksessa on päivä, jonka jälkeen sisältö ei enää ole parhaimmillaan.

Tässä kalifornialaisen Stone Brewingin IPA:ssa syy on kyllä selvä. Panimolla on ollut myös ”parasta ennen” -oluiden sarja. Nuo ipat olivat humalavetoisia, ja tuoreen humalan makuun perustuvat oluet on toki hyvä juoda tuoreena. Nämä ”parasta jälkeen” -ipat sen sisältävät Brettanomyces-hiivoja, jotka tekevät taikojansa pitemmän ajan kuluessa.

BrettIPANäillä villihiivoilla saadaan aikaan tuoksuja ja makuja, joihin usein viitataan puhumalla tallipihasta ja navetasta tai turvautumalla englannin sanaan funk. Funk on musiikkiterminä tuttu, mutta sen alkuperäinen merkitys liittyy vahvaan, maanläheiseen tuoksuun tai hajuun. Brettanomyces tietysti yhdistyy monen olutihmisen mielessä kiinteimmin belgialaisiin lambiceihin, jotka olivat pitkään ainoita näillä villihiivoilla käyviä oluita.

Brett IPA – ja muutkin villihiivaoluet – vetoavat kuitenkin ihmisen aisteihin usein ihan elegantilla tavalla eivätkä välttämättä tuo mieleen kotieläinten karsinoita. Karviaispensaat, tillipuskat tai jotkin luonnonyrtit saattavat tuoksua samalta kuin Stonen Enjoy After, ja maanläheisyys tuntuu ehkä maussa pehmeänä umamina, ainakin nyt kun olut on jo aikansa kypsynyt.

Humalaa tähän olueen on laitettu panimon tuote-esittelyn mukaan seitsemää sorttia, ja katkeruutta eli IBUja pitäisi olla kokonaiset 70. Kuten on usein todettu, humalan elinkaari on rajallinen. Ainakin minusta tuntuu hankalalta analysoida, mitä näistä kaikista eri humalista tässä oluessa pitäisi olla tarkalleen ottaen jäljellä kypsyttelyn jälkeen.

Katkeruus tuntuu kuitenkin jälkimaussa. Kypsän sitruunan lempeää happamuutta on mukana myös, ainakin nimeksi, mutta mitään varsinaista hapanolutta tästä ei ole tullut. Yksi ilmeinen assosiaatio on luostariolut Orval, vaikka tarkkaan maistellen huomaa kalifornialaisten käyttämien humalalajikkeiden olleen muita kuin belgialaisilla esikuvilla.

IPA taitaa jäädä tässä siksi sanaksi, jonka relevanssi pullon kyljessä on nyt vähän niin ja näin. Varmasti olut on alkujaan sellaiseksi tehty, mutta villihiiva tuo omat belgialaiset makunsa etualalle ja jenkki-IPAlle ominainen ”humala ensin” -henki hiipuu varastoidessa pois. Voi olla, että villihiivat jylläsivät englantilaisissa IPA-tynnyreissä 1800-luvulla, mutta siihen historiaan en nyt tässä yritä syventyä.

Kokonaisuutena tämä villihiivaolut istuu omaan makuuni hyvin. En jää kaipaamaan siitä kellarissa haihtuneita makuja, ja arvostan toisaalta kovasti hiivan tuomaa mainiota arvaamattomuutta ja twistiä. Monimutkaisempiakin oluita brettalla on tehty, mutta tämä on raikas ja kuiva, mukavasti kesän makuinen.

Maailmojen sota: amerikkalainen Zoigl ja oluen autenttisuus

Viime viikolla tapahtunutta: brittiläistaustainen oluthistorioitsija Ron Pattinson veti herneet nenäänsä nähtyään Twitterissä Oregonissa toimivan Zoiglhaus-panimon pullotetut uutuudet, Zoigl-Kölschin ja Zoigl-Pilsin.

They really shouldn’t be using the name Zoigl. Because it isn’t fucking Zoigl, totesi Pattinson diplomaattiseen tapaansa.

Jos tuossa twiitissä ilmaistun ärtyneisyyden syyt kaipaavat selvennystä, kysymys on siis siitä, että Zoigl on itäisessä Baijerissa säilynyt hyvin paikallinen perinne, ja Kölsch taas Reininmaalle Kölniin rajoittunut täysin erilainen – mutta yhtä lailla paikallinen – oluttyyppi.

Eurooppalaisesta näkökulmasta näiden yhdistäminen on yhtä luontevaa kuin porokarjalanpiirakka tai hapankaalipizza. Amerikkalaisesta näkökulmasta: molemmat ovat saksalaisia, joten miksei. Voi olla, että esimerkiksi Zoigl-Kölschin tapauksessa kyse on enemmänkin Zoigl-sanan käytöstä brändinimenä kuin tyylien fuusioinnista, mutta problematiikka on silti suunnilleen sama.

Jenkkiläisistä pullo-zoigleista alun perin twiitannut Jeff Alworth on äärimmäisen tiedostava ja herkkävainuinen olutkirjoittaja, mutta tällä kertaa hänen vastauksensa Pattinsonin syytöksiin valoi vain lisää bensaa liekkeihin:

This is America. We riff on everything. I know it pisses Europeans off that we steal, but that’s what you get in an immigrant country. All the Euros who came here and adapted their culture: it’s our culture.

Alworth käräytettiin lisäksi keskustelussa sisäisen logiikan puutteesta, koska aiemmassa blogitekstissään hän oli suhtautunut hyvin nuivasti siihen, että amerikkalaiset panimot tekevät lambic-oluita. Jos Zoiglia, miksei sitten lambicia?

 

Zoigl-ger-usa

Vasemmalla: Zoiglia Baijerissa. Oikealla: Zoigl-Kölschiä Oregonissa.

 

That’s the way it Gose

Siinä ei ole mitään uutta, että amerikkalaiset panimot hakevat innoitusta vanhoista eurooppalaisista olutperinteistä.

Paraatiesimerkki on viime vuosina nähty Gose-oluen valtaisa suosio eri maiden käsityöolutpiireissä. Ironista kyllä, nimenomaan Ron Pattinsonilla oli todennäköisesti iso rooli siinä, että muissa maissa toimivat panimot ovat ylipäänsä kuulleet koko Gosesta saati uskaltautuneet valmistamaan sitä. Hän on sittemmin miltei katunut kertoneensa maailmalle Gosesta.

Gosehan on vanha itäsaksalainen hapan vehnäolut, jonka maustamiseen käytetään korianteria ja suolaa. 1960- ja 1980-lukujen välissä Gosea ei luultavasti valmistanut DDR:ssä – eikä tietenkään missään muuallakaan – yksikään panimo. Sen jälkeenkin tarjonta on ollut Saksassa vähintään vaihtelevaa.

Amerikkalaiset tulkinnat Gose-tyylistä alkoivat yleistyä ilmeisesti 2000-luvun lopulla, ja sittemmin Goseja on putkahdellut vaikka minkä maiden käsityöolutmarkkinoille.

Vuonna 2007 Pattinson nimittäin kirjoitti blogiinsa postauksen, joka luultavasti oli useimmille olutihmisille ensimmäinen kerta, kun he ylipäätään kuulivat Gosen olemassaolosta. Tuon blogitekstin perusteella vaikuttaa, ettei ulkomaisia Gose-tulkintoja vielä ollut olemassa tai ainakaan kirjoittaja ei sellaisia tuntenut.

Pumpkin-Pie-Gose_Flickr_Sam-Cavanagh_CC-BY-2-0

Kurpitsapiirakka-Gosen on tehnyt Epic Ales -panimo Seattlesta. Kuva: Sam Cavenagh, Flickr, CC BY 2.0.

 

Seuraavien kymmenen vuoden aikana on tapahtunut paljon. Huffington Postista löytyy yllättäen hyvä kiteytys siitä, minkälaisen oluttyylin amerikkalaiset ovat tuolloin Saksasta löytäneet ja mitä he ovat Gosella sittemmin tehneet. Tämän artikkelin mukaan puolet markkinoilla olevista Goseista on nykyään jollakin hedelmällä maustettuja.

Näin varmasti on amerikkalaispanimoissa – ja heidän esimerkkiään seuraavilla oluenvalmistajilla muissakin maissa – mutta alun perin hedelmät eivät siis kuuluneet saksalaiseen Gose-kulttuuriin.

Pitääkö olla huolissaan

No niin: pitääkö olla huolissaan siitä, että amerikkalaiset ”löytävät” eurooppalaisia olutperinteitä ja tekevät niistä omia – mahdollisesti alkuperäistä kontekstia ymmärtämättömiä – tulkintojaan? Kun puhutaan Gosesta tai Zoiglista, meidän on Suomessa ehkä helppo olla relativisteja ja todeta, että mikä ettei.

Jos kuluttajat kerran tykkäävät, miksi kenenkään kannattaisi käskyttää, mitä panimot saavat tai eivät saa tehdä. Verigreippi – voiko se nyt Gosea kovin pahasti pilata.

Mutta entä jos tulkintojen kohteeksi otettaisiin vaikka sahti? Toistaiseksi kansainväliset sahtiversioinnit ovat olleet toki harvassa, ehkäpä johtuen sahdin olomuodosta tuoreoluena.

Entä jos kuitenkin syntyisi ensin amerikkalainen ja sitten maailmanlaajuinen sahdin trendi, jossa yli puolet maailmassa valmistettavista sahdeista maustettaisiin mangolla, ananaksella tai muilla eksoottisilla hedelmillä? Voisin kuvitella yhden jos toisenkin tahon Suomessa älähtävän.

Palaan siis vielä alkuperäiseen kysymykseen siitä, onko saksalaisilla – tai meillä muilla eurooppalaisilla – oikeutta soimata amerikkalaista panimoa heidän Zoigl-sanan käytöstään.

Jeff Alworth jatkaa keskustelua postauksella, jossa hän puolustaa kaunopuheisesti paitsi Zoiglhausin panimomestarin aitoa Saksan tuntemusta myös amerikkalaisen kulttuurin perusolemusta. Se on ”sekarotuinen” kulttuuri, ja jos se ei saisi hyödyntää esi-isiensä eurooppalaisia juuria hyväksi katsomallaan tavalla, sillä ei olisi mitään pohjaa jolle rakentaa.

Hyvä niin. Se onkin selvää, että saksalaisperäisellä olutkulttuurilla on Yhdysvalloissa vankat perinteet, koska Saksasta alun perin tulleet panimosuvut ovat hallinneet maan olutmarkkinoita jo 1800-luvulta alkaen.

Zoiglia – joka Alworthille vastanneiden mukaan on laajempi paikallinen perinne eikä pelkkä ”tyyli” – amerikansaksalaiset eivät tiettävästi tuoneet kotiseuduiltaan Atlantin taakse, mutta ei tällainenkaan yhteys mahdoton olisi.

Samoin Yhdysvalloissa on jäänteitä pitkäikäisestä brittiläisperäisestä olutkulttuurista, joka on muovautunut vuosisatojen saatossa amerikkalaiseksi. Yksi muistuma tästä perinteestä on amerikkalainen IPA, joka on viime vuosina korvannut alun perin brittiläisen IPA-jatkumon globaalin olutkansan tietoisuudessa. Tähän syrjäyttämiseen on syynä voimakas ja luova kehitystyö, jota amerikkalaiset pienpanimot ovat 1990- ja 2000-luvuilla kohdistaneet kyseiseen oluttyyliin. Sen seurauksena useimmat eurooppalaiset IPAt käytännössä matkivat nykyään amerikkalaisia esikuvia; harvempi perustuu tietoisesti britti-IPAan.

Amerikan voi jo nykyään sanoa ohjailevan eurooppalaisen pienpanimo-oluen valtavirtaa. Niinpä eurooppalaisten taistelut omien olutperinteidensä puhtaudesta ovat jossakin määrin tuhoon tuomittuja, kun yhdysvaltalainen ja sitä kautta globaalistunut olut-avantgarde lähtee jotakin tällaista perinnettä muovaamaan uuteen uskoon.

Keskustelu näistä perinteistä on silti ainakin omasta mielestäni tärkeää. Se ei ole yhdentekevää lillukanvarsien ruotimista. Debattia täytyy pystyä käymään niin, että tunnustetaan samaan aikaan sekä jonkin oluttyylin lähtöalueella vallitseva autenttinen käsitys perinteestä – olipa se saksilainen Gose, Ylä-Pfalzin Zoigl tai Hämeen sahti – että uudemmat tulkinnat vaikkapa Oregonissa tai Uudessa-Seelannissa.

Jos eurooppalaiset jankuttavat ”te ette saa koskea meidän aitoon olutperinteeseemme” ja muut vastaavat ”me tulemme Euroopasta, joten meillä on oikeus tehdä eurooppalaisilla perinteillä mitä haluamme”, ummikko puhuu ummikolle ja kaikki haaskaavat aikaansa turhaan sapelinkalisteluun.