Joulukuun kuvat 20/24: Back to the future – vuoden 2023 oluttrendejä

Muutaman vuoden ajan keräsin tähän blogiin aina joulun tai uudenvuoden tienoilla seuraavan vuoden oluttrendejä. Noita postauksia varten kävin läpi ison nipun ennustuksia, joita eri maiden olut- ja juoma-aiheisilla verkkosivustoilla oli loppuvuodesta julkaistu (yleensä isoin osa USA:n olutmediasta). Pariin tai kolmeen vuoteen en ole tehnyt moisia koonteja – ensinnäkin koska ennustuksista alkoivat jotenkin uudet ideat kuivahtaa ja toiseksi koronapandemian aiheuttamien poikkeusolojen johdosta.

Nyt pitkästä aikaa katsoin, mitä ammattimaiset povaajat kertovat vuoden 2023 oluttrendeistä maailmalla. Yllättäen trendeissä oli tällä kertaa vähän enemmän luettavaa kuin muutamana viime vuonna, ja jos nyt ei sentään täysin uusia ajatuksia niin ainakin tuoreilla sanamuodoilla ilmaistuja. Tehdään niistä siis ainakin tällainen nopea muutaman pääpointin katsaus. Kuten aina, spekulaatioihin saa suhtautua niihin vähällä tai paljolla vakavuudella kuin haluaa. Arvauksiahan ne vain ovat, vaikka moni artikkeleita varten haastateltu asiantuntija varmasti käyttääkin pohdintoihinsa laajaa kokemustaan ja terävää vaistoaan.

Tämänkertaiset ennustukset voi ehkä kiteyttää erään trendinuuskijan luonnehdintaan ”back to the future”. Sillä viitataan varmasti ennen kaikkea koronakriisin jälkeisiin normaalioloihin, mutta ehkä myös siihen, että olutala ei voi jatkuvasti pelkistyä yhä enemmän johonkin muuhun kuin olueen – olipa se nolla-alkoholiset mallasjuomat tai hard seltzer -tyyppiset kossuvissyt – ilman että joku joskus alkaa kaivata vanhaa takaisin. Tuo tulevaisuus, siis menneisyydestä käsin ajateltuna, tarkoittaa jotain ihan tavallista. Vähän parempaa lageria, länsirannikon IPAa, miksei jopa saksalaisia raikkaita tyylejä kuten kölschiä, tai brittien vähälle huomiolle jäänyttä mildia.

Lagerin paluuta käsityöpanimoiden valikoimaan on tietysti povattu vuotuisissa trendiveikkailuissa jo iät ja ajat, ja onhan pilsneriä ja muita pohjahiivatyylejä nähtykin pienpanimoissa viime aikoina kosolti. Uusi termi eräällä ensi vuoteen katsovalla olutastrologilla oli kuitenkin petite lager, pienimuotoinen, miedonpuoleinen, ei erikoinen mutta kuitenkin maukas olut. Toinen minulle uusi oli pseudo-lager, visio pintahiivan käymisnopeudella toimivasta, rapean raikasta olutta tuottavasta prosessista. Äskettäin suosiota saanut ”cold IPA” voi olla teknisesti tämän vastakohta mutta lopputulos ehkä samantapainen?

Raikkaus, miedommat prosentit – vaikka ei välttämättä ihan ykkös- ja nollaoluiden sarjassa – ja erilaiset jo ennestään tutut, mutta ehkä vähän varjoon jääneet oluttyylit, olivat kaiken kaikkiaan ennustusten ytimessä. Lisäksi myönnettiin sekin, että viime vuosien hittioluet kuten hazy IPA eli NEIPA eivät ole välttämättä katoamassa mihinkään. Jotkut panimot voivat fokusoida valikoimaansa peräti entistä enemmän niihin. Myös hapanoluilla – jopa erilaisia hedelmiä ja eksoottisempiakin ainesosia sisältävillä – voi olla ennustusten mukaan tulevaisuutta.   

Muita mainittuja asioita raaka-ainepuolella olivat artesaanimaltaat (tämäkin minulle uusi näissä ennustuksissa), edistyneemmät humalatuotteet kuten humalaöljyuutteet, tuoreet humalat, sekä edellisinäkin vuosina mainittu CBD eli kannabidioli. Taproomien voittokulun ennustettiin jatkuvan, ja jotkut odottivat pienten panimoiden määrän laskua (niitä on esimerkiksi Yhdysvalloissa jo lähes 10 000). Panimot voivat löytää menestyksen siemeniä myös tarinoista, mihin viittasi erään ennustajan käyttämä käsite passion beers. Siinä oluttyyleillä tai teknisillä yksityiskohdilla ei ole niinkään merkitystä, vaan sillä, miksi joku tietty oluentekijä on innoissaan juuri tästä oluesta ja näistä raaka-aineista.   

Katsellaan siis, mitä vuosi 2023 tuo tullessaan ja moniko näistä oluthoroskoopeista osoittautuu tällä kertaa paikkansa pitäviksi.

(Kuva: floodllama, Flickr.com, CC BY 2.0.)

Advertisement

Hagström West Coast IPA – road movie -olut, mutta ei arvoton

Voiko panimon perustaa tietämättään? Ilmeisesti voi jos kysymys on ns. kiertolaispanimosta, eli siitä että panimolaitteistoa hallinnoimaton taho suunnittelee ja valmistuttaa oluitaan yhdellä tai useammalla fyysisellä panimolla. Ainakin Ari Juntusen puheista sai Hagström West Coast IPA -oluen julkistustilaisuudessa tiistaina käsityksen, että hän oli tulkinnut tämän IPAn alun perin one off -projektiksi.

Nyt kuitenkin huhutaan, että Juntusen eli bloggari Arden, pienpanimokonkari Ilkka Sysilän ja viestintämies Ari Nyforsin ideoima Hagström-hanke voisi saada jatkoakin. Kenties toisilla panimoilla, kenties toisilla oluttyyleillä. Niille, jotka eivät muista Kaurismäen veljesten alkuaikoja, ei Hagström-nimi varmaan sano mitään. Hän oli Esko Nikkarin esittämä rikollishahmo Mika Kaurismäen ohjaamassa Arvottomissa (1982). Tiistaina Hanahuone Juovan tilaisuudessa puhuttiin, että Mika oli luvannut jopa pistäytyä paikalla oluen lanseerauksessa, mutta samalle päivälle olivat osuneet taiteilija Vesa-Matti Loirin hautajaiset.

Voi toki pohtia, onko Hagström sitten tarpeeksi vetävä kiertolaispanimon brändinimi, jos kolmikon oluttuotanto tästä jatkuu. Vai pitäisikö olla jotain nykyaikaisen räväkkää, tyyliin ”Ukotkin panee”. Yhtä kaikki, tämän Hagström West Coast IPAn (7,5 %) tausta-ajatus kyllä on näyttää 2020-luvun ipauttajille mallia, miten takavuosina Amerikan länsirannikolla tehtiin katkeraa, kirkasta ja hedelmäistä olutta. Nykyisen NEIPA-buumin myötä moni nuorempi on jo varmaan unohtanut, että olut voi olla muutakin kuin sameaa ja mehumaisen matalakatkeroista.   

Maamme niukanlainen olutmedia ei ole yleensä paljon keskittynyt oluttyylien tai muunkaan olutkentän laajempiin muutoksiin ajassa, vaan enemmän on tyydytty fiilistelemään hetkiä ja haastattelemaan innostuneita ihmisiä. Niinpä esimerkiksi IPA-tyylin ja sen varianttien muutoksia on Suomen näkökulmasta voinut varmasti seurailla parhaiten nimenomaan Arden itsensä pitkäjänteisestä blogista. Sieltä on muutamaan otteeseen kuulunut juuri tätä viestiä, ettei kirjoittaja aina niin arvosta nykypanimoiden yrityksiä tehdä klassista West Coast IPAa.

Olarin Panimo naapurikaupungista Espoosta vastaa tämän Hagström-oluen valmistuksesta. Yhteistyöstä olarilaisten ja kiertolaistiimin välillä kerrotaan tarkemmin Arden taustoittavassa blogitekstissä. Lanseeraustilaisuudessa oli paikan päällä parisenkymmentä olutskenen pienempää ja suurempaa vaikuttajaa. Valokuvaani on tainnut sattua seisaallaan olevien Sysilän, Nyforsin ja Juntusen lisäksi myös valtakunnallisten medioiden toimittajakonkareita.

Kun aina on jotain sanottava oluen raaka-aineista, niin nyt niistä löytyy melko tarkat kuvaukset tekijöiden jakamasta infomonisteesta. Vaikka 2000-lukulainen IPA yhdistetään yleisesti nimenomaan amerikkalaisten humalalajikkeiden monipuolisuuteen ja niiden katkeruuteen, Hagströmin tietopaketissa käydään läpi asianmukaisesti myös maltaat ja hiiva. Ohramaltaiden lisäksi mallaspuolelta löytyy Birkkalan tilan luomuspelttiä Suomusjärveltä. Katkerohumala on klassikko Columbus, ja aromihumaloinnissa on käytetty viime vuosina suosittuja Strata-, Azacca- ja El Dorado -lajikkeita. Tekijöiden välisessä työnjaossa Sysilä on huolehtinut maltaista, mäskäyksestä ja katkerohumalasta, Juntunen aromihumalista ja Nyfors brändistä.  

Kuten kuvaukseen sopii, alun hedelmäisyyden jälkeen Hagström West Coast IPA liukuu todella katkeraan ja kuivaan makumaailmaan. Hedelmä on melko trooppista, eli siinä kohtaa old school -jenkki-IPA lyö kättä 2010–20-lukulaisten seuraajiensa kanssa. Juoma on lasissa nykypäivän pienpanimo-olueksi kohtuullisen kirkasta, mutta ei nyt mitään läpinäkyvää sentään. Kyllähän tämä vie mennessään ja palkitsee selkeydellään ja reippailla otteillaan – hienoa olutta.  

Myönnän tietenkin, ettei tämäkään arvio ole aivan neutraali tai objektiivinen, vaan tietenkin kiinni hetkestä ja siitä pienestä ”hypestä” (paremman sanan puutteessa), jota Hagströmin suunnittelijat kykenevät kokemuksen syvällä rintaäänellä luomaan hankkeen ympärille. Ja jottei nyt yllä harjoitetusta kiertolaispanimo-statuksen korostamisesta jäisi väärä kuva, täytyy tietysti alleviivata sitäkin, että tekijöistä Ilkka Sysilä on valmistanut (ilmeisesti osin Arde-avusteisesti) kovan tason IPA-oluita mm. Helsingin Bruuverissa, ja jo kaukaisella 1990-luvulla määritellyt IPA-tyyliä ensimmäisessä suomenkielisessä pienpanimotoiminnan opaskirjassa. Näyttöjä ei siis puutu. Niinpä jäämme odottamaan tulevia Hagström-oluita – liekö pils-tyyli seuraavana vuorossa? Ja ajellaanko sitä tekemään jonnekin toiselle puolelle Suomea road movien hengessä?

Olari-kolmikko: Soft Cap, Rooftop Runner & Crusty Curb

Olarin Panimo on putkahdellut ahkerasti tapetille viime aikoina. Kuutisen vuotta toiminut lafka voitti Suomen Parhaan Oluen tittelin tänä syksynä Runaway-nimisellä NEIPAllaan, ja siitä on riittänyt loputtomasti juttua erilaisissa medioissa. Keväiseen Keijo-keskusteluun olarilaiset vastasivat loppukesästä Jarmo-oluella, jonka brändäys on tehty yhteistyössä someilmiö Pieruperseen kanssa. Kaikkein uusinta Olari-tuotantoa nähtiin aiemmin tällä viikolla Arden legendaarisessa olutblogissa.

Tiedoksi niille, jotka Runawaytä hamuavat mutta eivät ole sitä vielä saaneet, että olutta on tullut äskettäin myyntiin myös tölkeissä ja niitä näyttää olevan panimon verkkokaupassa. Kun hain runsas kuukausi sitten oman Runawayni growler-pakkauksessa, ostin samalla kolme tölkkiä panimon aikaisempia IPA-tyylisiä oluita. Ne tuli maisteltua lokakuun aikana mutta ovat jääneet postaamatta tänne blogiin. Korjataan siis laiminlyönti nyt marraskuun puolella.

  

Soft Cap NEIPA (6 %) herättelee vahvalla ananaksen tuoksulla, jossa on ehkä ripaus hamppuista humalaa mukana. Väri on Berocca-liuoksen sävyä, ehkä vähän vaaleampi – usvainen mutta ei mitään hernerokkasumua. Kuohkeutta on maussa runsaasti, kohtalaisesti hiilihappoakin, ja suuta kuivattavaa greipin nahkaa. Hedelmämehun makeus väijyy taustalla, vaikka kokonaisuutena olut on kuitenkin pikemminkin kuiva, mutta ei suinkaan askeettinen. Katkeruuttakin on, kuten Olarilla on ilmeisesti tapana – pelkkää mehuolutta ei tehdä. Siis onhan esimerkiksi greippi hedelmänä katkera, mutta kun näissä neipoissa ei hedelmää resepteissä ole, humalastahan tuo katkero tulee. Humalanelikko on tässä tapauksessa Mosaic, Sabro, El Dorado ja Amarillo.

Rooftop Runner (8,3 %) on tuplaneipa eli NEDIPA, ja sellaisena tämän kolmikon voimakkain. Yllättäen tuoksu on selvästi miedompi kuin Soft Capissa, ja se viittaa jälleen joihinkin tropiikin hedelmiin. Väri taas on pykälän tummempi; olut on käytännössä läpinäkymätön mutta ei puuromainen. Humala polttelee nyt suun limakalvoja selvästi enemmän kuin edellisessä. Jälleen lajikkeita on neljä, ja ne ovat kaikki Uudesta-Seelannista eli Aotearoasta: Taiheke, Nelson Sauvin, Rakau ja Waimea. Makeaa hedelmäisyyttä on selvästi enemmän kuin Soft Capissa, joten tämä osuu omaan makuhermooni edellistä paremmin. Humalan katkeruutta on ainakin aistinvaraisesti vähemmän. Sitä en tiedä, voiko makeusero johtua Rooftop Runnerin korkeammasta alkoholiprosentista – viljapuolella raaka-aineet ovat samat, vaikka Rooftopissa mallasta varmaan on enemmän – mutta tässä vahvuudessa NEIPA joka tapauksessa toimii minulle yleensä parhaiten.

Crusty Curb (7,1 %) eli settini kolmas olut on tyylilajiltaan “West Coast IPA”, mikä tietysti tarkoittaa samaa jota vielä 10 vuotta sitten kutsuttiin pelkäksi IPA:ksi. USA:n länsirannikolla 1980–90-luvuilla syntynyt tulkinta vanhasta brittioluttyylistä luottaa amerikkalaisten humalalajikkeiden sitruunaisiin sävyihin, tuoreuteen ja katkeruuteen. Ulkonäöltään Crusty Curb vastaa luonnehdintaa, se on vähemmän samea ja astetta tummempi kuin kaksi edellistä. Tuoksussa on vanhan koulukunnan (siis 20–30 vuotta vanhan) humalaisuutta ja ehkä jopa aavistus karamellia. Sanotaan tässä vaiheessa, että tämän oluen humalalajikkeet ovat Cascade, Columbus, Centennial, Idaho7 ja Simcoe, eli vahvasti kyseiseen sukupolveen kallellaan. Olarilainen, vähän mineraalinen kuohkeus pelaa tässä flipperiä maltaan karamellisuuden ja humalasitruksen kanssa. Kyseessä on varmaan jossain määrin moderni tulkinta vuosituhannen vaihteen IPA-klassikoista, mutta tunnistettavat elementit ovat toki tallella. En keksi tästäkään mitään ihmeempiä valituksen aiheita.

Yhteenveto: Pitäisi varmaan joskus aktiivisesti kehua muidenkin kotimaisten IPA-maakarien tekoja kuin tämän Olarin. Muuten joku alkaa epäillä kotikenttäetua, kun kuitenkin olen syntyjäni espoolainen. En ole kotonani NEIPA-kentässä, mutta silloin tällöin tulee himo näihin trooppisen katkeriin paksukaisiin. Näiden kolmen välille on hankalaa tehdä eroa objektiivisilla “tähtiarvioilla”, koska kaikki vaikuttavat toisaalta hallituilta suorituksilta ja toisaalta keskenään vähän erilaisilta tuotteilta. Toistan nyt kuitenkin sen, että Rooftop Runnerin tyyppiset NEIPAt uppoavat omaan makuuni parhaiten ja tietysti siis toivon, että Olarikin jatkaa myös tämän oppisuunnan hiomista kohti seuraavia SPO-voittoja.  

Olarin Panimon tölkit: All City, Area 21 IPA West Coast Haze ja Caddy Sourville

Joulukuussa olen blogannut vain kalenterinluukkuja, joissa on päättämäni teeman mukaisesti tarinoita 1980-luvusta, eli useat noin neljänkymmenen vuoden takaa. Nyt tulee vaihteeksi muutama sana nykypäivästä. Onhan toki siitäkin jo lähes 40 vuotta, kun ensimmäisen kerran kävin Olarissa (lapsena), mutta silloin siellä ei ollut panimoa.

Nyt on, tai ainakin Otaniemessä toimiva Olarin Panimo, joka tarjosi pari viikkoa sitten bloggareille ja muille kirjoittajille/vaikuttajille maistiaisia uusista tölkkioluistaan. Nämä tuli nyt viime viikonloppuna maisteltua, joten kopioinpa tähän alle vaikutelmia, joita kirjoittelin maistaessa muistiin.

 

All City (5,5 %) on panimon ensimmäinen ruokakauppamyyntiin menevä NEIPA. Mangolassin värinen tai vieläkin vaaleampi olut on luonnollisesti samea, tuoksussa on hyvin raikasta sitruunaista, ananaksista humalaa. Tölkin kanteen oli muuten tullut kuhmu, jota siinä minusta ei ollut, kun sain tölkit alun perin käsiini. Mistä lie kuhmu tullut – ensin pelkäsin, että sisällä tölkissä tapahtuu jotain, mikä räjähtää kannen mukana silmille, mutta ihan rauhallisesti olut kyllä avatessa käyttäytyi.

Maku ja suutuntuma ovat linjassa tuoksun kanssa, siinä on kuohkea greipinkuorinen mehuisuus, joka on myös katkeraa. Jokin elementti – humala kai – kutittelee kurkunpäässä asti tavalla, johon harvemmin törmään. Mikäs tässä: erittäin hedelmäistä ja juotavaa. Tyylilaji on toki tällaiselle vanhalle karpaasille edelleen vähän vieras, ja jos joku tulisi paljastamaan, että tämä on todellisuudessa jokin cocktail jossa ei ole ollenkaan mallasta, en pystyisi heti mausta todistamaan väitettä vääräksikään. Humalan hapot jäävät vähän polttelemaan jälkeen. Hyvät pisteet kumminkin.

Area 21 IPA West Coast Hazen (6,3 %) on tarkoitus olla alkuperäiseen Olarin postinumero-IPAan verrattuna astetta 2020-lukulaisempi olut. Tuoksussa ja maussa aistin vanhan liiton jenkki-ipojen humalaa, appelsiinin sävyä, miedosti havumaista, ja mausta olen erottavinani hieman värikkäämpää mallastakin. Voi toki olla, että kun jo väri on nykyneipaa oranssimpi, silmähavainto ohjaa myös nenä- ja suuaistimuksia.

Miellyttävä ja raikas IPA on sinänsä kyseessä, ja siinä on mietoa sameutta – kuten kuvailuun west coast haze sopiikin – mutta ei tätä ole kovin pitkälle neipautettu. Katkeruutta jää jonkin verran jälkimakuun, mutta 1990–2000-lukulaista uhoa siinä ei ole. Tuote tuntuu tuoreelta, ja humalahapot pysyvät aisoissa. Eihän tässä ehkä mitään kovin yllättävääkään ole, mutta jos kyse on enemmän tai vähemmän yhdestä panimon perustuotteesta, tärkeintä on varmaan toimivuus. 

Caddy Sourvillen (5,2 %) kanssa ollaan sameankeltaisen hapanoluen äärellä. Tuoksussa on hedelmää ja jotain tuttua hapanoluen elementtiä, ehkä maitohappoon liittyvää, koska tässä oluessa käytetty Philly Sour -hiiva tuottaa ilmeisesti nimenomaan laktista käymistä. Oluen raaka-ainelistassakin on hedelmää – persikkaa, aprikoosia ja passiota – sekä kaikkia neljää perusviljaa paitsi ruista.

Raikkaan puoleinen hedelmäolut onkin lopputuloksena, vähän kuin Valion sekahedelmämehun ja jonkin hyvin mineraalisen vissyveden yhdistelmä (alkoholilla höystettynä tietysti, mutta se ei juurikaan maistu). Ehkä maitohappoisen hiivan ansiosta tässä on muistumaa jopa belgialaisista hapanoluista, brettan puuttuessa toki ei niinkään lambic-pohjaisista. Kuitenkin jokin yhdistelmässä tuottaa myös pientä saippuaista makua kitalakeen. Happamuus ei ole naamaa vääntävää vaan sellaista tasoa, jonka minäkin jossain kesäjuomassa sietäisin.

Pätevän tuntuisia tölkkituotteita tuli näin ollen aluekeskuksesta, joten ihan mielelläni poikkesin normaalilta maltaiselta linjaltani vaihteeksi humalavetoisten ja happamienkin herkkujen pariin.

Jouluoluet #7 ja #8: Ridgeway Bad Elf Winter’s IPA ja BrewDog Hoppy Xmas

Ridgewayn oluita uiskenteli yhteen aikaan Alkon valikoimiin nykyistä tiheämmin, ja varsinkin joulukausina muistan maistaneeni yhtä jos toista pahaa tonttua tai todella pahaa tonttua. Muitakin panimon tuotteita on tullut vuosien varrella testattua. Tonttuoluista moni on ollut strong ale- tai barley wine -osastoa, ja tämänvuotinen inkarnaatio kantaa titteliä Winter’s IPA.

Enpähän tiedä, onko kyse eri reseptistä kuin siinä Bad Elfissä, jota kutsutaan Winter Aleksi vaan ei Winter’s IPAksi. Prosentit ovat joka tapauksessa 6,0 %. Panimon omien verkkosivujen kausiolutvalikoima tuntee vain ensin mainitun, ja siihen on liitetty myös sanat dry hop. Tyylinä on English strong ale. Muiden lähteiden mukaan ekstrahumalointia on tehty Cascade-lajikkeella, mikä myös Amerikkaan ja IPA-puolelle tavallaan viittaa. Kun pullon kyljessä kerran lukee Bad Elf Winter’s IPA, niin olkoon sitten sellainen.

Samanvahvuinen humalavetoinen jouluolut Hoppy Xmas tulee saman saaren pohjoisemmasta osasta, Skotlannin BrewDogilta. Tämä on nimenä vanha tuttu, mutta aiempina vuosina on taidettu nähdä vahvempaakin versiota. Humalana on Simcoe, ja tässä tapauksessa panimo itsekin puhuu toki IPAsta. Ulkonäöltään sekä tämä että Bad Elf IPA ovat kullanvärisiä ja melko kirkkaita, eli ne ovat kaukana nykyajan ananasmehu-neipoista mutta eivät toisaalta niin tummia kuin jotkut vanhan koulukunnan West Coast IPAt.

Odotukset näiden oluiden suhteen ovat muuten melko samanlaiset: ensimmäisen sukupolven jenkkityylisiä euro-ipoja kuitenkin, ja joulun aikaan sopien ehkä enemmän karamellisen lempeitä kuin extreme-humalaista tykittelyä. Erot alkavat tuntua kuitenkin jo tuoksusta: BrewDog on saanut olueensa asiallisen humala-aromin, joka Ridgewayn talvi-IPAsta puuttuu kokonaan. Muutenkaan tuoksu ei tahdo kertoa jälkimmäisestä oluesta mitään.

Alko on luokitellut BrewDogin jouluoluen keskiasteisesti humaloiduksi ja Bad Elfin voimakkaasti humaloiduksi. IBU-asteikolla eroa ei ole kuin nelisen pykälää. Maun perusteella heittäisin ne todennäköisesti samaan karsinaan: mitään kovin tömäkkää katkeroa tai muitakaan humalaefektejä ei tarvitse näissä pelätä. Kypsän sitruunan vähän kitkerä maku Bad Elfissä on varmasti humalasta peräisin, mutta sen alta tulvii kevyttä maltaisuutta, jossa on melkeinpä hiivainen reuna. Tämä on jonkinlainen hybridi keskitien brittialen ja 2000-lukulaisen humalapainotuksen välillä, joka pistää hetkittäin pohtimaan, voisiko tämä toimia paremmin caskista.

Hoppy Xmas on sitä mitä “maailman suurimmaksi craft beer -brändiksi” kutsutulta merkiltä voi ehkä odottaakin: melko turvallista, varovaista ja isojen ipanjuojamassojen pirtaan sopivaa.  Maussa on männynhavuista, yrttistä humalaa, karamellia ja vähän trooppisten hedelmienkin sävyjä, ja kaikesta jää jälkimakuun lähinnä jonkinlaista makeutta mutta ei esimerkiksi pahemmin katkeruutta. Tämä tuntuisi edustavan tyylillisesti eurooppalaisen jenkkivaikutteisen IPAn ensimmäistä vuosikymmentä, joka käynnistyi isommassa mittakaavassa juuri joskus vuoden 2007 paikkeilla, kun BrewDog pisti panimonsa pystyyn.

Troubadour Westkust – mustaa ja muhevasti humaloitua risteystyyliä

Troubadourin pojat saivat viime vuoden keväällä vihdoin avattua oman panimonsa Antwerpenin länsipuolelle Waaslandiin sen jälkeen, kun olivat tehneet lähes 20 vuotta oluitaan De Proefbrouwerijlla. Voiko heitä näin monen vuoden jälkeen enää pojiksi kutsuakaan? Stefaan Soetemans ja Kristof De Roo kavereineen kouluttautuivat aikoinaan panimoinsinööreiksi, mutta ovat ilmeisesti tehneet päivätöinään pitkälti muita hommia. Nyt sitten oluthommissa otettiin vihdoin ratkaiseva askel.

Jos Belgian pienpanimoliikehdinnässä on nyt aktiivisena kolmas sukupolvi, Troubadourin porukka kuuluu laajasti ottaen kakkospolveen. He aloittelivat vuosituhannen alussa belgialaistyylisellä vaalealla ja tummalla oluella, joista hioivat ajan mittaan muistaakseni ihan kelpo tuotteita. 2010-luvun koittaessa hyökättiin sitten IPAn tekoon, kun jenkkimuodit olivat lipuneet myös Belgian rantahiekoille. Magma oli Troubadourin vaalea IPA-mukaelma.

Westkust (8,6 %) tarkoittaa juurikin länsirannikkoa, ja tämän “Black Imperial IPA”na mainostetun oluen nimessä se varmasti viittaa Cascades-vuoriston tummiin IPA-oluihin, joissa Washingtonin ja Oregonin humalalajikkeet ovat tärkeässä osassa. Toisaalta oluen etiketissä mainittu tieto brewed with 100% Belgian ‛Westkust’ hops ei viittaisi amerikkalaiseen humalointiin lainkaan. Suoraan sanottuna en tiedä, mitä nämä humalat ovat: onko Westkust lajike, vai puhutaanko yleisemmin Belgian tärkeimmistä humalanviljelyalueista, jotka ovat rannikon tuntumassa? Joku viisaampi osaa ehkä täydentää.

0,75 litran pulloon on merkitty nyt siis vahvuudeksi tuo 8,6 %, vaikka myös 9,2 ja 8,5 ovat eri lähteissä vilahdelleet. Tuoksussa on paahteisuutta, kahvia, suklaata, ehkä hentoja humalan aromejakin, mutta ei mitään sellaista havu–sitruspommia kuin amerikkalaisemmissa musta-IPA-viritelmissä joskus. Maku on enemmän humalan hallitsema: mentoliöljyinen, vähän terävä, maanläheinen katkeruus reunustaa pehmeää toffeemaista, lakritsaista, kaakaolikööristä olutta, jossa on portterinkin piirteitä. Katkeruutta jää myös jälkimakuun.

Tämä on kohtalaisen tyylikäs olut, jolla ei ole valtavasti lähisukulaisia Belgiassa (ehkä joku De Ranken Noir de Dottignies tulee mieleen). Jos olisin Troubadour, saattaisin poistaa tässä vaiheessa Black IPA -maininnan pullon kyljestä – ehkä se muoti jo oli ja meni. Humalointi on kuitenkin belgialaisittain tuntuva, 55 IBU, ja humalaa kyllä markkinoinnissakin voi korostaa. Jos lajike tosiaan on belgialainen, ei kynttilää kannata pitää vakan alla. Tasapaino on kuitenkin se ominaisuus, jota tämän tyyppisissä tuotteissa hakisin, ei IBU-henkselinpaukuttelu.

Bryggeri Helsinki IPA tuoreversiona

Sarja jatkuu, ja tällä viikolla Bryggeri Helsingin aavehanojen ulosmyynnissä Sofiankadulla oli panimon alkuajoista asti valikoimassa ollut India Pale Ale (5,5 %).

2010-luku oli IPAn vuosikymmen. Ymmärrettävästi myös tämän melko perinteisiin tyyleihin panostaneen ravintolapanimon oli saatava amerikkalaistyylinen IPA tuotepalettiin mukaan. Pitkäänhän Bryggerin panimopuolesta vastasi saksalaistaustainen Matthias Hüffner, mutta ei se tarkoittanut, että pelkästään mannermaisiin oluisiin olisi satsattu.

Nyt kattiloita hallinnoi Mikko Salmi, joka on tehnyt jenkkityylistä IPAa kaupallisessa panimossa Helsingissä jo talvella 2001, eli potentiaalisesti ennen joidenkin nykyisten IPAn kittaajien syntymää. Oletan, ettei Bryggerin IPAn reseptiä ole juurikaan rukattu panimon syntyajoista, ja sillä tavoitellaan siis amerikkalaista IPA-kokemusta ajalta ennen Uuden-Englannin vaaleiden, sameiden ja mehumaisten oluiden rantautumista Vanhalle mantereelle.

Nenään uiskenteleekin myyntiastiaa avatessani vanhan koulukunnan amerikkalaisen IPAn tuoksu: pihkainen metsä ja karamellinen sitrus. Astiassa on eloa, se on jopa hieman kuohunut yli kantaessani sitä kotiin. Lasiin kaataessa hiilihapon taso on kuitenkin melkein real ale -tyyppistä, jos ei ihan ensimmäisessä lasissa niin ainakin viimeisissä.

Kun odotukset ovat ensimmäisten sukupolvien jenkki-IPAssa, ei yllätyksiä tule vastaan myöskään maussa. Karamelli tuntuu ainakin omaan suuhuni aika vahvasti tässä oluessa. En ole kummoinenkaan IPA-asiantuntija, mutta voisin kuvitella, että sen korostumista auttaa matala hiilihappotaso. Tuoksussa ja maussa tuntuu jopa pientä simamaista makeutta ja hiivaisuutta, minkä luulisi johtuvan siitä, että tämä on tuoreeltaan laskettu hanasta mukaan otettavaksi. Katkeroakin jälkimaussa kyllä on.

Mitä enemmän olutkenttä erikoistuu ja fragmentoituu, sitä herkemmin tällaisiin takavuosien standardeihin tulee liitettyä sellaisia määreitä kuin “lipittelyolut”. Tarkoitan sillä, että tuote on hyvässä kunnossa, perusselkeä, ja sitä voisi juoda useammankin lasillisen oikeassa tilanteessa. Tuoremyynti tuo real ale-maisella mystiikallaan olutkokemukseen jonkin selittämättömän lisäelementin, mutta sinänsä tästä IPAsta voi olla vaikea sanoa mitään sellaista, mitä ei monesta muustakin old school -IPAsta voisi sanoa. Perustuotteet on kuitenkin tärkeää pitää tikissä, koska varmasti ainakin osa kuluttajista testaa niillä panimon yleistä laatua.

Houblon Chouffe ja Duvel Tripel Hop – belgialaisen “IPAn” uudisraivaajat

Brasserie d’Achouffe -panimon perustaja Chris Bauweraerts pitää itseään ensimmäisen belgialaisen IPAn kehittäjänä. Tyyliä määrittävä Bauweraertsin olut – nykyiseltä nimeltään Houblon Chouffe – on jo pian viisitoista vuotta vanha innovaatio, eli päiväperhosta ei voida enää puhua.

Belgialaiseen olueen on omaksuttu vuosikymmenten varrella enemmän ulkomaisia ideoita kuin mitä äkkiä luulisi. Varsinkin Brittein saarilta on vaikutteita virrannut. Atlantin takaa ei ole inspiraatiota kuitenkaan tainnut tulla ennen kuin nyt 2000-luvulla, juuri belgialaisen IPAn ja muiden jenkkihumalaan perustuvien uutuuksien myötä.

Bauweraerts kertoo itse asiassa My Chouffe Story -kirjassaan myös siitä, että ajatus tällaiseen kokeiluun tuli alun perin La Chouffen amerikkalaiselta jakelijalta. Vuosi oli 2005, ja B. United -firman nokkamies Matthias Neidhart ehdotti Bauweraertsille “erittäin katkeran oluen” panemista. Vaikka Neidhart on alun perin saksalainen, hän puhui toki katkeruudesta amerikkalaisten IPA-piirien skaalalla. Belgiassa pienpanimo-oluet eivät olleet yleensä kovin katkeria, ja Chouffen porukalla olikin hiukan hakemista sopivan humalointitason löytämisessä.

Ensimmäisessä keitossa Chouffen kokenut oluenkeittäjä José jakoi reseptiin kirjoitetun humalamäärän kymmenellä, koska hänestä siinä oli pakko olla desimaalivirhe. Seuraaviin versioihin lisättiin humalaa vähitellen yhä rohkeammin. Muiden maistajien mielestä ne olivat jo hyvin katkeranmakuisia, mutta Chris Bauweraerts oli vakuuttunut, että amerikkalaiset odottivat heiltä vieläkin humaloidumpaa olutta. Lopulta Amerikkaan lähti kolme eri satsia, joista tilaajan oli tarkoitus valita sopivin. Amerikkalaiset valitsivat kolmannen eli kaikkein katkerimman ja kehottivat nostamaan humalan määrää vielä siitäkin hieman.

Englanninkieliseen olutsanastoon syntyi käsite “Belgian IPA”, joka levisi 2010-luvun aikana suunnilleen kaikkialle, missä pienpanimo-olutta nykyään tehdään. Sen paneminen ei siis ole tietenkään belgialaisten etuoikeus. Itse olen juonut tämän tyyppistä olutta yhtä hyvin helsinkiläisen pienpanimon tekemänä kuin vaikkapa eri puolilla Puolaakin. Trendin kuumin piikki on varmasti jo takanapäin, mutta yhä näitä siellä täällä tulee vastaan.

* * * * *

Brasserie d’Achouffe myytiin isommalle kilpailijalleen Duvel Moortgatille kesällä 2006. Chris Bauweraerts spekuloi kirjassaan, että kun tulevan isäntäpanimon pomo Michel Moortgat oli huhtikuussa päässyt maistamaan Chouffen IPA-versiota, sen hyvä maku kenties vauhditti ostopäätöstä. Vuotta myöhemmin Duvel lanseerasi oman Tripel Hop -oluensa, jossa oli samantapainen idea – kuivahumalointia Amarillolla normaalin Saaz- ja Styrian Goldings -pohjan päälle.

Duvel Tripel Hop oli aluksi kertakokeilu, mutta myöhemmin siitä tuli säännöllinen kausituote, jossa oli joka vuosi eri lajiketta vierailevana humalana. Viime aikoina tähän sykliin on tehty pieniä muutoksia. Ensinnäkin Duvel Tripel Hopin Citra-versio jäi pysyväksi tuotteeksi panimon valikoimaan jo vuonna 2017. Nyt vuonna 2020 ei myöskään vaihtuvalla humalalla tehtyyn versioon ole tulossa kokonaan uutta humalalajiketta, vaan mennään samalla Cashmerellä kuin vuosi sitten.

Alkon valikoimassa on ollut vuosien varrella sekä noita one off -versioita että Duvel Tripel Hop Citraa, tällä hetkellä vain jälkimmäistä. Otin sen nyt maistoon Houblon Chouffen rinnalle, kun en ollut kumpaakaan olutta pitkään aikaan nauttinut. Molemmat ovat IPA-rintamalla aika lailla alkoholipitoisia, Chouffe 9 % ja Duvel peräti 9,5 %. Niitä kai pitää ajatella jonkinlaisen tripelin ja double IPA:n risteytyksenä.

Kummankin tuoksu lähtee perusamerikkalaiselta sitrusakselilta, joskin samantapaisia aromeja on toisinaan myös normaaleissa belgialaisissa tripeleissä. Duvelissa liikutaan nahkean greippiseen, melkein säilykesitruunan tunkkaiseen tuoksuun, Chouffessa ehkä makeampien sitrushedelmien suuntaan, pihkan, tupakan ja omenan vaaniessa taustalla. Chouffen humalalajikkeet siis ovat nykyään ilmeisesti Tomahawk, Saaz ja Amarillo.

Jos belgialaista tripel-meininkiä odottaa, Chouffen kullanvaalea IPA voi tuntua suussa suorastaan aggressiivisen humalaiselta: jenkkilajikkeiden katkeroöljyt kuorruttavat kielen melkein pippurin terävyydellä, kun ne yhdistyvät mausteiseen tripel-hiivaan. En tietenkään tarkoita, etteivätkö esimerkiksi monet Kalifornian panimot olisi aikoinaan lyöneet katkerotasoja vielä lujemmin tappiin.

Duvel Tripel Hop Citra on napakan citrainen sekin, maultaan ehkä astetta kuivempi ja sitruunaisen kirpeyden reunustama. Ihan tyylikäs esitys omassa lajissaan tämä olut on, ehkä urbaanimpi ja globaalimpi kuin Chouffen vastaava tuote. Jälkimmäisestä firmasta ei täysin karissut kokeilevan, hieman oudon maalaispanimon kuori edes silloin, kun se päätyi Moortgatin talliin. Ero näiden kahden oluen välillä on vähän samantapainen kuin tšekkiläisellä ja saksalaisella pilsnerillä.

Jos siis Achouffen porukan katsoo keksineen “belgialaisen IPAn”, niin kieltämättä he aikoinaan yhdistivät varsin näppärästi kaksi goljattimaista makumaailmaa – vaalean luostarioluen tuiman hedelmäisyyden ja amerikkalaisen humalan katkerot. Heikomman tason jäljittelijöitäkin on nähty pilvin pimein, mutta Duvel ei kuulu niihin, vaan suoriutuu omasta vuosien varrella jalostuneesta tähtituotteestaan edelleen aivan mainiosti.

Purjelaivojen aikaan: In den Ouden Waalvis BA Porter & Lehe East IPA 1839

Talonkorkuiset kypsytysastiat reunustivat saleja 1800-luvun alkupuolen isojen lontoolaispanimoiden varastoissa. Tuolloin kaupungin suosituimman oluen, portterin, annettiin aina muhia vuoden verran panimolla ennen tarjoilua, ja siihen kehittyi viinimäinen ikääntyneen oluen maku. Ennen portterin keksimistä oluen viimeistelystä olivat vastanneet pubit ja tukkurit; nyt panimot ottivat sen itse kontolleen.

Ilmeisesti tynnyreissä olueen pureutui villihiivaksikin kutsuttu Brettanomyces. Se tunnetaan lambicien ja Orvalin kaltaisista belgialaisoluista, mutta hiivan nimi merkitsee alun perin “brittisientä”. Sen tuoksua on luonnehdittu “hevosen loimeksi” ja funkyksi (suoraan suomennettuna “löyhkäävä”?), mutta mitenkään epämiellyttävänä en ole sitä itse koskaan kokenut.

Ron Pattinson on todennut, että panimoiden tapa ikäännyttää porttereitaan ennen myyntiä väheni 1800-luvun puolivälin tienoilla. Yksittäinen myyntiin menevä portterierä oli nyt sekoitus uutta ja vanhaa olutta, ja vanhan osuus väheni vuosi vuodelta. Ennen vuosisadan loppua vanha katosi käytännössä kokonaan. Syyt liittyivät ehkä panimoiden talouteen tai kuluttajien maun muutoksiin.

De Kromme Haring -panimoravintola Hollannin Utrechtissä on tehnyt yhdessä maanmiehensä Nevel Artisan Alesin kanssa tällaisen “vanhan” portterin eli keeping porterin. 0,75 l kokoinen pullo osui kesäkuun alussa Tallinnan Koht-kaupassa silmiini ja ostin sen samantien. Oluen nimi In den Ouden Waalvis tarkoittaa vanhaa valasta ja kuulostaa hämärästi pubin nimeltä, mutta nimestä en löytänyt mitään lisätietoa.

8,2-prosenttinen portteri on kypsynyt Rioja-viinitynnyreissä Brettanomyces lambicus -hiivan seurana reilun vuoden ajan. Sekä tynnyri (tammi, vanilja) että hiiva (hevostalli) tuoksuvat ja maistuvat mielestäni selkeästi, nousevat jopa pääosaan oluen yleisvaikutelmassa.

Mitä muuta tästä portterista kyseisen yhdistelmän alta maistuu – no, ei kauhean paljon. Tuoreen tumman oluen ominaisuuksista osa on jo varmasti bretta-hiivan kyllästämissä punaviinitynnyreissä käynyt pois. Jäljelle jääneiden maltaiden ja humalien makumaailma on kääntymässä mentolimaisten apteekkituotteiden suuntaan. Se ei ole ollenkaan epämiellyttävää, mutta ei myöskään ehkä yllättävää tai tajuntaa laajentavaa. Jälkimaku on katkeran sijaan villi, miedosti hapankin, mikä tosiaan liittynee hiivaan. Hyvä olut, jossa varmasti on saavutettu se mitä tavoiteltiin.

* * * * *

Kun kauppalaivat 1800-luvulla seilasivat Hyväntoivonniemen ympäri Intiaan, edellä mainittua Brettanomyces-eliötä arvellaan olleen myös brittien India pale ale -tynnyreissä. Niinpä IPA, jolta nykyään odotetaan erityisesti tuoreita humalan aromeja ja makuja, oli sekin kaksisataa vuotta sitten todennäköisesti hieman tallipihalta tuoksahtava, katkeronsa laivan ruumassa pehmennyttänyt olut.

Virosta löytyi nyt sitten myös tällainen IPA, joka on oikeastaan oluthistorian näkökulmasta aivan vastaava tapaus kuin De Kromme Haringin portteri – aivan eri oluttyylissä vain. Tällä kertaa asialla on virolainen panimo, Lehe, ja oluen nimi on East India Pale Ale 1839 (9,5 %).

Hauskasti Untappd-yhteisö on kategorisoinut tämän oluen brut IPA -luokkaan, josta kyllä vuonna 1839 ei ollut kuultukaan. Mutta sitä kai jälkikäyminen villihiivan kanssa tuottaa: erittäin kuivaa, samppanjamaisen askeettisesti kuplivaa janojuomaa, Intian helteisiin sopivaa. (Tosin samppanja oli vuonna 1839 vielä pikemminkin makea kuohuviini.)

Lehe Pruulikoda kertoo, että heidän oluttaan ei ole viety Afrikan ympäri, mutta se kypsyi sen sijaan kesän 2018 polttavissa helteissä Virossa. Vesi on burtonisoitu ja humalina on “ämpärikaupalla” East Kent Goldingsia. Toisin sanoen nykyamerikkalaiset IPA-tulkinnat ovat tämän oluen maailmasta varsin kaukana. Lehen sanoin: “Lopputulos on aivan muuta kuin ne sitruunais-hedelmäiset humalasopat, joista nykypäivänä tykätään”.

Olut laskeutuu lasiin utuisen hunajanvärisenä, tuoksu on jälleen selvästi brettaa mutta ei niin navettamainen kuin lambiceilla. Mausta tulee mieleen Orval; maku on kyllä katkera mutta ei hyökkäävällä tavalla. Myöskään hapan tämä ei ole, vaan pikemminkin britti-pale ale-mainen, ja mukana on veden suolaista mineraalisuutta, ehkä sitruksisuuttakin, ja pientä viinan sivumakua. Suutuntuma on aika kevyt prosentteihin nähden, hiiva lienee syönyt maltaista makeutta.

Lähes kymmenen tilavuusprosenttia on aikamoinen lukema oluelle, joka jäljittelee kuumaan ilmastoon tarkoitettua janonsammuttajaa. Vaikka 1800-luvun oluet olivat kautta linjan ainakin puolitoista kertaa nykyajan brittioluita vahvempia, olisi kai tämän hieman miedompanakin voinut toteuttaa. Mutta kun kerran jysäytetään laivan kanuunat, jysäytetään sitten kunnolla.

Suomen ensimmäinen IPA, osa 2

Pitkän johdannon jälkeen pääsen nyt varsinaiseen aiheeseen eli esittelemään, mitä tietoja otsikon aiheesta oli löydettävissä. Postauksen ensimmäisessä osassa kävin siis läpi India pale ale -oluttyylin kehitystä 1970–90-luvuilla ennen kuin siitä tuli maailman suosituin pienpanimo-oluen tyylilaji.

Kuka tai ketkä tekivät ensimmäisenä legendaarista anglosaksista oluttyyliä Suomessa? Milloin ensimmäiset esimerkit näkivät päivänvalon?

India pale ale yhdistetään toki oluttyylinä nyt nimenomaan Amerikkaan, mutta IPAn pitkä brittihistoria oli etualalla vielä 1990-luvulla. Myöskään monet varhaiset kotimaiset IPAt eivät tunnustaneet mitään amerikkalaista väriä. Innoitusta oli saatu britti-IPAn Yrjöjen aikaisesta ja viktoriaanisesta historiasta. Toisaalta joihinkin oli Amerikka jo humalalajikkeineen alkanut luikerrella sisään.

Alpo’s IPA (2002)

Aloitetaan vanhimmasta kotimaisesta IPAsta, jota edelleen on samalla nimellä saatavana, ja edetään siitä taaksepäin kohti historian hämäriä. Tämän oluen tarina juontaa juurensa Helsinkiin, Ruoholahden kanavan rantaan, johon Markku Korhonen oli vuonna 1996 perustanut One Pint Pubin.

Talossa pubin yläkerrassa asui kirjailija Alpo Ruuth, johon Korhonen pubia isännöidessään tutustui. Ruuthista tuli kanta-asiakas. Tämä oli lager-miehiä, mutta Korhonen otti asiakseen totuttaa vierasta vähitellen erikoisempien oluiden maailmaan. Baaritiskillä keskusteltiin ahkerasti erilaisista oluista, ja reilusti humaloidut oluetkin miellyttivät kirjailijaa. Silti Ruuth piti esimerkiksi kiinni mielipiteestään, että britit eivät osanneet tehdä kunnon olutta.

Alpo’s IPA syntyi suurin piirtein niin, että Korhonen lähti tekemään tukevasti humaloitua olutta kantiksen kanssa käytyjä keskusteluja muistaen. Kumppanina reseptin teossa ja oluen panemisessa oli Stadin Panimolla tuolloin toiminut Kari Likovuori, ja olut tehtiin panimon entisissä tiloissa Kyläsaaressa. Alpo’s IPAssa tähdättiin 100 IBUn katkeruuslukuihin, mikä oli silloisessa Suomessa rajua. Humalana oli ”jokin uudempi kentiläinen lajike”, jossa oli brittiläisittäin korkeat alfahapot.

Ruuth kuoli 24. toukokuuta 2002, ennen kuin olut oli ehditty saada myyntiin One Pintiin. Korhonen sai perikunnalta luvan käyttää kirjailijan nimeä oluen etiketissä, ja siitä tuli muisto-olut. Kirjailijan leski kävi maistamassa olutta. Se oli 6,5-prosenttisena pitkälti ”vanhabrittiläinen” IPA, siis 1800-luvun vientioluista innoituksensa saanut tuote, kuten saman oluttyylin amerikkalaisetkin tulkinnat. Olut sopii hyvin pubin omaksi erikoisuudeksi merelliseen kaupunginosaan, vaikka Länsisatamaa ei vielä ollutkaan silloin olemassa, kun IPA-merkkistä olutta ensi kertaa 1800-luvulla Helsingissä nähtiin.

Plevna Pale Ale I.P.A. (2001)

Merkitsin oluen nimen näin, vaikka en ole varma, olivatko kirjaimet ”I.P.A.” nimessä mukana, kun sitä vuonna 2001 ensimmäisen kerran Tampereen Koskipanimossa keiteltiin. Ainakin myöhemmässä etiketissä ne näkyvät, ja nimenomaan suluissa oluen varsinaisen nimen ollessa Pale Ale.

”Esikuvat olivat Jenkeissä”, kertoo Koskipanimon Sam Viitaniemi. Hiivaa toi Viitaniemen mukaan eräs oluenharrastaja suoraan Amerikasta, eli kyse on ilmeisesti ollut jostakin hiivasta, jota Suomesta ei tuolloin saanut.

Michael Jackson kävi Tampereella heinäkuussa 2001 ja maistoi Pale Alea. ”Plevnan tuotetta pidettäisiin korkean katkeropitoisuutensa takia harvinaisena jopa Amerikassa, jossa reipas humalointi on muodikasta pienpanimoiden piirissä”, Jackson kommentoi Hesarin haastattelussa. ”Pale ale on radikaali olut, joka vaatii humalansietokykyä.”

Kun olut tammikuussa 2002 voitti Tummien oluiden tori -tapahtuman vuoden oluen palkinnon Tampereella, plevnalaiset itsekin kertoivat, että oluen katkeruus on jakanut mielipiteitä. Joillekin tiukat humalakatkerot olivat yksinkertaisesti liikaa.

Tähän ja Jacksonin lausuntoon suhteutettuna voi sitten pohtia, tottuivatko suomalaiset oluenystävät moisiin humalointitasoihin jo melko pian. Näin ainakin etujoukot tekivät. Esimerkiksi Ratebeer-käyttäjä TBone luonnehti vuonna 2004 tehdyssä reittauksessaan, että Plevnan Pale Ale (I.P.A.) on ”aika miedosti humaloitu IPAksi”.

Plevnan nykyistä Severin Extra I.P.A.a pidetään vuonna 2001 syntyneen Pale Ale (I.P.A.)n jälkeläisenä. 

Haagan Panimon IPA (2001)

Helsingin Haaga-instituutissa oli oma panimo vuosina 1995–2001. Panimo oli nykyisen Haaga-Helian yhteydessä toimivan Hotel Haagan ravintolan kyljessä, ja panimon kolmena viimeisenä toimintavuotena siellä toimi panimomestarina Mikko Salmi, joka on viime aikoina vaikuttanut Teerenpelissä ja Suomenlinnassa.

Opistopanimoiden tuotteet eivät yleensä ole extreme-osastoa, kenties siksi, että opiskelijoiden on luontevampaa omaksua oluenteon perusteet selkeitä perustyylejä panemalla. Kun Haagan Panimon sulkeminen oli jo tiedossa alkuvuodesta 2001, Salmi keksi päättää panimon taipaleen komeasti tekemällä jenkkityylisen IPAn, joka 100 EBUn katkeruudellaan oli noihin aikoihin varsin äärimmäinen. Tammikuun 25. päivänä keitetty IPA oli kantavierrevahvuudeltaan 14,6° eli amerikkalaisilla vahvuuksilla mentiin sikälikin.

Stadin Panimon I.P.A. (2000)

Kyläsaaren kokeellisesti suuntautunut oluttalo teki IPA-tyylistä olutta ensimmäisen kerran jo pari vuotta ennen yllä mainittua Alpo’s IPA -klassikkoa. Panimo oli perustettu vuonna 1998 ja aloitti tuotantonsa seuraavana syksynä, eli 24.4.2000 keitetty IPA oli oikeastaan stadilaisten ensimmäisiä tuotoksia. Alpon tavoin se oli brittihumaloilla tehtyä, ja alkoholiprosentteja oli 5,8 %.

Kari Likovuori muistelee, että jo saman vuoden kesällä Stadin Panimo teki myös Black Door -pubille oman nimikko-IPAn, jälleen brittityyliin ja hieman miedompana (4,7 % ABV). Kuten tunnettua, Iso-Roban klassikkobaari on yksi Helsingin alkuperäisen olutravintola-aallon kulmakivistä ja oli vuosituhannen vaihteessa seissyt sijoillaan jo kahdeksan vuotta. Brittiolutkulttuurin lipunkantajalle britti-IPA oli oiva tunnusolut.

Palvasalmen IPA (1996)

Ehkä erikoisin tapaus näiden varhaisimpien suomalais-ipojen kavalkadissa on se, joka on melko luotettavasti ajoitettavissa myös kaikkein aikaisimmaksi. Yksi varhaisista suomalaisista pienpanimoista perustettiin kerrostalon kellariin Saarijärven Koulutielle vuonna 1994. Perustajina oli neljä sisarusta ja heistä yhden poika. Panimo toimi tiloissa vuoteen 2001 asti.

Palvasalmen toiminnasta teki poikkeuksellista se, että panimon erikoisuutena oli real alen valmistus. Brittihiivaa tuotiin alun perin tavallisella reittilennolla Shepherd Neamen panimolta Kentistä. Panimo teki bitteriä ja stoutia, myöhemmin myös ainakin lageria ja portteria. Kahta viimeisintä pullotettiinkin, ja joihinkin ravintoloihin olutta myytiin myös kegissä.

Helsingissä Palvasalmen real alea sai Vanhalta, jossa 1990-luvun puolivälissä ravintoloitsijana toimi myöhemmin One Pintista tuttu Markku Korhonen. Korhonen kävi vuonna 1996 Saarijärvellä valmistamassa Palvasalmen laitteistolla India pale alea, jota hän tuolloin 23 vuotta sitten luonnehti vahvaksi ja amerikkalaistyyppiseksi olueksi, jossa ”humaloinnissa ei säästelty”.

Mukana keittämässä oli Kari Likovuori sekä palvasalmelaisista Markus Hänninen. Markku Korhonen muistelee, ettei olutta ollut tarjolla muualla kuin Saarijärvellä: ”Panimolla oli pieni baari ja sitä myytiin vain siellä.” Panimon muiden oluiden tavoin IPA oli real ale.

Likovuoren muistiinpanojen mukaan olut olisi pantu 7.9.1996 ja siinä olisi tähdätty 6,6 % vahvuuteen. Brittihumalaa on ollut reseptissä ainakin katkerointimielessä, mutta aromihumalana mukaan on mennyt myös tuolloin Suomessa varsin tuntematonta Cascadea, myöhemmin legendaarisen maineen saanutta amerikkalaishumalaa. Kaiken kaikkiaan jenkkihumalat olivat vielä tuolloin vaikeasti saatavissa näillä rannoilla.

* * * * * * *

Varhaisimpien kotimaisten IPAn tekijöiden innoituksen lähteet jäävät osittain arvailujen varaan. Niin vaivatonta kuin nykyään on kaivaa tietoa ja reseptejä internetistä, 1990-luvulla erikoisempien oluttyylien panemiseen valmistautuminen oli mutkikkaampaa. Luettiin kirjoja, sikäli kuin niitä oli saatavilla. Hankittiin ehkä epävirallisesti oppeja kokeneemmilta.

Monet jäljet johtavat Mustialan panimokoulutukseen – ja tämän postauksen alkuosassa mainittuun Ilkka Sysilään. Kun kyselin Sysilältä, tehtiinkö Mustialassa IPAa, hän vastasi myöntävästi, vaikka laittoikin vastatessaan lainausmerkit noiden kolmen kirjaimen ympärille. Olut oli ”tuhdisti brittihumalilla katkero- ja aromihumaloitua vaaleahkoa alea”.

Mustialassa keiteltiin täyttä häkää IPAa vuosina 1996–1997 (tarkempia päivämääriä en tiedä). Sysilän mukaan myös Markku Pulliainen teki Savonlinnan saunapanimossaan kotioluena ”loistavaa brittiolutta [ja] erityisesti IPAa” jo vuosien 1995–1996 tienoilla. Pulliainenhan on tullut myöhemmin tunnetuksi Huvilasta ja Malmgårdista. Tämä on yksi esimerkki ei-kaupallisesta IPA-valmistuksesta, mutta muitakin saattoi 1990-luvun Suomessa olla.

Pulliainen ja Huvilan toinen perustaja Tuomas Markkula olivat tutustuneet Mustialassa. Siellä tapasi toisensa myös Stadin Panimon rakentajiin kuulunut kolmikko Timo Konttinen, Kari Likovuori ja Sysilä itse. Toki monet muutkin suomalaisen pienpanimokentän konkareista, laitilalaisista mallaskoskelaisiin, ovat käyneet Mustialan koulun.

Paljolti nämä uraauurtavat Suomi-IPAt, joissa tässä tuplapostauksessa on esitelty, ovat nyt jo menneen talven lumia. Useimmista on jäljellä enää muisto jos sitäkään, ja jäljelle jäänyt Alpo’s IPA on ilmeisesti sekin jonkin verran vuosien mittaan muuttunut. Sitä on tehnyt Stadin Panimon jälkeen Panimoravintola Huvila ja sittemmin Malmgård.

Mikko Salmi kertoo säilyttäneensä yhden pullon Haagan Panimon IPAa. Tuo kohta 20 vuotta vanha, kenties pölyinen puteli voisi kenties kertoa jotakin maailmasta, jossa katkeraa pintahiivaolutta tehtiin ennen kuin IPAsta tuli IPA. Voi myös olla, että vuodet ovat syöneet luonnetta. Vaikka 2010-luvun amerikkalaistyylisiä IPAt kannattaa juoda mahdollisimman tuoreina, muinaisten ipojen tärkeimpiin ominaisuuksiin siis kuului kohtalainen säilytyskestävyys, joka pehmensi ronskia katkeruutta.

• Postausta varten on saatu seuraavilta henkilöiltä tietoja ja johtolankoja, joita ei ole välttämättä toistaiseksi laitettu muualla kansien väliin: Markku Korhonen, Kari Likovuori, Ilkka Sysilä, Mikko Salmi, Sam Viitaniemi, Ari Juntunen, Heikki Kähkönen, Kari Ylänne. Kiitokset niistä.