Sessio #7: Yllättävänkin onnistunut Black & Tan

Sessio-yhteispostauksiin osallistuminen viimeisten joukossa merkitsee näköjään usein sitä, että toiset kirjoittajat ovat jo tehneet aiheesta erinäisiä havaintoja, ja itse pääsee vähemmällä kun kiinnittää juttunsa jotenkin niihin. Nyt muista kiireistä johtuen luistelen tämän session läpi aika helpolla. Isäntänä seitsemännessä Sessiossa on siis Tuopin ääressä -blogi ja aiheena olutcocktailit.

Olen yrittänyt Black & Tan -nimisen olutsekoituksen tekoa vuosien varrella pariinkin otteeseen sen jälkeen, kun joskus taannoin bongasin netistä artikkelin siitä, miten kyseinen sekoitus kannattaa tehdä itselle mieleisistä oluista. (Jos otaksutaan, että hardcore-olutfriikit eivät tyydy perinteiseen Guinnessin ja Harp Lagerin yhdistelmään.) Black & Tanissa siis rakennetaan olutlasillinen kahdesta eri oluesta niin, että päällä on tummaa olutta omana kerroksenaan ja sen alla vaaleaa.

Salaisuus on aika yksinkertainen, mutta fysiikasta mitään ymmärtämättömänä en ollut tullut tätä ajatelleeksi. Kysymys on siitä, että jos haluaa tumman oluen ikään kuin leijuvan vaalean päällä yhtenäisenä kerroksena, tumman on oltava alkoholitilavuudeltaan vaaleaa kevyempää. Ardehan tämän luonnontieteellisen faktan jo omassa Sessio-osallistumisessaan toteaakin, vaikka myöntää silti itse tehneensä väärin päin.

Onko tämä sitten tiukasti ottaen olutcocktail, joka tämän Session annettuna aiheena oli? Ainakin Wikipedian mukaan olutcocktail voi olla joko kahden eri oluen tai oluen ja jonkin tislatun juoman yhdistelmä.

Menen joka tapauksessa nyt tällä, koska uskon, että kahden oluen sekoituksista ei ole todennäköisesti omaa erillistä sessiotakaan tulossa. Minulla ei ole sinänsä mitään myöskään oluen ja jonkin muun juoman sekoituksia vastaan, jos kokonaisuus on jollain tapaa osiaan parempi, mutta itselleni sellaista ei ole vain toistaiseksi tullut vastaan.

Tiheän sihdin läpi

Aiemmissa Black & Tan -kokeiluissani tumma ja vaalea ovat lähteneet sekoittumaan liian nopeasti, ja ainakin kaksi kolmasosaa lasista on ollut sellaista epäselvää puolitummaa sekoitusta.

Olen ajatellut, että ongelmana ei ole ollut oluiden tilavuuksien ero – koska olen ollut tietoinen tuosta fysiikan laista – vaan pikemminkin käyttämäni välineet. Olen ehkä kaatanut tumman oluen vaalean päälle liian varomattomasti, jolloin niiden rajapinta on hämärtynyt liikaa.

cofTällä kertaa sitten suoritin sekoittamisen mahdollisimman tiheäverkkoisella sihdillä ja otin ainesosiksi vahvimman vaalean oluen, jonka Alkosta löysin, ja tummaksi miedoimman. Belgialaiset tripelit jätin huomiotta, koska halusin tehdä tämän anglosaksista perinnettä kunnioittaen Brittein saarten tai Amerikan tyylisistä aleista. Näin osasiksi valikoituivat vaalealta puolelta Evil Twinin imperial IPA nimeltä Molotov Lite (8,5 %) ja tummalta – no, itse asiassa, Guinness (4,2 %).

Kuten kuvista näkyy, vaalea ja tumma olut erottuvat nyt lasissa aika selvästi omina kerroksinaan, vaikka niiden raja ei aivan viivottimella piirretty olekaan. Tähän olin tyytyväinen. No, entä miten tämä olutcocktail maistaessa toimii?

Aluksi maistuu tietysti Guinness, koska oluet ovat pysyneet aika hyvin erillään. Parin kulauksen jälkeen Guinness ja Molotov Lite alkavat sekoittua, ja on hauskaa huomata, että moderni vahva IPA ei jyrää perinteistä Guinnessiä, jossa noita IBUja eli humalointia on itse asiassa ihan huomattava määrä. Hetken aikaa tämä sekoitus maistui amerikkalaiselta black IPAlta, mikä ei ole varmasti mikään ihme.

Tämänkertainen kokeilu siis onnistui ainakin visuaalisesti mielestäni riittävän hyvin. Makujen kannalta olisin ehkä mieluiten kokeillut jonkin vielä vaaleamman, vahvemman ja ehkä suodattamattoman tupla- tai tripla-IPAn yhdistämistä vaikkapa kahvistoutiin. Tällaisia ei nyt ostosreissullani tullut vastaan, joten jäänee ensi kertaan.

BlackTan-kolme

Alla on Molotov Litea, päällä Guinnessia. Guinness vaahtosi tölkkiä avatessa, ja hiilihappotilanne näkyi aluksi myös Black & Tan -sekoituksen päällä. Jääkaapissa happo tasaantui. (Palestiinalaispanimo Taybeh ei liity tapaukseen.)

 

 

Mainokset

Poimintoja ja pohdintoja Brew by Numbers -näytesatsista

Kuten monesta muustakin blogista on saatu lukea, olutkauppa Pien on ryhtynyt tuomaan maahan muutakin olutta kuin sellaisia maitokauppapulloja, joita saavat myydä ulos omista olutpuodeistaan. Lontoolainen Brew by Numbers toimii nyt esimerkkinä panimosta, jolta Pien on tuonut varsin monen vahvuisia oluita, ja jatkossa Pienin kautta on siis luvassa muitakin ajankohtaisia ja/tai kiinnostavia tuottajia.

Pien-putiikin Erkki pyöri näiden oluiden kanssa kaupungilla joskus pari-kolme viikkoa sitten, kerran menin hänen kanssaan ristiin mutta toisella yrittämällä hänen onnistui luovuttaa testisatsi haltuuni. Komea Pien-pullokassi tuli kaupan (?) päällisenä. Olen sitten näitä BBNO-oluita laiskahkosti maistellut pullo kerrallaan ja alla nyt pari sanaa joistakin satsin tuotteista.

Tässä vetkutellessani Olutoppaan keskustelufoorumilla on ehditty jo kertaalleen taittaa peistä siitä, mitä bloggareihin ja heidän arvioihinsa vaikuttaa se, että ilmaista olutta putkahtelee heille panimoilta tai muilta tuotetoimittajilta. Vanha aihe sinänsä ja erilaisilla palstoilla puitu, mutta omasta mielestäni kohtuullisen mielenkiintoinen. Onko kyseessä harmaa alue? Jos kirjoitat kivammin sellaisista panimoista, jotka silloin tällöin muistavat pullolähetyksellä, kertoisitko sen? Tiedostaisitko edes, jos kirjoittaisit? Vai oletko kaikissa arvioissa objektiivisen armoton?

Itse saan näytepulloja harvoin, ehkä siksi että tämä blogi ei ylipäätään ole kovin paljon painottunut oluiden arviointiin enkä myöskään harrasta reittaamista muualla netissä. (Tai sitten jostain muusta syystä.) Silloin kun niitä tulee, täytyy kai myöntää, etten osaa sataprosenttisen varmaksi sanoa vaikuttaako arvioihini se, että olut on saatu jostain eikä itse Alkosta tai baarista hankittu. Ilmaisuus ei ole itselleni mikään tärkeä tekijä, mutta ihminen kun olen, niin kyllähän se sympaattiselta tuntuu, että joku pienyrittäjä (no pun intended) erikseen pakkailee tuotteita postiin meikäläistä varten tai toimittaa niitä henkilökohtaisesti.

Totta kai aivojen toinen puolisko tietää, että bisnes on bisnes ja niin poispäin. Sama pieni sympatia toki herää silloinkin, jos kyseinen oluentuoja ei esimerkiksi ole vielä kaupallinen toimija, joka elättää itsensä oluthommilla. Eli jääköön tämä kysymys osastoon henkimaailman asiat. En ole itse ammattimainen oluttoimija, joten en koe toistaiseksi tarpeelliseksi asettaa itselleni tiukkoja ammattimaisia standardeja, mitä tulee tämän blogin tekstien motiiveihin tai aiheiden käsittelytapoihin – ainakaan kaikilta osin. Objektiivisuuteen totta kai pyrin omissakin arvioissani, parhaani mukaan.cof

Mutta asiaan, mutta asiaan 

Brew by Numbers siis. Se, mitä tästä lafkasta ensimmäisenä tulee mieleen, on erikoinen – jotenkin tieteellisen oloinen – tapa nimetä panimossa tuotetut oluet. Minulla ei totta puhuen ole kovin paljon aiempaa omakohtaista kokemusta Brew by Numbersin tuotteista, vaikka toki nimi ja etikettien design on vanhastaan olutkaupoista tuttu. Ainoa olut, jota varmuudella muistan maistaneeni, on belgialaisen tripelin versiointi BBNO 14|04 Tripel Hallertau Blanc. Siitä joskus viime tai toissa vuonna tykkäsin. Pienin toimittamissa pulloissa tyylilajit ovat pikemminkin angloamerikkalaisia.

BBNO 55|06 Double IPA Galaxy & Mosaic (8,2 %)

Tämä on witbierin tai ananasmehun värinen, todella vaalea olut, jonka ensituoksussa on raikkaan trooppista hedelmää. Suutuntuma on varsinkin alussa sakean NEIPA-mainen, vaikka olutta ei erikseen ole New England -etuliitteellä varustettu. Tämä on siis double IPA. Oluen lämmetessä tuoksuun tuntuu tulevan mukaan jotain sipulin tapaista, mikä ei ole kokonaan miellyttävä piirre mutta kenties jommankumman humalan normaali ominaisuus. Humalan katkeruus ei ole mitenkään piilossa, vaan tuntuu ananaksisen ja mentolisen maun reunoilla väliin aika pistävänäkin. Tässä on tuoreen humalapommin ronskia otetta tallella; tosin kun pullotus on tapahtunut 20.11.2017 ja käyttöajaksi on läntätty neljä kuukautta, niin loppu kuitenkin jo häämöttää. Ihan parhailla tulilla ei tuossa suhteessa siis olla, mutta tosiaan humalalähtöinen hienous ei vielä pääosin ole  muuttunut sellaiseksi vanhaksi sitrusöljyksi joka tarraa kitalakeen kuin pihka sormiin.

BBNO 70|01 Double Red Citra Centennial Loral (8,2 %)

Olut on kollaboraatio Cloudwaterin kanssa ja nyt päiväykset ovat niinkin kuosissa, että pullotuspäivästä 8.1.2018 on vasta puolisentoista kuukautta. Siirappisen punertava olut on lasissa hyvin samea. Oluen tuoksu on karamellinen ja maltainen, mutta maku on lähempänä normaalia jenkki-(D)IPAa kuin mitään amber/red-akselin toffeeunelmaa. Tästä oluesta jää ainakin minulle aistijälkenä lähinnä aikamoisen ankara katkeruus, vaikka humalat tuntuvatkin tuoreilta. En tiedä mitään reseptistä tai siitä, paljonko etiketissä mainittuja kolmea humalalajiketta on tähän keitokseen tyrkätty. Greipin valkoisen aluskuoren ja havumetsän makuinen katkero kuitenkin puree nyt siihen malliin, että oluen muut ominaisuudet jäävät ainakin omaan makuuni turhan kauas katsomon takaosaan. Näillä katkeroilla mennään oman mukavuusalueeni ulkopuolelle. Voin todeta for the record, että tässä on pätevä lajinsa edustaja, mutta mallaspohjaa saisi omaan makuuni olla enemmänkin.

BBNO 08|06 Stout Oatmeal (5,5 %)

Maistelen tätä nyt rinnakkain Brew by Numbersin toisen stout-sarjaan kuuluvan oluen (88|07 Stout Coffee Milk) kanssa. Kumpikin on erittäin lempeä olut, humala on edellisistä poiketen hyvin taka-alalla ja kahden oluen väliset erot pääsevät selkeästi esiin. Oatmeal (5,5 %) on oma suosikkini, sillä siinä on vähän enemmän potkua, enkä tarkoita pelkästään alkoholia, jota sitäkin on hieman 4,7-prosenttista milk stoutia tuhdimmin. Yllätyksiä kumpikaan näistä ei myöskään tarjoa, vaan oluet ovat oivia tyylilajiensa edustajia, sellaisia lähes neljän tähden oluita. Kahvin syvyys ja laktoosin makeus tuntuu maitostoutissa, ja kaurastout on puolestaan lämmin, lakritsisen tumma ja leudon paahteinen makupommi, pienellä mämmisellä, ehkä luumuisella vivahteella vaikka makeutta tässä ei ylenpalttisesti olekaan.

Yhteenvetona: vaikka kaikki maistelluista oluista eivät kuuluneet ihan henkilökohtaisiin suosikkioluttyyleihini, Brew by Numbers on kiinnostava panimo. Tuotteet ovat laadukkaita, ja panimon tapa tutkia oluttyylien erilaisia aspekteja – ja tehdä se näkyväksi erikoisen numerointijärjestelmän avulla – on omaperäinen. (Toki numerosysteemistä käy myös ilmi, että BBNO:lla on esimerkiksi ilmeisesti 30 eri saison-reseptiä, mikä on ehkä jo puolittain outoa.) Joka tapauksessa pisteet näistä maahantuontiponnistuksista Pien-kaupalle.

Blogi 2 vuotta: tuplaoluita joka lähtöön

Blogille on tullut kaksi vuotta mittariin, ja sen kunniaksi ryhmäkuvaan pääsi joukko erilaisia oluita, jotka kaikki edustivat ”tuplavahvuisia” tyylilajeja.

cofVasemmalta oikealle: Jack (Browar Brodacz, 8,7 %) on double New England IPA Puolasta, tumman appelsiinimarmeladin makuinen ja varovaisesti humaloitu. NEIPA on ollut tämän vuoden näkyvimpiä oluttyylejä kaikkialla craft beer -universumissa. Loppuvaahdossa on aavistus kaurapölyä; se teettää eräänlaista kuohkeutta, jota joissain maistamissani Uuden-Englannin ipoissa on ollut. Raikasta tuoretta hedelmää tai mehuisuutta tässä ei paljon ole, mutta alkuun vaisu humala jää lopussa kielelle pihkaisena katkeruutena.

Westmalle Trappist Dubbel (Brouwerij der Trappisten van Westmalle, 7 %) on ainakin minulle ollut aina alkuperäisistä belgialaistrappisteista vaikeimmin avautuva olut. Se on tuoreena kohtalaisen kuiva olut, joka esittelee itsestään haastavimpia belgialaisia piirteitä: pippurisuutta, yrttisen kitkeriä lääke- ja maustekasveja, ehkä jotain äärimmäisen tummaa suklaata. Osa näistä on ehkä humalan ansiota, osa hiivan. Monien muiden tummien trappistien lempeän makeat hedelmäiset ja lakritsaiset maut ovat poissa tai taka-alalla. Tietysti tämä vaikeus tavallaan lisää Westmallen dubbelin kiinnostavuutta ja myös houkuttaa laittaa sitä kellariin kypsymään. En muista koskaan maistaneeni ikääntynyttä Westmallea.

Jules (Browar Birbant, 7,8 %). Puolalainen Jules ilmoittaa olevansa double robust porter. Robust porter pohjautuu oluttyylinä pseudohistoriaan ja sen voisi heittää roskakoriin, mutta kun sellainen kerran on, miksipä siitä ei tekisi tuplaversiota. Maussa on tuhkaa ja tummaa suklaata, ihan kohtalaisesti katkeroakin (IBU 55), ehkä enemmän brittiläishenkisistä humalista kuin tyypillisimmistä Uuden maailman lajikkeista. Näillä mennään: Puola on kova portterimaa, ja tämä asemoituu ehkä piirun keskitason paremmalle puolelle, mutta vain hädin tuskin.

Potężny Pinkus (Browar Piwoteka, 7 %). Vehnäbock tulee Puolan kolmanneksi suurimmasta kaupungista Łódźista, joka oli aikoinaan puuvillateollisuutensa ansiosta Puolan Manchester tai Tampere. Oluen nimikkohenkilö ”Mahtava Pinkus” oli juutalainen puuvillatehtailija, joka vaikutti kaupungissa 1800-luvun lopulla. Erilaiset vehnäoluet ovat kyllä Puolan historiasta tuttuja, mutta tämä vehnäbock tavoittelee ehkä enemmän baijerilaisia esikuvia, pullossa lukee Weizen Doppelbock. Olut on makea kuin banaanikarkki, hedelmäisen raskas; ehkä nykyisisissä baijerilaisvehnissä sokeri on palanut tehokkaammin pois, mutta reilut sata vuotta sitten baijerilaisissa oluissa tilanne kyllä olikin toinen.

Primátor Double 24° (Pivovar Nachod LIF, 10,5 %) on tšekkiläisittäin erittäin voimakas olut, ja panimon tuotekuvauksessa vihjaillaan konservatiivisen olutmaan tapaan machoilevasti sen mahdollisiin vaikutuksiin (”musta viagra”). Panimo kutsuu olutta portteriksi, vaikka kansainvälinen reittaajayhteisö on eri mieltä. Kyllä tämä ihan hyvin keskieurooppalaisten (eli Baltic eli itämeren-)portterien riviin mahtuu, vaikka vahva kermaisen makea pohjahiivaolut kyseessä onkin. Ei mikään tyypillinen tšekki.

Imperialny Atomowy Morświn (Browar Golem, 7,3 %). Ehkä joku tuntee tarinan etiketin eläimen taustalla, minä en; kirjaimellisesti nimi tarkoittaa atomipyöriäistä. Oudointa on kuitenkin olutnäkökulmasta hiiva, joka tässä oluessa on yhdistetty double IPA -olueen: se nimittäin on norjalaisen Vossin maalaispanimon kveik-hiiva. Tämähän viittaa sahdin tyyppisiin kotiolutperinteisiin. Haistellessa ja maistellessa tästä kveik double IPAsta tulee kyllä enemmän mieleen perus-IPA kuin mikään sahdin sukulainen. Silti hybridin aineksia on ilmassa. Passiohedelmän tuoksuun sekoittuu vähän ylikypsää banaania ja kompostia, suussa tuntuma on vähän öljyinen, ja hedelmäisyys on toisen tyyppistä kuin ipoissa yleensä. Olut on aavistuksen hapan ja ulkonäöltään samea. Tulemmeko näkemään jatkossa muitakin kansainvälisiä oluttyylejä norjalaisilla maalaishiivoilla pantuna? Aika näyttää.

Fuller’s Imperial IPA: mikkihiirityylillä mutta mitäs siitä

Kun kaupassa – eli tässä tapauksessa Alkossa – tulee vastaan uusi olut Fuller’sin panimon elegantissa pahvipakkauksessa, pisteiden tuntee nousevan jonnekin 90–100 välille jo ennen pullon avaamista. Uuden Imperial IPA:n kapea laatikko on vieläpä hienon oliivinvihreä, värinä Fuller’sin arvo-olutsarjan tyylikkäimmästä päästä.

cofFuller, Smith & Turner on reilut 170 vuotta vanha panimo, jonka tontilla Lontoon Chiswickissä on pantu olutta jo 1600-luvulla. Britanniassa ei ole monta panimoa, jolla olisi lähellekään Fulleriin ja kumppaneihin verrattavaa historiaa. Tämä kokemuksen syvä rintaääni yhdistettynä siihen, että panimon tuotteet ovat pääasiassa ensiluokkaisia, on tietysti ratkaisevassa osassa, kun odotuksia viritellään.

En tiedä, kuinka kauan panimon perus-IPA (pullossa 5,3 %) on ollut Chiswickissä tuotannossa. Nettisivuillaan panimo toteaa kryptisesti, että IPA on osa 1980-luvulla alkaneita vientiponnisteluita, joiden avulla Fuller’sin oluita tuotiin varhaisten amerikkalaisten ale-fanien ulottuville. Tämän jälkeenhän IPA-rintamalla on tietenkin globaalisti tapahtunut paljon: jos karkeasti yleistää, amerikkalaiset ovat määritelleet tuon vanhan brittioluen tyylilliset piirteet pitkälti uusiksi.

Mikä on imperial IPA? Se on amerikkalaisen IPA-version laajennus alkoholiasteikon vahvempaan päähän: erilaisten määritelmien mukaan se voi vahvuudeltaan asettua jopa 10 % tuntumaan tai ylikin. Näin myös Fuller’sin tulkinta tekee 10,5 % magnitudillaan. Kuten normaali jenkki-IPA, tämä sen vahvempi serkku nojaa myös usein voimakkaaseen Uuden maailman tyyppiseen humalointiin.

Fuller’s, joka siis on ollut olemassa jo silloin, kun IPAa alun perin laivattiin brittiläiseen Intiaan, noteeraakin etiketin tekstissään asiallisesti tämän oluensa modernit amerikkalaiset juuret. Tarina, jonka mukaan ensimmäisen double IPAn (joka on käytännössä imperial IPAn synonyymi) tuotti Vinnie Cilurzo vuonna 1994 Blind Pig -panimolla Kaliforniassa, vaikuttaa paikkansapitävältä.

Mikkihiirityyli on oma nimitykseni sellaisille oluttyyleille, jotka näennäisesti nojaavat jylhän kuuloiseen oluthistoriaan vaikka ovatkin vasta viimeisimmän pienpanimobuumin aikana kehiteltyjä. Kaikki imperial-etuliitteellä varustetut tyylikategoriat (paitsi tietenkin imperial stout) ovat mikkihiirityylejä, samoin täydellinen jenkkifeikki quadrupel, ehkä myös omituiset hybridit kuten black IPA, Belgian IPA tai dark saison.

Mitä sitten Fuller’sin Imperial IPA -pullosta löytyy? Ensimmäinen vaikutelma: tämä on selkeän brittiläinen olut, joka sivuuttaa ilmeisen tietoisesti nuo amerikkalaiset IPA-ideat, vaikka niistä pullon kyljessä kerrotaankin. Toki tekstissä mainitaan, että humalalajikkeet tässä oluessa ovat brittiläisiä: Target, Goldings ja Fuggles. Lisäksi mausteena on heitetty mukaan mustaapippuria. Väriltään olut on männyn kaarnan värinen, melkein ruskea.

Tuntuu, että tässä tyylilajissa Fuller’sin parhaat tuotteet eivät nyt ole välttämättä näin vahvoja, vaikka stout-puolella nämäkin prosentit toimivat. Olut on tikkunekkumaisen makea, maussa on appelsiinimarmeladia, eikä alkoholikaan ehkä ihan täysin peity. Yllättävintä tuoteselostuksessa ladattujen odotusten jälkeen on, ettei humala ei puraise käytännössä lainkaan vaan tuntuu korkeintana pienenä katkeruutena taka-alalla. Lievää maanläheistä mausteisuutta, ehkä sen pippurinkin tuomaa, on havaittavissa. Raskaan oloista olutta ei jaksa juoda puolta litraa kerralla.

Kirjoitin kesällä Burton ale -oluttyylistä. Se on vanha englantilainen nimitys vahvoille, tummahkoille ja makeahkoille oluille. Nykyään oluet, jotka aikoinaan olisi voitu luokitella Burtoneiksi, ovat ehkä tyypillisemmin strong aleja ja barley wineja. Fuller’sin uutuus herättää kysymyksen, että jos Imperial IPAn tekee näin järkkymättömän brittiläisellä tyylillä, olisiko parempi tyylinimitys sillekin tuo lähes unholaan painunut Burton ale?

Laskemistapa, lämpö ja tuoreus tekevät oluen maun – koulutus kannattaa

Vaikka kirjoittelen ummet ja lammet oluen kulttuurisista merkityksistä tai historiasta, en ole todellakaan mikään parkkiintunut ekspertti silloin kun puhutaan juoman teknisistä ominaisuuksista, valmistamisesta ja tarjoilemisesta.

Niinpä lähdin uteliaisuudella mukaan, kun legendaarinen ravintola-alan kouluttaja Perho kutsui olutkirjoittajia keskiviikkona Kaislaan kuulemaan uusista olutaiheisista koulutuskokonaisuuksistaan. Tilaisuudessa oli myös mahdollisuus asiantuntevasti ohjattuun maisteluun, joka ilmeisesti toimi tavallaan makupalana oppilaitoksen tulevasta tarjonnasta. Muissa blogeissahan on raporttia tästä jo ollutkin.

Käyn tilaisuuden annin käänteisesti läpi, ensin maistelun ja sitten koulutusohjelmia koskevat uutiset. Kouluttaja Sampo Järvi oli nimittäin onnistunut sen verran hyvin valitsemaan pientä luentoaan höystävät olutmaisteluparit, että ainakin meikäläinen, jolla sentään on erilaisista tutuista oluista aika vakiintuneet käsitykset, koki heti alkuun täydellisen yllätyksen. Se nyt todistaa vain sen, että luuloni ovat tietoja suuremmat.

digSampon alkuluennon aikana jokaiselle oli kaadettu maisteltavaksi komea Teku-tyyppinen (?) lasillinen vaaleaa olutta, joka arvatenkin oli jotakin laadukasta saksalaistyyppistä lageria. Jalojen humalalajikkeiden aromi ja maku hellivät aisteja sen verran herkästi, että aivot yrittivät epätoivoisina haeskella, mikä pienpanimo voisi olla tällaisen oluen takana. Jossain Sampon sivulauseessa paljastui sitten totuus, että lasissa oli Bitburger Premium Pilsiä ja maistelun jujuna verrata kuulua saksalaista ”7 minuutin kaatoa” nopeaan hanasta laskemiseen.

Jos nyt operaatioon ei aivan seitsemää minuuttia ehkä kannatakaan käyttää, tämä vertailu osoitti hitaamman laskemistavan aivan ylivertaiseksi. Siinä siis lasia ei kallisteta vaahdon minimoimiseksi vaan annetaan runsaan vaahdon tiivistyä ja sitten lasketaan vähittäin lisää. Minua kokeneemmille oluen maistelijoille asia voi olla itsestäänselvä, mutta jos jollekulle ei ole, keskiviikon maistelussa paljastunutta eroa ei kyllä voi liiaksi korostaa. Nopealla kaadolla lasiin laskettu Bitburger on oikeaoppiseen lasilliseen verrattuna karmea esitys: pistelevä hiilihappo peittää alleen niin humalan kuin kaikki muutkin oluen hienovaraiset ominaisuudet.

Maistelusession pointtina oli ylipäätään havainnollistaa sitä, kuinka tärkeä vaihe tarjoilu on oluen aiheuttaman nautinnon aikaansaamiseksi. Oluen ketju ohrapellolta lasiin on pitkä ja siinä tarvitaan kymmeniä käsipareja: maanviljelijöitä, mallastajia, monenlaista panimoväkeä, logistiikkaa, sisäänostajia, kunnes lopulta päästään siihen vaiheeseen, kun joku kaataa oluen siihen lasiin, josta se nautitaan. Sampon mukaan muistetaan liian harvoin, että nämä viimeiset kaksi minuuttia voivat esimerkiksi ravintolassa tuhota tai pelastaa kaiken tämän pitkäjänteisen työn.

mde

”Seitsemän minuutin” Bitburger.

Hanatekniikan lisäksi moni muukin asia voi tehdä kahdesta olutlasillisesta aivan erilaisia kokemuksia, vaikka lasissa olisi täsmälleen samaa olutta. Meille tätä demonstroitiin kolmella muulla maisteluparilla. Nämä vertailut on mahdollista toteuttaa myös kotosalla, eivätkä ne toisaalta aiheuttaneetkaan ihan samanlaista valaistumisen tunnetta kuin pilsnerilasilliset.

Hiivan ja muun pohjasakan kaataminen oluen joukkoon on tietysti asia, jolla olutkokemuksen voi vaikka väärässä kohdassa tehtynä pilata. Nyt maistelussa oli saksalainen vehnäolut, jollaiset normaalioloissa kai kaadetaan lasiin hiivoineen päivineen. Tämän Meine Festweissen (eli entisen Mein Grünesin) on Schneiderin panimomestari Hans-Peter Drexler kuulemma tarkoittanut juotavaksi ilman hiivaa. Kirkkaana se on kultaisen hunajainen, modernisti humaloitu mutta etäisesti belgialaissävyinen pintahiivaolut. Vertailulasissa oleva hiivaisempi satsi on sekin suhteellisen herkullinen mutta toki aivan eri asia.

mde

Festweisse hiivalla ja ilman.

Erittäin selvä ero oli myös seuraavan olutparin välillä, ja nyt ei ollutkaan kyse saman oluen kahdesta olomuodosta vaan tuoreen ja vanhemman IPAn vertailusta. Stone IPA, joka taisi olla eurooppalaisessa filiaalissa pantu, oli upean humalainen, kun taas Great Dividen Titan IPA oli tosiaankin menettänyt tuoreen humalan otteensa vaikka ihan mukava vahva pale ale olikin jäljellä.

Viimeinen maistopari muodostui Nøgne Ø:n akvaviittitynnyreissä kypsyneestä Imperial Akvavit Porteristä, jota ensin kaadettiin jäähdytettyyn lasiin ja sitten lämmitettyyn. Ero tuntui jo tuoksussa, joka ensimmäisessä lasissa rajoittui hieman epämiellyttävään viinanhajuun ja toisessa sai mukaansa tumman maltaan hyvän paahteisen aromin. Muutenkin näissä erilämpöisissä laseissa oluen ominaisuuksista pääsi nauttimaan todella eri tavoilla, lämpimässä tietysti monipuolisemmin.

Sampo Järvellä on paitsi paljon kokemusta baari- ja maahantuontipuolelta myös hiljattain hankittu voitto Olutliiton valtakunnallisesta Suomen Kotipanija -kilpailusta. Tämäkin oli toki yksi syy, miksi luento- ja maistelusessio sai allekirjoittaneenkin innolla liikkeelle. Ja nyt Järvi siis visioi Perholle olutkoulutusta.

Suomessa on jo olemassa laajoja viinikoulutuskokonaisuuksia ja tällaista pitäisi saada myös olutpuolelle. Restonomien koulutukseen ei paljon olutoppia mahdu, ja hyvällä oluttietoudella varustettujen baarityöntekijöiden CV puolestaan muodostuu aikaisemmasta ravintolakokemuksesta pikemminkin kuin muodollisista sertifikaateista.

Sampo Järvi kertoo ottaneensa vaikutteita suunnitelmiinsa erityisesti amerikkalaisesta Cicerone-koulutuksesta. Toinen kansainvälisesti tunnettu sertifiointi on brittiläinen IBD:n Beer Sommelier -koe. Perhossa pähkäillään vielä, tähtäisikö suomalainen olutkoulutus johonkin omaan vastaavaan titteliin vai olisiko ensisijaisena tarkoituksena valmistaa opiskelijoita suorittamaan jokin kansainvälinen koe.

Joka tapauksessa kurssitarjontaa aletaan nyt vähän kerrallaan rakentaa, ja jo lokakuussa parikymmentä halukasta pääsevät kokeilemaan Perhon PRO Beer Level 2 -koulutusta. Siinä tarkoitus on kertoa oluen historiasta, nykytilasta ja tyyleistä, valmistuksesta, raaka-aineista, tarjoilusta ja myynnistä sekä arvioinnista. Ensi vuoden puolella sitten muita, syventäviä teemoja. Kysymys suomalaisen olutkoulutuksen tilasta ja kehittämistarpeista on sen verran mielenkiintoinen, että ainakin omasta puolestani nostan hattua Perhon suunnitelmille tämän pienen mainoksen muodossa. Lisätietoja täältä.

NEIPAhood watch #3: Donut Island I Hop It’s Not A Problem #2 @Stone’s

Olen tänä keväänä ottanut asiakseni kirjoittaa muistiinpanoja trendikkäästä New England IPA-oluttyylistä, joka on viime aikoina osoittanut merkkejä vähittäisestä Suomeen rantautumisestaan. Muutaman aikaisemman kirjoituksen (täällä, täällä sekä täällä) jatkoksi löytyi tänään uusi helsinkiläinen eksemplaari.

Helsingissähän on näitä donitsi-alkuisia paikannimiä ja yksi niistä on Donitsisaari, jolla on oma mustalaispanimonsakin. Siellä Mika Oksanen valmistaa oluitaan välillä rohkealle kokeiluvaihteellekin heittäytyen ja skaalaa niitä kaupalliseen tuotantoon Panimo Hiisillä.

Tätä I Hop It’s Not A Problemia (6,2 %) en ollut maistanut sen kummemmin ensimmäisessä IPA-inkarnaatiossaan kuin tässä toisessa, josta tekijä käyttää tuota NEIPA- eli New England IPA-määrettä. Sosiaalinen media kertoi, että siitä on tullut tänä aamuna kegitetty erä muutamaan helsinkiläisbaariin, joten hyppäsin jälleen ratikkaan ja kävin testaamassa. Koska olin menossa muutenkin Akateemiseen Kirjakauppaan, testauskohteeksi valikoitui Keskuskadun gastropubi Stone’s.

Tässä on kerrankin samea hiekankeltainen IPA, johon ainakin ulkonäkö antaa aihetta liittää tuon usein väärin käytetynkin NEIPA-lyhenteen. Kun lasi tyhjenee, vaahto jää sen reunoille jauhomaisena kerroksena, kuin vesiliukoinen valkoinen maali, jota ei ole kunnolla huuhdottu.

Tuoksu on amerikkalaistyyppistä havua ja sitrusta, ja ihan kuin siinä tuntuisi myös häivähdys jotain melkein eläimellistä. Maussa tuore humala puraisee jälleen aika napakasti, mutta voimakas mehumainen makeus taittaa siltä terää. Se kuorruttaa makuhermot greippimarmeladia muistuttavalla kirpeällä sokerisuudella. Jälkimaussa taas tuntuu, että humalan öljyt ovat sittenkin jääneet kitalakeen.

Yleisvaikutelma oli positiivinen: tässä on varmasti päästy lähemmäs New England IPAn uusienglantilaisia esikuvia kuin aiemmin maistamissani suomalaisissa lajityypin edustajissa. En harrasta ipoja niin paljon, että osaisin ihan tarkkaan sanoa, kuinka paljon etumatkaa tuoreus tälle yksilölle nyt antoi. Humalat – ilmeisesti Eureka, Mosaic ja Simcoe – olivat säilyttäneet teränsä ja makeus pelasi kokonaisuuden eduksi. Ja olihan se aika sameaakin.

 

sdr

Sameaa olutta hämärässä baarissa aurinkoisena päivänä.

 

NEIPAhood watch #1: Sori Lacuna

Kuulin ohimennen Alkossa keskustelun, jossa asiakas ennusti vuorenvarmana myyjälle, että Vermont IPA tulee olemaan tämän kesän hittiolut. Myyjä ei ollut mokomasta oluttyylistä koskaan kuullut, ja he tulivat yhteistuumin siihen tulokseen, ettei myymälän valikoimista tainnut sellaisia löytyä.

Merkkejä on toki ollut ilmassa siitä, että New England IPA (jonka synonyymi Vermont IPA kai edelleen on), voi olla meilläkin päin lähikuukausina näkyvämpi ilmiö kuin tähän asti. Kevättalvella, kun maistelin Sori Taproomissa oululaisen Sonnisaaren Humalajaa, en ollut Helsingissä törmännyt ennen olueen, johon edes pienellä varauksella liitettäisiin noita maagisia viittä kirjainta ”NEIPA”.

Nyt näitä ehkä alkaa sitten putkahdella. Kotimaisista Cool Head Brew näyttää tehneen Summer in Vermont -nimisen tuotoksen, jota ainakin Arde on maistellut. Sorilla itsellään on Lacuna-niminen uutuus. Lisäksi kotiolutkollektiivi Level Eleven on ollut aktiivinen NEIPA-rintamalla. Kenties on muitakin.

Juttu vai ei?

Innostuneen kohinan taustalla on vellonut ainakin vuoden verran kriittisten äänien käymä keskustelu siitä, onko New England IPA mikään thing ylipäätään. NEIPA-tyylin ominaisuudet on sinänsä helppo luetella – samea keltaoranssi ulkonäkö, makean hedelmäinen mehumaisuus, selkeä humalan maku ja aromi mutta pehmeän mieto katkeruus – mutta ihmetystä aiheuttaa, kun panimojen NEIPAna markkinoimat oluet ovatkin jotakin muuta.

Varmasti tunnettujen Uuden-Englannin panimojen välilläkin on tyylillisiä eroja. Ehkä The Alchemist, Hill Farmstead ja Lawson ovat olleet uusienglantilaisten ipojen pioneereja, mutta ovatko sitten Tree House tai Trillium vasta jalostaneet koillisvaltioiden IPA-ajattelua selkeästi erilliseksi NEIPA-tyyliksi? Tällaisia analyysejä on eetteri pullollaan.

Otin tällä viikolla jälleen raitiovaunun Kaisaniemeen ja kävin maistamassa Sorin panimon Lacunaa heidän helsinkiläisellä hanahuoneellaan. Olut oli tavallisen amerikkalaistyylisen IPAn näköinen eikä ollenkaan niin samea kuin jossain netissä näkemässäni kuvassa. Jotkut ovat toisaalta arvioineet samaa olutta Ratebeeriin äskeisillä Tallinnan olutfestareilla ja luonnehtineet sitä supersameaksi. Katoaako tuo neipamainen ominaisuus oluesta ajan myötä?

cof
Itselleni Sorin NEIPA-tulkinta jätti saman kysymyksen kuin Sonnisaaren Humalaja. Ainakin ensimmäinen vaikutelmani oli, ettei tiukasta länsirannikkomaisesta katkeruudesta ei ole maltettu luopua. Oliko olut sitten merkittävästi normaalia sameampi, pehmeämpi tai mehumaisempi, vai mitä Uusi-Englanti tässä oikeastaan merkitsee?

Ehkäpä pieni kuohkeus, jota suutuntumassa oli aistittavissa, viittaa jotenkin tuon paljon puhutun oluttyylin erityispiirteisiin. Katkeran greipin rinnalla maistui jonkinlainen halvamainen pehmeys, mutta kyse ei ollut mielestäni ollut silti mistään humaloinnin lempeästä pyöreydestä. Sitä ehkä tältä oluttyyliltä olisin odottanut.

Mikään mieto tämä Sorin NEIPA ei ollut, vaan 8,2 % vahvuisena se on varmasti double NEIPA eli NEDIPA.

En osaa sanoa lopullista sanaa siitä, lyökö koillisvaltioiden IPA itsensä Suomessa läpi hittityylinä tänä kesänä tai joskus myöhemmin, koska en kuulu maahantuojien tai panimojen sisäpiireihin.

Se täytyy silti todeta, että jos kotimaisten ipojen markkinointi NEIPA-leiman alla jatkuu, niiden kannattaa varmasti olla selkeästi jotain muuta kuin tähän asti nähdyt ”perinteisemmät” amerikkalaisvaikutteiset ipat. Muuten ikävä hypen sivumaku varjostaa tätä muoti-ilmiötä, ja sinänsä hyvät Suomi-ipat vetävät puoleensa nihkeitä arvioita siltä asiakaskunnan osalta, jolla on keinoja levittää positiivista sanaa hyvin tehdyistä ja aidon oloisista oluista.