Hagström Groß Pilsner – ei mitään vaarinkaljaa

Tämän viikon torstaina kolmikko Ari Juntunen, Ilkka Sysilä ja Ari Nyfors – eli kiertolaispanimo Hagström – julkisti uuden oluensa Kaisaniemen Roudaribaari Ihmeessä. Toteutuspaikkana on tällä kertaa ollut Oulu ja Sonnisaaren panimo, oluttyylinä pilsneri. Sonnisaaren Timo Kanniainen oli mukana tilaisuudessa ja kertoi valmistuksen vaiheista, kun muu isäntäväki esitteli ideaa ja filosofiaa.

Hagström-nimen tarina tuli jo kerrattua heidän edellisen oluensa eli West Coast IPA:n yhteydessä. Nyt tehty olut oli ajatukseltaan sikäli linjassa esikoistuotteen kanssa, että humalaa ei ollut tälläkään kertaa säästelty. Magnum oli katkeropuolella (IBU 80) ja Hallertauer Mittelfrüh ja Tettnang aromeissa. Baijerilainen humala on siis kumppanina pilsnerimaltaille, jotka tulevat Bindewaldilta Reinin länsipuolelta, ja tyyliä luonnehditaan pohjoissaksalaiseksi.

Ehkä näin, mutta on tässä Groß Pilsnerissä (6,5 %) enemmän useat nupit kaakossa kuin katkerimmissakaan Pohjois-Saksan pilseissä. Saksalaiset – ehkä joitain Craftbier-kukkoja lukuun ottamatta – käyttävät humalaa yleensä sen verran maltilla, että Hagströmin lähestymistavassa on lopulta jotain amerikkalaistakin, vaikka raaka-aineet ovat eurooppalaisia. Iso alkoholilukema kai myös tuo tähän täyteläisempää luonnetta, vaikka kuivasta oluesta onkin kyse. Suodattamattomuuskin ehkä. Hiivan (Fermentis Saflager S-189) alkuperä on Sveitsissä Hürlimannilla.

Juotavuus on kohdillaan, vaikka tämä ei ole pieni tai sievä olut. Alkoholi ei paista läpi. Viljainen pohja ja humalan yrtit pysyttelevät maussa hyvin tasapainossa, ehkä kuitenkin jonkinlaisessa kauhun tasapainossa. Toimiihan tämä: hienosti tehty olut, ja idea kantaa loppuun saakka. Jäämme siis jälleen odottelemaan, jatkuuko Hagströmin tarina, ja jos, niin mihin tyylilajiin ja panimoon kiertolaiset seuraavaksi suuntaavat. Useammastakin panimosta on ilmeisesti oltu heihin yhteydessä.

Tämä oli myös muuten ensimmäinen käyntini Ihme-baarissa, jonka seinillä on paljon minulle tuntematonta musalaitteistoa ja keikkatekniikkaa, ja hanoissa sekä kaapeissa monia hyvän näköisiä oluita. Paikassa on mainio tunnelma, ihan omaperäinenkin, juurikin omistajakunnan roudari- ja tapahtumataustan takia.

Illan oluesta voi lukea lisää esimerkiksi Arden blogista, sekä taustaa että julkistusraporttia.

Advertisement

Sandels Juhlaolut ja Kukko Pils Juhlaolut

Nyt katsotaan kahta kotimaista synttäriolutta, jotka eivät ole festbierejä saksalaisessa mielessä mutta eroavat kumpikin omalla tavallaan panimoiden perustuotteista. Olvi on suurpanimoista pienin, Laitila pienpanimoista suurin. Tämä näkyy näissä oluissakin.

Olvin Sandels-sarjan suodattamaton Juhlaolut lanseerattiin vuonna 2021 kunnioittamaan Iisalmen kaupungin 130-vuotista olemassaoloa ja kai myös Sandels-oluen viittäkymmentä vuotta. Se kadonnee myynnistä nyt kevään aikana. Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan Kukko Pils Juhlaolut taas juhlistaa keltaisessa tölkeissä (ja keltaetikettisissä pulloissa) myytävän Kukko Pilsin 20-vuotista taivalta. Tämäkin juhlaolut tuli ensimmäisen kerran maisteltavaksi paikallisesti jo vuoden 2021 puolella, mutta nyt alkuvuodesta sitä on ollut mahdollista bongata täällä Helsinginkin marketeissa.

Sandels Juhlaoluen (5,3 %) kanssa minulle kävi kuten Pilsner Urquell Nefiltrovanýn kanssa syksyllä: suodattamattomaksi mainittu olut on lasissa sen verran kirkasta, että alkaa epäillä ostaneensa väärän tölkin. Ihmetyshän ei kerro muusta kuin siitä, että useimmat muut juomani oluet ovat niin suodattamattomia, että koko sana on kärsinyt pientä inflaatiota. En ole Sandelsin tavallista A-olutta vähään aikaan maistanut, mutta väitän kyllä mausta erottavan tämän suodattamattomaksi versioksi, vaikka silmämääräisesti eroa ei heti huomaisikaan.

Tietysti kyseessä on suuren yleisön olut, jonka ei ihmeemmin pidäkään kuluttajaa hämmentää. Olvin linja on kaikessa vähäeleinen – kuten kokoiselleen panimolle kai sopiikin – myös siis craftmaisemmissa tölkeissä myytävissä ”erikoisoluissa”, IPAssa ja muissa. Sandels-perhe on luonnollisesti sitäkin perinteisempää suomilageria, melkein siinä missä talon nimibrändin keskiolut ja A-olut.

Hennon kullankeltainen olut tuoksuu miedosti maltaalle, ja pienellä mielikuvituksella siinä voi ehkä tuntea humalantuoksuakin leijailemassa. Maku on keksimäisen maltainen, siinä on vaalean viljan raikkauden lisäksi minimaalinen sitruksen puraisu ja vaisu ruohoinen humalointi. Vähän paperimaisen ohueksi olut suodattamattomuudestaan huolimatta jää. Kuten kotimaisessa A-oluessa joskus, hedelmäkaramellinen, hunajainen ja miedosti viinainen vihlaisu on myös mukana mutta tässä ihan hyvin osana muuta makua, ei päälleliimatun karkeana.

Silloin kun kotimainen bulkki ei ärsytä latteudellaan, se aiheuttaa usein jonkinlaisia nostalgisia mielikuvia. Tyyliin: lapsuuden taloyhtiösaunat 70-luvun lopussa, mummon pieni olutpullo joka nautitaan saunasta vilvoitellessa. Puupanelointi ja punavalkoruutuiset pöytäliinat. Oiva Toikan kolpakko tai sellainen kuoppalasinen. Tämän Sandels Juhlaoluen kun juo riittävästi viilennettynä ja erittäin janoisena (vaikka juuri saunan jälkeen), se saattaa jättää nihkeästikin teolliseen lageriin suhtautuvalle ihan positiivisen makumuiston.

Laitilan Kukko Pils Juhlaolut on miedompi kuin Sandelsin juhlaolut ja asettuu 5,0-prosenttisena keskikalja-Kukon ja Kukko Vahva Pilsin välimaastoon. Tämän oluen määräävä erikoispiirre ei ole suodattamattomuus vaan kuivahumalointi. Oluen tuoksussa onkin eittämättä sitä itseään eli kokonaista humalakäpyä. Hallertauer Hersbrucker on ilmeisesti kuivahumaloinnissa käytetty lajike, muuten oluesta löytyy myös Northern Brewer -humalaa.

Tämä on tietysti aivan eri tyyppinen ilmestys kuin Sandelsin juhlaolut. Humalointiin se ero kai selvimmin kiteytyy. Sandels lienee Suomen miedoimmin humaloituja oluita jopa normilagereista. Kukolla taas on perusversioissaan jopa 35 EBU:n katkeruus ja tässä juhlaoluessa panimon mukaan 32 EBU. Melkein kolme kertaa korkeammat lukemat siis kuin Sandelsissa. Ulkonäöltään Kukko Pils Juhlaolut on selkeästi suodattamaton ja värissä on oranssi vivahde kuin Urquellissa konsanaan.

Mukana on siis pils-maltaan lisäksi vaaleaa karamellimallasta, ja maussa tuntuukin välillä jopa aika intensiivistä karamellin makeutta – näin pääsiäisen aikaan mieleen tulevat melkein sellaiset pienet munanmuotoiset hedelmärakeet karkkipusseissa. Toki mallas on tässä oluessa humalan rinnalla isona makuna mutta ei erityisen viljaisena vaan enemmänkin hedelmäisenä. Jälkimaku on aavistuksen makea, ja siinä on humalaakin mutta ei mahdottoman katkerana.

Laitilan Wirvoitusjuomatehdas kertoo sivuillaan myös tällaista:

Laitilan Kukko Pils oli ensimmäinen suomalainen pienpanimo-olut, joka pakattiin tölkkiin 21.3.2002, ja saatavilla olevan tiedon mukaan se oli ehkäpä jopa maailman ensimmäinen lajissaan. Samana vuonna 2002, mutta muutamaa kuukautta myöhemmin, tölkkiin alkoi oluitaan pakata myös amerikkalainen pienpanimo nimeltään Oskar Blues Brewery, joka virheellisesti itseään maailman ensimmäiseksi tölkkiin pakkaavaksi pienpanimoksi nimittää.

Luotetaan panimon sanaan tässä. Pakkauksen tyylikkyydessä Kukko vie ilman muuta pitemmän korren Olviin verrattuna. Ei muuten olisi hassumpi juttu, jos Kukon juhlaolut jäisi Laitilan valikoimaan vaikka pysyvämpänä edustajana. Juohan tuota Sandelsin juhlaoluttakin mieluummin kuin suodatettuja Sandelseja, mutta tässä kai on se melko ison ja tosi ison panimon ero – Kukko-sarjaan sopii tällainen craft-henkinen erikoisversio, Sandels-brändiä on hyödynnettävä varovaisemmin. Jos Olvi olisi pienpanimo, se olisi saattanut tehdä juhlavuoden kunniaksi esimerkiksi ”oluen, jollaista eversti Sandels olisi oikeasti voinut juoda Suomen sodan aikaan”. Se ei olisi vaalea ja utuisen kirkas vaan luultavasti tumma ja mämmimäisempi, pintahiivalla pantu.

(Tölkkien kuvien lähde: panimot.)

Baijerilainen pilsneri, osa 2: Käytäntö

Parin viikon takaisessa postauksessa käytiin läpi baijerilaisen pilsin teoriaa, oikeastaan saksalaisen pilsin muutenkin. Saksalaispilsnerinhän sanotaan eroavan jonkin verran tšekkipilsistä – jos jälkimmäinen on mikään oma oluttyylinsä sekään. Käteen jäi lähinnä, että baijerilainen tai eteläsaksalainen pilsneri on usein sekä pohjoissaksalaisia että tšekkiläisiä virkaveljiään miedommin humaloitu. Ainakin moniin tunnettuihin muun Saksan pilseihin verrattuna myös mallasrunko voi olla etelän oluissa selkeästi tuhdimpi.

Katsotaan tällä kertaa, miltä teoria näyttää muutaman käytännön esimerkin valossa. Valinnat on tehty täysin sillä perusteella, mitä eteläsaksalaisia pilsnereitä on viime aikoina tullut vastaan ruokakaupoissa tai Alkoissa.  

Weihenstephaner ja Ayinger

Tässä on kaksi pilsneriä, jotka ovat maantieteellisesti lähellä toisiaan, molemmat Münchenin kehätietä reunustavista pikkukaupungeista. Weihenstephaner on valtionpanimo ja koulutuslaitos, jonka juuret ovat (panimon oman ilmoituksen mukaan) vuonna 1040 aloittaneessa luostaripanimossa. Ayinger on puolestaan 1800-luvulla perustettu maalaispanimo, joka on kuitenkin kasvanut aikojen saatossa sen verran suureksi, että myös sen tuotteita tulee säännöllisesti vastaan useissa olutta juovissa maissa.

Ulkoisesti pilsnerit ovat samasta puusta veistettyjä: yli 5-prosenttisia, väriltään hyvin vaaleita, ominaisuuksiltaan tasapainoiseen eteläsaksalaiseen tapaan eri ainesosia painottavia. Kummassakin on kantavierrevahvuutta 11,8°, mihin nähden kai molempien sokerit on aika tarkkaan hyödynnetty – Ayinger Bairisch Pilsissä (5,3 % abv) toki vielä tarkemmin kuin Weihenstephaner Pilsissä (5,1 %). Ehkäpä tähän liittyy myös kahden pilsnerin selkeimmin aistittava perusero: Ayinger on kuivahko ja napakka, Weihenstephanerilta löytyy myös pientä hunajaista kukkaisuutta.

Omaan makuuni Ayinger on löytänyt tällä kaavalla paremmin toimivan yhtälön, kun hieman korkeampi alkoholiprosentti yhdistyy kuivempaan mutta antoisaan maltaisuuteen. Mallas muuntautuu pähkinäpikkuleivän mauksi. Humalat tukevat Ayingerin olutta hyvin mutta eivät nouse yhtään niskan päälle. Itse en ainakaan maista mitään ohi- tai virhemakuja, mutta eivätpä niitä tällä seudulla varmaan paikallisetkaan kauan suvaitsisi.

Onko Ayingerin olut sitten hyvä pilsneri? Se on vahvempi kuin panimon perus-Helles (4,9 %, samasta 11,8° kantavierteestä muuten), mikä on ymmärrettävää, jos pilsnerin määrittäväksi tekijäksi otetaan kuivuus. Jos taas ajatellaan, että pilsissä pitäisi tuntua humalan aromia tai katkeroa, niin niitäkin kyllä on mutta ei millään lailla hallitsevina tekijöinä. Lähinnä tämä olut tarjoaa hyvää eteläsaksalaista, rauhallisen maltaista puhtautta.

Weihenstephanerin pilsnerin perusteella ei sen sijaan ole vaikea uskoa, että juuri tämän panimon ja sen hiivan ilosanomaa on viety ympäri Saksaa ja näin synnytetty moderni teutoni-pils. Kyseessä on kukkaisempi, urbaanimpi ja maltaan paineesta vapautuneempi olut kuin Ayingerin maalaispilsneri. Aavistus hedelmäisyyttäkin on. Keveys on siis tämän pilsnerin avainsana verrattuna ayingilaiseen, mutta onko humalointi kuitenkaan sillä tasolla, mitä pils-puristit tältä oluttyyliltä odottavat? Ei varmaan aivan – se tuntuu jälleen eteläsaksalaisen pidättyväiseltä. Kuitenkin jos maistellaan rinnakkain Weihenstephanin hellesiä ja pilsiä, humalavetoisuutta on pilsissä sentään enemmän.   

Keesmann ja Mahrs  

Keesmannin ja Mahrsin panimot eivät sijaitse pelkästään samassa kaupungissa – Bambergissa – vaan peräti samalla kadulla, kivenheiton päässä toisistaan. Ne eivät ole täysin toistensa peilikuvia: Keesmann on bambergilaisittain uusi panimo (per. 1867); sillä ei ole koskaan ollut perinteistä kellaria ulkoilmaravintoloineen, ja sen tunnetuin tuote on pils. Mahrs tunnetaan kai ennen kaikkea suodattamattomasta kellarioluestaan, “U”:sta.

Keesmannin pilsnerin nimi on Bamberger Herren-Pils ja se on 4,9-prosenttinen. Suoraan keksimäisen Ayingerin jälkeen testattuna sen tuoksussa on pikemminkin raakaa ohranjyvää ja aavistus raikasta kukkaa ja hunajaa. Myös maultaan Keesmannin pils on tässä baijerilaisvertailussa melko keveä – ei aivan eri maailmasta kuin koko Saksan mittakaavassa pilsnerin olemusta määrittävä König. Pientä hedelmäisyyttä on kuitenkin mukana. Silti myös jotain juurevaa, melkein multaistakin on tämän oluen pidättyväisessä maussa, ja lopussa odottaa tuttu katkeruuden ja hennon sitruksisuuden yhdistelmä.   

Tässä vertailussa Mahrs Pilsin (myös 4,9 %) ruohoinen, mausteinen tuoksu viittaa melkein Belgian blondeihin oluihin. Myös maussa on mallasviljan lisäksi kukkaista, pippurista keveyttä, joka ei ole kaukana tasapainoimmista vaaleista belgialaisoluista. Tämä assosiaatio tietysti yllättää, kun puhutaan Baijerin kovassa olutytimessä Bambergissa toimivasta klassikkopanimosta, mutta panimon käyttämässä Herkules-humalassa on juuri tällaisia ominaisuuksia. En toki tiedä, voiko olueen tulla omaperäisiä sävyjä myös muualta: esimerkiksi 1600-luvulla aloittaneen panimon omasta hiivakannasta?

Katkeruus on tässä(kin) oluessa melko vähäistä. Münchenistä ollaan fyysisesti parinsadan kilometrin päässä ja henkisesti ehkä vähän kauempanakin, mutta tukevasti eteläsaksalaisella maaperällä kuitenkin. Mahrsin olut on tosiaan hivenen erilainen kuin muut tämän vertailun eteläpilsnerit – mielenkiintoinen, mutta ei siis myöskään yhtään Pohjois-Saksa-tyylinen.

* * * * *

Kuten varmaan joku jo huomasi, postauksen kuvissa näkyy viideskin eteläsaksalainen pilsneri. Se ei ole baijerilainen vaan on putkahtanut joukkoon Baden-Württembergin “myyränä”, ja sen taustalla on osavaltiopanimo Badische Staatsbrauerei Rothaus. Ehkä Baden-Württembergin oluet ovat yleisesti ottaen jääneet kansainvälisen olutyleisön Baijeri-arvostuksen varjoon, mutta voi myös olla, että badenilaiset tekevät oluensa vielä enemmän kotiseudulla käytettäväksi. Tosin ainakin näitä Rothausin oluita löytää Saksasta muualtakin – ja myös ulkomailta. 

Heidänkin pilsnerinsä on vaalea, tuoksultaan aika neutraali, kevyesti viljainen. Maku on samaan aikaan kevyt ja roteva – tyypillistä etelää siinä mielessä – ja myös juotavuus on kunnossa, kuumana kesäpäivänä voisi toimia ulkosalla. Kuten joissain muissakin vaaleissa saksalaisoluissa, mallas ja humala tuottavat makuyhdistelmän, jossa on vähän leipätaikinaa ja melkein tupakkamaista maanläheisyyttä, ja se loppuu kohtalaiseen, vähän sitruksiseen katkeroon. Näin kuvattuna ei välttämättä kuulosta houkuttelevalta, mutta maistuu erittäin “saksalaiselta” hyvällä tavalla, ja panimolla siis selvästi tämä pils-konseptikin on viritetty toimivaksi. Ainakin Amerikassa Rothausin pils, lempinimeltään “Tannenzäpfle” (“kuusenkäpynen”), on saavuttanut puolilegendaarisen maineen.

Yhteenvetona näistä Etelä-Saksan oluista voi todeta, että ne ovat mukavan erilaisia keskenään vaikka periaatteessa tanssivatkin saman pillin mukaan. Olisiko Ayinger ehkä se, joka näistä oluena minua eniten miellyttää? Pilsnerinä se ei välttämättä nousisi kuitenkaan kärkisijoille, koska se ei vastaa kaikkia tältä oluttyyliltä vaadittuja piirteitä. Jos pitäisi vielä valita Baijerista sellainen suosikki, joka voisi pärjätä ”paras saksalainen pils” -kisassa, saattaisin harkita Keesmannia. Tietenkään tämä muutaman pilsnerin otos ei kerro vielä koko totuutta Etelä-Saksan pilsistä, vaan sitä varten pitäisi kiertää satoja pienpanimoita ympäri Baijeria ja Baden-Württembergiä – sellaisia, joiden tuotteita ei koskaan nähdä kovin kaukana kotikylästä. Enpä tiedä riittääkö yksi elämä sellaiseen tutkimustyöhön.

Baijerilainen pilsneri, osa 1: Teoria

Baijeri ei ole mitenkään saksalaisen pilsnerin alkuperäistä kotiseutua. Ei vaikka koko pilsnerityylin kehittämisestä tunnettu Josef Groll – mies, joka vastasi panimotoiminnan käynnistämisestä Pilsenin Měš’tanský Pivovarissa (Bürgerliches Brauhaus) vuonna 1842 – syntyi ja kuoli Baijerissa, Vilshofen an der Donaussa. Hän oli baijerilaisen panimomestarin poika, ja palattuaan lyhyen Pilsenin-pestin jälkeen kotimaahansa peri suvun panimon.

The Oxford Companion to Beer kehittelee Grollin vaiheiden ja Pilsenin panimon saksankielisten omistajien pohjalta teoriaa pilsnerin “saksalaisjuurista”. Pieni totuuden siemen siinä on, sillä vaikka kullankeltainen pilsneri oli erilaista kuin Baijerin tummat lagerit, Pilsenin viisi ensimmäistä panimomestaria – aina vuoteen 1900 saakka – olivat baijerilaisia. Siis alkuun kylläkin baijerilaisia, eivät varsinaisesti saksalaisia, koska vielä 1840-luvulla Baijeri oli itsenäinen kuningaskunta ja poliittisesti lähempänä Wieniä kuin preussilaista Berliiniä.

Pilsenissä – nykyisessä Tšekin Plzeňissä – oli jonkin verran saksankielistä porvaristoa, mutta Evan Railin mukaan he olivat vähemmistönä uuden panimon taustavoimissa. Heidän mukanaolonsa ei tee siis pilsneristä tai Pilsenistä “saksalaista”. Olennaista on myös se, että kaupunki kuului tuolloin Itävallalle, ja reilu kymmenen vuotta panimon käynnistämisen jälkeen, 1850-luvun puolivälissä, Pilsner Urquellia juotiin jo Wienissä. Vasta otettuaan Itävallan haltuun pilsneri alkoi vallata alaa myös Saksassa, jossa viimeistään 1870-luvulla se valloitti Berliinin. Näihin aikoihin saksalaispanimot tekivät jo omia pilsnereitäänkin, esimerkiksi kuuluisa Bitburger syntyi Reininmaalla vuonna 1883.   

Pilsenin olut sai suurta mainetta jo 1800-luvun lopulla monessa maassa. Kirkas ja kultainen, hyvälaatuinen tuote tuntui nykyaikaiselta ja näytti hyvältä mainostauluissa. Sitä juotiin Pariisissa, Amsterdamissa ja Brysselissä. Baijeri tuntuu olleen melkein viimeisiä paikkoja modernissa Euroopassa, jossa siitä toden teolla innostuttiin. Jopa Suomessa ensimmäisiä pilsnereitä alettiin valmistaa melko pian sen jälkeen kun tyyli oli levinnyt Pohjois-Saksaan.

Tästä huolimatta Baijerilla on oma merkityksensä myös nykysaksalaisen pilsnerin kehityksessä, ainakin jos Oxford Companioniin on uskominen. Toisen maailmansodan jälkeen panimoalan asiantuntijat suosittelivat pilsnerin valmistusta myös pienpanimoille ja opettivat sitä. Erityisen aktiivinen oli Weihenstephanin yliopistollista panimo-opetusta Baijerissa johtanut professori Ludwig Narziss, jonka ansiosta Weihenstephanin W-34/70-hiivakannasta tuli standardi pilsnerihiiva panimoihin eri puolilla Saksaa. Viimeistään 1970-luvulla Saksan pilsneristä oli tullut jo oma, tšekkipilsneristä eroava tyylinsä omine humaloineen ja hiivoineen.

1980-luvun lopussa olutkirjailijat Dietrich Höllhuber ja Wolfgang Kaul erottivat saksalaisista pilseistä neljä perustyyppiä. Klassinen – kuten König – oli humalapainoitteinen, silti voimakkaan makuinen, täyteläinen ja pyöreä. Sauerlandin pils (esim. Warsteiner) oli hyvin vaalea, hienostuneesti mutta varsin miedosti katkeroitu. Hansa-alueen pils oli kuiva ja erityisen humalakatkera, kuten Jever. Neljäs pilstyyppi oli eteläsaksalainen pils, jota luonnehdittiin mallasaromisemmaksi ja voimakkaaksi, esimerkkinä Hacker-Pschorrin Braumeister Pils.

Olutkirjoittajista ainakin Graham Lees kuvaili myös baijerilaista pilsiä 1990-luvulla mallasvetoisemmaksi ja raskaammaksi kuin lajityyppi on Saksassa keskimäärin. Tämä tai jokin vastaava baijerilaispilsin luonnehdinta on toistunut sittemmin muuallakin, esimerkiksi Beer Judge Certification Programin uusimmissa tyyliohjeissa. Myös mieto humalointi mainitaan sen ominaisuutena. Näin pilsin ja toisen vaalean baijerilaislagerin, hellesin, väliin ei jää välttämättä kovinkaan paljon ilmaa. Jo pitkään myös baijerilaiset ovat vaaleitakin lagertyylejä rakastaneet, vaikka niitä vastaan kauan pullikoivatkin. Sitä en ole nähnyt missään selitettävän, miksi Groll ja kumppanit tekivät 1800-luvulla Pilsenin oluesta niin vaalean, vaikka Baijerissa muuten juotiin vielä lähinnä tummaa olutta. Pilsneri oli yksi olutmaailman suurista innovaatioista, mutta sen olennaisen uutuusarvon – vaaleuden – syntyhistoria tosiaan on ainakin minulle jäänyt pieneksi arvoitukseksi.   

(Lähteet: BeerandBrewing.com, BeerCulture.com, Höllhuber, D. & Kaul, W., Die Biere Deutschlands; Lees, G., Good Beer Guide to Munich and Bavaria, kuvat: Casey Hugelfink/Flickr.com, CC BY-SA 2.0, prazdroj.cz.)

Kaljakesä ’21: CoolHead Viikki

Tässä postaussarjassa nautitaan oluita ulkosalla Suomen kesässä, mieluiten Olutkoiralle uusissa paikoissa. Ensimmäinen tällainen oli eilen testattu CoolHead Brew’n terassi Viikin Gardenian edustalla. Panimo on tunnetusti tuusulalainen mutta aikoo ilmeisesti emigroitua tämän uuden taproom-sijainnin myötä Helsinkiin.

Tällä hetkellä Gardenian lasisen puutarharakennuksen etuosa toimii baari–myymälänä, ja muita osia näköjään yhä remontoidaan. Ulko- ja sisäpuutarhoja sisältänyt Gardenia-kompleksi oli Helsingin kaupungin ja yliopiston yhdessä omistama nähtävyys ja tapahtumatila, joka pantiin myyntiin muutama vuosi sitten sen osoittauduttua taloudellisesti kannattamattomaksi. Panimon tuotanto- ja anniskelutilaksi se vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta, ja tämän idean varaan CoolHead nyt on siis laskenut tulevaisuutensa.

Havaintoja: Terveysturvallisuudesta selvästikin pidetään huolta: saavuimme paikalle neljän hengen porukalla pian avaamisajan jälkeen, ja järjestysmies naksutteli meidät heti laskurilla jonkin rajoitetun henkilömäärän sisään. Tähän en ollut vielä muualla törmännyt, ja yksi seurueestamme luulikin hänen ampuvan meitä sormipistoolilla pelleilymielessä. Paikka oli melko hiljainen siihen asti, kunnes pihaan saapui pieni bussillinen teekkareita tupsulakit päässä (heillä näytti olevan tilavaraus sisäpuolella) ja heti perään toinenkin opiskelijaporukan näköinen sakki.

Kiitämme: Kuumaan kesäperjantaihin sopi hyvin CoolHeadin italotyyppinen pilsneri, jossa oli naseva humalointi ja riittävästi mallastakin. Etukäteen osa porukastamme oli kantanut huolta siitä, että tarjonnasta löytyisi vain hapanoluita ja IPAa, jotka eivät kuuluneet heidän suosikkeihinsa. Palvelu tiskillä hoitui sujuvasti ilman jonoja. En tosin tiedä, ruuhkauttivatko isommat opiskelijaporukat meininkiä myöhemmin, koska siinä vaiheessa olimme itse jo poistumassa muualle.  

Moitimme: Suomessa on harvoin näin helteisiä viikonloppuja kuin tämä meneillään oleva. Sää ei ole CoolHeadin vika, mutta toivottavasti paahteiselle etuterassille löytyy jatkossa päivänvarjoja tai muita vastaavia konsteja suojata olutkansaa Isä Aurinkoisen vainolta. Lasirakennuksen taakse on ilmeisesti tulossa enemmänkin terassi-infraa – kenties siellä voidaan hyödyntää myös puita tai muuta luonnollista varjoa.

Kontulan Keijo – Suomen Omnipollo vai jotain muuta?

Viro.

Kaubamajan ja ABC-kenkäketjun nokkamies, Swedbankin pankkiiri ja yksi Skypen johtajista perustavat panimon. Tavoitteena on tuoda kansainvälisen bisneksen ja tuotemerkkien osaamista Viron hintelään pienpanimokenttään ja luoda maan ensimmäinen moderni craft-panimo.

Muutamaa vuotta myöhemmin Põhjala on Euroopan tunnetuimpia pienpanimoiden olutmerkkejä, sen portterit saavat täysiä pisteitä reittauspalveluissa ja panimon taproom on Tallinnan-matkailun maamerkkejä muillekin kuin olutfriikeille.

Ruotsi.

Designguru, jonka ansiosta H&M maksoi Cheap Monday -vaatemerkistä 2000-luvun alun yrityskaupassa puoli miljardia kruunua, perustaa kiertolaispanimon yhdessä Bishops Arms -ravintolaketjun markkinointipäällikön kanssa.

Muutamaa vuotta myöhemmin hipsterit pyörtyilevät helteessä, kun kesän jokaisella olutfestarilla kiemurtelee maailman pisin jono kohti Omnipollon tiskiä, jossa pirtelöstoutit ja stoutpirtelöt kangastelevat. Kauppa käy kuin siima ja kruunut kilahtavat kirstuihin.

Suomi.

Finlaysonin luova johtaja ja yksi pääomistajista (ja Bob the Robot -mainostoimiston perustaja), The Other Danish Guy -kalsarimerkin johtohahmo, ja muutama muu tyyppi perustavat lähiöromantiikkaan vetoavan keskikaljatehtaan. Tai ei tehdasta, vaan osakeyhtiön, jolla on 12 m² toimisto Kontulassa ja joka teettää oluen A. Le Coqilla Tartossa.  

Muutamaa vuotta myöhemmin… Niin, missä lienee Kontulan Oluttehdas vuonna 2025 tai 2030?

I wanna drink like common people

Äskettäin perustettu Kontulan Oluttehdas julkaisi tiistaina lehdistötiedotteen, jossa ilmoitettiin Keijo-oluen tulevan S-ryhmän kauppoihin tällä viikolla ja kerrottiin lisää panimon missiosta. Keijo on 4,6-prosenttinen vaalea lager (jota saa myös alkoholittomana), ja sen lisäksi keijo on tekijöiden nuoruudessa Helsingin Kontulassa keskioluesta käytetty slangisana.

Tiedotteen mukaan edellä mainittu Finlayson-mies Jukka Kurttila keksi “kolmannen mansikanmakuisen IPAn jälkeen” ajatuksen: miksei kukaan kehitä kirkkaita ja raikkaita lagereita? Kotisivuillaan panimo muotoilee tehtävänsä näin: Ei kikkoja eikä erikoisuuksia, vain juotavaa lageria. Me ei jakseta tuota oluthössötystä. Perusbisse rules.

Ratkaisua teettää oluet A. Le Coqilla oman panimon pystyttämisen sijaan perustellaan kääntämällä asia näin päin: Me ollaan Kontulassa sen verran köyhempiä, ettei ole varaa kalliisiin laitteisiin.

En ole pitkään aikaan nähnyt, että yksittäinen olut tai valmist(utt)aja onnistuisi aiheuttamaan näin paljon pöhinää niin perinteisessä kuin sosiaalisessa mediassa.

Reaktiot isoissa tiedotusvälineissä ja Twitter-mikroblogipalvelussa olivat aika lailla vastakkaisia. Helsingin Sanomat ja MTV3 tekivät “puffia puffin päälle” -tyyppiset tiedotevetoiset jutut, joissa Kurttilan ja kumppanien viesteille tarjottiin vain astetta isompaa megafonia.

Kotimainen twitterati oli kriittisemmällä tuulella:

“Tää on niin monella tasolla falskia spinnaamista, että meinaa ihan alkaa vituttamaan.”

“Finlayson-miljonääriä ei kiinnosta hyvä olut, joten hän perustaa virolaisen halpakaljan maahantuontifirman, brändää ‛Kontulalla’ ja esittää perustaneensa ‛panimon’.”

“Vain varakas ihminen voi tehdä köyhyydellä ja työväenluokan kulttuurilla rahaa. Brändätty ‛rouheus’ sivuuttaa myös täysin köyhyyden tosiasialliset vaikutukset ihmisten elämänlaatuun. Brändätty autenttisuus ja rappioromantiikka on viihdettä keskiluokalle, joka siitä myös maksaa.”

Myös brittibändi Pulp tietenkin mainittiin – ja se, että työläiskaupunginosa Kallio (kilometrien päässä Kontulasta) on jo aikaa sitten menetetty “rappiota larppaavalle” keskiluokalle. Ja Salkkarien Taalasbisse.

Hyvä on.

Keijo-oluen markkinointi aiheutti siis peräti luokkakeskusteluun ulottuvia reaktioita, vaikka Suomessa ei satunnaisen sosiologin mukaan ehkä luokkia edes olekaan. Miten näin pääsi käymään?

Yksi syy on, että Kontulan Oluttehdas brändää itseään kuin pienpanimo. Ruohonjuuritasolta kumpuavalla asenteella (tai sellaiseksi esitetyllä), kaveriporukalta kuulostavalla kokoonpanolla (“panimotuotteiden kehittämisestä vastaa Markku, graafisesta ilmeestä Taru, taloudesta Marjut, yleismiehenä häärää Jugi” jne.), ja yleisesti anti-elitistiseltä kuulostavalla otteella.

Kuitenkin tavoitteet ja tuotteet laitetaan kärkevästi vastakkain oikeiden pienpanimoiden “oluthössötyksen” kanssa. Tätä samaa kulmaa esimerkiksi Budweiser on hyödyntänyt markkinoinnissaan: se julisti Super Bowl -mainoksissaan, miten oikeat amerikkalaiset oluenkuluttajat eivät halua “kurpitsa-persikka-alea”. Ehkä samaan tyyliin Kontulan Oluttehdas esittää valmistavansa jotain, mitä oikea kontulalainen mielellään joisi.  

Keijo on kalliimpaa (2,75 €/0,5 l) kuin perus-A. Le Coq S-kaupassa (1,97€/0,5 l). Okei, alkoholia on yksi prosentin kymmenys enemmän, mutta se ei kata hintaeroa. Selittäkööt oluttaloutta tuntevat paremmin, mutta luultavasti kalleus liittyy pienimuotoisen tuotantokoneiston ja brändin pystyttämiseen nollasta, vaikka itse olut olisikin yhtä simppeliä kuin punavalkotölkkinen Le Coq.

Amerikassa Pabst Blue Ribbon -lagerin onnistui takavuosina uudelleenbrändäytyä trenditietoisten hipsterien suosikkiolueksi. Se oli laadultaan karkeasti ottaen sama tuote kuin Budweiser tai Miller, mutta sillä oli vanhastaan työväenluokkainen imago. Duunari oli keskiluokkaisten nuorten piireissä cool, ja oli tärkeää näyttäytyä se sama olut kädessä, jota duunareiden ajateltiin perinteisesti juoneen.

Vaikka joku voisi sanoa, että hipsterien PBR-fanitus oli feikkiä, itse oluella oli kuitenkin pitkä historia ja sen työläisimago oli muodostunut aidosti, ei tekemällä. Siinä, että “miljonääri” haluaa valjastaa Kontulan rouhean imagon tyhjästä nyhjäistyn brändinsä vetoavuksi, koetaan olevan jokin dissonanssi. Tätä ei vähennä se, että miljonääri on itse kontulalaistaustainen. Eikä oluen kalleus normikeppanaan verrattuna auta asiaa.

Toki tuotteen menestys riippuu siitä, ostaako sitä riittävän moni – joko tekijöiden virittämän imagokoukun nielleenä tai muuten vain sopivaa perusbisseä janoavana. Keijo on brändäyksen sormiharjoituksenakin sinänsä näppärä, mutta rahaahan sillä on lopulta tarkoitus tehdä. Tai kuten tuotekehittäjä Markku Pulliainen keskustelupalstalla muotoili: “taustalla oli ajatus mieluummin tulla toimeen kuin köyhtyä”. Ei siis pelkästään rakkaudesta lajiin.

Mitä on foliokuoren alla?

En hauku kirjaa lukematta sitä, elokuvaa näkemättä, enkä olutta maistamatta. Nasautetaan siis tölkki auki ja nautitaan. Tai poistetaan ennen avaamista tölkin kantta suojaava hopeanvärinen folio.

Keijosta tulee mieleen länsieurooppalainen bulkkipils à la Heineken tai Beck’s, enemmänkin kuin piirua tummemmat kotimaiset keskioluet. Hiilihappo on vähän yläkantissa mutta ei pahasti, muuten maku on keveän maltainen, makeahko mutta ei aivan äkkimakea kuten jotkut isojen merkkien keskikaljat. Häivähdys sitrushedelmää on mukana, humalan katkerot aika minimissä. Missään mielessä tämä ei nouse maailman parhaiden vaaleiden lagerien joukkoon, mutta ei myöskään omassa massaviihdekäyttöön tähdätyssä sarjassaan häpeä.  

Huhun mukaan Keijo tehdään “omalla reseptillä” vaikka tuotanto tapahtuukin A. Le Coqin laitoksissa. Tässä varmaan näkyy sitten edellä mainitun Markku Pulliaisen panos, hänellähän on kymmenien vuosien kokemus kotimaisesta pienpanimomaailmasta, viimeksi Malmgårdin ruorista.

Kun nyt kyseessä ilmeisesti ei ole pelkkä vitsi tai ihmiskoe – jossa esimerkiksi testattaisiin paljonko pöhinää mainosammattilaiset onnistuvat olutyhteisössä generoimaan, tai kehiteltäisiin lähinnä rivejä tekijöiden CV:ihin ja portfolioihin – jäämmekin sitten seuraamaan, onnistuuko Kontula kaivertamaan itselleen kestävän nichen jonnekin armottoman bulkkimarkkinan ja kriittisen pienpanimoporukan väliselle harmaalle alueelle. Jos ja kun Keijolle ei aiota siittää jatkossakaan erinäköisiä sisaria ja veljiä, ainakin aitojen pienpanimoiden mahdollisuus tuoreuttaa brändiään jatkuvalla uutuustuotetehtailulla on kontulalaisilta suljettu.

Saksan olutmaiseman muutokset ennen 1980-lukua

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 5. luukku.

Selailin toissapäivänä Die Biere Deutschlands -olutkirjaa ja postasin Mina Bickelin maatilapanimosta, jossa historian havina oli käsinkosketeltavaa. Mikään ei ollut muuttunut maailmansotien välisestä ajasta. Helposti tulee ajatelleeksi, ettei Saksassa muutenkaan olisi kummoisia olutuudistuksia tapahtunut 1980-lukuun mennessä: kourallinen isoja panimoita ja tuhatkunta pienempää teki lähinnä samoja valtavirran lagereita kuin sata vuotta aiemmin. Muutamat harvinaisuuksiin erikoistuneet pienpanijat kulkivat ehkä omia polkujaan.

Vuonna 1988 ilmestyneessä kirjassa kuitenkin puhutaan yllättävän paljon isoista muutoksista. Toisen maailmansodan ja julkaisuvuoden välillä tapahtui yhtä ja toista näennäisesti tyynen lager-merenpinnan alla. Käytännössä kai vastaavia muutoksia ei esimerkiksi Suomen tai Ruotsin tapaisissa – myös vaalean pohjahiivaoluen hallitsemissa – maissa nähty noihin aikoihin ollenkaan, tai ainakaan samassa mitassa.

Aaltoja oli kirjoittajien Höllhuberin ja Kaulin mukaan kolme – export-aalto, pils-aalto ja vehnäaalto. Dortmund oli exportin erityinen kotipesä, ei ainoa vientipanimoita synnyttänyt kaupunki, mutta sen kullankeltaisen, kohtalaisen tukevan tyylisen exportin suosio lähti nousuun jo heti sodan jälkeisinä jälleenrakennuksen vuosina.  

Dortmund oli pommitettu sodassa lähes maan tasalle, mutta raunioista kohosi nopeasti vanhan olutkaupungin henki. Höllhuber ja Kaul kirjoittavat dortmundilaisten lentävästä lähdöstä:

Kun toisen maailmansodan ja valuuttareformin jälkeen oli vihdoin taas saatavilla kunnollista olutta ‒ ei korvikeolutta, ei laihaa kaljaa, vaan hyvää täyteläistä olutta, tekivät dortmundilaiset oluenpanijat ainoan oikean ratkaisun: he investoivat voimakkaaseen, keskivaaleaan, hyvänmakuiseen, täyteläiseen “dortmunderiin”, klassiseen exportiinsa. Sodanjälkeisessä Saksassa syntyi pula-ajan vastareaktiona kulutusaalto. Mässäilyaalto – jolle kelpasi vain kaikki runsas ja mehukas, sitä kun ei oltu pitkään aikaan saatu ‒ loi ihanteellisen perustan voimakkaan ja raskaan export-oluen menestykselle.

Vaaleiden ja keskivaaleiden oluiden sarjassa oli toki ollut kilpailua jo ennen maailmansotia ja niiden välissä. Pilsener oli levinnyt Itävalta-Unkarin puolelta Pohjois-Saksaan ja saavuttanut suuren suosion muun muassa Berliinissä. Dortmundilaisten kanssa samalla tontilla – hieman vahvemman ja maltaisemman pohjahiivaoluen parissa – puuhasivat myös müncheniläiset, ensimmäisinä ilmeisesti Spaten ja Paulaner: uusi tyyli oli Münchner Hell, helles. Münchenissä kuitenkaan vaalea olut ei lyönyt todella läpi ennen 1920-luvun loppua.

Export-oluiden (joita siis pantiin sotien jälkeen jo kaikkialla Saksassa) markkinaosuus oli huipussaan vuonna 1968, jolloin niitä oli 57 % saksalaispanimoiden tuotannosta. Pilsnerin siivu oli tuolloin 19 %. Pils ohitti exportin viimeistään 1970-luvun puolivälissä: vuonna 1976 osuudet olivat 41 % sille ja 32 exportille. Kirjan kirjoittamishetkellä pils oli kahminut Saksan markkinoista jo yli puolet, noin 55 prosenttia.

Pils-aaltoa säesti kirjoittajien mukaan jälleen ruokatrendien muuttuminen uudelleen 70-luvulla. Runsaan ja mehevän tilalle ruoan tuli elegantti, keveämpi ja ylellisempi ateriointi.  

70-luvulla syntyi luksusruokatrendi, joka esiintyy elitistisesti, ympäröi itsensä omilla aikakauslehdillä (Der Feinschmecker, VIF ym.) ja on ilmeeltään hyvin snobistinen. Ruoka ja juoma nähdään tässä snobiruokatrendissä profiloitumismahdollisuutena ja sellaisina niitä käytetään.

Kehiteltiin hienosti ja vaateliaasti tarjottuja, hinnaltaan asiaankuuluvan kalliita pils-merkkejä, joita tarjoiltiin usein panimon omissa luksustiloissa. Näin uusi ”überpils” onnistui soluttautumaan mukaan luksus- ja snobiruokatrendiin, vaikka hienomman ruokailun itseoikeutettu juoma olikin yleensä viini. Tähän vaiheeseen liittyy esimerkiksi Warsteinerin nousu perinteisten pohjoissaksalaisten pils-panijoiden kuten Bitburgerin ja Beck’sin rinnalle ja ohikin. Warsteinerin kilpailuvaltti oli Sauerlandin alueen pehmeä vesi, jonka avulla se saattoi tehdä omasta pilsistään vaaleaakin vaaleamman, ja ajan estetiikkaan sopivan; tämä heilautti heidän tuotantolukunsa 2 miljoonan hehtolitran paremmalle puolelle.  

Vuosien 1965–85 välillä Warsteiner mutta myös Bitburger ja Veltins kasvattivat kokoaan viisinkertaisiksi. Kaksin- tai kolminkertaisesti kasvoivat myös monet muut pils-merkit kuten König, Krombacher tai Jever (Bavaria St. Pauli).

Höllhuberin ja Kaulin mukaan “hyvin monet juovat [pilsiä], koska se on aikakauden juoma. On paha tilata exportia, jos ringissä tilataan pilsiä. Sehän näyttäisi siltä, ettei ole makua eikä rahaa.”

Kirjoittajat tekevät 80-luvun loppuvaiheilla ehkä hiukan hutiin osuneen ennustuksen, että yhä vetisempään suuntaan ajautuvan pils-muodin vastavoimaksi kehkeytyisi exportin kosto. Jos tästä pieniä merkkejä olikin ilmassa, aivan toisenlaiset muodit vetivät lopulta pitemmän korren. Näistäkin Saksan olutoppaassa toki kerrotaan – vehnäoluista, uusista käsityöpanimoista ja muusta – mutta jääkööt ne tulevaan postaukseen.

(Kuvat: Flickr.com, Roger W, CC BY-SA 2.0.)

Belgialaiset oluet Tuulensuun joulukalenterien ylijäämistä

Tampereen Gastropub Tuulensuu myi joulukuun ensimmäisenä päivänä belgialaisia oluita, jotka olivat jääneet myymättä baarin omissa joulukalentereissa. Siirryimme nyt viikonloppuna Kallion kotioloista pariksi päiväksi maaseudun rauhaan, ja minulla oli joulunajalta neljä tällaista olutta vielä reissussa mukana.

Kaikki neljä olivat peräisin Belgian kaikkein uusimman panimoaallon tekijöiltä, mikä oli mielenkiintoinen lähtökohta. En Stoemelings ja No Science ovat “oikeita” panimoita ja majailevat Brysselin mahtavien Tour & Taxisin rahtivarastojen nurkilla. Bossuwé ja De Circus Brouwerij ovat puolestaan kiertolaisvalmistajia, jotka molemmat toimivat Kortrijkin suunnalla, mutta oluet on tuotettu eri panimoilla vaikkakin samalla seudulla.

Tietysti nykytyyliin pari näistä oluista on tehty kollaboraationa muiden panimoiden kanssa; tällä kertaa yhteyksiä on ollut Kanadan suuntaan. En Stoemelingsin pilsneri Papy Vandepils (5 %) on yhteistyöolut Edmontonin Blind Enthusiasm Brewingin kanssa. No Sciencen grisette Fade to Grey (3 %) on puolestaan quebeciläisen Le Trou du Diable -panimon kanssa juonittu.

Papy Vandepils olikin tällä kertaa suosikkini neljän uudehkon belgialaisen tuotteen sarjasta. Se oli tšekkiläiseen uuden aallon pilsneriin viittaava luomus, eli esikuvana on ehkä itse Pilsner Urquellin suodattamaton puutynnyriversio – tai jokin siitä inspiroitunut humalavetoinen pilsneri. Omaan suuhuni se oli kuitenkin niitä kuivempi ja mineraalisempi, ja monien belgialaisten pienpanimo-oluiden tapaan voimakkaan hiilihapon kyllästämä.

Yllättäen Bossuwén Pale Alien Abduction -niminen pale ale (4,6 %) oli jotenkin tunnelmaltaan saman tyyppinen olut. Tietysti sen edustamaan amerikkalaiseen tyyliin kuuluu vähän erilainen humalointi ja hedelmäisempi tuoksu ja maku, mutta nämä eivät tällä kertaa paljonkaan viiranneet Atlantin taakse. Olut oli tyylilajistaan huolimatta jälleen belgialaisen mausteinen ja kivennäispitoinen, eivätkä mitkään tutut amerikkalaiset makumaailmat (havut ja sitrukset tai trooppiset hedelmät) sitä kovin voimakkaasti hallinneet. Olut oli myös väriltään odotuksia vaaleampi.

Fade to Grey oli puolestaan hyvin hiivainen olut, vain 3-prosenttisena varsin kevyt, mutta belgialaiseen tapaan siinä oli vähintäänkin lupaus maukkaasta ja mielenkiintoisesta oluesta. Grisettestä kirjoitin viimeksi kolme päivää sitten, ja tämän tunkkaisista historiankirjoista esiin kaivetun oluttyylin toinen tuleminen on selvästikin käsillä myös Belgiassa. Pitäisi joskus käydä näissä panimoissa haastattelemassa tekijöitä ja kysyä, mikä heidän filosofiansa on tämän reilu sata vuotta sitten ensimmäistä kukoistuskauttaan eläneen oluen valmistuksessa.

Fade to Grey on IBU-lukemiensa (40) puolesta melko katkera olut. Täytyy myöntää, etten ole löytänyt grisettestä niin paljon tietoutta, että osaisin sanoa, ovatko korkeat katkerot tässä hyvä asia vai ei. Pieni epäilys heräsi, että humalalajikkeita olisi tuotu Uudesta maailmasta. Sen sijaan De Circus Brouwerijn Ringmaster -portteri (4,5 %) ei ole katkera lainkaan. Siinä tuoksuvat kahvi, salmiakki ja multa, ja maku on samaa maata, hieman suklaata mukana ja aavistus tuhkaa. Tämä on melko kevyt olut, joka olisi ehkä hyötynyt muutamaa prosenttia vahvemmasta rungosta, mutta sitten sitä ei olisi toisaalta saanut myydä Tuulensuun joulukalenterin valikoimassa…

Todetaan vielä, että Ringmaster on valmistettu ’t Gaverhopke -panimolla, joka on ollut olemassa jo vuodesta 1994 eli on pitkän linjan tekijä. Pullo osoittautui suihkulähteeksi, mitä Belgiassa yhäkin melko usein tulee vastaan. Ei kuohunta uskoakseni kyllä makuun vaikuttanut, eikä olutta siinä paljon ehdittykään hukata. Satsin toinen kiertolaisolut eli Pale Alien Abduction on puolestaan tehty Eutropius-nimisellä panimolla, joka on toiminut vuodesta 2011 asti nimekkään Alvinnen entisissä tiloissa Kortrijkin kehätien tuntumassa.

Belgian pienpanimokenttä muuttuu nyt – kuten muissakin maissa – sen verran vauhdilla, että perässä ei ole ihan vaivatonta pysytellä. Joe Stangen ja Tim Webbin Good Beer Guide Belgium pitää sentään kattavasti kirjaa pysyvämmistä panimolaitoksista, mutta kiertolaiskulttuurin päiväperhoja ehtii luultavasti GBGB:n painosten välillä sekä syntyä että kuolla. Mielenkiintoista on nähdä, miten uusimman olutbuumin belgialaiset ilmentymät jatkavat kehitystään sitten, kun Eurooppa aikanaan pääsee viruksen ikeen alta.

Olutkoira raiteillaan #2: Hampuri

Jos Kööpenhaminassa poikkeamiseen oli aikaa vain kaksi tuntia, Hampurissa vietimme ruhtinaalliset 24 tuntia. Ennustettu sadekaan ei ehtinyt tulla niskaan kuin aamulenkillä. Hansakaupunki siis näytti meille niin ystävälliset kasvot kuin marraskuussa on mahdollista. Hotelli oli valittu läheltä rautatieasemaa, mutta sekään ei olisi ollut välttämätöntä, koska saavuimme iltakahdeksan maissa Tanskasta ja toisaalta yöjuna Zürichiin lähtisi vasta seuraavana iltana.

Hampuri oli pitkään yksi Euroopan oluenvalmistuksen merkittävimpiä keskuksia. Sikäläinen olutkenttä muistuttaa ehkä nykyään enemmän Pohjoismaiden tai Hollannin suurkaupunkeja kuin esimerkiksi Müncheniä tai Kölniä. Iso Holsten hoitaa pilsnerin panemisen ja pienpanimot ovat enimmäkseen nuoria, monesti amerikkalaisten innoittamia. Tämä hankauskohta globaalin craft beerin ja konservatiivisemman saksalaisuuden välillä on aina kiinnostava, mutta mitään erityistä Hampuri-pintaa siitä on vaikea löytää. En kyllä mitään tarkkaa tutkimusta yrittänytkään tehdä Hampurin craft-skenestä.

Kaupunki oli minulle ennestään tuntematon, ja sateen lakattua lähdimme hotellilta St. Georgin alueelta katselemaan keskustaa. Hampuri vaikutti komealta ja porvarilliselta kaupungilta, josta jotkin osat ovat säästyneet toiselta maailmansodalta ja muilta mullistuksilta hyvinkin. Toisaalta esimerkiksi vanhaa kaupunkia on pitkälti korvattu moderneilla, vähän kolhon näköisillä toimistorakennuksilla. Raatihuone oli näyttävä ilmestys, kanavia risteili siellä täällä ja monet kadut olivat tyylikkäitä, kuten Neues Wall, jossa poikkesimme Felix Judin kirjakaupassa.

Satama oli toista maata. Söimme lounasta Groβe Elbstraβen tukkutorilla, jossa monien kalakauppojen yhteydessä oli ravintola tai ainakin myytiin take away -kalaleipiä. Atlantic-kalakaupan BistrOcean oli tunnelmallinen, aidon oloinen ja erittäin suosittu paikka. Söin hummeriragun paistetuilla perunoilla ja matkaseuralainen sai runsaan lautasellisen eri tyyppisiä katkarapuja, sillejä ja mustekalasalaattia. Jever Pilsener oli hyvä ruokajuoma, koska siinä on hiukan enemmän humalan puraisua kuin monissa peruspilsnereissä.

Juuri noilla nurkilla satama-alueen vanhaa rakennuskantaa on säilynyt mukavasti, samoin tietysti mahtavassa Speicherstadtissa. Siellä kanavia reunustavat punatiiliset varastokolossit edustavat komeinta eurooppalaista teollisuus- ja logistiikkarakentamista. Jättiläisvarastojen kautta kulkee kuulemma iso osa Euroopan itämaisten mattojen kaupasta, ja monessa rakennuksessa mattokasoja näkyikin. Myös monenlaista it-firmaa ja innovaattoria tuntui ylemmissä kerroksissa toimivan. Juomaa tai ruokaa hakeville varastokorttelit eivät ole Hampurin anteliaimpia alueita, mutta toisaalta sekä keskusta että Hafencity ovat lähellä. Arkkitehtuurin ystäville toinen must-paikka, Kontorhausviertel 1920-luvun toimistotaloineen on aivan kivenheiton päässä.

Hafencityn suunnalta löytyy upea uusi konserttitalo Elbphilharmonie, ja siellä sen sijaan on oluenystäville nähtävää. Störtebekerin panimo pitää talossa ravintolaa ja pientä baarikahvilaa. Suomen kaupoissa heiltä nähdyt oluet eivät ehkä ole ihan Saksan kiinnostavimmasta päästä, mutta koko sortimentti on paljon laajempi ja se on saatu tässä ravintolassa toimimaan minusta hyvin sekä ruoan kanssa että omillaan. Itse maistamani oluet Eis-Lager ja Nordik Porter kuuluivat neljä eri oluttyyliä kattavaan ”Eisbock-listaan”. En tiedä oliko vahva portterikin tehty vettä pois jäädyttämällä kuten Eis-Lager. Molemmat olivat yli 9-prosenttisia ja varsinkin Eis-Lager oli onnistunut ruokaparitus mausteisen tonnikalatartarin kanssa.

Störtebeker on Stralsundista, ei siis hampurilainen panimo. Muutenkin lähialueiden ja muun Saksan oluet olivat kaupungissa monipuolisesti esillä – kaikki kapakat eivät suinkaan olleet Holstenin kilven alla. Hotellin lähibaari, perinteikäs Zum alten Ritter tarjosi Barren panimon pilsneriä ja dunkelia Nordrhein-Westfalenista, ja näistä jälkimmäinen oli yllättäen pintahiivaolut. St. Georgin pääkadun Lange Reihen baareissa näkyi yhtä hyvin Hampurin pienpanimoiden Ratsherrnin ja Wildwuchsin kuin Münchenin suurten lager-panimoiden kylttejä. Monet vanhat preussilaiset pils-merkit kuten Veltins, Bitburger ja Warsteiner olivat myös kaupungissa esillä.

Minulla oli ollut epämääräinen ajatus käväistä Bar Oorlamissa, joka on ilmeisesti paikallisen käsityöpanimon Buddelshipin uudehko baari. Se ei kuitenkaan ollut käytännössä auki sinä aikana, kun Hampurissa olimme, joten tuo suunnitelma jäi, enkä muihinkaan kaupungin craft beer -paratiiseihin sitten aktiivisesti pyrkinyt.

Tarjontaahan on 2010-lukulaisen olutkulttuurin saralla Hampurissakin ihan mukavasti, yllä mainittujen lisäksi esimerkiksi panimot Kehrwieder, Bunthaus ja Landgang. Jääköön jotain seuraavaankin reissuun. Sen sijaan perinteisempi panimoravintola Gröninger osui juuri passelisti reitillemme, ja siellä pääsin testailemaan erikoista, tikkunekun väristä pilsiä, jossa ei ollut humalan puraisua oikeastaan nimeksikään. Olutvalikoimaltaan ysärihenkinen kellariravintola oli paikkana samaan aikaan varsin tunnelmallinen että selvästikin tarvittaessa tehokas.

* * * * *

Matka jatkuu yöjunalla Saksan poikki, ja seuraavana aamuna on tarkoitus herätä Zürichissä. Sveitsissä pysähdys on jälleen lyhyt, mutta sitä seuraava etappi Milano toimii majapaikkanamme vähän pitempään. Milanosta käsin naputellaan matkan seuraava postaus, ja siinä todennäköisesti ainakin joitakin tuoreita havaintoja Italian olutkuvioista.   

 

Viiden tähden pilsneri

Hesarin olutraadit ovat usein perusasioiden äärellä. Tämä tekee niistä joidenkin olutsomettajien mielestä turhan ”old school” -henkisiä, mutta jos katsoo asioita muillakin akseleilla kuin vanhanaikainen–moderni-jaolla, perusasioistakin löytyy monia puolia. Ja joka tapauksessa on kiinnostavaa, miten suhtautuminen perusasioihin muuttuu sekä ajassa että sen mukaan, kuka puhuu.

Suomen olutfoorumeilla pilkahtaa toisinaan pieni jännite olutihmisten vanhan koulukunnan – eli viime vuosituhannella aloittaneiden ammattilaisten – ja nuoremman polven craft-junnujen välillä. Yhtenä kitkan purkautumismuotona ovat ajatukset pilsnerin roolista olutkentässä. Vanhoille pilsneri on kuninkuuslaji, jonka mestariksi halajavan kannattaa katsoa nöyränä Saksan suuntaan. Nuorille Saksan bulkkipils on kaukaa kierrettävää ”ötkeriä” – tai pelkkää ilmaa. Ainakin vähän kärjistäen.

Saksalainen pilsneri on kuin hento akvarelli: tarkkoja siveltimenvetoja valkealla taustalla. Kyse ei ole siitä, että kaikki maut vaimennetaan, jotta päästäisiin pienimpään yhteiseen nimittäjään. Sen sijaan maisemasta pitää saada niin vähäeleinen, että jokin keskeinen elementti – tässä tapauksessa kai humala – korostuu hukkumatta taustaan. Maltaan ja muidenkin osasten pitää olla täydellisessä tasapainossa, koska pienikin särö häiritsee.

Hesarin raati ei löytänyt pilsnereitä testaillessaan tällä viikolla yhtään viiden tähden tuotetta. Neljään tähteen parhailla pisteillä ylsi König Pilsener, jo 1990-luvulta Helsingin baareista tuttu könäri. Toinen klassikko, tšekkiläinen Urquell oli kakkonen, ja raadin mukaan selvästi näiden jäljessä kolmantena tuli baijerilainen Tucher. Nämä ovat muuten kaikki suurten panimokonsernien tuotteita, Urquell vieläpä monikansallisen – jos sillä on mitään väliä.

Mikä sitten olisi viiden tähden pilsneri, jos ei esimerkiksi Urquell tai jokin testin saksalaisista klassikoista?

Silloin kun craft beer -väki intoilee pilsnereistä, ”rapsakkaa humalointia” oluttyylin ominaisuutena tulkitaan hieman eri tavalla kuin siinä maailmassa, jossa König on kuningas. Vaikkapa Birrificio Italianon Tipopils, joita ostin viikonlopuksi pari kappaletta Öl Ut -kaupasta, luottaa kuivahumaloinnista saatavaan humalankukan puraisuun. IBUja on puolitoista kertaa enemmän kuin Königissä. Yhteensä neljää eri Hallertau-alueen humalaa sisältyy reseptiin.

Tipopils on kerännyt esimerkiksi Ratebeerissä 94 pistettä (tyylipisteet 100), kun taas Saksan tutut nimet König, Bitburger, Veltins, Flensburger ja muut jäävät niukasti 20 pisteen paremmalle puolelle. Isot saksalaiset kiikkuvat siis reittaajien mielestä heikon ja välttävän rajamaastossa, kun viiden tähden tavaraa on esimerkiksi tuo italo-pils.

Kotimaiset pienpanimopilsnerit eivät välttämättä tarjoa saksalaista minimalismia nekään, vaan jyräävät ruohon ja heinän tuoksulla. Usein on mahdotonta estää aivoja tuomasta keltaisen Kukko-tölkin kuvaa mieleen. Kukossa ei ole mitään pahaa, mutta monet Suomen pienpanimoiden pilsnerit sijoittuvat mielestäni johonkin hankalasti määriteltävään maastoon keveiden teutonipilsnerien, raskaampien tšekkitulkintojen ja kikkelihumaloitujen craft-pilsien välillä.

Olisi ollut hyvä, jos esimerkiksi Hesarin raati olisi saanut nostettua yhden pilsnerin kirkkaasti viiden tähden olueksi – olipa se sitten jokin saksalaisen rapea, matalan profiilin pils tai naapurimaan svetlý ležák. Tätä tarvittaisiin signaaliksi siitä, ettei dry hopping tai jokin muu kikka ole välttämätön edellytys pilsnerin nousemiseen korkeimmalle korokkeelle.

Tšekkiläinen pilsneri on virtahepo tasting-huoneessa, mikäli pilsnerin laatukriteerit otetaan tiukasti Josef Grollin kotimaasta. Tšekkiversioissa voi olla diasetyyliä ja moniulotteisia, karamellisia maltaan flavoreita, joista saksalainen kepeys ja rapeus on kaukana. Esimerkiksi Beer Judge Certification Program ei lokeroi näitä oluita pilsner-otsikon alle lainkaan vaan ”Czech premium pale lager”.

Jos pilsneri nimenomaan saksalaisessa olomuodossaan korotetaan kuninkuuslajiksi, sen edustajien joukosta pitää löytyä täydellisiä 100 pisteen tai viiden tähden oluita. Näitä saa ilmiantaa kommentteihin: maistan mielelläni. Jos taas jokin tšekkijuttu – esimerkiksi suodattamaton Urquell – on pilsnerien kuningas ja kuninkaiden pilsneri, senkin kai voi sanoa suoraan.