Baijerilainen pilsneri, osa 2: Käytäntö

Parin viikon takaisessa postauksessa käytiin läpi baijerilaisen pilsin teoriaa, oikeastaan saksalaisen pilsin muutenkin. Saksalaispilsnerinhän sanotaan eroavan jonkin verran tšekkipilsistä – jos jälkimmäinen on mikään oma oluttyylinsä sekään. Käteen jäi lähinnä, että baijerilainen tai eteläsaksalainen pilsneri on usein sekä pohjoissaksalaisia että tšekkiläisiä virkaveljiään miedommin humaloitu. Ainakin moniin tunnettuihin muun Saksan pilseihin verrattuna myös mallasrunko voi olla etelän oluissa selkeästi tuhdimpi.

Katsotaan tällä kertaa, miltä teoria näyttää muutaman käytännön esimerkin valossa. Valinnat on tehty täysin sillä perusteella, mitä eteläsaksalaisia pilsnereitä on viime aikoina tullut vastaan ruokakaupoissa tai Alkoissa.  

Weihenstephaner ja Ayinger

Tässä on kaksi pilsneriä, jotka ovat maantieteellisesti lähellä toisiaan, molemmat Münchenin kehätietä reunustavista pikkukaupungeista. Weihenstephaner on valtionpanimo ja koulutuslaitos, jonka juuret ovat (panimon oman ilmoituksen mukaan) vuonna 1040 aloittaneessa luostaripanimossa. Ayinger on puolestaan 1800-luvulla perustettu maalaispanimo, joka on kuitenkin kasvanut aikojen saatossa sen verran suureksi, että myös sen tuotteita tulee säännöllisesti vastaan useissa olutta juovissa maissa.

Ulkoisesti pilsnerit ovat samasta puusta veistettyjä: yli 5-prosenttisia, väriltään hyvin vaaleita, ominaisuuksiltaan tasapainoiseen eteläsaksalaiseen tapaan eri ainesosia painottavia. Kummassakin on kantavierrevahvuutta 11,8°, mihin nähden kai molempien sokerit on aika tarkkaan hyödynnetty – Ayinger Bairisch Pilsissä (5,3 % abv) toki vielä tarkemmin kuin Weihenstephaner Pilsissä (5,1 %). Ehkäpä tähän liittyy myös kahden pilsnerin selkeimmin aistittava perusero: Ayinger on kuivahko ja napakka, Weihenstephanerilta löytyy myös pientä hunajaista kukkaisuutta.

Omaan makuuni Ayinger on löytänyt tällä kaavalla paremmin toimivan yhtälön, kun hieman korkeampi alkoholiprosentti yhdistyy kuivempaan mutta antoisaan maltaisuuteen. Mallas muuntautuu pähkinäpikkuleivän mauksi. Humalat tukevat Ayingerin olutta hyvin mutta eivät nouse yhtään niskan päälle. Itse en ainakaan maista mitään ohi- tai virhemakuja, mutta eivätpä niitä tällä seudulla varmaan paikallisetkaan kauan suvaitsisi.

Onko Ayingerin olut sitten hyvä pilsneri? Se on vahvempi kuin panimon perus-Helles (4,9 %, samasta 11,8° kantavierteestä muuten), mikä on ymmärrettävää, jos pilsnerin määrittäväksi tekijäksi otetaan kuivuus. Jos taas ajatellaan, että pilsissä pitäisi tuntua humalan aromia tai katkeroa, niin niitäkin kyllä on mutta ei millään lailla hallitsevina tekijöinä. Lähinnä tämä olut tarjoaa hyvää eteläsaksalaista, rauhallisen maltaista puhtautta.

Weihenstephanerin pilsnerin perusteella ei sen sijaan ole vaikea uskoa, että juuri tämän panimon ja sen hiivan ilosanomaa on viety ympäri Saksaa ja näin synnytetty moderni teutoni-pils. Kyseessä on kukkaisempi, urbaanimpi ja maltaan paineesta vapautuneempi olut kuin Ayingerin maalaispilsneri. Aavistus hedelmäisyyttäkin on. Keveys on siis tämän pilsnerin avainsana verrattuna ayingilaiseen, mutta onko humalointi kuitenkaan sillä tasolla, mitä pils-puristit tältä oluttyyliltä odottavat? Ei varmaan aivan – se tuntuu jälleen eteläsaksalaisen pidättyväiseltä. Kuitenkin jos maistellaan rinnakkain Weihenstephanin hellesiä ja pilsiä, humalavetoisuutta on pilsissä sentään enemmän.   

Keesmann ja Mahrs  

Keesmannin ja Mahrsin panimot eivät sijaitse pelkästään samassa kaupungissa – Bambergissa – vaan peräti samalla kadulla, kivenheiton päässä toisistaan. Ne eivät ole täysin toistensa peilikuvia: Keesmann on bambergilaisittain uusi panimo (per. 1867); sillä ei ole koskaan ollut perinteistä kellaria ulkoilmaravintoloineen, ja sen tunnetuin tuote on pils. Mahrs tunnetaan kai ennen kaikkea suodattamattomasta kellarioluestaan, “U”:sta.

Keesmannin pilsnerin nimi on Bamberger Herren-Pils ja se on 4,9-prosenttinen. Suoraan keksimäisen Ayingerin jälkeen testattuna sen tuoksussa on pikemminkin raakaa ohranjyvää ja aavistus raikasta kukkaa ja hunajaa. Myös maultaan Keesmannin pils on tässä baijerilaisvertailussa melko keveä – ei aivan eri maailmasta kuin koko Saksan mittakaavassa pilsnerin olemusta määrittävä König. Pientä hedelmäisyyttä on kuitenkin mukana. Silti myös jotain juurevaa, melkein multaistakin on tämän oluen pidättyväisessä maussa, ja lopussa odottaa tuttu katkeruuden ja hennon sitruksisuuden yhdistelmä.   

Tässä vertailussa Mahrs Pilsin (myös 4,9 %) ruohoinen, mausteinen tuoksu viittaa melkein Belgian blondeihin oluihin. Myös maussa on mallasviljan lisäksi kukkaista, pippurista keveyttä, joka ei ole kaukana tasapainoimmista vaaleista belgialaisoluista. Tämä assosiaatio tietysti yllättää, kun puhutaan Baijerin kovassa olutytimessä Bambergissa toimivasta klassikkopanimosta, mutta panimon käyttämässä Herkules-humalassa on juuri tällaisia ominaisuuksia. En toki tiedä, voiko olueen tulla omaperäisiä sävyjä myös muualta: esimerkiksi 1600-luvulla aloittaneen panimon omasta hiivakannasta?

Katkeruus on tässä(kin) oluessa melko vähäistä. Münchenistä ollaan fyysisesti parinsadan kilometrin päässä ja henkisesti ehkä vähän kauempanakin, mutta tukevasti eteläsaksalaisella maaperällä kuitenkin. Mahrsin olut on tosiaan hivenen erilainen kuin muut tämän vertailun eteläpilsnerit – mielenkiintoinen, mutta ei siis myöskään yhtään Pohjois-Saksa-tyylinen.

* * * * *

Kuten varmaan joku jo huomasi, postauksen kuvissa näkyy viideskin eteläsaksalainen pilsneri. Se ei ole baijerilainen vaan on putkahtanut joukkoon Baden-Württembergin “myyränä”, ja sen taustalla on osavaltiopanimo Badische Staatsbrauerei Rothaus. Ehkä Baden-Württembergin oluet ovat yleisesti ottaen jääneet kansainvälisen olutyleisön Baijeri-arvostuksen varjoon, mutta voi myös olla, että badenilaiset tekevät oluensa vielä enemmän kotiseudulla käytettäväksi. Tosin ainakin näitä Rothausin oluita löytää Saksasta muualtakin – ja myös ulkomailta. 

Heidänkin pilsnerinsä on vaalea, tuoksultaan aika neutraali, kevyesti viljainen. Maku on samaan aikaan kevyt ja roteva – tyypillistä etelää siinä mielessä – ja myös juotavuus on kunnossa, kuumana kesäpäivänä voisi toimia ulkosalla. Kuten joissain muissakin vaaleissa saksalaisoluissa, mallas ja humala tuottavat makuyhdistelmän, jossa on vähän leipätaikinaa ja melkein tupakkamaista maanläheisyyttä, ja se loppuu kohtalaiseen, vähän sitruksiseen katkeroon. Näin kuvattuna ei välttämättä kuulosta houkuttelevalta, mutta maistuu erittäin “saksalaiselta” hyvällä tavalla, ja panimolla siis selvästi tämä pils-konseptikin on viritetty toimivaksi. Ainakin Amerikassa Rothausin pils, lempinimeltään “Tannenzäpfle” (“kuusenkäpynen”), on saavuttanut puolilegendaarisen maineen.

Yhteenvetona näistä Etelä-Saksan oluista voi todeta, että ne ovat mukavan erilaisia keskenään vaikka periaatteessa tanssivatkin saman pillin mukaan. Olisiko Ayinger ehkä se, joka näistä oluena minua eniten miellyttää? Pilsnerinä se ei välttämättä nousisi kuitenkaan kärkisijoille, koska se ei vastaa kaikkia tältä oluttyyliltä vaadittuja piirteitä. Jos pitäisi vielä valita Baijerista sellainen suosikki, joka voisi pärjätä ”paras saksalainen pils” -kisassa, saattaisin harkita Keesmannia. Tietenkään tämä muutaman pilsnerin otos ei kerro vielä koko totuutta Etelä-Saksan pilsistä, vaan sitä varten pitäisi kiertää satoja pienpanimoita ympäri Baijeria ja Baden-Württembergiä – sellaisia, joiden tuotteita ei koskaan nähdä kovin kaukana kotikylästä. Enpä tiedä riittääkö yksi elämä sellaiseen tutkimustyöhön.

Baijerilainen pilsneri, osa 1: Teoria

Baijeri ei ole mitenkään saksalaisen pilsnerin alkuperäistä kotiseutua. Ei vaikka koko pilsnerityylin kehittämisestä tunnettu Josef Groll – mies, joka vastasi panimotoiminnan käynnistämisestä Pilsenin Měš’tanský Pivovarissa (Bürgerliches Brauhaus) vuonna 1842 – syntyi ja kuoli Baijerissa, Vilshofen an der Donaussa. Hän oli baijerilaisen panimomestarin poika, ja palattuaan lyhyen Pilsenin-pestin jälkeen kotimaahansa peri suvun panimon.

The Oxford Companion to Beer kehittelee Grollin vaiheiden ja Pilsenin panimon saksankielisten omistajien pohjalta teoriaa pilsnerin “saksalaisjuurista”. Pieni totuuden siemen siinä on, sillä vaikka kullankeltainen pilsneri oli erilaista kuin Baijerin tummat lagerit, Pilsenin viisi ensimmäistä panimomestaria – aina vuoteen 1900 saakka – olivat baijerilaisia. Siis alkuun kylläkin baijerilaisia, eivät varsinaisesti saksalaisia, koska vielä 1840-luvulla Baijeri oli itsenäinen kuningaskunta ja poliittisesti lähempänä Wieniä kuin preussilaista Berliiniä.

Pilsenissä – nykyisessä Tšekin Plzeňissä – oli jonkin verran saksankielistä porvaristoa, mutta Evan Railin mukaan he olivat vähemmistönä uuden panimon taustavoimissa. Heidän mukanaolonsa ei tee siis pilsneristä tai Pilsenistä “saksalaista”. Olennaista on myös se, että kaupunki kuului tuolloin Itävallalle, ja reilu kymmenen vuotta panimon käynnistämisen jälkeen, 1850-luvun puolivälissä, Pilsner Urquellia juotiin jo Wienissä. Vasta otettuaan Itävallan haltuun pilsneri alkoi vallata alaa myös Saksassa, jossa viimeistään 1870-luvulla se valloitti Berliinin. Näihin aikoihin saksalaispanimot tekivät jo omia pilsnereitäänkin, esimerkiksi kuuluisa Bitburger syntyi Reininmaalla vuonna 1883.   

Pilsenin olut sai suurta mainetta jo 1800-luvun lopulla monessa maassa. Kirkas ja kultainen, hyvälaatuinen tuote tuntui nykyaikaiselta ja näytti hyvältä mainostauluissa. Sitä juotiin Pariisissa, Amsterdamissa ja Brysselissä. Baijeri tuntuu olleen melkein viimeisiä paikkoja modernissa Euroopassa, jossa siitä toden teolla innostuttiin. Jopa Suomessa ensimmäisiä pilsnereitä alettiin valmistaa melko pian sen jälkeen kun tyyli oli levinnyt Pohjois-Saksaan.

Tästä huolimatta Baijerilla on oma merkityksensä myös nykysaksalaisen pilsnerin kehityksessä, ainakin jos Oxford Companioniin on uskominen. Toisen maailmansodan jälkeen panimoalan asiantuntijat suosittelivat pilsnerin valmistusta myös pienpanimoille ja opettivat sitä. Erityisen aktiivinen oli Weihenstephanin yliopistollista panimo-opetusta Baijerissa johtanut professori Ludwig Narziss, jonka ansiosta Weihenstephanin W-34/70-hiivakannasta tuli standardi pilsnerihiiva panimoihin eri puolilla Saksaa. Viimeistään 1970-luvulla Saksan pilsneristä oli tullut jo oma, tšekkipilsneristä eroava tyylinsä omine humaloineen ja hiivoineen.

1980-luvun lopussa olutkirjailijat Dietrich Höllhuber ja Wolfgang Kaul erottivat saksalaisista pilseistä neljä perustyyppiä. Klassinen – kuten König – oli humalapainoitteinen, silti voimakkaan makuinen, täyteläinen ja pyöreä. Sauerlandin pils (esim. Warsteiner) oli hyvin vaalea, hienostuneesti mutta varsin miedosti katkeroitu. Hansa-alueen pils oli kuiva ja erityisen humalakatkera, kuten Jever. Neljäs pilstyyppi oli eteläsaksalainen pils, jota luonnehdittiin mallasaromisemmaksi ja voimakkaaksi, esimerkkinä Hacker-Pschorrin Braumeister Pils.

Olutkirjoittajista ainakin Graham Lees kuvaili myös baijerilaista pilsiä 1990-luvulla mallasvetoisemmaksi ja raskaammaksi kuin lajityyppi on Saksassa keskimäärin. Tämä tai jokin vastaava baijerilaispilsin luonnehdinta on toistunut sittemmin muuallakin, esimerkiksi Beer Judge Certification Programin uusimmissa tyyliohjeissa. Myös mieto humalointi mainitaan sen ominaisuutena. Näin pilsin ja toisen vaalean baijerilaislagerin, hellesin, väliin ei jää välttämättä kovinkaan paljon ilmaa. Jo pitkään myös baijerilaiset ovat vaaleitakin lagertyylejä rakastaneet, vaikka niitä vastaan kauan pullikoivatkin. Sitä en ole nähnyt missään selitettävän, miksi Groll ja kumppanit tekivät 1800-luvulla Pilsenin oluesta niin vaalean, vaikka Baijerissa muuten juotiin vielä lähinnä tummaa olutta. Pilsneri oli yksi olutmaailman suurista innovaatioista, mutta sen olennaisen uutuusarvon – vaaleuden – syntyhistoria tosiaan on ainakin minulle jäänyt pieneksi arvoitukseksi.   

(Lähteet: BeerandBrewing.com, BeerCulture.com, Höllhuber, D. & Kaul, W., Die Biere Deutschlands; Lees, G., Good Beer Guide to Munich and Bavaria, kuvat: Casey Hugelfink/Flickr.com, CC BY-SA 2.0, prazdroj.cz.)

Kaljakesä ’21: CoolHead Viikki

Tässä postaussarjassa nautitaan oluita ulkosalla Suomen kesässä, mieluiten Olutkoiralle uusissa paikoissa. Ensimmäinen tällainen oli eilen testattu CoolHead Brew’n terassi Viikin Gardenian edustalla. Panimo on tunnetusti tuusulalainen mutta aikoo ilmeisesti emigroitua tämän uuden taproom-sijainnin myötä Helsinkiin.

Tällä hetkellä Gardenian lasisen puutarharakennuksen etuosa toimii baari–myymälänä, ja muita osia näköjään yhä remontoidaan. Ulko- ja sisäpuutarhoja sisältänyt Gardenia-kompleksi oli Helsingin kaupungin ja yliopiston yhdessä omistama nähtävyys ja tapahtumatila, joka pantiin myyntiin muutama vuosi sitten sen osoittauduttua taloudellisesti kannattamattomaksi. Panimon tuotanto- ja anniskelutilaksi se vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta, ja tämän idean varaan CoolHead nyt on siis laskenut tulevaisuutensa.

Havaintoja: Terveysturvallisuudesta selvästikin pidetään huolta: saavuimme paikalle neljän hengen porukalla pian avaamisajan jälkeen, ja järjestysmies naksutteli meidät heti laskurilla jonkin rajoitetun henkilömäärän sisään. Tähän en ollut vielä muualla törmännyt, ja yksi seurueestamme luulikin hänen ampuvan meitä sormipistoolilla pelleilymielessä. Paikka oli melko hiljainen siihen asti, kunnes pihaan saapui pieni bussillinen teekkareita tupsulakit päässä (heillä näytti olevan tilavaraus sisäpuolella) ja heti perään toinenkin opiskelijaporukan näköinen sakki.

Kiitämme: Kuumaan kesäperjantaihin sopi hyvin CoolHeadin italotyyppinen pilsneri, jossa oli naseva humalointi ja riittävästi mallastakin. Etukäteen osa porukastamme oli kantanut huolta siitä, että tarjonnasta löytyisi vain hapanoluita ja IPAa, jotka eivät kuuluneet heidän suosikkeihinsa. Palvelu tiskillä hoitui sujuvasti ilman jonoja. En tosin tiedä, ruuhkauttivatko isommat opiskelijaporukat meininkiä myöhemmin, koska siinä vaiheessa olimme itse jo poistumassa muualle.  

Moitimme: Suomessa on harvoin näin helteisiä viikonloppuja kuin tämä meneillään oleva. Sää ei ole CoolHeadin vika, mutta toivottavasti paahteiselle etuterassille löytyy jatkossa päivänvarjoja tai muita vastaavia konsteja suojata olutkansaa Isä Aurinkoisen vainolta. Lasirakennuksen taakse on ilmeisesti tulossa enemmänkin terassi-infraa – kenties siellä voidaan hyödyntää myös puita tai muuta luonnollista varjoa.

Kontulan Keijo – Suomen Omnipollo vai jotain muuta?

Viro.

Kaubamajan ja ABC-kenkäketjun nokkamies, Swedbankin pankkiiri ja yksi Skypen johtajista perustavat panimon. Tavoitteena on tuoda kansainvälisen bisneksen ja tuotemerkkien osaamista Viron hintelään pienpanimokenttään ja luoda maan ensimmäinen moderni craft-panimo.

Muutamaa vuotta myöhemmin Põhjala on Euroopan tunnetuimpia pienpanimoiden olutmerkkejä, sen portterit saavat täysiä pisteitä reittauspalveluissa ja panimon taproom on Tallinnan-matkailun maamerkkejä muillekin kuin olutfriikeille.

Ruotsi.

Designguru, jonka ansiosta H&M maksoi Cheap Monday -vaatemerkistä 2000-luvun alun yrityskaupassa puoli miljardia kruunua, perustaa kiertolaispanimon yhdessä Bishops Arms -ravintolaketjun markkinointipäällikön kanssa.

Muutamaa vuotta myöhemmin hipsterit pyörtyilevät helteessä, kun kesän jokaisella olutfestarilla kiemurtelee maailman pisin jono kohti Omnipollon tiskiä, jossa pirtelöstoutit ja stoutpirtelöt kangastelevat. Kauppa käy kuin siima ja kruunut kilahtavat kirstuihin.

Suomi.

Finlaysonin luova johtaja ja yksi pääomistajista (ja Bob the Robot -mainostoimiston perustaja), The Other Danish Guy -kalsarimerkin johtohahmo, ja muutama muu tyyppi perustavat lähiöromantiikkaan vetoavan keskikaljatehtaan. Tai ei tehdasta, vaan osakeyhtiön, jolla on 12 m2 toimisto Kontulassa ja joka teettää oluen A. Le Coqilla Tartossa.  

Muutamaa vuotta myöhemmin… Niin, missä lienee Kontulan Oluttehdas vuonna 2025 tai 2030?

I wanna drink like common people

Äskettäin perustettu Kontulan Oluttehdas julkaisi tiistaina lehdistötiedotteen, jossa ilmoitettiin Keijo-oluen tulevan S-ryhmän kauppoihin tällä viikolla ja kerrottiin lisää panimon missiosta. Keijo on 4,6-prosenttinen vaalea lager (jota saa myös alkoholittomana), ja sen lisäksi keijo on tekijöiden nuoruudessa Helsingin Kontulassa keskioluesta käytetty slangisana.

Tiedotteen mukaan edellä mainittu Finlayson-mies Jukka Kurttila keksi “kolmannen mansikanmakuisen IPAn jälkeen” ajatuksen: miksei kukaan kehitä kirkkaita ja raikkaita lagereita? Kotisivuillaan panimo muotoilee tehtävänsä näin: Ei kikkoja eikä erikoisuuksia, vain juotavaa lageria. Me ei jakseta tuota oluthössötystä. Perusbisse rules.

Ratkaisua teettää oluet A. Le Coqilla oman panimon pystyttämisen sijaan perustellaan kääntämällä asia näin päin: Me ollaan Kontulassa sen verran köyhempiä, ettei ole varaa kalliisiin laitteisiin.

En ole pitkään aikaan nähnyt, että yksittäinen olut tai valmist(utt)aja onnistuisi aiheuttamaan näin paljon pöhinää niin perinteisessä kuin sosiaalisessa mediassa.

Reaktiot isoissa tiedotusvälineissä ja Twitter-mikroblogipalvelussa olivat aika lailla vastakkaisia. Helsingin Sanomat ja MTV3 tekivät “puffia puffin päälle” -tyyppiset tiedotevetoiset jutut, joissa Kurttilan ja kumppanien viesteille tarjottiin vain astetta isompaa megafonia.

Kotimainen twitterati oli kriittisemmällä tuulella:

“Tää on niin monella tasolla falskia spinnaamista, että meinaa ihan alkaa vituttamaan.”

“Finlayson-miljonääriä ei kiinnosta hyvä olut, joten hän perustaa virolaisen halpakaljan maahantuontifirman, brändää ‛Kontulalla’ ja esittää perustaneensa ‛panimon’.”

“Vain varakas ihminen voi tehdä köyhyydellä ja työväenluokan kulttuurilla rahaa. Brändätty ‛rouheus’ sivuuttaa myös täysin köyhyyden tosiasialliset vaikutukset ihmisten elämänlaatuun. Brändätty autenttisuus ja rappioromantiikka on viihdettä keskiluokalle, joka siitä myös maksaa.”

Myös brittibändi Pulp tietenkin mainittiin – ja se, että työläiskaupunginosa Kallio (kilometrien päässä Kontulasta) on jo aikaa sitten menetetty “rappiota larppaavalle” keskiluokalle. Ja Salkkarien Taalasbisse.

Hyvä on.

Keijo-oluen markkinointi aiheutti siis peräti luokkakeskusteluun ulottuvia reaktioita, vaikka Suomessa ei satunnaisen sosiologin mukaan ehkä luokkia edes olekaan. Miten näin pääsi käymään?

Yksi syy on, että Kontulan Oluttehdas brändää itseään kuin pienpanimo. Ruohonjuuritasolta kumpuavalla asenteella (tai sellaiseksi esitetyllä), kaveriporukalta kuulostavalla kokoonpanolla (“panimotuotteiden kehittämisestä vastaa Markku, graafisesta ilmeestä Taru, taloudesta Marjut, yleismiehenä häärää Jugi” jne.), ja yleisesti anti-elitistiseltä kuulostavalla otteella.

Kuitenkin tavoitteet ja tuotteet laitetaan kärkevästi vastakkain oikeiden pienpanimoiden “oluthössötyksen” kanssa. Tätä samaa kulmaa esimerkiksi Budweiser on hyödyntänyt markkinoinnissaan: se julisti Super Bowl -mainoksissaan, miten oikeat amerikkalaiset oluenkuluttajat eivät halua “kurpitsa-persikka-alea”. Ehkä samaan tyyliin Kontulan Oluttehdas esittää valmistavansa jotain, mitä oikea kontulalainen mielellään joisi.  

Keijo on kalliimpaa (2,75 €/0,5 l) kuin perus-A. Le Coq S-kaupassa (1,97€/0,5 l). Okei, alkoholia on yksi prosentin kymmenys enemmän, mutta se ei kata hintaeroa. Selittäkööt oluttaloutta tuntevat paremmin, mutta luultavasti kalleus liittyy pienimuotoisen tuotantokoneiston ja brändin pystyttämiseen nollasta, vaikka itse olut olisikin yhtä simppeliä kuin punavalkotölkkinen Le Coq.

Amerikassa Pabst Blue Ribbon -lagerin onnistui takavuosina uudelleenbrändäytyä trenditietoisten hipsterien suosikkiolueksi. Se oli laadultaan karkeasti ottaen sama tuote kuin Budweiser tai Miller, mutta sillä oli vanhastaan työväenluokkainen imago. Duunari oli keskiluokkaisten nuorten piireissä cool, ja oli tärkeää näyttäytyä se sama olut kädessä, jota duunareiden ajateltiin perinteisesti juoneen.

Vaikka joku voisi sanoa, että hipsterien PBR-fanitus oli feikkiä, itse oluella oli kuitenkin pitkä historia ja sen työläisimago oli muodostunut aidosti, ei tekemällä. Siinä, että “miljonääri” haluaa valjastaa Kontulan rouhean imagon tyhjästä nyhjäistyn brändinsä vetoavuksi, koetaan olevan jokin dissonanssi. Tätä ei vähennä se, että miljonääri on itse kontulalaistaustainen. Eikä oluen kalleus normikeppanaan verrattuna auta asiaa.

Toki tuotteen menestys riippuu siitä, ostaako sitä riittävän moni – joko tekijöiden virittämän imagokoukun nielleenä tai muuten vain sopivaa perusbisseä janoavana. Keijo on brändäyksen sormiharjoituksenakin sinänsä näppärä, mutta rahaahan sillä on lopulta tarkoitus tehdä. Tai kuten tuotekehittäjä Markku Pulliainen keskustelupalstalla muotoili: “taustalla oli ajatus mieluummin tulla toimeen kuin köyhtyä”. Ei siis pelkästään rakkaudesta lajiin.

Mitä on foliokuoren alla?

En hauku kirjaa lukematta sitä, elokuvaa näkemättä, enkä olutta maistamatta. Nasautetaan siis tölkki auki ja nautitaan. Tai poistetaan ennen avaamista tölkin kantta suojaava hopeanvärinen folio.

Keijosta tulee mieleen länsieurooppalainen bulkkipils à la Heineken tai Beck’s, enemmänkin kuin piirua tummemmat kotimaiset keskioluet. Hiilihappo on vähän yläkantissa mutta ei pahasti, muuten maku on keveän maltainen, makeahko mutta ei aivan äkkimakea kuten jotkut isojen merkkien keskikaljat. Häivähdys sitrushedelmää on mukana, humalan katkerot aika minimissä. Missään mielessä tämä ei nouse maailman parhaiden vaaleiden lagerien joukkoon, mutta ei myöskään omassa massaviihdekäyttöön tähdätyssä sarjassaan häpeä.  

Huhun mukaan Keijo tehdään “omalla reseptillä” vaikka tuotanto tapahtuukin A. Le Coqin laitoksissa. Tässä varmaan näkyy sitten edellä mainitun Markku Pulliaisen panos, hänellähän on kymmenien vuosien kokemus kotimaisesta pienpanimomaailmasta, viimeksi Malmgårdin ruorista.

Kun nyt kyseessä ilmeisesti ei ole pelkkä vitsi tai ihmiskoe – jossa esimerkiksi testattaisiin paljonko pöhinää mainosammattilaiset onnistuvat olutyhteisössä generoimaan, tai kehiteltäisiin lähinnä rivejä tekijöiden CV:ihin ja portfolioihin – jäämmekin sitten seuraamaan, onnistuuko Kontula kaivertamaan itselleen kestävän nichen jonnekin armottoman bulkkimarkkinan ja kriittisen pienpanimoporukan väliselle harmaalle alueelle. Jos ja kun Keijolle ei aiota siittää jatkossakaan erinäköisiä sisaria ja veljiä, ainakin aitojen pienpanimoiden mahdollisuus tuoreuttaa brändiään jatkuvalla uutuustuotetehtailulla on kontulalaisilta suljettu.

Saksan olutmaiseman muutokset ennen 1980-lukua

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 5. luukku.

Selailin toissapäivänä Die Biere Deutschlands -olutkirjaa ja postasin Mina Bickelin maatilapanimosta, jossa historian havina oli käsinkosketeltavaa. Mikään ei ollut muuttunut maailmansotien välisestä ajasta. Helposti tulee ajatelleeksi, ettei Saksassa muutenkaan olisi kummoisia olutuudistuksia tapahtunut 1980-lukuun mennessä: kourallinen isoja panimoita ja tuhatkunta pienempää teki lähinnä samoja valtavirran lagereita kuin sata vuotta aiemmin. Muutamat harvinaisuuksiin erikoistuneet pienpanijat kulkivat ehkä omia polkujaan.

Vuonna 1988 ilmestyneessä kirjassa kuitenkin puhutaan yllättävän paljon isoista muutoksista. Toisen maailmansodan ja julkaisuvuoden välillä tapahtui yhtä ja toista näennäisesti tyynen lager-merenpinnan alla. Käytännössä kai vastaavia muutoksia ei esimerkiksi Suomen tai Ruotsin tapaisissa – myös vaalean pohjahiivaoluen hallitsemissa – maissa nähty noihin aikoihin ollenkaan, tai ainakaan samassa mitassa.

Aaltoja oli kirjoittajien Höllhuberin ja Kaulin mukaan kolme – export-aalto, pils-aalto ja vehnäaalto. Dortmund oli exportin erityinen kotipesä, ei ainoa vientipanimoita synnyttänyt kaupunki, mutta sen kullankeltaisen, kohtalaisen tukevan tyylisen exportin suosio lähti nousuun jo heti sodan jälkeisinä jälleenrakennuksen vuosina.  

Dortmund oli pommitettu sodassa lähes maan tasalle, mutta raunioista kohosi nopeasti vanhan olutkaupungin henki. Höllhuber ja Kaul kirjoittavat dortmundilaisten lentävästä lähdöstä:

Kun toisen maailmansodan ja valuuttareformin jälkeen oli vihdoin taas saatavilla kunnollista olutta ‒ ei korvikeolutta, ei laihaa kaljaa, vaan hyvää täyteläistä olutta, tekivät dortmundilaiset oluenpanijat ainoan oikean ratkaisun: he investoivat voimakkaaseen, keskivaaleaan, hyvänmakuiseen, täyteläiseen “dortmunderiin”, klassiseen exportiinsa. Sodanjälkeisessä Saksassa syntyi pula-ajan vastareaktiona kulutusaalto. Mässäilyaalto – jolle kelpasi vain kaikki runsas ja mehukas, sitä kun ei oltu pitkään aikaan saatu ‒ loi ihanteellisen perustan voimakkaan ja raskaan export-oluen menestykselle.

Vaaleiden ja keskivaaleiden oluiden sarjassa oli toki ollut kilpailua jo ennen maailmansotia ja niiden välissä. Pilsener oli levinnyt Itävalta-Unkarin puolelta Pohjois-Saksaan ja saavuttanut suuren suosion muun muassa Berliinissä. Dortmundilaisten kanssa samalla tontilla – hieman vahvemman ja maltaisemman pohjahiivaoluen parissa – puuhasivat myös müncheniläiset, ensimmäisinä ilmeisesti Spaten ja Paulaner: uusi tyyli oli Münchner Hell, helles. Münchenissä kuitenkaan vaalea olut ei lyönyt todella läpi ennen 1920-luvun loppua.

Export-oluiden (joita siis pantiin sotien jälkeen jo kaikkialla Saksassa) markkinaosuus oli huipussaan vuonna 1968, jolloin niitä oli 57 % saksalaispanimoiden tuotannosta. Pilsnerin siivu oli tuolloin 19 %. Pils ohitti exportin viimeistään 1970-luvun puolivälissä: vuonna 1976 osuudet olivat 41 % sille ja 32 exportille. Kirjan kirjoittamishetkellä pils oli kahminut Saksan markkinoista jo yli puolet, noin 55 prosenttia.

Pils-aaltoa säesti kirjoittajien mukaan jälleen ruokatrendien muuttuminen uudelleen 70-luvulla. Runsaan ja mehevän tilalle ruoan tuli elegantti, keveämpi ja ylellisempi ateriointi.  

70-luvulla syntyi luksusruokatrendi, joka esiintyy elitistisesti, ympäröi itsensä omilla aikakauslehdillä (Der Feinschmecker, VIF ym.) ja on ilmeeltään hyvin snobistinen. Ruoka ja juoma nähdään tässä snobiruokatrendissä profiloitumismahdollisuutena ja sellaisina niitä käytetään.

Kehiteltiin hienosti ja vaateliaasti tarjottuja, hinnaltaan asiaankuuluvan kalliita pils-merkkejä, joita tarjoiltiin usein panimon omissa luksustiloissa. Näin uusi ”überpils” onnistui soluttautumaan mukaan luksus- ja snobiruokatrendiin, vaikka hienomman ruokailun itseoikeutettu juoma olikin yleensä viini. Tähän vaiheeseen liittyy esimerkiksi Warsteinerin nousu perinteisten pohjoissaksalaisten pils-panijoiden kuten Bitburgerin ja Beck’sin rinnalle ja ohikin. Warsteinerin kilpailuvaltti oli Sauerlandin alueen pehmeä vesi, jonka avulla se saattoi tehdä omasta pilsistään vaaleaakin vaaleamman, ja ajan estetiikkaan sopivan; tämä heilautti heidän tuotantolukunsa 2 miljoonan hehtolitran paremmalle puolelle.  

Vuosien 1965–85 välillä Warsteiner mutta myös Bitburger ja Veltins kasvattivat kokoaan viisinkertaisiksi. Kaksin- tai kolminkertaisesti kasvoivat myös monet muut pils-merkit kuten König, Krombacher tai Jever (Bavaria St. Pauli).

Höllhuberin ja Kaulin mukaan “hyvin monet juovat [pilsiä], koska se on aikakauden juoma. On paha tilata exportia, jos ringissä tilataan pilsiä. Sehän näyttäisi siltä, ettei ole makua eikä rahaa.”

Kirjoittajat tekevät 80-luvun loppuvaiheilla ehkä hiukan hutiin osuneen ennustuksen, että yhä vetisempään suuntaan ajautuvan pils-muodin vastavoimaksi kehkeytyisi exportin kosto. Jos tästä pieniä merkkejä olikin ilmassa, aivan toisenlaiset muodit vetivät lopulta pitemmän korren. Näistäkin Saksan olutoppaassa toki kerrotaan – vehnäoluista, uusista käsityöpanimoista ja muusta – mutta jääkööt ne tulevaan postaukseen.

(Kuvat: Flickr.com, Roger W, CC BY-SA 2.0.)

Belgialaiset oluet Tuulensuun joulukalenterien ylijäämistä

Tampereen Gastropub Tuulensuu myi joulukuun ensimmäisenä päivänä belgialaisia oluita, jotka olivat jääneet myymättä baarin omissa joulukalentereissa. Siirryimme nyt viikonloppuna Kallion kotioloista pariksi päiväksi maaseudun rauhaan, ja minulla oli joulunajalta neljä tällaista olutta vielä reissussa mukana.sdr

Kaikki neljä olivat peräisin Belgian kaikkein uusimman panimoaallon tekijöiltä, mikä oli mielenkiintoinen lähtökohta. En Stoemelings ja No Science ovat “oikeita” panimoita ja majailevat Brysselin mahtavien Tour & Taxisin rahtivarastojen nurkilla. Bossuwé ja De Circus Brouwerij ovat puolestaan kiertolaisvalmistajia, jotka molemmat toimivat Kortrijkin suunnalla, mutta oluet on tuotettu eri panimoilla vaikkakin samalla seudulla.

Tietysti nykytyyliin pari näistä oluista on tehty kollaboraationa muiden panimoiden kanssa; tällä kertaa yhteyksiä on ollut Kanadan suuntaan. En Stoemelingsin pilsneri Papy Vandepils (5 %) on yhteistyöolut Edmontonin Blind Enthusiasm Brewingin kanssa. No Sciencen grisette Fade to Grey (3 %) on puolestaan quebeciläisen Le Trou du Diable -panimon kanssa juonittu.

Papy Vandepils olikin tällä kertaa suosikkini neljän uudehkon belgialaisen tuotteen sarjasta. Se oli tšekkiläiseen uuden aallon pilsneriin viittaava luomus, eli esikuvana on ehkä itse Pilsner Urquellin suodattamaton puutynnyriversio – tai jokin siitä inspiroitunut humalavetoinen pilsneri. Omaan suuhuni se oli kuitenkin niitä kuivempi ja mineraalisempi, ja monien belgialaisten pienpanimo-oluiden tapaan voimakkaan hiilihapon kyllästämä.

Yllättäen Bossuwén Pale Alien Abduction -niminen pale ale (4,6 %) oli jotenkin tunnelmaltaan saman tyyppinen olut. Tietysti sen edustamaan amerikkalaiseen tyyliin kuuluu vähän erilainen humalointi ja hedelmäisempi tuoksu ja maku, mutta nämä eivät tällä kertaa paljonkaan viiranneet Atlantin taakse. Olut oli tyylilajistaan huolimatta jälleen belgialaisen mausteinen ja kivennäispitoinen, eivätkä mitkään tutut amerikkalaiset makumaailmat (havut ja sitrukset tai trooppiset hedelmät) sitä kovin voimakkaasti hallinneet. Olut oli myös väriltään odotuksia vaaleampi.

Fade to Grey oli puolestaan hyvin hiivainen olut, vain 3-prosenttisena varsin kevyt, mutta belgialaiseen tapaan siinä oli vähintäänkin lupaus maukkaasta ja mielenkiintoisesta oluesta. Grisettestä kirjoitin viimeksi kolme päivää sitten, ja tämän tunkkaisista historiankirjoista esiin kaivetun oluttyylin toinen tuleminen on selvästikin käsillä myös Belgiassa. Pitäisi joskus käydä näissä panimoissa haastattelemassa tekijöitä ja kysyä, mikä heidän filosofiansa on tämän reilu sata vuotta sitten ensimmäistä kukoistuskauttaan eläneen oluen valmistuksessa.

Fade to Grey on IBU-lukemiensa (40) puolesta melko katkera olut. Täytyy myöntää, etten ole löytänyt grisettestä niin paljon tietoutta, että osaisin sanoa, ovatko korkeat katkerot tässä hyvä asia vai ei. Pieni epäilys heräsi, että humalalajikkeita olisi tuotu Uudesta maailmasta. Sen sijaan De Circus Brouwerijn Ringmaster -portteri (4,5 %) ei ole katkera lainkaan. Siinä tuoksuvat kahvi, salmiakki ja multa, ja maku on samaa maata, hieman suklaata mukana ja aavistus tuhkaa. Tämä on melko kevyt olut, joka olisi ehkä hyötynyt muutamaa prosenttia vahvemmasta rungosta, mutta sitten sitä ei olisi toisaalta saanut myydä Tuulensuun joulukalenterin valikoimassa…

Todetaan vielä, että Ringmaster on valmistettu ’t Gaverhopke -panimolla, joka on ollut olemassa jo vuodesta 1994 eli on pitkän linjan tekijä. Pullo osoittautui suihkulähteeksi, mitä Belgiassa yhäkin melko usein tulee vastaan. Ei kuohunta uskoakseni kyllä makuun vaikuttanut, eikä olutta siinä paljon ehdittykään hukata. Satsin toinen kiertolaisolut eli Pale Alien Abduction on puolestaan tehty Eutropius-nimisellä panimolla, joka on toiminut vuodesta 2011 asti nimekkään Alvinnen entisissä tiloissa Kortrijkin kehätien tuntumassa.

Belgian pienpanimokenttä muuttuu nyt – kuten muissakin maissa – sen verran vauhdilla, että perässä ei ole ihan vaivatonta pysytellä. Joe Stangen ja Tim Webbin Good Beer Guide Belgium pitää sentään kattavasti kirjaa pysyvämmistä panimolaitoksista, mutta kiertolaiskulttuurin päiväperhoja ehtii luultavasti GBGB:n painosten välillä sekä syntyä että kuolla. Mielenkiintoista on nähdä, miten uusimman olutbuumin belgialaiset ilmentymät jatkavat kehitystään sitten, kun Eurooppa aikanaan pääsee viruksen ikeen alta.

Olutkoira raiteillaan #2: Hampuri

Jos Kööpenhaminassa poikkeamiseen oli aikaa vain kaksi tuntia, Hampurissa vietimme ruhtinaalliset 24 tuntia. Ennustettu sadekaan ei ehtinyt tulla niskaan kuin aamulenkillä. Hansakaupunki siis näytti meille niin ystävälliset kasvot kuin marraskuussa on mahdollista. Hotelli oli valittu läheltä rautatieasemaa, mutta sekään ei olisi ollut välttämätöntä, koska saavuimme iltakahdeksan maissa Tanskasta ja toisaalta yöjuna Zürichiin lähtisi vasta seuraavana iltana.

Hampuri oli pitkään yksi Euroopan oluenvalmistuksen merkittävimpiä keskuksia. Sikäläinen olutkenttä muistuttaa ehkä nykyään enemmän Pohjoismaiden tai Hollannin suurkaupunkeja kuin esimerkiksi Müncheniä tai Kölniä. Iso Holsten hoitaa pilsnerin panemisen ja pienpanimot ovat enimmäkseen nuoria, monesti amerikkalaisten innoittamia. Tämä hankauskohta globaalin craft beerin ja konservatiivisemman saksalaisuuden välillä on aina kiinnostava, mutta mitään erityistä Hampuri-pintaa siitä on vaikea löytää. En kyllä mitään tarkkaa tutkimusta yrittänytkään tehdä Hampurin craft-skenestä.

Kaupunki oli minulle ennestään tuntematon, ja sateen lakattua lähdimme hotellilta St. Georgin alueelta katselemaan keskustaa. Hampuri vaikutti komealta ja porvarilliselta kaupungilta, josta jotkin osat ovat säästyneet toiselta maailmansodalta ja muilta mullistuksilta hyvinkin. Toisaalta esimerkiksi vanhaa kaupunkia on pitkälti korvattu moderneilla, vähän kolhon näköisillä toimistorakennuksilla. Raatihuone oli näyttävä ilmestys, kanavia risteili siellä täällä ja monet kadut olivat tyylikkäitä, kuten Neues Wall, jossa poikkesimme Felix Judin kirjakaupassa.

Satama oli toista maata. Söimme lounasta Groβe Elbstraβen tukkutorilla, jossa monien kalakauppojen yhteydessä oli ravintola tai ainakin myytiin take away -kalaleipiä. Atlantic-kalakaupan BistrOcean oli tunnelmallinen, aidon oloinen ja erittäin suosittu paikka. Söin hummeriragun paistetuilla perunoilla ja matkaseuralainen sai runsaan lautasellisen eri tyyppisiä katkarapuja, sillejä ja mustekalasalaattia. Jever Pilsener oli hyvä ruokajuoma, koska siinä on hiukan enemmän humalan puraisua kuin monissa peruspilsnereissä.

Juuri noilla nurkilla satama-alueen vanhaa rakennuskantaa on säilynyt mukavasti, samoin tietysti mahtavassa Speicherstadtissa. Siellä kanavia reunustavat punatiiliset varastokolossit edustavat komeinta eurooppalaista teollisuus- ja logistiikkarakentamista. Jättiläisvarastojen kautta kulkee kuulemma iso osa Euroopan itämaisten mattojen kaupasta, ja monessa rakennuksessa mattokasoja näkyikin. Myös monenlaista it-firmaa ja innovaattoria tuntui ylemmissä kerroksissa toimivan. Juomaa tai ruokaa hakeville varastokorttelit eivät ole Hampurin anteliaimpia alueita, mutta toisaalta sekä keskusta että Hafencity ovat lähellä. Arkkitehtuurin ystäville toinen must-paikka, Kontorhausviertel 1920-luvun toimistotaloineen on aivan kivenheiton päässä.

Hafencityn suunnalta löytyy upea uusi konserttitalo Elbphilharmonie, ja siellä sen sijaan on oluenystäville nähtävää. Störtebekerin panimo pitää talossa ravintolaa ja pientä baarikahvilaa. Suomen kaupoissa heiltä nähdyt oluet eivät ehkä ole ihan Saksan kiinnostavimmasta päästä, mutta koko sortimentti on paljon laajempi ja se on saatu tässä ravintolassa toimimaan minusta hyvin sekä ruoan kanssa että omillaan. Itse maistamani oluet Eis-Lager ja Nordik Porter kuuluivat neljä eri oluttyyliä kattavaan ”Eisbock-listaan”. En tiedä oliko vahva portterikin tehty vettä pois jäädyttämällä kuten Eis-Lager. Molemmat olivat yli 9-prosenttisia ja varsinkin Eis-Lager oli onnistunut ruokaparitus mausteisen tonnikalatartarin kanssa.

Störtebeker on Stralsundista, ei siis hampurilainen panimo. Muutenkin lähialueiden ja muun Saksan oluet olivat kaupungissa monipuolisesti esillä – kaikki kapakat eivät suinkaan olleet Holstenin kilven alla. Hotellin lähibaari, perinteikäs Zum alten Ritter tarjosi Barren panimon pilsneriä ja dunkelia Nordrhein-Westfalenista, ja näistä jälkimmäinen oli yllättäen pintahiivaolut. St. Georgin pääkadun Lange Reihen baareissa näkyi yhtä hyvin Hampurin pienpanimoiden Ratsherrnin ja Wildwuchsin kuin Münchenin suurten lager-panimoiden kylttejä. Monet vanhat preussilaiset pils-merkit kuten Veltins, Bitburger ja Warsteiner olivat myös kaupungissa esillä.

Minulla oli ollut epämääräinen ajatus käväistä Bar Oorlamissa, joka on ilmeisesti paikallisen käsityöpanimon Buddelshipin uudehko baari. Se ei kuitenkaan ollut käytännössä auki sinä aikana, kun Hampurissa olimme, joten tuo suunnitelma jäi, enkä muihinkaan kaupungin craft beer -paratiiseihin sitten aktiivisesti pyrkinyt.

Tarjontaahan on 2010-lukulaisen olutkulttuurin saralla Hampurissakin ihan mukavasti, yllä mainittujen lisäksi esimerkiksi panimot Kehrwieder, Bunthaus ja Landgang. Jääköön jotain seuraavaankin reissuun. Sen sijaan perinteisempi panimoravintola Gröninger osui juuri passelisti reitillemme, ja siellä pääsin testailemaan erikoista, tikkunekun väristä pilsiä, jossa ei ollut humalan puraisua oikeastaan nimeksikään. Olutvalikoimaltaan ysärihenkinen kellariravintola oli paikkana samaan aikaan varsin tunnelmallinen että selvästikin tarvittaessa tehokas.

* * * * *

Matka jatkuu yöjunalla Saksan poikki, ja seuraavana aamuna on tarkoitus herätä Zürichissä. Sveitsissä pysähdys on jälleen lyhyt, mutta sitä seuraava etappi Milano toimii majapaikkanamme vähän pitempään. Milanosta käsin naputellaan matkan seuraava postaus, ja siinä todennäköisesti ainakin joitakin tuoreita havaintoja Italian olutkuvioista.    Huomautus 2019-11-06 001127ham1Huomautus 2019-11-06 001127ham2Huomautus 2019-11-06 001127ham3Huomautus 2019-11-06 001127ham4Huomautus 2019-11-06 001500ham5

 

Viiden tähden pilsneri

Hesarin olutraadit ovat usein perusasioiden äärellä. Tämä tekee niistä joidenkin olutsomettajien mielestä turhan ”old school” -henkisiä, mutta jos katsoo asioita muillakin akseleilla kuin vanhanaikainen–moderni-jaolla, perusasioistakin löytyy monia puolia. Ja joka tapauksessa on kiinnostavaa, miten suhtautuminen perusasioihin muuttuu sekä ajassa että sen mukaan, kuka puhuu.

Suomen olutfoorumeilla pilkahtaa toisinaan pieni jännite olutihmisten vanhan koulukunnan – eli viime vuosituhannella aloittaneiden ammattilaisten – ja nuoremman polven craft-junnujen välillä. Yhtenä kitkan purkautumismuotona ovat ajatukset pilsnerin roolista olutkentässä. Vanhoille pilsneri on kuninkuuslaji, jonka mestariksi halajavan kannattaa katsoa nöyränä Saksan suuntaan. Nuorille Saksan bulkkipils on kaukaa kierrettävää ”ötkeriä” – tai pelkkää ilmaa. Ainakin vähän kärjistäen.

Saksalainen pilsneri on kuin hento akvarelli: tarkkoja siveltimenvetoja valkealla taustalla. Kyse ei ole siitä, että kaikki maut vaimennetaan, jotta päästäisiin pienimpään yhteiseen nimittäjään. Sen sijaan maisemasta pitää saada niin vähäeleinen, että jokin keskeinen elementti – tässä tapauksessa kai humala – korostuu hukkumatta taustaan. Maltaan ja muidenkin osasten pitää olla täydellisessä tasapainossa, koska pienikin särö häiritsee.

Hesarin raati ei löytänyt pilsnereitä testaillessaan tällä viikolla yhtään viiden tähden tuotetta. Neljään tähteen parhailla pisteillä ylsi König Pilsener, jo 1990-luvulta Helsingin baareista tuttu könäri. Toinen klassikko, tšekkiläinen Urquell oli kakkonen, ja raadin mukaan selvästi näiden jäljessä kolmantena tuli baijerilainen Tucher. Nämä ovat muuten kaikki suurten panimokonsernien tuotteita, Urquell vieläpä monikansallisen – jos sillä on mitään väliä.

Mikä sitten olisi viiden tähden pilsneri, jos ei esimerkiksi Urquell tai jokin testin saksalaisista klassikoista?

Silloin kun craft beer -väki intoilee pilsnereistä, ”rapsakkaa humalointia” oluttyylin ominaisuutena tulkitaan hieman eri tavalla kuin siinä maailmassa, jossa König on kuningas. Vaikkapa Birrificio Italianon Tipopils, joita ostin viikonlopuksi pari kappaletta Öl Ut -kaupasta, luottaa kuivahumaloinnista saatavaan humalankukan puraisuun. IBUja on puolitoista kertaa enemmän kuin Königissä. Yhteensä neljää eri Hallertau-alueen humalaa sisältyy reseptiin.

Tipopils on kerännyt esimerkiksi Ratebeerissä 94 pistettä (tyylipisteet 100), kun taas Saksan tutut nimet König, Bitburger, Veltins, Flensburger ja muut jäävät niukasti 20 pisteen paremmalle puolelle. Isot saksalaiset kiikkuvat siis reittaajien mielestä heikon ja välttävän rajamaastossa, kun viiden tähden tavaraa on esimerkiksi tuo italo-pils.sdr

Kotimaiset pienpanimopilsnerit eivät välttämättä tarjoa saksalaista minimalismia nekään, vaan jyräävät ruohon ja heinän tuoksulla. Usein on mahdotonta estää aivoja tuomasta keltaisen Kukko-tölkin kuvaa mieleen. Kukossa ei ole mitään pahaa, mutta monet Suomen pienpanimoiden pilsnerit sijoittuvat mielestäni johonkin hankalasti määriteltävään maastoon keveiden teutonipilsnerien, raskaampien tšekkitulkintojen ja kikkelihumaloitujen craft-pilsien välillä.

Olisi ollut hyvä, jos esimerkiksi Hesarin raati olisi saanut nostettua yhden pilsnerin kirkkaasti viiden tähden olueksi – olipa se sitten jokin saksalaisen rapea, matalan profiilin pils tai naapurimaan svetlý ležák. Tätä tarvittaisiin signaaliksi siitä, ettei dry hopping tai jokin muu kikka ole välttämätön edellytys pilsnerin nousemiseen korkeimmalle korokkeelle.

Tšekkiläinen pilsneri on virtahepo tasting-huoneessa, mikäli pilsnerin laatukriteerit otetaan tiukasti Josef Grollin kotimaasta. Tšekkiversioissa voi olla diasetyyliä ja moniulotteisia, karamellisia maltaan flavoreita, joista saksalainen kepeys ja rapeus on kaukana. Esimerkiksi Beer Judge Certification Program ei lokeroi näitä oluita pilsner-otsikon alle lainkaan vaan ”Czech premium pale lager”.

Jos pilsneri nimenomaan saksalaisessa olomuodossaan korotetaan kuninkuuslajiksi, sen edustajien joukosta pitää löytyä täydellisiä 100 pisteen tai viiden tähden oluita. Näitä saa ilmiantaa kommentteihin: maistan mielelläni. Jos taas jokin tšekkijuttu – esimerkiksi suodattamaton Urquell – on pilsnerien kuningas ja kuninkaiden pilsneri, senkin kai voi sanoa suoraan.

Tšekki, osa 4: Plzeń – pilsnerin päämaja vai jotain muuta?

–Saisinko paikallista pilsneriä, kiitos?

–Anteeksi, en ymmärrä.

Tuntuu, että jossain päin Tšekkiä tuollainen keskustelu baarimikon kanssa saattaisi olla mahdollinen. Vaikka Tšekki on tunnetusti pilsnerin (tai Pilsenerin) kotimaa, eihän missään niitä näy – muita kuin se yksi, Urquell. Ei ainakaan jos hanalätkiä, juomalistoja tai pullojen etikettejä tuijottaa. Pilsner on Urquell ja Urquell on pilsner. Muut ovat jotain muuta. Paikallista pilsneriä on vain Plzeńissä.

Saatan vähän liioitella. Ulkomaiset olutasiantuntijat ovat jo varmaan onnistuneet opettamaan tšekeillekin, että kaikki heidän vaalea oluensa on pilsneriä, vaikka sen paikallinen nimi on světlý ležák (vaalea lager) tai miedoimmillaan výčepní (hanaolut). Onhan angloamerikkalainen olutmaailma saanut monet belgialaisetkin käyttämään luostari- ja muista pintahiivaoluistaan sanaa ale, joka ennen merkitsi Belgiassa yksinomaan brittiläistä pale alea.

On jo sinänsä hieman ärsyttävää, että globaali olutterminologia syrjäyttää paikallisen kielenkäytön: autenttisuuden tuntu kärsii. Toinen ongelma on se, että koko tšekkiläisen lager-kentän kolonisointi kansainvälisen pilsner-käsityksen alle voi hämärtää myös käsitystä siitä, mitä tšekkiolut on. Ulkomainen näkemys siitä, mitä pilsneri on, perustuu yleisemmin saksalaiseen pilsneriin: hyvin vaaleaa, kevyttä, rapean humalaista.

Jos tämän ajatuksen yleistää suoraan koskemaan myös tšekkioluita, kohtaamiset voivat olla aika odottamattomia. Humala ei välttämättä hallitse olutta juurikaan, tai olut voi olla tumman kullankeltaista, hyvin maltaista, hedelmäistä, diasetyylistä, hiivaista, melkein mitä vain, panimosta riippuen. Tiedän, että Ratebeer, Untappd ja BeerAdvocate erottelevat ”Czech Pilsnerin” muista pilsnereistä, mutta p-sana ohjaa silti ajatuksia. Edellisistä poiketen BJCP:n olutkategorioissa asia on esitetty muuten aika hyvin, ehkä enemmänkin tšekkiläisestä näkökulmasta.

Oma Tšekin matkamme eteni viidentenä päivänään itse pääkallonpaikalle eli Plzeńiin ja Urquellin panimolle. Tarkoitus oli osallistua siellä ihan normaalille maksulliselle, englanninkieliselle turistikierrokselle. Tätä ennen kiersimme vanhassakaupungissa sijaitsevan panimomuseon näyttelyn, jossa siinäkin keskityttiin paljolti nimenomaan Urquell-panimon historiaan ja esineistöön. Panimomuseon luota lähtee myös kierros vanhankaupungin alla risteilevään kellarikompleksiin (jossa emme käyneet), tunneleita on tässä kohtaa kilometreinä jopa enemmän kuin itse panimon alla. Kaiken kaikkiaan Plzeń on Böömin toiseksi suurin kaupunki Prahan jälkeen ja täällä on paljon muutakin nähtävää, esimerkiksi maailman kolmanneksi suurin juutalainen synagoga.cof

cof  cof

Urquellin alkulähteillä

Käykää Urquellilla, jos käytte Tšekissä. Sanotaan tämä nyt ilmaisena mainoksena heti kärkeen.

Plzeńiin on Prahasta alle puolentoista tunnin junamatka, ja panimo on hyvin lähellä rautatieasemaa. Kierros Urquellilla on melko pitkä, 1 tunti 40 minuuttia, mutta ei se tunnu erityisen pitkältä. Jos kierroksen jälkeen nälättää, hyvät sapuskat saa joko panimoalueelta Na Spilce -ravintolasta, tai esimerkiksi vanhastakaupungista panimomuseon naapurista Na Parkánusta. Vanhaankaupunkiin kävelee panimolta nopeasti.

Vaikka kuinka naputtaisin kansainvälisestä olutsanaston käytöstä, sitä tosiasiaa ei pääse pakoon, että Plzeń oli se kaupunki, josta vaalean lagerin voittokulku vuonna 1842 käynnistyi. Tuon vuoden marraskuussa juotiin ensimmäisen kerran uuden Měšťanský Pivovar v Plznin eli Pilsenin porvaripanimon kultaista olutta. Jo samana vuonna sitä juotiin ensi kerran myös Prahassa ja seuraavalla vuosikymmenellä keisarikunnan pääkaupungissa Wienissä ja monissa muissakin kaupungeissa.

Urquell, tai tšekkiläisittäin Prazdroj (”Alkulähde”), oli jo varhain iso olut. Sen nousu ajoittuu teollisella skaalalla tapahtuvan oluenpanon yleistymisen vuosikymmeniin. Vuoteen 1877 mennessä Urquellista oli tullut Tšekin suurin panimo. Vuonna 1913 sen kapasiteetti oli jo miljoona hehtolitraa vuodessa eli puolet nykypäivän kapasiteetista. Tuon aikaisia kattiloita on käytetty aivan viime vuosiin saakka, ja melko äskettäin oluita vielä kypsyteltiin terästankkien sijaan puutynnyreissä panimon valtavassa kellarilabyrintissä.

Siinä missä Urquell on paistatellut paikallisten ja ulkomaisten oluenystävien suosiossa jo 175 vuotta, vanhat tšekkiläiset pintahiivaoluet saivat väistyä jo 1800-luvun lopulla. Pilsnerin huikea kasvu edesauttoi tätä kehitystä. Erilaisia tummia ja puolitummia lagereita on toki säilynyt nykypäivään, mutta kultainen pilsneri ja muut siitä inspiroituneet vaaleat oluet ovat omineet Tšekissä kuten muuallakin leijonanosan oluenjuojien huomiosta.

En usko, että kovin monet globaaliin megaluokkaan kuuluvat panimot ovat kuitenkaan nykypäivän olutfriikeille vierailemisen väärtejä. Urquell on useimmista muista jättiläisistä poiketen onnistunut silti säilyttämään laadukkaan, historiatietoisen ja jopa mielenkiintoisen oluen imagon. Sen olut saa myös paljon parempia pisteitä Ratebeerin tyyppisissä palveluissa kuin muiden vastaavien suurpanimoiden peruslagerit. Ei huippulukemia – paitsi suodattamattomana – mutta kuitenkin.

cofJa näin on siitä huolimatta, että panimo on ollut ulkomaisessa omistuksessa jo vuodesta 1999 (ensin South African Breweries/SABMillerillä ja nykyisin japanilaisella Asahilla) ja tuottaa tosiaan pari miljoonaa hehtolitraa olutta vuodessa. Samalle tontille rakenteilla oleva uusi panimorakennus nostaa kuulemma tätä kapasiteettia jatkossa vielä puolella.

Mistään pienestä käsityöpanimosta ei siis ole kyse. Urquell on ikivanha globaali brändi, jota löytyy lentokentiltä, hotellien baareista sekä ravintoloista, joita olut ei voisi vähempää kiinnostaa. (Jos Plzeńin Urquell-panimo olisi oma itsenäinen yhtiönsä irrallaan Asahin omistamasta Plzeňský prazdroj -konsernista, joka panee myös muun muassa Gambrinusta, se mahtuisi – ironista kyllä – helpostikin amerikkalaiseen käsityöoluen määritelmään tuotantoluvuillaan.)

Panimoprosessista ei ole ilmeisesti tingitty vuosikymmenten mittaan niin kauhean paljon. Lagerointiaika on reilut viisi viikkoa, joka on samaa luokkaa kuin panimon alkuaikoina 1800-luvulla (vaikkakin paljon vähemmän kuin Budvarin 90 päivää). Panimokierroksella korostettiin kovasti joitakin prosessin perinteisiä yksityiskohtia kuten kolmoismäskäystä ja kattiloiden alla palavaa tulta, joka oppaan mukaan karamelisoi osan maltaasta.

En nyt osaa sinänsä verrata tätä muiden lager-panimojen käytäntöihin, mutta jotain kertonee sekin, että täysin maallikoille suunnattuun kierrokseen oli ympätty aika paljon tällaista prosessifaktaa, jolla Urquell omasta mielestään erottautuu muista. Maltaita ja panimon käyttämää Saaz-humalaa (Žatec semi-early red-bine) päästiin maistelemaan. Pullotushihnojakin pällisteltiin.

Kierroksen huipentuma oli joka tapauksessa suodattamattoman, muutama viikko sitten pannun oluen maistaminen suoraan tynnyristä laskettuna panimon vanhoissa kellarikäytävissä. (Vaikka tynnyrikypsytyksestä on Urquellilla periaatteessa luovuttu, sitä tehdään pienessä mittakaavassa tällaisia tarkoituksia varten.) Tynnyrin kyljestä näki, mikä hiivaerä oli kyseessä ja paljonko oluen lämpötila oli ollut minäkin maaliskuun päivänä. Vanhojen tynnyreiden ja tuoreen oluen yhdistelmä tuollaisessa muinaisessa miljöössä on niin maaginen kokemus, että unohtaa tuhansien turistien vuosittain parveilevan tuolla samalla käytävällä ja samalla asialla. Matkan varrella esiteltiin myös 1800-luvun jääkellareita.

Maistellessamme totesimme, että lasissa on nyt maailman parasta pilsneriä, ja ettei kellään ole oikeastaan kovin hyviä perusteita olla toista mieltä. Tämä on niitä harvoja hetkiä nykymaailmassa, joissa corporate 100, craft 0. En kiistä sitä mahdollisuutta, ettei Urquellin laatu olisi kokonaisuutena voinutkin heikentyä vaikkapa viimeisen 20 vuoden aikana, mutta täällä kaiken alkulähteillä tuntui siltä, että asiat olivat edelleen melkoisen hyvin. Oma arvonsa on silläkin, että tämä nimenomainen panimo keskittyy vain tähän yhteen ainoaan olueen.cof

mde

Salakuljettava munkki ja muita satuja

Maailman kuuluisimpien oluiden ja oluttyylien tarinoihin liittyy usein sekä oikeaa historiaa että hyvien jutuniskijöiden keksimiä, fantasiamaailmaan kuuluvia yksityiskohtia. Tämä pätee jonkun India pale alen (IPA) historiaan yhtä hyvin kuin pilsnerinkin. Urquell-panimon alkuvaiheista on kerrottu esimerkiksi sellaista tarinaa, että saadakseen himoittua pohjahiivaa Plzeńin porvareiden oli salakuljetutettava sitä Baijerista. Yhden version mukaan hiivan salakuljettajana toimi ”eräs munkki”.

Olutkirjoittaja Evan Rail, joka on lukenut tšekkiläisen oluen historiaa paikallisista alkuperäislähteistä, on ampunut alas joitakin virheellisiä Urquell-faktoja. Hän on muun muassa osoittanut, että Plzeńin porvarien haluama pohjahiiva ostettiin Baijerista, ei salakuljetettu. Tarina munkista on sitä paitsi outo senkin takia, että Baijerin luostarit oli maallistettu jo Napoleonin aikaan, eikä maa siksi suinkaan kuhissut mitään oluenpanijamunkkeja.

Rail on myös kyseenalaistanut Urquellin – ja monien muiden – viljelemän käsityksen siitä, että plzeńiläinen olut ennen Urquellia oli laadultaan äärimmäisen huonoa. Tarinahan kertoo, että kaupunginisät kaatoivat sitä vuonna 1842 tynnyrikaupalla maahan todistaakseen kipeää tarvetta uudelle panimolle. Rivien välistä olisi siis tarkoitus lukea, että kaupungin oluenpanijat eivät olleet osanneet tehdä vanhasta pintahiivaoluesta riittävän tasokasta ja että baijerilaistyylinen lager tarjosi vastauksen laatuongelmaan.

Todennäköisempää on, että paikallista olutta oli vain myyty turhan kalliilla Baijerista ja muualta Böömistä hankittuun tuontiolueen nähden. Liian hintava paikallinen olut jäi näin jälleenmyyjien kellareihin ja happani, kun taas tuontiolut vietiin tuoreena ja edullisena käsistä. Porvarispanimo, josta sittemmin kehkeytyi Pilsner Urquell -niminen yritys, syntyikin nimenomaan tarpeesta pelastaa Plzeńin oluen vanha maine.

Aiemmilla vuosisadoilla Pilsener Bier (silloin kai lähinnä pintahiivainen vehnäolut) oli nimittäin ollut laajalti tunnettu hyvä ”brändi”, ja tämä status haluttiin palauttaa sille – ennen kaikkea kotikaupungissa mutta tilaisuuden tullen myös muualla.

Tässä toden totta onnistuttiin. Jopa kaukaisessa Suomen suuriruhtinaskunnassa Sinebrychoffin panimo pani ensimmäisen böömiläisoluensa koemielessä jo vuonna 1861 – oliko tämä pilsener-tyyppistä? Helsingissä pilsneristä muodostui kuitenkin alkuaikoina Sörnäisten panimon erikoisuus, ja suuri Sinebrychoff palasi apajille vakituisemmin vasta 1890-luvulla.

Dobrány ja hyvän oluen hotelli

Plzeńin kaupungissa on isojen Urquellin ja muiden Asahi-panimon tuotantolaitosten lisäksi viitisen pienpanimoa. Näitä en osaa sen kummemmin suositella, koska panimomuseon ja Urquell-vierailun jälkeen suuntasimme oman matkamme kohti Slavkovský lesin eli Keisarinmetsän vuoristoa. Todennäköisesti Plzeńin suurpanimo pyhiinvaeltajineen tarjoaa kaupunkiin otolliset olot myös pienemmille yrittäjille. Entisajoista poiketen he eivät näyttäydy ehkä lainkaan Urquellin kilpailijoina vaan elävät sen kanssa jonkinlaisessa symbioosissa.

Myös muualta Plzeńin läänistä löytyy olutkohteita. Jos etsit yöpaikkaa kaupungin lähistöltä, Dobrányn kylän keskustorin laidassa on päivystänyt jo nelisentoista vuotta panimohotelli nimeltä Modrá Hvězda (”Sininen tähti”). Maaliskuun lopussa hotellilla oli hiljaista, ja vastaanottona toimi baaritiski, jossa muutama paikallinen kaljankittaaja tiiraili tulijoita. Tuntui hetken melkein siltä, että olimme vuoden ensimmäiset ulkopaikkakuntalaiset vieraat. Ehkä sisäänkirjautuminen on sesonkiaikaan astetta professionaalimpi, nyt saimme hieman ihmetellä aluksi meininkiä.

Ylimmän kerroksen huoneemme oli aluksi kylmillään, mutta patteri lämmitti sen pian. Autioita käytäviä reunustivat talon panimon vuosien varrella voittamat lukuisien olutkilpailujen palkinnot ja diplomit. Majoituskapasiteetti ei ollut pienimmästä päästä, huoneita oli reilut parikymmentä, eli kesän kiireisimpään aikaan täällä tosiaan voi kuvitella olevan vilkkaampaa. Kun laskeuduimme illemmalla syömään alakerran ravintolaan, totesimme, että suurin osa pöydistä oli kuitenkin täynnä – osa varmasti paikallisia, osa kai muita yövieraita.

Hanasta juotuina Dobřanská Hvězda -oluet olivat oikein mainioita. Panimon kevein tuotos, Dobřanská Desítka 10° on ollut nettiarvioista päätellen toisinaan vaihtelevassakin kunnossa, mutta nyt se oli mielestäni tikissä. Suodattamattoman miedon lagerin humalaolemus oli pikemminkin mausteinen kuin hedelmäinen, hiiva antoi herkullista taustatukea, mutta kokonaisuus oli kuitenkin tuoreen ja raikkaan oloinen.

Řezané 13° oli puolestaan puolitumma, itse asiassa sana řezané-termi tarkoittaa vaalean ja tumman oluen sekoitusta pikemminkin kuin meripihkan väriseksi pantua olutta. Tämä oli melko tyylikäs toffeereunainen olut, jolla oli vahva kahviliköörinen kaikupohja. Tumma Tmavý Speciál 14° toimi sekin lajissaan ihan hyvin, edellisestä hieman mustempiin makuihin vievänä illan lopetuksena. Panimoravintola, joka osaa hommansa sekä ruoan että juoman saralla, ja jonka yläkerrasta löytyy suhteellisen miellyttäviä huoneita, on oikeastaan hotellirintamalla omasta mielestäni paras mahdollinen onni.cof

mde

Vedenjakajalla: belgialaisen oluen kuohuntaa 1970-luvulla

Isosetä valmistautui maailman lager-markkinoiden valtaamiseen. Veljenpojanpoika osti ikivanhan lambic-panimon ja alkoi asetella peruskiviä artesaanioluen paluulle.

On kohtuullisen hauskaa, että kaksi Boon-nimistä miestä teki kumpikin sarallaan valtavan työn belgialaisen oluen kahden pääasiallisen suuntauksen edistämisessä reilut neljä vuosikymmentä sitten.

Isosetä Raymond oli Belgian suurimman panimon Artois’n toimitusjohtaja, ja hänen missionaan oli yhdistää maan kaksi johtavaa lager-merkkiä, Stella Artois ja Jupiler, ja lähteä sen jälkeen ostelemaan muiden mantereiden merkittävimpiä panimoita. Raymondin ajattelutavan mukaisesti Artois’ta tuli ensin Interbrew, sitten InBev ja lopulta maailman kaikkien aikojen suurin panimoyhtiö Anheuser-Busch InBev.

Frank Boon, Raymondin veljenpojanpoika, oli toista maata. Hän hankki omistukseensa vuonna 1975 katoamaan tuomitun vanhanaikaisen lambic-panimon Brysselin lähistöltä ja päätti näyttää, että muinaisella villihiivaoluella on yhä paikkansa tulevaisuuden olutbaareissa. Frank näet kuului sukupolveen, joka alkoi vähitellen kyseenalaistaa edellisen polven vimman tuhota vanhaa uuden alta, olipa kysymys arkkitehtuurista, luontoarvoista tai elintarviketeollisuudesta.

Frank-Boon_Flickr_Jeff-Alworth_CC-BY-2-0

Frank Boon kuvattuna panimollaan yhden pienemmistä tynnyreistään edessä. Kuva: Jeff Alworth, Flickr.com, CC BY 2.0.

 

Avaruusaika oli tanskalaisen pilsnerin valtakautta

Isosetä Raymondin 1970-luvulla esittämä ennustus siitä, millaista belgialainen olut tulisi olemaan vuosituhannen vaihteessa, on karmaisevan huono. Itse asiassa se olisi tietenkin paljon karmaisevampi, ellei se olisi niin huono:

Vuonna 2000 Belgian olutkentällä on tilaa yhdelle tai kahdelle isolle lager-panimolle, yhdelle Dortmunderin valmistajalle ja yhdelle trappistipanimolle. Kaikkien muiden kohtalona on kadota. 

Tällaisen profetian voi esittää vain, jos pää on tarpeeksi syvällä itse luodun giganttisen korporaatiomaailman takapuolessa. Vanhemman Boonin vaisto oli varmasti pettämätön silloin, kun piti raivata markkinaosuuksia nukkavieruilta, pelisilmänsä hukanneilta alueellisilta panimoilta. Mutta hänellä ei ilmeisesti ollut hajuakaan siitä, mitä merkitsi, että seuraavien sukupolvien kiinnostus kohdistui aitoihin kansanomaisiin olutperinteisiin ja niiden vaalijoihin.

Tai siitä, että tuosta segmentistä tulisi ajan mittaan tuottava osa belgialaista olutteollisuutta. Mutta neljän vuosikymmenen takaisesta näkökulmasta Raymond Boonin näkemys on enemmän tai vähemmän ymmärrettävä. Katsotaanpa ensin, millaisessa maailmassa hän uransa huipulla operoi.

1950–1970-luvut olivat olleet Belgiassa kuten muuallakin aikaa, jolloin panimoiden määrä jatkoi rajua laskuaan. Vuodesta 1950 vuoteen 1960 lukumäärä putosi olutkirjailija Wilfried Patroonsin mukaan kolmanneksella (663 panimosta 414 panimoon), ja sen jälkeen käytännössä puolittui kymmenen vuoden välein, niin että vuonna 1970 panimoita oli 232 ja vuonna 1980 enää 120.

En ole itse nähnyt mitään kovin kattavaa analyysiä siitä, mitä kaikkea näiden kolmen vuosikymmenen aikana tarkalleen tapahtui, mutta kaksi oletusta voin lukemani perusteella tehdä.

Ensinnäkin kadonneista panimoista suurehko osa oli luultavasti tehottomia, vanhanaikaisia panimoita, joilla ei olisi ollut kummoisia menestyksen edellytyksiä nykyaikaisilla markkinoilla. Sukupolvenvaihdokset tai muut syyt olisivat tappaneet niitä, vaikka suurpanimot eivät olisi harjoittaneetkaan aggressiivista valtauspolitiikkaansa. Toiseksi: kehityksen myötä kyllä todennäköisesti myös menetettiin monia hienoja paikallisia oluita, jotka ovat hävinneet jättämättä juurikaan jälkiä historian lehdille.

1970-luvulle tultaessa Stella Artois, Raymondin johtaman panimon päätuote, oli Belgian suosituin olut. Saksalaistyylinen pils oli ollut jo vuosikymmeniä ainoa voimakkaasti kasvava tuotesegmentti belgialaisilla panimoilla. Se oli helposti juotavaa, vaaleaa, kirkasta ja puhdasta. Näitä ominaisuuksia lähes kaikki kuluttajat arvostivat.

Nykyajan vinkkelistä katsottuna yksi yllättävimmistä trendeistä Belgian oluthistoriassa oli 1960–1970-luvuilla vallinnut tanskalaisen pilsnerin läpimurto. Mutta kun ajattelee, että pilsneri nähtiin Belgiassa (ja muuallakin) eleganttina, urbaanina, vähän eksoottisen vierasperäisenä oluena – josta oltiin valmiita maksamaan premium-hintaa – niin on ehkä käsitettävissä, että yli 40 prosenttia Belgiassa juodusta tuontioluesta vielä 1980-luvun alussakin tuli Tanskasta.

Carlsberg ja Tuborg olivat kuuminta huutoa. Jopa niin, että Artois lanseerasi oman ”tanskalaisen” pilsnerinsä nimeltä Loburg. Sille kehiteltiin arvokkaan näköinen korkea ja kapea, matalajalkainen lasi. Käsittämätöntä on, että tämä olut on ilmeisesti edelleen olemassa. Itse en ole siihen missään törmännyt. Samoin Brysselistä löytyy yhä Danish Tavern, jonka seiniä koristaa Carlsbergin logo, ja olipa ainakin hiljattain vielä myös Copenhagen Tavern.

Loburg_flickr-James-Cridland_Cc-by-2-0

(C)James Cridland, CC BY 2.0.

 

Mä maalaispoika oon

Kauempana tästä maailmasta ei olisi voinut olla se ympäristö, johon Raymond Boonin nuori sukulaispoika Frank samoihin aikoihin hakeutui. De Vits -nimisen lambic-panimon kotipaikka oli Lembeek, joka sijaitsee tuskin viidentoista kilometrin päässä Brysselistä linnuntietä mutta on vain pieni maalaiskylä Senne-joen penkalla. Vuonna 1975 panimolla ei ollut edes sähköjä, vaan pannuissa poltettiin hiiltä ja joskus kriekin valmistuksesta yli jääneitä kirsikansiemeniä.

Omistajina olivat paikallinen ukkeli René de Vits ja hänen yhtä iäkäs siskonsa, joka nosteli yksinään isoja oluttynnyreitä vinssillä kattiloiden luota ullakolle kypsymään. Sähköjä ei ollut myöskään panimokahvilassa. Talvella, kun päivä meni mailleen viiden aikaan, paikalliset istuivat iltaa kuppilan hämärässä ja joivat lambicia. Emäntä kiersi pöydästä pöytään olutkannu toisessa kädessä ja öljylamppu toisessa. Sisaruksilla riitti työtä aamusta iltaan ja joskus pitkälle yöhön.

Oli selvää, ettei kaksikko enää kauan olisi voinut jatkaa lähes muinaismuistoksi muuttunutta panimoaan. Kun tieto levisi, että Frank Boon oli ostanut De Vitsin panimon ja aikoi jatkaa sen toimintaa, hänen sukulaisensa ja useimmat muutkin pitivät liikeideaa hulluna. Boon näet aikoi osoittaa, että lambic oli erikoisuus, jonka ei ollut tulevaisuudessa tarkoituskaan kilpailla halpuudessa pilsnerien ja muiden massatuotettujen oluiden kanssa. Erikoisuus toi olueen lisäarvonsa ja sen piti näkyä myös hinnassa.

Jotta erikoisoluesta voisi pyytää massalageria korkeampaa hintaa, arvon piti tietysti näkyä myös laadussa. Vanhanaikaisissa tiloissa ja vanhoilla laitteistoilla tämä oli helpommin sanottu kuin tehty. Kun Boon aloitti De Vitsin entisellä panimolla, hän sai tuttavalta lahjaksi metallilastan, jolla entisajan panimotyöntekijät olivat raaputtaneet hiivaa vanhoista gueuze-tynnyreistä. ”Frank, sinä olet ainoa elossa oleva ihminen, joka vielä tietää, mihin tätä käytetään.”

Maailma, johon Boon oli astunut, oli täynnä taikauskon rippeitä – joilla kenties joskus selitettiin oluen vaihtelevaa laatuakin. Hygienian taso panimoissa oli satunnainen, joten pidettiin kiinni vanhoista uskomuksista, kuten siitä, että naisia ei pitänyt päästää avoimen käymisastian lähelle, tai villi hiivakanta häiriintyisi. Monta vuotta Frank Boon hioi lambicin valmistustaitojaan, jotta tuote olisi niin moitteetonta kuin hän toivoi ja että sitä voisi myydä hitusen kalliimmalla kuin vanhaa työväen olutta aikoinaan. Kun belgialainen pienpanimo-olut 1990-luvun alussa lähti nykyiseen nousukiitoonsa, Boonin panimo oli jo iskussa.

Frank Boon on yksi belgialaisen käsityöoluen edelläkävijöistä: hän on tehnyt ehkä enemmän kuin kukaan todistaakseen, että lambicin panemisesta voi muovata nykyaikaisen bisneksen. Boonin voi kuvitella sparranneen samalla myös muutamaa muuta Brysselin ympäristön maalaiskylissä säilynyttä lambic-panimoa ja -sekoittamoa, sekä tietenkin Anderlechtin ihmettä Cantillonia, joka on myös nykyisen craft-väen lempilapsi.

Jo Boonia ennen belgialaista artesaaniolutperinnettä uudistamassa oli toki toinen one-man band Pierre Celis, jonka ominta aluetta oli hoegaardenilainen vehnäolut. Celis aloitti oman olutrenessanssinsa 1960-luvun puolivälissä, kymmenisen vuotta ennen Frank Boonia. Kaksikko sai ennen pitkää ison joukon seuraajia ja opetuslapsia, mutta vasta 1980-luvun puolella uusien pienpanimoiden perustamisesta tuli Belgiassa varsinaisesti muotia. Tästä seuraavasta vaiheesta kirjoitin viime vuonna Olutpostiin (2/2017) ja artikkelini löytyy täältä blogistakin, tosin vain englanniksi.

* * * * *

Aikaisemmat osat Olutkoiran kirjoitussarjasta Belgialaisen oluen vuosisata löytyvät täältä. Tiedot belgialaisen panimokentän kehityksestä vuosina 1950–1980 perustuvat Wilfried Patroonsin kirjaan Alles over Belgisch bier. Frank Boonin tarina hänen panimonsa alkuvaiheista on lainattu Johan Swinnenin ja Devin Briskin kirjasta Beeronomics.