Olutkoira raiteillaan #5: Venetsia

Venetsiassa oli tavallista vakavampi acqua alta -tilanne jo, kun tiistaiaamuna heräsimme. Vuorovesi oli noussut aamun tunteina. Ei se toki ollut vielä dramaattista verrattuna tulevaan hullunmyllyyn. Emme olleet toisaalta etukäteen osanneet odottaa näinkään pahasti tulvivaa vettä, ennen kuin sitten maanantai-iltana tutkimme seuraavan päivän ennusteita. Ellemme olisi maanantaina ostaneet kumisia kengänsuojuksia matkamuistomyymälästä, emme olisi tiistaina päässeet kuivin jaloin edes hotellista ulos. 145 cm tavallista korkeampi vedenpinta tarkoitti, että hotellin molemmin puolin kulkevilla kaduilla kahlattiin lähes polveen saakka ulottuvassa vedessä. Hotellin vastaanotossa vettä oli nilkkoihin.

Iltayöstä ja jälleen aamulla nouseva vesi on meille satunnaisille matkailijoille lähinnä jännittävä kokemus, onhan erikoista rämpiä tummanvihreässä Adrianmeressä kaupungin kapeilla kujilla. Valokuvia räpsitään, ja veden peittämä Pyhän Markuksen tori ilta-aikaan on kaunis näky. Turistien kirjavat kumijalkineet suojaavat lahjetta polveen saakka, kun taas joillakin paikallisilla on takapuoleen asti ulottuvia saappaita. Venetsian vuorovesi on sinänsä osa arkea tähän aikaan vuodesta. Paikallisille korkea nousuvesi on kuitenkin paitsi toistuva pikkuriesa, joka vaatii varautumista ja siivoamista, myös koko Venetsiaa uhkaavan tuhon ennusmerkki.

Maan vajoaminen yhdistettynä ilmastonmuutokseen tarkoittaa, että tulvatilanteet hankaloituvat jatkuvasti. Tiistai-iltana vuorovesi nousi 187 cm tasolle, toiseksi korkeimmalle mittaushistorian aikana. Se tarkoittaa, että laskennallisesti 80 prosenttia laguunikaupungin maa-alasta on veden peitossa. Suojapatojärjestelmä, jota Venetsia rakentaa, on pahasti viivästynyt eikä yksimielisyyttä ole siitäkään, auttaisiko se todella ehkäisemään ongelmia. Kaikki ihmisen tekemät muutokset – rautatiepenkereestä sataman täyttömaa-alueisiin – ovat tähän mennessä todennäköisesti vain lisänneet vuorovesiriskien monimutkaisuutta herkässä laguunissa.

* * * * *

Venetsiassa vierailee 25 miljoonaa turistia vuodessa. Turistien läsnäolo tuo kaupunkiin paitsi tietysti massoittain rahaa myös ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden ongelmia, jotka ehkä eivät liity vuorovesiin kuin välillisesti. Laguuni ja sen saaret ovat kaiken kaikkiaan erityislaatuinen maantieteellinen ympäristö, rakennuskannan korkea ikä tuo omat pulmansa, ja kanta-asukkaiden määrä suhteessa matkailijoihin on hyvin pieni. Paljon keskustelua käydään siitä, voiko Venetsiassa käyminen turistina olla enää kestävää lainkaan. Jos asia mietityttää, tutustu vaikka kaupungin omiin ohjeisiin maailmanperintökohdetta kunnioittavasta turismista. Tähän suomalaiseen blogiin on koottu samantyyppisiä pointteja.

Ei kai meilläkään Venetsiaa tutkiessamme ollut mitään sen jalompaa suunnitelmaa kuin pysyä poissa kaikkein kitscheimmistä turistirysistä ja yrittää ehkä löytää jotain paikallisille ominaista kaupunkikulttuuria. Kävimme toisaalta myös Biennalessa, joka on auki tänä vuonna vielä viikon ajan. Sen halusimme nähdä, vaikka taidetapahtumalla on varmasti roolinsa Venetsian jo ennestään huomattavien turistivirtojen kasvattamisessa nykyisiin kolossaalisiin mittoihinsa. Biennalen tärkeimmät tapahtumapaikat ovat noin kilometrin Pyhän Markuksen torista itään sijaitsevassa puistossa ja vanhalla Arsenalen laivastoalueella.

Muuten kaupungilla kulkiessamme huomasimme, että turistireitit kattoivat Venetsian keskeisistä alueista vain yllättävän pienen osan. Muualla kujia ja kanavien varsia sai vaellella rauhassa, ja oli myös mahdollista löytää ravintoloita ja baareja, joissa asiakaskunta koostui lähinnä venetsialaisista tai ainakin italialaisista. Tämä ei tarkoita, etteikö turismi aina jossain määrin hankaloittaisi paikallisten arkea: varsinkin kesällä venetsialaiset saavat varmasti usein taistella vähistä palveluistaan hirviömäisen matkailijamassan kanssa.

* * * * *

Kun tämä kuitenkin on olutblogi, ehkä ruoka- ja juomakokemuksistakin on taas mainittava. Samaa alkuillan pikkunaposteltavaa, mitä Milanossa kutsutaan aperitivoksi, saa Venetsiassa cicchettin nimellä. Tai ei aivan samaa: olennainen ero on se, että Milanossa maksetaan juomasta, jonka kylkiäiseksi saa ruokia, kun taas Venetsiassa juoma ja cicchetti maksetaan erikseen. Tyypillisesti cicchetti vaikuttaa olevan patongista sahattuja leipäviipaleita, joiden päällisinä on herkullista sardiini-sipuliseosta, turskatahnaa tai erilaisia kinkkuihin ja juustoihin perustuvia makuyhdistelmiä. Yhteensä erilaisia cicchetti-versioita on Venetsiassa varmasti kymmeniä ellei satoja.

Näppituntumalta veikkaisin, että juuri näissä voileipäpaikoissa on helpointa päästä pakoon Venetsian turistimassoja ja samalla syödä ja juoda jotain aidosti paikallista. Jos juomaksi haluaa olutta (ja nimenomaan muuta kuin peruslageria), voi mennä vaikkapa Panini e Vini da Babboon Dorsoduron kaupunginosaan. Siellä oli hanassa Kwakia ja jääkaapissa esimerkiksi belgialaista Lupulusta sekä italialaista Birra del Borgoa. Jos tunnelmallisempi maisema kiinnostaa, Squero di San Trovason gondolitelakkaa vastapäätä on Osteria al Squero. Kun sää oli vielä viikko sitten sunnuntaina aurinkoinen, nautimme cicchettejämme kanavan rannassa. Oluena oli tuolloin ison mutta italialaisomisteisen Castellon punaruskea La Rubina (6,7 %), mukava juoma sekin.

Hienoja cicchetti-baareja löytyi välillä myös aivan kiireisimpien turistireittien läheltä. Nurkan takana Rialton sillalle johtavalta tieltä on esimerkiksi Osteria Bancogiro, jonka alakerran baarijakkaroilta on näkymä Canal Granden mutkaan. Samaan tapaan vahvaa paikallisväriä uhkuva Enoteca Do Colonne majailee Cannaregiossa aukion kulmalla, jonka ohi matkailijat viilettävät kohti rautatieasemaa. Täällä nautin oluen sijaan spritziä, ei tosin Aperolista vaan ruskeasta artisokkapohjaisesta katkerosta Cynarista sekoitettuna. Muutama ukko joi tiskillä olutta, ja huomasin parin paikallisen tilaavan jopa vaalean ja tumman Forst-hanalagerin sekoitusta – tuli suorastaan Praha mieleen!

Entä sitten oluttuliaiset? Venetsiassa ei tarvitse lähteä esikaupunkien laidoille asti paikantaakseen aivan kelvollisen craft beer -kaupan. Itse asiassa sellainen löytyy aivan muutaman korttelin päässä Rialtolta Markuksen torille johtavalla turistien perusreitiltä. Beershop Venezia on erittäin pieni mutta kohtalaisen pippurinen italialainen olutpuoti. Kaikkia mahdollisia italialaisia käsityöoluita se ei toki myy, mutta jotain uutta löytynee jokaiselle, joka ei ole tätä maata etelästä pohjoiseen kiertänyt. Myyjällä on selvästikin tapana pyytää ulkomaisia asiakkaita poseeraamaan kuvissa, joita sitten julkaistaan sosiaalisessa mediassa. Suostuin tähän, kun pyyntö oli kohtelias ja selkeä. Niinpä minutkin voi nyt sitten nähdä tripel-pullo kädessäni Beershop Venezian Facebook-janalla.

Matkaseuralainen oli muuten odotellut kaupan ulkopuolella, kun tein ostoksiani Beershop Veneziassa. Hän oli katsellut vastapäistä Trattoria Antico Calice -ravintolaa ja tullut siihen tulokseen, että tässä olisi potentiaalinen lounaspaikka. Kun paikka sitten lounasaikaan avautui, tulimme syömään ja huomasimme hämmästykseksemme, että ympäröivistä pöydistä kolmessa istui gondolieeriseurueita. Kuulemma gondolieereja seuraamalla löytää Venetsiasta hyviä ruokapaikkoja. Antico Calicen vongole-simpukkapasta olikin maanmainio. Seuraavan päivän lounaspaikkamme, Trattoria alla Rampe del Piave, oli vielä selvästi kansanomaisempi ja ruoat erittäin maittavia – niin grillattu maksa kuin musta mustekalaspagetti. Tämä baari-ravintola löytyy Fondamenta Sant’Annan varrelta, jossa tuotteitaan veneistään myyvät hedelmäkauppiaat tulevat trattoriaan syömään jo aamuvarhaisella.

* * * * *

Kun vedet nousivat Venetsiassa korkeimmalle tiistai-iltana, olimme junassa matkalla Wieniin. Olimme järkyttyneitä uutisista, joissa kerrottiin pormestarin julistamasta hätätilasta ja kahdesta kuolonuhrista. Tiistaina kaupungilla oli jo ollut aistittavissa jännittynyttä tunnelmaa, tai ainakin jälkikäteen näin oli helppoa tulkita. Me olimme ehtineet kokea Venetsian kiehtovana pysähtymispaikkana, jossa säät olivat vaihdelleet parin päivän aikana lämmittävästä, syksyisestä auringosta marraskuun sateeseen. Iltayöstä saapumispäivänämme olimme ajaneet kuunvalossa vaporettolla alas Canal Grandea ihmetellen muinaisten palatsien rivistöjä, dogejen asumusta ja muita mystisesti valaisematta jätettyjä nähtävyyksiä.

Turistien virrat olivat ohuempia kesäkuukausiin verrattuna, mutta mitenkään hiljainen Venetsia ei ollut näin loppusyksylläkään. Voihan tietysti olla, että me matkailijat – nyt yksi Venetsian vitsauksista – autamme lopulta kaupungin eloonjäämistä. ”Venetsia kyllä pelastuu”, väitettiin jossain merenpinnan nousua käsittelevässä artikkelissa, jota luin. Ilmastonmuutos uhkaa monia matalalla sijaitsevia yhdyskuntia, ja suurin osa niistä ei ole rikkaiden eurooppalaisten rakastamia matkailukohteita. Kenties toiset kaupungit uppoavat ja Venetsialle tosiaan riittää tukieuroja. Kovin varmoja veikkauksia näinä aikoina vain ei kannata tehdä, kun jo nykyiselläänkin monien eri tekijöiden yhteisvaikutus painaa yhtä historian mahtavimmista kaupungeista kohti merenpohjaa.

cofcofdigcofcofsdrcofmdecof

Olutkoira raiteillaan #3: Zürich – Milano

Kaksi tuokiokuvaa milanolaisen olutkulttuurin ääripäistä.

Lopettelemme ateriaamme naapurikorttelin pizzeriassa Ticinesen kaupunginosassa. Tuolloin, puoli kymmenen maissa, viereiseen pöytään istuu kaksi harmaapäistä rouvaa, jotka vaikuttavat olevan alueen asukkaita. He valikoivat listalta pizzoja ja niille juomia, toisen tilaus on ”una piccola rossa”. Äkkiseltään hataralla italian ymmärrykselläni päättelen juomatilauksen olevan punaviiniä kuten meilläkin.

Rouville kannetaan kuitenkin pienet oluet kummallekin, rossan tilaajalle Peronin Gran Riserva Rossa (nykytermeillä ehkä vienna lager). Näin se on, viini olisi kai ollut maskuliininen sana rosso. Toinen rouvista saa vaaleaa Peronia. Konstailematon korttelipizzeria on kenties jonkinlainen kaikuluotain milanolaisten arkipäiväisiin juomatottumuksiin – Franciacorta ja muut Lombardian viinit taitavat olla tyypillisiä palanpainikkeita monissa ravintoloissa, mutta olutlasiinkaan ei tässä kaupungissa syljetä.

Edellisenä päivänä kiertelimme keskustan La Rinascente-tavaratalossa, josta löytyy kerroskaupalla paikallista ja kansainvälistä muotia. Vaatemerkit vilahtelevat vasemmalla ja oikealla, kun nousee liukuportaita ylimmän kerroksen ruokamaailmaan. Siellä herkkuja on tarjolla sekä tuoreeltaan ravintolatiskeillä että erilaisina säilykkeinä ja kuivatuotteina pitkillä hyllyrivistöillä. Osaston takaosa on pyhitetty viineille, kun taas olutvalikoima on suppea ja hintahaitarin yläpäähän painottuva.

Kallein oluista on sellofaaniin kääritty SoàSia, jonka pakkauksena on kaulasta kapea ja alhaalta leveä täkäläinen kuohuviinipullo. Hintaa kertyy 110 euroa. Olut on Corriere della Seran mukaan jalkapalloilija Alessandro del Pieron ja muotisuunnittelija Stella McCartneyn suosikki. Sen on suunnitellut Oscar Severi, entinen L’Orealin ja Sky Europen johtaja. Severi oli kyllästynyt toisaalta turvalliseen teolliseen lageriin ja toisaalta ”poliittisesti korrektiin” niche-käsityöolueen. Hän lähti tutkimaan kartoittamattomia korpimaita ja sieltä sitten löytyi tämä kolmas tie, hintavan design-oluen idea.

En ostanut pulloa, joten en osaa sanoa siitä muuta kuin ilmoitetun tyylilajin – birra tripel in stile champagne – ja vahvuuden, 7,8 %. Tripel kai viittaa belgialaistyyliseen olueen, ja sanomalehden kuvissa pulloja on samppanjatyylisesti kumollaan pyöräyteltävänä. Jälkikäyminen on saatettu alkuun hiivalla ja sokerilla. Oscar Severi puhuu lehtijutussa halunneensa tehdä una birra aliena, versatile e femminile (epätavallisen, moneen taipuvan ja feminiinisen oluen). Inspiraatiota hän kertoo hakeneensa keskiajan benediktiinimunkeiltakin, mutta muutaman tuhannen pullon erästä suurin osa on kuitenkin myyty ”itään”, kenties erilaisille oligarkeille, šeikeille ja mandariineille. Corriere della Seran artikkelissa todetaan pullon hinnan venyvän 200 euroon saakka, ja jutun pääkuvassa kaksi hymyilevää herraa skoolaavatkin kuunnellessaan kassakoneen kilinää.

* * * * *

Tämän kaiken ulkopuolella Milano on myös italialaisten pienpanimoiden jakelukanavien päätepiste, ja vaikkapa Naviglin ravintolakaduilta löytyy italo-craftia yhdeltä jos toiselta panimolta. La Belle Alliance on mainio pubi kanava-alueen laitamilla, ja sen vahvuuksia ovat yhtä lailla pitkä ja monipuolinen hanalista kuin rouhean pubimainen tunnelma jalkapalloscreeneineen. Katosta roikkui joukkueiden huiveja. Olimme nyt paikalla torstain alkuillasta ja meno oli rentoa, ei liian riehakasta. Ruokaakin kannettiin joihinkin pöytiin. Olutvalintani, Croce di Malton tripel-tyylinen TripleXXX, oli miedosti maustettu kolmen viljan olut (7,8 %), jonka maku oli paitsi hedelmäinen myös hieman kanelinen. Mausteita panimo ei paljasta mutta kertoo niitä olevan kolme erilaista – onneksi ryytipurkista ei kuitenkaan ole kaatunut olueen liikaa. Tykkäsin tästä tripelistä.

Aperitivo on Milanon juttu. Kysehän on siitä, että käydään alkuillasta neuvoa-antavilla ja baari tarjoaa juomien kylkiäiseksi enemmän tai vähemmän pientä purtavaa. Joskus aperitivo-buffetit ovat ylipursuavia ja niistä täyttää vaivatta vatsansa niin, ettei loppuillasta juuri muuta ruokaa kaipaa. Toisissa baareissa tarjoilut rajoittuvat oliiveihin, perunalastuihin ja muihin naposteltaviin. Tätä perinteisempää linjaa edustaa esimerkiksi Bar Basso, jossa koko aperitivon ajatus on alun perin keksittykin. Baarissa syntyi vuonna 1972 tunnettu drinkki negroni sbagliato, jossa alkuperäisen negronin (punainen vermutti, gini ja Campari) reseptistä korvautui vahingossa gini kuohuviinillä. Täällä drinkkien kylkeen saatiin kippo oliiveja, perunalastuja ja muuta pientä napostelua.

Erilaisista aperitivon muodoista, joihin Milanossa törmäsimme, Naviglissa sijaitsevan tunnelmallisen Ugon alkuillan naposteltavat muistuttivat ehkä eniten Bar Basson perinteisiä tarjottavia. Olueksi tästä baarista löytyi Birra del Borgon Maledetta (6,2 %), jonkinlainen kuparinpunainen belgialaistyyppinen olut. Paljon runsaampaa aperitivo-tarjontaa taas edusti La Hora Feliz -niminen ravintola, jossa eteemme kannettiin keittiöstä lihavartaita ja kinkkujuustoleipiä ennen kuin olimme ehtineet edes kunnolla istuutua. Saatuamme juomat – olutpuolelta Carlsbergin omistaman Porettin 7 humalan amber-olut – lähdimme tutustumaan mitä moninaisimpia italialaisia herkkuja pursuileviin buffetpöytiin.

* * * * *

Zürichiin jäi tällä reissulla vain lyhyehkön pysähdyksen verran aikaa. Kävelimme rautatieasemalta joelle ja järvelle ja ihastelimme aamupäivän auringossa kylpevää kaupunkia, jonka keskusta oli pankkikaupungille sopivasti vauraan ja siistin oloinen. Vanhankaupungin idylliset kapeat kujat nousivat rinnettä ylös, ja niillä oli hauskaa harhailla. Joen rannassa, historiallisen uimalaitoksen vieressä, vietettiin paikallista Oktoberfestiä lounas- ja ilta-aikaan. Sveitsin noin tuhannesta pienpanimosta ei näkynyt ydinkeskustassa juurikaan jälkiä. Ennen asemalle paluuta joimme virvokkeet Hotel Schweizerhofin baarissa, ja siellä oluena oli Ittingerin luostarin punaruskea lager (5,6 %), jossa omistajana ja jakelijana on puolestaan Heineken.

Milanossa puolestaan paikallisen olutkentän kartoittamiseen oli siis enemmän aikaa. A Tutta Birra -kaupasta tein muutamia hankintojakin junalaukkuuni – osa niistä nautitaan ehkä matkan varrella ja loput kulkeutuvat Suomeen asti. Kohtuullisen kävelymatkan päässä rautatieasemalta sijaitseva kauppa tarjoaa melko tasapuolisesti italialaista, belgialaista, saksalaista, brittiläistä ja muistakin maista tuotua olutta. Muitakin olutpuoteja Milanossa on, mutta tuo oli näille reiteille sopivin. Porta Romanan suunnalla, ehkä kilometrin kaupasta etelään, on rento baari nimeltä Hop, jossa join paikallisen Birrificio Lambraten belgialaistyylisen Sant’Ambroeusin (7,1 %). Se vaikutti humaloinniltaan amerikkalaishenkiseltä, mutta oli ehkä turhan sekava ja hahmoton yleensä linjakkaiden italobelgien joukossa.

Oluen arvostus on hiipinyt vähitellen ruoka- ja juomatietoisten italialaisten arkeen. En väitä, että kaikkialla, missä Milanossa on tarjolla hyvää ruokaa, olisi myös hyviä oluita. Silti monissa paikoissa näiden kahden yhdistäminen onnistuu helposti. Hyvä esimerkki on keskustan herkkukauppa Peck, jonka historia juontaa vuoteen 1883. Nykyisin kaupasta löytyy yläkerran ravintolan lisäksi kätevä lounasruokala Piccolo Peck, jossa tarjoillaan paitsi myymälän laadukkaita tuotteita myös muutamaa paikallista olutta. Itse join La Mancina-nimisen 7,5-prosenttisen belgialaistyylisen oluen Birrificio del Fortelta. Vaalea olut muistutti tyyliltään lähinnä toffeenmakuista Watou Tripeliä belgialaiselta Sint-Bernarduksen luostaripanimolta.

Milano on vilkas suurkaupunki, josta tämän kolmen päivän seikkailun jälkeenkään en väitä tietäväni kovinkaan paljoa. Eri puolilla keskustaa on useita kiinnostavan oloisia kaupunginosia, joista osa jäi edelleen tulevilla reissuilla kartoitettaviksi. Nähtävyyksistä tuomiokirkko Duomo sekä Galleria Vittorio Emanuele II:n hulppeat 1800-lukulaiset katetut ostoskadut osuivat reitillemme useampaankin kertaan, kun moniin muihin paikkoihin kuljettiin ydinkeskustan kautta. Gallerian kirjakauppa Rizzolilla bongasimme Mika Rissasen ja Juha Tahvanaisen kirjasta Kuohuvaa historiaa tehdyn italiankielisen käännöksen Storia dell’Europa in 24 pinte. En tiennytkään, että sellainen oli tehty.

* * * * *

Matka jatkuu itään kohti Venetsiaa. Pysähdymme yhdeksi yöksi Vicenzassa ja seuraavan kerran Trevisossa. Suurkaupungin melske jää taakse, ja raiteet kulkevat läheltä eteläisimpien Dolomiittien rinteitä. Horisontissa saattaa näkyä lumisia huippuja, mutta tasangoille on luvattu kosteaa marraskuun säätä, sateita ja väliin aurinkoisempiakin päiviä.

Huomautus 2019-11-10 020839 mil1Huomautus 2019-11-10 020839 mil2Huomautus 2019-11-10 020839 mil3Huomautus 2019-11-10 020839 mil6Huomautus 2019-11-10 020839 mil7Huomautus 2019-11-10 020839 mil4Huomautus 2019-11-10 020839 mil5

Konservatiivisuuden ja kummallisuuksien maa Kalojen Belgeviikoilla

En olisi luultavasti huomannut Kalaravintoloiden viettävän belgialaisen oluen viikkoja 16.–29.9., ellen olisi sattumalta kulkenut yhden niistä ohi viime viikolla. Vanhanaikainen ikkunajuliste mainosti tässä tapauksessa paremmin kuin pussillinen somekonsteja. Hoksasin, etten ollut oma-aloitteisesti seurannutkaan baariketjun viestintävirtoja ennen kuin nyt, vaikka miellän kyllä itseni niiden kohderyhmäksi.

cofBelgia on edelleen lempiolutmaani, vaikka sikäläinen skene muuttuu jatkuvasti ja myös kansainvälisen olutkansan käsitys siitä on elänyt ajassa. Kalojen tapahtumaan oli tuotu ehkä sitä voimakkaimmin “muuttunutta” osaa belgialaisesta olutkentästä. Mukana olevista panimoista Bossuwé Brewing Co, De Circus Brouwerij, De Keukenbrouwers, Vrijstaat Vanmol Brewing ja Kristonian Group ovat viime tai toissa vuonna aloittaneita sopimusvalmistajia. De Leite ja d’Oude Maalderij ovat muutaman vuoden vanhempia, “oikeita” panimoita. Toki kalojen valikoimasta löytyy lisäksi liuta klassikoita vakiintuneemmilta belgialaispanimoilta.

Testasin Belgeviikkojen valikoimaa Janoisessa Lohessa. Oli ensinnäkin vähän hämmentävää laskea, että erikseen tapahtumaa varten tuodussa pullovalikoimassa oli 12 olutta, jotka edustivat lähinnä amerikkalaisia tai kansainvälisiä craft beer -tyylejä, ja vain 5 olutta, joissa tyyli oli selkeämmin belgialainen. Tähän maailma on mennyt, kuten ziljoona kertaa on tullut todettua. Hanaoluista löytyi myös sekä belgialaisia että amerikkalais-globaaleja oluttyylejä.

Mitään erityistä syytä minulla ei ole olettaa, että belgialaiset APAt, rye stoutit ja milkshake IPAt olisivat sen huonompia kuin samanlaiset oluet kymmenissä muissa maissa. En pysty myöskään arvioimaan, ovatko ne sen parempia. En kerta kaikkiaan ole saanut suostuteltua itseäni juomaan niitä, enkä tehnyt niin nytkään. Maistoin kahta tripeliä, jotka sattuivat molemmat olemaan kruidentripel-tyyppisiä eli maustettuja, sekä yhtä vahvaa hoogblond-olutta.

De Circus Brouwerij on kahden entisen sirkustaiteilijan perustama kiertolaispanimo, jonka lyhyestä perusvalikoimasta löytyy tämän Piccolon (8,5 %) lisäksi Jongleur-niminen belgialais-pale ale sekä Ringmaster-portteri. Piccoloa maustavat timjami, laventeli ja oregano. Maustekombo tuo oluen tuoksuun aluksi houkuttelevaa ruokaisuutta, joka kääntyy pian epäilyksi turhan runsaasta maustamisesta. Ei se kuitenkaan aivan karkaa käsistä, vaan Piccolo pysyy sitruunaisena, melko suoraviivaisena belgialaisoluena. Taustalla on pieni kirpeä sivumaku, mutta tuskin tässäkään on kyse minkään kontaminaation peittämisestä mausteilla. Lopputulos on korkeintaan hieman sekava.

sdr

Farang-nimisessä tripelissä (8 %) on maustamisvolyymiä käännetty pari pykälää koilliseen. D’Oude Maalderij-panimon mukaan olut on “thaimaalaistyylinen tripel”, mutta kai tämä tarkoittaa lähinnä thai-mausteilla ryyditettyä belgialaistripeliä. Mausteena on inkiväärin sukuinen galangajuuri, ja sitä onkin mukana todella ronskilla kädellä. Kasvi peittää kaiken muun alleen tuoksussa ja maussa, ja panimon oma luonnehdinta helposti juotavasta oluesta ei nyt tunnu ihan oikealta. Itse olut on tripeliksi kuivahko ja hieman mineraalinen, mitä galangan alta maistaa, ja jälkimakuun jää katkeruutta – kenties humalan maku kestää maustejuurta pitempään. Monet belgialaiset panimot ovat aina tykänneetkin tehdä rohkeita raaka-ainekokeiluja, mutta ihan näin mausteista olutta en oikein ymmärrä.

Hip Hop Headbanger (10 %) oli eri maata. Nimi ei ehkä lupaa ihmeitä, mutta tässä De Keukenbrouwersin oluessa mennään neljällä perusraaka-aineella ja vahvan blondin (lue Duvel-tyyppisten oluiden) maastossa. Ainesosista brittiläis-amerikkalainen humalakombinaatio – Fuggle ja Cascade – sekä hiiva vastaavat tämän oluen makumaailmasta. Oletan, että hiiva oli belgialaista, mutta tarkemmin en tiedä. Baarimikko taisi kaataa pullon pohjiaan myöten lasiin – olisihan olut voinut olla erilaista ilman hiivaa. Nyt kuitenkin hiivan sekä hedelmäisten piirteiden yhdistelmä toi sekä tuoksussa että maussa mieleen brittiläiset cask-oluet, mikä oli positiivinen asia. Maku tuntui myös pippuriselta (tämä saattaa kyllä olla edellisen perverssisti maustetun tripelin vaikutustakin). Tästä oluesta pidin ja olisin voinut maistaa myös tumman version, tällä kertaa jätin testit kuitenkin tähän.

cofLyhyen maistelusession perusteella täytyy tietysti antaa Kalaravintoloille korkeat pisteet siitä, että Belgiasta tuodaan klassikoiden lisäksi näille leveysasteille uudempiakin tulokkaita – vaikka sitten vain kerran vuodessa. Tai eiköhän Kalojen hanoissa ja kaapeissa joitakin belgialaisvieraita muutenkin käy perussettien ohella. Nyt nähtyyn Belgeviikkojen menuun olisin kuitenkin itse toivonut enemmän klassikkotyylien kikkailemattomia toteutuksia – mutta uusilta ja tuntemattomilta panimoilta. En usko, että Belgian olutkenttä jakautuu näin jyrkästi kahtia Amerikkaa apinoiviin IPAuttajiin ja vuosikymmenestä toiseen muuttumattomina pysyviin trappisteihin ja vehnäoluisiin.

Huoli Westmalle Tripelistä

Kahden tähden tärpättiä en kehtaisi kantaa edes kauppaneuvos Paukulle, vaikka mieli ehkä tekisikin. Pohjoisbelgialaisen Westmallen luostarin vahva, vaalea Tripel on aina tähän asti ollut niitä oluita, joita kehtaisi tarjota vaativimmillekin maistelijoille. Silti Helsingin Sanomien olutraati antoi loppusyksystä ilman mitään seremonioita vaivaiset kaksi tähteä viidestä tälle koko tripel-oluttyylin käynnistäneelle klassikolle.

Mitä on siis tapahtunut Westmallen tripelille? Olisi varsin hämmentävää, jos vuonna 1934 maailman ensimmäiseksi tämän tyylilajin edustajaksi kehitetty olut olisi päätynyt täydelliseen alennustilaan. Jo vuosikymmeniä se on ollut nimittäin paitsi lajinsa pioneeri, myös suunnilleen kaikkien asiantuntijoiden mielestä tripel-oluttyylin tasokkain edustaja tällä planeetalla.

wmtripel-e-dronckert-flickr-cc-by-2-0 (1)

Kuva: Flickr.com, E Dronckert, mod., CC BY 2.0.

Trappistien onni vaihtelee

Siinä, että kuuluisien belgialaisten trappistiluostarien oluiden laatu ja arvostus ei ole pysynyt kautta vuosien aivan tasaisena, ei ole sinänsä mitään aivan uutta. Jos katson vaikka Tim Webbin Good Beer Guide to Belgium -kirjan arvioita eri vuosilta, Westmalle Tripel on arvioitu ensimmäisessä, vuoden 1992 painoksessa kyllä viiden tähden olueksi. Samoin on Chimayn luostarin vastaava tuote, Blanche.

Kuitenkin kymmenen vuotta myöhemmin Westmalle Tripelillä on yhä 4½ tähteä viidestä, mutta Chimayn valkoinen saa pahaiset 2½ tähteä ja sanallisen arvion ”löysä, ärsyttävä tripel, jonka jälkimaussa on märkää pahvia”. Chimayn osalta kirjoittaja syyttää humalauutteita ja mahdollisia muita panimoprosessin oikopolkuja. Westmallen tripel itse on ilmeisesti ollut heikoimmillaan vuosina 2005–2006, jolloin sillä oli vain neljä tähteä.

Uusimmassa, vuoden 2018 editiossa, jonka ovat toimittaneet Joe Stange ja Tim Webb, Westmallen tripel on onnistunut palauttamaan itselleen täydet viisi tähteä. Sanallisen arvion mukaan ”tämä on ylistyslaulujen aihe, joka tummenee ja makeutuu kellarissa mutta on yhtä palkitseva tuoreena, jolloin humalat ovat enemmän läsnä”. Chimayn valkoetikettinen tripel on nyt neljän tähden olut, ja muutkin Chimayn luostarin oluet ovat palanneet kirjoittajien armoihin.

Maisteluni

Pakkohan Westmalle Tripeliä on näiden ristiriitaisten tietojen pohjalta yrittää maistella mahdollisimman huolella. Luotanko nyt sitten Helsingin Sanomien raatiin vai yli kolmekymmentä vuotta belgialaisia oluita maistelleeseen Tim Webbiin yhteistyökumppaneineen? Päätän yrittää tehdä omat johtopäätökseni tästä oluesta. Vähään aikaan en ollut sitä taas testannutkaan, kun sitä ei Alkosta saanut.

Oluen tuoksussa on hunajaista ja sitruksista mehuisuutta, joka ei ihan vastaa muistikuvieni tyylikästä tripeliä. Jotain eukalyptusmaista viileyttä on ehkä maussa tallella, pientä happamuutta myös. Maltaan läsnäoloa on hyvin vähän ja todellisuudessa hädin tuskin myöskään humalaa. Sen sijaan alkoholi ja palanut vaalea sokeri tuntuvat, halvan viinaoluen hengessä. Yleisvaikutelma on kieltämättä hiukan järkyttävä.

Tuon Hesarin marraskuisen arvion jälkeen olen itse asiassa maistellut Westmalle Tripeliä muistaakseni kolmeen kertaan. Aina se on tuntunut pienoiselta pettymykseltä. Jos samana iltana lasissa on ollut jotain toista tripeliä – mieleen tulevat ainakin De Ranken Guldenberg sekä Val-Dieu Triple – ero on konkretisoitunut varsinkin maltaisuudessa. Muiden tripelien mallasrunko on tukevampi. Guldenbergissä toki myös humalointi on sitä, mitä Westmalleltakin olen tottunut odottamaan.

Ihmettelen näin ollen tietysti Good Beer Guiden yltiöpositiivista arviota – onko Westmallen laadussa tapahtunut jotain viimeisen vuoden aikana? Kirjojen julkaisuaikataulut tuntien oletan siis, että Stange ja Webb ovat suorittaneet viimeiset maistelunsa vuoden 2017 puolella tai ihan viime vuoden alussa. Ehkä tilanne on silloin vielä ollut toinen.

Sitä enemmän kummastuttavat Ratebeer-sivustolle viimeisten parin kuukauden aikana jätetyt arviot, joista todella monet arvottavat Westmalle Tripelin yli 4 pisteellä 5:stä, jopa yli 4½:een, joka on jo käsittämättömän korkea pisteytys. Onko tästä oluesta eri puolilla maailmaa liikkeellä erilaisia versioita, vai ovatko reittaajat korkanneet pitempään varastossa olleita pulloja? Vai eikö heillä ole taitoa antaa omaan arvostelukykyynsä perustuvia arvioita oluelle, joka aikaisempina vuosina on kerännyt huippupisteitä?

Vai olenko minä väärässä?

Yhtä väärässä kuin Hesarin olutraadin osallistujat?

Belgialaisen oluen arvostus ei ole kriittisimpien arvioijien keskuudessa ollut enää viime vuosina samaa lähes pidäkkeetöntä ihailua, mitä se vielä 1990- tai 2000-luvulla oli. Cognoscenti on kääntynyt enenevässä määrin kunnioittamaan ensin Amerikan länsi- ja sitten itärannikon oluita. Säilyttääkseen ansaitun asemansa yhtenä pienpanimo- tai käsityöolutkulttuurin keskeisenä rakennuspalikkana belgialaisten pitää hallita omat perinteiset oluttyylinsä suvereenisti. Tripel on yksi näistä, ja Westmallen luostari on ennen muita se toimija, jolla ei pitäisi olla yhtään varaa lipsua maailman parhaan tripelin valmistamisen kriteereistä. Belgialaisena olisin tämän luostaripanimon mahdollisista laatuheittelyistä todella huolissani.

De Ranken värisuora: XX Bitter, Saison, Noir, Noël, Cuvée, Guldenberg

Onnea Suomi!

Tällä viikolla juhlitaan uusia kotimaisia pienpanimo-oluita, joita Alko on ottanut vuotuiseen tapaansa myyntiin vajaat pari tusinaa erilaista. Näistä todennäköisesti kirjoitan kyllä jossain vaiheessa myös, mutta sitä ennen ehdotan toista juhlan aihetta.

Kaikessa hiljaisuudessa Alko on nimittäin ottanut hyllyilleen belgialaiselta De Ranken panimolta käytännössä firman koko vakiovalikoiman. Pari vähemmän näkyvää De Ranke -tuotetta setistä kenties puuttuu, mutta yhtä kaikki olisin halutessani pystynyt maistelemaan pelkästään monopolissa käymällä viime viikkoina kuutta eri De Ranke -olutta.

Monille nämä ovat varmasti tuttujakin, mutta jos eivät, suosittelen käymään läpi niin monta kuin ehditte käsiinne saada. Jouluolut Père Noël saattaa olla tämän vuoden osalta jo menetetty tapaus, tosin tuotehaun mukaan sitä pitäisi vielä Munkkivuoren Alkosta Helsingistä löytyä jokunen pullo. Muita on todennäköisesti saatavilla paremmin. Omat arvioni De Ranke -oluista tässä postauksessa ovat tosin suurelta osin aikaisemmilta maistelukerroilta peräisin.

Humala!

Sen, joka nykypäivän belgialaisista oluista haluaa puhua asiantuntevasti, on pakko tuntea De Ranke. Panimo aloitti toimintansa vuonna 1994 Wevelgemissä Länsi-Flanderissa ja on päätynyt sittemmin Dottignies-nimiselle paikkakunnalle, joka sijaitsee vain muutaman kilometrin päässä mutta kielirajan ranskankielisellä puolella.

Kymmenkunta ensimmäistä vuotta Nino Bacelle ja Guido Devos, panimon puuhamiehet, tekivät kahta ympärivuotista tuotetta: XX Bitter -nimistä belgialaista pale alea sekä luostarioluen tyyppistä Guldenbergiä. Kerran vuodessa valikoimassa esiintyi myös jouluinen erikoisuus Père Noël. Kun panimon sivuja nyt katsoo, siellä esitellään 12 olutta, joista niistäkin osa on kausittaisia tai muiden oluiden versioita. Mihinkään hallitsemattomaan oluttehtailuun ei siis ole lähdetty.

Jos De Ranken filosofia – se ajattelutapa, jolla se on jättänyt reilussa kahdessakymmenessä vuodessa lähtemättömän merkkinsä Belgian olutkenttään – pitäisi tiivistää yhteen sanaan, se sana olisi epäilemättä humala.

cofYleinen käsitys, että belgialaisten oluiden humalointi on verrattain (tai erittäin) mietoa, oli varmasti tilastollisesti totta 1990-luvulla. Se saattaa olla sitä nykypäivänäkin, ainakin verrattuna esimerkiksi humalavetoisista oluistaan tunnetuksi tulleeseen Yhdysvaltoihin. De Ranke oli yksi ensimmäisiä panimoita, jotka lähtivät koko arsenaalinsa voimalla jo varhain uurtamaan uraa aivan toiseen suuntaan.

XX Bitter (6 %) on nimensä mukaisesti vanhan eurooppalaisen pienpanimo-oluen raameissa erittäin katkera. En ole naiivi; en kuvittele, että sen 60–65 IBU:lla pääsisi enää tänä päivänä lähellekään minkäänlaisten katkeruustilastojen kärkeä. Aikanaan se oli kuitenkin jotain aivan muuta kuin valtaosa Belgian artesaanipanimojen oluista, ja ehkä voi ajatella, että se on yhä yksi Euroopan luontevimmista vahvasti humaloiduista oluista.

Humalina XX Bitterissä ovat Brewers Gold ja Hallertau Mittelfrüh, brittiläistä ja saksalaista kantaa siis. Samaa mannermaista tai korkeintaan EEC-läistä humalointiperintöä jatkavat muutkin panimon oluet. De Ranke ehti kehitellä oman humalavetoisen tyylinsä jo hyvän aikaa ennen amerikkalaisten humalalajikkeiden rantautumista toden teolla manner-Eurooppaan.

XX Bitterissä on belgialainen tuoksu, eukalyptusta ja hedelmäpurkkaa. Aluksi jopa ihmetyttää, missä humala piilee, jos kerran tämä sentään oli pitkään belgialaisen olutkentän ykköshumalapesäke. Tuoksussa sitä ei paljon irtoa, ja makukin on asiallisen maltainen, kevyehkö tosin, kenties sokerin takia. Mutta jälkimaussa humala tulee, pistää vähän aivastuttamaankin ja jää tiukasti suun limakalvoille.

Saison de Dottignies (5,5 %). Jo XX Bitterin maistelumerkintöihin olen aikaisemmin kirjannut, että saattaisiko se edustaa tiettyä saisonin olomuotoa – sellaista jossa ei ole maatalon aromeja tai happamuutta, mutta niiden tilalla on kosolti humalakatkeroa ja mineraalisuutta. Nyt saisonia maistaessa XX Bitteriä ei ole rinnalla, joten en pysty vahvistamaan tätä ajatusta, mutta jossain määrin De Ranken saisonista – vaikka se oivallinen olut onkin – tulee mieleen, että onko tässä nyt ensi sijassa vain puoli prosenttiyksikköä miedompi versio panimon lippulaivaoluesta varustettuna trendikkäämmällä nimellä? Tämä voi olla aiheetonta loanheittoa: oluet pitäisi testata kunnolla rinnakkain. Ihan hitusen jotain villimpää ja kirpakampaa voin saisonin maun taustalla ehkä aistia tai ainakin aavistaa, mutta se ei todellakaan ole tämän oluen juttu.

Noir de Dottignies (9 %). Tässä on olut, jolle ei oikein ole omaa tyylilokeroa. Belgiassa ei ole vastaavia paljon tehty. Jos Westmalle Dubbelissa olisi yhtä jykevä humalointi kuin saman luostarin tripelissä  ja pari alkoholiprosenttia lisää voisiko lopputulos olla jotain tämänkaltaista? Humalat eli Challenger ja Saaz hallitsevat, mutta vahva olut tukeutuu myös tumman paahteiseen, maitosuklaiseen mallasytimeensä. Ehkä tämä ei ole oma suosikkini De Ranken oluista, mutta on tavallaan tervetullut muistutus että tummaakin olutta voi tehdä tähän tapaan. Hatusta vedetty tyylimääritelmä (tämän päivän sanastolla) voisi olla vaikka ”black Belgian British IPA”. Aikaisemmat maistajat ovat tunnistaneet tässä hapantakin sävyä, mutta sitä ei nyt tunnu olevan ollenkaan.cof

Père Noël (7 %). On aina yllättävää, kun jouluolut ei olekaan panimon tummin olut. Aiemmin ”Joulupukki” on kylläkin ollut valikoiman ainoa tumma, ja sitä on ilmeisesti viime vuosina vasta vaalennettu. De Rankelle poikkeuksellisesti tässä oluessa on jopa maustetta, nimittäin lakritsia. Olut on itse asiassa nykymuodossaan lähes tripelmäisen vaalea, ja ilman lakun makua tämä voisi olla läheistäkin sukua saman panimon Guldenbergille tai Dupontin Moinette Blondelle. Aikaisempien vuosien maisteluraporteissa netissä mainitaan joskus kellarin tuoksu tai brettanomyces, näitä en tuoreessa versiossa todellakaan aisti. Olisiko olut mennyt vaalentuessaan simppelimpään suuntaan? Humala on mentolimaisen eurooppalainen ja jouluolueksi sitä on aika runsaastikin, ei silti XX Bitterin määrissä. Samalla derankemaisen tuttu ja hieman eksoottinen tuoksu ja maku.

Cuvée de Ranke (7 %). Kun tein muutama vuosi sitten Olutpostiin juttua belgialaisista sekoiteoluiesta (mengbier), siis kahden eri oluen – yleensä iäkkään hapanoluen ja tuoreen oluen – sekoituksista, De Ranken Nino Bacelle kertoili silloin minulle Cuvéen syntyvaiheista. Panimolla oli joskus 2000-luvun puolivälissä kehitellyn kriekinsä valmistamista varten varastossa paljon tynnyrissä kypsynyttä hapanta olutta. Noihin aikoihin amerikkalainen maahantuoja ehdotti, että pojat pullottaisivat sitä. Bacelle ja Devos eivät kuitenkaan olleet sitä mieltä, että se olisi omana itsenään riittävän hyvää pullotettavaksi. Niinpä he hankkivat Girardinilta vuoden vanhaa lambicia, jota sekoittivat omaan vielä vanhempaan hapanolueensa. Tästä syntyi uusi tuote Cuvée de Ranke, joka sai sekoittamisen jälkeen kypsyä vielä vähintään puoli vuotta pullossa. Lambicilla on tapana ”vallata” tämäntyyppinen tuote, ja nytkin tuoksu on hyvin gueuzemäinen ja olut muutenkin suuta kuivaavan sitruunainen. Kun De Ranken pohjaolutta ei ole maistanut, on tietysti mahdotonta sanoa, mikä kaikki on Girardiniltä peräisin, mutta paljon tämä tuntuu olevan Senne-joen laakson villihiivakannoille velkaa.

Guldenberg (8,5 %). De Ranken luostariolut, jota Ratebeer sanoo Belgian strong aleksi mutta minä sanoisin ehkä tripeliksi, on kenties panimon helpoimmin lähestyttävä tuote. Se on tyylilajiinsa nähden aika napakasti humaloitu kuten De Ranken kaikki oluet, mutta IBU-luvuiltaan sittenkin vain 40. Belgialaisen sitruunainen tuoksu leijuu nenään, ilman että reseptissä on ilmeisesti mitään erityisestä sitruksisuudesta tunnettua humalaa. Mitään happamuutta ei kirpeä hedelmäinen tuoksu toki merkitse, vaan tämä on hyvin maltainen, varsin lempeäkin vahva belgialainen olut. Westmalle Tripel on tyylillisesti Guldenbergin pikkuserkku tai kolmas serkku mutta ei sen kaukaisempi sukulainen. Sekoittuneena tietysti paikalliseen hiivaan ja vaaleaan maltaaseen humalainen maku on äärimmäisen belgialainen. Tässä vaaleiden luostari- tai lähes-luostarioluiden sarjassa Guldenberg on jo pitkään ollut Belgian ehdotonta huippua. Sitähän on myös De Ranke panimona miltei kaikkien oluidensa osalta.

Ranskalainen villitripel Wilde Leeuw Cuvée Brettanomyces

Minulla on kieroutunut suhde lambiciin. Pidän brettanomyces-hiivan tuoksusta ja mausta, ja arvostan suunnattomasti niitä panimoita ja oluensekoittajia, jotka ovat pitäneet vanhat belgialaiset perinteet elossa silloin, kun hapanoluet olivat jo lähes kuollutta kansanperinnettä.

Juuri happamuutensa takia lambic päätyy kuitenkin lasiini aika harvoin, ja useampaa peräkkäistä en samana iltana tykkää juoda. Tästä huomattavasta rajoittuneisuudestani huolimatta olen tavannut pitää lambicia silti yhtenä lempioluttyyleistäni. Monista muista hapanoluista en piittaa ollenkaan, ja niiden jatkuvasti kasvanut osuus baarien ja kauppojen tarjonnasta on tuntunut välillä hieman kiusalliselta.

sdrTämä postaus ei liity nyt sen kummemmin lambiciin, vaan edessäni on Wilde Leeuw -niminen 10-prosenttinen vaalea olut Brasserie du Pays Flamandilta. Panimo toimii Ranskassa parinkymmenen kilometrin päässä Belgian rajasta, niin sanotussa ranskalaisessa Flanderissa. Alueella on puhuttu historiallisesti flaamin eli hollannin kieltä, ja siellä viljellään humalaa ja juodaan olutta aivan kuten valtakunnanrajan toisella puolen.

Lasista tervehtii tuttu brettamainen tuoksu, joka on yhdistelmä eläimen nahkaa ja sitruunan happamuutta. Tuoksun perusteella voisi odottaa gueuzen tyyppistä oluttakin, mutta mausta tuntee, että kyse on nyt selvästi vahvemmasta ja vähemmän muinaisesta oluesta. Jos Orvalin luostari tekisi normaalin 6-ja-risat-prosenttisen oluensa ohella tuplasti vahvempaa tripel- tai ”quadrupel”-olutta, se voisi muistuttaa tätä Villiä leijonaa.

Pullo on musta, mattapintainen ja läpinäkymätön. Tämähän tuntuu aina olevan merkki siitä, että panimo on luokitellut tuotteen eksklusiiviseksi nautiskeluolueksi, josta sopii pyytää vähän isompaa hintaa (vrt. Castelain Grand Cru). Wilde Leeuw -sarjassa on julkaistu jo pitkälti toistakymmentä olutta, joista useimpiin liittyy jonkinlaista happamuutta ja villihiivoja. Käytännössä kaikki ovat käyneet läpi jonkinlaisen kypsytysvaiheen, yleensä viinin tai vahvempien alkoholijuomien tuottajilta hankituissa tynnyreissä.

Tässä tapauksessa tynnyreissä on aiemmin ollut Quarts-de-Chaumea, joka on Loiren laaksossa tuotettava makea valkoviini. Se on jättänyt olueen oman pehmeän jälkensä, joka muistuttaa villihiivakontaktin jälkeen makeaa sherryä tai jotakin vastaavaa perusviinistä poikkeavaa jälkiruokajuomaa. Kaiken kaikkiaan olut ei ole kuitenkaan makean rypälemäinen vaan hallitsevia makuja ovat enemmänkin lambicin tyylinen sitrushedelmä ja marsipaanimainen hedelmänkivi.

Maistelussa oli vuoden 2017 vuosikerta, ja pullon tekstin mukaan Wilde Leeuw-sarjan oluet kehittyvät kellarikypsytyksen myötä. Tällä kertaa olut meni tuoreena, ja omaan makuuni tässä oli sopiva tasapaino tuhdin makeahkon tripelin ja kuivan, miedosti happaman villioluen välillä. Luostarin puhdas eleganssi kohtasi maatilan multaisuuden. Lasin lämmetessä olut kyllä muistutti vahvuudestaan ja uhkasi muuttua tökötiksi, joten suosittelen tätä viilennettynä ja pienempinä annoksina.

Varsovan olutfestivaali, syksy 2017

Kävin jo kolmantena peräkkäisenä syksynä Varsovan olutfestivaalilla. Tapahtuma on joka kerran järjestetty Legia Warszawa -jalkapallojoukkueen stadionilla. Jos en täysin erehdy, festari pistetään itse asiassa pystyyn jopa kahdesti vuodessa, syksyisin ja keväisin.

Sisään alueelle maksaa 10 złotya eli reilut kaksi euroa. Sen jälkeen voi vaellella vapaasti stadionin oheisrakennuksissa, joista ainakin osa ilmeisesti toimii muulloin seuran edustustiloina. Alimmassa kerroksessa on uusien panimojen vyöhyke ja kahdessa ylemmässä vakiintuneempien panimojen ja maahantuojien ständejä. Pihalla on ruokarekkoja.

Olin tällä kertaa paikalla lauantaiaamupäivänä, joka oli yllättävänkin hiljaista aikaa. Lehtihaastatteluissa tapahtuman järjestäjät ovat kertoneet, että hörhöt tulevat paikalle jo torstaina, ja ilmeisesti muita kiireisiä aikoja ovat sitten perjantain ja lauantain illat. Kun kello löi kaksi lauantaina, tiskeillä alkoikin parveilla jo selvästi enemmän porukkaa.

mdeTarjonnassa silmiin pisti tänä vuonna runsas New England IPA -oluiden määrä, viime vuoteen verrattuna siis. Siinä ei ole kai mitään yllättävää, näitähän on Suomessakin kuluvana vuonna nähty monia.

Berliner Weisseja oli myös paljon, ja yhdessä tapauksessa (Piwne Podziemie -panimon Bikini Kill) se oli blendattu NEIPAn kanssa, tuloksena tart New England IPA. Erilaisilla hedelmillä maustettuja pale aleja oli myös vähän joka toisella panimolla. Lagereita oli entistä vähemmän.

cofYksi esimerkki hedelmä-PA:sta oli AleBrowarin Pear Time, johon oli nimen mukaisesti lisätty valmistusvaiheessa päärynää. Päärynän syksyinen maku yhdistyi ihan mukavasti vihreän kasvillisuuden ja ylikypsien hedelmien makuiseen humalaan, mitä se sitten olikin. Kohtalaisen raikas, NEIPAmaisen pehmeästi humaloitu olut.

Sadonkorjuukauden tunnelmaa oli myös PINTAn Oktoberfest IPAssa, jolla ei ollut kyllä mitään tekemistä Baijerin Oktoberfest-oluiden kanssa. Oluessa maistuivat normaalia IPAa tummemmat maltaat, brown ale -moodissa, ja näin hanassa lukikin: Autumn Brown IPA. Humalat olivat tuntuvan amerikkalaiset mutta ne peittyivät syksyisen pehmeästi osittain maltaisiin. Kelpo syysolut.

Hapanpuolella en yleensä paljon viihdy, mutta nyt päätyi maistelulasiini myös pari villin oloista viikaria. Karuzela-kiertolaispanimon Karuzelarz oli blackcurrant Brett ale, johon siis erilaisia kirpeyden ja happamuuden vivahteita tuomassa oli sekä mustaherukoita että Brettanomyces-villihiivaa. Olut oli 5,1-prosenttinen. Humalat olivat vähissä, maku hieman mineraalinen ja ontto, marjamehuisuus aika vahvaa. Ei nyt ihan onneton hapanolut, mutta ne belgialaiset brettan maut, joista itse tykkään, hukkuivat kaiken alle.

cofcofErikoisempi löytö oli espanjalais-ruotsalainen kollaboraatio-olut The Figth Element (siis viidennen alkuaineen sijaan ”viikunainen alkuaine”), joka vieläpä ilmoitti tyylilajikseen saison darbyste. Tämän viittauksen tunnistan: Darbyste on belgialaisen maatilapanimon Blaugies’n lähes 30 vuotta sitten lanseeraama olut, joka tätä saisonia on ilmeisesti inspiroinut. En jaksa muistaa, onko belgialainen esikuva näin hapan. Tim Webb kyllä kutsui sitä vuonna 1992 ”viinimäiseksi”.

Alkuperäisen Darbysten tarina on ihan hauska, peräisin muistaakseni 1800-luvun puolelta. Blaugies’n suunnalle oli nimittäin eksynyt englantilainen saarnamies, joka oli vakaasti päättänyt käännyttää paikalliset raittiusaatteen kannalle. (Katolilaisilta papeilta ei moisia pyrkimyksiä tarvinnut pelätä.) Kyläläiset kehittivät diplomatian hengessä uuden viikunamehun reseptin, joka osoittautui suosituksi seurakunnankin riennoissa. Kukaan ei katsonut aiheelliseksi huomauttaa, että ”mehu” tuoksahti viikunoistaan huolimatta erehdyttävästi paikallisen panimon oluelle.

cofcofHyvää tämänvuotisilla Varsovan festivaaleilla oli sekin, että 0,1 tai 0,15 dl annoksia oli tarjolla entistä useammalla panimolla. Täällähän maksetaan rahalla ja jokainen tiski saa kai päättää hintansa ja annoskokonsa itse. Aikaisemmilta vuosilta muistelen, että pienin maksullinen annos oli yleensä 0,33, ja vaikka tiskiltä olisikin saanut sellaisen ”maistelutilkan” ilmaiseksi, tuntui kohteliaalta tilata sen perään yksi lasillinen rahallakin.

Niinpä testasin vielä pari vahvaa olutta, vaikka illemmalla oli vielä muutakin ohjelmaa eikä tarkoitus ollut suinkaan jäädä stadionille humaltumaan. Browar Faktoria oli tehnyt Attila-nimisen wine tripelin, jossa belgialaisen luostarioluen henkiseen vaaleaan olueen oli upotettu Unkarin Tokajin alueen jalohomeen peittämiä rypäleitä. Omenamehun värinen vahva tripel oli raikas ja omaan suuhuni makujen yhdistelmä toimi ainakin pikku annoksena hyvin.

cofToinen maistamistani yli 10-prosenttisista oli Profesja-panimon Bartnik, ei oikeastaan olut vaan sima. Tarkemmin sanoen viljasima eli englanniksi braggot. Kun kysyin panimon työntekijältä, miten viljasima valmistetaan, hän kuitenkin sanoi että ensin tehdään vahva perusolut ja siihen lisätään tuhottomasti hunajaa. Tämä simahan oli siis ehkä makein juoma mitä olen ikinä juonut (makeus kyllä peitti alkoholin niin kuin liköörissä). Se, mikä on loogisesti ajatellen hunajaoluen ja viljasiman ero, jäi nyt ainakin minulle vielä epäselväksi, ehkä joku osaa valaista.