De Dolle Brouwers -klassikkoja: Arabier ja Dulle Teve

Joskus joulun tienoilla Alkon valikoimaan ilmestyi ilman sen kummempia fanfaareja kaksi De Dolle Brouwersin olutta – olisiko ollut ensimmäinen kerta ikinä, tai ainakin pitkään aikaan? Dolle on yksi 1980-luvun Belgian ensimmäisen uuden pienpanimopolven suunnannäyttäjiä. Herteleerin veljekset käynnistivät vuonna 1980 oluenpanon tyhjilleen jääneessä vanhassa panimorakennuksessa Länsi-Flanderin Esenissä. Veljeksistä Kris jatkaa hommaa edelleen ja pyörittää bisnestä vaimonsa Elsin kanssa. Perusvalikoima on kasvanut hyvin maltillisesti, ja tietyistä tynnyrikypsytys- tai vuosikertakokeiluista huolimatta jo takavuosilta tutut kuusi tai seitsemän olutta hallitsevat panimon tuotantoa.

Arabier (8 %) on lasissa messinginkeltainen ja samea; belgialaistyyliin pullon pohja lienee täynnä hiivaa, joka on ollut suorittamassa jälkikäymistään. Valkoista vaahtoa kertyy lasiin paljon. Tuoksussa on sitruunaa – ilmeisesti humalaan liittyen – ja jonkinlaista kivennäisyyttä ja hunajakeksiä. Maussa on myös sitrusta, karamellia, greipin valkoista välikuorta ja yrttistä maustetta. Pohja on tukevan belgialainen, ja humalointi tuo mukaan angloamerikkalaista otetta.  

Tämä on nimittäin belgialaiseksi (ja vieläpä aika pitkän linjan panimon) olueksi todella humalavetoinen. Alkon mittauksen mukaan EBUja on jopa 49. Tyylipuristit eivät varmasti tunnusta mitään belgialaislähtöistä oluttyyliä, jossa katkeroita olisi lähellekään näin paljon. Ainostaan kai ”Belgian IPA:ssa” niitä on jopa tätä enemmän, mutta Arabieriä harva varmaan mieltäisi siihen joukkoon, tämähän on ollut olemassa jo jostain 1980-luvulta tai ainakin melkein.

Humalalajikkeet ovat panimon mukaan Nugget ja Whitbread Golding, ja rustiikkista humalankävyn särmää tuo kuivahumalointi. En tiedä, milloin tarkalleen Dolle Brouwers siirtyi tässä oluessa USA:n luoteisrannikon humalaan, siis Nuggetiin. Vielä vuoden 2008 (postuumissa) painoksessa Great Beers of Belgium -kirjasta Michael Jackson puhui Arabierin kuivahumaloinnista Kentin kreivikunnan Goldingsilla, jenkkihumalaa mainitsematta. Tämän oluen Nuggetit on siis kasvatettu Belgiassa, ei Oregonissa tai Washingtonissa. Arabier oli muuten 2000-luvulla 7-prosenttinen, vaikka sen alkuperäinen vahvuus vaikuttaisi olleen nykyinen 8 %.

Dulle Teve (10 %) on De Dolle Brouwersin perusvalikoiman vahvin olut; kausituotteista löytyy toki tuhdit Boskeun ja Stille Nacht. Vaikka tämä on “isompi” olut kuin Arabier, siitä on oikeastaan melkeinpä vähemmän sanottavaa. Väri on astetta tummempi vaikka silti vaalealla skaalalla, vaahtoa irtoaa belgialaiseen tapaan hyvin tästäkin.

Kandisokerin paahteinen tuoksu ja maku voivat olla joskus äkkivääriä, ja ainakin joissain pulloissa ne myös Dulle Tevessä vähän häiritsevästi hallitsevat – kuten tuoreessa Stille Nachtissa pahimmillaan. Sitrushedelmääkin on tuoksussa. Maussa on näitä samoja elementtejä. Humala ei ole tässä lainkaan niin etualalla kuin Arabierissä (myös EBU-asteikolla ollaan paljon alempana, 25:ssa). Makua hallitsee belgialainen mausteinen hiiva sekä karamellisoitu sokeri ja mallas. Tässä on ihan hyviä aineksia vahvempien belgialaisoluiden ystäville, ja olut on melko miellyttävä näinkin – herää kyllä kysymys, toimisiko se vielä paremmin pari vuotta ikääntyneempänä.

* * * * *

Dolle Brouwers -oluiden brändäys on kokonaan oma lukunsa ja on aiheuttanut vuosikymmenten mittaan paljon pään raapimista. Arabier-nimi tarkoittaisi ehkä etikettikuvansa perusteella papukaijaolutta (ara + bier), mutta panimon verkkosivujen tuotekuvauksessa on myös kummallista legendaa arabeista (holl. arabier). En ole koskaan saanut kiinni ideasta, onko siis kyseessä jotain muutakin kuin kömpelö sanaleikki? Tämän lisäksi Arabierin hanaversiota on ilmeisesti kutsuttu olutpiireissä joskus leikkisästi Arafatiksi (ara + vat = tynnyri).

Dulle Teve on puolestaan Länsi-Flanderin murretta ja sanojen merkitys on avuliaasti käännetty englanniksi pullon etiketissä: “Mad Bitch”, mad ehkä amerikkalaisessa merkityksessään “vihainen”, eikä “hullu”. Kuvassakin esiintyvän “vihaisen ämmän” taustatarina löytyy panimon sivuilta. Olut-Twitterissä on ihan oikeutetusti kysytty, että eivätkö misogyyniset oluen nimet ole ongelma silloin, kun ne ovat jollain riittävän oudolla kielellä. Murretta tai ei, onhan nimi tuossa myös miljardien maapallon asukkaiden ymmärtämällä englannilla.  

Mutta oluet ovat hyviä, ja toivottavasti visiitti Alkoon ei nyt ollut ihan näin lyhytaikainen, että muutamia jäljelle jääneitä pulloja pitää lähteä metsästämään jostain Käpykankaan Prismasta. Helsingin Stockmannilta löytyi yhä tänä viikonloppuna Arabieria mutta ei enää Dulle Teveä. Tampereella sitäkin on vielä varsinkin Hervannassa useampi pullo.   

Rodenbach Red Tripel

Belgialaisen Rodenbachin panimon varhainen historia on hieman takkuinen ja vuosiluvut vaihtelevat käytetyn lähteen mukaan. Joka tapauksessa jossain vaiheessa sen jälkeen, kun Napoleonin uhka oli Waterloossa poistettu Euroopan yltä, saksalaistaustainen Rodenbachin suku perusti pienen panimonsa Roeselaren kaupunkiin nykyisessä länsi-Belgiassa. Tai tarkemmin ottaen he ostivat omistukseensa jo toiminnassa olleen paikallispanimon.

Rodenbach vietti 200-vuotisjuhlaansa viime vuonna, ja panimon verkkosivujen mukaan sukuyritys perustettiinkin juuri vuonna 1821. Belgialainen olutkirjailija Wilfried Martens puhui tosin vuodesta 1836, ja myös Tim Webb on omissa Belgia-kirjoissaan maininnut tämän myöhemmän perustamisvuoden. Samaten Michael Jackson piti vuotta 1836 Rodenbach-panimon perustamisvuotena, mutta hänen mukaansa joku suvun jäsen oli ollut samaisen panimon omistajana jo vuodesta 1820 asti – ei kuitenkaan 1821. Joskus perustajanelikkona on neljä veljestä, joskus kolme miespuolista ja yksi naispuolinen suvun jäsen.

Red Tripel (8,2 %) on joka tapauksessa Rodenbachin 200-vuotisjuhlaolut, joka taisi ehtiä myös Alkomme valikoimiin mainiosti jo juhlavuoden aikana. Kysymys on tynnyreissä ikäännytetyn flaamilaisen punaoluen ja tuoreen tripelin sekoituksesta – ei siis puhtaasta punaisesta hapanoluesta kuten joillakin verkkosivustoilla on tulkittu.    

Sitä tietoa en onnistunut löytämään, mitä tripeliä sekoituksessa on käytetty. Rodenbach itse ei tripel-olutta normaalisti tee, mutta eipä niitä läntisessä Belgiassa tarvitse koskaan kaukaa hakea. Esimerkiksi Palm – Rodenbachin belgialainen sisarpanimo hollantilaisessa Swinkels-konsernissa – panee ainakin paria kolmea sellaista.

Millainen olut tästä sekoituksesta sitten on tullut?

Väri on rusehtavan, kultaisen punainen. Tuoksussa on vaniljaa ja Rodenbach Grand Crun tai Duchesse de Bourgognen portviinimäistä happamuutta. Maussa vanilja myös korostuu ihan ronskisti, happamuus on hyvin mietoa ja kirsikkaista (oluessa ei siis ole kirsikoita). Tällainen pieni hapan jenga on kuitenkin ainoa ”puraisu” maussa, kun esimerkiksi humalaa ei käytännössä tunnu, eikä onneksi alkoholiakaan.

Tyylikästä belgialaista tunnelmaa on mukana tuhdin tammi–vanilja-akselin taustalla, oikeastaan kuin jotain hyvää vallonialaista ambréeta olisi maustettu flaamilaisella punaoluella. Vähän marjaisuutta jää loppumakuunkin. Red Tripel on selvästi jälkiruokamaisempi kuin normi-Rodenbachit, mutta minusta hyvällä tavalla, ei ärsyttävästi. Ei tällä tietenkään ole paljon tekemistä luostari-tripelien kanssa, mutta ei kai sellaista ole väitettykään.

Red Tripel on alkoholiprosenteistaan huolimatta aika helposti juotava ja miellyttävä juhlaolut, joka ei ehkä puhuttele etulinjan hapanoluiden faneja mutta jolla saattaa olla uutta ja kiinnostavaa annettavaa laajemmalle belgialaisklassikoiden ystäväjoukolle.

(Kuva: Rodenbachin panimo.)

Jouluolut #4: Abbaye d’Aulne Christmas Beer / Bière de Noël

Abbaye d’Aulne eli “Leppäluostari” on vanha luostarinpaikka Charleroin lähellä Belgiassa, peräti 600-luvulle saakka on jäljitetty uskonnollisen toiminnan historiaa alueella. Joitakin merkkejä on, että oluttakin olisi tehty luostarissa jo keskiajalla. Vielä Napoleonin jälkeen Aulnessa oli ilmeisesti panimotoimintaa, kunnes 1800-luvun puolenvälin jälkeen homma kuivui kasaan. Luostarista on vain raunio jäljellä, mutta Abbaye d’Aulne -tavaramerkkiä käytettiin maallisissa panimoissa jälleen 1950-luvulta alkaen.

Naapurustossa sijaitseva, vuonna 2000 perustettu Val de Sambre -panimo nimettiin muutama vuosi sitten luostarin mukaan, ja juuri he ovat Abbaye d’Aulne -oluita viime aikoina tehneetkin. Jotain näistä olen joskus maistanut, mutta lähtemätöntä vaikutusta ei ole jäänyt suuntaan tai toiseen. Kun jouluolut tuli tänä syksynä Alkon valikoimaan valkoisessa pullossa, pidin sitä takuuvarmasti ennen maistamattomana. Luin toisaalta juuri, että samaa olutta olisi ollut myynnissä myös Super Noël -nimellä. Olen saattanut sitäkin testata takavuosina Belgiassa.

Jouluolut on erikoisuus siinä mielessä, että pullon kyljessä lukee selkeästi Triple 9°, mutta olut on kuitenkin puolitummaa. Entisaikoina Belgiassa tämä ei olisi ollut mikään ihme, kun sanat tripel (hollannin kielessä) ja triple (ranskan kielessä) viittasivat lähinnä oluen vahvuuteen, eivät oluttyyliin. Nykyäänhän tripel ymmärretään melkein pelkästään vaaleana oluena, ja tummille samanvahvuisille oluille on keksitty keinotekoisia nimityksiä kuten Belgian dark strong ale.

Lasiin kaatuukin vähintään kuparin tummaa, melko kirkasta olutta. Tuoksu on ihan mukavasti hedelmäinen, ehkä pientä alkoholisuutta on kuitenkin mukana. Maussa on kuivatun hedelmän makuista kuohkeutta, joka on miellyttävää, mutta siinä on myös raskasta pähkinälikööriä, puisevuutta, lakattua mahonkia. Kuivahedelmä kääntyy alkoholin lämmöksi. Likööri ottaa liikaakin otetta maun kehittyessä; muulle ei jää riittävästi tilaa, eikä kummoista jälkimakua synny, katkeruus on aika nollilla.

Onhan tämä olut belgialaista jossain määrin mutta ei luostarityylejä ihan parhaimmillaan. Vahvuutta on 9 % eli aika napakasti. Noilla lukemilla ohuenpuoleinen ja viinaiseen suuntaan huojahteleva meininki on pieni pettymys, pitäisikö sitten maltaan ja sokerin suhdetta vaikka säätää. Puolensa on tässäkin oluessa, mutta jos tämänvuotisesta Alko-valikoimasta haluaa löytää belgialaista jouluolutta, joka jaksaa varmasti kantaa oman painonsa, kannattaa ehkä turvautua vanhaan tuttuun Gouden Carolukseen.

Chimay 150 / “Verte”

Kun kuukausi sitten blogissa päivittelin, miten harvoin uusia belgialaisia trappistioluita ilmestyy maisteltavaksi, tuli nyt tietysti toinenkin sellainen tänne Suomeen ja Alkon hyllyyn. Chimayn petrolinvihreä olut ei ole sinänsä varsinainen uutuus, vaan siitä tehtiin 150 000 pullon erä luostaripanimon 150-vuotisjuhliin jo vuonna 2012. Minä en sitä kuitenkaan silloin päässyt maistelemaan.

Tänä keväänä Chimayn luostari on tehnyt siitä pysyvän täydennyksen valikoimaansa, jossa oli vielä 20 vuotta sitten kaksi tummaa olutta ja yksi vaalea, ja sittemmin mukaan tuli myös mieto vaalea olut. 150-vuotisolut on 10 % vahvuisena ravintoketjun huipulla, ja etiketissä sitä kuvataankin sanoilla blonde forte ja englanniksi strong blond. Käytännössä panimolla on nyt kaksi erivahvuista vaaleaa tripeliä. Chimayn oluilla ei ole 33 cl pulloissa nimiä, mutta Belgiassa tähän tuotteeseen viitataan Chimay 150- tai “Chimay verte” (vihreä Chimay) -nimillä. Isossa pullossa lukee Cent Cinquante eli sataviisikymmentä.

Maistelin tämän ennen kokemattoman Chimayn viime viikonloppuna. Belgialainen olut on selvästi lasissa, siitä ei ole epäilystä. Tämä on “kuuman” sokeriarominen tripel, jonka tuoksussa on myös mausteisuutta, mantelia, kukkaista parfyymiä ja sitrusta. Maku on luostariolueksi aika hedelmäinen, intensiivinen, siinä on viljaista puraisua, palanutta sokeria, viinaa, mantelijauhoa, samppanjatryffeliä ja aprikoosimarmeladia. Makeutta on jonkin verran, samoin maustetta, ehkä korianteria. Jännästi tämä olut on samaan aikaan vähän lälly ja jotenkin terävä – ei lainkaan huono mutta ei myöskään tajunnan räjäyttävä. Chimay Blanchea ei ole nyt vertailukohdaksi, mutta kaikkien tripelien esiäiti Westmalle Tripel on viime maistelujen perusteella nykyään aika lähellä tätä.

Mielenkiintoista oli lukea Belgian mediasta näkemyksiä Chimayn vihreästä oluesta, joista tässä pari sitaattia. Luostaripanimon pomo Xavier Pirlot kuvasi tuotetta näin: “Se on hyvin virkistävä, suhteellisen miedosti humaloitu, makea, ja siinä on kukkaisia piirteitä, jotka tulevat reseptiin valituista humalalajikkeista.” Beer.be-sivuston päätoimittaja Cédric Dautinger kertoi:

“Tämän päivän uutuusoluet katsovat moderniin olutkulttuuriin, jossa panimot täydentävät valikoimiaan puuttuvilla oluilla – vaikkapa vähäalkoholisella oluella tai perinteisemmällä vahvalla blondella – ja huomioivat eri asiakaskuntia kuten nuoret tai naiset, jotka suosivat entistä useammin erikoisoluita tai vahvoja oluita. Vahvat vaaleat luostari- tai trappistioluet ovat pilsin jälkeen Belgian eniten juotu oluttyyli, ja kasvavan kulutuksen vanavedessä myös yleinen kiinnostus tätä tyyliä kohtaan lisääntyy.”   

Chimay 150 on vähintäänkin kohtuullisen hyvä lisä legendaarisen luostarin valikoimaan, mutta jos minun olisi esimerkiksi nimettävä viisi Belgian parasta trappistiolutta, siihen joukkoon tällä ei kuitenkaan olisi asiaa. Pitäisikö olla? Ehkä. Muilla trappistiluostareilla valikoiman vahvin on yleensä myös sen paras, “lippulaivaolut”. Vaaleassa oluessa esimerkiksi maustehyllyn turhan höveli käyttö maistuu tummaa selvemmin. Sininen Chimay saa toistaiseksi pitää asemansa tämän valloniluostarin kruununjalokivenä, ja sininen onkin viime vuosina parantanut juoksuaan – ja on sitä paitsi saatavana miellyttävinä tynnyrikypsytettyinä versioina. Toivottavasti vihreäkin kuitenkin pysyy valikoimassa ja kehittyy vuosien mittaan vielä napakammaksi suoritukseksi.

(Kuva Chimaysta: Flickr.com/ines s., CC BY 2.0. Haastattelusitaattien lähde: RTBF.)

Rochefort Triple Extra

Moni belgialaisen oluen ystävä on tätä uutuustuotetta jo testannut ennen minua, mutta nyt kun Rochefort Triple Extraa saatiin myös Alkon hyllyyn, kävin sieltä heti hankkimassa pullon maistoon. Olen viime kuukausina useamman kerran harkinnut tämän oluen tilaamista ulkomaisista nettikaupoista, mutta kun en ole saanut aikaiseksi niin nyt kotoisa monopolimme ratkaisi ongelman puolestani. Jo noin vuoden tämä Triple Extra onkin ollut markkinoilla.

Suhtaudun tähän olueen ennalta kaksijakoisesti. Toisaalta mikään ei ole sen mukavampaa kuin maistaa luotetun trappistipanimon uutuutta, jollaisia tulee ehkä vain kerran vuosikymmenessä – jos niinkään usein. Westmallen ohella Rochefort on ollut Belgian trappistipanimoista se, joka ei ole vuosikymmeniin uusinut valikoimaansa millään lailla. Muille on tullut vähintäänkin vaalea “maitokauppavahvuinen” olut jossain 2000-luvun aikana. Rochefort ei ole ilmeisesti koskaan ennen tehnyt vaaleaa olutta, ja tavallaan onkin sääli, että tästä säännöstä on nyt luistettu. Triple Extra ei ole kuitenkaan mieto luostariolut vaan 8,1-prosenttinen.

Luostari sijaitsee Rochefortin pikkukaupungissa, joka on ollut uutisissa tänä kesänä myös heinäkuun tulvien takia. Euroopan rankkasateista alkaneet tulvat iskivät pahimmin Saksaan ja itäiseen Belgiaan, ja Belgiassa yksi hankalimmista tulvatilanteista oli juuri Rochefortissa. Euroopan komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen ja Belgian pääministeri Alexander De Croo vierailivat paikan päällä. Lehtikuvissa kuranvärinen vesi oli noussut kaduilla ensimmäisten kerrosten ikkunoiden yläreunaan saakka. En onnistunut jutuista bongaamaan, millaiseksi tilanne oli luostarin suunnalla päässyt, mutta mikään unelmakesä ei ole varmasti munkeillakaan ollut.

 

Olut on siis tyylilajiltaan triple (sanotaan se nyt tämän kerran ranskaksi, kun kuuluisan vallonipanimon tuotteesta puhutaan). En tiedä mitä extra tässä tarkoittaa. Alkoholiprosentit on siis triple-olueksi miedohkot, mutta toki kyse on silti nautiskelu- eikä kurkunkostutusoluesta. Tuoksussa on samantapaista päärynäesanssia ja mausteisuutta kuin panimon tummissakin oluissa. Maku on Gouden Carolus Tripelin tapaan vaaleaksi luostariolueksi erittäin intensiivinen, minkä voisi olettaa johtuvan muun muassa talon hiivasta.

Maku on monipuolinen, siinä on vaniljan ja mantelin tyyppistä makeutta, sitrushedelmän kirpeyttä (reseptissä on appelsiininkuorta) ja belgialaista mausteista hiivaa, yllättäen myös jonkin verran selkeää humalakatkeroa. Ei tämä vahvasti humaloitu silti ole. Oluttyylin tienraivaaja Westmalle Tripel on ollut viime vuosina joskus aika askeettinenkin sitrus–humala–alkoholi-cocktail, mutta tässä Rochefortin perässähiihtäjässä maistuu monenlaista muutakin hedelmää. Ei sellaisia reseptissä ole, mutta aprikoosi tai jotkin sen eksoottisemmat sukulaiset muulta mantereilta tulevat mausta mieleen.

Aika korkeilla pisteillä tämä vaalea Rochefort pääsee Olutkoiran seulasta läpi. Haluaisin ainakin itse uskoa, ettei posiitivisessa arviossani ole “trappistilisää” tai huojentuneisuutta siitä, että suuresti arvostamani panimo ei ole ainakaan katastrofaalisesti mokannut harvinaisen uutuustuotteensa lanseerauksessa. Tässä oluessa on melkoisesti luonnetta ja ainakin osa siitä on ihan tunnistettavaa Rochefort-luonnetta. Poikkeuksellistahan sekin on näinä aikoina, kun 99,9 prosenttia panimoista tekee uutuustuotteita klikkailemalla hiivoja, maltaita ja humalia samoista nettikaupoista kuin tuhannet muutkin.

Mausteiden matkassa: Kagua Blanc ja Kagua Rouge

Far Yeast Brewing on japanilainen pienpanimo, joka näyttäisi käynnistäneen toimintansa kymmenen vuotta sitten ja teettäneen tuotteitaan aluksi muualla. Jokin aika sitten maistelin heiltä Kagua-brändin oluita, kahta Alkojen valikoimista tällä hetkellä löytyvää, ja kaivelin nyt tähän muistiinpanoni niistä. Merkki on lanseerattu vuonna 2013, ja ainakin nykyään valmistuspaikka on De Graal -panimo Belgiassa. Myös perustyyliltään nämä oluet – vaalea ja punertava – ovat belgialaisia, vaikka molempien makumaailmassa on myös Kaukoidän piirteitä.

Nettisivujensa perusteella Far Yeast on pannut olutta nelisen vuotta myös Japanissa omalla panimollaan. Se sijaitsee joitakin kymmeniä kilometrejä Tokion metropolialueen ulkopuolella, metsäisellä alueella, jossa oluenpanoon tarvittava vesi saadaan suuren Tama-joen puhtailta latvoilta. Ainakin omissa kirjoissani siirtyminen käenpoikameiningistä omaan panimoon on yleensä positiivinen merkki, ja Far Yeast korostaa myös tekevänsä paljon yhteistyötä muiden Kosugen kylässä ja sen ympäristössä toimivien yritysten ja tuottajien kanssa.

Kagua-oluiden tekijän De Graalin panimolla vierailin muuten Belgiassa 2010-luvun alussa, jolloin sitä saattoi vielä luonnehtia autotallipanimoksi. Oluenpanosta innostuneen isäntäparin lisäksi paikalla ei näkynyt juurikaan muuta henkilökuntaa, mutta vaikutelma saattoi vähän pettääkin. Se tiedetään, että jo tätä ennen De Graal oli auttanut alkuun – laitteistoaan lainaamalla – niinkin tunnetun nimen kuin Picobrouwerij Alvinnen. Tänä päivänä myös De Graalin tuotanto on siirtynyt tavalliselta pikkukaupungin kadulta paikalliselle teollisuusalueelle, oletettavasti isompiin tiloihin.

Kagua Blanc (8 %)

Periaatteessa voi sanoa, että De Graalin Wim Saeyensin johdolla japanilaisille on tehty tunnistettavan belgialaisia oluita. Vahvasti sitruksinen tuoksu leijailee kuitenkin nenään Kagua Blancista, enemmän kuin perinteisemmistä belgialaisista oluista juuri koskaan. Kevyehkön tuntuinen olut on kyseessä vahvuuteensa nähden: väitän, ettei alkoholi tule juuri ollenkaan maussa läpi. Tuoksussa on hyvää belgialaista hiivaa, ei oikeastaan maltaisia aromeja, ja myös maussa mallas ja humala tuntuvat olevan taka-alalla.

Makua hallitsee kirpeä sitrushedelmä, jonka ote on itse asiassa melkein sichuaninpippuria muistuttava, toki lievempi ja varmasti peräisin yuzu-hedelmästä, jota oluen reseptissä on. Perusolut kuitenkin vaikuttaa tosiaan aika keskitien belgialaiselta tripeliltä tai vahvalta blondilta. Tätä kyllä join ihan mielelläni ja olin ymmärtävinäni Belgian ja Japanin makujen liiton oluen reseptissä. Yuzu piti toki makunystyröitä otteessaan ihan kunnolla, mutta ei sen pahemmin kuin joidenkin modernien humalalajikkeiden sitruksisen polttavat hapot.    

Kagua Rouge (9 %)

Rougen väri on punaisenkultainen ja varmastikin mallasperäinen, eli kyse ei ole siinä mielessä marjaoluesta, mitä rouge-sanallajoissain belgialaispanimoissa tarkoitetaan. Nyt on lasissa sitrushedelmien sijaan Zanthoxylum-suvun pensaiden marjoilla maustettua olutta – saman suvun, johon yllä mainittu sichuaninpippuri kuuluu. Tämä tulee aika pian selväksi, kun mausteisen kirpeä jälkimaku jää suun pinnoille (ei ehkä yhtä puuduttavasti kuin sichuaninpippuri mutta samaan tapaan). Ruskeamarjaisen piikkipensaan nimi on suomeksi ilmeisesti pippurilimopuu ja japaniksi sanshō.

Ainakin takavuosina oluen maustamisessa pidettiin hyvänä ohjenuorana sitä, että mauste sai tuoda olueen hienovaraisesti uusia vivahteita mutta sen ei pitänyt astua maussa päärooliin. Oli paikallaan, ettei satunnainen maistaja pystyisi edes tunnistamaan, millä mausteilla olutta oli (humalan lisäksi) milloinkin höystetty. Kagua Rougen sisältämä pippurilimo on sen sortin marja, että sen läsnäoloa on mahdoton peittää. Päinvastoin, se kätkee muutaman kulauksen jälkeen alleen koko joukon oluen tavallisempia makuja. Maut vaikuttavat Blanc-olutta maltaisemmilta, tummempaan belgialaisolueen viittaavilta, mutta niistä on sanshō-marjan terävyyden alta vaikea sanoa mitään varmaa.

En nyt tiedä, mitä näistä mausteoluista pitäisi oikeastaan sanoa. Minulla on tunne, että ilman mausteita ne voisivat olla ihan miellyttäviä belgialaisia oluita, vaalea ehkä menettelee näinkin. Toisaalta De Graalin oluita on ennenkin – ilman mitään Kaukoitä-yhteyttä – moitittu turhan runsaskätisestä maustamisesta. Varsinkin Kagua Rouge jää omasta mielestäni sanshōn jyräämäksi sellaisella tavalla, jolle en oikein osaa löytää puolusteluja (paitsi jos ainoana tarkoituksena on esitellä tuon marjan makuja). Blanc on lähempänä klassista belgialaista vaaleaa olutta, ja siinä yuzun määrän pieni säätäminen voisi jo ohjata oluen juuri oikealle tielle. Kokeiluissa ei ole mitään pahaa – niihin pitää kannustaa – mutta mausteiden ylivalta taas viittaisi siihen, että reseptiikkaa kannattaa pohtia vielä kerran.

 

(Japani-valokuva: Ozma, Flickr.com, CC BY 2.0.)

Kimito 300 Triple – trendeistä välittämättä ja ilman temppuja

Kemiönsaaren panimo Kimito Brewing on tehnyt sitkeästi omaa juttuaan suunnilleen viiden vuoden ajan, ja näyttäisi olevan vakiintumassa osaksi eteläsuomalaista panimomaisemaa. Alussa muistan törmänneeni joihinkin laatuongelmiin, mutta ilmeisesti ne jäivät pian taakse, kun kerran eteenpäin on näinkin kauan porskutettu. Viime kuukausina on tullut pikemminkin isoja positiivisia yllätyksiä: Ryewine oli yksi mukavimmista pitkään aikaan maistamistani kotimaisista oluista, ja sama täytyy luultavasti sanoa nyt Alkoon tulleesta 300 Triplestä.

Kimito viestii imagollaan lähinnä sympaattisen “kotikylän panimon” vaikutelmaa, ja oluita markkinoidaan no-nonsense-asenteella. Tuotteista ei tarinoida kovin paljon, reseptien yksityiskohdilla ei liikoja elvistellä, ja NEIPA-hipstereiden etulinjaan ei yritetä tunkea (vaikka sitäkin sorttia valikoimasta näyttää löytyvän). Brändi on yksinkertaisuudessaan takuuvarmasti tunnistettava. Kerran juttelin Jonas Sahlbergin kanssa jossain oluttilaisuudessa, ja kun hän toivotteli tervetulleeksi visiitille Kemiöön, tuli sellainen olo että voisi oikeastikin käydä kun sillä suunnalla joskus liikkuu.

Nyt maistelussa oleva 9-prosenttinen belgialaistyylinen tripel on alun perin tehty panimon 300. erän kunniaksi. Siitä on ilmeisesti jonkin aikaa ja olut on nyt Alkon pienpanimokattausta varten otettu uudelleen tuotantoon. Kuten Kimito omalla Facebook-sivullaan toteaa, kyseessä on “suomalaisilta panimoilta harvemmin nähty tyyli”. Näin kai asia tosiaan on, vaikka henkilökohtaisessa olutuniversumissani tripel on kuitenkin niitä pysyvimpiä kiintotähtiä.

Samaan hengenvetoon voi sanoa, että Belgian ulkopuolella en ole kovin monista tripeleistä ihmeemmin vaikuttunut. Italiassa join muutamia erittäin hyviä. Vaalean, vahvan oluen elementtien pitäisi olla täydellisessä tasapainossa – humala ei saa peittää makeahkoa mallasta, hiivan tuottamat hedelmäiset ja mausteiset yhdisteet saavat erottua, ja alkoholin on syytä pysyä taka-alalla. Parhaimmillaan tuore tripel on vahvuudestaan ja intensiivisyydestään huolimatta jopa raikas, joten makeuttakaan ei saa olla liikaa.

Kemiön tripel ei ole aivan vaalea, lähempänä meripihkan väriä, ja vaahtoa on aluksi mukavasti – ei belgialaisen ylenpalttisesti kuitenkaan. Tuoksussa on hedelmäkakkua ja hedelmäkarkkia, maku on lempeän makea, karamellinen, hedelmäinen ja ehkä hiukan mausteinenkin. Katkerot eivät ole kovin etualalla, eikä mitään terävää pippurisuutta tunnu tulevan niiden rinnalle hiivastakaan. Kovasti arvostan, että Kimito on lähtenyt tekemään rehtiä ja kikkailematonta tripeliä, vaikka tyyli tosiaan ei ole ehkä juuri nyt niitä trendikkäimpiä. Tämä on ehkä aavistuksen makea yksilö mutta maistui kyllä minulle oikein hyvin. Epäilemättä kyseessä on yksi toistaiseksi parhaista suomalaispanimoiden tripeleistä – Jaskan Kaljat ehti omassa arviossaan kohottamaan sen tämän hetken parhaaksi kotimaiseksi belgialaistyyliseksi olueksi.

  

La Rulles La Grande 10 – kymmenvuotisolut on jo itse kymmenvuotias

Olen nauttinut kuluneena kesänä pitkästä aikaa Brasserie Artisanale de Rulles -panimolta useampaakin olutta. Vanha tuttu La Rulles Tripel tuli testattua taas kertaalleen, ja se tasapainoilee edelleen aika onnistuneesti tietynlaisen belgialaisen tripel-tyylisuunnan ja amerikkalaisen humalamaailman välimaastossa. Kesäolut La Rulles Estivale kävi myös maistossa, kun sitä on ollut saatavana jopa täkäläisestä ruokakaupasta. Se on hyvä olut, tiukasti humaloitu, belgialaisittain modernin linjakas.

Kesän mittaan olen kuitenkin onnistunut hankkimaan kaappiini myös pullon saman panimon La Grande 10 -olutta, jonka olemassaolosta en ollut suoraan sanoen tätä ennen edes tietoinen. Mikään uutuushan tämä tuote ei ole, vaan kymppiolutta on pantu ensi kerran Rullesin panimon 10-vuotisjuhliin jo vuonna 2010. Maailma oli silloin kovin erinäköinen, mutta La Rullesin perusajatus oli kuitenkin jo loksahtanut paikoilleen ja panimo nautti Belgiassa huomattavaa arvostusta.

La Rulles on nimittäin belgialaisten olutmerkkien joukossa varhaisimpia – ellei suorastaan ensimmäinen – joka on tuonut amerikkalaisia humalalajikkeita merkittävässä mitassa maansa olutkentälle. Panimo aloitti tällä kilpailuvaltilla jo aivan 2000-luvun alussa, ja monien eurooppalaisten pioneerien tavoin se ei halunnut kopioida esimerkiksi jenkki-IPAn ajatusta sellaisenaan vaan käytti näitä uusia lajikkeita nimenomaan omaan paikalliseen perinteeseen pohjaavissa oluissa.

Nokkamies Grégory Verhelst ei ole muutenkaan päiväperhojen perässä juoksija – hänen filosofiansa ja kunnianhimonsa muistuttaa enemmän entisajan käsityöläisten eetosta kuin joitakin tämän päivän craft brewereita. “Uuden oluen tekeminen on helppoa. Paljon vaikeampaa on tehdä samaa olutta kerta kerralta paremmin.” Panimon valikoima koostuukin vain muutamasta perusoluesta, joiden rinnalla mukana on korkeintaan tusinan verran kausittaisia tai paikallisiin erikoistarpeisiin tehtyjä spesiaaleja.

La Grande 10 (10 %) on käytännössä vahva tripel, vaikka kansainvälinen oluttyylien pakkopaita ei sitä nimeä sille suokaan. Tuoksussa on toffeeta ja säilöttyä sitruunaa. Myös maussa maltaat ja humalat muodostavat toffeen tai kinuskin ja appelsiinimarmeladin liittoa, osin brittiläis-amerikkalaiseen tapaan, osin Watou Tripel -tyyliselle belgialaispohjalle. Jälkimaussa on sitruunaista kitkeryyttä yhdistyneenä pieneen viinan kuumuuteen, josta tulee mieleen italialainen limoncello-likööri. La Rulles Tripelin resepti on (tai oli ainakin aikaisemmin) täysmaltainen, mikä tekee siitä melko paksurunkoisen, mutta La Grande 10:n valmistuksessa käytetään myös sokeria.

Tämä kymppi ei ole aivan hienovaraisimpia oluita, ja se kannattaa varmasti säästää jonkin hilpeän juhlatilaisuuden loppupuolelle, jolloin pieni alkoholin pisto nautiskeluoluessa ei haittaa. Varsin tunnistettava La Rulles -taidonnäyte on kuitenkin kyseessä, ja kun kerran Rullesin kylä sijaitsee yhdessä Belgian perimmäisistä maalaiskolkista, tietty rustiikkisuus sikäläiselle oluelle sallittakoon. Ihan mukavaa olisi nähdä näitä oluita Suomessa vielä useammin, vaikkei panimo ole kynttilöitään aivan vakan allakaan pitänyt.

(Kuvalähde, oik. kuva: Flickr.com, lhoon, CC BY-SA 2.0.) 

Jambe-de-Bois – tuore vallankumoustripel kuin vahva pilsneri

Brasserie de la Sennen perusvalikoiman tripel/triple Jambe-de-Bois venytti aikoinaan tyylilajinsa reunoja avokätisellä humaloinnillaan. Kun tätä olutta kehiteltiin 2000-luvun ensikymmenen puolivälissä, Bernard Leboucq ja Yvan De Baets panivat todennäköisesti De Rankella. Tämä oli siis aikaa, jolloin Brasserie de la Senneä ei vielä fyysisenä panimona ollut olemassa. De Ranke itse on tietysti toinen uuden aallon panimo, jossa ei tuolloin humalaa säästelty.

Lähes 50 IBUnsa voimalla Jambe-de-Bois’sta (8 %) on puhuttu Belgian katkerimpana tripelinä, mitä se välttämättä ei kaikkien jenkkihumaloinnin hyökyaaltojen jälkeen enää ole – varmasti yksi katkerimmista kuitenkin. Humala on epäilemättä edelleen jotakin eurolajiketta, näistähän Sennen tyypit ovat nimenomaan tulleet tunnetuiksi.

Kun join taannoin paikan päällä Belgiassa pullollisen Jambe-de-Bois’ta, jonka muistan olleen varsin tuoretta, humala tuntui työntyvän vahvasti etualalle. Muut ominaisuudet jäivät varjoon: mallasrunko oli kohtalaisen kevyt kuten vaaleilla luostarioluilla usein, eikä makeutta myöskään jäännössokerin vähyyden vuoksi tuntunut. Belgialaista hiivaefektiäkin oli vaikea aistia. Tuli mieleen melkein jokin viime vuosien “imperial pils”: värinsäkin puolesta Jambe-de-Bois on vaalentunut vuosien varrella pilsnerimäiseksi, oljenvaaleaksi.

Toisaalta nyt viimeisin Suomeen asti päätynyt pullo, jonka olen tätä olutta juonut, oli erilainen. En tiedä, oliko sillä ikää jo useampia kuukausia, oliko kuljetus tai säilytys vaikuttanut osaltaan, tai johtuiko ero muista syistä. Siinä pullossa kruunukorkki aukesi napakasti poksahtaen, ja vaahtoa kaatui lasiin erittäin runsaasti (ei kuitenkaan kuohunut pullosta pöydälle). Tuoksussa ja maussa oli enemmän tuttua tripeliä, päärynän ja maustekakun sävyjä, ja jälkimaku vaikutti sokerisemmalta. Humalakatkeroa oli, mutta se ei samalla lailla dominoinut. Vaahdon laskeuduttua hiilihappotaso oli matalahko, minkä vuoksi maun eri vivahteet ehkä pääsivät esiin.

Oluen nimen taustalla on muuten Waterloon taistelussa jalkansa menettänyt Ranskan armeijan belgialaissotilas Jean-Joseph Charlier, liikanimeltään Jambe-de-Bois (“Puujalka”). Kun Brysselissä vuonna 1830 puuhattiin Belgian irtautumista Alankomaista itsenäiseksi valtioksi, Charlier saapui 250 sotilaan joukossa kotikaupungistaan Liègestä osallistuakseen kahinoihin. Belgian vallankumouksesta kertovan laulun sanoissa Charlier ratsasti Brysseliin tykin piipulla istuen, kuten hänet olutpullon etiketissäkin esitetään. Kumous oli lyhyt, vain muutaman syksyisen päivän mittainen, mutta sen verran verinen, että Brysselin kuninkaanlinnalla käydyissä tulitaisteluissa kaatui viitisensataa miestä. Puujalka itse palasi kotikaupunkiinsa ja kuoli siellä yhdeksänkymppisenä vuonna 1886.

 

Gouden Carolus Classic ja Tripel – hedelmäinen tumma ja vaalea talon tyylillä

Yksi niistä oluista, joita Belgiaan ihastunut ensimmäinen kansainvälinen olutsukupolvi muistaa jo vuosikymmenten takaa, on Gouden Carolus. Sitä tekee Het Anker -panimo Mechelenissä, joka on Porin kokoinen kaupunki kahden metropolin Brysselin ja Antwerpenin välimaastossa. Sanapari Gouden Carolus – josta Belgiassa näkee myös ranskankielistä muotoa Carolus d’Or – tarkoittaa keisari Kaarle V:n potretilla koristettua kultakolikkoa.

Kaarle V oli Habsburgin huoneen päämiehenä paitsi Euroopan mahtavimman valtakunnan Pyhän roomalaisen keisarikunnan keulakuva, myös muun muassa Espanjan kuningas. Niinpä iso osa Väli- ja Etelä-Amerikastakin päätyi hänen alaisuuteensa 1500-luvulla. Lisäksi keisarin omistuksiin kuuluivat Burgundin Alankomaat (suurin piirtein nykyisten Belgian, Hollannin ja Luxemburgin alue). Sikäläinen väestö suhtautui Kaarleen lämmöllä, koska hän oli syntynyt Gentissä Prinsenhofin palatsissa ja puhui äidinkielenään hollantia.

Jossain vaiheessa Kaarlen pohjoinen legenda on antanut Het Anker -panimolle ajatuksen ryhtyä panemaan “suurta keisariolutta” (groot keizersbier) hänen kunniakseen. Panimo kai tulkitsee oman historiansa ulottuvan – ainakin jossain mielessä – jopa Kaarlea edeltävään aikaan, 1300-luvulle. Keisarioluen alkuvaiheista en tiedä; ehkä Mechelenissä on säilynyt joitakin merkintöjä vuosisatojen takaa. Tältä pohjalta on vaikea sanoa, onko Kaarlen olutta siis pantu satoja vuosia vai onko olut kehitelty muinaisten lähteiden pohjalta vasta lähempänä nykyaikaa.

Joka tapauksessa Gouden Carolus -niminen olut oli suunnilleen nykyisen vuosituhannen alkuun saakka yksinomaan tummaa. Nykyinen Gouden Carolus Classic on tämän perinteen jatkaja. Oletan, että vaalea tripel on tullut panimon valikoimaan 1980-luvulla, mutta ensin Toison d’Or-nimellä (“Kultainen talja”). Siitä en jälleen ole varma, onko nykyisellä Gouden Carolus Tripelillä mitään tekemistä 80-luvun oluen kanssa – jos on, ainakin alkoholiprosentteja on hilattu ylemmäksi.

Nyt Gouden Carolus -logon alta löytyy siis sekä tummaa että vaaleaa olutta. Oikeastaan sarjassa on myös punaruskeaa (Ambrio), humalapainotteisempaa (Hopsinjoor) sekä erilaisia vuosikertaversioita nimellä Cuvée van de Keiser. Onhan panimolla keisariolutbrändinsä ohella toki muitakin olutmerkkejä kuten Mechelenin kaupunkiolueksi suunniteltu Maneblusser, “Kuun sammuttaja”. Lisäksi he tekevät oluita joillekin sopimusvalmistuttajille.

Maistelussa tumma ja vaalea Gouden Carolus mukailevat siinä mielessä talon tyyliä, että kummatkin ovat makeahkoja, intensiivisen makuisia oluita. Tummassa (8,5 %) on vadelmakarkkista tuoksua, maussa vaniljaa ja kirsikkaa, mutta kuitenkin myös tyylikästä tumman maltaista rakennetta. Kuten La Trappe Quadrupel, tämä on juotavaa jälkiruokaa mutta ei ällöttävän sokerisella tai liian paksulla tavalla. 

Tripelin (9 %) tuoksussa on kukkia, keltaista hedelmää ja hyvin makeaa mallasta. Mausta löytyy vaahtokarkkia, vaniljaa, karamellia, mantelia, jälkimaussa aavistuksenomaista katkeruutta ja pienesti sitruunaa. Harva tripel viiraa näin paljon tähän rikkaaseen, välimerellisten jälkiruokien tyyppiseen makumaailmaan, mutta vaikea tästä omaperäisestä oluesta on olla pitämättä.

Juuri nyt molempia Gouden Carolusin perusversioita taitaa löytyä myös hyvin varusteltujen Alkojen hyllyiltä. Suosittelen maistelemaan ne rinnakkain, riippumatta siitä, oletko pitkäaikainen belgialaisten oluiden ystävä tai vähemmän tämän tyyppisistä tuotteista kiinnostunut. Yhtä kaikki Het Ankerin klassikko-oluet ovat melko paksuja – ja edelleen itsenäisiä – juuria siinä juurakossa, jonka varaan nykyinen käsityöolutmaailmamme on 2000-luvulla rakentunut.