Sveitsiläistä olutta: La Madeleine Triple ja Boulevard des Philosophes

Bière du Lac -panimo majailee Geneven kaupunkialueen eteläosassa, nimestään huolimatta pikemmin Rhône-joen ja Ranskan rajan välissä kuin Genevenjärven rannassa. Nopeasti muuttuvassa olutmaisemassa panimo on jo ”keskivanhaa” sarjaa, perustettu vuonna 2009. Heidän päähuomionsa on keskittynyt Belgian, Britannian ja Tšekin tapaisten vanhojen eurooppalaisten olutmaiden tyyleihin – tietenkään tämä ei välttämättä sulje joitain amerikkalaisiakaan vaikutteita pois.

Ostin joulukuun alussa Geneven rautatieaseman Drinks of the World -olutkaupasta kaksi tämän panimon belgialaistyyppistä olutta, joista La Madeleine (9 %) on tyyliltään tripel ja Boulevard des Philosophes (10 %) vielä vahvempi luostarihenkinen olut, jollaisia ruvettiin takavuosina kutsumaan quadrupeliksi. Italiassa monet panimot osaavat tehdä belgialaistyylisiä oluita hyvin, ja nyt on siis yksi tilaisuus tarkistaa, miten homma sujuu Sveitsissä.

Vaalean La Madeleinen tuoksu on herkullisen mausteinen ja maltainen, parhaiden belgialaisten tripelien tapaan. Maussa on myös paksua vaaleaa mallaspohjaa (ei liian tuhtia, kuten belgialaishenkisessä oluessa ei kuulukaan olla). Kukkaista, mausteisen hedelmäistä makua löytyy tyylilajin mukaisesti, ja hento sitruunamainen happamuus lienee tarkoituksellista, ei valmistusvirhe. En tiedä raaka-aineista juuri mitään –panimo kyllä kertoo käyttävänsä aivan yllättäen monissa oluissaan geneveläisiä maltaita, mutta tämän La Madeleinen kuvauksessa sitä ei mainita. Katkeruus on melko matalalla (IBU 27) tyyliin nähden.

Boulevard des Philosophes on puolestaan katu Genevessä, en tiedä onko se jotain muutakin, tai mihin sitten tämän oluen nimi viittaa. Vaaleanruskea, kuivatun viikunan värinen olut on tuoksultaan vähän brittiläinenkin, pähkinämäinen, vaikka belgialaisen luostarioluen tyyliin on varmasti tässäkin tähdätty. Maussa on kuivattuja hedelmiä, lämmittävää karamellia (jonkinlainen Carawheat kuuluu mallasprofiiliin), jonkin verran belgialaista hiivan mausteisuuttakin. Toisin kuin monet quadrupelit, tämä ei ole äkkimakea. Styrian Goldings -humalat lisäävät keitoksen ruokamaista pippurisuutta, ja IBU-katkeruutta on edellisen tavoin 27 yksikköä.

Näiden kahden oluen perusteella Bière du Lac on pätevä tekijä, ja taso on pienestä käsityömäisestä rosoisuudesta huolimatta varsin hyvä. On henkisesti helpottavaa löytää Euroopasta tällaisia uudehkoja, mutta viime kesän trendejä pitemmällä aikajänteellä toimivia panimoita, joilla homma tuntuu olevan enemmän tai vähemmän hanskassa. Keski-ikä ei tule yksin, ja nojatuolissa kuvitteellisen takkatulen ääressä siemailee mieluummin jotain muuta kuin bilekeskusten hedelmäsoureja. Drinks of the World -kauppa Genevessä oli muuten kohtuullisen hyvä ostospaikka siinä mielessä, että se oli ottanut huomioon käytännössä kaikenlaiset oluenystävät – muutkin kuin viimeisen hypen perässä juoksijat. Käykää, jos osutte noille nurkille.   

Advertisement

Ranskalaiset tripelit #2: Vendale Saint Roch ja O’Clock Side Effect

Toiset kaksi Ranskan-matkalta tuotua tripeliä pääsevät nyt maistoon. Edelliseen postaukseen olin onnistunut nappaamaan neljän satsista ne ”modernimmat” kaksi, siis enemmän amerikkalaisvetoisen craft beerin humalointi-ideologiaan nojaavat yksilöt. Nämä loput ovat ehkä astetta perinteisempiä.

Vendale (myös VNDL) on panimo Etelä-Ranskasta Montpellier’n metropolialueelta, ja sen tripel-olut Saint Roch (9 %) on edellisiin verrattuna aivan erilainen. Pikemminkin laadukkaiden vahvojen lagereiden kaltainen (vrt. esim. Budvar Reserve), kullanoranssi olut on nyt lasissa, ja humaloinnissa on käytetty brittiläistä East Kent Goldingsia. Aprikoosia, mantelia, kuivattua banaania löytyy mausta, ei tyypillisiä belgialaisten vaaleiden oluiden estereitä eikä ihmeemmin sikäläisten hiivojen mausteitakaan. Tämä voisi olla mukava olut sellaisenaan, mutta tässä vertailussa vähän jää hedelmäisempien uustripelien varjoon, kun kuitenkin aitojen belgialaistripelien puraisu – hiivaperäinen pippuri tai poltetun sokerin lämpö – puuttuu myös.

O’Clock Brewing -panimon Side Effect (9 %) on tyyliltään perinteisin näistä tripeleistä, kuten etiketissäkin kehutaan. Panimo on Pariisin lähiseudulla, kivenheiton päässä Versailles’n linnan puistosta, ja se on tehnyt kollaboraatio-olutta esimerkiksi Sori Brewingin kanssa. Side Effect on panimon omaa valikoimaa, ilmeisen hiiva- ja mallasvetoinen olut, mutta jos hiiva on belgialaista, se tuottaa hedelmien ja mausteiden efektejä, jotka tuovat lopputulosta lähelle tiettyjä humalavetoisempia juttuja. Väri on jälleen aprikoosin oranssi, ei pilsnerin vaalea. Aika tuhti olut, joka pitää otteessaan. Hiiva on varsinkin tuoksussa dominoiva, mutta maun puolella vaikutelma on melko linjakas ja hyvin tehty. Makeutta on jonkin verran ja sitä jää jälkimakuunkin.

Tästä neljän ranskalaisen tripelin sarjasta suosikkini taisi olla viimeinen eli Side Effect. Johtuuko suosio siitä, että se oli perinteisimmällä tavalla belgialaisen makuinen? Ehkä. Kaikissa neljässä oli kuitenkin hyvän käsityömäisen osaamisen merkkejä, joten täysiä pommeja ei tähän maistelusarjaan mahtunut, ja kaikissa oli jokin oma ideansa.

Ranskahan on panimoiden määrällä mitattuna nykyään Euroopan johtava maa noin 2 300 panimonsa voimalla. Näistä valtaosa on viime vuosina perustettuja nyrkkipajoja, ja tämän vuosikymmenen edetessä näemme, kuinka suuri osa osoittautuu elinkelpoisiksi. Täältä kyynisestä Pohjolasta käsin olisi helppo veikata, että joukossa on paljon tyhjää ilmaa ja haihattelua, mutta enpä toisaalta lähtisi myös kevyesti aliarvioimaankaan ranskalaisten suorituskykyä ja tahtotilaa, kun ruokaan ja juomaan liittyvästä elinkeinosta puhutaan.

Ranskalaiset tripelit #1: Mont Salève Triple ja Elixkir Sans Foi Ni Loi

Ostin joulukuun alussa Pariisin À la bière comme à la bière -olutkaupasta neljä belgialaistyylistä tripel-olutta, jotka kaikki olivat peräisin ranskalaisilta panimoilta eri puolilta maata. Varmaan pitäisi sanoa tripelin sijaan triple, kun Ranskassa kerran ollaan – kuten Belgian ranskankielisillä alueillakin sanotaan. Neljä aika erilaista olutta on joka tapauksessa kyseessä, tämä käy maistelussa ilmi. Kertaan alla muistiinpanoni testikierrokselta, kaksi ensimmäistä tähän kärkeen. 

La Brasserie du Mont Salève sijaitsee Geneven metropolialueella mutta Ranskan puolella rajaa. Triple (8 %) on oranssi, ei ihan perinteisen tuoksuinen – mukana on appelsiininkukkaa melkein kuin Cascade-humalassa (en tiedä, onko sitä käytetty) sekä jotain intensiivistä ammoniakkimaista. Maussa on sitrusta, appelsiinimarmeladia (ei sitä brittien paahtoleipien päälle siveltävää kirpeää vaan sokeroitua marmeladimakeista), sekä pienesti mineraalia. Kaikkien tripelien janalla tämä on kuivemmasta päästä.

Brasserie Elixkirin Sans Foi Ni Loi’ssa (9 %) on vielä selvempi moderni tuoksahdus, mustaherukan lehteä ja trooppista hedelmää, ja maussa minttua sekä ylikypsää herukkatyyppistä marjaa. Barbe Rouge, Sabro ja Sorachi Ace ovat humalina tässä versiossa, aikaisemmissa erissä ilmeisesti muitakin komboja ollut. Ranskan Alsacessa – ei ihan kaukana panimon kotiseuduilta – kehitelty Barbe Rouge on humalalajikkeista se, joka tuo makuun selkeän mustaherukan vivahteen. Mintusta vastaa ilmeisestikin Arden nemesis Sabro, johon en ole ainakaan tripelissä koskaan törmännyt. Sorachi Ace on joskus todella omaleimaisen makuinen, mutta nyt se hukkuu kokonaisuuteen. Ei hassumpi tripel tämäkään vaikka aika kaukana belgialaisluostarien viboista.

Toiset kaksi tripel-arviota löytyvät seuraavasta postauksesta.

Marble Plum Dubbel & Jollification Tripel

Asian vierestä mutta: muistan 2000-luvun alkuhämäristä belgialaisen Smisje-panimon ensimmäisen olutvalikoiman, joka myöhemmin virtaviivaistettiin yhden lippulaivaoluen tieltä. Alkuperäinen tuotepaletti oli kaoottinen mutta hauska. Siinä oli muun muassa taateleilla maustettu tumma dubbel, joka on nyt unohtunut historian hämäriin niin tyystin, ettei sitä löydy enää edes Ratebeeristä retired-leimalla varustettuna.

Miksi se tuli tänään mieleen? Varsinkin kai sen takia, ettei Smisjen Dubbel Dadel ollut tuolloin 15–20 vuotta sitten erityisen makea, vaikka taatelit ovat makeita ja Smisjen silloinen meininki jollain tapaa kotikutoista, melkein harrastajamaista. Kävimmekin kerran heidän panimollaan, jonka isäntä Johan Brandt maistatti oluita puutarhassaan paahtavan helteen vallitessa. Ne sopivat vahvuudestaan huolimatta oivallisesti kuuman päivän juomiksi, eikä oluissa mikään sokerisuus alkanut missään kohtaa tökkiä.

Tässä postauksessa ollaan nyt nimittäin todella makean uuden hedelmä-dubbelin äärellä. Olut on brittiläisten Marble- ja Ossett-panimoiden kollaboraatio Plum Dubbel (9,4 %), jonka juotavuus on sokerisuuden takia vaaravyöhykkeessä. Tuoksussa vielä on jonkin verran suklaista, maanläheistä tumman luostarioluen henkeä. Maku sen sijaan menee aivan luumuhilloksi, enkä oikein löydä siitä olutmaisia piirteitä, joita voisi arvioida. Hedelmäistä kirpeyttä on jonkin verran, ja liköörimäinen luumun maku on sinänsä ihan mukava – mutta ehkä sopisi paremmin likööriin kuin olueen.

Plato-asteita on Alkon mukaan jopa 27,8°P. Enpä muista, olenko missään oluessa ikinä nähnyt niin korkeaa kantavierrevahvuutta. Jos siitä lähtisi keittelemään dubbelia tyylille normaaliin final gravityyn, alkoholiprosentteja tulisi ehkä 18. Nyt niitä on kuitenkin ”vain” reilut 9, eli aika sokerisen ja runsaan oluen äärellä tosiaan ollaan.

* * * * *

Kuten Plum Dubbel, myös Jollification (8,5 %) on 25-vuotisjuhlaansa viettävän Marble-panimon yhteistyöolut toisten brittipanimoiden kanssa. Etiketti kertoo Jollificationin olevan Apricot & Peach Tripel, eikä siinä ole makeusongelmaa. Edellisen tavoin myös tämä on Alkon tyylimääritelmän mukaan ”erikoisuus (erikoisuus)”, mikä viittaa olueen lisättyihin hedelmäraaka-aineisiin. Aprikoosi ja persikka maistuvat oluen maussa ihan selkeästi mutta eivät siis tuo tähän sinänsä mitään muuta kuin oman makunsa.

Tämä olut on kohtalaisen miellyttävä, tuoksussa on sekä belgialaista tripeliä että mainittuja hedelmiä. Maussa on pientä happamuutta, joka ei tietysti tripel-tyyliin mitenkään kuulu mutta ei myöskään häiritse kohtuuttomasti. Tosin mitä lähemmäs tullaan pullon pohjalle kertynyttä sakkaa, sitä enemmän Jollification maistuu aprikoosi- ja persikkapyreelle ja vähemmän tripel-oluelle. Pyreet eivät ole epämiellyttäviä makuja, mutta mielikuvien tasolla ollaan hedelmätorilla pikemminkin kuin luostarien hengellisissä ja suorastaan pyhissä olutsfääreissä.  

Yhteistyöpanimoita tässä oluessa ovat olleet North Riding Brewery ja Five Towns Brewery, molemmat Yorkshiren kreivikunnan eri kolkilta (kuten muuten Ossettkin). Marble Beers itse toimii tietysti aivan Manchesterin keskustan tuntumassa. Yhdistän Marblen vanhastaan heidän Marble Arch -pubiinsa Rochdale Roadilla, mutta tosiasiassa sekä oluenvalmistus että taproom sijaitsevat nykyään naapurikunnassa Salfordissa.

Näistä kahdesta Marble Beersin yhteistyöoluesta pidän Jollificationista enemmän, mutta kummassakin hedelmien lisääminen reseptiin mielestäni pikemminkin vähentää kuin lisää oluiden kiinnostavuutta. Tietysti on hauskaa, että konkarisarjan pienpanimo tekee juhlavuonnaan tällaisia klassisia belgialaistyylejäkin eikä pelkkiä neipoja ja kakkustouteja.

Olutkellarini nousu ja tuho

Kirjoittelin tämän blogin alkuaikoina – kohta kuusi vuotta sitten – ensimmäisistä oluista, joita vein kypsymään talomme perunakellarin varastokoppiin. Keräsin sittemmin vähintään kerran vuodessa koppiini täydennystä, ja viimeksi hankittujen pullojen jälkeen hyllytila alkoikin jo olla loppumassa. Olin suunnitellut, että järjestelen koppia uusiksi ennen seuraavien kellaroitavien oluiden ostoa, jotta saisin lisätilaa.

Vaan kuinka kävikään. Kun alkukesästä menin pahaa aavistamatta tarkistamaan olutkellarini tilannetta, huomasin munalukon kadonneen ja kopin oven olevan raollaan. Silloin muistin talossa aikaisemmin käydyn keskustelun asiattomista vierailijoista yhteisissä tiloissa. En tiedä, millainen porukka oli ollut kyseessä, mutta näköjään niitä ei pieni lukko pidätellyt – ja näköjään niille maistui kellarissa kypsynyt vahva olut.

Olen asunut Kalliossa muutamia keskeytyksiä lukuun ottamatta kohta 30 vuotta ja päätynyt todistamaan todella harvoin mitään isompia järjestyshäiriöitä, saati joutunut niiden uhriksi. Lähinnä näillä nurkilla saa nykyään kauniina kesäpäivinä ihailla vakiojengin ulkoilmaörvellystä. On tietysti kohtalon ivaa, että kun ensimmäisen kerran minulta täällä varastetaan jotain, saaliiksi saadaan muun muassa Chimayn luostarin ja erilaisten amerikkalaisten ja eurooppalaisten pientuottajien arvokkaita käsityöoluita. Ja vielä sellaisia, joiden maku on kellarivuosien pehmentämää ja jalostamaa.

Vaikea kuvitella näitä rosvoja saaliinjaolla miksikään karskeiksi, arpinaamaisiksi puukonheiluttajiksi. Pikemminkin tulee mieleen ruutupaitaiset nuorukaiset, jolla on siististi ajetut parrat, söpöt eläintatuoinnit ja miesnutturat. Tai kenties jollakulla on käynyt mielessä, että isoilla olutpulloilla – kuten sillä magnumkokoisella Chimayllä – saattaisi olla myyntiarvoa jollain foorumilla? Vanhoilla viineillähän on. Toki ihmisillä voi olla haastavia elämäntilanteita, joiden rahoittamiseksi he joutuvat myymään toisten omaisuutta. Kun kerroin tapauksesta työkaverille, hän sanoi toivovansa lähinnä, että voroilla on ainakin seuraavana aamuna elämänsä kipein kankkunen.

No, vaikka suuri osa pulloista oli kadonnut, joihinkin hyllyihin ei ollut kuitenkaan kajottu. Kolme pientä pahvilaatikollista kellarini sisältöä kannoin murron jälkeen tänne asuntoon turvaan. Täällähän pulloille ei ole pitemmällä tähtäimellä sopivaa säilytystilaa, joten olen kesän mittaan sämpläillyt niitä karsintamielessä. Ehkä joitain vintage-Westvleterenin tyyppisiä klassikoita yritän jossain säilyttää jatkossakin, vaikka kellarikoppiin en niitä enää veisikään. Muut ehkä hupenevat luonnollisessa järjestyksessä.

* * * * *

Pari havaintoa lopuksi joistakin kellarioluista, joita olen kesän aikana availlut. Baijerilaisessa Schneiderin Aventinuksessa, jossa parasta ennen -päivä oli 2017.11.04, oli noin puolet vähemmän hiilihappoa kuin uudessa. Vaahtoa tulee kuitenkin lasiin sormenleveyden verran. Maut ovat muuttuneet särmien hioutuessa pois: nyt on soijakastiketta, vadelmakarkkia, hedelmäsiirappia, makeaa vähän suklaista mallasta.

Shepherd Neame Christmas Ale on selkeästi pähkinäisempi kuin tuore, ja siinä on jonkin verran ikääntyneen oluen sherrymäistä aromia ja makua. Kuitenkin vielä mallasrunko ja (oletettavasti) hiivan kärkevä metallinen tai marjainen olemus ovat mukana kuten nuoremmissa SN-oluissa.

St. Feuillien Triple (parasta ennen 11/2018) ei ole enää kovin runsasvaahtoinen, kuten belgialainen tripel ehkä tuoreena olisi. Tuoksussa on tripelin herkullista hiivaista hedelmäisyyttä juraviinin tai sherryn tuoksulla höystettynä, ikääntymisen takia. Rungon paksuus ja suutuntuma tuntuvat olevan ennallaan. Maussa sitrus on muuttunut limoncellomaisempaan suuntaan, ja siinä on pientä happamuutta. Jonkin verran viljaakin on vielä maussa ja pippurinen reunus. Tämä on luultavasti kellaroinnin näkökulmasta nyt suunnilleen parhaimmillaan, tai ei ainakaan paljon yli; miellyttävä olut.

Robinson’s Old Tom oli kellaroitaessa uutta olutta, vuonna 2019 pantua (kuten korkissakin lukee), mutta nyt siis tyylin mukaisesti old alea myös iältään. Tuoksu muistuttaa italialaisista tummista katkeroista tehtyä spritziä pienellä sitrusreunalla, maku on kolmen kellarivuoden aikana saanut lisää viinimäistä ja pähkinäistä pehmeyttä. Ne peittävät tuoreen Old Tomin pienen puisevan piirteen. Hiilihappotaso on kolmessa vuodessa pienentynyt hieman, mutta ei sanottavasti. Kuten edelliset kolme muuta olutta, tämä oli oikein kiinnostava ja hyväkuntoinen kellarisäilytetty olut.

St. Bernardus Tripel

Tänään on Belgian kansallispäivä, joten otetaan työn alle yksi sikäläinen olut, jo vuosien takaa tuttu. Kuten on varmaan ennenkin tullut todettua, St. Bernarduksen tarina on belgialaiseksi maallikkopanimoksi sikäli erikoinen, että sillä oli vuosina 1946–1992 sopimus Westvleterenin kanssa luostarin oluiden tuottamisesta kaupallisille markkinoille. Niinpä panimon nykyvalikoiman vahvin olut, St. Bernardus Abt, on edelleen ainakin jossain mielessä samantapainen tuote kuin Westvleterenin munkkien tumma lippulaivaolut 12°.

Tripel ei kuulunut St. Bernarduksen – tuolloisen St. Sixtuksen – trappistiolutvalikoimaan. Se kehitettiin joskus 1980–90-lukujen vaihteessa, kun sopimus luostarin kanssa oli raukeamassa. Enpä ole tainnut tätä Tripeliä koskaan Suomen valikoimissa nähdä, ellei sitten jonkin baarin omatuontisatseissa. Arde arvioi sen tällä viikolla Iso-Roban Black Doorissa. Ostin oman pulloni muutama viikko sitten Virosta, Koht-baarin olutkaupasta. Pullon parasta ennen -päiväys oli mennyt kesäkuussa, mutta sekin saattaa olla tällaisessa tuotteessa pikemminkin etu kuin haitta. 

St. Bernardus Tripel on belgialaisen runsaasti – mutta ei liikaa – vaahtoava oranssinkultainen olut, lasissa jonkin verran samea. Tuoksussa on jotain hiukan karamellimaista mallasta sekä korianteria tai vastaavaa maustetta. Maku on myös herkullisen toffeisen maltainen, karkkipastillimainen, miedon yrttimäisen humalan reunustama, ja maustekin tuntuu jälleen. Maussa on pehmeyttä ja aavistus makeutta, mutta se ei korostu muiden ominaisuuksien alta ja lopputulos on tyylilajiin nähden melkein kuivahko. Edelleen erinomainen, hyvin hallittu belgialainen olut on kyseessä, ja vahvuuteen nähden myös juotavuus on kohdillaan.

Alkoholiprosenttia on tänä päivänä 8 %, eli sitä on hilattu tripelmäiselle tasolle reilun 30 vuoden takaisesta 7 %:sta. Joskus tässä välissä se on ollut myös 7,5 %. Sen vahvuinen on edelleen panimon toinen vaalea tripel, Watou Tripel. Näiden kahden oluen erot ovat minimaaliset, 1–3 asteen heittoja laskennallisessa katkeruudessa sekä värissä (Watou Tripel on katkerampi ja tummempi). Tavallaan on outoa, että panimolla on kaksi näin saman tapaista tuotetta, mutta muistaakseni Watou Tripel on viritelty varta vasten Ranskan markkinoille ja ranskalaiseen makuun. Watou on siis panimoa lähin kylä humalapelloistaan tunnetussa Poperingen kunnassa, ja panimon ovelta Ranskan rajalle on kilometrin matka.

(Kuva panimolta.)

Katkeruuden malja ja Peurastaja

Viime kuussa mainitsin, että minulla on pyhä tavoite maistaa mahdollisimman monia belgialaistyylisiä oluita, mitä suomalaiset panimot tekevät. Osa niistä menee jatkossakin varmasti minulta ohi – jakeluteknisistä syistä – mutta äskettäin nappasin Alkosta taas kaksi uudehkoa tulokasta. Iso-Kallan Katkeruuden malja tulee Kuopiosta ja Tujun Peurastaja Lappeenrannasta.

Katkeruuden maljassa (9 %) tuoksu on hyvä, belgialaisen mausteinen, hedelmäinen. Olut on tripel, tyylin mukaisesti vaalea ja vahva. Alkuun maussa on toffeeta Sint-Bernardus Tripel -tyyliin, samoin kypsää sitruunaa. Alkuvaikutelma on melko raikas tripeliksi, mutta oluen lämmetessä tuntuu tapahtuvan pieni käänne heikompaan, ja loppumaku on raskaahko, hiivainen, kivennäinen, ellei melkein vierteinen, ja siinä on jokin trooppisen hedelmän tai kasviksen sävy. Sitrus tuntuu vähän sitruunalimun tyyppisenä. Maanläheisiä, mausteisia piirteitä tulee myös alun herkullisen mallaspohjan kylkeen.

Peurastaja Saison on belgialaistyylinen olut Tujulta, joka tunnetaan panimona erityisesti moderneista NEIPA-tyyppisistä oluistaan. Hyvää NEIPAa olen heiltä juonutkin, esimerkiksi viime kesänä Lappeenrannassa. Amerikan nykytyyli on siis eteläkarjalaisilla hallussa.

Peurastaja on kypsän sitruunainen, hedelmäsopan tuoksuinen 7-prosenttinen saison, josta tosin saa belgialaisia ominaisuuksia hieman hakea. Amarillo on humalalajikkeena. Amarillo ei aina riitele perinteisempien eurooppalaisten oluttyylien kanssa, mutta tässä epämääräinen appelsiinimehun kirpeys nousee ohra- ja vehnämaltaiden keitoksen hallitsevaksi osapuoleksi. Mausteiden ja hiivojen maut, jotka parhaisiin saisoneihin tuovat rutkasti lisäarvoa, jäävät tässä melko kaukaisiksi kaiuiksi.

En aivan valtavasti lämmennyt näille oluille, tai kyllä mutta vain osittain. Peurastajan amerikkalaishumalat olisi kannattanut säästää IPA-tyylisten oluiden ryydittäjiksi. Katkeruuden maljaa voisi vielä hioa myös, se ei lopulta ollut niin minun makuuni kuin ihan aluksi ajattelin. Se on silti tuollainen reilun kolmen tähden olut, jota voisin juoda uudestaankin, koska tripel-tyylistä tykkään. Peurastajaa en taida toiste ostaa, mutta jos Tuju tasokkaana tekijänä joskus panee belgialaishenkisemmän saisonin, sitä ilman muuta testaan.  

De Dolle Brouwers -klassikkoja: Arabier ja Dulle Teve

Joskus joulun tienoilla Alkon valikoimaan ilmestyi ilman sen kummempia fanfaareja kaksi De Dolle Brouwersin olutta – olisiko ollut ensimmäinen kerta ikinä, tai ainakin pitkään aikaan? Dolle on yksi 1980-luvun Belgian ensimmäisen uuden pienpanimopolven suunnannäyttäjiä. Herteleerin veljekset käynnistivät vuonna 1980 oluenpanon tyhjilleen jääneessä vanhassa panimorakennuksessa Länsi-Flanderin Esenissä. Veljeksistä Kris jatkaa hommaa edelleen ja pyörittää bisnestä vaimonsa Elsin kanssa. Perusvalikoima on kasvanut hyvin maltillisesti, ja tietyistä tynnyrikypsytys- tai vuosikertakokeiluista huolimatta jo takavuosilta tutut kuusi tai seitsemän olutta hallitsevat panimon tuotantoa.

Arabier (8 %) on lasissa messinginkeltainen ja samea; belgialaistyyliin pullon pohja lienee täynnä hiivaa, joka on ollut suorittamassa jälkikäymistään. Valkoista vaahtoa kertyy lasiin paljon. Tuoksussa on sitruunaa – ilmeisesti humalaan liittyen – ja jonkinlaista kivennäisyyttä ja hunajakeksiä. Maussa on myös sitrusta, karamellia, greipin valkoista välikuorta ja yrttistä maustetta. Pohja on tukevan belgialainen, ja humalointi tuo mukaan angloamerikkalaista otetta.  

Tämä on nimittäin belgialaiseksi (ja vieläpä aika pitkän linjan panimon) olueksi todella humalavetoinen. Alkon mittauksen mukaan EBUja on jopa 49. Tyylipuristit eivät varmasti tunnusta mitään belgialaislähtöistä oluttyyliä, jossa katkeroita olisi lähellekään näin paljon. Ainostaan kai ”Belgian IPA:ssa” niitä on jopa tätä enemmän, mutta Arabieriä harva varmaan mieltäisi siihen joukkoon, tämähän on ollut olemassa jo jostain 1980-luvulta tai ainakin melkein.

Humalalajikkeet ovat panimon mukaan Nugget ja Whitbread Golding, ja rustiikkista humalankävyn särmää tuo kuivahumalointi. En tiedä, milloin tarkalleen Dolle Brouwers siirtyi tässä oluessa USA:n luoteisrannikon humalaan, siis Nuggetiin. Vielä vuoden 2008 (postuumissa) painoksessa Great Beers of Belgium -kirjasta Michael Jackson puhui Arabierin kuivahumaloinnista Kentin kreivikunnan Goldingsilla, jenkkihumalaa mainitsematta. Tämän oluen Nuggetit on siis kasvatettu Belgiassa, ei Oregonissa tai Washingtonissa. Arabier oli muuten 2000-luvulla 7-prosenttinen, vaikka sen alkuperäinen vahvuus vaikuttaisi olleen nykyinen 8 %.

Dulle Teve (10 %) on De Dolle Brouwersin perusvalikoiman vahvin olut; kausituotteista löytyy toki tuhdit Boskeun ja Stille Nacht. Vaikka tämä on “isompi” olut kuin Arabier, siitä on oikeastaan melkeinpä vähemmän sanottavaa. Väri on astetta tummempi vaikka silti vaalealla skaalalla, vaahtoa irtoaa belgialaiseen tapaan hyvin tästäkin.

Kandisokerin paahteinen tuoksu ja maku voivat olla joskus äkkivääriä, ja ainakin joissain pulloissa ne myös Dulle Tevessä vähän häiritsevästi hallitsevat – kuten tuoreessa Stille Nachtissa pahimmillaan. Sitrushedelmääkin on tuoksussa. Maussa on näitä samoja elementtejä. Humala ei ole tässä lainkaan niin etualalla kuin Arabierissä (myös EBU-asteikolla ollaan paljon alempana, 25:ssa). Makua hallitsee belgialainen mausteinen hiiva sekä karamellisoitu sokeri ja mallas. Tässä on ihan hyviä aineksia vahvempien belgialaisoluiden ystäville, ja olut on melko miellyttävä näinkin – herää kyllä kysymys, toimisiko se vielä paremmin pari vuotta ikääntyneempänä.

* * * * *

Dolle Brouwers -oluiden brändäys on kokonaan oma lukunsa ja on aiheuttanut vuosikymmenten mittaan paljon pään raapimista. Arabier-nimi tarkoittaisi ehkä etikettikuvansa perusteella papukaijaolutta (ara + bier), mutta panimon verkkosivujen tuotekuvauksessa on myös kummallista legendaa arabeista (holl. arabier). En ole koskaan saanut kiinni ideasta, onko siis kyseessä jotain muutakin kuin kömpelö sanaleikki? Tämän lisäksi Arabierin hanaversiota on ilmeisesti kutsuttu olutpiireissä joskus leikkisästi Arafatiksi (ara + vat = tynnyri).

Dulle Teve on puolestaan Länsi-Flanderin murretta ja sanojen merkitys on avuliaasti käännetty englanniksi pullon etiketissä: “Mad Bitch”, mad ehkä amerikkalaisessa merkityksessään “vihainen”, eikä “hullu”. Kuvassakin esiintyvän “vihaisen ämmän” taustatarina löytyy panimon sivuilta. Olut-Twitterissä on ihan oikeutetusti kysytty, että eivätkö misogyyniset oluen nimet ole ongelma silloin, kun ne ovat jollain riittävän oudolla kielellä. Murretta tai ei, onhan nimi tuossa myös miljardien maapallon asukkaiden ymmärtämällä englannilla.  

Mutta oluet ovat hyviä, ja toivottavasti visiitti Alkoon ei nyt ollut ihan näin lyhytaikainen, että muutamia jäljelle jääneitä pulloja pitää lähteä metsästämään jostain Käpykankaan Prismasta. Helsingin Stockmannilta löytyi yhä tänä viikonloppuna Arabieria mutta ei enää Dulle Teveä. Tampereella sitäkin on vielä varsinkin Hervannassa useampi pullo.   

Rodenbach Red Tripel

Belgialaisen Rodenbachin panimon varhainen historia on hieman takkuinen ja vuosiluvut vaihtelevat käytetyn lähteen mukaan. Joka tapauksessa jossain vaiheessa sen jälkeen, kun Napoleonin uhka oli Waterloossa poistettu Euroopan yltä, saksalaistaustainen Rodenbachin suku perusti pienen panimonsa Roeselaren kaupunkiin nykyisessä länsi-Belgiassa. Tai tarkemmin ottaen he ostivat omistukseensa jo toiminnassa olleen paikallispanimon.

Rodenbach vietti 200-vuotisjuhlaansa viime vuonna, ja panimon verkkosivujen mukaan sukuyritys perustettiinkin juuri vuonna 1821. Belgialainen olutkirjailija Wilfried Martens puhui tosin vuodesta 1836, ja myös Tim Webb on omissa Belgia-kirjoissaan maininnut tämän myöhemmän perustamisvuoden. Samaten Michael Jackson piti vuotta 1836 Rodenbach-panimon perustamisvuotena, mutta hänen mukaansa joku suvun jäsen oli ollut samaisen panimon omistajana jo vuodesta 1820 asti – ei kuitenkaan 1821. Joskus perustajanelikkona on neljä veljestä, joskus kolme miespuolista ja yksi naispuolinen suvun jäsen.

Red Tripel (8,2 %) on joka tapauksessa Rodenbachin 200-vuotisjuhlaolut, joka taisi ehtiä myös Alkomme valikoimiin mainiosti jo juhlavuoden aikana. Kysymys on tynnyreissä ikäännytetyn flaamilaisen punaoluen ja tuoreen tripelin sekoituksesta – ei siis puhtaasta punaisesta hapanoluesta kuten joillakin verkkosivustoilla on tulkittu.    

Sitä tietoa en onnistunut löytämään, mitä tripeliä sekoituksessa on käytetty. Rodenbach itse ei tripel-olutta normaalisti tee, mutta eipä niitä läntisessä Belgiassa tarvitse koskaan kaukaa hakea. Esimerkiksi Palm – Rodenbachin belgialainen sisarpanimo hollantilaisessa Swinkels-konsernissa – panee ainakin paria kolmea sellaista.

Millainen olut tästä sekoituksesta sitten on tullut?

Väri on rusehtavan, kultaisen punainen. Tuoksussa on vaniljaa ja Rodenbach Grand Crun tai Duchesse de Bourgognen portviinimäistä happamuutta. Maussa vanilja myös korostuu ihan ronskisti, happamuus on hyvin mietoa ja kirsikkaista (oluessa ei siis ole kirsikoita). Tällainen pieni hapan jenga on kuitenkin ainoa ”puraisu” maussa, kun esimerkiksi humalaa ei käytännössä tunnu, eikä onneksi alkoholiakaan.

Tyylikästä belgialaista tunnelmaa on mukana tuhdin tammi–vanilja-akselin taustalla, oikeastaan kuin jotain hyvää vallonialaista ambréeta olisi maustettu flaamilaisella punaoluella. Vähän marjaisuutta jää loppumakuunkin. Red Tripel on selvästi jälkiruokamaisempi kuin normi-Rodenbachit, mutta minusta hyvällä tavalla, ei ärsyttävästi. Ei tällä tietenkään ole paljon tekemistä luostari-tripelien kanssa, mutta ei kai sellaista ole väitettykään.

Red Tripel on alkoholiprosenteistaan huolimatta aika helposti juotava ja miellyttävä juhlaolut, joka ei ehkä puhuttele etulinjan hapanoluiden faneja mutta jolla saattaa olla uutta ja kiinnostavaa annettavaa laajemmalle belgialaisklassikoiden ystäväjoukolle.

(Kuva: Rodenbachin panimo.)

Jouluolut #4: Abbaye d’Aulne Christmas Beer / Bière de Noël

Abbaye d’Aulne eli “Leppäluostari” on vanha luostarinpaikka Charleroin lähellä Belgiassa, peräti 600-luvulle saakka on jäljitetty uskonnollisen toiminnan historiaa alueella. Joitakin merkkejä on, että oluttakin olisi tehty luostarissa jo keskiajalla. Vielä Napoleonin jälkeen Aulnessa oli ilmeisesti panimotoimintaa, kunnes 1800-luvun puolenvälin jälkeen homma kuivui kasaan. Luostarista on vain raunio jäljellä, mutta Abbaye d’Aulne -tavaramerkkiä käytettiin maallisissa panimoissa jälleen 1950-luvulta alkaen.

Naapurustossa sijaitseva, vuonna 2000 perustettu Val de Sambre -panimo nimettiin muutama vuosi sitten luostarin mukaan, ja juuri he ovat Abbaye d’Aulne -oluita viime aikoina tehneetkin. Jotain näistä olen joskus maistanut, mutta lähtemätöntä vaikutusta ei ole jäänyt suuntaan tai toiseen. Kun jouluolut tuli tänä syksynä Alkon valikoimaan valkoisessa pullossa, pidin sitä takuuvarmasti ennen maistamattomana. Luin toisaalta juuri, että samaa olutta olisi ollut myynnissä myös Super Noël -nimellä. Olen saattanut sitäkin testata takavuosina Belgiassa.

Jouluolut on erikoisuus siinä mielessä, että pullon kyljessä lukee selkeästi Triple 9°, mutta olut on kuitenkin puolitummaa. Entisaikoina Belgiassa tämä ei olisi ollut mikään ihme, kun sanat tripel (hollannin kielessä) ja triple (ranskan kielessä) viittasivat lähinnä oluen vahvuuteen, eivät oluttyyliin. Nykyäänhän tripel ymmärretään melkein pelkästään vaaleana oluena, ja tummille samanvahvuisille oluille on keksitty keinotekoisia nimityksiä kuten Belgian dark strong ale.

Lasiin kaatuukin vähintään kuparin tummaa, melko kirkasta olutta. Tuoksu on ihan mukavasti hedelmäinen, ehkä pientä alkoholisuutta on kuitenkin mukana. Maussa on kuivatun hedelmän makuista kuohkeutta, joka on miellyttävää, mutta siinä on myös raskasta pähkinälikööriä, puisevuutta, lakattua mahonkia. Kuivahedelmä kääntyy alkoholin lämmöksi. Likööri ottaa liikaakin otetta maun kehittyessä; muulle ei jää riittävästi tilaa, eikä kummoista jälkimakua synny, katkeruus on aika nollilla.

Onhan tämä olut belgialaista jossain määrin mutta ei luostarityylejä ihan parhaimmillaan. Vahvuutta on 9 % eli aika napakasti. Noilla lukemilla ohuenpuoleinen ja viinaiseen suuntaan huojahteleva meininki on pieni pettymys, pitäisikö sitten maltaan ja sokerin suhdetta vaikka säätää. Puolensa on tässäkin oluessa, mutta jos tämänvuotisesta Alko-valikoimasta haluaa löytää belgialaista jouluolutta, joka jaksaa varmasti kantaa oman painonsa, kannattaa ehkä turvautua vanhaan tuttuun Gouden Carolukseen.