Varsovan olutfestivaali, syksy 2017

Kävin jo kolmantena peräkkäisenä syksynä Varsovan olutfestivaalilla. Tapahtuma on joka kerran järjestetty Legia Warszawa -jalkapallojoukkueen stadionilla. Jos en täysin erehdy, festari pistetään itse asiassa pystyyn jopa kahdesti vuodessa, syksyisin ja keväisin.

Sisään alueelle maksaa 10 złotya eli reilut kaksi euroa. Sen jälkeen voi vaellella vapaasti stadionin oheisrakennuksissa, joista ainakin osa ilmeisesti toimii muulloin seuran edustustiloina. Alimmassa kerroksessa on uusien panimojen vyöhyke ja kahdessa ylemmässä vakiintuneempien panimojen ja maahantuojien ständejä. Pihalla on ruokarekkoja.

Olin tällä kertaa paikalla lauantaiaamupäivänä, joka oli yllättävänkin hiljaista aikaa. Lehtihaastatteluissa tapahtuman järjestäjät ovat kertoneet, että hörhöt tulevat paikalle jo torstaina, ja ilmeisesti muita kiireisiä aikoja ovat sitten perjantain ja lauantain illat. Kun kello löi kaksi lauantaina, tiskeillä alkoikin parveilla jo selvästi enemmän porukkaa.

mdeTarjonnassa silmiin pisti tänä vuonna runsas New England IPA -oluiden määrä, viime vuoteen verrattuna siis. Siinä ei ole kai mitään yllättävää, näitähän on Suomessakin kuluvana vuonna nähty monia.

Berliner Weisseja oli myös paljon, ja yhdessä tapauksessa (Piwne Podziemie -panimon Bikini Kill) se oli blendattu NEIPAn kanssa, tuloksena tart New England IPA. Erilaisilla hedelmillä maustettuja pale aleja oli myös vähän joka toisella panimolla. Lagereita oli entistä vähemmän.

cofYksi esimerkki hedelmä-PA:sta oli AleBrowarin Pear Time, johon oli nimen mukaisesti lisätty valmistusvaiheessa päärynää. Päärynän syksyinen maku yhdistyi ihan mukavasti vihreän kasvillisuuden ja ylikypsien hedelmien makuiseen humalaan, mitä se sitten olikin. Kohtalaisen raikas, NEIPAmaisen pehmeästi humaloitu olut.

Sadonkorjuukauden tunnelmaa oli myös PINTAn Oktoberfest IPAssa, jolla ei ollut kyllä mitään tekemistä Baijerin Oktoberfest-oluiden kanssa. Oluessa maistuivat normaalia IPAa tummemmat maltaat, brown ale -moodissa, ja näin hanassa lukikin: Autumn Brown IPA. Humalat olivat tuntuvan amerikkalaiset mutta ne peittyivät syksyisen pehmeästi osittain maltaisiin. Kelpo syysolut.

Hapanpuolella en yleensä paljon viihdy, mutta nyt päätyi maistelulasiini myös pari villin oloista viikaria. Karuzela-kiertolaispanimon Karuzelarz oli blackcurrant Brett ale, johon siis erilaisia kirpeyden ja happamuuden vivahteita tuomassa oli sekä mustaherukoita että Brettanomyces-villihiivaa. Olut oli 5,1-prosenttinen. Humalat olivat vähissä, maku hieman mineraalinen ja ontto, marjamehuisuus aika vahvaa. Ei nyt ihan onneton hapanolut, mutta ne belgialaiset brettan maut, joista itse tykkään, hukkuivat kaiken alle.

cofcofErikoisempi löytö oli espanjalais-ruotsalainen kollaboraatio-olut The Figth Element (siis viidennen alkuaineen sijaan ”viikunainen alkuaine”), joka vieläpä ilmoitti tyylilajikseen saison darbyste. Tämän viittauksen tunnistan: Darbyste on belgialaisen maatilapanimon Blaugies’n lähes 30 vuotta sitten lanseeraama olut, joka tätä saisonia on ilmeisesti inspiroinut. En jaksa muistaa, onko belgialainen esikuva näin hapan. Tim Webb kyllä kutsui sitä vuonna 1992 ”viinimäiseksi”.

Alkuperäisen Darbysten tarina on ihan hauska, peräisin muistaakseni 1800-luvun puolelta. Blaugies’n suunnalle oli nimittäin eksynyt englantilainen saarnamies, joka oli vakaasti päättänyt käännyttää paikalliset raittiusaatteen kannalle. (Katolilaisilta papeilta ei moisia pyrkimyksiä tarvinnut pelätä.) Kyläläiset kehittivät diplomatian hengessä uuden viikunamehun reseptin, joka osoittautui suosituksi seurakunnankin riennoissa. Kukaan ei katsonut aiheelliseksi huomauttaa, että ”mehu” tuoksahti viikunoistaan huolimatta erehdyttävästi paikallisen panimon oluelle.

cofcofHyvää tämänvuotisilla Varsovan festivaaleilla oli sekin, että 0,1 tai 0,15 dl annoksia oli tarjolla entistä useammalla panimolla. Täällähän maksetaan rahalla ja jokainen tiski saa kai päättää hintansa ja annoskokonsa itse. Aikaisemmilta vuosilta muistelen, että pienin maksullinen annos oli yleensä 0,33, ja vaikka tiskiltä olisikin saanut sellaisen ”maistelutilkan” ilmaiseksi, tuntui kohteliaalta tilata sen perään yksi lasillinen rahallakin.

Niinpä testasin vielä pari vahvaa olutta, vaikka illemmalla oli vielä muutakin ohjelmaa eikä tarkoitus ollut suinkaan jäädä stadionille humaltumaan. Browar Faktoria oli tehnyt Attila-nimisen wine tripelin, jossa belgialaisen luostarioluen henkiseen vaaleaan olueen oli upotettu Unkarin Tokajin alueen jalohomeen peittämiä rypäleitä. Omenamehun värinen vahva tripel oli raikas ja omaan suuhuni makujen yhdistelmä toimi ainakin pikku annoksena hyvin.

cofToinen maistamistani yli 10-prosenttisista oli Profesja-panimon Bartnik, ei oikeastaan olut vaan sima. Tarkemmin sanoen viljasima eli englanniksi braggot. Kun kysyin panimon työntekijältä, miten viljasima valmistetaan, hän kuitenkin sanoi että ensin tehdään vahva perusolut ja siihen lisätään tuhottomasti hunajaa. Tämä simahan oli siis ehkä makein juoma mitä olen ikinä juonut (makeus kyllä peitti alkoholin niin kuin liköörissä). Se, mikä on loogisesti ajatellen hunajaoluen ja viljasiman ero, jäi nyt ainakin minulle vielä epäselväksi, ehkä joku osaa valaista.

Mainokset

Yksi tapa tyhjentää 25 euron kortti Craft Beer Helsingissä

Viime kesänä en ollut Helsingissä tämän tapahtuman aikoihin, joten nyt tuli otettua vahinko takaisin. Tälläydyimme työkaverin kanssa Rautatientorille kello kolmen maissa torstai-iltapäivänä, jolloin festivaalialueella oli jo kohtalaisesti väkeä mutta mitään jonoja ei näkynyt missään.

Paitsi Omnipollon tiskillä, kuten parissa muussa blogissa jo onkin todettu.

”Onko se sitten todella noin hyvä panimo”, pohdimme ääneen, kun jono vain illan lähetessä piteni.

”On se”, vastasi vieressä istunut tuntematon festivaaliasiakas ykskantaan.

En antanut tämän horjuttaa pikaisesti ennen lähtöä tekemääni suunnitelmaa, johon olin alustavasti merkinnyt keltaisella yliviivaustussilla joitakin potentiaalisia oluita. Mitkään niistä eivät onneksi olleet Omnipollon tuotteita, joten mutakakkustoutit ja muut jäivät niille, jotka sen tyyppisiä oluita himoitsevat minua enemmän.

sdr

Kevyen alun tarjosi BrewDogin Dortmunder Lager (4,9 %), joka oli miedosta päästä edustamaansa oluttyyliä. Kyseessä on tyyli, jonka erottaminen müncheniläisestä Hellesistä on sen verran tarkkuuslaji, ettei se ainakaan festariolosuhteissa minulta onnistu. Kiva saksalaistyylinen lager joka tapauksessa, ehkä enemmänkin lajinsa kuivemmasta päästä ja kohtuullisen rapeasti humaloitunakin.

Jatkoa seurasi. Summer in Vermont (8 %) oli tuusulalaisen Cool Headin tulkinta edelleenkin melko ajankohtaisesta New England IPA -tyylilajista. Ymmärrän miksi tämä on luokiteltu NEIPAksi –  siitä kielii mehumaisen greippikatkeron ja karhean jauheisuuden yhdistelmä – mutta raikkauden puute jättää vaikutelman jotenkin vaillinaiseksi. (Olen näköjään maistellut alkuun samat kaksi olutta kuin Tuopillinen, kyseessä siis puhdas sattuma.)

Erityisemmin ei iskenyt myöskään Mufloni Tripel (8 %), siihen jäin toivomaan pienen kasvismaisen fiiliksen tilalle kirkkaampia makuja. Tripelhän on vahvuudestaan ja belgialaisesta makeudestaankin huolimatta parhaimmillaan oikein raikas olut. Ja suoraan perään toinenkin olut, joka ei nyt ainakaan tässä kokonaisuudessa kolahtanut, nimittäin Hopping Brewstersin gruit-olut nimeltä Grimr (7,5 %). Se oli muinaisoluen hengessä hiilihapoton ja vähän tunkkainen, aluksi marjaisen kirpeä. Periaatteessa arvostan tällaisia kehitelmiä kyllä, mutta en erityisemmin nauti kun oluessa on sahtiominaisuuksien päälle vielä hapanta makua.

Craft Beer Helsingissä maksetaan maksukortilla, johon on portilla ladattu rahaa, ja meillä oli 25 euron verran krediittiä per nenä. Aluksi se ei tuntunut hupenevan juurikaan. Pieni 1,5 dl maistelulasihan oli kolme euroa ja tuplasti isompi vitosen. Tai ainakin useimmissa oluissa pätivät nämä hinnat, ja joukossa oli joitakin kalliimpia. Sitten koitti kuitenkin hetki, jolloin arvoa oli jäljellä enää yhteen tai kahteen testaukseen.

Omat viimeiset olueni CBH 2017:ssa olivatkin oikeastaan setin parhaasta päästä. Virolaisen Lehen tiskiltä löytyi Klerre (9 %), jota mainostetaan vahvana belgialaistyylisenä oluena. Humalaa siihen oli pantu enemmän kuin useimmille Belgian panimoille on tyypillistä, mutta humalan alla maistui tyypillisen belgialainen tumma pohja, höysteenään kukkaista hunajaisuutta ja napakka hiilihappo.

Lohjalaisen UG Breweryn (United Gypsies) Pohjoisen Jättiläinen (11 %) sai kunnian olla tämän nopeahkon CBH-visiitin päätösolut, ja Vintage Ale 2017 -alaotsikolla kulkeva barley wine oli nimensä veroinen goljatti.

Tästä festarikokemuksesta voi ehkä todeta kiteyttäen, että konsepti toimi ainakin näin hieman hiljaisempaan aikaan Rautatientorilla oikein hyvin eikä maksukorteistakaan kertynyt omalle kohdalle huonoja kokemuksia. Tarjontaa oli paljon, ja tämän aika spontaanin valikoimani lisäksi olisi varmasti löytynyt muutakin mielenkiintoista. En ole olutfestareilla ihan eniten mukavuusalueellani, ja yritykseni testata mahdollisimman monta eri tyyppiä edustavia oluita päättyvät joskus paremmin, joskus huonommin. Perinteisesti olen myös juonut kaikissa tapahtumissa ainakin yhden sahdin jos vain mahdollista – tällä kertaa varsinainen sahti jäi kuitenkin väliin ja sitä aukkoa paikkasi tuo gruit-yrttiolut.

sdr

sdr

sdr

cof

sdr

Kolme poimintaa: Nederlanden 1467 -oluet, Captain Corvus

Hollantilaisia ja belgialaisia oluita oli tarjolla suomalaisen kauppakeskuksen käytävänmutkassa.

Pubi nimeltä Captain Corvus laittoi taannoin Olutkoirankin sähköpostiin tiedotteen Hollannin ja Belgian oluiden tapahtumastaan. Noita kahta maata jonkin verran kolunneena koin miltei velvollisuudekseni tehdä festareille jonkinlaisen visiitin, kysehän siis ei ollut sen kummemmasta kuin muutaman sikäläisen panimon vierailusta Corvuksen hanoissa ja jääkaapeissa.

Blogistin aikataulut olivat ulko-oluellisista syistä vähän tiukat ja ainoaksi vaihtoehdoksi jäi pikainen pistäytyminen arkena after work -aikaan. Muutama muukin asiakas oli jo ennättänyt paikalle, ja yhdessä pöydässä puhuttiin jopa hollantia. Pöydällä lojuvat lasinaluset olivat Klein Duimpje -panimolta, ja heidän oluensa olikin yksi niistä, joita etukäteen olin suunnitellut maistavani. Panimon nimi merkitsee Peukaloista ja jonkinlainen menninkäinen lasinalusissakin virnuili.

mdeBlauwe Tram eli Sininen ratikka oli vehnämaltaalla ja korianterilla ryyditetty tripel, jonka humalapuolesta vastaavat panimon antamien tietojen mukaan Challenger- ja Saaz-lajikkeet. Ensin mainittu toi brittiläistä tuntua hedelmäiseen tuoksuun. Maku ei kuitenkaan valloittanut, vaan tämä oli tripeliksi yllättävänkin heikko esitys, makean kukkainen ja hanakaljamainen. Hanakaljamaisella tarkoitan, että taustalla maistui jokin keitetty kasvis, jota tuoteselosteesta ei löydy.

Hollantilaisilla pitäisi belgialaiset oluttyylit olla periaatteessa hallussa, koska heillä on suurin piirtein pisimmät perinteet Belgian ulkopuolella luostarioluiden, witbierien sun muiden valmistamisesta. Ainakin puolen tusinaa pienpanimoa teki niitä siellä jo 1980-luvun lopulla, ja nykyään kymmenet elleivät sadat. Joukkoon varmasti mahtuu isompia ja pienempiä onnistumisia.

Seuraavaan pikkutuoppiin tilasin vahvahkoa saisonia, jonka nimi Deux Amis viittaa siihen, että olut on syntynyt yhteistyössä kahden tunnetun belgialaisten oluiden osaajan kesken. Kaverukset ovat siis The Lost Abbey Brewing Company, joka on toiminut Kalifornian San Marcosissa reilun kymmenen vuoden ajan, ja Belgian tunnetuin maatilapanimo Dupont, jolla on noin 250-vuotinen historia.

Corvus_Deux-AmisEn ollut aiemmin maistanut Deux Amis’ta, mutta odotukseni olivat korkealla ja yllätys kova, kun toinenkin näillä festareilla nauttimani lasillinen jäi hieman pettymykseksi. Aiemmin lukemieni arvioiden perusteella tämän pitäisi olla tyylikäs yhdistelmä Belgiaa ja Uutta maailmaa, vähintäänkin samassa mitassa kuin Malmgårdin Amarillo Tripel.

Amerikkalainen humala ajoi nyt katujyrän lailla kaiken saisonmaisuuden yli, ja pieni mutta karskin tuntuinen happamuus ei täydentänyt sitä vaan kävi tässä lasillisessa omaa sotaansa. En ole kovin hyvä analysoimaan oluiden makuja systemaattisesti, joten en tiedä, oliko hapon alkulähteenä ärhäkkä humala vaiko jokin käymiseen liittyvä. Kombinaatio jäi silti omissa kirjoissani hieman miinuksen puolelle. Tekisi mieli maistaa samaa olutta pullossa – hanaolutkin on joskus arvaamaton olento.

Anteeksi ei pyydellä, armoa ei anneta

Corvus_Sans-PardonVuonna 2004, kun imperial stoutit eivät olleet vielä pesiytyneet olutihmisten perusruokavalioon Euroopan mantereella, oma käsitykseni hyvästä vahvasta stoutista kiteytyi Hercule-nimiseen belgialaisolueen. Kyseinen Hercule on sittemmin saanut innoittajansa Poirot’n viiksekkään hahmon uutta etikettiään koristamaan, ja mainio olut se on edelleen, vaikka kilpailu vahvan stoutin markkinoilla onkin niin paljon kiristynyt.

Hercule ei kuitenkaan ollut nyt paikalla Captain Corvuksen olutfestivaaleilla. Sen sijaan lyhyen visiittini kolmas ja viimeinen olut oli Sans Pardon, 11-prosenttinen imperial stout belgialaiselta De Dochter van de Korenaarilta. Olin pelännyt amerikkalaistyyppistä armottoman humaloinnin ja paahteisuuden yhdistelmää, mutta tämä olut operoi nimestään huolimatta poirotmaisen hienovaraisesti. Tummaan luumuun ja hieman dubbelmaiseen suklaisuuteen kallistuva Sans Pardon oli tasapainoinen ja tyylikäs, ja jos se tosiaan jotain muistutti, niin vanhaa kunnon Herculea.

Sijainniltaan De Dochter van de Korenaar -panimo kyllä sopi tähän festivaaliin harvinaisen hyvin. Sen kotipaikkahan on Baarle-Hertog, belgialainen kylä, jota Alankomaat ympäröi joka puolelta. Olen paikan päällä käynytkin, ja muistelen valtakunnanrajan kulkeneen esimerkiksi erään juomatukun myymälätilojen halki. Poimit oluesi kärryyn Belgian puolella ja maksat ne Hollannissa. Nykyään tällainen on lähinnä hauska kuriositeetti, mutta aikoinaan kai piti vähintään muistaa, mitä valuuttaa kassalle missäkin tarjosi.

Tällä festarivisiitillä vain yksi kolmesta oluesta sattui osumaan napakymppiin omassa maussani, mutta siinä oli tuuripeliä eivätkä Captain Corvuksen panimovalinnat takuulla huonoja olleet. Nostankin baarin taustajoukoille hattua tästä avauksesta. Alankomaat ja Belgia ovat monipuolisia olutmaita, ja tasokkaista panimoista tuskin tulee pulaa. Ehkä ensi keväänä taas?

Rooma snapshots: tunnelmakuvia olutkaupungista

Aikaisemmin tässä kuussa lomailimme Roomassa. Nyt kävin läpi lomakuvat puhelimestani, ja aika lailla ruokaan ja juomaanhan ne taas painottuivat.
 

Rooma_MACHESIETE

Ma che siete venuti a fà

Ma che siete venuti a fà on pitkän linjan olutbaari Trasteveren kaupunginosassa, turkulaisittain tois pual jokke Rooman historiallisesta keskustasta katsoen. Hanoista ja jääkaapista löytyy edustava valikoima uudempaa italialaista ja ulkomaista käsityöolutta. Roomassa oli kyseisenä viikonloppuna käynnissä myös Franken-Bierfest, jossa tämän baarin pitäjät olivat tavalla tai toisella osallisena. Niinpä hanastakin löytyi ungespundetia.
 
Belgialaisen oluen ystävälle Rooma on turvallinen paikka. Vaikka Italian nykyiset käsityöpanimot tekevät periaatteessa paljolti samoja ipoja, hapanoluita ja stouteja kuin pienpanimot kaikkialla maailmassa, tietynlaista Belgia-ihailua on yhä ilmassa, ehkä italialaisen pienpanimobuumin varhaisen käynnistymisen johdosta. Täällä ei olla eilisen teeren poikia.

Extraomnes-panimon tripel, jota maistoin Ma che siete venuti a fà -baarissa, on erinomainen. Läheisessä Baccanalessa juomani Furies Trip, vastaavanlainen olut La Budega -panimolta, on myös oikein hyvä italialaistulkinta vahvasta, vaaleasta belgialaisesta oluesta. Ma che siete venuti a fà’ssa joimme oluitamme kadulla baarin oven edustalla, kuten monet muutkin tuntuivat tekevän. Siitä näki vinottain vastapäätä olevan Bir & Fud -baarin tiskille. Sinne emme menneet, mutta oluthanoja näytti olevan sielläkin paljon.
 

Rooma-OASIDELLA

L’Oasi della Birra.

L’Oasi della Birra on olutkauppa ja kellariravintola Testaccion kaupunginosassa, jonka historia liittyy monien nykyisten ravintola-alueiden tavoin muun muassa teurastamotoimintaan. Entinen työväen asuinalue on keskiviikkoiltana muuten hiljainen, mutta olutbaarin terassi on tupaten täynnä. Olut on siis viime aikoina noussut etualalle tässä paikallisten suosikkipaikassa, joka aiemmin tunnettiin vuosikymmenten ajan viinibaarina.

Onneksi kellarikerrokseen mahtui ja saimme eteemme kukkuraiset leikkele- ja juustolautaset. Tiiliholvien komistamassa kellarissa ruokailevat voivat hakea oluita yläkerran jääkaappien runsaista valikoimista tai tyytyä alakerran niukempaan hanatarjontaan. Päädyimme jälkimmäisiin, ja oma vaalea doppelbockini sopi makeudessaan hyvin suolaisten salami- ja kinkkuviipaleiden kumppaniksi.

Rooma_OPEN BALA

Baladin-panimon kotipesä on Torinon lähistöllä, mutta panimon isännöimiä baareja on Italian muissakin isoissa kaupungeissa. Roomassa Open Baladin on kätevästi keskellä historiallista keskustaa ja tarjoilee Baladin-oluiden ohella muitakin kotimaisia ja ulkomaisiakin oluita. Hanarivistö on pitkä kokonaiset 40 ja kassan nurkassa on myös hyllyköllinen mukaan myytäviä olutpulloja.

Baarissa oli viritteillä samana iltana jonkinlaista oluttapahtumaa, joten kolmesta henkilökunnan edustajasta kaksi hääräsi läppärin ja puhelimen päässä ilmeisesti viime hetken järjestelyjen kimpussa. Yhdellä baarihenkilöllä oli kädet täynnä töitä, jotta iltapäivän melko runsas yleisö sai eteensä oluita ja ruokia edes kohtuullisen nopeasti. Oma valintani oli vahva belgialaishenkinen Super, joka ilmeisesti kuuluu Baladinin vakiintuneeseen perusvalikoimaan. Tykkäsin, ja huomasin myöhemmin paluulentoa odotellessa, että Superia kuten muitakin Baladin-oluita on tarjolla yhdessä Fiumicinon lentokentän ravintolassa.

Rooma-GIANICOLO

Gianicolo-kukkula kohoaa melko korkealle turistien kansoittamien Trasteveren ravintolakatujen ylle. Myöhemmin illalla kukkulan laella on muuten hiljaista kuin pienessä maalaiskylässä, mutta autot suhaavat molemmin puolin Piazzale Aurelion ohi aivan kuin pahimpaan ruuhka-aikaan. Saatuamme oluet eteemme Bar Gianicolon terassilla teemme sitä mitä muutenkin eli bongaamme ohi ajavia Fiat 500:sia.

Tupakkakauppa ja kaljakuppila on kuin mistä tahansa Ranskan tai Italian turistialueiden ulkopuolelta. Sen molemmin puolin on tosin ihan uskottavan näköiset ruokaravintolat. En tiedä, mistä ihmeestä baarin hanaan on päätynyt Harp Lageria joka siis käsittääkseni on Guinnessin panimon 1960-luvulla lanseeraama peruslager. Muutenkin näissä peruskapakoissa tuntuu hanalagerin merkki vaihtelevan aika paljon, eli yksi tai kaksi brändiä eivät hallitse skeneä kuten monissa Etelä-Euroopan maissa. Bar Gianicolo on paikka, joka kyllä saa minun vanhan sydämeni lämpenemään, vaikka craft beerin rakastajille sillä ei ole oikein mitään tarjottavanaan. Tämä ei siis ole olutblogin kontekstissa mikään suositus, vaan pikemminkin neutraalia tilannekuvaa.

Rooma_VATICAN2_SPANISH

Turistikohteita on Roomassa ilmeisesti mahdotonta välttää, joten on parasta ottaa filosofinen lähestymistapa: väkijoukossa tungeksimisesta jää käteen ainakin valokuvia, jos ei muuta. Vatikaanissa puhelimeni kameraan tarttui muun muassa antennipipoinen herra, jonka edustama hengellinen suuntaus on luultavasti Euroopan uskonhaaroista olutystävällisin.

Kuuluisien Espanjalaisten portaiden turistimassoja pakenimme puolestaan vuonna 1893 perustettuun Babington’s Tea Roomiin, jonka eksklusiiviselta listalta löytyi sellainenkin oluthienous kuin Gordon Scotch. Jaha, kaksitoista euroa? Onneksi suurin osa teehuoneen asiakkaista ei varmastikaan tiedä, että kyse on itse asiassa belgialaisesta scotchista, josta Brysselissä tuskin joutuu yleensä 34 euroa enempää pulittamaan.

Rooma_Trastevere-birramenu2Kuten monet tietysti tietävätkin, Trastevere ja varsinkin romanttisen kapea Via della Lungaretta ovat Rooman nuorekkaan yöelämän ja turistivirtojen kuumimpia keskittymiä. Niille, jotka välttävät muita matkailijoita kuin ruttoa, voin tiedottaa, että niin sanottu ”Trasteveren hiljaisempi puoli” eli Viale di Trasteveren itäpuolelle jäävä kaupunginosa on kyllä nimensä veroinen. Siellä ei törmää haitaksi asti hipstereihin tai kanssaturisteihin, ainakaan huhtikuussa. En tosin tiedä, paljonko muita majoituslaitoksia alueella on meidän käyttämämme hotellin lisäksi.

Ravintoloita tässäkin Trasteveren osassa kyllä on, ja joitakin suosittuja sellaisia. Le Mani in Pasta -nimisestä paikasta voimme antaa omakohtaisen suosituksen. Pasta, yllätys yllätys, oli siellä erittäin maukasta. Jos taas siirrytään Trasteveren toiselle laidalle, söimme hyvää pizzaa Ivo a Trasteveressä. Omistajat ovat jalkapalloihmisiä ja heillä on jo muutamien vuosikymmenien kokemus pizzan paistamisesta samalla paikalla. Muista Rooman keskeisistä kaupunginosista suosittelen ruokapaikoiksi Hosteria Vacca m’Briacaa Montissa sekä historiallisen keskustan Cul de Sac -viinibaaria, jonka meille neuvoi Viisi tähteä -lehden Ruokatiedettä-kolumnisti Pekka Mustonen, kiitokset hänelle. Näissä viimeksi mainituissa ei siis olut ole pääosassa, vaan saattaa olla viisainta mennä antiikin roomalaisten linjalla ja jättää mallasjuomat barbaareille.

 

Kristallweizenbock – kun Belgia laskeutuu Isarille

Maistoin Weihenstephanin vahvaa kirkasvehnää viime kuussa sekä S-ryhmän hanasta että Alkon pullosta. Selvästi samaa olutta mutta hieman erilaisella kärjellä.

Kävin lyhyen Twitter-keskustelun tästä oluesta joku aika sitten Weihenstephanin panimon somevastaavan kanssa. Kehuin heidän Weizenbockiaan Vitusta (vai heidän Vitus-nimistä Weizenbockiaan?) ja sanoin odottavani sen perusteella suuria tältä uudelta kristallivehnäbockilta.

Panimon vastauksen mukaan Kristallweizenbockin (7,5 %) idea perustuu kokonaan humalointiin, kun taas Vitus on puhtaasti Weizen-hiivan päälle rakennettu olut. No sama se, kunhan uutuudestakin löytyy sitä samaa vahvan vehnäoluen omaperäistä luonnetta, jota näille leveysasteille harvoin saadaan.

Parjattu Kristallweizen

Normaalista miedosta vehnäoluesta suodatettu kirkas versio Kristallweizen (5–5,5 %) ei ole oikein koskaan auennut minulle. Oletan, että sen alkuperä on 1900-luvun ensimmäisen puoliskon olutmaailmassa, jolloin kaikki asemastaan taistelevat perinteiset euro-olutyylit pyrkivät näyttämään kirkkaan kullanvaalealta pi­lsneriltä – ihan vain siksi että joku baarissa tilaisi niitä.

Ei ole kauan siitä, kun viimeksi ostin Erdingerin Kristall-Weißbierin kotiin ihan testatakseni, onko vanha vieroksuntani tätä oluttyyliä kohtaan edelleen tallella. Jostain syystä Alko katsoo asiakseen pitää valikoimissaan kokonaista neljää tällaista miedompaa kirkasvehnää – täytyy joskus maistella niitä rinnakkain ja tutkia, onko niissä mitään eroa keskenään.

Kovin kummoista makua erdingiläisessä ei ollut, enkä keksi, miksi ikinä ostaisin Saksan johtavilta vehnäolutpanimoilta mieluummin kirkasta kuin sameaa vehnäolutta. Suodatus tuntuu vievän luonteen. Onnistuin siis säilyttämään ennakkoluuloni. Kristallweizenhan on ollut jo aiemmin esimerkiksi blogikollega Tuopillisen viiden inhokkityylin listalla, ja se sai kovaa kyytiä myös Tuopin ääressä -blogin vastaavan mustan listan kommenttiosiossa.

Entäpä vahvempi Kristallweizenbock? Pääsin itse ensi kerran nuuhkimaan tätä tuttavuutta kolmen viikon takaisella pistäytymisellä paikalliseen osuusliikkeen baariin.

Hanasta laskettu versio oli tuoksultaan hedelmäisen yrttihumalaista, ja jo sitä maistellessani koin vahvoja flashbackejä belgialaisiin hoogblondeihin. (Tätä unohdettua termiä yritettiin Belgiassa takavuosina lanseerata kuvaamaan Duvelin tyyppisiä voimakkaita mutta ei luostariperäisiä vaalean jaloja oluita.)mde

Vielä selkeämpi Belgia-assosiaatio tuli, kun joitakin päiviä myöhemmin maistoin samaa olutta Alkosta ostamastani pullosta. Sitä haistaessa nenään iski kuuman leipäinen tuoksu, joka muistutti minua pitkäaikaisesta suosikkioluestani Tripel Karmelietistä. Siinähän vehnä ja kaura mellastavat ohran seurana.

Uuden oluttyylin juurilla?

Jacques Brel kuvasi aikoinaan Belgian kesää eräässä laulussaan ilmaisuvoimaisen romanttisella säkeellä avec de l’Italie qui descendrait l’Escaut (”on kuin Italia laskeutuisi Schelde-joen ylle”).

Minun vaikutelmani tästä Weihenstephaner Kristallweizenbockista on, että Belgia on nyt laskeutunut Isarin laaksoon Münchenin esikaupunkialueelle. Siellä Weihenstephanin luostari ja nykyinen valtionpanimo on pannut tyypillisen baijerilaisia oluitaan jo vuosisatojen ajan.

Tämän baijerilaisuutuuden kirpeän kirkas mausteisuus ja yrttinen eurooppalainen humalointi vievät todellakin ajatukseni ensimmäisenä Belgiaan. Siellä samantapaisilla aineksilla on jo vuosikymmeniä tehty tiettyjä tripelin ja vahvan saisonin risteävillä kiertoradoilla pyöriviä klassikoita kuten Duvel, La Chouffe ja Westmalle Tripel.

Kristallweizenbock ei ole toistaiseksi isompi juttu, ainakaan googlaamalla siitä ei löydy juurikaan esimerkkejä. Ratebeer sijoittaa Weihenstephanin uutuuden samaan kategoriaan mietojen Kristallweizenien kanssa – ja siinä luokassa se kohoaakin sarjansa maailmanlaajuiseen Top 50:een asti, ainoana yli 6-prosenttisena oluena.

Minulle tyylilajin yleistyminen sopisi hyvin ja voisin fanittaa muidenkin saksalaisten klassikkopanimoiden Kristallweizenbockeja, jos niitä ilmaantuisi enemmän. Eipä ole ennen tullut mieleen kehottaa panimoja suodattamaan oluitaan sen sijaan, että myisivät ne sameina – pikemminkin toisinpäin.

Ehkä kristallivehnäoluilla onkin jotain sanottavaa, kunhan niille vain antaa riittävät alkoholiprosentit sen sanomiseen?

La Rulles ja Amerikan makujen maihinnousu Belgiaan

Klassikon aineksia oluessa, joka pölähti eräänä keväisen oloisena päivänä Alkon hyllylle.

Jos kirjoituksistani on joskus saanut sen kuvan, että vastustan refleksinomaisesti amerikkalaisen humalan sotkemista eurooppalaisiin olutlaatuihin, täytyy tarkentaa viimeistään nyt. En vastusta automaattisesti, en läheskään aina.

Kun joku osaa käyttää vaihtoehtoisia humalalajikkeita niin taitavasti, että alkuperäinen oluttyyli – kuten nyt vaikka belgialainen tripel – nousee niiden myötä uudelle tasolle ja pysyy kuitenkin tunnistettavasti omana itsenään, silloin täältä irtoaa helpostikin täydet pisteet.

La Rulles Triple. Tämä on aina ollut yksi belgialaisten oluiden suosikeistani. Huomatkaa l- ja e-kirjainten järjestys triple-sanassa: nyt ollaan ranskankielisessä Belgiassa, maan äärimmäisessä eteläkolkassa, vain kilometrin päässä Orvalin luostarista.

Ja humalalajikkeina siis ovat tosiaan Warrior ja Amarillo sieltä kaikkien olutihmisten tuntemasta Yakima-joen laaksosta, joka laskeutuu Cascade-vuorilta yhtyäkseen myöhemmin maailman olutpääkaupungin Portlandin läpi virtaavaan Columbia-jokeen.

Vahvasti pioneerijoukoissa

Oliko Brasserie Artisanale de Rulles -panimon Grégory Verhelst ensimmäinen, joka toi amerikkalaiset humalalajikkeet kaupalliseen belgialaiseen panimoon?

Tähän ainakaan minulta ei löydy varmaa vastausta, ja siksi tämä postaus ei olekaan virallisesti Belgialaisen oluen vuosisata -sarjani yhdestoista tai kahdestoista osa (siitä välistä on muutenkin vielä joitakin 1960–1990-lukuja käsitteleviä tekstejä kirjoittamatta).

Verhelstistä käytetään kyllä sanankäänteitä (”sans concessions”), jotka tuovat jenkki-craftin mieleen. Amerikkalaistyylisten craft beer -vaikutteiden tulo Belgiaan on joka tapauksessa ollut jopa tuossa vanhassa olutmaassa viimeisten viidentoista vuoden aikana ihan merkittävä juttu. Ulkomaisia oluita ei vielä 2000-luvun alkupuolella saanut Belgiasta oikein mistään, ja tosiaan kansainvälisistä vaikutteista inspiroituneita oluentekijöitäkin oli vasta pari hassua.

Muitakin edistyksellisiä kuin Verhelst siis oli. Esimerkiksi Slaapmutske-oluiden tekijät ovat kertoneet käyttäneensä amerikkalaista humalaa jo keväällä 2001. Belgialaisittain heitä ei toki voi pitää panimona, koska he ovat tehneet oluensa jo pian seitsemäntoista vuoden ajan De Proefbrouwerij -sopimusvalmistajalla.

Rulles aloitteli toimintaansa joskus vuosien 1998–2001 välillä ja teki alkuun Blonde- ja Brune -oluita. Vuonna 2003 Triple ilmaantui valikoimaan mukaan, ja suunnilleen samanikäinen on vaalea kesäolut Estivale. Noina vuosituhannen alkuvuosina Verhelst on ilmeisesti jo tuonut amerikkalaiset vaikutteet belgialaisiin oluihinsa.

Tripleä Arkadiasta

Kuten kaikki alkoholiliikkeen olutuutuuksia kiinteästi seuraavat ovat jo bonganneetkin, valtiollisiin valikoimiin on tällä viikolla putkahtanut pari Rullesin panimon tuotetta, kesäolut Estivale ja klassikko-Triple. Kävin poimimassa Tripleni töiden jälkeen Helsingin keskustan Arkadiasta, jossa kyseinen kohta hyllystä olikin jo uhkaavasti tyhjentymässä.

mde

Etiketin kuvassa ei ole tonttu, vaan oluelle perso isäntämies Marcel.

En ole juonut panimon Tripleä pitkään aikaan pullosta, vaan olen tilaillut sitä Brysselin reissuilla Deliriumin kellaribaarin hanasta, jossa sitä tuntuu enemmän tai vähemmän aina olevan.

Pihkanvärinen olut tarttuu pieninä kuplina Westvleteren-lasini reunoihin, vaikka en usko jättäneeni lasia tiskauksessa normaalia likaisemmaksi. Vaahto on runsaan valkeaa.

Tuoksu on miedon eurohumalainen. Amarillon oranssia sitruksisuutta siinä ei tunnu lainkaan, vaan mintun tyyppiset yrtit hallitsevat. Kai tämä voi olla Warriorin ansiota, vaikka en tuota humalaa juurikaan tunne. Sama yrttisyys jatkuu maussa, jossa pitäisi olla vain pilsnerimallasta mutta mallaspuoli maistuu karamellisen paksuna.

Voisin kuvitella, että tämä on suunnilleen se tripel-tyylin olomuoto, johon esimerkiksi Malmgård omissa belgialaisoluissaan tähtää. Suun takaosassa tuntuu tanniinisen pihkan ohella makea siirappisuus, joka katoaa jälkimakuun mennessä; jälkimaku taas on hämmästyttävän mausteinen kun ottaa huomioon, ettei oluen reseptiin kuulu mitään mausteita.

La Rulles Triplen nerokkuus piilee kuitenkin siinä, etteivät sen konstit suinkaan lopu humalan ja maltaan käsittelyyn. Olut käytetään nimittäin salaperäisellä Orval-hiivalla, ja se tuo tähänkin olueen aavistuksenomaisen, saisonmaisen happamuutensa. Ehkä lopun suuta kuivaava tanniinimaisuuskin liittyy siihen. Jälkikäymiseen hyödynnetään inverttisokeria.

IPAt lisääntyivät ja täyttivät maan

Amerikkalaisten vaikutteiden Belgian-valloitus ei tietenkään ole pysähtynyt tämän tyyppisiin tuotteisiin, joissa vain pieniä elementtejä siirretään rapakon takaa sinänsä paikallisiin luomuksiin.

Suunnilleen jokainen kynnelle kykenevä panimo Belgiassa kuten muissakin maissa on tehnyt esimerkiksi oman India Pale Alensa vuosien 2010–2015 välisenä aikana. Niiden lisäksi Belgiassa on pantu lukuisia ”hop forward” -tyyppisiä oluita, jotka eivät kaikki ole suoranaisia ipoja.

Ensimmäisenä belgialais-IPAna voi kai pitää La Chouffe -panimon Houblon Dobbelen IPA Tripel -olutta. Tai jos se ei ollut ensimmäinen, se oli ainakin ylivoimaisesti vaikutusvaltaisin – ja syntyi alun perin panimon käyttämän amerikkalaisen sisäänostajan toiveesta. Vuosi taisi olla 2006.

Ja tästäkin on tultu jo pitkä matka. Ehkä uusinta belgialaisten oluiden sukupolvea edustaa joku Brussels Beer Project, joka on asettanut missiokseen tuoda kentälle ”jotain uutta” iänikuisiin luostarioluisiin jämähtäneessä maassa. Tietävätkö nuoret, että jo 1980-luvun ensimmäisen pienpanimoaallon tyyppien päämääriin kuului välttää pulleita munkkeja ja väärennettyjä pyhimyksiä? Joka tapauksessa sellaista olutmaailman mikrotrendiä ei varmasti ole, mihin Brussels Beer Project ei olisi jo lähtenyt mukaan. Plus ça change, plus c’est la même chose…

Tämän kaiken keskellä on ihan virkistävääkin huomata, että La Rulles Triple washingtonilaisine humaloineen, tripelmäisine runkoineen ja orvalmaisine hiivoineen on kestänyt aikaa jo kohta viidentoista muutoksentäyteisen vuoden ajan. Uusi belgialainen klassikko kenties?

Kehässä: Malmgård Amarillo Tripel vs. Emmer Tripel

Kahlasin viikonloppuna Alkon pienpanimouutuuksia läpi kuten kaikki muutkin kiltit olutblogin pitäjät. Tässä on eräs näkökulma yhteen valikoimasta löytyvään olueen.

Malmgårdin kartanon päärakennus näyttää siltä, että se voisi olla Belgiassa. (Googlaa Malmgårdin kartano ja ihaile hakukoneen löytämää valokuvaa.) Tämä ei ole ihme, koska linnan punatiiliarkkitehtuuri on saanut vaikutteensa suurin piirtein sikäläisistä 1800-luvun tyylisuunnista. Wikipedian mukaan alankomaalaisesta uusrenessanssista, Malmgårdin omien sivujen mukaan pohjoisranskalaisesta.

Kartanon kyvyt imitoida belgialaisia juttuja eivät suinkaan rajoitu tähän. Malmgård on lisäksi ainakin omasta mielestäni myös Suomen paras belgialaistyyppisten oluiden tekijä. Tämä ei ole tavallaan kovin paljon sanottu, koska kotimaisilla panimoilla ei ole tällä saralla ollut toistaiseksi monia huippuluokan onnistumisia. Toisaalta hyvän belgialaisen oluen tekeminen ei sitten ehkä kuitenkaan ole helppoa.

Niinpä olen palannut kerta toisensa jälkeen panimon 8,3-prosenttisen Emmer Tripelin pariin niin baarissa tilatessani kuin Alkossa ostoksilla ollessa. Aivan napakympiltä se ei ole tuntunut, ja toisinaan sinänsä aidonoloisen belgialaisen hiivan ja korkeahkon alkoholipitoisuuden väliin olisi kaivannut enemmänkin maltaan mahtia. Riittävän mielenkiintoinen olut tämä on silti ollut.

Nyt Alkon uutuushakuun tuli siis Amarillo Tripel (9 %), jossa käsittääkseni on heitetty emmervehnä reseptistä jorpakkoon ja korvattu eurooppalaisia humalalajikkeita Amerikan länsirannikon Amarillolla.

Suhtauduin ennakolta ainakin hieman skeptisesti tähän ideaan, koska olen mielestäni turhan usein joutunut huomaamaan, miten amerikkalaisen humalan tuominen eurooppalaisiin oluttyyleihin on hukuttanut niiden omimman identiteetin yleiseen APA/IPA-suohon.

 

tripelit

Pullonpuolikkaat on ripattu Alkon sivuilta, siksi väärä väri Amarillon etiketissä.

Pelko osoittautui turhaksi, ja Amarillo Tripel on tosiaankin ensinuuhkaisusta lähtien leimallisen belgialainen tuotos, jonka makumaailmaa raikas sitruunanhapan humalointi ei ohjaa liiaksi Atlantin väärälle puolelle.

Perusmakua ympäröi kevyt eukalyptuksen viileys, jossa alkoholiprosentillakin voi olla osuutensa. Tämä on moderni luostariolut muttei liian moderni, etäistä sukua sellaisille 2000-lukulaisille belgialaissuosikeille kuten La Rulles. En sano, että tuote olisi nyt huippuunsa hiottu, mutta tältä pohjalta on hyvä edetä.

Paluu alkuvehnän lähteille

Hauskana sivutuotteena tästä Amarillo Tripelin maistelusta syntyi itselleni hieman uusi näkökulma vanhempaan pikkuveljeen Emmer Tripeliin, jota jääkaapissani oli myös yksi pullollinen. Kun niitä maistoi nimenomaan näin päin, emmerolut yltyi paljastamaan itsestään sellaisia puolia, joita ennen en ollut havainnut.

cof

Amarillo Tripel pääsi Westvleteren-lasiin.

Poistetaan siis Amarillo sekä 0,7 %-yksikköä alkoholia. Mielenkiintoista että vehnän leipäisyys onkin jotenkin tämän oluen belgialaisuuden ytimessä. Belgialassahan ei ole ollut mitenkään epätavallista käyttää vehnää ja joskus muitakin viljoja myös tripelien ja toistenkin vahvojen oluiden resepteissä.

Aluksi sitruksisen Amarillon puute hieman hämmentää. Sitten suun keskivaiheilla korostuu voilla leivottua keksiä ja karamellia. Mallaspuoli ehkä siis hallitsee, vaikka olen aina tähän asti pitänyt tätä vähän ohuena tripelinä vahvuuteensa nähden, emmervehnästään huolimatta.

En tiedä mitä humalaa tähän on käytetty, mutta sinänsä tämäkin toimii hunajakakkuisen maltaan ja belgialaishiivan yhdistelmänä oikein hyvin. Kun pääsee yli siitä tunteesta, ettei tämä olut hallitse kovaa abv-pitoisuuttaan kovin jämäkällä rangalla, sen uumenista löytyy yllättävän herkullinen hiiva-mallas-humalakombo.

Kumpi Malmgårdin ansiokkaista belgialaisista sitten oli parempi? Ilmiselvää voittajaa ei tästä ex tempore -vertailusta löytynyt, ja sen verran eriluonteisia nämä kuitenkin ovat, etten väkisin yrittänyt mitään ratkaisua tehdäkään. Kumpikin pärjää omillaan. Ja minähän en anna ensitreffeillä pisteitä muutenkaan.