Kolme poimintaa: Nederlanden 1467 -oluet, Captain Corvus

Hollantilaisia ja belgialaisia oluita oli tarjolla suomalaisen kauppakeskuksen käytävänmutkassa.

Pubi nimeltä Captain Corvus laittoi taannoin Olutkoirankin sähköpostiin tiedotteen Hollannin ja Belgian oluiden tapahtumastaan. Noita kahta maata jonkin verran kolunneena koin miltei velvollisuudekseni tehdä festareille jonkinlaisen visiitin, kysehän siis ei ollut sen kummemmasta kuin muutaman sikäläisen panimon vierailusta Corvuksen hanoissa ja jääkaapeissa.

Blogistin aikataulut olivat ulko-oluellisista syistä vähän tiukat ja ainoaksi vaihtoehdoksi jäi pikainen pistäytyminen arkena after work -aikaan. Muutama muukin asiakas oli jo ennättänyt paikalle, ja yhdessä pöydässä puhuttiin jopa hollantia. Pöydällä lojuvat lasinaluset olivat Klein Duimpje -panimolta, ja heidän oluensa olikin yksi niistä, joita etukäteen olin suunnitellut maistavani. Panimon nimi merkitsee Peukaloista ja jonkinlainen menninkäinen lasinalusissakin virnuili.

mdeBlauwe Tram eli Sininen ratikka oli vehnämaltaalla ja korianterilla ryyditetty tripel, jonka humalapuolesta vastaavat panimon antamien tietojen mukaan Challenger- ja Saaz-lajikkeet. Ensin mainittu toi brittiläistä tuntua hedelmäiseen tuoksuun. Maku ei kuitenkaan valloittanut, vaan tämä oli tripeliksi yllättävänkin heikko esitys, makean kukkainen ja hanakaljamainen. Hanakaljamaisella tarkoitan, että taustalla maistui jokin keitetty kasvis, jota tuoteselosteesta ei löydy.

Hollantilaisilla pitäisi belgialaiset oluttyylit olla periaatteessa hallussa, koska heillä on suurin piirtein pisimmät perinteet Belgian ulkopuolella luostarioluiden, witbierien sun muiden valmistamisesta. Ainakin puolen tusinaa pienpanimoa teki niitä siellä jo 1980-luvun lopulla, ja nykyään kymmenet elleivät sadat. Joukkoon varmasti mahtuu isompia ja pienempiä onnistumisia.

Seuraavaan pikkutuoppiin tilasin vahvahkoa saisonia, jonka nimi Deux Amis viittaa siihen, että olut on syntynyt yhteistyössä kahden tunnetun belgialaisten oluiden osaajan kesken. Kaverukset ovat siis The Lost Abbey Brewing Company, joka on toiminut Kalifornian San Marcosissa reilun kymmenen vuoden ajan, ja Belgian tunnetuin maatilapanimo Dupont, jolla on noin 250-vuotinen historia.

Corvus_Deux-AmisEn ollut aiemmin maistanut Deux Amis’ta, mutta odotukseni olivat korkealla ja yllätys kova, kun toinenkin näillä festareilla nauttimani lasillinen jäi hieman pettymykseksi. Aiemmin lukemieni arvioiden perusteella tämän pitäisi olla tyylikäs yhdistelmä Belgiaa ja Uutta maailmaa, vähintäänkin samassa mitassa kuin Malmgårdin Amarillo Tripel.

Amerikkalainen humala ajoi nyt katujyrän lailla kaiken saisonmaisuuden yli, ja pieni mutta karskin tuntuinen happamuus ei täydentänyt sitä vaan kävi tässä lasillisessa omaa sotaansa. En ole kovin hyvä analysoimaan oluiden makuja systemaattisesti, joten en tiedä, oliko hapon alkulähteenä ärhäkkä humala vaiko jokin käymiseen liittyvä. Kombinaatio jäi silti omissa kirjoissani hieman miinuksen puolelle. Tekisi mieli maistaa samaa olutta pullossa – hanaolutkin on joskus arvaamaton olento.

Anteeksi ei pyydellä, armoa ei anneta

Corvus_Sans-PardonVuonna 2004, kun imperial stoutit eivät olleet vielä pesiytyneet olutihmisten perusruokavalioon Euroopan mantereella, oma käsitykseni hyvästä vahvasta stoutista kiteytyi Hercule-nimiseen belgialaisolueen. Kyseinen Hercule on sittemmin saanut innoittajansa Poirot’n viiksekkään hahmon uutta etikettiään koristamaan, ja mainio olut se on edelleen, vaikka kilpailu vahvan stoutin markkinoilla onkin niin paljon kiristynyt.

Hercule ei kuitenkaan ollut nyt paikalla Captain Corvuksen olutfestivaaleilla. Sen sijaan lyhyen visiittini kolmas ja viimeinen olut oli Sans Pardon, 11-prosenttinen imperial stout belgialaiselta De Dochter van de Korenaarilta. Olin pelännyt amerikkalaistyyppistä armottoman humaloinnin ja paahteisuuden yhdistelmää, mutta tämä olut operoi nimestään huolimatta poirotmaisen hienovaraisesti. Tummaan luumuun ja hieman dubbelmaiseen suklaisuuteen kallistuva Sans Pardon oli tasapainoinen ja tyylikäs, ja jos se tosiaan jotain muistutti, niin vanhaa kunnon Herculea.

Sijainniltaan De Dochter van de Korenaar -panimo kyllä sopi tähän festivaaliin harvinaisen hyvin. Sen kotipaikkahan on Baarle-Hertog, belgialainen kylä, jota Alankomaat ympäröi joka puolelta. Olen paikan päällä käynytkin, ja muistelen valtakunnanrajan kulkeneen esimerkiksi erään juomatukun myymälätilojen halki. Poimit oluesi kärryyn Belgian puolella ja maksat ne Hollannissa. Nykyään tällainen on lähinnä hauska kuriositeetti, mutta aikoinaan kai piti vähintään muistaa, mitä valuuttaa kassalle missäkin tarjosi.

Tällä festarivisiitillä vain yksi kolmesta oluesta sattui osumaan napakymppiin omassa maussani, mutta siinä oli tuuripeliä eivätkä Captain Corvuksen panimovalinnat takuulla huonoja olleet. Nostankin baarin taustajoukoille hattua tästä avauksesta. Alankomaat ja Belgia ovat monipuolisia olutmaita, ja tasokkaista panimoista tuskin tulee pulaa. Ehkä ensi keväänä taas?

Rooma snapshots: tunnelmakuvia olutkaupungista

Aikaisemmin tässä kuussa lomailimme Roomassa. Nyt kävin läpi lomakuvat puhelimestani, ja aika lailla ruokaan ja juomaanhan ne taas painottuivat.
 

Rooma_MACHESIETE

Ma che siete venuti a fà

Ma che siete venuti a fà on pitkän linjan olutbaari Trasteveren kaupunginosassa, turkulaisittain tois pual jokke Rooman historiallisesta keskustasta katsoen. Hanoista ja jääkaapista löytyy edustava valikoima uudempaa italialaista ja ulkomaista käsityöolutta. Roomassa oli kyseisenä viikonloppuna käynnissä myös Franken-Bierfest, jossa tämän baarin pitäjät olivat tavalla tai toisella osallisena. Niinpä hanastakin löytyi ungespundetia.
 
Belgialaisen oluen ystävälle Rooma on turvallinen paikka. Vaikka Italian nykyiset käsityöpanimot tekevät periaatteessa paljolti samoja ipoja, hapanoluita ja stouteja kuin pienpanimot kaikkialla maailmassa, tietynlaista Belgia-ihailua on yhä ilmassa, ehkä italialaisen pienpanimobuumin varhaisen käynnistymisen johdosta. Täällä ei olla eilisen teeren poikia.

Extraomnes-panimon tripel, jota maistoin Ma che siete venuti a fà -baarissa, on erinomainen. Läheisessä Baccanalessa juomani Furies Trip, vastaavanlainen olut La Budega -panimolta, on myös oikein hyvä italialaistulkinta vahvasta, vaaleasta belgialaisesta oluesta. Ma che siete venuti a fà’ssa joimme oluitamme kadulla baarin oven edustalla, kuten monet muutkin tuntuivat tekevän. Siitä näki vinottain vastapäätä olevan Bir & Fud -baarin tiskille. Sinne emme menneet, mutta oluthanoja näytti olevan sielläkin paljon.
 

Rooma-OASIDELLA

L’Oasi della Birra.

L’Oasi della Birra on olutkauppa ja kellariravintola Testaccion kaupunginosassa, jonka historia liittyy monien nykyisten ravintola-alueiden tavoin muun muassa teurastamotoimintaan. Entinen työväen asuinalue on keskiviikkoiltana muuten hiljainen, mutta olutbaarin terassi on tupaten täynnä. Olut on siis viime aikoina noussut etualalle tässä paikallisten suosikkipaikassa, joka aiemmin tunnettiin vuosikymmenten ajan viinibaarina.

Onneksi kellarikerrokseen mahtui ja saimme eteemme kukkuraiset leikkele- ja juustolautaset. Tiiliholvien komistamassa kellarissa ruokailevat voivat hakea oluita yläkerran jääkaappien runsaista valikoimista tai tyytyä alakerran niukempaan hanatarjontaan. Päädyimme jälkimmäisiin, ja oma vaalea doppelbockini sopi makeudessaan hyvin suolaisten salami- ja kinkkuviipaleiden kumppaniksi.

Rooma_OPEN BALA

Baladin-panimon kotipesä on Torinon lähistöllä, mutta panimon isännöimiä baareja on Italian muissakin isoissa kaupungeissa. Roomassa Open Baladin on kätevästi keskellä historiallista keskustaa ja tarjoilee Baladin-oluiden ohella muitakin kotimaisia ja ulkomaisiakin oluita. Hanarivistö on pitkä kokonaiset 40 ja kassan nurkassa on myös hyllyköllinen mukaan myytäviä olutpulloja.

Baarissa oli viritteillä samana iltana jonkinlaista oluttapahtumaa, joten kolmesta henkilökunnan edustajasta kaksi hääräsi läppärin ja puhelimen päässä ilmeisesti viime hetken järjestelyjen kimpussa. Yhdellä baarihenkilöllä oli kädet täynnä töitä, jotta iltapäivän melko runsas yleisö sai eteensä oluita ja ruokia edes kohtuullisen nopeasti. Oma valintani oli vahva belgialaishenkinen Super, joka ilmeisesti kuuluu Baladinin vakiintuneeseen perusvalikoimaan. Tykkäsin, ja huomasin myöhemmin paluulentoa odotellessa, että Superia kuten muitakin Baladin-oluita on tarjolla yhdessä Fiumicinon lentokentän ravintolassa.

Rooma-GIANICOLO

Gianicolo-kukkula kohoaa melko korkealle turistien kansoittamien Trasteveren ravintolakatujen ylle. Myöhemmin illalla kukkulan laella on muuten hiljaista kuin pienessä maalaiskylässä, mutta autot suhaavat molemmin puolin Piazzale Aurelion ohi aivan kuin pahimpaan ruuhka-aikaan. Saatuamme oluet eteemme Bar Gianicolon terassilla teemme sitä mitä muutenkin eli bongaamme ohi ajavia Fiat 500:sia.

Tupakkakauppa ja kaljakuppila on kuin mistä tahansa Ranskan tai Italian turistialueiden ulkopuolelta. Sen molemmin puolin on tosin ihan uskottavan näköiset ruokaravintolat. En tiedä, mistä ihmeestä baarin hanaan on päätynyt Harp Lageria joka siis käsittääkseni on Guinnessin panimon 1960-luvulla lanseeraama peruslager. Muutenkin näissä peruskapakoissa tuntuu hanalagerin merkki vaihtelevan aika paljon, eli yksi tai kaksi brändiä eivät hallitse skeneä kuten monissa Etelä-Euroopan maissa. Bar Gianicolo on paikka, joka kyllä saa minun vanhan sydämeni lämpenemään, vaikka craft beerin rakastajille sillä ei ole oikein mitään tarjottavanaan. Tämä ei siis ole olutblogin kontekstissa mikään suositus, vaan pikemminkin neutraalia tilannekuvaa.

Rooma_VATICAN2_SPANISH

Turistikohteita on Roomassa ilmeisesti mahdotonta välttää, joten on parasta ottaa filosofinen lähestymistapa: väkijoukossa tungeksimisesta jää käteen ainakin valokuvia, jos ei muuta. Vatikaanissa puhelimeni kameraan tarttui muun muassa antennipipoinen herra, jonka edustama hengellinen suuntaus on luultavasti Euroopan uskonhaaroista olutystävällisin.

Kuuluisien Espanjalaisten portaiden turistimassoja pakenimme puolestaan vuonna 1893 perustettuun Babington’s Tea Roomiin, jonka eksklusiiviselta listalta löytyi sellainenkin oluthienous kuin Gordon Scotch. Jaha, kaksitoista euroa? Onneksi suurin osa teehuoneen asiakkaista ei varmastikaan tiedä, että kyse on itse asiassa belgialaisesta scotchista, josta Brysselissä tuskin joutuu yleensä 34 euroa enempää pulittamaan.

Rooma_Trastevere-birramenu2Kuten monet tietysti tietävätkin, Trastevere ja varsinkin romanttisen kapea Via della Lungaretta ovat Rooman nuorekkaan yöelämän ja turistivirtojen kuumimpia keskittymiä. Niille, jotka välttävät muita matkailijoita kuin ruttoa, voin tiedottaa, että niin sanottu ”Trasteveren hiljaisempi puoli” eli Viale di Trasteveren itäpuolelle jäävä kaupunginosa on kyllä nimensä veroinen. Siellä ei törmää haitaksi asti hipstereihin tai kanssaturisteihin, ainakaan huhtikuussa. En tosin tiedä, paljonko muita majoituslaitoksia alueella on meidän käyttämämme hotellin lisäksi.

Ravintoloita tässäkin Trasteveren osassa kyllä on, ja joitakin suosittuja sellaisia. Le Mani in Pasta -nimisestä paikasta voimme antaa omakohtaisen suosituksen. Pasta, yllätys yllätys, oli siellä erittäin maukasta. Jos taas siirrytään Trasteveren toiselle laidalle, söimme hyvää pizzaa Ivo a Trasteveressä. Omistajat ovat jalkapalloihmisiä ja heillä on jo muutamien vuosikymmenien kokemus pizzan paistamisesta samalla paikalla. Muista Rooman keskeisistä kaupunginosista suosittelen ruokapaikoiksi Hosteria Vacca m’Briacaa Montissa sekä historiallisen keskustan Cul de Sac -viinibaaria, jonka meille neuvoi Viisi tähteä -lehden Ruokatiedettä-kolumnisti Pekka Mustonen, kiitokset hänelle. Näissä viimeksi mainituissa ei siis olut ole pääosassa, vaan saattaa olla viisainta mennä antiikin roomalaisten linjalla ja jättää mallasjuomat barbaareille.

 

Kristallweizenbock – kun Belgia laskeutuu Isarille

Maistoin Weihenstephanin vahvaa kirkasvehnää viime kuussa sekä S-ryhmän hanasta että Alkon pullosta. Selvästi samaa olutta mutta hieman erilaisella kärjellä.

Kävin lyhyen Twitter-keskustelun tästä oluesta joku aika sitten Weihenstephanin panimon somevastaavan kanssa. Kehuin heidän Weizenbockiaan Vitusta (vai heidän Vitus-nimistä Weizenbockiaan?) ja sanoin odottavani sen perusteella suuria tältä uudelta kristallivehnäbockilta.

Panimon vastauksen mukaan Kristallweizenbockin (7,5 %) idea perustuu kokonaan humalointiin, kun taas Vitus on puhtaasti Weizen-hiivan päälle rakennettu olut. No sama se, kunhan uutuudestakin löytyy sitä samaa vahvan vehnäoluen omaperäistä luonnetta, jota näille leveysasteille harvoin saadaan.

Parjattu Kristallweizen

Normaalista miedosta vehnäoluesta suodatettu kirkas versio Kristallweizen (5–5,5 %) ei ole oikein koskaan auennut minulle. Oletan, että sen alkuperä on 1900-luvun ensimmäisen puoliskon olutmaailmassa, jolloin kaikki asemastaan taistelevat perinteiset euro-olutyylit pyrkivät näyttämään kirkkaan kullanvaalealta pi­lsneriltä – ihan vain siksi että joku baarissa tilaisi niitä.

Ei ole kauan siitä, kun viimeksi ostin Erdingerin Kristall-Weißbierin kotiin ihan testatakseni, onko vanha vieroksuntani tätä oluttyyliä kohtaan edelleen tallella. Jostain syystä Alko katsoo asiakseen pitää valikoimissaan kokonaista neljää tällaista miedompaa kirkasvehnää – täytyy joskus maistella niitä rinnakkain ja tutkia, onko niissä mitään eroa keskenään.

Kovin kummoista makua erdingiläisessä ei ollut, enkä keksi, miksi ikinä ostaisin Saksan johtavilta vehnäolutpanimoilta mieluummin kirkasta kuin sameaa vehnäolutta. Suodatus tuntuu vievän luonteen. Onnistuin siis säilyttämään ennakkoluuloni. Kristallweizenhan on ollut jo aiemmin esimerkiksi blogikollega Tuopillisen viiden inhokkityylin listalla, ja se sai kovaa kyytiä myös Tuopin ääressä -blogin vastaavan mustan listan kommenttiosiossa.

Entäpä vahvempi Kristallweizenbock? Pääsin itse ensi kerran nuuhkimaan tätä tuttavuutta kolmen viikon takaisella pistäytymisellä paikalliseen osuusliikkeen baariin.

Hanasta laskettu versio oli tuoksultaan hedelmäisen yrttihumalaista, ja jo sitä maistellessani koin vahvoja flashbackejä belgialaisiin hoogblondeihin. (Tätä unohdettua termiä yritettiin Belgiassa takavuosina lanseerata kuvaamaan Duvelin tyyppisiä voimakkaita mutta ei luostariperäisiä vaalean jaloja oluita.)mde

Vielä selkeämpi Belgia-assosiaatio tuli, kun joitakin päiviä myöhemmin maistoin samaa olutta Alkosta ostamastani pullosta. Sitä haistaessa nenään iski kuuman leipäinen tuoksu, joka muistutti minua pitkäaikaisesta suosikkioluestani Tripel Karmelietistä. Siinähän vehnä ja kaura mellastavat ohran seurana.

Uuden oluttyylin juurilla?

Jacques Brel kuvasi aikoinaan Belgian kesää eräässä laulussaan ilmaisuvoimaisen romanttisella säkeellä avec de l’Italie qui descendrait l’Escaut (”on kuin Italia laskeutuisi Schelde-joen ylle”).

Minun vaikutelmani tästä Weihenstephaner Kristallweizenbockista on, että Belgia on nyt laskeutunut Isarin laaksoon Münchenin esikaupunkialueelle. Siellä Weihenstephanin luostari ja nykyinen valtionpanimo on pannut tyypillisen baijerilaisia oluitaan jo vuosisatojen ajan.

Tämän baijerilaisuutuuden kirpeän kirkas mausteisuus ja yrttinen eurooppalainen humalointi vievät todellakin ajatukseni ensimmäisenä Belgiaan. Siellä samantapaisilla aineksilla on jo vuosikymmeniä tehty tiettyjä tripelin ja vahvan saisonin risteävillä kiertoradoilla pyöriviä klassikoita kuten Duvel, La Chouffe ja Westmalle Tripel.

Kristallweizenbock ei ole toistaiseksi isompi juttu, ainakaan googlaamalla siitä ei löydy juurikaan esimerkkejä. Ratebeer sijoittaa Weihenstephanin uutuuden samaan kategoriaan mietojen Kristallweizenien kanssa – ja siinä luokassa se kohoaakin sarjansa maailmanlaajuiseen Top 50:een asti, ainoana yli 6-prosenttisena oluena.

Minulle tyylilajin yleistyminen sopisi hyvin ja voisin fanittaa muidenkin saksalaisten klassikkopanimoiden Kristallweizenbockeja, jos niitä ilmaantuisi enemmän. Eipä ole ennen tullut mieleen kehottaa panimoja suodattamaan oluitaan sen sijaan, että myisivät ne sameina – pikemminkin toisinpäin.

Ehkä kristallivehnäoluilla onkin jotain sanottavaa, kunhan niille vain antaa riittävät alkoholiprosentit sen sanomiseen?

La Rulles ja Amerikan makujen maihinnousu Belgiaan

Klassikon aineksia oluessa, joka pölähti eräänä keväisen oloisena päivänä Alkon hyllylle.

Jos kirjoituksistani on joskus saanut sen kuvan, että vastustan refleksinomaisesti amerikkalaisen humalan sotkemista eurooppalaisiin olutlaatuihin, täytyy tarkentaa viimeistään nyt. En vastusta automaattisesti, en läheskään aina.

Kun joku osaa käyttää vaihtoehtoisia humalalajikkeita niin taitavasti, että alkuperäinen oluttyyli – kuten nyt vaikka belgialainen tripel – nousee niiden myötä uudelle tasolle ja pysyy kuitenkin tunnistettavasti omana itsenään, silloin täältä irtoaa helpostikin täydet pisteet.

La Rulles Triple. Tämä on aina ollut yksi belgialaisten oluiden suosikeistani. Huomatkaa l- ja e-kirjainten järjestys triple-sanassa: nyt ollaan ranskankielisessä Belgiassa, maan äärimmäisessä eteläkolkassa, vain kilometrin päässä Orvalin luostarista.

Ja humalalajikkeina siis ovat tosiaan Warrior ja Amarillo sieltä kaikkien olutihmisten tuntemasta Yakima-joen laaksosta, joka laskeutuu Cascade-vuorilta yhtyäkseen myöhemmin maailman olutpääkaupungin Portlandin läpi virtaavaan Columbia-jokeen.

Vahvasti pioneerijoukoissa

Oliko Brasserie Artisanale de Rulles -panimon Grégory Verhelst ensimmäinen, joka toi amerikkalaiset humalalajikkeet kaupalliseen belgialaiseen panimoon?

Tähän ainakaan minulta ei löydy varmaa vastausta, ja siksi tämä postaus ei olekaan virallisesti Belgialaisen oluen vuosisata -sarjani yhdestoista tai kahdestoista osa (siitä välistä on muutenkin vielä joitakin 1960–1990-lukuja käsitteleviä tekstejä kirjoittamatta).

Verhelstistä käytetään kyllä sanankäänteitä (”sans concessions”), jotka tuovat jenkki-craftin mieleen. Amerikkalaistyylisten craft beer -vaikutteiden tulo Belgiaan on joka tapauksessa ollut jopa tuossa vanhassa olutmaassa viimeisten viidentoista vuoden aikana ihan merkittävä juttu. Ulkomaisia oluita ei vielä 2000-luvun alkupuolella saanut Belgiasta oikein mistään, ja tosiaan kansainvälisistä vaikutteista inspiroituneita oluentekijöitäkin oli vasta pari hassua.

Muitakin edistyksellisiä kuin Verhelst siis oli. Esimerkiksi Slaapmutske-oluiden tekijät ovat kertoneet käyttäneensä amerikkalaista humalaa jo keväällä 2001. Belgialaisittain heitä ei toki voi pitää panimona, koska he ovat tehneet oluensa jo pian seitsemäntoista vuoden ajan De Proefbrouwerij -sopimusvalmistajalla.

Rulles aloitteli toimintaansa joskus vuosien 1998–2001 välillä ja teki alkuun Blonde- ja Brune -oluita. Vuonna 2003 Triple ilmaantui valikoimaan mukaan, ja suunnilleen samanikäinen on vaalea kesäolut Estivale. Noina vuosituhannen alkuvuosina Verhelst on ilmeisesti jo tuonut amerikkalaiset vaikutteet belgialaisiin oluihinsa.

Tripleä Arkadiasta

Kuten kaikki alkoholiliikkeen olutuutuuksia kiinteästi seuraavat ovat jo bonganneetkin, valtiollisiin valikoimiin on tällä viikolla putkahtanut pari Rullesin panimon tuotetta, kesäolut Estivale ja klassikko-Triple. Kävin poimimassa Tripleni töiden jälkeen Helsingin keskustan Arkadiasta, jossa kyseinen kohta hyllystä olikin jo uhkaavasti tyhjentymässä.

mde

Etiketin kuvassa ei ole tonttu, vaan oluelle perso isäntämies Marcel.

En ole juonut panimon Tripleä pitkään aikaan pullosta, vaan olen tilaillut sitä Brysselin reissuilla Deliriumin kellaribaarin hanasta, jossa sitä tuntuu enemmän tai vähemmän aina olevan.

Pihkanvärinen olut tarttuu pieninä kuplina Westvleteren-lasini reunoihin, vaikka en usko jättäneeni lasia tiskauksessa normaalia likaisemmaksi. Vaahto on runsaan valkeaa.

Tuoksu on miedon eurohumalainen. Amarillon oranssia sitruksisuutta siinä ei tunnu lainkaan, vaan mintun tyyppiset yrtit hallitsevat. Kai tämä voi olla Warriorin ansiota, vaikka en tuota humalaa juurikaan tunne. Sama yrttisyys jatkuu maussa, jossa pitäisi olla vain pilsnerimallasta mutta mallaspuoli maistuu karamellisen paksuna.

Voisin kuvitella, että tämä on suunnilleen se tripel-tyylin olomuoto, johon esimerkiksi Malmgård omissa belgialaisoluissaan tähtää. Suun takaosassa tuntuu tanniinisen pihkan ohella makea siirappisuus, joka katoaa jälkimakuun mennessä; jälkimaku taas on hämmästyttävän mausteinen kun ottaa huomioon, ettei oluen reseptiin kuulu mitään mausteita.

La Rulles Triplen nerokkuus piilee kuitenkin siinä, etteivät sen konstit suinkaan lopu humalan ja maltaan käsittelyyn. Olut käytetään nimittäin salaperäisellä Orval-hiivalla, ja se tuo tähänkin olueen aavistuksenomaisen, saisonmaisen happamuutensa. Ehkä lopun suuta kuivaava tanniinimaisuuskin liittyy siihen. Jälkikäymiseen hyödynnetään inverttisokeria.

IPAt lisääntyivät ja täyttivät maan

Amerikkalaisten vaikutteiden Belgian-valloitus ei tietenkään ole pysähtynyt tämän tyyppisiin tuotteisiin, joissa vain pieniä elementtejä siirretään rapakon takaa sinänsä paikallisiin luomuksiin.

Suunnilleen jokainen kynnelle kykenevä panimo Belgiassa kuten muissakin maissa on tehnyt esimerkiksi oman India Pale Alensa vuosien 2010–2015 välisenä aikana. Niiden lisäksi Belgiassa on pantu lukuisia ”hop forward” -tyyppisiä oluita, jotka eivät kaikki ole suoranaisia ipoja.

Ensimmäisenä belgialais-IPAna voi kai pitää La Chouffe -panimon Houblon Dobbelen IPA Tripel -olutta. Tai jos se ei ollut ensimmäinen, se oli ainakin ylivoimaisesti vaikutusvaltaisin – ja syntyi alun perin panimon käyttämän amerikkalaisen sisäänostajan toiveesta. Vuosi taisi olla 2006.

Ja tästäkin on tultu jo pitkä matka. Ehkä uusinta belgialaisten oluiden sukupolvea edustaa joku Brussels Beer Project, joka on asettanut missiokseen tuoda kentälle ”jotain uutta” iänikuisiin luostarioluisiin jämähtäneessä maassa. Tietävätkö nuoret, että jo 1980-luvun ensimmäisen pienpanimoaallon tyyppien päämääriin kuului välttää pulleita munkkeja ja väärennettyjä pyhimyksiä? Joka tapauksessa sellaista olutmaailman mikrotrendiä ei varmasti ole, mihin Brussels Beer Project ei olisi jo lähtenyt mukaan. Plus ça change, plus c’est la même chose…

Tämän kaiken keskellä on ihan virkistävääkin huomata, että La Rulles Triple washingtonilaisine humaloineen, tripelmäisine runkoineen ja orvalmaisine hiivoineen on kestänyt aikaa jo kohta viidentoista muutoksentäyteisen vuoden ajan. Uusi belgialainen klassikko kenties?

Kehässä: Malmgård Amarillo Tripel vs. Emmer Tripel

Kahlasin viikonloppuna Alkon pienpanimouutuuksia läpi kuten kaikki muutkin kiltit olutblogin pitäjät. Tässä on eräs näkökulma yhteen valikoimasta löytyvään olueen.

Malmgårdin kartanon päärakennus näyttää siltä, että se voisi olla Belgiassa. (Googlaa Malmgårdin kartano ja ihaile hakukoneen löytämää valokuvaa.) Tämä ei ole ihme, koska linnan punatiiliarkkitehtuuri on saanut vaikutteensa suurin piirtein sikäläisistä 1800-luvun tyylisuunnista. Wikipedian mukaan alankomaalaisesta uusrenessanssista, Malmgårdin omien sivujen mukaan pohjoisranskalaisesta.

Kartanon kyvyt imitoida belgialaisia juttuja eivät suinkaan rajoitu tähän. Malmgård on lisäksi ainakin omasta mielestäni myös Suomen paras belgialaistyyppisten oluiden tekijä. Tämä ei ole tavallaan kovin paljon sanottu, koska kotimaisilla panimoilla ei ole tällä saralla ollut toistaiseksi monia huippuluokan onnistumisia. Toisaalta hyvän belgialaisen oluen tekeminen ei sitten ehkä kuitenkaan ole helppoa.

Niinpä olen palannut kerta toisensa jälkeen panimon 8,3-prosenttisen Emmer Tripelin pariin niin baarissa tilatessani kuin Alkossa ostoksilla ollessa. Aivan napakympiltä se ei ole tuntunut, ja toisinaan sinänsä aidonoloisen belgialaisen hiivan ja korkeahkon alkoholipitoisuuden väliin olisi kaivannut enemmänkin maltaan mahtia. Riittävän mielenkiintoinen olut tämä on silti ollut.

Nyt Alkon uutuushakuun tuli siis Amarillo Tripel (9 %), jossa käsittääkseni on heitetty emmervehnä reseptistä jorpakkoon ja korvattu eurooppalaisia humalalajikkeita Amerikan länsirannikon Amarillolla.

Suhtauduin ennakolta ainakin hieman skeptisesti tähän ideaan, koska olen mielestäni turhan usein joutunut huomaamaan, miten amerikkalaisen humalan tuominen eurooppalaisiin oluttyyleihin on hukuttanut niiden omimman identiteetin yleiseen APA/IPA-suohon.

 

tripelit

Pullonpuolikkaat on ripattu Alkon sivuilta, siksi väärä väri Amarillon etiketissä.

Pelko osoittautui turhaksi, ja Amarillo Tripel on tosiaankin ensinuuhkaisusta lähtien leimallisen belgialainen tuotos, jonka makumaailmaa raikas sitruunanhapan humalointi ei ohjaa liiaksi Atlantin väärälle puolelle.

Perusmakua ympäröi kevyt eukalyptuksen viileys, jossa alkoholiprosentillakin voi olla osuutensa. Tämä on moderni luostariolut muttei liian moderni, etäistä sukua sellaisille 2000-lukulaisille belgialaissuosikeille kuten La Rulles. En sano, että tuote olisi nyt huippuunsa hiottu, mutta tältä pohjalta on hyvä edetä.

Paluu alkuvehnän lähteille

Hauskana sivutuotteena tästä Amarillo Tripelin maistelusta syntyi itselleni hieman uusi näkökulma vanhempaan pikkuveljeen Emmer Tripeliin, jota jääkaapissani oli myös yksi pullollinen. Kun niitä maistoi nimenomaan näin päin, emmerolut yltyi paljastamaan itsestään sellaisia puolia, joita ennen en ollut havainnut.

cof

Amarillo Tripel pääsi Westvleteren-lasiin.

Poistetaan siis Amarillo sekä 0,7 %-yksikköä alkoholia. Mielenkiintoista että vehnän leipäisyys onkin jotenkin tämän oluen belgialaisuuden ytimessä. Belgialassahan ei ole ollut mitenkään epätavallista käyttää vehnää ja joskus muitakin viljoja myös tripelien ja toistenkin vahvojen oluiden resepteissä.

Aluksi sitruksisen Amarillon puute hieman hämmentää. Sitten suun keskivaiheilla korostuu voilla leivottua keksiä ja karamellia. Mallaspuoli ehkä siis hallitsee, vaikka olen aina tähän asti pitänyt tätä vähän ohuena tripelinä vahvuuteensa nähden, emmervehnästään huolimatta.

En tiedä mitä humalaa tähän on käytetty, mutta sinänsä tämäkin toimii hunajakakkuisen maltaan ja belgialaishiivan yhdistelmänä oikein hyvin. Kun pääsee yli siitä tunteesta, ettei tämä olut hallitse kovaa abv-pitoisuuttaan kovin jämäkällä rangalla, sen uumenista löytyy yllättävän herkullinen hiiva-mallas-humalakombo.

Kumpi Malmgårdin ansiokkaista belgialaisista sitten oli parempi? Ilmiselvää voittajaa ei tästä ex tempore -vertailusta löytynyt, ja sen verran eriluonteisia nämä kuitenkin ovat, etten väkisin yrittänyt mitään ratkaisua tehdäkään. Kumpikin pärjää omillaan. Ja minähän en anna ensitreffeillä pisteitä muutenkaan.

Munkkeja ja hilloa: maallisten luostarioluiden nousu

Belgialaisen oluen vuosisata -kirjoitussarjani kuudes osa pureutuu 1940–50-lukuihin, jolloin jotkut nokkelat panimomestarit hoksasivat trappistioluiden kasvaneen suosion ja arvostuksen. Leffen tekijät ja monet muut olivat haistaneet rahan.

Olipa kerran luostari nimeltä Maredsous, joka sijaitsi syrjäisen kukkulan laella Condroz’n ylängöllä keskellä Belgiaa. Tarkemmin sanoen luostari oli kaukana asutuksesta vielä silloin, kun se vuonna 1872 perustettiin. Jo muutamaa vuotta myöhemmin valtion rautatieyhtiö ryhtyi vetämään lähistölle uutta rataa, jonka varteen rakennettiin asema luostarin mäen juurelle.

1200px-denee-maredsous_station_with_former_belgian_railcar_4614_noben-k_cc-by-sa-3-0

Denée-Maredsous’n asema oli käytössä 1970-luvun lopulle asti. (Kuva: Noben K, CC BY-SA 3.0.)

 

Maredsous oli benediktiiniläinen luostari, jonka kirkkoon oli aikanaan saatu vanha Pyhää Benedictusta esittävä patsas. Se houkutteli paikalle pyhiinvaeltajia yhä sakenevana virtana. Varsinkin toisen maailmansodan jälkeen vierailijoiden määrä räjähti niin, että munkkiveljeskunta joutui rakentamaan uutta infrastruktuuria tulijoiden vastaanottamista varten.

Uudessa vierailijarakennuksessa tarjottiin pyhiinvaeltajille ja muille kävijöille ruokaa ja juomaa, ja mikäpä olisi ollut luontevampaa kuin kehitellä paikallisen panimon kanssa tähän tarkoitukseen oma luostariolut.

Maredsous’ssa ei ollut aiemmin koskaan pantu olutta, mutta onneksi peninkulman säteeltä löytyi maineikas panimo Brasserie du Faleau, jonka kanssa isä Attout ryhtyi kehittelemään uutta reseptiä.

Maredsous’n valikoima kasvaa

Faleaun panimo oli tullut tunnetuksi erityisesti spéciale belge -nimisen oluttyylin kehittäjänä. Vuonna 1949 luotu alkuperäisen Maredsous-oluen resepti mukaili tuon tyylin ominaisuuksia. Tämän päivän oluenystävä voi kuvitella mielessään englantilaisen pale alen ja vallonialaisen Orvalin välimaastoon sijoittuvan oluen. (Vanhimpia Maredsous-pullojen etikettejä on muuten selailtavissa mm. täällä.)

Aluksi tuote oli hyvinkin paikallista, kun esimerkiksi humalat siihen kerättiin luostarin omasta humalatarhasta. Jo 1960-luvun alussa oltiin kuitenkin jo tilanteessa, jossa humalatarha oli jäänyt hunningolle ja Faleaun panimokin myyty isommalle kilpailijalle. Luostari ei enää saanut vaatimustensa mukaista olutta uudelta tuottajalta.

Munkeille tuli kiire löytää uusi sopimuspanimo, eikä etsinnässä ollut enää olennaista edes se, että panimo sijaitsisi lähellä luostaria. Sen ei itse asiassa tarvinnut sijaita edes Valloniassa, vaan tärkeää oli, että firma osasi tehdä hyvää pintahiivaolutta, jota rohkenisi myydä luostarin kautta.

Haasteeksi osoittautui, että yhä harvempi panimo 1960-luvulla oli erikoistunut pintahiivaoluihin. Maredsous ulotti etsintänsä Belgian hollanninkieliselle puolelle, Flanderiin. Esimerkiksi Lamot’n panimo Mechelenissä, johon oltiin yhteydessä, kieltäytyi kunniasta otettuaan strategiakseen pilsiin ja muihin pohjahiivaoluihin keskittymisen.

Sopiva ehdokas löytyi lopulta muutaman kilometrin päästä Mechelenistä: maineikkaan tumman Duvel-oluen valmistaja Moortgat. Tässä vaiheessa Maredsous-oluiden valikoima muodostui kahdesta tummasta oluesta (6 % ja 8 %), joista vahvempi oli ollut alun perin jouluolut.

Moortgatin kaudella mukaan tuli Centenaire, joka puolestaan lanseerattiin luostarin 100-vuotisjuhliin vuonna 1972. Se oli tripel ja jäi juhlavuoden jäkeen pysyvään tuotantoon nimellä Maredsous 9°.

Vuonna 2001 Maredsous-kattaus vakiintui vihdoin nykyiseen muotoonsa. Vanha 6-prosenttinen tummempi olut katosi, mutta sen rinnalle jo aiemmin tullut vaalea 6 % blond-olut jatkoi elämäänsä. Ainoaksi tummaksi olueksi jäi näin 8-prosenttinen ”dubbel”. Sarjan vahvin, vaaleahko Maredsous Tripel voimistui näihin aikoihin 10-prosenttiseksi.

Sopimuksia metsästämässä

Tässä vaiheessa voi paljastaa, ettei Maredsous’n tarina ole modernien belgialaisten luostarioluiden historiassa mitenkään poikkeuksellinen. Pikemminkin se lienee tyypillinen. Tätä siis tarkoitin, kun puhuin otsikossa maallisista luostarioluista: oluita, jotka kantavat tietyn luostarin nimeä, mutta joita valmistetaan luostarin luvalla jossakin kaupallisessa panimossa.

Maredsous ei ollut ensimmäinen luostari, joka solmi tällaisen lisenssisopimuksen ulkopuolisen panimon kanssa. Näitä merkkejä on nykyään runsaat parikymmentä, kun taas kiinteästi luostarien sisällä valmistettavia ovat vain kuusi trappistiolutta.

Ensimmäinen maallikkoyrittäjä oli luultavasti Evariste Dekoninckin omistama Saint-Bernard (nyk. Sint-Bernardus), joka teki vuosina 1946–1992 Westvleterenin Sint-Sixtuksen luostarin oluita munkkien puolesta. Vuodesta 1992 Westvleteren-oluita on jälleen valmistettu luostarin seinien sisäpuolella.

Maredsous näyttää kuitenkin olleen järjestyksessä toinen sopimuspanimoa käyttänyt luostari. Näitä pelinavauksia seurasi jo 1950-luvulla Belgian panimokentällä pienimuotoinen trendi. Jo ensimmäisten kymmenen vuoden aikana markkinoille putkahti koko joukko kilpailevia luostarioluita:

Maredsous (1949, panimo Brasserie du Faleau)
Leffe (1952, panimo Brouwerij Lootvoet)
Saint-Feuillien (1952, panimo Brasserie Friart)
Tongerlo (1954, panimo Brouwerij Van Milders)
Affligem (1956, panimo Brouwerij De Smedt)
Bornem (1957, panimo Brouwerij Beirens)
Postel (1957, panimo Brouwerij Campina)
Grimbergen (1958, panimo Brouwerij Maes)
Steenbrugge (1958, panimo Brouwerij De Lac)

Esimerkiksi Leffen tarina on siinä mielessä erilainen kuin Maredsous’n, että siinä luostarilla ei ollut lainkaan aloitteellinen rooli. Ajatus luostariyhteistyöstä syntyi tässä tapauksessa panimomestari Paul Lootvoetin aivoissa toisen maailmansodan jälkeen.

Veljekset Paul ja Albert Lootvoet olivat ottaneet rintamalta palattuaan ohjat isänsä Valère Lootvoetin omistamassa pienpanimossa, joka sijaitsi Brysselin lähistöllä Overijsessä. Panimon voitoilla piti nyt elättää kummankin veljeksen perheet, ja rakennuksen ja laitteiston uudistamiseenkin olisi täytynyt investoida. Tuotto oli kuitenkin niukkaa.

Leffen olut syntyy tyhjästä

Paul, joka vastasi oluen myynnistä, oli huomannut, että trappistioluille oli noihin aikoihin Belgiassa enemmän kysyntää kuin mihin luostarit pystyivät vastaamaan. Miksei heidän panimonsa voisi valmistaa saman tyyppistä olutta kuin trappistit? Vahvasta erikoisoluesta saisi sitä paitsi paljon paremmat katteet kuin Lootvoetin tavallisista oluista.

Reilun vuoden ajan Paul etsiskeli sopivaa luostaria eri puolilta Belgiaa – tuloksetta. Vuoden 1952 keväällä hän sai kuitenkin kutsun illalliselle kaniikki Dehoux’n luokse, johon oli tutustunut sodassa. Tutun papin luona oli vieraana myös Leffen luostarin apotti nimeltään Nijs.

Leffe (joka itse asiassa sijaitsee vain muutaman kilometrin päässä Maredsous’sta) oli Paul Lootvoetille ennestään aivan tuntematon paikka.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Leffen luostari. (Kuva: Flickr.com, OliBac, CC BY-SA 2.0.)

 

Oli sattumalta niin, että Leffen luostarilta puuttui varoja sodassa vahingoittuneiden rakennustensa kunnostamiseen. Olutkauppias Lootvoet ja apotti Nijs tulivat yhteistuumin siihen tulokseen, että luostarin ”oma” olut saattaisi olla vastaus tähän varojen puutteeseen, ja sopimus syntyi.

Leffessä oli oletettavasti pantu olutta joskus muinaisilla vuosisadoilla, mutta vanhoja reseptejä ei ollut saatavilla. Niinpä Albert Lootvoet kehitteli tarkoitusta varten kokonaan uuden oluen, joka oli oikeastaan nykyisen Leffe Brunen edeltäjä: tummanruskea, suodatettu pintahiivaolut, jota alettiin myydä kruunukorkillisissa 33 cl pulloissa. (Vanhimpia Leffe-etikettejä täällä.)

Jo vuonna 1956 se sai rinnalleen Vieille Cuvée -oluen, ja vasta vuonna 1967 valikoima täydentyi vaalealla Leffe Blondilla. Leffe Radieuse, joka suunniteltiin alun perin Rochefort 10:n kilpailijaksi, näki päivänvalon vuonna 1973.

Paul Lootvoet ei ollut ainoa, joka haistoi voiton suloisen tuoksun luostarien lisenssillä valmistettavissa oluissa. Mahtava Artois’n panimo tarjoutui jo vuonna 1954 ostamaan enemmistön pienen Lootvoetin osakkeista, jotta Leffen tekijät saisivat rahaa tuotannon kasvattamiseen tarvittaviin investointeihin. Kaupat syntyivät, ja vaikka tuotanto jatkui vielä yhden sukupolven verran Overijsen panimolla, Leffe ajautui lopulta kokonaan Artois’n ja sen seuraajan Interbrewn olutimperiumin (nyk. AB-InBev) käsiin.

Mistä dubbel ja tripel tulivat?

Yksi asia, joka näissä 1940–1950-lukujen luostarioluttarinoissa pistää ehkä silmään, on tuttujen munkkioluen termien dubbelin ja tripelin poissaolo. Selitys on se, etteivät ne vielä olleet vakiintuneet ”klassisiksi” luostarioluen perustyypeiksi, jollaisina niitä nykyään pidetään.

Jotkut panimot tekivät jo varhain molempia, esimerkiksi Affligemilla oli 1950-luvun lopussa sekä dubbel että tripel valikoimassaan. Maredsous’n (ja Orvalin) lisäksi Saint-Feuillien ja Grimbergen näyttäisivät aloittaneen pelkällä yhdellä meripihkan värisellä oluella, joka ei siis ollut dubbel eikä tripel.

grimbergen_antonio-manfredonio_flickr_cc-by-sa-2-0-att

Vuosiluvut luostarioluiden markkinoinnissa kertovat yleensä luostarin perustamisesta, ei nykyisen panimon toiminnan aloittamisesta.

 

Monilla ensimmäinen olut oli kuitenkin tumma, kuten Leffellä, sillä ainakin noihin aikoihin kuluttajat lienevät yhdistäneet juuri tumman oluen luontevimmin luostaripanimoihin.

Dubbel ja tripel (ransk. double, triple) ovat sanoja, joita Belgiassa on käytetty aiemmin melkein minkä tahansa oluen – muidenkin kuin luostarioluen – määrittelyyn. Oli double saisoneja, ja Piedbœufin panimo taitaa edelleen tehdä triple-pöytäolutta. Lähinnä kai tarkoitettiin, että olut oli jonkin verran panimon perusolutta vahvempaa, tai triplen tapauksessa paljon vahvempaa.

On luultavasti Westmallen trappistipanimon ansiota, että nämä kaksi käsitettä ovat muodostuneet 1900-luvun mittaan niin keskeisiksi luostarioluen määreiksi. Nimenomaan Westmallessa luotiin vuonna 1934 ensimmäinen tripel-luostariolut, ilmeisesti jo silloin vaalea väriltäänkin. Sitä pidettiin ”supervahvana” ja sitä myytiinkin vahvuutensa vuoksi vain 25 cl pikkupulloissa.

Westmallen veto – vahvan, kirkkaanvaalean luksusoluen lanseeraus – oli siinä määrin aikaansa edellä, että on epäilty eräällä maallisella panimomestarilla olleen tässäkin näppinsä pelissä. Hän oli Hendrik Verlinden, panimotekniikkaan erikoistunut kemisti, jonka tiedetään auttaneen Westmallen munkkeja näiden tumman oluen laatuongelmissa 1920-luvun lopussa.

Sopisi hyvin kuvaan, että Verlinden olisi tuonut luostariin paitsi mikrobiologista osaamistaan myös ulkopuolisen maailman kuumimpia trendejä. Kirkas ja vaalea pils teki tuloaan, ja samalla belgialaisen pintahiivaoluen saralla liikuttiin kohti korkeampia alkoholiprosentteja. Verlinden loi samoihin aikoihin omassa panimossaan Witkap-brändin, joka tavallaan oli vuonna 1929 tietysti ensimmäinen luostarin ulkopuolinen luostariolut. En kuitenkaan ole laskenut sitä sellaiseksi, koska tämän oluen tuotantoa varten Verlinden ei solminut lisenssisopimusta minkään tietyn luostarin kanssa.

Tarinan opetukset

Sanooko joku nykyään rahaa ”hilloksi”? Oli miten oli, munkkien lisensoimilla oluella on kääritty sekä panimoiden osakkeenomistajien että taivaallisten yhtiömiesten taskuihin viimeisten 50 vuoden aikana tuhottomasti massia eli mammonaa eli kaikkivaltiasta.

Esimerkiksi Leffe on nykyisin yksi maailman suurimman panimoyhtiön keskeisimmistä ”yhdeksästätoista brändistä, joiden arvioitu vähittäismyyntituotto ylittää miljardi dollaria”. Vaikka tarkkoja lukuja ei yhtiöltä saane, Leffe on selkeästi vieläpä näiden 19 olutmerkin joukossa niitä eniten markkinoituja – ja siis parhaiten myyviä.

Käytännössä bisneksen tekeminen oli alun perinkin maallisten luostarioluiden tärkein funktio. Niiden historia ei alkanut munkkien päivittäisistä askareista, heidän virkistymistarpeestaan tai luostarien maatiloilta. Tuottojen käyttäminen luostarin hyväksi oli tietenkin olennaista, mutta oluita valmistavien panimoiden näkökulmasta yhtä tärkeää oli, että he itsekin hyötyivät oluiden suuresta suosiosta.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että nämä kymmenet erilaiset oluet – joista osalla on siis sopimus jonkin luostarin kanssa ja toiset vain vihjaavat luostarimaailmaan markkinoinnissaan – olisivat välttämättä mitenkään heikompia laadultaan kuin ”aidot luostarioluet”, trappistioluet.

Niiden joukosta ei ehkä löydy suhteessa yhtä monia legendaarisen hienoja oluita kuin trappistipanimoilta, mutta erinomaisista tuotteista ei myöskään näiden näennäisten luostarioluiden segmentissä ole pulaa.

Omia suosikkejani ovat ainakin seuraavat: Sint-Bernardus 12°, La Moinette Blonde, Watou Tripel, Guldenberg, Tripel Karmeliet, Abbaye des Rocs Brune, Gouden Carolus Tripel, Saint-Feuillien Triple, Val-Dieu Grand Cru ja Kapittel Prior. Täytyy tunnustaa, että silloin tällöin tulee tilattua myös vanhaa kunnon Leffe Brunea, joka ei ole mitenkään erityisen kehno oman lajinsa edustaja.

Paavin polku vie tupakkapaikalle, munkin tie metsään

Syksyn pimeyttä valaisevat vahvat oluet kotimaisilta kartanopanimoilta. Tämä postaus keskittyy uusmaalaisiin kulttuurimaisemiin, joissa toimivat Rekolan ja Malmgårdin panimot, ja erityisesti niiden belgialaishenkisiin tuotteisiin. Ja Suomen valloneihin.

Ensin täytyy tehdä otsikosta huolimatta se selväksi, että kummankin panimon kaksi vahvaa belgialais-approksimaatiota ovat yleensä olleet viime aikoina omassa suomalaisten oluiden kymmenen kärjessäni. Ehkä tämän sanottuani voin jakaa niille vähän nuuskaa lempeän kriitikon ominaisuudessa.

Munkintie ilmestyi iloksemme Alkojen hyllyihin nelisen vuotta sitten ja antoi ymmärtää olevansa belgialaistyyppinen tumma dubbel. Täytyy myöntää, ettei Vantaalla perustettu panimotulokas vakuuttanut vielä tuolloin Olutkoiraa muka-luostarioluellaan. Ei sillä etteikö Suomessakin luostareita olisi, mutta ne ovat sellaisia vähän erilaisia: ne sijaitsevat Espoon lähiössä tai enonkoskelaisessa kyläkoulussa.

Se on nyt sunkin tie”

Tullessaan markkinoille Munkintien laatu heilahteli – aikalaiskuvausten mukaan – ja itsekin muistan ensimmäisten parin pullon suutuntuman olleen jotenkin niljainen. Maun ja myyntipuheiden välillä oli myös jotain ristiriitaa. Ainakin itse assosioin tuon tyyppisen oluen helpommin saksalaiseen tummaan bockiin kuin Belgian dubbeleihin.

vallonerna-rajattu

Vallonialaisia rautaruukin työläisiä. (Kuva: Sixten Haage, lainattu ilman lupaa vallon.se-sivustolta)

Jotakin loksahti kohdalleen viimeistään siinä vaiheessa, kun rekolalaiset siirsivät kotipesänsä historialliseen Fiskarsin ruukkikylään. Pari kesää sitten poikkesimme Fiskarsiin – oikeastaan muistamatta että Rekola nyt jo majaili täällä – ja söimme välipalaa mainiossa Vanhassa Pesutuvassa eli Laundryssa.

 

Tilasin palanpainikkeeksi ruukinpanimon Munkintien, joka maistuikin yhtäkkiä erinomaiselta, tumman vivahteikkaalta ja historialliseen miljööseen sopivalta. En osaa yhtään sanoa, johtuiko erilainen maisteluhavainto tuoreudesta, laadun paranemisesta vai ympäristötekijöistä. Joka tapauksessa kokemus oli miellyttävä.

Arvostin sitä paitsi baarimikon lausahdusta, kun hän kaatoi olutta lasiin: “Se on nyt sunkin tie.”

Olut oli löytänyt paikkansa – ainakin omassa mielikuvituksessani siis. Fiskarshan on yksi Uudellemaalle 1600-luvulla perustettuja rautaruukkeja, joihin tuli ammattitaitoista työvoimaa nykyisen Belgian eteläosista Valloniasta. Ardennien vuoristossa, jossa myös oli runsaasti rautamalmia, oli kehitetty edistyksellinen raudanjalostusmenetelmä, ja tästä myös Ruotsin valtakunta halusi valuttaa itselleen taloudellista hyötyä.

Munkit unohtuivat, ja mietin, olisiko tämä voinut olla tuon ajan tumma ruotsalainen pintahiivaolut, johon vallonialaiset rautasepät ehkä olisivat tuoneet oman pienen belgialaisen lisämakunsa. Tuo on monellakin tasolla tietysti pelkkää kuvitelmaa. Toisaalta jos olisin panimon markkinointihenkilö, saattaisin yrittää heruttaa jotakin näistä historiallisista yhteyksistä, jotka eivät ole edes kovin kaukaa haettuja.

Minulle Munkintie on siitä lähtien ollut valloniolut, jonka ytimessä eivät ole luostarit ja valkokaapuiset munkit vaan Uudenmaan (tai Ardennien) metsäiset jokilaaksot. Siellä myssypäiset ruukkityöläiset pitkissä esiliinoissaan takoivat sulasta raakaraudasta tankoja, joita laivattiin eteenpäin Englantiin jalostettaviksi. Ja olihan vallonien välillä janonsakin sammutettava.

mde
Paavi polkee

Uusimmassa luostarioluessaan Rekolan Panimo on jättänyt priorit, prelaatit, apotit ja muut pikkupomot väliin ja hypännyt suoraan katolisen hierarkian huipulle. Paavin polku on 9 % abv vahvuinen vaalea luostarihenkinen pintahiivaolut, eli nyt esikuvina tulevat mieleen Belgian tripel-tyypin oluet.

Tässä on taas olut, joka ensi maistelulla aiheutti pienen kummastuksen – jopa epäilyksen siitä, onko tuote kunnossa. En ole nimittäin haistanut yhtä vahvaa tupakan aromia oluessa koskaan, enkä juuri tällaista oluen ulkopuolellakaan, muuten kuin tupakkapaikalta palaavien työkavereiden vaatteissa toisinaan. Myös maussa oli mukana jonkin verran stögistä.

En tiedä, mistä tupakka tähän olueen tulee tai maistavatko muut sitä siinä ollenkaan. Mahdollisia tuon tapaisen aromin tai maun lähteitä ovat kai tietyt humalalajikkeet (Hersbrucker?), samoin kypsytys joistakin puulajeista valmistetuissa tynnyreissä. Tai tupakka voi olla yksi aromeista, joiksi belgialaisen hiivan tuottamat fenolit ajan mittaan muuttuvat. Tuskin näistä selityksistä mikään osuu ihan nappiin, enkä kyllä tunne Paavin polun reseptiäkään yhtään. Joka tapauksessa olen nyt maistellut tätä tripeliä kolme kertaa, ja aluksi virheeltä tuntunut maku on alkanut kiehtoa.

Itäisellä Uudellamaalla, Loviisan Malmgårdissa tehdään toisenlaista belgialaista tripeliä. Sikäläiseen reseptiin kuuluu emmer, spelttiäkin alkukantaisempi alkuvehnä, jota arkeologien mukaan on viljelty Suomen rannikolla jo ennen ajanlaskun alkua. Malmgårdin kartanon omilla pelloilla viljellään muiden viljalajien ohella myös tätä emmervehnää.

Moniviljaisuus ei ole belgialaisissa vahvoissa oluissa mitenkään ennen kuulumatonta, ja Malmgårdinkin versio on aina ollut omaan makuuni sopiva. Emmer Tripel on hunajaisen humalainen, alkoholi paistaa ehkä vahvemmin läpi kuin Paavin polussa (vaikka sitä on tässä vähemmän), mutta kaiken kaikkiaan kyseessä on aika tyylikäs kylmän vuodenajan lämmittäjä.

ohrapelto_joanta_flickr-cc-by-sa-2-0-att
Tämä ei ole piippu vaan olut

Toinen Malmgårdin belgialaistyyppinen olut ei tavoittele itselleen minkäänlaista luostarioluen statusta. Nimi Ceci n’est pas une Belge viittaa surrealisti René Magritten maalaukseen, johon on kuvattu piippu ja sen ylle teksti “tämä ei ole piippu”.

Tumma olut on hiivaisen hedelmäinen, täyteläisempi kuin saman panimon kullanvärinen emmerolut ja aina jotenkin vaikeasti analysoitavissa. Tässä on jokin elementti, josta en saa kiinni ja joka ei maistu belgialaiselta. Jokin amerikkalainen humalalajike? No, eihän olut nimensäkään puolesta väitä olevansa belgialainen (ja samalla paradoksaalisesti väittää).

Tähän pohdintaan oikeastaan kiteytyy näiden suomalais-belgialaisten oluiden viehätys ja toisaalta niiden kummallisesti avoimeksi jättämät kysymykset. Käsityöpanimoiden kenttä niin Suomessa kuin muuallakin on tällä hetkellä vahvasti kiinnittynyt tiettyihin oluttyyleihin, joista näkyvimmin ovat esillä IPA, imperial stout ja pari muuta. Belgialaisessa perinteessä oluttyyli taas on paljon häilyvämpi ja vähemmän merkitsevä käsite.

Toivottavasti nämä kartano-oluet pysyvät ja paranevat osaavien panimoiden hellässä huomassa. Ehkäpä belgialaiset tyyliseikat hioutuvat niistä ajan myötä pois ja jäljelle jää aitoja, nykyaikaisia suomalaisia oluita?

fiskars_mace-ojala_flickr_cc-by-sa-2-0-att