Rochefort Triple Extra

Moni belgialaisen oluen ystävä on tätä uutuustuotetta jo testannut ennen minua, mutta nyt kun Rochefort Triple Extraa saatiin myös Alkon hyllyyn, kävin sieltä heti hankkimassa pullon maistoon. Olen viime kuukausina useamman kerran harkinnut tämän oluen tilaamista ulkomaisista nettikaupoista, mutta kun en ole saanut aikaiseksi niin nyt kotoisa monopolimme ratkaisi ongelman puolestani. Jo noin vuoden tämä Triple Extra onkin ollut markkinoilla.

Suhtaudun tähän olueen ennalta kaksijakoisesti. Toisaalta mikään ei ole sen mukavampaa kuin maistaa luotetun trappistipanimon uutuutta, jollaisia tulee ehkä vain kerran vuosikymmenessä – jos niinkään usein. Westmallen ohella Rochefort on ollut Belgian trappistipanimoista se, joka ei ole vuosikymmeniin uusinut valikoimaansa millään lailla. Muille on tullut vähintäänkin vaalea “maitokauppavahvuinen” olut jossain 2000-luvun aikana. Rochefort ei ole ilmeisesti koskaan ennen tehnyt vaaleaa olutta, ja tavallaan onkin sääli, että tästä säännöstä on nyt luistettu. Triple Extra ei ole kuitenkaan mieto luostariolut vaan 8,1-prosenttinen.

Luostari sijaitsee Rochefortin pikkukaupungissa, joka on ollut uutisissa tänä kesänä myös heinäkuun tulvien takia. Euroopan rankkasateista alkaneet tulvat iskivät pahimmin Saksaan ja itäiseen Belgiaan, ja Belgiassa yksi hankalimmista tulvatilanteista oli juuri Rochefortissa. Euroopan komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen ja Belgian pääministeri Alexander De Croo vierailivat paikan päällä. Lehtikuvissa kuranvärinen vesi oli noussut kaduilla ensimmäisten kerrosten ikkunoiden yläreunaan saakka. En onnistunut jutuista bongaamaan, millaiseksi tilanne oli luostarin suunnalla päässyt, mutta mikään unelmakesä ei ole varmasti munkeillakaan ollut.

 

Olut on siis tyylilajiltaan triple (sanotaan se nyt tämän kerran ranskaksi, kun kuuluisan vallonipanimon tuotteesta puhutaan). En tiedä mitä extra tässä tarkoittaa. Alkoholiprosentit on siis triple-olueksi miedohkot, mutta toki kyse on silti nautiskelu- eikä kurkunkostutusoluesta. Tuoksussa on samantapaista päärynäesanssia ja mausteisuutta kuin panimon tummissakin oluissa. Maku on Gouden Carolus Tripelin tapaan vaaleaksi luostariolueksi erittäin intensiivinen, minkä voisi olettaa johtuvan muun muassa talon hiivasta.

Maku on monipuolinen, siinä on vaniljan ja mantelin tyyppistä makeutta, sitrushedelmän kirpeyttä (reseptissä on appelsiininkuorta) ja belgialaista mausteista hiivaa, yllättäen myös jonkin verran selkeää humalakatkeroa. Ei tämä vahvasti humaloitu silti ole. Oluttyylin tienraivaaja Westmalle Tripel on ollut viime vuosina joskus aika askeettinenkin sitrus–humala–alkoholi-cocktail, mutta tässä Rochefortin perässähiihtäjässä maistuu monenlaista muutakin hedelmää. Ei sellaisia reseptissä ole, mutta aprikoosi tai jotkin sen eksoottisemmat sukulaiset muulta mantereilta tulevat mausta mieleen.

Aika korkeilla pisteillä tämä vaalea Rochefort pääsee Olutkoiran seulasta läpi. Haluaisin ainakin itse uskoa, ettei posiitivisessa arviossani ole “trappistilisää” tai huojentuneisuutta siitä, että suuresti arvostamani panimo ei ole ainakaan katastrofaalisesti mokannut harvinaisen uutuustuotteensa lanseerauksessa. Tässä oluessa on melkoisesti luonnetta ja ainakin osa siitä on ihan tunnistettavaa Rochefort-luonnetta. Poikkeuksellistahan sekin on näinä aikoina, kun 99,9 prosenttia panimoista tekee uutuustuotteita klikkailemalla hiivoja, maltaita ja humalia samoista nettikaupoista kuin tuhannet muutkin.

Mausteiden matkassa: Kagua Blanc ja Kagua Rouge

Far Yeast Brewing on japanilainen pienpanimo, joka näyttäisi käynnistäneen toimintansa kymmenen vuotta sitten ja teettäneen tuotteitaan aluksi muualla. Jokin aika sitten maistelin heiltä Kagua-brändin oluita, kahta Alkojen valikoimista tällä hetkellä löytyvää, ja kaivelin nyt tähän muistiinpanoni niistä. Merkki on lanseerattu vuonna 2013, ja ainakin nykyään valmistuspaikka on De Graal -panimo Belgiassa. Myös perustyyliltään nämä oluet – vaalea ja punertava – ovat belgialaisia, vaikka molempien makumaailmassa on myös Kaukoidän piirteitä.

Nettisivujensa perusteella Far Yeast on pannut olutta nelisen vuotta myös Japanissa omalla panimollaan. Se sijaitsee joitakin kymmeniä kilometrejä Tokion metropolialueen ulkopuolella, metsäisellä alueella, jossa oluenpanoon tarvittava vesi saadaan suuren Tama-joen puhtailta latvoilta. Ainakin omissa kirjoissani siirtyminen käenpoikameiningistä omaan panimoon on yleensä positiivinen merkki, ja Far Yeast korostaa myös tekevänsä paljon yhteistyötä muiden Kosugen kylässä ja sen ympäristössä toimivien yritysten ja tuottajien kanssa.

Kagua-oluiden tekijän De Graalin panimolla vierailin muuten Belgiassa 2010-luvun alussa, jolloin sitä saattoi vielä luonnehtia autotallipanimoksi. Oluenpanosta innostuneen isäntäparin lisäksi paikalla ei näkynyt juurikaan muuta henkilökuntaa, mutta vaikutelma saattoi vähän pettääkin. Se tiedetään, että jo tätä ennen De Graal oli auttanut alkuun – laitteistoaan lainaamalla – niinkin tunnetun nimen kuin Picobrouwerij Alvinnen. Tänä päivänä myös De Graalin tuotanto on siirtynyt tavalliselta pikkukaupungin kadulta paikalliselle teollisuusalueelle, oletettavasti isompiin tiloihin.

Kagua Blanc (8 %)

Periaatteessa voi sanoa, että De Graalin Wim Saeyensin johdolla japanilaisille on tehty tunnistettavan belgialaisia oluita. Vahvasti sitruksinen tuoksu leijailee kuitenkin nenään Kagua Blancista, enemmän kuin perinteisemmistä belgialaisista oluista juuri koskaan. Kevyehkön tuntuinen olut on kyseessä vahvuuteensa nähden: väitän, ettei alkoholi tule juuri ollenkaan maussa läpi. Tuoksussa on hyvää belgialaista hiivaa, ei oikeastaan maltaisia aromeja, ja myös maussa mallas ja humala tuntuvat olevan taka-alalla.

Makua hallitsee kirpeä sitrushedelmä, jonka ote on itse asiassa melkein sichuaninpippuria muistuttava, toki lievempi ja varmasti peräisin yuzu-hedelmästä, jota oluen reseptissä on. Perusolut kuitenkin vaikuttaa tosiaan aika keskitien belgialaiselta tripeliltä tai vahvalta blondilta. Tätä kyllä join ihan mielelläni ja olin ymmärtävinäni Belgian ja Japanin makujen liiton oluen reseptissä. Yuzu piti toki makunystyröitä otteessaan ihan kunnolla, mutta ei sen pahemmin kuin joidenkin modernien humalalajikkeiden sitruksisen polttavat hapot.    

Kagua Rouge (9 %)

Rougen väri on punaisenkultainen ja varmastikin mallasperäinen, eli kyse ei ole siinä mielessä marjaoluesta, mitä rouge-sanallajoissain belgialaispanimoissa tarkoitetaan. Nyt on lasissa sitrushedelmien sijaan Zanthoxylum-suvun pensaiden marjoilla maustettua olutta – saman suvun, johon yllä mainittu sichuaninpippuri kuuluu. Tämä tulee aika pian selväksi, kun mausteisen kirpeä jälkimaku jää suun pinnoille (ei ehkä yhtä puuduttavasti kuin sichuaninpippuri mutta samaan tapaan). Ruskeamarjaisen piikkipensaan nimi on suomeksi ilmeisesti pippurilimopuu ja japaniksi sanshō.

Ainakin takavuosina oluen maustamisessa pidettiin hyvänä ohjenuorana sitä, että mauste sai tuoda olueen hienovaraisesti uusia vivahteita mutta sen ei pitänyt astua maussa päärooliin. Oli paikallaan, ettei satunnainen maistaja pystyisi edes tunnistamaan, millä mausteilla olutta oli (humalan lisäksi) milloinkin höystetty. Kagua Rougen sisältämä pippurilimo on sen sortin marja, että sen läsnäoloa on mahdoton peittää. Päinvastoin, se kätkee muutaman kulauksen jälkeen alleen koko joukon oluen tavallisempia makuja. Maut vaikuttavat Blanc-olutta maltaisemmilta, tummempaan belgialaisolueen viittaavilta, mutta niistä on sanshō-marjan terävyyden alta vaikea sanoa mitään varmaa.

En nyt tiedä, mitä näistä mausteoluista pitäisi oikeastaan sanoa. Minulla on tunne, että ilman mausteita ne voisivat olla ihan miellyttäviä belgialaisia oluita, vaalea ehkä menettelee näinkin. Toisaalta De Graalin oluita on ennenkin – ilman mitään Kaukoitä-yhteyttä – moitittu turhan runsaskätisestä maustamisesta. Varsinkin Kagua Rouge jää omasta mielestäni sanshōn jyräämäksi sellaisella tavalla, jolle en oikein osaa löytää puolusteluja (paitsi jos ainoana tarkoituksena on esitellä tuon marjan makuja). Blanc on lähempänä klassista belgialaista vaaleaa olutta, ja siinä yuzun määrän pieni säätäminen voisi jo ohjata oluen juuri oikealle tielle. Kokeiluissa ei ole mitään pahaa – niihin pitää kannustaa – mutta mausteiden ylivalta taas viittaisi siihen, että reseptiikkaa kannattaa pohtia vielä kerran.

 

(Japani-valokuva: Ozma, Flickr.com, CC BY 2.0.)

Kimito 300 Triple – trendeistä välittämättä ja ilman temppuja

Kemiönsaaren panimo Kimito Brewing on tehnyt sitkeästi omaa juttuaan suunnilleen viiden vuoden ajan, ja näyttäisi olevan vakiintumassa osaksi eteläsuomalaista panimomaisemaa. Alussa muistan törmänneeni joihinkin laatuongelmiin, mutta ilmeisesti ne jäivät pian taakse, kun kerran eteenpäin on näinkin kauan porskutettu. Viime kuukausina on tullut pikemminkin isoja positiivisia yllätyksiä: Ryewine oli yksi mukavimmista pitkään aikaan maistamistani kotimaisista oluista, ja sama täytyy luultavasti sanoa nyt Alkoon tulleesta 300 Triplestä.

Kimito viestii imagollaan lähinnä sympaattisen “kotikylän panimon” vaikutelmaa, ja oluita markkinoidaan no-nonsense-asenteella. Tuotteista ei tarinoida kovin paljon, reseptien yksityiskohdilla ei liikoja elvistellä, ja NEIPA-hipstereiden etulinjaan ei yritetä tunkea (vaikka sitäkin sorttia valikoimasta näyttää löytyvän). Brändi on yksinkertaisuudessaan takuuvarmasti tunnistettava. Kerran juttelin Jonas Sahlbergin kanssa jossain oluttilaisuudessa, ja kun hän toivotteli tervetulleeksi visiitille Kemiöön, tuli sellainen olo että voisi oikeastikin käydä kun sillä suunnalla joskus liikkuu.

Nyt maistelussa oleva 9-prosenttinen belgialaistyylinen tripel on alun perin tehty panimon 300. erän kunniaksi. Siitä on ilmeisesti jonkin aikaa ja olut on nyt Alkon pienpanimokattausta varten otettu uudelleen tuotantoon. Kuten Kimito omalla Facebook-sivullaan toteaa, kyseessä on “suomalaisilta panimoilta harvemmin nähty tyyli”. Näin kai asia tosiaan on, vaikka henkilökohtaisessa olutuniversumissani tripel on kuitenkin niitä pysyvimpiä kiintotähtiä.

Samaan hengenvetoon voi sanoa, että Belgian ulkopuolella en ole kovin monista tripeleistä ihmeemmin vaikuttunut. Italiassa join muutamia erittäin hyviä. Vaalean, vahvan oluen elementtien pitäisi olla täydellisessä tasapainossa – humala ei saa peittää makeahkoa mallasta, hiivan tuottamat hedelmäiset ja mausteiset yhdisteet saavat erottua, ja alkoholin on syytä pysyä taka-alalla. Parhaimmillaan tuore tripel on vahvuudestaan ja intensiivisyydestään huolimatta jopa raikas, joten makeuttakaan ei saa olla liikaa.

Kemiön tripel ei ole aivan vaalea, lähempänä meripihkan väriä, ja vaahtoa on aluksi mukavasti – ei belgialaisen ylenpalttisesti kuitenkaan. Tuoksussa on hedelmäkakkua ja hedelmäkarkkia, maku on lempeän makea, karamellinen, hedelmäinen ja ehkä hiukan mausteinenkin. Katkerot eivät ole kovin etualalla, eikä mitään terävää pippurisuutta tunnu tulevan niiden rinnalle hiivastakaan. Kovasti arvostan, että Kimito on lähtenyt tekemään rehtiä ja kikkailematonta tripeliä, vaikka tyyli tosiaan ei ole ehkä juuri nyt niitä trendikkäimpiä. Tämä on ehkä aavistuksen makea yksilö mutta maistui kyllä minulle oikein hyvin. Epäilemättä kyseessä on yksi toistaiseksi parhaista suomalaispanimoiden tripeleistä – Jaskan Kaljat ehti omassa arviossaan kohottamaan sen tämän hetken parhaaksi kotimaiseksi belgialaistyyliseksi olueksi.

  

La Rulles La Grande 10 – kymmenvuotisolut on jo itse kymmenvuotias

Olen nauttinut kuluneena kesänä pitkästä aikaa Brasserie Artisanale de Rulles -panimolta useampaakin olutta. Vanha tuttu La Rulles Tripel tuli testattua taas kertaalleen, ja se tasapainoilee edelleen aika onnistuneesti tietynlaisen belgialaisen tripel-tyylisuunnan ja amerikkalaisen humalamaailman välimaastossa. Kesäolut La Rulles Estivale kävi myös maistossa, kun sitä on ollut saatavana jopa täkäläisestä ruokakaupasta. Se on hyvä olut, tiukasti humaloitu, belgialaisittain modernin linjakas.

Kesän mittaan olen kuitenkin onnistunut hankkimaan kaappiini myös pullon saman panimon La Grande 10 -olutta, jonka olemassaolosta en ollut suoraan sanoen tätä ennen edes tietoinen. Mikään uutuushan tämä tuote ei ole, vaan kymppiolutta on pantu ensi kerran Rullesin panimon 10-vuotisjuhliin jo vuonna 2010. Maailma oli silloin kovin erinäköinen, mutta La Rullesin perusajatus oli kuitenkin jo loksahtanut paikoilleen ja panimo nautti Belgiassa huomattavaa arvostusta.

La Rulles on nimittäin belgialaisten olutmerkkien joukossa varhaisimpia – ellei suorastaan ensimmäinen – joka on tuonut amerikkalaisia humalalajikkeita merkittävässä mitassa maansa olutkentälle. Panimo aloitti tällä kilpailuvaltilla jo aivan 2000-luvun alussa, ja monien eurooppalaisten pioneerien tavoin se ei halunnut kopioida esimerkiksi jenkki-IPAn ajatusta sellaisenaan vaan käytti näitä uusia lajikkeita nimenomaan omaan paikalliseen perinteeseen pohjaavissa oluissa.

Nokkamies Grégory Verhelst ei ole muutenkaan päiväperhojen perässä juoksija – hänen filosofiansa ja kunnianhimonsa muistuttaa enemmän entisajan käsityöläisten eetosta kuin joitakin tämän päivän craft brewereita. “Uuden oluen tekeminen on helppoa. Paljon vaikeampaa on tehdä samaa olutta kerta kerralta paremmin.” Panimon valikoima koostuukin vain muutamasta perusoluesta, joiden rinnalla mukana on korkeintaan tusinan verran kausittaisia tai paikallisiin erikoistarpeisiin tehtyjä spesiaaleja.

La Grande 10 (10 %) on käytännössä vahva tripel, vaikka kansainvälinen oluttyylien pakkopaita ei sitä nimeä sille suokaan. Tuoksussa on toffeeta ja säilöttyä sitruunaa. Myös maussa maltaat ja humalat muodostavat toffeen tai kinuskin ja appelsiinimarmeladin liittoa, osin brittiläis-amerikkalaiseen tapaan, osin Watou Tripel -tyyliselle belgialaispohjalle. Jälkimaussa on sitruunaista kitkeryyttä yhdistyneenä pieneen viinan kuumuuteen, josta tulee mieleen italialainen limoncello-likööri. La Rulles Tripelin resepti on (tai oli ainakin aikaisemmin) täysmaltainen, mikä tekee siitä melko paksurunkoisen, mutta La Grande 10:n valmistuksessa käytetään myös sokeria.

Tämä kymppi ei ole aivan hienovaraisimpia oluita, ja se kannattaa varmasti säästää jonkin hilpeän juhlatilaisuuden loppupuolelle, jolloin pieni alkoholin pisto nautiskeluoluessa ei haittaa. Varsin tunnistettava La Rulles -taidonnäyte on kuitenkin kyseessä, ja kun kerran Rullesin kylä sijaitsee yhdessä Belgian perimmäisistä maalaiskolkista, tietty rustiikkisuus sikäläiselle oluelle sallittakoon. Ihan mukavaa olisi nähdä näitä oluita Suomessa vielä useammin, vaikkei panimo ole kynttilöitään aivan vakan allakaan pitänyt.

(Kuvalähde, oik. kuva: Flickr.com, lhoon, CC BY-SA 2.0.) 

Jambe-de-Bois – tuore vallankumoustripel kuin vahva pilsneri

Brasserie de la Sennen perusvalikoiman tripel/triple Jambe-de-Bois venytti aikoinaan tyylilajinsa reunoja avokätisellä humaloinnillaan. Kun tätä olutta kehiteltiin 2000-luvun ensikymmenen puolivälissä, Bernard Leboucq ja Yvan De Baets panivat todennäköisesti De Rankella. Tämä oli siis aikaa, jolloin Brasserie de la Senneä ei vielä fyysisenä panimona ollut olemassa. De Ranke itse on tietysti toinen uuden aallon panimo, jossa ei tuolloin humalaa säästelty.

Lähes 50 IBUnsa voimalla Jambe-de-Bois’sta (8 %) on puhuttu Belgian katkerimpana tripelinä, mitä se välttämättä ei kaikkien jenkkihumaloinnin hyökyaaltojen jälkeen enää ole – varmasti yksi katkerimmista kuitenkin. Humala on epäilemättä edelleen jotakin eurolajiketta, näistähän Sennen tyypit ovat nimenomaan tulleet tunnetuiksi.

Kun join taannoin paikan päällä Belgiassa pullollisen Jambe-de-Bois’ta, jonka muistan olleen varsin tuoretta, humala tuntui työntyvän vahvasti etualalle. Muut ominaisuudet jäivät varjoon: mallasrunko oli kohtalaisen kevyt kuten vaaleilla luostarioluilla usein, eikä makeutta myöskään jäännössokerin vähyyden vuoksi tuntunut. Belgialaista hiivaefektiäkin oli vaikea aistia. Tuli mieleen melkein jokin viime vuosien “imperial pils”: värinsäkin puolesta Jambe-de-Bois on vaalentunut vuosien varrella pilsnerimäiseksi, oljenvaaleaksi.

Toisaalta nyt viimeisin Suomeen asti päätynyt pullo, jonka olen tätä olutta juonut, oli erilainen. En tiedä, oliko sillä ikää jo useampia kuukausia, oliko kuljetus tai säilytys vaikuttanut osaltaan, tai johtuiko ero muista syistä. Siinä pullossa kruunukorkki aukesi napakasti poksahtaen, ja vaahtoa kaatui lasiin erittäin runsaasti (ei kuitenkaan kuohunut pullosta pöydälle). Tuoksussa ja maussa oli enemmän tuttua tripeliä, päärynän ja maustekakun sävyjä, ja jälkimaku vaikutti sokerisemmalta. Humalakatkeroa oli, mutta se ei samalla lailla dominoinut. Vaahdon laskeuduttua hiilihappotaso oli matalahko, minkä vuoksi maun eri vivahteet ehkä pääsivät esiin.

Oluen nimen taustalla on muuten Waterloon taistelussa jalkansa menettänyt Ranskan armeijan belgialaissotilas Jean-Joseph Charlier, liikanimeltään Jambe-de-Bois (“Puujalka”). Kun Brysselissä vuonna 1830 puuhattiin Belgian irtautumista Alankomaista itsenäiseksi valtioksi, Charlier saapui 250 sotilaan joukossa kotikaupungistaan Liègestä osallistuakseen kahinoihin. Belgian vallankumouksesta kertovan laulun sanoissa Charlier ratsasti Brysseliin tykin piipulla istuen, kuten hänet olutpullon etiketissäkin esitetään. Kumous oli lyhyt, vain muutaman syksyisen päivän mittainen, mutta sen verran verinen, että Brysselin kuninkaanlinnalla käydyissä tulitaisteluissa kaatui viitisensataa miestä. Puujalka itse palasi kotikaupunkiinsa ja kuoli siellä yhdeksänkymppisenä vuonna 1886.

 

Gouden Carolus Classic ja Tripel – hedelmäinen tumma ja vaalea talon tyylillä

Yksi niistä oluista, joita Belgiaan ihastunut ensimmäinen kansainvälinen olutsukupolvi muistaa jo vuosikymmenten takaa, on Gouden Carolus. Sitä tekee Het Anker -panimo Mechelenissä, joka on Porin kokoinen kaupunki kahden metropolin Brysselin ja Antwerpenin välimaastossa. Sanapari Gouden Carolus – josta Belgiassa näkee myös ranskankielistä muotoa Carolus d’Or – tarkoittaa keisari Kaarle V:n potretilla koristettua kultakolikkoa.

Kaarle V oli Habsburgin huoneen päämiehenä paitsi Euroopan mahtavimman valtakunnan Pyhän roomalaisen keisarikunnan keulakuva, myös muun muassa Espanjan kuningas. Niinpä iso osa Väli- ja Etelä-Amerikastakin päätyi hänen alaisuuteensa 1500-luvulla. Lisäksi keisarin omistuksiin kuuluivat Burgundin Alankomaat (suurin piirtein nykyisten Belgian, Hollannin ja Luxemburgin alue). Sikäläinen väestö suhtautui Kaarleen lämmöllä, koska hän oli syntynyt Gentissä Prinsenhofin palatsissa ja puhui äidinkielenään hollantia.

Jossain vaiheessa Kaarlen pohjoinen legenda on antanut Het Anker -panimolle ajatuksen ryhtyä panemaan “suurta keisariolutta” (groot keizersbier) hänen kunniakseen. Panimo kai tulkitsee oman historiansa ulottuvan – ainakin jossain mielessä – jopa Kaarlea edeltävään aikaan, 1300-luvulle. Keisarioluen alkuvaiheista en tiedä; ehkä Mechelenissä on säilynyt joitakin merkintöjä vuosisatojen takaa. Tältä pohjalta on vaikea sanoa, onko Kaarlen olutta siis pantu satoja vuosia vai onko olut kehitelty muinaisten lähteiden pohjalta vasta lähempänä nykyaikaa.

Joka tapauksessa Gouden Carolus -niminen olut oli suunnilleen nykyisen vuosituhannen alkuun saakka yksinomaan tummaa. Nykyinen Gouden Carolus Classic on tämän perinteen jatkaja. Oletan, että vaalea tripel on tullut panimon valikoimaan 1980-luvulla, mutta ensin Toison d’Or-nimellä (“Kultainen talja”). Siitä en jälleen ole varma, onko nykyisellä Gouden Carolus Tripelillä mitään tekemistä 80-luvun oluen kanssa – jos on, ainakin alkoholiprosentteja on hilattu ylemmäksi.

Nyt Gouden Carolus -logon alta löytyy siis sekä tummaa että vaaleaa olutta. Oikeastaan sarjassa on myös punaruskeaa (Ambrio), humalapainotteisempaa (Hopsinjoor) sekä erilaisia vuosikertaversioita nimellä Cuvée van de Keiser. Onhan panimolla keisariolutbrändinsä ohella toki muitakin olutmerkkejä kuten Mechelenin kaupunkiolueksi suunniteltu Maneblusser, “Kuun sammuttaja”. Lisäksi he tekevät oluita joillekin sopimusvalmistuttajille.

Maistelussa tumma ja vaalea Gouden Carolus mukailevat siinä mielessä talon tyyliä, että kummatkin ovat makeahkoja, intensiivisen makuisia oluita. Tummassa (8,5 %) on vadelmakarkkista tuoksua, maussa vaniljaa ja kirsikkaa, mutta kuitenkin myös tyylikästä tumman maltaista rakennetta. Kuten La Trappe Quadrupel, tämä on juotavaa jälkiruokaa mutta ei ällöttävän sokerisella tai liian paksulla tavalla. 

Tripelin (9 %) tuoksussa on kukkia, keltaista hedelmää ja hyvin makeaa mallasta. Mausta löytyy vaahtokarkkia, vaniljaa, karamellia, mantelia, jälkimaussa aavistuksenomaista katkeruutta ja pienesti sitruunaa. Harva tripel viiraa näin paljon tähän rikkaaseen, välimerellisten jälkiruokien tyyppiseen makumaailmaan, mutta vaikea tästä omaperäisestä oluesta on olla pitämättä.

Juuri nyt molempia Gouden Carolusin perusversioita taitaa löytyä myös hyvin varusteltujen Alkojen hyllyiltä. Suosittelen maistelemaan ne rinnakkain, riippumatta siitä, oletko pitkäaikainen belgialaisten oluiden ystävä tai vähemmän tämän tyyppisistä tuotteista kiinnostunut. Yhtä kaikki Het Ankerin klassikko-oluet ovat melko paksuja – ja edelleen itsenäisiä – juuria siinä juurakossa, jonka varaan nykyinen käsityöolutmaailmamme on 2000-luvulla rakentunut.   

Tripel Karmeliet – tuttu viljapommi ravintoketjun huipulla

Kun itse aloittelin belgialaisen oluen aktiivisempaa harrastamista tämän vuosituhannen alussa, Tripel Karmeliet oli ollut markkinoilla vasta muutaman vuoden mutta tuntui jo silloin kuuluvan täysin vakiokalustoon – yhtenä “iki-tripeleistä”. Vaikutelmaa saattoi auttaa Bosteelsin panimon mutkia oikova tapa painaa vuosiluku 1679 Karmeliet-pullojen korkkeihin ja kaulaetiketteihin. Kuten usein luostarioluissa, kyse ei ole siitä, että tätä olutta olisi tehty yhtäjaksoisesti noin kauan – tällä kertaa se perustuu lähiluostarista löytyneeseen olutreseptiin, joka on päivätty kyseiselle vuodelle.

Ei pidä luulla, ettei Bosteelsilla itsellään silti ollut jo pitkä ja kunnioitettava historia takanaan. Panimo perustettiin vuonna 1791 ja siirtyi suvussa seitsemän polven ajan, kunnes nykyinen omistajasukupolvi päätti myydä sen isolle kilpailijalle AB InBeville – itse asiassa isoimmalle mahdolliselle tällä planeetalla. Se veto järkytti monia. Niistä, jotka näkevät itsenäisessä perheyrittämisessä jonkin itseisarvon, voikin tuntua paradoksaaliselta, että juuri sellaiset panimot, jotka parhaiten näyttävät pärjäävän omillaan, ovat toisaalta myös houkuttelevimpia ostoksia suurille kansallisille ja globaaleille toimijoille.

Koko Bosteelsin historiaa ei lähdetä nyt kertaamaan, varsinkaan kun en sitä ensimmäisten kahdensadan vuoden ajalta kovin hyvin tunne. Joka tapauksessa panimo havahtui 1970–80-lukujen vaihteessa siihen, että olutmarkkinat olivat uusiutumassa, ja värikkäillä, paikallisilla pintahiivaperinteillä alkoi taas olla vetoa. Kun Bosteelsin valikoimaan ei siinä vaiheessa moista olutta enää kuulunut, se luotiin ikään kuin tyhjästä. Heidän paikallisen ykköstuotteensa Prosit Pilsin rinnalle syntyi Pauwel Kwak, mielikuvituksellisesta lasistaan tuttu hevosajurien amber-olut.

Kwakista kehkeytyi yksi 1980–90-lukujen belgialaisen artesaaniolutaallon näkyvimmistä oluista niin kotimaassa kuin maailmalla. Koska Bosteelsin panimo on pärjännyt aina virtaviivaisella valikoimalla, seuraavat merkittävät uutuudet tulivatkin käytännössä vasta vuosina 1996 ja 2001: Tripel Karmeliet ja DeuS. Jälkimmäinen on Belgian ensimmäinen (tai toinen, riippuen keneltä kysytään) samppanjaolut, jonka kypsytys tapahtuu Ranskan puolella Champagnen maakunnassa. Nimessä d- ja s-kirjaimet ovat isoja, toisin kuin antwerpeniläisen indie-rockbändin nimessä dEUS.

Tripel Karmeliet sen sijaan on Tripel Karmeliet. Tuntuu, ettei se paljon esittelyjä kaipaa, ja että 2010–20-lukujen olutyleisölle sen pointti onkin tavallaan helpommin käsitettävissä kuin vaikka Kwakin. Panimo on aina pitänyt brändinsä erillään toisistaan ja panimon nimen taka-alalla; vain valveutunut kuluttaja tietää, että Kwak ja Karmeliet tulevat samasta talosta.

Antoine Bosteels sanoi vuonna 2017: “Tripel on Belgian kenties arvostetuin oluttyyli. Jokainen belgialainen panimo haluaa tuoda tripeliään esille samaan tapaan, kuin jokainen amerikkalainen panimo tuo IPAansa. Tämä on meidän taisteluhuutomme.” Tätä ei tosin aina uskoisi, kun katsoo belgialaisen oluen valikoimia vaikka kansainvälisissä verkkokaupoissa tai jopa Brysselin trendibaareissa.

Antoine Bosteelsin mukaan panimo sai ajatuksen kolmen viljan oluesta paikallisen leipomon tekemästä kolmen viljan leivästä. Vasta kun olut oli kehittelyvaiheessa, hän bongasi lähiseudulla julkaistusta historiakirjasta, että karmeliittain nunnaluostari Dendermondessa oli käyttänyt 1600-luvulla oluessaan samoja viljoja ja vieläpä samassa suhteessa. Bosteelsin mukaan tämä oli yhteensattuma, ja sen vuoksi oluen nimeen oli tietysti saatava sana Karmeliet. Mikäpä siinä: tuskin Belgiassa enää monta luostaria on, johon jokin panimo ei olisi luonut joko todellista tai keksittyä suhdetta. 

* * * * *

Tripel Karmelietin (8,4 %) tuoksu on sinänsä kuin tuulahdus Flanderin vehnäpelloilta, siinä on witbierin tuttua viljan ja sitruunankuoren yhdistelmää – mausteisuuttakin – ja aivan kuin savustamon vieno aromi leijuisi sekaan jostain kauempaa. Reseptiin siis kuuluu kolmea viljaa: ohramallasta, kauraa, ja vehnää sekä mallastettuna että ilman. Ohramallas on vähemmistössä, sitä on alle 50 %. En ole ennen huomannut, että etiketissä on mainittu myös “mausteet”; lienevätkö Hoegaardenin vehnäoluesta tutut korianteri ja pomeranssinkuori?

Maku on viljavetoinen, humalaa ei ole juuri nimeksikään ja siksi tietty kirpakkuus (viljasta lähtöisin?) ja mausteisuus pääsevät myös etualalle. Pieni savuisuus tai paahteisuus väijyy nytkin kulman takana, vaikka raaka-aineissa ei varmasti mitään savustettua olekaan. Alkoholia on tripelille normaalit 8,4 %; viinan poltetta ei tunnu. Karmeliet ei ole maltaisuutensa ja mausteisuutensa takia ehkä kaikkein raikkain tyylilajinsa edustaja, mutta onhan se paljolti maineensa veroinen. Varmasti se on saanut viimeisten parinkymmenen vuoden aikana monia jäljittelijöitäkin. Jos tripelin epävirallisia “alalajeja” pitäisi jotenkin nimetä, tämä olisi ehkä super-witbier.

Antoine Bosteels vertaa Tripel Karmelietia Westmallen vaaleaan klassikkoon todeten, että rungot ovat melko samanlaiset mutta Westmalle panostaa enemmän katkeroihin. Ei toki Westmallen tripelkään ole enää katkerin mitä markkinoilta löytyy. Bosteelsin mukaan Karmeliet on kukkaisempi, aromeiltaan voimakkaampi ja jälkimaultaan pehmeämpi. Aromien ja pehmeyden osalta olen ehdottomasti samaa mieltä, ja jotain kukkaisuuttakin löytyy.

Tripel Karmeliet täyttää ensi vuonna 25 vuotta, ja näistä viitenä viimeisenä sitä on siis valmistettu ison AB InBevin siipien alla. Tässä vaiheessa tuntuu toki mukavalta myös huomata, etteivät ainakaan ensimmäiset vuodet intergalaktisen giganttipanimon tallissa tunnu heikentäneen Tripel Karmelietin laatua. Väittäisin, että se on edelleen merkittävä belgialainen olut.

Adnams Triple Knot (2018)

Virkistävää oli jälleen törmätä Alkossa ennen näkemättömään vahvaan brittiolueen, joka kuitenkaan ei edusta moderneja NEIPA- tai jälkiruokastout-virtauksia. Toisaalta Adnamsin Triple Knot ei ole myöskään perinteinen brittiolut vaan tavoittelee belgialaisen luostari-tripelin tyyliä. Mukana reseptissä on muutamaa maustetta – laventelia, appelsiininkukkaa ja jasmiinia – ja tämä myönnetään suoraselkäisesti myös etiketissä. Alkoholiprosentteja on täydet 10, joten olut on tyylilajinsa voimakkaammasta päästä.

Adnams on vuonna 1872 perustettu alueellinen panimo Suffolkissa Englannin itärannikolla, ja ilmeisesti se on onnistunut viime vuosikymmenten myllerryksissäkin pysyttelemään itsenäisenä. Pitkän ikänsä takia siitä on kirjoitettu ja puhuttu paljon, ja esimerkiksi Adrian Tierney-Jones kuvailee sitä “yhdeksi Englannin rakastetuimmista cask beer -panimoista”. Kun puoli vuosisataa sitten pelättiin caskin kuolevan sukupuuttoon, Adnamsin Bitter oli yksi perinneolutaktivistien suosikeista ja sitä tultiin kauempaakin maistelemaan panimon lähipubeihin.

Kuten monet pitkäikäiset panimot, Adnamskin on onnistunut riittävässä määrin uudistumaan aikojen mukana. Toki myös tuo bitter oli aikoinaan reaktio siihen, että mildin juojien sukupolvi – ensimmäisen maailmansodan veteraanit – alkoi vähitellen harventua pubien asiakaskunnasta. Sittemmin Adnams on tuonut vakiovalikoimaansa esimerkiksi Ghost Shipin, joka on jenkkihumaloitu pale ale. Viime vuosien kokeilevaa linjaa edustaa omalla tavallaan myös siis Triple Knot, jonka vuonna 2018 pullotettu versio pääsee nyt testiin.

cof

Tuoksu viittaa varsin makeaan olueen, kuin kilokaupalla korinttirusinoita olisi uitettu simakattilassa. Maku on intensiivisen makea, hunajainen, viinirypäleinen, taka-alalla mietoa maltaisuutta, poltettua sokeria, ei viinaisuutta, ei käytännössä katkeruuttakaan. Jotain kukkaisuutta maussa on mahdollista myös aistia, mutta kolmea maustetta en toki erillisinä makuina erota. Tämä ei ole tyypillinen belgialainen tripel, kuten jo Reittausblogikin ehti todeta. Tuskin tulisi sitä oluttyyliä edes arvattua, jos sokkomaistossa pitäisi jokin leima lyödä.

Joiltakin ominaisuuksiltaan Triple Knot kuitenkin muistuttaa minusta tiettyjä belgialaisia oluita. Tulee mieleen esimerkiksi Sint-Bernardus Tripel tai Watou Tripel, ja Valloniasta Blaugiesin panimon La Moneuse (ja ehkä varsinkin sen kymppiversio La Moneuse Triple X). Erikoinen olut, mielenkiintoinenkin – ehkä aterian jälkeisenä digestiivinä omiaan, koska makeuden takia lasillinen riittänee, eikä 33 cl pulloa tule varmaan juotua yhdeltä istumalta. Eipä tätä myöskään tyypilliseksi brittiolueksi tulisi sanottua.

Omer Vander Ghinste, veteraanisarjasta noussut vetreä haastaja

Euroopassa on yhä melkoinen joukko pieniä tai keskisuuria panimoita, jotka ovat olleet olemassa 1800-luvulta asti (tai kauemminkin) ja onnistuneet luovimaan muutoksen tuulissa nykypäivään asti. Jos ei lasketa hyvin pienille, paikallisille asiakaskunnille tähdättyjä saksalaisia ravintolapanimoita, jotka ovat tehneet enemmän tai vähemmän “aina samaa juttua”, konkaripanimoiden menestys isommilla olutmarkkinoilla edellyttää yleensä luovuutta ja trendien haistelua.

Belgiassakin näitä toimijoita on ainakin pari tusinaa, ja niiden tarinat erilaisine vaiheineen ja valintoineen ovat ainakin minusta olleet aina kiinnostavia. Kävin näitä strategioita läpi parin vuoden takaisessa postauksessa. Yksi viime aikoina profiiliaan kohottanut panimo, jota silloin en maininnut, on Omer Vander Ghinste. Siellä viidennen sukupolven edustaja, “Omer V”, vetää nyt yritystä, jonka Remi Vander Ghinste vuonna 1892 aloitti poikansa Omerin kanssa (joka siis myöhemmin antoi panimolle oman nimensä).

Omer on tullut ryminällä belgialaiseen katukuvaan sen jälkeen, kun se vuonna 2007 lanseerasi viiden panimomestaripolven etunimeä kantavan blond-oluen. Nimikkotuotteen visuaalinen ilme on art deco-tyylinen, elegantin kulmikas, ja viittaa selkeästi panimon ensimmäiseen kulta-aikaan sadan vuoden taakse. Tyyliltään olut on toki ihan muuta kuin mitä Vander Ghinsten panimossa maailmansotien välissä tehtiin. Se on 8-prosenttinen vaalea olut, ehkä jotain Duvelin ja sitruunaisempien tripelien välimaastosta. Maistellaan Omeria tämän postauksen lopussa, mutta käydään hieman panimon vaiheita ensin läpi.

omer

Vander Ghinsten panimon omistaman baarin historiallinen lyijylasi-ikkuna (vas.) ja nykyisen Omer-oluen logo (oik.).

Remi ja Omer I perustivat perheyrityksensä Kortrijkin lähistölle Länsi-Flanderiin rakennukseen, joka oli toiminut panimona jo aikaisemmin 1800-luvulla. Alkuaikoina ainoa tuote oli oud bruin -tyyppinen tumma hapanolut, josta tuli pian hitti sekä panimon kotiseudulla että rajan takana Ranskan Flanderissa. Omer otti vaimokseen toisen panimosuvun tyttären, Marguerite Vandammen, jonka sukupanimo Le Fort päätyi sittemmin Vander Ghinstelle. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen otettiin käyttöön oma mallastamo ja pystytettiin uudenaikainen panimorakennus, jossa myös lagerin valmistus onnistui.

1930-luvun suosikkioluita olivat Ghinst Pils sekä Bockor-niminen export-lager. Bockorista tuli sittemmin panimon päätuote, ja vuonna 1977 yritys jopa vaihtoi nimekseen Brouwerij Bockor (nimeen Omer Vander Ghinste palattiin vuonna 2016). Nykyajasta käsin on vaikea uskoa, miten vahvasti sotienjälkeistä Belgiaa hallitsi saksalaistyylisten vaaleiden lagerien (pils, dort, export) trendi. Jotkut uskoivat, että pils syrjäyttäisi maan monimuotoiset olutperinteet ennen pitkää kokonaan.

Jos pils oli valtavirtaa, syvissä vesissä ui kuitenkin myös muun näköisiä erikoisolutpyörteitä, jotka toisinaan nousivat pintaan. Esimerkiksi 1950-luvulla vahvistui luostarioluiden muoti: trappistipanimot saivat seurakseen koko joukon maallisia kilpailijoita, jotka solmivat lisenssisopimuksia ei-trappistiluostarien kanssa. 1960–70-luvuilla Belle-Vue ja muut makeutetut gueuzet valtasivat Belgian kotiseudultaan Brysselin ympäristöstä käsin.

Vander Ghinste oli toinen niistä länsiflaamilaisista panimoista, jotka päättivät tuolloin hyödyntää gueuze-buumia. He olivat huomanneet, että paikallinen kilpailija Van Honsebrouck – nykyään Kasteel-oluistaan tunnettu – menestyi tekemällä itse pohja-lambicia omalla panimollaan. Vander Ghinste olisi voinut ottaa kilpakumppanin St-Louis Gueuzen myyntiin omiin baareihinsa, mutta he päättelivät oman gueuzen valmistamisen kannattavan paremmin. Näin syntyi vuonna 1972 Jacobins Gueuze Lambic, joka ehkä gueuze-puristien mielestä oli kaukana muinaisista esikuvistaan mutta myi Belgian länsiosissa hyvin.

En tiedä, mitä heidän lambicinsa tarkalleen oli (tai on), mutta Tim Webbin mukaan Vander Ghinste oli noihin aikoihin hankkinut Brysselin lähistöltä lakkautetusta lambic-panimosta välineistöä, vanhaa olutta ja tynnyreitä. Kuten Van Honsebrouck, he ovat ilmeisesti onnistuneet kasvattamaan lambicin valmistukseen sopivan mikrobikasvuston kaukana oluttyylin kotiseudulta. Lisäksi Vander Ghinste teki jatkuvasti noin 5-prosenttista oud bruinia, jonka nimi on eri aikoina ollut Ouden Tripel, Bellegems Bruin ja Vanden Ghinste Oud Bruin. Nykyversiossa tämä on kai nuoren tumman oluen ja vanhan “lambicin” sekoitus. Jacobin-gueuzestä on tehty myös kirsikka- ja vadelmaversioita. Cuvée des Jacobins Rouge taas on rodenbachmainen tynnyriolut ilman mausteita ja makeutuksia.

* * * * *

Omer voi kuulostaa eksoottiselta nimeltä, mutta se on peräisin keskiaikaiselta ranskalaiselta pyhimykseltä, jolta on rukoiltu apua näköongelmiin. Vander Ghinste -suvun Omereilla on ollut jo viidessä polvessa melko hyvää silmää ainakin onnistuneille bisnesratkaisuille. Nyt kun peruspilsin myynti Belgiassakin supistuu, panimo on raivannut tehokkaasti elintilaa vahvalle vaalealle Omer-pintahiivaoluelleen.

Terasseilla ja kaupoissa ympäri Belgiaa törmää yhtenään Omerin mainoksiin, jotka kilpailevat kai Duvelin, Tripel Karmelietin ja parin muun merkin kanssa sen kuluttajan huomiosta, joka haluaa kokeilla vaalean Leffen jälkeen jotain hieman erikoisempaa – mutta ei liian outoa. Kuten sanottu, retrofontit on haettu sadan vuoden takaisista Omer Vander Ghinsten mainostauluista, vaikka itse olut on 2000-lukulainen.

Kun Omer kymmenisen vuotta sitten alkoi hiipiä laajempaan jakeluun – ruokakauppoihin ja ei-spesialistibaareihin – muistan miettineeni, mikä tämän oluen pointti oikeastaan on. Nyt kun peitto on moninkertainen tuolloiseen verrattuna, suunnitelma vaikuttaa selkeämmältä. Tämä ei ole jännittävin tai omalaatuisin belgialaisolut, mutta aivan riittävän miellyttävä hoitaakseen kasvaneen tonttinsa. Tuoksu on sitruunainen, kandisokerinen, banaaninenkin, ja maku suunnilleen linjassa: siinä on ruohoista eurohumalaa ja samoja hedelmäisiä elementtejä, ehkä myös ananasmaisuutta. Kaiken kaikkiaan tämä on kuitenkin melko pidättyväinen täsmäolut, joka pysyy hyvin hallinnassa.

Vertailun vuoksi maistellaan myös saman panimon Le Fort Tripel, joka tähtää viereiseen markkinalokeroon eli vaalean luostarioluen paikalle. Nimi on siis kunnianosoitus suvun esiäidin 1900-luvun alun kotipanimolle. Vaalea Le Fort on vajaan prosentin (prosenttiyksikön?) Omeria vahvempi, 8,8 %, ja nimensä mukaisesti tosiaan jo tuoksultaan ja maultaan vähän eri tyyliä. Maltaisuus on jo tuoksussa paksumpaa, omaan nenääni melkein kinkkumaista vaikka savuoluesta ei suinkaan ole kyse. Mahdollinen esikuva on Tripel Karmeliet. Maku ei ole silti mahdottoman täyteläinen, banaania ja sitruksista mausteisuutta on jälleen mukana, ja maltaisuus hunajaisen makeaa. Humalointi on tässä kuten Omerissakin maltillista, Le Fortissa ehkä vielä astetta vähäisempää. Tuotteina ne ovat melko samanlaisia: historiatietoinen markkinointi yhdistyy ymmärrykseen niche-porukoita isomman – mutta silti hyvää olutta arvostavan – nyky-yleisön mieltymyksistä.

Lupulus Organicus – melko ärhäkkä luomususi

Brasserie Lupulus on vuonna 2003 aloittanut kyläpanimo Luxembourgin provinssissa Belgiassa, muutama kilometri Achouffen tonttupanimosta Saksan suuntaan. Lupuluksella ja Achouffella on itse asiassa muutakin yhteistä kuin maantieteellinen sijainti. Ennen kaikkea niitä yhdistää oluenpanija Pierre Gobron, toinen La Chouffen luojista. Kun viimeksi mainittu panimo myytiin Duvel Moortgatille, Gobron ei halunnut jatkaa sen leivissä vaan siirtyi vuonna 2007 “soolouralle” Lupulukseen.

Lupulus oli ensin pitkään nimeltään Les 3 Fourquets, ja alkujaan sitä käynnistämässä oli Gobronin kanssa toinenkin Chouffe-mies, ex-yhtiökumppani ja lanko Chris Bauweraerts. He ostivat vanhan maatalon Courtilin kylästä ja ajatuksena oli tehdä kasvavan Chouffen kylkeen pieni koepanimo ja ravintola. Näinhän asiat eivät menneet, mutta Gobronille farmista tuli paikka, jossa palata Chouffe-kauppojen jälkeen peruskysymysten äärelle. Kun Bauweraerts jatkoi Duvel Moortgatin riveissä Chouffen kasvattamista, Gobron otti kumppaneikseen kaksi poikaansa. Kolmikon ensimmäinen yhteinen olut Les 3 Fourquets’n maatalossa oli Lupulus Blonde.

cof

Panimo nimesi itsensä muutama vuosi sitten pääasiallisen tuotemerkkinsä mukaan, siis nimeksi tuli Lupulus. Tarkoituksena on ilmeisesti koko ajan ollut tehdä aika humalavetoisia oluita, ja siksi tietysti humalakasvin (Humulus lupulus) tieteellinen lajinimi kuvaa meininkiä hyvin. Etiketissä humalan kukintojen keskellä luimistelee susi, sillä lupulus merkitsee kirjaimellisesti pikku sutta: entisajan ihmisille humalakasvin tapa kiertyä toisten kasvien ympärille toi mieleen suden leuat lampaan henkitorven ympärillä.

Lupulus osoittautui onnistuneeksi hankkeeksi. Vuoteen 2017 mennessä Pierre, Tim ja Julien Gobron olivat onnistuneet kasvattamaan siitä Luxembourgin provinssin kolmanneksi suurimman panimon Chouffen ja Orvalin jälkeen. Valtavan iso se ei edelleenkään ole, mutta vuosittaisen tuotannon kasvettua 20 000 hl kokoluokkaan Gobronit rakennuttivat vanhan maatalon kumppaniksi nykyaikaisen tuotantolaitoksen. Tim ja Julien näyttäisivät olevan tänä päivänä panimon kasvot ulospäin. Vaikka toiminta on sinänsä modernia, esimerkiksi tuotevalikoima on yhä rajallinen – sitä ei ole haluttu paisuttaa kymmeniin tai satoihin vaihtuviin uutuuksiin.

* * * * *

Maistelussa on nyt valikoiman luomuyksilö Lupulus Organicus. Belgiassa on paljon luomukauppoja, ja niiden hyllyille monet panimot ovat tehneet joko luomuversion jostakin perusoluestaan tai kokonaan eri oluet. Jostain kumman syystä ainakin osa näistä jää jälkeen perustuotteen tasosta, näin muistan ajatelleeni esimerkiksi Dupontin ja St-Feuillienin luomuoluista. Lupuluksesta olen maistanut aiemmin myös ei-luomua ja pidin siitä. En tiedä, eroaako Organicuksen resepti perus-Lupuluksesta ja jos niin miten, mutta tämä luomuolut oli mielestäni hyvä.

Organicus on tuoksultaan minttuisen, havumetsäisen humalainen, vähän kypsää hedelmääkin on mukana. Maussa humalointitaso tuntuu useimpia belgialaisia oluita enemmän. Muuten maku on belgialaiseen tyyliin melko hiivavetoinen, mausteinen, ja siinä on aavistus hedelmää ja puhdasta vaaleaa mallasta. Panimon oman luonnehdinnan mukaan Lupulus (siis perusolut) on tripel, Westmallen tai valkoisen Chimayn tyyliin, eikä humaloinnin ole tarkoitus olla aggressiivista. Minusta tämä on tripeliksi kuitenkin varsin katkera, eli humalointi on – jos ei hyökkäävää niin – aika itsetietoista.

Humalalajikkeista en saanut selvyyttä. Voimakkaampia sitrus- tai trooppisten hedelmien aromeita ja makuja en erota, vaikka jokin pieni sitruunaisuus voisi viitata myös amerikkalaiseen humalaan. Tuntuisi, että Vanhan maailman lajikkeet silti hallitsevat. Olisikohan homma hoidettu kokonaan niillä, kuten Brasserie de la Sennellä tai De Rankella pääosin tehdään? Lupulus-sarjassa on muuten myös olut nimeltä Hopera, jossa panimo erikseen mainitsee olevan amerikkalaisia ja australialaisia humalalajikkeita.