Sandels Juhlaolut ja Kukko Pils Juhlaolut

Nyt katsotaan kahta kotimaista synttäriolutta, jotka eivät ole festbierejä saksalaisessa mielessä mutta eroavat kumpikin omalla tavallaan panimoiden perustuotteista. Olvi on suurpanimoista pienin, Laitila pienpanimoista suurin. Tämä näkyy näissä oluissakin.

Olvin Sandels-sarjan suodattamaton Juhlaolut lanseerattiin vuonna 2021 kunnioittamaan Iisalmen kaupungin 130-vuotista olemassaoloa ja kai myös Sandels-oluen viittäkymmentä vuotta. Se kadonnee myynnistä nyt kevään aikana. Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan Kukko Pils Juhlaolut taas juhlistaa keltaisessa tölkeissä (ja keltaetikettisissä pulloissa) myytävän Kukko Pilsin 20-vuotista taivalta. Tämäkin juhlaolut tuli ensimmäisen kerran maisteltavaksi paikallisesti jo vuoden 2021 puolella, mutta nyt alkuvuodesta sitä on ollut mahdollista bongata täällä Helsinginkin marketeissa.

Sandels Juhlaoluen (5,3 %) kanssa minulle kävi kuten Pilsner Urquell Nefiltrovanýn kanssa syksyllä: suodattamattomaksi mainittu olut on lasissa sen verran kirkasta, että alkaa epäillä ostaneensa väärän tölkin. Ihmetyshän ei kerro muusta kuin siitä, että useimmat muut juomani oluet ovat niin suodattamattomia, että koko sana on kärsinyt pientä inflaatiota. En ole Sandelsin tavallista A-olutta vähään aikaan maistanut, mutta väitän kyllä mausta erottavan tämän suodattamattomaksi versioksi, vaikka silmämääräisesti eroa ei heti huomaisikaan.

Tietysti kyseessä on suuren yleisön olut, jonka ei ihmeemmin pidäkään kuluttajaa hämmentää. Olvin linja on kaikessa vähäeleinen – kuten kokoiselleen panimolle kai sopiikin – myös siis craftmaisemmissa tölkeissä myytävissä ”erikoisoluissa”, IPAssa ja muissa. Sandels-perhe on luonnollisesti sitäkin perinteisempää suomilageria, melkein siinä missä talon nimibrändin keskiolut ja A-olut.

Hennon kullankeltainen olut tuoksuu miedosti maltaalle, ja pienellä mielikuvituksella siinä voi ehkä tuntea humalantuoksuakin leijailemassa. Maku on keksimäisen maltainen, siinä on vaalean viljan raikkauden lisäksi minimaalinen sitruksen puraisu ja vaisu ruohoinen humalointi. Vähän paperimaisen ohueksi olut suodattamattomuudestaan huolimatta jää. Kuten kotimaisessa A-oluessa joskus, hedelmäkaramellinen, hunajainen ja miedosti viinainen vihlaisu on myös mukana mutta tässä ihan hyvin osana muuta makua, ei päälleliimatun karkeana.

Silloin kun kotimainen bulkki ei ärsytä latteudellaan, se aiheuttaa usein jonkinlaisia nostalgisia mielikuvia. Tyyliin: lapsuuden taloyhtiösaunat 70-luvun lopussa, mummon pieni olutpullo joka nautitaan saunasta vilvoitellessa. Puupanelointi ja punavalkoruutuiset pöytäliinat. Oiva Toikan kolpakko tai sellainen kuoppalasinen. Tämän Sandels Juhlaoluen kun juo riittävästi viilennettynä ja erittäin janoisena (vaikka juuri saunan jälkeen), se saattaa jättää nihkeästikin teolliseen lageriin suhtautuvalle ihan positiivisen makumuiston.

Laitilan Kukko Pils Juhlaolut on miedompi kuin Sandelsin juhlaolut ja asettuu 5,0-prosenttisena keskikalja-Kukon ja Kukko Vahva Pilsin välimaastoon. Tämän oluen määräävä erikoispiirre ei ole suodattamattomuus vaan kuivahumalointi. Oluen tuoksussa onkin eittämättä sitä itseään eli kokonaista humalakäpyä. Hallertauer Hersbrucker on ilmeisesti kuivahumaloinnissa käytetty lajike, muuten oluesta löytyy myös Northern Brewer -humalaa.

Tämä on tietysti aivan eri tyyppinen ilmestys kuin Sandelsin juhlaolut. Humalointiin se ero kai selvimmin kiteytyy. Sandels lienee Suomen miedoimmin humaloituja oluita jopa normilagereista. Kukolla taas on perusversioissaan jopa 35 EBU:n katkeruus ja tässä juhlaoluessa panimon mukaan 32 EBU. Melkein kolme kertaa korkeammat lukemat siis kuin Sandelsissa. Ulkonäöltään Kukko Pils Juhlaolut on selkeästi suodattamaton ja värissä on oranssi vivahde kuin Urquellissa konsanaan.

Mukana on siis pils-maltaan lisäksi vaaleaa karamellimallasta, ja maussa tuntuukin välillä jopa aika intensiivistä karamellin makeutta – näin pääsiäisen aikaan mieleen tulevat melkein sellaiset pienet munanmuotoiset hedelmärakeet karkkipusseissa. Toki mallas on tässä oluessa humalan rinnalla isona makuna mutta ei erityisen viljaisena vaan enemmänkin hedelmäisenä. Jälkimaku on aavistuksen makea, ja siinä on humalaakin mutta ei mahdottoman katkerana.

Laitilan Wirvoitusjuomatehdas kertoo sivuillaan myös tällaista:

Laitilan Kukko Pils oli ensimmäinen suomalainen pienpanimo-olut, joka pakattiin tölkkiin 21.3.2002, ja saatavilla olevan tiedon mukaan se oli ehkäpä jopa maailman ensimmäinen lajissaan. Samana vuonna 2002, mutta muutamaa kuukautta myöhemmin, tölkkiin alkoi oluitaan pakata myös amerikkalainen pienpanimo nimeltään Oskar Blues Brewery, joka virheellisesti itseään maailman ensimmäiseksi tölkkiin pakkaavaksi pienpanimoksi nimittää.

Luotetaan panimon sanaan tässä. Pakkauksen tyylikkyydessä Kukko vie ilman muuta pitemmän korren Olviin verrattuna. Ei muuten olisi hassumpi juttu, jos Kukon juhlaolut jäisi Laitilan valikoimaan vaikka pysyvämpänä edustajana. Juohan tuota Sandelsin juhlaoluttakin mieluummin kuin suodatettuja Sandelseja, mutta tässä kai on se melko ison ja tosi ison panimon ero – Kukko-sarjaan sopii tällainen craft-henkinen erikoisversio, Sandels-brändiä on hyödynnettävä varovaisemmin. Jos Olvi olisi pienpanimo, se olisi saattanut tehdä juhlavuoden kunniaksi esimerkiksi ”oluen, jollaista eversti Sandels olisi oikeasti voinut juoda Suomen sodan aikaan”. Se ei olisi vaalea ja utuisen kirkas vaan luultavasti tumma ja mämmimäisempi, pintahiivalla pantu.

(Tölkkien kuvien lähde: panimot.)

Juhlaolut Momentin 30 Vuotta Bitter Ale @Hilpeä Hauki

Kävelin tänään puolenpäivän jälkeen Sörnäisten läpi, ja muistin yhtäkkiä Kalaravintoloiden 30-vuotisjuhlat. En viime viikolla päässyt niihin, koska olin pohjoisessa talvilomamatkalla.

Päätin käydä vilkaisemassa, olisiko ketjun juhlaolutta vielä hanassa Hilpeässä Hauessa. Hauki itse täyttää toki tänä vuonna “vasta” 28 vuotta – toisin kuin 30-vuotiaat Janoinen Lohi ja Vastarannan Kiiski – mutta silti tätä bitteriä tänään Hauenkin hanassa oli.

Hilpeä Hauki remontoitiin kolme vuotta sitten keväällä, jolloin aikaisempi kellertävä patina sai tehdä tietä tumman puun ja muiden tyylikkäiden materiaalien päällystämille pinnoille. Vaikka periaatteessa vastustan pitkän linjan baarien sisustusmuutoksia, tähän uuteen ilmeeseen on ollut kohtalaisen helppo tottua. Myös olutvalikoima on pysynyt melko belgialaispainotteisena, mikä Kalojen ulkopuolella on tietysti näinä aikoina jo harvinaista.

Alkuiltapäivän rauha hyvässä pubissa on oma juttunsa. Hiljaisuutta rikkoo vain baarihenkilökunnan jutustelu jonkun kanta-asiakkaan kanssa, sanoja ei kuule mutta keskustelun sävy luo tuttavallista tunnelmaa. Pöly laskeutuu ikkunoista tunkeutuville valonsäteille. Mieto siivousaineen lemahdus vaihtuu vähitellen muihin pubin tavallisiin tuoksuihin, vaikka tupakka ei ole enää koko ravintolatilaa vuosikausiin hallinnutkaan. Hauen kirjahyllystä löytyi vuoden 2002 Good Beer Guide, juuri sellainen kirja jota minunlaiseni jäärä mielellään hajamielisesti selailee olutta siemaillessa.

Bitter Ale on Momentin-konsernin ensimmäiselle juhlaoluelle (5,2 %) tietysti juuri oikea nimi, koska se on perinteinen brittiläinen pubiolut. Ei tämä olut valtavan katkera ole, mutta se ei ole (nimestä huolimatta) bitterin pointtikaan. Olut on lasissa melko samea, suunnilleen kinuskin värinen. Tuoksu on herkullisen karamellinen ja siinä on brittityyliin jonkinlaista hedelmää, ehkä kaneliomenaa.

Suutuntuma on kuohkea ja pehmeä, siinä ei ole mitään sellaista vaatimatonta ohuutta, johon joskus suomalaisissa bitter-jäljitelmissä törmää. Maussa on karamellia, satsumaa, jotain muuta mausteista hedelmää, ruohoa ja kalkkia tai liitua. Mausteisuutta selittää ilmeisesti myös käytetty humalalajikekin, se on brittiläinen Godiva. Jälkimaussa on pieni katkeruuden pisto, mutta sitä ei ole paljon.

Kuten Ardekin omassa raportissaan pohti, olisi tietysti mielenkiintoista päästä maistamaan tätä cask-versiona. Aivan loistavaa on näinkin saada hanaolueksi brittityylinen peruspubiolut Suomesta, ja vielä sellainen, joka osaa yhtäaikaisesti kunnioittaa heikäläisiä perinteitä ja tunnustaa vähän moderniakin väriä. Olisipa tällaisia enemmän. Hanalätkän perusteella oluen tekijä on Mallaskoski, joka nykyisellään kuuluu sekin Kalaravintoloita hallinnoivaan Momentin-yhtiöön.  

Rodenbach Red Tripel

Belgialaisen Rodenbachin panimon varhainen historia on hieman takkuinen ja vuosiluvut vaihtelevat käytetyn lähteen mukaan. Joka tapauksessa jossain vaiheessa sen jälkeen, kun Napoleonin uhka oli Waterloossa poistettu Euroopan yltä, saksalaistaustainen Rodenbachin suku perusti pienen panimonsa Roeselaren kaupunkiin nykyisessä länsi-Belgiassa. Tai tarkemmin ottaen he ostivat omistukseensa jo toiminnassa olleen paikallispanimon.

Rodenbach vietti 200-vuotisjuhlaansa viime vuonna, ja panimon verkkosivujen mukaan sukuyritys perustettiinkin juuri vuonna 1821. Belgialainen olutkirjailija Wilfried Martens puhui tosin vuodesta 1836, ja myös Tim Webb on omissa Belgia-kirjoissaan maininnut tämän myöhemmän perustamisvuoden. Samaten Michael Jackson piti vuotta 1836 Rodenbach-panimon perustamisvuotena, mutta hänen mukaansa joku suvun jäsen oli ollut samaisen panimon omistajana jo vuodesta 1820 asti – ei kuitenkaan 1821. Joskus perustajanelikkona on neljä veljestä, joskus kolme miespuolista ja yksi naispuolinen suvun jäsen.

Red Tripel (8,2 %) on joka tapauksessa Rodenbachin 200-vuotisjuhlaolut, joka taisi ehtiä myös Alkomme valikoimiin mainiosti jo juhlavuoden aikana. Kysymys on tynnyreissä ikäännytetyn flaamilaisen punaoluen ja tuoreen tripelin sekoituksesta – ei siis puhtaasta punaisesta hapanoluesta kuten joillakin verkkosivustoilla on tulkittu.    

Sitä tietoa en onnistunut löytämään, mitä tripeliä sekoituksessa on käytetty. Rodenbach itse ei tripel-olutta normaalisti tee, mutta eipä niitä läntisessä Belgiassa tarvitse koskaan kaukaa hakea. Esimerkiksi Palm – Rodenbachin belgialainen sisarpanimo hollantilaisessa Swinkels-konsernissa – panee ainakin paria kolmea sellaista.

Millainen olut tästä sekoituksesta sitten on tullut?

Väri on rusehtavan, kultaisen punainen. Tuoksussa on vaniljaa ja Rodenbach Grand Crun tai Duchesse de Bourgognen portviinimäistä happamuutta. Maussa vanilja myös korostuu ihan ronskisti, happamuus on hyvin mietoa ja kirsikkaista (oluessa ei siis ole kirsikoita). Tällainen pieni hapan jenga on kuitenkin ainoa ”puraisu” maussa, kun esimerkiksi humalaa ei käytännössä tunnu, eikä onneksi alkoholiakaan.

Tyylikästä belgialaista tunnelmaa on mukana tuhdin tammi–vanilja-akselin taustalla, oikeastaan kuin jotain hyvää vallonialaista ambréeta olisi maustettu flaamilaisella punaoluella. Vähän marjaisuutta jää loppumakuunkin. Red Tripel on selvästi jälkiruokamaisempi kuin normi-Rodenbachit, mutta minusta hyvällä tavalla, ei ärsyttävästi. Ei tällä tietenkään ole paljon tekemistä luostari-tripelien kanssa, mutta ei kai sellaista ole väitettykään.

Red Tripel on alkoholiprosenteistaan huolimatta aika helposti juotava ja miellyttävä juhlaolut, joka ei ehkä puhuttele etulinjan hapanoluiden faneja mutta jolla saattaa olla uutta ja kiinnostavaa annettavaa laajemmalle belgialaisklassikoiden ystäväjoukolle.

(Kuva: Rodenbachin panimo.)

Alkon jouluoluet #1: Hohenthanner Winterfestbier

Ryhdyn postailemaan Alkon jouluoluista itse asiassa täsmälleen samana päivänä kuin vuosi sitten: 24. lokakuuta. Maisteluun päätyi tällä kertaa ensimmäisenä Hohenthanner Winterfestbier (5,8 %), Hohenthannin linnapanimosta Baijerista. Minulle panimo oli ennestään tuntematon, mutta pienen selvittelyn perusteella se näyttäisi olevan juuri sellainen kuin voi kuvitella.

1800-luvulta asti pikkukaupungin kartanolinnan mailla toiminut panimo on ollut luonnollisestikin saman suvun omistuksessa alusta asti, ja valikoima on varmasti vuosikymmenten saatossa elänyt vain vähän. Viimeisen kymmenen vuoden aikana mukaan on tullut muutama craftbier, jotka eroavat perussaksalaisista oluista hieman korkeampien katkeroiden ja uudentyyppisten humalalajikkeiden osalta (yhdessä oluessa on jopa ale-hiivaa). Talvinen juhlaolut ei kuitenkaan kuulu näihin erikoisuuksiin vaan edustaa hyvin perinteistä saksalaista lager-tyyliä.

Se ei kuitenkaan ole ihan sellainen kuin odotin. Olin ajatellut, että Winterfestbier saattaisi olla vain muutamaa pykälää vahvempi versio panimon vaaleasta peruslagerista. Kyse on kuitenkin hieman punertavasta festbieristä, johon sopisi varmasti myös sana märzen. Tämä tarkoittaa usein – kuten tässäkin tapauksessa – runsaampaa maltaan makeutta ja miedompaa humalan makua.

Vähäeleinen juhlaolut tämä onkin. Vaikka panimo taitaa jopa jäädä Saksan kuuluisimman humalankasvatusalueen Hallertaun rajojen sisään, humala on tässä oluessa todella sivuosassa. EBUja on 15 eli meikäläisten bulkkikeskioluiden luokkaa mutta aistinvaraisesti humalasta ei ole paljonkaan jälkiä. Vahvuutta on etiketin mukaan 5,8 %, mutta aikaisempien kirja- ja nettitietojen mukaan olut on takavuosina ollut hieman miedompi. Makeahkon maltaisuuden lisäksi maussa on aavistus pähkinää ja kevyt sitruksen kirpeys, ehkä vähän yrttisyyttä loppuliu’ussa. Tuoksu on neutraali, jos jotain niin maltainen.

Tyyliin nähden kyllä melko raikas ja hyvin tehty olut on linnapanimolta tuotu – kuten Saksassa on tapana, ongelmia ei pahemmin ole. Ei tämä tietenkään herätä riemun kiljahduksia tai jännityksen värinää juuri kenessäkään. Näiden juhlaoluiden juhlavuus on sidottu aikaan ja paikkaan, sinne kyliin ja pikkukaupunkeihin joissa tällaisia on juotu ties monenko polven ajan. Mukavaa silti että Saksastakin tulee monennäköistä ja -makuista olutta myös monopolin hyllyille.

Alkon jouluolutvalikoimasta kerroin edellisessä postauksessa ja luultavasti muutamassa seuraavassa maistellaan vielä lisää kauden tuotteita.

(Baijeri-kuva: Flickr.com / Dr. Matthias Ripp, CC BY 2.0.)

Mallaskoski 100 Vuotta Juhlaolut Perinteinen Lager

Vielä on Mallaskosken juhlavuotta jäljellä ja huomaan, etten ole postannut panimon 100-vuotislagerista vaikka jo maaliskuussa sain kutsun sen virtuaalijulkistukseen. Sitä ennen olin alkuvuodesta maistellut toisen Mallaskoski 100 -oluen, joka oli vahva stout Tiltu. Nyt puhutaan kuitenkin lager-juhlaoluesta, joka on kauppavahvuinen ja perustuu 1950-luvulla Mallaskoskella pantuun olueen. Tuote on suunniteltu yhdessä alkuperäisen Mallaskosken (1921–1965) viimeisen panimomestarin Juhani Walleniuksen kanssa.  

Tulihan Juhlaolutta jo kesällä pariin kertaan testattua, ja palataan tässä noihin tunnelmiin – eli aurinkolasit päähän ja tölkki auki. Lager virtaili lasiin luottamusta herättävän suomalaisissa väreissä: peruskeppanan tai A-oluen kultaisena. Jo tuoksu paljasti kuitenkin, että ihan samasta asiasta ei ole kyse kuin bulkkisalkuissa. Hunajapaahtoleipää ja karamellia leijaili nenään. Varmasti osuutensa on sillä, että tölkin taakse painetuista mallaslajeista toinen pils-maltaan ohella on Pehkolan Vienna – astetta tummemman herkutteluoluen mallas?

Myönnän odottaneeni lähinnä jotain artesaaniversiota melko normaalista pikkukaupunkilagerista. Toisaalta lukemalla oluen nimen ennakkoluulottomasti voisi myös tulkita, että Juhlaolut ehkä viittaa Saksaan. Festbier on siellä eri puusta veistetty kuin peruslager: makeampi, vahvempi, mallaspohjaltaan usein punertavampi. Vienna-mallashan tässäkin Juhlaoluessa ohjaa ajatuksia wiener-tyyppiseen olueen, joka on makeassa pyöreydessään muuta kuin pils- tai export-lähtöiset perusbisset.

Jos Mallaskoski 100 Vuotta Juhlaoluen (5 %) resepti siis pohjautuu 50-luvun suomalaisen lageroluen valmistukseen, alan heti miettiä, millaista tuon ajan perusolut yleensä oli verrattuna nykyiseen. Maltaisempaa, makeampaa (riippuen mitä erikoismallasta oli mukana)? Astetta jäntevämpää (koska ilman glukoosisiirappeja ja ohratärkkelyksiä), mutta myös katkerotasoiltaan korkeampaa? Katkeruuden aistimus ehkä peittyy paksumpaan mallaspohjaan. EBU-lukema on Juhlaoluessa 24, kun se Karhun, Sandelsin tai Lapin Kullan A-oluissa jää Alkon mukaan reilusti alle 20:n. Humalat ovat tässä tšekkiläinen Saaz ja saksalainen Magnum. 

Isompien pienpanimoiden metsästysmaata ovat ruokakaupat ja alle 5,5-prosenttinen olut, mikä on varmasti bisnesnäkökulmasta ymmärrettävää. Harmi jos juhlaoluetkin jäävät tämän lokeron vangiksi – kun kerran pyöreitä vuosia tulee täyteen, juhlittaisiin sitten kunnolla. Samalla konseptilla tehtyä juhlaolutta olisin mielelläni maistanut myös Alko-vahvuisena, vaikkapa 6–8-prosenttisena. Tiltu hoiti tietysti osaltaan tätä tonttia. Ja kun kerran juhlalagerissa esitellään wiener-tyyppistä artesaanimallasta, tuollaisessa vahvemmassa oluessa se olisi ehkä pärjännyt omillaankin ilman pils-maltaan apua. Niinhän syysjuhlien olutta aikoinaan Keski-Euroopassa pantiin.

Mukavanpuoleinen juhlaolut silti – ja onnea seuraavalle vuosisadalle!

Mallaskosken 100-vuotisolut Tiltu

Seinäjoen ylpeys Mallaskoski kuuluu suomalaisten panimoiden joukossa niihin, joilla on jo taustallaan selvästi enemmän perinteitä kuin muilla. Pitkää, katkeamatonta historiaa yli sadan vuoden taakse on kotimaassa oikeastaan vain suurpanimoilla Sinebrychoffilla ja Olvilla (sekä Hartwallilla, jos ei välitetä siitä, että kivennäisvesillä aloittanut helsinkiläisyhtiö siirtyi oluiden pariin vasta sotien jälkeen). Ja tietysti yksityisillä sahdinpanijoilla voi olla omat vanhat sukuperinteensä. 

Mallaskoski viettää tänä vuonna 100-vuotisjuhliaan. Satanen on toki laskettu “alkuperäisen” Mallaskosken perustamisesta, mutta ei panimon juhlavuosimarkkinoinnissa ole mitenkään peiteltykään sitä reilun 30 vuoden aukkoa (n. 1965–1997), jolloin panimoa ei ollut lainkaan olemassa. Joka tapauksessa näistä sadasta vuodesta panimo on siis ollut lähes 70 vuotta aktiivisena. Uuden Mallaskosken perustajia – etunenässä tehtaanjohtaja Jyri Ojaluoma – on yhä panimon ruorissa, ja nykyään yhtiö on osa kotimaista Momentin-konsernia.

Nykyisellä Mallaskoskella on edeltäjänsä suuntaan monenlaisia siteitä. Yksi on maantieteellinen: panimo sijaitsee edelleen Johan Walleniuksen 1920-luvulla Seinäjoen maalaiskuntaan rakennuttaman tuotantolaitoksen tontilla. Toinen liittyy sukulaissuhteisiin, sillä Walleniuksen pojanpoika Juhani toimi Ojaluoman konsulttina uutta panimoa perustettaessa 90-luvulla. Kolmas side on mikrobiologinen: vanhan Mallaskosken hiiva on ollut myös nykypanimolla käytössä.

Niinpä on luontevaa, että juhlavuoden ensimmäinen olut Tiltu (8 %) kumartaa Mallaskosken moninaisten perinteiden suuntaan. Olut on nimetty alkuperäisen panimon hevosen Tiltun mukaan. Tiltu saatiin sotasaaliina venäläisiltä, ja se kuljetti myöhempinä vuosina panimon oluita pitkin Pohjanmaan pitäjiä. Stout merkitsee “tanakkaa” ja sana sopii varmasti sekä hevoseen että vahvaan, tummaan olueen.

Tiltu-olut on siis oatmeal stout – tai korkeat prosentit huomioon ottaen ehkä oatmeal extra stout. Tuoksu on lempeän suklainen, mämminenkin, ja maku viittaa myös tummempiin erikoismaltaisiin ja maalaispuuroon. Humala tuntuu hedelmäisenä, vähän lääkemäisenä, ja katkerotasoon (25 EBU) sopien melko mietona. Oluessa käytetty humalalajike Sultana julkistettiin Yhdysvalloissa vuonna 2019, ja sen makupiirteitä ovat mänty, ananas ja sitrus. Pientä kirpeyttä on oluen maussa taustalla, en tiedä liittyykö humalaan vai vehnämaltaan ja kauran läsnäoloon. Valmistusaineluettelossa mainittu laktoosi selvästi pehmentää ja ehkä makeuttaakin kokonaisvaikutelmaa – on makuasia, tekeekö se sitä liiaksi.

Humaloinnista panimon tiedote kertoo, että “[juhlaoluen] humalat on valittu aikakaudelle ominaisten lajikkeiden mukaan”. Luin tekstiä alun perin huonosti ja oletin, että “aikakausi” viittaa Tiltunkin humaloinnin osalta panimon perustamisaikaan 1920-lukuun, mutta ilmeisesti puhutaankin toisesta, tulevasta juhlaoluesta. Sen oluen suunnittelussa on ollut jälleen mukana edellä mainittu Juhani Wallenius.

Jos tuota kaurastoutin laktoosisuutta ei lasketa – ja ehkä alkoholiprosentteihin nähden hieman ohutta suutuntumaa – tässä on oiva juhlajuoma ja vielä minulle hyvin maistuvaa oluttyyliä. En ole siinä mielessä objektiivinen oluenmaistaja, että pelkästään lasin sisällöllä oli itselleni merkitystä. Kun oluen tarinalla on jotain aitoa kaikupohjaa, siitäkin voi räpsähtää lisäpiste tai pari. Jäin tapani mukaan tuumimaan myös joitain “entä jos” -kysymyksiä (“olisiko stoutin humaloinnin voinut tehdä tarkoituksella 1920- tai 30-lukulaiseksi?” “saisiko vahvan portterin käymään panimon vanhalla hiivalla, jos se on lagerhiiva?), mutta jääkööt ne pohdinnat pyörimään pääni sisään.

(Edit. Tarkennettu tekstiä toisen juhlaoluen osalta. Valokuvat Mallaskosken panimon historiasta lehdistötiedotteesta, kuvalähde: Juhani Walleniuksen arkisto.)

Traquair 50 Anniversary Ale – maailman vanhimman käsityöpanimon juhlaolut

Tiedän: otsikossa on pientä klikkiotsikon vikaa, eikä sen oivallus edes ole omani. Monihan pitää nykyisen pienpanimobuumin vanhimpana esi-isänä kalifornialaista Anchor Brewingiä tai jotain vastaavaa pioneeria. Mutta jos etsitään vanhimman nykyaikaisen uuden pienpanimon perustajaa – eikä toiminnassa olleen panimon muokkaajaa – vastaus kyllä löytyy Euroopasta eikä Yhdysvalloista.

Se voisi olla Hoegaardenin vehnäoluen uuden tulemisen käynnistänyt De Kluis -panimo Belgiassa, jossa Pierre Celis teki ensimmäiset oluet vuonna 1966. Britanniassa ensimmäisen “täysin uuden” panimon tuloa odotettiin vuoteen 1973, jolloin Westbury Ales aloitti. Mutta esimerkiksi usein siteeraamani brittiläinen oluentuntija Tim Webb väittää, että vanhin nykyaikainen pienpanimo Euroopassa on Skotlannin eteläosissa sijaitseva Traquair House.

Kun linnan isäntä Peter Maxwell Stuart, 20:s Laird of Traquair, aloitti oluenpanon vuonna 1965, hän sai inspiraation Traquairista löytämästään muinaisesta panimolaitteistosta. Se oli ollut tuolloin käyttämättömänä puolentoista vuosisadan ajan. Oluenvalmistusta Traquair Housen panimossa oli ollut 1700-luvun alusta 1800-luvun alkupuolelle, ja talossa oli tehty oluita vain oman tilan tarpeisiin, ei laajempaan myyntiin. Ennen erillisen kotipanimon rakentamista olutta oli keitetty linnan keittiössä.

Stuartin taka-ajatuksena oli tehdä Traquair Housesta matkailukohde, ja oluenpanosta vanhassa panimotilassa tulisi siihen vain yksi elementti. Apuun hän kutsui perinteikkään Belhavenin panimon omistajan Sandy Hunterin, ja he kehittelivät yhdessä reseptin Traquairin oluelle, josta haluttiin “perinteinen skottilaisolut”, jonkinlainen wee heavy.

Stuart käynnisti siis pienpanimon talossa, jossa olutta oli muinoin oli tehty. Ainakin itse kyllä tulkitsen Traquairin tästä huolimatta (kuten Tim Webb) uudeksi 1960-luvun panimoksi, siksikin, ettei perustajalla ollut todellisuudessa juurikaan tietoa talon aiemmasta olutperinteestä. Jokin ikivanha resepti kenties, mutta käytännössä konsepti oli kehiteltävä tyhjästä. Ensimmäiset kymmenen vuotta Stuart keitteli oluitaan varsin pienessä mittakaavassa, mutta kun kuluttajajärjestö Camran myötä brittiläinen pienpanimokulttuuri alkoi elpyä, hänkin halusi omalla panimollaan mukaan liikehdintään.

traquair-house-marsroverdriver-flickr-com-CC-BY-SA-2-0

Traquair House. (Kuva: Flickr.com, Marsroverdriver, CC BY-SA 2.0.).

Yhtä kaikki, Traquairin vuonna 2015 lanseeraama erikoisolut juhlistaa juuri panimon 50-vuotista olemassaoloa – eli Peter Maxwell Stuartin vuonna 1965 aloittamaa toimintaa. Alko on nyt hankkinut erän tätä viisi vuotta vanhaa olutta, ja itsekin päätin sitä jokusen pullon ostaa, kun yleensäkin olen kiinnostunut vahvemmista, kellarointikelpoisista brittioluista. Epäilen, että olen maistanut tätä olutta myös tuoreempana jossain, mutta en löydä nyt mistään muistiinpanoja.

cofKun avaan viisivuotiaan olutpullon, voin melko helposti todeta, että ikääntymisen tuomia nyansseja on jo tullut Traquair 50 Anniversary Ale -juhlaolueen (9 %) mukaan. Tuoksussa on tummien maltaiden ohella jonkin verran tammitynnyriä, ja maussa sitten saman vaniljaisuuden ja sherrymäisyyden ohella myös anista tai eukalyptusta, joka voi olla humalan vanhenemisesta peräisin. Loppumakuun ei jää juuri ollenkaan katkeruutta, mutta ehkä pientä viinimäistä kirpeyttä. Monenlaisesta oluesta laskutetaan nykyään 6 euroa 33 cl pullolta, mutta viisi vuotta ikäännytetystä ja hyväkuntoisesta laatuoluesta se ei tunnu paljolta.

Catherine Maxwell Stuart, 21:s Lady of Traquair, jatkaa panimon perinnettä vuonna 1990 edesmenneen isänsä jälkeen. Vaikka panimoa on laajennettu ja sen tuotteita voi nähdä monissa maissa – kuten nyt Suomessakin – olutta valmistuu kuitenkin vain 1 000 hehtolitraa vuodessa. Maltaat pyritään hankkimaan niin läheltä Traquairia kuin mahdollista, ja humala on eteläenglantilaista East Kent Goldingsia. Yli puolet panimon tuotannosta päätyy vientiin.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 13

En ole ikinä ajatellut Lucian päivää muuten kuin kulkueena, jossa nimihenkilö kruunataan kynttiläseppeleellä ja ehkä jossain tilaisuuden vaiheessa tarjotaan glögiä, pipareita tai pullaa. Täkäläisen Lucia-juhlan järjestäjänä on nykyään urbaani ja porvarillinen Svenskfinland, ja sillä on vähän yhteistä kekrin tai muiden loppuvuoden muinaispyhien kanssa.

lucia-hkm-cc-by-4-0Esimerkiksi olut oli kuitenkin keskiajalla ja vielä paikoitellen uuden ajan maaseudullakin osa Lucian juhlintaa Pohjoismaissa. Juhlan luonne oli erilainen, koska sen ajankohta oli toinen. Ruotsi-Suomi ja Tanska-Norja noudattivat 1600-luvun loppuun saakka juliaanista kalenteria, joten Lucia-pyhimyksen päivä oli vuoden pimein päivä – nykyään talvipäivänseisaus on tietenkin pitemmällä joulukuussa.

“Sinä päivänä [joulukuun 13:ntena] vietettiin vielä hiljattain – ja kenties yhä nykyään – Länsi- ja Etelä-Ruotsissa katoliselta ajalta periytyvää Lucian juhlaa”, kertoi Wasa Tidning 18.12.1894. “Kello kolmelta tai neljältä pimeänä talviaamuna koko talon väen herätti valkoisiin pukeutunut tyttö, joka piteli palavien kynttilöiden kranssia päälaellaan. Kaikkia viihdytti laulu, sekä tarjoomukset – kahvi, tai olut tai paloviina – joita hän tarjottimellaan kantoi.”

Kuvittelisin, että 1800–1900-lukujen vaihteessa suomalaiset sanomalehdet kertovat perinteestä, joka vielä ei ollut Suomessa kovin laajasti tunnettu – edes ruotsinkielisillä paikkakunnilla – ja joka toisaalta Ruotsissakin oli muutoksessa. KFUK:n eli ruotsinkielisen NNKY:n lehdessä mainittiin oluen ohella Lucian aamutarjottimen antimena sianliha, ja tämä sopii muinaiseen juhlanviettoon, jossa vuoden pimeimpänä päivänä teurastettiin joulupossu. Mutta nytkään ei siis puhuta sellaisista juhlatavoista, joita lehtiartikkelien kirjoittamishetkellä olisi välttämättä noudatettu, Suomessa varsinkaan.lucia-turun-lehti-07-01-1896

Lucian päivän vietosta julkaistiin monenlaisiin lähteisiin perustuvia artikkeleita, ja eri aikakausilta ja eri alueilta periytyvistä traditioista muodostuu hieman hämärä kokonaiskuva. Joissakin Ruotsin osissa “semmoiset temput, jotka muualla pohjoismaissa tapahtuiwat loppiaisena taikka kolmen pyhän kuninkaan päiwänä” – kuten tietäjäksi pukeutuminen, vuorolaulu tai tähden kuljettaminen – tapahtuivat Lucian päivänä (Turun Lehti 7.1.1896). Ruotsin yliopistojen osakunnilla oli perinteitä, joissa “Lussedagenin” viettoon liittyi naamiaisasuja ja aamuvarhaisella tapahtuvaa juopottelua.

Pitäisi varmaan etsiskellä, olisiko tätä moninaista juhlahistoriaa koottu jossain kirjaksi asti, jos vaikka kuva kirkastuisi.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 8

Joulupöytään vuonna 1969 saattoi Sinebrychoffilta tilata Koff A:ta, “mukavien ihmisten olutta”, taikka “helmeilevän raikasta janojuomaa” Koff 3:a tai sitten erilaista, kevyttä, wieniläistyyppistä Wiener Olutta. Näiden lisäksi joulukuun alussa oli kuitenkin valmistunut myös uusi erä Juhlaolutta, joka oli alun perin tuotu markkinoille alkusyksystä panimon 150-vuotisjuhliin.

juhlaolut-pulloJuhlaolut oli joukosta selkeästi vahvin 16 % kantavierrevahvuudellaan ja enintään 6 painoprosentin alkoholipitoisuudellaan – eli se oli ehkä abv-mittarilla noin 7,5 % vahvuista. Samaa luokkaa oli mitä todennäköisimmin Porter eli silloinen Stout, jota joulumainoksissa ei kuitenkaan näkynyt.

Helsingin Sanomissa kerrottiin 30.9.1969, että kyse on kokeilusta, jossa Alko oli antanut erikoisjuomalle rajoitetun myyntioikeuden. “Siitä saatavien kokemusten perusteella päätetään, saadaanko meillä jatkuvasti valmistaa tällaista IV B -luokan olutta, jonka alkoholipitoisuus pullollista kohden on hieman suurempi kuin tavallisen viskigrogin”, lehti kuvailee.

Juhlaoluen isä, ylipanimomestari Nils Sandman paljastaa, että panimolla alettiin kokeilla vahvan oluen valmistusta jo vuosia aiemmin, mutta alkoholilainsäädäntö ei sallinut sen laskemista markkinoille. Vuoden 1969 alusta voimaan tullut uusi alkoholilaki on tällaisen kokeilunkin ilmeisesti mahdollistanut, vaikka laki tietysti tunnetaan ennen kaikkea keskioluen myynnin vapauttamisesta.

Juhlaoluen myyntiaikaa oli neljä kuukautta, ja sitä valmistui ensimmäisen 600 000 litran erän jatkoksi siis vielä 250 000 litran joulukuinen lisäerä. Juhlaolutta sai myydä vain Helsingin myyntipiirin Alkoissa eli pääkaupungissa sekä Tapiolassa, Leppävaarassa, Kauniaisissa ja Tikkurilassa. Ravintola-anniskelua oli myös muualla Uudellamaalla.

Helmikuun 1970 alussa kokeilu päättyi. Ravintolat saivat myydä jäljellä olevat varastonsa loppuun. Panimo aikoi käyttää itselleen jääneen juhlaoluen omissa edustustilaisuuksissaan sekä markkinoida sitä laivamyyntiin. Alkon edustaja totesi Hesarissa 2.2.1970, ettei kokeilun tuloksista ollut vielä tietoa käytettävissä, eikä vahvan oluen jatkosta siis ollut päätöksiä. En tiedä, miten asiassa tarkalleen lopulta kävi, mutta 1970-luvun puolellahan alkoholipoliittinen ilmapiiri kiristyi jälleen. Kulutuksen kasvu oli se ongelma, johon tutkijat, poliitikot ja ehkä jo alkolaisetkin halusivat taas keskittyä – ei vahvan oluen valmistus- tai myyntimahdollisuuksien puute.

Kaksi pukkia: Ayinger Maibock ja Andechser Bergbock

Syksy on sadonkorjuujuhlien aikaa, ja mitä erilaisempien toimijoiden mainoksissa ovat viime viikkoina vilahdelleet baijerilaiset sini-valkoruudut, olutkolpakot ja brezelit. Se, että Alkon valikoimissa nyt on Münchenin lähistöllä tuotettu Maibock, kevätolut, jota siellä loppukeväällä ei ollut, ei haittaa. Ei vaikka nyt on jo pyhäinpäivä ja kekri käsillä.

Tavara on käytännössä samaa, jota Baijerin kesän ja syksyn kansanjuhlissa joka tapauksessa juodaan. Bock toimii keväällä siinä missä sadonkorjuuaikaankin. Se, että vaaleat Bockit ovat Münchenin kuutta Oktoberfest-olutta makeampia, ei merkitse myöskään mitään. Kuitenkin kaikki ovat hiukan erilaisia tulkintoja samasta teemasta – siitä, kun arki vaihtuu hetkellisesti juhlaan. Wikipedia tietää, että Maibockin pitäisi olla muita Bockeja tiukemmin humaloitu, mutta löytyykö väitteelle tukea tämän päivän Baijerista?aying1

Alkossa on Ayinger Maibockin lisäksi myös Andecshin luostarin Bergbock, ja kaksi olutta ovat lähisukulaisia. Bergbockin tuoksu on monen saksalaisen oluen tapaan suoraan ohrapellolta, kuivan viljainen. Suuhun päästyään olut avaa itsestään bockmaisia puolia: makeutta, Toni Tiikerin mainostamien Frostiesien kevyttä paahdetta ja mietoja amaretton sävyjä, hedelmäisyyttäkin.

Ayingerissa puolestaan jo tuoksussa tuntuu viljan ohella hunajaista makeutta, ja maku vain vahvistaa samaa. Lämmetessä tulee esiin liuotinmaisuutta, jota en muista aikaisemmin tässä oluessa haistaneeni tai maistaneeni. Tietysti katkeruuden ynnä muiden mahdollisten piirteiden ollessa matalalla alkoholi saattaa korostua, vaikka sitä ei ole “kuin” 6,9 %. Maussa on mentolista hedelmäpurkkaa, vaaleaksi paistettuja lättyjä, italialaisia mantelikeksejä ja kaikkea muuta jälkiruokamaista hyvää.

Nämä vaaleat Bockit ovat sikäli erikoinen tyylilaji, että saatamme sanoa niitä maltaisiksi koska ne eivät ole selkeästi humala- tai hiivavetoisiakaan. Toisaalta niissä ei ole vahvan leipäistä viljan tuntuakaan, vaan Heller Bockit ovat linnunmaitoa, jossa sokerinen makeus yhdistyy pieneen alkoholiseen poltteeseen ja juhlatunnelmaan. Ne ovat pilsnerimäisen vaaleasta väristään huolimatta Baijerin olutkulttuurin kovaa ydintä. Se (todennäköisesti amerikkalainen), joka lähtee erittelemään eteläsaksalaisia juhlaoluita useammaksi oluttyyliksi omine väri-, maku- ja vahvuuskriteereineen, astuu Ayingin panimon pihalla päivystävän lehmän lantaan.

cofaying2