Alkon jouluoluet #1: Hohenthanner Winterfestbier

Ryhdyn postailemaan Alkon jouluoluista itse asiassa täsmälleen samana päivänä kuin vuosi sitten: 24. lokakuuta. Maisteluun päätyi tällä kertaa ensimmäisenä Hohenthanner Winterfestbier (5,8 %), Hohenthannin linnapanimosta Baijerista. Minulle panimo oli ennestään tuntematon, mutta pienen selvittelyn perusteella se näyttäisi olevan juuri sellainen kuin voi kuvitella.

1800-luvulta asti pikkukaupungin kartanolinnan mailla toiminut panimo on ollut luonnollisestikin saman suvun omistuksessa alusta asti, ja valikoima on varmasti vuosikymmenten saatossa elänyt vain vähän. Viimeisen kymmenen vuoden aikana mukaan on tullut muutama craftbier, jotka eroavat perussaksalaisista oluista hieman korkeampien katkeroiden ja uudentyyppisten humalalajikkeiden osalta (yhdessä oluessa on jopa ale-hiivaa). Talvinen juhlaolut ei kuitenkaan kuulu näihin erikoisuuksiin vaan edustaa hyvin perinteistä saksalaista lager-tyyliä.

Se ei kuitenkaan ole ihan sellainen kuin odotin. Olin ajatellut, että Winterfestbier saattaisi olla vain muutamaa pykälää vahvempi versio panimon vaaleasta peruslagerista. Kyse on kuitenkin hieman punertavasta festbieristä, johon sopisi varmasti myös sana märzen. Tämä tarkoittaa usein – kuten tässäkin tapauksessa – runsaampaa maltaan makeutta ja miedompaa humalan makua.

Vähäeleinen juhlaolut tämä onkin. Vaikka panimo taitaa jopa jäädä Saksan kuuluisimman humalankasvatusalueen Hallertaun rajojen sisään, humala on tässä oluessa todella sivuosassa. EBUja on 15 eli meikäläisten bulkkikeskioluiden luokkaa mutta aistinvaraisesti humalasta ei ole paljonkaan jälkiä. Vahvuutta on etiketin mukaan 5,8 %, mutta aikaisempien kirja- ja nettitietojen mukaan olut on takavuosina ollut hieman miedompi. Makeahkon maltaisuuden lisäksi maussa on aavistus pähkinää ja kevyt sitruksen kirpeys, ehkä vähän yrttisyyttä loppuliu’ussa. Tuoksu on neutraali, jos jotain niin maltainen.

Tyyliin nähden kyllä melko raikas ja hyvin tehty olut on linnapanimolta tuotu – kuten Saksassa on tapana, ongelmia ei pahemmin ole. Ei tämä tietenkään herätä riemun kiljahduksia tai jännityksen värinää juuri kenessäkään. Näiden juhlaoluiden juhlavuus on sidottu aikaan ja paikkaan, sinne kyliin ja pikkukaupunkeihin joissa tällaisia on juotu ties monenko polven ajan. Mukavaa silti että Saksastakin tulee monennäköistä ja -makuista olutta myös monopolin hyllyille.

Alkon jouluolutvalikoimasta kerroin edellisessä postauksessa ja luultavasti muutamassa seuraavassa maistellaan vielä lisää kauden tuotteita.

(Baijeri-kuva: Flickr.com / Dr. Matthias Ripp, CC BY 2.0.)

Mallaskoski 100 Vuotta Juhlaolut Perinteinen Lager

Vielä on Mallaskosken juhlavuotta jäljellä ja huomaan, etten ole postannut panimon 100-vuotislagerista vaikka jo maaliskuussa sain kutsun sen virtuaalijulkistukseen. Sitä ennen olin alkuvuodesta maistellut toisen Mallaskoski 100 -oluen, joka oli vahva stout Tiltu. Nyt puhutaan kuitenkin lager-juhlaoluesta, joka on kauppavahvuinen ja perustuu 1950-luvulla Mallaskoskella pantuun olueen. Tuote on suunniteltu yhdessä alkuperäisen Mallaskosken (1921–1965) viimeisen panimomestarin Juhani Walleniuksen kanssa.  

Tulihan Juhlaolutta jo kesällä pariin kertaan testattua, ja palataan tässä noihin tunnelmiin – eli aurinkolasit päähän ja tölkki auki. Lager virtaili lasiin luottamusta herättävän suomalaisissa väreissä: peruskeppanan tai A-oluen kultaisena. Jo tuoksu paljasti kuitenkin, että ihan samasta asiasta ei ole kyse kuin bulkkisalkuissa. Hunajapaahtoleipää ja karamellia leijaili nenään. Varmasti osuutensa on sillä, että tölkin taakse painetuista mallaslajeista toinen pils-maltaan ohella on Pehkolan Vienna – astetta tummemman herkutteluoluen mallas?

Myönnän odottaneeni lähinnä jotain artesaaniversiota melko normaalista pikkukaupunkilagerista. Toisaalta lukemalla oluen nimen ennakkoluulottomasti voisi myös tulkita, että Juhlaolut ehkä viittaa Saksaan. Festbier on siellä eri puusta veistetty kuin peruslager: makeampi, vahvempi, mallaspohjaltaan usein punertavampi. Vienna-mallashan tässäkin Juhlaoluessa ohjaa ajatuksia wiener-tyyppiseen olueen, joka on makeassa pyöreydessään muuta kuin pils- tai export-lähtöiset perusbisset.

Jos Mallaskoski 100 Vuotta Juhlaoluen (5 %) resepti siis pohjautuu 50-luvun suomalaisen lageroluen valmistukseen, alan heti miettiä, millaista tuon ajan perusolut yleensä oli verrattuna nykyiseen. Maltaisempaa, makeampaa (riippuen mitä erikoismallasta oli mukana)? Astetta jäntevämpää (koska ilman glukoosisiirappeja ja ohratärkkelyksiä), mutta myös katkerotasoiltaan korkeampaa? Katkeruuden aistimus ehkä peittyy paksumpaan mallaspohjaan. EBU-lukema on Juhlaoluessa 24, kun se Karhun, Sandelsin tai Lapin Kullan A-oluissa jää Alkon mukaan reilusti alle 20:n. Humalat ovat tässä tšekkiläinen Saaz ja saksalainen Magnum. 

Isompien pienpanimoiden metsästysmaata ovat ruokakaupat ja alle 5,5-prosenttinen olut, mikä on varmasti bisnesnäkökulmasta ymmärrettävää. Harmi jos juhlaoluetkin jäävät tämän lokeron vangiksi – kun kerran pyöreitä vuosia tulee täyteen, juhlittaisiin sitten kunnolla. Samalla konseptilla tehtyä juhlaolutta olisin mielelläni maistanut myös Alko-vahvuisena, vaikkapa 6–8-prosenttisena. Tiltu hoiti tietysti osaltaan tätä tonttia. Ja kun kerran juhlalagerissa esitellään wiener-tyyppistä artesaanimallasta, tuollaisessa vahvemmassa oluessa se olisi ehkä pärjännyt omillaankin ilman pils-maltaan apua. Niinhän syysjuhlien olutta aikoinaan Keski-Euroopassa pantiin.

Mukavanpuoleinen juhlaolut silti – ja onnea seuraavalle vuosisadalle!

Mallaskosken 100-vuotisolut Tiltu

Seinäjoen ylpeys Mallaskoski kuuluu suomalaisten panimoiden joukossa niihin, joilla on jo taustallaan selvästi enemmän perinteitä kuin muilla. Pitkää, katkeamatonta historiaa yli sadan vuoden taakse on kotimaassa oikeastaan vain suurpanimoilla Sinebrychoffilla ja Olvilla (sekä Hartwallilla, jos ei välitetä siitä, että kivennäisvesillä aloittanut helsinkiläisyhtiö siirtyi oluiden pariin vasta sotien jälkeen). Ja tietysti yksityisillä sahdinpanijoilla voi olla omat vanhat sukuperinteensä. 

Mallaskoski viettää tänä vuonna 100-vuotisjuhliaan. Satanen on toki laskettu “alkuperäisen” Mallaskosken perustamisesta, mutta ei panimon juhlavuosimarkkinoinnissa ole mitenkään peiteltykään sitä reilun 30 vuoden aukkoa (n. 1965–1997), jolloin panimoa ei ollut lainkaan olemassa. Joka tapauksessa näistä sadasta vuodesta panimo on siis ollut lähes 70 vuotta aktiivisena. Uuden Mallaskosken perustajia – etunenässä tehtaanjohtaja Jyri Ojaluoma – on yhä panimon ruorissa, ja nykyään yhtiö on osa kotimaista Momentin-konsernia.

Nykyisellä Mallaskoskella on edeltäjänsä suuntaan monenlaisia siteitä. Yksi on maantieteellinen: panimo sijaitsee edelleen Johan Walleniuksen 1920-luvulla Seinäjoen maalaiskuntaan rakennuttaman tuotantolaitoksen tontilla. Toinen liittyy sukulaissuhteisiin, sillä Walleniuksen pojanpoika Juhani toimi Ojaluoman konsulttina uutta panimoa perustettaessa 90-luvulla. Kolmas side on mikrobiologinen: vanhan Mallaskosken hiiva on ollut myös nykypanimolla käytössä.

Niinpä on luontevaa, että juhlavuoden ensimmäinen olut Tiltu (8 %) kumartaa Mallaskosken moninaisten perinteiden suuntaan. Olut on nimetty alkuperäisen panimon hevosen Tiltun mukaan. Tiltu saatiin sotasaaliina venäläisiltä, ja se kuljetti myöhempinä vuosina panimon oluita pitkin Pohjanmaan pitäjiä. Stout merkitsee “tanakkaa” ja sana sopii varmasti sekä hevoseen että vahvaan, tummaan olueen.

Tiltu-olut on siis oatmeal stout – tai korkeat prosentit huomioon ottaen ehkä oatmeal extra stout. Tuoksu on lempeän suklainen, mämminenkin, ja maku viittaa myös tummempiin erikoismaltaisiin ja maalaispuuroon. Humala tuntuu hedelmäisenä, vähän lääkemäisenä, ja katkerotasoon (25 EBU) sopien melko mietona. Oluessa käytetty humalalajike Sultana julkistettiin Yhdysvalloissa vuonna 2019, ja sen makupiirteitä ovat mänty, ananas ja sitrus. Pientä kirpeyttä on oluen maussa taustalla, en tiedä liittyykö humalaan vai vehnämaltaan ja kauran läsnäoloon. Valmistusaineluettelossa mainittu laktoosi selvästi pehmentää ja ehkä makeuttaakin kokonaisvaikutelmaa – on makuasia, tekeekö se sitä liiaksi.

Humaloinnista panimon tiedote kertoo, että “[juhlaoluen] humalat on valittu aikakaudelle ominaisten lajikkeiden mukaan”. Luin tekstiä alun perin huonosti ja oletin, että “aikakausi” viittaa Tiltunkin humaloinnin osalta panimon perustamisaikaan 1920-lukuun, mutta ilmeisesti puhutaankin toisesta, tulevasta juhlaoluesta. Sen oluen suunnittelussa on ollut jälleen mukana edellä mainittu Juhani Wallenius.

Jos tuota kaurastoutin laktoosisuutta ei lasketa – ja ehkä alkoholiprosentteihin nähden hieman ohutta suutuntumaa – tässä on oiva juhlajuoma ja vielä minulle hyvin maistuvaa oluttyyliä. En ole siinä mielessä objektiivinen oluenmaistaja, että pelkästään lasin sisällöllä oli itselleni merkitystä. Kun oluen tarinalla on jotain aitoa kaikupohjaa, siitäkin voi räpsähtää lisäpiste tai pari. Jäin tapani mukaan tuumimaan myös joitain “entä jos” -kysymyksiä (“olisiko stoutin humaloinnin voinut tehdä tarkoituksella 1920- tai 30-lukulaiseksi?” “saisiko vahvan portterin käymään panimon vanhalla hiivalla, jos se on lagerhiiva?), mutta jääkööt ne pohdinnat pyörimään pääni sisään.

(Edit. Tarkennettu tekstiä toisen juhlaoluen osalta. Valokuvat Mallaskosken panimon historiasta lehdistötiedotteesta, kuvalähde: Juhani Walleniuksen arkisto.)

Traquair 50 Anniversary Ale – maailman vanhimman käsityöpanimon juhlaolut

Tiedän: otsikossa on pientä klikkiotsikon vikaa, eikä sen oivallus edes ole omani. Monihan pitää nykyisen pienpanimobuumin vanhimpana esi-isänä kalifornialaista Anchor Brewingiä tai jotain vastaavaa pioneeria. Mutta jos etsitään vanhimman nykyaikaisen uuden pienpanimon perustajaa – eikä toiminnassa olleen panimon muokkaajaa – vastaus kyllä löytyy Euroopasta eikä Yhdysvalloista.

Se voisi olla Hoegaardenin vehnäoluen uuden tulemisen käynnistänyt De Kluis -panimo Belgiassa, jossa Pierre Celis teki ensimmäiset oluet vuonna 1966. Britanniassa ensimmäisen “täysin uuden” panimon tuloa odotettiin vuoteen 1973, jolloin Westbury Ales aloitti. Mutta esimerkiksi usein siteeraamani brittiläinen oluentuntija Tim Webb väittää, että vanhin nykyaikainen pienpanimo Euroopassa on Skotlannin eteläosissa sijaitseva Traquair House.

Kun linnan isäntä Peter Maxwell Stuart, 20:s Laird of Traquair, aloitti oluenpanon vuonna 1965, hän sai inspiraation Traquairista löytämästään muinaisesta panimolaitteistosta. Se oli ollut tuolloin käyttämättömänä puolentoista vuosisadan ajan. Oluenvalmistusta Traquair Housen panimossa oli ollut 1700-luvun alusta 1800-luvun alkupuolelle, ja talossa oli tehty oluita vain oman tilan tarpeisiin, ei laajempaan myyntiin. Ennen erillisen kotipanimon rakentamista olutta oli keitetty linnan keittiössä.

Stuartin taka-ajatuksena oli tehdä Traquair Housesta matkailukohde, ja oluenpanosta vanhassa panimotilassa tulisi siihen vain yksi elementti. Apuun hän kutsui perinteikkään Belhavenin panimon omistajan Sandy Hunterin, ja he kehittelivät yhdessä reseptin Traquairin oluelle, josta haluttiin “perinteinen skottilaisolut”, jonkinlainen wee heavy.

Stuart käynnisti siis pienpanimon talossa, jossa olutta oli muinoin oli tehty. Ainakin itse kyllä tulkitsen Traquairin tästä huolimatta (kuten Tim Webb) uudeksi 1960-luvun panimoksi, siksikin, ettei perustajalla ollut todellisuudessa juurikaan tietoa talon aiemmasta olutperinteestä. Jokin ikivanha resepti kenties, mutta käytännössä konsepti oli kehiteltävä tyhjästä. Ensimmäiset kymmenen vuotta Stuart keitteli oluitaan varsin pienessä mittakaavassa, mutta kun kuluttajajärjestö Camran myötä brittiläinen pienpanimokulttuuri alkoi elpyä, hänkin halusi omalla panimollaan mukaan liikehdintään.

traquair-house-marsroverdriver-flickr-com-CC-BY-SA-2-0

Traquair House. (Kuva: Flickr.com, Marsroverdriver, CC BY-SA 2.0.).

Yhtä kaikki, Traquairin vuonna 2015 lanseeraama erikoisolut juhlistaa juuri panimon 50-vuotista olemassaoloa – eli Peter Maxwell Stuartin vuonna 1965 aloittamaa toimintaa. Alko on nyt hankkinut erän tätä viisi vuotta vanhaa olutta, ja itsekin päätin sitä jokusen pullon ostaa, kun yleensäkin olen kiinnostunut vahvemmista, kellarointikelpoisista brittioluista. Epäilen, että olen maistanut tätä olutta myös tuoreempana jossain, mutta en löydä nyt mistään muistiinpanoja.

cofKun avaan viisivuotiaan olutpullon, voin melko helposti todeta, että ikääntymisen tuomia nyansseja on jo tullut Traquair 50 Anniversary Ale -juhlaolueen (9 %) mukaan. Tuoksussa on tummien maltaiden ohella jonkin verran tammitynnyriä, ja maussa sitten saman vaniljaisuuden ja sherrymäisyyden ohella myös anista tai eukalyptusta, joka voi olla humalan vanhenemisesta peräisin. Loppumakuun ei jää juuri ollenkaan katkeruutta, mutta ehkä pientä viinimäistä kirpeyttä. Monenlaisesta oluesta laskutetaan nykyään 6 euroa 33 cl pullolta, mutta viisi vuotta ikäännytetystä ja hyväkuntoisesta laatuoluesta se ei tunnu paljolta.

Catherine Maxwell Stuart, 21:s Lady of Traquair, jatkaa panimon perinnettä vuonna 1990 edesmenneen isänsä jälkeen. Vaikka panimoa on laajennettu ja sen tuotteita voi nähdä monissa maissa – kuten nyt Suomessakin – olutta valmistuu kuitenkin vain 1 000 hehtolitraa vuodessa. Maltaat pyritään hankkimaan niin läheltä Traquairia kuin mahdollista, ja humala on eteläenglantilaista East Kent Goldingsia. Yli puolet panimon tuotannosta päätyy vientiin.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 13

En ole ikinä ajatellut Lucian päivää muuten kuin kulkueena, jossa nimihenkilö kruunataan kynttiläseppeleellä ja ehkä jossain tilaisuuden vaiheessa tarjotaan glögiä, pipareita tai pullaa. Täkäläisen Lucia-juhlan järjestäjänä on nykyään urbaani ja porvarillinen Svenskfinland, ja sillä on vähän yhteistä kekrin tai muiden loppuvuoden muinaispyhien kanssa.

lucia-hkm-cc-by-4-0Esimerkiksi olut oli kuitenkin keskiajalla ja vielä paikoitellen uuden ajan maaseudullakin osa Lucian juhlintaa Pohjoismaissa. Juhlan luonne oli erilainen, koska sen ajankohta oli toinen. Ruotsi-Suomi ja Tanska-Norja noudattivat 1600-luvun loppuun saakka juliaanista kalenteria, joten Lucia-pyhimyksen päivä oli vuoden pimein päivä – nykyään talvipäivänseisaus on tietenkin pitemmällä joulukuussa.

“Sinä päivänä [joulukuun 13:ntena] vietettiin vielä hiljattain – ja kenties yhä nykyään – Länsi- ja Etelä-Ruotsissa katoliselta ajalta periytyvää Lucian juhlaa”, kertoi Wasa Tidning 18.12.1894. “Kello kolmelta tai neljältä pimeänä talviaamuna koko talon väen herätti valkoisiin pukeutunut tyttö, joka piteli palavien kynttilöiden kranssia päälaellaan. Kaikkia viihdytti laulu, sekä tarjoomukset – kahvi, tai olut tai paloviina – joita hän tarjottimellaan kantoi.”

Kuvittelisin, että 1800–1900-lukujen vaihteessa suomalaiset sanomalehdet kertovat perinteestä, joka vielä ei ollut Suomessa kovin laajasti tunnettu – edes ruotsinkielisillä paikkakunnilla – ja joka toisaalta Ruotsissakin oli muutoksessa. KFUK:n eli ruotsinkielisen NNKY:n lehdessä mainittiin oluen ohella Lucian aamutarjottimen antimena sianliha, ja tämä sopii muinaiseen juhlanviettoon, jossa vuoden pimeimpänä päivänä teurastettiin joulupossu. Mutta nytkään ei siis puhuta sellaisista juhlatavoista, joita lehtiartikkelien kirjoittamishetkellä olisi välttämättä noudatettu, Suomessa varsinkaan.lucia-turun-lehti-07-01-1896

Lucian päivän vietosta julkaistiin monenlaisiin lähteisiin perustuvia artikkeleita, ja eri aikakausilta ja eri alueilta periytyvistä traditioista muodostuu hieman hämärä kokonaiskuva. Joissakin Ruotsin osissa “semmoiset temput, jotka muualla pohjoismaissa tapahtuiwat loppiaisena taikka kolmen pyhän kuninkaan päiwänä” – kuten tietäjäksi pukeutuminen, vuorolaulu tai tähden kuljettaminen – tapahtuivat Lucian päivänä (Turun Lehti 7.1.1896). Ruotsin yliopistojen osakunnilla oli perinteitä, joissa “Lussedagenin” viettoon liittyi naamiaisasuja ja aamuvarhaisella tapahtuvaa juopottelua.

Pitäisi varmaan etsiskellä, olisiko tätä moninaista juhlahistoriaa koottu jossain kirjaksi asti, jos vaikka kuva kirkastuisi.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 8

Joulupöytään vuonna 1969 saattoi Sinebrychoffilta tilata Koff A:ta, “mukavien ihmisten olutta”, taikka “helmeilevän raikasta janojuomaa” Koff 3:a tai sitten erilaista, kevyttä, wieniläistyyppistä Wiener Olutta. Näiden lisäksi joulukuun alussa oli kuitenkin valmistunut myös uusi erä Juhlaolutta, joka oli alun perin tuotu markkinoille alkusyksystä panimon 150-vuotisjuhliin.

juhlaolut-pulloJuhlaolut oli joukosta selkeästi vahvin 16 % kantavierrevahvuudellaan ja enintään 6 painoprosentin alkoholipitoisuudellaan – eli se oli ehkä abv-mittarilla noin 7,5 % vahvuista. Samaa luokkaa oli mitä todennäköisimmin Porter eli silloinen Stout, jota joulumainoksissa ei kuitenkaan näkynyt.

Helsingin Sanomissa kerrottiin 30.9.1969, että kyse on kokeilusta, jossa Alko oli antanut erikoisjuomalle rajoitetun myyntioikeuden. “Siitä saatavien kokemusten perusteella päätetään, saadaanko meillä jatkuvasti valmistaa tällaista IV B -luokan olutta, jonka alkoholipitoisuus pullollista kohden on hieman suurempi kuin tavallisen viskigrogin”, lehti kuvailee.

Juhlaoluen isä, ylipanimomestari Nils Sandman paljastaa, että panimolla alettiin kokeilla vahvan oluen valmistusta jo vuosia aiemmin, mutta alkoholilainsäädäntö ei sallinut sen laskemista markkinoille. Vuoden 1969 alusta voimaan tullut uusi alkoholilaki on tällaisen kokeilunkin ilmeisesti mahdollistanut, vaikka laki tietysti tunnetaan ennen kaikkea keskioluen myynnin vapauttamisesta.

Juhlaoluen myyntiaikaa oli neljä kuukautta, ja sitä valmistui ensimmäisen 600 000 litran erän jatkoksi siis vielä 250 000 litran joulukuinen lisäerä. Juhlaolutta sai myydä vain Helsingin myyntipiirin Alkoissa eli pääkaupungissa sekä Tapiolassa, Leppävaarassa, Kauniaisissa ja Tikkurilassa. Ravintola-anniskelua oli myös muualla Uudellamaalla.

Helmikuun 1970 alussa kokeilu päättyi. Ravintolat saivat myydä jäljellä olevat varastonsa loppuun. Panimo aikoi käyttää itselleen jääneen juhlaoluen omissa edustustilaisuuksissaan sekä markkinoida sitä laivamyyntiin. Alkon edustaja totesi Hesarissa 2.2.1970, ettei kokeilun tuloksista ollut vielä tietoa käytettävissä, eikä vahvan oluen jatkosta siis ollut päätöksiä. En tiedä, miten asiassa tarkalleen lopulta kävi, mutta 1970-luvun puolellahan alkoholipoliittinen ilmapiiri kiristyi jälleen. Kulutuksen kasvu oli se ongelma, johon tutkijat, poliitikot ja ehkä jo alkolaisetkin halusivat taas keskittyä – ei vahvan oluen valmistus- tai myyntimahdollisuuksien puute.

Kaksi pukkia: Ayinger Maibock ja Andechser Bergbock

Syksy on sadonkorjuujuhlien aikaa, ja mitä erilaisempien toimijoiden mainoksissa ovat viime viikkoina vilahdelleet baijerilaiset sini-valkoruudut, olutkolpakot ja brezelit. Se, että Alkon valikoimissa nyt on Münchenin lähistöllä tuotettu Maibock, kevätolut, jota siellä loppukeväällä ei ollut, ei haittaa. Ei vaikka nyt on jo pyhäinpäivä ja kekri käsillä.

Tavara on käytännössä samaa, jota Baijerin kesän ja syksyn kansanjuhlissa joka tapauksessa juodaan. Bock toimii keväällä siinä missä sadonkorjuuaikaankin. Se, että vaaleat Bockit ovat Münchenin kuutta Oktoberfest-olutta makeampia, ei merkitse myöskään mitään. Kuitenkin kaikki ovat hiukan erilaisia tulkintoja samasta teemasta – siitä, kun arki vaihtuu hetkellisesti juhlaan. Wikipedia tietää, että Maibockin pitäisi olla muita Bockeja tiukemmin humaloitu, mutta löytyykö väitteelle tukea tämän päivän Baijerista?aying1

Alkossa on Ayinger Maibockin lisäksi myös Andecshin luostarin Bergbock, ja kaksi olutta ovat lähisukulaisia. Bergbockin tuoksu on monen saksalaisen oluen tapaan suoraan ohrapellolta, kuivan viljainen. Suuhun päästyään olut avaa itsestään bockmaisia puolia: makeutta, Toni Tiikerin mainostamien Frostiesien kevyttä paahdetta ja mietoja amaretton sävyjä, hedelmäisyyttäkin.

Ayingerissa puolestaan jo tuoksussa tuntuu viljan ohella hunajaista makeutta, ja maku vain vahvistaa samaa. Lämmetessä tulee esiin liuotinmaisuutta, jota en muista aikaisemmin tässä oluessa haistaneeni tai maistaneeni. Tietysti katkeruuden ynnä muiden mahdollisten piirteiden ollessa matalalla alkoholi saattaa korostua, vaikka sitä ei ole “kuin” 6,9 %. Maussa on mentolista hedelmäpurkkaa, vaaleaksi paistettuja lättyjä, italialaisia mantelikeksejä ja kaikkea muuta jälkiruokamaista hyvää.

Nämä vaaleat Bockit ovat sikäli erikoinen tyylilaji, että saatamme sanoa niitä maltaisiksi koska ne eivät ole selkeästi humala- tai hiivavetoisiakaan. Toisaalta niissä ei ole vahvan leipäistä viljan tuntuakaan, vaan Heller Bockit ovat linnunmaitoa, jossa sokerinen makeus yhdistyy pieneen alkoholiseen poltteeseen ja juhlatunnelmaan. Ne ovat pilsnerimäisen vaaleasta väristään huolimatta Baijerin olutkulttuurin kovaa ydintä. Se (todennäköisesti amerikkalainen), joka lähtee erittelemään eteläsaksalaisia juhlaoluita useammaksi oluttyyliksi omine väri-, maku- ja vahvuuskriteereineen, astuu Ayingin panimon pihalla päivystävän lehmän lantaan.

cofaying2

Sinebrychoffin lounastilaisuus ja 200. juhlavuoden saavutukset

Kaupunkimme oluthistorian jättiläinen kutsui 200-vuotisjuhlallisuuksiinsa liittyvälle lounaalle viime torstaina joukon juoma- ja ruokatoimittajia sekä samoihin aiheisiin keskittyviä bloggareita. Kekkerit järjestettiin Pastorissa, Erottajalla sijaitsevassa ravintolassa, jossa en ollut aiemmin käynytkään. Kyseessä oli ohjelmaltaan ja tarjoiluiltaan yksi perinpohjaisimpia tilaisuuksia, joihin olen oluen kautta päätynyt ainakaan pitkään aikaan. Hyvä niin – mielenkiintoista juttua riitti.

Lounastilaisuuden ideana oli esitellä panimon juhlavuoden tekemisiä. Minut houkutteli paikalle ennen kaikkea Intohimona olut -historiikki, johon toimittaja Jussi Rokka oli kaivellut tietoja Sinebrychoffin panimomestareista ja heidän vaiheistaan, aina 1800-luvun alkupuolelta asti. Muita aterian lomassa esiteltyjä juttuja olivat 1819-juhlaolut sekä Sinebrychoffin tämänvuotinen jouluolut Itämeren suojelu -yhteyksineen.

Miehet panimon kattiloilla

Rokka kertoi kolunneensa erityisesti Sinebrychoffin arkistoa sekä Helsingin henkikirjoja ja kirkonkirjoja selvitellessään panimomestarien tarinoita. Kiinnostavaa tietoa oli löytynyt myös tälle hankkeelle rajatun aiheen ulkopuolelta. Ei Sinebrychoffin tarinaa ole taidettu koskaan muutenkaan koota laajamittaiseksi historiateokseksi, joka kattaisi kaikki relevantit aihealueet. Toki paljon hyvää ja asiantuntevaa tekstiä panimosta ja sen omistajaperheestä on jo tuotettu aiempina juhlavuosina ja muissa yhteyksissä, joten mikään kartoittamaton alue Sinebrychoff-historia ei myöskään ole.

1800-luvulla oli tavallista, että suomalaiset panimot hankkivat itselleen panimomestareita Saksasta. Heitä tuli sekä pohjoisilta saksalaisalueilta että etelän Baijerista. Erityisesti vuosisadan jälkipuoliskolla yleistyneen baijerilaisen panimoprosessin osaajia ei Pohjolan kantaväestöstä alkuun löytynyt. 1930-luvulla Sinebrychoff sai ensimmäiset kansallisuudeltaan suomalaiset panimomestarinsa. Ilmeisesti 1970-luvun alkupuolella taloon tullut Kimmo Jääskeläinen on joukon ensimmäinen äidinkieleltään suomenkielinen.

Panimomestariteema linkittyi historian kautta sulavasti toiseen päivän aiheista, 200-vuotisjuhlaolueen. Tästä 1819-oluesta kirjoitinkin jo pari viikkoa sitten. Juhlaoluessa oli siis mukana panimon lagerhiivan lisäksi Oittaalta tammen kaarnasta löytynyttä villihiivaa, jonka kautta olut ikään kuin viittasi Sinebrychoffin alkuaikoihin ja varastoinnissa käytettyihin tammitynnyreihin. Panimomestari Tapio Kangas-Heiska totesi, että tämä on ensimmäinen kerta, kun Sinebrychoffin olueen on tietoisesti lisätty villinä kasvanutta hiivakantaa – ne ovat perinteisesti teollisissa panimoissa olleet panimomestarin pahoja vihollisia. Tämän oluen käyminen ei Kangas-Heiskan mukaan ollut sinänsä villiä tai spontaania, vaan pikemminkin kontrolloitua.sff2

Kolmas lounaan alustusten aiheista liikkui eniten panimon nykyajassa. Aihe oli itämeriystävällinen KOFF Jouluolut, josta ehkä myöhemmässä postauksessa vielä lisää. Mallasohran viljelijä Antti Finskas Iitistä kertoi ensin ohran viljelystä tilallaan ja tämän vuoden ”poutaohrasta”. Paikalla olivat myös Viking Malt -mallastamon sekä Baltic Sea Action Groupin (BSAG) edustajat, joten esityksissä kuultiin paitsi ohran matkasta mallastamon kautta panimolle, myös BSAG:n suorittamista analyyseistä, joilla maatilan meriystävällisyyttä on todennettu.

Tässä mielessä suurpanimo operoi erilaisessa maailmassa kuin pienet käsityöpanimot, joille raaka-aineiden hankinta tarkoittaa helpoimmillaan napin painalluksia nettikaupoissa. Sinebrychoffin panimomestari muun muassa istuu Panimolaboratorion Ohrakomiteassa, joka hyväksyy mallasohralajikkeet kotimaan tuotantoa varten. Prosessi pellolta pulloon konkretisoituu näin esitettynä myös yksittäisessä oluessa kuten Iitin pelloilla viljellyssä Jouluoluessa, ja toki myös sen markkinoinnissa.

sffpuhujia2

Mallasohran viljelijä Antti Finskas (vas.), toimittaja Jussi Rokka ja panimomestari Tapio Kangas-Heiska.

Miehet ravintolan kattiloilla

Lounas tarjoiltiin Ravintola Pastorissa, jossa en ollut ennen käynyt. Richard Sloan ja Jouni Toivanen tulivat keittiöstä kertomaan annoksista ja niiden yhteydestä 1819-olueen ja Jouluolueen. Alla olevista kuvista näkyy aterian osia, alkupaloista ainakin käpytötterössä oli oluella maustettua lohta, ja veripaltun veri sekä marinoitu ihra taas olivat peräisin maltaisilla eväillä ruokitusta possusta. Speltti-sieniannoksen jälkeen vuoroon tullut sampi oli Varkaudessa kasvatettua, ja jälkiruoan jäädykkeessä puolestaan oli mausteena tammea kuten 1819-oluessakin. Sloanilla ja Toivasella on suunnitelmissa avata tammikuussa Lucy in the Sky -niminen ravintola Espoon Keilaniemeen, entisen Nesteen tornin kattokerrokseen. Lounasyleisössä ainakin vanhempi porukka ymmärsi, mitä rakennusta Sloan tarkoitti, kun hän englanninkielisessä esittelyssään kutsui sitä “Raaden hampaaksi”.sff1sff4

Juhannus, sahti ja katajatuoppi

Juhannussahti. Ehkä Pertti Jarla tälläkin hetkellä pohtii jossain, saisiko siitä sanaleikkiä sarjakuvaan. Onnistui taikka ei, niin juhannus on joulun ohella toinen suomalaisen perinteen suuri sahtijuhla, kertovat Laitinen, Silvennoinen ja Nikulainen merkkiteoksessaan Sahti – elävä muinaisolut. Kaikissa muissakin juhlissa sitä oli soveliasta juoda, mutta juuri juhannuksena entisajan suomalaiset hankkivat sahdilla erityisen kesäpäivänseisauksen.

En ole koskaan kehittänyt itselleni tapaa maistella sahtia missään tietyissä tilaisuuksissa (paitsi usein olutfestareille tullessani olen nauttinut sen aloitusjuomana, jos mahdollista). Tunnelman mukaan ja sopivan tilanteen sattuessa olen sitä toisinaan tilaillut. Nyt jääkaappiini oli kulkeutunut Arkadian Alkosta muovipullollinen Finlandia Sahdin miedompaa versiota. Takaraivossa kyti ajatus kokeilla Saarenmaalta vähän aikaa sitten hankkimaani katajaista tuoppia sahdin juoma-astiana.

Koko muu olutlasikokoelmani on lasia – edes perinteisiä englantilaisia tai saksalaisia keramiikka- tai tinamukeja en ole tullut hankkineeksi. Niinpä ajatus juoda olutta jostakin muusta materiaalista kuin lasista kutkutteli. Tässä tapauksessahan astia ei ole maku- ja hajuaistien suhteen neutraali, vaan havupuun voimakas tuoksu leijailee astiakaapin lähistöllä silloinkin, kun puutuoppi ei ole käytössä. En tiedä, olivatko virolaiset tarkoittaneet puuastian tähän vai johonkin muuhun tarpeeseen, mutta sahtimukiksi sen nyt kuitenkin otin.

IMG_20190620_220512 (1)Kaadoin siis Finlandia-pullosta sahtia tuoppiin. (Vai onko se kahvallisena kolpakko? Näitä termejä en ole oppinut erottamaan.) Pakollisen valokuvan jälkeen nostin astian huulilleni. Kallion kivierämaassa ei tietenkään pääse helposti maalaisromanttisiin tunnelmiin, mutta heti kävi selväksi, että puun tuoksu ja ehkä makukin vaikuttivat sahtikokemukseen paljon. Ylenpalttinen katajan tuoksu vie aistit keskelle karua kalliometsää.

Finlandia Sahdissa on katajaa mausteenakin, samoin omaa maatiaishumalaa. Tämän luin Laitisen ja kumppanien kirjasta, josta myös selvisi, että rukiin sijaan panimo käyttää karamellimallasta muun ohramaltaan kumppanina. Lajiltaan tämä on perinteinen, tummahko hämäläissahti. Lähes 30 vuotta Sastamalassa toimineen panimon tuote on ainakin Helsingissä se helpoimmin kotiin hankittava sahti. Myöskään lammilaista löytääkseni minun ei tarvitse kävellä Cellaa pitemmälle, mutta sitä ei täällä Alkojen jääkaapeissa majaile.

En ole ikinä maistanut sahtia perinteisestä suomalaisesta haarikasta, mutta tämä virolainen havupuuastia osoittautui mielestäni toimivaksi sahtikipoksi. Ehkä tästä tulee kesäinen perinne. Jos vaikka saisi joskus aikaiseksi käydä poimimassa matkaansa muidenkin sahtivalmistajien ulosmyyntituotteita ja saisi ne ehjinä tänne Helsinkiin. Tässä vaiheessa toivotan blogin lukijoille iloista juhannusta, millä juomilla sitten jokainen sitä juhlistaakin!

Festbier-kauden avaus: Irlbacher ja Weihenstephaner

Syyskuu on Oktoberfestin kuukausi ja Münchenin isojen kemujen avajaisiin on reilut kaksi viikkoa. Viime vuonnahan kävin paikan päällä, tällä kertaa reissua ei ole suunnitteilla. Eilen Alkon nurkassa odotteli lavan täydeltä Festbier-laatikoita, joita ei ollut vielä avattu tai hyllytetty. Kun kyselin uutuuksien perään, myyjä veisti pari laatikkoa auki ja ojensi pyytämäni pullot.

Ainakin joinakin vuosina Alko on tuonut Baijerista vain Münchenin kuuden virallisen Oktoberfest-panimon juhlaoluita. Nytkin myös näitä on edustettuina, eli Löwenbräu, Spaten ja Paulaner löytyvät valikoimasta. Itse otin matkaani nyt vain kahta ei-müncheniläistä juhlaolutta, joista toinen oli Festbier valtionpanimo Weihenstephanilta ja toinen peräisin sata kilometriä Münchenistä itään Irlbacher-panimolta. Jälkimmäinen on nimeltään Gäubodenvolksfest-Bier, eli kyseessä on Baijerin toiseksi suurimman kansanjuhlan nimikko-olut.

Mitä Festbier tai Oktoberfestbier oikein on? “Oktoberfest-olut on perinteisesti kantavierteeltään 13-14 prosenttinen syvän kullan värinen Märzen, joka maistuu hyvin maltaiselta eikä ole liian vahvasti humaloitu. Maltaana käytetään klassista müncheniläistä mallasta”, kuvailivat Dietrich Höllhuber ja Wolfgang Kaul vuonna 1988 kirjassaan Die Biere Deutschlands.

He totesivat myös, että tämä kultainen olut alkoi syrjäyttää aikaisempaa pronssinpunaista juhla-Märzeniä 1950-luvulla. Sekään ei ollut Höllhuberin ja Kaulin mukaan alkuperäinen Oktoberfest-olut, vaan vuoteen 1892 asti juhlassa oli juotu varta vasten tarkoitukseen pantua kevyttä kesäolutta. Se oli kuitenkin kilpaillut jo vuodesta 1872 saakka tämän toisen juhlaoluen kanssa. Silloin nimittäin kesäolut oli yllättäen loppunut Schottenhamelin teltasta kesken, ja ravintoloitsija oli alkanut tarjoilla varastosta Spatenin talviolutta – vahvempaa Märzeniä siis. Aluksi kahnausta poliisin kanssa aiheuttanut vahva olutuutuus oli sittemmin vähitellen vakiintunut Münchenin olutjuhlan perinteisiin ja lopulta sen ainoaksi olutlaaduksi.

cofHöllhuber ja Kaul pitivät itsestään selvänä, että kultainen Oktoberfestbier on Märzen-olutta siinä missä tummemmatkin variantit. Samoin sen luokitteli vuonna 1977 aiheesta ensimmäisen kerran kirjoittanut Michael Jackson. Amerikkalaiset, jotka toimivat tänä päivänä maailman puolivirallisina oluttyylien kategorisoijina, ovat ryhtyneet nyttemmin erottamaan Festbieriä omaksi, Märzenistä poikkeavaksi oluttyylikseen. Tämän erottelun mukaan Festbier olisi tuo moderni, kullanvärinen juhlaolut ja Märzen tummempi, perinteinen versio.

Minusta erottelu on tarpeeton. Jos Festbier rajataan tyylinä näihin vaaleisiin, nyky-Oktoberfestin inspiroimiin juhlaoluihin, niille jää todella kapea lokero vahvimpien Hellesien ja miedompien Heller Bockien väliin. Eikö oluttyylejä voisi erotella myös käyttötarkoitusten eikä aina pelkkien aistinvaraisten ominaisuuksien mukaan? Käytännössä osa Baijerin juhlaoluista on joka tapauksessa tyylilokeroiden välillä tasapainoilevia, vaaleahkoja tai miedosti punertavia, makean maltaisia oluita, joita sanoina kuvaavat ihan hyvin sekä Märzen että Festbier.

Weihenstephaner Festbier (5,8 %) ja Irlbacher Gäubodenvolksfest-Bier (5,6 %) ovat molemmat oktoberfestmäisen kullanvaaleita oluita. Weihenstephanin versio oli leipäisen maltainen, neutraali, miedon yrttisesti humaloitu, juhlaolueksi müncheniläisen kuivahko ja aavistuksen alkoholivivahteinen. Irlbacherista olin aluksi aistivinani kaalin aromin ja maun, joka joskus aloittelevien ulkomaisten lagerinpanijoiden yritelmiä leimaa. Hapankaali pysyköön lautasella, olut lasissa. Ei olut lopulta kuitenkaan varsinaisesti vihanneksinen ollut, olipahan Weihenstephaneriin verrattuna vähemmän sulkeutunut, makeampi, hedelmäisempi ja runsaampi. Jos useampi lasillinen pitäisi jompaakumpaa nauttia, valitsisin ehkä kuitenkin Weihenstephanerin. Mitään Baijerin parhaita tai kiinnostavimpia oluita nämä kaksi juhlajuomaa eivät ole, mutta hienoa, että Alko on välillä ottanut valikoimiinsa taas muutakin saksalaisjuhlien tuotteita kuin Münchenin vakiomerkkejä.