Nüetnigenough & belgocraft – ”perinteinen” ei riitä olutkulttuurin murroksessa

Brysselin keskustassa on pieni baari-brasserie nimeltään Nüetnigenough. Vaikeasti suuhun taipuva nimi tarkoittaa paikallisella hollannin kielen murteella kyltymätöntä ahmattia, sellaista, jolle mikään ei riitä. Söimme siellä sunnuntaina. Häränhäntälasagneni näytti niin mittavalta, että pelkäsin etukäteen jaksavani siitä vain puolet. Se oli kuitenkin niin hyvää, että minusta tuli juuri se ahmija, jonka mukaan paikka on nimetty. Tyhjensin lautasen ongelmitta.

Muistan Nüetnigenoughin suunnilleen kymmenen vuoden takaa, jolloin se oli uusi tulokas Brysselin baarikentällä. Silloinkin söin siellä jotain hyvää, vaikka en enää muistakaan mitä. Olutlista oli lyhyt ja miellyttävä, ja siitä oli melko helppo löytää jotain ruoan kylkeen sopivaa. (Myös ruokien valmistuksessa käytetään listan oluita.) Se on jäänyt mieleen, että tuolloinen olueni oli Aux Bons Vœux de la Brasserie Dupont, varmaan kyllä turhan tuhti olut ollakseen oikeasti ihanteellinen ruokajuoma, mutta liian hyvä ohitettavaksi.

Nyt olutlista oli erinäköinen. Siinä eivät enää olleet kärjessä klassiset trappistit, Rochefort, Orval, Westmalle tai muut. Niitä ei ollut listalla ollenkaan. Rehellistä tripeliä hädin tuskin löytyi, ja perus-witbierin kaivaminenkin pitkästä luettelosta oli haastavaa. Oluiden nimissä alkaa olla enemmän englantia kuin paikallisia kieliä, ja suuri osa niistä on tehty kollaboraationa amerikkalaisten tai skandinaavisten käsityöpanimoiden kanssa. Globaalin craft beer -kulttuurin piirteet erottaa kaukaa.

nuetnigBrysselin baareista ja olutystävällisistä ravintoloista osa tietysti hiihtää yhä eteenpäin perinteisellä tyylillä. Toisille ‟pertsa” ei riitä, vaan jo jonkin aikaa on menty luistelutekniikalla. Trappistit eivät  näissä paikoissa enää muodosta ylempää jumalallista kastia. Saisonit sekä lambicit ja muut tynnyrikypsytysviritelmät ovat vieneet luostarioluiden roolin belgialaisina kulttioluina, ja ne kelpaavat myös craft-junnuille. Vehnäoluihin ja muihin puolustuskyvyttömiin belgialaistyyleihin on usein luikerrellut Uuden maailman humalalajikkeita.

Tietysti kyse on osin panimopuolella vallitsevista trendeistä, jotka sitten välittyvät anniskelulaitoksiin (ja toisinpäin). Myös yksittäisen baarin listasta tämä näkyy – kunhan baari on itsensä etuvartioon laskevien joukossa. Nüetnigenoughin omistaja Olivier Desmet on ollut mukana pyrkimyksissä tuoda uudemman tyyppistä olutkulttuuria Brysseliin. Hän oli esimerkiksi yksi neljästä paikallisesta aktiivista, jotka lanseerasivat Belgian pääkaupunkiin olutfestivaali BXLBeerFestin, koska sieltä “puuttui kansainvälisesti arvostettu craft beer -tapahtuma”.

Puuttui varmasti, jos kansainvälisesti arvostetun tapahtuman puuttuminen tarkoittaa sitä, ettei kaupungissa ollut tapahtumaa, jossa saa ruotsalaista, espanjalaista tai italialaista IPAa. Puolet festarin oluista tuli näistä ja parista muusta maasta. Sellaista tapahtumaa Bryssel ei ehkä aiemmin ollut tosiaan kokenut tarvitsevansa. Tämäkin kuvastaa hyvin sitä, miten ajat muuttuvat. Ne ovat muuttuneet jopa Nüetnigenoughin olemassaoloaikana.

Belgian perinteet – mitä ne sitten ovatkin – eivät enää kaikille riitä. Osa perinteistä on siis yhä huippusuosittuja craft-piireissä niin Belgiassa kuin ympäri maailman. Niitä ovat juurevat hapanoluet, vaaleat maalaisoluet ja puutynnyrikuviot. Sen sijaan varsinkin makeammat luostarioluet, ja melkein mitkä tahansa tummat (ei-happamat) oluet ovat jossain määrin väistyneet. Monet niistä lepäilevät sivuraiteilla, jotka trendijunat ohittavat kaukaa.

Ennen oli ehkä enemmän belgialaisten määrättävissä, mitkä heidän oluistaan ovat kovaa valuuttaa myös kansainvälisesti. Nyt tämä määrittely tuntuu kulkevan ainakin osittain amerikkalaisten ja yleiseurooppalaisten mieltymysten kautta. Kun hapan vetää rapakon takana, se antaa vipuvartta myös belgialaisille hapanharrastajille. Heillähän on pitkine perinteineen kuitenkin yhä uskottavuutta hapanoluiden tekijöinä. Myös saison taisi ponnahtaa globaaliksi kulttiolueksi nimenomaan sen jälkeen, kun Jenkkilän olutpiirit innostuivat siitä.

sidingItse join Nüetnigenoughissa pari vuotta vanhan Pannepotin. Se on itse asiassa lähimpänä sitä, mitä Chimayn tai Rochefortin klassikot tarjoavat – länsiflaamilaista tumman vahvan oluen traditiota – ja siksi ehkä tylsähkö valinta. Olutlista on venähtänyt pitkäksi reilussa kymmenessä vuodessa. Lista on kyllä varsin monipuolinen, eikä minulla sen suhteen isompaa ongelmaa ole. Siellä täällä silmiin osuu hyväksi tuntemiani oluita. Hieman kuitenkin epäilyttää: onko happamien tai erilaisissa viinatynnyreissä kypsyneiden oluiden iso määrä enää tasapainossa muun kanssa? Miksen osaa luottaa, että englanniksi nimetyt oluet ovat sellaista, mitä Belgiassa haluan juoda?

Ratebeerin mukaan Belgiassa on nyt runsaat 500 panimoa. Näistä osa on tietysti kiertolaisia, jotka belgialainen vanhempi kaarti laskee panimoiksi vain pitkin hampain jos ollenkaan. Vaikka nekin poistaisi listasta, se olisi yli tuplasti pitempi kuin vielä vuosikymmen takaperin. Silti listasta on alkanut erottua reilu kymmenen panimoa, jotka näissä edistyksellisissä juottoloissa tulevat usein vastaan. Samalla lailla Ruotsista, Tanskasta tai Britanniasta törmää lähes aina samoihin ‟kanonisoituihin” käsityöpanimoihin, vaikka joka maasta löytyisi kymmeniä muitakin.

Aktiiviset, ulospäin katsovat ja markkinointi- ja verkostoitumistaitoiset panimot pärjäävät. Belgiaankin on näin syntynyt uusi craft-eliitti, joka on tietysti osittain samaa porukkaa kuin vanha bière artisanale -kerma. Dupont ja Cantillon ovat pitäneet asemansa tässä joukossa vanhoina isäntinä. Nuorempaa – mutta tyylikkäästi perinteitä ymmärtävää – polvea edustavat Brasserie de la Senne ja De Ranke, ehkä myös Struise ja Dochter van de Korenaar. Alvinne muistuttaa hyperaktiivisuudessaan Mikkelleriä, mutta sillä on oma panimo ja sekin nojaa osin perinteisiin.

Jos Belgian koko panimokentän toinen ääripää on melko konservatiivista ja paikallista, siihen toiseen ääripäähän asemoituu esimerkiksi Brussels Beer Project, joka tuli markkinoille muutama vuosi sitten brewdogmaisin elkein. Craft-panimo halusi tomuttaa olutkulttuuria ja puhkui itseään täyteen vallankumouksen ilmaa. Tunkkaiseksi julistetun vanhan tilalle haluttiin tuoda oma, uusi (Amerikasta kopioitu) sapluuna. Ne belgialaiset, jotka samastuvat kansainväliseen craft-heimoon mieluummin kuin paikalliseen pienpanimokenttään, kokivat sen ehkä raikkaana. Muista en tiedä.

Niinpä kysymys kuuluu taas: quo vadis, cerevisia belgica? Belgialainen olut, minne olet menossa? Pohdin aihetta Olutpostiin 4/2012 kirjoittamassani jutussa. Vilkaisin nyt tuolloista tekstiä ja yritin päättää, olinko silloin optimistisempi vai pessimistisempi kuin nyt. Ehkä molempia. Belgialaisen pienpanimomaailman amerikkalaistuminen on edennyt pitemmälle, minkä itse koen vähän tylsänä (tästä on tietysti monia näkemyksiä). Ulkomaisten trendien perässä juokseminen tuntuu turhalta, kun kotimaassakin olisi kehitettäviä aihioita. Eikö mikään riitä? Nüetnigenough hienona baarina ja ruokapaikkana ei muuten ole sinänsä turhautumiseni kohde, mutta se nyt päätyi mukaan tähän juttuun, kun siellä aloin asiaa taas miettiä.

Toisaalta panimo- ja baarikasvusto on kokonaisuudessaan tänä päivänä vielä rehevämpi kuin muutama vuosi sitten – niin Belgiassa kuin muissakin maissa. Sen suojissa voivat pärjätä myös ne, joihin auringonpaiste ei juuri nyt osu. Kiihtynyt craft beer -säpinä on saattanut tökkiä hieman eloa joihinkin urautumassa olleisiin puolivanhoihin panimoihin tai baareihin. Nämä ovat hyviä asioita. Toivottavasti räväköitynyt belgocraft muistaa silti huolehtia hieman nukkavierummista sukulaisistaan: perus-tripeleistä, tummista oluista ynnä muista. Ne kun aikanaan olivat innoittamassa myös amerikkalaisen käsityöoluen paradigmaa.

Mainokset

Kaksi panimoravintolaa, kaksi portteria

Joululomalla söimme ja joimme panimoravintoloissa. Tampereella kohteena oli Pyynikin Brewhouse, paikallisen pienpanimon oluiden ympärille rakennettu konsepti. Pääkaupunkiseudulla kävimme Espoon Fat Lizard -ravintolassa, joka sijaitsee muutaman sadan metrin päässä samannimisestä panimosta.

sdrOtimme molemmissa paikoissa annokset à la carte -listalta ja kyytipojaksi tietysti oluet, panimoravintoloissa kun oltiin. Olutvalintani oli Espoossa Backdrop Porter, joka oli ruokakauppavahvuisena lempeän paahteinen kumppani hampurilaiselle. Tampereella ajattelin, että otan vertailun vuoksi portterin täälläkin ja mielessäni oli etukäteen Pyynikin Vahvaportteri. Sitä ei ollut kuitenkaan saatavilla.

Join sen sijaan Two Broken Ribs Reindeer Moss Stoutin (8 %), jonka Pyynikki on tehnyt yhteistyössä portugalilaisen Post Scriptumin ja espanjalaisen In Peccatum -panimon kanssa. Mausteena on jäkälää, johon siis reindeer moss oluen nimessä viittaa. En nyt jaksa piitata siitä, onko stout eri asia kuin portteri, joten totean vain, että molemmissa panimoravintoloissa sekä purilaiset että portterit olivat oikein miellyttäviä kokemuksia.

­­Arvostan Fat Lizardin draivia, jolla ravintolaköyhään entiseen kotikaupunkiini on tuotu varman oloinen ruoka- ja olutpaikka. Bonuksena Aalto-yliopiston metroasema on aivan kivenheiton päässä. Alkuruokana söimme friteerattuja sirkkoja, jotka ovat hauskaa naposteltavaa. Eipä hampurilaisessakaan ollut mitään valittamista. Portteri oli tamperelaiseen verrattuna ehkä astetta tylsempi, vaikka vertailu on hieman epäreilu, kun vahvemmasta oluesta ehkä keskimäärin on helpompaa tehdä kiinnostava.cof

Pyynikin Brewhouse oli paikkana nyt mukavamman oloinen kuin aikaisemmassa olomuodossaan belgialaisena ravintolana. Sen ideoinut Hans Välimäki on edelleen jollain tavalla tekemisissä ruokapuolen kanssa. Hampurilaiseen otin tarjoilijan ehdotuksesta maksullisen lisä-gorgonzolan, ja burgeri olikin erinomainen. Kun tykkään tummista oluista ruokajuomina, myös jäkälä-stout toimi loistavasti. Pyynikin Käsityöläispanimolla tuntuu muutenkin olevan kova noste päällä, kun he ovat saamassa oluitaan Lidliin eri Euroopan maissa ja uudistavat paikallista läsnäoloaan Tampereella korttelioluilla.

cof

Panimoravintolat ovat hauskoja paikkoja, ja on hyvä, että niitä jälleen Suomeen syntyy. Niistähän kotimainen pienpanimomeininki 1990-luvulla lähti alun perin käyntiin. Fat Lizard ja Pyynikin Brewhouse ovat tyylilajiltaan aika erilaisia. Toinen on nykyaikaisen virtaviivainen ja tehokas, mutta silti kieltämättä miellyttävä. Toinen on historiallisesta miljööstään hyötyvä, pubimaisempi viihtymispaikka, jossa paikallinen opiskelijaporukka pelasi naapuripöydässä Tampere-tietovisapeliä. Kumpikin sopii sitä paitsi kuin nakutettu ympäristönsä luonteenomaiseen punatiiliarkkitehtuuriin.

cof
mde

Järvenpään Citymarketin sushi ja Brooklyn Sorachi Ace Saison

K-Citymarket Järvenpään Pöytäalhossa “myy Euroopan eniten sushia”, uutisoi Iltalehti aikaisemmin tänä vuonna. Tämä ja muut samanhenkiset uutiset ovat varmasti houkutelleet monet Kehä III:n eteläpuoliset sushin ystävät Järvenpäähän, ja niinpä sinne itsekin ajelimme täältä Helsingin kantakaupungista, jossa kai sushi-paikkojen tiheys sentään on Suomen suurin.

Kauppias Markku Hautalan tavoite on tehdä maailman paras sushi, ja hän onkin omien sanojensa mukaan esimerkiksi hankkinut kauppansa sushikeittiöön japanilaista huippuriisiä, jota yleensä ei Japanin ulkopuolelle myydä. Myös robottia, joka sushipaloja tuottaa, Hautala pitää maailman parhaana. Japanilaisten konetoimittajien mukaan Järvenpää myy kiloissa mitattuna enemmän tavaraa kuin kukaan muu tällä tavalla sushinsa tekevä Euroopassa.

cofJapanilaishenkistä olutta sushin kumppaniksi

Juoman valitsemiseksi Suomen parhaaksi väitetyn sushin kylkeen emme tällä kertaa tehneet mitään tuntikausien tutkimustyötä. Tyydyimme ensimmäiseen Google-hittiin, joka tuli hakusanoilla beer sushi pairing, ja siinä kärkisuosituksena oli vanha tuttu ja hyväksi havaittu Sorachi Ace Saison, Brooklyn Breweryn klassikko. Sitä ei ollut Järvenpään Cittarin Alkossa, mutta poimimme sitä paluumatkalla Viikin Prisman Alkosta.

Vuosikymmenen alussa kehitetty olut hyödyntää japanilaista Sorachi Ace -humalaa mutta on tyylilajiltaan belgialaishenkinen saison. Sekä Sorachi Ace että saison-tyyli ovat olleet 2010-luvun kuumia hittejä olutrintamalla. Vielä jokunen vuosi sitten maagiset sanat Sorachi Ace Saison olisivat nostattaneet oluthipsterin selkäpiihin maksimaaliset väristykset, mutta kaikki huumat haihtuvat tai arkipäiväistyvät ennen pitkää.

Olut on vaalea, 7,2-prosenttinen, ja sitä hallitsee Sorachi Ace -humalan tuoksu ja maku, jota on luonnehdittu muun muassa tillimäiseksi. Muistan ensimmäisen kerran, kun maistoin tätä olutta ja tätä humalaa, ja olihan se yllättävän erilainen kuin muut siihen mennessä kokemani oluet. Humalalajikkeen luonne – kai yhdistettynä johonkin saison-tyyppiseen hiivaan – vaikutti eksoottiselta, elegantilta ja ehkä juuri jonkin hyvän ruoan kumppaniksi sopivalta.

mdeOllaanko maailman parhaan sushin äärellä?

Valikoimaa oli Citymarketin tiskissä juuri sopivasti: mukaan mahtui vähän erikoisempiakin susheja, mutta turhaan kikkailuun ei ollut katsottu tarpeelliseksi lähteä. Jonossa oli meitä ennen tusinan verran ihmisiä ja jono eteni nopeasti. Kokosin haluamani sushipalat normaaliin take away -rasiaan. Jopa soijakastikkeen kauppias kertoo erikseen jostain metsästäneensä: se on tammitynnyreissä käynyttä ja vähäsuolaista.

Kala ja muutkin raaka-aineet ovat tuoreita, ja erityisesti riisi on napakampaa kuin muissa tietämissäni sushi-paikoissa. Maut ovat kaikin puolin kohdillaan. Japanissa en ole koskaan käynyt, joten sikäläistä sushia kokematta minun on helppo nostaa Järvenpään sushi kotimaisten kärkeen. Muualla syömissäni susheissa jokin kala on voinut olla joskus vielä maukkaampaa, esimerkiksi lohinigireissä. Kokonaisuus on kuitenkin Cittarissa niin kohdallaan, ettei mistään ole oikein aihetta valittaa.

Sorachi Ace Saison toimii sushien kyytipoikana hyvin. Humalan tillimäinen maku on luontevimmillaan kaliforniarullan kanssa, joka on ulkopuolelta kuorrutettu tuoreella tillillä. Näissä susheissa ei ole voimakkaita makuja, jotka riitelisivät oluen kanssa. Hienoista raaka-aineista huolimatta annokselle kertyy myös selvästi vähemmän kilohintaa kuin esimerkiksi kalliolaisessa lähipaikassamme – ehkä hypermarketin toimintalogiikan ansiosta – mutta se on eri tarina. Järvenpääläinen sushi osoittautui ainakin tämän kokeilun perusteella hypensä arvoiseksi.

DDR-portteri, Gose ja muut 80-luvun idän ihmeet läntisin silmin

Miltä Itä-Saksan olutmaailma näytti länsisaksalaisin silmin siinä vaiheessa, kun maailman merkittävin olutkansa oli elänyt lähes 40 vuotta kahdessa toisistaan eriytyneessä valtiossa? Yksi tapa katsoa näitä kauan sitten hälvenneitä jakolinjoja on tämän blogin lukijoille tuttu kirja Die Biere Deutschlands, jossa Wolfgang Kaul ja Dietrich Höllhuber kiersivät kotimaansa liittotasavallan sekä naapurimaa DDR:n panimoita ja ravintoloita 1980-luvun lopulla.

Kaul ja Höllhuber aloittavat DDR-katsauksensa toteamalla sen länsisaksalaisittain olennaisimman eron, että Itä-Saksassa olutta ei tarvinnut koskaan tehdä Reinheitsgebotin mukaisesti. He eivät kuitenkaan avaa tämän eron merkitystä sen pitemmälle kuin että monissa oluissa on “kemiallisia lisiä”. Riippuen määritelmästä voidaan ehkä sanoa, että jonkinlaisia panimoprosessia auttavia lisiä on ollut läntisissä puhtausmääräyksen mukaisissa oluissakin.

Armollisesti kirjoittajat kertovat, että DDR:n panimot valmistavat panimoprosessin teollistumisesta ja raaka-aineiden puutteista huolimatta monia oluita, “jotka ovat aivan juotavia”. Nyt kun kukaan meistä ei voi enää palata ajassa taaksepäin tekemään omia johtopäätöksiään, voi kysyä, onko tässä hieman nihkeässä arviossa läntistä kansallislisää. Vai oliko se jopa länsisaksalaiseksi aidosti harvinaisen myönteinen lausunto?

Ron Pattinson, brittiläinen oluthistorioitsija, joka vietti 80-luvulla aikaa Itä-Saksassa, sanoo näin: “Halveksunta, jota monet [länsisaksalaiset] osoittivat DDR:n olutta kohtaan – enimmäkseen heikompilaatuisiin panimoprosesseihin vedoten – oli epäreilua ja perustui paljolti ennakkoluuloihin … En ymmärrä, miten kukaan [idässä] saattoi juoda kalliita, valjuja [läntisiä] tuontioluita kun tarjolla oli maukkaita, paikallisia tuotteita … DDR:n olut yksinkertaisesti maistui paremmalta.” Vertailu ehkä koskee erityisesti arkisimpia massaoluita mutta on kuitenkin mielenkiintoinen.

Itäoluista esimerkiksi Radeberger, Wernesgrüner, Ur-Krostitzer Schweden, Sternburg Export Pils ja Sachsenbräu Spezial Deutsches Pilsner Vollbier läpäisevät Kaulin ja Höllhuberin seulan kelpo oluina. Sternburgin Deutscher Porter on heidän mukaansa “hyvin samettinen, ei liian makea Starkbier, jolla on hieno vaahto, ja joka on väriltään tummanruskea, miltei musta”. Oluella on pitkä jälkimaku, “joka vain jättää kitalaen yläosaan hieman epämiellyttävän makuaistimuksen”.

Saksin ja Thüringenin perinteitä

Kahdesta itäsaksalaisesta erikoisuudesta kirjoittajat jopa miedosti innostuvat. Toista niistä tekee Leipzigin pohjoisosassa talvella 1985–1986 avattu Alt-Leipziger Gosenschenke “Ohne Bedenken”. Ettekö ole koskaan kuulleet Gosesta, Kaul ja Höllhuber kysyvät lukijoiltaan, ja vakuuttavat, etteivät leipzigilaisetkaan olleet siitä kuulleet.

Gosen kohdalla on kysymys ohra- ja vehnäpitoisuudeltaan sellaisesta Weiβbieristä, jollaisena Berliner Weiβe tehdään. Panimoreseptiin emme ole tähän mennessä päässeet käsiksi; [ravintoloitsija] Lothar Goldhahn lienee varuillaan, ettei hänen Goseaan liian pian pystytä jäljittelemään. Gose muuten juodaan usein kuminaviinaryypyn kanssa tai, kuten makean ystävät, mustaviinimarjamehun kanssa. Tässäkin suhteessa ollaan lähellä Berliner Weiβea.

Ehkä leipzigilaisten kriittinen massa oli jo Gosen unohtanut, mutta kirjoittajat samalla korostavat sitä, että Lothar Goldhahn perusti henkiin herättämänsä oluttyylin yli sadan vanhan leipzigilaisen haastatteluihin. Hän oli jututtanut muun muassa panimomestaria, joka oli vuonna 1966 pannut viimeisen “alkuperäisen” Gosen. Kirjoittajat kutsuvat Gosea hennonhappamaksi olueksi ja toteavat (vanhempaan oluttyylin kuvaukseen vedoten) sen olevan kullanvärinen, hapokkaan täyteläinen, ruoansulatukselle edullinen ja janon sammuttava.

Gose_Ohne-Bedenken_Flickr_Bernd-Rostad-rajattu_CC-BY-2-0

Mainos Ohne Bedenken -ravintolassa. (Kuva: Bernd Rostad, Flickr.com, CC BY 2.0)

Pintahiivaolutta DDR:ssä ei enää käytännössä muutoin pantu, mutta ainakin yksi muu mielenkiintoinen poikkeus löytyi. Thüringenissä, Erfurtin eteläpuolella Singenin kylässä on entisen Itä-Saksan pienin panimo, Brauerei Schmitt. Wolfgang Kaul ja Dietrich Höllhuber pohtivat, miten se on saattanut pysyä hengissä perinteisenä perheyrityksenä, joka tarjoaa ruokaa kahtena päivänä viikossa ja keittää oluensa ikivanhoilla panimolaitteilla.

Tiistai on oluenpanopäivä. Silloin valmistetaan vaaleaa, vahvaa olutta, jonka maku on voimakkaan katkera. Panimoperheen ei tarvitse suorittaa käsityötään yksin, sillä kaikilta DDR:n alueilta tulee kävijöitä yhä uudestaan katselemaan toimitusta. Ja he saavat siinä ohessa tynnyristä oluen jos toisenkin, eihän sitä kuivin suin haluta olla, kun on kaukaa tultu. Kaikki tehdään niin kuin ennen sadoissa Thüringenin yrityksissä ja tässä suhteessa samanlaisessa Frankenissa.

Kahdeksan viikon jälkikäyminen tuottaa hienon hiilihapon ja kypsyneen maun, kirjoittajat kehuvat. He kutsuvat olutta Helles-termillä, mutta tosiaan erikseen mainitsevat, että hiiva on vanhaan tapaan pintahiivaa. Se “säilyttää meille viikko toisensa jälkeen palan 1700-lukua.”

Museopanimo Schmitt on edelleen olemassa. Höyryvoimalla toimivat laitteet ovat panimon nettisivujen mukaan peräisin 1800-luvun lopulta, jolloin vanhasta majatalosta tuli Schmittin perheen panimo, ja niiden kerrotaan yhä toimivan. Pullottaminen aloitettiin ilmeisesti 1930-luvulla, ja yritys sai pienenä, historiallisesti merkittävänä “mikroyrityksenä” säilyä valtiollisen panimojärjestelmän ulkopuolella myös kommunistiaikana.

Oluesta on vaikea sanoa paljonkaan käymättä paikan päällä, mutta ainakin Ratebeerin arvioijat olettavat sen olevan nykyisin pohjahiivaista Pilsneriä tai Landbieriä. Ehkä läntinen paine on Saksojen yhdistyessä pakottanut tähän? Toisaalta jos olut tehdään normaaliin saksalaistyyliin kylmissä lämpötiloissa, makueroa voisi olla vaikea havaita, olipa hiiva kumpaa lajia tahansa. Nykyisestä 800 hehtolitran vuosituotannosta suurin osa myydään yhä suoraan panimon omista hanoista.

Itäportterin ja Gosen myöhemmät vaiheet

Portteri, alun perin brittiläinen oluttyyli, jatkoi omituisia seikkailujaan sosialistisessa itäblokissa senkin jälkeen, kun se kaikkialta muualta paitsi Pohjoismaista oli kadonnut. (Tai stout, alun perin vahvan portterin nimi, oli korvannut porter-sanan miedon mustan brittioluen nimityksenä.)

Viime vuosisadan alussa saksalainen portteri saattoi olla noin 6–7 prosentin vahvuista. Ron Pattinsonin mukaan tämä oluttyyli säilyi erityisesti Itä-Saksassa ja katosi Saksojen yhdistymisen jälkeen. Jotkin idän panimot ovat ottaneet sen uudelleen valikoimiinsa myöhemmin, mutta osa näistä on melko mietoja ja Pattinsonin mukaan turhan makeita. Hän olettaa, että useimmat panimot tekivät sitä jo ennen toista maailmansotaa pohjahiivalla.

Katsoin huvikseni vuonna 2006 julkaistua Good Beer Guide to Germany -kirjaa nähdäkseni, minkä verran saksalaisporttereita oli tuohon aikaan tuotannossa. Ajattelin, että ajankohta on hyvä, koska 12 vuotta sitten amerikkalaislähtöiset craft beer -vaikutteet eivät vielä olleet rantautuneet kunnolla Saksaan ja tuoneet mukanaan angloportterin kertaustyylejä.

Löysin Saksan noin 1 300 panimosta yhdeksän portteria. Kuusi oli entisen Itä-Saksan alueella ja kolme Länsi-Saksan (ja näistäkin kolmesta yksi oli tuottajalta, joka omisti panimon myös Dresdenissä). Vahvuudet vaihtelivat 4,4% ABV:sta 10 %:iin. Mukana oli sekä uudehkoja panimoita että pitkän tien kulkijoita.

Jos saksalaisen portteriperinteen vähittäinen hiipuminen on tapahtunut melko huomaamatta, Gosen myöhemmät vaiheet ovat toista maata. Mikäli Wolfgang Kaul ja Dietrich Höllhuber olisivat vuonna 1988 kuulleet, että Gose on 30 vuotta myöhemmin yksi pienpanimoiden suosituimpia uutuustuotteita ympäri maailman, se olisi kuulostanut heistä yhtä mielikuvitukselliselta kuin marsilaisten laskeutuminen Maahan.

Gosen leviäminen mannertenväliseksi pienpanimotrendiksi 2010-luvulla on yleisen käsityksen mukaan paljolti edellä lainatun Pattinsonin syytä tai ansiota. Hän kirjoitti Gosesta blogissaan muutamaan otteeseen viime vuosikymmenen puolella ja innoitti seikkailunhaluisia panimoita tarttumaan tuntemattomaan oluttyyliin. Suolainen, kirpeän raikas maku on omiaan kesäterasseille. Saksalaiset tavat maustaa Gosea ja Berliner Weiβea mehuilla ja makusiirapeilla ovat muuntuneet nykypanimoissa muodiksi, jossa happamiin saksalaisvehnäoluihin lisätään usein jo valmistusvaiheessa marjoja ja hedelmiä.

Driftwood Brewing Gose-uh

Gose-olutta Kanadan länsirannikolta. (Kuva: Fil.AI, Flickr.com, CC BY 2.0.)

Malta: brittihistoriaa ja uusia oluttuulia

Pride of England, QE II, Plough & Anchor, Salisbury Arms, City of London… Pieni saarivaltio noin sata kilometriä Sisilian kärjestä etelään oli puolentoista vuosisadan ajan brittihallinnon alaisuudessa, ja sen huomaa yhä monista asioista. Yksi on baarien nimet, joista monet sekä pääsaari Maltalla että pienemmällä Gozolla ovat kuin suoraan entisestä emämaasta.

Saarten arkeen on jäänyt muitakin brittivaikutteita kuten vasemmanpuoleinen liikenne, suojateitä merkitsevät mustavalkotankoiset lyhdyt eli Belisha beaconit, sekä tietysti englannin kieli, jota lähes kaikki saarelaiset haastelevat oman maltan kielensä ohessa. Iltapäiväteetä on tarjolla The Phoenicia -hotellissa. Katukuvassa on myös yhä paljon vanhoja punaisia puhelinkoppeja, mutta emme selvittäneet, saako niistä enää yhteyttä ulkomaailmaan.

Marraskuun alku ei ole välttämättä huono aika Välimerellä vierailuun, koska kesähelteet ovat jo takanapäin, mutta viileän sateinen talvi ei ole vielä kunnolla alkanut. Pientä uhkapeliä ilmassa säiden suhteen kyllä oli. Enimmäkseen viikko oli aurinkoinen ja lämpötilat 20–25 asteen haarukassa, mutta sadekuurojakin saatiin ja ukkonen jylisi kerran.

cof
Ale
on maltalaisten veressä

Moniin maihin on saatu ensimmäisiä pintahiivaoluita vasta tämän vuosituhannen puolella, kun sitä ennen on juotu käytännössä pelkästään yleistä globaalia lageria. Malta ei kuulu näiden paikkojen joukkoon, sillä vaikka craft beer -ilmiö siellä onkin vielä hyvin nuori, maan pintahiivahistoria on muutoin pitkä.

Brittisotilaille oli aikoinaan saatava alea, joten Readingissa Englannissa toiminut Simondsin panimo perusti jo 1800-luvulla tehtaan myös Maltalle. Kokonaan paikallisia panimoyhtiöitä syntyi 1920-luvulla, ja niistä Farsons oli pääasiassa alen valmistaja ja Cisk teki lageria. Kaikki kolme panimoa toimivat nykyään yhtenä maltalaisyhtiönä nimeltä Simonds Farsons Cisk, kun taas brittiläinen Simondsin haara on jo aikoja sitten sulautunut kilpailijoihinsa.

Jos haluaa fiilistellä Maltan brittiläisellä oluthistorialla, yksi mainio paikka on suosittu pubi City of London, joka sijaitsee St Julian’sin eli maltalaisittain San Ġiljanin rantabulevardilla. Pubi on perustettu jo vuonna 1914, ja vaikka se ei varmasti kaikilta osin ole alkuperäisessä asussaan, siinä on mukavasti ajan patinaa.

City of London tarjoaa esimerkiksi Farsonsin Blue Labelia ja Strong Alea, jotka ovat mallasvetoisia puhtaita makro-aleja, enemmän amberin kuin bitterin hengessä. Matkaseuralainen tykästyi Hopleaf Pale Alen keveään raikkauteen, ja tuo olut on puolestaan Simondsin vanha brändi, joka elää nykyään vain Maltalla. Myös nyky-craftia pubin jääkaapeista löytyy jonkin verran, ainakin kalifornialais-berliiniläistä Stonea ja belgialaisia Triporteuria sekä Brussels Beer Projectin oluita.

cofKäsityöolut on rantautunut ja hakee muotoaan

Pääsaarelta poikkesimme pariksi päiväksi Gozon saarelle, jossa on toiminut kolme vuotta Maltan kenties aktiivisin käsityöpanimo, Lord Chambray. Sen perustaja on italialaislähtöinen Samuele d’Imperio. Siinä missä se valtavirta-craftin hengessä tekee myös IPAa, panimon lähestymistavassa on samalla jotain italialaista. Esimerkiksi heidän Flinders Rose -oluensa on “gosen inspiroima” ja sisältää gozolaisia kapriksenkukkia, siis äärimmäisen paikallista raaka-ainetta.

Raaka-aineiden paikallisuus oli tärkeä elementti myös Winter Alessa, josta maistoimme viime vuoden versiota – uusin oli tulossa hanoihin vasta myöhemmin tänä vuonna. 8-prosenttinen tumma talviolut muistutti maultaan belgialaisia jouluoluita appelsiinimaisine sivumakuineen, mutta paikallisväriä toi carob honey (johanneksenleipäpuun medestä tuotettu hunaja).

Panimon taproomissa käydessäni testasin toista kausiolutta, syksyksi tehtyä Nebulaa, joka oli 5,9-prosenttinen brown ale ja siinä makua tuomassa paikallinen villifenkoli sekä viskimaltaat. Mainio, juotava keskitumma olut, joka panimolla laskettiin cask-pumpun näköisellä vempaimella ja hiilihappo olikin miellyttävän pehmeää. Lord Chambrayn miedompia oluita oli pulloissa saatavana siellä täällä ympäri saaria, kuten Gozon ja Maltan välisellä lautalla, jossa joimme Special Bitterit.

cofMaltan pienpanimot on toistaiseksi laskettavissa yhden käden sormin, ja näistä muista The Phoenix Raw Beerin portteria tuli maistettuakin. Myös Strettan olutta mainosti jokin ravintola, jonka ohi kuljimme. The Brew on saaren ainoa panimoravintola, ja se sijaitsi parin korttelin päässä hotelliltamme Slieman rantakadulla. Siltä maistoin 6-prosenttista golden alea, jossa oli belgialaisen voimakkaita sävyjä. Matkaseuralainen otti jenkkihumalaisen pilsnerin, joka oli Valletta 2018 -vuoden eli Euroopan kulttuuripääkaupungin “virallinen olut”.

Vanhojen ja vähän uudempienkin kaupunkien kujilla

Maltalla on monenlaisia rantalomaresortteja ja luontokohteita, mutta suuri osa saaresta on lähes katkeamattoman kaupunkimosaiikin peitossa. Hienot muinaiset kadut ja linnakkeet vuorottelevat uudempien esikaupunkien ja hotellikeskittymien kanssa. Aloitimme lomaviikon Sliemasta, jossa hotellin parvekkeelta oli näkymä suoraan pääkaupunki Vallettaan.

Vanha, korkeiden muurien ympäröimä Valletta lahden vastarannalla oli varsinkin iltavalaistuksessa hyvin vaikuttava näky. Sliema ja St Julian’s itse ovat rantojen puolelta korkeiden hotellien ja liikerakennusten saartamia, mutta esimerkiksi Sliemassa niemen sisäosasta löytyy aidomman oloisia maltalaisia katuja mataline taloineen ja koristeellisine puuparvekkeineen.

Yksi etappi oluenystävälle Slieman sisäosissa on kaupunginosan vanhin pubi Hole in the Wall. Kyseisessä kulmauksessa on ollut jonkinlainen baari vuodesta 1922. Nykyinen interiööri on viihtyisä vaikka ei kovin vanha. Baari ei isottele suurella craft beer -valikoimalla, mutta maltalaisten perusmerkkien ulkopuolelta löytyi kuitenkin sitä sun tätä: esimerkiksi Brasserie de la Senneä Brysselistä ja AleBrowaria Gdańskin alueelta Puolasta. Osoite on 31 High Street, eli 31 Triq il-Kbira. Tähän Maltalla kannattaa varautua: osoitteet kirjoitetaan usein englanniksi netissä ja matkaoppaissa, ja sitten kadunkulmissa ne ehkä lukevat vain maltan kielellä.

Myös The Jack of All Trades (22 Triq Mons. G. Depiro) näytti ulkoa päin hauskalta pubilta mutta oli kiinni sinä iltana, kun Slieman kaduilla vaeltelimme. Jos taas Sliemassa kaipaa ruokapaikkaa, josta annosten kylkeen saisi muutakin olutta kuin Cisk Lageria, vaihtoehtoja Vallettan puoleisella rantaraitilla ovat ainakin edellä mainittu panimoravintola The Brew (74 Triq ix-Xatt) ja Hammett’s Gastro Bar (33/34 Tigné Seafront).

Vallettasta löytyy saaren parhaana pidetty craft-baari 67 Kapitali (67 Triq l-Ifran), jossa oli pääkaupungissa viettämiemme päivien aikana tarjolla ainakin ruotsalaista, tanskalaista, italialaista, belgialaista ja maltalaista käsityöolutta. Erityisesti omaan makuuni oleva baari oli puolestaan Wild Honey (127 Triq Santa Luċija), koska sillä oli melko huomattavakin belgialaisten oluiden valikoima jääkaapissaan.

cofOlutreittien ulkopuolelta

Valletta on kaupunkina ehdottomasti yksi näyttävimpiä, joissa olen käynyt. Jyrkät mäet, joiden portaikoissa on ravintoloita ja baareja – kuten nyt Wild Honey – laskeutuvat värikkäiden parvekkeiden rivistöinä kohti merta. Vaikka kaupunki on pieni, tallatuimpien reittien ulkopuolella on vielä vähän rapistuneitakin sivukatuja ja niillä vanhoja kauppoja ja kuppiloita, joissa näkyy lähinnä paikallisia. Majapaikkamme omistaja oli syntyperäinen vallettalainen ja kertoi, että kiinteistöbuumi on vähitellen muokkaamassa kaupunkia turistien ja sijoittajien ehdoilla, eikä vanhoilla paikallisilla ole pian välttämättä enää varaa asua siellä.

Maltaa 1500–1700-luvuilla hallinnut johanniittaritarien veljestö rakensi Vallettan pääkaupungikseen barokki-ihanteiden mukaan, ja niin vanhalta kuin kaupunki nyt vaikuttaakin, se on yksi maailman ensimmäisiä alusta alkaen suunniteltuja kaupunkeja ruutukaavoineen. Ritarien ensimmäinen pääkaupunki Vittoriosa (malt. Il-Birgu) suuren sataman vastarannalla on toista maata. Siellä kannattaa poiketa Vallettasta käsin lautalla, jolloin näkee sataman koko hienoudessaan. Vittoriosan keskiaikaisesti kiemurtelevat kadut keskusaukio Misrah ir-Rebhan takana ovat taas tyypillistä vanhaa Maltaa. Ravintola dCentren terassilla söimme mahtavat hummeri- ja langustiinipastat.

Maltan hyviin puoliin kuuluu toimiva joukkoliikenne, jonka saarten suuri väentiheys mahdollistaa. Niinpä Vallettasta käsin on kätevää käydä vaikka Mdinassa, joka oli ennen ritarien tuloa Maltalle saaren keskeinen kaupunki ja linnoitus saaren sisäosassa. Myös Gozon saarella vierailu onnistuu busseilla, ensin Iċ-Ċirkewwaan ja siitä lautalla yli. Lauttarannasta pääsee jälleen jatkamaan Gozon omilla busseilla pääkaupunki Victoriaan (malt. Ir-Rabat) tai muihin saaren paikkoihin.

Valtava linnoitus kohoaa myös Victorian yllä, ja onneksemme se näkyi suoraan huoneemme ikkunasta. Vaikka linnoitus ei ollut Mdinan tapaan osa elävää kaupunkia vaan enemmänkin museo, siellä pääsi kuitenkin kiertelemään myös myöhään illalla, eli ilmeisesti portteja ei yöksi suljettu. Aution linnan muureilta oli pimeän aikaan komeaa katsella ympäri hiljaista saarta. Alhaalla kaupungissa tunnelmallinen Pjazza San Ġorġ on muutaman pikku baarinsa voimin Victorian “yöelämän” keskus, ja mainiota maltalaista ruokaa löytyy myös ympäröiviltä kaduilta esimerkiksi Maldonadosta (18 Triq Mons. Lwigi Vella) tai Café Jubileesta (8 Pjazza l-Indipendenza).

cof
dig
cof
cof

Sessio #9: Taybeh, Länsirannan ensimmäinen panimo

Olutblogien kuukausittaisten yhteispostausten eli Sessioiden aiheena oli tällä kertaa “odottamaton olutmatka”. Täältä löytyy Sessiota isännöivän Helppoa juotavaa -blogin avauspostaus ja lyhyt johdatus aiheeseen.

Oma odottamattoman olutmatkan kohteeni sijaitsee kukkulalla noin 20 km Jerusalemista koilliseen, muutama kilometri hallintokaupunki Ramallahin ulkopuolella Länsirannalla. Vierailusta paikan päällä on vierähtänyt vuosia, mutta Taybeh tuli nyt tätä sessioavausta lukiessa kuitenkin mieleen ensimmäisten ajatusten joukossa.

Taybehin kylän panimo eli Taybeh Brewery (مخمرة الطيبة) ei tosin tuolloin tullut meille aivan sataprosenttisena yllätyksenä, koska päiväretki Jerusalemista käsin oli sovittu etukäteen.

Taybeh_Seetheholyland_Flickr_cc-by-sa-2-0

Olen onnistunut vuosien varrella hukkaamaan Taybehista itse ottamani valokuvat. Tämän kuvan lähde: Flickr.com (Seetheholyland), CC BY-SA 2.0.

Odottamaton paikka Taybeh joka tapauksessa oli, siitä ei ole epäilystä. Kävimme esimerkiksi vanhassa talossa, jonka joidenkin osien sanottiin olevan kahdentuhannen vuoden ikäisiä. Talon sisällä oli kotieläimille muinoin rakennettu matala talli, jonka seimi oli todennäköisesti samanlainen kuin se, johon vastasyntynyt Jeesus Betlehemissä laitettiin. Vierailu kylään on sukellus historiaan, mutta kylän talot ovat silti enimmäkseen moderneja, kuten panimon omistajienkin talo.

Taybehin asukkaista jopa 90 prosenttia on kristittyjä, joilta uskonto ei kiellä alkoholin juontia. Vuodesta 1994 toimineen panimon perustajat, Khouryn veljekset Nadim ja David, olivat asuneet aiemmin parikymmentä vuotta Yhdysvalloissa ja oppineet oluentekoa siellä.

Panimon nykyisestä muutaman tuhannen hehtolitran vuosituotannosta suuri osa nautitaan kylän ulkopuolella, muualla Länsirannalla sekä Jerusalemissa. Taybehin olutta on saatavana myös Tel Aviv–Jaffasta sekä paikoitellen muualta maailmasta, erityisesti Yhdysvalloista. Sitä tehtiin lisäksi ainakin takavuosina lisenssillä Belgiassa joitain määriä eurooppalaisia jakelukanavia varten.

Khouryt kuuluvat nykyisin olutpuuhiensa ohella Palestiinan muutaman merkittävän viinintuottajan joukkoon. He perustivat panimon kylkeen viisi vuotta sitten viiniviljelmän. Nadim Khoury ei ole peitellyt viinibisnekseen lähtemisen erästä motiivia: palestiinalaiset haluavat kilpailla Länsirannan siirtokuntiin perustettujen viinifirmojen kanssa.

Kun kävimme Taybehin panimolla keväällä 2010, Maria Khoury esitteli meille tiloja ja panimolaitteistoja ja kertoi yrityksen toiminnasta. Hänen miehensä on perustajaveljeksistä toinen, David. Khouryt ovat panimostaan monestakin syystä ylpeitä, ja uusin näistä syistä on panimomestarina pari vuotta toiminut Madees Khoury, ensimmäinen nainen tässä ammatissa Palestiinassa ja Nadimin tytär.

Taybehin vaalea saksalaistyylinen lager oli paikan päällä nautittuna mainio janon sammuttaja. Jos ei ole mahdollisuutta käydä Länsirannan puolella, virkistävältä se maistuu myös Jerusalemin legendaarisen American Colony -hotellin terassilla. Tuohon aikaan panimolla oli vaalean oluen lisäksi vain toinen olut, tumma lager. Sittemmin valikoimaan on tullut Madeesin myötävaikutuksella muitakin oluttyylejä kuten amber ale, IPA ja hapanolut. Näistä mitään en ole maistanut.

Taybeh ei ole myöskään enää Länsirannan ainoa panimo. Birzeitissä toimii hieman samantyylinen kolme vuotta sitten perustettu pienehkö tuottaja, joka myy oluitaan Shepherds-brändillä, ja tänä vuonna Betlehemin lähistöllä on nähty jälleen uusi tulokas. (Ratebeer tosin laskee palestiinalaisiksi panimoiksi myös kaksi israelilaisten siirtokunnissa toimivaa panimoa.) Helppoa palestiinalaisten omilla panimoilla ei aina ole: milloin vesi on poikki, milloin rajamuodollisuudet hankaloittavat kuljetuksia. Sitkeästi nämä yrittäjät kuitenkin karuilla kukkuloilla oluitaan keittävät, ja uuden käsityöoluen trendikkäille aalloillekin on onnistuneesti noustu surffailemaan.

Olutkoiran Oxford, osa I

Seisoimme Lamb & Flag Passagen porttikäytävässä pitämässä sadetta, kun taaksemme kertyi meitä nuorempi ja äänekkäämpi seurue, joka vaikutti olevan jonkinlaisella Oxfordin kierroksella. Portista näkyi St Giles -kadulle, jonka takana siinsi yksi kaupungin pienimuotoisista nähtävyyksistä. Tunnetussa kyltissä sen ulkoseinällä kotka kannattelee kynsissään pikkulasta.

‟Hei, eikö tuolla ole se pubi, jossa J.K. Rowling kirjoitti sen kirjan, oliko se Taru sormusten herrasta?” yksi porukasta heitti.

oxford lamb and flag passage (1)Jos olisin Oxford-opas ja joku kierroksella kysyisi tuon kysymyksen, selkäytimestä voisi ensin päästä pitkä äänetön ei-ei-ei-ei, mutta jotenkin oikeilla jäljillä kysyjä kyllä on tarkemmin ajatellen.

J.K. Rowling kirjoitti läpimurtokirjaansa istuessaan kahvilassa, ei pubissa. Ja ei Oxfordissa vaan Edinburghissa. Kirja oli Harry Potter ja viisasten kivi, ei Taru sormusten herrasta.

Mutta pubi, jota kysyjä osoitti, oli todellakin The Eagle & Child, jossa J.R.R. Tolkien (ei Rowling) istui yliopistokollegojensa kanssa ja luki joskus ääneen otteita tulevasta kirjastaan Taru sormusten herrasta. Hän ei tiettävästi kirjoittanut sitä pubissa istuessaan, ja joka tapauksessa tämä tapahtui 1940-luvulla, toinen 1990-luvulla.

Oxfordin kadut ja talot ovat ilman tätäkin tulvillaan yhteyksiä kirjallisuuteen. Tolkien ja ystävänsä, Narnia-kirjailija C.S. Lewis, paistattelevat kirjakauppojen ikkunoissa ja turistikierrosten mainoksissa. Professorikaverusten lisäksi oxfordilaisia olivat myös esimerkiksi dekkaristi P.D. James, scifi-mies Brian Aldiss ja tv-komisarioiden Morsen ja Lewisin kirjallinen isä Colin Dexter. Ihmemaan Liisasta tunnettu Lewis Carroll opetti yliopistolla ja asui Oxfordissa, samoin Iris Murdoch.

Näiden lisäksi kymmenet brittikirjailijat tietenkin elelivät Oxfordissa opiskeluvuosinaan. Tunnetut nimet Philip Pullmanista Dorothy Sayersiin sijoittivat kirjojaan yliopistokaupunkiin sen jälkeenkin. Rowlingilla ei taida olla muuten Oxford-yhteyksiä, mutta Harry Potter -sarjan kuvitteelliseen Tylypahkan velhokouluun sijoittuvia Potter-elokuvien kohtauksia on kuvattu jonkin verran täällä.oxford white horse ulkoa (4)

Oxfordin pubien ja erilaisten kirjallisten hahmojen väliset yhteydet eivät toki lopu Tolkieniin ja Eagle & Childiin nekään. Esimerkiksi Morse-kirjojen maailmaan pubit kuuluvat erottamattomasti, ja Morse- ja Lewis-fanien kotipesä tuntuu olevan historiallinen The White Horse -pubi Broad Streetillä. White Horse on kiireisinä vuorokaudenaikoina suosittu, ja pienenä ja kapeana pubina ahdas, mutta kun nyt kävimme illan viimeisellä aukiolotunnilla, paikassa oli väljää.

White Horse ei nimestään huolimatta ole sidoksissa samannimiseen panimoon, joka toimii noin 15 km päässä Oxfordista. (Toinen Oxfordin pubi, Royal Blenheim, sen sijaan on.) Panimon Wayland Smithy -olutta tälläkin pubilla kyllä oli hanassa, ja se oli 4,4 % vahvuudestaan huolimatta melkein Burton ale -maisen tanakka punertava – ja panimon vakiovalikoiman vahvin – real ale. Mainio olut, jota siemaillessa seinien lukuisat Morsen ja muiden hahmojen kuvat eivät luoneet turhaa turistitunnelmaa, vaan paikka oli kaiken kaikkiaan sympaattinen ja perinteikäs pikku pubi.

Real ale uudelleen kurimuksessa

Oxfordin reissullamme oli kaksi tarkoitusta. Ensimmäinen tuskin yllättää: real alen nauttiminen. Vaikka Helsingissäkin on kunnioitettavia baareja, joissa brittierikoisuutta on jatkuvasti tarjolla, tunnelma ja valikoima sen kotikentällä on silti eri luokkaa. Toinen tarkoitus oli käydä katsomassa Bodleian Libraryn Tolkien-näyttely, joka on muuten vielä tämän viikon loppuun esillä Oxfordissa ennen siirtymistään New Yorkiin. Siitä lisää tämän postauksen jälkimmäisessä osassa.

Real ale (tai teknisemmältä nimeltään cask ale) on erikoinen otus, sillä vaikka Britannian kukoistava pienpanimokenttä perustuu paljolti sen 1970-luvulla alkaneeseen renessanssiin, juuri nyt tällä oluttyypillä ei mene kovinkaan hyvin. Laadunvalvoja Cask Marque julkisti joitakin päiviä sitten vuotuisen Cask Reportinsa, jonka mukaan cask-oluen suosio on jälleen suistunut jyrkkään laskuun.

Eturivin olutkirjoittajista muun muassa Martyn Cornell, Matthew Curtis ja raportin taustatutkimusta tehnyt Pete Brown ovat kommentoineet asiaa blogeissaan. On ällistyttävää, että cask-oluen volyymi vähenee samalla kun käsityöoluen suosio samaan aikaan kasvaa. Faktojen tasolla tässä ristiriidassa ei olisi mitään huolestuttavaa, koska mikäänhän ei estä tarjoilemasta vaikka kaikkein muodikkainta New England IPAa cask-versiona.

Ongelma on paljon mielikuvien puolella. Brittikuluttajien assosiaatioissa cask on Pete Brownin mukaan vanhojen miesten juoma – laadukkaana ja maukkaana koettu, mutta toisaalta myös (liian) vahvana, katkerana ja tummana. Monet arvostavat mutta eivät juo sitä. Oikeasti cask ale ei tietenkään ole sen tummempaa, vahvempaa tai katkerampaa kuin mikään muukaan olut – kyse on vain anniskelutavasta. Raportista kävi myös ilmi, että kuluttajien enemmistö joisi oluensa mieluummin kylmempänä kuin mitä cask-oluen ihanteellisena lämpötilana pidetään, ja toisaalta, että suuri osa pubeista samaan aikaan tarjoaa sen ihannelämpöä lämpimämpänä.

Toinen selkeä caskin ongelma onkin imagon ohella laatu. “Miten on mahdollista, että lähes 50 vuotta Camran perustamisen jälkeen en edelleenkään voi vakuuttua, että saisin laadukasta cask-olutta useimmissa pubeissa?” kysyy Martyn Cornell. Pulman taustalla on Cornellin mukaan muun muassa se, että monesti kukaan pubin henkilökunnasta ei ymmärrä mitään cask-oluesta, tai ei välitä tai edes erityisemmin pidä siitä.

Cornell heittää kysymyksen, kannattaako caskia edes myydä muiden kuin niiden, joille asia on lähellä sydäntä. Laadun kannalta kipupisteenä on vaihtuvuus, varsinkin nykyään, kun asiakkaat odottavat pubeilta laajaa hanavalikoimaa. Jos cask-oluita on useammassa hanassa, mutta pubi ei saa niitä menemään hanoista kaupaksi niin nopeasti, että oluet säilyisivät tuoreina, kannattaisi pitäytyä yhdessä tai kahdessa. Cask-astia pitäisi saada tyhjäksi kolmessa päivässä.

On todella mielenkiintoista – kuten Matthew Curtis puolestaan toteaa – että cask ale ei ole brittiläisessä olutuniversumissa se kallein ja erikoistunein olutvaihtoehto, vaikka niin voisi minun tyyppisteni olutkirjoittajien jutuista kuvitella. Se on päinvastoin normaalin brittipubin halvin olut. Selvästi hintavampaa on amerikkalaisvaikutteinen craft beer (joka siis voi olla myös tarjolla caskista), mutta myös aivan tavallinen hana-lager on cask alea kalliimpaa. Tämä on todella nurinkurinen ja epäedullinen tilanne.

Ruusussa ja kruunussa

Onnistuin tällä Oxfordin-reissulla maistamaan laskujeni mukaan kahtatoista cask-olutta. Aina aikaisemmin, kun olen jossain testannut useamman cask- eli real alen lyhyen ajan sisään, yksi lasillisista on ollut jollain tavalla velttoa tai jopa epäpuhtauksien pilaamaa. Tällä kertaa värisuora oli täydellinen: vaikka kaikki Oxfordissa juodut oluet eivät olleet erityisen jännittäviä tai maailmaa mullistavia, kaikki olivat hyvässä kunnossa ja parhaat todella erinomaisia.

Matkan muisto pitää siis mielialan korkealla, vaikka viime päivinä on saanutkin lukea monenlaisia tuomiopäivän ennustuksia cask-kulttuurille. On ehkä hyvä muistaa, että vaikka joskus tulevaisuudessa cask ei enää olisikaan Britanniassa niin universaali ilmiö kuin se on viime vuosikymmenet ollut, sillä on kuitenkin miljoonapäinen ihailijajoukko – panimomestareista olutjärjestöaktiiveihin ja tavallisiin sukan- ja oluenkuluttajiin. Tämä arvostus ja osaaminen tuskin hetkessä hupenee.cof

Paras pubi- ja olutkokemus tällä kertaa oli The Shotover Brewing -panimon Scholar (4,5 %) The Rose & Crownissa. Panimo toimii vain noin kilometrin verran kaupunkialueen ulkopuolella, eli paikallisesta laatutuotteesta on jälleen kyse. Viittä mallasta ja viittä humalalajiketta sisältävä bitter tarjoili tumman appelsiinimarmeladista, moniulotteista makua ja maltillista katkeruutta. Olut laskettiin normaalin suorareunaisen pint-lasin sijaan pyöreään kahvalliseen tuoppiin.

Olin kävellyt Rose & Crowniin Pohjois-Oxfordiin jo aamupäivästä pian pubin ovien avauduttua. Tuskin mikään olutmaailmassa on sen hienompaa kuin rauhallinen pubi, jossa edellisen illan tomut vielä laskeutuvat auringonsäteillä ja isäntä tai emäntä vaihtaa kanssasi pari sanaa laskiessaan täydellistä tuoppia. Sen jälkeen saat jatkaa juttua tai istua itseksesi, ottaa olutkirjan hyllystä ja selailla sitä, tutkailla seinille unohtuneita vanhoja olutmainoksia tai vain keskittyä itse asiaan, tuopin sisältöön. Kiire on jäänyt oven ulkopuolelle.mde

(Oxford-raportin toinen osa luvassa pian…)