Virkavapaan sivistynyt olutvalikoima :-)

Ajattelin kirjoitella kesän koittaessa taas jotain Kallion olutpaikoista. Kotikaupunginosani on varmasti yksi Suomen baaritiheimpiä alueita. Tarkkaa määrää on hankalaa sanoa, koska rajanveto olutbaarien ja ruoka- tai viinipaikkojen välillä on veteen piirrettyä, ja osa paikoista myös aina ajoittain vaihtaa luonnetta.

Juuri tällä viikolla Helsingin Uutiset kertoi miehestä, joka on käynyt oluella sadassa Kallion baarissa. Siinä hommassa on tarvittu luovaa määritelmää “Kalliolle”, ja useinhan Kallioon henkisessä mielessä – ei maantieteellisessä – luetaan ainakin Alppiharjun osia, joskus muutakin. Karkealla matematiikalla saan itse laskettua ainakin 50–60 olutpainotteista baaria jo pelkästään Kallion kaupunginosasta ja viereisestä Harjusta. Ei siis selkeitä ruokaravintoloita, kahviloita tai viinibaareja. 

Kotitaloani lähin baari noin 150 metrin etäisyydellä on Kaarlenkadulla, Virkavapaa. Saman paikan entisiä nimiä ovat ainakin Exodus, Kallion Kukko ja Rybar. Varsinkin aikaisempien inkarnaatioiden aikoina baarin edustalla leijui usein mehevä hampun tuoksu. Nykyinen Virkavapaakaan ei erityisen keskiluokkaistuneelta näytä, vaan jotain entisistä säröistä on tallella jo ulkoa päin katsoessa.

Huomioni onkin kiinnittänyt Virkavapaan ulkomainos, jossa seisoo hymiön kera: Meillä on sivistynyt olutvalikoima. Tervetuloa 🙂. Mainos ei vaikuta pelkältä vitsiltä, vaikka leveässä hymynaamassa on luultavasti pientä itseironiaa. Piti siis mennä sisään ja selvittää, mitä sivistyneeseen olutvalikoimaan Kaarlenkadulla vuonna 2022 kuuluu.

Kylmäkaapissa on monenlaista pulloa, selkeästi vähän isompi rivistö kuin Kallion perusbaarissa edes tänä päivänä olisi välttämätöntä. Joitain belgialaisia löytyy, jotain muistakin maista. Silti mistään trendibaarista ja huikeasta craft beer -valikoimasta ei voi puhua – ei lähellekään. Missä siis menee sivistyneisyyden raja? No tässä:

Olutkoira: “Voisin ottaa yhden Duvelin.”

Baarihenkilö: “Ookoo. Kumman Duvelin?”

Olutkoira: “Ton vaaleanvihreän. Tripel Hopin.”

Istun siis tyytyväisenä Duvel Tripel Hopiani siemaillen ja katselen ympärilleni. Screenillä Suomi rökitti totaalisesti jotain vähäisempää jääkiekkomaata, taisi olla Iso-Britannia. Baarin soundtrack oli jonkinlaista alt-rock- tai grunge-linjaa, tyyliin Jane’s Addiction, Mad Season ja uudemmat samanhenkiset aktit.

Harmaaksi maalatut seinät ja kuparilankalampunvarjostimet kielivät siitä, että Virkavapaata on yritetty ehkä hilata jossain vaiheessa hieman BrewDog-baarien tyyppistä charmia kohti. Seinälle maalattu teos, jossa jääkarhu, tiikeri ja muutama muu eläin juovat vettä teollisuuslaitosten viereisestä altaasta, sopii ehkä samaan designiin. Sen sijaan valokuva, jossa Putinin, Trumpin, Kim Jong-Unin ja Xi Jinpingin päät on photoshopattu rap-artistien vartaloihin, ei ihan istu samaan tyylilajiin.

Seinillä roikkuu skeittilautoja ja johonkin kohtaan on teipattu ystävällinen kehotus “Pliis, pidetään seinät puhtaina”. Lautapelejä on runsas kattaus, kun taas selvästi niukempi kirjavalikoima ulottuu Ilmo Lounasheimon Kehän sankarit -nyrkkeilykirjasta Lawrence Durrellin Liviaan. Kantispöytä kyselee naispuoliselta baarihenkilöltä tämän lempibändiä, mutta saa pitkällisen sananvaihdon jälkeen vastaukseksi bändin sijaan lempikoripallojoukkueen. Pöydissä ja muissa kalusteissa on jo vanhan baarin patinaa, ja ylipäätään koko sisustus on onnistunut sulauttamaan muutaman vuoden takaisen muovisemman vaiheen takaisin rönttöiseen yleisilmeeseen.

Tulisinko tänne, jos viettäisin virkavapaata, vuorotteluvapaata tai jotain muuta satunnaista sapattia? Ehkä, jos haluaisin irrottautua hetkeksi hetkisestä ulkomaailmasta ja vaikka kirjoittaa jotain iltapäivällä rauhallisessa ympäristössä. Tosin siihen voisi löytyä hiljaisempiakin baareja. Parhaiten tämä paikka sopisi kuitenkin villimpää baari-iltaa edeltävään zen-tyyliseen käynnistelyyn, ilman tulostavoitteita tai huolta huomisesta. Ei sillä että näillä ikävuosilla sellaisia tilanteita enää usein tulisi eteen.  

Turku, vappuviikonloppu 2022

Kaksi vuotta pandemiaa on nyt ilmeisesti takana päin, jos mittarina käytetään kasvomaskien määrää Turun vappuhulinoissa – en tainnut nähdä yhtä ainutta, edes vappunaamaria. Eipä niitä kai itse juhlan tiimellyksessä käytettäisikään, kun juomaa pitää nostaa huulille tämän tästä. Suojautuminen oli kuitenkin lopetettu myös kaupoissa, liikennevälineissä ja muissa julkisissa tiloissa. Näin se taitaa olla paljolti jo Helsingissäkin.

Tunnelma oli korkealla Turun keskustan erilaisissa bilekeskittymissä eilen ja tänään. Ilmapallot, haalarit, ylioppilaslakit ja serpentiinit värjäsivät Aurajoen rannat kirjavaan vappuasuun. Itse yritimme hieman vältellä ruuhkaisimpia paikkoja – ei enää niinkään koronahuolten takia vaan siksi, että olimme reissanneet Turkuun viettämään ylipäätään viikonloppua eikä riekkumaan vilkkaimmassa vappuhumussa.

Vappuaaton alkuillasta esimerkiksi Kerttulin Kievari oli varsin rauhallinen, vaikka paikka sijaitsee vain parin kadunpätkän päässä tuomiokirkolta. En ollut ennen käynyt tässä klassikkopubissa, joka jo iät ja ajat on palvellut uskollista yleisöään tavallisen 50-luvun kerrostalon alakerrassa. Kyllä Kerttulin olohuonemaisen baaritilan pöydät melkein täynnä olivat, mutta haalarikansa ja muut vapputorven töräyttelijät seikkailivat muualla. Join Ayingerin Frühlingsbierin, josta muutama päivä sitten kirjoittelin blogiin erikseenkin.

Majapaikkamme oli Martin kaupunginosassa, jonka puutalokortteleissa oli aurinkoisena viikonloppuna mukava harrastaa myös ihan päämäärätöntä kävelyä. Kohtalaisen helposti tältä etäisyydeltä pääsi myös keskustan pääkallonpaikoille, vaikka Martti sijaitseekin muutaman sillan verran alajuoksun suuntaan. Kaupunginosasta löytyy tunnelmallisia mukulakivikatuja, hieno valkotorninen 30-luvun kirkko ja kortteliravintola Pippurimylly. Viimeksi mainitussa söimme hyvät lounaspihvit.

Turun linna oli viikonlopun pääasiallinen kulttuurikohde. Siellä olen käynyt viimeksi luultavasti kouluikäisenä. Opastuskierros keskittyi linnan keskiaikaisiin vaiheisiin ja sen kulta-aikaan Kustaa Vaasan ja hänen poikiensa aikana. Kierroksella oli kaikenikäisiä osallistujia, ja nuoremman väen iloksi opas kertoili paljon vallihaudoista, salaluukuista ja muinaisista latriineista. Meille uutta tietoa oli muun muassa se, miten tarpeettomaksi ja hunningolle linna oli jäänyt jo melko aikaisin, ja millaisesta alennustilasta sitä ruvettiin vasta 1900-luvulla käytännössä restauroimaan.

Koska tämä on olutblogi, vinkkinä kesäaikaan linnan suunnalla liikkuville janoisille, että heti esilinnan porttien ulkopuolella on paria Kakolan Panimon olutta tarjoileva kioskiravintola. Myös burgereita se näkyi paistavan. Itse emme käyttäneet tätä mahdollisuutta, vaan lähdimme sähköpotkulaudoilla kohti tuota edellä mainittua lounaspaikkaa Pippurimyllyä. Siellä pihviolueksi valikoitui vanha tuttu Leffe Brune.

Illalla teimme tuttavuutta saken maailmaan, kun ruokapaikkana oli mainio japanilaistyylinen Karu Izakaya. Aurakatua ravintolan ulkopuolella kulki vappukansan tasainen virta, ja myös pienen ravintolan sisällä oli hieman meluisa, vaikka sivistynyt vapputunnelma. Tarjolla oli vain maistelumenu, mutta se ei ollut ongelma, koska sen antimet olivat erittäin maukkaita – osittain ravintolan normaaleilta izakaya- ja sushi-listoilta, osin erikoisuuksia. Juomapakettiin kuului sakejen lisäksi myös saksalaista ja espanjalaista viiniä.

Yömyssylle oli tarkoitus suunnistaa vielä City Hospodaan, mutta siellä vappuilta oli aiheuttanut melko pitkän jonon tiskille. Edessä jonottajat horjahtelivat sen näköisesti, että päätimme muuttaa suunnitelmaa lennosta. Niinpä lopettelimmekin iltaa kaikessa rauhassa Martin suunnalla, Pippurimyllyn alakerrassa sijaitsevassa Hugossa. Kulturelli korttelikapakka pitää valikoimissaan muutaman brittiläisen, saksalaisen ja belgialaisen klassikon lisäksi esimerkiksi Mathildedalia ja Stallhagenia, ja viimeksi mainitun Baltic Brew -pilsneri maistui ainakin tässä yhteydessä raikkaalta ja toimivalta.

* * * * *

Yhden yllätyksen tarjosi jo perjantai-iltana Uusi Apteekki, jonka jääkaapissa häämötti tutun näköinen ruskea pullo ilman etikettiä. Kysyin baarihenkilöltä, oliko siellä mahdollisesti Westvletereniä ja jos niin minkä värinen korkki. Hän kertoi, että se oli nro 12:ta eli kultakorkkinen. Tällainen harvinaisuus oli tietysti pakko tilata, vaikka hinta onkin kaksinkertainen moniin muihin 0,33 litran olutpulloihin verrattuna.

Myöhemmin samainen henkilökunnan edustaja tuli vielä pöytiä tyhjentäessään kertomaan, että kyseinen pullo oli makaillut kellarissa vuodesta 2017 saakka. Hän oli nostanut sen jääkaappiin nähdäkseen, sattuisiko sisään tulemaan joku lajista kiinnostunut. Olikin totta, että Westvleterenin lakritsainen maku oli pehmentynyt ja saanut kylkeensä sherrymäisiä ikääntyneen oluen piirteitä, mikä sopi sen elinvuosiin oikein hyvin. Kun tätä Belgian harvinaisinta luostariolutta nyt muutenkin tulee baareissa vain aivan satunnaisesti vastaan – myös sen kotimaassa – tästä muutaman vuoden vanhasta yksilöstä olisi toki voinut pyytää vielä muutaman kympin enemmänkin. Se oli hyvässä kunnossa ja herkullinen olut.

Tällaisia olutterveisiä Turun vappuviikonlopusta – alla vielä muutamia tunnelmapaloja kuvin.

Olutpaja XA Stout ja Jouluolut

Viime kesänä ajelimme kerran Tampereelle Pälkäneen kautta. Reitin varrella on muutamia kiinnostavia juttuja, ei vähäisimpänä Hattulan Pyhän Ristin kirkko, jossa jokaisen suomalaisen kyllä kannattaisi käydä vähintään kerran elämässään. Emme olleet ennen poikenneet tuossa kirkossa, ja ainutlaatuiset seinämaalaukset tekivät melkoisen vaikutuksen.

Kirkon eteisestä ostin Matkaoppaan keskiajan Suomeen, joka on kirjoitettu keskiajan Itämaahan “turistina” saapuvalle nykyihmiselle. Hauska idea – välillä on vaikea uskoa, että kaikki se yksityiskohtien kirjo moisesta alkukantaisesta maasta tuolta ajalta tiedetään, mutta ilmeisesti kokonaisuus perustuu kuitenkin tutkimukseen.

Oluenystävälle hyviä vinkkejä ovat esimerkiksi Turun keskiaikaiset yöpymispaikat. Kirja kertoo muun muassa, minkä killan majatalosta matkalainen sai minkäkinlaista hyvää tai heikompaa olutta. Parhaissa paikoissa se oli lyypekkiläistä tai gotlantilaista tuontitavaraa, tai luostariveljien panemaa. Yleinen hinta oluelle oli Suomessa yksi penninki tuopilta (1,3 litraa) – tosin tämä ei varmaan koskenut Turkua eikä ainakaan arvokkaita tuontioluita.

Pyhän Ristin kirkko on seissyt paikallaan nykytiedon mukaan 1400-luvun lopulta. Pari peninkulmaa pohjoiseen Pälkäneen puolella lienee tänä päivänä kirkkoa lähin oluenvalmistaja, Rönnvikin tilan yhteydessä toimiva Olutpaja. Hattulan lähikaupunki Hämeenlinna on nimittäin kokoisistaan kaupungeista yksi niitä harvoja, joilla ei omaa panimoa ole.

Rönnvik tunnetaan tietysti ennen kaikkea viinitilana, joka iski heti vuonna 1995 EU-jäsenyyden myötä vapautuneeseen tilaviinikuvioon kiinni ja ryhtyi tekemään sillä nimeä itselleen. Vuodesta 2014 asti tiluksilla toiminut Olutpaja on kokeneen oluentekijän Timo Jukan projekti, jossa paria satunnaista NEIPAa lukuun ottamatta keskitytään hiomaan pajan omia versioita melko perinteisistä oluttyyleistä.

Tuolloin kesähelteillä olimme ajatelleet poiketa viinitilan ravintolaan lounaalle, mutta jo pihaan ajaessa Rönnvikin vieraslogistiikka tökki. Vapaata parkkipaikkaa ei näkynyt, ja ajoimme ensin opasteiden puuttuessa pihatielle, jolle ilmeisesti ei ollut tarkoitus eksyä. Vasta hetken pyörimisen jälkeen isompi parkkis löytyi kulman takaa. Ravintolan tiskillä sitten selvisi, että ruoan saaminenkin kestäisi keittiön ruuhkautumisen takia noin tunnin verran. Pöytiä oli erilaisissa takahuoneissa, lisäsiivessä ja terasseilla niin paljon, ettei kyllä jumitus ihmetyttänytkään. Toivottavasti ensi kesäksi saavat keittiöön lisää toimintavarmuutta.

Emme näin ollen jääneet syömään, vaan ajelimme nälissämme Valkeakoskelle. Sitä ennen poimimme kuitenkin Rönnvikin viini- ja olutmyymälästä muutaman pullon Olutpajan tuotteita – Agrippinan (kölsch-tyylinen vaalea olut), Kolmiapilan (red ale) ja Maltaan Haukan (altbier). Nämä tuli maisteltua jo kesän aikana jossain järven rannalla, en tehnyt tarkempia muistiinpanoja mutta ihan hyviä oluita olivat muistaakseni kaikki.

Pääkaupunkiseudun kaupoissa en ole tainnut Olutpajan oluisiin törmätä, ennen kuin nyt vuodenvaihteen tienoilla. Napsin yhdet pullot sekä Alkosta että paikallisesta K-kaupasta, nimittäin 6-prosenttisen XA Stoutin ja ruokakauppavahvuisen Jouluoluen. Nämäkin on nyt sitten tullut testailtua, ja melko positiivinen käsitykseni panimon tarjonnasta jopa hieman vahvistui.

XA Stout on tumma mutta ei läpitunkemattoman yönmusta stout. Tuoksu on miedosti karamellimaltainen ja hedelmäinen, maussa samat elementit jatkuvat. Äärimmäisen paahteinenkaan tämä stout ei ole, enemmänkin ehkä Koffin portterin sukua: tummaa toffeeta, hedelmää, lievää katkeroa ja paahtuneisuutta, aavistus soijakastiketta. Jälkimaku ei ole pitkäkestoinen mutta se on kuitenkin olemassa. Monet pienpanimostoutit ovat nykyään aika toisenlaisia, askeettisemmin lakupiipun ja sikarintuhkan hallitsemia, mutta tämä siis ei. Mukavaa vaihtelua, ja pistää miettimään, kannattaisiko tätä mahdollisesti vahventaa vaikka Sinebrychoffin mittoihin, pisteellä tai parilla. Olutpajalla on ilmeisesti imperial stoutkin, mutta se ei ole tullut minua vastaan.

Jouluolut on kauniin punaruskea ja kirkas, kuin brittibitterit tummimmillaan. Prosentteja on tasan 5 %. Tuoksu on miedon maltainen, brittityylinen, siinä ehkä ripaus marjaisuutta mukana. Maussa mennään sen verran keskiverrolla maltaisella linjalla, ettei aivan sellaista ole tullut järin monta kertaa koettua sitten pienpanimoilmiön alkuaikojen. On pähkinää, mausteisuutta, vähän sitrusta ja tummempaakin hedelmää, pienoinen katkeruuskin kyllä. Laadussa ei ole ongelmaa, mutta vähän luonnetta – jossain päin sanottaisiin oomphia – voisi mukana olla lisää. Maltainen perusmaku myös loppuu vähän tussahtaen vesiesteeseen.

* * * * *

Tässä Olutpaja-kaksikossa XA Stout oli se, jossa aistin enemmän potentiaalia. Kaiken kaikkiaan sen olemassaolo – ja Alko-saatavuus – on mainio juttu, kun ei suoraviivaisia export stouteja niin moni suomalaispanimo edes tee. Ehkä se tunnetuin, Koff Porter, syö liikaa ilmatilaa.

Panimon visuaalinen ilme on suorastaan koomisen yksinkertainen, etiketeissa on vain valkoista ja jotain olutkohtaista tunnusväriä sekä oluen nimi ja panimon logo tikkukirjaimilla. Tällainenkin on kai ihan virkistävää nykypäivän värikylläisten tölkkirivistöjen rinnalla. Jos Olutpajalla on perusasiat kunnossa – kuten näyttää olevan – heiltä voisi toivoa vaikka vielä muitakin eurooppalaisia klassikkotyylejä kuten bockeja tai jotain belgialaista.  

Tilquin Oude Gueuze à l’Ancienne 2010–2011 ja 2019–2020

En ole muistaakseni koskaan maistanut kymmenen vuotta vanhaa gueuzeä. Jossain vaiheessa vuonna 2021 löysin kaappini perälle aikoinaan jääneet muutamat pullot Tilquinin Oude Gueuzeä vuodelta 2011 ja päätin korkata sellaisen vuodenvaihteeseen mennessä. Myöhästyin tästä aikomuksesta vuorokaudella, ja niinpä testi toteutui nyt uudenvuodenpäivänä.

Rinnalla on vuonna 2020 julkaistu vastaava olut, joten ihan täyttä 10 vuoden ikäeroa näille pulloille en saanut mutta melkein. Vanhemman vuosikerran pullot on ostettu paikan päältä Pierre Tilquinin sekoittamolta, jossa kävin tuoreeltaan paikan avauduttua. Olisiko ollut ensimmäinen avointen ovien päivä, kesällä 2011? Jututin Tilquiniä itseäänkin ja kirjoitin aiheesta jotain Olutpostiin. Osan sieltä hankituista pulloista säästin tarkoituksellakin, mutta niitä taisi jäädä syrjään useampia kuin olin aikonut.

Ensimmäinen havainto vuonna 2011 hankitusta Tilquinistä on täysin äänetön korkin avautuminen, ei siis poksahdusta, eikä myöskään mitään näkyvää vaahtoa tai poreilua lasiin kaataessa. Maistaessa olut ei ole täysin flätti mutta melkein kuitenkin. Tuoksussa on ikääntymisen merkkejä, sherryä ja ehkä vähän homejuuston tyyppistä maalaismaisuutta, normaali lambicin tallipiha on taka-alalla. Maku on äärimmäisen kuiva, selvästi melkein etikkamaiseen suuntaan pelkistynyt, omenaa, sitruunaa ja tanniinista kireyttä mukana.

Vuosikerta 2019–2020 on vanhukseen verrattuna raikkaampi, hiilihapon pehmentämä, kuiva vaikkakin tämän vertailun kaksikosta aavistuksen makeampi. Tuoksu on suhteellisen tyypillinen lambicin tuoksu, maatilan aromeja, sitrusta, mutta myös jotain jännää maustetta tai Aasian yrttiä jota en tunnista. Maussa jatkuvat samat elementit, ehkä jotain maanläheistä, juustoista tai omenaista tässäkin mukana. Näin kuvattuna piirteet varmaan kuulostavat virhemauilta ja -tuoksuilta, mutta kun kyseessä on gueuze, kaikki lienee tarkoituksenmukaista.

Yleensä muutaman vuoden liikaakin kellarissa muhineet oluet ovat lempeämpiä, vähemmän särmikkäitä kuin tuoreet vastineet. Tässä mennään kuitenkin äärirajoilla, onko vanhempi gueuze enää minusta miellyttävä maistelujuoma. Tuoksu on kyllä hyvä mutta maussa ankara sitruunainen kirpeys on liiallista. Pullot ovat olleet säilytyksessä valolta suojassa mutta eivät välttämättä aina riittävän viileässä, joten tälläkin voi olla osuutensa. Vuosikerta 2019–2020 on sen sijaan miellyttävä gueuze, myös meille joille tämän lajityypin happamuus on parhaassakin tapauksessa pieni haaste. Jossain vaiheessa Tilquin on näköjään nostanut lippulaivaoluensa alkoholiprosenttia 7 %:iin, vanhempi on nimittäin 6 %. Nämä taitavat olla gueuzeille aika korkeita lukemia, ei alkoholi sinänsä kyllä niissä maistu.  

Pierre Tilquin on nostanut pikku firmansa reilussa kymmenessä vuodessa Belgian tunnetuimpien oluenvalmistajien joukkoon, ei siis pelkästään lambic-tuottajien joukossa vaan kaiken kaikkiaan. Hänen oluitaan saa Alkosta ja niihin törmää siellä täällä maailmalla, prosenttien salliessa kai myös Suomen isoissa marketeissa. Tyyppi selvästikin tietää mitä tekee. Ilmeisesti hän on edelleen ainoa gueuzen sekoittaja, jolle legendaarinen Cantillon myy raaka-lambiciaan. Viime vuosina Tilquinin lambiceja on nähty yhä enemmän erilaisilla marjoilla ja hedelmillä ryyditettyinä, kuten nyt vaikka luumuilla, punaherukoilla, mustikoilla ja karhunvadelmilla, sekä eri rypälelajikkeilla.

Tampereen ratikka & Pub Kultainen Apina

Olutkoiralla on ollut jo elokuusta saakka suunnitelmissa matkustaa Tampereen raitiovaunulla Hervantaan ja nauttia virvoke siellä Kultaisen Apinan kapakassa. Nyt vihdoin joululomalla sankarimatkailija sai aikaiseksi kammeta itsensä tähän komean punaiseen, uuteen liikennevälineeseen (alla oleva kuva kesältä). Matkamme alkoi Rautatieaseman pysäkiltä, ja aiotun Hervannan etapin jälkeen palasimme keskustan päätepysäkille Pyynikintorille.

Ratikkaan nousu oli helppoa, koska ei tarvitse ladata erillistä sovellusta tai etsiä kertalippujen myyntipaikkaa. Sen kun vilautti vaunun sisällä olevalle koneelle pankkikorttia ja lippu oli hankittu lähimaksulla. Tätä maksutapaa on tullut ennen harrastettua vain ulkomailla. Toivottavasti HSL, joka ei ole koskaan ollut vahvimmillaan satunnaisten matkustajien (esimerkiksi turistien) palvelemisessa, ottaa tässä oppia Tampereen kollegoista.

Kyyti oli sujuvaa, ja varsinkin rakentamattomilla alueilla, joita ratikkareitin varrelle pariin otteeseen osuu, vauhti oli Helsingin ratikoihin verrattuna huikean nopeaa. Nimenomaan “pikaratikkaahan” Tampereelle jo kauan sitten alettiin suunnitella, vaikka jossain prosessin kohdassa pika-etuliite unohtui historian lehdille. Helsinkiläisiin korviimme kuulosti tietysti oudolta, ettei pysäkeille kuulutettu ruotsinkielisiä nimiä, joten matkaseuralainen alkoi täydentää niitä omatoimisesti: Hakametsä–Hagskog, Pohjois-Hervanta–Norra Hervanda, ja niin edelleen.

Ratikan hienoudesta huolimatta matkan kohokohta oli Kultainen Apina – paikka, jossa olisin varmasti käynyt jo lukuisat kerrat, jos se ei olisi sijainnut hankalantuntuisen bussimatkan päässä opiskelijalähiössä. Kyseessä on jo vuonna 1990 perustettu olutravintola, jossa on säilynyt kosolti kolmen vuosikymmenen aikana kertynyttä tunnelmaa ja patinaa. Seinät ovat täynnä vanhoja olutmainoksia, lehtileikkeitä ja pubin oman historian vaiheita. Itse nautin Prykmestarin Saaz Lagerin ja vuoden 2020 Orvalin.

Nykyinen olutvalikoima ei ole ihan linjassa belgialaista ja saksalaista tunnelmaa huokuvan memorabilian kanssa. Valikoimassa on vahva amerikkalaisen NEIPA- ja pastry stout -vetoisen 2010-lukulaisen muodin leima, mikä on varmasti ymmärrettävää tässä sijainnissa, jossa ainakin osa yleisöstä on nuorinta olutsukupolvea. Seinällä on värikkäiden nykytölkkien rivistöä, epäilemättä myös Britanniasta ja muualta Euroopasta. Itse tietysti toivoisin valikoimaan hiukan lisävahvistusta vähemmän trendikkäistä oluttyyleistä kuten bockeista ja perinteisistä brittioluista. Belgiaa edustavat lähinnä trappistit, Leffet ja Duvel ja Delirium, eli sitäkin puolta voisi vahvistaa.

Oli miten oli, pubin tunnelma on erinomainen, palvelu hyvää ja muu asiakaskunta meidän lisäksemme ei suinkaan ollut mitään oluthipstereitä vaan vanhempaa paikallista väkeä. Tuli tunne, että kaikki ovat tervetulleita. Lisäksi take away -kaapeista löytyi mielenkiintoisia ostoksia kuten Pax-Bräun Vollbier tai Jester Kingin saison. Tämän jouluisen rekiretken tuloksena täytyy antaa vahva suositus Kultaiselle Apinalle. Tästä päivästä alkaen se on muiden baarien tavoin joutunut taas sopeutumaan entistä hankalampiin aukioloaikoihin, mutta toivottavasti näistäkin rajoituksista pian päästään.

Paluumatkalla toisen pään päätepysäkillä poikkesimme vielä Pyynikintorin Tuoppiin, jolla on tietysti pitempikin historia, se on avattu jo vuonna 1964. Ihan mukavat oluet sielläkin vielä saatiin, lager-puolelta löytyi esimerkiksi Weltenburgerin Spezialia ja Helsingin Viidessä Pennissä toimivan Mad Hopperin wiener-tyylinen Daydream Lager. Hyvä näin – kokonaan käymättä jäivät kymmenen kilometrin ratikkareitin varrelta löytyvät muut baarit, joten jotain jäi kesäksikin.  

Reksi @Panimoravintola Koulu, Turku

Reksi oli minulle ennestään maistamaton olut. 7,2-prosenttisena (doppel)bockina se on Panimoravintola Koulun vahvin tuote, ainakin tällä hetkellä, ja arktisena viikonloppuna sopiva lämmike. Vietimme viikonloppuna Turussa yhden illan ja yön ja söimme vielä seuraavan päivän lounaan ennen paluujunaa Helsinkiin. Tavoitteena oli mahduttaa johonkin väliin lyhyt pistäytyminen Kouluun, ja se saatiinkin hyvin onnistumaan.

Koulussa on jotain vanhaa mannermaista meininkiä, jota Helsingin panimoravintoloista (uusista tai entisistä) ei ole helppo löytää. Suomenlinna on tietysti oma jäljittelemätön miljöönsä – varsinkin kesällä – mutta näinä kylmempinä vuodenaikoina maan parhaat perinteiset panimoravintolat ehkä löytyvät kuitenkin Turun Eerikinkadulta ja Tampereen Finlaysonin alueelta.

Matkaseuralainen ilmoitti ottavansa Maisteria, koska hän on maisteri. Minä join silti Reksiä, vaikka en olekaan rehtori. Molemmat oluet olivat miellyttäviä ja lähinnä vahvistivat kuvaamme Koulusta hyvänä tekijänä tyylilajissaan. Reksi oli hunajaisen maltainen, yrttinen, vähän lakritsinenkin vaalea olut, jossa makeutta ei ollut liiaksi mutta pientä raakaa alkoholisuutta pääsi läpi. Vaikka vaalea bock voisi mahdollisesti olla piirun verran hiotumpikin, pidin kuivahkosta lähestymistavasta, jonka ansiosta Reksiä olisi voinut nauttia sopivan tilaisuuden tullen parikin lasillista.

Turku on julistautunut yksipuolisesti Suomen joulupääkaupungiksi. Totta onkin, että idyllinen Aurajoen ranta ja muutkin kaupungin keskeiset alueet on viritelty ansiokkaasti juhlakauteen. Monet ravintolat ovat tehneet itsensä kutsuviksi panostamalla havuihin, valoihin ja muihin joulukoristeisiin. Vanhalla Suurtorilla on tunnelmalliset joulumarkkinat. Teatterisillalla sen sijaan hönkii lohikäärme Smaug, jonka epäkiitollinen rooli kylminä pakkasiltoina on mainostaa Turun Kaupunginteatterin Hobitti-näytelmää. Kaikenlaista on meneillään. Tiedoksi ensi vuotta ajatellen muuten, että Time Out valitsi juuri Turun yhdeksi Euroopan 16 parhaasta kaupunkilomakohteesta vuodelle 2022.

Ravintolakaupunkina Turku on paitsi tasokas myös kompakti – mukavien kävelymatkojen päästä löytyy kivoja paikkoja ehkä jopa Helsinkiä helpommin. Kesällä jo kehuin Gustavoa, nyt joenvarren monista ravintoloista tuli testattua Tintå lauantain lounasaikaan. Matkaseuralaisen peuratartar oli hyvä, kotitekoisissa ranskanperunoissa sitruunavetoinen majoneesi. Itse söin vegaanisen herkkutatti-rosmariiniperunapizzan, jossa tomaattikastikkeen tilalla oli purjo-pinaattihauduketta. On makuasia, oliko pizza ruoalle osuvin nimitys mutta maut olivat hienoja. Tintå on muuten Turun ravintoloiden nimiä vaivaavasta sanaleikkivillityksestä ehkä se onnistunein, muut (Tårget, Oobu, Hügge jne.) pääasiassa hieman kiusallisia. Olutlista oli Tintåssa lyhyt mutta Kakola-painotteinen, itse tosin valitsin Weihenstephanin aromaattisen vehnäoluen.

Majapaikkamme oli saunallinen kolmio linja-autoaseman lähellä, joka varattiin lyhytvuokrausta harrastavalta firmalta hotellivaraussivuston kautta. Pikku sähkösauna oli tietysti kylmässä säässä ehdoton bonus kaupungilta palaillessa. Perjantai-illaksi olimme hakeneet Linnankadulta Hương Việt -ravintolasta vietnamilaista ruokaa asunnolla syötäväksi. Jo kesällä testasimme samassa paikassa sticky rice -annoksen, jossa on vietnamilaista makkaraa, kanaa ja katkarapua. Nytkin se oli erittäin hyvä. Tässä ilmanalassa tarvitaan jonkin verran helppoutta, kodikkuutta ja lämpöä – ja herkullista ruokaa ja juomaa. 

Kirjakesä ’21: Olutreissu Suomi – matka halki Suomen olutkaupunkien

Kirjakesä sen kun jatkuu vaikka joulu on kohta ovella. Vielä kesällä en ollut päättänyt postata kaikista vastedes ilmestyvistä kotimaisista olutkirjoista, mutta nyt olen linjannut niin, ja siksi pureudun tässä jo alkukesästä julkaistuun matkakirjaan. Anikó Lehtisen ja Maria Markuksen Olutreissu Suomi on jatkoa samojen tekijöiden kirjalle Olutreissu Eurooppa. Tästähän tietysti olisi ollut enemmän iloa kesän kotimaanmatkoilla kuin nyt kaamoksen kynnyksellä, mutta voihan olutretkiä talvellakin tehdä – tai ensi kesänä.

Kirjassa poiketaan suureen osaan Suomen keskeisimmistä kaupungeista ja käydään niiden ulkopuolellakin. Tarkoituskaan ei ole opastaa kotimaan jokaisen paikkakunnan olutnähtävyyksiin, vaan kirja koostuu ennakkoon suunnitelluista juna-, auto-, pyörä-, laiva- ja metroreiteistä ja niiden lukuisista etapeista. Lehtinen ja Markus tutustuvat kaupunkeihin yleensä rekrytoimalla jonkun tuntemansa paikallisen oluttoimijan oppaaksi, ja tämän tietäjän näkökulma ohjaa sitten enemmän tai vähemmän seikkailujen kulkua.

Listataan jälleen, mikä kirjassa oli parasta ja missä jäi toivomisen varaa.

Plussaa (+)

Ehdottoman hienoa Olutreissussa oli se, miten sivuilta välittyi (kesäisessä) olut-Suomessa harhailemisen hauskuus. Tiedän tunteen, koska olen itsekin tämän vuoden mittaan tehnyt pieniä olutpistäytymisiä tuttuihin ja vieraisiin Suomen kaupunkeihin. Se, mitä syrjäisemmillä paikkakunnilla tulee vastaan, ei tietenkään aina nouse nirppanokkaisimpien olutsnobien odotusten tasolle. Huvi onkin vaihtelevan tyylisissä ja tasoisissa olutkokemuksissa – ja tietenkin komeissa luonnollisissa ja urbaaneissa miljöissä, joita tästä maasta löytyy.

Plussaa on myös tekijöiden rento tyyli ja se, miten persoona saa tarvittaessa mennä geneerisen matkaoppaan vaatimusten edelle. Kun esimerkiksi Maria Markus on oppaan mukaan kasvanut Raahessa, niin Raaheen mennään siitäkin huolimatta, ettei sieltä ole olutkentän näkökulmasta yhtä paljon yleispätevää suositeltavaa kuin jossain muualla. Silloin esitellään sitä, mitä on. Käydään pussikaljalla raahelaisen nuorison tapaan. Jossain kaupungissa saatetaan vierailla vaikka paikallisessa irkkupubissa.

Lisää pluspisteitä voinee antaa siitä, että tämäkin kirja taas osaltaan murtaa kuvaa olutmaailmasta miehisenä linnakkeena. Suuri osa vierailuisännistä ja paikallisoppaista kaupungeissa on kyllä edelleen partasuita, mutta myös alalla vaikuttavia naisia vilahtelee kirjan sivuilla eri puolilla Suomea – tietysti kahden kirjoittajan itsensä lisäksi.

Miinusta (–)

Kuten niin monissa kirjoissa, viimeiset tarkistukset olisi tässäkin voinut ennen painoon menoa hoitaa paremmin. Melkein absurdin puolelle mennään siinä, kun sahtitalo Hollolan Hirvi esitellään ainoana kohteena luvussa, jonka otsikko on Heinola. Muuten virheet taitavat olla pääasiassa pienempiä ongelmia kuten lyöntivirheitä tai toistoa.

Yksi pointti, jota mietin jonkinlaisena miinuksena, oli “läpihiihtämisen” maku, joka ainakin osasta kaupunkien tarjontaa vähän jäi. Jos joltain paikkakunnalta saan käteeni vain linkkilistan ilman selityksiä – eli sen mitä kunnan turismisivuiltakin saisin – mistä silloin maksan tässä kirjassa? Jopa muutaman sanan supertiivis kuvaus kohteesta tuntuu jossain kohdissa ylimalkaiselta. Toki painotuotteessa on aina vain rajallisesti palstatilaa, mutta silti.

Myös karttojen täydellisestä puuttumisesta voisi halutessaan valittaa. Tarvitseeko nykyihminen sitten kirjojen karttoja kotimaan matkoilla, kun karttoja löytyy puhelimista ja ties mistä laitteista? Ehkä ei, mutta sillä logiikalla ei tarvitse välttämättä opaskirjojakaan. Jopa yksi ainoa, vaikka tussilla lautasliinaan luonnosteltu Suomen kartta kiintopisteineen ja reitteineen olisi ollut riittävä nyökkäys tähän suuntaan. Tai sitten vain taitollisillakin keinoilla voisi antaa osviittaa siitä, millä kierroksella ja missä päin maata ollaan menossa – nyt kaikki sivut ovat enemmän tai vähemmän samaa massaa.

* * * * *

Matkaoppaita ja siis olutoppaitakin on moneen lähtöön. On sellaisia kuin Tim Webbin Good Beer Guide to Belgium, jossa kirjoittaja tekee äärimmäisen selväksi sen, ettei hän todellakaan arvosta kaikkia Belgian olutkentän ilmiöitä. Niille paikoille ja panimoille, joita nostetaan erikseen Belgia-oppassa esiin, annetaan selkeät kehut selkeillä kriteereillä. Vähemmän onnistuneet jutut saavat armotta raippaa. Kirjoittaja myös korostaa omaa puolueettomuuttaan suhteessa arvioitaviin asioihin ja toimijoihin.

Olutreissulaiset eivät kritisoi juuri mitään. He eivät myöskään yritä olla neutraaleja, koska paikallisoppaana on yleensä joku kaveri, ja lisää hyviä tuttuja löytyy panimoista ja baaritiskien takaa. Tämäkin on toki perusteltu valinta, ja silloin lukijan täytyy vain päätellä, että ne asiat, joita kirjaan on ylipäätään katsottu tarpeelliseksi ottaa mukaan, ovat varmasti kokemisen arvoisia.

Ei Olutreissu toisaalta ole pelkkää vuolasta ylistystäkään, kuten jotkut matka- tai lifestyle-blogit. Elämänmakuinen roadtrippailun tunnelma säilyy, ja tämä houkuttaa meitä laajasti oluen ympärillä pyörivistä asioista kiinnostuneita piipahtamaan vähän nukkavierumpiinkin Kehä III:n ulkopuolisiin paikkoihin – niitä joita Suomen paikat ylipäänsä houkuttavat.

Täytyy muuten vielä mainita, etteivät läheskään kaikki kirjassa mainitut kaupunkien tärpit liity millään lailla olueen. Tämä on hyvä juttu; näin paikkakunnista piirtyy täydellisempi ja aidomman oloinen kuva. On lettukahvilaa, lintutornia, muikkuravintolaa, Valamon luostaria ja Finlaysonin kattokävelyä. Possot, lörtsyt, atomit ja vedyt, pärämätsit ja muut paikallisherkut käydään myös kuuliaisesti läpi. Onhan olut kuitenkin vain osa elämää kesä-Suomessakin, ei toisin päin.  

Brysselin panimot palasivat kanavan rantaan

Heinäkuu 2020

Kirjoitin vuonna 2010 Olutpostissa, että Brysselissä on kolme panimoa. Se oli totta (juuri ja juuri). Oli tietenkin yli satavuotias Cantillon ja kaksi tuoreempaa ravintolapanimoa, L’Imprimerie ja Les Brasseurs de la Grand-Place. Itse asiassa myös Brasserie de la Senne oli jo tuolloin availemassa panimoaan Molenbeekissä toimittuaan ensin Brysselin pääkaupunkialueen ulkopuolella. Neljäskin oli siis tuloillaan, todennäköisesti sen avajaisia ei ollut vielä pidetty. Oi miten oli, näistä neljästä on tänä päivänä enää kaksi jäljellä, uusin ja vanhin.

Tietenkin panimokenttä on kokonaisuudessaan 2010-luvun aikana mullistunut Brysselissäkin täysin – kuten lähes kaikissa Euroopan suurkaupungeissa. Uusia panimoita näyttäisi tulleen huimasti lisää. Jos katsoo vaikkapa Ratebeerin panimolistausta, luku nousi viime vuonna Brysselin osalta yli 30:n, nyt jo yli 40:n, eli olisi siis kymmenkertaistunut vuosikymmenessä. Tosin vaikka niin olisikin, ei Bryssel sittenkään yltäisi ensimmäistä maailmansotaa edeltäneeseen mittakaavaan, jolloin kaupungissa saattoi olla parhaimmillaan 60–70 panimoa. Vielä toisen maailmansodan jälkeen niitä oli nelisenkymmentä, monet pikkuruisia lambicin tekijöitä.

Yhtä kaikki, Ratebeerin listaamista panimoista on karsittava muutamia pois heti kättelyssä. Mukana on esimerkiksi kiinteistö- ja panimoalan yritys Unibra, joka valmistaa Skol-lageria monessa Afrikan maassa mutta tuskin toimii Belgiassa oluentekijänä. Lisäksi on ranskalaisten siiderien belgialainen jakelutoiminimi ja parikin japanilaisten ravintoloiden taustayritystä, jotka valmistuttavat jossain oluita lukuisiin sushipaikkoihin Brysselissä ja muualla Euroopassa. En laskisi panimoihin myöskään ruokakauppaketju Delhaizea, vaikka sen hyllyistä löytyykin useita kauppabrändillä teetettyjä oluita – yhtä hyvin voisi kutsua Pirkkaa ja Rainbow’ta helsinkiläisiksi panimoiksi.

Eipä näitä suoranaisesti panimoiksi myöskään Ratebeerin tiedoissa väitetä. Listauksessa on tarkentavia merkintöjä kuten client brewer ja commissioner. Näihinkään ei kannata välttämättä sataprosenttisesti luottaa – en usko, että kaikki yritystyypin valinneet tietävät, mitä sanat tarkalleen tarkoittavat (tai mikä ilmoitetun panimon status juuri listaushetkellä on, koska nekin muuttuvat joskus nopeasti). Paikallinen olutaktiivi Martijn Körvers teki kesällä 2020 oman listansa Brysselin panimoista, ja se sisälsi 4–5 sopimusvalmistuttajan lisäksi 11 “varsinaista” panimoa. Kuitenkin jopa vuonna 2021 kaupungissa näyttäisi aloittaneen pari todellistakin panimoa, joista minulla ei siis ole mitään tarkempaa tietoa.

Vanhojen varastokolossien varjoissa

Toinen pointti, jonka olen näköjään maininnut tuossa vanhassa Olutposti-artikkelissani, on panimoiden sijainti entisaikana vesireittien varrella. Menneillä vuosisadoilla näistä tärkeimmät olivat Senne-joki ja Bryssel–Charleroi-kanava. Varsinkin joki oli panimoille veden lähde, kunnes saastuminen teki sen mahdottomaksi. Joki ohjattiin kaupungin alla tunneliin jo 1800-luvulla, mutta kanava on yhä olemassa. Vanhat panimot ovat sen varrelta tosin kadonneet.

Siinä missä vielä viisi vuotta sitten yhdenkään Brysselin panimon tuotantolaitos ei sijainnut kanavan rannassa, nyt sinne on siirtynyt Brasserie de la Senne, seuranaan tulokaskolmikko En Stoemelings, La Source ja No Science. Nämä majailevat lähekkäin Tour & Taxisin historiallisen rahtivaraston takamaastossa. Tämän vuoden aikana ilmeisesti myös Brussels Beer Project (jonka pieni kokeilupanimo tosin on jo nyt melko lähellä kanavaa) avaa uuden ison panimon Anderlechtiin saman vesireitin varteen.

 

Kävelin heinäkuussa 2020 eräänä perjantai-iltapäivänä Rue Dieudonné Lefèvre -nimistä katua alas kohti kanavan rantaa. Kadun varresta löytyy valtava 1920-luvun varastopiha, jonka alkuperäinen rakennuttaja oli ranskalainen aperitiivimerkki Byrrh. Tässä kolossissa toimii nykyään ekologisesti suuntautuneita pikkufirmoja, muun muassa luomuruokatori sekä monenlaisiin käymistuotteisiin erikoistunut Fermenthings ja La Source Beer -panimo. Fermenthingsin kaapissa on parinkymmenen merkin valikoima lähinnä belgialaista nykyolutta ja La Source myy omia tölkkejään. Sillä on myös baari, joka oli tosin oman visiittini aikana kiinni.

Hieman alempana kadun toisella puolella on uudempi puurakenteinen toimitilakompleksi, jossa on lisää saman tyyppisiä pikkutoimijoita. Täällä majailevat näköjään En Stoemelings ja No Science, joilla kai molemmilla on jonkinlainen taproom tai kauppa (tai molemmat). En kuitenkaan sukeltanut syvemmälle talon sisäpihoille, vaan kiersin rantatien kautta lähemmäksi itse Tour & Taxisin vanhoja rakennuksia.

Sieltä Drève Anna Boch 19–21:stä löytyy Brasserie de la Sennen tuliterä panimo kauppoineen ja maistelusaleineen. Aurinko pilkahteli pilvien takaa, joten oli syytä nauttia tilavalla terassilla lasillinen Jambe de Bois’ta. Sisältä olutta hakiessani huomasin, että itse perustajataho Yvan De Baets kiipeili panimopuolen telineillä. Haastattelin häntä kerran 2010-luvun alussa, mutta emme ole sen kummemmin tuttuja, joten hän ei tunnistanut minua monien baarin ympärillä pälyilijöiden joukosta. Tämä on kuitenkin ylivoimainen suosikkini brysseliläispanimoista, ja harmittaa hieman, että vierailu hanahuoneella jäi ainoaksi.

Panimoita kauempana vesirajasta

Ohi kulkiessa olen onnistunut bongaamaan uusimmista brysseliläispanimoista lisäksi ainakin Beerstormingin, jonka sijainti on Barrière de Saint-Gilles -aukion yläpuolisilla kaduilla. Kuten Tour & Taxisin ja Laekenin välinen satama-alue, tämäkin on selvästi muutostilassa olevaa kaupunginosaa. Vanhat portugalilaisukot juovat edelleen Super Bockia nuhjuisissa pikkubaareissaan, ja ruokakioskit mainostavat milloin brasilialaista grilliä, milloin romanialaisia tai turkkilaisia elintarvikkeita. Kuitenkin samoille kaduille on putkahdellut myös tyylikkäitä juustokauppoja, cocktail-alkemisteja ja tietysti craft beer -hipsterismiä. Barrièren legendaarinen ranskalaisten perunoiden kioski on kuitenkin ennallaan ja perunat ovat yhä meheviä mutta rapeapintaisia.

Beerstorming on ihan sympaattisen näköinen pikkubisnes, ja sen sinivalkoinen ja puunvärinen yleisilme on kodikkaampi kuin monien kalseampien craft-panimoiden. Pojat suodattivat jotain pataan pantavaa, en jäänyt kyselemään mitä oli meneillään, vaan ostin vain pullollisen heidän valkoisella teellä ja kaffirlimetillä maustettua blond-oluttaan mukaan. Ilmeisesti etuhuoneessa olisi voinut nauttiakin oluita, ja vain osa hanalistasta oli myös pulloissa. Jos oikein ymmärrän, he myyvät ehkä kaikkein mieluiten erilaisia olutelämyksiä, esimerkiksi kaveri- tai työporukoiden oluenpanoiltoja ja maistelutilaisuuksia. 

Kun Saint-Gillesin korkeuksista laskeutuu kirkon viereiselle aukiolle, sen toisesta päädystä lähtee alas Rue de Moscou -katu. Sen varrella on L’Ermitage Saint-Gilles, samannimisen panimon “kakkos-taproom”, joka ei ollut ohi kulkiessani vielä avautunut. Ulkoa katsoen sekin oli viihtyisän näköinen paikka. Ikkunassa oli ruoka- ja viinilista mutta ei olutlistaa. Itse panimo, Nanobrasserie L’Ermitage, on muuten reilu kilometri linnuntietä Anderlechtin puolella, aivan parin kadun päässä kunnianarvoisasta Cantillonista.

Kohti koronan takaista horisonttia?

Tätä kirjoittaessa Brysselin – kuten muidenkin kaupunkien – panimoilla on jo takanaan pitkä kiirastuli ravintolasulkuineen ja hiljaisempine aikoineen. Ontuvaa myyntiä on paikkailtu nouto-oluttarjouksilla ja verkkokaupan terävöittämisellä. Myymättä jääneestä oluesta on keitelty snapsia. Korona on aaltoillut puolentoista vuoden aikana suuntaan jos toiseen, ja ongelmat ovat tuskin vielä ihan takanapäin.

Ilman koronaa Brysselin panimokentän kehitys olisi varmasti näyttänyt viime vuosina ihan mukavalta. Kaikkia 2010-luvun lopulla aloittaneita tekijöitä ei tässä edes käyty läpi, mutta niidenkin tuotteita on olutkaupoissa ja paikallisissa herkkupuodeissa mahdollista bongailla. Ainakin Areverin ja L’Annexen oluita olen nähnyt ihan sattumaltakin, yllä mainittujen lisäksi. Jos kaupungin panimoita pitäisi jostain vähän soimata, ehkä siitä, miten aivottomasti osa niistä kopioi amerikkalaisia ideoita – kun kuitenkin ollaan Belgiassa, nokkelan panimokulttuurin kehdossa. Toiset yhdistävät kansainväliset vaikutteet paikallisiin perinteisiin onneksi vähän hienovaraisemmin.

Lopuksi vielä haaste. Everessä – yhdessä Brysselin pääkaupunkialueen kunnista – sijaitsee sopimusvalmistuttaja nimeltä Brasserie Witloof, joka tekee muun muassa paikallisiin meksikolaisravintoloihin chipotlella maustettua saisonia. Matkaseuralainen ihastui tähän taco-aterioiden palanpainikkeena nauttimaamme Chipote-Les -nimiseen olueen ja on kaipaillut vastaavaa Suomessakin. Jos siis tämän lukijoilla on tietoa chileillä maustetuista vaaleista belgialaistyylisistä oluista, joista saisi täältäkin, niitä saa mielellään ilmiantaa kommenttikenttään. Toistaiseksi en ole löytänyt Witloofin olutta ainakaan Suomeen toimittavista nettikaupoista.  

Finlayson Art Area & Plevna Art Ale

Tampereen vanha Finlaysonin tehdasalue on mahtava miljöö, jossa on tullut viihdyttyä vuosien varrella sekä Plevnan panimoravintolassa että erinäisissä muissa yhteyksissä. Näin loppukesästä alueen tiloja täyttää – nyt jo seitsemättä kertaa – maksuton taidetapahtuma Finlayson Art Area.

Jos ette ole koskaan käyneet, poikkeaminen kannattaa jo siksikin, että tapahtuman varjolla pääsee luontevasti seikkailemaan esimerkiksi Kuusvooninkisen, vanhan tehtaan, 1800-lukulaisiin tehdassaleihin. Suuri osa taiteilijoista on esillä juuri täällä. Vanhassa tehtaassa olevista kotimaisista taiteilijoista jäivät tänä vuonna ehkä parhaiten mieleen Teemu Mäenpään graffitivaikutteiset maalaukset, Esko Männikön valokuvat, miksei myös Eija-Liisa Ahtilan videoinstallaation humiseva kuusi tai Birger Kaipiaisen klassinen keramiikka. Koskitehtaassa Grafiikanpaja Himmelblaussa oli Norman Ackroydin mustavalkoista grafiikkaa brittimaisemista. Anni Laukan varjoteokset Media 54 -galleriassa olivat myös mielenkiintoisia.

Tapahtumahan vetelee siis tältä vuodelta jo viimeisiään, eli sunnuntaihin asti on aikaa pistäytyä paikalla. Koko taiteilijakatras on tarkistettavissa etukäteen tapahtuman verkkosivuilta, josta löytyy myös alueen kartta. Lisäksi Plevnan puolella voi käydä siemailemassa tapahtumaan liittyvää kausituotetta Art Alea, joka ainakin jonain aikaisempana vuonna oli muistaakseni aika keskitien APA – ehkei kovin mieleenpainuva.

Tämän vuoden Art Ale (Not So Hazy) (6 %) on Plevnan mukaan “panimon poikien” näkemys suositusta NEIPA-oluttyylistä. Kyse on tietenkin Uuden-Englannin sameankeltaisesta, hedelmäisen katkerasta pintahiivaoluesta. Niinpä usvaisuuden käytännössä täydellinen puuttuminen tästä Plevna-oluesta on toki erikoinen piirre, olkoonkin näkemyksellistä. Vahvuutta on kuitenkin nyt enemmän kuin joskus ennen, ja ulosmyyntioikeuden ansiostahan pullon voi ostaa Plevnan puodin jääkaapista vaikka kotiin nautittavaksi. DDH-lyhenne viittaa tuttuun tapaan tuplakuivahumalointiin. Ei yhtään hassumpi olut – tuoksussa ja maussa oli joitain neipamaisia piirteitä vaikka ulkonäössä ei ollut – ja osaamistahan talosta kyllä löytyy, vaikka sameita ipoja eivät tykkäisi tehdäkään.

Olutvaellus Averboden luostarille

Heinäkuu 2020

Olin hankkinut olutvaelluksista koostuvan kirjan Randos bière en Belgique, johon on kehitelty 40 patikkareittiä olutkohteineen eri puolilta Belgiaa. Kuten aikaisemmasta postauksesta kävi ilmi, vietin jonkin aikaa viime vuoden kesällä siis Brysselissä. Patikkaretket varsinkin rauhallisella maaseudulla olivat koronarajoitusten aikaan mainiota tekemistä, kun kaupungissa kuitenkin oli ulkoillessakin kuljettava varovasti turvavälien takia ja ruuhkapaikoissa maski naamalla. Toki sosiaalinen etäisyys pätee maallakin, mutta väisteltävää on vähemmän. Niinpä kirjan “puolipitkistä”, reilun 10 km mittaisista reiteistä yksi pääsi vuosi sitten heinäkuussa testiin.

Ajelimme aamupäivän hiljaisilla junilla Testeltin asemalle, josta patikkaretki oli mahdollista aloittaa. Kierroksen toiseen ääripäähän osuu näin Averboden luostari, joka on ollut muutaman vuoden ajan yksi olutta panevista belgialaisluostareista. Siis niistä harvoista joiden seinien sisällä oikeasti olutta valmistuu. Aluksi tuote tehtiin lisenssillä Huyghen panimolla lähellä Gentiä, mutta munkit ovat pystyttäneet pienet panimolaitteet myös luostarin alueelle. En tiedä, onko Huyghellä tässäkin jokin konsultoiva tai jopa toimeenpaneva rooli, mutta ainakin olutta voidaan näin markkinoida sanalla huisgebrouwen.

Reitin lähtöpisteenä toimivasta kylästä noustiin pian männikköiselle harjulle, jollaiset ovat ominaisia tälle Hagelandin ja Kempenin alueiden väliselle rajaseudulle. Harjanteelta näki Demer-joen laakson, jota Leuven–Hasselt-junarata seurailee. Polku laskeutui kuitenkin pienten peltoplänttien ja karhunvatukkapensaiden ohi Demerbroekenin kosteikkoiseen maastoon, jossa yksi lampi oli muun muassa suosittu kalastuspaikka. Opastetut polut veivät meidät pian luontokohteesta kohti luostaria ympäröivää pientaloaluetta. Viimeinen pätkä ennen Averbodea leikkasi leirintäalueen halki, jossa oli käynnissä jokin pienimuotoinen partiokokoontuminen.

Patikkareittien verkosto toimii Belgiassa niin, että kohdat, joissa polut haarautuvat, on kukin numeroitu. Reitit voivat seurailla metsäpolkuja, esikaupunkien kävelyteitä tai vaikkapa luostaria ympäröiviä kujia. Esimerkiksi Averboden lähistöllä numeroitujen solmukohtien verkko on hyvin tiheä, ja kymmenen kilometrin vaelluksella saa vahdata numeroituja tienviittoja tämän tästä. Kun olimme vierailleet luostarin ulkoilmaravintolassa, samosimme vielä muutaman kilometrin verran mäkisessä metsämaastossa, ennen kuin polku taas palasi radan varteen.

Averboden terassi on toistaiseksi ainoa paikka, jossa covid-pandemian aikana olen “rekisteröitynyt” ravintolan asiakkaaksi eli jättänyt yhteystietoni mahdollisten tartuntaketjujen jäljittäjiä varten. Heinäkuussa 2020 tämä oli Belgiassa yleinen käytäntö, joskin tartuntaluvut olivat yhä hyvin matalalla ja riski tuntui ulkoilmassa pieneltä. Söimme juustolautasen ja joimme luostarin omaa olutta. Se oli paikan päällä pantavista oluista miedoin eli alle 5-prosenttinen vaalea singel, jota luostaripanimo itse luonnehtii sanalla “doordrinker” (“läpijuotava”, eli suurin piirtein sama asia kuin brittien sessionable). Se oli virkistävä olut helteisen patikoinnin tauolle, mutta kuitenkin vähemmän luonteikas kuin pullossa myytävä 7,5-prosenttinen Huyghen lisenssi-Averbode.

Saa nähdä, milloin koronatilanne sallii normaalin matkustamisen niin, että pääsisi testailemaan muita Randos bière -kirjan vaellusreittejä. Averboden reitin ohella kävelimme läpi lyhyemmän polun, joka kulki kokonaan Brysselin kaupunkialueella, muun muassa vanhan tutun Cantillonin panimon ja muutamien klassisten baarien kautta. Reiteistä ei ole kirjassa kuin aivan viitteelliset kartat, mutta tämä ei haittaa, koska sanallisista kuvauksista löytyy sekä polkuverkoston solmujen numerot että muita vihjeitä (“polku kääntyy talorivistön jälkeen mäkeä ylös” jne.). Olutvaeltajalle kunkin reitin varrella on yksi tai useampia tärppejä, kuten pienpanimoita ja vierailemisen arvoisia olutravintoloita.

Erittäin miellyttävä tapa viettää sunnuntaipäivää – ja tietysti ainoastaan mahdollinen tiheästi asutussa maassa jossa myös olutkohteiden välillä on riittävän lyhyet etapit.

Pauline Moulin: Randos bière en Belgique. La façon la plus rafraîchissante de voir la Belgique.