Düsseldorfin herkut Uerige Sticke ja DoppelSticke

Tässä on kaksi olutta, joiden Suomeen tulo saa kaikenlaista nähneen olutbloggaajan herkistymään. Zum Uerige on yksi Düsseldorfin altbier-olutperinteen kehdoista, ja vaikka paikan päälläkin olen käynyt, en kuitenkaan sellaisena vuodenaikana, jolloin Sticke-nimellä tunnettu kausituote olisi ollut hanassa.

Zum Uerigen perus-alt on hieno juoma sekin, ja toissa vuosisadalta periytyvä Düsseldorfin vanhankaupungin panimoravintola on klassikkopaikka. Kannattaa poiketa, vaikka paikallinen anniskelutapa saattaa toki tuntua liukuhihnamaiselta niille pubien ystäville, joille baaritiskillä fiilistely ja valikointi ovat tärkeä asia. Lyijykynällä merkataan lasinalusia ja niin edespäin.

Näihin Uerige-oluen vahvempiin versioihin olen törmännyt pullomyynnissä ainakin Italian olutkaupoissa, ja nyt ne maaliskuun erikoiserissä siis rantautuivat Alkoon. Oluilla on jonkin verran eroa vahvuudessa: Sticke on 6 % ja DoppelSticke 8,5 %. Vielä enemmän niillä on katkeruuseroa EBU-yksiköillä mitattuna: Stickellä 38 ja DoppelStickellä 67. Tämä vaikuttaa sellaiselta taustatiedolta, jota ei voi sivuuttaa oluita maistellessa. Yksi tärkeä fakta on sekin, että DoppelSticke on kehitetty vasta vuonna 2005 Amerikan markkinoita ajatellen.uerige2

Yksöis-sticke on mukavan kuiva, hedelmäinen ja saksalaisittain katkerakin pihkanruskea olut. Jo tuoksussa on miellyttävää toffeeta ja kuivahedelmää, ja humala tuo olueen hempeän yrttisen sävyn. Uerige tykkää ilmeisesti etenkin Hallertaun ja Spaltin baijerilaishumalista.

Ja toden totta, DoppelSticke onkin miedomman sisaruksensa rinnalla käsittämättömän tanakka, saksalaisesta näkökulmasta miltei jenkkityylinen extreme-olut (vaikka mitään amerikkalaisia raaka-aineita siinä ei ilmeisesti mukana olekaan). Yrttisyys menee viher- ja piparminttua sisältävien Apteekkarin Pehmeiden Yrttipastillien linjalle, ja sen täytyy olla ainakin suurelta osin peräisin tiukemmasta humaloinnista.

Mopo keulii DoppelStickessa niin, että sitä on suorastaan vaikea yhdistää Düsseldorfin lauhkeaan altbier-perinteeseen. Minusta molemmat Sticke-versiot olivat kuitenkin mielenkiintoisia ja maukkaita oluita, joita nauttisi mielellään lisääkin. DoppelSticke-maistelun ylle heitti jonkinlaisen varjon blogikollega Tuopillinen, joka oli haistanut ja maistanut oluessa asetaldehydi-virhemaun vihreää omenaa.

cofItselläni oli kaksi eri DoppelSticke-pulloa, joista maistoin, ja päädyin siihen tulokseen, että toisessa tuo virhe oli todennäköisempi kuin toisessa. Mahtaako olla mahdollista, jos samasta erästä ovat pullotettuja? Joka tapauksessa jälkimmäisestä pullosta kaadettu maisteluannos herätti selvästi vähemmän sellaista ihmetystä, että “mitäs tämä oikein on” (pihkaa? liuotinta?), ja että kylläpä ihmeelliset maut korostuvat tässä oluessa. Nautinto oli suurempi.

Lopuksi sen pitemmittä puheitta maahantuojalle ja Alkolle täydet pisteet siitä, että näitä klassikoita on saatu hyllyyn ainakin reilulla kolmellakymmenellä paikkakunnalla ympäri Suomen. Alkon järjestelmä luokittelee ne “erikoisuuksiksi”, koska altbier on sellaiseen laariin systeemiä laadittaessa heitetty, mutta melko valtavirtaisia pienpanimo-oluitahan nämä nykypäivänä tietysti ovat.

Turkua pikakelauksella

Eilen teimme yhden illan pyrähdyksen Helsingistä Turkuun, junalla perille ja bussilla takaisin. Pääkohde oli Turun ylioppilasteatteri, joka esittää Shakespearen Titus Andronicusta. Shakespeare-esitykset niin kotimaassa kuin ulkomailla ovat pitkäaikainen harrastuksemme, ja yritämme käydä tsekkaamassa kaikki mahdolliset – tällaiset hyvin harvoin nähdyt näytelmät nyt ainakin.

Turku_titusTeatterin nettisivuilla oli nykytyyliin selkeä sisältövaroitus: väkivaltaa, murhia, amputaatioita, raiskaus ja rasismia. Näitä kaikkia Tituksen tekstiin tosiaan sisältyy eikä tässäkään produktiossa ollut niitä peitelty tai leikelty. Kauhujen täyttämä myyttinen roomalaisaika oli siirretty ilmastokatastrofin jälkeiseen tulevaisuuteen, ja esimerkiksi gooteista oli tehty ekoterroristeja.

Turun Sanomien luonnehdinta, jonka mukaan Titus Andronicus on “käsittämätön mutta häkellyttävän ajankohtainen teos”, ei ole kaukaa haettu. Yhtenä Shakespearen heikoimmista pidetty näytelmä näytti kieltämättä nyt kyntensä, aika monenlaiset ja modernitkin. Lisää turkulaisten tulkinnasta voi lukea vaikkapa Lumooja-lehden kritiikistä. Esityskertoja on muutama jäljellä.

Harrastajateattereissa on oma osittain kotikutoinen taikansa, joka nytkin oli läsnä, vaikka ylioppilasteatterit ehkä ovatkin sieltä joukon ammattimaisimmasta päästä. Väliaikatarjoilut näyttivät koostuvan mustikkapiirakan lisäksi lähinnä kahvista, teestä ja virvoitusjuomista. Kun tämä kuitenkin on olutblogi, niin mainitaan, että meille jäi puolen tunnin ruokatauko ennen esitystä ja toinen puoli tuntia virvokkeisiin sen jälkeen.

Matkalla teatterille nautimme naapurissa Pub Niskassa peltileivät eli ahvenanmaalaiset pizzat. Samainen ravintola-baari löytyy myös Helsingin Katajanokalta sekä erinäisistä muistakin rannikkokaupungeista. Tykkäsin Björklund-nimisestä lätystäni, jossa oli ylikypsää lihaa ja bearnaisekastiketta. Annos on nimetty ravintolan perustajan, ex-Strömsö-kokki Michael Björklundin mukaan. Matkaseuralaisella oli Merikapteenissaan täytteenä kylmäsavulohta ja piparjuurikastiketta.

Olutpuolella turvauduin Mattssonin Imperial Porteriin, josta on yllättäen tullut itselleni jonkinlainen luotto-olut, kun tällaista tummaa vaihtoehtoa kaipaa vähän suppeammasta valikoimasta. Periaatteessa talon oluina oli muutaman stallhagenilainen rivistö, joista matkaseuralainen valitsi Delikatin. Kuulemma hyvä seuralainen ruoalle sekin.

Turku_niska

Näytelmän jälkeen otimme suunnan kohti Tuomiokirkontorin linja-autopysäkkiä, mutta sopivasti melkein matkan varrella oli kuitenkin Uusi Apteekki, jossa en ole muistaakseni koskaan käynyt. Paikka teki välittömästi vaikutuksen olemalla samaan aikaan perinteisen 1990-lukulainen ja riittävän nykyaikainen. Itse join entisaikojen tyyliin pienen Bitburgerin tyylikkäästä jalallisesta lasista. Oluessa tuntui ylimielinen perussaksalainen humalan puraisu, vaikka baarimikko totesikin sen olevan vähemmän rapsakasti humaloitu kuin naapurihanan König.

Uusi Apteekki oli yllättävän rauhallinen keskiviikkoiltana puoli kymmenen aikaan. Baaritiskillä paikallinen äijä säksätti jotain ympäristöteknologiaan liittyvää asiaa terävällä Turun murteella. Takahuoneessa oli pari hiljaista opiskelijaseuruetta, joiden äänet tuskin kuuluivat baariin asti. Paikan tunnelman tärkein elementti oli kuitenkin kelmeä valo, joka ikkunapöydässä istuessa kiilui Kaskenkadun oransseista katulyhdyistä. Kuluneet puupinnat toivat baariin saksalais-tšekkiläistä patinaa. Jos olisin turkulainen, yrittäisin käydä Apteekissa usein – ainakin hiljaisina aikoina.

Turku_teatteriTurku_apteekki

Itävaltalainen olut – käsityötä ja teollista historiaa ison naapurin varjossa

bierpapst-f-j-morgenbesser-flickr-cc-by-nc-sa-2-0Selailin syksyllä Wienistä ostamaani olutpaavi Conrad Seidlin Bier Guide 2019 -opasta ja ajattelin kirjoittaa jotain blogiin Seidlin olutoppaista ja herrasta itsestään. Sitten sain hieman käännösapuja ja totesin, että jo oppaan johdantoluvussa on mielenkiintoista ja minulle ennestään tuntematonta asiaa myös Itävallan oluthistoriasta. Niinpä tästä tulikin erilainen tarina, jossa Seidlin, Michael Jacksonin ja muiden olutviisaiden johdolla käydään läpi, miten itävaltalainen olut on kehittynyt historian hämäristä nykypäivän monimuotoiseksi ja vireäksi kentäksi.

Itävalta ei ole Saksa

Tietysti itävaltalaisia baareja ja ravintoloita summamutikassa kiertelemällä on ensivaikutelma helposti se, että samat lagerit ja vehnäoluet jylläävät täällä kuin rajan toisella puolella Baijerissakin. Eivät Itävallan ja Saksan olutkulttuurit kaukaisia sukulaisia ole, mutta niiden välille ei pidä vetää myöskään yhtäläisyysmerkkejä.

Keskiajalla olut ei ilmeisesti ole ollut kansan arkijuoma kaikkialla Itävallassa. Näin on ainakin jos Michael Jacksonia uskotaan: hän sanoo olutkulttuurin tulleen Wieniin 1300-luvun alussa Böömistä eli nykyisestä Tšekistä. Baijerissa alettiin samoihin aikoihin siirtyä isommassa mittakaavassa viininvalmistuksesta oluenpanoon – muun muassa siksi, että pieni jääkausi kutisti viininviljelyyn sopivia alueita. Muualla Itävallassa esimerkiksi luostaripanimoita oli jo aikaisemmilla vuosisadoilla, joten kyse voi olla myös juomatapojen vaihtelusta alueilla, joilla sekä olutta että viiniä esiintyi.

Oluen rakastajia itävaltalaisista joka tapauksessa tuli. Yhteistä saksalaisten kanssa heillä on kovat kulutuslukemat. 1990-luvun alkupuolella itävaltalaiset pysyttelivät tasaisesti Euroopan kolmosina tšekkien ja saksalaisten perässä. Sittemmin kärjen järjestys on vaihdellut, mutta nyt Brewers of Europen uusimmissa vuositilastoissa Itävalta on peräti kakkosena Tšekin jälkeen per capita -kulutuksessa.

Kun miettii Itävallan oluthistoriaa, kannattaa myös muistaa, mitä kaikkia merkittäviä olutpaikkakuntia Wienin vallan alle eri aikoina kuului emämaan lisäksi. Itävalta-Unkarin kahdesta jättiläispanimosta toinen oli toki Anton Dreherin panimo Wienissä, mutta toinen oli Pilsner Urquell -tuotemerkistään tuttu Měšťanský pivovar Plzeň. Näistä molempia on eri lähteissä nimitetty (manner-)Euroopan suurimmaksi panimoksi, ja kummankin tuotanto ylitti 1900-luvun alussa miljoonan hehtolitran rajan.

Koko Euroopan mittakaavassa Itävallassa on nykyään paljon panimoita. Ron Pattinsonin mukaan niitä oli 2000-luvun puolivälissä enemmän kuin missään muussa maassa asukasta kohti. Tämä on tietysti totta, kun kokonaisia valtioita vertaillaan. Sen sijaan harvaan asuttuun mutta panimotiheään Baijeriin verrattuna Itävallankaan suhdeluku ei kuitenkaan pärjännyt alkuunkaan. Tässä suhteessa Itävalta siis eroaa koko Saksasta yhteen suuntaan ja Baijerista toiseen suuntaan.austria-flag-peeled-flickr-public-domain-photyorg

Baijerissa valtaosa panimoista on aina ollut pieniä, ja litramääräinen tuotanto on ollut vähäistä suhteessa panimoiden lukumäärään. Mutta myös koko Saksalle on tyypillistä, että melko laaja joukko pieniä ja keskisuuria panimoita hallitsee huomattavaa siivua markkinoista. Itävallassa sen sijaan Brau-Union AG, jonka olutmerkkejä ovat Gösser, Zipfer, Puntigamer ja muutamat muut, pitää markkinoiden ykkössijaa tuottamalla ilmeisesti edelleen noin puolet Itävallan oluesta. Tällaista teollisuuden keskittymistä ei ole naapurimaassa tapahtunut.

Myöskään Reinheitsgebotia Itävallan puolelle ei tullut. En tiedä, paljonko merkitystä asialla oli varhaisemmilla vuosisadoilla. Näyttää siltä, ettei esimerkiksi oluenpano pohjahiivalla yleistynyt Itävallassa paljonkaan aikaisemmin kuin muualla maailmassa – toki jo ennen 1800-luvun puoltaväliä se oli täydessä käynnissä. Itävallan aikaisemmista panimomenetelmistä emme tiedä paljonkaan, mutta heillä ei vaikuta olleen brittien tai belgialaisten tyyppisiä taipumuksia käyttää sokereita, mausteita tai halpoja viljelykasveja oluenpanossa.

Wieniläisen lagerin maailmanvalloitus, katoaminen ja paluu

Yksi yleisimpiä Itävallan oluesta sanottuja asioita on varmasti tämä: wieniläistyylistä lageria on maailmanmaineestaan huolimatta yllättävän vaikea löytää alkuperäisestä kotimaastaan. Se on kenties ainoa oluttyyli, jota itävaltalaiset nykyään voivat lukea nimenomaan oman olutperintönsä tuotteeksi.

Kun wieniläiset oluenpanijat lukivat vuonna 1977 Michael Jacksonin ensimmäistä The World Guide to Beer -kirjaa, he väittivät Jacksonin keksineen koko Wiener-oluttyylin (tai Vienna lagerin, kuten sitä myöhemmissä englanninkielisissä oppaissa on usein kutsuttu). Itävallassa ei tuolloin tunnistettu Jacksonin kuvausta meripihkanpunaisesta oluesta ja erityisistä wieniläismaltaista.

Jackson, joka ei sinänsä ollut oluthistorioitsija, puolusti tyylikuvaustaan myös myöhemmissä kirjoissaan. Todenperäinen se varmasti olikin, ja samasta oluesta – Anton Dreherin innovaatiosta – puhuu myös esimerkiksi olutpaavi Seidl Bier Guidensa alkuluvussa. Wieniläinen oluenpanija Dreher teki 1830-luvulla ystävänsä, Münchenin Spaten-panimon Gabriel Sedlmayrin kanssa opintomatkan Britanniaan. Saarella oltiin teollisessa oluenpanotaidossa mannermaata edellä.

Matkan seurauksena Dreherin panimossa yhdistettiin ensimmäisenä brittityyppinen vaaleampi mallas ja mannermaisen pohjahiivatekniikan pitkä kylmävarastointi. Vaikka Josef Groll teki Pilsenissä pian saman (ja vielä vaaleammalla maltaalla), Dreherin ja hänen perillistensä panimokonsernista tuli Itävallan olutteollisuuden ensimmäinen johtotähti. Yhtiöllä oli panimoita alkuperäisen Wien-Schwechatin lisäksi Budapestissa, Triestessä ja Böömin Michelobissa.dreher-schwechat-publicdomain

Dreher ja Sedlmayr eivät kuitenkaan “salakuljettaneet hiivaa Englannista ontoissa kävelykepeissä”, vaikka tällaistakin tarinaa on Conrad Seidlin mukaan kerrottu. Kumpikaan heistä ei myöskään keksinyt lager- tai pohjahiivaolutta, koska tämän hiivalajin tiedetään esiintyneen manner-Euroopassa jo kauan ennen heitä (se tuli ehkä 1500-luvun ensimmäisten hedelmäkuormien mukana Etelä-Amerikasta). Michael Jacksonin mukaan jopa Adolf Hitler oli kiinnostunut kysymyksestä, missä tehtiin ensimmäinen lagerolut: Münchenissä, Wienissä vai Pilsenissä. Hitlerin määräämä selvityskomissio päätyi Wienin kannalle.

Ehkäpä Dreherin punainen wieniläinen tosiaan olikin ensimmäinen nykyaikainen lagerolut. Niin tai näin, se jäi alle sadassa vuodessa lähes täysin toisten pohjahiivalaatujen – vaalean pilsnerin ja Münchenin eriväristen oluiden – jalkoihin. Ei Michael Jackson “aitoja” Wienin oluita paljon enää Itävallasta 1970-luvulla löytänytkään. Punaruskea olut oli painunut marginaaliin, vaikka jotkin panimot vielä sen väristä lageria panivatkin esimerkiksi Spezial-nimellä.

Pitkälle 1900-luvun puolelle Dreher-imperiumilla kuitenkin pyyhki hyvin, ja wieniläistyyppistä olutta tehtiin ennen kieltolakien aikaa paikallisina versioina niin Pohjoismaissa kuin Pohjois-Amerikassa. Jackson huomauttaa, että erityisesti Meksikossa perinne näyttää pysyneen hengissä monia muita maita sitkeämmin. Punaruskeat oluet olivat tosin ulkomailla erikoisuuksia eivätkä aivan perusolutta, mutta wieniläinen alkuperä yhdisti niitä siltikin.

Wienissä, kuten muuallakin Itävallassa, perusoluen roolin oli kuitenkin ottamassa müncheniläistä Hellesiä muistuttava Märzen (eli Märzenbier, Lager tai Lagerbier). Tämäkin nimeämispolitiikka sekoittaa monia ulkomaisia olutvieraita, jotka ovat Jacksonilta ja hänen angloamerikkalaisilta opetuslapsiltaan oppineet kutsumaan Märzeniksi nimenomaan tuhdin punaruskeaa Wiener-tai Oktoberfest-olutta. Itävallassa Märzen on kuitenkin kullankeltainen olut, usein vähän yli tai vähän alle 5 % abv, ei siis valikoiman vahvimmasta päästä.

Pienpanimoiden pieni suurvalta

Meidän aikanamme wieniläistyylin perinne elpyi. Ensimmäisen nykyaikaisen itävaltalaisen wiener lagerin teki keskisuuri wieniläispanimo Ottakringer 150-vuotisjuhliinsa vuonna 1987. Ottakringerin edelle perinteen henkiin herättämisessä ehti ainakin Ambier Brewing Company vuonna 1985 Milwaukeessa. Näitä molempia Jackson kehui, kuten 1990-luvulla lukuisia muitakin USA:n ensimmäisen pienpanimosukupolven punertavia lagereita.

Kun pienpanimoiden uusi aalto ehti Wieniin asti, kyse ei ollut pelkästään paikallisen oluthistorian palauttamisesta valokeilaan. Vuonna 1984 perustettu Nussdorfer Brauerei Wienin liepeillä oli Conrad Seidlin mukaan maan ensimmäinen uusi pienpanimo. Sen ensimmäinen olut oli (jälleen Jacksonin kehuma) brittistout Sir Henry’s Stout, 6 % alkoholitilavuudeltaan. Toinen panimon avausoluista oli länsisaksalaistyylinen altbier St. Thomas Brau (5,5 %).

Nussdorfin panimo ei kuitenkaan ollut Itävallan pienpanimobuumin menestyjiä, vaikka sillä oli historiaakin takanaan: perustajana oli paroni von Bachofen-Echt, jonka suku oli pitänyt kylässä suurehkoa panimoa 1950-luvulle asti. Jos paronin uusi panimo pärjäsikin markkinoilla 20 vuotta, monet muut pienpanimot jäivät sitäkin lyhytikäisemmiksi. Conrad Seidlin mukaan esimerkiksi 1980-luvun lopussa avatut ravintolapanimot Schlieb-Bräu, Johannesbräu ja Amadeus-Bräu kaatuivat Wienissä huonojen sijaintiensa takia.

Sellaisillakin pienpanimoilla, jotka ajan mittaan menestyivät erittäin hyvin, saattoi alku olla hankala. Seidlin mukaan esimerkiksi Horst Asangerin perustama 1516 Brewing Company ei tahtonut alkukuukausinaan löytää yleisöä. Amerikkalaistyylisen ravintolapanimon kohderyhmäksi oli kaavailtu YK-virkamiehiä ja muuta kansainvälistä henkilöstöä, jota Wienissä riittää. 1516:n kohdalla ainakaan sijainti ei ollut ongelma, koska paikka on kivenheiton päässä ostoskatu Kärntner Straßelta.

1516-flickr-maria-eklind-cc-by-sa-2-0

Kuva: Flickr.com, Maria Eklind, CC BY-SA 2.0.

Kovin eksoottista itävaltalainen pienpanimo-olut ei ennen 1516 Brewing Companyn tuloa vielä ollut. Moni uusi yrittäjä luotti helles- ja dunkles-tyyppisten perustuotteiden voimaan. Vehnäolutta pidettiin vielä vuonna 1990 melkoisena erikoisuutena; sitä teki vain kuusi panimoa koko Itävallassa. (Tässä siis jälleen yksi ero Baijerin ja Itävallan välillä.) Ainakin Salzburgin suunnalla paikallista vehnäolutta oli tosin ollut tarjolla harvakseltaan jo 1970-luvulla, kun Michael Jackson teki omia tutkimusmatkojaan.

Angloamerikkalainen olutkaan ei tullut Itävaltaan rytinällä, vaikka Nussdorfin paroni olikin sitä jo 80-luvulla kokeillut. Vielä vuoden 2005 paikkeilla lähinnä Wienin 7Stern-Bräu ja 1516 Brewing Company olivat tosissaan kokeilleet amerikkalaisia oluttyylejä. Muuten koko Itävallan kuutisenkymmentä pienpanimoa pärjäsivät täysin saksalais-tšekkiläisten pohjahiivatyylien ja vehnäoluiden erivärisillä muunnoksilla. Brittein saarten vaikutteet olivat uineet muun Itävallan pienpanimoista vain kahteen tai kolmeen, joissa oli kokeiltu portteria/stoutia tai red alea.

Seuraavien viidentoista vuoden aikana on tietysti tapahtunut se, mikä lähes kaikkialla muuallakin Euroopassa on tapahtunut. Panimoiden määrä on kolmin- tai kuusinkertaistunut (riippuen siitä, katsotaanko virallisempia tilastoja vai Ratebeerin panimolukuja, joita saattaa paisuttaa sekalainen määrä sopimusvalmistuttajia tai markkinointitoiminimiä).

Amerikkalaisesta oluesta on tullut normi uudemmalla pienpanimo- tai Craftbier-sektorilla. Kokeilunhalu on vain entisestään kiihtynyt. Edellä mainittu 1516 Brewing Company on viime kuukausina tehnyt oluita, joissa on ”yuzua, pippuria, hasselpähkinää, sitruunaverbenaa ja bergamottia” (kertoo Conrad Seidl). Miksikäs ei. Niinhän ovat tuhannet käsityöpanimot muillakin mantereilla.

Vaikka toisaalla olen kutsunut Itävaltaa konservatiiviseksi olutmaaksi, on varmasti totta, että Wienin edelläkävijät olivat 2000-luvun alussa edelläkävijöitä myös koko Euroopan tasolla. Heillä oli hyvä tuntuma siihen aaltoon, joka Atlantin takaa tulisi joka tapauksessa pyyhkäisemään maanosamme yli, eikä heillä ehkä ollut niin paljon perinteen painolastia niskassaan kuin vaikka saksalaiskollegoilla.

Siinä missä osa Itävallan pienpanimoista ottaa vaikutteita Uudesta maailmasta, toiset taas ovat kääntäneet katseensa menneisyyteen: aikaan, jolloin esi-isien rajallisemmilla raaka-aineilla ja valmistusmenetelmillä saatiin kattiloihin porisemaan kenties jotain aidompaa, paikallisväriä tunnustavaa olutta. Brauerei Hofstetten tekee 1900-luvun alkupuolen olutta entisaikojen ohralajikkeella ja Itävallan pohjoisosalle tyypillisellä Malling-humalalajikkeella. Stiegl-panimon omistamalla Itävallan ensimmäisellä olutmaatilalla Wildshutissa tehdään Urbieriä, joka kypsyy saviastioissa hunajan, taatelien ja mausteiden kanssa kuten 5 000 vuotta sitten (näin panimo väittää). Kärntenin osavaltion vanha kiviolutperinnekään ei ole painunut unholaan.

Tulevaisuuden näkymiä

Itävallassa oli reilut 50 vanhaa panimoa ennen 1980-luvulla noussutta pienpanimoaaltoa. Määrä ylitti sadan vuonna 2000, seuraavan vuosikymmenen lopulla se jumitti pitkään noin 170:ssa ja lähti 2010-luvun loppupuoliskolla jälleen jyrkkään nousuun. Nykyinen panimomäärä liikkuu jossain vajaan 300:n ja reilun 400:n välillä riippuen siitä, paljonko kiertolaisia ja markkinointitoiminimiä hyväksytään lukuihin mukaan.

Itävalta on epäilemättä edelleen yksi Euroopan vahvoista olutmaista, kuten se on satoja vuosia ollut. Yksi niistä asioista, joita tällä mantereella itse suurimmalla mielenkiinnolla seuraan, on se, miten vanhojen olutmaiden kulttuuri imee ja omaksuu nykyisen amerikkalaisvaikutteisen käsityöolutliikkeen.

Wienin keisarillisessa Hofburgissa on eletty muinoin Euroopan raffinoituneinta elämää, jolle on vetänyt ehkä vertoja korkeintaan Ranskan Versailles. Kuitenkin juuri Hofburgissa olen ollut elämäni ainoissa wieniläisissä tanssiaisissa, joissa juhlapuvut päällä raahauduttiin tanssista hikisinä keskiyöllä ala-aulan makkarabaariin. Siellä olut vaahtosi ja wurstit kärysivät grillissä. Tässä kai on jotain wieniläistä: samantapainen tunnelma on voinut olla Johann Strauss nuoremman Gambrinus-tanssien ensiesityksessä Denglerin Bierhallessa vuonna 1851. Se, mitä me pidämme kansankulttuurina, ei Itävallassa välttämättä olekaan kovin kaukana siitä, mitä pidämme korkeakulttuurina.

Miten amerikkalaisperäinen craft beer -meininki sopii tällaiseen kansanluonteeseen? Onko se lopulta liian elitististä ja vakavaa taipuakseen kaikkiin itävaltalaisen juomakulttuurin ilmentymiin? Vai tuleeko IPAsta uusi Märzen ensin Wienin ja sitten kaikkien Itävallan kaupunkien ja kylien kansanomaisiin baareihin? Olutkulttuuri on murroksessa kaikkialla Euroopassa, ja kulttuurikysymyksissä menneisyys on aina jossain määrin huono ennustaja. Jäämme odottamaan, mitä tulevat vuodet tuovat tullessaan.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 23

Satunnaisia olutlistoja lähinnä Helsingin ravintoloista 1890–1910- ja 1930-luvuilta:

Hotelli Kämp tarjoaa 1890-luvulta säästyneessä juomalistassaan seuraavia oluita: Äkta Engelsk Porter, Bass Engelskt Pale Ale. Oluet on kirjoitettu erivärisellä musteella käsin listan loppuun. Samassa nipussa on Apollinaris-kivennäisvesi. Imatran Grand Hotel Cascade listaa puolestaan samalla vuosikymmenellä viinivalikoimansa jatkoksi nämä mallasjuomat: Porter, Bière (Öl).juomalista-Kämp-1890luku-HRM-CC-BY-ND-4-0

Seurahuone, joka toimi vuoteen 1913 hotellina nykyisessä Helsingin kaupungintalossa, piti vuonna 1903 juomamenyyssään kahta olutvaihtoehtoa: portteria 1 mk ja lager- tai pilsnerolut 40 penniä (molemmat puolikkaita pulloja). Vuonna 1907 Seurahuone oli päivittänyt olutmenyynsä siten, että erillisellä sivulla oli otsikko “Ulkomaisia olut- ja portterilajeja”, jonka alta löytyi kaksi tuotetta: Bass & C:o Pale Ale ja Daukes & C:o Guiness (sic) Extra Stout.

juomalista-Seurahuone-1907-HRM-CC-BY-ND-4-0Muut oluet löytyivät Seurahuoneen menyyssä otsikon “Diverse” eli Sekalaista alta, ja siellä olivat samat kotimainen portteri ja lager- tai pilsnerolut kuin neljä vuotta aikaisemmin. Samoin muidenkin ravintoloiden juomalistoissa oluiden paikka oli sekalaisissa juomissa, joita oli ehkä puolen sivun verran lopussa. Ensin oli esitelty viinejä eri maista ja alueilta kymmenkunta sivua ja sen jälkeen ehkä toiset kymmenen vielä erilaisia väkeviä viinoja.

1910-luvulta vilkuilin juomalistoja Grand Hotel Fenniasta, Klippanilta, Alppila-ravintolasta sekä jälleen Kämpistä. Kämpin oluttarjonta ei ollut muuttunut oikeastaan mihinkään: se koostui edelleen yhdestä Brittein saarten portterista tai stoutista ja yhdestä pale alesta. Voimme ehkä olettaa, että tämä oli hienon suomalaisen ravintolan state of the art -olutvalikoima ennen kieltolakia.

Klippanilla oli pitempi lista joskus 1910-luvulla (tarkkaa vuottaa ei ole liitetty listaan): Lageröl, Pilsener, Gamla Carlsberger, Pschorr Bräu, Porter. Tuontioluita on siis ainakin yksi tanskalainen ja yksi saksalainen.

Fenniassa on vuonna 1911 tarjolla pitkälti samantapainen lista: Engelsk Pale Ale, [Engelsk] Extra Stout, Lageröl, Pilsener, Porter, Carlsberger Öl (Danskt). Vuoteen 1914 mennessä sitä on hieman laajennettu ja panimoiden nimiäkin mainitaan: Engelsk Pale Ale Bass & Co.; [Engelsk] Ex. Stout Guinesses; Öl & Pilsner; Münchneröl (inhemsk); Porter [inhemsk]; Imperial [Porter] [inhemsk]; Gamle Carlsberger Öl.

juomalista-GrandHotelFennia-1914-HRM-CC-BY-ND-4-0

Alppilan “rinneravintolassa” puolestaan oli vuonna 1915 tarjolla kolme olutta: Lager Pilsner Öl, Ekenäs Porter ja Borgå Porter.

* * * * *

Kun kieltolain kumoaminen tuli voimaan 1932, Alko sääteli kaikkea oluen tuontia, valmistusta ja jakelua. Vaikka joissakin Helsingin ravintoloissa näkyy edelleen vaikuttavampia olutlistoja kuin mitä niissä olisi minun lapsuudessani 1980-luvulla ollut, voi kuitenkin olettaa, että valinnat on tehty rajallisten mahdollisuuksien joukosta.

Portterit ovat vielä voimissaan. Esimerkiksi ravintola Kaisaniemessä oli vuonna 1934 tarjolla Auran English Porter, Porvoon Panimon Best Extra Stout, Tammisaaren Hultmanin Brown Stout ja Pyynikin Double Brown Stout. Hungariassa Uudella ylioppilastalolla oli vuonna 1936 sama valikoima – paitsi Pyynikin tilalla oli Kallion Toisella linjalla toimivan Tillanderin panimon portteri.

juomalista-Kaisaniemi-1934-CC-BY-ND-4-0

juomalista-Hungaria-1936-HRM-CC-BY-ND-4-0

Kämpissä oli vuonna 1938 tarjolla kaksi portteria, Porvoon ja Tammisaaren. Sen lisäksi hotelli tarjosi mietoa pilsneriä sekä III-oluita helsinkiläisiltä Bastmanilta ja Sinebrychoffilta sekä “muilta panimoilta”, joita ei nimetä.

1930-luvulta on säilynyt myös olutlistoja, joissa ei oikeastaan ole kuin eri veroluokkien vaaleita lagereita. Tähän suuntaanhan oltiin joka tapauksessa menossa. Portterit ratsastivat auringonlaskuun toisen maailmansodan paikkeilla, palatakseen Alkon oikusta vasta vuonna 1957 – tavallaan ihme että silloinkaan. Ulkomaisten oluiden hienoutta ei enää osattu nähdä, eivätkä kaikki niistä ehkä enää niin hienoja olleetkaan kuin ennen vanhaan. Esimerkiksi Bassin punaisen kolmion hohto alkoi hiipua viimeistään 1960–70-lukujen keg-trendin aikoihin.

(Kaikki juomalistat on löydetty Finna.fi-verkkopalvelusta, tekijänä on Hotelli- ja ravintolamuseo ja lisenssi CC-BY-ND 4.0. En ole tällä kertaa lukenut lisenssin tekstiä tarkistaakseni, saako tiedostoja leikellä tällä tavalla, mutta toivottavasti mennään suurin piirtein lain sallimissa rajoissa.)

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 20

“Tallinnan kaikki kadut tuoksuvat oluelta ja tuoreelta kahvilta; kun erittelen Tallinnan ilman kemiallista koostumista, olen varma, ettei siinä mitään muita ainesosia leiju”.

Näin kirjoitti 1840-luvulla Aleksandr Miljukov matkamuisteluissaan Tallinnasta ja Helsingistä. Nämä vuosikymmenet ennen 1800-luvun puoltaväliä olivatkin lupaavaa aikaa oluenpanolle Vironmaan kuvernementissa. Suur-Karja- ja Väike-Karja-katujen kulmaukseen oli noussut vuonna 1832 Georg Wilhelm Pfaffin panimo, josta muodostui ennen pitkää Viron suurin oluenvalmistaja.

Pfaffin poika Julius muutti panimon vastapäiseen kortteliin vuonna 1858. Kurnan kartanon panimoa vuokrattiin ylimenoajaksi, kun uusia rakennuksia pystytettiin. Väike-Karjan ja Saunan kulmakorttelista suuri osa oli toiminnan laajennuttua oluttehtaan ja sen oheisrakennusten käytössä. Panimon mallastamo sijaitsi myös uudella tontilla.

Baarimiehen Tallinna -kirjassa muuten mainitaan, että ravintola Karja Kelder on nykyisin siinä kiinteistössä, jossa Pfaffin panimotoiminta ensiksi alkoi. Kirjan taustalla olevat baarimiehet ovat kertoneet Pfaffin kasvun ajasta takavuosina myös netissä

* * * * *

Varsinkin 1870-luvulla Viron panimoala nykyaikaistui vauhdilla, ja tämä oli Pfaffin panimollekin voimakasta kasvun aikaa. Suunnilleen näihin aikoihin alkoi ympäri Eurooppaa teollisten panimoyhtiöiden herruuden vuosisata, ja kilpailu niiden välillä oli armotonta. Jokainen menestyvä, kasvava panimo oli verevää riistaa toisille kasvuhaluisille olutyrityksille. Tämä nähtiin esimerkiksi Helsingissä, jossa Sinebrychoff napsi kilpailijoitaan pois markkinoilta jo 1890–1910-luvuilla.

Tallinnassa oli 1860–70-luvuilla seitsemän panimoa. Koko Vironmaalla panimoita oli reilut seitsemänkymmentä ja Harjumaalla eli Tallinnaa ympäröivällä maaseudulla kaksitoista. Harjumaan panimoista suurin oli Sakun kartanopanimosta alkunsa saanut teollisuuslaitos.

Virossa luultiin pitkälle neuvostoaikaan saakka, että Tarton oluttehdas (nykyinen A. Le Coq) on maan vanhin panimo. Sitten selvisi, että Sakussa on pantu olutta jo ennen vuotta 1876, jota oli pidetty Sakun perustamisvuotena. Nykyisen historian mukaan Sakun aloitusvuosi on 1820, mutta itse asiassa sekin on vain ensimmäisen kirjallisen maininnan ajankohta. Pitäisin aika varmana, että Sakun kartanossa on ollut jonkinlainen panimo jo pitkään ennen tätä.

Vielä 1870-luvun alkupuolella Sakun panimo tuotti reilut 100 000 litraa* olutta vuodessa, mutta määrä moninkertaistui nopeasti. Vuonna 1874 Pfaffin lähes miljoonan litran tuotanto vaikutti ylivoimaiselta, ja se olikin yhä Vironmaan suurin panimo. Ei kuitenkaan kulunut kauan, kunnes Saku ohitti sen. Vertailun vuoksi Pietarin panimoista Bavaria tuotti 10 miljoonaa litraa ja Kalinkin 20 miljoonaa.

Tallinna oli myös Sakulle tärkeä markkina, sijaitsihan panimo vain noin kymmenen kilometrin päässä suurkaupungista. 1870-luvun lopussa Sakun pääkonttori Tallinnassa oli Lai-kadun numerossa 9. Sakun panimokauppa oli numero nelosessa eli parin talon päässä nykyisestä Koht-olutkaupasta. Molemmat muuttivat sittemmin taloon numero 2.

Sakun oluen laadun ajateltiin johtuvan hyvästä paikallisesta vedestä. Saku oli ainoa Vironmaan kuvernementissa toimiva panimo, jonka olutta myytiin myös Liivinmaalla. Tartto oli tuohon aikaan Liivinmaata, ja sikäläinen kauppias jakeli Sakun Erlangeria (4,4 %), jota kuvattiin lakritsan ja omenan makuiseksi. Vuonna 1880 Sakun olut voitti toisen palkinnon ja pronssimitalin olutkilpailussa Liivinmaan pääkaupungissa Riiassa.

* * * * *

Mitä dynaamisemmaksi ja modernimmaksi Sakun rahoituskykyiset omistajat panimoaan muuttivat, sitä ahtaammalla oli Tallinnan valtias Pfaff. Tallinnan kahdesta jäljellä olevasta panimosta Daugull, joka sijaitsi Õllepruuli-kadulla Tõnismäessä, oli jo luovuttanut 1900-luvun alkuvuosina.

Vuonna 1907 Pfaffin viimeinen panimomestari, perustaja G. W. Pfaffin pojanpoika Eduard, muutti Pfaffin nimen Revaliaksi. Reval oli tietenkin tuolloin Tallinnan saksankielinen nimi, ja Eduardin ajatuksena lienee ollut vedota paikallisylpeyteen. Tulos ei ollut kuitenkaan toivottu, vaan myös Revalia joutui lopettamaan toimintansa vuonna 1911.

Minulta kysyttiin kerran Virossa, kummasta oluesta pidän enemmän, Sakusta vai A. Le Coqista. Kysyjinä olivat tarttolainen ja tallinnalainen, ja kysymykseen sisältyi selkeä oletus, että A. Le Coq on Tarton olut ja Saku Tallinnan. Saku on siis täyttänyt kulttuurisen tyhjiön, joka Pfaffin eli Revalian kuihtumisesta pitkäksi aikaa pääkaupungissa seurasi. Siellä tapahtunutta voi siis verrata rinnakkaistodellisuuteen, jossa Keravan Höyrypanimo olisi kasvanut 1900-luvun alussa miljoonaluokan konserniksi ja Hietalahden Sinebrychoff olisi vain jossain vaiheessa antautunut kilpailun edessä ja nostanut tassut kohti taivasta.

* Litrat on laskettu sillä oletuksella, että virolainen mittayksikkö pang vastaa reilua kymmentä litraa. Tämä voi olla väärinkin, vanhoista virolaisista mitoista en löytänyt tietoa ihan helposti. 

Tekstissä on hyödynnetty sumeilematta seuraavia kirjoja: Gustavson, Heino: Pajatusi pruulikojast; Arjakas, Küllo & Juur, Mart: Saku Õlletehas 195 – Eesti õllekultuuri edendamine 1820-2015.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 19

––Münchenin oluen suuri salaisuus. “Hamb[urger] Fremdenblattin” mukaan on nyt wiimeinkin keksitty Münchenin oluen suuri salaisuus, jonka perille on niin kauwan turhaan koetettu päästä.

munchen-vesi-turun-sanomat-23-10-1910Aikasemmin oli yleisenä se usko, että Münchenin oluen hywät ominaisuudet aiheutuiwat erikoisesta humala- ja mallaslaadusta; mutta tämä luulo osoittautui wääräksi. Sitten turwauduttiin käymisbasilleihin ja koetettiin oikeilla München-basilleilla panna oikeata Münchenin olutta muilla paikkakunnilla; se epäonnistui täydellisesti.

Wiimein ruwettiin tutkimaan wettä, ja nyt luuliwat tutkijat päässeensä salaisuuden perille; mutta kokeet muille paikkakunnille wiedyllä Münchenin wedellä epäonnistuiwat niinikään täydellisesti. Uusi olut oli tosin aiwan Münchenin oluen näköistä, mutta maku ei ollut sama. Ja kuitenkin oli oluenpanijoilla hywä johto siinä tiedossa, että oikea Pilsner Urquell saa erikoisen hywät ominaisuutensa sen kautta, että wesi oluen walmistukseen otetaan lammikoista, joissa kaswaa aromaattisia kalmus-kasweja.

Nyt wiimeinkin sanoo hiiwakeemikko, toht. Emslauder todenneensa, että wesi sen tosin sittenkin yksinänsä tekee. Salaisuus on, sanoo hän, weden kalkki- ja hiilihappo-pitoisuudessa, jotka aineet olutta pantaessa synnyttäwät joukon n.s. “kolloideja”, aineita jotka owat lähellä gelatinia eiwätkä woi kiteytyä. Kolloidit waikuttawat, että olut maistuu “täyteläiseltä”. Mutta tawallisessa wedessä saostuwat kolloidit, niin että olut maistuu “ohkaiselta”.

Sen seikan, että Münchenistä ja ylä-Bajerista muualle wiedyllä wedellä tehdyt kokeet eiwät ole onnistuneet selittää toht. Emslauder johtuneen siitä, että wettä kuljetettaessa suuri määrä hiilihappoa haihtui, ja sen kautta häwisi myöskin kalkkipitoisuus.

Kun salaisuuden perille täten nyt on päästy, ei kulune kaukaakaan aikaa ennenkuin jo melkein missä hywänsä woidaan walmistaa “oikeata” Münchenin olutta, jota ei woi erottaa itse Münchenissä walmistetusta.

* * * * *

Uutisen välittivät Turun Sanomat ja muutama muu suomalainen sanomalehti vuoden 1910 loppusyksyllä, jolloin jo ainakin viisikymmentä vuotta oli meilläkin yleisesti tehty paikallisia “baijerilaisia” tai “müncheniläisiä” oluita. München oli varsinkin 1800-luvun lopulla ympäri Eurooppaa taikasana, joka merkitsi hyvää ja nykyaikaista olutta – vähän samaan tapaan kuin IPA 2010-luvulla. Tieto siitä, miten tehdään “aitoa” Münchenin olutta, olisi varmasti ollut kullanarvoinen. Ei sen salaisuus tosin pelkästään vedestä varmasti riippunutkaan.

Tästä ei kuitenkaan kulunut kau[k]aakaan, kunnes Münchenin magia haihtui. Sitä arvostettiin toki perinteikkään ja laadukkaan oluen tyyssijana myöhemminkin, mutta vaalea olut valtasi 1900-luvulla yhä enemmän markkinoita ja sen alkukotina pidettiin pikemminkin Pilseniä. Tumman oluen kotina tunnettu München taipui itsekin ajan mittaan ja alkoi erikoistua Helles-olueen.

Pilsner Urquelliin liittyvä maininta siitä, että sen vesi otetaan “aromaattisia kalmus-kasweja” kasvavista lammikoista on minulle uutta. Plzeňin veden pehmeydestä puhutaan kyllä paljon. Kalmus on ilmeisesti rohtokalmojuuri, joka on sinänsä yksi niistä lukuisista kasveista, joilla joskus menneisyydessä on olutta ja viinaa maustettu. Onko joku muu kuullut tätä teoriaa, jossa Plzeňin vedenottopaikan kasvistolla olisi ollut vaikutusta oluen makuun?

Münchenin vesi ei ole suinkaan yhdentekevä asia, ja sitä paikalliset panimot yhä käyttävät markkinoinnissaan yhtenä laadun takeena. Esimerkiksi Paulanerin verkkosivuilla on panostettu paljon interaktiiviseen maaperätutkimukseen, jossa oluenystävät voivat katsoa kerros kerrokselta, millaisten kivilajien alla oluessa käytetty pohjavesi makaa.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 14

Nykyaikaiset matkaoppaat turisteille kehittyivät 1800-luvun alkupuolella, kun yläluokkien perinteisen Grand Tourin rinnalle syntyi Euroopassa mahdollisuuksia monipuolisempiin ulkomaiden kierroksiin. Rautatie varmasti vauhditti edistystä tässäkin, mutta jo ennen sen yleistymistä brittiläinen John Murray loi pohjaa opaskirjojen kulttuurille ja kirjoitustyylille.

murraysMurrayn ensimmäiset oppaat ilmestyivät vuonna 1836. Selailin hänen vuonna 1865 ilmestynyttä Handbook for Travellers in Russia, Poland, and Finland -kirjaansa, joka ilmeisesti on jo toinen versio tämän maantieteellisen alueen opaskirjasta. Esipuheessaan Murray kertoo, että matkailu alueella on helpottunut viime vuosina, ja liikkuminen on vapaampaa kuin melkein missään manner-Euroopassa. Tullimiehet, poliisit ja muu virkavalta eivät enää häiritse. Tsaarin vaihtuminen edistysmieliseen Aleksanteri II:een ja rautateiden rakentaminen ovat helpottaneet matkailijan elämää.

Suomen esittelyssä tekijä on selvästi perehtynyt paikallisiin oloihin melko hyvin. Toki toimituksellisia erheitä on – esimerkiksi maan nimi on Murrayn mukaan paikallisella kielellä Secomi”, ja Ruotsin vallan vakiinnutti Suomeen Birger Zarl” – mutta vaikeampaahan näitä on ollut silloin tarkistaa kuin nykyään. Lähes hengästyttävä detaljien vyörytys Helsingin ja muiden paikkojen nähtävyyksistä ja matkustusvinkeistä vaikuttaa muuten käytännössä virheettömältä.

Monet matkustavaisten huolenaiheet ovat nykyihmisen näkökulmasta kaukaista menneisyyttä, esimerkiksi nämä havainnot:

“Nervous people have no business to travel in Finland: the horses, though small, are full of life, and know of no other pace than the gallop, whether it is up or down hill. The traveller will, either on land or sea, thus speed his way through Finland, and frequently without meeting one human being from one station to the next; the dark pines and massive boulder-stones… the red verst-posts, and a ragged scanty flock, are the only objects that meet the eye.”

Vaikka hevoskyyti koettelee Murrayn mukaan turistin niveliä, tiet ovat kuitenkin paremmassa kunnossa kuin Venäjällä ja postiasemat hyvin toimivia. Tuttuun tapaan oppaasta löytyy myös fraasisanastoa (“kanssa-puhetta”), jolla suomalaisen kanssa voi haastella, jos sellaisen jossain hyvällä onnella kohtaa.

Where is the inn? – Missä kestkiewari?
Where is the refreshment-room? – Missä rawinto-huone?
Where is the W. C.? – Missä ihmisten ulko-huone?

Kansankulttuuria tai ihmisten arkielämää aikakauden matkaoppaissa ei kovin monisanaisesti esitellä. Kymmeniä sivuja kuluu esimerkiksi Eremitaasin ja muiden museoiden nähtävyyksien luettelemiseen huone ja vitriini kerrallaan.

Jotain sanotaan kuitenkin ruoka- ja juomakulttuurista, ja tämä pätkä oikeastaan alun perin huomioni kiinnittikin tässä Murrayn vuoden 1865 oppaassa:

murray-finland

“Elintaso on Suomessa aivan siedettävä, vaikkei toki millään lailla ylellinen: lähes aina on saatavana runsaasti kuivattua lohta, pihvejä ja perunoita, sekä yleisemminkin kalaa, mutta se on tavallisesti karkeaa ja mautonta. Portviini ja Göteborgin portteri – molemmat lajissaan erinomaisia – ovat tämän maan pääasialliset juomat, kuten myös sima.”

Myös Pietarissa oli Murrayn mukaan hyvää olutta, erityisesti Cazaletin Pale Ale on lähes englantilaisten esikuviensa veroista. Moskovassa hän kertoo juotavan “lähes yksinomaan Danielsonin olutta”. Venäjältä Murray löytää kyllä myös halpaa vodkaa ja muutakin rahvaanomaisempaa – ei pelkästään portviiniä ja portteria kuten Suomesta… Jää arvoitukseksi, missä paikoissa hän on Suomessa ruokaillut, mutta epäilenpä, ettei kallista tuontiportteria ole juuri muualla kuin hienoimmissa ravintoloissa ollut tarjolla. On totta, että portteria tuli meille päin 1800-luvun alkupuolella juuri Göteborgista, jossa toimi Lorentska Porterbruket ja sen maineikas seuraaja Carnegie. Toki 1860-luvulla Suomen kaupungeissa oli jo paikallisiakin portterintuottajia.