Hanko – olut vaeltaa etelään

Millainen olutkohde on Suomen eteläisin kaupunki Hanko? Voisin tietysti aloittaa siitä, ettei kaupungissa ole yhtään panimoa – ei edes nyt, kun koko Suomi on niitä täynnä, ja ylellisyyttä huokuvissa rannikkokaupungeissa parveilee ostovoimaista yleisöä. Sitä mekin ehkä vaatimattomalla tavallamme edustimme, kun pistäydyimme resortissa viime viikonloppuna.

Neljän vuoden ajan 1870-luvulla kaupungissa toimi Hangö Bryggeri eli Hangon Panimo, ja tästä muistona keskustan pohjoispuolella on yhä Panimokatu. Sen jälkeen on ollut hiljaista. Mutta eipä olutta ole mikään pakko tuottaa sillä paikkakunnalla, jolla se juodaan, vaikka paikallisuus on viime vuosien pienpanimobuumissa ollutkin yksi johtotähti. Tammisaaressa oli panimo 1960-luvulle asti ja nykyään panimoita on Hangon molemmissa naapurikunnissa, Raaseporissa ja Kemiönsaaressa.

Paikallisen puutetta korvaamaan tehdään lisäksi Vakka-Suomen Panimolla Hangøliä, joka voisi maultaan olla suomalainen vahvempi pilsneri, mutta onkin eri lähteiden mukaan Kölsch – siis pintahiivaolut. Vehnää löytyy reseptistä, mikä pilsnerissä ehkä olisikin outoa. Hangøl ei siis mielestäni ollut mutkattoman hedelmäinen kölniläisolut, vaan siinä oli argumentatiivista humalointia, joka tosiaan yleisen näkemyksen mukaan juuri Pilsenin perinteeseen kuuluu.

cof

Hangöliä oli tarjolla muun muassa kenraali Mannerheimin, myöhemmän marsalkan, aikoinaan omistamassa Neljän tuulen tuvassa.

Hanko2Oma vaikutelmani oli, ettei Hangossa ehkä ole sellaista paikallista “beer centralia” kuin vaikkapa Hyvinkään Crafters tai Porvoon Paahtimon baari. Toisaalta paikoissa, joissa söimme tai kahvittelimme, vilahteli kautta linjan ihan asiallisia oluita ja jopa olutvalikoimia. Esimerkiksi illallispaikassamme Origossa oli tyylikäs neljän suora Mathildedalin oluita. Cafferie-kahvilasta, josta vuokrasimme pyörät Neljän tuulen tuvalle ajoon, löytyi muun muassa Bohemia Regentin Prezident 14°, oivallinen vahvempi tšekkilager makeannälkään.

Pubit tuntuivat ajattoman oloisilta. 1960-luvulta asti Bulevardin ytimessä päivystänyt Grönan on – ehkä osittain vihreän värityksensä vuoksi – irkkupubimainen tunnelmaltaan, tai yhdistelmä Brittein saaria ja avaraa amerikkalaista saluunaa. Olutlistalla, josta kyllä ainakin tilapäisesti oli vedetty monia tuotteita yli, löytyi Cool Headin NEIPAa ja happamia sekä Fat Lizardia ja jo lopettanutta Radbrewta. Itse joimme Donut Islandin Mustat munkit.

Hanko4

Pub Grönanissa elettiin rauhallisissa rokkitunnelmissa.

Hanko5

cof

Villa Maija oli majapaikkamme.

Hanko3

Kirjakaupasta mukaan tarttunutta.

cofcofhanko1

Mainokset

Portteria Porkkalan kallioilla

Perjantaina keksimme lähteä ulkoiluttamaan vanhaa telttaamme Porkkalan niemelle, joka on sentään lähiseudun legendaarisimpia luontokohteita. Auringonlasku olikin näkemisen arvoinen, ja sitä ihaillessamme nautimme myös pari merelliseen ympäristöön sopivaa olutta. Tämä postaus ei tämän pitempiä johdantoja kaipaa – kuvat kertovat olennaisen.

cof

Baltic porter on itseoikeutettu oluttyyli Itämeren rannalla juotavaksi.

Porkala-5

sdr

Toinen auringonlaskun olut oli Amagerin Buffalo Burlesque -niminen imperial stout, jossa ilmeisesti oli mukana kahviakin, mutta en antanut sen haitata.

Porkala-3

Illan viilennyttyä nautimme vielä teltassa mainion ”tunkutarjottimen” antimista.

cof

Aamulla telttakankaan päällä kiipeili kutsumaton vieras.

Porkala-2

Koskelon keittokatoksen alueelle pystytetyn telttamme suuaukolta pilkotti merinäkymä.

Porkala-1

Aamuiset munkkikahvit Café Porkkalassa.

cof

Edellisenä iltapäivänä testasimme erinomaisen Bistro O mat -ravintolan Kirkkonummen Citymarketin takana.

cof

Lasissa on Hofbräu Dunkelia, mutta Bistro O matin olutlistalta löytyi myös Makun, Stallhagenin ja Mattssonin oluita sekä Kimito 200 Reasons to Rye -ruisviiniä.

 

Bernard 1597 Original Bohemian Ale

Miksi vahva olut, jonka tekijä on nimennyt “alkuperäiseksi böömiläiseksi pintahiivaolueksi”, on netin olutsivustolla luokiteltu pale strong Belgian aleksi? Oluella on vahvuutta 8,2 % ja se on punertavan kultainen, joten kaksi ensimmäistä adjektiivia kyllä täsmäävät ainakin suurin piirtein.

Pullossa mainittu mauste, korianteri, on lisäksi Belgiassa aika tyypillinen, ja onhan maussa sieltä päin tuttuja piirteitä. Teoriaa tukee ehkä sekin, että perhepanimosta myytiin 50 % osuus jo vuonna 2001 belgialaiselle Duvel Moortgatille. Reittausblogistin mukaan oluessa on käytetty belgialaista hiivaa, mutta en tiedä, miten hän on tästä päässyt selville – tuoksusta tai mausta päättelemällä? Pullossa lukee vain, että oluessa on käytetty “hienoa” hiivaa.

Kun aikaisemmassa portteripostauksessa jo pohdin hieman Tšekin oluthistoriaa, niin otetaan nyt tässäkin yhteydessä kirjaimellisesti pöydälle ajatus vuoden 1597 aidosta böömiläisoluesta. Nopeasti tutkimalla ei jälleen löydy paljonkaan tietoa siitä, millaista pintahiivaolutta paikalliset joivat reilut 400 vuotta sitten, jolloin Bernardin panimo perustettiin. Joka tapauksessa tšekkiolut tuohon aikaan oli varmasti pääosin pintahiivalla pantua, vaikka Evan Rail on huomauttanut, että myös pohjahiivaolutta löytyi Böömistä jo kauan ennen Pilsner Urquellin lanseerausta vuonna 1842.

Vehnäolut – joka nyttemmin on palannut tšekkipanimoihin “tuontityylinä” Saksasta – oli keskiajalla ja sen jälkeenkin Böömissä iso juttu. Voisin kuvitella, että oluita on tuolloin myös maustettu muullakin kuin humalalla. Jos vehnäpohjaisen oluen maustamista korianterilla esiintyi Hoegaardenissa ja Itä-Saksan Gose-alueella, sitä on luultavasti ollut muuallakin, miksei myös Böömissä.

Tšekissähän ei ole ollut periaatteessa mitään Reinheitsgebotia, joten heikäläisillä panimoilla ei ole sinänsä esteitä oluiden maustamiseen. Jotkut sitä tekevät nykyäänkin, esimerkiksi Ferdinandin polotmavý Sedm Kulí sisältää tuoteselosteensa mukaan “yrttejä”. Pääasiassa normaaleissa tšekkilagereissa mennään kuitenkin vähintään 99-prosenttisesti neljällä perusraaka-aineella.

Pintahiivaolut katosi pilsnerin suosion myötä suhteellisen nopeasti 1800-luvun loppupuoliskolla. Ron Pattinsonin mukaan Prahan tumma olut säilyi muita tšekkioluita pitempään pintahiivatyylinä. Hiiva muuttui siinä vasta 1800-luvun lopussa, ja tuon oluen olemuksesta voi saada käsityksen U Flekůn mustaa olutta juomalla (vaikka se tietysti onkin nykyään lager).

Michael Jackson kirjoitti 1990-luvulla, että Zvíkovin linnapanimo Prahan ja České Budějovicen välimaastossa teki pintahiivaoluita, jotka “perustuivat lageria edeltävän ajan böömiläisiin oluihin”. Panimon nykyisistä nettisivuista päätellen tällaisia pyrkimyksiä ei enää ole, vaan Zvíkovin alet ovat britti- ja jenkkityylien mukaisia. En tiedä, mitä ne Jacksonin aikana olivat.

bernard1597
Oletan itsekin – kuten Ratebeer-väki – että Bernard on kyllä ottanut tähän luksus-aleensa vaikutteita nimenomaan Belgia–Ranska-akselilta. Tuoksu ja maku ovat sitruunaisen mausteisia, monen 1900-luvun loppupuoliskolla syntyneen belgialaisen luostari-tripelin tavoin. Ehkäpä maustehyllyä olisi voinut hyödyntää hienovaraisemminkin. Makuun on jäänyt myös jotain hieman puisevaa, mistä lie peräisin.

Olut on ostettu Prahan lentokentältä, jonka tuliaisvalikoima ei ollut suinkaan Euroopan kenttien heikoimmasta päästä. Oli paikallista portteria, sekä keskitien tšekkilagereita hieman erikoisemmiltakin panimoilta kuin Asahi–Heineken–Molson-Coors-imperiumeihin kuuluvilta isoilta lager-tuottajilta. On sinänsä hyvä idea, että lentokentillä tarjotaan paikallisen olutkulttuurin helmiä vaikka sitten vähän hienommissa ja kalliimmissa pakkauksissa kuin mitä itse kohteessa myydään. Viinin ylivalta ilmailun yhteydessä tulee murtaa.

Tässä tapauksessa en ole kuitenkaan vakuuttunut, että Bernard 1597 Original Bohemian Ale on ihan sitä, mitä pakkauksessa luvataan. Valitettavasti vaikutelmaksi jää, että Belgiasta on haettu ideoita, joita ei ole sitten osattu täysin soveltaa paikallisiin oloihin. Se syvyys, jonka belgialaisesta oluesta parhaimmillaan voi aistia, liudentuu tässä ehkä vähän teollisen vahvan lagerin pinnallisuuteen. Sama ongelma on kyllä naapurimaan Puolan keskisuurella Browar Fortuna -panimolla, joka tekee Komes-merkillä muun muassa Potrójny złoty (“golden triple”) -nimistä belgialaisvaikutteista olutta. Komesin portteri kylläkin on varsin asiallinen.

Praha, heinäkuu 2019: Yksinkertaista elämää etsimässä, osa 2

Tupakansavu on ehkä poissa, mutta tomaatinpunaiset ja hernerokanvihreät seinät ympäröivät yhä Klášterní pivnicessä omaa, kaupungin vilinästä eristäytynyttä miniuniversumiaan. Yksi pariskunta nojailee seinänvierustaan, kauemmissa pöydissä istuu yksinäisiä ukkoja olutlaseineen. Baarimikolla on käynnissä leppoisa jutustelu kantiksen kanssa, joka minun on tietysti tilatakseni keskeytettävä.

Joka matkalta jokin juttu jää mieleen parhaana muistona, ja tällä kertaa sen kunnian sai tämä Klášter-panimon pieni sillanpääasema Prahan Holešovicessa (Ovenecká 15). Paikka osui käytännössä reitillemme sattumalta, vaikka olimmekin passiivisesti todenneet (Lonely Planet -oppaasta!) sen olemassaolon. Ellemme olisi osuneet paikalle muuten vain, emme olisi lähteneet sitä erikseen etsimään.

cz-12-klaster

Holesovicen katuelämää Klasterni pivnicen terassilta. Sisätiloissa istuvia en raaskinut kameroineni piinata.

En väitä, että Klášterní-Bock (19°, 7,5 %) olisi suinkaan paras tšekkiolut, jota koskaan olen juonut. Se oli tumma ja tanakka, ei parhaiten helteiseen päivään sopiva, hedelmäsiirappisen makea olut. Baarimikon kulmat ehkä kohosivat hieman kun tilasin, ja saatoinkin olla päivän ensimmäinen bockinjuoja. Vaahtoa hanassa riitti, sen tuoksinassa pöhähti jokin osanen laitteesta irti. Olut oli joka tapauksessa priimaa, ja matkaseuralaisellekin miedompi vaalea lager kelpasi. Paikan aito tunnelma ja lievä eristäytyneisyys vilkkaimmilta reiteiltä keräsi tällä kertaa täydet pisteet.

 

* * * * * * *

Totesimme kaiken kaikkiaan heinäkuisesta Prahasta useampaan kertaan, että se oli erinomainen kohde muutaman päivän Euroopan-lomalle – oluineen tai ilman. Kun edellinen reissu oli ollut rauhallisempaan aikaan huhtikuun alussa, pelkäsimme etukäteen turistimassojen jyräävän keskellä kesää. Ei tästä mitään ongelmaa nytkään koitunut. Isot joukot pysyttelivät Vanhastakaupungista Kaarlensillan kautta Malá Stranaan ja linnalle johtavilla reiteillä.

No, myös Pilsner Urquellista pitää aina puhua, kun Tšekkiä käsitellään. Reissun omasta mielestäni paras Urkki osui eteen U Bílé kuželkyssa (Míšeňská 12), joka on yksi Lokal-pubiketjun viidestä prahalaisesta haarasta. Malá Stranan turistiytimessä sijaitseva paikka on muiden Lokalien tavoin sinänsä erikoistunutkin juuri tuon Tšekin lippulaivaoluen tarjoiluun. Tankin kyljessä seisoo avaamisaika ynnä muita asianmukaisia tietoja.

uPidin tämän paikan raikkaasta ja maukkaasta Urquellista, matkaseuralainen kuitenkin moitti sitä liian kylmäksi (“vetinen keskimaku”), joten jäimme tästä lievän erimielisyyden valtaan. Jälleen kerran en voi täysin sulkea pois olosuhteiden vaikutusta: olimme taivaltaneet illallisen jälkeen pitkin poikin keskustaa, kunnes päätimme vielä istaltaa yhdelle lasilliselle. Tunnelma oli selvästikin U Bílé kuželkyn salissa tiivistynyt illan mittaan, ja hieman hikinen oluen odotus – vaikka lyhytkin – kasvatti janoa.

Muita isoja lagereita kuten Budvaria, Kozelia tai paikallista Staropramenia ei tullut tällä reissulla maisteltua. Näistä löytyy nykyään erilaisia erikoisversioita kuten Urquellistakin. On tankkijuttuja, suodattamatonta ja muuta sekalaista. Sitäkin olen vasta Tšekissä tullut ajatelleeksi (kävin siis maassa ensimmäistä kertaa viime vuonna ja toisen kerran nyt), että lähes kaikilla paikallisilla vaaleilla merkeillä on kaksi vahvuutta – hanaolut (n. 4 %) ja varasto-olut (n. 5 %). Tämä ei ole oikein Suomesta käsin hahmottunut, vaikka näitä on meilläkin jo pyöreästi 30 vuotta juotu.

* * * * * * *

Majoituimme Karlínissa, joka on vanha esikaupunki kukkulaisen kaupungin tasaisella rantapenkalla. Vltava-joen rannasta Karlínia erottaa tympeän näköinen teollisuusalue, mutta kaupunginosan keskeiset kadut ja aukiot ovat tunnelmallisia. Niitä reunustavat värikkäät 1800-luvun kerrostalot ja komeat puurivistöt. Karlín kärsi vaurioita Prahan historian pahimmissa tulvissa vuonna 2002, mutta tulvistakin on jo ajat sitten toivuttu.

Hipsterikahviloita ja -baareja on nyt siellä täällä, mutta miljöö on kuitenkin klassisen keskieurooppalainen – ei mikään Brick Lane. Aamiaispaikkoja hotellimme lähistöltä löytyi helposti: kokeiltua tuli loft-tyyliä edustava Eska (Pernerova 49) sekä intiimimpi mutta tehokas Můj šálek kávy (Křižíkova 105). Molemmissa oli erinomaiset ruoat ja listoilla myös ei-bulkkeja oluita (emme testanneet).

Koko matkan ensimmäiset oluet joimme muuten hotellia vastapäätä sijainneessa Podolkassa (Šaldova 34), joka ei ole sinänsä baari vaan ruokaravintola. Ikkunassa mainostettiin jopa vegaani-, paleo- ynnä muita erikoisruokavalioita, joita varmasti muutama vuosi sitten olisi ollut koko Tšekistä kohtalaisen hankala löytää. Olutmielessä ravintolassa jylläsi Bernard, joka on melko sympaattinen keskisuuri panimo Böömin ja Määrin rajamaastossa. Heillä tuo edellisessä postauksessa mainittu řezané on muuten pullossa, ja kuiva mutta raikas sekoitus toimi hyvin. Matkaseuralainen intoutui luonnehtimaan: “tällaista oluen pitää olla”.

cofMyös viimeinen kohteemme ennen lentokentälle lähtöä oli Karlínissa: U Tunelu (Thámova 1). Ravintola on saanut nimensä 300 metrin mittaisesta kävelytunnelista, joka yhdistää korkealle harjanteelle kasvaneen Žižkovin ja joen tasalla sijaisevan Karlínin. U Tunelu on kohtuullisen hyvä esimerkki siitä tšekkiläisestä yksinkertaisuudesta, jota tältä matkalta lähdin hakemaan ja jota myös edellä mainittu Klášterní pivnice edusti.

Mihin tarvitaan pitkää olutlistaa, jos yhden panimon tuotteet pelittävät tarpeeksi hyvin? U Tunelussa tuo panimo on Pivovar Konrad, jonka muista tuotteista en nyt laita päätäni pantiksi, mutta polotmavý oli nyt hanasta laskettuna aivan asian ytimessä. Ruokaa emme U Tunelussa tilanneet, mutta sitäkin tästä “ensimmäisen tasavallan ruokalaksi” ilmoittautuvasta anniskelulaitoksesta löytyisi.

* * * * * * *

Jälkikirjoituksena mainittakoon, että omatuontia harjoitin tällä kertaa hyvin vähän. Kävimme kyllä Zlý Časyn olutkaupalla, joka tuli jo viime vuoden Prahan-matkalla tutuksi. Sieltä tarttuikin muutama pullo matkaan. Kauppahan on syrjässä tallatuimmilta poluilta Nuslen kaupunginosassa, johon tosin pääsee helposti ratikalla numero 18 Uudesta kaupungista (Karlovo náměstí -aukiolta).

Parasta Nuslen reissulla oli tällä kertaa U Bansethů -ravintola, jossa sotamies Švejkin luoja Jaroslav Hašek tykkäsi perimätiedon mukaan istuskella. Tässäpä ensiluokkainen, perinteinen prahalainen Urquell-paikka, josta myös tšekkiläisten baariruokien koko apokalyptinen kirjo löytyy. Siitä vain rohkeasti google-kääntäjää näppäilemään, että mitä ne marinoitujen juustojen ja etikkamakkaroiden, oluttaikinoiden ja paprikapalkojen yhdistelmät milloinkin ovat.

Olutmaana Tšekki on yhä mielenkiintoinen. En tiedä, onko se niin konservatiivinen kuin usein on sanottu. Toki lähes kaikki juovat vaaleaa lageria, mutta niinhän muuallakin tehdään. Ehkä Tšekissä juuri se vain on keskimäärin parempaa ja monipuolisempaa. Nimittäin myös IPA-, stout- ja hapanolutosasto leviää vinhaa vauhtia trendikkäimmistä hieman perinteisempiin pienpanimoihin. Onko mahdollista, että kansainväliset käsitykset esimerkiksi pilsnereistä muokkaavat tšekkien omia tapoja valmistaa paikallisia tyylejä? Eriytyykö craft-kulttuurille altistunut Praha jatkossa maaseudun ja pikkukaupunkien vanhemmista pienpanimoista? Näitä asioita täytyy mahdollisilla tulevilla reissuilla yrittää tarkkailla.

cof

Polkuveneily auringonlaskussa Vltava-joella on suositeltavaa.

cz-11-jazz

Reduta-jazzklubilla oluena oli Lobkowicz.

cof

Karlínin katuja.

cz-10-adamowicz

Riegrovy Sady -puiston olutterassi oli tänä kesänä kiinni. Puistosta löytyi polku, joka oli nimetty Gdanskin viime talvena murhatun pormestarin Pawel Adamowiczin mukaan. Tästä avautui puiston hienoin näkymä kaupungin yli.

 

Praha, heinäkuu 2019: Yksinkertaista elämää etsimässä, osa 1

Kun lähdimme Tšekin matkalle kuun alussa, mielessäni oli päällimmäisenä yksi sana. Ajattelin sitä vastalääkkeenä yhä koukeroisemmaksi muuttuvalle olutmaailmalle. Sana oli polotmavý. Puolitumma tšekkiläinen lager on parhaimmillaan tuoreena hanasta juotuna yksinkertainen, raikas mutta moniulotteinen perusolut.

Ajattelin, että sellainen sopisi puhdistamaan mielen ja aistit. Vaikka olutbloggaajan ei ole pakko päivittäin makustella kaikkia panimoiden erikoisia keitoksia, nuo kymmenet oluttyylit ja niiden sadat uudet variantit pyörivät vähän mielessä silloinkin kun niitä ei juo. Paluu perusasioiden äärelle onnistuu parhaiten maissa, joissa perusasiat ovat kunnossa, ja Tšekki on yksi näistä.

Tiedän kyllä, ettei esimerkiksi polotmavý ole kuulunut tšekkiläiseen perinteeseen katkeamattomasti kaikkina vuosikymmeninä, joina sikäläinen panimokenttä on kamppaillut ensin kommunismin ja sitten uuden markkinatalouden aallokoissa. Luinkin, että sen uusi nousu alkoi vuoden 2000 tienoilla Staropramenin kertaluonteiseksi tarkoitetusta juhlaoluesta.

Nyt se on kuitenkin löytänyt paikkansa monien panimoiden perusvalikoimassa vaalean světlý ležákin (“tšekkipilsnerin”) ja tumman tmavýn välistä. Katsotaan tämän tuplapostauksen myötä, mitä kaikkea Prahassa viitenä päivänä näimme – löytyikö puolitummaa, mitä muille perustyyleille kuului, ja kävelikö Euroopan suuressa olutkaupungissa vastaan jotain aivan uutta ja yllättävää.

* * * * * * *

Meininki on todennäköisesti Prahassakin muovautumassa vähitellen craft-orientoituneempaan suuntaan, mutta nyt tasapainoillaan edelleen nuoralla. On tietysti lukematon määrä baareja, joista saa sen yhden tšekkipanimon oluita ja hyvin vähän (jos mitään) muuta. Sitten on uudempia tai uudistuneita paikkoja, joissa hanoja on hieman pitempi rivi. Välttämättä niitä ei ole kymmeniä mutta ainakin muutamia.

Yksi tällainen on T-Anker-niminen kattobaari 1970-luvulla rakennetun tavaratalo Kotvan katolla (Náměstí Republiky 8). Paikan päällä kannattaa pistäytyä jo siksikin, että harvassa paikassa voi nauttia oluen ohella niin huikeista näköaloista Prahan vanhankaupungin yli. Katolla on myös toisen ravintolan terassi, joka ei kiinnostanut kovinkaan monia, ja niinpä T-Ankeriin pyrkivät saivatkin yläaulassa väistellä kilpailijan sisäänheittäjää ennen kuin pääsivät pujahtamaan olutterassin suuntaan.

T-Anker-olut (4,8 %) on tyylilajiltaan světlý ležák, ehkä keskikastin vaaleaa tšekkiläistä astetta humaloidumpi, mutta lempeällä, Ayinger Frühlingsbieriä muistuttavalla tavalla. Eli keltaista ja raikkaan sitruksista, ilmeisesti kuitenkin ilman Uuden maailman humalaa. Oluesta vastaa prahalainen pienpanimo Pivovar Lužiny. Hanalistalla on myös pari muuta perustšekkiä eri panimoilta ja lisäksi muutama “modernimpien” craft-tyylien edustaja: IPAa, APAa ja vadelma-Berliner Weissea.

cof

Kaunis kaupunki kauniin oluen taustalla.

Uudesta kaupungista löysimme eräänä iltana toisenkin samantapaisen paikan, U Šumavýn (Štěpánská 3). Samankaltaisuus ulottuu siis useamman pienpanimohanan systeemiin – tunnelmaltaan se oli toki eri maata kuin avara kattobaari. U Šumavý on vaihtanut muutama vuosi sitten omistajaa ja remontoitu siinä yhteydessä suurin piirtein 1930-luvun asuunsa. Näin tietää kertoa Prahassa vaikuttava Max Bahnson, joka pitää Pivní Filosof-blogia. Peritšekkiläistä sisustusta täydensivät pitkälti paikallisista koostuva asiakaskunta ja asiaan kuuluvat hurjat baarisnacksit.

U Šumavýn nykyinen omistaja muuten omistaa myös U Slovanské Lípy -pubin (Tachovské náměstí 6), joka sijaitsee Žižkovin ylämäessä. Täällä kävimme lounaalla tietämättä pubien yhteydestä, mutta identtinen vihervalkoinen tapetti ja katonrajoissa roikkuvat humalaköynnökset kuuluvat kummankin sisustukseen. Nautin molemmissa nykymuodin mukaiset keveät mutta ronskisti humaloidut lagerit, U Šumavýssa Frýdlant-panimon Albrechtin (10°, 4 %) ja U Slovanské Lípyssä Pivovar Čestmírin astetta vahvemman vaalean. Ensin mainitussa kapakassa testasin myös tumman lagerin nimeltä Černá svině (13°, 5,4 %). Se oli hieman tuhkainen, lakritsinen, tanakampi esitys, hyvä mutta ei aivan suosikkejani tyylilajissaan.

Matkaseuralaisen – joka ei ole olutfriikki – pikatuomioita näistä oluista: [Albrecht] “maistuu laadukkaasti tehdyltä oluelta, sellainen solidi”, [Černá svině] “tumma olut joka on aika raikas”. Näin siis Tšekki ainakin omissa leipälajeissaan tuntui jälleen vakuuttavan meitä.

* * * * * * *

Panimoravintoloita Prahassa on tietysti useampiakin, ja niistä poikkesimme tällä kertaa jopa neljässä. Miljöönä mainio oli Kahden kissan kapakka eli U dvou koček, jossa nautimme yhdet oluet baarin luona eli ruokasalin ulkopuolella käytävässä. Matkaseuralaisen mielestä reissun paras Urquell löytyi täältä. Sen tarjoiluun kai paikka on historiallisesti erikoistunutkin, oma panimotoiminta on alkanut vasta tällä vuosituhannella. Itse maistoin talon Tmavá Kočkaa (12°, 5 %), joka oli tyylilajin mustemmasta päästä, tumman paahtunut, melkein salmiakkinen.

cz-9-dvoukocek

Kaksi kissaa makoilevat hanan päällä.

Vaikka tumma kissakin oli oluena mukava, ehkä eniten omaan makuuni sopivat oluet panimoravintoloista oli Strahovin luostaripanimossa Prahan linnan lähistöllä. Kävelimme paikalle Petřín-kukkulan kautta, johon pääsee Malá Stranasta funikulaarilla. Polun varrella oli kellariravintola ja olutterassi, joita ensin luulin luostaripanimoksi. Tuo paikka olikin omituisen tyhjä, kun taas itse Klášterní pivovar Strahov kuhisi väkeä. Saimme jopa jonotuslapun käteen, mutta ehdimme vasta tilata terassin pystybaarista odotteluoluet kun meidät jo kutsuttiin pöytään.

Heillä oluet ovat Svatý Norbert -nimisiä ja Tmavé (14°, 5,5 %) niistä panimon mukaan palkituin. Olen merkinnyt muistiin, että tässä on reissun tummista lagereista eniten humaloitu, hieman Frankenin pienpanimoiden tummien Export-oluiden tyyliin. Polotmavéa maistoin myös ja se oli lempeän karamellinen, miellyttävä olut. Ruokatarjoilutkin olivat luostariravintolassa kohdillaan. Jälkiruokalistan olutjäätelöt olivat oluen makuisia, jopa humalan makua tuntui runsaasti – pisteet niistäkin.

cof

Luostariolutjäätelö yllätti oluen maulla.

cof

Luostarista löytyi matkan eniten humaloitu tumma lager.

Vltavan rannassa poikkesimme eräänä iltapäivänä panimolaivalla eli Loď Pivovarissa. Siellä Legie (10°, 4,2 %) oli raikas, kunnolla mutta ei ääriä myöten humaloitu vaalea lager, ja Monarchie (13°, 5,5 %) tumma, suklaisen maltainen mutta ei kovin makea keskitien tmavý. Kevyt vaalea vei täällä voiton, kuumalla säälläkin saattoi olla osuutta asiaan. Matkaseuralainen hankki sormeensa ampiaisen piston, kun uskaltautui pyynnöstäni onkimaan olutlasiin pudonnutta ja jo hukkuneeksi luultua piikkipyrstöä kuiville.

Neljäs panimoravintola oli luostaripanimon tavoin “uusien” panimoravintoloiden vanhempaa polvea, vuodesta 2003 Uudessa kaupungissa toiminut Pivovarský dům. Täällä joimme řezanéa eli “leikattua” olutta, joka on yleensä paikan päällä tehtävä tumman ja vaalean lagerin sekoitus. Pivní Filosof -blogin kuvasta näkee, miten eri väriset ja painoiset oluet eivät kokonaan heti sekoitu. Řezané on mielenkiintoinen – ja Tšekissä perinteinen – ilmiö, jonka huono puoli on se, että menetetään tumman oluen syvyyttä ja vaalean raikkautta, mutta toisaalta vastineeksi saadaan parhaimmillaan uusia puolia molemmista esiin. Matkaseuralainen luonnehti Pivovarský důmin řezanéa sanoilla “hyvä yleisolut”, ja ehkäpä juuri se on tämän sekoittamisen pointtikin.

dig

Panimolaiva näkyy Holesovicesta kuvattuna kauimmaisena eli vanhankaupungin rannassa.

cof

Laivan olut ampiaissuojalla varustettuna. Osui ja upposi!

Konepaja Biergarten, ei mikään Helsingin kesän pyrstötähti?

Pop-up-baarit syntyvät ja kuolevat salamana, ja sellainen tämänkin oletin olevan. Kuulin paikasta ensimmäisen kerran, kun joku jakoi muutama viikko sitten Olutoppaan keskustelufoorumille Helsingin Uutisten jutun, jonka mukaan “Vallilan Konepaja aukaisee huomenna uudistetun terassinsa, niin sanotun biergartenin.”

Kun paikallislehti uutisoi, että Vallilan Konepaja avaa jotain, kyse ei sitten ollut kai ainakaan siitä, että Konepaja-niminen S-ryhmän baari Vallilassa liittyisi olutpuutarhaan jotenkin. Tämän terassin taustalla vaikuttaa uutisen mukaan Markku Korhonen, One Pint Pubin muinainen perustaja ja Helsinki Beer Festivalin isähahmo.

Konepajahan on koko Aleksis Kiven kadun ja Teollisuuskadun välisen uuden asuinalueen nimi, ja Biergarten sijaitsee alueen teollis-historiallisessa ytimessä, kun taas tuo Konepaja-baari on tiukasti sen kaakkoisnurkassa. Tällaista lähes 120 vuotta vanhan rautatiearkkitehtuurin keskellä avautuvaa viihtymisaluetta kutsutaan usein “berliiniläistyyliseksi”. Itsekin viihdyn mainiosti punatiilisen teollisuusinfran ympäröimänä, vaikken mikään kokenut Berliinin-matkaaja olekaan.

cofFoorumilla tätä Biergartenia moitittiin turhan karuksi: baarin virkaa hoitaa keltainen kontti ja kalusteina on lähinnä pitkiä puisia festivaalipöytiä penkkeineen. Hiekkakenttä näytti kuvissa pöllyävältä, ja auringolta ei vaikuttanut olevan juurikaan suojaa.

Korhosen aivoitusten jäljille muuten pääsee parhaiten Mariaana Nelimarkan blogissa julkaistusta haastattelusta. Siitä käy muun muassa ilmi, että paikka ei ole suinkaan päiväperho vaan siitä on tehty monivuotinen sopimus. Lisäksi kerrotaan, että vetäjinä ovat Markun sijaan (tai ohessa) Santeri Korhonen ja Suvi Väätänen.

Kun itse kävimme paikan päällä, puutarha ei vaikuttanut mitenkään erityisen askeettiselta. Riippuu tietysti odotuksista. Ehkä Biergarten-sana ohjaa ajatukset harhaanjohtavasti Saksan vanhempiin, vehreisiin olutpuutarhoihin, mutta tässähän on selvästikin kysymys pohjoisten suurkaupunkien hipsterialueilta tutusta industrial chicistä.

Ruokarekka hoiti tarjoiluja, ja pöytiin kiikutettiin brisket burgereita ja smoked salmon saladeja. Itse istuimme kansituoleissa ruohikolla, jonne puut tarjosivat mukavasti puolivarjoa. Markku Korhonen omassa persoonassaan näkyi vaeltelemassa baarikontin ympäristössä ja päivysti myös jossain vaiheessa tiskin takana.

Olutoppaan foorumilla spekuloitiin, onko yhtenä motiivina Biergartenin pitämiseen saada kaupaksi HBF:stä ylijääneet oluet. Kolme vuotta sitten festarin Saksa-teemamaan tuotteita myytiin pitkin kesää Pikku Damin rantaterassilla, ja sehän oli Franken-fanille juhlallista aikaa. Nyt en selkeää HBF-ylijäämää Biergartenissa bongannut, lukuun ottamatta yhtä slovakialaista APA-olutta.

Nettijuttujen mukaan tarjolla on myös ”omia, käsintehtyjä oluita”. Olarin Panimossa tehty Pipe APA oli paikan päällä käydessämme juuri loppunut, mutta uusi satsi oli luvassa. Myös pilsiä pitäisi kuulemma ensi viikolla tulla. Jääkaapissa oli muun muassa lambiceja useammaltakin belgialaiselta panimolta.

Ehkä pitää palata vielä lähiaikoina tsekkaamaan tilannetta. Konseptissa on paljon mielenkiintoisia piirteitä, ja kaikki hyvään olueen panostavat helsinkiläiset kesäpaikat ovat joka tapauksessa lähellä sydäntäni. Tämä on sitä paitsi kävelymatkan päässä kotoani, vaikkakin kunnon kalliolaisina saavuimme paikalle sähköpotkulaudoilla. konepaja-3cofkonepaja-2konepaja-1cof

Kuressaaren kuulumisia ja koduõlutta

Kesän ensimmäinen – toivottavasti ei viimeinen – olutmatka suuntautui tällä kertaa Saarenmaalle. Eihän tämän(kään) matkan varsinainen idea ollut juosta oluen perässä, ja muutakin ehdimme nähdä, mutta jonkin verran oluthommia matkaan piti mahduttaa. Viron saarilla kuitenkin liikutaan kiinnostavasti uuden ja vanhan olutkulttuurin rajapinnassa.

Meille Saarenmaa ja sen pääkaupunki Kuressaare olivat uusia paikkoja. Majapaikkamme oli kaupungissa, ja Tammisaaren kokoisena paikkakunta on nopeasti otettavissa haltuun. Vanhoine värikkäine kivitaloineen Kuressaare oli todella sympaattinen pikkukaupunki, jolla on pitkä historia suosittuna lomailukohteena. Komea keskiaikainen piispanlinna on päänähtävyys.

cof

Kuressaaren kapeilla kaduilla.

cof

Linnan liepeillä.

Kuressaaren katselun lisäksi ajoimme Saarenmaan eteläisimpään kohtaan, pitkulaisen Sõrven niemen kärkeen Sääreen. Säären majakalta oli mahdollista kävellä vielä muutama sata metriä eteenpäin, kunnes seisoi niin keskellä Itämerta kuin ilman venettä on suinkin mahdollista.

Söimme lounaan rantaravintola Sääre Paargussa, jossa tilasin tuoreeltaan paistettujen pikkusilakoiden kylkeen A. Le Coqin Imperial Extra Double Stoutin. Tuo makroportteri on tietysti ison teollisuuspanimon tuote mutta kuitenkin heidän baltic porteriaan vahvempana ja brittiläisempänä minusta panimolta hyvä retroveto – ja tilanteeseen täydellisen sopiva olut.

cof

Rantaravintola Sääre Paargu.

Kuressaaren oluttarjonta oli puolestaan pikkukaupunkityylistä, eli paikallista oli helppo löytää ja jotain muutakin, mutta mitään Tallinnan tyyppisiä craft beer -paratiiseja ei tietenkään ole syytä odottaa. Paras olutvalikoima oli kenties vanhaan tuulimyllyyn tehdyssä Saaremaa Veski -ravintolassa. Sen listalta löytyi oluita sekä Saarenmaan kahdelta panimolta että viereisen Muhun saaren ainoalta oluentekijältä. Pikku puutynnyristä pulppusi laseihin Pihtlan koduõlu.

Virohan muistuttaa olutmaana Suomea sikäli, että suurten vanhojen oluttehtaiden ja vireän pienpanimokentän ohella maasta löytyy myös muinaista maalaisolutperinnettä. Vaikken mitään koduõlu-tutkimusmatkailua yrittänytkään tehdä, tuota sahdin kaltaista juomaa oli tietysti maisteltava kun kerran Saarenmaalla oltiin. Olen kerran aiemmin törmännyt siihen Tallinnan Põrgu-baarissa.

cof

Koduõlu matkalla lasiin.

Näköjään saarella on muhinut viime vuosina suuri koduõlu-sota kahden entisen yhtiökumppanin välillä. Toinen on Taako OÜ, yhtiönimi, jonka omistama Pihtla Õlleköök on käytännössä Viron vanhimman pienpanimon nykyinen olomuoto. Toinen on Pihtlan kylässä asuneen Aarne Trein († 2018) perustama uudempi pikkufirma Pihtla Pruulikoda, joka myös tekee Pihtla Õlu-nimistä olutta. Näyttäisi siltä, että kaikki Kuressaaressa ja myös Tallinnan Põrgussa myytävä pihtlalainen koduõlu on Taako Pihtla -olutta. Jos jollain on tästä kiistasta tarkempaa tietoa, alle saa kommentoida.

Tuota Pihtlaa testasin nyt kahdessa paikassa: myllyravintola Veskissä sekä pääkatu Lossilla sijaitsevassa tunnelmallisessa viinibaari-ravintola Vinoteek Preludessa. Olut oli molemmissa samean toffeenväristä ja herkullisen, karamellisen tuoksuista. Maku oli hedelmäinen ja vähän hapan, mikä tässä oluttyylissä saattaa olla tuoreuskysymyksen sijaan tyylipiirre. Muistan Pihtla-oluen Tallinnasta vaaleampana ja banaanisempana. Aikomuksenani oli käydä myös koettamassa, miltä tämä olut panimolla maistuisi, mutta paikka ei ollut auki lauantai-iltapäivänä, jolloin olisimme sinne menneet.

Kuressaaren ravintolatarjonta on ainakin lyhyen loman tarpeisiin oikein mainio. Saaremaa Veski on hyvä paikka oluen ja ruoan yhdistämiseen ainakin, jos ruoan ei tarvitse olla fine diningia vaan pikemminkin paikallista ja olutravintolatyylistä. Vinoteek Prelude -ravintolan alkupalalauta ”Saaren parhaat palat” toimi hyvin Pihtla-oluen kanssa, mutta pääruokaa varten tilasin viiniä.

cofBaarejakaan kaupungista ei ole vaikea löytää, mutta mitään aivan huippupaikkoja ei sillä saralla nyt osunut tielle. Kohvik Retroa on arvioissa kehuttu hyvästä olutlistasta ja kirppismäisestä tunnelmasta – onkohan konsepti jotenkin uusiutunut, kun ainakaan tiskillä ei kummoistakaan olutvalikoimaa näkynyt? Piispanlinnan puistossa piileksivä John Bull Pub olisi miljöönä erinomainen kesän olutvieraille, mutta sinänsä kattavan Saku-erikoisuuksien listan ohella pubi tarjosi vain kahta Pöiden pienpanimo-olutta. Tässä mielessä John Bull oli – ainakin toistaiseksi – menetetty mahdollisuus.

cof

Puistopubi John Bull.

Pöide Pruulikoda on muuten ainoa Kuressaaren kaupungissa sijaitseva panimo. Se aloitti toimintansa viisi vuotta sitten pienessä itäisen Saarenmaan kylässä, jonka mukaan yritys sai nimensä. Äskettäin omistajat ovat kuitenkin siirtäneet toiminnan isompiin tiloihin, funkistyyliseen vanhaan tehtaaseen Kuressaareen. Legendan mukaan tilat olisi suunnitellut kuressaarelaistaustainen jenkkiarkkitehti Louis Kahn, mutta tästä en mene takuuseen.

cof

Pöide Pruulikodan nykyinen kotitalo.

Panimolla ei ole kauppaa tai taproomia, mutta vierailijoita näköjään otetaan ennakkovarauksella vastaan. Pöiden oluita saa kuitenkin sieltä täältä Kuressaaresta, ja paria näistä tuli maisteltuakin. Kaamos oli 6-prosenttisena brown alena maultaan yllättäen sukua vanhalle tutulle Saku Tumelle, mutta siinä oli mukavasti pienpanimomaista rosoa. Schlager oli wieniläistyylinen pohjahiivaolut, luonteikas kyllä mutta ehkä omaan lager-makuuni hieman sekavan oloinen.

Saari on tällä hetkellä olutpaikkana kaiken kaikkiaan varsin hauska, kun perinteinen koduõlu pitää usein paalupaikkaa juomalistoilla, joilta sitten löytyy modernimpiakin pienpanimotuotteita. Maistamatta jäi tällä kertaa Pihtlan (Taako OÜ:n) tummempi koduõlu-versio, ja toki yllätyksiä olisi voinut löytyä niistäkin baareista, joissa tällä kertaa emme käyneet. Bonusrastina pistäydyin laitakaupungin irkkubaari Mönus Villemissa, joka on aika lailla craft beer -vapaa vyöhyke, vaikka perinteisempiä Belgia-, Saksa- ja brittioluita löytyy ainakin auttavasti. Tänne ilmeisesti paikalliset suuntaavat, kun turistihulina vanhassakaupungissa käy liian kiivaaksi.

Nyt touko-kesäkuun vaihteessa mitään tällaista ruuhkaa ei vielä Kuressaaressa ollut. Loistava kohde tämä saari oli kaiken kaikkiaan – pakko suositella sekä olutihmisille että muille.