Carnegie Porter 3,5 % ja Stark Porter

Carnegie on Ruotsin Sinebrychoff siinä mielessä, että molempien tarina alkaa 1800-luvun alkupuolelta ja molemmat merkit tunnetaan portterista. Samaten sekä Koff Porter että Carnegie Porter kuuluvat nykyään Carlsbergin portfolioon. Muuten sitten erojakin on: Carnegie ei ole enää varsinainen panimo vaan ilmeisesti vanhalla Falken-panimolla valmistettava Carlsberg-brändi (tosin Carlsbergilla ja Brooklyn Breweryllä on ”pienpanimomaisempi” yhteisyritys Nya Carnegiebryggeriet). Historiakaan ei ole aivan samanlainen, sillä Carnegien suku päätyi panimoalalle ostamalla jo olemassa olleen göteborgilaisen Lorentska Porterbruketin, kun taas Sinebrychoffeilla portteri tuli mukaan kuvaan myöhemmin.

Jokunen viikko sitten hankin Systembolagetista muutaman pullon Carnegien portterituotteista sitä vahvempaa, 5,5-prosenttista Stark Porteria. Samalla tuli napattua huvin vuoksi ICA-kaupasta Pajalasta pullollinen saman oluen miedompaa versiota, joka on viritetty 3,5-prosenttiseksi eli sikäläisten lakien mukaan ruokakaupassa myytäväksi. Toinen bongaus samasta oluthyllystä oli muuten Wychwoodin Hobgoblinin ordinary bitter -versio tuossa samassa vahvuudessa – sattumoisin Carlsbergilla on näppinsä pelissä brittipanimonkin toiminnassa.

Folköl-versio Carnegie Porter 3,5 % on musta olut, jossa näkyy valossa punaruskeita heijastumia, ja päällä on melko nopeasti laskeva vaalea vaahto. Tuoksu on miellyttävä, siinä kevyttä paahtomallasta, suklaatoffeeta. Suklaisessa maussa on mukana tummaa leipää ja häivähdys multaa, sekä cocacolamaisesti pistävää hiilihappoa. Mitään epämiellyttävää tai täysin vaisua tässä kansanoluessa ei ole, mutta jäähän se näillä prosenteilla aika lailla hillitymmäksi kuin useimmat Suomen maitokaupparajoihin mahtuvat portterit ja stoutit. Ostaisinko tätä lähikaupasta, jos asuisin Ruotsissa? Miksei, silloin tällöin, kun kaipaisi janonsammuttajaksi jotain muuta kuin samanvahvuista vaaleaa peruslageria.

Tosiaan Carnegien portterin monopoliversiossakaan ei siis ole 5,5 prosenttia enempää alkoholia, eli meillä sitäkin saisi mistä tahansa ruokakauppaketjusta. Olutkoiran kaltaiselle vahvempien portterien ihailijalle on käsittämätöntä, miksei Carlsberg Sverige tee tästä Systembolagetiin myös jotain 7–9-prosenttista triplaversiota (sellainen on ollut tilapäisesti panimon 175-vuotisjuhlan aikaan saatavana). Onhan kyseessä yksi pohjoismaisen olutperinteen isoja kulmakiviä.

Carnegie Stark Porter (Årgång 2020) on miedomman pikkuveljensä tavoin musta muttei läpinäkymättömän sakea sekään. Tuoksussa ja maussa on paljon samoja palikoita, mutta tähän vahvempaan versioon on jäänyt luonnontieteiden peruslakienkin mukaisesti enemmän runkoa ja syvyyttä. Humalaa taitaa olla jonkin verran enemmän myös, ja siitä tulee pieni asianmukainen potku. Lempeän kaakaotoffeen päällä on kahvimaista, melkein savuistakin makua ja humala tuottaa vähän yrttistä särmää. Jälkimaussa on makeutta. Carnegien Stark Porter on tämän maistelun perusteella ihan elegantti ja klassinen tuote, joka käyttää Itämeren alueen portteriksi melko alhaiset prosenttinsa tehokkaasti.   

Tässä vielä lisälukuvinkkinä muutaman vuoden takaa mainion Tuopillinen-blogin vertikaalimaistelu, jota varten Carnegie-porttereita oli ikäännytetty enimmillään melkein 15 vuotta. Panimo itsekin suosittelee säilyttämään näitä oluita kellarissa hieman tavallista pitempiä aikoja, jolloin makuun tulee uusia piirteitä.

Advertisement

Hoegaarden Grand Cru @Tuulensuun Schnitzelviikot

Tampereen Gastropub Tuulensuuhun tuli taas poikettua viime viikonloppuna, ja kuten ennenkin, hyvät ruoat ja juomat saatiin pöytään. Pubissa oli schnitzelviikot, eli Saksasta ja alppimaista inspiroituneita leikkeitä eri lihoista on ollut tarjolla nyt jo kolmella viikolla, ja vielä tänä viikonloppuna on tapahtuma käynnissä. Sunnuntaierikoisuutena on tällä viikolla cordon bleu eli juustotäytteinen sveitsinleike.

Olutpuolella illan aikana tuli nautittua pitkästä aikaa yhtä Hoegaardenin panimon vahvemmista oluista eli Grand Cru’tä. Hoegaarden Grand Cru on peräti 8,5-prosenttinen samea blond, jossa on kuitenkin vähän vehnäolutmaista banaanituoksua ja reippaasti mausteita. Tämähän oli 1980-luvulla belgialaisen oluen ystävien suursuosikkeja, silloin viiden tähden olueksikin mainittu. Myöhempinä vuosina Grand Cru on ollut aika matalan profiilin tuote suuressa AB-InBev-panimokonsernissa, ja laatukin on ollut sitä sun tätä. Silloin Belgiassa liikkui Tim Webbin mukaan huhuja, että Hoegaarden Grand Cru olisi sama olut kuin Leffe Tripel, mutta jälkimmäistä vain lantrattiin hieman miedommaksi.

Tällä maistelukerralla Hoegaarden Grand Cru ei ollut mitenkään hassumpi, vähintään keskitason vahva belgialainen olut, jossa ehkä on edelleen jotain Pierre Celisin vehnäolutta muistuttavaa pientä twistiä sinänsä tavanomaisessa kuoressa. Niille, jotka karsastavat korianteria oluessa, ei voi tätä myöskään suositella. Fiksua olisi hinata tätä Grand Cru’tä selkeästi Celisin alkuperäisten kirpeiden retro-oluiden suuntaan, mutta moista kehittelytyötä on AB-InBeviltä turha odottaa. Siinä lokerossa voisi olla kuitenkin potentiaalia.

Toinen havainto samalta illalta: De Dolle Brouwersin Oerbier, joka myös on tehnyt vuosikymmenten mittaan tyylillistä aaltoliikettä ruskean (puoli)hapanoluen ja tumman luostarityyppisen oluen välimaastossa, näyttäisi tällä hetkellä sijaitsevan melkein Rodenbachia muistuttavassa ääripäässä. Olut on kynttilänvalossa jopa voimakkaan punainen eikä ollenkaan niin tumma kuin joskus.

Oma schnitzelini oli vasikanlihaa, melko paksu ainakin wieniläisellä mittapuulla, mutta maukas. Kastike sen sijaan oli currykastike, joka taas viittaa Berliinin makkarakioskeille, ja lisukkeena perunasalaattia. Kastikkeet ja lisukkeet saa siis mieleiselleen leikkeelle Tuulensuun schnitzelviikoilla valikoida useita vaihtoehtoja sisältäviltä listoilta. Matkaseuralaisen pääruoka oli simpukat valkoviinikastikkeessa, ja myös ne olivat oikein makoisat. Alkupalat olivat tällä kertaa pikkelikasvikset ja riimipeura.

Thisted Limfjordsporter ja Poppels Russian Imperial Stout

Nyt ovat maistossa tanskalainen ja ruotsalainen vahva portteri/stout, tekijöinä yli satavuotias Thisted Bryghus Limvuonon rannoilta ja viime vuosikymmenellä aloittanut Poppels Bryggeri. Kumpikin oli tilattu Systembolagetin kautta Ruotsin Muodoslompoloon, jossa kävin tämän viikon maanantaina hakemassa ne.

Systemet pyörittää tosiaan ihan pätevästi toteutettua verkkokauppaa kuten Alkokin. Tuotteet voi noutaa joko monopolin omista myymälöistä tai määritellyistä ulkopuolisista noutopisteistä (Ruotsissa sijaitseviin kotiosoitteisiin saa myös kotiinkuljetuksen). Arvioidun toimitusajan näkee molempien maiden järjestelmissä ostosvalintoja tehdessään – usein se on Systemillä tiistaihin mennessä tilattaessa seuraava torstai, mutta osa tuotteista vaatii pitemmän toimitusajan. Noutopisteistä tuotteet on haettava sellaisina kellonaikoina, jolloin sekä noutopiste että Systembolaget ovat avoinna. Alkosta poiketen verkkokauppa tosin taitaa toimia vain ruotsiksi, joten koulussa hankitut kielitaidot kannattaa ottaa käyttöön.

Thistedin Limfjordsporterin (7,9 %) väri on melkein musta mutta kai kuitenkin hyvin tumma ruskea. Tuoksu on paahteisen maltainen, siinä on myös tummaa suklaata ja salmiakkia. Suussa olut on miellyttävän pehmeä, makeahko, melko hillitty joka suuntaan. Lääkemäistä humalan puraisua tuntuu vähän, samoin kevyttä hedelmäisyyttä. Eniten on kuitenkin lakritsin makuista tikkunekkua, jota jää myös jälkimakuun miedon humalakatkeron ohella. Lakua tosiaan on siis oluen reseptissä, kuten myös sokeria, vaikka samaa makua olisi toki saatavissa pelkistä ohramaltaistakin.

Tämä on vahva pohjahiivaportteri, siis ollaan tavallaan Michael Jacksonin määrittelemän baltic porter -tyylin eli itämerenportterin ytimessä (siitä huolimatta, tai juuri siksi, että etiketissä seisoo myös lisämääritelmä double brown stout). Limvuonon itäpää tietysti ulottuu Kattegatin salmeen, jota joskus pidetään osana Itämerta. Sinänsä sekä Pohjanmeri että Itämeri ovat historiallisesti portterin meriä. Limfjordsporter taitaa myös olla yksi harvoja pohjoiseurooppalaisia porttereita, joiden juuret tosiasiassa ulottuvat 1900-luvun lopussa alkanutta pienpanimobuumia kauemmaksi. Oluen alkuperäinen kotikaupunki on Aalborg. Kun Jackson 1970-luvulla ensimmäistä kertaa kirjoitti Tanskan olutkentästä, maasta löytyi vielä monia vanhoja noin 7-prosenttisia oluita muistakin tyylilajeista kuin portterista ja pääsiäisoluesta, esimerkiksi münchneriä ja dortmunderia.

Kuvat: Systembolaget.

Poppelsin panimo puolestaan toimii Länsi-Ruotsissa, moottorisahoista, ruohonleikkureista ja muista koneista tunnetulla Jonseredin teollisuuspaikkakunnalla. Russian Imperial Stout on kehitelty panimon kokeilusarjassa aiemmin ilmestyneestä, hieman miedommasta versiosta. Vahvuutta on nykytuotteessa jopa 9,5 % ja humalakatkeroa 60 IBU, mikä on jo aika lailla ns. isojen poikien sarjassa.

Panimo itse kertoo pullon etiketissä oluen maun muistuttavan lakritsia, kahvia ja suklaata, mutta suoraan äskeisen – hyvin lakritsisen – Limfjordsporterin jälkeen maistettuna tässä oluessa korostuu erityisen paljon sitrus- ja puupainotteinen amerikkalaishumala. Näin ainakin olettaisin, vaikka en onnistunut netistä bongaamaan tietoa tässä oluessa käytetyistä humalalajikkeista. Ei sitä ollut löytänyt ruotsalainen kaimakaan, tosin hän arvioi oluen 8,5-prosenttista testiversiota yhdeksän vuotta sitten. Tuoksu jo viittaa USA:n luoteisvaltioiden humalamaailmaan. Onhan maussa humalapiirteiden lisäksi toki noita panimon mainitsemia vahvempien porttereiden perusmakujakin.

Jatketaan Lapista hankittujen portterien ja stoutien maistelua seuraavissa postauksissa. Nyt testatut kaksi olivat molemmat aivan päteviä tuotteita, viiden tähden asteikolla varmaan kolmea ja puolta ellei peräti neljä miinusta tai nelosta.

Portterin noutajat Muodoslompolossa

Alkon verkkokaupasta olen tilannut oluita lähimpiin myymälöihin useammankin kerran, ja homma toimii hyvin. Ruotsin Systembolagetin verkkovalikoimaakin on tullut silloin tällöin selattua. Oluiden määrän suhde kokonaistuotemäärään on länsinaapurissa edelleen parempi (Systemet: 4319/23597, Alko: 1187/11604), vaikka sitä varmasti selittää osin Ruotsin prosenttipolitiikka, jossa yli 3,5 % olutta ei yhäkään saa myydä viinamonopolin ulkopuolella. Silti niissä vahvemmissakin valikoima on vähän eri lailla painottunut kuin Alkossa, mikä tekee Systembolagetista kiinnostavan ostospaikan.

En ollut tätä ennen tilannut Systembolagetista mitään, kun ei ole ollut viime vuosina sellaisia Ruotsin-reissuja, joilla tilatut tuotteet olisi jotenkin helposti saanut haltuunsa. Viime kuussa kuitenkin keksin tällaisen kuvion, kun suunnitteilla oli matka Lappiin kuun vaihteessa. Muoniosta olisi helppo pistäytyä rajan toisella puolella 70 asukkaan Muodoslompolon kylässä, jonka kyläkauppa Susanns Lanthandel on monien muiden rooliensa ohella alkoholimonopolin noutopiste.

Kotimaa kun taakse jäi…

Kohde havaittu…

Portteripirssi puodin pihassa.

Osoite on oikea.

Oikeastaan alkuperäiseen ajatukseeni kuului sen selvittäminen, voisiko Fuller’s Vintage Ale 2022 -vuosikertaolutta saada hankittua Systembolagetista tätä kautta. Kyseistä olutta nimittäin on Ruotsin monopolin valikoimassa, vaikka Alkoon sitä ei nyt jouluksi saatu – ensimmäistä kertaa vuosiin. Lontoolaisen (japanilaisomistukseen päätyneen) panimon jokavuotinen uutuus on ollut pitkään yksi suosikkioluitani, ja tuonnin tyrehtyminen Suomeen harmitti.

Vaikka kävikin ilmi, että Vintage Ale oli ns. ”pitemmän toimitusajan tuote”, eli se olisi pitänyt tilata aiemmin ehtiäkseen Muodoslompoloon maanantaiksi, tilasin kuitenkin Systembolagetin nettikaupasta joukon pohjoismaisia ja brittiläisiä porttereita, joita en ole Suomen kaupoissa ja Alkossa nähnyt. Ajattelin, että kokeilu on joka tapauksessa kiinnostava, vaikka havittelemani Fuller’s-olut nyt jäikin saamatta.

Saalis kollissa ja unboxing Suomen puolella.

Hakumatka sujui hyvin, ja miksei olisi sujunut, kun Lapin länsiraja on erinäisten koronasulkujen jälkeen ollut jo pitemmän aikaa normaalisti auki. Muodoslompolo on tosiaan asutuskeskukseksi aika vaatimaton, mutta osa seudun taloista on vanhemman ja idyllisemmän näköisiä kuin rajan itäpuolella – ehkä siksikin, etteivät Lapin sodan liekit aikanaan ulottuneet tänne asti. Susanns Lanthandel on kylän kokoon nähden hyvin varusteltu pikkukauppa, josta löytyy pakettipostin ja muiden palvelujen lisäksi muun muassa vääjäämätön nuuskakaappi. Aina on mielenkiintoista käydä ulkomailla ostoksilla, ovathan valikoimat kuitenkin aivan toiset niin ruokapuolella kuin monopolin alaisissa juomissa.   

Palataan joskus lähiviikkoina siihen, miltä Systembolagetista tilatut portterit maistuivat.

Sveitsiläistä olutta: La Madeleine Triple ja Boulevard des Philosophes

Bière du Lac -panimo majailee Geneven kaupunkialueen eteläosassa, nimestään huolimatta pikemmin Rhône-joen ja Ranskan rajan välissä kuin Genevenjärven rannassa. Nopeasti muuttuvassa olutmaisemassa panimo on jo ”keskivanhaa” sarjaa, perustettu vuonna 2009. Heidän päähuomionsa on keskittynyt Belgian, Britannian ja Tšekin tapaisten vanhojen eurooppalaisten olutmaiden tyyleihin – tietenkään tämä ei välttämättä sulje joitain amerikkalaisiakaan vaikutteita pois.

Ostin joulukuun alussa Geneven rautatieaseman Drinks of the World -olutkaupasta kaksi tämän panimon belgialaistyyppistä olutta, joista La Madeleine (9 %) on tyyliltään tripel ja Boulevard des Philosophes (10 %) vielä vahvempi luostarihenkinen olut, jollaisia ruvettiin takavuosina kutsumaan quadrupeliksi. Italiassa monet panimot osaavat tehdä belgialaistyylisiä oluita hyvin, ja nyt on siis yksi tilaisuus tarkistaa, miten homma sujuu Sveitsissä.

Vaalean La Madeleinen tuoksu on herkullisen mausteinen ja maltainen, parhaiden belgialaisten tripelien tapaan. Maussa on myös paksua vaaleaa mallaspohjaa (ei liian tuhtia, kuten belgialaishenkisessä oluessa ei kuulukaan olla). Kukkaista, mausteisen hedelmäistä makua löytyy tyylilajin mukaisesti, ja hento sitruunamainen happamuus lienee tarkoituksellista, ei valmistusvirhe. En tiedä raaka-aineista juuri mitään –panimo kyllä kertoo käyttävänsä aivan yllättäen monissa oluissaan geneveläisiä maltaita, mutta tämän La Madeleinen kuvauksessa sitä ei mainita. Katkeruus on melko matalalla (IBU 27) tyyliin nähden.

Boulevard des Philosophes on puolestaan katu Genevessä, en tiedä onko se jotain muutakin, tai mihin sitten tämän oluen nimi viittaa. Vaaleanruskea, kuivatun viikunan värinen olut on tuoksultaan vähän brittiläinenkin, pähkinämäinen, vaikka belgialaisen luostarioluen tyyliin on varmasti tässäkin tähdätty. Maussa on kuivattuja hedelmiä, lämmittävää karamellia (jonkinlainen Carawheat kuuluu mallasprofiiliin), jonkin verran belgialaista hiivan mausteisuuttakin. Toisin kuin monet quadrupelit, tämä ei ole äkkimakea. Styrian Goldings -humalat lisäävät keitoksen ruokamaista pippurisuutta, ja IBU-katkeruutta on edellisen tavoin 27 yksikköä.

Näiden kahden oluen perusteella Bière du Lac on pätevä tekijä, ja taso on pienestä käsityömäisestä rosoisuudesta huolimatta varsin hyvä. On henkisesti helpottavaa löytää Euroopasta tällaisia uudehkoja, mutta viime kesän trendejä pitemmällä aikajänteellä toimivia panimoita, joilla homma tuntuu olevan enemmän tai vähemmän hanskassa. Keski-ikä ei tule yksin, ja nojatuolissa kuvitteellisen takkatulen ääressä siemailee mieluummin jotain muuta kuin bilekeskusten hedelmäsoureja. Drinks of the World -kauppa Genevessä oli muuten kohtuullisen hyvä ostospaikka siinä mielessä, että se oli ottanut huomioon käytännössä kaikenlaiset oluenystävät – muutkin kuin viimeisen hypen perässä juoksijat. Käykää, jos osutte noille nurkille.   

Ranskalaiset tripelit #1: Mont Salève Triple ja Elixkir Sans Foi Ni Loi

Ostin joulukuun alussa Pariisin À la bière comme à la bière -olutkaupasta neljä belgialaistyylistä tripel-olutta, jotka kaikki olivat peräisin ranskalaisilta panimoilta eri puolilta maata. Varmaan pitäisi sanoa tripelin sijaan triple, kun Ranskassa kerran ollaan – kuten Belgian ranskankielisillä alueillakin sanotaan. Neljä aika erilaista olutta on joka tapauksessa kyseessä, tämä käy maistelussa ilmi. Kertaan alla muistiinpanoni testikierrokselta, kaksi ensimmäistä tähän kärkeen. 

La Brasserie du Mont Salève sijaitsee Geneven metropolialueella mutta Ranskan puolella rajaa. Triple (8 %) on oranssi, ei ihan perinteisen tuoksuinen – mukana on appelsiininkukkaa melkein kuin Cascade-humalassa (en tiedä, onko sitä käytetty) sekä jotain intensiivistä ammoniakkimaista. Maussa on sitrusta, appelsiinimarmeladia (ei sitä brittien paahtoleipien päälle siveltävää kirpeää vaan sokeroitua marmeladimakeista), sekä pienesti mineraalia. Kaikkien tripelien janalla tämä on kuivemmasta päästä.

Brasserie Elixkirin Sans Foi Ni Loi’ssa (9 %) on vielä selvempi moderni tuoksahdus, mustaherukan lehteä ja trooppista hedelmää, ja maussa minttua sekä ylikypsää herukkatyyppistä marjaa. Barbe Rouge, Sabro ja Sorachi Ace ovat humalina tässä versiossa, aikaisemmissa erissä ilmeisesti muitakin komboja ollut. Ranskan Alsacessa – ei ihan kaukana panimon kotiseuduilta – kehitelty Barbe Rouge on humalalajikkeista se, joka tuo makuun selkeän mustaherukan vivahteen. Mintusta vastaa ilmeisestikin Arden nemesis Sabro, johon en ole ainakaan tripelissä koskaan törmännyt. Sorachi Ace on joskus todella omaleimaisen makuinen, mutta nyt se hukkuu kokonaisuuteen. Ei hassumpi tripel tämäkään vaikka aika kaukana belgialaisluostarien viboista.

Toiset kaksi tripel-arviota löytyvät seuraavasta postauksesta.

Joulukuun kuvat 23/24: Pyvbar Choven

Tämä vuosi on ollut Ukrainan vuosi, ja lännen suuri sympatia puolustustaistelua käyvää maata kohtaan ollut omiaan herättämään uutta optimismia johonkin kansojen yhteishenkeen laajemminkin. Sodasta, sen käänteistä ja olosuhteista olutbloggarin on turha ruveta viisastelemaan, sen muut tekevät paremmin ja aihe on tähän yhteyteen liian raskas. Ensi yönä tulee kuluneeksi kymmenen kuukautta siitä, kun Venäjän tankit ensi kertaa vyöryivät rajan yli.

Löysin valokuva-arkistojani läpikäydessä neljän vuoden takaisia kuvia Lvivistä, ja tähän postaukseen valittu Choven-baarin kuva välittäköön – jos ei muuta niin baaritunnelmaa eurooppalaisesta vanhastakaupungista, joka sinä kesänä oli vahvasti matkalla kohti parempaa tulevaisuutta. Vaikka Krimin valtaus oli jo muutaman vuoden takainen tosiasia, vielä ei tiedetty, miten tämä sotavuosi tulisi rikkomaan elämänmenoa myös kaukana rintamilta sijaitsevissa Länsi-Ukrainan kaupungeissa.

Olimme ajaneet Lviviin Puolasta. Kaupungin keskustan pääreiteillä köröttelimme hieman eksyksissä hotellia etsimässä, vaikka saimme puhelimesta Google-kartankin näkymään. Muutamalla yksisuuntaisella kadulla pompittiin mukulakivillä. Auton stereoissa soi Leevi and the Leavingsin levy, ja kun Unelmia ja toimistohommia käynnistyi toiseen kertaan, piti myöntää pyörineensä samoja ympyröitä jo aika pitkään. Epätoivo hellitti, kun oikea aukio lopulta löytyi ja sieltä wieniläistyylinen hotellirakennus.

Komea Hotel Chopin muistutti omalta osaltaan siitä, että ennen kuin Lvivistä tuli maailmansotien välissä jälleen puolalainen Lwów, kaupunki oli 1800-luvulla Itävallan Lemberg. Suuri osa laajan keskusta-alueen rakennuskannasta on tavalla tai toisella tuota keisarillista perintöä, hienoa vaikka osin kunnostamatonta. Keskustori Rynok oli tietenkin komea, ja esimerkiksi Virmenska eli Armeniankatu oli tunnelmallinen.

Pravda Beer Theatre on olutfanille Rynok-aukion ykkösnähtävyys. Pravda-panimon tuotevalikoimassa oli jo silloin poliittisia sävyjä: Trump-, Trudeau- ja Frau Ribbentrop -nimiset oluet löytyivät listoilta. Myös Putin Huylo oli jo mukana, ja sen juuret ilmeisesti juonsivat vuoteen 2014. Oma terassijuomani Lvivissä oli belgialaistyylinen mieto pale ale nimeltä Chief Poking Fire, joka vaikutti tuoreelta ja hyvin tehdyltä. Pravdan oluentekijöillä on yhteyksiä Belgiaan. Matkaseuralainen joi Trudeau’n, joka oli jonkinlainen IPA, hyvä sekin.

Lvivissä käsityöoluen voittokulku ei ollut ehkä edennyt vielä niin pitkälle kuin Puolan isoimmissa kaupungeissa. Virmenska-kadun varrelta löytyi kuitenkin kuvassa näkyvä Човен (Choven), joka on kaikki standardit täyttävä craft beer -baari. Hanassa oli Põhjalan panimoa Virosta, Pravdaa Lvivista, ja muista ukrainalaisista ainakin kiovalaiset Varvar ja Fusion Crew sekä Lucky Men Brewing Dniprosta, KF Brewing Zaporižžjasta, Black Snake Harkovasta ja Odd Brew Odessasta.

Helsingin Sanomien tämän viikon reportaasissa kerrottiin selviytymistarinoita Ukrainasta, ja jutussa mainittiin muun muassa, että Pravdassa – kaikista maailman olutpaikoista – on vietetty viime viikkoina peräti olutfestivaalia. Tämä siis kaupungissa, jossa sähkökatkot ja energian riittämättömyys ovat tänä talvena jokapäiväinen riesa, ja ravintoloiden toiminta perustuu omiin varavirtalähteisiin. Yritteliäisyys luo osaltaan toivoa paremmasta huomisesta, ja sen hengen tunnistan jo omalta neljän vuoden takaiselta käynniltämme.

Joulukuun kuvat 18/24: Puupelejä

Olen tehnyt tänä syksynä jonkinlaista vanhojen olutkuvieni läpikäyntiä, niitähän on nykyihmiselle tyypilliseen tapaan puhelimessa, entisessä puhelimessa, muistitikuilla, kahdessa kamerassa ja varmaan muissakin digitaalisissa paikoissa. En ole varma pääsenkö kaikkiin enää edes käsiksi, mutta löytämieni joukossa on nippu ihan mielenkiintoisia kuvia – tai ainakin tavalla tai toisella tärkeitä.

Varsinkin matkoilla otetuista kuvista monet liittyvät hyvin paikallisiin olutkulttuurin ilmentymiin, joilla ei ole välttämättä maailmanlaajuista mainetta. Kymmenisen vuotta sitten kiertelimme Pohjois-Ranskan flaamilaisalueilla, siis La Flandre française -nimellä tunnetulla alueella, joka on jäänyt jo vuosisatoja sitten eri puolelle valtakunnanrajaa kuin Belgian Flanderi. Yhtenä matkan tavoitteista oli nähdä – pienenä paikallisena ilmiönä monien vastaavien joukossa – alueen vanhoja kapakkapelejä.

En enää edes muista tarkemmin, kuinka laajalle levinneestä peliperinteestä oli kysymys, mutta itse löysimme puisia pelilautoja Casselin läheltä Hondeghemista, jossa Estaminet de l’Ancienne Maison Commune oli tunnelmallinen oluttupa ja ruokapaikka. Katselimme naapuripöydästä, miten peliä pelattiin, ja kun lauta vapautui, omimme sen parin pelin ajaksi itsellemme. Keittiö tarjosi hyvää flaamilaista ruokaa, ja tietysti sen kyytipojaksi löytyi hienoja belgialaisia ja pohjoisranskalaisia oluita.

Kun väijyin netin paikallisuutisista, mitä tälle Estaminet’lle nykyään kuuluu, huomasin sen kärsineen alkuvuoden talvisäissä vaurioita puun kaatuessa talon katolle. Ilmeisesti tapaus ei ollut kuitenkaan aiheuttanut kovin pitkää taukoa oluttuvan toiminnassa, vaikka samana päivänä myös kylän kirkon tornia päin kaatunut puu oli sorruttanut tornin huipun. Puilla on selvästikin jotain tätä ravintolaa vastaan, koska myös muutamaa vuotta aikaisemmin puun kaatuminen oli aiheuttanut vahinkoja talolle. Ruoka, juoma ja tunnelma näyttävät kuitenkin nettisivuston perusteella olevan ennallaan kuten 2010-luvun alussakin.

Joulukuun kuvat 13/24: Putneyn sillalla

Kun nappasin heinäkuussa Lontoon Putneysta kuvan Thamesin alajuoksun suuntaan, en ajatellut lukevani ennen joulua Hilary Mantelin Wolf Hallia (Susipalatsi). Kirjailijan yllättävä kuolema syyskuussa palautti sen taas mieleeni. Kirja on ollut hyllyssäni jo vuosikaudet, mutta sen – tai oikeastaan Mantelin koko trilogian – massiivisuus on jotenkin estänyt tarttumasta siihen toden teolla. Wolf Hall oli vuoden 2009 Booker-palkinnon voittaja ja kai jo jonkinlainen tämän vuosisadan romaaniklassikko. (Myös sarjan kakkososa Bring Up the Bodies voitti saman palkinnon.)

Vaikka tämä hoviherra Thomas Cromwellista kertova historiallinen romaani onkin kooltaan tiiliskivi, paperinmakuista Tudorien ajan läpijuoksentaa ei tarvitse pelätä. Päähenkilön lisäksi niin hänen alaisensa ja talonväkensä kuin ylhäiset työnantajansa – ensin kardinaali Wolsey ja sitten kuningas Henrik VIII itse – heräävät henkiin elävinä ja monipuolisina henkilöinä. Samoin omanlaisiaan tapauksia ovat muut hovin liepeillä pyörivät persoonat kuten Boleynin sisarukset, Thomas More, miksei jo Jane Seymourkin.

Cromwellin osana on saada isoja asioita tapahtumaan, kun vakiintuneet aateliset tai hengelliset mahtajat eivät siinä onnistu. Alhaissyntyisenä hän on joka tapauksessa ulkopuolinen, ja hurja maine Putneyn katujen kasvattina seuraa häntä hoviin saakka. Hänen isänsä Walter on läkkiseppä, majatalonpitäjä ja oluentekijä Putneyssa, ja humalassa perhettään kohtaan painajaismaisen raaka. Kun Thomas Cromwell kuninkaan käskystä lähtee kääntämään historian suuntaa – junaillaan Henrikille avioero ja uusi liitto, sen seurauksena päädytään Englannin eroon Rooman kirkosta ja Thomas Moren kuolemantuomioon – kaikki on kuitenkin tärkeää tehdä lain kirjaimen mukaan, diplomaattisesti, paperilla tyylipuhtaasti, ei raakalaisten tapaan.  

Putney oli 1500-luvulla kaukana kaupungista. Siltaa ei vielä ollut, vaan sieltä yleensä lähdettiin Lontooseen jokilaivalla. Itse asiassa, kun olin jo liittänyt tähän blogitekstiin Putney Bridgen kuvan, aloinkin epäillä sen olevan Kew Bridgeltä eikä Putney Bridgeltä. Vaihdan siis – meniköhän nyt nappiin? Rautatiesilta ainakin näyttää oikealta. Kew’n kuva muuten oli parempi, jos se siis oli Kew. Putneyn kuva ei aivan tee majesteettiselle joelle oikeutta. Tätä se on amatöörien blogeissa, kun kuvat ovat paitsi heikkolaatuisia niin myös vääristä paikoista. Molemmilla silloilla joka tapauksessa kävin ja kummankin kupeessa oli hyvät pubit.

Joulukuun kuvat 9/24: Fondue

Näinä päivinä ihminen etsii tapoja paeta pakkaselta, viimalta ja rännän roiskeelta. Genevestä löysimme maanantaina hyvän pakopaikan, Jardin des Anglais’n puiston joulutorin keskuksena toimivan fondue-mökin. Mökki on ehkä vähättelevä sana, enemmänkin rakennus oli moderni alppimaja tai kakkoskoti, jonka suurempaan saliin mahtui kymmenittäin pitkiä ravintolapöytiä. Paikka oli arkena lounasaikaan suosittu, ja voi kuvitella sen olevan viikonloppuisin tupaten täynnä.

Odottelu- ja ruokajuomaksi tilasin Valaisanne Lagerin (4,8 %), joka oli kevyt mutta hedelmäinen vaalea peruslager. Panimo kuuluu Carlsberg-omisteisen ison Feldschlösschenin talliin, mutta oluessa on hillittyä käsityöläismäistä rosoa, mahtaako olla amerikkalaisesta Bravo-humalasta peräisin vai mistä. En tiedä, mikä olisi ihanteellinen fondue-olut, koska juustot voivat olla terävänkin voimakkaita. Sveitsiläiset kai juovat valkoviiniä yleensä juustoruokiensa kanssa. Kannattaisiko jotain hapanolutta kokeilla, jos mitä tahansa olisi tarjolla? Laadukasta viinin vahvuista lageria à la Samichlaus?

Fondue-keittiön koneisto toimi erinomaisesti, padat tulivat pöytään nopeasti ja leipäkorit oli käyty tuomassa jo sitä ennen. Tarjoilija suositteli keitettyjä perunoita kylkiäiseksi, ja ne kannattikin ottaa. Valitsemassamme fonduessa oli huhtasieniä juustoseoksen joukossa, mikä nosti hintaa hieman, mutta annokset olivat joka tapauksessa enemmän ravintola- kuin joulutorihinnoissa. Maku lunasti lupaukset. Juustoissa oli sen verran ytyä, että hienot sienet olisivat melkein voineet jäädä varjoon – eivät ne onneksi aivan jääneet. Kodikkaan lämpimässä alppimajatunnelmassa heikompikin fondue olisi menetellyt, mutta nyt kokemus oli harvinaisen tasokas.