Kaljakesä ’21: CoolHead Viikki

Tässä postaussarjassa nautitaan oluita ulkosalla Suomen kesässä, mieluiten Olutkoiralle uusissa paikoissa. Ensimmäinen tällainen oli eilen testattu CoolHead Brew’n terassi Viikin Gardenian edustalla. Panimo on tunnetusti tuusulalainen mutta aikoo ilmeisesti emigroitua tämän uuden taproom-sijainnin myötä Helsinkiin.

Tällä hetkellä Gardenian lasisen puutarharakennuksen etuosa toimii baari–myymälänä, ja muita osia näköjään yhä remontoidaan. Ulko- ja sisäpuutarhoja sisältänyt Gardenia-kompleksi oli Helsingin kaupungin ja yliopiston yhdessä omistama nähtävyys ja tapahtumatila, joka pantiin myyntiin muutama vuosi sitten sen osoittauduttua taloudellisesti kannattamattomaksi. Panimon tuotanto- ja anniskelutilaksi se vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta, ja tämän idean varaan CoolHead nyt on siis laskenut tulevaisuutensa.

Havaintoja: Terveysturvallisuudesta selvästikin pidetään huolta: saavuimme paikalle neljän hengen porukalla pian avaamisajan jälkeen, ja järjestysmies naksutteli meidät heti laskurilla jonkin rajoitetun henkilömäärän sisään. Tähän en ollut vielä muualla törmännyt, ja yksi seurueestamme luulikin hänen ampuvan meitä sormipistoolilla pelleilymielessä. Paikka oli melko hiljainen siihen asti, kunnes pihaan saapui pieni bussillinen teekkareita tupsulakit päässä (heillä näytti olevan tilavaraus sisäpuolella) ja heti perään toinenkin opiskelijaporukan näköinen sakki.

Kiitämme: Kuumaan kesäperjantaihin sopi hyvin CoolHeadin italotyyppinen pilsneri, jossa oli naseva humalointi ja riittävästi mallastakin. Etukäteen osa porukastamme oli kantanut huolta siitä, että tarjonnasta löytyisi vain hapanoluita ja IPAa, jotka eivät kuuluneet heidän suosikkeihinsa. Palvelu tiskillä hoitui sujuvasti ilman jonoja. En tosin tiedä, ruuhkauttivatko isommat opiskelijaporukat meininkiä myöhemmin, koska siinä vaiheessa olimme itse jo poistumassa muualle.  

Moitimme: Suomessa on harvoin näin helteisiä viikonloppuja kuin tämä meneillään oleva. Sää ei ole CoolHeadin vika, mutta toivottavasti paahteiselle etuterassille löytyy jatkossa päivänvarjoja tai muita vastaavia konsteja suojata olutkansaa Isä Aurinkoisen vainolta. Lasirakennuksen taakse on ilmeisesti tulossa enemmänkin terassi-infraa – kenties siellä voidaan hyödyntää myös puita tai muuta luonnollista varjoa.

Ei mitään tervan juontia: Kahakka Anno 1620 Tar Porter

Terva oli aikoinaan yksi Suomen tärkeimmistä vientituotteista, mutta sille löytyi monia käyttötapoja kotopuolessakin: veneiden ja suksien suoja-aineena tai lääkevalmisteena. Kulta-aikojensa jälkeenkin se on ollut jo kohta sata vuotta leijonapastillien mauste ja viime aikoina tietenkin suosittu löylyveden tuoksu. Olen joskus maistanut sillä maustettua meetvurstiakin.

Kokkolan tyyppisille länsirannikon satamakaupungeille se oli yksi elinehdoista. Puutervaa poltettiin sisämaiden metsissä, ja tynnyrit tulivat jokia pitkin vientisatamiin. Hyvälaatuisesta suomalaisesta hautatervasta maksettiin ulkomailla paljon, mikä vaurastutti satamakaupunkien tervaporvareita. Ei liene ihme, että viime vuonna 400-vuotista historiaansa juhlinut Kokkola sai juhlaoluekseen nimenomaan terva-aromilla maustetun vahvan portterin.

Tekijänä oli uudehko kokkolalainen toimija Kahakka Brewery. Kun vuonna 2017 tein Suomen 100-vuotisen itsenäisyyden kunniaksi postauksen, jossa maistelin kaikkien maakuntien oluita, keskipohjalaista olutta en onnistunut sitä varten Helsingistä löytämään. Kahakka oli perustettu samana vuonna, ja se olikin avautuessaan Keski-Pohjanmaan ensimmäinen moderni pienpanimo. Nyt heidän oluitaan löytyy Alkon verkkokaupan lisäksi myös eteläisemmän Suomen kaupoista, muun muassa ihan mainio wieniläistyylinen Kokkolager.

Entäpä panimon kotikaupungin synttäriolut Anno 1620 Tar Porter (8,5 %)? Väri on tumma mutta ei aivan yönmusta. Salmiakkinen, savuinen ja etäisesti pihkainen tervan tuoksu tulee vastaan jo nuuhkiessa, ja terva hallitsee ilman muuta myös makua. Jos tervan mausta tykkää, miksei tykkäisi tästä oluestakin. Joku Schlenkerlan doppelbock-versio ei ole valovuosien päässä vahvuudessaan ja savuisuudessaan – toki terva on makuna sen verran omintakeisempi, että selvästi pohjoisten metsien ja tervasatamien suunnalla liikutaan nyt.

Makeutta on jonkin verran, katkeruutta ei juurikaan. Runko kuitenkin kantaa. Alla oleva perusportteri siis toimii minusta tässä pohjaoluena ihan hyvin, ja kokonaisuus on varmaan pitkälti sitä mitä lähdettiin hakemaankin. Kyllä tällä arvokkaasti juhlistaa Kustaa II Aadolfin perustaman kaupungin pitkää taivalta. Ja vahva portterihan oluttyylinä sopii pohjoisiin satamakaupunkeihimme kuin nenä päähän, kuten olen usein hokenut.

Jos olisin Kahakka, jättäisin tervaportterin perusvalikoiman kruunuksi – ehkä ilman puulaatikkoa ja maistelulasia kylläkin. Harvassa ovat sellaiset oluet, joissa on uskottava paikallishistoriallinen tarina – ja vielä sellainen, joka aivan olutummikonkin tuoksu- ja makuaisteilla on tunnettavissa. Vaikka tämä olut nyt tuli nautittua juhlavuotta seuraavana vuotena, myöhästyneet onnistuneet Kokkolalle ja hyviä seuraavia 400 vuotta!

Bierkkalan moniste

Maanantaina ajelimme mökiltä Helsinkiä kohti, ja olimme päättäneet hankkia matkan varrella olevasta Pirkkalan K-Citymarketista lavallisen sushia iltapalaksi kotiin. Pirkkalahan taitaa olla Järvenpään ohella eniten sushiin panostaneita cittareita, ja kun kysyntä pari vuotta sitten enemmän tai vähemmän räjähti, pirkkalalaiset saivat Järvenpään kauppiaalta apuja siihen vastaamiseen.

Mitä olueen tulee, olin ehtinyt keskustelupalstoilta bongata bönthömies Teemu Lahtisen päivityksiä, joissa vihjailtiin, että kaupan jo ennestään laajaa pienpanimo-oluen tarjontaa ollaan edelleen kasvattamassa. Bierkkala-sivustolta löytyy tietoa näistä Pirkkalan Citymarketin hankkeista. Tavoitteena on – ei enemmän eikä vähemmän kuin – rakentaa Pirkkalasta maan johtava olutmarketti.

Jo nyt paikan päällä poiketessa onnistuin bongaamaan joitakin luvatuista erikoisuuksista, kuten nyt vaikka kuvissakin näkyvät Pien-diilerin ja Fat Lizard -panimon jääkaapit, samoin Mikkeller-kaapin. Bierkkalan mukaan kaupan olutmaailmaan on tullut tai tulossa myös Pikkulinnun ja Imbibe Internationalin nimikkokaapit. Kylmäkapasiteettia on tarkoitus kasvattaa sitä vaativille craft-oluille, ja lisäksi normaalia oluthyllyä on kymmeniä ellei satoja metrejä.  

Oluet on jo tuupattu myös Untappdiin, josta kohdeyleisö niitä tietenkin kätevästi selailee. Viime viikonloppuna listaus näytti 640:a tuotetta, mikä ei ole ihan vähän, kun kuitenkin kaikki tuotteet ovat 5,5-prosenttisia tai alle.

Tästä päästäänkin seuraavaan uudistukseen, joka ainakin Citymarket-rintamalla taitaa olla Suomen ensimmäinen: kauppaan tulee myös oma panimo, nimeltään HIMO. Tästä en toki ollut vielä alkuviikosta tietoinen. Oluen valmistuksesta tulee vastaamaan Kalle Hirvikoski, joka aivan näihin päiviin saakka on tunnettu pikemminkin porilaisen Moose on the Loose -panimon ohjaksista. Ilmeisesti tavoitteena on tätä kautta pystyä myymään asiakkaille myös ruokakaupparajaa vahvempia oluita mukaan.

Miltä tarjonta satunnaisen visiitin perusteella vaikutti? Eihän siitä yli pääse että runsaasti noita merkkejä ja laatuja oli – suorastaan ylenpalttisesti – ja tietysti moneen lähtöön. Kun kyseessä on kuitenkin iso marketti, ei varmasti kannatakaan tarjota pelkän craft beer -dogman mukaisia suosikkeja, NEIPAa tai hapanoluita. Ei sillä ettei esimerkiksi Pienen kaapissa olisi ollut hyvinkin trendien haistelijoihin vetoavia panimoita tarjolla: Cloudwater, Morgondagens, Burley Oak, Mast Landing, Salikatt, 3 Fonteinen. Vastaavia on varmasti nyt viikkoa myöhemmin jo muissakin kaapeissa.

Pulaa ei siis ollut myöskään perinteisemmistä tyyleistä, kuten erilaisista lagereista tai britti-aleista. Itse asiassa hyviä pilsnereitä ja muita pohjahiivaoluita on viime aikoina tullut bongattua yhä useammin myös sieltä värikkäiden mattapintaisten tölkkien riveistä – ei aina pelkästään ruskeista saksalaisista puolen litran pulloista. Näin oli nytkin, ja vieläpä klassisilla euroraaka-aineilla tehtyjä lagereita, eikä “india pale” -sellaisia. Otin koriini tällä kertaa esimerkiksi mainiot Lipizzaner Pilsnerin (Duckpond) ja Alppilaakson (Maku) sekä frankenilaisen Leikeimin oluita.

Täytyy toisen kerran vielä poiketa paikalle katsomaan, millaiseksi Pirkkalan olutmekka jatkojalostuksensa jälkeen on muotoutunut. Nyt jo pystyssä oli muun muassa viini- ja olutbaari Sommeliere, johon on jatkossa tulossa maistelutapahtumia ynnä muuta. Oma panimo on luonnollisestikin kiinnostava uudistus – toinen kysymys tietysti on, miten paikallisiin panimomaisemiin vaikuttaa hypermarkettien tunkeutuminen skeneen, jossa niillä on toistaiseksi ollut puhtaasti jakelijan rooli. Näemmekö ideologioiden törmäyksen vai rauhanomaista rinnakkaineloa?

Tällaisenaankin valikoima kelvannee myös vaativammille oluen ystäville, ja juuri nuo kotimaiset pienpanimot tuntuivat olevankin hyvin laajalla kattauksella edustettuina. Kun moinen setti saadaan kasaan jo maitokaupparajan alapuolelta, houkuttaisi tietysti päästä tutkailemaan parhaiden Citymarketien oluthyllyjä sellaiseen vaihtoehtotodellisuuteen, jossa valtion viinamonopolia ei olisi.

Kirjaesittely: Brussels Beer City (Eoghan Walsh)

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 19. luukku.  

Muutama olutblogi tai -sivusto on jo kirjoittanut Eoghan Walshin pienestä omakustanteesta Brussels Beer City, jonka posti toi minullekin viime kuussa. Walsh on Brysselissä asuva irlantilainen olutbloggari, joka on tätä kirjaa varten koonnut lyhyitä kappaleita kaupungin oluthistoriasta – paljolti kadonneiden panimoiden tarinoita, jotka eivät luultavasti kaupallisia kustantajia olisi nykymaailmassa kiinnostaneet.

Nythän on niin, että itsekin kirjoitin artikkelin Brysselin kadonneista panimoista Olutpostiin kymmenen vuotta sitten. Olin siellä samana kesänä kierrellyt etsimässä niiden arkkitehtonisia jäänteitä. Olutpostin toimituksellinen linja oli tuolloin ehkä erilainen – en tiedä, mahtuisiko päämäärätön historiahörhöily nykyiseen, astetta kaupallisempaan SOS-äänenkannattajaan. Ehkä mahtuisikin; ilmeisesti ainakin päätoimittaja Anikó Lehtisellä on intressejä oluthistorian kentällä.

Lyhyesti Brysselin panimoiden tarinan voi tiivistää vaikka numeroihin 250 ja 1.

Ensimmäinen on kaupungin panimoiden määrä 1800-luvun lopulla, jälkimmäinen on niiden lukumäärä 1980-luvun lopussa. Viimeinen sissi oli tietysti Cantillon. Toisaalta 1980-luku oli juuri se vuosikymmen, jolloin muualla Belgiassa uusien pienpanimoiden – artesaanipanimoiden – renessanssi oli jo lähdössä hyvin käyntiin. Bryssel heräsi tähän junaan hitaammin: vasta 2000-luvun ensikymmenellä kaupunkiin ilmestyi kolme uutta pienpanimoa, joista yksi – Brasserie de la Senne – on edelleen olemassa.

Eoghan Walshin tarinat ovat lyhyehköjä vinjettejä kaikesta siitä, mitä tapahtui tätä ennen – tarinoita katovaisuudesta, purkutuomioista, maailman palautumattomasta muutoksesta. 1980-lukuun kiteytyy paljon hänen tarinoidensa päätepisteitä: sitä, että isolle kilpailijalle myydyn panimon rakennus jää käyttämättä, ehkä suojellaan tai todennäköisemmin ei – tai että pitkään hylättynä ollut rakennus murenee käsiin, puretaan pois, unohtuakseen pian. Muuten oluen historiankirjoitus keskittyy luonnollisesti mieluummin uusiin alkuihin kuin jo pitkässä taantumisvaiheessa olleiden yritysten viimeisiin korahduksiin ja liikahduksiin isompien kuristajakäärmeiden ruuansulatuskanavissa.

Walsh onnistuu herättämään nämä panimot välähdyksenomaisesti henkiin niin hyvin kuin se on yli 40 vuoden jälkeen enää mahdollista. Vuonna 1981 sulki ovensa esimerkiksi Brasserie Léopold, jonka purettujen rakennusten paikalla kohoavat nykyisin Euroopan parlamentin toimitilat. Vuonna 1988 oli viimeisen Brysselin vanhan suurpanimon, Wielemans-Ceuppensin vuoro. Sen sulki Artois, tunnetun Stella-lagerin valmistaja, mutta aktiivinen kansalaisvastarinta onnistui pelastamaan Wielemansin art deco -tyylisen rakennuksen panimosaleineen. Tiloissa toimii tänä päivänä nykytaiteen museo.

Kadonneiden brysseliläispanimoiden rakennuksista on tosiaan muutama yhä jäljellä, mutta tehokkaammin ovat painuneet unholaan itse oluet. Korkeintaan etiketeistä löytyy kuvia netistä, ja muuta markkinointimateriaalia saattaa roikkua Belgian baarien seinillä. Eoghan Walsh on onnistunut saamaan kirjaansa kommentin panimokonkari Yvan De Baetsilta, jolla on nuoruudestaan muistikuva Wielemans-Ceuppensin Wiel’s-pilsnerin mausta: se oli hänen mukaansa muita Belgian suurpilsnereitä humaloidumpi. Tempus fugit, kuten sanotaan, ja sen seurauksena sic transit gloria mundi.

Belgialaiset olutjuhlat ennen 80-luvun alkua

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 15. luukku.

Wilfried Patroons kertoo 1980-luvun alussa ilmestyneessä Alles over Belgisch bier -kirjassaan paitsi panimoista, oluista ja niiden historiasta, myös Belgian erilaisista olueen liittyvistä tapahtumista ja juhlallisuuksista. Kirjan kirjoittamisaika, 70–80-lukujen vaihde, on ollut belgialaisen olutperinteen uuden heräämisen aikaa, kun spesialistien olutbaareja ja ensimmäisiä uusia pienpanimoita alkaa syntyä. Tapahtumapuolella murros ei ehkä vielä niinkään näy: enemmän etualalla tuntuu olevan muu folklore kuin olutperinne. 

Yksi isoista olutvuoden kohokohdista, Wieze-Oktoberfeesten-tapahtuma, syntyi vuonna 1956, kun paikallinen juhlatoimikunta päätti pukea perinteiset vuotuiset markkinat (kermis) uuteen asuun. Idea on todennäköisesti saatu siitä, että Wiezen kylän nimi muistuttaa Münchenin juhlapaikan Theresienwiesen lempinimeä Wies’n. Ulkoisestikin juhlassa tavoiteltiin baijerilaista väriä.

Jättiläismäiseen juhlatelttaan puhalsi tunnelmaa aito baijerilainen orkesteri, olut toi mukaan oman lisänsä ja niin tuli Oktoberfestistä totta. Toimikunnan mielestä juhlahallin oli oltava niin iso, että se kilpailisi Baijerin aitojen oluthallien kanssa. Inspiraatiota haettiin muutenkin Münchenin juhlista, joka vuodesta 1960 alkaen oli Wiezen juhlan ystävyystapahtuma.

Juhlien aikaan virtasi teltan hanoihin maanalaisen putkijärjestelmän kautta tuhansia litroja Wieze-Pilsiä. Kaksiviikkoisen vuosittaisen tapahtuman avasi jopa 15 000 muusikon johtama kulkue, jossa Wiezen katujen halki marssivat lisäksi monenmoiset kansanperinneryhmät.

Iso olutfestivaali löytyi jo noihin aikoihin myös Leuvenistä, kuuluisan Stella Artois -pilsnerin kotikaupungista.

Helluntaiviikonloppuna Leuvenin kaduilla joutuu raivaamaan tietään kyynärpäillä. Joka kadunkulmassa seisoo olutteltta, ja tiskien edessä tungeksivat leuveniläiset belle époque -vaatteissaan. Kaupoissa näkyy kolpakoita, tynnyreitä ja kaikkea olueen jollain tavalla liittyvää. Nuoriso laukkaa kolpakko narussa kaulalta roikkuen oluthanalta toiselle.

Leuvenin olutjuhlan tunnelmaa oli Patroonsin mukaan mahdoton kuvailla: se täytyi nähdä, kuulla ja kokea itse. Myös näihin festivaaleihin kuului olutparaati: “lähes loputon koti- ja ulkomaalaisten kansanperinneryhmien kulkue”, jota juhlavieraiden massat pyrkivät päästä seuraamaan mahdollisimman hyviltä paikoilta.

Oudenaardessa sen sijaan kokoonnuttiin vuosittain Adriaan-Brouwerfeesten-juhlille. Brouwer-nimestään huolimatta Adriaan ei ollut oluenpanija vaan 1600-luvulla elänyt paikallinen taidemaalari, ja näissäkin juhlissa keskeisessä osassa on muu perinne ja kulttuuriperintö. Juhlia varten henkiin herännyt Adriaan kertoo “meheviä tarinoita vaiherikkaasta elämästään Oudenaarden murteella, ja käskee lopuksi kaikkia, joilla on olutruukku, jakamaan siitä muille ilmaiseksi hyvää, pehmeää Oudenaarden olutta”.

Myös lukuisissa muissa Belgian kunnissa järjestettiin pienimuotoisia “olutjuhlia”, jotka varmasti näiden edellä mainittujen tavoin olivat vähintään yhtä paljon folklorea kuin olutjuhlia – ainakaan siinä merkityksessä kuin nykyään puhumme olutfestivaaleista. Erikoisemmista oluista ei Wilfried Patroonsin kuvauksissa näistä juhlista vielä juurikaan puhuta. Toki myös Baijerin juhlat ovat usein kansanjuhlia, joissa on oluen ohella paljon muutakin siihen liittymätöntä ohjelmaa.  

Humalanviljelypaikkakunnilla Poperingessa ja Assessa vietettiin humalafestivaaleja ja -paraateja. Poperingessa sellainen oli kolmen vuoden välein, ja ohjelmassa oli muun muassa nopeuskilpailu, jossa poimittiin humalankukkia köynnöksistä kaupungin torilla. Assen humala- ja olutjuhlat pidettiin joka neljäs vuosi. Niiden tunnushahmo Humalapaholainen symboloi kansantaruissa elo–syyskuun puuskaisia tuulia, jotka saattoivat aiheuttaa isoja vaurioita humalapelloilla.

Patroons mainitsee myös, että Antwerpenissä oli tapana tehdä “11 kapakan kierrosta” (elfkroegentocht), jossa kierrettiin kaupungin perinteisiä juottoloita kuten Quinten Matsijs, Den Engel ja De Muze. Esikuvana oli vuonna 1972 julkaistu kirja, jossa kerrottiin tarinoita näistä yhdestätoista etapista. Tällaista kierrosta voi jonkin verran sovellettuna varmasti tehdä yhä nykyäänkin, ellei muuten niin omin päin.  

Myös edellä kuvatuista 80-luvun alun olutjuhlista ainakin osa on edelleen ohjelmistossa, ainakin Wiezen oktoberfestit, Adriaan-Brouwerfeesten tai Poperingen humalajuhlat. Toki vuonna 2020 juhlia on jäänyt väliin koronapandemian takia. Wiezen juhlan nimikko-olut muuten näyttää olleen viime vuonna 8,5-prosenttinen tripel, ei enää pils. Jos sitä kiskoo baijerilaistyyliin litran kolpakoista, saa pitää kielen keskellä suuta.

Sitä tuskin tarvitsee erikseen mainita, että vuosikymmenten varrella Belgiankin olutjuhlatarjontaan on tullut kymmeniä ellei satoja uusia tapahtumia, osa perinteisiin paikallisiin tyyleihin keskittyviä ja osa enemmän kansainvälisten craft beer -juhlien tyylisiä.

(Lähde: Wilfried Patroons, Alles over Belgisch bier. Kuvat: Flickr.com, Nelleke Poorthuis, Erich Ferdinand, brx0.)

Sahti ja ch’ti

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 6. luukku.

Pitäisikö itsenäisyyspäivän illan juomana pitäisi olla sahtia, kuten suomalaisen vuoden kohokohtiin ehkä kuuluu – juhannukseen ja jouluun ainakin? Nyt ei ole. Aikaisemmin viikonloppuna aperitiivina kyllä oli Honkavuoren Heili, vahva vehnäolut, joissa jotkut ovat maistaneet sahtimaisia piirteitä. Luultavasti honkavuorelaiset ovat hioneet reseptiä – makeutta oli edelleen, mutta muuten tyyliksi oli tullut sama vaalean kuulas kevätvehnä kuin miedommassa Valossa.

Otetaan joulukalenteriin tunnelmapala sahdin lähimenneisyydesta osana uutta suomalaista pienpanimokulttuuria, sen ensimmäisten tienraivaajien joukossa. Helsingin Sanomat kirjoitti marraskuussa 1986, että joutsalaiset olivat anoneet Alkolta lupaa valmistaa sahtia teollisesti ja myydä sitä. Lupia oli haussa myös Lammille ja Hämeenkyröön, joista jälkimmäisessä haluttiin tehdä kaupallista sahtia F.E. Sillanpään 100-vuotisjuhliksi vuodelle 1988.  

Joutsalaisilla tavoitteena oli myös paikkakunnan ja itähämäläisen perinteen nostaminen matkailumaailman kartelle.

Joutsalaiset arvostavat punervanruskeaa sahtiaan ennen muuta siihen sisältyvän perinteen vuoksi. Heitä viehättävät myös sen seurallisuus, kuohu sekä imelä, mutta yhtä kaikki hapahko maku. Vasta tämän jälkeen tulee sahdin enemmän tai vähemmän juovuttava vaikutus. Miksei sellaista juomaa voisi panna myös turistina tulevan vieraan varaksi tai virkistykseksi?

Sahdin nimi on johdettu saft-sanasta, ruotsin ja saksan mehusta, joka on sukua englannin sapille eli mahlalle ja latinan sapere (maistua) -verbille. Erikoisemman kieliyhteyden keksi HS:n mukaan sahti-isäntä Veikko Hännisen tuttu, joka pohjoisranskalaiseen kahvilaan pistäytyessään törmäsi juomaan nimeltä Bière du Ch’ti. “Ch’ti?”, hän ajatteli, “ch’ti, sehän on sahtia!”

Olut oli “suljettu rautalangalla kuin kuohuviini”, kuten erikoisoluita oli tapana Ranskassa ja Belgiassa pakata. Hännisen tuttava toi pullollisen tuliaisiksi matkaltaan ja maistatti sitä joutsalaisilla: sahtimestarilla, sahtipanimon toimitusjohtajalla ja kunnan elinkeinoasiamiehellä.  

Hänninen maistoi korkeana vaahtoavaa ja kuplivaa ranskalaista. “Laheeta!”, hän henkäisi kasvot mielihyvästä sikkarassa, niin ettei tarvinnut kysyä, mitä lahee on suomeksi [pehmeää, lempeää]. Toimitusjohtaja makusteli: “Ihan kuin äkkikäynyttä sahtia.” Elinkeinoasiamies tunsi heti piston kielessään: “Vahvaa.”

Joutsalainen sahti on läpinäkymätöntä, ja kirkasta on saatettu pitää väljähtyneenä. Ranskalainen varasto-olut Ch’ti on suodatettu kirkkaaksi, ja sahdista poiketen siinä on tietysti runsaammin hiilidioksidia. Kantavierreväkevyys 20° ja noin 8 prosentin alkoholipitoisuus sen sijaan voisi olla kummasta tahansa oluesta. Joutsan Sahdin toimitusjohtaja visioi ranskalaisolutta maistettuaan, että hekin voisivat ryhtyä tekemään “tavallista kansansahtia ja tällaista kirkasta royalsahtia”.

“Ja miten olisi, ottaisimmeko taas käyttöön vanhan joutsalaisen sahdin nimen, soiro! Sehän kalskahtaa hyvin ranskalaiselta.”

Vaikka sahtimiesten sanailussa oli kieli vähintään puoliksi poskessa, ollaan tässä kuitenkin tavallaan samalla vedenjakajalla kuin 80-luvun lopussa muuallakin, vaikka Helsingin baareissa ja trendsetterien joukoissa.

Olut oli ollut pitkään 99,9-prosenttisesti arkista ja aina samaa; nyt maisteltiin ja suunniteltiin jotakin erikoisempaa, sellaista, mikä jo tuotteena pistää sukat pyörimään jaloissa ja nostaa tunnelman kattoon. Historian havina ja menneiden aikojen mystiikka oli usein läsnä – se oli varmasti sitä yhtä hyvin Suomen kaupallisilla sahdintekijöillä kuin Ranskan bière de garde -perinteessä, jonka juuret olivat myös maatiloilla.

Alko suhtautui kai sahtipioneerien toiveisiin ja kaavailuihin kohtalaisen ymmärtäväisesti. Valmistuksen ja myynnin hygieniaa sekä muita välttämättömiä pykäliä viranomaiset toki aikoivat valvoa. Esimerkiksi prosenteista ei kuitenkaan väännetty kättä, vaan sahdista sai tulla niin vahvaa kuin tekijät halusivat ja hiivalla lähti. Jakelu oli pitkään mahdollista vain tekijöiden omissa tiloissa – Alkolla ei ollut tuolloin aikomusta hankkia myymälöihinsä jääkaappitilaa huonosti säilyviä sahteja varten. Yksi ero tässäkin oli siis tuoreen kansanoluen ja Ranskan erikoisoluiden välillä: jos laitoit Ch’ti-olutta 80-luvulla hyllyn nurkkaan, on aivan mahdollista, että voit edelleen kaivaa sen esiin jotenkuten juotavana.

Brui-Mina

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 3. luukku.

1980-luvulla eri puolilla olutmaailmaa oli vielä elossa ja toiminnassa monia ihmisiä ja paikkoja, jotka elivät ikään kuin vanhaa aikaa – teollistuminen ja olutalan keskittyminen olivat ajaneet heidän ohitseen, eikä muillakaan uusilla muoti-ilmiöillä ollut sijaa heidän maailmassaan. Voi tällaisia yksittäisiä olla yhä nytkin jäljellä, mutta vähän.  

Eräs konkari oli Wilhelmina “Mina” Bickel, jonka panimo oli Baijerin Obermögersheimissa. Die Biere Deutschlands -kirjan kirjoittajat Dietrich Höllhuber ja Wolfgang Kaul kävivät hänen luonaan keväällä 1985, jolloin Mina oli 86-vuotias. Paikallisille hän oli “Brui-Mina”: maatilan, ravintolan ja pienen panimon emäntä jo 55 vuotta eli suurimman osan elämästään.

Brui-Mina pani olutta vain syksystä kevääseen, kuten Frankenin maaseudulla oli muinoin tapana, kun kylmälaitteita oli vasta lähinnä kaupunkipanimoissa. Minalla niitä ei ollut edes 1980-luvulla. Maaliskuussa syntyi talven viimeinen keitto, ja kirjan kirjoittajat kutsuvatkin hänen oluttaan hyvin tummaksi märzen-tyyppiseksi vollbieriksi. Sitä se varmasti oli. Oluen kantavierreväkevyys oli 13–14 % välillä, ja maku “muistutti savuoluita”. Oluen loputtua kesäkuumalla Mina tarjoili müncheniläisen panimon dunkelia, ja omaa pantiin taas syksyn viilennyttyä.

Tuotanto oli pienimuotoista: 130–150 hehtolitraa valmistui vuodessa 1980-luvulla, ja huippuvuonnakin eli 1928 alle 200 hl. Kirjoittajien mukaan pelkällä panimolla pystyi Saksassa elämään 5 000 hl minimituotannolla, joten rahoiksi Minan toiminta ei varmasti lyönyt – ehkä lisätienestiä tuli sitten ravintolasta tai maatilan tuotteista. Viimeksi mainittuihin kuului muuten oman tarhan humala, jonka käyttö panimon oluessa oli tuolloin Saksassa harvinaista ellei ainutlaatuista.

Oluen resepti oli peräisin Mina Bickelin isältä, joka oli toiminut oluenpanijana samassa kylässä. Minan tiluksilla on pantu olutta jo 1400-luvulla. Maailmansotien välissä isä luovutti tilan tyttärelleen ja kuoli vain pari vuotta myöhemmin. Paljon ei noista ajoista ollut Minan tilalla muuttunut, paitsi että panimoravintolan emännästä oli tullut ikävuosien myötä kyläläisten rakastama hahmo, jolla oli kyky saada nuoretkin asiakkaat viihtymään menneen maailman idyllissä. Kylän nuoret tulivat korjaamaan humalasatoa syksyisin, ja adoptiopoika Rafael auttoi panimolla.

Brui-Mina kuoli vuonna 1989 saavutettuaan 90 vuoden iän. Höllhuberin ja Kaulin mukaan tarkoitus oli tehdä talosta ja panimosta Minan kuoleman jälkeen museo. En tiedä, kävikö näin koskaan. Kirjoittajien kysymys “mutta mitä se kaikki olisi ilman häntä, Brui-Minaa?” on tietysti paikallaan. Joka tapauksessa vuonna 2004 Minan panimoa päätettiin kunnioittaa Bad Windsheimin ulkoilmamuseossa, jossa pahvinen Brui-Mina katsoo vierestä, kun kävijät kirjoittavat terveisiään museon vieraskirjaan.

 — Lähteet: Höllhuber D. & Kaul W., Die Biere Deutschlands, Frankenland Online, Allgemeine Hotel- und Gastronomie-Zeitung. Kuva (Mittelfranken): Sergei Gussev, Flickr.com, CC BY 2.0.

Jouluolut #6: Le Coq Chocolate Porter

A. Le Coq oli 1800-luvulla merkittävä portterin vientifirma Lontoossa, mutta sittemmin siitä tuli Liivinmaan kuvernementtiin Tarttoon perustetun panimon nimi. Asiakkaina olivat pietarilaiset portterin ystävät. Neuvostoliitossa Tartu õlletehas -nimisenä toiminut panimo herätti myöhemmin – iisalmelaisen Olvin omistukseen päädyttyään – vanhan Le Coqin nimen henkiin, ja on pitänyt myös portteriperinnettään elossa uudella vuosituhannella. 

Suklaaportteria panimo ei ole takuulla vanhoina aikoina koskaan tehnyt, ellei sitten Viron uudestaan itsenäistyttyä joskus sattunut sellaista kokeilemaan. Nyt Le Coq Chocolate Porter (6,5 %) on Alkon jouluolutvalikoimassa, ja nimi viittaa suklaa-aromiin, joka joukon jatkona on etiketissäkin mainittu. Maltaistakin on toki mahdollista saada olueen tällaisia sävyjä, ja maltaat on pullon selkämyksessä eritelty suurpanimon tuotteelle poikkeuksellisen tarkkaan: vaalea mallas, karamellimallas, paahdettu mallas ja suklaamallas.

A. Le Coqin perusportteria en ole vähään aikaan maistanut, mutta muistikuvieni mukaan se on baltic porter -otsikon alla käsitellyistä suurpanimoiden porttereista ja stouteista ehkä ohuin ja lagermaisin. Jotkut wiener lagerin vahvimmat ja tuhdeimmat muodot eivät varmasti ole sitä hirveästi keveämpiä. Toki panimolta on sitten ilmestynyt myös 7-prosenttinen Imperial Extra Double Stout, joka kenties vastaa paremmin 1800-luvulla Itämeren rannoilla juotuja porttereita.   

Tämän suklaaoluen tyyppinen tuote seisoo tai kaatuu sen varassa, kuinka överisti suklaata on käytetty ja jyrääkö se olutmaisuuden täysin vai vain osittain. Nyt huojutaan riskirajoilla: tuoksu on yhtä tymäkkä kuin jos avaisi sata Pandan konvehtirasiaa yhtä aikaa jouluaterian jälkeen. Maussa suklaisuus ja makeus ovat tuoksuun nähden enemmän taka-alalla, mutta vain hiukan. Kyllähän tämä juotavaa jälkiruokaa on, ja omat suosikkini porttereista ovat tietysti pikemminkin maustamattomalla puolella. Humala ei tässä oluessa maistu käytännössä ollenkaan, ja muutkin maut kumartavat suklaan sietämättömän pehmeän saksofonisoolon edessä.   

(Kuvalähde, Tartto-kuva: Flickr.com, Sergei Gussev, CC BY 2.0.)

Muikea Muikku

Kalaravintolat viettävät parin vuoden kuluttua 30-vuotisjuhliaan, mutta nykyisistä seitsemästä kalasta uusin – Muikea Muikku – on avannut ovensa vasta tänä kesänä. En osaa edes kuvitella, millaista on avata uusi ravintola koronavuonna 2020. Tästä huolimatta toivon tietysti tulokkaalle kaikkea hyvää. Muikku on ketjun ensimmäinen ruokaravintola (tosin Janoisessa Lohessa oli aikoinaan keittiö), ja listalta löytyy kaikennäköistä croque monsieur -osastosta kunnon pihveihin.

Marraskuisen lauantain alkuillasta valoisa baari oli kutsuvan näköinen mustasta merestä nousevan Verkkosaaren rantakorttelissa. Viereinen baari, Olutravintola Jano, oli silmämääräisesti hieman suositumpi, mutta kyllä Muikussakin muutama seurue nautti juomia ja ainakin yhteen pöytään tilailtiin myös syötävää.

Pistäydyimme lasillisilla, ja heti silmiin osui hanarivistöstä Pilsner Urquellin suodattamaton versio. Sitä tuli tietysti tilattua, kun suosikkipilsneri tässä olomuodossa kuitenkin on edelleen jonkinlainen harvinaisuus. Toista tilausta varten kyselin stoutia tai portteria, joksi henkilökunta suositteli Thornbridgen Cocoa Wonderlandia kaakaopapuineen.

Kun kuitenkin olin tyypilliseen tapaani enemmän maustamattoman portterin perässä, en siihen tarttunut, ja ainoaksi vaihtoehdoksi valikoimasta seuloutui Põhjalan Must Kuld (sekin taitaa tosin sisältää laktoosia, eli sikäli perusraaka-aineiden ulkopuolelle mennään). Hyvä oluthan Must Kuld kuitenkin on, eli tarjonta ja kysyntä onnistuivat kohtaamaan.

Ruokalistaa emme tällä kertaa kokeilleet. Siinä Muikku sanoo olevansa “aidosti belgialaiseen ruokamaailmaan suuntautunut”, mutta toisaalta hakeneensa inspiraatiota myös Saksasta ja Ranskasta. Belgiasta tuttuja elementtejä listalla ovat simpukat, juustopiiras ja olutkastikkeet. Muu on yleismaailmallista gastropubiruokaa. Ei sataprosenttisen belgialaistyylinen menu olisi varmaan mahdoton Helsingissä toteuttaa, mutta jostain syystä sitä ei kukaan (S-ryhmän Belge mukaan lukien) ole koskaan varsinaisesti yrittänyt. Mitään vikaa Muikun tarjonnassakaan ei toki ole, tällainen useammasta lähteestä haalittu ratkaisu sopii olutbaariin oikein hyvin.

Olutlistalla Belgiaa edustavat klassikot Duvel, Chimay ja Rodenbach, sekä 70–80-lukujen tulokkaista Boon ja Delirium Tremens. Viimeksi mainitun valmistajalta löytyy myös La Guillotinea. Rodenbachin kilpailija Duchesse de Bourgogne on sekin mukana. Brittipuolella on Thornbridgen lisäksi Bombardier Bitter ja St Austell’s Proper Job, Suomi–Viro-akselilla ainakin Mallaskoskea, Ruosniemeä ja Põhjalaa. Nykymaailman mittapuulla valikoima ei vaikuta valtavan suurelta tai kokeilunhaluiselta, mutta voi hyvinkin olla riittävän kattava korttelibaariin. En ole Momentin Restaurantsin edustajia haastatellut siitä, mitkä heidän tavoitteensa Muikulle ovat, mutta mielellään tietysti näkisin kalasatamalaisten tänne tiensä löytävän, vaikka uudessa kaupunginosassa muutakin olutbaaritarjontaa on.

Suomenlinnan syksy ja Baltic Porter -jälleennäkeminen

Yksi korona-ajan jo lähes kliseisistä havainnoista on, että suomalaiset ovat löytäneet uudelleen kotimaan matkakohteet ja oppineet katsomaan niitä uusin silmin. Klisee tai ei, varmasti ajatuksessa on ainakin totuuden siemen. Itsekin olemme kierrelleet viime viikkoina paljon normisyksyä enemmän Uudenmaan metsissä ja rannoilla, Porvoossa tai Helsingin ulkoilualueilla.

Suomenlinnassa en ollut tänä vuonna vielä käynyt, ja nyt suoritimmekin sen rastin uudella tavalla. Tämä oli nimittäin ensimmäinen yöpymiskertamme saarilla. Majoitus hankittiin lauttarannan lähellä sijaitsevasta saarihostellista. Huone oli kahden hengen huone, jossa wc/kylpyhuone oli käytävällä mutta muilta osin mukavuudet normaalin hotellin tasoa. Erikoisine ikkunasyvennyksineen huone oli peräti tunnelmallinen, samoin yhteistilan keitto- ja oleilunurkkaus.

Lauantaina saarella oli enemmän porukkaa kuin olisin odottanut – poutaisella ja vuodenaikaan nähden lämpimällä säällä oli ehkä vaikutusta. Tungosta ei silti syntynyt, joten koronavarovaisuutta oli helppo noudattaa ja olo oli turvallinen. Café Vanillen terassilla oli mukavasti tilaa syödä savuporo-juustokeitto karjalanpiirakalla. Oluen pariin emme vielä tässä vaiheessa uskaltautuneet, vaikka Suomenlinnan Panimon tuotteita olisi ollut tässäkin kahvilassa tarjolla. Kahvilahan sijaitsee muuten venäläisten kauppiaiden kadulla, jonka varrella itse Nikolai Sinebrychoffkin aikoinaan asusti.

Iltapäivällä kiertelimme saaria ja ihailimme vaahteroiden väriloistoa, hiljaisia kalliorantoja ja vihreänä aaltoilevaa merta. Susisaaren kallioilla söimme Café Silosta ostettua kakkua ja pullaa ja joimme teetä termoksesta. Pienen lepotauon jälkeen oli aika suunnata panimoravintolaan, jossa hiljattain uusitulta ruokalistalta löytyi kauteen sopivia herkkuja. Söin peuramakkaroita, joiden kylkeen oli paahdettu juureksia ja haudutettu ohraa sipulin kera.

Olutpuolella hanassa oli muun muassa viime kylmälle kaudelle tehtyä 7,5-prosenttista Baltic Porteria. Olin toissa vuoden syksynä Mikko Salmen kanssa suunnittelemassa kyseisen oluen ensimmäistä versiota, ja ajatus oli silloin tuoda talvikauden lämmittäjäksi tuhti (mutta ei extreme) olut, joka istuisi historialliseen ympäristöön Itämeren tyrskyjen keskelle. Eräs tanskalainen arvioija on sattumalta Untappdissä kiteyttänyt oluen idean hyvin: passer perfekt i surt og kaldt novembervær (“sopii täydellisesti ikävään ja kylmään marraskuun säähän”). Mukavaa nähdä, että resepti kelpasi toistettavaksikin, ja hyvin se sopi vielä melko lämpimään lokakuun iltaankin. Tosiaan kyseessä on ennen korona-aikaa pantu olut, jonka tekninen laatu lienee kunnossa, kun se oli mielestäni aivan iskussa nytkin. Oluttyyli on toki jossain mielessä tarkoitettukin kestämään aikaa.

Nämä itämerenportterit ovat tietysti brittiläisten export/imperial stoutien tai vastaavien vientioluiden jälkeläisiä ties monennessako sukupolvessa. Niitä tehtiin jo 1800-luvulla Preussista Peräpohjolaan ulottuvalla alueella, ja paikallisesti niitä usein kutsuttiin vain portteriksi riippumatta vahvuudesta tai keisarillisista yhteyksistä. Sinebrychoffin Porter on nykyään olemassa olevista mallikappaleista melko brittihenkinen, kun taas esimerkiksi tšekkiläinen Pardubický Porter viiraa saksalaisen doppelbockin suuntaan. Suomenlinnan Baltic Porter oli ainakin syntyessään pohjahiivaolut ja brittiläis-puolalaisesti humaloitu. Maku on edelleen suklaisen salmiakkinen, lisänä humalasta vähän mintun viileyttä ja mallaspuolelta aavistus siirappista mustaa leipää, vaikka olut ei makea olekaan.

Saarilinnoitus ei ole hullumpi paikka olutretken kohteeksi. Useimmissa kahviloissa ja ravintoloissa on tarjolla vähintäänkin Suomenlinnan Panimon oluita, pääasiassa tietysti Vantaalla valmistettuina pulloversioina. Näin taitaa olla tilanne myös Linna Barissa, joka on musiikkibaariosastolla saarten pääpaikka – siellä emme tällä kertaa käyneet. Mitään laajoja tai avantgardistisia craft beer -valikoimia ei missään vastaan tullut, mutta eipä maailmanperintökohteessa myöskään tarvitse tyytyä pelkkään bulkkilagerin maailmaan. Hyvä niin. Suosittelen joka tapauksessa lämpimästi tällaista yöretkeä myös huippusesongin ulkopuolella!