Ayinger Frühlingsbier, Saksalaisen oluen päivä ja Kirjan ja ruusun päivä

Tällä viikolla missasin kutsuvierastilaisuuden Bierhaus Münchenissä, jossa olisi päässyt maistelemaan Ayingerin oluita maahantuoja Brukettin johdolla – jopa Roman Schatz olisi ollut paikalla turinoimassa saksalaisesta oluesta. Maistelun verukkeena oli Saksalaisen oluen päivä, mutta tietysti tuo päivä on oikeasti vasta tänään.

23. huhtikuuta 1516 annettiin Baijerissa niin sanottu oluen puhtausmääräys eli Reinheitsgebot, ja sitä historiaa Saksalaisen oluen päivällä juhlitaan. Ayinger on yksi suosikkipanimoistani koko maailmassa, ja siitä voi lukea lisää muutaman vuoden takaisesta postauksestani. Parempi panimon esittely löytyy toki esimerkiksi Peter Tammenheimon tuoreesta artikkelista Avec-mediassa, ja hänen jutussaan käydään läpi myös Saksalaisen oluen päivän ja Reinheitsgebotin merkitystä.

  

Frühlingsbier (5,5 %) on muistikuvissani melko humalavetoinen ja kevyt, olen juonut sitä joskus kymmenkunta vuotta sitten Kolmessa Kaisassa. Ihme oikeastaan ettei se ole tässä välivuosina tullut vastaan. Käsitykseni tämän kevätoluen humalaorientaatiosta on luultavasti joko muistin tepposia tai sitten tottumista katkerampiin oluihin ylipäätään. En usko, että olut itse on muuttunut.

Nyt siis hankin pullon Alkosta. Väriltään olut on kellertävä ja lasissa sameahko. Tuoksussa on pikemminkin hiivaa, mallasta, hedelmää ja hyvin kevyesti vähän ruohoista humalaa. Maku on herkullisen maltainen, tukevampi kuin muistin, ja vähän makea. Humala huojuu aika mietona taustalla, jälkimakuun sitä kuitenkin vähän jää. IBU-lukema on 24, eli ei nyt mitätönkään tällaiselle lempeälle lagerille.

Kun Ayingerin valikoimaa katsoo, tulee mieleen kysymys, onko Frühlingsbier käytännössä vain suodattamaton kellerbier-versio panimon vahvimmasta peruslagerista Jahrhundertbieristä. Jahrhundertbier on export-tyylinen olut, jossa kantavierrevahvuus on 12,4° ja prosentit samat eli 5,5 % abv. Näin ei kuitenkaan ilmeisesti ole, sillä Frühlingsbierin kantavierteessä on peräti 13,8° Platoa, mikä on todella paljon tämän vahvuiselle oluelle. Se siis selittää oluen selkärankaa ja makean maltaista olemusta, vaikka siinä on myös keväistä vaaleutta ja puhtautta. Ainakin tämä yksilö oli mielestäni loistava olut.

* * * * *

Tietenkään tänään ei ole ollut pelkästään Saksalaisen oluen päivä vaan myös esimerkiksi Kirjan ja ruusun päivä, Shakespearen ja Cervantesin kuolinpäivä. He molemmat kuolivat tasan sata vuotta Reinheitsgebotin voimaantulon jälkeen.

Tänään ostamani kirja oli divaritavaraa, vuoden 1996 olutoppaiden mammutti The Beer-Taster’s Log. Kirjoittaja on James D. Robertson, jonka lähes kahtakymmentä vuotta aikaisemmasta kirjasta The Great American Beer Book postasin toissa vuoden joulukalenterissani. Sitä kirjaa en ollut itse lukenut, vaan tiivistin postaukseen belgialaisten olutaktivistien ihmettelyä heidän maansa oluiden käsittelytavasta kirjassa.

En ole edelleenkään ehtinyt kaivella, kuka Robertson tarkkaan ottaen on. Ehkä yksi “Amerikan Michael Jacksoneista”, koska hänkin on aloittanut olutkirjoittajan uransa jo 1970-luvulla ja maistellut ilmeisesti tuhansia arvioimiaan oluita niiden kotiseuduilla Euroopassa ja muualla. Esipuheen tähän The Beer-Taster’s Log -kirjaan on tehnyt Fred Eckhardt, joka puolestaan on tutumpi nimi amerikkalaisista kotiolut- ja olutkirjakuvioista.

Tässä kirjassa kiinnostavaa nykyajan olutfriikille ovat laajat arviot 90-luvun amerikkalaisten pienpanimoiden tuotevalikoimista. Kirjassa esitellään yhteensä 6 000 olutta, mikä ei ole vähän. Siinä käsitellään kyllä koko maailman oluet, mutta puolet sivumäärästä uhrataan Yhdysvaltojen panimoille. Tämä on hyvä – niistä suuri osa on nyt jo kadonneita tekijöitä.

Suomi kuitataan viidellä Hartwellin (sic), Mallasjuoman ja Sinebrychoffin lagerilla sekä Koffin portterilla, jota kutsutaan Koff Imperial Stoutiksi. Se saa kolmanneksi huonoimmat pisteet koko joukosta, vain 53/100, kun taas paras lager eli Mallasjuoman Finlandia Gold saa 83/100. En ole Malskin tuolloisia lagereita maistellut (panimo oli siis sulautunut Hartwalliin jo vuonna 1988), mutta onhan reaktio Suomi-näkökulmasta vähän samalla lailla yllättynyt kuin belgialaisilla James D. Robertsonin ensimmäistä kirjaa lukiessa. Michael Jacksonin arvostukset eivät ainakaan tässä kohtaa olleet linjassa Robertsonin näkemysten kanssa.

Salvator pelastaa

Alkoholia ei saisi juoda ketutukseen, usein ohjeistetaan. Enkä minä nytkään niin tehnyt, vaikka perjantaina rankan työviikon jälkeen olisi teoriassa voinut sekin tilanne olla. Pienen Salvatorin kävin Kaislassa nauttimassa, mutta viikko kyllä oli sinänsä ihan hyvä, tulosta tuli taottua ja suorittaminen sujui mukavasti.

Jos kuitenkin viikko olisi ollut erityisen veemäinen, niin Paulaner-panimon klassikko – kaikkien bockien emoalus – Salvator (7,9 %) olisi varmasti tuonut hetkellisen lohdun. Nestemäinen vapahtaja on kevään airut, ja se pelastaa tähän aikaan vuodesta – jos ei muulta – niin ainakin pitkältä ja lumisen hyiseltä talvelta.

Oluen tarina juontaa juurensa 1700-luvun lopulle, jolloin panimo oli vielä luostariveljien hallussa. Siitä tuli seuraavalla vuosisadalla yksi Münchenin olutihmeen rakennuspalikoita, kuitenkin siis nimenomaan alkuvuoden ja paastonajan juoma. Jo aikaa sitten maallistunut Paulaner on nykyäänkin, Schörghuber Unternehmensgruppen (70 %) ja Heinekenin (30 %) omistamana, yksi kaupungin legendaarisista Oktoberfest-panimoista ja Saksan suosituimpia olutmerkkejä.

Kun istuin katsellen olutta lasissa ja meditoiden sen hienoutta, tulivat mieleeni kuvaukset siitä 1990-luvun alusta. Onko Salvator muuttunut 30 vuodessa? Graham Leesin Good Beer Guide to Munich and Bavaria kutsui sitä tuolloin “erittäin tummaksi”, ja Michael Jacksonin suomenkielinen Matkailijan olutopas “hyvin tummaksi, syvän ambranpunaiseksi”. Nyt maistelussa olevan hana-Salvatorin väri on hailakan ruskea, selkeän punertava kyllä mutta ei juuri millään mittarilla kovin tumma. Monet muut Baijerin yleisistä bockeista, kuten Kaislan hanassakin ollut Asam Bock, ovat sen sijaan selkeästi mustanpuhuvia.

Salvatorin tuoksu on karamellisen maltainen; maussa on paljon pehmeää, lempeää pähkinää, kuten pekaania. Siinä on myös karamelliä ja jotain kuivattua hedelmää tai ehkä jopa marjaa, vadelmaa tai vastaavaa. Tummaa hedelmäistä brandya tai hedelmälikööriä voi myös assosioida tähän makuun, koska alkoholiprosentti on melko korkea. Täysin vailla katkeruutta tämä ei ole, mutta vahvuuteen nähden humalan piirteitä on Salvatorissa hyvin vähän.

Maalis-huhtikuussa on ollut tapana, että Münchenin Starkbierfestin eli vahvojen oluiden juhlan alkajaisiksi Baijerin pääministeri saa käteensä litran kolpakon Salvatoria. Sellaisia juhlakansa siellä muutenkin nauttii, koska baijerilaiset tykkäävät festivaaleilla juoda vähän isommista astioista. Parin Salvator-litran jälkeen saa kyllä raavaampikin baijerilaisherra tai -rouva asetella askeleitaan tarkkaan, jos mielii kotiinsa löytää. Aamulla sitten mietitään, tuliko edellisenä iltana kohdattua vapahtaja vai itse sielunvihollinen. Nämä ovat näitä olutkulttuurin erikoisuuksia, onneksi Kaisla tarjoaa tuotetta myös tyylikkäistä pikkukolpakoista.

Sandels Juhlaolut ja Kukko Pils Juhlaolut

Nyt katsotaan kahta kotimaista synttäriolutta, jotka eivät ole festbierejä saksalaisessa mielessä mutta eroavat kumpikin omalla tavallaan panimoiden perustuotteista. Olvi on suurpanimoista pienin, Laitila pienpanimoista suurin. Tämä näkyy näissä oluissakin.

Olvin Sandels-sarjan suodattamaton Juhlaolut lanseerattiin vuonna 2021 kunnioittamaan Iisalmen kaupungin 130-vuotista olemassaoloa ja kai myös Sandels-oluen viittäkymmentä vuotta. Se kadonnee myynnistä nyt kevään aikana. Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan Kukko Pils Juhlaolut taas juhlistaa keltaisessa tölkeissä (ja keltaetikettisissä pulloissa) myytävän Kukko Pilsin 20-vuotista taivalta. Tämäkin juhlaolut tuli ensimmäisen kerran maisteltavaksi paikallisesti jo vuoden 2021 puolella, mutta nyt alkuvuodesta sitä on ollut mahdollista bongata täällä Helsinginkin marketeissa.

Sandels Juhlaoluen (5,3 %) kanssa minulle kävi kuten Pilsner Urquell Nefiltrovanýn kanssa syksyllä: suodattamattomaksi mainittu olut on lasissa sen verran kirkasta, että alkaa epäillä ostaneensa väärän tölkin. Ihmetyshän ei kerro muusta kuin siitä, että useimmat muut juomani oluet ovat niin suodattamattomia, että koko sana on kärsinyt pientä inflaatiota. En ole Sandelsin tavallista A-olutta vähään aikaan maistanut, mutta väitän kyllä mausta erottavan tämän suodattamattomaksi versioksi, vaikka silmämääräisesti eroa ei heti huomaisikaan.

Tietysti kyseessä on suuren yleisön olut, jonka ei ihmeemmin pidäkään kuluttajaa hämmentää. Olvin linja on kaikessa vähäeleinen – kuten kokoiselleen panimolle kai sopiikin – myös siis craftmaisemmissa tölkeissä myytävissä ”erikoisoluissa”, IPAssa ja muissa. Sandels-perhe on luonnollisesti sitäkin perinteisempää suomilageria, melkein siinä missä talon nimibrändin keskiolut ja A-olut.

Hennon kullankeltainen olut tuoksuu miedosti maltaalle, ja pienellä mielikuvituksella siinä voi ehkä tuntea humalantuoksuakin leijailemassa. Maku on keksimäisen maltainen, siinä on vaalean viljan raikkauden lisäksi minimaalinen sitruksen puraisu ja vaisu ruohoinen humalointi. Vähän paperimaisen ohueksi olut suodattamattomuudestaan huolimatta jää. Kuten kotimaisessa A-oluessa joskus, hedelmäkaramellinen, hunajainen ja miedosti viinainen vihlaisu on myös mukana mutta tässä ihan hyvin osana muuta makua, ei päälleliimatun karkeana.

Silloin kun kotimainen bulkki ei ärsytä latteudellaan, se aiheuttaa usein jonkinlaisia nostalgisia mielikuvia. Tyyliin: lapsuuden taloyhtiösaunat 70-luvun lopussa, mummon pieni olutpullo joka nautitaan saunasta vilvoitellessa. Puupanelointi ja punavalkoruutuiset pöytäliinat. Oiva Toikan kolpakko tai sellainen kuoppalasinen. Tämän Sandels Juhlaoluen kun juo riittävästi viilennettynä ja erittäin janoisena (vaikka juuri saunan jälkeen), se saattaa jättää nihkeästikin teolliseen lageriin suhtautuvalle ihan positiivisen makumuiston.

Laitilan Kukko Pils Juhlaolut on miedompi kuin Sandelsin juhlaolut ja asettuu 5,0-prosenttisena keskikalja-Kukon ja Kukko Vahva Pilsin välimaastoon. Tämän oluen määräävä erikoispiirre ei ole suodattamattomuus vaan kuivahumalointi. Oluen tuoksussa onkin eittämättä sitä itseään eli kokonaista humalakäpyä. Hallertauer Hersbrucker on ilmeisesti kuivahumaloinnissa käytetty lajike, muuten oluesta löytyy myös Northern Brewer -humalaa.

Tämä on tietysti aivan eri tyyppinen ilmestys kuin Sandelsin juhlaolut. Humalointiin se ero kai selvimmin kiteytyy. Sandels lienee Suomen miedoimmin humaloituja oluita jopa normilagereista. Kukolla taas on perusversioissaan jopa 35 EBU:n katkeruus ja tässä juhlaoluessa panimon mukaan 32 EBU. Melkein kolme kertaa korkeammat lukemat siis kuin Sandelsissa. Ulkonäöltään Kukko Pils Juhlaolut on selkeästi suodattamaton ja värissä on oranssi vivahde kuin Urquellissa konsanaan.

Mukana on siis pils-maltaan lisäksi vaaleaa karamellimallasta, ja maussa tuntuukin välillä jopa aika intensiivistä karamellin makeutta – näin pääsiäisen aikaan mieleen tulevat melkein sellaiset pienet munanmuotoiset hedelmärakeet karkkipusseissa. Toki mallas on tässä oluessa humalan rinnalla isona makuna mutta ei erityisen viljaisena vaan enemmänkin hedelmäisenä. Jälkimaku on aavistuksen makea, ja siinä on humalaakin mutta ei mahdottoman katkerana.

Laitilan Wirvoitusjuomatehdas kertoo sivuillaan myös tällaista:

Laitilan Kukko Pils oli ensimmäinen suomalainen pienpanimo-olut, joka pakattiin tölkkiin 21.3.2002, ja saatavilla olevan tiedon mukaan se oli ehkäpä jopa maailman ensimmäinen lajissaan. Samana vuonna 2002, mutta muutamaa kuukautta myöhemmin, tölkkiin alkoi oluitaan pakata myös amerikkalainen pienpanimo nimeltään Oskar Blues Brewery, joka virheellisesti itseään maailman ensimmäiseksi tölkkiin pakkaavaksi pienpanimoksi nimittää.

Luotetaan panimon sanaan tässä. Pakkauksen tyylikkyydessä Kukko vie ilman muuta pitemmän korren Olviin verrattuna. Ei muuten olisi hassumpi juttu, jos Kukon juhlaolut jäisi Laitilan valikoimaan vaikka pysyvämpänä edustajana. Juohan tuota Sandelsin juhlaoluttakin mieluummin kuin suodatettuja Sandelseja, mutta tässä kai on se melko ison ja tosi ison panimon ero – Kukko-sarjaan sopii tällainen craft-henkinen erikoisversio, Sandels-brändiä on hyödynnettävä varovaisemmin. Jos Olvi olisi pienpanimo, se olisi saattanut tehdä juhlavuoden kunniaksi esimerkiksi ”oluen, jollaista eversti Sandels olisi oikeasti voinut juoda Suomen sodan aikaan”. Se ei olisi vaalea ja utuisen kirkas vaan luultavasti tumma ja mämmimäisempi, pintahiivalla pantu.

(Tölkkien kuvien lähde: panimot.)

Erdinger Urweisse ja Ayinger Urweisse

Tässä on kaksi “wanhan ajan wehnäolutta” Münchenin metropolialueen liepeiltä, joissa on molemmissa suurin piirtein sama idea, mutta toteutuksessa pieniä eroja. Ajatus on, että ennen vanhaan juotiin vähän tummempaa suodattamatonta vehnäolutta. Oli niitä myös ihan kunnolla tummia, melkein mustia, mutta ehkä nämä keskivaaleat koetaan nyt jollain lailla sekä nykyaikaan sopiviksi että perinnetietoisiksi.

Länsisaksalaisten asenne entisaikojen oluisiin alkoi muuttua joskus 1970–1980-luvuilla. Sitä ennen oli katsottu vain tulevaisuuteen, ja tulevaisuus oli tietenkin pilsnerinvaalea ja kirkas. Yhtäkkiä nuorta sukupolvea – tai ainakin sen hipahtavaa, boheemia etujoukkoa – alkoivat kiinnostaa suodattamattomat oluet, kuten hefeweizenit, joita aikaisemmin oli pidetty setien ja tätien juomina. Oluista, joiden oli oletettu kuolevan sukupuuttoon samalla kuin sodan käynyt sukupolvi kupsahtaisi, tulikin kuuma trendihitti.

Tästä kaikesta on jo 40 vuotta. Suodattamattomat vehnäoluet ovat tietysti nykyään jo aika valtavirtaa, ja hc-olutharrastajien mielestä kenties turhankin tavanomaista tavaraa. Tällaiset urweisse-versiot – siis vielä vähän historiallisemmat versiot suodattamattomasta perusvehnäoluesta – ovat ehkä astetta kiinnostavampia. Kaikilla panimoilla niitä ei ole, mutta historiatietoiset keskisuuret toimijat Erdinger ja Ayinger sellaisia ainakin tarjoavat. Ayinger on tehnyt omaansa vuodesta 1979 asti, erdingiläisen historiaa en tarkemmin tunne.

Erdinger Urweisse (4,9 %) on väriltään vaalean kinuskimainen, korkeintaan samean vappusiman sävyä. Tuoksussa on kinuskia tai karamellia, ehkä kaneliomenaakin. Maku on kohtalaisen hedelmäinen, siinä on vähän uunibanaania ja neilikkaa. Tämä on ihan mukava keskivaalea vehnäolut, jossa myös vehnämaltaan oma viljaisuus pääsee esiin hedelmäisempien hiivaefektien alta.

Ayinger Urweisse (5,8 %) on Erdingerin olutta jonkin verran tummempi, suunnilleen viikunahillon värinen. Samea – ei erityisen kaunis – on tämäkin olut. Varsinaisesti ei silti ole tummasta vehnäoluesta kyse, vaan edelleen keskivaaleasta. Tuoksu on mausteisempi, mutta periaatteessa samantapaista miedosti karamellimaista, banaanin ja hunajan kaltaista aromia on tässäkin. Maku on edellistä olutta täyteläisempi, mikä jo alkoholiprosentteihinkin sopii. Mehevää kuivatun aprikoosin, tikkunekun, maustekakun ja kypsän päärynän makua löytyy myös.  

Näin erivahvuisten oluiden laittaminen paremmuusjärjestykseen ei ole ihan reilua, koska tässä tyylilajissa isompi mallasmäärä myös kääntyy helposti maukkaammaksi olueksi. Tämän voi varmaan sanoa Ayingin Urweissesta verrattuna erdingiläiseen.

Joissain oluttyyleissä tietysti kevyemmät prosentit saattavat tarkoittaa raikasta, puhtaan virkistävää olutta. Suodattamattomassa vehnässä ei ole välttämättä näin. Erdinger Urweisse on silti juurikin vähän kevyempi mutta silti selkeän maukas olut, ei liian tuhti kesäsaunan terassille. Se on mielenkiintoisella tavalla samalla hieman tummempi kuin panimon vahva syysjuhlaolut Festweisse mutta silti alkoholipitoisuudeltaan miedompi kuin perusvehnäolut Erdinger Weissbier.  

Ayinger Urweissessa sen sijaan on joka tapauksessa maailmanluokan klassikon aineksia, kuten joissain muissakin Ayinger-oluissa. Olisi ihan kiinnostavaa nähdä siitä doppelweizenbock-vahvuinen versio (tyyliin Schneider Aventinus) tai miksei jopa kellarointikelpoinen eisbock.

(Erding-valokuvan lähde: Polybert49, Flickr.com, CC BY-SA 2.0.)

Alkon ikäinen olut

Tänään 90 vuotta sitten avattiin Oy Alkoholiliike Ab:n ensimmäiset myymälät. Kieltolain jälkeen ensimmäinen hetki, jolloin ykkösvahvuisia juomia vahvempia alkoholituotteita oli jälleen laillisesti saatavilla, koitti 5.4.1932 klo 10 – eli tuo kaikkien tuntema lähtölaskentakoodi 5-4-3-2-1-0.

Olutta oli ensimmäisen hinnaston mukaan saatavana vain II-vahvuisena. Panimoita tai merkkejä ei eritelty valtakunnallisessa Alko-katalogissa. Varsinkin myöhemmässä aluejärjestelmässä olutta tuotti kullekin paikkakunnalle Alkon siihen määräämä lähiseudun panimo. Valikoiman kannalta tällainen ”markkinointi” oli vähän samaa kuin vaikkapa tomaateilla vielä joskus vuosituhannen vaihteessa – kaupassa oli vain yhdennäköisiä ja aina samanlaisia, eikä lajikkeilla tai käyttötarkoituksilla tai muodoilla tai väreillä koettu olevan merkitystä. Se on myönnettävä, että jo syksyllä 1932 tuli Alkoihin myös III-luokan olutta, jonka enimmäisvahvuus oli nykyisten ikäluokkien tuntemaa keskiolutta korkeammalla, 4,5 painoprosentissa. Ja tulihan myöhemmin mustia porttereita ja joskus muutakin perustavaran rinnalle.

Konjakkeja oli Alkon ensimmäisessä hinnastossa kaksi aukeamaa. Enemmän erilaisia kuin puna- ja valkoviinejä yhteensä. Kun Suomi on konjakin juonnin suurvalta, tämä ei ole ehkä täysin yllättävää, mutta kaukana tietysti nykyisten tuotevalikoimien jakaumista.

Alkon syntymäpäivää juhlistaakseni kävin ostamassa varastoon olutta, joka myös on 90-vuotias. Ei siis niin että kyseiset pullot olisivat maanneet 90 vuotta missään kellarissa, vaan että tätä olutta on ollut saatavissa vuodesta 1932 alkaen (Suomesta ja Alkosta tosin vasta viime vuosikymmeninä). Kyseessä on belgialainen luostariolut Orval, jonka ensimmäiset erät pantiin trappistimunkkien pyörittämässä panimossa syksyllä 1931 ja toimitettiin asiakkaille seuraavan vuoden puolella.

Ostin neljä Orval-pulloa, merkitkööt ne vaikka niitä neljää vuosikymmentä, joilla tähän mennessä olen Alkon myymälöitä käyttänyt. Kun ensimmäisen kerran kävin liikkeessä 1990-luvulla täysi-ikäisenä, oltiin jo hyvin pitkälti siirrytty palvelutiskeille jonottamisesta itsepalvelumyymälöihin. Sen jälkeen on tapahtunut kaikenlaista muutakin, esimerkiksi juuri olutvalikoimat ovat kehittyneet aika huikeasti. Ei sillä etteikö tuota valikoimaa voisi aina enemmänkin olla.

Kippis tutulle monopolille, joka on monessa mielessä palvellut kansalaista hyvin, näiden erikoisempienkin oluiden hankinnassa. En silti toivota Alkolle samaa kuin usein joillekin panimoille – eli onnea myös seuraaville 90 vuodelle. Pidänhän mahdollisena, ettei monopolimuotoinen ratkaisu ole kuitenkaan ikuinen.

(Alkon ensimmäinen hinnasto vuodelta 1932 löytyy yrityksen omalta 90-vuotisjuhlasivulta, jossa on myös muuta tietoa alkoholiliikkeidemme historiasta.)

Žatec The Seventh Step ja Pilsner Urquell

Vertailussa on tällä kertaa kahden perinteikkään tšekkipanimon vahvimmat oluet. Pilsner Urquellin tapauksessa se tarkoittaa 4,4-prosenttista, koska tämä elävä legenda on tietysti panimonsa ainoa olut ja siksi voimakkainkin. Useimmilta muilta Tšekin panimoilta, joilla myös on tällainen 12° Plato-asteen aukon täyttävä varasto-olut, löytyy lisäksi ainakin yksi miedompi käyttöolut, “hanaolut”.   

Žatecký pivovar on Saaz-humalan kotikaupungin Žatecin historiallinen kaupunkipanimo, jonka juuret ulottuvat 1800-luvun alkuun asti. Siis kauemmaksi kuin Urquellilla. Žatecissa on pantu olutta keskiajalta asti, ja on väitetty, että nykypanimo olisi pisimpään samalla tontilla yhtäjaksoisesti toiminut Tšekin panimo. Toisaalta vaikuttaisi, että aktiivinen toiminta oli kommunistisen Tšekkoslovakian hajottua muutamia vuosia katkolla. Joka tapauksessa Žatecin panimo on aina jäänyt kotimaassaan – ja varsinkin kansainvälisesti – Saaz-humalan tunnetuimman käyttäjän Urquellin varjoon.

Vaikka näillä panimoilla on lopulta kohtuullisen samanlainen alkuperä, Žatecin panimo on niistä tällä hetkellä se, joka kehtaa painaa pullonkaulaan sanat ARTISAN BREWED. Tämähän ei ole välttämättä valetta, onhan isojenkin yhtiöiden omistamilla panimoilla varmasti käsityöläiseksi itsensä mieltäviä ihmisiä töissä. Joka tapauksessa Žatecký on ollut vuodesta 2014 alkaen Carlsbergin “osaomistuksessa”; tanskalaisten tiedotteen mukaan omistusosuus on 51 %:n enemmistö. Niinpä Žateckýn käsityöläismäisyys liittynee enemmänkin paikallisen panimon pieneen kokoon kuin omistuspohjaan.

Ja kuten tunnettua, Pilsner Urquellia hallitsee nykyisin japanilaisjätti Asahi, jonka omistusportfoliossa on muutamiakin pitkän linjan eurooppalaisia merkkejä – italialainen Peroni, alankomaalainen Grolsch sekä brittiklassikot Fuller’s ja Meantime.  

Entä itse oluet sitten? Mikä erottaa nyt esimerkiksi Pilsner Urquellin (Plzeňský Prazdroj) sadoista muista peruslagereista, joita emoyhtiö Asahin kansainväliset kilpailijapanimot valmistavat?

Valmistustavoissa voi olla monenlaisiakin eroja, kuten Urquellin kovasti mainostama kolminkertainen keittomäskäys ja elävä tuli pannun alla. Kuitenkin myös ihan määriä katsoen tölkin sisältö koostuu eri lailla kuin vaikka isoilla suomalaisilla lager-valmistajilla. Siitä kantavierrevahvuudesta, mistä Urquell viimeistelee jonkinnäköisen mellanölin (tässä tapauksessa siis 4,4 %), joku Olvi tai Hartwall puristaa yli 5-prosenttisen A-oluen. Tämä tarkoittanee, että jälkimmäiset neloskaljat ovat ohkaisempia, vaikka prosentteja on enemmän. Myös humalan katkeruuslukuja Urquellissa on Alkon mukaan 31 EBU, siinä missä niitä saattaa olla kotimaisessa “vahvassa mutta pehmeässä” lagerissa vain tusinan verran.

Toisaalta saman tyylisuunnan vahvemmassa oluessa on monesti enemmän humalaefektiä kuin miedommassa, ja tämä korrelaatio toimii myös Urquellin ja The Seventh Stepin (Sedmý Schod) kesken. Žatecin tuotteessa EBU-lukemaa on siis panimon tietojen mukaan jopa 43, siis kaksitoista enemmän kuin miedommalla Urquellilla. Humalalajikkeet ovat Saazin “puolivarhainen punakäpyinen” (poloraný červeňák), Premiant, Sládek, Vital, Rubín ja Kazbek. Samoja on Urquellissa, lyhyempi lista tosin.

Kun Urquellia ja The Seventh Stepiä katsoo laseissa, väriero on aika selvä, ensin mainittu olut kullanvärinen ja jälkimmäinen selvästi punertavampi. Väriero on joidenkin mittausten mukaan noin kolmen EBC-asteen luokkaa (13 ja 16).

Urquellin tuoksussa on lagermaista vaaleaa mallasta ruohoisella humalalla silattuna, sekä mietoa diasetyyliä, siis voin tai popkornin aromia – tältä oluelta sitä olisi voinut odottaa enemmänkin. Maussa mennään tutuilla linjoilla, maltaisuutta on peruslageriin verrattuna ihan kunnolla ja vähän karamellisoidulla reunuksella, mutta erityisen paljon on yrttistä humalaa ja sen katkeruutta. Pieni pahvimainen sivumaku uhkaa taustalla, mutta hyvin tämä klassikko edelleen toimii. Suutuntuma on kenties muita isoja lagereita asteen verran liukkaampi, öljyisempi.

The Seventh Step on Urquellin rinnalla rutkasti craft beer -maisempi, se jyrää (näinkin perinteisen firman lageriksi) aika suurilla mauilla, enemmän kuin 5,5-prosenttisesta olemuksestaan voisi odottaa. Jo tuoksussa on jykevää maltaisuutta mutta myös vähän pastillimaista, laastarimaista aromia, humalista kaiketi. Makuunkin on saatu huolella maltaisuutta mukaan, kantavierre onkin huimat 13,5° vahvuudeltaan. Diasetyyliä on ehkä jälleen jonkin verran. Samoin humalan katkeroa on tosiaan aika lailla vaaleaksi lageriksi, mutta siinä on taaskin ronskilla tavalla hieman jotain kemikaalimaista, ei täysin miellyttävää. Joissain vahvoissa belgialaisissa oluissa on samantapaista piirrettä, mutta niiden pirtaan se ehkä istuu paremmin.

Kaikenlaisilla fantastisillakin adjektiiveilla oluita ja niiden makuja ja tuoksuja on tullut kuvailtua, mutta yhden vastakohtaparin voisi vielä Urquellista ja Seventh Stepistä heittää – siinä missä Seitsemäs porras on tietyllä tavalla kylmä olemukseltaan, vanhassa kunnon Urkissa on kuitenkin jotain lämpöä (siis jääkaappiviileänäkin). Paremmat pisteet se näistä kahdesta oluesta edelleen saa, jopa japanilaisomisteisena ja suomalaisen S-marketin hyllystä ostettuna, kuin Seventh Step, joka ehkä omalla tavallaan kuitenkin tähtää korkeammalle.

Pauwel Kwak ja lasien magia

Joillain oluilla on aikansa ja paikkansa – muussa tilanteessa, muussa maassa tai muulla aikakaudella niiden arvoa on vaikeampi ymmärtää.

Belgialaisen Bosteelsin panimon Pauwel Kwak kuuluu erottamattomasti ensimmäiseen artesaani- tai pienpanimo-oluiden buumiin, jonka tuotokset saavuttivat Suomen 1990-luvulla. Kwak oli uutuusolut vuodelta 1980, ja sen tarina liittyi panimon kotiseudun historiaan. Noilla nurkilla oli 1700-luvulla samanniminen majatalonpitäjä, joka kehitti tietynlaisen pitkän juomalasin hevosajureita varten. Kwak tunnettiin ilmeisesti muinoin jonkinlaisena “oluttyylinäkin”, ainakin Wilfried Martensin kirjoituksista voi näin päätellä.

Yhteys hevoskyytiin oli juuri se, mikä teki Kwakista ennen millenniumia tutun useimmille oluenystäville. Oluen “oma” lasi on nimittäin korkea ja pyöreäpohjainen, eikä se tahdo pysyä pystyssä ilman puista telinettä. Kai hevosvaunuissa oli sitten sellainen teline ajurin lasia varten.

Olutmarkkinoinnin näkökulmasta pointti on kuitenkin, että kun moisen hökötyksen baarissa näkee, sitä ei hevillä unohda.

Eikä voi vastustaa kiusausta kokeilla joskus itsekin, ainakin jos on turistina Brysselin yössä…

Pauwel Kwakista (8,4 %) tuli siis hitti – juuri varmasti lasinsa takia, ei niinkään itse oluen maun. Sanottakoon heti, ettei oluestakaan varsinaista vikaa löydy. Bosteels on pitkän linjan tekijä, panimon juuret ulottuvat 1790-luvulle, ja pintahiivaolutta he olivat ennen Kwakia tehneet jo ainakin nimellä Bost-Ale. Kwak on melko kirkas, punaruskea belgialainen pintahiivaolut, jonka tuoksussa on brittiläistä appelsiinimarmeladia ja hedelmäkakkua. Maku on mallasvetoinen, mausteinenkin, ja siinä on tummia hedelmiä, likööriä, vähän sitruksen kirpeyttä, kivennäismäistä kovuutta. Tyylilaji on amber/ambrée. Ei tämä Belgian paras siinä sarjassa ole, mutta ihan selkeä ja pätevä tuote.

Kwak on kuitenkin ennen kaikkea Kwak. Lasi on homman juju, ja sekin toimii lähinnä baarissa ja sosiaalisessa tilanteessa (Arden ilmaisua lainatakseni). Kuka tätä yksin kotona juo, paitsi minä tällä kertaa, väärästä lasista. Erikoinen lasi- ja telinerakennelma on kuitenkin saanut jopa kopioijia, ainakin La Corne du Bois des Pendus on jalostanut siitä sarven mallisen muodon.

Ja sen verran tuottoisana bisneksenä Kwak – ja muut Bosteelsin oluet kuten Tripel Karmeliet – on nähty myös isojen poikien pukuhuoneessa, että AB InBev ostaa päräytti Bosteelsin muutama vuosi sitten.

Laskiko tai laskeeko Kwakin laatu sen päädyttyä maailman suurimman panimoyhtiön brändivalikoimaan? Tuskinpa – ei säästöjen hakeminen tästä segmentistä taida olla isoille panimoille enää nykypäivänä ollenkaan se juttu. Ei maksaisi vaivaa, ja voisi kääntyä itseään vastaan. Toisaalta huomaisiko kukaan, vaikka niin kävisikin? Ei ainakaan se nousuhumalainen amerikkalainen poikaporukka, joka istuu viereisessä pöydässä Delirium Caféssa tai Au Brasseurissa.  

(Kuva: Flickr.com, Ben Sutherland, CC BY 2.0.)

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | William Shakespeare, posset ja olut

Viimeinen luukku ei ole samanlainen kirjajuttu kuin aikaisemmat tässä olutjoulukalenterissa. Luukun kirjailija on William Shakespeare, joka oli oluen ystävä – mutta ei minkä tahansa oluen. Zythophile-blogi osoitti perusteellisella postauksellaan muutama vuosi sitten, että Shakespearen näytelmissä puhutaan toistuvasti negatiiviseen sävyyn humaloidusta oluesta (beer) mutta myönteisesti humaloimattomasta oluesta (ale).

Shakespeare oli pikkukaupungin poika Warwickshirestä, ja beer – humaloitu olut – oli Lontoon kotkotuksia. Beer tuli Englantiin ulkomailta, käytännössä nykyisten Alankomaiden alueelta, ehkä Belgian. Itse asiassa myös hop tuli sanana sieltä (myöhäiskeskiajan hollannissa ja englannissa hoppe). Ale sen sijaan oli monen mielestä isänmaallinen juomavalinta, “ale for an Englyssheman is a naturall drynke” sanottiin vuoden 1542 ravinto-oppaassa. 

Näytelmien suomentajilla ei ole juuri keinoja tehdä eroa ale- ja beer-sanojen välille, vaikka olisivat merkityksistä tietoisiakin. Vanhoissa Paavo Cajanderin käännöksissä on tosin ainakin kertaalleen onnistuttu sanomaan jotain muuta kuin pelkästään “olut”, nimittäin Talvisessa tarinassa, jossa säe “a quart of ale is a dish for a king” kääntyy “olutves’ on herkkua ruhtinaan”. 1700-luvun mittaan vanha ero ale- ja beer-sanojen välillä laimeni, joskin nämä miellettiin yhä eri asioiksi, ale vain jonkin verran miedommin humaloiduksi (myös vastaesimerkkejä syntyi pian). Käytännössä erityisesti portteri ja stout olivat aika pitkään “beer-”oluita, mild, old ale ja pale ale taas aleja.

Shakespearen näytelmissä esiintyy myös sana posset. Posset oli (tai on) olut- tai viinipohjainen lämmin juoma, joka saadaan aikaan esimerkiksi sekoittamalla kuumaa olutta, munia ja mausteita maitoon niin että maito juoksettuu. Siitä sitten siivilöidään nestemäinen osuus lasiin ja heitetään hyytymät pois. Entisaikoina nekin mieluummin syötiin kuin heitettiin roskiin.

Lady Macbeth huumasi kuningas Duncanin palvelijat myrkyttämällä heidän possetinsa, jolloin Macbeth pääsi kenenkään häiritsemättä murhaamaan kuninkaan. Ehkä tämän pariskunnan edesottamukset eivät sovi kaikkein parhaiten jouluaaton rauhaan, vaikka he Shakespearen tunnetuimpiin hahmoihin kuuluvatkin. Viattomampaan vuodenvaihteen tunnelmaan käy näytelmistä vaikkapa komedia Loppiaisaatto, josta on puolestaan jäänyt englannin kieleen ilmaisu “cakes and ale” – huoleton nautiskelun aika.

* * * * *

Shakespeare & Beyond -blogista löytyy – historiallisten posset-ohjeiden perästä – nykyaikaiseen makuun sopiva posset-resepti, jonka sherry/madeira lienee helposti korvattavissa vahvalla alella. Itse olin ajatellut testata reseptiä kaapistani löytyvällä Thomas Hardy’s Alella, koska olin tehnyt Hardyyn liittyvän postauksen myös tähän joulukalenteriin. Jos saan toteutettua kokeilun joululomalla, täytyy raportoida tulokset tännekin. Alkoholipohjaisen “perinteisen” possetin lisäksi sanaa käytetään nykyään myös sitruunavanukkaasta, josta löytyy sekä kotimaisia että ulkomaisia reseptejä viime vuosilta. Se on ehkä ollut jopa pienimuotoinen hitti ruokablogipiireissä. 

* * * * *

Olutkoiran ja kirjallisuusjoulukalenterin puolesta rauhallisia ja rentouttavia joulunpyhiä joka kotiin!

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Graham Swift: Veden maa

Olut, joka tuhosi koko panimon. Sellainen löytyy englantilaisen Graham Swiftin läpimurtoromaanista Veden maa (Waterland, 1983), joka oli julkaisemisvuotenaan Booker Prize -ehdokkaana ja on noussut ajan saatossa jonkinasteisen merkkiteoksen asemaan. Veden maa on jotain sukua vinksahtaneille sukukronikoille, joita vaikkapa John Irvingin kirjallinen tehdas on suoltanut, mutta siinä on myös akateemisempaa postmodernia pohdintaa historian merkityksestä ja luonteesta. Ehkä tämän jälkimmäisen takia se muistuttaa olutjoulukalenterin kirjoista eniten Belgian surua.

Päähenkilö on historianopettaja Tom Crick, jonka isän suvussa on oltu sulunvartijoita kanavan varrella The Fensin alueella ja äiti on paikallista panimosukua. The Fens on otsikon tarkoittama Veden maa. Sukujen tarinoiden lomassa Tom kertoo kosteikkoseudun tarinaa alkaen esihistoriasta ja roomalaisista. Hän osoittaa sanansa koululuokalle, ja tätä kautta päästään käsittelemään myös hänen nykyhetkessä kokemiaan hankaluuksia – mahdollisia potkuja opettajanvirasta ja puolison Maryn mielenterveysongelmia. Mihin historiaa kouluaineena tarvitaan? Tom yrittää vastata kysymykseen omalla versiollaan suvun ja kotiseudun menneisyydestä.

Kaikkien karmeiden käänteiden synopsista ei tähän mahdu. Yksi merkityksellisimmistä on Freddie Parr -nimisen paikallisen pojan kuolema Tomin omina kouluvuosina – miten tapaukseen liittyy Tomin ja hänen isoveljensä Dickin kilpailu Maryn suosiosta? Toinen iso juttu edellisen sukupolven ajalta on edellä mainittu Atkinsonin sukupanimon tuho. Tomin äidinisä Ernest Atkinson on epämiellyttävä tyyppi, jota kotikaupungin väki ei siedä ja jonka haaveille poliittisesta urasta nauretaan. Hänen aikanaan suvun liiketoimet ovat jo pitkään menneet alamäkeä. Ernestin portteria kyllä arvostetaan, mutta kaupungissa ja sen kunniakkaassa panimossa ei tunnu olevan entistä hohtoa.

Ernest kehittelee pitkään vahvaa olutta, jota kutsuu “erikoiseksi”, ja se valmistuukin sopivasti Yrjö V:n kruunajaisportteriksi panimon kotikaupunkiin. Olut on niin nopeasti juovuttavaa, että siitä sekoaa kruunajaispäivänä koko paikkakunta, ja juhlatilaisuudet muuttuvat yksi toisensa jälkeen katastrofiksi.

Isänmaallisen innostuksen lämmittäminä ja sovinnollisen mielen pehmentäminä (kun siis niikseen tulee, kärttyisä oluenpanijakin osaa sanoa “Jumala kuningasta varjelkoon” siinä kuin kuka tahansa) kaupunkilaiset päättävät hetkeksi unohtaa erimielisyytensä Ernest Atkinsonin kanssa. Riemujuhlan päivä lähestyi. He palasivat muistoissaan muinaisiin aikoihin, jolloin heillä oli ollut lupa kumota olutta jalon asian tähden; he muistivat Viktorian hallituskauden 50- ja 60-vuotisjuhlaportterit, jopa Grand ’51:n, ja niiden myötä nuo onnelliset päivät, jolloin kaupunki oli kukoistanut…

Mitä sisälsi tämä Kruunajaisportteri, jota tarjottiin tummanruskeassa, kapeammassa ja pitkänomaisemmassa pullossa kuin myöhempien aikojen olutpullo, varustettuna kohokirjaimisella tekstillä “Atkinson – Gildsey” sekä etiketillä, jossa oli kookas kruunu, valtikka sekä reunus, jossa vuorottelivat pienemmät kruunut ja Union Jackit? Nektaria? Myrkkyä? Iloa? Hulluutta? Hänen Majesteettinsa alamaisten pullotettuja manioita?

Kuin pisteenä i:n päälle yöllä huomataan panimorakennuksen olevan liekeissä. Omistajaa ei myöskään näy missään. Tuhkaksi palava panimo merkitsee koko sukuyrityksen loppua, ja kun palon syyksi kirjataan onnettomuus, yleisen tulkinnan mukaan Ernest on järjestänyt tempulla isot vakuutusrahat itselleen. Hän vetäytyy tyttärensä – Tomin äidin – kanssa suvun loiston päivinä hankittuun kartanoon, jossa he tekevät olutta enää omaksi ilokseen. Tässä vaiheessa oluenpanijan “kärttyisyyteen” ja juomiseen liittyy jo toisenlaista sairautta, esimerkiksi hänen suhteensa Helen-tyttäreen on enemmän kuin isällisen lämmin. (Kummallista: on kuin jonkinlainen insestiepisodi kuuluisi pakollisena 80-luvun laajoihin sukutarinoihin, niitä löytyy myös alussa mainituilta Irvingiltä ja Clausilta.) Taipumuksella on tietysti omat hirvittävät seurauksensa.  

Yleisesti ottaen lapset kasvavat tavalla tai toisella vanhempiensa kaltaisiksi, ja jossain muodossa menneisyyden kauhut nousevat vainoamaan aina uusia sukupolvia. Tämän toisteisuuden takia edistystä ei tapahdu, ja varhaisempien vaiheiden pohdiskelu auttaa korkeintaan ymmärtämään vähän nykypäivän vaikeuksia. Syitä ja selityksiä asioille ei aina löydy, vaan tuloksena voi myös olla vain lisää arvoituksia. Jotenkin näin Tom Crickin melko pessimististä käsitystä historiasta on tulkittu: menneisyydellä ja sen tuntemisella ei ole lopulta juurikaan parantavaa voimaa. Suossa, johon ihmiset uppoavat sukupolvi sukupolvelta syvemmin, Atkinsonin panimolla ja Ernestin oluella on ehkä niilläkin symbolinen roolinsa: vedestä olutkin syntyy, mutta sen tuoma vauraus ja onni voi kääntyä epäonneksi ja painajaiseksi.   

(Kuva: Vicky Brock, Flickr.com, CC BY-SA 2.0.)

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Marek Krajewski: Death in Breslau (Śmierć w Breslau)

Menneisyyden kaupunkeihin sijoittuvissa kirjoissa tapahtumapaikat ovat jonkinlaisia haamukaupunkeja, ellei kirjailijalla ole omakohtaisia muistoja niistä tai tapahtuma-aika on kaukana historiassa. Miljööt on koostettu esimerkiksi arkistolähteitä, toisten muistoja ja kirjoittajan mielikuvitusta yhdistelemällä.

Vielä kangastuksenomaisempia ovat Breslaun – nykyisen Wrocławin – tyyppiset kaupungit, jotka ovat nousseet maailmansotien melskeistä ikään kuin kulisseina, enimmäkseen uusilla asukkailla ja eri valtion alueella. Näitä jäi rautaesiripun tuntumaan koko joukko: voi varmaan ajatella esimerkiksi Viipuria tai Kaliningradia omanlaisina tapauksinaan. Niissä ei kai uuden ja vanhan välillä ollut senkään vertaa jatkumoa kuin Breslaussa.

Breslau oli ollut vuosisatojen ajan preussilainen ja saksalainen kaupunki, vaikka sen keskiajan historiaan mahtuu puolalainenkin jakso. Vuonna 1918, kun itsenäinen Puola muodostettiin uudelleen yli sadan vuoden hajaannuksen jälkeen, kaupunki jäi edelleen Saksan puolelle. Toisen maailmansodan jälkeen isot kaistaleet itäistä Saksaa liitettiin lopulta Puolaan. Suuressa väestönsiirrossa lähes kaikki saksalaiset asutettiin uuden rajan länsipuolelle, ja tilalle tuli puolalaisia muualta maasta sekä Puolan Neuvostoliitolle menettämiltä alueilta. Jonkin verran heitä asui toki saksalaisessa Breslaussa jo valmiiksi.

Marek Krajewskin dekkarisarja, jonka päähenkilönä on komisario Eberhard Mock, sijoittuu maailmansotien väliseen Breslauhun. Puolalainen Krajewski (s. 1966) kirjoittaa kotikaupungistaan mutta siis ajasta ennen sen puolalaistamista. Mock-sarjasta on sanottu, että Breslaun kaupunki on kirjojen toinen päähenkilö. Sen vanhat talot, kapakat, varjoisat kujat ja Oder-joen sumuiset saaret tulevat tutuiksi rikosten tapahtumapaikkoina. Välillä käydään yläluokkaisemmissa maisemissa lehtevissä esikaupungeissa.

Śmierć w Breslau eli “Kuolema Breslaussa” on sarjan ensimmäinen ja vuodelta 1999. Puolaa taitamattomana luin sen englanniksi, ja suomeksi Krajewskin kirjoja ei ole käännettykään. Kirjat eivät tapahdu kronologisessa järjestyksessä, ja tässä sarjan aloitusosassa seikkaillaankin jo vuodessa 1933. Tuolloin Berliinin natsihallituksella olivat käynnissä aktiiviset toimet valtansa lujittamiseksi provinsseissa. Esimerkiksi Sleesian SA:n johtajan Edmund Heinesin nimitys Breslaun poliisivoimien johtoon (ja siis komisario Mockin ylimmäksi esimieheksi) oli ilmeisesti osa tätä.

Krajewskin kirjojen Breslaussa, joka tietysti sijoittuu osin Weimarin tasavaltaan ja osin Natsi-Saksaan, on ehkä jotain samaa apokalyptisyyttä kuin tv-sarjassa Babylon Berlin. Jos kohta poliisi ei aina käyttäydy preussilaisen kurinalaisesti, alamaailmaa ohjailevat (ainakin Mockin ajatuksissa) eksoottisemmat elementit: antiikin jumalat, Lähi-idän mytologiat, hirviöt, salaseurat ja kemialliset riippuvuudet. Kuolema Breslaussa alkaa siitä, että paroni von der Maltenin tytär löytyy junanvaunusta vatsa auki revittynä, ja viiltohaavassa kuhisee eläviä skorpioneja. Kauhuromaanien goottilainen tunnelmakaan ei siis ole kaukana.

Mock on hahmona kova ja kulmikas mutta tietenkin myös klassisen sivistyksen omaava eikä erityisen natsimyönteinen. Hänellä ei ole silti varaa kääntyä liiaksi uusia herrojaan vastaan, joten pyristelyä puun ja kuoren välissä on luvassa. Natsiliikkeen alkuaikoina Mock on potkinut ulos poliisiorganisaatiosta erään alaisensa, joka ei suostunut työskentelemään juutalaisen kollegan kanssa. Jo keväällä 1933 hänen vaistonsa sanoo, ettei moista kannattaisi toiste yrittää, siinä määrin nopeasti maailma on muuttunut.

Mock oli pahassa paikassa: hänen täytyi pysytellä lojaalina von der Maltenille ja vapaamuurariloosille, joka oli mahdollistanut hänen loistokkaan uranousunsa; toisaalta ei saanut ehdoin tahdoin provosoida natseja kääntymään poikkiteloin. Ärsyttävintä oli, ettei tilanne ollut hänen hallinnassaan, ja uran jatko oli kiinni paronin tyttären murhaajan löytymisestä. Jos kävisi ilmi, että murhaaja oli jonkin salaseuran jäsen – kuten oli todennäköistä – Hitlerin propaganda löytäisi tekosyyn tuhota Breslaun vapaamuurarit ja heidän liittolaisensa, mukaan lukien Mühlhausin ja Mockin. Jos taas tekijä olisi joku mieleltään järkkynyt pervertikko, Heines et consortes pakottaisi Mockin keksimään hänelle “saksalaisvastaisen” – juutalaisiin tai vapaamuurareihin sopivan – taustatarinan. 

Olen lukenut kolme osaa Krajewskin Mock-sarjasta, ja ainakin ensimmäisen kirjan pieneksi haittapuoleksi voi laskea sen, että Breslau-miljöön rakentamiseksi viljellään todella vuolaasti aikakauden tuotemerkkejä sekä kaupungin kadonneita saksalaisia paikkojen ja organisaatioiden nimiä. Samaan tyyliin myös esimerkiksi Kjell Westö rakentaa toki menneiden vuosikymmenten Helsinkiään. Runsaslukuiset erisnimet saattavat kuitenkin ajoittain tukkia kerrontaa.

Toisaalta sitten Krajewskin pyrkimys kuvata aikakautta piiruntarkasti autenttisia olutmerkkejäkin myöten on panimohistorian ystäville kiinnostavaa. Kipke ja Haase olivat tärkeitä breslaulaisia panimoita, ja Kipken olut vaikuttaa olevan päähenkilöiden suosikki. Sen sijaan natsiregiimin mukanaan tuomista muutoksista kerrottaessa mainitaan esimerkiksi, että “kaduille oli ilmestynyt yhtäkkiä nuorisojoukkoja, jotka olivat juopuneet omasta kaikkivoipuuden tunteestaan ja viheliäisimmästä Haasen oluesta”.

Nuo kaksi panimoa eivät toki olleet koko totuus Breslaun olutkentästä. “Fischerin ravintolan asiakaskunta koostui lounasaikaan lähinnä poliiseista ja univormuun pukeutuneista natseista, jotka kävivät mielellään idolinsa Edmund Heinesin lempiravintolassa.” Mock joi ravintolassa kolpakollisen maustettua Schweidnitzin olutta. Schweidnitz on sama kaupunki kuin nyky-Puolan Świdnica, jonka pitkistä olutperinteistä kirjoitin tässä blogissa neljä vuotta sitten. On vain lukuisien historian oikkujen syytä, että 1500-luvun tunnetuista olutkaupungeista esimerkiksi Hoegaarden on nykyään koko maailman tietämä ja Świdnicassa ei ole enää paljon tunnettavaa.

Breslau ei tuhoutunut toisessa maailmansodassa yhtä pahoin kuin jotkin kaupungit, etenkin Varsova, ja kirjojen paikoista monet löytyvät säilyneinä tai jälleenrakennettuina samankaltaisessa asussa kuin ennen sotia. Kenties jopa ravintoloiden joukossa on pitkäikäisiä. Ainakin raatihuoneen historiallinen Schweidnitzer Keller, jossa Mock-kirjoissakin juodaan, on toiminut samannimisenä (tosin puolaksi Piwnica Świdnicka) vuoteen 2017 asti, ja nyt Wrocławin kaupunki on käynnistämässä sen toimintaa jälleen uuden vuokralaisen kanssa. Haasen panimo sen sijaan emigroitui sodan jälkeen Hampuriin ja siirtyi siellä vähitellen oluenvalmistuksesta kansainvälisen panimokonsultoinnin hähmäiseen maailmaan.