Suuret skotit: Traquair House Ale ja Belhaven 90/- Wee Heavy

Kun puhe kääntyy skotlantilaiseen olueen, useimmille varmasti tulee mieleen jonkinlainen tumma, melko vahva olut, joka nojaa makeaan maltaaseen ja jossa on hyvin miedosti humalan katkeruutta. Koko totuushan tämä ei ole skottioluesta, josta suuri osa on aina ollut yleisbrittiläistä pale alea – nykyään tietysti vielä (etenkin BrewDogin ansiosta) usein amerikkalaisella twistillä.

Silti skotit tunnettiin historiallisesti tummemmista ja voimakkaammista oluista, ja niihin heidän maansa myös nykyskenessä siis yhdistyy. Millaisia nämä oluet todella ovat? Monet puhuvat oluttyylistä nimeltä wee heavy (“pieni tuhti”). Se ei Ron Pattinsonin mukaan ole kuitenkaan –  kansallisromanttisesta klangistaan huolimatta – historiallinen skottioluen nimi, vaan ilmestyi etiketteihin toisen maailmansodan jälkeen ja levisi laajaan käyttöön nykyisen pienpanimobuumin myötä.

1800-luvun vahvat skottioluet olivat paljon nykyisiä tukevampia, usein yli 10-prosenttisia, ja niitä merkittiin šillinkihinnan mukaan, vaikkapa 120/-, 140/-, 160/-. Esimerkiksi Traquair House tekee näistä vahvinta 160/-olutta nykyäänkin, 9,5 % vahvuisena.

1900-luvun puolella miedompiin oluihin syntyi uusi šillinkijärjestelmä, jonka asteita olivat 60/-, 70/- ja 80/-. Nämä olivat pale ale -tyylisiä, ja jostain syystä niistä miedointa, noin 4 % ABV vahvuista 60/-:a, merkittiin pullo-oluena numerolla 90/-. Siinä mielessä Belhaven, jolla 90/- on nykyään yli 7-prosenttinen tumma “wee heavy”, ottaa kenties merkintätavassa vapauksia tähän perinteeseen nähden. Toisaalta šillingit ja muut ovat joka tapauksessa historian jäänteitä, ja tärkeintä kai on antaa vaikutelma perinteisestä skottioluesta. Tähän varmasti pyrkivätkin molemmat nyt maisteltavat oluet, Traquair House Ale ja Belhaven 90/- Wee Heavy.

 

Traquair House on maailman vanhin nykyaikainen pienpanimo, jonka perusti samannimisen talon linnanherra Laird Peter Maxwell Stuart vuonna 1965. Traquair House Ale (7,2 %) on talon ensimmäinen olut, maltillisen kokoisena pysyneen valikoiman kulmakivi. Se on tummanruskea olut, siinä missä toinen nyt maisteltava olut on astetta vaaleampi ja punertava.

Tuoksussa on hieman paahteisempaa mallasta, joka tekee aromista melko herkullisen. Maku on tumman karamellinen, suklainen, paahteinen, puinen, hedelmäinen, katkeruuttakin on hieman. Tyylikäs olut ei ole vahvuuteensa nähden ehkä ihan niin tukevarunkoinen kuin voisi olla, vaikka en tiedä, onko tätä sokerilla ohennettu. Mainio skottituote on kuitenkin kyseessä.

Belhaven 90/- Wee Heavy (7,4 %) on jo tuoksultaan Traquairin olutta makeampi: paahtuneen sokerin aromi muistuttaa monia belgialaisia oluita. On aivan mahdollista, että tummat Leffet ja vastaavat ovat alun perin inspiroituneet skottioluista, joita Belgiaan tuotiin ensimmäisestä maailmansodasta alkaen ja joita belgialaiset itsekin valmistivat. Tumma sokeri hallitsee makuakin, siinä pientä brandyn poltetta, jota jää mukaan jälkimakuun. Muita sävyjä ovat rusinat ja kuivatut viikunat. Challenger-humalan katkeruutta on matkassa myös, tosin hyvin maltillisena.

Näiden kahden yllättävänkin erilaisen oluen avulla voi ehkä hakea nykyskottilaisen scotch alen – tai vaikkapa wee heavyn, jos sitä nimitystä haluaa käyttää – syvintä olemusta. Mallas on avainsana, vahvuutta pitää olla ja makeuskaan ei ole poissuljettu. Humalaakin saa käyttää, sen oletettu vähyys skottityyleissä on ehkä osittain myytti. Brittilajikkeet varmaan istuvat parhaiten kuvaan. Vaikka se ehkä klisee onkin, scotch alen on hyvä olla sellaista olutta, jota viileiltä ja kosteilta Ylämaan nummilta tai Edinburghin vanhankaupungin kujilta takkatulen ääreen palatessaan mieluiten nauttisi.

Rodenbach Grand Cru ja Duchesse de Bourgogne (+ Cherry)

Belgian länsiosassa on muutama pikkukaupunki, jossa paikalliset perhepanimot valmistavat yhä punaruskeita, hieman happamia oluitaan samaan tyyliin kuin reilut sata vuotta sitten. Tunnetuin näistä panimoista lienee Rodenbach, joka alkoi saada vahvempaa jalansijaa kotikaupunkinsa ulkopuolella jo 1800-luvulla. He ilmeisesti toivat tynnyrikypsytyksen sekä vanhan ja uudemman oluen sekoittamisen periaatteet Flanderiin Englannista.   

Melko varhain suosiota sai myös 1880-luvulla perustettu Verhaeghen panimo, jonka oluita on nyt ilmaantunut Alkon valikoimiin. Toisin kuin Rodenbach – jonka omistus on päätynyt nyttemmin Palmille ja sitä kautta hollantilaisiin käsiin – Verhaeghe on pysynyt jo kohta 150 vuotta suvun omistuksessa. Siinä missä Rodenbach on sekä perustajasuvun nimi että oluen tuotemerkki, Verhaeghe loi vasta vuonna 1992 lippulaivatuotteekseen Duchesse de Bourgognen. Se on panimon perusoluen Vichtenaarin prosenttia vahvempi erikoisolutsisarus.

Testataan taas muutaman vuoden jälkeen kaksi belgialaista standardia: Rodenbachin Grand Cru ja Verhaeghen Duchesse de Bourgogne (sekä jälkimmäisen kirsikkaolutversio).

Rodenbach Grand Cru (6 %), Rodenbachin panimon vakio-oluista se vahvempi, on sekoitus, joka sisältää 1/3 nuorta tummaa olutta ja 2/3 panimon “tynnyrikatedraalissa” Roeselaressa kypsynyttä vanhaa olutta. (Menen näissä murtoluvuissa helposti sekaisin, kun saman merkin oluista on eri versioita, joten korjatkaa mahdolliset asiavirheet kommenteissa.)

Grand Cru tuoksuu herkullisesti hedelmäiselle tummalle oluelle, josta sieraimiin leijuu vähän balsamietikan tyyppistä ruokaisaa aromia ja tammea ja vaniljaa. Maussa on melko lempeästi näitä samoja elementtejä, mallasta aika ohuelti ja happamuutta kohtuuden rajoissa. Mausta on melkein aistivinaan myös mustan kirsikan, vaikka kirsikkaa ei tässä Rodenbach-versiossa toki olekaan mukana.

 

Duchesse de Bourgogne (6,2 %) on ainakin perinteisesti ollut valmistajansa Verhaeghen mukaan 100-prosenttisesti tammitynnyreissä kypsynyttä olutta. Oluen nimihenkilö on 1400-luvulla elänyt Burgundin herttuatar Maria, joka esiintyy etiketissäkin. Belgian Smaak -verkkomedian mukaan Duchesse de Bourgogne -olutta tarjoiltiin muun muassa Tanskan kruununprinssi Frederikin ja prinsessa Maryn häissä vuonna 2004.

Maistelujärjestyksessä tuli nyt tehtyä ilmeisesti virhe siinä, että testailimme Duchesse de Bourgognea ensimmäisenä. Oletus oli – perustuen ties mihin – että Rodenbachissa olisi enemmän ytyä (vaikkakin alkoholia pari prosentinkymmenystä vähemmän).

Kävi kuitenkin niin, että Duchesse käskytti makuhermoja herttuattaren auktoriteetillä, ja Rodenbach vetäytyi nurkkaan mutisten, että “minä nyt olen vain tavallinen Rodenbach”. Ja tässähän ei ollut edes kyse 5,2-prosenttisesta perus-Rodenbachista vaan nimenomaan deluxe-versiosta.

Toki Duchesse de Bourgogne pelaa paljolti samoilla elementeillä, mutta niitä vain tarjoillaan aggressiivisemmin. Balsamimainen etikkaisuus oli siinä hetkittäin melkein päällekäyvää, ja vaniljaa muistuttavan tynnyriefektin takaa paistoi ainakin omasta mielestäni selvästi syvällisempi, melkein luostarityyppinen tumma olut.  

Cherry vs. tavallinen

Verhaeghen panimolla on ollut iät ja ajat muiden ruskeiden hapanoluiden lisäksi valikoimassa Echt Kriekenbier (“ehta kirsikkaolut”). Siinä perusolueen on uutettu hapankirsikoita, joiden nimi flaamin eli belgianhollannin kielellä on tietysti kriek.

Panimolla on äskettäin tehty brändiuudistusta, jossa Duchesse de Bourgognen sisarolueksi on syntynyt Duchesse Cherry (6,8 %). Verhaeghen omilta verkkosivuilta voisi päätellä, että kyse on eri oluesta kuin vanha Echt Kriekenbier, mutta yllä mainitun Belgian Smaak-artikkelin mukaan Duchesse Cherry olisi kuitenkin tuo sama kirsikkaolut uudella nimellä.

Onhan se mahdollista. Tavalliseen Duchesseen verrattuna Cherry on toki punertava lasiin kaadettaessa, ja vaahdossakin on vaaleanpunertava sävy. Eniten yllättää maun keveys, varsinkin kun alkoholiprosentteja on enemmän. Hapankirsikka tuntuu ilmiselvästi sekä tuoksussa että maussa. Jos perus-Duchessessä on tammisäilytyksen ansiosta vaniljan vivahdettakin, se ei kirsikkaversiossa tule niinkään läpi. Myös yleinen tummien maltaiden tuoma syvyys on pitkälti kadonnut, mutta samalla on liudentunut myös balsamietikkainen hapokkuus. Kirsikkaoluessa happamuus – jota ei siis ole mitenkään ylenpalttisesti – tuntuisi olevan enemmän kirsikka(mehu)lähtöistä.  

* * * * *

Rodenbachin kirsikkaversiota Alexanderia en tätä postausta varten jaksanut käydä Alkosta kaivamassa, mutta tiedoksi, että sitäkin on tällä hetkellä saatavana. Se on 5,8-prosenttisena hieman Grand Crutä miedompaa, ja ilmeisesti jonkin verran vesittynyt versio kolmenkymmenen vuoden takaisesta itsestään. Toisaalta kun luen maistelijoiden kuvauksia Rodenbachista omilta teinivuosiltani, niistä välittyy kuva ankaran happamasta, suuta suipistavasta oluesta. Olisiko Rodenbach kaiken kaikkiaan muuttunut lempeämmäksi, vai olemmeko me oluenystävät vain vuosi vuodelta tottuneempia hapanoluisiin?

(Kuva Rodenbachin panimosta: Bernd Rostad, Flickr.com, CC BY 2.0.)

Bock’s Katajavehnäpukki ja Doppelbock – sahti ja sen veli

Pohdin aikoinaan paljonkin sitä, kannattaisiko suomalaisten pienpanimoiden tehdä nimisuojatun sahdin “ohi” erilaisia sahtiperinteestä ammentavia oluita, joihin voisi yhdistää sahdin hyviä puolia mutta ilman EU-rajoitteita. Jotkin Lammin Sahdin vahvat ale-oluet olivat takavuosina selkeästi tällaisia, esimerkiksi Hippiäinen, mutta kovin monia muita yritelmiä ei ole näkynyt.

Sahtimaisia piirteitä – kuten hiivasta tulevaa banaanin tuoksua ja makua tai intensiivisen makeaa mallasta – löytyy Pohjolan ja Baltian ulkopuolelta Euroopan muidenkin olutmaiden tuotteista. Näitä ovat esimerkiksi Etelä-Saksan vehnäoluet, miksei myös osa voimakkaimmista belgialaisoluista. Vaasalaispanimo Bock’s Corner on nyt tehnyt Katajavehnäpukin, joka lupaa saksalaisen bock-tyylin ohella pohjoista sahtimaista katajanmakua.

Bock’s Corner on tietysti nimensäkin puolesta oivallinen paikka bock-oluiden valmistamiseen. Nimi ei ole tuulesta temmattu, vaan BOCK-niminen panimo oli merkittävä oluentuottaja Vaasassa ja Pohjanmaan rannoilla 1800-luvun lopulta aina 1960–70-luvun vaihteeseen saakka, jolloin Hartwall osti sen. Tehdas ajettiin alas 1980-luvulla. Nykyinen Bock’s Corner sijaitsee samalla tontilla, jossa muinoin toimi toinenkin vaasalaispanimo, Lahden oluttehdas, ja tämän panimon perustamisvuodesta (1865) Bock’s Corner ilmeisesti laskee oman “perinteensä” alkavan.

Katajavehnäpukki on toffeenvärinen, punertava, eli selkeästi tummemmasta päästä vaaleita vehnäpukkeja. Tuoksu on – ilmeisesti katajan ansiosta – siis sahtimainen. Myös maussa on sahdin herkullisen makeaa mallasta, vähän hiivaisuuttakin, mutta tosiaan roppakaupalla kinuskin, banaanin ja keksien vivahteita. Katajavehnäpukki vetää siis tavallaan kahteen suuntaan – toisaalta raskaan makeaan sahtimaailmaan, toisaalta kevyemmin kuohuvaan saksalaiseen weizenbockiin.

Hiilihappoa ei ole kovin paljon, ja juuri hiilihappohan joskus auttaa pitämään täyteläisiä weizenbockeja “ilmassa”. Sahti puolestaan voi toki olla hyvinkin kuplatonta, mutta siinä taas mallas jytisee yleensä tätä olutta tukevammin.

Vahvuutta on nyt 7 %, mikä riittää baijerilaiselle vehnäpukille mutta olisi ehkä sahdille vähän niukasti. Kuten Olutkellaristille toissapäivänä, minullekin herää kysymys, jääkö Katajavehnäpukki väliinputoajaksi kahden klassisen olutperinteen puristukseen. Veikkaisin, että ne, jotka näistä oluttyyleistä ovat yleensä innostuneita, eivät yhtä tai kahta lisäprosenttia pelästyisi. Paljon hyviä aineksia tässä oluessa on, mutta tahdin viimeinen isku ehkä jää lyömättä. Suosittelen silti maistamaan, ties vaikka joku sahtia karsastanut oluenystävä kokisi tämän myötä valaistumisen tyylien yhtäläisyyksiin!

Panimon toinen pukkiolut, hyvin tummanpuhuva Doppelbock (7,5 %) kumartaa yksiselitteisemmin Saksan suuntaan. Parin vuoden takainen tumman lagerin sarjan voitto Suomen Paras Olut -kilpailussa on painettu myös pullon etikettiin – vuosiluku 2019 on jopa sen verran isolla, että luulin tätä ensin kellarikypsytetyksi vuosikertaolueksi.

Tuoksussa on mallasleipää, siirappia, tuoretta suklaata. Maussa toistuu vastaavia tyylille tyypillisiä piirteitä, mutta suutuntuma ei ole kuitenkaan erityisen runsas, vaan mukaan tulee myös pientä mehumaista karhunvadelmaa ja ikään kuin kalkkimaista tiukkuutta. Humalointi on mitta-asteikoilla tyylin ylärajoilla, panimon mukaan jopa 30 IBU ja Alkon mukaan 26 EBU. Ehkä tuo hienoinen kireys tai kitkeryys jälkimaussa on humalan tuomaa.

Sen verran hyvää tämäkin on että pistää miettimään, voisiko olla vielä tähden tai puolikkaan verran parempaakin. Bock’s Corner tuntuu olevan niitä 2010-luvulla aloittaneita panimoita, jotka sekä ovat parantaneet juoksuaan alkuaikoihin nähden että aikovat epäilemättä varmistaa paikkansa kotimaisessa kisassa myös 20-luvulla. Näin ainakin tuotteiden perusteella olettaisin – en tietenkään tiedä miten tuo covid on heidän suunnallaan toimintaan iskenyt.    

(Vaasan panimohistoriaa lainattu tuttuun tapaan BeerFinland.com-sivustolta.)

Mallaskosken 100-vuotisolut Tiltu

Seinäjoen ylpeys Mallaskoski kuuluu suomalaisten panimoiden joukossa niihin, joilla on jo taustallaan selvästi enemmän perinteitä kuin muilla. Pitkää, katkeamatonta historiaa yli sadan vuoden taakse on kotimaassa oikeastaan vain suurpanimoilla Sinebrychoffilla ja Olvilla (sekä Hartwallilla, jos ei välitetä siitä, että kivennäisvesillä aloittanut helsinkiläisyhtiö siirtyi oluiden pariin vasta sotien jälkeen). Ja tietysti yksityisillä sahdinpanijoilla voi olla omat vanhat sukuperinteensä. 

Mallaskoski viettää tänä vuonna 100-vuotisjuhliaan. Satanen on toki laskettu “alkuperäisen” Mallaskosken perustamisesta, mutta ei panimon juhlavuosimarkkinoinnissa ole mitenkään peiteltykään sitä reilun 30 vuoden aukkoa (n. 1965–1997), jolloin panimoa ei ollut lainkaan olemassa. Joka tapauksessa näistä sadasta vuodesta panimo on siis ollut lähes 70 vuotta aktiivisena. Uuden Mallaskosken perustajia – etunenässä tehtaanjohtaja Jyri Ojaluoma – on yhä panimon ruorissa, ja nykyään yhtiö on osa kotimaista Momentin-konsernia.

Nykyisellä Mallaskoskella on edeltäjänsä suuntaan monenlaisia siteitä. Yksi on maantieteellinen: panimo sijaitsee edelleen Johan Walleniuksen 1920-luvulla Seinäjoen maalaiskuntaan rakennuttaman tuotantolaitoksen tontilla. Toinen liittyy sukulaissuhteisiin, sillä Walleniuksen pojanpoika Juhani toimi Ojaluoman konsulttina uutta panimoa perustettaessa 90-luvulla. Kolmas side on mikrobiologinen: vanhan Mallaskosken hiiva on ollut myös nykypanimolla käytössä.

Niinpä on luontevaa, että juhlavuoden ensimmäinen olut Tiltu (8 %) kumartaa Mallaskosken moninaisten perinteiden suuntaan. Olut on nimetty alkuperäisen panimon hevosen Tiltun mukaan. Tiltu saatiin sotasaaliina venäläisiltä, ja se kuljetti myöhempinä vuosina panimon oluita pitkin Pohjanmaan pitäjiä. Stout merkitsee “tanakkaa” ja sana sopii varmasti sekä hevoseen että vahvaan, tummaan olueen.

Tiltu-olut on siis oatmeal stout – tai korkeat prosentit huomioon ottaen ehkä oatmeal extra stout. Tuoksu on lempeän suklainen, mämminenkin, ja maku viittaa myös tummempiin erikoismaltaisiin ja maalaispuuroon. Humala tuntuu hedelmäisenä, vähän lääkemäisenä, ja katkerotasoon (25 EBU) sopien melko mietona. Oluessa käytetty humalalajike Sultana julkistettiin Yhdysvalloissa vuonna 2019, ja sen makupiirteitä ovat mänty, ananas ja sitrus. Pientä kirpeyttä on oluen maussa taustalla, en tiedä liittyykö humalaan vai vehnämaltaan ja kauran läsnäoloon. Valmistusaineluettelossa mainittu laktoosi selvästi pehmentää ja ehkä makeuttaakin kokonaisvaikutelmaa – on makuasia, tekeekö se sitä liiaksi.

Humaloinnista panimon tiedote kertoo, että “[juhlaoluen] humalat on valittu aikakaudelle ominaisten lajikkeiden mukaan”. Luin tekstiä alun perin huonosti ja oletin, että “aikakausi” viittaa Tiltunkin humaloinnin osalta panimon perustamisaikaan 1920-lukuun, mutta ilmeisesti puhutaankin toisesta, tulevasta juhlaoluesta. Sen oluen suunnittelussa on ollut jälleen mukana edellä mainittu Juhani Wallenius.

Jos tuota kaurastoutin laktoosisuutta ei lasketa – ja ehkä alkoholiprosentteihin nähden hieman ohutta suutuntumaa – tässä on oiva juhlajuoma ja vielä minulle hyvin maistuvaa oluttyyliä. En ole siinä mielessä objektiivinen oluenmaistaja, että pelkästään lasin sisällöllä oli itselleni merkitystä. Kun oluen tarinalla on jotain aitoa kaikupohjaa, siitäkin voi räpsähtää lisäpiste tai pari. Jäin tapani mukaan tuumimaan myös joitain “entä jos” -kysymyksiä (“olisiko stoutin humaloinnin voinut tehdä tarkoituksella 1920- tai 30-lukulaiseksi?” “saisiko vahvan portterin käymään panimon vanhalla hiivalla, jos se on lagerhiiva?), mutta jääkööt ne pohdinnat pyörimään pääni sisään.

(Edit. Tarkennettu tekstiä toisen juhlaoluen osalta. Valokuvat Mallaskosken panimon historiasta lehdistötiedotteesta, kuvalähde: Juhani Walleniuksen arkisto.)

Viineriä viideltä panimolta

Ennen vanhaan kohtalaisen tunnettu oluttyyli oli wiener. Monikin panimo teki sitä Suomessa jo 1800-luvulla. Sinebrychoffilla oli sellainen ainakin 1960-luvulla, mutta se lienee jäänyt seuraavalla vuosikymmenellä pois valikoimasta. En ole tuon ajan wieniläislagereista nyt muilta panimoiltamme yrittänyt kerätä tietoja – oliko niitä? Jos joku muistaa, näyttikö esimerkiksi Olvin Vaakuna jo tuolloin punaruskealta, voi tietysti lisätä infoa kommentteihin.

Sittemmin tuli joka tapauksessa Amerikan kautta kierrätettynä vienna lager, joka on käytännössä sama asia mutta hienommin englanniksi ilmaistuna. Kyse on joka tapauksessa punertavasta, Wienin 1800-luvun olutteollisuudesta lähtöisin olevasta pohjahiivaoluesta, jossa tyylikäs maltaisuus on etualalla ja mieto tai keskivahva mannereurooppalainen humalointi kannattelee.

Tämä on niitä oluttyylejä, joille IPA-sukupolvi usein sanoo meh. Kun on opetettu, että craft beerissä pitää tapahtua koko ajan paljon – katkeruutta, vahvuutta, suodattamattomuutta, happamuutta, lisäaineisuutta tai jotain muuta -uutta – niin klassisen pelkistetty ja kirkas wieniläinen ei ehkä puhuttele, vaikka toki perusbulkkilagerista eroaakin väriltään ja maultaan. Siitä huolimatta tästäkin tyylistä nähdään aina silloin tällöin uutuuksia pieniltä ja isommilta panimoilta; jos ei aina trendibaareissa niin vähintäänkin ruokakaupoissa ja Alkossa. Vahvuudeltaan nämä ovat yleensä alle 5,5 %, joten myyntipaikalla ei ole Suomessakaan niin väliä.

Nyt maistelussa on kolme esimerkkiä Suomesta, yksi Tanskasta/Belgiasta ja yksi USA:sta. Malmgårdin Vienna Lager ja Auran Kuningasolut ovat ääneenlausutusti wieniläishenkisiä, Bryggerin Amber ehkä amerikkalaisvaikutteisempaa varianttia. Mikkellerin Iskold Classic on jälleen selkeä nyökkäys wiener-perinteeseen päin ja Brooklyn Lager astetta modernimpi keskivaalea lager mutta pohjoismaisen jakelijansa Carlsbergin mukaan peruspohjaltaan wiener.

Käydään nämä yksilöt satunnaisessa järjestyksessä läpi.

Iskold Classic (5,6 %) on juuri maitokaupparajan yli ponnistava punamessingin sävyinen olut, jota tehdään Belgian Lochristissä. Teettäjänä on tuttuun tapaan tanskalainen Mikkeller ja tekijänä De Proefbrouwerij. Mikkellerin mukaan olut on oodi Tanskan “ruskeille bodegoille” – siis perinteisille kapakoille – ja ne ovatkin miljöinä ylistyslaulunsa ansainneet. Myös oluen tyyli viittaa Mikkellerin mukaan tanskalaisten klassiseen olutmakuun. Maltaista tulee tähän olueen pientä toffeen ja hunajan makeutta, jota (tyyliin nähden) kohtalaisen reipas katkerotaso jossain määrin leikkaa. Jälkimakuunkin katkeruutta jää hiukan, yrttisenä ja aniksisena. Minulle tämä olut toimii hyvin siinä roolissa, johon se konseptillaan pyrkii. Jos haluaisin larpata vaikka isoisääni nauttimassa maukasta 60-luvun olutta jossain Alkon olutravintolassa, voisiko olut olla tällaista? Ehkä on osittain fantasiaa, että perusolut oli ennen jotenkin parempaa – vaikka Tanskasta en osaa mennä senkään vertaa sanomaan.

Brooklyn Lager (5,2 %) on New Yorkissa vuonna 1988 aloittaneen Brooklyn Breweryn lippulaivaolut, jota Pohjoismaissa jakelee ystävämme Carlsberg eli Suomessa Sinebrychoff. Heti Mikkellerin Iskoldin perään tämä vaikuttaa hyvin brittiläiseltä, vaikka panimon tietojenkin mukaan ”pohjautuu löyhästi wieniläiseen lagertyyliin”. Väri on kultaisempi kuin Iskoldilla, ja tuoksussa ja maussa tosiaan korostuu pale ale -mäisyys, varmastikin sekä maltaiden että humalien ansiosta. Hyvä entry-tason käsityöoluthan tämäkin on, mutta tähän Wien-teemaan nähden tuntuu kuin olisin istunut väärään pöytään.

Aura Kuningasolut (5 %) on Hartwallin henkiin herättämä vanha turkulainen olutnimeke, joka tölkkiin painetun tarinan mukaan tuli markkinoille vuonna 1915. Näin on näreet, tosin silloin tuote oli 2,5-prosenttinen mieto mallasjuoma, jota markkinoitiin ahkerasti myös kieltolain aikana. Nykyversiossa on maltaan karamellimaista tai hunajaista makeutta ja punertavaa väriä, en tiedä onko vanhassa Kuningasoluessa ollut näitä samoja wiener-piirteitä. Tässä on varmaan lähdetty tekemään jonkinlaista ”helposti juotavaa erikoisolutta”, joka ei vaadi kuluttajalta paljoa, eikä esimerkiksi humalan katkeroilla pelotella käytännössä lainkaan. Maltaisuuskin voisi toki olla tuhdimpaa, etenkin kun Auran Panimo sata vuotta sitten nimenomaan kehui mietojen oluidensa korkeaa mallaspitoisuutta.  

Malmgård Vienna Lager (4,9 %) on kullanvärinen, hennosti punaiseen vivahtava olut. Panimolle tyypilliseen tapaan reseptissä on spelttiä, mutta ilmeisesti myös kauraa. Tässähän jo lähdetään erkaantumaan vahvasti vanhan keskieurooppalaisen lager-perinteen polulta. Tosin tuoksullaan Malmgårdin wieniläinen vihjaa aika perustason lager-meiningistä, eikä maussakaan nyt mitään suuria seikkailuja ole luvassa. Maku on jotenkin kireä, ei tämän vertailun miellyttävin, ja mainostekstissä luvattu ”speltin pähkinäinen puraisu” jää hyvin heikoksi. Onko kuitenkin niin, että viljayhdistelmä ajaa tätä olutta vähän sekavaan suuntaan, niin että wieniläinen ajatuksen kirkkaus jää saavuttamatta (tai sitä ei ole tavoiteltukaan)?

Bryggeri Amber Lager (5,3 %) on nimensä mukaisesti jotain muuta kuin wieniläisolut, vaikka reseptissä wiener-mallasta onkin (muiden ohella). Humalalajikkeista Magnum ja Perle ovat semimoderneja saksalaisia katkerointihumalia ja Cascade tietysti amerikkalainen mutta osin brittiläistaustainen nykyklassikko, jonka sitrushedelmäiset piirteet tässä amber lagerissa ovatkin etualalla. Ehkä tätä ei pidä arvioida wieneroluen kriteereillä, kun taustalla ovat selvästi 2000-lukulaisemmat ajatukset. Joka tapauksessa mallaskombosta syntyvä imelähkö vaikutelma on Cascade-tyyppisen humalan kumppanina tämän olutkattauksen raskain – ehkä tämä Amber on tarkoitettu enemmän ruoan kumppaniksi kuin esimerkiksi Mikkellerin tapaan kapakkaillan rapsakaksi suunkostukkeeksi.

* * * * *

Loppukaneetti: Sellaisten oluttyylien arviointi, joilla on pitkä ja kansainvälinen historia, uhkaa aina lähteä tavalla tai toisella käsistä. Alkaa miettiä, onko jokin olut autenttinen esimerkki tyylin syntyvaiheista 1800-luvulta, tai liittyvätkö sen piirteet joihinkin nykyisiin tai vaikkapa 50 vuoden takaisiin käsityksiin siitä, miten tätä olutta tehdään. Nyt en olekaan lähtenyt paljon tuohon historialliseen pohdintaan, vaikka esimerkiksi wiener lagerin alkuajat sinänsä tunnetaan aika hyvin. Tyyli lähti Anton Dreherin panimosta, joka sijaitsi nykyisen Wienin lentokentän lähistöllä Schwechatissa. Dreher alkoi tehdä siellä 1830-luvun lopussa müncheniläistyylistä olutta, mutta Britanniassa oppimallaan mallastustekniikalla, niin että vierre oli baijerilaista vaaleampaa, punaruskeaa. Tätä alettiin kutsua wieniläiseksi olueksi. Humalana hänen panimossaan on ollut – ainakin myöhemmin – todennäköisesti böömiläinen Saaz.

Maistellusta viisikosta itselleni upposi tällä kertaa parhaiten Mikkellerin Iskold Classic, joskin hieman mietin siinä humalan roolia – oliko se jopa tyyliin nähden turhankin korostunut? En tiedä, mitä lajikkeita tanskalaiset ovat käyttäneet. Muilta osin tämä voisi olla se pohja, jolle lähtisin unelmieni wiener lageria kehittelemään. Kannattaa muistaa wiener-oluita metsästäessään, että Wien ei ole välttämättä paras paikka siihen harrastukseen. Siellä peruslager – jota usein kutsutaan märzeniksi – on nykyään vaaleampi ja hellesmäisempi, kun taas Dreherin historiallisen lagerin jälkeläisiä voi helpommin löytää vaikka Italiasta tai Meksikosta, ja tietysti nykyään Yhdysvalloista tai muista craft-kulttuureista.  

(Lähde: Andreas Krennmair, Historic German and Austrian Beers for the Home Brewer.)

Hall of fame -oluet

Blogissa on journalismiin verrattuna se hyvä puoli, että postauksen voi polkaista käyntiin vaikka tyhjästä, eikä kellään ole aihetta siitä valittaa. Tällä kertaa ponnahduslautana toimii portlandilaisen bloggari-olutkirjailija Jeff Alworthin toissapäivän twiitti, jossa kysyttiin näin:

Sinut on valittu komiteaan, jonka tehtävänä on rakentaa oluen hall of fame (kunniagalleria) ja valita sinne kymmenen ensimmäistä edustajaa. Mitkä maailmanoluet – nykyiset tai historialliset – pääsisivät mukaan?

Harmitonta hupia, kuten twiittaaja itsekin toteaa. Mutta ei kokonaan, eikä varmasti ole sellaiseksi tarkoitettukaan. Osa vastaajista (joko Twitterissä tai muilla foorumeilla, jonne kysymys on levinnyt) suhtautuukin kysymykseen enemmän tai vähemmän tosissaan. Millä perusteella valinnat tehdään? Pitääkö niiden mennä joidenkin teemojen alle? Onko maantieteellistä hajontaa tarpeeksi?

Alworth aikoo itsekin blogata kyselynsä tuloksista, mutta tässä muutamia havaintoja sitä odotellessa. Twitter-keskusteluun omia listojaan ilmoitti eilisiltaan mennessä noin seitsemänkymmentä olutamatööriä tai -ammattilaista, ja näissä listoissa korostui melko selvästi kolme olutta: Pilsner Urquell, Sierra Nevada Pale Ale ja Guinness Extra Stout (tässä järjestyksessä). Niitä kutakin kannatti nopealla tukkimiehen kirjanpidolla noin 35 keskustelijaa.

Seuraaviin onkin matkaa, ja niitä ovat muun muassa Bass Pale Ale ja Saison Dupont. Nevadaa uudemmista jenkki-craftin klassikoista mikään ei kerännyt valtavaa kannatusta, vaikka suurin osa vastanneista oli todennäköisesti amerikkalaisia Twitter-käyttäjiä. Lähelle kymmentä ääntä pääsivät vain Goose Island Bourbon County Stout, Allagash White ja Pliny the Elder – kuten myös muuten Budweiser, Sam Adams Boston Lager ja Anchor Steam Beer.

Tyyleittäin tai maittain vielä seuraavia huomioita: Belgian merkitystä maailman olutkulttuurille ei tunnustettu niin vahvasti kuin Saksan, Britannian tai USA:n. Vaikka Dupont poimi vajaat 20 ääntä, Duvel, Orval, Rodenbach, Cantillon Gueuze ja Westvleteren joutuivat tyytymään puoleen siitä, ja muita luostarioluita kuin Orval ja Westvleteren ei palkittu kuin parilla hajaäänellä. Saksan vehnäolutperinteestä nousivat tasavahvoina Schneiderin ja Weihenstephanin weisset, jotka ohittivat selkeästi Belgian Hoegaardenin (amerikkalaisille ehkä Allagash White onkin läheisempi). Tšekistä ainoa Urquellin ohella edes yhden maininnan saanut olut taisi olla U Flekůn tumma lager.

Uudemmasta IPA-perinteestä ei löytynyt megasuosikkeja, oikeastaan Plinyn jälkeen NEIPA-trendin pioneerina pidetty Heady Topper pärjäsi parhaiten neljällä kannatusäänellä. Millekään yksittäiselle imperial stoutille ei myöskään kertynyt todella suurta kannatusta, Goose Island sillä saralla vahvimpana. Lager-puolella erikoisempi Schlenkerla Märzen sai kymmenkunta ääntä.

* * * * *

Vastaavaa listojen koontia harrastettiin eilen myös suomalaisten olutharrastajien Facebook-ryhmässä, ja sielläkin Urquell ja Sierra Nevada taisivat kerätä eniten kannatusääniä. Guinnessia ja Cantillon Gueuzeä arvostettiin myös. Jostain syystä Weihenstephanin vehnä nousi kotimaisessa(kin) listailussa, ja nyt jopa selvästi enemmän kuin tunnetumpi Schneider. Koff Porter sai toki muutaman äänen, mutta muut stoutit (paitsi siis Guinness) eivät nousseet niinkään esiin. Orval noteerattiin belgialaisista, ja tuo Heady Topper jälleen jenkki-ipoista. Schlenkerla ja Fuller’s ESB keräsivät myös muutaman äänen verran kannatusta.

Entäpä oma listani?

Edellä nähdyt kansainvälinen ja kotimainen koonti ovat ihan hyviä listoja. Hall of famehan on vaikkapa urheilussa tai musiikissa ansioituneiden, alaansa merkittävän kontribuution tehneiden ihmisten tai tahojen kunniagalleria. Niinpä olutgalleriaakin on arvioitava tiettyjen merkkien historiallisen tärkeyden kautta, ei esimerkiksi pelkkien omien mieltymysten. Mitkä oluet ovat vaikuttaneet tuleviin olutsukupolviin tai panimoteollisuuden kehitykseen eniten, mitkä ovat olleet maailman mitassa tunnetuimpia tai suosituimpia tiettyinä aikoina?

Urquell on selvästikin pakko ottaa mukaan, kun puhutaan kaikkien aikojen kärkioluista. Portteri on oltava listalla myös, ja niistä Guinness täyttänee vaatimukset parhaiten, vaikka nykyään onkin mieto haamu entisaikojen stoutista. Jokin englantilainen ale on ehdottomasti otettava mukaan, eikä monien mainitsema Bass ole ainakaan historiallisessa katsannossa huono valinta. Tai mikä olisi nykypäivänä keskeinen brittiale – London Pride? ESB? Landlord?

Euroopan kauas historiaan ulottuvaa vehnäolutperinnettä ei pidä varmaan sivuuttaa myöskään. Onko sitten Hoegaardenilla vai jollain Baijerin hefeweizenilla ollut isompi merkitys jollain mittarilla – sitä on vaikea sanoa. Vaiko Berliner weissella? Pitäisikö jokin hapanolut olla mukana ihan omana itsenään? Lambic? Marjoilla vai ilman? Entä maatilaoluiden perinne – ja jos niitä huolitaan mukaan, onko Saison Dupont riittävän autenttinen vai pitääkö mennä sahti-, kveik- tai kaimiškas-alueille? Ja maatilojen lisäksi tietysti luostarit ovat oluenteon historiassa tärkeitä paikkoja, joissa varsinkin taitoja ja tekniikoita on tietoisesti kehitetty. Luostarioluista saattaisin itse ottaa jotain tummempaa kuin monien mainitsema Orval.  

Listaa voisi kuratoida loputtomiin, ja kymmenen kärjestä joutuu jo varmaan pudottamaan monta olennaista olutta poiskin. Kuitenkin jokin amerikkalaiseen nykymeininkiin vaikuttanut olut täytynee olla mukana. Useimmilla tuo virstanpylväs on ymmärrettävästi Sierra Nevada Pale Ale, mutta esimerkiksi Ron Pattinson on maininnut vanhemman Ballantine’s IPAn ja jotkut muut jopa 1980-luvulla vaikuttaneen Bert Grantin, ensimmäisen “uusamerikkalaisen” IPAn tekijän.  

Twiitissä kysyttiin lisäkysymyksenä, mihin päin maailmaa hall of fame pitäisi sijoittaa. Bryssel taisi saada yksittäisistä kaupungeista eniten kannatusta vastaustwiiteissä. Eräs vastaaja ehdottaa vaistonvaraisesti Müncheniä, mutta peruuttaa sitten: hall of fame on pohjimmiltaan amerikkalainen konsepti, joten sen olisi parasta olla jossain amerikkalaisessa olutkaupungissa kuten Milwaukeessa, St. Louisissa tai Denverissä.

* * * * *

Täytyypä muuten kirjoittaa joku toinen päivä vielä olutmuseoista. Hall of fame on niille läheistä sukua, ja olutmuseothan ovat paitsi usein mainioita matkakohteita, myös mielenkiintoisia paikkoja oluthistorian käänteiden mietiskelyyn.

(Valokuvat: Flickr.com / Scott1346, Radarsmum67, CC BY 2.0.)

Stille Nacht, Heilige Nacht

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 24. luukku.  

Joulukalenterin ovet sulkeutuvat tältä vuodelta, ja on aika rauhoittua vähäksi aikaa juhlan viettoon. Tähän johdattaa yksi tunnetuimmista 1980-luvun alun belgialaisista oluista, De Dolle Brouwersin jouluolut Stille Nacht. Löysin sitä eilen kaapistani paitsi vuoden 2019 versiona, myös yllättäen viisi vuotta vanhempana eli 2014 vuosikertana. Nämä pääsivät maisteluun rinnakkain.  

Stille Nacht ei ole enää sama olut kuin 80-luvulla. Kuten usein käy, esimerkiksi sen voimakkuus on pompannut muutaman pykälän ylöspäin kahteentoista prosenttiin. Sitä ennen se oli pitkään 8–8,5 % maastossa. Tuoreemmassa Stille Nachtissa tuntuu, että kyseessä on joulujuhlan railakas alkuilta, ei hiljainen keskittyminen. Sokerin kuumuus ja melkein sitruunamehumainen sivumaku nappaavat suun pinnoille. Kokemus on jopa vähän hajanainen ja mieleen tulee sima. Ehkä viinan henkikin vislaa mukana.

Viisi vuotta kauemmin ikääntynyt versio on toista maata: akuutti sitrushedelmä ja sokeri ovat vaihtuneet sherryn eleganssiin, jota voi hyvin kuvitella siemailevansa hiljaa hiipuvan takkatulen ääressä jouluyönä. Tumma ruokosokeri on tuonut ikääntyneeseen olueen ehkä rommimaisiakin piirteitä, mutta perusrunkoa ajan hammas ei ole vielä syönyt. Ainakin näiden kahden vuoden vertailun perusteella kannattaa antaa viime vuosien Stille Nachtien rauhoittua kellarissa pari vuotta, ehkä enemmänkin.

Kun asioiden antaa ikääntyä, niihin saa uusia näkökulmia ja erilaisen perspektiivin. Ehkä siitä on ollut tämän vuoden joulukalenterissakin kyse. Ajan kuohujen rauhoituttua alkaa näkyä selkeämpiä kehityskulkuja, ja jotkut isot ilmiöt, joihin on aikoinaan liittynyt paljon innostusta, pelkoa tai huolta, näyttävätkin pieniltä sivujuonteilta ajan virrassa.

Ikääntyneiden oluiden tarjoilu ja siihen erikoistuneet baarit olivat belgialainen ilmiö jo viimeistään 80-luvulla, ja samaa voi tietysti harrastaa siellä ja muissakin maissa myös nykyään. Ehkä muutaman vuoden päästä joulun alla taas pääsee vaikka Antwerpenin Kulminatoriin, jossa voi testata saman syksyn Stille Nachtia – onko se jälleen kuuman paahteinen, kuin jouluviikon shoppailustressi nestemäisessä muodossa. Ja kaivaa kellarista sen rinnalle vaikka vuoden 2020 tai 2010 versio, täynnä tyyntä pyhäpäivien rauhaa.

Olutkoira toivottaa levollista ja maltaiden tuoksuista joulua!

Ensimmäinen kupla paisui brittiläisen pienpanimo-oluen pinnalla

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 23. luukku.

Vuosi 1985 ei ollut Britanniassa enää pienten panimoiden uuden tulemisen alkuaikaa, kuten joissakin muissa Euroopan maissa. Esimerkiksi Alankomaita, Ranskaa, Saksaa ja Belgiaa on jo käsitelty tässä joulukalenterissa. Briteillä sen sijaan 60–70-lukujen real ale -aktivismin siivittämä uusien panimoiden ensimmäinen buumi oli ehtinyt tällöin jo pulleimpaan kukoistukseensa.

Puhun juuri vuodesta 1985, koska olin poiminut hyllystäni sen vuoden Good Beer Guiden ja selaillut sitä nähdäkseni tarkemmin brittioluen tilannetta. Kyseisenä vuonna panimoiden yhteismäärä Britanniassa oli 305, eli noin tuplasti suurempi kuin kymmenen vuotta aikaisemmin (jolloin lähes kaikki olivat vielä vanhoja, perinteisiä panimoita). Itse asiassa 305 jäi myös vähään aikaan suurimmaksi panimomääräksi siihen saakka, kunnes lähempänä 90-luvun puoliväliä se jälleen ylitettiin. 80-luvun lopulla nimittäin kävi tilapäisesti kato – uusista pienpanimoista heikoimmat sortuivat, ja Big Six eli isoimmat kansalliset panimokonsernit ostelivat edelleen elinkelpoisia kilpailijoitaan pois markkinoilta.

Kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun Peter Maxwell Stuart perusti sukulinnaansa Traquair Houseen Skotlantiin panimon, josta (olutkirjailija Tim Webbin mukaan) voi katsoa sittemmin kaikkialle maailmaan levinneen pienpanimorenessanssin alkaneen. Traquairin lordi oli panimohankkeensa kanssa samantapainen edelläkävijä kuin San Franciscon Anchor-panimon Fritz Maytag, joka aloitti samana vuonna eli 1965. Erona se, että Anchor oli toiminnassa oleva panimoyritys kun taas Traquairissa ei ollut pantu olutta pariinsataan vuoteen eli kaikki piti aloittaa puhtaalta pöydältä.

1980-luvun alku oli Britannian pienpanimokentällä niin nopean kasvun aikaa, ettei sellaista ollut nähty toistaiseksi vielä missään muussa maassa. Kuusitoista uutta panimoa avasi ovensa vuonna 1979, kahdeksantoista vuonna 1980. Vuonna 1981 uusia panimoita kirjattiin 36, ja vuonna 1982 jälleen 32. Nämä luvut ovat Camran New Beer Guidesta, jota Jessica Boak ja Ray Bailey siteeraavat Brew Britannia -kirjassaan. Vielä vuonna 1983 ja luultavasti myös 1984 uusia panimoita putkahteli varsin vilkkaasti. Esimerkiksi Yhdysvalloissa uusia pienpanimoita oli näihin aikoihin vasta alle kaksikymmentä.

Boak ja Bailey kuvaavat 70-luvun ja 80-luvun alun uusia brittipanimoita näin:

Ne olivat yleensä konservatiivisia, ja panemalla bitteriä tai best bitteriä ne vastasivat nostalgiseen tarpeeseen, joka oli syntynyt edeltävien vuosikymmenten mittaan Big Six -panimoiden ostaessa ja sulkiessa suurehkoja paikallisia panimoita ja lakkauttaessa niiden oluet. Jotkut uusista panimoista tekivät myös mildia ja osalla oli lisäksi vahvempia “vanhoja oluita” tai “talvioluita”.

Juuri tästä on kyse, kun itsenäisten brittipanimoiden listaa selaa esimerkiksi juuri vuoden 1985 Good Beer Guidesta. Olutmaisema on varsin erilainen kuin 2000-luvun alussa, puhumattakaan nykypäivästä. Itsenäisiä pienpanimoita (brewpubit poislukien) on noin 170 kappaletta, ja niistä vajaa sata on perustettu uuden pienpanimoaallon aikana, enimmäkseen 1980-luvun alussa. Tyypillinen tuotevalikoima on tosiaan bitter tai pari, ehkä jokin vahvempi mallasvetoinen olut tai talviolut, toisinaan mild.

Panimoista vajaalla kolmasosalla valikoiman vahvin olut on käymättömän vierteen ominaispainoltaan (OG) alle 1040, eli brittimittapuullakin hyvin mietoa, kai yleensä korkeintaan 4 abv-%. Vielä isommalla joukolla – noin sadalla näistä 170 panimosta – vahvin olut oli korkeintaan suomalaisen keskioluen vahvuista, 4,5 % luokkaa. Tumma mild oli usein valikoiman miedoin tuote, ja niiden OG-vahvuudet osuivat haarukkaan 1030–1037, yleensä enemmänkin sen alapäähän. Muutamalla panimolla oli myös vaalea mild, ja ne olivat hyvin mietoja.

Melko yleistä oli tässä vaiheessa vielä sekin, ettei oluilla ollut muuta nimeä kuin Mild, Bitter tai Old Ale. Tämä oli tyypillistä etenkin vanhemmassa panimokannassa – panimoilla, jotka olivat toimineet jo satoja vuosia, tai aloittaneet ainakin 1900-luvun alussa. Mitä pitemmälle brittiläinen pienpanimobuumi eteni, sitä enemmän alettiin nähdä oluilla varsinaisia nimiä. Usein ne viittasivat panimon tai lähiseutujen henkilöihin ja legendoihin: Old Les, Molly’s Secret, Norfolk Poacher tai Codrington Codger.

 

Pelkkään konservatiivisuuteen Britannian 80-luvun alun pienpanimokuume ei ole kuitenkaan tiivistettävissä, kuten Boak ja Baileykin toteavat. Joukossa oli myös rohkeita kokeilijoita, kuten Franklin’s Bitterin kehittäjä Sean Franklin (hän oli juuri ehtinyt lopettaa ensimmäisen panimonsa vuonna 1985, eikä siis näy sen vuoden Good Beer Guidessa). Franklin oli lukenut vuonna 1978 ammattilehdestä, että Cascade on “maailman aromaattisin humalalajike”, ja hän päätti korvata bitterinsä englantilaiset humalat sillä.

Suuri osa brittiläisestä olutväestä oli 80-luvun alussa sitä mieltä, että Cascadella humaloitu Franklin’s Bitter oli weird. Toiset ymmärsivät idean: Cascade oli eräänlainen “super-Fuggle”, ja siinä vain voimistuivat moninkertaisesti brittien omissa humalissaan arvostamat appelsiinin, tangeriinin ja greipin sävyt. Vasta kun toinen samanhenkinen kokeilija, Brendan Dobbin, perusti vuonna 1989 Manchesteriin panimon, jossa oli tarjolla hänen Yakima Porteriaan ja Yakima Grande Pale Aleaan, bussilasteittain yleisöä – mukana myös Camra-aktiiveja – saapui ihmettelemään uudenlaisia jenkkityylisiä oluita.

Näissä eurooppalaisissa ihmettelysessioissa tosin joskus unohtui se, että USA:n pienpanimopioneerit olivat itse alun perin saaneet innoituksen humalaprofiilin korostamiseen pintahiivaoluessa nimenomaan Britannian parhaista bittereistä.

(Lähteet: CAMRA Good Beer Guide 1985; J. Boak & R. Bailey, Brew Britannia: The Strange Rebirth of British Beer; EuropeanBeerGuide.net. Kuvat: Flickr.com, Ruth Hartnup, Clint Budd, CC BY 2.0.)

Suomen ensimmäisiä uuden aallon pintahiivaoluita

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 21. luukku.

Aihe on tällä kertaa enemmänkin 1990-lukulainen, vaikka kalenterin teemana on ollut 80-luku. Suomessa “erikoisoluiden” buumi alkoi tietysti 80-luvulla ja voimistui seuraavalla vuosikymmenellä, kun mukaan tuli vähitellen myös kotimaisia uusia pienpanimoita. Seuraavat poiminnat ovat jälleen Olut-lehdestä, jonka ensimmäinen numero ilmestyi vuonna 1991.

Pintahiivaoluita oli Suomessa pitkään tasan yksi: Sinebrychoffin Porter, joka myös Stoutin nimellä välillä tunnettiin. Kun kotimainen pienpanimotoiminta sitten alkoi aktivoitua, monet uudet yrittäjät tulivat markkinoille ainakin alkuun etenkin pohjahiivaoluilla – tummilla ja vaaleilla lagereilla. Entä ensimmäiset uudet suomalaiset pintahiivaoluet? Niitäkin oli joukon jatkona suhteellisen monilla valmistajilla.

Ensimmäinen suomalainen ale-olut oli tulossa markkinoille Vantaalla sijaitsevalta Alex-firmalta, jossa mukana olivat Lammin Sahti ja Olvi. Näin kerrottiin vuonna 1992 Olut-lehdessä. Lasse Lehtinen maistoi sen ja tuomio oli: ”maku jotain englantilaisen alen ja kotimaisen lagerin väliltä”. Kokonaan toinen asia oli, ehtikö tätä kellokasta koskaan saada mistään kaupallisesti.

Samana vuonna Sinebrychoff myi vuosikertaportteria, joka tavallaan oli tuoteuutuus sekin. Suomen ensimmäinen vuosikertaolut siitä joka tapauksessa tuli. Tässä oli kyse vuoden 1988 Porterista, joka oli saanut kypsyä nelisen vuotta, ja myyntiin tuli 75 000 erikseen numeroitua pulloa.

Koff oli aktiivinen myös seuraavana vuonna. Heidän juhlaoluttaan Vihkiäisolutta kuvailtiin upeaksi ja barley wine -tyyppiseksi, prosentteja oli tosin vain 6,1 %. Tapaus taisi olla uuden Keravan panimon vihkiminen käyttöön.

Pirkanmaan Uusi Panimo (PUP) oli yhtiönä perustettu jo kaksi vuotta aiemmin, ja vuonna 1993 se lupaili ensimmäisiksi tuotteikseen pohjahiivaoluita – myöhemmin valikoimaan oli kuitenkin tarkoitus tehdä panimon mukaan myös “erikoisoluita”.

Ensimmäisenä itsenäisenä pienpanimona taisi kuitenkin päästä tuotteineen liikkeelle Turun Kaskenmäen Panimo, ja heiltä tuli nimenomaan vuonna 1993 Uuteen Apteekkiin oma olut: Vanhan Luostarin Kellariolut -ale. “Pyrimme mahdollisimman lähelle brittiläistä bitteriä”, panimosta kerrottiin. Talveksi oli tulossa myyntiin myös stoutia.

Vuoden 1994 puolella Sinebrychoff puuhasi jälleen ale-rintamalla, ja olutuutuuksista lehdessä mainittiin Brewmaster’s Brown Ale. Pienpanimoiden suunnalta kerrottiin, että “luvan saaminen ei välttämättä johda panimon perustamiseen” ja että näin oli käynyt muun muassa alussa mainitun Vantaan Alexin kohdalla. Myös kotiolutrintamalla pintahiivaolut jylläsi: Olut-lehden Vuoden Kotipanija -kilpailu ratkesi, ja sen voittajissa oli useita aleja. Ammattilaissarjan voittaja oli peräti American Pale Ale.

Syyspuolella vuonna 1994 kerrottiin, että Kappelin Panimo valmistaa ensimmäisenä Suomessa hefeweizenia – pintahiivaolut sekin. Kappelin Panimo oli Sinebrychoffin edellisenä vuonna Helsingin legendaarisen puistoravintolan kellariin perustama pienpanimo. Vehnäoluista Alkon valikoimassa oli ollut jo 80-luvun puolella uutuutena Karjala Weizen-Fest, mutta sitä valmistutettiin Itävallassa. Tampereen kaksi uutta panimoa, Plevna (Koskipanimo) ja Wanha Posti, aloittivat vuonna 1994, molemmat lagereilla.

Helsingin ravintolakoulu Perhoon valmistui opetuspanimo seuraavan vuoden huhtikuussa. Sinne hankitussa 60 litran kattilassa pantiin olutta kahdesti viikossa, ja tarkoituksena oli näyttää oppilaille konkreettisesti, kuinka olut syntyy. Oluttyyppiä vaihdettiin 2–3 kertaa vuodessa ja tuotteita myytiin Perhon ravintolassa. Alkuun lähdettiin ale-tyyppisellä oluella, joka lienee sama kuin nykyvalikoimastakin löytyvä Perhon Rohkea.

Kaskenmäen Panimo teki vuonna 1995 kölschin. Maistamassa käynyt Michael Jackson totesi, että se “muistutti mielestäni vähemmän kölschiä kuin frankenilaista zwickelbieriä”. Samean keltaisessa, täyteläisessä oluessa oli Jacksonin mielestä hyvä, tuore aromi ja helppo juotavuus. Mallaspohja oli kunnossa, ja maun viimeistelevä humalan katkero houkutti maistamaan lisää.

Vuoden oluina palkituista tuotteista 1995 ale-sarjan voitti Lappeenrannan Panimon Husaari. Kärkikolmikkoon päätyi myös vasta aloittaneen Mustialan Kuninkaankartanon Panimon Tumma.

Saarijärveläinen Palvasalmen panimo valmisti samana vuonna ensimmäisenä Suomessa real alea. Brittityyppinen pintahiivaolut Best Pal valmistettiin ravintolajakeluun, ja tuotanto oli tuhat litraa viikossa. Kaksi vuotta myöhemmin Michael Jackson maistoi Palvasalmen toista olutta, Valtea, ja luonnehti sitä old aleksi. Vuonna 1997 Palvasalmi myös pullotti portteriaan.

Ulvilan Ravintola Gasteriaan perustetun panimon puuhamiehet esittelivät kölschiään ja bitteriään, ja totesivat, että “emme halunneet tehdä valtavirran lageria”. Vuoden 1997 kesällä päästiin maistelemaan myös Suomenlinnan Panimon keitoksia. Heillä yksi alkuaikojen kokeiluista oli belgialaisen De Koninckin innoittama ale-tyylinen olut.

Sinebrychoff otti seuraavana vuonna taas yhden askelen kohti nykyaikaa tekemällä pintahiivaolutta, jossa oli amerikkalaista humalalajiketta. Suurpanimo ei ollut tässä suhteessa tietääkseni Suomen ensimmäinen, mutta takuulla kyseessä oli siihen asti laajimpaan jakeluun päässyt Cascade-humaloitu olut. 4,3-prosenttinen 179 Birthday Bitter oli kantavierrevahvuudeltaan 14° (!), ja Olut-lehdessä luonnehdittiin sitä katkerotasoltaan liian alhaiseksi ja lämpimänä siman makuiseksi.

Vuonna 1999 Suomenlinnan Panimon uutuustuote oli Helsinki Porter. Haagassa Mikko Salmi oli polkaissut käyntiin tilapäisesti jäissä olleen ravintolakoulun panimotoiminnan, ja portteria syntyi sielläkin, nimeltään Stydi ja vahvuudeltaan 5,6 %.

(Lähde: Olut-lehdet 1991–1999. Kuvat: Finna.fi, HKM/Tuomas Jääskeläinen, CC BY 4.0, Flickr.com, Bernd Rostad, CC BY 2.0., Finna.fi/Työväen arkisto.)

Alkon ulkomaiset lager-uutuudet 1986 -sokkotesti

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 20. luukku.

Kalenterin ei ollut tarkoitus olla pelkkää kuivakkaa historiankirjoitusta, vaan välillä ajattelin upottaa kädet saveen, ja tänään on sen vuoro. Matkustetaan aikakoneella 80-luvun puoleenväliin, jolloin Alkoon alettiin hankkia hieman aikaisempaa laajempaa ulkomaisten oluiden valikoimaa. Carlsbergin ja Tuborgin lagereita oli ollut hyllyssä jo tätä ennen, ja nyt sitten tuotettiin enemmän tai vähemmän samantyylistä tavaraa myös muualta.

Ensimmäinen tuontiuutuuksien satsi vuonna 1986 koostui seuraavista: Beck’s Länsi-Saksasta, Pilsner Urquell Tšekkoslovakiasta, Heineken Alankomaista ja Kronenbourg 1664 Ranskasta. Ajattelin, että olisi mielenkiintoista asettua 80-luvun suomalaisen Alko-asiakkaan asemaan ja maistella nämä ulkkarioluet läpi – ehkä jonkin kotimaisen lagerin rinnalla. Tällä hetkellä Kronenbourgia ei ollut täältä Helsingistä saatavana, joten otin sitä tuuraamaan kaksi lageria, jotka oikeastaan tulivat Alkon myyntiin vasta vuonna 1989: Jever Pilsin ja (amerikkalaisen) Budweiserin.

Kotimaista olutta edusti tällä kertaa Karhun kolmonen. Sen valitsin vertailukohdaksi melko satunnaisesti – en jaksanut miettiä, mikä merkki tai veroluokka olisi ollut 35 vuotta sitten keskiverron kotimaisen oluenjuojan todennäköisin valinta.

Siispä oluet maistelulaseihin, joiden pohjissa maalarinteipillä nimikoodit BE, BU, HE, JE, KA, PU. Sitten lasit sekaisin niin, ettei kumpikaan maistajista tiedä, mitä lageria on missäkin lasissa. (Itse vielä kikkailin niin, etten nähnyt maistettavan oluen väriä, koska oletin ainakin parin lagerin setissä olevan muita tummempia. Toinen testihenkilö näki myös oluiden värit maistaessaan.)

Tehtävänä oli tunnistaa kotimainen sekä erottaa mahdollisimman monta ulkomaista toisistaan, ja laittaa oluet lisäksi oman maun mukaan keskinäiseen parhausjärjestykseen. Tunnistaminen osoittautui useimpien oluiden kohdalla melko helpoksi, kuten olin odottanut, ja parin kolmen kanssa oli (jälleen odotetusti) enemmän vaikeuksia.

Itse nimesin oikein neljä: Jeverin, Urquellin, Karhun ja Budweiserin. Toinen testihenkilö tunnisti kolme viimeksi mainittua. Heineken ja Beck’s menivät minulta sekaisin.

Budweiser oli kevyin ja mitättömin, kuten voi odottaa – pelkän maun perusteella reseptissä voisi ajatella olevan vaikka mitä siirappia, mutta ilmeisesti höyhenenkeveään makeuteen vaikuttaa riisi. Heineken ja Beck’s olivat myös yllättävän makeita ja ohuita. Niiltä olisin odottanut edes vähän enemmän maltaan ja humalan makuja. Karhukin oli edellisten tavoin näitä lähes humaloimattomia lagereita, mutta siinä oli väriin sopien vähän enemmän hedelmäistä mallasta.

Jeverissä humalaa sitten jo oli, kuten olettaa sopii. Makeampien tapausten jälkeen se tuntui aluksi vähän pahviselta ja tunkkaiselta, mutta kyllähän tämä pilsneri makujensa puolesta on kestänyt paremmin aikaa kuin toinen pohjoissaksalainen, Beck’s.

Urquell oli minulla satunnaistetun maistelujärjestyksen ensimmäinen, ja aivan ensimmäisellä siemauksella en ollut varma, oliko lasissa tšekkiklassikko vai ei. Se oli kuitenkin vahvin veikkaukseni jo ennen kuin maistoin muita viittä. Asetimme molemmet Urquellin ykköseksi henkilökohtaisilla suosikkilistoillamme, Jeverin kakkoseksi ja Budweiserin kuutoseksi. Muut menivät sekalaisessa järjestyksessä siihen väliin, lopulta aika tasavahvoina tai -heikkoina.