Bodenkirchener Helles Landbier

Alkossa vaalea baijerilainen uutuus on asemoitu kesäolueksi. Tällä viikolla kesäisen oluen tarve on vielä tuntunut aika pieneltä. Suomen kuuluisista ”neljästä erilaisesta vuodenajasta” kevät – muutenkin vuodenajoista ehkä olemattomin – tuntuu jäävän tänä vuonna melkein kokonaan väliin. Kai se kesäkin taas tulee, mutta luultavasti niin nopeasti, että juhannukseen ja elokuuhun siirrytään silmien räpäytyksillä. Alkaa uusi liuku kohti kahdeksan kuukauden talvea.  

En ollut oikein koskaan tiennyt tarkemmin, mitä kaikkea saksalaiset tarkoittavat landbier-termillä. Iso kuva on silti aika selvä. Tämä on jotain muuta kuin suurten tuotantolaitosten pilsnerit ja helles-oluet. Baijerin vanhat, pienet maaseutupanimot ovat landbierin ydinaluetta. Mutta pitääkö landbierin olla tyyliltään tietynlainen vai käykö melkein mikä vain?

Jos pitäisi piirtää kuva landbier-kolpakosta, tulee ensin mieleen, että olut siinä olisi kinuskin ruskeaa tai punertavaa. (Sellaista, mitä Saksassa olisi 1960–70-luvuilla pidetty vanhanaikaisena.) Ajattelisin landbierin varmasti myös vähän sameana, kuten kellerbier tavallisesti on. Kansainväliset olutsivustot saattavat yhdistää landbierin, kellerbierin ja zwickelbierin samaan nippuun keskenään, ja varmaan osuvatkin siinä riittävän oikeaan – ainakin kauempaa katsoen. Kuitenkin ainakin Good Beer Guide to Germany vuodelta 2006 kertoo, että landbier on usein suodatettua. Se on lisäksi usein matalahiilihappoista, ja voi olla väriltään mitä vain, vaaleaa tai tummaakin.

Bodenkirchener Helles Landbier on vaaleaa, käytännössä jopa vaaleampaa kuin helles yleensä, ja tosiaan aika kirkasta olutta. Maultaan tämä landbier on makeahkoa, pikemminkin ohutta kuin paksua, silti maltaista enemmän kuin humalaista tai hiivaista. Viljan maku on todellakin vahvaa – ehkä assosiaatio todelliseen ohrapeltoon – ja siinä voi ollakin landbierin yksi ero perus-hellesiin. Vaikka alkoholiprosentti (5 %) ei ole saksalaiseksi aivan matala, tämä olisi varmasti omimmillaan kyläpanimon omalla terassilla helteisenä päivänä. Baijerilaisten Hallertauer Tradition- ja Tettnanger-humalien hento kukkayrttinen aromi ja maku auttavat tekemään lopputuloksesta silti tyylikkään, ei karkean rustiikkista.

Hiilihappo ei ole pulloversiossa ainakaan mitenkään erityisen matala. Mietin, onko tässä mahdollisesti vähemmän sitä tiettyä maltaan mietoa happamuutta, jota Saksan peruslagereissa suositaan. Kai sitäkin maistuu. Mutta jos Alkon mittaus katkeron määrästä pitää paikkansa (EBU 10), humalaa on varmasti hyvin alakanttiin, verrattuna moniin muihin paikallisten pienpanimoiden helles-oluihin.

Olut on muuten peräisin Hohenthanner Schlossbrauereilta, jonka tuotteita on Suomessa viime vuosina muutenkin nähty. Bodenkirchen ei itse ilmeisesti ole enää panimopaikkakunta, mutta Helles Landbier jatkaa entisen sikäläisen panimon perinnettä, ja etikettiinkin on painettu (ehkä retrohengessä) Brauhaus Bodenkirchen. Jälkimmäinen firma kuuluu nyttemmin lakkautettujen baijerilaispanimoiden listalla siihen yllättävänkin isoon joukkoon, jotka perustettiin vasta maailmansotien välissä, joko Weimarin tasavallan tai natsi-Saksan aikana. Sen 1990-luvulle päättynyt elinkaari oli siis baijerilaisittain lyhyt.

Mad Hopper Parallax Stout

Töölön perinteikäs Viisi Penniä -baari muuttui ravintolapanimoksi, kun Mad Hopper pystytti laitteistonsa sen baaritiskin taakse kolmisen vuotta sitten. En ole Mad Hopperista tullut blogissa paljonkaan kirjoittaneeksi, vaikka viime kuukausina olen pariinkin otteeseen ihan nauttinut joistain heidän oluistaan. Täytyy jossain vaiheessa testailla hepokattipanimon valikoimaa tarkemmin, mutta nyt yksi nosto eiliseltä.

Ruoholahden One Pint Pub, joka on tietenkin Helsingin olutbaareista ellei paras niin ainakin kolmen kärjessä, tarjoilee tällä hetkellä hanassa Mad Hopperin vahvaa stoutia nimeltä Parallax (8,5 %). Oman huomioni kiinnitti tämä luonnehdinta panimon julkaisemassa olutkuvauksessa: This hearty brew comes from historic 19^th and 20^th century recipes for Imperial Brown and British Treble Stouts.

Sanoja “brown” ja “treble” harvemmin näkee nykyajan stout-luonnehdinnoissa, joten herää kysymys, mistä resepteistä on tarkemmin ottaen haettu innoitusta. Viisi Penniä/Mad Hopper on vain muutaman korttelin päässä Hesperian puiston kupeessa 1800-luvulla toimineen Robsahmin stout-panimon entiseltä tontilta. Tuon helsinkiläispanimon reseptejä ei liene säilynyt, mutta Britannian autenttisia stout-reseptejä samalta aikakaudelta löytyy tietysti ongelmitta vaikka Ron Pattinsonin blogista.

Täysin sokkona maisteluun ei tarvitse mennä, vaan Mad Hopper kuvaa tarkasti käyttämänsä mallasvalikoiman (Eraclea, Amber, Brown, Low Colour Chocolate, Black). Eraclea on kuulemma välimerellinen ja hunajanmakuinen mallas. Humalat ovat Polaris ja Fuggle, joista ensimmäinen on saksalainen mutta varustettu yllättäenkin järjettömän korkealla alfahappopitoisuudella.  

Olut on musta ja melko samea, vaahto on vaalean beigenväristä. Tuoksu on paahteinen, melkein tupakansavuinen ja vähän multainen. Maku alkaa tiheän ja ankaran oloisena mutta on lopulta yllättävän monikerroksinen. Alussa on noen, tumman suklaan ja espresson kireää tunnelmaa, sitten avautuu hedelmäinen tai pikemminkin marjainen loppusuora. Siinä on seljaa tai karhunvatukkaa. Jälkimakuun jää marjojen lisäksi jonkin verran humalan katkeroa ja toffeen makeutta. Korkeahko alkoholipitoisuus ei paljonkaan vaikuta tuoksuihin ja makuihin.

Jotenkin jään pohtimaan tätä olutta arvioidessa tuota panimon ääneen lausumaa pyrkimystä edellisten vuosisatojen stout-reseptien tavoittamisesta. En tiedä, onko Mad Hopper siinä mielestään onnistunut, mutta varsin pätevältä export stoutilta tai jopa imperial stoutilta Parallax tältä pohjalta vaikuttaisi. Kuten sanottu, enemmän tai vähemmän tällaisten oluiden tyyssija tuolta Töölön ulommista osista 140 vuotta sitten löytyi.

Samichlaus 2021 ja Stille Nacht 2023

Tässä on kaksi eurooppalaista vahvan jouluoluen klassikkoa, toinen alkuperältään sveitsiläis–itävaltalainen ja toinen belgialainen. Testaamistani pulloista Stille Nacht (se belgialainen) on ostettu Alkosta, jonka jouluolutvalikoimaan se oli äskettäin ilmestynyt muutama viikko etujoukon perässä. Samichlaus taas on hankittu Genevestä Tom Beersiltä. Se on valmistettu Eggenbergin linnapanimolla Ylä-Itävallassa, jossa kyseistä olutta muutenkin on pantu jo reilusti yli 20 vuotta. Oluen alun perin kehittänyt Hürlimann teki sitä Zürichin liepeillä vuodet 1980–1996.

Samichlaus tunnettiin 1980-luvulla maailman vahvimpana oluena, mitä se 13–14 prosentin tilavuudellaan varmasti siihen aikaan olikin (nyt pullon kyljessä lukee tasan 14 %). Muistan lukeneeni jostain Michael Jacksonin vanhasta kirjasta, miten Hürlimann – laadukkaiden hiivojen kehittelyyn ja myyntiin erikoistunut panimo – teki jouluoluttaan varten lagerhiivan, joka jalostettiin mahdollisimman alkoholinkestäväksi. Yleensä hiivat alkavat ennen pitkää häiriintyä itse tuottamansa alkoholin läsnäolosta ja ajaa toimintaansa alas, mutta tällä bakteerikannalla oli pukin antama erikoistehtävä.  

Vaikka 14 alkoholiprosentilla ei nykypäivänä ole enää asiaa ”maailman vahvimman oluen” kilpavarusteluihin, on Samichlaus edelleen hyvin vahvaa. Jos joulupukki tällä itseään kylmänä aattoyönä lämmittää, saa varoa putoamasta porojen kelkasta. Punaruskea olut on hyvin vähävaahtoinen, ja siinä on todella intensiivinen makean maltaan ja konjakin tuoksu. Maku on samaten siirappisen maltainen, nautiskelujuomaksikin melkein turhan makea – ehkä jonkun vahvan juuston kumppanina toimisi parhaiten.

Tämä Samichlaus Classic on siis nyt lähes kaksi vuotta vanha pullo; oluttahan pannaan vain kerran vuodessa joulukuun 6. päivänä. Sinä aikana mukaan on ehkä tullut lisää konjakin tai sherryn sävyjä, ja mieto humalointi on ehkä muuttunut lääkemäisemmän makuiseksi. Sokeri ei ole kuitenkaan palanut pois, eli raskaanpuoleinen juhlajuoma on edelleen kyseessä. Makeutta lukuun ottamatta tämä on ihan hieno ja kunnioitettava perinneolut.

Stille Nachtista kirjoitin kolme vuotta sitten vähän pitemmän jutun, ja nyt tarkoitus on vain katsastaa, ovatko ajatukseni vuosikerrasta 2023 samanlaisia kuin vuoden 2020 Stille Nachtista. De Dolle Brouwers aloitti tämän oluen kehittelyn Belgiassa 1980-luvun alussa vain pari vuotta myöhemmin kuin Hürlimann Sveitsissä rakenteli Samichlausin. Näitä oluita yhdistää syntymäajan lisäksi se, että nuppeja käännetään isossa mittakaavassa kaakkoon, eli ei ajeta sammutetuin lyhdyin.

Stille Nacht (12 %) vaahtoaa kohtalaisen runsaasti, kuten Belgiassa vahvemmatkin oluet usein tekevät. Nenään leijuu tyypillisen belgialaista mausteisen karamellista tuoksua mutta myös sitrushedelmien aromia. Suutuntuma voisi olla raskas mutta runsas hiilihappo keventää sitä. Kuten kolmen vuoden takaisessa Stille Nachtissa, nytkin sanoisin, että pienesti hapokas sitrus – tai makea sitruunapurukumi – on aika hallitseva maku. Olikohan reseptissä taas jotain amerikkalaista humalalajiketta? Stille Nacht on edelleen omaperäinen ja hyvin tehty jouluolut, ei ihan samanlainen kuin 10–15 vuotta sitten (jolloin ehkä tykkäsin siitä vielä enemmän) mutta yhäkin iskevä ja mielenkiintoinen.

Herr Ober! Noch ein Cottbuser Bier!

Viime viikkojen olutseikkailuissa on tullut kokeiltua tällainenkin erikoisuus, jonka lajitovereita en ole Suomessa ennen nähnyt. En muuallakaan kyllä, paitsi kerran Puolassa vuonna 2017. Kyseessä on cottbuser bier, jota tuotettiin myöhäiskeskiajalta alkaen Cottbusin kaupungissa, nykyisen Saksan itäosassa. Se oli menneillä vuosisadoilla suosittu jopa ulkomaita myöten, mutta viimeistään 1900-luvun myötä tämä oluttyyli vaipui unholaan.

Muutamia kokeiluja Cottbusin oluen elvyttämiseksi on viime vuosina Keski-Euroopan pienpanimoissa nähty, ja nyt siis vuorossa on lyypekkiläinen Sudden Death Brewing. Heidän oluensa nimi on Herr Ober! Noch ein Cottbuser Bier! Vahvuutta on 6,3 prosenttia. En tiedä tyylistä tarpeeksi sanoakseni, onko tämä tyypillinen cottbuser vai ei. Toisaalta satojen vuosien ajan olemassa olleille olutlaaduille on tavallista sekin, että eri aikoina ne ovat saattaneet olla täysin erilaisia: raaka-aineet, värit, vahvuudet ja valmistustavat ovat vaihdelleet.

Ohra-, vehnä- ja kauramaltaiden lisäksi Sudden Deathin cottbuserin reseptiin kuuluu hunajaa ja melassisiirappia. Ulkoisesti olut muistuttaa amerikkalaisperäisiä NEIPA-oluita, eli on sumuisen keltainen, viljanvaalea. Tuoksu on aika neutraali, vähän hedelmäinen, ei ainakaan voimakkaasti hunajamainen, mutta ei myöskään eteläsaksalaisten hefeweizenien ja muiden vehnäoluiden tyyppinen. Jonkinlaista hedelmäsekoitusta on maussa – siis reseptissä ei toki ole oikeita hedelmiä mukana. Ananaspastilleja, keltaista luumua ja mehutiivistettä maistuu, ehkä jopa hiivamaista makua mutta brittityylisellä hyvällä tavalla. Humala jää aika lailla sivuosaan, ainakin humalan katkerot siis.

Tämä on yllättävänkin mielenkiintoinen ja hyvä olut. Kuin hefeweizen ilman neilikkaa ja banaania, tai wheat ale ilman katkeruutta? Tai hieman isommille alkoholilihaksille bodattu superhefe takavuosien Honkavuoren Heilin tyyliin?

Kruunajaisoluet testissä #2: Fuller’s Coronation (King’s Ale)

Julkaisin jo edellisessä postauksessa tunnelmia Lontoosta, jossa kuluneena vappuviikonloppuna valmistauduttiin kruunajaisiin. Tapahtuman kunniaksi brittipanimot eri puolilla maata ovat julkaisseet omia kruunajaisoluitaan. Niitä on saatavana panimosta riippuen joko pulloissa tai tölkeissä, taikka elävinä cask– eli real ale -versioina – perinteisinä pubioluina – tai sitten kaikissa mainituissa muodoissa.

En usko, että coronation ale tai coronation beer on varsinainen oluttyyli, jonka pitäisi olla tietynlainen täyttääkseen juhlan edellyttämät puitteet. Kuitenkin esimerkiksi Boak & Bailey -blogin kymmenen vuoden takaisesta kirjoituksesta voi päätellä, että edellisisten kruunajaisten eli Elisabet II:n vuoden 1953 juhlien aikaan kruunajaisoluet olivat tyypillisesti voimakkaita. Puhuttiin jopa kaksi kertaa tavallisen oluen vahvuisista juomista. Myös se, että tätäkin vanhempiin kruunajaisjuhlallisuuksiin tehtyjä oluita on edelleen keräilijöiden kellareissa, viittaa vahvuuteen ja säilytettävyyteen. ”Melkein jokainen panimo tässä maassa tekee kruunajaisoluen”, todettiin 70 vuotta sitten.

Nopealla nettihaulla ja some-selailulla bongasin nyt helposti pari–kolmekymmentä panimoa, jotka tarjoavat tällä viikolla omaa kruunajaisolutta. Voi olla, että niitä on reilusti enemmänkin, koska Britannian paristatuhannesta panimosta useimmat ovat pieniä nyrkkipajoja, joiden markkinointi voi olla hyvin paikallista ja kohdennettua. Nämä pikkupajat toisaalta suuntaavat toimintaansa paljolti nuorille, joita kruunajaiset tai perinneoluet eivät kiinnosta läheskään niin paljon kuin iäkkäämpää olutkansaa. Sama tietysti koskee panimoväkeä itseään – osa heistäkin on varmasti tasavaltalaisia tai vain muunlaisista asioista kiinnostuneita. Onkin aivan mahdollista, että vain parisen prosenttia kaikista Britannian panimoista juhlistaa tämänkertaisia kruunajaisia erityisellä oluella.

Fuller’s on kaikille tämänkin blogin seuraajille tuttua tutumpi lontoolaispanimo, jonka olutvalikoima ja muu toiminta yleensä nyökkäilee melko tyylikkäällä tavalla parhaille brittiläisille olutperinteille. Niinpä kuvaan sopii, että Fuller’s-pubeissa on tällä hetkellä tarjolla kruunajaisolutta nimeltä Coronation (5,5 %), alaotsikkona King’s Ale. Vaikka yleismaailmallisesti 5,5-prosenttinen olut ei ole poikkeuksellisen vahva, brittiläisessä pubiperinteessä se on selvästi perustarjontaa tuhdimpi. Samaa vahvuutta ja tyylisuuntaakin edustaa tietysti Fuller’sin kuuluisa ESB cask-versiona, mutta ainakin äkkiseltään tämä Coronation vaikutti vähemmän maltaiselta, enemmän tuoretta sitrushedelmää maussaan tarjoavalta. En ole kyllä ESB:tä pitkään aikaan juonut cask-versiona, mutta olisiko resepteissä ainakin joitain eroja? Fuller’sin Coronationin testasimme The Ship -pubissa Sohossa.

Näiden kahden maistellun coronation alen lisäksi kruunajaisoluita tuli viime viikonloppuna Lontoossa oikeastaan vastaan vain yksi, Elgood’sin pullotettu 5-prosenttinen olut, joka on tehty Marks & Spencer -tavaratalolle. Se jäi kuitenkin ostamatta. Ruokakauppaketjuista Sainsbury’s on teettänyt oman kruunajaisoluensa jossain, ja Aldi näköjään hankkinut neljäkin kruunajaisteemaista tölkkiolutta eri tyyleissä valikoimaansa. Lontoossa pubeja omistavilta panimoilta (tai olutmerkkeihin liittyviltä pubiketjuilta) ainakin Shepherd Neame on tehnyt kruunajaisoluen, samoin Harvey’s sekä Hall & Woodhouse, kun taas Young’s ilmeisesti ei ole. BrewDogilla on samoin omansa. Noiden pubisaatavuudesta en osaa sanoa mitään varmaa, monet ovat tulleet tarjolle vasta tämän viikon puolella. Timothy Taylorilla on kruunajaisolutta tarjolla varsinkin Pohjois-Englannin pubeissaan.

Alkoholiprosenteiltaan vahvemmat kruunajaisoluet ovat harvassa. Yksi sellainen on Hall & Woodhousen Ale to the King -oluen 7-prosenttinen pulloversio, ja samaten Elgood’sin ”oma” (ei siis M & S -olut) on 6,1 % vahvuinen. Cornwallilainen St Austell on lisäksi tehnyt Tribute-oluestaan 7,4-prosenttisen kruunajaisversion pullomyyntiin nimellä Extra Special Tribute. Panimon mukaan prosenttiluku on johdettu siitä, että Charles III astuu valtaistumelle 74-vuotiaana. Näistä vuosista Charles muuten ehti kokonaista seitsemän vuosikymmentä olla kruununperijänä myös Cornwallin herttua. Kovin monet kruunajaisoluet eivät myöskään taida olla tummia – dark ale -tyyppisistä yhtenä esimerkkinä on Arkells Coronation Ale.

Carnegie Porter 3,5 % ja Stark Porter

Carnegie on Ruotsin Sinebrychoff siinä mielessä, että molempien tarina alkaa 1800-luvun alkupuolelta ja molemmat merkit tunnetaan portterista. Samaten sekä Koff Porter että Carnegie Porter kuuluvat nykyään Carlsbergin portfolioon. Muuten sitten erojakin on: Carnegie ei ole enää varsinainen panimo vaan ilmeisesti vanhalla Falken-panimolla valmistettava Carlsberg-brändi (tosin Carlsbergilla ja Brooklyn Breweryllä on ”pienpanimomaisempi” yhteisyritys Nya Carnegiebryggeriet). Historiakaan ei ole aivan samanlainen, sillä Carnegien suku päätyi panimoalalle ostamalla jo olemassa olleen göteborgilaisen Lorentska Porterbruketin, kun taas Sinebrychoffeilla portteri tuli mukaan kuvaan myöhemmin.

Jokunen viikko sitten hankin Systembolagetista muutaman pullon Carnegien portterituotteista sitä vahvempaa, 5,5-prosenttista Stark Porteria. Samalla tuli napattua huvin vuoksi ICA-kaupasta Pajalasta pullollinen saman oluen miedompaa versiota, joka on viritetty 3,5-prosenttiseksi eli sikäläisten lakien mukaan ruokakaupassa myytäväksi. Toinen bongaus samasta oluthyllystä oli muuten Wychwoodin Hobgoblinin ordinary bitter -versio tuossa samassa vahvuudessa – sattumoisin Carlsbergilla on näppinsä pelissä brittipanimonkin toiminnassa.

Folköl-versio Carnegie Porter 3,5 % on musta olut, jossa näkyy valossa punaruskeita heijastumia, ja päällä on melko nopeasti laskeva vaalea vaahto. Tuoksu on miellyttävä, siinä kevyttä paahtomallasta, suklaatoffeeta. Suklaisessa maussa on mukana tummaa leipää ja häivähdys multaa, sekä cocacolamaisesti pistävää hiilihappoa. Mitään epämiellyttävää tai täysin vaisua tässä kansanoluessa ei ole, mutta jäähän se näillä prosenteilla aika lailla hillitymmäksi kuin useimmat Suomen maitokaupparajoihin mahtuvat portterit ja stoutit. Ostaisinko tätä lähikaupasta, jos asuisin Ruotsissa? Miksei, silloin tällöin, kun kaipaisi janonsammuttajaksi jotain muuta kuin samanvahvuista vaaleaa peruslageria.

Tosiaan Carnegien portterin monopoliversiossakaan ei siis ole 5,5 prosenttia enempää alkoholia, eli meillä sitäkin saisi mistä tahansa ruokakauppaketjusta. Olutkoiran kaltaiselle vahvempien portterien ihailijalle on käsittämätöntä, miksei Carlsberg Sverige tee tästä Systembolagetiin myös jotain 7–9-prosenttista triplaversiota (sellainen on ollut tilapäisesti panimon 175-vuotisjuhlan aikaan saatavana). Onhan kyseessä yksi pohjoismaisen olutperinteen isoja kulmakiviä.

Carnegie Stark Porter (Årgång 2020) on miedomman pikkuveljensä tavoin musta muttei läpinäkymättömän sakea sekään. Tuoksussa ja maussa on paljon samoja palikoita, mutta tähän vahvempaan versioon on jäänyt luonnontieteiden peruslakienkin mukaisesti enemmän runkoa ja syvyyttä. Humalaa taitaa olla jonkin verran enemmän myös, ja siitä tulee pieni asianmukainen potku. Lempeän kaakaotoffeen päällä on kahvimaista, melkein savuistakin makua ja humala tuottaa vähän yrttistä särmää. Jälkimaussa on makeutta. Carnegien Stark Porter on tämän maistelun perusteella ihan elegantti ja klassinen tuote, joka käyttää Itämeren alueen portteriksi melko alhaiset prosenttinsa tehokkaasti.   

Tässä vielä lisälukuvinkkinä muutaman vuoden takaa mainion Tuopillinen-blogin vertikaalimaistelu, jota varten Carnegie-porttereita oli ikäännytetty enimmillään melkein 15 vuotta. Panimo itsekin suosittelee säilyttämään näitä oluita kellarissa hieman tavallista pitempiä aikoja, jolloin makuun tulee uusia piirteitä.

Samuel Smith’s Imperial Stout

Tämä on oikeastaan osa pohjoismaalaisten portterien maistelua, jota jo aikaisemmassa postauksessa tein, vaikka tämänkertainen tuote onkin Pohjois-Englannista. Samuel Smith’s Old Brewery sijaitsee Yorkshiren Tadcasterissa, joka on jo vahvasti Pohjanmeren puolelle laskevan jokijärjestelmän rannalla. Pohjanmeren halki tietysti laivattiin portteria ja stoutia jo kolmattasataa vuotta sitten Itämeren rannoille. Huomattavaa tässä panimossa on, että se on perustettu 1700-luvulla, vanhan portterin kulta-aikojen alussa. Toki Lontoo oli silloin oluttyylin kotikaupunki, mutta onpa muillakin noin vanhoilla brittipanimoilla ollut runsaasti aikaa harjoitella tätä lajia.

Sam Smith’sin Imperial Stout (7 %) on tyylilajiinsa nähden mieto, vaikka se on tietysti brittiolueksi varsin vahva. Tyylipoliiseille tämä ei varmasti imperial stoutiksi kelpaisikaan, kun esimerkiksi kansainvälisissä tuomarointikriteereissä tyylin alaraja on varmaan jossain 7,5 alkoholiprosentissa. Mutta mitäpä siitä. Kyseinen panimo elää muutenkin vähän omassa joustavassa aikauniversumissaan 1900-luvun alun ja nykypäivän välimaastossa. Hehän käyttävät esimerkiksi edelleen historiallisia Yorkshire square -käymisaltaita, joskaan ne eivät enää ole kiveä vaan terästä.

Oluessa on aika voimakas umami sekä tuoksussa että maussa. Jos on olemassa ruoka nimeltä salmiakkivoi (onko?), tämä olut maistunee paljolti siltä. En silti väitä, että voin tyyppisiä virhemakuja olisi mukana. Soijakastikekin kyllä tulee mieleen. Join Lontoossa viime kesänä hanatuotteena – ei tosin real alena – saman panimon 4,5-prosenttista Extra Stoutia, joka oli hieman samantyyppinen mutta raikkaamman ja pelkistetymmän makuinen, ja oikein hyvä. Tämä Imperial Stout kyllä sopii omaan makuuni myös, ja siihen voisi varmaan prosentin tai pari lisätä vahvuuttakin, niin sillä olisi paremmin kättä pitempää nykymaailmassa. Suklaista, vähän konjakkiin nojaavaa rikasta makua on salmiakkisen grillikastikkeen lisäksi tarjolla, ja humalakatkerot ovat matalalla.

Kun tämä nyt on imperial stoutiksi näinkin mieto, olisi tietysti kiinnostavaa maistaa olutta real ale -muodossa eli siis caskista. Sellaista onnea ei varmaan tulla kuitenkaan kokemaan, kun ilmeisesti britit yhä harvemmin tarjoilevat edes miedompia stouteja elävänä pumpusta. Täytyy kuitenkin jälleen myöntää, että 265-vuotias panimo osaa hommansa.

Thisted Limfjordsporter ja Poppels Russian Imperial Stout

Nyt ovat maistossa tanskalainen ja ruotsalainen vahva portteri/stout, tekijöinä yli satavuotias Thisted Bryghus Limvuonon rannoilta ja viime vuosikymmenellä aloittanut Poppels Bryggeri. Kumpikin oli tilattu Systembolagetin kautta Ruotsin Muodoslompoloon, jossa kävin tämän viikon maanantaina hakemassa ne.

Systemet pyörittää tosiaan ihan pätevästi toteutettua verkkokauppaa kuten Alkokin. Tuotteet voi noutaa joko monopolin omista myymälöistä tai määritellyistä ulkopuolisista noutopisteistä (Ruotsissa sijaitseviin kotiosoitteisiin saa myös kotiinkuljetuksen). Arvioidun toimitusajan näkee molempien maiden järjestelmissä ostosvalintoja tehdessään – usein se on Systemillä tiistaihin mennessä tilattaessa seuraava torstai, mutta osa tuotteista vaatii pitemmän toimitusajan. Noutopisteistä tuotteet on haettava sellaisina kellonaikoina, jolloin sekä noutopiste että Systembolaget ovat avoinna. Alkosta poiketen verkkokauppa tosin taitaa toimia vain ruotsiksi, joten koulussa hankitut kielitaidot kannattaa ottaa käyttöön.

Thistedin Limfjordsporterin (7,9 %) väri on melkein musta mutta kai kuitenkin hyvin tumma ruskea. Tuoksu on paahteisen maltainen, siinä on myös tummaa suklaata ja salmiakkia. Suussa olut on miellyttävän pehmeä, makeahko, melko hillitty joka suuntaan. Lääkemäistä humalan puraisua tuntuu vähän, samoin kevyttä hedelmäisyyttä. Eniten on kuitenkin lakritsin makuista tikkunekkua, jota jää myös jälkimakuun miedon humalakatkeron ohella. Lakua tosiaan on siis oluen reseptissä, kuten myös sokeria, vaikka samaa makua olisi toki saatavissa pelkistä ohramaltaistakin.

Tämä on vahva pohjahiivaportteri, siis ollaan tavallaan Michael Jacksonin määrittelemän baltic porter -tyylin eli itämerenportterin ytimessä (siitä huolimatta, tai juuri siksi, että etiketissä seisoo myös lisämääritelmä double brown stout). Limvuonon itäpää tietysti ulottuu Kattegatin salmeen, jota joskus pidetään osana Itämerta. Sinänsä sekä Pohjanmeri että Itämeri ovat historiallisesti portterin meriä. Limfjordsporter taitaa myös olla yksi harvoja pohjoiseurooppalaisia porttereita, joiden juuret tosiasiassa ulottuvat 1900-luvun lopussa alkanutta pienpanimobuumia kauemmaksi. Oluen alkuperäinen kotikaupunki on Aalborg. Kun Jackson 1970-luvulla ensimmäistä kertaa kirjoitti Tanskan olutkentästä, maasta löytyi vielä monia vanhoja noin 7-prosenttisia oluita muistakin tyylilajeista kuin portterista ja pääsiäisoluesta, esimerkiksi münchneriä ja dortmunderia.

Kuvat: Systembolaget.

Poppelsin panimo puolestaan toimii Länsi-Ruotsissa, moottorisahoista, ruohonleikkureista ja muista koneista tunnetulla Jonseredin teollisuuspaikkakunnalla. Russian Imperial Stout on kehitelty panimon kokeilusarjassa aiemmin ilmestyneestä, hieman miedommasta versiosta. Vahvuutta on nykytuotteessa jopa 9,5 % ja humalakatkeroa 60 IBU, mikä on jo aika lailla ns. isojen poikien sarjassa.

Panimo itse kertoo pullon etiketissä oluen maun muistuttavan lakritsia, kahvia ja suklaata, mutta suoraan äskeisen – hyvin lakritsisen – Limfjordsporterin jälkeen maistettuna tässä oluessa korostuu erityisen paljon sitrus- ja puupainotteinen amerikkalaishumala. Näin ainakin olettaisin, vaikka en onnistunut netistä bongaamaan tietoa tässä oluessa käytetyistä humalalajikkeista. Ei sitä ollut löytänyt ruotsalainen kaimakaan, tosin hän arvioi oluen 8,5-prosenttista testiversiota yhdeksän vuotta sitten. Tuoksu jo viittaa USA:n luoteisvaltioiden humalamaailmaan. Onhan maussa humalapiirteiden lisäksi toki noita panimon mainitsemia vahvempien porttereiden perusmakujakin.

Jatketaan Lapista hankittujen portterien ja stoutien maistelua seuraavissa postauksissa. Nyt testatut kaksi olivat molemmat aivan päteviä tuotteita, viiden tähden asteikolla varmaan kolmea ja puolta ellei peräti neljä miinusta tai nelosta.

Ekberg, Ekblom ja Runeberg

Tänään söin runebergintorttuni Ekbergin kahvilassa, jossa ainakin Helsingin Sanomien mukaan niiden pitäisi olla kaupungin oikeaoppisimpia. Porvoolaistaustainen Ekberg myös toi tortut aikoinaan Helsinkiin ja alkoi myydä niitä runebergintortun nimellä – jo vuonna 1865, jolloin kansallisrunoilija vietti vanhuuden päiviään kotikaupungissaan Porvoossa. Kahvitellessani katselin seinällä roikkuvaa maalausta, jonka asetelmassa oli pilsneripullo ja -lasi sekä kananmuna ja leipä.

En tiedä, mistä maalaus on lähtöisin, tai onko se kopio vai varta vasten kahvilaan teetetty taulu. Jos joku tietää, saa kommentoida! Pilsneripullon etiketistä erottuu kuitenkin oluen valmistaja, porvoolainen Ekblomin panimo eli Borgå Bryggeri. Nimenomaan R.W. Ekblom hoiti oluenpanoa yrityksessään 1870-luvun alusta vuosisadan loppuun saakka, kertoo BeerFinland-sivusto. Sen jälkeen panimo oli hänen poikansa Mårtenin hallussa. Mårtenin portteriosaamisesta kirjoittelin itsekin muutama vuosi sitten.

Taulussa näkyvän kaltainen pilsnerietiketti on esillä tällä sivustolla, ja muita Borgå Bryggerin etikettejä sekä R.W.:n että Mårtenin ajalta BeerFinlandin Porvoo-sivulla. Tänään Ekbergin kahvilan olutlistalla ei tainnut olla porvoolaista pilsneriä, sen sijaan ainakin Mathildedalin Dorf-pilsiä näytti olevan. Itse J.L. Runebergin ja oluen välillä ei ehkä myöskään ole mitään laajasti tunnettuja linkkejä. Liekö hänen aikanaan pilsneri ehtinyt vielä levitäkään kovin laajalle Suomessa. Ainakaan sitä ei juonut Suomen sodan sankari Sandels, vaikka hänet vaaleaan pohjahiivaolueen nykyään yhdistetäänkin, sillä Sandels kuoli jo vuonna 1831.

 

Thornbridge & Double-Barrelled Wilder’s Folly – vahva mild

Harvoin näillä kilometreillä enää tulee vastaan oluttyylejä tai -kategorioita, joiden eläviin esimerkkeihin ei olisi jossain aikaisemmin törmännyt. Yksi tällainen oli tänään kuitenkin tarjolla Kalasataman Oluthuone Haavissa, nimittäin ”vahva mild ale”. Valmistaja Thornbridge on liittänyt olueen nimityksen ruby mild, jonka tyyppisiä oluita pari muuta brittipanimoa on tehnyt sikäläisittäin normaaliin 4–4,5 % vahvuuteen. Wilder’s Folly on siis vahvuudeltaan kuitenkin peräti 6,5 %.

Strong mild voi kuulostaa oksymoronilta, mutta se ei ole. Kuten Ron Pattinson ja muut oluthistorioitsijat ovat usein todenneet, ”mild” ei oluttyylin nimenä tarkoita (tai ainakaan ei alun perin tarkoittanut) alkoholipitoisuudeltaan mietoa olutta. Sana tarkoitti yksinkertaisesti tuoretta olutta, sellaista, jota ei ollut ennen tarjoilua varastoitu kuukausia tai vuosia tynnyreissä. Sen vastakohtaa eli pitkään varastoitua olutta kutsuttiin adjektiivilla stale, joka tarkoittaa nykykielessä pilalle vanhentunutta mutta oli entisaikoina neutraali sana tarkoituksella vanhennetulle oluelle. Kumpikin saattoi periaatteessa olla vaikka kuinka vahvaa, joskus yli 10-prosenttistakin – myös mild.

Väriltään Wilder’s Folly ei tuo ensimmäisenä mieleen rubiininpunaista, vaan se on baaritiskin varjoissa pikemminkin tumma olut, melkein musta. Valossa voi punertavaakin sävyä nähdä. Olut on hanasta laskettuna aika kylmää, joten tuoksukin on mieto, siinä kuitenkin marjoja ja tummaa mallasta. Maussa on suklaan ja tupakan muhevuutta, tummaa karamellia, paahdetta, vähän kalkin kireyttä ja runsaasti karhunvadelmaa. Tämä on mainio olut, ei makea tai pliisu – toisenkin voisi juoda. Vaikka tarjoilutapana ei tässä tapauksessa ollut cask, sitä muistuttavia brittiläisen kukkaisia tai marjaisia piirteitä oluessa silti oli.

Thornbridge kolkuttelee jo kohta 20 vuoden olemassaolon rajapyykkiä, ja se on tietysti ehtinyt aktiivisena panimona suoltaa sinä aikana jo satoja erilaisia oluita ulos Derbyshiren panimoltaan. Paljonhan näitä jatkuvasti Suomessakin nähdään, ja jos kaikki eivät jätäkään lähtemätöntä muistijälkeä, monen voi sanoa olleen myös täysosumia tai hyvää peruslaatua. Wilder’s Folly on 1700-luvulla rakennettu erikoisen muotoinen huvimaja Readingin lähellä, lähellä Double-Barrelled-panimoa, joka on ollut tekemässä tätä olutta Thornbridgen kollaboraattorina. Vahva mild on hyvä idea, koska yleisesti ottaen mild on parhaimmillaan cask-tarjoilussa, ja sen puutteessa hieman korkeampi alkoholiprosentti auttaa paikkaamaan muiden tarjoilutapojen aiheuttamia heikkouksia.