Pienpanimobuumi ei alkanut Yhdysvalloista

Olen jauhanut samaa blogissa ennenkin, ja ilmeisesti tulen jatkossakin hakkaamaan päätäni tähän punapuun runkoon – ainakin niin kauan, kuin joku väittää pienpanimobuumin alkaneen Amerikasta.

Tällä kertaa reaktioni laukaisi Hesarin torstain olutraatiartikkeli, jonka kirjoittaja kyllä kokeneena oluttoimittajana tietää, ettei totuus ole simppeli. Juttu lähtee käyntiin sanoilla ”Pienpanimobuumi alkoi Yhdysvalloista”, mutta se on lehtijutun kannalta vähäpätöinen taustatieto, joka itse asiassa ehkä on parempikin joissain jutuissa esittää tuossa muodossa.

En oikeastaan kritisoikaan sitä, että Hesarin artikkelissa todetaan pienpanimobuumin alkaneen Amerikasta. Kunhan määritellään riittävän selkeästi, mistä buumista puhutaan ja mitä tarkoitetaan alkamisella, väite on jopa totta. Ongelmani onkin enemmän se, että asian toistaminen tässä lyhyessä muodossa vahvistaa harhakäsityksiä pienpanimoilmiön historiasta. Näitä käsityksiä on mahdollista nykyään hankkia monestakin lähteestä, jotka muuten ovat ihan uskottavia.

Mikä minun mielestäni olisi sitten oikea vastaus? No, väkisinkin aika ympäripyöreä: riippuu siitä, mikä on oikea kysymys. Avaan seuraavassa vähän buumin juuria ja koko pienpanimoilmiön historiaa.

Uusien panimoiden synty ja pienpanimo-oluen arvostus

Mistä kaikki tosiaan alkoi? Ehkäpä siitä, milloin joku jossain perusti ensimmäisen uuden pienpanimon, jolla oli iso vaikutus sen jälkeiseen pienpanimotoimintaan.

Tällöin Belgia olisi varmaan oikea vastaus, ja siellä Pierre Celisin perustama vehnäolutpanimo De Kluis. Se on nykyisin Hoegaarden ja osa AB-InBev-konsernia. Perustamisvuosi oli 1966, ja panimo säilyi pienpanimona 1980-luvulle asti, jolloin iso kilpailija osti suosituksi tulleen merkin.

labiereestbonneJo vuotta aiemmin Fritz Maytag oli hankkinut San Franciscossa vähemmistöosuuden vanhasta Anchorin panimosta, josta tuli sittemmin amerikkalaisen pienpanimoliikkeen henkinen esi-isä. Samaan tapaan kuin Pierre Celisin yrityksestä tuli innoittaja belgialaiselle, 1980-luvun alussa aktivoituneelle käsityöläispanimoiden sukupolvelle. Mutta Maytagin Anchor ei ollut uusi pienpanimo.

Toinen tapa määritellä pienpanimobuumin alku voisi olla selvittää sitä, missä pieniä panimoita ja niiden tuotteita alettiin ensimmäistä kertaa (uudelleen) arvostaa niin paljon, että niiden ympärille ja niitä suojelemaan kehittyi aktiivinen kuluttajaliike.

Silloin vastaus olisi Britannia, jossa tynnyristä tarjoiltavan cask alen rakastajat järjestäytyivät vuonna 1963 Society for the Preservation of Beers from the Wood -nimiseksi perinneseuraksi. Tämä SPBW, kuten 1970-luvun alussa aloittanut Campaign for Real Ale (Camra), keskittyivät toki varjelemaan tiettyä oluen lajia eivätkä pienimuotoista panimotoimintaa sinänsä.

Todellisuus oli kuitenkin 1960–70-luvuilla se, että Britannian isot panimot ajoivat vahvasti kegistä tarjoiltavaa olutta, joka tuolloin ei ollut laadultaan kummoista. Se oli taloudellisesti edullisempaa panimolle ja paremmin säilyvää. Kuluttajat halusivat säilyttää perinteisen cask-metodin, ja niinpä Camran aktivismin ympärille kerääntyi vähitellen aktiivinen joukko vanhoja ja uudempia pienpanimoita, jotka valmistivat sitä.

Buumi = kasvu?

Pienpanimoiden määrä on kasvanut 1960–70-lukujen jälkeen monissa maissa peräkkäisinä, eri vahvuisina pyrähdyksinä. Voimakkain pyrähdys on meneillään juuri nyt, tai sen kovin kasvuhuippu on kenties äskettäin ohitettu.

Britanniassa pienpanimosektori lähti aikoinaan kasvuun aikaisemmin kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa tai Belgiassa. Britit perustivat uusia pienpanimoita kohtalaisen aktiivisesti jo 1970-luvun aikana, jolloin niitä ei missään muualla vielä nähty kuin pari yksittäistä pioneeria siellä täällä. Ensimmäinen kasvupyrähdys oli vahvimmillaan 1980-luvun alkupuolella.

Briteille myös notkahdus tuli aikaisemmin kuin amerikkalaisille. Amerikassa panimomäärissä koettiin jyrkkää kasvua 1990-luvun lopulla, ja tasanteelle jumituttiin 2000-luvun alussa. Esimerkiksi Belgiassa pienpanimo-oluen pitkäaikainen suursuosio ei ole toisaalta merkinnyt suurta panimoiden määrän kasvua ennen kuin vasta 2000- ja 2010-luvuilla.

oldbrewery-flickr-ewan-munro-cc-by-2-0
On tietysti semanttinen kysymys, voiko buumi-sana tarkoittaa 50 vuoden aikana tapahtuvaa hidasta kasvua, jossa on tasanteita ja jopa hetkellisiä notkahduksia – vai tarkoitetaanko sillä aina pelkkää akuuttia, nopeaa kasvukäyrää.

Se on varmaa, että useimmat pienpanimobuumista viimeisten viiden vuoden aikana puhuneet tarkoittavat juuri sitä kasvua, joka on tapahtunut 2010-luvulla. Juuri nyt on meneillään buumi, joka on pienpanimokentän varhaisempia kasvuvaiheita vauhdikkaampi. Se näkyy panimoiden määrän lisäksi erikoistuneiden baarien, alan harrastajien, kotipanijoiden ja olutjulkaisemisen aktiivisuutena.

Tälle meneillään olevalle buumille nimenomaan Amerikan toinen buumi (joka alkoi henkisesti 1990-luvun puolivälissä ja panimomäärän kasvuna noin vuonna 2005) on ollut äärimmäisen tärkeä vaikuttaja. Nykyinen globaali olutinnostus on oikeastaan kaikessa velkaa amerikkalaisille toisen sukupolven pien- eli käsityöpanimoille. Amerikkalais(tune)et oluttyylit kuten IPA, ja niihin liittyvien humalalajikkeiden aromit ja maut, ovat tämän olutbuumin henkinen ydin.

Amerikan hengessä

Ja missäs minun ongelmani siis oli? No – se, mitä vastustan, on, että hitaan 50-vuotisen olutvallankumouksen viimeisin, kiihkeä vaihe yrittää anastaa koko pitkän historian roolin.

Nykyisissä – hyvissäkin – olutkirjoissa oluen historian viimeiset vaiheet on usein kuitattu amerikkalaisen käsityöoluen tarinalla, joka alkaa joko Anchorista tai jostain myöhemmästä pisteestä. Näitä on ympäri maailmaa, esimerkiksi saksalaisen Sylvia Koppin Das Craft-Bier-Buch: die neue Braukultur, puolalaisen Tomasz Kopyran Piwo: wszystko, co musisz wiedzieć, żeby nie wyjść na głupka, tai Anikó Lehtisen Yks olut.

Britannian ja Belgian uudempi pienpanimohistoria ohitetaan joko kokonaan, tai siihen on hajanaisia viittauksia joidenkin näiden maiden perinteisten oluttyylien kohdalla.

Voisi kuvitella, että sama pätee kaikkien mikkellerien ja kikkellerien markkinointiopuksiin, mutta yllättäen Mikkel Borg Bjergsø on Book of Beer -kirjassaan kanssani hieman samoilla linjoilla ja antaa kunniaa käsityöoluen kehittymisestä myös Camran 1970-luvun toiminnalle ja belgialaisille panimoille.

Nyt-liite julkaisi tänään jutun, jossa toimittaja kokeilee elämää ilman amerikkalaisen kulttuurin tuotteita tai amerikkalaisia esineitä. Yhtenä esimerkkinä hän mainitsee karaoke-illan, jossa oli aikeissa esittää Eminemiä mutta valitsee sen sijaan kotimaisen vaihtoehdon, Palefacen Helsinki–Shangri-Lan.

Palefacen biisi ei ole mitään kalevalaista runonlaulantaa vaan amerikkalaisten esikuvien mukaista räppiä. Aihe on kuitenkin suomalainen, ja kieli on suomea, uralilaisilla juurilla ja germaanis-balttilaisilla vaikutteilla.

Suomalaisen pienpanimon IPAssa on mielestäni vähemmän Suomea ja enemmän Amerikkaa kuin Palefacen räpissä. Maltaat saattavat olla kotimaisilta pelloilta, mutta se ei oikein maussa maistu eikä markkinoinnissakaan aina näy. Humalat, joiden varaan IPA lähes poikkeuksetta rakentuu, tulevat kaukomailta.

Tässäkin mielessä Suomen ja muiden maiden tämänhetkinen pienpanimobuumi on Amerikkaa. Mutta jenkkipanimoiden omat alkuperäiset vaikutteet ovat puolestaan isolta osin Eurooppaa.

Esimerkiksi Anchor Brewingin Liberty Ale – ensimmäinen iso olut, jossa yhdysvaltalainen Cascade-humalalajike oli pääosassa – oli alkujaan keväällä 1975 panimon yritys luoda pohjoisenglantilaisen Timothy Taylor’s Landlordin kaltainen selkeän katkera olut Amerikkaan.

Vielä tuolloin ei tiedetty uuden amerikkalaisen humalalajikkeen toimivan niin hyvin, että siitä vuosikymmeniä myöhemmin inspiroituisi suunnilleen koko olutta paneva maailma. Vaikutteet ovat aina virranneet olutmaasta toiseen, ja siinä mielessä on historiallisesti ihan normaalia, että amerikkalaiset ideat lannoittavat nyt vastavuoroisesti pienpanimokenttää myös Euroopan vanhoissa olutmaissa.

Yhteenvetoa tai mutkien oikomista

Eli tässä pitkässä selostuksessani, joka sai kipinän yhdestä lauseesta HS:n olutjutussa, pääsen nyt sitten loppuyhteenvetoon. Ongelma – minun ongelmani – siis on, jos ihmiset luulevat, että pienpanimoilmiö on jotain kerrassaan uutta ja että sen kaikki vaikutteet ovat peräisin Amerikasta. Buumi ei ole ilmestynyt tyhjästä pari vuotta sitten, vaan se on osa vanhempaa kehityskulkua.

Kukaan, joka on seurannut olutasioita pitempään, ei näin luulekaan. Ja fiksuimmat lukijat osaavat aina hakea lisää tietoa paikatakseen aukot, joita ylimalkaisiin kertomuksiin jää. Monet vähemmän ilmiöstä perillä olevat kuitenkin uskovat sanasta sanaan totuutena sen, mitä lehtiartikkelin ensimmäisessä lauseessa sanotaan – tai miten olutkirjan kustannustoimittaja on pakottanut kirjoittajan tiivistämään tylsän historiaosuuden.

Niinpä palataan peruskysymyksen äärelle. Pienpanimobuumi alkoi Yhdysvalloista. Vai: pienpanimobuumi ei alkanut Yhdysvalloista?

Molemmat väitteet ovat varmaan jollain tasolla totta. Mutta koska niin monet toimittajat ja kirjoittajat mutkia oikoen valitsevat ensimmäisen totuuden, niin minä nyt sitten ohitan samat mutkat omaa reittiäni ja päädyn jälkimmäiseen.

Pienpanimobuumi ei alkanut Yhdysvalloista.

Mainokset

Old ale talven lämmittäjänä: Robinsons Old Tom

Kirjoittelin loppukesästä old ale -tyylistä ja uudelleen henkiin herätetystä George Gale & Co Prize Old Alesta, jonka toinen panijaosapuoli, Fuller’s, on tietysti nyt äsken vaihtanut omistajaa Tokion Asahin talliin. Gale’s-brändi siirtyy sinne, ja saa nähdä miten heillä jatkossa on moisiin one off -kokeiluihin kiinnostusta. Nyt en kuitenkaan aio puhua siitä vaan eräästä kissasta.

cheshirecat

Siinä missä Prize Old Alen nostaminen kuolleista oli tavallaan craft beer -maailman koordinaateilla tehty hanke, old ale sinnittelee Britanniassa oluttyylinä myös joidenkin perinteisempien toteutusten muodossa. Yksi näistä on 180 vuotta vanhan perhepanimon Robinsons Breweryn Old Tom, joka on tällä hetkellä Theakston’s Old Peculierin ohella ainoa Alkon myymä britti-old ale. Molemmilla on juurensa Pohjois-Englannissa.

Old Tom on niitä oluita, joita olen jo vuosikausia sitten ensi kertaa maistanut, todennut ihan hyväksi, sitten makujen muuttuessa päätynyt täysin sivuuttamaan hyllyjä skannatessa. Alkon käänteissä en aina pysy perässä, ja voi olla, että Old Tom on välillä valikoimista poistunutkin. Nyt se kuitenkin siellä on, ja olen huomannut, että tämän tyyppinen olut sopii makuuni taas oikein hyvin.

Old Peculier ei miedompana ehkä pääse ihan oikeuksiinsa pullossa, vaikka real alena toimiikin erinomaisesti (viimeksi maistettu vuonna 2005). Old Tom on sen sijaan vahvuutensa suhteen toista maata: 8,5 % sekä pullossa että netin mukaan myös caskissa. En ole sitä koskaan suoraan tynnyristä maistanut – voisi olla kova juttu. Pullo-Old Tomin hieman banaaniin vivahtava tuoksu muistuttaa Greene Kingin samanvahvuista The Abbot’s Confessionia, jota join real alena syksyllä.

Lisäksi Old Tomin tuoksussa on calvadosmaista alkoholista hedelmää, joka lupaa hyvää. Melkein musta olut on kuitenkin vahvuudestaan huolimatta suhteellisen keveän oloinen, ehkä tyyliin sopivasti viinimäinen ja aavistuksenomaisella happamuudella silattu. Vähähumalaisen lempeään yleisvaikutelmaan yhdistyy pieni puiseva sävy, jota monistakin brittioluista aistin. En oikeastaan tiedä, tuleeko piirre humaloinnin tai joidenkin vanhojen talonhiivojen kautta olueen. Old alen tapauksessa se voisi varmaan tulla puutynnyristäkin, mutta tokkopa Old Tomia puussa säilötään.

Kovin monia oluita Alkosta ei saa, joita olisi tehty samalla nimellä 1800-luvun puolelta asti. Old Tomin historia näyttää ulottuvan panimon mukaan vuoteen 1899. Tarinan mukaan panimomestari ikuisti tuolloin panimokissan piirrokseensa, johon nykyisen etiketin kissan kuva sitten ilmeisesti perustuu. Panimo on keksinyt tämän oluen markkinointiin sloganin ”The Original Craft Beer”, josta tietysti voi olla monta mieltä, mutta toki brittiklassikoiden vaikutus käsityöoluen taustalla oli alkujaan vahva.

Kun vanhoista ajoista puhutaan, Michael Jackson esitti 1970-luvulla The World Guide to Beer -kirjassaan väitteen, että maailman vahvin olut noihin aikoihin (tarkemmin ottaen vuonna 1968) oli tyylilajiltaan old ale. Kyseinen olut oli eteläenglantilainen Thomas Hardy’s Ale (12,58 % abv). Äkkiä ei tule mieleen, mikä muukaan tuohon aikaan olisi ollut vahvempi. Ehkä old ale oli siis paitsi alkuperäinen käsityöolut, myös alkuperäinen extreme beer.

On lisäksi hauskaa, että kaikki Jacksonin mainitsemat yhdeksän old alea ovat vielä 2000-luvullakin olleet panimoiden valikoimissa (pari tosin hieman eri muodossa). Historia kannattelee näitä selviytyjiä, ja niillä on usein paikallista painoarvoa, joka estää niitä vaipumasta kokonaan unholaan. Old Tom ei ole välttämättä brittiläisistä vahvoista oluista kaikkein syvällisin, mutta se on kolli, jolla on hyvä sukupuu ja ilmeisesti kiintyneet omistajat. Toivottavasti jaksavat pitää siitä huolta.

Fuller’s ESB: nykyversio ja Past Masters 1981

Yksi viimeisistä vuonna 2018 maistelemistani oluista oli Fuller’sin Past Masters -sarjan uutuus, ESB 1981. Huomasin juuri myös Reittausblogin päättäneen vuotensa tällä oluella ja vertaamalla sitä nykyiseen “viralliseen” ESB:hen. Itsekään en malttanut olla vertaamatta retroversiota nykyiseen. Tätä alkukappaletta lukuun ottamatta alla oleva teksti oli itse asiassa minulla jo pari päivää valmiina, mutta julkaisen jutun nyt tässä uuden vuoden ensimmäisenä päivänä.

Ensinäkemältä panimon syksyllä julkistettu uutuus ihmetytti. Miksi tehdä vanhahkon reseptin mukainen tulkinta oluesta, josta oli tänä vuonna julkaistu myös alkuperäisen vuoden 1971 version replika (Fuller’s & Friends Rebirth) – ja joka toisaalta tuntuu nykymuodossaan olevan monien mielestä suunnilleen paras kuviteltavissa oleva olut?

Taustalla oleva tarina liittyy siis Fuller’sin legendaariseen panimomestariin John Keelingiin, joka jäi tänä vuonna eläkkeelle. Keeling tuli taloon vuonna 1981. Tämä ESB-versiointi – kunnianosoitus hänelle – on tehty sillä reseptillä, jolla ESB:tä tehtiin hänen ensimmäisenä työpäivänään. Kyllähän nämä ovat riittäviä perusteluja, sillä Keeling on varmasti hoitanut hyvin leiviskänsä Lontoon vanhimman panimon perinteiden siirtämisessä seuraaville sukupolville.

esb1981Nykyisen ja 37 vuoden takaisen reseptin erot eivät käy kovin selviksi ainakaan niistä tiedoista, joita itse onnistuin löytämään. Raaka-aineet, eli pale ale- ja crystal-maltaat sekä Target-, Northdown-, Challenger- ja Goldings-humalat ovat samat. Kuivahumaloinnista puhutaan nykyversion yhteydessä mutta ei 1981-replikan. Vahvuutta vuoden 1981 ESB:ssä on 5,5 %, joka vastaa nykyisen cask-version alkoholipitoisuutta mutta on miedompi kuin tämän päivän pulloversion 5,9 %.

Past Masters 1981 herättää silti joitakin kysymyksiä. Olen maistanut sitä joulun välipäivien aikana kahdestakin pullosta, joista toinen kuohui pöydälle sillä aikaa, kun etsiskelin sopivaa lasia. Tätä en olisi Fuller’sin oluelta odottanut, joltain belgialaiselta keskisuurelta nimeltä ehkä. Kyseisen pullon ESB tuoksuu parfyymisen kukkaiselle, ja toisen testaamani pullon olut on lähempänä oletus-ESB:tä.

Erikoisen aromin ja sitä seuraavan, sinänsä ihan miellyttävän maun, olisin ehkä hyväksynyt jonkin pienemmän panimon tuntemattomalta real alelta. Niissähän tulee vastaan kiinnostavia, ei selvästi viallisia tuoksuja ja makuja, jotka täydentävät brittinormien mukaisia paahtoleivän ja marmeladien sävyisiä mallas- ja humalaprofiileja. Tältä panimolta – ja nimenomaan tässä oluessa – olin varianssista tosiaan lähinnä yllättynyt.

Join nyky-ESB:tä cask-versiona viimeksi Oxfordissa The Bear Innissä syksyllä. Se oli sitä mitä odottaa saattaa: hieman syvempi ja miedommin hiilihappoinen versio vastaavasta pullotuotteesta. Tynnyri-ESB oli selvästi saanut nauttia osaavan pubihenkilökunnan hellästä hoidosta, ja panimolta hyvässä kunnossa tullut tuote päätyi sen ansiosta myös lasiini ensiluokkaisena.

Kummastakin nyt maistamastani Past Masters 1981 -pullosta puuttui tavallisen pullo-ESB:n raikkaus, joka nostaa sen brittiläisittäin tuhdin mallasrunkonsa yläpuolelle. Pienen, viileän yrttimäisyyden voisi nyky-ESB:ssä kuvitella tulevan humalasta. Kasari-ESB:t tuntuvat kohtuullisen pehmeiltä mutta hieman turhan makeilta, aivan kuin sokereita olisi jäänyt käymisessä palamatta.

Oma yleisvaikutelmani niin tästä Past Masters -sarjan ESB:stä kuin Fuller’s & Friends Rebirthistä on ollut se, että jos hyvää reseptiä on hiottu vuosikymmenien mittaan vain paremmaksi, niin retroversioille ei sitten jää paljon uutta annettavaa. Paitsi tietysti nyansseista kiinnostuneille Fuller’s-friikeille. Vuonna 1969 talvioluena lanseeratusta ESB:stä on tullut sittemmin valtavirtaa, mutta laadultaan kyllä sellaista, että sen ohi tai ympäri on vaikea päästä.

Ennen vedenpaisumusta: New York ja Tukholma oluttulvan kynnyksellä

Tooths KB, Brahma Chopp, “33,” Modelo, Cinci, Hacker Pschorr, Hürlimann, Nikšićko, Sagres, McEwan’s, Żywiec. Ne ovat kaikki oluita – tuontioluita. Ja jos jotkut niistä eivät ole vielä ilmestyneet kulmakauppaasi Heinekenin, Beck’sin ja muiden tunnetumpien tuontimerkkien rinnalle, ne tulevat todennäköisesti pian. Ulkomaisten oluiden buumi on kolkutellut noin viimeiset kuusi vuotta Amerikan kaupunkien portteja. Erityisesti se on alkanut näkyä New Yorkissa, jonka kautta eurooppalaiset tuotteet ovat ennenkin löytäneet tiensä Yhdysvaltoihin ja jossa eksoottisemmatkin oluet ovat löytäneet hyväksyntää. 

Olutvisassa voisi kysyä, milloin tällaista tekstiä kirjoitettiin. Oikea vastaus on syyskuussa 1979. New York Times raportoi olutilmiöstä, joka edelsi vielä käytännössä näkymätöntä craft beer- buumia. Uusia pienpanimoita oli syntynyt Amerikkaan vasta kaksi, ja joissakin Anchorin kaltaisissa vanhemmissa panimoissa alkoi näkyä käsityöoluen piirteitä, mutta maan suurimmassa kaupungissa näistä ei vielä juuri tiedetty.

Sen sijaan ulkomaiset oluet kävivät lehden mukaan kaupaksi Manhattanin Third Avenuella sijainneen Mid Village Delin tyyppisissä pikkukaupoissa ja ravintoloissa. Niitä ostivat “nuoret, kokeilunhaluiset miehet”, joista ainakin osa oli jutussa haastatellun delinpitäjän mukaan myös pullojen keräilijöitä.

delirante-bestioles_flickr-chien-et-chien_CC-BY-2-0

Kuva: Flickr.com, Chien-et-Chien, CC BY 2.0.

Mistä päin maailmaa “kaleidoskooppimaisen” tuontihyllyn pullot sitten tulivat? Järjestyksessä yllä mainitut oluet olivat australialaista, brasilialaista, vietnamilaista, meksikolaista, kanadalaista, saksalaista, sveitsiläistä, jugoslavialaista, portugalilaista, skottilaista ja puolalaista. Käytännössä kaikki – ehkä McEwan’sia lukuun ottamatta – olivat saksalaisvaikutteista lageria, joten tyylillisestä monimuotoisuudesta ei voi paljon puhua.

New York Times kertoi, että ulkomaisen oluen kulutus oli Yhdysvalloissa kasvanut 300 prosenttia 1970-luvun alusta, samaan aikaan kun kotimainen olut oli yltänyt vain 35 prosentin lisäykseen. Tuontioluen osuus kaikesta Yhdysvalloissa juodusta oluesta oli tosin yhä vain 2 prosenttia. Tarjolla oli jutun mukaan “ainakin 87 ulkomaista merkkiä”.

Joidenkin vierasbrändien ostoon saattoi liittyä henkilökohtaisia syitä, kuten Vietnam-veteraanien nostalginen rakkaus sikäläistä “33”-olutta kohtaan. Muuten kyse on varmasti ollut lähinnä eksoottisen ja erikoisen kaipuusta yksipuolisen valikoiman maassa. Eksotiikasta myös oltiin valmiita maksamaan: tavallista Budia tai Schlitziä sai alle 50 sentillä tölkki, mutta hollantilainen Grolsch komeassa pullossaan maksoi yli puolitoista dollaria.

Pinnan alla muhineesta amerikkalaisesta pienpanimo- tai kotiolutilmiöstä New York Timesin toimittaja ei sano mitään. Se todetaan, että alueellisten panimoiden määrä oli pudonnut kieltolain jälkeisestä 750:stä 44:ään. Eräs juomatukkuri toteaa jutussa kuitenkin, että tuontioluen trendin takana saattaa olla kuluttajien kasvava kiinnostus laadukkaita juomia kohtaan. Ilmassa on toisin sanoen pettymystä kotimaisiin megabrändeihin ja niiden yksitoikkoisuuteen: moni amerikkalainen kuluttaja on kokeilunhaluinen.

Erikoisoluet ovat saapuneet jo Pohjanlahden taakse

Samanlaista ajankuvaa – mutta kymmenen vuotta myöhäisempää – välittyy Helsingin Sanomien artikkelista, joka tähystää Ruotsin olutkenttää. Helmikuussa 1989, jolloin Suomessa vielä oikeastaan odoteltiin erikoisoluiden invaasiota, lehden toimittaja raportoi Tukholman Systembolagetin kasvattaneen jo ennestään Alkoa monipuolisempaa erikoisolutvalikoimaansa.

Uusia tulokkaita oli tusinan verran, osa ruotsalaisia, osa tuontia. Tummissa oluissa tarjolla oli Falcon-panimon Gammelbrygd, sekä kahta eri vuosikertaa Prippsin Carnegie Porteria. Vuosikertaa 1985 maistellut toimittaja kuvaili sitä pyöreämmäksi, kypsemmäksi ja vähemmän terävästi humaloiduksi kuin uutta versiota, ja ylipäätään Carnegien mainittiin olevan “alati kehittyvä laatuportteri”. Lisäksi Belgiasta oli tuotu tummaa pintahiivaolutta, Liefmansin Goudenbandia.

Muuten belgialaisia tuontioluita Systembolagetin erikoisvalikoimassa edustivat Lindemansin panimon Gueuze ja Kriek. Saksalaisia vehnäoluita oli kaksi, Söldenauer ja Erdinger. Itä-Saksan Radeberger, länsisaksalainen Jever ja ruotsalaiset Bügel (Pripps), The New Brew ja Christmas Special Brew (Wårby) täydensivät pils-valikoimaa. Lisäksi kerrottiin Systemin hyllyiltä jo ennestään löytyvän esimerkiksi Diebels Altia, Bass Pale Alea ja Guinnessia.

Uudet tuulet, joita Suomessa ei vielä voitu samalla tavoin aistia, puhaltelivat Ruotsissa jo hiljalleen. Neljä vuotta aiemmin oli syntynyt esimerkiksi Svenska Ölfrämjandet (SÖ), kuluttajajärjestö, jonka juuret olivat Uppsalan opiskelijaporukoissa. Suomessa valtakunnallinen olutseura perustettiin vuoden 1989 kesällä.

curious-incident_Flickr_Arl-Otod_CC-BY-2-0

Kuva: Flickr.com, Arl Otod, CC BY 2.0.

SÖ:n ansioksi oli Hesarin mukaan pitkälti luettavissa jopa Systembolagetin laajentunut erikoisolutvalikoima, joten järjestö oli jo päässyt näyttämään kyntensä myös lobbausrintamalla. Olutharrastajien lehti Ölkultur oli toimittajan mukaan “oluinen vastine luksusmaisille viinilehdille”.

Myös Ruotsin pienempien, alueellisten panimojen omia uutuusmerkkejä oli alettu nähdä markkinoilla, vaikka nämä ehkä eivät olisi nykyajattelun mukaan pien- tai käsityöpanimoita olleetkaan. Lisäksi Ruotsissa ja Suomessa oli 1980-luvun lopulla yleistynyt tapa, että suuret kotimaiset panimot valmistivat tunnettuja ulkomaisia laatulagermerkkejä lisenssioluina. Sama mainittiin muuten New York Timesin jutussa Amerikan olutkentän uutena piirteenä 1970-luvulla. Eräs uuden ajan airut sekin, vaikka nykyhetkestä käsin jotenkin vaikea arvostaa.

Kohti uljasta tulevaisuutta

Uutta kohti oltiin menossa niin Amerikassa kuin Pohjoismaissa – eri tahtia, mutta kohtalaisen samoista lähtökohdista. Oluentuotannon pitkälle edennyt teollistuminen ja keskittyminen, ehkä kieltolakikin, olivat syöneet pohjan monimuotoiselta pienpanimo-oluelta. Koskaan se kasvusto ei ollut niin runsaana kukkinutkaan kuin vaikka Belgiassa tai edes Baijerissa, eikä kansa ollut toisaalta ollut laadun suhteen niin vaativaa kuin esimerkiksi Tšekissä.

Pian New York Timesin artikkelin jälkeen alkoi tapahtua Yhdysvalloissa, ja Hesarin juttua seuraavina vuosina Suomen ensimmäinen erikoisoluiden ja kotimaisten pienpanimopioneerien aalto lähti vyörymään. Uusia tuulia oli jo haisteltu, ja jopa meikäläinen tiukan sääntelyn pakkopaita joustaa saumoista, kun on tarpeeksi intoa venyttää. 1990-luvulla purettuja tuonti-, vienti-, tukku- ja valmistusmonopoleja lakkautettiin toki EU:n ansiosta, ei kuluttajalobbauksen. Silti historiassa on ehkä välähdysmäisiä hetkiä, jolloin oluenystävien ostokäyttäytyminen ja muu aktivismi näyttäytyvät merkittävinä ja vievät olutkulttuuria ratkaisevasti eteenpäin.

Alkon olutvalikoiman kehitys 1975–2000

Ehkä on olemassa scifi-kirja, jossa ihminen elää elämäänsä ajallisesti takaperin. Iäkäs tai keski-ikäinen jäärä ryhtyykin vanhenemisen sijaan kulkemaan kohti syntymäänsä. Jos joku tietää, lisätköön kirjan nimen kommenttikenttään. Olutelämäni eläminen takaperin olisi mielenkiintoinen kokemus sekin: että tästä eteenpäin valikoima Alkossa, kaupoissa ja ravintoloissa kutistuisi vuosi vuodelta, kunnes jäljellä olisi enää pari keskenään identtistä Suomi-lageria kolmos- ja nelosvahvuisina.

Milloin tulee vastaan nollapiste tai pahin matala? Äkkiseltään erehdyin ajattelemaan, että mitä kauemmas nykyhetkestä mennään taaksepäin, suunnilleen koko oman tähänastisen ikäni ajan valikoima hupenisi. Aivan niin ei kuitenkaan ole, kun vaikkapa Alkon vanhoja hinnastoja selaa. Paperikooltaan Alkon hinnastot ovat muuten viimeksi olleet A4-kokoisia, ja ne alkavat pienentyä vähitellen taaksepäin mentäessä. 1990-luvulla on A5:ia, 1980-luvulla pärjätään A6-paperikoolla. Mallasjuomat mahtuivat yhdelle pikkuvihon sivulle.

Panimoita oli Suomessa kuitenkin vähiten suunnilleen 80–90-lukujen vaihteessa. Kun jatkoin vuoteen 1975 asti, huomasinkin panimoiden määrän jo taas pienesti kasvavan. Oli Raninin oluttehdas Kuopiossa, ja tietysti Pyynikki ja Mallasjuoma itsenäisinä panimoina. Hartwall valmisti vielä olutta Vaasassa Bockin panimolla, Auralla Kaarinassa ja Turussa sekä tietysti Etelä-Karjalassa, ja Mallasjuoma Lahden lisäksi Heinolassa sekä Oulun Toppilassa. Nämä tehdaskohtaiset tiedot näkyivät Alkon hinnastossa.

Pari muuta yllätystä vuoden 1975 läpyskässä oli myös. Kahden tanskalaisen oluen, Carlsbergin ja Tuborgin nelosten, lisäksi Alkon ulkomaiseen valikoimaan kuului kolmaskin, itävaltalainen Gösser Export. En tunne maahantuonnin historiaa tältä ajalta reilusti ennen tuonnin vapautumista ja Suomen EU-jäsenyyttä, mutta ehkäpä EFTA-yhteytemme mahdollistivat tämän tuontioluen. Muita ulkomaisia valikoimassa ei tosiaan ollut.

Toinen yllätys oli kuitenkin, että Mallasjuoman portteri eli Special Stout kummitteli vielä valikoimassa. Seuraavana vuonna se jo olikin kadonnut. Malski oli lanseerannut tämän tuotteensa tietääkseni samana vuonna kuin Sinebrychoff oman Porterinsa, eli 1957. Myös Sinebrychoff Porterin nimi oli vielä tuolloin KOFF Stout, kunnes nimi joskus vuoden 1979 aikana muuttui nykyiseksi. Tarkkoja vahvuuksia tuolloiset hinnastot eivät kerro, mutta portterien ABV-haarukka on 6,5–7,6 %.

alko-1975-2000-kotimaa-ulkomaa

Valikoiman kasvupyrähdykset osuvat 1990-luvun alun molemmin puolin

Jos oluttarjontaa katsotaan määrällisestä näkökulmasta, Suomen oluthistorian tylsintä kautta on 1980-luvun alkupuoli. Mitään ei tapahdu. Joku nelosolutnimike katoaa, tilalle tulee ehkä kolmosnimike, tai toisinpäin. Sanat Light Beer ilmestyivät isojen merkkien uusiin olutnimikkeisiin kuten Amerikassakin. Tarjonnassa ei näin nykyajasta katsoen paljon hurraamista ollut. Jää historioitsijoiden pohdittavaksi, milloin ankeus johtui Alkon politiikasta ja milloin panimoiden mukavuudenhalusta.

Vuonna 1986 jokin liikahtaa. Koff tuo markkinoille irlantilaisiin mielikuviin vetoavan Cheers-oluen, joka on etikettinsä mukaan ”tumma ja pehmeä”, pohjahiivamenetelmällä valmistettu olut, jota saa III- ja IV A -vahvuisena. Heikki Kähkönen on sanonut Cheersin olleen ”käytännössä portterin ja vaalean lagerin sekoitusta”. Kestosuosikkia tästä ei tullut, ja kolmen vuoden kuluttua Alkosta sitten sai jo oikeaa irlantilaista oluttakin.

Pelkästään Cheers ei Alkon valikoimaa kuitenkaan vuonna 1986 komistanut, vaan tuontioluiden lista kasvoi tuona vuonna kahdesta tanskalaislagerista kokonaiseen kuuteen, kun myös Beck’s, Kronenbourg, Urquell ja Heineken löytyivät uutuustuotteiden hinnastosta kesän kynnyksellä. Kaksi vuotta myöhemmin ensimmäinen vehnäolut ilmestyi Alkon valikoimaan. Kyseessä oli Itävallassa Josef Siglillä valmistutettu Karjala Weizen-Fest.

Pintahiivaoluiden valikoima kasvaa vuoden 1989 aikana. Löydän kesän uutuuksista brittipuolelta Newcastle Brown Alen, McEwan’s Export Alen ja Bass Pale Alen, ja myös Guinness näkyy tekevän ensiesiintymisensä. Eurolagereista Amstel, Holsten, Löwenbrau, Jever Pilsener ja Beck’s Dark ilmaantuvat, Itä-Saksasta Radeberger ja muilta mantereilta Budweiser ja Tsingtao. Sahtia saa tilata nyt neljältä tuottajalta niin, että asiakas maksaa Alkoon ja hakee tuotteet sahtipanimolta.

Vuonna 1991 uutuusvihossa mainitaan belgialaisia: Belle-Vue Gueuze, Mort Subite Kriek ja Belle-Vue Framboise. Vahvempaa settiä – De Verboden Vrucht ja punainen ja valkoinen Chimay – saadaan Belgiasta seuraavana vuonna. Vuoden 1992 uutuuksiin kuuluvat myös muun muassa Asahi Dry, Sol, San Miguel, London Pride, Bitburger ja Schlenkerla Rauchbier. Vuonna 1993 ovat vuorossa vahvemmat saksalaiset Weltenburger Kloster Asam-Bock ja Kulmbachin supervahva doppelbock EKU 28, ja myös kotimaiset panimot tekevät nyt doppelbock-vahvuisia IV B -lagereitaan.

Kymmenessä vuodessa ajanjaksolla 1985–1995 Alkon olutvalikoima harppasi reilusta parista kymmenestä lähes viisinkertaiseksi, sadan pintaan. Lisäyksiä tuli sekä 1980-luvun loppuvuosina että 1990-luvun puolella. Valikoima alkoi painottua yhä enemmän ulkomaisiin ja vahvoihin oluihin kotimaisten III- ja IV-oluiden kustannuksella.

Tarkistin vielä yhtenä poikkileikkauksena vuoden 2000 ensimmäisen valikoiman. Tietyt myöhemmin keskeisiksi nousseet olutilmiöt eivät näkyneet silloinkaan vielä ollenkaan Alkon valikoimassa. Kotimaisia pienpanimo-oluita ei ala ilmestyä valikoimiin edes vuosituhannen vaihteessa, lukuun ottamatta 1990-luvun alun Rakuunaa ja vähän myöhäisempää Pirkanmaan Uutta Panimoa eli nykyistä Nokian Panimoa.

Amerikkalainen käsityöolut on toinen ilmiö, joka loistaa poissaolollaan vielä vuoden 2000 talven ja kevään hinnastossakin. Myöskään aiemmin mukana olleita Millerin ja Budweiserin tapaisia tuotteita ei enää hinnastossa ole. Täytyy varmaan tehdä tälle postaukselle joskus jatko-osa, jossa vilkaistaan tilanteen kehittymistä vielä uuden vuosituhannen kahdella ensimmäisellä vuosikymmenellä.

Alla olevaan taulukkoon yritin ryhmitellä Alkon valikoiman kasvua oluttyylien jakauman kautta vuosina 1985–2000, joiden väliin aika iso lisäys osuu. Peruslagerista liikutaan poispäin, ja tätä tapahtuu varsinkin poikkileikkausvuosien 1995 ja 2000 välissä, vaikka valikoiman yhteen laskettu koko ei silloin enää nouse. Myöhemmin sekin taas toki nousee. Valikoimaa paisuttaa joinakin aikaisempina vuosina se, että myös ulkkarioluista oli hankittu sekä III- että IV-versio. Kotimaisella puolella tämä käytäntö on tietysti lähes tuplannut valikoiman kaikkina aikoina.

Lähteinä ovat kunkin vuoden ensimmäiset perushinnastot, tai muulta vuodenajalta, ellei ensimmäistä löytynyt. Ne blogin lukijat, jotka muistavat nämä ajat minua paremmin, voivat oikoa, jos virhetulkintoja näyttäisi sattuneen. Ajattelin tämän lähinnä sormiharjoituksena, josta näkee kehityksen suuntaa. En pohdi, mitä kautta mikäkin olut on valikoimiin päätynyt tai onko tyylit luokiteltu sataprosenttisen järkevästi. Itsestään selvää on, että valikoima on tarkastellulla jaksolla kasvanut paljon, mutta tästä nyt itsekin näen vähän, mihin vaiheisiin kasvu tarkemmin osuu.alko-1985-2000-tyyleittäin

Yksi ajatusleikki vielä: jos saisin toivoa, että lähi-Alkon valikoimiin palaisi vaikka huomenna kolme näissä muinaisissa hinnastoissa ollutta olutta, mitkä pitäisi ottaa? Vuoden 1975 hinnastosta ehkä houkuttaisi maistaa Mallasjuoman kadonnutta Special Stoutia, ellei muuten niin vertailukohtana Koffin portterille. Miedon Guinnessin tilalla oli vuoden 2000 hinnastossa 8 % vahvuista Guinness Special Export IV B:tä, se olisi toinen. EKU 28 voisi toimia myös, mutta ei välttämättä haittaisi, jos pullo olisi unohtunut Alkon varaston nurkkaan vuonna 1995 ja löytyisi sieltä nyt.

Wszystkiego najlepszego Polsko – onnea portterimaa Puola!

Sunnuntaina on monien historiallisten tapahtumien merkkipäivä Euroopassa. Yksi ensimmäisen maailmansodan loppumisen seurauksia oli Puolan uudelleenitsenäistyminen. Maa pysyi pitkälle toistasataa vuotta poissa Euroopan kartalta, kun Venäjä, Preussi ja Itävalta jakoivat sen alueet keskenään Puolan kolmannessa jaossa vuonna 1795. Sodan päätyttyä marraskuun 11. päivänä 1918 syntyi sitten uusi Puolan valtio.

* * * * *

“Tervetuloa olutmaiden joukkoon, Puola”, julistivat toimittajat Unto Tikkanen ja Kari Ylänne Olut-lehden numerossa 4/1995 kierrettyään viikon Puolassa vierailemassa “toinen toistaan siistimmissä panimoissa” ja pubikroolaamassa.

Rautaesiripun aikaan Puolan ja Tšekin välillä oli Tikkasen ja Ylänteen mukaan kohonnut toinen korkea kuvitteellinen seinä, vodkamaan ja olutmaan välinen muuri. Tuolloin 1990-luvun puoleenväliin mennessä se oli heidän mukaansa jo pitkälti purkautunut. “Ihmiset juovat [Puolassa] olutta, ja se on hyvää. Vodkapullon näimme ravintolapöydässä kerran, vietnamilaisessa ravintolassa.”

Puolalaisten juomatapojen muutos on jatkunut myös sen jälkeen. Ennen vuosituhannen vaihdetta olut ohitti väkevät viinat suosituimpana alkoholijuomana, ja nyt sitten puolalaiset jo juovat EU:n neljänneksi eniten olutta ja valmistavat sitä kolmanneksi eniten. Jos kohta näistä määristä suuri osa on vaaleaa teollista lageria, myös käsityöoluen trendi on iskenyt muutaman viime vuoden aikana Puolaan valtavalla voimalla.

* * * * *

“Yhdestä asiasta tulimme jopa kateellisiksi”, kirjoittivat Tikkanen ja Ylänne vuonna 1995 Puolaa koluttuaan. “Missään muualla ei ole vastaavaa portterivalikoimaa.”

Portterit valmistettiin heidän mukaansa brittiperinteestä poiketen pohjahiivalla, kuten nykyisinkin. Sittemmin tällaisia oluita on opittu Michael Jacksonin jalanjäljissä kutsumaan Baltic portereiksi (puol. porter bałtycki). Tähän tyylilajiin varmasti useimmat lukevat myös esimerkiksi kotimaisen Sinebrychoff Porterin tai Põhjalan Öön, vaikka niissä käytetään pintahiivaa.

Tikkasen ja Ylänteen mukaan puolalaiset portterit olivat tuolloin 7–9-prosenttisia ja maultaan kuivia. Parhaimmistoon kuuluivat Okocimin, Lechin ja Żywiecin valmistamat portterit. Artikkelia koristaa sen lisäksi Porter Łodzkin etiketti, jossa kaksi miestä kantaa oluttynnyriä korennon varassa. Kantavierrevahvuutta on 22°, jolla voisi kuvitella łodzilaisportterin asettuvan vahvuusasteikon yläpäähän tai sitten olevan makeahkoa.

Käsityöpanimot ovat Puolassa löytäneet perinteisen vahvan portterin. Kesällä jututtamani paikallisen asiantuntijan Marcin Chmielarzin mukaan uusia porttereita lanseerattiin viime vuonna kokonaista 60 kappaletta, ja monet panimot näkevät sen “kansallisena olutaarteena”. Karkeasti voi sanoa, että isot ja keskisuuret panimot valmistavat sitä yhä pohjahiivalla ja pienemmät pintahiivalla – lopputulos voi tosin olla hyvin samankaltainen, jos käyminen tapahtuu kylmässä.

Chmielarzin aloitteesta Puolassa vietetään jopa Baltic Porter Day -merkkipäivää. Tänä vuonna kolmatta kertaa juhlistettu portteripäivä oli 20. tammikuuta.

* * * * *

Tikkasen ja Ylänteen ensivaikutelmia 1990-luvun Puolasta oli kiinnostavaa lukea. Omakin käsitykseni Puolasta olutmaana on muuttunut, kun olen viimeisten kolmen vuoden aikana tutustunut lähemmin sikäläiseen olutkenttään. En ollut odottanut, että craft beer on ehtinyt läpäistä paitsi pienten, myös joidenkin isompien panimoiden filosofian niin totaalisesti, että oikeastaan mitä tahansa kuviteltavissa olevaa oluttyyliä on nyt saatavana puolalaisversiona. Portterista ja sen yleisitämerellisestä historiasta olen myös kiinnostunut suurelta osin sen vuoksi, että Puolassa panostetaan niin paljon tähän oluttyyliin.cof

Kaivoin nyt kaapistani Porter 1918 -oluen (7 %), jonka olin kesällä tuonut Varsovasta. Sen etiketti on koristeltu kahden naapurimaan 100-vuotisjuhlallisuuksien kunniaksi, ja pullon kyljessä komeilevatkin Puolan ja Tšekin liput. Tšekit juhlivat oman valtionsa syntyä pari viikkoa sitten, ja heilläkin on historiallisia portteriperinteitä, vaikka niiden rooli koko tšekkiolutkentässä on tietysti paljon pienempi kuin puolalaisten omassaan. Tekijä on Pivovar Broumov, ja samaa olutta myydään myös Opat Porter -nimellä.

Tummanpuhuva, viinimäisiä sävyjä sisältävä olut on tyylilajinsa keveämmästä ja eniten paikallisia vaikutteita omaksuneesta päästä. Virolaisen Sakun lempeä portteri on sen läheinen sukulainen, ja toisaalta nykyiset pienpanimoiden imperial stoutit, jotka ehkä pyrkivät imitoimaan 1700–1800-lukujen supervahvoja brittituotteita, ovat siitä hyvin kaukana. Sikäli kun puolalaisia ja tšekkejä yhtään tunnen, Porter 1918 lienee tehty samalla lager-hiivalla kun panimon normaali valikoimakin, mutta varma en ole. Oikein juotava tuote tumman lagerin ja jylhempien mustien stoutien välimaastosta.

Yhteisiin, rajoja ylittäviin perinteisiin katsova olut on joka tapauksessa hyvä tapa skoolata itsenäisyysjuhlaa. Na zdrowie!

IMG_0567

Iltakävelyllä bongattua.

Humalaa Kuninkaantien varrelta: Glims Wet Hop Ale

Huomasin, että Fat Lizard oli lanseerannut uuden oluen, jonka humalointi perustuu Espoon Glimsin talomuseon pihamaan vanhaan humalakasvustoon. Entisenä espoolaisena ja (olut)historian ystävänä tätä oli vaikea täysin sivuuttaa, joten poikkesin eilen iltakävelylläni maistamaan uutuutta Ruoholahden One Pintiin. Olut oli julkistettu pari päivää aikaisemmin One Pintin lisäksi Otaniemessä sijaitsevassa panimoravintolassa sekä Niittykummun Gallows Birdissä.

mdeVaikka Fat Lizard on tiettävästi ensimmäinen espoolainen kaupallinen panimo koskaan, olut on Espoossa virrannut ennenkin. Niin varmasti myös Glimsin tilalla, joka on ylläpitänyt lähes 500-vuotisen historiansa eri vaiheissa kestikievaria matkustavaisille. Reilun sadan metrin päässä Glimsistä kulki nimittäin Kuninkaantie, vanha postireitti, joka mutkitteli Pietarista Suomen halki Tukholmaan ja edelleen Norjaan. Muinaisina vuosisatoina voisi kuvitella kievarin olutta valmistetun joko tilan omissa rakennuksissa tai ainakin jossain varsin lähellä.

Talomuseossa koordinaattorina työskentelevä Karoliina Salmelainen kertoo Länsiväylä-lehdessä, että Glimsin pihassa kasvava humala ei ole minkään tunnetun humalan alalajike, ja lajiketta voi näin kutsua nimellä “Glims”. Kun kasvia oli Glimsin aloitteesta tutkittu, museon edustaja oli päätynyt asiasta puheisiin myös Fat Lizardin väen kanssa, ja siten syntyi hanke uudesta oluesta. Siihen on nyt siis laitettu tämän syksyn satoa tuoreeltaan, vain tuntien sisällä keruusta. Kaupunginmuseo, jonka alaisuudessa Glims toimii, lahjoitti humalakävyt panimolle jonkinlaisena kotiseututekona.

Vaikka paikallislehti ehtikin jo hehkuttaa Glims Wet Hop Alea “keskiaikaisena oluena”, ei siinä välttämättä muuta ikivanhaa ole kuin humalakasvin juuret. Pidin maistaessa siitä, että olut antoi miedon humalan tulla esiin sellaisena kuin on, ei tajuntaa räjäyttävänä mutta aivan miellyttävänä ja jonkin verran katkeranakin. Harvoin nykyään tapaa pale ale -oluttyyliin luokiteltua olutta, josta jo sieraimiin ei leijuisi jokin Uuden maailman humalalajikkeiden lähes kliseisistä tuoksuista.

Glims_Trogain_CC-BY-SA-30-wikipedia

Kuva: Trogain, CC BY-SA 3.0 (Lähde: Wikipedia).

Maku on mielestäni lähempänä brittiläisen pubioluen hienovaraista maailmaa, jossa tällä kertaa on mukana jotain kukkaista ja marjaista, ehkä karviaisen tai muun kotipuutarhan kasvatin makua ja aivan hentoa kirpeyttä. Jykevän maltaiseltakaan olut ei vaikuta, mutta ei minusta toisaalta liian ohuelta. Sympaattinen tulokas tämä Glims Wet Hop Ale kokonaisuutena oli, ja aika easy-drinking-tyyppisessä olemuksessaan jopa – ehkä tiedostamattaan – pieni kumarrus vaikkapa 1990-luvun ja 2000-luvun alun suomalaisille pienpanimo-oluille, joissa jenkkimuodit eivät vielä niinkään jyränneet.