Amerikan 1990-luvun pienpanimokuume suomalaisin silmin

Kirjoitin blogissa pari vuotta sitten ajasta, jolloin Yhdysvaltain olutkenttä oli alkanut nousta Budweiserin varjosta mutta näytti vielä kovin erilaiselta kuin nyt. Siteerasin muun muassa Michael Jacksonia, joka oli vuoteen 1991 mennessä perehdyttänyt itsensä varsin hyvin sen aikaiseen amerikkalaiseenkin pienpanimokulttuuriin.

Kehitys oli alkanut, mutta asiat eivät olleet edenneet täyteen kukoistukseensa: IPAsta ei ollut vielä tullut IPA, extreme-oluiden aika ei ollut käsillä ja panimoiden määrää laskettiin sadoissa eikä tuhansissa.

Koska itse aloitin olutharrastukseni vasta muutamaa vuotta myöhemmin ja aloin ymmärtää Yhdysvaltain merkitystä hyvän oluen vallankumouksessa vasta joskus 2000-luvun puolella, olen jotenkin tainnut olettaa automaattisesti, ettei Euroopassa ollut kovin paljon hypetetty Amerikka-juttuja vielä edellisellä vuosikymmenellä. Tai ainakaan 1990-luvun alussa – ehkä Michael Suurta lukuun ottamatta.

Väärässä olin, tietenkin. Selailin muutama päivä sitten vanhoja Olut-lehtiä vuosilta 1992 ja 1993, ja vastaan tuli kokonaista kolme reportaasia USA:n microbrewery-buumista. Käsityöoluesta ei vielä silloin yleisesti puhuttu. Vallankumouksesta puhuttiin. “Vallankumouksen siemen kylvettiin Kaliforniassa vuonna 1965, jolloin Fritz Maytag -niminen opiskelija maistoi baarissa Anchor Steam Beeriä”, raportoi Kari Ylänne San Franciscosta.

Ei sillä että näitä oluita olisi ollut kovin laajasti Suomessa tuohon aikaan saatavana. En osaa tähän hätään veikata, mikä on ollut ensimmäinen amerikkalainen “mikro-olut”, jota joku on keksinyt tuoda meikäläisiin ravintoloihin tai Alkoon. Anchor Steam Beeriä sai kuitenkin noina 1990-luvun alkuvuosina jo ainakin Ruotsin-laivoilta ja Systembolagetista.

American-beer-flag-Flickr-Lindsey-Prowse-CC-BY-2-0

Kuva: Flickr.com, Lindsey Prowse, CC BY 2.0.

Tyylien paljous oli Amerikan juttu

“[V]allankumouksen mittasuhteet eivät ole vielä selvinneet”, kirjoittaa Ylänne ja siteeraa tilastoja, joiden mukaan vuonna 1985 mikropanimoita oli nelisenkymmentä ja 1990 jo 280. Tulevaisuuden viisaudella on nyt tietenkin helppo laittaa tuon ajan nopea kehitys tuleviinkin mittasuhteisiinsa, jotka kasvoivat vielä paljon korkeutta ja laajuutta.

Vuosien 1985 ja 1990 välillä panimoiden määrä Yhdysvalloissa alkoi tosiaan saavuttaa siihen asti nopeimmin kasvaneen pienpanimokulttuurin, Britannian, lukuja. Molemmissa maissa oli vuosikymmenen vaihtuessa vajaa kolmesataa panimoa.

Näiden Olut-lehden artikkelien kirjoittamisvuosina 1992 ja 1993 jenkkipanimoiden määrät olivat 359 ja 446, ainakin Brewers’ Associationin tilastojen mukaan. Vuoteen 1995 mennessä Amerikassa oli jo otettu 858 panimolla selvä kaula brittien 481:een verrattuna.

“Belgialla on epäilemättä maailman rikkain olutkulttuuri ja Saksalla eniten panimoita, mutta jännittävimmin ja kiehtovimmin olutmaailma elää tänään Pohjois-Amerikan länsirannikolla. Ei ainoastaan Pohjois-Kaliforniassa”, kirjoittaa puolestaan Mikko Montonen Olut-lehden numerossa 3/1993, jossa hän vierailee Anchorin panimolla ja haastattelee itseään Fritz Maytagia.

Montosen mukaan erikoisliikkeiden kylmäkaapeista on San Franciscossa helppoa löytää oluita, jotka tulevat myös muualta kuin kaupungista ja sen lähialueilta. Oregonin ja Washingtonin sekä läntisen Kanadan pienpanimot ovat hyvin esillä.

Kalifornialaisten ominaispiirteeksi Montonen tunnistaa rohkean ennakkoluulottomuuden ja halun kaataa raja-aitoja, myös oluenpanossa. Näin amerikkalaisen asenteen ilmaisee puolestaan Fritz Maytag Montosen haastattelussa:

“Amerikassa voi tehdä mitä haluaa toisin kuin vaikkapa Saksassa. jossa oluet perinteisesti noudattavat samaa makukaavaa. Belgiassa riittää valinnanvaraa, mutta tyyleistä pidetään tiukasti kiinni.”

Ymmärrän Maytagin kritiikkiä vanhoja eurooppalaisia olutvaltoja kohtaan, vaikka amerikkalaiseen tapaan hän myös oikoo mutkia. Siitä, että saksalaisesta pienpanimo-oluesta niin suuri osa on tylsähköä peruslageria, ovat toki valittaneet myös eurooppalaiset olutkriitikot. Toisaalta jos Baijeriin ja varsinkin Frankeniin menee paikan päälle pienpanimotuotteita maistelemaan – ja käy vaikka eri vuodenaikoina – makujen varianssia sieltäkin löytyy. Ja nykyäänhän kaikki Amerikan craft beer -tyypit ovat onnesta väärällään Gosen ja Berliner Weißen tapaisista saksalaiserikoisuuksista.

Belgian uusista artesaanioluista 1980–90-luvuilla puolestaan suuri osa ei kuulunut mihinkään belgialaisten ennalta määrittelemiin tyyleihin. Tämän seurauksena itse asiassa angloamerikkalainen maailma päätyi keksimään uusia “belgialaisia” tyylikarsinoita esimerkiksi pystyäkseen tuomaroimaan sitä kilpailuissaan. Belgia on samaan aikaan sekä perinteisistä tyyleistään tiukasti kiinni pitävä kansakunta että se olutmaa, jossa oluttyyleillä on toisaalta kaikkein vähiten merkitystä.

Yhtä kaikki, se mitä amerikkalaiset itse 1990-luvulla ja jo sitä ennen tekivät, oli jotain uutta ja ennakkoluulotonta ja ansaitsee saamansa suitsutuksen. Panimoiden määrän huiman kasvun ohella tämä tyylillisten rajojen murtaminen ja useiden ulkomaisten ja historiallisten tyyliperinteiden jäljittely oli (ja on) amerikkalaiselle pienpanimokulttuurille ominaista. Jo 1980-luvun lopulla Anchor oli esimerkiksi valmistanut tuhansia vuosia vanhan mesopotamialaisen ohjeen mukaista Ninkasi-olutta.

Amerikan suosituimmat panimot, kuten Anchor, Sierra Nevada ja Samuel Adams, “tuottavat laajaa valikoimaa erilaisia oluttyylejä alesta portteriin unohtamatta omia vuodenajan erikoisuuksiaan, kuten oktoberfestia ja joulua. Ja toki Amerikassa pannaan altia, bockia, dortmunderia, stoutia, vehnäolutta; jopa omaa muunnelmaa lambicista.” Näin luettelee Mikko Montonen vuoden 1992 New York -raportissaan.

Kohti väliaikaista takapakkia ja loistavaa tulevaisuutta

“Mikropanimoiden, Anchor mukaan lukien, osuus [Yhdysvaltain olutmarkkinoista] on 0,2 prosenttia”, Ylänne kirjoittaa. “Määrällisesti mikrot eivät edusta mitään, mutta laatu on hämmästyttävä. Voidaan todella puhua renessanssista perinteiden, oluttyylien ja panimoiden lukumäärän kirjoineen.”

Humalan käyttö on nykyajasta käsin katsoen silti se yksittäinen juttu, johon USA:n merkitys viime vuosien olutbuumille ehkä eniten kiteytyy. Amerikkalainen humalointi oli osunut myös suomalaisten reportterien tutkaan jo 25 vuotta sitten. Esimerkiksi Anchor Steam Beeristä Ylänne toteaa, että “olut humaloidaan kolmasti, mitä ei voi olla havaitsematta” ja että Anchor käyttää ainoastaan tuoreita humalakukintoja. Saman panimon Liberty Alen todetaan olevan ensimmäinen amerikkalainen kuivahumaloitu olut, ja humalalajikkeena siinä on Cascade.

Paljon tätä laajemmin humaloinnista ja amerikkalaisista humalalajikkeista ei tosin puhuta, eikä siihen ehkä tuolloin 1990-luvun alussa niin selvästi vielä tiivistynytkään USA:n pienpanimopuuhan kova ydin. Ilmiö oli ehkä jo kotiolutkuvioissa tekemässä tuloaan, ja varmasti Liberty Alen tai Sierra Nevada Pale Alen tyyppisillä klassikoilla oli kovat katkeroluvut verrattuna esimerkiksi useimpiin Euroopan pienpanimo-oluihin.

Muutkin asiat, joista Amerikassa jo tuolloin puhuttiin, ovat jääneet pysyväksi osaksi pienpanimokenttää koskevaa keskustelua. Esimerkiksi Fritz Maytag näki jo 1990-luvun alussa pienpanimoiden uhkana yhtiöt, jotka eivät ole panimoita mutta tuottavat “pikku oluensa” suurten panimoiden suojissa.

“Ne ovat kuin ravintoloita ilman keittiötä. Vanhat isot panimot ovat myös ostaneet pikkupanimoita ja yrittävät antaa niiden kautta vaikutelman pienpanimoista”, Maytag moittii Olut-lehden haastattelussa.

Ylitettyään 1 500:n rajapyykin panimoiden määrä Yhdysvalloissa jäi vuoden 2000 jälkeen muutamaksi vuodeksi jumittamaan, kunnes lähti taas vuosikymmenen lopulla nousuun. 2010-luvulla on nähty melkein tuhannen panimon vuosittaisia lisäyksiä. Tällä hetkellä amerikkalaispanimoiden määrä heiluu jossain 7 000:n paikkeilla, ei kovin paljon vähemmän kuin koko EU:ssa yhteensä. Markkinaosuudeltaan jenkkien pienpanimosektori on ollut jo joitakin vuosia yli kymmenen prosentin luokkaa.

* * * * *

Tässä postauksessani ei mitään sen kummempaa pointtia olekaan kuin hehkuttaa hieman sitä, että kotimaisilla olutkirjoittajilla on ollut aina silmät auki ja tuntosarvet ojossa. Jo 1990-luvulla jenkkivaikutteet uivat Suomessakin ainakin kotiolutkuvioihin American pale alejen muodossa, ja vähitellen myös kotimaisiin kaupallisiin tuotteisiin. En nyt muista, onko jotain konsensusta, mikä suomalainen panimotuote oli ensimmäisenä selkeästi amerikkalaisen mikro- tai käsityöoluen inspiroima, mutta siitäkin varmasti konkareilta löytyy näkemyksiä.

Mainokset

Kun portteri teki comebackia kieltolain jälkeen

Vuosi 1932 oli tavallaan suomalaiselle panimoteollisuudelle vuosi nolla. Viides huhtikuuta kello kymmeneltä aamulla (5.4.32 klo 10) avautuivat Alkoholiliikkeen ensimmäisen myymälän ovet. Uuden valtionmonopolin kaupoista sai ensimmäistä kertaa kolmeentoista vuoteen ostaa laillisesti muutakin alkoholia kuin pariprosenttisia ja sitä miedompia juomia.

Joskus Suomen oluthistoriasta puhuttaessa toistellaan mutkia oikovaa käsitystä, jonka mukaan “kieltolaki tappoi olutkulttuurin” ja että ensimmäistä maailmansotaa edeltävä monimuotoinen panimoala muuttui vuosien 19191932 myötä taikaiskusta siksi yksioikoiseksi keppanakulttuuriksi, jonka me 1980-luvulla kasvaneet vielä muistamme lapsuudestamme ja nuoruudestamme.

Tosiasiassa panimoita oli kieltolain jälkeen Suomessa vielä pitkä liuta, ei suinkaan kolmea tai neljää niin kuin 1990-luvun alussa. Monet muutkin kuin Koff olivat sinnitelleet kieltolain yli panemalla mietoa kaljaa tai virvoitusjuomia ja palanneet sen jälkeen täysissä voimissaan vapaammille – jos kohta Oy Alkoholiliike Ab:n vahvasti sääntelemille – markkinoille.

Selailin äskettäin Hotelli- ja ravintolamuseossa vuoden 1933 Suomen Hotelli-Ravintola-Kahvilalehden numeroita, ja huomioni kiinnittyi ahkeraan portterimainostamiseen. Portteria valmistaneet panimot olivat lehtijutuista ja -mainoksista päätellen hanakasti tuomassa kieltolakia edeltävää menestystuotettaan myös uusille 1930-luvun olutmarkkinoille, ja perusteluina käytettiin pehmeän maun lisäksi lääkärien suosituksia portterin terveellisyydestä.

Näin kirjoitti helsinkiläinen Tillanderin panimo mainoksessaan vuonna 1933:

Olette varmaan huomannut, kuinka tavattoman vähän yleisö ymmärtää olutasioita. Varsinkin portteri, jota kieltolain aikana ei ollenkaan voinut saada kunnollista, on suurelle osalle ravintolayleisöä niin tuntematonta, että sen menekki jää varsin pieneksi. Kuitenkin on juuri portteri suositeltavimpia ravintolajuomia. Moni, joka paljoksuu oluen hintaa, on pakoitettu myöntämään, että portteri korkeine vierreprosentteineen on ravintoarvoonsakin nähden huokea juoma. Puhumattakaan siitä, että satojen lääkärinlausuntojen mukaan se on rasittuneelle ja säännöttömälle ruuansulatukselle samoin kuin hermoille tavattoman terveellistä. Sitä määräävät lääkärit m.m. unettomuutta vastaan.

Tillander, joka myi tällä mainoksellaan 6-prosenttista Pukki-Portteriaan, neuvoo lukijalle seuraavan menettelytavan: ”Kattakaa ateria-aikana jokaiseen pöytään pullo Pukki-Portteria. Antakaa tarjoilijoille sanat suuhun, mitä heidän on tästä portterista kerrottava. 100 % vieraista tiedustelee siitä lähemmin, ja ainakin 50 % ottaa pullon! Neuvokaa myös sekoittamaan sitä pilsneriin!”

Nimimerkki ”Syömävieras” valittaa samassa lehdessä, kuinka uusi alkoholilainsäädäntö on epäjohdonmukaisesti rinnastanut portterin III-veroluokastaan huolimatta viineihin ravintola-anniskelussa.

Portteri on, ja tahtoo olla, kotimainen mallasjuoma. Olisi turhaa haastella siitä, että se kuusine prosentteinensa olisi päihdyttävä huomattavammassa määrässä. Sensijaan runsas mallaspitoisuus ja ruuansulatusta edistävä ominaisuus olisi edellyttänyt sen asettamista ruokajuoman asemaan kaikissa ravintoloissa missä yleensä mitään alkoholipitoista tarjoillaan.

Myös tämä nimimerkin taakse kätkeytyvä kirjoittaja korostaa portterin ja pilsnerin sekoituksen maukkautta, joten voi arvailla, onko kyseessä Tillanderin tai jonkin muun portteria valmistavan panimon mainosvastaava salanimellä.

Lisäksi nimimerkki Syömävieras huomauttaa, että ”lukuisa määrä naisiakin ottaa kernaasti lempeätä portteria, mutta ei rakasta kirpeätä olutta”. Kun portteri on kielletty varsinaisissa olutravintoloissa, nämä naiset joutuvat kirjoittajan mukaan nauttimaan portterinsa ”kotona tahi työpaikallaan” ja sitten kiiruhtamaan illalliselle olutravintolaan.

Porvoon juuri oikein kuohuvaa portteria

Saman vuoden neljännessä numerossaan lehti haastattelee Porvoon Panimon toimitusjohtajaa Mårten Ekblomia. Haastattelu on otsikoitu ”Portteri – jaloin mallasjuoma”, ja siinä Ekblom muun muassa ylistää tämän lippulaivatuotteensa ominaisuuksia. Porvoon Panimo valmisti tuohon aikaan kaiken oluensa ja portterinsa itse mallastamastaan ohrasta, jota hankittiin kotimaisilta tuottajilta.

Mårten eli Ekblom nuorempi oli ollut panimon ohjaksissa jo vuodesta 1900, ja hän uskoi panimon menestyksen yhdeksi syyksi sen, että myös moni muu henkilökunnan jäsen oli ollut yhtiön palveluksessa yli 30 vuotta. Nämä kaikki olivat siis hankkineet kannuksensa portterinkin valmistamisesta jo kieltolakia edeltävinä suomalaisen panimoalan kukoistusaikoina.

Ekblom oli itse opiskellut panimoalaa useammassa suuressa ulkomaisessa panimossa. Sen lisäksi hän oli käynyt opintomatkoilla ”Saksan, Itävallan, Tanskan ja Englannin huomattavimmissa panimoissa … Englantihan on portterin luvattu maa ennen muuta, ja täällä minä opin valmistamaan todellista, oikeaa portteria. Opiskelin nimittäin pitkähkön aikaa Zuinisees’in suuressa panimossa Dublinissa Irlannissa.”

Vaikka Zuinisees on lähes varmasti Guinness, jonka nimen toimittaja on vain lukenut käsin kirjoitetuista muistiinpanoistaan väärin, Ekblomin tietämys porttereista ja oluista ylipäätään oli epäilemättä tuon ajan suomalaisella mittapuulla huomattava. Hän toteaa, että verrattuna hänen opiskeluaikoihinsa ”meidän sukupolvellamme on jokseenkin hämärä käsitys portterista ja sen tarjoilusta.”

Niin, jotta portteri olisi todellista portteria vaaditaan siltä, että sen tulee kuohuta erittäin voimakkaasti, sillä hyvä maku on suureksi osaksi riipppuvainen kuohun voimakkuudesta. Portterin tuntijalle on vähän tai ei ollenkaan kuohuva portteri kokonaan nautittavaksi kelpaamatonta. On kuitenkin myönnettävä, että on hyvin vaikeata saada juuri oikea kuohu, toisinaan sitä tahtoo olla liian vähän, toisinaan liian paljon, mutta kiitos meidän tarkkojen erikoiskoneittemme uskallan todella väittää, että olemme onnistuneet, ja ei kukaan vielä ole moittinut Porvoon portteria.

Suosittu mutta kokonaiskuvassa pieni

Suomen Hotelli-Ravintola-Kahvilalehti esittelee alan ammattilehtenä luonnollisesti alkoholijuomien kulutustilastoja, ja vuoden 1933 alkupuoliskon kokonaismyyntiluvuista käy ilmi myös portterin määrällinen merkitys kieltolaista toipuvassa Suomessa.

Valtavan suuri se ei ole. Kotimaisia oluita myytiin reilut 3,1 miljoonaa litraa ja tämän lisäksi vain hieman yli 41 000 litraa portteria. Markoissa mitattuna muuta olutta kuin portteria myytiin 24 miljoonalla markalla ja portteria vajaalla 600 000 markalla, eli portteri oli selkeästi keskiverto-olutta kalliimpaa, mikä tietysti vahvuuteenkin sopii.

Uudellamaalla toimi silti 1930-luvulla ainakin kolme panimoa, jotka pitivät omaa portterituotantoaan niin tärkeänä osana omaa toimintaansa, että ostivat toistuvasti sille mainoksia Hotelli-Ravintola-Kahvilalehdestä. Näitä olivat Porvoon Panimo, Tammisaaren Panimo ja helsinkiläinen Tillanderin Panimo.

Kalliossa toimineen Tillanderin viimeisiin vuosiin ei ilmeisesti sattunut enää isompia kaupallisia menestyksiä portterin tai muunkaan tuotannon saralla, ja yhtiö lopetti toimintansa vuonna 1951. Juuri sitä ennen se oli kuitenkin onnistunut lanseeramaan nerokkaan uuden tuotemerkin Olvi, jonka lakkautettu helsinkiläispanimo myi vuonna 1952 iisalmelaiselle Oy Oluttehdas Oivalle.

Myönnän, että portterin suosion kehittymisestä Suomessa toisen maailmansodan jälkeen – jos sellaista olikaan – minulla ei ole tietoa. Sekä Porvoon että Tammisaaren panimoiden toiminta kyllä jatkui aina 1960-luvulle saakka. Sota tietysti vaikeutti 1940-luvun alussa aktiivisten panimoiden toimintaa kuten ensimmäinen maailmansota oli aikanaan iskenyt silloisiin panimoihin.

Sen kaikki tietävät, että vuonna 1957 Boris Orlo ja kumppanit lanseerasivat pitkän tauon jälkeen Sinebrychoffin Porterin, joka on yhä tänä päivänä tuotannossa, ja jonka ominaisuuksiin haettiin inspiraatiota Guinnessilta kuten Mårten Ekblomin Porvoon portteriin aikoinaan. En ole varma, oliko 1950-luvulla enää mitään muita vakavasti otettavia suomalaisia porttereita hengissä.

Kovin paljon tietoa en ole ainakaan toistaiseksi onnistunut hankkimaan myöskään siitä, minkä tyyppistä olutta esimerkiksi Porvoon Panimon portteri oli 1930-luvulla, jolloin toimitusjohtaja Ekblom sitä kehuskeli. Tehtiinkö sitä pohjahiivalla kuten panimon muita oluita, vai oliko Ekblom onnistunut hankkimaan portteriinsa hyvää pintahiivaa esimerkiksi Brittein saarten vierailuiltaan?

Tarkkaa tietoa vahvuudestakaan minulla ei ole. Kuusi prosenttia tuntui olevan tuohon aikaan tavallinen portterin vahvuus (6 % painoprosenttina vai sama tilavuutena eli 7,5 % abv?). Kaksikymmentä vuotta aikaisemmin eli 1910-luvulla kotimaisten portterien vahvuuksien oli havaittu vaihtelevan 6,7 % ja 8,5 % abv välillä.

Suomalaisen portterin melko pitkä historia näytti päätyneen kuolonkorinoihinsa viimeistään 1940–1950-luvuilla. Ilman Boris Orlon visiota se olisi saattanut jäädä menneisyyden luvuksi, johon Olutkoiran tapainen historiafriikki törmäisi arkistoja kaivellessaan mutta jota ei nykyisessä olutkulttuurissa juurikaan muistettaisi. Vaikeaa 1950-luvullakaan olisi vielä ollut aavistaa, että muutamaa vuosikymmentä myöhemmin Suomeen pölähtää Michael Jackson, maailman tunnetuin olutkirjailija, ja nostaa Suomi-portterin yhdeksi kymmenestä lempioluestaan.

Mutta vuonna 1933 Porvoon portteria sai siis ostaa alkoholimyymälöistä tai Helsingissä suoraan Lahden Mallasjuoma O/Y:ltä, puh. 24 266, 24 379, 24 670.

Tammisaari porter

cof

Festbier-kauden avaus: Irlbacher ja Weihenstephaner

Syyskuu on Oktoberfestin kuukausi ja Münchenin isojen kemujen avajaisiin on reilut kaksi viikkoa. Viime vuonnahan kävin paikan päällä, tällä kertaa reissua ei ole suunnitteilla. Eilen Alkon nurkassa odotteli lavan täydeltä Festbier-laatikoita, joita ei ollut vielä avattu tai hyllytetty. Kun kyselin uutuuksien perään, myyjä veisti pari laatikkoa auki ja ojensi pyytämäni pullot.

Ainakin joinakin vuosina Alko on tuonut Baijerista vain Münchenin kuuden virallisen Oktoberfest-panimon juhlaoluita. Nytkin myös näitä on edustettuina, eli Löwenbräu, Spaten ja Paulaner löytyvät valikoimasta. Itse otin matkaani nyt vain kahta ei-müncheniläistä juhlaolutta, joista toinen oli Festbier valtionpanimo Weihenstephanilta ja toinen peräisin sata kilometriä Münchenistä itään Irlbacher-panimolta. Jälkimmäinen on nimeltään Gäubodenvolksfest-Bier, eli kyseessä on Baijerin toiseksi suurimman kansanjuhlan nimikko-olut.

Mitä Festbier tai Oktoberfestbier oikein on? “Oktoberfest-olut on perinteisesti kantavierteeltään 13-14 prosenttinen syvän kullan värinen Märzen, joka maistuu hyvin maltaiselta eikä ole liian vahvasti humaloitu. Maltaana käytetään klassista müncheniläistä mallasta”, kuvailivat Dietrich Höllhuber ja Wolfgang Kaul vuonna 1988 kirjassaan Die Biere Deutschlands.

He totesivat myös, että tämä kultainen olut alkoi syrjäyttää aikaisempaa pronssinpunaista juhla-Märzeniä 1950-luvulla. Sekään ei ollut Höllhuberin ja Kaulin mukaan alkuperäinen Oktoberfest-olut, vaan vuoteen 1892 asti juhlassa oli juotu varta vasten tarkoitukseen pantua kevyttä kesäolutta. Se oli kuitenkin kilpaillut jo vuodesta 1872 saakka tämän toisen juhlaoluen kanssa. Silloin nimittäin kesäolut oli yllättäen loppunut Schottenhamelin teltasta kesken, ja ravintoloitsija oli alkanut tarjoilla varastosta Spatenin talviolutta – vahvempaa Märzeniä siis. Aluksi kahnausta poliisin kanssa aiheuttanut vahva olutuutuus oli sittemmin vähitellen vakiintunut Münchenin olutjuhlan perinteisiin ja lopulta sen ainoaksi olutlaaduksi.

cofHöllhuber ja Kaul pitivät itsestään selvänä, että kultainen Oktoberfestbier on Märzen-olutta siinä missä tummemmatkin variantit. Samoin sen luokitteli vuonna 1977 aiheesta ensimmäisen kerran kirjoittanut Michael Jackson. Amerikkalaiset, jotka toimivat tänä päivänä maailman puolivirallisina oluttyylien kategorisoijina, ovat ryhtyneet nyttemmin erottamaan Festbieriä omaksi, Märzenistä poikkeavaksi oluttyylikseen. Tämän erottelun mukaan Festbier olisi tuo moderni, kullanvärinen juhlaolut ja Märzen tummempi, perinteinen versio.

Minusta erottelu on tarpeeton. Jos Festbier rajataan tyylinä näihin vaaleisiin, nyky-Oktoberfestin inspiroimiin juhlaoluihin, niille jää todella kapea lokero vahvimpien Hellesien ja miedompien Heller Bockien väliin. Eikö oluttyylejä voisi erotella myös käyttötarkoitusten eikä aina pelkkien aistinvaraisten ominaisuuksien mukaan? Käytännössä osa Baijerin juhlaoluista on joka tapauksessa tyylilokeroiden välillä tasapainoilevia, vaaleahkoja tai miedosti punertavia, makean maltaisia oluita, joita sanoina kuvaavat ihan hyvin sekä Märzen että Festbier.

Weihenstephaner Festbier (5,8 %) ja Irlbacher Gäubodenvolksfest-Bier (5,6 %) ovat molemmat oktoberfestmäisen kullanvaaleita oluita. Weihenstephanin versio oli leipäisen maltainen, neutraali, miedon yrttisesti humaloitu, juhlaolueksi müncheniläisen kuivahko ja aavistuksen alkoholivivahteinen. Irlbacherista olin aluksi aistivinani kaalin aromin ja maun, joka joskus aloittelevien ulkomaisten lagerinpanijoiden yritelmiä leimaa. Hapankaali pysyköön lautasella, olut lasissa. Ei olut lopulta kuitenkaan varsinaisesti vihanneksinen ollut, olipahan Weihenstephaneriin verrattuna vähemmän sulkeutunut, makeampi, hedelmäisempi ja runsaampi. Jos useampi lasillinen pitäisi jompaakumpaa nauttia, valitsisin ehkä kuitenkin Weihenstephanerin. Mitään Baijerin parhaita tai kiinnostavimpia oluita nämä kaksi juhlajuomaa eivät ole, mutta hienoa, että Alko on välillä ottanut valikoimiinsa taas muutakin saksalaisjuhlien tuotteita kuin Münchenin vakiomerkkejä.

Samuel Smith’s 1758 Yorkshire Stingo – hiipuneen olutperinteen hengessä

Kirjoitin juuri viime viikolla George Gale & Co:n sukupuuttoon kuolleesta oluesta Prize Old Ale, jonka Marble Brewery ja Fuller’s (jolle Gale myytiin vuonna 2005) ovat nyttemmin herättäneet henkiin. Mainitsin postauksessa, että tämä olut perustui aikanaan – noin sata vuotta sitten – Galen uuden panimomestarin kotiseudulla Pohjois-Englannissa tunnettuun oluttyyliin.

En maininnut oluttyylin nimeä, mutta se oli Yorkshire Stingo.

cofViime viikolla en myöskään voinut tietää, että sattuma toisi nyt eteeni tämän oluttyylin käytännössä ainoan elossa olevan edustajan, jota valmistaa Yorkshiren Tadcasterissa toimiva perinteinen panimo Samuel Smith’s. Mutta niinpä sitä vain oli yksi pullo jäljellä varsovalaisen Kufle i Kapsle -baarin kylmäkaapissa, kun siellä eilen poikkesin.

Tätä olutta en ole koskaan maistanut, mutta hieman vahvempien brittioluiden suurena ystävänä se oli pakko tietysti pyytää kaapista. Olut oli tosiaan suhteellisen voimakas, 8 % abv, vaikkakin pieni googlailu kertoo, että Sam Smith’s tekee sitä tällä hetkellä vielä yhtä prosenttiyksikköä vahvempana ja etikettiäkin on vähän modernisoitu. En saanut selville, kuinka vanha pullo kyseessä oli, koska etikettiin painettu päivämäärä oli tuhriintunut. Mahdollisesti parasta ennen -päiväys oli ensi vuoden tammikuussa.

Smith’s ei ole keitellyt tätä olutta mitenkään jatkuvasti etikettiin painetusta vuodesta 1758 lähtien, vaan nykyinen inkarnaatio on tullut heidän valikoimiinsa vuonna 2008. Stingo on kuitenkin vanha pohjoisenglantilainen sana vahvalle oluelle, ja esimerkiksi Brian Glover mainitsee kirjassaan The Lost Beers & Breweries of Britain, että sanasta löytyy tässä merkityksessä mainintoja jo 1600-luvulta.

Stingon sanakirjamerkitys liittyy ”vanhaan”, siis tynnyrissä ikäännytettyyn olueen, ja ilmeisesti maun pistävyyteen (koska sana on johdettu verbistä sting, pistää). Siinä missä viime viikolla esittelemäni Prize Old Ale oli belgialaisella tavalla viinimäinen – vähän hapan ja miksei siinä mielessä pistäväkin – tämä Sam Smith’sin Stingo on erittäin lempeä olut.

Tuoksussa on ehkä hento tynnyrin häivähdys, maussa tikkunekkua, vaniljaa, taatelia, korinttia, kanelia ja fariinia, sekä pehmeä brittihumalointi. Kun alkuperäistä olutta ei ole maistanut, voi tietysti pohtia, onko osa näistäkin mauista tullut tammitynnyristä, jossa olut on etikettinsä mukaan viettänyt vähintään vuoden. Olut samenee hieman pullon pohjaa kohti, mutta mitään isompaa sedimenttiä tai hiivakappaleita ei näy.

Tässä on jalo olut, joka nyt ei ehkä ainakaan tällä kertaa mitenkään haastanut juojaansa mutta oli silti erittäin miellyttävä tuttavuus. Enkä väitä, että meidän pitäisi yhä nykyään pyrkiä pitämään Yorkshire Stingoa omana oluttyylinään – tuskin siihen on perusteita. Reittaajat ja muut merkinnevät tämän ja mahdolliset muut Stingot erilaisiin nettipalveluihin sitten English strong alena tai old alena, toteutustavasta riippuen.

Old ale -oluttyyli ja George Gale Prize Old Ale

Nykyään old alen määritelmä on paperilla kohtuullisen selvä. Tai ainakin riittävän selvä. Esimerkiksi amerikkalaisen Beer Judge Certification Programin tyyliohjeissa todetaan, että vaikka sen erottaminen strong ale– ja barley wine -tyyleistä on varsinkin vahvempien yksilöiden osalta tulkinnanvaraista, old alelle tyypillinen ominaisuus on tynnyrikypsytyksestä tullut viinimäisyys, jopa laktisuus ja pieni happamuus.

Old ale kuuluu brittiläiseen olutperinteeseen. Pitkään tynnyrissä kypsyneen oluen historiallinen nimi on stale (ja sen vastakohtana tuore olut eli mild). Stale-sanan merkitys viittaa nykyään pilaantuneeseen elintarvikkeeseen, mutta pilaantumisesta ei old alen kypsymisessä ole toki ollut kyse. Jos puuastiassa kypsymisestä saattaa seuratakin pientä viinimäistä happamuutta, sen tulee kuitenkin hyvässä old alessa palvella muita makuominaisuuksia – ei peittää niitä.

Vielä muutama vuosikymmen sitten old alen erottaminen muista vahvoista brittioluista ei ollut edes niin helppoa kuin nyt. Ron Pattinsonin mukaan ”old ale oli yksi niistä oluen kutsumanimistä, joita käytettiin mielivaltaisesti”. Vahvoja oluita saatettiin aivan yhtä hyvin nimittää myös barley wineksi ilman mitään erityistä syytä. Värikään ei auttanut määrittämisessä. Jos old ale ehkä useimmiten olikin tumma, se saattoi olla myös vaalea. Toisaalta barley wine oli usein tuohon aikaan tumma.

Pattinsonin 1950-luvun oluita käsittelevässä analyysissä old ale -nimiset tuotteet vaihtelevat keskioluen vahvuisista hyvin voimakkaisiin, ja melko vaaleista aivan tummiin. Hän epäilee, oliko monikaan viisikymmenluvun vanhoista oluista käynyt läpi mitään tynnyrikypsytystä – eli olivatko ne siis sanan varsinaisessa merkityksessä lainkaan ”vanhoja”.

Yksi selkeä poikkeus kuitenkin oli: George Gale & Co -panimon Prize Old Ale. Sen käymisaste oli ainoana Pattinsonin analysoimista oluista yli 90 %, ja oluen lopullinen vahvuus myös ainoana yli 10 % abv. Tästä voi päätellä jopa Brettanomyces-villihiivan päässeen tynnyrikypsytyksen aikana aterioimaan oluen sokereiden pariin. Pattinsonin muistiin merkitsemät tiedot tästä oluesta ovat vuoden 1959 versiosta.

* * * * *

Prize Old Ale on ollut muutamia vuosia pois tuotannosta. Tämä on ollut sääli, koska kyseessä on yksi pitkäikäisistä ja arvostetuista vahvoista brittioluista. Roger Protzin mukaan olut syntyi Portsmouthin lähellä sijaitsevassa Gale’sin panimossa, kun uusi panimomestari 1920-luvulla toi kyseisen oluttyylin mukanaan kotiseudultaan pohjoisesta.

Olutmerkin lakkauttaminen oli seurausta vuonna 2005 toteutuneesta yrityskaupasta, jossa Gale’s päätyi isomman lontoolaisen kilpailijan Fuller’sin omistukseen. Fuller’s sulki vanhan Gales’in panimon ja ajoi vähitellen alas sen olutmerkit.

Nyt yli vuosikymmen myöhemmin Fuller’s on kuitenkin päätynyt jälleen valmistamaan Prize Old Alea, tällä kertaa yhteistyössä manchesteriläisen Marble Breweryn kanssa. Hankkeen yhteydessä antamassaan haastattelussa Fuller’sin entinen panimomestari John Keeling on todennut, että hän ei olisi halunnut aikanaan lakkauttaa Prize Old Alea. Panimon tuolloinen markkinointiosasto kuitenkin tuomitsi sen olueksi, jota on mahdoton myydä.

Ehkäpä ajat ovat muuttuneet kymmenessä vuodessa taas jonkin verran. En usko, että tynnyreissä kypsytetty olut on juuri nyt mitenkään mahdoton myytävä, ainakaan pienehköinä erinä. Tynnyrihommat ovat jälleen suuressa huudossa.

* * * * *

gale-prize-old-aleMarblen versio Prize Old Alesta (10,6 %) pohjautuu 1920-luvun reseptiin ja pikanttina yksityiskohtana on, että Marblen talonhiiva on kuulemma alkujaan peräisin Gale’silta. Henkiin herätetystä Prize Old Alesta on pullotettu nyt neljää eri versiota sen mukaan, missä tynnyrissä olut on kypsynyt. Itse maistoin viikonloppuna punaisella etiketillä varustettua Bourbon Barrel -versiota.

Hämmentävän belgialainen tunnelma tässä oluessa minusta oli. Mielikuva yhdistyi saman tien oud bruiniin viinimäisine ja villihiivamaisine tuoksuineen. Tämä kai todistaa vain, etten ole sellaisia britti-old aleja juurikaan juonut, joissa tynnyrikäymisen synnyttämien organismien jälkeä kunnolla tuntuisi. Maku oli myös sitä, mitä ikääntyminen tummalle oluelle antaa, juuri tuota aavistuksen portviinimäistä, brettamaista, hieman hapanta ja (viskitynnyrin) vaniljaista potkua. Sivumaku oli aavistuksen soijamaisen suolainen, tuskin kuitenkaan vielä liian pitkästä ikäännyttämisestä kielivää? Väriltään olut oli vähän kolajuomaa tummempi ja hieman samea.

Tämä Prize Old Ale -versiointi ei ainakaan jätä kysymyksiä old ale -termin merkityksestä; selvästi on vietetty aikaa tynnyreissä ja ehkä villihiivojenkin seurassa. Toivottavasti tämä jää kunniakkaiden panimoiden vakiovalikoimaankin tai ainakin toistuvaksi erikoisuudeksi. Korkeat olivat myös alkoholiprosentit eli 1800-luvun tunnelmissa mennään. Olisi kyllä helppo myös kuvitella, että se englantilainen, joka ensimmäisenä on joskus muinoin päästänyt suustaan sanat ”barley wine”, olisi saanut idean uudissanaan juuri tällaisesta oluesta…

Fuller’s & Friends: Rebirth, The original E.S.B. from 1971, Flora & The Griffin ja Peat Souper

Yksi suosikkipanimoistani, lontoolainen Fuller’s, on luovinut onnistuneesti vuonna 1845 alkaneen perinteikkään perustuotantonsa yhdistämisessä tämän päivän oluttrendeihin. Suhteellisen vankan vakiopalettinsa ohessa panimo on tuonut vaihtuvaan valikoimaan mukaan niin uuden maailman humalalajikkeita kuin vanhastaan Britannialle vieraita oluttyylejäkin.

Eipä ole Fuller’silta mennyt ohi sekään, että eräs viime vuosien kuumimmista panimotrendeistä ovat kollaboraatio-oluet.

Fuller’s & Friends on uusi tuoteperhe, jonka jokainen olut on konkreettisesti rakennettu yhteistyössä jonkin toisen brittiläisen pienpanimon kanssa. Konsepti on siis erilainen kuin esimerkiksi baijerilaisen Maiselin vuonna 2012 lanseeraamassa Maisel & Friends -sarjassa, jossa ”kaverit” ovat itsenäisiä olutasiantuntijoita eivätkä edusta jokainen omaa panimoaan.

Yhteistä kahden perinteikkään panimon edesottamuksille on toki pyrkimys vedota jatkuvia uutuuksia – ja mielellään hieman amerikkalaissävyisiä – janoavaan nuorekkaaseen craft-kansaan.

Rebirth – ei ehkä ESB:n evoluution huipentuma

Fuller’s ESB taisi olla panimon valikoiman vahvin olut tullessaan vuonna 1971 ensi kertaa tuotantoon. Se korvasi Ron Pattinsonin mukaan panimon aikaisemman Burton-oluen, ja toki ESB onkin burtonmaiseen tapaan tavallista bitteriä tummempi väriltään. Se on myös selkeästi panimon miedompia bittereitä vahvempi, vaikka toisaalta Old Burton oli ainakin 1930-luvulla vielä sitäkin vahvempi eli 6,3 %. Burtoneista olen kirjoittanut muun muassa täällä.

Uudessa Fuller’s & Friends -perheessä on nyt siis lanseerattu yhteistyössä bristolilaisen Moor-panimon kanssa alkuperäisellä 47 vuoden takaisella ESB-reseptillä tehty Rebirth. Tätä on tällä hetkellä saatavana monista Alkoista ympäri maan.

1970-luvun henki näkyy pullon etiketin fontissa ja vanhanaikaisessa tavassa laittaa pisteet lyhenteen kirjainten perään. E.S.B., Extra Special Bitter. Amerikkalaisethan tätä tapaa edelleen lyhenteissä harrastavat, vaikka britit eivät.

Mitä sitten tavoitellaan sillä, että yhtä nykyajan arvostetuimmista pitkän linjan oluista lähdetään ”herättämään henkiin” kaivamalla alkuperäinen resepti esiin? 1970-lukuhan ei ollut suoranaisesti mikään brittiläisen oluen kulta-aika. Eikä se ollut sitä muuallakaan. Cantillon sokeroi lambicejaan Belgiassa. Saksassa tutkittiin teknologisia menetelmiä lagerin varastointiajan lyhentämiseksi. Ynnä muuta vastaavaa.cof

Panimon omien sivujen mukaan Fuller’s & Friends -konseptin päätarkoituksena tuntuu olevan nyt muodikas kollaborointi tuoreiden panimokollegojen kanssa. Määrittelikö Fuller’s itse, mitä he näistä yhteistyökuvioista halusivat syntyvän? Ainakin tästä haastattelusta voisi päätellä, että Moor Beer on päässyt pitkälti päättämään, millaisen oluen tiimoilta he haluavat Fuller’sin kanssa yhdessä huseerata.

ESB tuntui heti ilmiselvältä vaihtoehdolta, se on loistava olut. Kun tutkin alkuperäisiä panimolokeja vuodelta 1971, … huomasin reseptissä käytetyn maissia ja tuontihumaloita, mikä oli siihen aikaan harvinaista”, Moorin omistaja ja panimomestari Justin Hawke kertoo.

Brittiläiseen 1900-luvun panimohistoriaan kuuluu siis – hyvissäkin panimoissa – reipas adjunktien käyttö. Oluiden koostumuksesta huomattavakin osa saattaa olla erilaisia viljahiutaleita ja panimosokereita. Nykyinen ESB taas olisi ainakin pullon kyljestä ja panimon nettisivuilta päättelemällä silkkaa Reinheitsgebotia: vettä, ohramallasta, humalaa ja hiivaa.

Tuontihumalat Rebirthissä tulkittuina ovat slovenialaisia ja australialaisia. Lajikkeista en tiedä. Mukana on myös brittihumalaa. ESB:n varsinaisessa nykyversiossa humalat ovat luullakseni kauttaaltaan brittiläisiä, lajikkeina Northdown, Target, Challenger ja Golding.

Tuoko Rebirth jotain sellaista ymmärrykseemme Fuller’sin ESB:stä, mitä oluen nykyisestä versiosta ei ole saatavissa? Tämä jää hieman epäselväksi. Olutta maistaessa tulee se olo, että käsillä on hiomaton timantti – tai ehkä pikemminkin murikka, josta ei aivan itsestään selvästi ole hiomallakaan timantiksi asti.

Alkumaussa tuntuu jotakin sokerisen tai siirappisen kevyttä, mitä ESB:hen en ole tottunut yhdistämään. Humalointi ei ole mitään erityisen runsasta. Olut on suodattamaton. Tämä on mielestäni vähemmän raikas olut kuin Fuller’sin nykyinen ESB, vaikka ihan kivasti juotava onkin ja vahvuutta siis vain tuo 0,1 %-yksikköä normaalia ESB-pulloversiota enemmän.

Jossain takaraivossa vaanii silti ajatus, että tämä ei ole kauhean kaukana hyvän kotiolutharrastajan ESB-kloonista. Ehkä Rebirthin tarkoitus on osoittaa, että asiat ovat menneet puolessa vuosisadassa eteenpäin, eikä meillä ole juurikaan syytä kaivata takaisin kultaiselle 1970-luvulle? Toisaalta jos niin olisi, miksi oluen nimeksi olisi sitten valittu ”uudelleensyntyminen”?

Flora & The Griffin ja Peat Souper – hyvällä tavalla erilaisia

Myönnän, että etukäteen Rebirthin ESB-tulkinta kiinnosti minua enemmän kuin muut Fuller’s & Friends -sarjan tuotteet, joista paria muutakin on viime viikkoina Suomessa nähty. Taannoisella baarikierroksella tuli vastaan Flora & The Griffin -niminen punaruskea olut sekä Peat Souper -stout. Nämä osoittautuivat maistaessa ehkä jopa pätevämmiksi oluiksi kuin Rebirth.mde

Flora & The Griffinissä (7,4 %) Fuller’sin yhteistyöpanimona on viime vuosina paljonkin hypeä synnyttänyt Thornbridge. Pohjoisenglantilaisesta Thornbridge Hallin kartanosta 13 vuotta sitten ponnistanut panimo on omaksunut symboliaiheekseen roomalaisen kevään ja kukkien jumalattaren Floran, jonka patsas löytyy kartanon puutarhasta. The Griffin eli aarnikotka on puolestaan Fuller’sin vanhan panimorakennuksen nimi.

Mikä tämän oluen tyyli on? Thornbridgen hanalätkissä on näemmä lukenut Extra Special Bitter (siis ESB). Fuller’s puhuu red rye alesta, joka varmasti kuvastaa lopputulosta suhteellisen hyvin. Ratebeerillä ruis tekee tästä specialty grain -oluen, Untappd ja BeerAdvocate puhuvat rye beerista. Yhtä kaikki jonkinlainen punainen olut ja tavallaan supervahva bitter myös.

Kun Thornbridge on mukana, olisin odottanut ehkä IPAmaisempaakin red ale-tulkintaa. Tässä on kuitenkin pohjoiseurooppalainen ote, havuisuus muistuttaa katajaa ja humala – mikä sitten se onkin – ilmaisee itseään mentolimaisen viileänä. Mallasrunkoa on mukavasti, humalan katkeruutta myös, ja kokonaisuus tuntuu tasapainoiselta. Tämä varmaan toimisi jossain kesäkeittiön grilliruokaparituksessa.

Peat Souper (7 %) viittaa nimellään Lontoon hernerokkasumuihin (pea souper), jotka ennen 1950-lukua olivat kaupungissa säännöllinen vieras. Aina oli tiedetty, että pelkästä luonnollisesta sumusta ne eivät syntyneet, vaan niitä sumentamassa oli paljon hiilenpoltosta syntyviä myrkyllisiä päästöjä. Kun kodeissa alettiin uusien lakien myötä siirtyä vähemmän saastuttaviin lämmön lähteisiin, vaarallisia vihertäviä huuruja nähtiin yhä harvemmin.

Tässä yhteistyössä toisena osapuolena on Hardknott Pohjois-Englannin Cumbriasta. Peat Souper on musta olut, jonka päälle pullosta kaadettuna kohoaa cappuccinon värinen vaahto. Suutuntumaltaan melko paksu stout on samalla hyvin hiilihappoinen, ja aluksi tuleekin tunne, että tätä olisi mukavampi juoda real alena, vähemmillä hapoilla. Tuoksu kuten makukin on selvästi savuinen, nimestä päätellen turvesavua. Maussa on tuhkaista kaakaojauhetta, suolaista kinuskia ja yrttistä, minttumaista humalaa. Mitään makeutta tai hedelmäisyyttä tähän stoutiin ei mahdu. Kumminkin hieman askeettinen stout omaan makuuni, mutta hyvin tehdyltä vaikuttaa.sdr

Testissä: Jopejskie (Jopenbier), tumma historiallinen villihiivaolut

En ole pitkään aikaan päässyt kirjoittamaan yhdestä suosikkiaiheestani: unholaan jääneistä historiallisista olutlaaduista, joita joku on kaivanut arkistojen kätköistä ja alkanut valmistaa uudelleen. Piwo jopejskie eli vanhalta alasaksalaiselta nimeltään Jopenbier on ehkä yksi mielenkiintoisimmista, ja puolalaisen oluttyylin tarina liittyy erityisesti Danzigin eli nykyisen Gdańskin oluthistoriaan.

Käyn ensin läpi oluttyylin historiaa – sitä, mitä siitä tiedetään – ja sitten testaan tietääkseni ainoaa kaupallisessa tuotannossa olevaa nykyaikaista tulkintaa siitä. Tästä vastaa puolalainen panimo Browar Olimp. Olut on ollut markkinoilla reilun vuoden verran, ja kokeilut aiheen tiimoilta alkoivat loppuvuodesta 2015. Puolalaiset ovat sitä mieltä, että heidän versionsa on ensimmäinen kaupalliseen jakeluun asti päätynyt aito jopejskie-rekonstruktio.

 

1280px-Danzig_Partie_am_Krahnthor_(1890-1900)

Gdansk, valokuva noin vuodelta 1900. (Kuva: Wikipedia.org, public domain.)

 

Mustaa olutta paksun bakteerikuoren alla

Hämmentävintä jopejskiessa on sen valmistustavan kuvaus. Ei siinä vielä mitään, että jopejskie oli spontaanisti eli villihiivoilla käyvä olut. Jotain tuttua valmistusmenetelmän kuvauksessa onkin, ainakin belgialaisessa lambic-panimossa käyneille. Kuten lambic-panimossa, pieneliöt, jotka käymisreaktion aiheuttivat, laskeutuivat vierteeseen panimon huoneilmasta, joten puhtaudesta ei ollut syytä huolehtia liikaa – muuten kuin lattian osalta.

Eroja kuitenkin oli. Siinä missä belgialaistyyppinen villihiivaolut ehkä yleensä käy laakeissa, matalissa astioissa, jopejskien käymisastiat olivat kapeita ja korkeita. Hiivakerrosta, joka vierteen pintaan muodostui, on luonnehdittu ”ensin valkeaksi, sitten siniseksi tai sinivihreäksi” limaksi, johtuen ehkä Penicillium-sukuisesta sienestä, jota siinä kasvoi. Kolikko ei pudonnut sen läpi. Ei ilmeisesti tiedetä, mitä vanhoissa kuvauksissa mainitut hiivamaiset sienet nykyisiltä lajinimiltään vastaisivat. Koska olutta tehtiin usein viinikellareissa, osa hiivoista on saattanut olla myös viinihiivoja.

Villihiivat olivat tehokkuudeltaan mitä olivat, eivätkä ne välttämättä heti purreet paksuun vierteeseen. Käymisen alkamista saatettiin odotella viikkokausia. Kun olut oli valmista ja tynnyröity, jälkikäymisen annettiin jatkua jopa vuoden ajan. Siinä missä lambicista tulee villihiivakäymisen myötä ainakin nykyisin kuivaa, historiallinen jopejskie jää hyvin makeaksi. Myös humalointi on vähäistä.

Lopputuloksena syntynyt olut oli – ja on – joka tapauksessa aika erilainen kuin esimerkiksi lambic. Jopenbier on todellakin tumma, hyvin makea ja paksu, hieman hapan ja (kantavierreväkevyyteen nähden) alkoholiprosentiltaan miedohko olut. Oluen kuluttajat eivät yleensä paljon kantavierteen vahvuuksia mieti – ainakaan Tšekin ulkopuolella – mutta vertailun vuoksi Balling-lukema on Browar Olimpin jopejskie-oluessa noin 45°, kun se saattaa puolalaisessa 10% abv portterissa olla esimerkiksi 24°. Toisin sanoen huomattava osa jopejskien raaka-aineesta on jäänyt käymättä alkoholiksi.

edf
En ole haastatellut henkilökohtaisesti puolalaisia siitä, miten pitkälle nyky-jopejskien valmistusmenetelmä vastaa yllä lainattuja historiallisia kuvauksia. Netistä löytyvien kertomusten perusteella he lähtivät kuitenkin tutkimusmatkailijan asenteella liikkeelle: säilyneistä tiedoista saatiin viitteitä, mutta niistä ei ollut aivan reseptiksi asti. Jännitystä aiheutti esimerkiksi se, miten 20–25 tunnin mittaisen keittoajan kanssa pärjättäisiin.

Alkuperäinen ajatus oli käyttää olut kaupallisella US-05-hiivalla, mutta tehtävä osoittautui modernille hiivalle liian rankaksi. Villihiivat kuitenkin sinnittelivät, ja yksi kanta toisensa jälkeen ne kävivät töihin. Kuukausia kestäneessä käymisprosessissa oli taukoja ja yllättäviä uusia alkuja. Oluen lopullinen vahvuus oli vähemmän kuin mitä Olimpin porukka oli ajatellut, reilun kymmenen prosentin sijaan noin 4 % abv. Pullotetulle tuotteelle mainitut alkoholiprosentit ovat 8,5 %, mutta jos oikein ymmärrän, jollain viinihiivalla on myös saattanut olla sormensa pelissä.

Hansalaivoilla Hollantiin

Gdańskissa jopejskien valmistus alkoi keskiajan hämärissä ja lakkasi ilmeisesti joskus 1900-luvun alkupuolella. Kaupungin ydinkeskustassa on yhä nykyään Ulica Piwna -niminen katu (”Olutkatu”), jolla oli toiseen maailmansotaan saakka saksalainen nimi Jopengasse. Katu sai aikoinaan nimensä oluen mukaan.

Nyt joku voisi protestoida, että kyse olisi oikeastaan saksalaisesta oluesta, koska Gdańsk oli suuren osan modernia historiaansa Preussin hallinnassa ja nimeltään siis Danzig. Olen ottanut kuitenkin saman linjan kuin yleisesti on näköjään omaksuttu piwo grodziskien (saks. Grätzer Bier) suhteen. Eli kun kerran valmistuspaikkakunta on nykyään Puolassa – ja oli sitä myös oluen syntyvaiheissa keskiajalla – luokiteltakoon nämä puolalaisiksi oluiksi.

Jo 1300-luvulla Danzigin kauppiaat kuljettivat jopejskieta eli Jopenbieriä meriteitse Hansaliiton satamiin eri maissa. Viimeistään 1400-luvun alussa se tunnettiin aina Alankomaissa asti. Sitä on kuvattu siellä punaruskeaksi, tummanruskeaksi tai syvänmustaksi olueksi. Se tuoksui vahvalle, portviinimäiselle, ja oli öljyisen paksua, vahvan ja mausteisen makuista. Hollantilaiset panimot alkoivat valmistaa Jopenbieriä noihin aikoihin itsekin.

Lääkemäisyytensä ja yrttimäisyytensä vuoksi tätä olutta myös käytettiin joskus joihinkin terveysongelmiin, laimennettiin muilla juomilla tai hyödynnettiin ruoan maustamiseen. Sellaisenaan se säilyi aikalaiskuvausten mukaan pitkiä aikoja. 1600-luvun alussa vaikuttanut historioitsija ja maantieteilijä Philipp Clüver kirjoittaa maistaneensa 60 vuotta vanhaa Jopenbieriä, joka oli täysin juomakelpoista.

Hollantilaisten kokemuksiin Jopenbieristä liittyvät myös arktista Koillisväylää etsineen Willem Barentsin matkat 1500-luvun lopussa. Barents miehistöineen jäi jumiin jäihin Jäämerellä ja joutui talvehtimaan nykyisen Novaja Zemljan rannikolla. Näistä kuukausista kertovien päiväkirjamerkintojen alaviitteessä mainitaan, että Barentsin väellä oli laivassa mukanaan vahvaa Jopenbieriä. Tynnyrit olivat kuitenkin osittain jäätyneet seitsemännenkymmenen leveysasteen kylmyydessä, ja sulana pysynyt olut oli tiivistynyt niin vahvaksi, että se oli miehistön mielestä juomakelvotonta.

Maistamassa jopejskie-olutta 2000-luvulla

Mistä nykykuluttaja löytää jopejskie-olutta? Sataprosenttisen varmaa vastausta on vaikea antaa. Itse oletan, että löytämäni puolalainen versio on juuri nyt ainoa varteenotettava jäljitelmä historiallisesta oluttyylistä.

Hollannissahan on Jopen-niminen panimo, mutta näyttäisi siltä, että he eivät pane varsinaista Jopenbieriä – eivät ainakaan tällä hetkellä. Hollantilainen oluthistorioitsija Jan de Vries on sen sijaan ilmeisesti tehnyt tai teettänyt sellaista nimellä Aol’ Joppe, mutta tätä en nyt mistään netistä löydä, eli kyseessä on ehkä ollut kertaluontoinen kokeilu.

Puolasta tosiaan löytyy yksi, edellä mainittu autenttisen oloinen jopejskie, ja sen valmistanut panimo sijaitsee asianmukaisesti Bytówissa, Gdańskin suunnalla. Oluen on teettänyt Browar Olimp Torúnista. En tiedä, saako olutta Gdańskin olutkaupoista tai -baareista. Varsovassa olen nähnyt sitä kahdessa paikassa. Toinen on suosikkiolutkauppani PIWOmaniaK, toinen on Hala Koszyki-kauppahallissa sijaitseva pystybaari, josta saa ostaa käsityöoluita myös mukaan. Pahvirasiaan pakattu 0,1 dl pullo maksoi 30 złotyä eli noin 7,50 euroa – olut siis tuntee arvonsa.

Maistettaessa nenään tuli ensimmäisenä tutun oloinen tuoksu, joka muistutti ehkä eniten belgialaista oud bruinia, jotain Liefmansin olutta ehkä. Kun käymisprosessiin on osallistunut muitakin eläviä organismeja kuin tavallista oluthiivaa, ei kai ole ihme, että tammitynnyrit ja ”vanhat oluet” tulevat mieleen. Muihin maistamiini villioluihin verrattuna jopejskie oli paksumpi ja sokerisempi, eli minikokoinen pullo oli makeuteen nähden sopiva annos. Makumaailma viittasi portviiniin, joulumausteisiin ja mustaherukkalikööriin.

Tämä jopejskie-versio toimii varmasti mainiona aperitiivinä tai digestiivinä, ruokajuomana ehkä heikommin. Hieno ja erikoinen olut kuitenkin. Panimo on ilmeisesti kokeillut tehdä siitä myös savuversiota, mutta sitä ei kai ole vielä päätynyt kaupallisille markkinoille. Yritykset rekonstruioida jopejskieta ovat joka tapauksessa jonkinlaisen Unesco-maininnan arvoisia: tässä on yksi Pohjois-Euroopan  oluthistorian suurista nimistä, joka ilman kotipanijoiden ja pienpanimoiden toimeliaisuutta olisi unohtunut jo kauan sitten Itämeren aaltojen alle.

(Jopejskien historiallisista valmistusmenetelmistä kertovat tiedot perustuvat Marco Daanen kirjaan Bier in Nederland ja Ron Pattinsonin blogiin Shut up about Barclay Perkins.)