Kveik on muotisana, ja Norjan maalaisolut ohittaa sahdin maailmanmaineessa

Meille suomalaisille tuli mahdollisesti pienenä yllätyksenä, että brittiläinen olutviisas Michael Jackson nosti sahdin näkyvästi yhdeksi maailman mielenkiintoisista olutperinteistä. Tämä tapahtui alun perin jo vuoden 1977 The World Guide to Beer-kirjassa, joka oli Jacksonin ensimmäinen yritys koota Euroopan ja muiden mantereiden olutkulttuureita yksien kansien väliin.

Tämän jälkeen olemme aivan näihin päiviin asti saattaneet elääkin siinä uskossa, että olutihmiset – ainakin asialle hartaimmin omistautuneet – tuntevat sahdin ympäri maailmaa ja Jacksonin ansiosta osaavat arvostaa sitä. Ja että muissa maissa ei tiettävästi ole näin muinaista, mystistä ja primitiivistä maalaisoluen perinnettä.

Ensimmäinen pointti on ehkä totta: sahti kyllä on olutpiireissä laajalti tunnettua, ja tuskin koskaan niin laajalti kuin juuri nyt. Muinaiset olutperinteet eri puolilta maailmaa ovat vahvasti valokeilassa, ja sen lumipallon liikkeelle sysäämisessä oli juuri Jacksonillä aikoinaan merkittävä osa.

Toinen luulo ei sen sijaan pidä paikkaansa (se, että vain Suomessa olisi jotain todella alkukantaista). Tämän olisi voinut todeta jo vuonna 1977 lukemalla Michael Jacksonin kirjasta myös esimerkiksi Norjaa käsittelevän luvun.

Jackson oli saanut ilmeisesti jostain käsiinsä Odd Nordlundin muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneen teoksen Brewing and beer traditions in Norway, jossa hänen siteeraamanaan todetaan muun muassa, että “oluenpano on edelleen monin paikoin olennainen osa maaseudun sosiaalista elämää”. En usko Jacksonin käyneen Norjan maalaisolutalueilla vielä tuolloin, vaikka seuraavilla vuosikymmenillä hän kyllä niin tekikin.

Norjalainen maalaisolutkulttuuri, yhteisnimeltään maltøl, on nimittäin vähintäänkin sahdin veroinen perinne: autenttinen, monimuotoinen ja pienuudestaan huolimatta varsin elinvoimainen yhä tänä päivänä (Michael Jacksonin peloista huolimatta). Jos sahti ja maltøl ovatkin Pohjois-Euroopan vanhojen olutoutouksien tunnetummasta päästä, vastaavia perinteitä löytyy kuitenkin jokaisesta Skandinavian ja Baltian maasta, Venäjältä ja mahdollisesti muualtakin Itämeren ympäriltä.

Voss-Vangsvatnet_Flickr_CC-BY-SA-2-0_M-Prinke

Voss on yksi Norjan olutpaikkakunnista. (Kuva: m.prinke, Flickr.com, CC BY-SA 2.0.)

Mikä on kveik ja mikä se ei ole

Ja tapahtui niinä päivinä, että yhä useamman englanninkielisen olutartikkelin tai -blogin otsikoihin nousi norjalainen sana kveik. Elettiin vuotta 2017, neljä vuosikymmentä Michael Jacksonin ensimmäisen kansainvälisen olutkirjan jälkeen. Niin kauan kuin minä olen olutta aktiivisesti seurannut, käytännössä ainoa saitti, jolla norjalaiseen maalaisolueen on voinut tutustua yhtään syvällisemmin, on ollut Lars Marius Garsholin blogi*.

Norjalainen Garshol, jota en henkilökohtaisesti tunne, tekee monien olutaktivistien tavoin päivätyötään teknologia-alalla mutta käyttää vapaa-aikaansa Liettuassa, Pohjois-Venäjällä, Setumaalla ja ties missä säilyneiden vanhojen maalaisolutperinteiden jäljittämiseen. Tarkimmin hän on kuitenkin blogissaan ja kirjassaan analysoinut kotimaansa eri alueiden sahtia muistuttavia perinteitä.

Hegra Maltöl_Bernt-Rostad_CC-BY-2-0-flickr-attKveik on käytännössä yksi perinteisistä norjalaisista oluthiivaa merkitsevistä sanoista. Muitakin on. Norjalaisen maalaisoluen hiivat ovat Garsholin mukaan geneettisesti lähellä toisiaan; yhteisiä ominaisuuksia ovat muun muassa maku sekä se, että niitä voi säilyttää kuivattuna. Esimerkiksi liettualaiset vanhat oluthiivat eivät säily kuivana, eivätkä ole norjalaisille sukua.

Tässä on ehkä myös yksi sahdin ja norjalaisen maalaisoluen olennaisista eroista. Sahdin panijoista suurin osa luottaa teolliseen leivinhiivaan, eikä meillä ole yleisesti tunnistettuja suomalaisia maalaisoluthiivakantoja (tai minun näkemissäni lähteissä ei ole niitä kuvattu). Kveik-hiivat – tai millä nimellä niitä eri puolilla Norjaa kutsutaankin – sisältävät monia eri kantoja eivätkä ole käyneet optimoitavina missään laboratoriossa. Sahdin valmistukseen standardoitu tuorehiiva eli Suomen Hiivan sinivalkoinen särmiö toki kuuluu EU:n nimisuojankin mukaan, joskin myös ”kerätty hiiva” sallitaan. Ymmärrettävästi soraääniäkin on kuultu:

ardeGarshol on dokumentoinut yli kolmekymmentä norjalaista kveik-hiivakantaa, joista jokainen liittyy tiettyyn maltølin valmistajaan. Eri puolilla Norjaa valmistettavat maalaisoluet ovat hänen mukaansa tyylillisesti hyvin erilaisia. Väitteeseen en osaa jälleen kerran ottaa henkilökohtaisesti kantaa, käymättä niitä testaamassa, mutta täältä löytyy Garsholin kuvaus päätyypeistä.

Onhan myös sahdissa tunnistettu tyylillisiä eroja: lammilaisen sahdin tummuus ja makeus, ja toisaalta Sysmän–Joutsan alueen sahdin vaaleus ja kirpeys, sekä pohjalainen taipumus käyttää ruismallasta. Tämä raju yleistys perustuu Sahti: elävä muinaisolut -kirjaan, jossa maantieteelliset erot on kyllä kuvattu hieman nyansoidummin. Eri oluttyyleistä sahdin sisällä ei kai ole suorastaan puhuttu.

Nyt siis myös brittioluen guru Martyn Cornell, joka bloggaa Zythophile-nimimerkillä, on käynyt Norjassa maalaisoluiden syntysijoilla. Hän ennustaa, että kveikistä tullaan kuulemaan vielä paljon enemmän olutmaailmassa. Selittäessään, mitä kveik on, hän turvautuu epäilemättä pääosin Garsholin kirjoituksiin. Cornell lausuu kuitenkin painavan sanansa siitä, mitä kveik ei ole: se ei ole norjalainen vastine belgialaiselle saisonille, joka taas on nykymuodossaan hyvin moderni ”maalaisolut”.

Olutlehdistä ainakin DRAFT Magazine ja Brew Your Own (vain tilaajille) ovat tänä vuonna kirjoittaneet kveikistä. Blogeista kotimainen Maltainen on käynyt Zythophilen tavoin paikan päällä. Kannattaa lukea, jos haluaa syventää ymmärrystään asiasta ensi käden tiedolla. Monet muutkin blogit (esim. Mostly About Beer, Sour Beer Blog, West Coast Beer Geek) ovat ottaneet norjalaisen maalaisoluen esittelyyn tai testailleet ulkomaisia esimerkkejä kveik-hiivalla tehdyistä oluista.

Tässä lisäksi amerikkalaiselta On Denver -sivustolta kuvaus viimekesäisestä tapahtumasta, jossa kuusi coloradolaista panimoa oli tehnyt omia tulkintojaan kveik-pohjaisista oluista. Amerikkalaisen itsevarmaan tapaan kveik-termi selitetään suurin piirtein sivulauseessa (”in case you were wondering”) aivan kuin kaikki paitsi toivottomimmat punaniskat olisivat olleet jo vuosia sisällä tässä kveik-jutussa. (Ja selityksessä tietenkin sekoitetaan hiiva ja itse olut, kuten Garshol juuri varoittaa tekemästä.)

Skårrådalens såinnhus Bernt Rostad CC BY 2-0 flickr-attItse en ole aitoa norjalaista maalaisolutta maistanut. Norjassa en ole muutenkaan edes käynyt. Puolassa, joka on Suomea parempi paikka pienten niche-oluthullutusten havainnointiin, olen juonut norjalaisen maltølin inspiroimaa olutta jo pariinkin otteeseen. Uusimpana nyt löysin varsovalaisesta olutkaupasta paikallisen panimon tekemän kveik-IPAn. Reilu vuosi sitten maistoin Varsovan olutfestivaalilla myös varsinaista maltøliä, sekin kuitenkin puolalaiselta valmistajalta.

Suomalaisissa oluttapahtumissa näkee tietysti toisinaan marginaalisia panimoita naapurimaista, mutta en tosiaan keksi, milloin olisin itse törmännyt norjalaiseen maalaisolueen. Täydentäkää ihmeessä, jos teillä on muistoja maltøleistä Suomesta tai muualta. Ennustan kyllä Zythophilen tavoin, että kveikiin tullaan törmäämään lähiaikoina paljon enemmän kuin tähän asti. Erikoishiiva on artefaktina taipuvainen innoittamaan muinaisia outouksia janoavaa craft-kansaa. Koristeelliset hiivansäilytysrenkaat (ks. esim. täällä) ja muu folklore kiehtovat, ja Garsholin ansiokkaat englanninkieliset blogireportaasit ovat omiaan levittämään tietoisuutta.  Uskon, että ainakin toistaiseksi maltøl tulee jonkin aikaa kiinnostamaan kansainvälistä olutnörttiyhteisöä enemmän kuin sahti.

(* Nyttemmin myös Maltaisen eli Mika Laitisen Brewing Nordic -sivustolta löytyy tietoa.)

Mainokset

Sessio #2: Olut ja penkkiurheilu Britanniassa – historiantunti

Järjestyksessään toisen Sessio-yhteispostauksen kutsui koolle Olutkellarin J-P Jylhä ja aiheeksi oli valikoitunut ”Olut ja penkkiurheilu”. Session idea on, että kaikki halukkaat olutblogit voivat kirjoittaa annetusta aiheesta kukin omasta näkökulmastaan, ja koollekutsuja kerää sitten osallistujien postaukset yhdeksi koonniksi.

Urheilu ei ole itselleni aivan läheisimpiä asioita sen enempää penkillä kuin muullakaan alustalla harrastettuna. En siis harrasta tai seuraa aktiivisesti urheilulajeja, mutta ei tämä täysin tarkoita, ettei aihe kiinnostaisi. Läheltä omia mielenkiinnon kohteitani liippaa varsinkin urheilun osuus olutkulttuurissa (näin päin pikemminkin kuin oluen osuus urheilukulttuurissa).

Suunnitelmissani oli ollut blogata jotain tästä näkökulmasta jo ennen Olutkellarin julistamaa yhteissessiota. Tässä tulee nyt sekin hoidettua; ehkä vähän aiheen ohikin mennään, ja katsotaan oluen, pubien ja urheilun yhteyksiä laajemmin.

Kukkotappeluista jalkapallokatsomoihin

msbOsallistun nyt siis Sessioon kirjaesittelyn muodossa ja kirjana on Tony Collinsin ja Wray Vamplewn Mud, Sweat and Beers: A Cultural History of Sport and Alcohol. Kirja on ilmestynyt jo vuonna 2002, mutta itse olen ostanut sen viimeisen parin vuoden sisään. Kiteyttäen kirjoittajien tavoittena on kartoittaa urheilun ja erilaisten juomien välisiä yhteyksiä urheilukentillä, pubeissa ja muissa anniskelulaitoksissa, yritysyhteistyössä ja urheilijoiden elämässä. Painopiste on brittiläisessä historiassa. Ainakin mutupohjalta voisikin veikata brittikulttuurista löytyvän enemmän ainesta tällaisiin analyyseihin kuin monista muista maista.

Monet nykyiset tavat harrastaa ja seurata urheilulajeja ovat aika nuoria. Vaikka joillakin lajeilla on esikuvia antiikissa asti, tai kenties muilla maailmankolkilla, urheilu sekoittui vielä pari-kolmesataa vuotta sitten tyypillisesti kaikenlaiseen markkinoilla tai majatalojen takapihoilla järjestettyyn viihteeseen ja eläintappeluihin.

Markkinoihin ja festivaaleihin liittyi juhlan tuntua, joka oli harvinaista herkkua etenkin maaseudun työväelle ja katkaisi arkisen puurtamisen rytmin. Laukkakilpailuissa, joita vasta paljon myöhemmin alettiin järjestää suljetuilla, katetuilla laukkaradoilla, oli aina olutkojuja, jotka pitivät katsojat pitkin päivää mukavassa pöhnässä. Myös kettujahtiin ja muihin metsästystapahtumiin juominen kuului olennaisena osana. Metsästäjillä oli taskumattinsa ja tarjoilua oli myös yleisölle.

bearbaiting_henry-alken

Bear Baiting. (Henry Alken)

Keilailu, renkaanheitto, nyrkkeily, paini, jopa tennis ja krikettikin olivat lajeja, joita majatalojen isäntien oli helppo pistää pystyyn omilla maillaan samalla kun juomatarjoilut pelasivat. Talon puolesta järjestettiin myös vedonlyöntiä ottelujen tuloksista, mistä majatalo sai huomattavaa lisätuloa juomamyynnin kylkeen. Kukko- ja koiratappelut, sekä erilaisten petoeläinten kuten karhujen ja mäyrien härnääminen, olivat nekin juomisen yhteydessä suosittua viihdettä.

Pubien nimissä näkyy yhä nykyään jäänteitä näistä moninaisista urheilulajeista ja viihdemuodoista. The Fox and Hounds viittaa tietenkin kettujahtiin, The Greyhound vinttikoira-ajoihin ja The Horse and Jockey laukkakisaan. The Cock Inn on saattanut olla menneisyydessään kukkotappelujen pitopaikka, ja The Dog and Duck -nimen taustalla on sorsajahdin muoto, jossa sorsan siivet sidotaan ja lintukoira sukeltaa saalistamaan sen lammesta. Lisäksi esimerkiksi Courage-panimon logo kukkoineen kertoo osaltaan kukkotappelujen ja oluenmyynnin pitkästä yhteisestä historiasta.

Verisimpiä eläintappelulajeja alettiin 1800-luvun puoleenväliin mennessä kieltää, jolloin kukkotappelun sijaan suosiotaan kasvatti rottajahti, jossa jälleen kerran hyödynnettiin koirien metsästysvaistoa. Paljain käsin nyrkkeilyn (prizefighting) kulta-aika pubeissa osui sekin 1800-luvun puolenvälin ympärille. Vuosisadan loppupuolella paljasnyrkkeily oli jo menettänyt arvostustaan ja laji alkoi kehittyä kohti nykyistä muotoaan.

courage_rawdonfox_flickr-cc-by-2-0Teollistuvassa yhteiskunnassa pubista oli tullut työväenluokan (tai varsinkin sen miespuolisten jäsenten) “keidas”, paikka, jossa esivalta, työnantajat ja kodin ahtaus eivät rasittaneet. Se ei kuitenkaan ollut enää ainoa kodin ulkopuolinen paikka, jossa oli tarjolla viihdettä massoille. Esimerkiksi music hall -esitykset olivat hyvin suosittuja 1800-luvun lopulla, ja elokuvat seurasivat perässä muutama vuosikymmen myöhemmin. Vapaa-aikaa saattoi viettää jo maailmansotien välisenä aikana monellakin tavalla, palstaviljelystä kunnallisiin kirjastoihin.

Lisäksi vakiintuneilla urheilulajeilla kuten kriketillä tai keilailuilla, oli yhä useammin omat suorituspaikkansa pubin tai majatalon ulkopuolella. Tähän ajanjaksoon osuu tietenkin myös jalkapallon nousu työväen huvina.

Kohti kotona juomisen aikakautta

Pubien ja panimojen määrät, samoin kuin oluen kokonaiskulutus, vähenivät tuntuvasti maailmansotien välisenä aikana. Syitä pubissa juomisen vähenemiseen oli monia, osa poliittisia ja lainsäädännöllisiä, mutta osittain kyse oli siitäkin, että työväen lisääntynyt asumismukavuus houkutti yhä useampia viettämään iltaa kotona pubin sijaan.

Urheilua saattoi seurata radiosta ja myöhemmin televisiosta. Tämä ei tarkoita, etteivät pubit olisi jo ennen joukkotiedotuksen aikakautta tehneet kaikkensa, että yleisö pysyi ottelun tapahtumien perässä. Eräs 1890-luvun ravintola sai kymmenen minuutin välein sähkeitse päivityksiä jalkapallopelin käänteistä. Kun urheilua alettiin sitten seurata kotisohvalta käsin, oluttakin ostettiin kotona juotavaksi. Jo vuonna 1939 kolmannes kaikesta oluenkulutuksesta oli pullomyyntiä.

Monien urheilulajien siteet pubissa käymiseen säilyvät silti vahvoina. Silloinkin, kun pubissa ei pelattu tai seurattu mitään ottelua, urheilu oli jatkuvasti puheena. Yhteiskuntatieteellisen Mass-Observation-laitoksen havainnoitsijat totesivat 1930–40-luvuilla, että lähes 40 prosenttia kaikista lontoolaispubeissa käydyistä keskusteluista koski urheilua, Pohjois-Englannissa yllättäen hieman vähemmän. Samoin todennettiin, että jalkapallo oli selkeä pääpuheenaihe ainakin kauden ollessa kuumimmillaan.

Jalkapallon ja pubin välillä oli usein paitsi henkinen myös taloudellinen yhteys. Jalkapalloseurojen alkuaikoina pubien omistajat olivat tärkeitä seurojen rahoittajia, ja myöhempinä vuosikymmeninä juomayhtiöiden sponsorointi niin tälle kuin muillekin lajeille on toki tunnettua. 1800-luvun viimeisinä vuosina oli myös alettu nähdä jalkapalloilijoita pubien tiskin takana myymässä olutta. Tunnettujen pelaajien avulla houkuteltiin laumoittain asiakkaita pubeihin. Juomateollisuus ja pubien omistajat olivat haistaneet tilaisuuden hyötyä lajin kasvavan suosion kustannuksella.

Kun pubit eivät enää olleet pääasiallisia urheilukilpailujen järjestämispaikkoja, oli tietysti käytännöllistä, jos pubi sitten sijaitsi esimerkiksi jalkapallostadionin lähistöllä. Ne käytännöt, millä tavoin juomia on ollut tarjolla itse areenalla, ovat vaihdelleet aikakaudesta toiseen. Sen sijaan pubikäynnit ennen ja jälkeen ottelun ovat kiinteä ja nyt jo lähes ikiaikainen osa kulttuuria. Ruuhkat ovat kovia, ja eräs pubi Aston Villan stadionin lähistöllä esimerkiksi myi aikoinaan vain miedompaa olutta näinä aikoina, sillä omistaja laski, ettei parempia laatuja olisi muuten riittänyt muille päiville.

Pubit ovat myös monin paikoin säilyttäneet pitkään roolinsa pikkulajien paikallisten harrastajayhdistysten kokoontumispaikkoina, olipa kyse keilailusta, dartsista tai kalastuksesta. Pubien ja ravintoloiden sisällä harrastettavista peleistä pintansa ovat pitäneet ainakin biljardi ja darts. Jälkimmäisestä tuli maailmansotien välisinä vuosina suosituin brittiläinen pubilaji. Dartsilla oli merkittävä osa myös pubien asiakaskunnan vähittäisessä muutoksessa täysin miehisestä valtakunnasta tasa-arvoisemmaksi paikaksi. Naisten darts-porukat alkoivat kokoontua pubeissa sotien jälkeen. Nämä pioneerit olivat vielä pitkään harvinaisia poikkeuksia miesvaltaisessa asiakaskunnassa, mutta uusi lehti oli jälleen kääntynyt niin pubien kuin pubiurheilun maailmassa.

Lähde: Collins, Tony & Vamplew, Wray. Mud, sweat and beers. A cultural history of sport and alcohol.

Jopen humalaolut

Humalaolut, jossa humala ei maistu kovinkaan vahvasti? Aatteleppa ite…

Hollannin Haarlemissa toimivan Brouwerij Jopenin Hoppenbier viittaa nimellään myöhäiskeskiaikaan 1300-luvulta 1500-luvun alkuun, jolloin humala oluen ainesosana ei ollut mikään itsestäänselvyys. Huomattava osa oluista maustettiin vielä mantereellakin muilla yrteillä, ja Englantiin ensimmäinen humalatarha istutettiin vasta 1520-luvulla.

Jopen, joka on viime aikoina uiskennellut Alkon hyllyille useammallakin oluellaan, on Alankomaiden ensimmäisen pienpanimoaallon uranuurtajia. Paikallinen olutseura-aktiivi Michel Ordeman alkoi rekonstruoida Haarlemin vanhoja olutreseptejä vuonna 1993, ja niitä pantiin alkuaikoina ainakin Van Steenbergellä ja De Halve Maanilla Belgian puolella sekä La Trappen luostaripanimossa Hollannissa.

Hoppenbier (6,8 %) on yksi Jopenin ensimmäisiä oluita ja sai neljän tähden arvioita ainakin Tim Webbin olutkirjoissa jo 1990-luvulla. Jopen on näköjään vanha oluttynnyriä tarkoittava sana, ja hoppenbier oli sekä pohjoisissa että eteläisissä Alankomaissa (jälkimmäinen on yhtä kuin nykyinen Belgia) tunnettu olutlaatu. Se levisi pohjoisesta päin ja saavutti jo 1300-luvun lopussa eteläiset Vallonian kaupungit, joissa siihen asti oli juotu yrttiseos gruutilla maustettuja oluita.

mde
Haarlem oli 1400-luvun tärkeimpiä eurooppalaisia panimokaupunkeja ja merkittävä humalaoluen tuottaja. Humalaolutta nimitettiin tuohon aikaan myös ”Hampurin olueksi”, mikä viittaa uuden muotioluen alkuperään hansakaupungissa. Gouda oli toinen tämän ajan olutkeskus. Haarlemin olutta kuljetettiin ainakin nykyisen Belgian kaupunkeihin, todennäköisesti myös Kanaalin taakse. Seuraavalla vuosisadalla tuotantoluvuissa nousivat vuorostaan Delft, Antwerpen ja Lontoo.

Jopen sai oman panimotoimintansa pystyyn Haarlemissa vuonna 2006 lopettaen näin pitkän kiertolaisaikansa. Tämän jälkeen panimo on löytänyt itsestään myös nykyaikaisen craft beer -toimijan. Oluita on kertynyt katalogiin neljättäsataa, ja mukana on kollaboraatioita niin hollantilaisten kuin norjalaisten, italialaisten, puolalaisten ja amerikkalaisten kanssa. On ipoja, imperial stouteja, hapanoluita ja muuta ajalle ominaista.

Alkuaikoina kehitellyn Hoppenbierin lisäksi tuotannossa on edelleen myös Koyt, joka sekin perustuu panimon mukaan 1400-luvun alun reseptiin ja on gruut-olut. Sitä ei pidä kuulemma sekoittaa renessanssin aikoina trendanneeseen hollantilais-belgialais-saksalaiseen kuit-olutlaatuun (cuijte, coijte, queute, keute), jonka reseptiä hallitsee kaura ja joka ilmeisesti on ollut humaloitu olut. Näin vanha oluthistoria on helposti sekavaa ja sanojen kirjoitusasuja on monen näköisiä.

Jopenin Hoppenbier on joka tapauksessa sekin nimensä mukaisesti humaloitu, etiketin mukaan EBU-asteikolla jopa 40, mikä on belgialaisille oluttyyleille paljon (joitain vaaleita luostarioluita lukuun ottamatta). Belgialainen oluthan tästä tulee lähinnä mieleen, vaikka alkuperä onkin Hollannin puolella. Tietysti katkeruusmittarien ja aistitun katkeruuden suhde on hämärä, mutta itse en tästä maista yhtään sen enempää humalaa kuin muista hieman saman tyyppisistä belgialaisista (vrt. Witkap Stimulo).

Raikasta keltaisten hedelmien makua sen sijaan löytyy, samoin kevyttä yrttisyyttä ja lakritsimaista, maanläheisempää makua, sekä belgialaista hiivaa, ja vehnä ja kaura tuovat aavistuksen witbiermäistä kirpeyttä. Tällaisten eleettömien belgialaistyylisten oluiden kulta-aika oli ehkä 1990-luvulla, ja nykyään ne soljuvat monelta ohi jälkiä jättämättä. Ei tämä hollantilainen aivan niiden terävintä kärkeä kyllä olekaan, mutta ihan kiva lisä Alkon hyllylle joka tapauksessa, ja hyvä tekosyy klassiselle historialuennolle.

Lähteet: Van Uytven R., Geschiedenis van de dorst; Lost Beers -blogi.

Mitä uutta craft beer on oikeastaan olueen tuonut

Sinä, craft beer -evankelista: “Ennen juotiin tylsää vaaleaa lageria. Nyt joka puolella uudet käsityöläispanimot tekevät maukkaita, innovatiivisia ja rajoja rikkovia oluita.”

Minä, vanhempi pienpanimofani: “Käsityöläis ja käsityöläis. Vaikka sanoisit sitä sirkustirehtööriolueksi, se on pienpanimo-olutta ja on aina ollut.”

* * * * *

Dialogi on kärjistetty ja tietenkin kuvitteellinen.

Aina silloin tällöin kuulee jonkun rinnastavan suunnilleen kaiken hyvän oluen muutamana viime vuonna tutuksi tulleeseen käsityöläiskulttuuriin. Silloin sormi herisee. Olihan tasokkaita pienpanimo-oluita jo minun nuoruudessani, ja ne olivat aivan yhtä käsityöläisiä. Olihan meillä hyviä baareja jo kun te olitte ala-asteella!

Monet hienot ja nyt trendikkäät olutjutut ovat epäilemättä saapuneet iloksemme vasta 2010-luvun puolella, ei sitä käy kiistäminen. Nuo ilmiöt – samoin kuin ihmiset niiden takana – ansaitsevat saamansa mainesanat, paitsi omistautumisestaan laadukkaan oluen asialle, myös tehokkaasta ja modernista PR-työstä. Se on tuonut pienpanimo-oluen yhä näkyvämmin julkiseen keskusteluun ja palauttanut sen myös valtamedian palstoille.

Silti minusta on jossain mielessä paikallaan tiedostaa ja muistaa, ettei hyvässä oluessa ole mistään parin viime vuoden trendistä kyse vaan paljon pitemmästä kaaresta.

Ajattelin siis yrittää tehdä karkeaa erottelua siitä, mitkä oluihin ja olutharrastamiseen liittyvistä ilmiöistä ovat mielestäni tuttuja jo vuosikymmenten takaa ja mitkä tuoreempaa perua.

Toivottavasti varttuneemmat olutasiantuntijat korjaavat, jos olen heidän mielestään jossain kohtaa väärässä. Niille, jotka ovat tutustuneet laatuoluihin vasta hiljattain, tästä listasta voi olla jopa hyötyä käsityöoluen olemuksen ymmärtämisessä.

Eli: ensin väite.

Sitten oma arvioni siitä, onko kyseinen asia 2010-luvun craft beer -kulttuurin tuomaa (kyllä/ei), ja lopuksi perustelu.

Vintage ads FLICKR Homini(smiley) CC BY 2-0attBaarit, joissa on hyvä tai laaja olutvalikoima

EI: Oluthuoneita, joista löytyy kymmeniä tai satoja pienpanimo-oluita, on ollut olemassa jo 35 vuotta ja risat. Ensimmäiset perustettiin varmaan jossain päin Belgiaa 1980-luvun alussa tai jopa 1970-luvun lopussa. Toki nuo olivat – ja ovat – hyvin erilaisia nykyisiin laajan valikoiman baareihin verrattuna. Esimerkiksi siinä mielessä, ettei niistä saanut juurikaan ulkomaisia oluita.

Sitä en osaa lähteä arvaamaan, missä syntyivät ensimmäiset sellaiset oluthuoneet, joiden listoille oli koottu useiden eri olutmaiden parhaita tuotteita. Milloin näitä tuli ensi kerran Suomeen? Helsinkiin aukesivat ensimmäiset William K:t ja kalaravintolat heti 1990-luvun alussa, tietysti jokunen Angleterren tyyppinen brittipubi on ollut jo sitäkin ennen.

Valikoimissa korostuivat ehkä viime vuosikymmenellä vielä brittiläiset, belgialaiset, saksalaiset ja tšekkiläiset tyylit: bitter, trappist, pils, doppelbock ynnä muut. Omasta mielestäni 2010-luvun craft beer -baari ei kuitenkaan ole välttämättä valikoimaltaan sen monimuotoisempi, suosikkityylit vain ovat erit: uus-IPA, imperial stout, hapanoluet. Olutmaista jylläävät esimerkiksi Tanska, Yhdysvallat ja Italia.

Amerikka innoittamassa globaalia pienpanimokenttää

KYLLÄ: Käsitys siitä, että yhdysvaltalaiset pienpanimot ovat maailmanlaajuisesti laadukkaan oluen edelläkävijöitä, on mielestäni muodostunut melko hiljattain, ja levinnyt ainakin Euroopassa laajemmalle vasta 2000-luvun puolella. Hyvää pienpanimo-olutta on ollut toki jo kauan ennen sitä, mutta aikaisemmin kovin moni ei yhdistänyt laatua erityisesti jenkkiskeneen.

Jotkut ovat jopa päätyneet ajattelemaan retroaktiivisesti niin, että pienpanimo-oluen suosio olisi kaikkinensa käynnistynyt alun perin Amerikasta – joko siitä, kun Fritz Maytag osti Anchor-panimon vuonna 1965, tai kun presidentti Carter laillisti kotivalmistuksen vuonna 1978.

Vastustan aika jyrkästi tätä käsitystä, että pienpanimobuumi olisi amerikkalaista alkuperää. Tästähän olen kirjoittanut aiemmin sekä blogissa että Olutpostissa 2/2017. Britit käynnistivät oman pienpanimoliikehdintänsä jo jenkkejä aikaisemmin, ja belgialaisetkin olivat asialla laajasti ottaen samoihin aikoihin.

Jo 4050 vuotta jatkuneen pienpanimoiden hiljaisen nousun viimeisin, kiihtynyt vaihe (johon craft beer tämän postauksen otsikossa siis viittaa) sen sijaan on paljolti amerikkalaisten innoittamaa. Minusta se on kuitenkin selkeästi jatkumoa pienpanimojen aiemmalle noususuhdanteelle, ja toistaa samalla monia tuttuja juttuja, isompi vaihde silmässä vain.

Ymmärrän, että esimerkiksi isojen mediatalojen toimittajilla ei ole mahdollisuutta sisäistää pienpanimo- tai käsityöoluen historiaa kovin huolella. Ajan puute, merkkimäärä tai muut toimitukselliset rajoitteet estävät. Hesarin journalistit ovat pelkistäneet pienpanimobuumin amerikkalaisperäiseksi ilmiöksi ainakin tässä ja tässä artikkelissa. Myös Yle on toiminut saman käsityksen äänitorvena. Asiaan vihkiytyneiltä olutkirjoittajilta en tätä yleistystä haluaisi nähdä.

Valikoiman laajeneminen Alkossa ja kaupoissa

EI (JA KYLLÄ): Valikoiman laajeneminen ei ole sinänsä uutta. Jos vertaat Alkon olutvalikoimaa vuonna 1987 ja vuonna 1997, kasvu oli tuolla kymmenvuotiskaudella todennäköisesti prosentuaalisesti suurempi kuin vuosien 2007 ja 2017 välillä. Tietysti lähtöpiste oli alun perin lähellä nollaa: varsinkin 1980-luvun alkuvuosina Alkon tarjonta koostui muutamasta keskenään identtisestä kotimaisesta III/IV-oluesta ja Koffin portterista.

Jos kommenttini oli siis ”ei”, se oli niin lähinnä sillä perusteella, että valikoima alkoi laajentua jo reilusti yli kaksi vuosikymmentä takaperin. En tietenkään tarkoita, että valikoima olisi Alkossa tai varsinkaan ruokakaupoissa ollut 20 tai 10 vuotta sitten vielä sitä mitä se nykyään on.

Silmiinpistävää on nimittäin kotimaisen ja ulkomaisen pienpanimotarjonnan räjähdysmäinen kasvu 2010-luvulla marketeissa ja erityisesti isoimmissa K-kaupoissa. Alkossakin olutvalikoiman kasvu on todennäköisesti ollut jotain muuta kuin lineaarista: luulisin tällä vuosikymmenellä tapahtuneen aikamoisia hyppäyksiä ihan vuodesta toiseen.

Pienpanimoiden määrän kasvu

EI (JA KYLLÄ): Tähän pätee sama kuin kysymykseen kauppavalikoiman laajentumisesta, ja ainakin Suomen osalta olisi varmaan saivartelua vastata pelkästään ”ei”. Toki 1980-lukuun verrattuna pienpanimoiden määrät lähtivät absoluuttisesti kasvuun heti kun sellaisten perustaminen tuli mahdolliseksi. Vuosi 1995 oli hyvin aktiivinen panimoiden perustamisvuosi. Muutos liittyi Suomen EU-jäsenyyteen. Mutta kasvu oli pitkään hidasta, ja aaltoliikettäkin nähtiin.

Niinpä ”kyllä”, Suomen osalta. Vaikka pienpanimoiden määrä tosiaan hivuttautui ensimmäisen kerran kasvavalle käyrälle 1990-luvun lopulla, onhan se nyt tietenkin lähes tuplaantunut parissa vuodessa. Eli taas kerran: ilmiö on vanha mutta sen volyymi on lähtenyt aivan uusille urille hiljattain. Panimoiden määrä Suomessakin taitaa lähestyä sataa, vaikka sopimusvalmistuttajat siivottaisiin tilastosta pois, ja vielä vuosikymmenen alussa määrä siis laahasi jossain kolmenkymmenen korvilla.

Käppyrä on ollut monissa muissakin maissa vähän samanmuotoinen kuin Suomessa ja Pohjoismaissa. Nousut ja tasanteet osuvat tosin eri paikkoihin. Britanniassa käyrä kai lähti nousuun ensimmäisenä, 1970-luvun lopulla, ja Yhdysvalloissa heti 1980-luvun alussa. Jossain kohtaa 1990-lukua lupaava nousu näissäkin maissa taittuu ja lähtee sitten pienen huojunnan jälkeen uuteen lentoon, jonka kasvukulma kohoaa 2010-luvulla lähes pystysuoraksi.

Humalointi ja humalalajikkeet pakkomielteenä

KYLLÄ: Jos olisit aloittanut parikymmentä vuotta sitten baaripöydässä keskustelun siitä, onko Cascade, Amarillo, Galaxy vai Mosaic suosikkihumalalajikkeesi, sinua olisi katsottu kuin alienia. Osittain sinun olisikin pitänyt palata DeLoreanilla tulevaisuudesta, koska kaksi viimeksimainittua lajiketta risteytettiin tai tuotteistettiin vasta myöhemmin.

En usko, että kovin moni oluihin perehtynyt keskustelukumppani olisi muutenkaan osannut analysoida yksittäisistä oluista maistettua humalan makua lajikkeen tarkkuudella tai tiennyt välttämättä monenkaan lajikkeen nimeä.

Eivät IBU- eli katkeruuslukemat olleet mikään kahvipöytäkeskustelun aihe noina vuosina, eikä keskivertokuluttaja paljon miettinyt, oliko katkeruus saatu olueen kuiva- tai tuorehumaloinnin myötä vaiko vain pellettejä tai uutetta lisäämällä.

Jos minä nykyisin haaveilen reissusta Yhdysvaltain, Saksan tai Belgian humalanviljelyalueille sadonkorjuun aikaan, tiedän, etten ole poikkeusyksilö – mutta 20 vuotta sitten olisin kyllä ollut.

Panimojen kollaboraatiot ja kiertolaispanimot

KYLLÄ (JA EI): 2010-luvun ilmiöksi olen ainakin itse selkeästi kokenut sen, että panimojen uutuustuotteista huomattava osa on tehty yhteistyössä jonkin toisen panimon kanssa. Esimerkiksi brittiläisen Buxtonin oluista noin kolmannes on jonkintyyppisiä kollaboja.

Yhteistyöhön on varmasti monia syitä. Saatetaan hakea kollegoilta osaamista, jos haluttu uutuustuote esimerkiksi edustaa sellaista tyyliä, jossa jokin toinen panimo kotimaassa tai ulkomailla on arvostettu ekspertti. Kollaborointi on myös tapa verkottua: näyttää, että tunnetaan ”isot pojat”, kelvataan heidän yhteistyökumppaneikseen ja tuodaan samaan pooliin uutuustuotteen saama media- ja somehuomio.

Lisäksi on useita kansainvälisesti arvostettuja oluentuottajia – Omnipollo, Mikkeller, Evil Twin tai Stillwater – jotka tekevät käytännössä kaiken oluensa toisten laitteistoilla. Näistä panimoista puhutaan romanttisesti mustalais- tai kiertolaispanimoina, tai teknisemmin kai sopimusvalmistuttajiina.

Sopimusvalmistuttajia on toki ollut jo pitempään, ja on ollut myös panimoja, jotka keskittyvät oluen valmistamiseen panimottomille panimoille. Belgialainen De Proefbrouwerij, joka tekee ison osan Mikkellerin ja muidenkin käenpoikien oluista, perustettiin jo vuonna 1996. On selvää, että kysyntä De Proefin ja toisten vastaavien tahojen osaamiselle on noussut rakettimaisesti ja kansainvälistynyt viimeisten kymmenen vuoden aikana.

Oluttyylit pakkomielteenä

KYLLÄ: Oi niitä auvoisia aikoja, kun esimerkiksi jotain belgialaisia oluita ei tarvinnut väkisin lokeroida johonkin keksittyyn tyylikategoriaan (Belgian strong ale tai mitä niitä on). Erilaisia oluttyylejä on nykyisin reilut 150 kappaletta, tai luokittelun tarkkuudesta riippuen niitä voi myös olla enemmänkin tai vaikka vain murto-osa tästä luvusta.

On ihan katsojan silmissä, kannattaako esimerkiksi brittiläisiä oluttyylejä jäsentää kovin hienosyisellä kammalla (bitter, best bitter, extra special bitter, pale ale, British India pale ale). Tai onko jokaisesta kahden olemassaolevan oluttyylin hybridistä syytä luoda uutta tyylilokeroa (Belgian IPA, India pale lager jne.). Näitä tarvitaan tietysti palkintokategorioiksi erilaisiin olutkilpailuihin ja -tapahtumiin, ja yksityiskohtaiset tyyliluokittelut toimivat myös esimerkiksi Ratebeerissä ja vastaavissa palveluissa julkaistavien top-listojen runkona.

Jos haluaisi eritellä nimenomaan Amerikasta tulleita olutbuumin piirteitä, yksi sellainen on mielestäni panimojen tapa kokeilla tuotannossaan mahdollisimman monia eri maista peräisin olevia oluttyylejä. Yhdysvalloista on myös peräisin extreme beer -filosofia. Monet tuntuvat nykyään yhdistävän hillityt maut tylsään valtavirtalageriin, joten ronskilla kädellä lisätystä katkeruudesta tai happamuudesta on tullut 2000-luvun oluelle ominaisia juttuja. Useissa ahkerasti fanitetuissa oluissa myös alkoholiprosentit ovat todella korkealla. Toisinaan tuntuu, että tämä koko imperial-, sour- ja hophead-maailma on kuin 280-merkkiset twiitit: puolet vähemmällä pärjäisi paremmin.

Oluen reittaaminen netti- ja mobiilipalveluissa

KYLLÄ: Ratebeer on tosin perustettu jo vuonna 2000, jolloin elettiin vielä pienpanimohistorian edellistä vaihetta, mutta merkittävänä olutkulttuuriin vaikuttavana ilmiönä baarivalikoimien ja käyttäjäarvioiden online-ulottuvuus kuuluu vasta tähän uusimpaan craft beer -buumiin. Tämä on varsinkin mobiiliteknologian osalta itsestäänselvyys: etpä paljon Nokia 3310:lla kirjoitellut olutarvioita nettiin suoraan ravintolasta käsin.

Internet on muuttanut olutharrastamista enemmän kuin mikään muu yksittäinen tekijä, totesi belgialainen olutkonkari Joris Pattyn taannoisessa haastattelussani. Hän on oikeassa. Se, että kaikki maailman oluet ovat puhelimessani, mahdollistaa monia sellaisia asioita, mitä ennen ei olisi voinut kuvitellakaan. Jos lähden matkalle mihin tahansa kaupunkiin maailmassa, voin katsoa helposti netistä paikan keskeiset baarit, panimot tai oluet etukäteen tai vaikka vasta paikan päällä. Parviäly on tietenkin myös arvostellut ne puolestani, olivat arviot sitten tasapainoisia ja oikeita tai jotain muuta.

Kotiolut laajalle levinneenä harrastuksena

KYLLÄ (JA EI): Tässä asiassa olen melkein valmis laittamaan ruksin yksiselitteisesti kohtaan ”kyllä”, mutta en ihan. Suinkaan en siis tarkoita, ettei osa olutfaneista olisi treenannut oluenpano-osaamistaan kotikeittiöissä ja autotalleissa jo kymmenien vuosien ajan. Tätä kautta kaikissa maissa on aina saatu uusia yrittäjiä mukaan pienpanimobisnekseen, ja harrastuksen ympärille on syntynyt äärimmäisen aktiivista kerhotoimintaa.

Silti kotiolutharrastus on vaikuttanut yleistyneen todella voimakkaasti aivan viime vuosina. Ei minulla ainakaan ollut ennen kavereita, jotka olisivat keitelleet omia oluitaan aidoista maltaista ja humalista ties kuinka monimutkaisilla resepteillä. Ja nämä ovat siis ihmisiä, jotka eivät muuten harrasta oluita tai oluttietoutta edes murto-osaa siitä mitä minä (joka muuten en ole koskaan pannut oikeaa olutta). Eikä Helsingin Sanomat ennen kirjoittanut stadilaisista kotipanimoaktiiveista. Silloin joskus kotioluet tehtiin kotiviinikaupan valmispussista, jos ylipäätään mistään.

Olutosaaminen ja yleinen kiinnostus laatuolueen

EI: Ei, ei ja kerta kaikkiaan ei. Tämä on perusteltu moneen kertaan yllä.

Suomen Kuvalehden parin vuoden takaisessa jutussa (maksumuurin takana) annettiin ymmärtää, että 1990-luvun pienpanimo-olut oli usein ”kamalaa kuraa” mutta että 2010-luvulla mukaan on tullut ammattitaitoa.

Asiahan ei todellakaan ole noin mustavalkoinen. Keskimääräinen osaamistaso on kyllä saattanut parantua. Mutta kyllä kura on valitettavasti edelleen seuranamme, ja toisaalta monilla ensimmäisen sukupolven pienpanimoilla oli ja on rautaista osaamista.

Rogue Dead Guy Ale, Maibock-style…ale?!?

Anteeksi kuinka, kysyi Lasse Lehtinenkin aikoinaan.

Halloweenin korvilla tai oikeastaan jo viime viikonloppuna hieraisin silmiäni, kun huomasin oregonilaisen Rogue Alesin luurankopullon kyljessä tyylimääritelmän, jossa todettiin oluen olevan samaan aikaan sekä Maibockien innoittama että pintahiivalla pantu. Jopa Ratebeer kategorisoi Dead Guy Alen luokkaan heller Bock, siis baijerilaistyyppiseksi olueksi.

Tämähän menee aivan opittua olutviisautta vastaan. Kaikki saksalaiset oluet paitsi vehnäoluet, Kölsch ja Altbier ovat pohjahiivaoluita. Bockeista ainoastaan vehnäbockit (Weizenbock) tehdään pintahiivalla eli voidaan lukea sikäli vehnäoluihin. Saksalaiset eivät näissä asioissa poikkea Reinheitsgebotin säännöksistä, koska he eivät saisi oluita muuten maanmiehilleen kaupaksi.

Kun Roguen oluessa ei vehnää ollut, tapaus kaipasi lisäselvittelyjä. Niinpä pullo lähti Alkon hyllyltä jääkaappiini tarkempaa analysointia varten.

rogue6
Oluen nimi ja pullon design tuntuivat sopivan hyvin vuodenaikaan, jolloin pyhäinpäivän variantit eri kulttuurissa tuntuvat houkuttelevan aaveita ja luurankoja haudoistaan. Jopa suomalainen kekri on ollut paitsi sadonkorjuun juhla, myös mörköjen ja muiden pelättimien kutsumanimi.

Pullosta karkaa vaalean toffeen melkein voinen, kermainen tuoksu, joka lupailee tuhtia maltaista suutuntumaa. Alkuvaikutelmana onkin amber alemäinen makean suklainen mallasjyrä, joka kuitenkin ohenee yllättävän pian pihkaisemmaksi, pähkinänkuoriseksi mauksi. Jälkimakuun jää pikemminkin hermesetasmainen makeus. Katkeruus tai karvaus on ehkä humaloinnin tuomaa mutta voi liittyä myös hiivan vaikutukseen.

Dead Guy Ale on eurooppalainen olut, vaikka Pohjois-Amerikan länsilaidalta tuleekin. Humalat (Revolution, Independent) ovat Roguen omalta maatilalta ja mauiltaan enemmänkin keskieurooppalaisten jalohumalien sukulaisia kuin niiden sitruunaisten lajikkeiden, joista Yhdysvaltain luoteisvaltiot yleensä tunnetaan.

Katsotaan nyt vielä se, mitä eurooppalaista perinnettä tällä oluella mahdollisesti tavoitellaan, kun nyt kerran pintahiivainen Bock tuntuu ensi hätään vähän oudolta ajatukselta.*

Alankomaissa on kohtalaisen vahva pukkioluiden perinne, joka on säilynyt myös niinä vuosikymmeninä, kun koko muu hollantilainen oluttuotanto on ollut Heinekenin pilsneriä ja sen kilpailevia kopioita. Samaan tapaan kuin tanskalaisten pääsiäisoluet ja jouluoluet, nämä bokbierit ovat olleet selkeästi kausituotteita (kuten toki saksalaiset esikuvansakin).

Hollantilaisessa bokbierissä on kuitenkin se ero saksalaiseen Bockiin verrattuna, että se on pintahiivaolut. Ainakin voittopuolisesti, jos ei aina. Vanhastaan hollantilainen bokbier oli kevätolut (lentebok), mutta jo 1800-luvun puolella panimoiden kilpailu siitä, kuka ehti tuoda markkinoille vuoden ensimmäisen pukkioluen, sai sesongin alkamaan yhä aikaisemmin. Lopulta kevätbok-kauden alku oli siirtynyt vuodenvaihteen taakse loppusyksyyn (herfstbok).

Viimeisten parinkymmenen vuoden ajan Alankomaissa on vietetty sekä kevät- että syksybok-kautta. Kevätbokeja kutsutaan myös toukobokeiksi (meibok), ja tämä hollantilainen käytäntö on yksi mahdollinen selitys sille, miksi Oregonissa on lähdetty tekemään ”Maibock-tyylistä” olutta pintahiivalla. Tietysti oluen makukin, pintahiivan vaikutuksesta varmaan, vie ajatukset enemmänkin Hollannin ja Englannin kuin Baijerin perinteisiin.

(* = Kun mennään kauas renessanssin tai myöhäiskeskiajan vuosiin, kaikki baijerilainen olutkin oli mahdollisesti alun perin pintahiivalla pantua, ja Bockin historiaa on pyritty paikantamaan Ala-Saksin pintahiiva-alueille, mutta tällä ei ole nykyajan kannalta paljon merkitystä.)

Belgium: in search of the lost 1980s generation

We know their beers and tend to take them for granted – La Chouffe, Oerbier and a few others – but it’s easy to forget that the founders of contemporary Belgian artisan brewing also fought against prevailing trends and the dominance of big breweries.

In recent years we have heard a lot about the pioneers of US craft beer and how they kickstarted a beer renaissance virtually out of nothing in the 70s–80s. The story of the American trailblazers has, for many, become the official narrative of microbrewing – although a similar movement was seen at the same time in Europe, also in reaction to the cost-cutting and computerised production methods of big brands.

Britain probably saw the first signs of awakening even earlier than the United States since homebrewing was legalised in the UK in 1963. Already a few years later, the first movements defending traditional beer as well as the first new microbreweries got started.

BELGIA_Celis-18-aug-1972

Celis in his original De Kluis brewery in 1972.

In Belgium, Pierre Celis, the man who saved Hoegaarden wheat beer, can be considered a forerunner of the new microbrewing movement. He started brewing in 1965, the same year as Fritz Maytag took the reins of the old Anchor Brewery in San Francisco. The USA allowed homebrewing as late as 1978, after which the first new breweries began to appear at an accelerating pace – as they would in Belgium.

There is no shortage of good literature describing the roots of the now flourishing microbrew cultures of the US and the UK. To my knowledge, however, a fundamental work on the first wave of modern Belgian microbrewers does not yet exist. This article is therefore my attempt to look at what we can ascertain of those times.

Who were the Belgian beer pioneers?

The young generation who became interested in microbrewing in late 1970s and early 1980s in Belgium were not only thirty years younger than Pierre Celis but differed from him also in other respects.

Celis (1925–2011) was a milkman by occupation and had experience of working at the long-defunct Tomsin brewery located in his neighbourhood in Hoegaarden. By contrast, Kris Herteleer, who founded the De Dolle Brouwers brewery in West Flanders, was an art school graduate with no former experience of brewing.

‘My brother had brought a beer kit from England and that was actually our first experience of making beer’, Herteleer says. ‘It led to us homebrewing as a hobby and we eventually moved from malt extracts to real malts and hops and substituting tap water with spring water.’

Although the first attempts didn’t bring the desired results, the enthusiasm of the Herteleer brothers was not so easily cooled. Three years of persistent experimenting followed, and the brothers also turned to what few manuals were available to improve their technique.

According to Kris Herteleer, homebrewing was not very common in Belgium at the time. Finding supplies was not easy. ‘We were students, and when we went to a maltings to buy a 50 kilo bag of malts, the salesperson inquired suspiciously what we would do with it. Brewing beer at home was not forbidden but he perhaps thought we were planning to sell our beer without a licence.’

Setting up your own brewery was considered a crazy idea at the time. Virtually no one apart from Celis had founded a new brewery after the war. The microbrewing boom took flight much slower in Belgium than in the UK. A total of 86 new breweries were established across the Channel in 1980–82, compared to a mere two in Belgium.

A decade later you would not be able to count the new Belgian beer makers with the fingers of your two hands. Even Michael Jackson complained in desperation that it was impossible to keep up with the accelerating trend.

Oerbier, the first commercial product of De Dolle Brouwers, saw daylight in November 1980. The Herteleer brothers gave it that name (meaning ‘ancient, original beer’) because they wanted to bring customers genuine tastes made of genuine ingredients, instead of the bland products of the big breweries. Seven different malts were used, and local character was brought in by Poperinge hops and Rodenbach yeast.

 

BELGIA_Herteleer_DDB-mod

Els and Kris Herteleer at the De Dolle Brouwers brewery.

 

 The gnome challenges the yeast man

At the same time, in a different part of Belgium, another young duo was practising brewing with a kettle made out of an old laundry drum. Chris Bauweraerts was originally from a town north of Brussels but in the early 80s he was setting up his equipment with brother-in-law and future business partner Pierre Gobron in the latter’s hometown in the Ardennes hills.

The adventurous wannabe brewers experimented without a precise plan of what the end product should be like. In August 1982, the first brew of the future Brasserie d’Achouffe saw daylight. The size of that minuscule batch was 49 litres.

‘To be honest we didn’t have a clue of how beer should be brewed’, Bauweraerts now reminisces. ‘It was all by trial and error, and information was scarcely available. We later got some tips from Pierre Celis, but even he had learned his trade largely through experimentation.’

BELGIA_Achouffe 1983 Historical shot. A brew of 2 HL

1983: La Chouffe are brewing with a 2 hl equipment.

If Kris Herteleer considers his De Dolle Brouwers as the ‘first new brewery’, Chris Bauweraerts of Achouffe claims the same thing of his own brewery. Bauweraerts argues that De Dolle Brouwers merely continued the operations of an older brewery, Costenoble, which had been located in the same building. Should it thus be considered a new brewery? Surely the gentlemen are allowed their amicable discord over this matter.

One of the many things these two pioneering breweries have in common is a fascination for cartoon-like art in their beer labels. The little yellow man of the De Dolle Brouwers labels, bearing some resemblance to the Michelin Man, depicts a stylised yeast cell holding a traditional roerstok in his hand. La Chouffe bottles feature the red-capped gnome carrying bunches of barley and hops on his back.

This is the silent rebellion of the 80s microbrewers against the conventions of the previous generations. ‘I wanted to avoid having ruddy-cheeked monks, imaginary saints or Gothic lettering on our bottles’, admits Kris Herteleer. Similar ideas guided the designing at Achouffe.

I have tried to goad both brewers into telling me what inspired them to make the first La Chouffe or the first Oerbier just the way it was. This is not easy. Talking about beer styles with these sexagenarian Belgians is also well-nigh impossible – it is not a subject they are very interested in!

This is not to say they didn’t have any paragons. The legend that Chris Bauweraerts spins in his book My Chouffe Story about him and Gobron having got the recipe for La Chouffe from an ancient local gnome can surely be disregarded. It is more likely that the ghosts of some memorable real beers were influencing their subconscious when they created the original La Chouffe.

One such beer was apparently Duvel. The Moortgat brewery had a depot in the vicinity of Chris’s home in Brussels in the late 70s, and he went there every now and then to buy some crates. Duvel had not yet begun its global conquest and it was not even known very well in the more remote parts of Belgium. When Chris Bauweraerts took some Duvel with him when visiting his in-laws in the Ardennes, the strange beer took the family a little bit of getting used to, and they first called ‘Duve’.

Another beer that really shook young Chris’s world was something that La Houblonnière, a beer café on Brussels’ Place de Londres, introduced as a new tap beer in those years of the late 1970s. This was the original Pierre Celis creation, Oud Hoegaerds, still much closer to that traditional, tart and nuanced white beer of Hoegaarden than the current AB-InBev interpretation.

Kris Herteleer, on the other hand, remembers liking some Trappist beers in his youth, but goes on to complain that special beers were available almost nowhere in the late 70s, early 80s.

‘A typical drinks menu in a pub contained a Pils, an Export, a Pale Ale, a Scotch and an abbey beer, as well as coffee, water, lemonade, tea and Chocomilk.’ All of these could be produced in a major drinks factory. As an exception, however, Rodenbach beer was also quite often available in pubs.

 

BELGIA_pienpanimoiden-päivä-Boon-6-jul-1986-mod

A gathering of the first new-wave Belgian microbrewers in 1986.

 

Beer cafés, shops and drinks distributors

‘There was a handful of so-called regional beers made by older small breweries when we started, but they were really only sold within eyesight of the local church tower’, Herteleer says. ‘If a pub was tied to one of these local breweries, it carried their beers. However, such beers would be unknown in other parts.’

Slighly surprisingly, Herteleer mentions the old Thomas Hardy Ale as one of the beers that left an impression on him in those early years. An Antwerp beer shop, Den Boemelaar, had managed to import some to sell to its customers. ‘I still have a couple of those bottles in my cellar.’

For the rest, Kris Herteleer concludes – as does Chris Bauweraerts – that Belgian beer fans were almost completely unaware of foreign microbrews at the time. Therefore such beers also did not have much of an influence on the early Belgian artisanal ales.

But the young generation that had found special beers was also active on other fronts besides founding new breweries. The Antwerp couple, Dirk Van Dyck and Leen Boudewijn, who now run the legendary pub Kulminator, founded their first beer café, Bodega, in 1974.

It was originally supposed to be a wine bar, but the owners realised that the customers were not warming to the idea, so they soon switched to beer. They zig-zagged all over Belgium to source local abbey beers, saisons and lambics, and sometimes also a strong German beer might be available at Bodega.

To my knowledge this is the first of the specialised beer cafés where the idea is to gather an extensive selection of interesting beers from small breweries from across Belgium. (It had predecessors such as Den Gouden Leeuw with an excellent but smaller beer selection.) This type of pub is one of the great innovations of the modern Belgian beer scene.

Several other places were opened in the subsequent years, of course: Le Miroir in Brussels and De Hopduvel in Ghent, to name a couple. Many such beer cafés have since closed or changed concept, but some also still remain, such as Brussels’ Moeder Lambic and Bruges’ ’t Brugs Beertje, both founded in 1983.

Besides the first breweries and beer cafés, beer shops and distributors specialising in local beers emerged. The owners of Bodega/Kulminator remember having relied on the beer shop Den Boemelaar to stock up on specialities from little known breweries in the late 70s. In Brussels, the Beer Mania shop founded by Iranian-born Nasser Eftekhari has operated since 1983 and is still thriving.

The Ghent-based Dranken Geers was one of the first drinks distributors who took upon them to offer the clients microbrewed beers from outside their own region. The Geers family stocked the La Chouffe beers right from the start. They were also one of the earliest distributors of Pierre Celis’ Hoegaarden beers.

An anecdote that catches the spirit of those times: when Dominiek Geers visited the Van Eecke brewery near Poperinge to ask them if he could distribute their Hommelbier in the Ghent area, the brewery owners were highly sceptical about the possibility that anyone outside Poperinge would have much interest at all to drink Hommelbier!

A cellar course to become an objective beer-taster

The network of beer-lovers would not be complete without a dedicated association of beer consumers, and such an organ was created first in the Dutch-speaking part of Belgium in 1985. The association was called De Objectieve Bierproevers (OBP), and its activities are continued today by the consumer federation Zythos.

The word ‘objective’ in the association’s name referred to a philosophy refined by founding member Peter Crombecq whereby the practice of beer-tasting should be ridden of the pretentious language used by wine snobs. The beer tasters should instead concentrate on absolute sensory observations.

‘OBP had a huge significance in bringing together the masses of beer fans who lived all over Belgium’, says Joris Pattyn, one of the early OBP actives and well-known beer writer, rater and judge.

Pattyn himself was more of a wine drinker in his youth. His road to beer fandom started in the family cellar, where two dust-covered champagne bottles piqued his curiosity. His father told him they were not wine but gueuze beer and should not be shaken. The adventurous youth who had never heard of such a beer got the permission to open one of the mysterious bottles.

He was to find out that the beer the bottles contained was in fact kriek rather than gueuze. Nonetheless, this was the start of a voyage of discovery to the strange world of lambic beers. They had long been in decline in Belgium, but the tide was turning. The 1970s generation had started to develop an interest in traditions and genuine, hand-crafted products.

What did lambic beers taste like? The OBP beer guide cites Cantillon Gueuze, for instance, as having a ‘slightly sour and bitter aroma and a very acidic taste’. The density was ‘light’ and the beer ‘did not develop a secondary taste’.

Assessing beers purely based on senses and using a set of pre-defined qualifiers was perhaps a novel approach back in the day, but it bypassed many essential aspects that affect our impression of beers in reality. These include history, local culture, previous experiences, tasting situation and personal preferences.

‘It is possible that the association drove itself into something of a stalemate because of the strict approach’, Pattyn ponders. ‘Nonetheless, many important projects that Zythos now lobbies for have their roots in the OBP days, including the push for better information on beer labels.’

When you discuss today’s beer trends with Joris Pattyn, it soon becomes obvious that thirty years as a beer activist have done nothing to assuage his passion for the subject. For an active beer taster and rater, the past few years have been a feast, as a multitude of new beers from various European countries and other continents have become available in Belgian pubs.

Joris ja Chris 3

Talking about the old days: Joris Pattyn and Chris Bauweraerts at Antwaerps Bierhuyske in October 2016. (Photo: Teemu Vass).

‘If I had to mention one thing that is very different now compared to those early days, the answer would be simple. The Internet has changed everything!’, Pattyn says. ‘It is not only a platform for rating and discussion but also a tool that allows you to discover almost in real-time which new beers are available in your neighbourhood or somewhere furter afield.’

In the 1980s you would have had to wait for the quarterly membership bulletin!

————————–
Text: Teemu Vass

This article was first published in Finnish in Olutposti 2017:2. All photographs are published courtesy of Chris Bauweraerts unless otherwise indicated.  

Sources: (a) Interviews with Chris Bauweraerts, Joris Pattyn and Kris Herteleer, (b) Brew Britannia by Jessica Boak and Ray Bailey, (c) My Chouffe Story by Chris Bauweraerts, (d) ”Moving up the Geers” by Breandán Kearney on BelgianSmaak.com, (e) ”Before Kulminator, There Was Bodega” by Chuck Cook on BeerAdvocate.com, (f) Les goûts de la bière [Biersmaken], 1985, by Peter Crombecq.

Oktoberfest 2017: nahkahoususillaan Baijerin taivaassa

Jos mietit, kannattaako sinne lähteä, lue tämä ja tule siihen tulokseen, että kaikkea on kokeiltava kerran.

Etukäteen jännitti, miten noin isossa tapahtumassa toimiminen sujuisi, kun siitä oli lukenut netissä kokeneiden kävijöiden loputtomia do’s and don’ts– ja FAQ-listoja. Niissä neuvottiin, kuinka varhain on mentävä jonottamaan, jos haluaa telttaan sisään minäkin päivänä (ilman istumapaikkaa ei ole oluttarjoilua). Oli varoituksia kireistä turvatoimista, pitkistä vessajonoista, humalaisten turistien massoista ja läikkyvän oluen kastelemista vaatteista.

Oktoberfestistä puhutaan usein olutfestivaalina, mutta se tuntuu vähän vievän ajatukset harhaan, vaikka tietysti olut onkin tapahtuman keskeisimpiä juttuja. Oktoberfest on maailman suurin saksalainen kansanjuhla, ja sellaisen kulmakiviä ovat ruoka, juoma, musiikki ja huvipuisto. Ruoka on enemmän tai vähemmän baijerilaista perusruokaa, olut baijerilaista juhlaolutta ja musiikki torvisoittoa. Jos ehdottomasti haluaa festivaaliltaan jotain muuta, tämä varmasti kannattaa jättää väliin.

Ja me siis haimme juuri tätä. Ajatuksena oli nauttia tapahtuman perusasioista mahdollisimman rennosti: olutta ja ruokaa piti saada eteensä, ehkä johonkin tivolilaitteeseen uskaltautua, ja muuten vain aistia aitoa Oktoberfest-tunnelmaa teltoissa ja muualla festivaalialueella.

Pistäydyimme festivaalialueella Theresienwiesessä ensimmäisen kerran sunnuntai-illan jo hämärtyessä. Jo rautatieasemalta saakka katuun maalatut nuolet osoittivat kohti aluetta. Tämä sunnuntai-illan visiitti osoittautui hyväksi ideaksi, koska viikonlopun riehakas meno oli ehkä laantunut jo hieman, mutta teltat olivat silti pullollaan iloista juhlakansaa ja musiikki soi.

Oktoberfest-augustiner2Augustiner-Festhallessa oli nopeasti katsottuna pöydät käytännössä täynnä, mutta kun olimme vain neljän hengen seurueella liikenteessä, yksi tarjoilijarouvista alkoi oitis järjestellä paikkoja. Hän bongasi yhden hiukan väljästi istutun pöydänpään ja alkoi tiivistää porukkaa siellä.

Ei kulunut kauan ennen kuin saimme eteemme litrat Augustiner-Bräun Oktoberfest-Bieriä, ja sen kylkeen korin kanssa kiertelevältä myyjältä isot rinkelit eli Breznit. Itse ostin hetken mielijohteesta jopa Augustinerin Oktoberfest-t-paidan.

Paistetun kanan jalanjäljissä

Jotain oli kuitenkin sunnuntai-illasta puuttunut ja se oli virallinen juhla-asu. Niinpä löysin itseni maanantaina aamupäivällä Münchenin keskustasta Steindlin liikkeestä sovittamasta aitoja baijerilaisia nahkahousuja.

Kun astuin kaupasta ulos, olo tuntui hetken aikaa hiukan vieraalta, kun keskikaupungilla ei ihmisiä näissä perinneasuissa liikkunut yhtä paljon kuin Wiesnillä. Siellähän heitä on varmaan 80 prosenttia porukasta, mukana yhtä lailla paikallisia kuin meitä muukalaisia.

Takaisin juhla-alueelle päästyämme olimme kuin kalat vedessä. Olin jotenkin erehtynyt aiemmin kuvittelemaan, että Lederhosenit tuntuisivat tiukoilta ja epämukavilta, kun ne nyt aika paksua ja jähmeää nahkaa kerran olivat. Ei suinkaan, ainakin omani olivat perusolemukseltaan oikein väljät ja roikkuivat harteilta tyylikkäillä henkselilaitteillaan. Kun tuli tivolikyytien kokeilemisen aika, ihan hyvin nahkahousuissa onnistui ainakin Die Münchner Rutsch’n -liukumäen laskeminen, ja niin myös matkaseuralaiselta Dirndlissään.

Sitten pöydän ääreen. Hacker-Festzelt tunnetaan katostaan, jonka voi ilmeisesti avatakin lämpimällä säällä mutta joka on suljettuna erityisen hieno pilvineen ja sinitaivaineen. Katonrajaa reunustaa Münchenin historiallinen kaupunkikuva ja musiikkikorokkeen ylle on maalattu osuvasti teksti Hacker-Pschorr–Himmel der Bayern.

digcof
Söimme lounaaksi herkullisen meheväksi paistetut puolikkaat kananpojat, jotka huuhdottiin tietenkin alas Hacker-Pschorrin Oktoberfest-Märzenillä. Torvet veivasivat rakastetuimpia paikallisia iskelmiä, joiden väleihin soittokunta pudotteli silloin tällöin Ein Prosit -juomalaulun säveliä.

Ilman tätä rohkaisuakin teltan väki kyllä nosteli kolpakkoja huulilleen. Jo lounasaikaan käynnissä oli jatkuva juomahaaste, jossa penkille nouseva osanottaja sai juoda koko litran kolpakkonsa yhdeltä istumalta. Onnistumisesta seurasi suosionosoitukset, roiskimisesta buuattiin. Tähän emme osallistuneet.

Isoimpiin telttoihin mahtuu kerrallaan noin kymmenentuhatta henkeä. Vaikka voisi kuvitella niiden täyttyvän ihan äärimmilleen lähinnä viikonloppuisin, ei maanantain aikanakaan paljon tyhjiä paikkoja näkynyt. Maanantai-iltana meno itse asiassa yltyi kaikissa näkemissämme isoissa teltoissa siihen pisteeseen, että koko reservierungsfrei-alue hytkyi yhtenä penkeillä tanssivana massana erilaisten megahittien ja paikallisten suosikkien tahtiin.

Kuten jo tuli todettua, ihan noin juhlatuulella emme kyllä maanantai-iltanakaan olleet vaan hakeuduimme mukavaan nurkkapöytään Ochsenbraterei-teltan parvelle. Siellä oli mahdollisuus nauttia Spatenin Oktoberfest-olutta ja seurailla paikallisten porukoiden elkeitä. Pöytiin kannettiin ruokia ja tuoppeja, ja ihmisiä tanssahteli iloisesti yläkerrankin käytävillä. Tarjoilijoilla mahtoi olla tekemistä, etteivät tuoppilastit ja valtavat leikkeletarjottimet saisi matkalla kolhuja. Tottuneesti se näytti sujuvan.

cofOktoberfest on onnistunut säilyttämään aika lailla aidon baijerilaisen yleisilmeensä, vaikka osa yhtyeiden ohjelmistosta ja tietysti juhlakansastakin on kansainvälistä. Festivaalin oman sivuston mukaan meitä ulkomaalaisia on noin viidesosa. Oli erikoista huomata, että esimerkiksi lähes kaikki tekstit teltoissa ja muuallakin alueella olivat silti vain saksaksi. Laukut ja reput oli jätettävä alueen ulkopuolelle säilytyskioskeihin, joiden pitäjät tuntuivat myös puhuvan lähinnä saksaa.

Oide Wiesn: historiallista festivaalitunnelmaa

Festivaalialueelle – paikallisten suussa siis pelkästään Niitty eli Wiesn – on ilmainen sisäänpääsy kaikkialle paitsi tivolilaitteisiin ja vuonna 2010 avatulle museoalueelle. Tämä Oide Wiesn (”vanha niitty”) tarjoaa kolmen euron pääsymaksua vastaan Oktoberfest-tunnelmaa menneiltä vuosikymmeniltä telttoineen ja laitteineen.

Oktoberfest tuntuu tosin olevan muutenkin sen verran uskollinen juurilleen, että kontrasti nykyaikaisten juhlatelttojen ja historiallisen alueen välillä on yllättävän vähäinen.

cofFestzelt Tradition on perinneteltoista isoin, ja maanantai-iltapäivänä siellä käydessämme erona pääalueen telttoihin oli lähinnä hieman riisutumpi puunvärinen sisustus ja juhlakansan rauhallisempi käytös. Käynnissä oli ruoskaniskuilla tahditettu musiikkiesitys, jollaista en ollut ennen nähnyt (ilmeisti olennainen osa baijerilaista perinnettä). Mainiolta teltalta näytti myös pienimuotoisempi Herzkasperl-Festzelt, jossa yleisö on ehkä vielä astetta iäkkäämpää mutta lavalla vaihtuva kattaus kansanmusiikkiyhtyeitä, sekä paikallista torvisoittoa että modernimpaakin.

Erikseen oli vielä Museumszelt, johon oli koottu muun muassa näyttelyt 1950–2010-lukujen virallisista Oktoberfest-julisteista sekä ylipäätään festivaalin historiasta. Näissä museoalueen teltoissa on myös saatavana Münchenin panimoiden Oktoberfest-oluita mutta niitä tarjoillaan savituopeista. Historianäyttelystä käy ilmi, että Oktoberfestissä siirryttiin lasisiin kolpakoihin 1960-luvulla, vaikka pienemmissä baijerilaisjuhlissa (kuten Forchheimin Annafestissa) edelleen näköjään tarjoillaan oluet pääasiassa keraamisista litran astioista.

Pääkallonpaikalla Hofbräuhausissa

Blogosfääri on ollut tänäkin vuonna aika hiljaa Oktoberfestistä. Syy on varmasti se ilmeinen: koska oluet ovat aina käytännössä samat ja muihinkin festarin järjestelyihin tehdään vain välttämättömät muutokset, mitään erityistä kommentoitavaa ei ainakaan olutuutuuksiin keskittyvillä bloggaajilla ole.

Ron Pattinson kirjoitti sen sijaan pienen postauksen, koska hänelle oli vasta tänä vuonna Saksan television välityksellä selvinnyt, että oluttarjoilu tapahtuu puutynnyreistä muutenkin kuin festivaalin juhlallisessa avauksessa. Ehkä tuo yksittäinen havainto kertoo jotain Oktoberfestin olemuksesta nykypäivässä: se on baijerilaisen oluttaivaan kiintotähti, joka muuttuu jopa hitaammin kuin voisi luulla. (Ja toisaalta, jos jokin muutos tapahtuu, sitäkään ei luultavasti huomaa, kun sellaista ei lainkaan odota.)

Kotimaisista Oktoberfest-kuvauksista tuli vastaan Eräsmiehen vauhdikas matkaraportti sekä Viisi Tähteä -verkkolehden juttu, jossa Heikki Kähkönen kertaa muun muassa kansanjuhlan syntyhistorian kuningas Ludvig I:n ja Therese von Sachsen-Hildburghausenin häiden oheistapahtumana vuonna 1810. (Onko muuten totta tuo vanha anekdootti, ettei ensimmäisessä Oktoberfestissä olisi tarjottu lainkaan olutta?)

Tiistaina jätimme sitten festivaalialueen jo väliin ja kuljeskelimme Münchenin komeassa keskustassa. Lounaspaikkaa ei lähdetty haeskelemaan millään erityisillä kriteereillä, vaan astuttiin sen kummemmin miettimättä historialliseen Hofbräuhausiin – kerran sekin on nähtävä.

Tunnelmahan ei ole erityisen intiimi, kun käytävillä vaeltelee laumoittain turisteja, joista osa yrittää syömään ja osa kai lähinnä katselee. Mutta tämä on München, ja kun itsensä saa järjestettyä pöytään, edessä on taas pian iso sianpotka, leike tai makkaralajitelma. Ja tietysti litran verran valtionpanimon panemaa Oktoberfest-olutta. When in Rome ja niin edelleen. Olutkoira on rodultaan saksalainen teurastajan koira ja täällä kohtalaisen kotonaan.

Oktoberfest-augustiner-yö.jpg

Oktoberfest-löwen.jpg

sdr

cof

cof