Sinebrychoff 1819-juhlaolut ja malja 200-vuotiaalle!

Tänään 13. lokakuuta Suomi on viettänyt ei enempää eikä vähempää kuin vanhimman panimoyhtiönsä 200. syntymäpäivää. Suurimman osan kahdesta vuosisadastaan Sinebrychoff oli Helsingin panimoelämän valtias, usein melkeinpä synonyymi pääkaupungin oluelle. Vaikka itse panimolaitos on nykyään Keravalla ja omistajat Tanskassa, Koff on tuotteineen, hevosineen ja raitiovaunuineen yhä vahvasti myös Helsingin elämässä ja katukuvassa läsnä. 1819

Enpä osaa arvata, mitä kaikkea pitää huomioida, kun suunnittelee juhlaolutta näin vanhalle ja toisaalta näin isolle panimolle. Ainakin 150-vuotisjuhlaan vuonna 1969 tehty näyttää olleen noin 7,5-prosenttinen, oletettavasti tavallista vahvempi lager. En tiedä, oliko oluessa muuta mainittavaa – sitä aikakautta ajatellen, kenties ei. Nykyään erikoisten oluiden aikana on varmasti hyvä, jos mukana on selkeästi poikkeuksellinen elementti ja siihen sopiva tarina – kuten tässä 1819-oluessa onkin. Toisaalta ison panimon juhlajuoman pitää olla sen verran helposti juotava, ettei kukaan vieras cocktail-vastaanotoilla muutu hämmästyksestä suihkulähteeksi.

Panimomestari Tapio Kangas-Heiska kertoo Koffin tiedotteessa: “Halusin juhlaolueemme hiivan, jonka voisin kuvitella olleen käyttämässä Sinebrychoffin parinsadan vuoden takaisia oluita. 1800-luvulla oluen käymisastiana olivat tammitynnyrit, joten tammen kaarnasta löytynyt hiiva voisi olla juuri oikea.”

Villihiiva on nimeltään Saccharomyces paradoxus, peräisin espoolaisesta tammesta. Tuoksusta voi jo hyvin päätellä, että mukana on muutakin kuin Koffin normaalia lagerhiivaa. Jos tuoksu ei ole suorastaan belgialainen, siihen suuntaan se vähän vivahtaa, Brettanomycesin tyyppisiin hiivoihin. Maultaan olut on pähkinäisen kuiva, hedelmäinen, apteekin pehmeiden yrttipastillien makuinen ja aavistuksen hapan tai kirpeä. Viimeksi mainitusta piirteestä varmasti vastaavat villinä löydetyt organismit.

Tyylillisesti kyseessä on jonkinlainen hybridiolut – villihiivalla ja lagerhiivalla toimiva. Ero tavalliseen Koffiin on ilmiselvä. Värikin lienee vähän tummemman kultainen, punertavampi. En tiedä, tietääkö kukaan kauhean tarkkaan, millaista olutta Sinebrychoffilla vuonna 1819 tehtiin – tai panimon alkuaikoina muutenkaan. Epäilisin sen olleen tummaa, suodattamatonta ja pintahiivaista (ja Kangas-Heiskan oletus tynnyristä tulleesta villihiivasta on oletettavasti oikea sekin).

Portterin veroista klassikkoa 1819-juhlaoluesta ei varmasti tule, mutta kun ajattelee, miten olutmaailma on muuttunut vaikkapa Sinebrychoffin 150- ja 200-vuotisjuhlien välillä, melko epätodennäköistä kai onkin, että tämän kokoluokan panimo enää saisi olutaktivistien päitä pyörälle tuotteillaan. Tällä juhlaoluella kelpaa joka tapauksessa kilistellä, ja se on tilanteeseen sopien elegantisti erikoinen. Onnea panimon seuraavalle vuosisadalle ja kaikkea hyvää myös helsinkiläisen oluen tulevaisuuteen!

Mainokset

Jeriko Wild Ale nousee Seinäjoen seinämistä

Mallaskosken panimo on aina kanavoinut pohjalaisia juuriaan ja paikallista sielunmaisemaa monin eri tavoin. Vanhoissa Kuohu-tölkeissä oli jussipaidan vinoruutuja. Lonkerot ja siiderit ovat olleet Häjyä ja Komiaa. Kuohu itsessään oli nykyisen panimon edeltäjältä, 1920–60-luvuilla toimineilta Mallaskosken Tehtailta peritty brändi.

Nyttemmin Kuohukin taitaa olla nimenä kuopattu. Ainakin panimon omilla sivuilla esiteltävä perusvalikoima on stailattu 2010-luvun craft-tyyliin ja oluiden nimiksi on jätetty tyylinimet kuten Heller Bock ja Amber Lager. Mallaskoski-logo on mukana tölkin kyljessä muistuttamassa juurista. Käytössä oleva logo on ilmeisesti sama, jota alkuperäiset Mallaskosken Tehtaat käyttivät. Vahvuus on kohonnut kautta linjan entisen maitokaupparajan yli, 5 % paremmalle puolelle.

Paikallisuus on kuitenkin tullut panimon tarjontaan mukaan uudella tavalla. Tuore olutlanseeraus Jeriko Wild Ale (5,6 %) viittaa nimellään Seinäjoen keskustan tuntumassa sijaitsevaan alueeseen, joka tunnetaan paikallisesti Jerikona. Edellä mainittu “vanha” Mallaskoski perustettiin nimenomaan Jerikon suunnalle, joskin siellä tehtiin kieltolain takia 1920-luvulla vain mietoja mallasjuomia. Sittemmin se muutti samaan paikkaan vesitornin juurelle, jossa nykyinen Mallaskoskikin toimii.

Uutuusolutta varten olutmestari Jyri Ojaluoma on käynyt keräämässä villihiivaa Seinäjoen uomasta läheltä alkuperäisen panimon sijaintipaikkaa. Tällä hiivalla on käytetty hapanolut, joka on tehty kattilahapatuksella. Kettle souring on ehkä halvan oloinen oikotie sellaisten puristien mielestä, joille belgialaisten hapanoluiden pitkät ikäännytysprosessit ovat ainoa oikea tapa. Kuitenkin esimerkiksi Amerikassa kattilahappamat ovat olleet viime vuosina hyvin suosittuja.jeriko

Jeriko Wild Ale on kevyen vaalea, selkeästi hapan mutta ei naamaa vääntävä sour. Siinä on samaa greipin kuoren makua kuin belgialaisessa lambicissa, mutta ei hevosen loimea tai muitakaan maalaismaisia sävyjä – ei toki myöskään brysseliläisen Brettanomyces-hiivan aromeja ja makuja. Lievä vihreän rypäleen ja hiivan tuoksu tuo mieleen itävaltalaisen Sturmin ja vastaavat hyvin nuoret viinit. Tämä on aika helposti juotava hapanolut, joka ei aseta ainakaan kompleksisten eurooppalaisten hapantyylien ystäville välttämättä tarpeeksi haastetta.

Kotiseinäjokinen maistoi Jeriko Wild Alea myös ja sanoi kunnioittavansa panimoa tuotteen kehittelystä. Hän totesi, että tällaiselle oluelle voisi kyllä kuvitella sopivia hetkiä, mutta oli samaa mieltä kanssani, että kyseessä on easy drinking -hapanolut. Jeriko ei ollut koehenkilölle erityisen tuttu käsite muuten kuin legendaarisen Jerikon grillin kautta. Seinäjoesta hiivan kerääminen ei tuntunut pahalta ajatukselta, kun kerran joessa voi uidakin ainakin Sahalammen uimarannalla. Pienempi Pajuluoma kuulemma haisi aikoinaan kauhealta, vaikka sielläkin varmaan kasvaa “vaikka mitä villihiivoja”.

Groteski – Suomen Paras Olut on uskollinen puolalaistyylilleen

Tämän blogin toistaiseksi luetuin postaus on Puolalainen olut eilen ja tänään keväältä 2017, ja taidan olla muutenkin puolalaisesta olutkulttuurista eniten julkaissut suomalainen olutkirjoittaja. Niinpä tuntui luontevalta rynnistää läheiseen William K -ketjun baariin heti, kun somesta huomasin sinne saapuneen Suomen Parhaaksi Olueksi valittua grodziskieta. Se on nyt testattu, ja alla pienen tyyli-intron jälkeen maistelumerkintöjä.

Mikä grodziskie?

Kommunistiset talousjärjestelmät eivät olleet totaalisen (totalitaristisen?) huonoja paikkoja muinaisten oluttyylien säilymiselle, vaikka jotkut angloamerikkalaiset lähteet antavatkin ymmärtää rautaesiripun laskeutuneen erikoisempia mallasjuomia tuhoamaan. Kummasti Neuvostoliitossa, Puolassa ja Tšekissä juotiin pohjahiivaportteria, ja DDR:lle kuuluu kunnia nykynuorten suosiman Gosen ylösnousemuksesta.

Länsi-Puolassa grodziskie-nimisen savuvehnäoluen perinne jatkui suunnitelmataloudesta huolimatta vuoteen 1993, kunnes kapitalismi tappoi sen. Grodziskie, saksalaiselta nimeltään Grätzer, kuului Preussin rikkaaseen pintahiivaoluiden traditioon, jota vapaa markkinatalous oli jo ennen ensimmäistä maailmansotaa harventanut armotta. Vain vahvat selvisivät niistä taistoista, eikä henkiin jääneiden joukossa ollut monia pintahiivaoluita.

Grodziskien kotikaupungin Grodzisk Wielkopolskin panimohistoriaa on jäljitetty ainakin 700 vuoden päähän. Se sijaitsee humalanviljelyalueella, jossa kai yhä Tomyski- tai Nowotomyski-lajiketta kasvaa. Kuten monissa muissakin manner-Euroopan panimokaupungeissa, Grodziskissa pantiin jo 1600-luvulla erityisesti vehnämaltaisiin perustuvaa olutta – varmaan sitä aiemminkin.

Kun Puola 2010-luvun vaihteessa heräsi muun maailman vanavedessä käsityöoluisiin ja Euroopan oluthistorian ihmeisiin, Grodziskie Redivivus -nimisessä projektissa rakennettiin raameja perinteisen oluttyylin henkiin herättämiselle. Lähdettiin rekonstruoimaan Grodziskin viimeisen panimon miedointa, 7,7° Ballingin (noin 3 % abv) vahvuista 100-prosenttisesti vehnäpohjaista olutta. En tunne panimon historiaa, mutta projektin raportista saa käsityksen, että se – joko panimo tai ainakin olut itse jossain muodossa – tosiaan sinnitteli 1990-luvun alkuun saakka.

Olut oli raportin mukaan raaka-aineiltaan hyvin paikallista. Sen makuun vaikuttivat kaupungin kaivojen kova vesi ja juurikin nuo Nowy Tomyślin alueen aromaattiset, noin 5% alfahappoiset humalat. Hiiva oli pintahiivaa, jossa oli sekä paikallisia kantoja että jossain vaiheessa Berliinistä tuotua kantaa. Mallastaminen tapahtui myös paikallisesti ja tammisavulla kuivaamalla (ei Bambergin tavoin pyökkisavulla).

Puolalaista olutta Kallaveden rannalta

Iso-Kallan Panimon tänä vuonna lanseeraama Groteski (3,2 %) kukitettiin siis Suomen Parhaana Oluena tässä kuussa järjestetyssä palkintojenjaossa. Kilpailuoluet tuomaroitiin kesällä ja finaaliraati kokoontui Helsingin SOPP-festarien yhteydessä. Olen nähnyt Groteskia kutsuttavan Suomen ensimmäiseksi grodziskieksi, mikä onkin hyvin mahdollista. En usko, että yksikään muu ei-puolalainen grodziskie on saanut lähellekään tämän tason julkista huomiota kotimaassaan.groteski

Analyyttinen oluenmaistelu ei ehkä ole erikoistaitojani, mutta maistelen Groteskia nyt yrittäen verrata sitä puolalaisiin grodziskie-oluihin, joita olen joskus juonut. Olen testannut niitä ehkä yhteensä kymmenkunta, ja vaikka ne eivät olleet aivan samasta puusta veistettyjä, yleisimmät ominaisuudet toistuivat lähes kaikissa.

Myös kuopiolaisessa grodziskiessa olivat nyt samat perusperiaatteet kunnossa. Tuoksu muistutti saksalaista vehnäolutta, mutta siitä puuttui banaanimainen hedelmäisyys ja toisaalta takamatkalla oli miedosti savua. Näin tulee ollakin. Maku oli selkeän vehnäinen sekin, ei tarjonnut yllätyksiä mutta ei tosiaan pettymyksiäkään. Savuisuus oli maussa maltillista, ei savukinkkumaista, ja se kääntyi loppumaussa hieman tuhkaiseksi. Toisaalta tämä on puhdas ja suorastaan askeettinen vehnäolut, ja toisaalta taas maukkaimpia maistamiani noin 3-prosenttisia oluita. Jälkimakuun jäi kenties pieni vehnäinen kirpeys, mutta missään vaiheessa tämä olut ei ollut hapan. Humalaa siinä oli myös erittäin hillitysti – ehkä grodziskiessä voisi olla reippaamminkin.

Jos yksinkertaiset, laadukkaat maut olisivat nykyään arvossaan, tässä voisi olla iso hitti. Annetaan joka tapauksessa pisteet sekä panimolle että SPO-raadille tyyliltään erikoisen mutta olemukseltaan matalaprofiilisen oluen nostamisesta hetkellisesti kotimaiseen valokeilaan. Groteski on tyylilajissaan ja muutenkin hyvin tehty tuote.

Finland’s Mr Real Ale is worried about Brexit

With an extra week’s wait in Dover, and another week stuck in Finnish Customs, there would be no time left to sell the beer in my pub, says Thomas Aschan, who started serving British real ale in the Helsinki area in the mid-90s.

After almost 25 years, you can say this thing has some history behind it. A handful of publicans in the Helsinki metro area have been selling real ale since the 1990s, virtually without interruption. The pumps dispensing the good British stuff are not only a point of pride for the pubs but something the regulars have grown to rely upon.

Now, with Brexit looming, these places find themselves more attached to the destinies of the British brewing sector than most Finnish bars.

Thomas Aschan organises an annual Real Ale Festival at his pub The Gallows Bird in Espoo, a few kilometres west of Helsinki. He has done the event for more than twenty years, and suspects that his festival – with a selection of 40 cask ales in the best year so far – may be the only one of its kind in continental Europe, or certainly one of very few.

‛My last festival, in January 2019, was subheaded The Brextival, because we thought the UK would be leaving the European Union in March. The future of the whole event felt uncertain. Well, it is still uncertain,’ says Thomas.

With the next edition of the festival scheduled for the first weeks of 2020, he needs to start making the arrangements with British breweries in the coming weeks. Waiting until late in the year would mean no event in January. But in any case, a no-deal Brexit is likely to risk the regular imports of real ale indefinitely.

‛Now I just hope the whole Brexit thing would either be over quickly – at the end of October – and some kind of a deal could be reached as soon as possible after that. Or that the Brits would seek another long extension and just come to their senses at some point.’

Aschan

Thomas Aschan behind the bar at The Gallows Bird.

Even in the best of circumstances, importing cask-conditioned beer to Finland is more complicated than normal beer trade between two countries.

The journey typically takes three weeks: one for the brewery to package products for shipment, another for the delivery to the port of loading, and a third week at sea. If a brewery gives its beer a five-week shelf life, that leaves two weeks for the pub to sell the beer in Finland.

‛This is how it goes when I order the beers through an importer, which is 95% of the time. But if I order directly from breweries, that usually saves a good amount of time. For my festival, I order everything directly, but then I pay both the UK tax and the Finnish tax.’

In case a no-deal Brexit adds two extra weeks to the regular three-week import cycle – one at the UK Border and another one at the Port of Helsinki – the number of days left to actually sell the beer in good shape will come perilously close to zero.

*****

When I went to Espoo to talk to Thomas, I had no particular intention to write a Brexit story. Rather, the idea was to reminisce about the past couple of decades, to hear how it all had started back in the 90s and how Finnish punters had responded to a beer that may seem slightly eccentric to someone accustomed to bog-standard lager.

‛Believe it or not, the first real ale I sold in this pub was not British but Finnish. It came from a new microbrewery in Central Finland called Palvasalmi. They closed only five years later, but just last week I found a battered old pump-clip for their Best Pal bitter’, says Thomas.

In March 1996, the bar at the Old Student House in Helsinki had managed to get hold of a cask of Wells Fargo – the first ever British-imported real ale sold in Finland. Around the same time, the fifth anniversary of a Finnish beer magazine was celebrated with several casks from Fuller’s.

‛I bought one or two casks of London Pride from that import to sell here at The Gallows Bird. A few hours after opening the first one we had nothing left. So that’s where it started for us. We had had British keg bitter on tap for a couple of years on and off but that was the first cask.’

‛Our first Real Ale Festival at The Gallows Bird in 1998 was also probably one of the shortest beer festivals in world history. I had five or six different real ales from Shepherd Neame, Fuller’s and possibly Morland. Again it took just four hours till the last drop was gone.’

Thomas says real ale had a small but dedicated followership right from the start, and it has grown over the years. Although Finns today are generally much more used to beers that are not macro lager, he still instructs staff to ‛warn’ first-time drinkers that they are about to buy a pint that may taste flatter and warmer than whatever they might normally have.

‛My own taste has also developed along the way, or should I say I seem to have come full circle. The first foreign beers I fell in love with were British, possibly McEwan’s Export which became available in Finland in the late 1980s.’

‛Then I had phases where I’d drink sour Belgian beers, bitter American IPAs, or other styles that were even more extreme. But lately I’ve been going back to those subtle malty flavours. It takes a really good brewer to make a delicate UK-style ale with low ABV but enough body and packed with taste.’

*****

We are drinking Rock the Kazbek from Redemption, a new-ish craft brewery in North London. It’s my first time with this beer and this brewery. The UK currently has more than 2,000 breweries. How do you source the beers for the pub and your festivals?

Thomas Aschan: ‛I obviously go to a lot of breweries personally. This one, Redemption Brewing, I visited when I was in London for this year’s Great British Beer Festival. Our regular Finnish importer was taking a summer break and I ordered five of their beers directly from the brewery to tide us over the break.’

‛These days, the number of breweries in London alone is just staggering. A lot of them are good ones, too. The overall quality is much more consistent than even, say, five years ago. You no longer get the kind of nasty surprises you sometimes did then. There are also a lot of beers that are truly outstanding.’

‛Whenever I can I also travel to festivals in the UK. I’ve found a lot of great beers that way. I remember tasting Brewers Gold by Crouch Vale at GBBF back in late nineties, early noughties. That was one of the early golden ales and the judges loved it, too. The same way we also found Dark Star’s Hophead around the same time. It was actually a better beer than it is now.’

‛But I must say some of the major festivals have grown too big for me. The selection is mind-boggling and it’s almost impossible to find all the beers you had marked down as interesting. One of my favourite festival experiences is from Wedmore in Somerset, where we went with my beer club. The venue was a village hall, and when our bus arrived there was a table with Finnish and English flags waiting for us. The range of beers was humanly comprehensible and sourced from local breweries.’

The Gallows Bird in its current location will close in 2021 when the building is taken down for development. You already have another little pub, Captain Corvus, at the Iso Omena mall. And later this year you will open a new brewpub a couple of kilometres down the road in Tapiola. What’s your plan with these new places, and will real ale still play a role?

‛Yes. In the brewpub, we’ll be working together with Ville Leino, who is the brewer at a local craft brewery, Olarin Panimo. He has already brewed cask beer for us on a couple of occasions, and that is something we’re looking to do in the new place, too. We’ll have a 500-litre brewing kit and also a food menu. So those two things are different compared to the pub we’re in now. On top of that, we will of course continue to serve British cask ale just as always.’

Have other Finnish breweries been doing real ale recently?

‛Well, there was long gap after Palvasalmi quit almost twenty years ago. But in the past few years, there have been a handful of brewers around Southern Finland who have supplied us. We have had cask beers from Ruosniemi, Malmgård, Suomenlinna – at least those three. It’s not something they do all the time, but I get it by special request.’

And any other countries?

‛Not really. Only Ireland actually. We’ve had O’Hara’s Stout and Moling’s Red at least once, but that was also a one-off deal.’

When a central Helsinki pub, Kuikka, decided last year to stop serving real ale due to low demand, there was some speculation on an online beer forum that the first generation of beer enthusiasts might be getting too old to go to the pub, and that the young ones no longer cared for cask. What’s your take?

‛I can only speak for my own pub, but we have seen no signs whatsoever of slowing sales in cask beer. We’re able to sell any real ale on our pumps under the three-day limit that I consider optimal. Four days is still okay but towards the end you start to feel it going a bit flat. I have instructed my staff to go down to the cellar every day to taste and smell the beer.’

‛Why does real ale not sell in a particular pub? Sometimes it’s a chicken-and-egg problem – or do I mean a vicious circle? If you can’t shift the product quickly enough it will go bad – and when you sell beer that’s a bit off, even once, you’ll have a hard time selling it next time around.’

So real ale is still going strong in Finland. Any other thoughts about the future?

‛Well, I personally believe that the classics will always be relevant. Once all the fuss we have now about NEIPA and sour beers passes, a new interest towards traditional styles such as British cask bitter will arise.’

‛I belong to the first generation of serious Finnish beer aficionados, and I think we were ahead of our time in many ways. People who started to brew or sell beer or write about beer at the same time I did brought these phenomena – real ale, traditional IPA, and so on – to Finland around the mid-90s. Just a few years earlier, there was not a single microbrewery in this country, all beer imports were a state monopoly and practically all we had was blond lager. So it’s nice to see that our mission is still bearing fruit!’

Text: Teemu Vass (teemu.vass@gmail.com)

*****

Where to find real ale in the Helsinki metro area?

  • The Gallows Bird (Merituulentie 30, Espoo). See above.
  • St Urho’s Pub (Museokatu 10, Helsinki). This is a city-centre stalwart with Fuller’s ESB and a guest beer on hand-pump. Also Finnish food, pizzas and a good selection of tap and bottled beers.
  • Angleterre (Fredrikinkatu 47, Helsinki). Angleterre is a Helsinki restaurant with a long history, in its current incarnation a British-themed pub since 1976. Two hand-pulls.
  • Black Door (Iso Roobertinkatu 1, Helsinki). Another UK-themed pub operating since 1992 and serving real ale since 1998.
  • Viisi Penniä (Mannerheimintie 55, Helsinki). ‛The Five Pence’ opened in 1956 but was transformed five years ago into a serious gastropub with one real ale pump.
  • The Pullman Bar (Rautatientori, Helsinki). A spacious bar on the upper floor of Helsinki’s central railway terminal serves real ale, apart from a few summer weeks.
  • Kitty’s Public House (Keskuskatu 6, Helsinki). A pub in a city-centre shopping gallery has a real ale pump and is part of the same chain as Angleterre.
  • Captain Corvus (Suomenlahdentie 1, Espoo). This tiny pub inside the Iso Omena shopping mall is under the same ownership as The Gallows Bird and usually serves cask ale between Thursday and Saturday, barring the summer months.realale1realale2

Pardubický Porter 19° – viimeinen mohikaani

Se, että lähes 150-vuotias tšekkipanimo tekee Baltic porteriksi luokiteltua tummaa olutta, ei liity viime vuosien käsityöolutbuumeihin vaan vanhaan pohjois- ja itäeurooppalaiseen portteriperinteeseen. Suomalaisille ei tarvitse kertoa, että kaikissa Itämeren maissa pantiin porttereita täyttä häkää 1800-luvulla, sittenkin kun oluttyyli jo oli Britanniassa hiipumaan päin.

Kuten muihinkin portterivyöhykkeen maihin ainakin osittain, myös Tšekkiin tämä perinne saattaa olla suodattunut Saksan kautta. Historiaa ei tunneta kovin tarkkaan. Ylipääätään tšekkioluen menneisyys – lukuun ottamatta kaikkien tuntemaa Plzeňin porvaripanimon tarinaa – on kansainvälisellä olutyhteisöllä hakusessa, ehkä englanninkielisten lähteiden vähyyden takia. Tai sitten aihe ei vain jostain syystä kiinnosta.

Prahan itäpuolella Pardubicessa sijaitsevan Pardubický Pivovarin portteri saattaa olla ainoa nykypäivään asti säilynyt jäänne portterihistoriasta. Se on kantavierrevahvuudeltaan 19° ja alkoholia on tilavuuden mukaan 8,2 %. 1970-luvulla Michael Jackson maisteli tätä sekä nykyisen Slovakian puolella tehtyä 20° vahvuista Martinský Porteria. Molempia hän luonnehti vahvasti humaloiduiksi ja paahtomaltaisiksi. Vielä 2000-luvun puolella tšekkien ja slovakkien yhteistyöllä herätettiin tuo Pyhän Martin portteri joksikin aikaa henkiin, mutta nykyään se ei ole tuotannossa.

Pardubicen panimo perustettiin 1870-luvulla, joka oli jo pils-aikakautta, ja heidän verkkosivuillaan olevasta lyhyestä historiaesityksestä päätellen laitos rakennettiinkin suoraan pohjahiivapanimoksi. Näin ollen vuonna 1890 lanseerattu Porter – panimon mukaan tuolloin manner-Euroopan vahvin pohjahiivaolut – oli myös jo alun alkaen lageria. Samaa olen epäillyt myös esimerkiksi Puolan tunnetuimmasta portterista, jota Żywiecin panimo alkoi valmistaa yhdeksän vuotta Pardubicea ennemmin.

cofTällainen historiallinen olutkin takuulla muuttuu vuosikymmenten myötä, ja Jacksonin makukuvausta on vaikea nyky-Pardubickýstä tunnistaa. Hänen mainitsemansa vahva paahdetun maltaan maku ei nyt tunnu ollenkaan hallitsevalta piirteeltä, eikä sen puoleen humalointikaan. Portteri seilaa samoilla vesillä kuin esimerkiksi Sakun vastaava tuote: lempeä tumma lager, jonka tuoksussa ja alkumaussa on aavistus tyylikästä viinimäisyyttä. Toki tämä on lähes puolitoista pistettä sakulaista tuhdimpaa, ja maltaisuutta kyllä alussa tuntuu.

Yllättäen alta paljastuu marjaisen kirpeää sivumakua, joka tuo mieleen kir-drinkin cassis-likööreineen, ehkä myös mausteisen kolajuoman, jonka Evan Rail tässä oluessa reilu kymmenen vuotta sitten maistoi. Kun lasi tyhjenee ja olut hieman lämpiää, maku muuttuu sokerisemmaksi ja Coca-Cola-tunnelma korostuu. Tumma mallas tuntuu tässä vaiheessa enää aika vaisuna, ja Saksan paksuista Doppelbockeista ollaankin kaukana. Tämä ei toki myöskään ole täysmallasolut, vaan sokeria on reseptissä. Humalaa jää jälkimakuun aavistuksen verran mutta ei todellakaan paljon.

Onko historiallinen olut – Tšekin viimeinen old-school-portteri – nyt siis hunningolla? En mielelläni sanoisi niinkään. Uskon, että monen mielestä tämä pantaisiin kuntoon lisäämällä humalaa ja brittiläistä paahteisuutta. Saattaa olla tottakin, mutta jotenkin näissä idän porttereissa kiehtoo se, että ne ovat suurin piirtein niin kaukana karrelle poltetuista ja ankaran humalaisista jenkki-imperiaaleista kuin stout/porter-maailmassa voi olla. Kun nuo kaksi ominaisuutta ovat vaimeina, esiin pääsee muita makuja. Epäselvää on, mitkä niistä ovat museoituja 1800-luvun oluiden piirteitä ja mitkä myöhempiä mannermaisia vaikutteita, ja tämä pieni hämäryys ainakin minua kiinnostaa. Pistin muuten pari pulloa kellariinkin katsoakseni, onko tällaisella abv-lukemiinsa nähden keveän oloisella oluella kypsymispotentiaalia.

Purjelaivojen aikaan: In den Ouden Waalvis BA Porter & Lehe East IPA 1839

Talonkorkuiset kypsytysastiat reunustivat saleja 1800-luvun alkupuolen isojen lontoolaispanimoiden varastoissa. Tuolloin kaupungin suosituimman oluen, portterin, annettiin aina muhia vuoden verran panimolla ennen tarjoilua, ja siihen kehittyi viinimäinen ikääntyneen oluen maku. Ennen portterin keksimistä oluen viimeistelystä olivat vastanneet pubit ja tukkurit; nyt panimot ottivat sen itse kontolleen.

Ilmeisesti tynnyreissä olueen pureutui villihiivaksikin kutsuttu Brettanomyces. Se tunnetaan lambicien ja Orvalin kaltaisista belgialaisoluista, mutta hiivan nimi merkitsee alun perin “brittisientä”. Sen tuoksua on luonnehdittu “hevosen loimeksi” ja funkyksi (suoraan suomennettuna “löyhkäävä”?), mutta mitenkään epämiellyttävänä en ole sitä itse koskaan kokenut.

Ron Pattinson on todennut, että panimoiden tapa ikäännyttää porttereitaan ennen myyntiä väheni 1800-luvun puolivälin tienoilla. Yksittäinen myyntiin menevä portterierä oli nyt sekoitus uutta ja vanhaa olutta, ja vanhan osuus väheni vuosi vuodelta. Ennen vuosisadan loppua vanha katosi käytännössä kokonaan. Syyt liittyivät ehkä panimoiden talouteen tai kuluttajien maun muutoksiin.

De Kromme Haring -panimoravintola Hollannin Utrechtissä on tehnyt yhdessä maanmiehensä Nevel Artisan Alesin kanssa tällaisen “vanhan” portterin eli keeping porterin. 0,75 l kokoinen pullo osui kesäkuun alussa Tallinnan Koht-kaupassa silmiini ja ostin sen samantien. Oluen nimi In den Ouden Waalvis tarkoittaa vanhaa valasta ja kuulostaa hämärästi pubin nimeltä, mutta nimestä en löytänyt mitään lisätietoa.

krommeharing-eipa8,2-prosenttinen portteri on kypsynyt Rioja-viinitynnyreissä Brettanomyces lambicus -hiivan seurana reilun vuoden ajan. Sekä tynnyri (tammi, vanilja) että hiiva (hevostalli) tuoksuvat ja maistuvat mielestäni selkeästi, nousevat jopa pääosaan oluen yleisvaikutelmassa.

Mitä muuta tästä portterista kyseisen yhdistelmän alta maistuu – no, ei kauhean paljon. Tuoreen tumman oluen ominaisuuksista osa on jo varmasti bretta-hiivan kyllästämissä punaviinitynnyreissä käynyt pois. Jäljelle jääneiden maltaiden ja humalien makumaailma on kääntymässä mentolimaisten apteekkituotteiden suuntaan. Se ei ole ollenkaan epämiellyttävää, mutta ei myöskään ehkä yllättävää tai tajuntaa laajentavaa. Jälkimaku on katkeran sijaan villi, miedosti hapankin, mikä tosiaan liittynee hiivaan. Hyvä olut, jossa varmasti on saavutettu se mitä tavoiteltiin.

* * * * *

Kun kauppalaivat 1800-luvulla seilasivat Hyväntoivonniemen ympäri Intiaan, edellä mainittua Brettanomyces-eliötä arvellaan olleen myös brittien India pale ale -tynnyreissä. Niinpä IPA, jolta nykyään odotetaan erityisesti tuoreita humalan aromeja ja makuja, oli sekin kaksisataa vuotta sitten todennäköisesti hieman tallipihalta tuoksahtava, katkeronsa laivan ruumassa pehmennyttänyt olut.

Virosta löytyi nyt sitten myös tällainen IPA, joka on oikeastaan oluthistorian näkökulmasta aivan vastaava tapaus kuin De Kromme Haringin portteri – aivan eri oluttyylissä vain. Tällä kertaa asialla on virolainen panimo, Lehe, ja oluen nimi on East India Pale Ale 1839 (9,5 %).

Hauskasti Untappd-yhteisö on kategorisoinut tämän oluen brut IPA -luokkaan, josta kyllä vuonna 1839 ei ollut kuultukaan. Mutta sitä kai jälkikäyminen villihiivan kanssa tuottaa: erittäin kuivaa, samppanjamaisen askeettisesti kuplivaa janojuomaa, Intian helteisiin sopivaa. (Tosin samppanja oli vuonna 1839 vielä pikemminkin makea kuohuviini.)

Lehe Pruulikoda kertoo, että heidän oluttaan ei ole viety Afrikan ympäri, mutta se kypsyi sen sijaan kesän 2018 polttavissa helteissä Virossa. Vesi on burtonisoitu ja humalina on “ämpärikaupalla” East Kent Goldingsia. Toisin sanoen nykyamerikkalaiset IPA-tulkinnat ovat tämän oluen maailmasta varsin kaukana. Lehen sanoin: “Lopputulos on aivan muuta kuin ne sitruunais-hedelmäiset humalasopat, joista nykypäivänä tykätään”.

Olut laskeutuu lasiin utuisen hunajanvärisenä, tuoksu on jälleen selvästi brettaa mutta ei niin navettamainen kuin lambiceilla. Mausta tulee mieleen Orval; maku on kyllä katkera mutta ei hyökkäävällä tavalla. Myöskään hapan tämä ei ole, vaan pikemminkin britti-pale ale-mainen, ja mukana on veden suolaista mineraalisuutta, ehkä sitruksisuuttakin, ja pientä viinan sivumakua. Suutuntuma on aika kevyt prosentteihin nähden, hiiva lienee syönyt maltaista makeutta.

Lähes kymmenen tilavuusprosenttia on aikamoinen lukema oluelle, joka jäljittelee kuumaan ilmastoon tarkoitettua janonsammuttajaa. Vaikka 1800-luvun oluet olivat kautta linjan ainakin puolitoista kertaa nykyajan brittioluita vahvempia, olisi kai tämän hieman miedompanakin voinut toteuttaa. Mutta kun kerran jysäytetään laivan kanuunat, jysäytetään sitten kunnolla.

Tumma vahva lager on olut vailla tarinaa

Otetaan vaikka Saku Tume. Viron vanhin panimo on tehnyt tätä olutta vuodesta 1960, eli se on syntynyt keskelle pimeintä neuvostoaikaa. Muutamaa vuotta myöhemmin A. Le Coq eli tuolloinen Tartu Õlletehas lakkautti ikiaikaisen portterinsa (se herätettiin henkiin, kun Olvi 1990-luvun lopulla osti tarttolaistehtaan). En tiedä, millainen olut Sakun tumma on neuvostoaikana ollut – nytkin se on aika kiltti tumma talvenlämmittäjä.

Onko se tyyliltään dunkler Bock, kuten Ratebeer väittää? En ollut koskaan ajatellut virolaisten vahvoja, tummia oluita Bockeina, mutta nyt kun katson jo ajat sitten kadonneen Rüütli-oluen etikettiä, huomaan Tartu Õlletehtaan aikanaan kutsuneen sitä topelt-bockiksi. 7,5-prosenttinen olut maistui 1990-luvun lopun Tallinnassa dekadentin vahvalta, itäeurooppalaiselta, ei baijerilaisen siloitellulta.

Tšekit, jotka eivät kansainvälisistä oluttyylien luokituksista paljon piittaa, tekevät myös vahvoja tummia lagereita. Alko pitää uskollisesti valikoimissaan Pivovar Nova Pákan Podkrkonošsky Speciál Tmavýa (6,3 %), jonka Ratebeer kategorisoi Dark Lager/Dunkel/Tmavý-tyyliin, vaikka esimerkiksi Beer Judge Certification Programin mukaan tumma tšekkilager ei voi niin vahvaa olla.

Tšekeillähän vahvimmat tummat lagerit saattavat mennä myös esimerkiksi portterien koriin, jos panimo niin päättää. Tällöin puhutaan kai Baltic portereista, vaikka monikaan tuota termiä käyttävä tuskin tulee ajatelleeksi, että portteriperinnettä löytyy niinkin etelästä kuin Tšekistä. Eihän Sakullakaan Tume ole lopulta oluena kovin erilainen tai erivahvuinen kuin panimon Porter, joka on korkeintaan hieman makeampi ja viinimäisempi. Novopackéssa on kylläkin tuntuva tšekkiläinen humalointi, joten portteri se ei oikein voisi olla.

Luin jostain, että porttereita oli muinoin jopa Jugoslaviassa asti. Siitä ei kuitenkaan ollut kyse reilut kymmenen vuotta sitten, kun köröttelimme bussilla Kroatian päästä päähän ja joimme litran muovipulloista montenegrolaista Nikšićko Tamnoa. Ratebeer tuntee tuon oluen nykyään 6,2-prosenttisena Schwarzbier/Black Lagerina, eli jälleen hieman eri saksalaislokeroon sijoitettuna – vaikka kyse on mielestäni tässäkin yleisitäeurooppalaisesta tummasta teollisesta lagerista.

Muutama viikko sitten Alko esitteli uutuutena galicialaisen tumman lagerin nimeltä 1906 Black Coupage (7,2 %). Tyylilajina on Alkon mukaan tumma lager, Ratebeerissä Dark Lager/Premium (kategorian oluiden vahvuudet alkavat 4,5 %:sta). Arde murjoi espanjalaisoluen omassa blogissaan, eikä se parhaita viime aikojen Alko-lanseerauksia olekaan. Olut on esimerkiksi Saku Tumeen verrattuna hieman vahvemmin humaloitua, mutta humala tylpistyy pahviseen, kitkerään makuun. Ylipäätään se on samantyyppistä, pähkinäistä ja suklaista, aavistuksen karpalonkirpeää, mutta pliisuhkoa ja helposti juotavaa tummaa olutta kuten sakulainenkin.

Pystyisimmekö kehittämään näistä keskenään erilaisista – mutta usein itäisistä – tapauksista jotakin yhdistävää identiteettiä vahvalle, tummalle lagerille, sen ominaisuuksille, historialle ja merkitykselle? Tuskin. Silti näitä 6–8 prosentin vahvuisia ruskeita tai mustia pohjahiivaoluita yhä pulpahtelee esiin siellä täällä. Vaaleille vahvoille lagereille on muodikas imperial pilsner -kategoriansa, ainakin voimakkaasti humaloiduille. Tummille ei – ja harvoinpa niissä paljon humalaakaan on.

Kaikki tumma vahva lager ei ole kuitenkaan Bockia tai Doppelbockia, ainakaan etikettiensä mukaan. Ei se usein ole myöskään Baltic porteria. Jotkin näistä oluista ovat ehkä – tietämättäänkin – kaukaista sukua 1800-luvun lopulla suositulle baijerilaiselle lager-tyylille nimeltä Kulmbacher. Sitä juotiin ja tehtiin Helsingissäkin, ja se oli noin 6,5–7-prosenttista, tummaa ja vahvasti humaloitua. Toistaiseksi Kulmbacher ei ole noussut Gosen tai Grisetten tavoin yleisesti tunnettuihin oluttyylien luokituksiin, ehkä siksikin, että tumma pohjahiivaolut on nykyään niin täydellisen epäsuosittua. Ron Pattinson, siunatkoon häntä, on kyllä tästäkin oluttyylistä kirjoittanut.

Toisaalta suurin osa nykyisistä vahvoista tummista lagereista ei sopisi Kulmbacherin tyyppisiin lokeroihin senkään puolesta, että ne yleensä ovat hyvin miedosti humaloituja. Tämä olkoon silti muistutuksena siitä, että yleisten oluttyyliluokitusten katvealueisiin jää kaikennäköistä kiinnostavaa. Iso osa belgialaisista oluista esimerkiksi istuu kategorioihin huonosti, ja niitä on ängetty dark strong Belgian ale -tyyppisiin keinotekoisiin kaatoluokkiin. Lagereita sohitaan sokeasti saksalaisiin (oletettuihin) tyyleihin, ja näidenkin karsinoiden laidoille jää sitten jonkin verran vahvoja outolintuja.