Carnegie Porter 3,5 % ja Stark Porter

Carnegie on Ruotsin Sinebrychoff siinä mielessä, että molempien tarina alkaa 1800-luvun alkupuolelta ja molemmat merkit tunnetaan portterista. Samaten sekä Koff Porter että Carnegie Porter kuuluvat nykyään Carlsbergin portfolioon. Muuten sitten erojakin on: Carnegie ei ole enää varsinainen panimo vaan ilmeisesti vanhalla Falken-panimolla valmistettava Carlsberg-brändi (tosin Carlsbergilla ja Brooklyn Breweryllä on ”pienpanimomaisempi” yhteisyritys Nya Carnegiebryggeriet). Historiakaan ei ole aivan samanlainen, sillä Carnegien suku päätyi panimoalalle ostamalla jo olemassa olleen göteborgilaisen Lorentska Porterbruketin, kun taas Sinebrychoffeilla portteri tuli mukaan kuvaan myöhemmin.

Jokunen viikko sitten hankin Systembolagetista muutaman pullon Carnegien portterituotteista sitä vahvempaa, 5,5-prosenttista Stark Porteria. Samalla tuli napattua huvin vuoksi ICA-kaupasta Pajalasta pullollinen saman oluen miedompaa versiota, joka on viritetty 3,5-prosenttiseksi eli sikäläisten lakien mukaan ruokakaupassa myytäväksi. Toinen bongaus samasta oluthyllystä oli muuten Wychwoodin Hobgoblinin ordinary bitter -versio tuossa samassa vahvuudessa – sattumoisin Carlsbergilla on näppinsä pelissä brittipanimonkin toiminnassa.

Folköl-versio Carnegie Porter 3,5 % on musta olut, jossa näkyy valossa punaruskeita heijastumia, ja päällä on melko nopeasti laskeva vaalea vaahto. Tuoksu on miellyttävä, siinä kevyttä paahtomallasta, suklaatoffeeta. Suklaisessa maussa on mukana tummaa leipää ja häivähdys multaa, sekä cocacolamaisesti pistävää hiilihappoa. Mitään epämiellyttävää tai täysin vaisua tässä kansanoluessa ei ole, mutta jäähän se näillä prosenteilla aika lailla hillitymmäksi kuin useimmat Suomen maitokaupparajoihin mahtuvat portterit ja stoutit. Ostaisinko tätä lähikaupasta, jos asuisin Ruotsissa? Miksei, silloin tällöin, kun kaipaisi janonsammuttajaksi jotain muuta kuin samanvahvuista vaaleaa peruslageria.

Tosiaan Carnegien portterin monopoliversiossakaan ei siis ole 5,5 prosenttia enempää alkoholia, eli meillä sitäkin saisi mistä tahansa ruokakauppaketjusta. Olutkoiran kaltaiselle vahvempien portterien ihailijalle on käsittämätöntä, miksei Carlsberg Sverige tee tästä Systembolagetiin myös jotain 7–9-prosenttista triplaversiota (sellainen on ollut tilapäisesti panimon 175-vuotisjuhlan aikaan saatavana). Onhan kyseessä yksi pohjoismaisen olutperinteen isoja kulmakiviä.

Carnegie Stark Porter (Årgång 2020) on miedomman pikkuveljensä tavoin musta muttei läpinäkymättömän sakea sekään. Tuoksussa ja maussa on paljon samoja palikoita, mutta tähän vahvempaan versioon on jäänyt luonnontieteiden peruslakienkin mukaisesti enemmän runkoa ja syvyyttä. Humalaa taitaa olla jonkin verran enemmän myös, ja siitä tulee pieni asianmukainen potku. Lempeän kaakaotoffeen päällä on kahvimaista, melkein savuistakin makua ja humala tuottaa vähän yrttistä särmää. Jälkimaussa on makeutta. Carnegien Stark Porter on tämän maistelun perusteella ihan elegantti ja klassinen tuote, joka käyttää Itämeren alueen portteriksi melko alhaiset prosenttinsa tehokkaasti.   

Tässä vielä lisälukuvinkkinä muutaman vuoden takaa mainion Tuopillinen-blogin vertikaalimaistelu, jota varten Carnegie-porttereita oli ikäännytetty enimmillään melkein 15 vuotta. Panimo itsekin suosittelee säilyttämään näitä oluita kellarissa hieman tavallista pitempiä aikoja, jolloin makuun tulee uusia piirteitä.

Advertisement

Samuel Smith’s Imperial Stout

Tämä on oikeastaan osa pohjoismaalaisten portterien maistelua, jota jo aikaisemmassa postauksessa tein, vaikka tämänkertainen tuote onkin Pohjois-Englannista. Samuel Smith’s Old Brewery sijaitsee Yorkshiren Tadcasterissa, joka on jo vahvasti Pohjanmeren puolelle laskevan jokijärjestelmän rannalla. Pohjanmeren halki tietysti laivattiin portteria ja stoutia jo kolmattasataa vuotta sitten Itämeren rannoille. Huomattavaa tässä panimossa on, että se on perustettu 1700-luvulla, vanhan portterin kulta-aikojen alussa. Toki Lontoo oli silloin oluttyylin kotikaupunki, mutta onpa muillakin noin vanhoilla brittipanimoilla ollut runsaasti aikaa harjoitella tätä lajia.

Sam Smith’sin Imperial Stout (7 %) on tyylilajiinsa nähden mieto, vaikka se on tietysti brittiolueksi varsin vahva. Tyylipoliiseille tämä ei varmasti imperial stoutiksi kelpaisikaan, kun esimerkiksi kansainvälisissä tuomarointikriteereissä tyylin alaraja on varmaan jossain 7,5 alkoholiprosentissa. Mutta mitäpä siitä. Kyseinen panimo elää muutenkin vähän omassa joustavassa aikauniversumissaan 1900-luvun alun ja nykypäivän välimaastossa. Hehän käyttävät esimerkiksi edelleen historiallisia Yorkshire square -käymisaltaita, joskaan ne eivät enää ole kiveä vaan terästä.

Oluessa on aika voimakas umami sekä tuoksussa että maussa. Jos on olemassa ruoka nimeltä salmiakkivoi (onko?), tämä olut maistunee paljolti siltä. En silti väitä, että voin tyyppisiä virhemakuja olisi mukana. Soijakastikekin kyllä tulee mieleen. Join Lontoossa viime kesänä hanatuotteena – ei tosin real alena – saman panimon 4,5-prosenttista Extra Stoutia, joka oli hieman samantyyppinen mutta raikkaamman ja pelkistetymmän makuinen, ja oikein hyvä. Tämä Imperial Stout kyllä sopii omaan makuuni myös, ja siihen voisi varmaan prosentin tai pari lisätä vahvuuttakin, niin sillä olisi paremmin kättä pitempää nykymaailmassa. Suklaista, vähän konjakkiin nojaavaa rikasta makua on salmiakkisen grillikastikkeen lisäksi tarjolla, ja humalakatkerot ovat matalalla.

Kun tämä nyt on imperial stoutiksi näinkin mieto, olisi tietysti kiinnostavaa maistaa olutta real ale -muodossa eli siis caskista. Sellaista onnea ei varmaan tulla kuitenkaan kokemaan, kun ilmeisesti britit yhä harvemmin tarjoilevat edes miedompia stouteja elävänä pumpusta. Täytyy kuitenkin jälleen myöntää, että 265-vuotias panimo osaa hommansa.

Thisted Limfjordsporter ja Poppels Russian Imperial Stout

Nyt ovat maistossa tanskalainen ja ruotsalainen vahva portteri/stout, tekijöinä yli satavuotias Thisted Bryghus Limvuonon rannoilta ja viime vuosikymmenellä aloittanut Poppels Bryggeri. Kumpikin oli tilattu Systembolagetin kautta Ruotsin Muodoslompoloon, jossa kävin tämän viikon maanantaina hakemassa ne.

Systemet pyörittää tosiaan ihan pätevästi toteutettua verkkokauppaa kuten Alkokin. Tuotteet voi noutaa joko monopolin omista myymälöistä tai määritellyistä ulkopuolisista noutopisteistä (Ruotsissa sijaitseviin kotiosoitteisiin saa myös kotiinkuljetuksen). Arvioidun toimitusajan näkee molempien maiden järjestelmissä ostosvalintoja tehdessään – usein se on Systemillä tiistaihin mennessä tilattaessa seuraava torstai, mutta osa tuotteista vaatii pitemmän toimitusajan. Noutopisteistä tuotteet on haettava sellaisina kellonaikoina, jolloin sekä noutopiste että Systembolaget ovat avoinna. Alkosta poiketen verkkokauppa tosin taitaa toimia vain ruotsiksi, joten koulussa hankitut kielitaidot kannattaa ottaa käyttöön.

Thistedin Limfjordsporterin (7,9 %) väri on melkein musta mutta kai kuitenkin hyvin tumma ruskea. Tuoksu on paahteisen maltainen, siinä on myös tummaa suklaata ja salmiakkia. Suussa olut on miellyttävän pehmeä, makeahko, melko hillitty joka suuntaan. Lääkemäistä humalan puraisua tuntuu vähän, samoin kevyttä hedelmäisyyttä. Eniten on kuitenkin lakritsin makuista tikkunekkua, jota jää myös jälkimakuun miedon humalakatkeron ohella. Lakua tosiaan on siis oluen reseptissä, kuten myös sokeria, vaikka samaa makua olisi toki saatavissa pelkistä ohramaltaistakin.

Tämä on vahva pohjahiivaportteri, siis ollaan tavallaan Michael Jacksonin määrittelemän baltic porter -tyylin eli itämerenportterin ytimessä (siitä huolimatta, tai juuri siksi, että etiketissä seisoo myös lisämääritelmä double brown stout). Limvuonon itäpää tietysti ulottuu Kattegatin salmeen, jota joskus pidetään osana Itämerta. Sinänsä sekä Pohjanmeri että Itämeri ovat historiallisesti portterin meriä. Limfjordsporter taitaa myös olla yksi harvoja pohjoiseurooppalaisia porttereita, joiden juuret tosiasiassa ulottuvat 1900-luvun lopussa alkanutta pienpanimobuumia kauemmaksi. Oluen alkuperäinen kotikaupunki on Aalborg. Kun Jackson 1970-luvulla ensimmäistä kertaa kirjoitti Tanskan olutkentästä, maasta löytyi vielä monia vanhoja noin 7-prosenttisia oluita muistakin tyylilajeista kuin portterista ja pääsiäisoluesta, esimerkiksi münchneriä ja dortmunderia.

Kuvat: Systembolaget.

Poppelsin panimo puolestaan toimii Länsi-Ruotsissa, moottorisahoista, ruohonleikkureista ja muista koneista tunnetulla Jonseredin teollisuuspaikkakunnalla. Russian Imperial Stout on kehitelty panimon kokeilusarjassa aiemmin ilmestyneestä, hieman miedommasta versiosta. Vahvuutta on nykytuotteessa jopa 9,5 % ja humalakatkeroa 60 IBU, mikä on jo aika lailla ns. isojen poikien sarjassa.

Panimo itse kertoo pullon etiketissä oluen maun muistuttavan lakritsia, kahvia ja suklaata, mutta suoraan äskeisen – hyvin lakritsisen – Limfjordsporterin jälkeen maistettuna tässä oluessa korostuu erityisen paljon sitrus- ja puupainotteinen amerikkalaishumala. Näin ainakin olettaisin, vaikka en onnistunut netistä bongaamaan tietoa tässä oluessa käytetyistä humalalajikkeista. Ei sitä ollut löytänyt ruotsalainen kaimakaan, tosin hän arvioi oluen 8,5-prosenttista testiversiota yhdeksän vuotta sitten. Tuoksu jo viittaa USA:n luoteisvaltioiden humalamaailmaan. Onhan maussa humalapiirteiden lisäksi toki noita panimon mainitsemia vahvempien porttereiden perusmakujakin.

Jatketaan Lapista hankittujen portterien ja stoutien maistelua seuraavissa postauksissa. Nyt testatut kaksi olivat molemmat aivan päteviä tuotteita, viiden tähden asteikolla varmaan kolmea ja puolta ellei peräti neljä miinusta tai nelosta.

Ekberg, Ekblom ja Runeberg

Tänään söin runebergintorttuni Ekbergin kahvilassa, jossa ainakin Helsingin Sanomien mukaan niiden pitäisi olla kaupungin oikeaoppisimpia. Porvoolaistaustainen Ekberg myös toi tortut aikoinaan Helsinkiin ja alkoi myydä niitä runebergintortun nimellä – jo vuonna 1865, jolloin kansallisrunoilija vietti vanhuuden päiviään kotikaupungissaan Porvoossa. Kahvitellessani katselin seinällä roikkuvaa maalausta, jonka asetelmassa oli pilsneripullo ja -lasi sekä kananmuna ja leipä.

En tiedä, mistä maalaus on lähtöisin, tai onko se kopio vai varta vasten kahvilaan teetetty taulu. Jos joku tietää, saa kommentoida! Pilsneripullon etiketistä erottuu kuitenkin oluen valmistaja, porvoolainen Ekblomin panimo eli Borgå Bryggeri. Nimenomaan R.W. Ekblom hoiti oluenpanoa yrityksessään 1870-luvun alusta vuosisadan loppuun saakka, kertoo BeerFinland-sivusto. Sen jälkeen panimo oli hänen poikansa Mårtenin hallussa. Mårtenin portteriosaamisesta kirjoittelin itsekin muutama vuosi sitten.

Taulussa näkyvän kaltainen pilsnerietiketti on esillä tällä sivustolla, ja muita Borgå Bryggerin etikettejä sekä R.W.:n että Mårtenin ajalta BeerFinlandin Porvoo-sivulla. Tänään Ekbergin kahvilan olutlistalla ei tainnut olla porvoolaista pilsneriä, sen sijaan ainakin Mathildedalin Dorf-pilsiä näytti olevan. Itse J.L. Runebergin ja oluen välillä ei ehkä myöskään ole mitään laajasti tunnettuja linkkejä. Liekö hänen aikanaan pilsneri ehtinyt vielä levitäkään kovin laajalle Suomessa. Ainakaan sitä ei juonut Suomen sodan sankari Sandels, vaikka hänet vaaleaan pohjahiivaolueen nykyään yhdistetäänkin, sillä Sandels kuoli jo vuonna 1831.

 

Thornbridge & Double-Barrelled Wilder’s Folly – vahva mild

Harvoin näillä kilometreillä enää tulee vastaan oluttyylejä tai -kategorioita, joiden eläviin esimerkkeihin ei olisi jossain aikaisemmin törmännyt. Yksi tällainen oli tänään kuitenkin tarjolla Kalasataman Oluthuone Haavissa, nimittäin ”vahva mild ale”. Valmistaja Thornbridge on liittänyt olueen nimityksen ruby mild, jonka tyyppisiä oluita pari muuta brittipanimoa on tehnyt sikäläisittäin normaaliin 4–4,5 % vahvuuteen. Wilder’s Folly on siis vahvuudeltaan kuitenkin peräti 6,5 %.

Strong mild voi kuulostaa oksymoronilta, mutta se ei ole. Kuten Ron Pattinson ja muut oluthistorioitsijat ovat usein todenneet, ”mild” ei oluttyylin nimenä tarkoita (tai ainakaan ei alun perin tarkoittanut) alkoholipitoisuudeltaan mietoa olutta. Sana tarkoitti yksinkertaisesti tuoretta olutta, sellaista, jota ei ollut ennen tarjoilua varastoitu kuukausia tai vuosia tynnyreissä. Sen vastakohtaa eli pitkään varastoitua olutta kutsuttiin adjektiivilla stale, joka tarkoittaa nykykielessä pilalle vanhentunutta mutta oli entisaikoina neutraali sana tarkoituksella vanhennetulle oluelle. Kumpikin saattoi periaatteessa olla vaikka kuinka vahvaa, joskus yli 10-prosenttistakin – myös mild.

Väriltään Wilder’s Folly ei tuo ensimmäisenä mieleen rubiininpunaista, vaan se on baaritiskin varjoissa pikemminkin tumma olut, melkein musta. Valossa voi punertavaakin sävyä nähdä. Olut on hanasta laskettuna aika kylmää, joten tuoksukin on mieto, siinä kuitenkin marjoja ja tummaa mallasta. Maussa on suklaan ja tupakan muhevuutta, tummaa karamellia, paahdetta, vähän kalkin kireyttä ja runsaasti karhunvadelmaa. Tämä on mainio olut, ei makea tai pliisu – toisenkin voisi juoda. Vaikka tarjoilutapana ei tässä tapauksessa ollut cask, sitä muistuttavia brittiläisen kukkaisia tai marjaisia piirteitä oluessa silti oli.

Thornbridge kolkuttelee jo kohta 20 vuoden olemassaolon rajapyykkiä, ja se on tietysti ehtinyt aktiivisena panimona suoltaa sinä aikana jo satoja erilaisia oluita ulos Derbyshiren panimoltaan. Paljonhan näitä jatkuvasti Suomessakin nähdään, ja jos kaikki eivät jätäkään lähtemätöntä muistijälkeä, monen voi sanoa olleen myös täysosumia tai hyvää peruslaatua. Wilder’s Folly on 1700-luvulla rakennettu erikoisen muotoinen huvimaja Readingin lähellä, lähellä Double-Barrelled-panimoa, joka on ollut tekemässä tätä olutta Thornbridgen kollaboraattorina. Vahva mild on hyvä idea, koska yleisesti ottaen mild on parhaimmillaan cask-tarjoilussa, ja sen puutteessa hieman korkeampi alkoholiprosentti auttaa paikkaamaan muiden tarjoilutapojen aiheuttamia heikkouksia.

Joulukuun kuvat 8/24: Gwiniz Du?

Ranskassa uusi pienpanimoaalto lähti käyntiin 1980-luvun puolessavälissä Bretagnesta. Atlanttiin työntyvä suuri niemi on kelttiläisen olutperinteen saareke, jossa ehkä muutenkin ajatellaan osin asterixmaisesti suhteessa Pariisi-johtoiseen keskusvaltaan. Paikallisuus ja eksoottisuus ovat olleet valttia indie-oluiden markkinoilla, joten tuotteiden bretoninkieliset nimet ja etikettien kelttifontit ovat vedonneet myös muualla.

Pariisissa voi olla moniakin bretonikulttuurin keskittymiä, joista en tiedä, mutta tunnetuimpiin kuuluu varmasti crêperie-ravintoloiden kehto Rue du Montparnasse. Ainakin joidenkin tahojen mukaan näitä kansanomaisia ravintoloita olisi ollut Montparnassen aseman ympäristössä suunnilleen siitä alkaen, kun rautatie 1850-luvulla yhdisti Pariisin ja Bretagnen. Oli aitouden taso mitä tahansa, oma erillinen juttunsa nämä kuitenkin ovat pääkaupungin ruokatarjonnassa.

Tavallaan tällaisen ravintolakadun saattaisikin olettaa olevan muovisen turistisuuden huipentuma, mutta kummasti joulukuisena iltana koko muu asiakaskunta vaikuttaa olevan ranskalaista. Paikat ovat melkein täynnä. Suolainen tattariohukainen eli galette täytteineen on pääruoka, mutta myös vehnäjauhosta valmistettuja makeita lättyjä menee joihinkin pöytiin. Keittiö on tehokas, ja vaikka tämä onkin ikään kuin entisaikojen pikaruokaa, ravintoloissa on vuosikymmenten patinoimaa tunnelmaa.

Useimmat juovat galettensa kanssa siideriä, jota varten pöytiin on jo valmiiksi katettu pienet keraamiset juomakupit. Siideriä lasketaan hanasta savikannuihin. Löydän listalta silti myös pari bretagnelaista olutta, joista tumma tattariolut Dremmwel Blé Noir (5,4 %) vaikuttaa sopivalta ruoan kylkeen. Panimo on Brasserie de Bretagne, joka on toiminut Bretagnen Trégunc’ssä jo kohta 25 vuotta ja oli ennen nimeltään Brasserie Britt.  

Panimo vekslaa ilmeisesti tattariolutta eri ”brändiensä” välillä miten sattuu. Aikaisemmin heidän tumma 5,4-prosenttinen tattarioluensa oli nimeltään Gwiniz Du, mikä tarkoitti yksinkertaisesti mustaa vehnää (kuten tattaria ranskaksikin kutsutaan). Brasserie de Bretagnen nykyisillä verkkosivuilla tämän vahvuinen tumma tattariolut on kuitenkin nimeltään Ar-Men Blé Noir, eikä Dremmwel-sarjassa mainita tällaista olutta lainkaan. Sellainenkin etiketti netistä löytyy, missä Dremmwel-nimen alla lukee Gwiniz Du. Silti ravintolassa nauttimani pullon etiketissä seisoo pelkästään Dremmwel Blé Noir.

Oli miten oli, minusta tattariolut on mielenkiintoinen – ja hyvä ruokajuoma – maalaismaisen tuhdin olemuksensa ansiosta. Tämä siis melko miedoista prosenteista huolimatta. Se varmasti kestää voimakkaammatkin juustot, joita tattariohukaisten täytteiksi ravintolasta saa. Jotain samaa pehmeän tummaa vehnäisyyttä tässä on kuin esimerkiksi baijerilaisen Erdingerin 7,3-prosenttisessa Pikantuksessa. Miedompien lukemiensa vuoksi Dremmwel Blé Noiria voisi juoda useammankin ison tuopillisen, sillä se on myös sen tyyppinen käyttöolut. Samaan tapaan kuin Takatalo & Tompurin Mustakaura täällä kotimaassa. Pikkupullo yhden galetten kyytipojaksi riittää silti hyvin.

Joulukuun kuvat 7/24: La Chouffe 40 vuotta

Belgialaisten pienpanimoiden uusi aalto alkoi voimistua, kun 1980-luvun alussa käynnisti toimintansa kaksi melko samantapaista operaatiota: Brasserie d’Achouffe Ardennien vuoristossa ja De Dolle Brouwers lähellä Flanderin rannikkoa. Kaksi panimoa olivat nuorten, kokemattomien mutta kokeilunhaluisten visionäärien hengentuotoksia. Yrityksen ja erehdyksen kautta mentiin – ainakin La Chouffe tosin sai mentorointiapua Hoegaardenin vehnäolutpanimon Pierre Celisiltä.

Vaikka Achouffe pitää itseään muun muassa ”Belgian IPAn” keksijänä, ja valikoimassa on ollut säännöllisesti myös tummempia oluita, tämä panimo on kuitenkin varsin voimakkaasti keskittynyt yhteen päätuotteeseensa. Kyseessä on vaalea, 8 prosentin vahvuinen La Chouffe (tai La Chouffe Blonde). Kun jossain myydään La Chouffea ilman lisämääreitä, se on juuri tämä vuonna 1982 kehitelty perustuote.

Nykyisin Achouffen panimon omistaa isompi belgialainen Duvel Moortgat. Alun perin Duvel taisi olla La Chouffen keskeinen esikuva, mutta nämä kaksi olutta ovat lopulta aika erihenkisiä. Olennainen ero on varmaan mausteiden iso läsnäolo La Chouffessa. Onko niitä liikaa? Riippuu maistajasta. Duvelissa kuvittelisin mausteisuuden johtuvan hiivasta eikä mausteista, mutta en ole aivan varma. Jostain takavuosilta muistan La Chouffen vähän erilaisena, hiivavetoisempana ja tripel-mäisenä belgialaisoluena, arvaamattomanakin.

Nyt 40-vuotias klassikko-olut pyrkii ainakin Alkon myymissä 0,75 litran pulloissa selkeyteen: puhtaaseen vaaleaan olueen, jonka kirkkaudessa korianteri maistuu läpi poikkeuksellisen vahvana. Muuten tuoksussa ja maussa on kukkaista, purukumimaista makeutta ja vain miedosti muita tyypillisiä belgialaisia makuja. Alkoholi ei tunge maussa läpi, mikä on aina hyvä asia.

Mielenkiintoista oli viime viikolla Pariisissa huomata, että hanaolutversio – josta on tullut Ranskassa lukuisien baarien perustavaraa – on edelleen vähän erilainen. Se muistuttaa enemmän aikaisempia mielikuviani La Chouffesta. Ehkä korianteri ei niinkään dominoi, ja muutenkin maku on monipuolisempi, ei niin selkeä mutta vähintäänkin hyvää perusbelgialaista tasoa. Tontut, jotka seikkailevat etiketeissä ja muussa La Chouffe -krääsässä, eivät liity jouluun mutta sopivat tietysti adventtiasuiseen baariin erinomaisesti. Tykkäsi tästä oluesta tai ei, kai olutmaailma olisi ollut ilman La Chouffea hitusen köyhempi. Minä ainakin tykkään.    

Kotka, 14.–15.10.2022

Viime viikonlopun ohjelmassa oli kaupunki, jossa olen aikaisemmin vain käynyt katsomassa Merikeskus Vellamon näyttelyn ja jatkanut pikkubussilla matkaa nopean lounaan jälkeen. Tuo tapahtui siis vuosia sitten, kun museotalo oli vielä tuore tapaus. Tällä kertaa kyseessä oli oikein yöreissu, ohjelmassa Shakespeare-tulkinta Myrsky Kotkan kaupunginteatterissa ja pari polkua Valkmusan kansallispuistossa. Polut – kuten suurin osa kansallispuistosta muutenkin – olivat kyllä Pyhtään puolella, tai korkeintaan seurailivat Kotkan rajaa.

Valkmusan keidassuota kannattaa käydä katsomassa: siellä oli näin lokakuussakin komeat suon värit ja tuoksut ja arkena päiväsaikaan erikoinen hiljaisuus. Kansallispuistosta jatkoimme suoraan Kotkan keskustaan, jossa oli varattuna majoitus Seurahuoneelta. Jälleen yksi Sokos-hotelli osoittautui luotettavaksi ja mukavaksi majapaikaksi, jonka sokosmaiseen anonyymiyteen oli lisätty pientä paikallisväriä muun muassa Kotka Steam Breweryn tuotteiden avulla. Näitä oluita näkyi paitsi alakerran ravintolassa myös huoneen minibaarissa.

Myrskyn tarina oli tuotu psykiatrisen sairaalan moderniin ympäristöön, mikä ratkaisuna aluksi hirvitti mutta alkoi varsinkin väliajan jälkeen toimia hyvin. Teatterin kertoman mukaan esityksessä pohdittiin, kuka Prospero oikeasti on, mutta kysymyksen pystyi kääntämään melkein toisinkin päin: kuka näistä henkilöistä on oikeastaan Prospero? Vaikka Myrskyn saarimaailma oli tässä tulkinnassa lähinnä kuvaannollinen, tulin ajatelleeksi, etten ole koskaan nähnytkään tätä näytelmää muualla kuin saarilla ja nimenomaan linnoitussaarilla. Edellinen paikka oli Suomenlinna, nyt Kotkansaari.

Vanhassa satama- ja työläiskaupungissa on luonnollisesti useita baareja ja kuppiloita, mutta niihin emme tehneet mitään järjestelmällistä kierrosta. Tunnettu merimieskapakka Kairo on ollut toukokuusta asti kiinni uutta omistajaa etsittäessä, joten se bongattiin vain ulkoapäin. Yhdet oktoberfest-oluet joimme teatteria odotellessa The Bankissa, joka rantautui Kotkaan viime vuoden uutuusbaarina. Perjantai-illan päätteeksi oli vielä tilaisuus nauttia Suomen Parasta Olutta, Takatalo & Tompurin Kaski Savubockia viihtyisässä Soittoruokala Karoliinassa.

Reissun aikana ehdin testata myös puolisen vuotta Kirkkokadulla toimineen Oluthuone Rempon. Sen taustavoimat ovat samat kuin Panimoyhtiö Puhakka & Nurmisessa, ja Rempo-nimi – kuten varmaan jossain mielessä myös olutmerkki Kotkan Poika – viittaa talon musiikilliseen historiaan. Samassa osoitteessa toimi nimittäin takavuosina jazzbaari Fennia, jossa Junnu Vainio, Reijo ”Rempo” Tani ja muut paikalliset suuruudet viihtyivät. Kotkan Pojasta maistelin lager-version ja siinä oli paljon makua jos kohta myös jonkin verran rosoa.

Pohdiskelin, ettei Kotkassa taida olla itseoikeutettua craft beer -palatsia sillä tavoin kuin joissain keskisuurissa ja pienemmissäkin kaupungeissa. Rempo pyrkii kyllä tarjoamaan myös Kotkan ulkopuolisia trendiherkkuja muun muassa Olarin Panimolta ja Tujulta. Kotka Steam Brewery puolestaan on ottanut yhä laajemmin hallintaan niin tätä kaupunkia kuin muutakin Suomea; jopa Helsingin kauppakeskus Redin K-kaupan jääkaapissa olen nähnyt useampia heidän tölkkejään.

Kyseinen tuottaja toimii siis Keisarinsatamassa vanhan Kotkan Höyrypanimon komeassa punatiililinnassa. Viikonloppuna sinne oli ainakin autolla aika vaikea suunnistaa, kun monet päätien risteykset oli suljettu, ilmeisesti tietöiden takia. Meillä oli pieni ajatus lounastaa lauantaina Keisarinsataman ravintolassa, mutta paikan päälle päästyä nälkä ei vielä ollut ehtinyt tulla, joten kuvasin taloa ulkoapäin ja ajoimme eteenpäin. Steam Breweryn oluita olin ostanut mukaan otettavaksi jo heidän toisesta puodistaan keskustan Kauppakeskus Pasaatissa.

Kotka oli hyvä retkikohde täältä pääkaupunkiseudulta, ja varsinkin kesäaikaan sen puistoihin ja merimaisemiin saisi kulumaan paljon enemmänkin aikaa kuin mihin lokakuussa on halua. Merikeskus Vellamon näyttely Kohtalona Ruotsinsalmi, joka on auki vuoden 2027 puolelle saakka, tutustuttaa hienosti meritaistelujen historiaan. Torilta saa tuoreet ja lämpimät possot ainakin aamupäivällä. Uudesta viinibaari Jollasta löytyy pikkupurtavaa, viinejä sekä Takatalo & Tompurin oluita lauantaisin lounas- ja ilta-aikaan, muina päivinä (paitsi su–ti) iltapäivästä eteenpäin. Jos jollakulla on toisista Kotkan seudun baareista tai olutasioista hyviä suosituksia, niitä saa jättää kommenttikenttään.

Lontoon parhaat pubit (kolmas osa)

On monia syitä innostua pubeista ja ihastua niihin. Jotkut pubit toimivat portteina menneisyyteen, jolloin käynti on kuin astuisi aikakoneeseen. Yksi tällainen on Nag’s Head Kensingtonissa, alle parinsadan metrin päässä kuuluisasta Harvey Nicholsin tavaratalosta. Jos blogin lukijoiden matkaseurueissa on innokkaita shoppailijamiehiä tai -naisia, tämä pubi on hyvä paikka odotella Harrodsilla tai Harvey Nicksillä kävijöitä.

Pubia pitää yli kolmenkymmenen vuoden kokemuksella 81-vuotias Kevin Moran. Hän laskee cask-pumpuista suffolkilaisen Adnams-panimon oluita, joista suosituin on kuulemma Ghost Ship. Se on yllättävänkin amerikkalaistyylinen, sitruunainen olut. Itse pidän Adnamsin miedosta Southwold Bitteristä (3,7 %), jossa on vähän samantyyppistä hedelmäisyyttä mutta enemmän englantilaisessa hengessä. Pintin hinta tässä pubissa – kuusi puntaa – oli ainoa asia, josta näki sen sijaitsevan varsin arvokkaalla alueella.  

Join myös puolikkaan pintin Adnamsin Blackshore Stoutia (4,2 %), joka oli miellyttävä, brittiläisen vähäeleinen musta perusolut. Sen pumppu oli baarin alemmalla tasolla, ja olut oli viileämpää kuin bitter – oliko tynnyri tuoreempi vai kellaritiloja kaksi erilämpöistä? Hellettä oli jälleen lähes 30 astetta, mikä varmaan voi vaikuttaa joidenkin kellarien olosuhteisiin.

Baaritiskillä notkuvat asiakkaat höpöttelivät Moranin kanssa paikallisista nyrkkeilijöistä, ehkä paksuimmalla cockney-aksentilla mitä olen missään kuullut. Isäntä kulautteli tarjoilujen välissä lasistaan olutta siinä missä asiakkaatkin. Tässä kaikessa on huvittava kontrasti ylellisen Knightsbridgen kimallukseen, mutta Nag’s Head on Nag’s Head. Sen kotikatu Kinnerton Street on muutenkin ollut jonkinlainen vanhemman Lontoon pieni jäänne ison rahan talojen varjossa. Tiskillä mainittiin muun muassa kuuluisat pikkurikolliset (ja amatöörinyrkkeilijät) Reggie ja Ronnie Kray, ja kuinka ollakaan, seinällä pöytäni vieressä oli vuoden 1951 mainos Krayn veljesten ottelusta jossain päin Lontoota. Oli helppo kuvitella, että juliste on patinoitunut seinällä suunnilleen siitä lähtien.

Vuosi sitten nähtiin kuitenkin konkreettinen osoitus siitä, että myös Nag’s Head on nuhjuisesta tunnelmastaan huolimatta osa Kensingtonin hienostoalueen tähtikarttoja. Silloin pubin isäntä Kevin Moran kutsuttiin todistajaksi Ghislaine Maxwellin oikeudenkäyntiin, jossa selviteltiin mediamoguli Robert Maxwellin tyttären osuutta liikemies Jeffrey Epsteinin seksuaalirikoksissa. Ajatuksena oli ilmeisesti, että Moran pystyisi osoittamaan, minä aikoina 1990-luvulla Ghislaine Maxwell asui pubia vastapäätä sijaitsevassa talossa ja milloin ei. En tiedä, mikä merkitys tällä todistelulla lopulta oli.

* * * * *

Tästä on hyvä jatkaa Cityn pohjoiskulmille, josta löytyy muitakin pubeja, missä entisajan erikoisuuksia on säilynyt. Siinä missä Nag’s Head on miltei kansanomaisen pubielämän museo – sisustus on täynnä krikettiin, sotaväkeen tai vanhoihin peleihin liittyvää krääsää – Samuel Smith’sin panimon pubit Holbornissa ovat elegantimmalla tavalla historiallisia.  

Princess Louise on toinen näistä nähtävyyksistä. Se on ginipalatsi-tyyppinen pubi Viktorian aikaisessa loistossaan, josta lähes kaikki miestenhuoneiden urinaaleja myöten on erikseen suojeltu. Erikoisin piirre sisätiloissa on pienten yksityisbaarien rivistö, nämä ovat siis kolmelta sivuiltaan suljettuja ”looseja”, jotka avautuvat edestä baaritiskille ja joihin pujahdetaan sivukäytävien kautta. Seurue saa istua kopperossa näkemättä etubaarin asiakkaita, lähinnä baarimikon. Jos tällainen on vapaana, istahda muitta mutkitta sinne.

Paitsi näyttävän arkkitehtuurinsa takia, Princess Louise poikkeaa muista Lontoon pubeista myös cask-valikoimallaan. Tarkemmin sanoen valikoimaa ei ole, vaan pumpussa on vain yhtä olutta, Sam Smithin Old Brewery Bitteriä (OBB). Panimo väittää olevansa ainoa, jonka real ale lasketaan muinaiseen tapaan tammitynnyreistä – muutenhan caskit tapaavat olla metallisia. En tiedä enempää tästä tavasta tai sen vaikutuksesta olueen. Joka tapauksessa OBB (4 %) on jälleen yksi erinomainen brittiläinen real ale, ehkä reissun toiseksi omaperäisin Harvey’s Sussex Bestin jälkeen. Jotain samaakin näissä oluissa oli, eli OBB:ssa on maltaisen, melkein lakritsimaisella tavalla maanläheisen makunsa taustalla myös pieni greipin puraisu – ja aivan kuin jotain hieman villihiivaa muistuttavaa.

Jos joku haluaa käydä vilkaisemassa sen toisenkin Sam Smith’s-pubin samassa kaupunginosassa, se on nimeltään The Cittie of Yorke (22 High Holborn, lähellä Chancery Lanen metroa). Tämän pubin äärimmäisen komea, tummanpuhuva sisustus ei ole keskiaikaa tai barokkia vaan 1920-lukua, mutta kyseessä on silti todellinen oluen katedraali, hämärä ja viileä goottilainen sali suojassa lähikatujen liikennevilinältä. Jälleen tarjolla on vain yksi real ale -olut, Old Brewery Bitter, mutta varmasti panimon mainio lakritsanmakuinen stout maistuu myös tavallisena hanaoluena, jos vaihtelun kaipuu iskee.

* * * * *

Tähän väliin lukuvinkki. Kun istun pubeissa itsekseni, lueskelen mielelläni romaania – se tuntuu sopivammalta tavalta rauhoittua paikan henkeen kuin puhelimen selailu. Sitä paitsi ainakin Nag’s Head kieltää avoimesti mobiililaitteet, ja pubin isäntä saattaa tulla tiskin takaa kettuilemaan suositusta rikkoville kännykän räplääjille.

Pubeihin ja real ale -olueen heijastuu maailman muutos – myös Lontoon kaupungin muuttuminen ajassa – ja jokin katoavaisuuden, häviävien hetkien, elegian tunnelma. Kirja, jota tällä kertaa luin, ei liity juurikaan olueen mutta vahvasti Lontoon muutokseen kyllä. Se oli Penelope Fitzgeraldin hieno Offshore, vuoden 1979 Booker Prize -voittaja, jota valitettavasti ei kai ole suomennettu.

Romaanissa eletään svengaavan 60-luvun varjopuolta Battersea Reachin rantaan kiinnittyneillä asuntolaivoilla. Vaatimatonta mutta boheemia menoa uhkaavat paitsi modernin maailman houkutukset ja henkilöhahmojen vaikeat elämäntilanteet, myös vanhojen laivojen jatkuvasti rapistuva kunto. Jokin laivojen lähistöllä oleva panimokin mainitaan, parisataa metriä Battersean sillalta yläjuoksulle, mutta en tiedä kenen panimosta on ollut kyse.

Kirjakauppasuositukseni on muuten tällä kertaa John Sandoe Books (10 Blacklands Terrace) Chelseassa, Sloane Squaren metroaseman lähellä. Tässä on Kirjaluotsin esittely Penelope Fitzgeraldin Offshoresta.

* * * * *

Kuumista säistä huolimatta Lontoon-matka oli hieno, ja pubejahan jää aina yllin kyllin seuraavillekin reissuille – sen lisäksi että niitä on tuhansittain muuallakin Britanniassa. Tämän viikon 40-asteiset säät saarivaltiossa ovat tietysti muistuttaneet taas, että ilmastonmuutos on totisinta totta, mistä seuraa aiheellisestikin eettisiä pohdintoja lentomatkailun tulevaisuudesta. Oluiden metsästäjlle cask-olut kun on yhä asia, jonka kokeakseen koko laajuudessaan on matkustettava Englantiin tai muihin Yhdistyneen kuningaskunnan osiin.

Caskia eli real alea, tynnyristä laskettua elävää olutta, ei tule pitää itsestäänselvyytenä, vaikka se onkin niin tyypillinen ja perinteinen osa pubikulttuuria Britanniassa. Osa olutporukasta suhtautuu cask-olueen intohimoisesti, ja osa kokee sen vanhanaikaisena, epämuodikkaana, tylsänäkin. Jälkimmäinen käsitys voi joskus johtua ennakkoluulosta pikemminkin kuin kokemusperäisestä arviosta, mutta asenteita ei ole helppoa muuttaa. Tosin – kuten Pete Brown sanoo – myös monet niistä, jotka eivät juo caskia, pitävät sitä brittipubin sieluna.

Ja kuitenkin sen osuus Britannian pubeissa juodusta oluesta jatkaa pienenemistään. Viimeisten 15 vuoden aikana Amerikasta kopioitu ”craft beer” on osoittautunut vaaralliseksi kilpailijaksi (tosin cask voi hyvin olla craftia ja päinvastoin, mutta nämä silti mielletään usein eri asioina). Ongelmallista on sekin, että monet perinnetietoiset cask-oluen ihailijat haluaisivat sen olevan aina yhtä huokeaa kuin kultaisissa muistoissa. Usein se on nykyäänkin pubin edullisin olut, vaikka sen valmistus ei ole mitenkään poikkeuksellisen halpaa, ja oikea säilytys vaatii paljon vaivaa ja osaamista. Pilaantumisriski on kova. Silti parhaimmillaan nämä perinteiset brittioluet ovat upeampia kuin melkein mikään olut maailmassa.

Palaa edellisiin osiin:

Lontoon parhaat pubit (ensimmäinen osa)
Lontoon parhaat pubit (toinen osa)     

* * * * *

Kaikki pubit (ei missään järjestyksessä)

Kolmiosaisessa Lontoon parhaat pubit -postauksessa mainituista pubeista seuraavissa ehdin käydä viime viikon Lontoon-matkalla. Postinumeroalueen jälkeen on mainittu pubia lähiin metroasema.

The Royal Oak, 44 Tabard Street, SE1 (Borough)
Eagle Ale House, 104 Chatham Road, SW11 (Clapham South)
Sutton Arms, 16 Great Sutton Street, EC1V (Old Street)
The Express Tavern, 56 Kew Bridge Road, TW8 Brentford (Gunnersbury)
Princess Louise, 208 High Holborn, WC1V (Holborn)
Nag’s Head, 53 Kinnerton Street, SW1X (Knightsbridge)
The Bricklayer’s Arms, 32 Waterman Street, SW15 (Putney Bridge)
The Wenlock Arms, 26 Wenlock Road, N1 (Old Street)
The Harp, 47 Chandos Place, WC2N (Leicester Square)

Lontoon parhaat pubit (toinen osa)

Listaus tällä matkalla testatuista parhaista pubeista on blogikirjoituksen kolmannen osan lopussa.

Erään matkapäivän aamuna suuntasin askeleeni Chiswickiin, joka on yksi monista Suur-Lontoon esikaupunkien kylämäisistä keskuksista. Sillä on muiden vastaavien alueiden tavoin monivaiheinen historia, johon liittyy myös harvinaisen paljon olutta. Tähän syynä on ennen kaikkea kivenheiton päässä Chiswickin ytimestä, Thamesin rantatontilla sijaitseva Fuller’sin panimo.

Näiden Lontoon parhaat pubit -kirjoitusten lukijoille täytyy lausua pieni selitys ja sivuhuomio. Nimittäin Fuller’sin oluita tai Fuller’s-pubiketjun paikkoja ei listoiltani juurikaan löydy. Se ei johdu siitä, ettei Fuller, Smith & Turner olisi edelleen (nyt japanilaisen Asahin omistuksessa) yksi Britannian suosikkipanimoistani. Syy on pikemminkin tuttuus: yritän välillä kokeilla muita oluita ja muiden pubeja.

Käykää joka tapauksessa Fuller’s-pubeissa ja juokaa panimon oluita, jos olette Lontoossa. Niitä ei ole mistään päin kaupunkia kovin vaikea löytää. Pääkallonpaikalla Chiswickissä on mahdollisuus tehdä panimokierros 1800-luvulta periytyvässä Griffin Breweryssä, joka on edelleen Fuller’s-oluiden tärkein tuotantolaitos. Panimoalueen oma pubi Mawson’s Arms (Fox & Hounds) on ilmeisesti pysyvästi suljettu, mutta kylältä löytyy vaikkapa historiallinen The George & Devonshire. Myös parin muun panimon pubeja näkyi Chiswick High Roadin varrella.

Vaikka tutkin Fuller’sin kotikulmia tällä kertaa vain ulkoa päin, varsinainen kohteeni oli sekin vain muutaman kadun päässä Kew Bridge -sillan kupeessa. The Express Tavern on ollut muinoin majatalo Lontoon ja Bathin välisellä maantiellä, ja nyt se on käytännössä Kew Bridgen rautatieaseman lähikuppilana. Paikka tunnetaan hyvänä real ale -pubina, joka tarjoilee muun muassa klassikko-olutta Bass Pale Alea. Takapihalla on puutarhapöytiä.

Bass puolestaan oli toistasataa vuotta sitten Euroopan maineikkaimpia oluita ja sen valmistaja oli maailman suurin panimo. Kuten tunnettua, oluen logo punaisine kolmioineen näkyy muun muassa Manet’n taulussa Folies-Bergèren baari. Bass-olutta juotiin ensimmäisen maailmansodan edellä Helsinginkin hienoissa paikoissa kuten Kämpissä, Seurahuoneella ja Fenniassa.

Sitten Bassille kävi kuten monille entisajan johtaville olutmerkeille kävi. Se pärjäsi ensin Britannian olutteollisuuden omassa kiristyvässä kilpailussa voitokkaasti, ja jäi sitten maailmanlaajuisessa jättiläispanimoiden selviytymistaistelussa syötyjen rivistöön. Bass oli olutmerkkinä vähällä painua kokonaan unholaan, kunnes 2010-luvulla uuden omistajansa AB-InBevin siunauksella siihen taas alettiin kiinnittää enemmän huomiota.

Nykyään sitä ilmeisesti valmistaa Britannian cask-jakelua varten Carlsberg Marston Brewing Company, joka on perinteikkään Marstonin ja tanskalaisen Carlsbergin yhteisyritys. Erikoista ja vähän sekavaa – siis myös tuo belgialais-amerikkalaisen AB-InBevin ja skandinaavisen kilpailijansa rinnakkaiselo tämän oluen ympärillä. Se, että mukana on Marston’s, jonka juuret sentään ovat Bassin kotikaupungissa Burton-on-Trentissä, tuo hommaan uskottavuutta.

Pubikoira – vanhan ja vähän väsyneen oloinen labradorinnoutaja – piti minulle seuraa, kun maistelin Bass-olutta The Express Tavernin etubaarissa. Söin lounaslistalta poimimaani macaroni and cheeseä ja katselin elämänmenoa baarissa. Toisessa päädyssä istui paikallinen ukkoseurue, joka oli pamahtanut paikalle heti avaamisaikaan. Takanani olevassa pöydässä keskusteltiin lähitalojen tutuista ihmisistä ja heidän sairauksistaan. Bass sopi hiukan nuutuneeseen, rutinoituneeseen lontoolaisarkeen oikein hyvin – se oli klassisen appelsiiniarominen britti-ale, melkein Jaffa-suklaakeksin makuinen, vähän mineraalinen kuten Burtonin veteen sopisi. En tiedä, johtuiko 30°C asteen kesäsäästä, mutta olut oli ihanteellista tarjoilulämpötilaa vähän lämpimämpi. Silti se oli raikas ja oikein hyvä, ja Express Tavern joka tapauksessa visiitin väärti.

* * * * *

Tavern on muuten vanhahtava sana, joka tarkoittaa käytännössä vain pubia tai muuta paikkaa, jossa voi nauttia alkoholipitoisia juomia. Lontoossa on tietysti muitakin pubeja, joiden nimestä sama sana löytyy. Vaikka en näissä tällä kertaa käynytkään, keskustasta tulee mieleen kolme sellaista, jotka saattaisivat tarjoilemiensa oluiden vuoksi olla Lontoon-matkalaiselle kiinnostavia.

Simpsons Tavern on Cityn ytimessä, hieman salaisen oloisessa korttelin sisäpuolen talossa Cornhill-kadun numerossa 38½. Se on käsittääkseni avoinna vain aamiaisella sekä lounasaikaan. Paikan oluterikoisuus – kuten The Express Tavernin – on Bass Pale Ale.

The Museum Tavern sijaitsee puolestaan British Museumin lähistössä Bloomsburyssä, ja sen pumpusta on tyypillisesti tarjoiltu tummaa ja vahvaa Old Peculier -olutta. Tuon oluen kotipaikka on tietysti kaukainen North Yorkshire, joten siinä ei ole mitään erityisen lontoolaista, mutta eivät sitä ole useimmat muutkaan Lontoon pubeissa tarjoiltavat oluet.

The Holy Tavern oli tämän vuoden kevääseen asti nimeltään Jerusalem Tavern. Vaikka se sijaitsee yhden Lontoon vanhimmista anniskelulaitoksista kiinteistössä, nykyinen pubisisustus on itse asiassa 1900-luvun loppuvuosilta. Se on silti historiallisen näköinen, ja tiistai-iltaisin pubi valaistaan pelkillä kynttilöillä. En suoraan sanottuna tiedä tarkkaan nykyisestä oluttarjonnasta, lontoolaisen Anspach & Hobdayn oluita näyttää olevan esillä kuten ilmeisesti myös entisen omistajan St. Peter’s Breweryn.

* * * * *

Palataan alussa mainittujen neljän klassikko-oluen listalla seuraavaan. Landlord (4,2 %) on Timothy Taylor’s -panimon ikivihreä klassikko Yorkshiren varhain teollistuneista länsilaaksoista. Ollessaan hyvässä kunnossa – kuten Lontoon Putneyssa, The Bricklayer’s Arms -pubissa – se on aurinkoisen sitrushedelmäinen, ja tuoksussa ja maussa mukana on pieni vadelmakarkin lisä, ehkä hiivan ansiosta. Helppo juotavuus ei tarkoita, että Landlord olisi yksinkertainen tai tylsä olut, ja sen valmistusprosessiinkin kuuluu perinteisiä kikkoja, joita muut panimot eivät välttämättä enää käytä.

 

The Bricklayer’s Arms on rento pubi hiljaisella sivukadulla parin kulman päässä Putneyn sillasta ja siten myös Thames-joesta. Siinä on korttelin olohuoneen tunnelmaa vähän samaan tapaan kuin Eagle Ale Housessa: pelejä, iloista pulinaa ja pienoinen sisäpihaterassi. Baaritiskin vasemmalla puolella oleva pitkulainen alue oli 1800-luvulla pubin keilarata.

The Bricklayer’s Armsissa on mahdollista testata myös muita Tim Taylorin oluita kuin Landlordia. Miedompi Boltmaker oli pumpussa nytkin, Dark Mild tilapäisesti loppu. Ei tullut katsottua, onko tarjolla ruokaa, mutta joka tapauksessa kulman takana rantakadulla on nälkäisiä varten Putney Pies -ravintola täytettyine piiraineen.

* * * * *

Uudemmat trendialueet Lontoon keskustan tuntumassa kuhisevat nuorta hipsterikansaa, mutta niidenkin siimeksessä varmasti piilee monia perinteisempiä ja rauhallisempia pubeja. Itse satuin tällä kerralla The Wenlock Arms -nimiseen paikkaan Hoxtonin nopeasti muuttuvalla länsilaidalla. Ei sillä ettei täälläkin olisi ollut arki-illaksi paljon eläväistä bileporukkaa liikkeellä, mutta ikivanhan pienen lähipubin tunnelma oli tallella. Pubi oli aikoinaan David Beckhamin ja hänen isoisänsä kantapaikka.

The Wenlock Armsissa tilasin reissuni toisen tumman mild alen. Se oli Mighty Oak Breweryn Oscar Wilde (3,7 %). Ihme ettei Oscar Milde, näinä sanaleikkien aikoina. Miellyttävä olut on kyseessä, pähkinäinen ja lakritsinen, jopa parempi kuin Harvey’s Dark Mild edellisenä iltana. Päädyin juttusille erään paikallisen boheemin kanssa, joka vaikutti olevan taideteollinen muotoilija ja kertoi kasvaneensa Singaporessa mutta asuneensa jo vuosikymmeniä Hoxtonissa. Puhuimme tietysti kaupungin muutoksesta – lähikatujen korkeat kerrostalot muistuttavat jo hieman Singaporen pilvenpiirtäjä-alueita. Perinteinen työläisalue on jo kauan sitten muuttunut joksikin muuksi, rahan valtakin ajaa ihmisiä ulos, ja jopa pubi itse on saanut osansa kiinteistökehittäjien painostuksesta.

Toinen hieman samantapainen sivukadun pubi noin kilometrin lounaaseen on Sutton Arms, vanha duunarien kantakapakka ja nyttemmin iloisen iltakansan etappi. Samannimisiä pubeja on muuten Clerkenwellin ja Barbicanin nurkilla kaksi kappaletta, tämä on Great Sutton Streetillä. Sisustus on vaatimattoman kotoisa, melkein nukkavieru, mutta olutpumpuista voi löytää erikoisia valintoja. Oluet eivät siis ole välttämättä Lontoon perinteisintä caskia. Nautin vanhan tutun Jaipurin, 2000-lukulaisen perus-IPAn, jota en olekaan ennen maistanut real ale -versiona. Se oli raikkaan sitruunainen, mukava helteisen illan viimeinen terassijuoma.

Lue muut kirjoitukset:

Lontoon parhaat pubit (ensimmäinen osa)
Lontoon parhaat pubit (kolmas osa)