Harviestoun Old Engine Oil on nykymittapuulla lempeä moottoriöljy

Eilistä teemaa jatkaakseni Skotlannin vanhimpiin “uusiin” pienpanimoihin kuuluu myös vuonna 1983 perustettu Harviestoun Brewery. Se on lyhyehkön ajomatkan päässä Edinburghista Forthinvuonon toisella puolella. Kaksi panimon oluista on minulle tuttuja jo ammoisilta ajoilta, nimittäin sen vaalea ale Bitter & Twisted ja nyt testissä oleva tumma Old Engine Oil. Lisäksi Schiehallion-nimistä lageria olen nähnyt myynnissä Suomessa ihan viime aikoina.

Old Engine Oil (6 %) on näköjään ilmestynyt panimon valikoimaan vuonna 1999. Olen varmaan maistanut sitä ensimmäisen kerran melko pian sen jälkeen, tai ainakin joskus 2000-luvun alkupuolella. Sen aikaisissa valikoimissa se edusti “mustuuden ydintä”, nimensä mukaisesti tummempaa, vahvempaa ja öljymäisempää kuin juuri mikään tarjolla ollut muu olut. (Siis eivät asiat absoluuttisesti näin olleet, mutta jossain tietyssä baarissa, jossa olen olutta maistanut, on saattanut tulla tämä vaikutelma.)

Olisin muistanut, että Old Engine Oil olisi vahvempi kuin kuusiprosenttinen, mutta tässä sama aikaharha saattaa taas vaikuttaa. Joskus taannoin 6 % oli aika paljon, nykyään sitä pidetään melkein sessioitavana vahvuutena (huh huh!). Olen myös joskus tehnyt itselleni henkisen merkinnän, että aivan näin patamustasta, kipakasti humaloidusta ja kaiken kaikkiaan raskaasta oluesta en taida pitää. (Oluesta on ollut saatavana myös 9-prosenttinen Engineer’s Reserve, mutta en muista siihen törmänneeni.)

cofNyt kun maistan Old Engine Oilia ensimmäistä kertaa vuosikausiin, täytyy perääntyä tuosta edellisestä tuomiosta useampikin askel. Tämähän on oikeastaan aika lempeä, tumma nautiskeluolut. Oletan, että olut itse ei ole paljon muuttunut – maailma ympärillä on muuttunut, ja varmasti omat odotukseni ja mieltymykseni ovat jonkin verran muovautuneet.

Tuoksu on tumman maltainen, ja makuakin hallitsee herkullinen paahtunut, vähän karamellinen maltaisuus. Katkerot luovat sille tukevat raamit mutta eivät hyökkää lainkaan päälle. Lakritsinen, aniksinen reunus maussa ohjaa tätä jopa jälkiruokaoluiden suuntaan, ja vaikka tällainen kuusiprosenttinen ei enää nykyään tunnu erityisen painavalta oluelta, tämä varmaan kestäisi kumppanikseen kaikenlaisia suklaisia tai juustoisia herkkuja.

Näillä pitkän linjan brittioluilla on ollut viime vuosina jonkin verran identiteetin haeskelua ilmassa. Muutamat bitterit ovat alkaneet kutsua itseään tympeästi amber aleksi. Isommista indie-panimoista jokunen on mullistanut visuaalisen ilmeensä craft-tyyliseksi (“how do you do, fellow kids”). Old Engine Oilin osalta huojuntaa on lähinnä etikettiin painetussa oluttyylin nimessä: Alkon myymässä pullossa lukee black ale, panimon nettisivuilla pullossa sen sijaan seisoo craft stout. Voisiko epäröinti liittyä siihen, ettei reseptissä ilmeisesti ole tummia maltaita lainkaan (vaan pale maltia, paahdettua ohraa sekä kauraa)?

Harviestoun on uudistanut brändi-ilmettään vähitellen, ja se vaikuttaa onnistuvan ihan hyvin. Jo aiemmista etikettiversioista tuttu mekaanikkohiiri on nyt piirretty selkeälinjaisemmin. Hiiri ei enää aja autoa kaulaliina putkella vaan heiluttelee käpälissään jakoavainta ja mutteria. Öljykannu erottuu taustalla. Schiehallionin etiketissä hiiri vaeltaa Skotlannin nummilla ja Bitter & Twistedin kuvassa se on jostain syystä pirun roolissa harppuunoineen ja piikkihäntineen.

Traquair 50 Anniversary Ale – maailman vanhimman käsityöpanimon juhlaolut

Tiedän: otsikossa on pientä klikkiotsikon vikaa, eikä sen oivallus edes ole omani. Monihan pitää nykyisen pienpanimobuumin vanhimpana esi-isänä kalifornialaista Anchor Brewingiä tai jotain vastaavaa pioneeria. Mutta jos etsitään vanhimman nykyaikaisen uuden pienpanimon perustajaa – eikä toiminnassa olleen panimon muokkaajaa – vastaus kyllä löytyy Euroopasta eikä Yhdysvalloista.

Se voisi olla Hoegaardenin vehnäoluen uuden tulemisen käynnistänyt De Kluis -panimo Belgiassa, jossa Pierre Celis teki ensimmäiset oluet vuonna 1966. Britanniassa ensimmäisen “täysin uuden” panimon tuloa odotettiin vuoteen 1973, jolloin Westbury Ales aloitti. Mutta esimerkiksi usein siteeraamani brittiläinen oluentuntija Tim Webb väittää, että vanhin nykyaikainen pienpanimo Euroopassa on Skotlannin eteläosissa sijaitseva Traquair House.

Kun linnan isäntä Peter Maxwell Stuart, 20:s Laird of Traquair, aloitti oluenpanon vuonna 1965, hän sai inspiraation Traquairista löytämästään muinaisesta panimolaitteistosta. Se oli ollut tuolloin käyttämättömänä puolentoista vuosisadan ajan. Oluenvalmistusta Traquair Housen panimossa oli ollut 1700-luvun alusta 1800-luvun alkupuolelle, ja talossa oli tehty oluita vain oman tilan tarpeisiin, ei laajempaan myyntiin. Ennen erillisen kotipanimon rakentamista olutta oli keitetty linnan keittiössä.

Stuartin taka-ajatuksena oli tehdä Traquair Housesta matkailukohde, ja oluenpanosta vanhassa panimotilassa tulisi siihen vain yksi elementti. Apuun hän kutsui perinteikkään Belhavenin panimon omistajan Sandy Hunterin, ja he kehittelivät yhdessä reseptin Traquairin oluelle, josta haluttiin “perinteinen skottilaisolut”, jonkinlainen wee heavy.

Stuart käynnisti siis pienpanimon talossa, jossa olutta oli muinoin oli tehty. Ainakin itse kyllä tulkitsen Traquairin tästä huolimatta (kuten Tim Webb) uudeksi 1960-luvun panimoksi, siksikin, ettei perustajalla ollut todellisuudessa juurikaan tietoa talon aiemmasta olutperinteestä. Jokin ikivanha resepti kenties, mutta käytännössä konsepti oli kehiteltävä tyhjästä. Ensimmäiset kymmenen vuotta Stuart keitteli oluitaan varsin pienessä mittakaavassa, mutta kun kuluttajajärjestö Camran myötä brittiläinen pienpanimokulttuuri alkoi elpyä, hänkin halusi omalla panimollaan mukaan liikehdintään.

traquair-house-marsroverdriver-flickr-com-CC-BY-SA-2-0

Traquair House. (Kuva: Flickr.com, Marsroverdriver, CC BY-SA 2.0.).

Yhtä kaikki, Traquairin vuonna 2015 lanseeraama erikoisolut juhlistaa juuri panimon 50-vuotista olemassaoloa – eli Peter Maxwell Stuartin vuonna 1965 aloittamaa toimintaa. Alko on nyt hankkinut erän tätä viisi vuotta vanhaa olutta, ja itsekin päätin sitä jokusen pullon ostaa, kun yleensäkin olen kiinnostunut vahvemmista, kellarointikelpoisista brittioluista. Epäilen, että olen maistanut tätä olutta myös tuoreempana jossain, mutta en löydä nyt mistään muistiinpanoja.

cofKun avaan viisivuotiaan olutpullon, voin melko helposti todeta, että ikääntymisen tuomia nyansseja on jo tullut Traquair 50 Anniversary Ale -juhlaolueen (9 %) mukaan. Tuoksussa on tummien maltaiden ohella jonkin verran tammitynnyriä, ja maussa sitten saman vaniljaisuuden ja sherrymäisyyden ohella myös anista tai eukalyptusta, joka voi olla humalan vanhenemisesta peräisin. Loppumakuun ei jää juuri ollenkaan katkeruutta, mutta ehkä pientä viinimäistä kirpeyttä. Monenlaisesta oluesta laskutetaan nykyään 6 euroa 33 cl pullolta, mutta viisi vuotta ikäännytetystä ja hyväkuntoisesta laatuoluesta se ei tunnu paljolta.

Catherine Maxwell Stuart, 21:s Lady of Traquair, jatkaa panimon perinnettä vuonna 1990 edesmenneen isänsä jälkeen. Vaikka panimoa on laajennettu ja sen tuotteita voi nähdä monissa maissa – kuten nyt Suomessakin – olutta valmistuu kuitenkin vain 1 000 hehtolitraa vuodessa. Maltaat pyritään hankkimaan niin läheltä Traquairia kuin mahdollista, ja humala on eteläenglantilaista East Kent Goldingsia. Yli puolet panimon tuotannosta päätyy vientiin.

Tank 7 Farmhouse Ale – amerikanbelgialainen luotto-olut

Tässä on yhdenlainen tarina amerikkalaisen käsityöoluen maailmasta. Pikkukaupungissa Kansasissa kasvanut John McDonald aloitti kotioluen teon 12-vuotiaana. (Näin ainakin Tom Acitellin The Audacity of Hops -kirja väittää.) Ennen pitkää John myi kavereineen näitä panimotuotoksiaan naapuruston muille teineille “drive-in-olutkaupassa”. Kerran satsi oli päässyt happanemaan niin pahasti, että kauppiaiden oli painuttava piiloon raivostuneilta ostajilta joksikin aikaa. Elettiin 60-luvun puoltaväliä, joten koko homma oli parhaassakin tapauksessa äärimmäisen.…epävirallista.

Oluenpano jäi kuitenkin Johnin harrastukseksi, ja 1980-luvulla Belgiaan ja Länsi-Saksaan suuntautunut matka sai hänet jopa harkitsemaan ammatin hankkimista siltä saralta. Syntyi Boulevard Brewing, jonka ensimmäiset oluet tulivat myyntiin vuonna 1989. Ravintolapanimo kohosi Kansas Cityyn, ei tosin John McDonaldin kotivaltioon vaan Kansas-joen itäpuolelle Missouriin, jossa suurin osa Kansas Cityn kaupungista sijaitseekin. Panimo sai nimen kotikatunsa Southwest Boulevardin mukaan, ja maamerkkinä on korkea savupiippu, johon panimon nimi on maalattu.

Baijerilaisella panimolaitteistolla aloiteltiin, ja operaatioon tehtiin merkittävä laajennus kymmenen toimintavuoden jälkeen vuonna 1999. Boulevardille kasvun edellytyksiä toi muun muassa se, että he olivat omalla alueellaan ensimmäinen käsityöpanimo. Kuten Goose Islandilla Chicagossa, heillä oli mahdollisuus kehua olevansa “se” oman kaupungin olut: Kansas City’s Beer. Kun kerran Missourin puolella oltiin, mainonnassa käytettiin myös slogania Missouri’s second-largest brewery; suurin oli Anheuser-Buschin iso tuotantolaitos St. Louisissa eli Budweiserin kotipesä.

Pale Ale oli ensimmäinen tuote, ja siihen panimo yhä liittää markkinoinnissaan epiteetin “Our Original – 1st Keg, Nov. 17, 1989”. Tuttuun amerikkalaiseen tapaan sekä perusvalikoimaa että kausivalikoimaa on sittemmin laajennettu lukuisilla vuosien mittaan muodikkaiksi tulleilla oluttyyleillä. Vuonna 2007 lanseerattiin niiden rinnalle vahvempiin erikoisoluisiin keskittyvä Smokestack Series -sarja. Ainoa tällä hetkellä Alko-myynnissä oleva Boulevardin olut, Tank 7 Farmhouse Ale (8,5 %), kuuluu tähän sarjaan.

boulevard-smokestack-tank7

Kuvat: Flickr.com, Ty Nigh (CC BY 2.0), Four Brewers (CC BY-SA 2.0).

Hyvää osaamista Tank 7:n kaltaisissa vahvemmissa saison-tyylin oluissa löytyy kyllä monesta USA:n panimosta, mutta Boulevardilla siitä vastaa itse asiassa paljasjalkainen belgialainen, Steven Pauwels. Hän tuli töihin Boulevardille vuonna 1999 oltuaan sitä ennen Belgiassa Rivan ja Domuksen panimoilla hommissa ja opiskeltuaan alaa KaHo Sint-Lievenin korkeakoulussa Gentissä. Nuorena Pauwels oli kesätöissä isänsä työpaikalla Krügerin lager-panimolla, joka oli myyty vuonna 1978 Jupilerille.

Belgian ja Yhdysvaltain olutmaailmojen välillä alkoi olla viimeistään 1990-luvulla muutenkin monia hedelmällisiä kohtaamisia. Esimerkiksi Hoegaardenin panimon perustaja ja grand old man Pierre Celis uurasti oluturansa viimeiset vuodet Texasin Austinissa. New Yorkin osavaltion maaseudulle perustettiin puolestaan Brewery Ommegang, jota varten Cooperstowniin rakennettiin “belgialainen maalaistalo”. Osakkaina olivat maahantuontibisneksessä marinoituneiden Don Feinbergin ja Wendy Littlefieldin lisäksi kolme belgialaispanimoa: Duvel Moortgat, Dubuisson ja Affligem (Heineken). Muitakin esimerkkejä toki löytyy.

Duvel Moortgat oli se, joka haistoi Kansas Cityn konkaripanimossa Boulevard Brewingissä itselleen sopivan sillanpääaseman Keskilännessä. Kaupat tehtiin vuonna 2013, ja Boulevard päätyi belgialaisomistukseen. En tiedä, missä määrin asiaa auttoi se, että Boulevardin pääpanija oli belgialainen. Tässä vaiheessa Boulevard oli joka tapauksessa USA:n 12:nneksi suurin craft-panimo, ja perustaja John McDonald alkoi olla iässä, jossa eläkepäivätkin jo häämöttivät.

Jotkut Kansas Cityssä protestoivat paikallisen panimon myyntiä vastaan, mutta Duvel Moortgat ei ollut toki vaihtoehdoista pahin. Se on edelleen perheyhtiö, vaikka on kasvanut myös kotimaassaan yritysostojen kautta. Ommegangista se muuten oli ostanut partnerit pois jo vuonna 2003, joten laajentuminen Amerikassa lienee ollut belgialaisten tiekartassa jo pitempään.

Dogfish Head -panimon Sam Calagione luonnehti Boulevardin myyntiä Duvelille nettihaastattelussa tuoreeltaan näin: “[John McDonald] myi enemmistöosuuden panimostaan yhtiölle, jolle olut tulee ensin ja bisnes vasta toisena. Minusta hän on tehnyt kunniakkaimman omistajuuden siirron, mitä käsityöoluen alalla on tähän mennessä nähty.”

* * * * *

Maistelussa Tank 7 on osoittanut useampaankin kertaan kuuluvansa Belgian parhaiden vahvojen saisonien kuten Dupontin tasoiseen kastiin. Aromaattinen olut on jo ensivaikutelmaltaan sitä, mitä tämän tyylilajin ystävät odottavatkin: pippurinen, hennon viljainen, greipinkuorinen ja pienesti villihiivasta vihjaava. Maussa on purukumin sokerisuutta ja kaurakeksimäisiä maltaita, ja loppuun jää katkeruuden kumppaniksi sitruunaa (ehkä amerikkalaisesta humalasta, jos sellaista on käytetty).

cofVoisi olla kiinnostavaa joskus tarkoituksella maistella Tank 7:a rinnakkain joidenkin belgialaisten vastineiden kanssa. Kerran olen testannut sitä De Ranken Guldenbergin vierellä, mutta se vertailu osoittaa vain, että Guldenberg pyrkii pelaamaan enemmän luostarioluiden kentällä, olemaan munkkien tuhti humalapitoinen aamupuuro.

Tank 7:n alaotsikosta farmhouse ale voisi taittaa peistä paljonkin – eihän Boulevardin vanhalla McDonaldillakaan tässä tapauksessa mitään farmia ollut, vaan olut tehdään savupiipun alla Kansas Cityn teollisessa esikaupungissa. Panimo on kuitenkin jalostanut Belgian alun perin villistä maatilaolutperinteestä oman modernin, urbaanin ja elegantin tulkintansa. Sitähän Brasserie Dupontkin tavallaan on jo vuosikymmeniä tehnyt, vaikka se onkin juuriltaan aito belgialainen maatila.

Belgia-oluthankinta – 80-luvun tulokkaita ja vanhempia klassikoita

Yksi asia, joka koronan aiheuttamissa poikkeusoloissakin näyttää jotenkuten pelaavan, on oluen etämyynti ulkomailta Suomeen. Laatikot kulkevat rahdissa, tulli päästää ne lain kirjaimen mukaisesti maahan ja kuljetusfirmat tuovat tilaajien ovelle. Harmi, ettei kotiinkuljetus onnistu suomalaisilta olutfirmoilta kotimaassa, mutta minkäs teet, maailma ei ole valmis.

Itse en ole mikään aktiivinen oluen tilaaja, mutta nyt tällainen tilaus tuli taas pitkästä aikaa tehtyä Antwerpenissä toimivalta kaupalta. Edellisessä postauksessa kerroin, että tilatun erän taustalla oli erityinen ajatuskin – katsoa, mitä kuuluu toisaalta Belgian 80-luvulla ja 90-luvun alussa aloittaneille pienpanimoille ja toisaalta niiden edeltäjille, perinteisille paikallispanimoille.

Tutkitaan nyt tarkemmin, mitä panimoita, tyylejä ja oluita laatikkoni siis sisälsi. Belgian ensimmäisen new wave -panimoaallon pioneereilta oli muun muassa seuraavat tuotteet:

  • Abbaye des Rocs Brune (Abbaye des Rocs)
  • Bink Blond (Kerkom)
  • Fantôme Printemps (Fantôme)
  • Saison de Pipaix (Brasserie à Vapeur)
  • La Moneuse (Blaugies)
  • La Chouffe (Achouffe)
  • Oerbier (De Dolle Brouwers)
  • Boskeun (De Dolle Brouwers)

Vanhemmilta alueellisilta ja paikallisilta panimoilta otin puolestaan näitä tuotteita, jotka enimmäkseen olivat saatavilla jo 80–90-luvuilla, mutta osa voi olla tuoreempia tulkintoja klassikko-oluista.

  • Moinette Brune (Dupont)
  • Witkap Pater Stimulo (Slaghmuylder)
  • Ichtegem’s Grand-Cru (Strubbe)
  • Bush Triple Blonde (Dubuisson)
  • Gouden Arend 125 Years (De Ryck)
  • Corsendonk Christmas (Du Bocq)
  • Ename Tripel (Roman)

Siellä on vahvaa tummaa olutta luostarityyliin. On vaaleaa miedompaa (blond) ja vahvempaa. Saison-puolelta löytyy toisaalta Pipaix, joka on perinteinen mutta ei edusta nykyisen olutmaailman tyylikäsitystä, ja vahvempi Fantôme Printemps, jota tuntuu väärältä naulita tiukkoihin tyylikehyksiin. La Moneuse ei varmaan ole virallisesti saison mutta uusintaa sekin vahvemman saisonin perinnettä. Kovin kaukana tästä ei ole korianterilla maustettu La Chouffe.belgia-tilaus

Erilainen kantakirja on sen sijaan Ichtegemin oud bruinilla, joka ponnistaa ruskeana, puolihappamana entisajan oluena toisesta kansanoluiden karsinasta kuin saisonit. Toki merkintä grand-cru tarkoittaa, ettei tämä pyri olemaan sitä perinteisintä flaamilaisten pikkukaupunkien kulutusolutta vaan jälleen jonkinlainen juhlaversio. Siinä mielessä Moinette Brune ei ole aivan kaukainen sukulainen. Corsendonkin jouluoluella ei ole välttämättä esi-isiä belgialaisen kansanoluen kerrostumissa, mutta edellisten tavoin sekin kuuluu “parempien oluiden” sarjaan, jonka markkinat kehittyivät maailmansotien välissä ja niiden jälkeen.

Erillinen maistelupostaus tulee eetteriin lähiviikkoina, kun olen saanut hyökättyä näiden ostosteni kimppuun. Mikään näistä ei taida olla sellainen, mitä en ennen olisi maistanut, mutta ainakin osaa testasin viimeksi kymmenen vuotta sitten, joten päivitys on paikallaan.

Belgia, 1992: pinkit norsut oppivat tontuilta kaatamaan korianteria kattilaan

Britit löysivät Belgiasta hyvien ja vahvojen oluiden ihmemaan 1980–90-luvuilla, vähän samaan tapaan kuin belgialaiset olivat löytäneet sen Britanniasta vajaata vuosisataa aikaisemmin. Nuori brittiläisten olutkirjoittajien sukupolvi – etunenässä Michael Jackson ja Tim Webb – kartoitti Kanaalin takaista tuntematonta olutmaailmaa teksteissään, joista on tullut ylipäätään koko nykyisen pienpanimokulttuurin perusteoksia ja mallipiirroksia.

Otin joitakin viikkoja sitten hyllystä Webbin vuonna 1992 ilmestyneen ensimmäisen Good Beer Guide to Belgium and Holland -painoksen, kun suunnittelin kotiovelleni tällä viikolla kannettua uusinta nettioluttilausta. Ajattelin, että otan puolet laatikon oluista 1980-luvun uusilta pienpanimoilta ja loput pääasiassa pitkäikäisempien belgialaispanimoiden “modernimmista” tuotteista (siis yli 30 vuoden takaisista innovaatioista).

* * * * *

Belgiassa oli Webbin ensimmäisen oppaan valmistuessa 17 uutta pienpanimoa, jotka oli perustettu 1980-luvulla tai heti 1990-luvun alussa: Abbaye des Rocs, Achouffe, Binchoise, Blaugies, Caracole, De Teut, De Dolle Brouwers, Devaux, Domus, Ferme au Chêne, Gouden Boom, Kerkom, Piessens, Prignon (Fantôme), Roberg, Steedje, Vapeur. Näistä ainakin kuusi on sittemmin lopettanut. Perustajat olivat yleensä nuorta ja kokeilunhaluista väkeä, jotka tiesivät jotain olutperinteistä mutta eivät halunneet pelkästään kopioida niitä. Mitä pitemmälle 90-luku eteni, sitä enemmän näitä syntyi.

Maassa oli tuolloin lisäksi satakunta sellaista panimoa, joiden tarina ulottui toista maailmansotaa edeltävään aikaan. Suurin osa niistä oli perustettu 1800-luvulla, jolloin nykymuotoinen – aiempaan verrattuna jo jokseenkin teollistunut – panimotapa alkoi vallata Belgiaa. Osa oli päätynyt suurten olutkonsernien osaksi, mutta toisaalta joukossa oli vielä myös hyvin pieniä ja vanhanaikaisia “kaljatehtaita”, jotka tekivät lähinnä tafelbieriä lähikylissä juotavaksi. Noin 50 panimoa on sellaisia, jotka yhä ovat olemassa ja joita voisi kutsua historiallisiksi paikallispanimoiksi. Näitä ovat vaikkapa Dupont, Silly tai De Koninck – sekä tietysti trappistipanimot ja liuta lambic-valmistajia.

* * * * *

Kirjoitin kolme vuotta sitten Olutpostiin 80-luvun belgialaisista pienpanimopioneereista ja heidän oluistaan, sellaisista kuin La Chouffe ja Oerbier. (Teksti löytyy englanniksi blogistani.) Näiden uusien panimoiden markkinointi tehtiin rennosti hieman kieli poskessa, ja sarjakuvamaiset tontut ja hiivaukkelit koristivat etikettejä. “En halunnut meidän pulloihimme punaposkisia munkkeja, keksittyjä pyhimyksiä tai goottilaisia kirjasimia”, muisteli De Dolle Brouwersin Kris Herteleer minulle.

Tämä oli ensimmäinen nuori sukupolvi, joka koki tarvetta ottaa etäisyyttä 50-luvulta alkaen voimistuneeseen luostarioluiden tehomainontaan. Sen tilalle haluttiin huumoria, kotikutoista piirrosjälkeä ja anarkistista folklorea. Esimerkiksi La Chouffen historia alkaa vuodesta 6666 ennen Kristusta, jolloin joukko pieniä mykkiä tonttuja asettui asumaan Baraque de Fraiture-nimiselle ylängölle nykyisen Belgian itäosassa. (Paikannimi kuulostaa viittaukselta ranskalaisten perunoiden myyntikärryihin, baraque à frites, mutta on oikeasti olemassa.)

LaChouffe-dwarves_Flickr-com_SteveB_CC-BY-2-0

Kuva: Flickr.com, SteveB, CC BY 2.0.

Uudet artisaanipanimot eivät kuitenkaan saaneet kauan nauttia uutuudenviehätyksestään. Jotkut pitkän linjan pienet ja keskisuuret panimot – nuo 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa perustetut sitkeät sissit – ymmärsivät yskän ennemmin tai myöhemmin. Muotiin oli lähdettävä mukaan. Nuori oluterikoisuuksista kiinnostunut väki halusi nyt jotain muuta kuin peruspilsneriä tai luostariolutta, joten sellaista kannatti yrittää tehdä.

Huyghe (per. 1906) oli yksi vanhemman polven panimo, joka lähti täysillä leikkiin. Se lanseerasi jouluna 1988 Delirium Tremens -erikoisoluen, joka kurvasi vaaleanpunaisilla norsuillaan La Chouffen tonttujen rinnalle kevytmielisen ja huumoripitoisen markkinointitrendin kärkeen. Samantapainen hilpeään brändiin tukeutuva uutuus oli Dubuissonin peikkoaiheinen Cuvée des Trolls, joka tosin syntyi vasta vuosituhannen vaihteessa.

Delirium-Tremens_Flickr-com_Jesus-Corrius_CC-BY-2-0

Kuva: Flickr.com, Jesus Corrius, CC BY 2.0.

Toisaalta vanhemmat pienpanimot olivat luoneet omia uusia pintahiivaoluitaan jo aikaisemminkin, kun lager-huuman laantuessa oli nähty, että sellaisilla voisi olla taas yleisöä. Osa näistä oli jonkinlaisia Duvel-kopioita, kuten Het Ankerin vuodesta 1980 pantu Lucifer ja viisi vuotta myöhemmin markkinoille tuotu Union-panimon Judas. Myös De Block -panimon Satan ja Romanin Sloeber kuuluivat epäilemättä samaan joukkoon.

Jotkut Belgian vanhempien pienpanimoiden olutuutuudet olivat sen sijaan syntyneet paikallisten olueen liittyvien perinteiden kylkiäisenä. Näitä oli esimerkiksi Van Eecken vuonna 1981 luoma Poperings Hommelbier, jota tehtiin kaupungissa kolmen vuoden välein järjestettävän humalafestivaalin kunniaksi (Poperinge on Belgian isoin humalanviljelyalue). Samaan tapaan pitkäaikainen paikallispanimo Bosteels kehitteli 80-luvulla vahvan pintahiivaoluen Pauwel Kwakin, joka erikoisine laseineen viittasi entisaikojen hevosmiesten juomataukoihin.

* * * * *

Belgialaisen pienpanimo-oluen historia ei istu amerikkalaisten määrittämään tarinaan, jossa ensin on vain megalomaanisia lager-panimoita ja sitten niiden haastajiksi ilmaantuu lähes tyhjästä pieniä, innovatiivisia käsityöpanimoita. Noita lager-jättiläisiä toki Belgiastakin löytyi: Stella Artois’n valmistaja Brouwerij Artois ja Jupilerin tekijä Piedbœuf kilpailivat pitkään ykkössijasta ja lopulta yhdistyivät yhdeksi ennen näkemättömän suureksi goljatiksi.

Mutta Belgian markkinoiden sinänsä ankarasta keskittymiskilpailusta oli jäänyt henkiin reilusti enemmän pieniä tai keskisuuria paikallisia ja alueellisia panimoita kuin useimmissa muissa maissa. Osa näistä selviytyjistä oli kilpaillut pelkällä pilsnerillä ja ymmärtänyt vasta 1980-luvulla, että pienen panimon piti pärjätäkseen erottautua omalaatuisilla ja korkeatasoisilla tuotteilla. Osa oli tehnyt uskollisesti epämuodikkaita pintahiivaoluita kautta vuosikymmenten, tai hypännyt siihen kelkkaan silloin, kun siinä haisi raha: esimerkiksi 50-luvun luostariolutbuumissa.

Vuosi 1992 on sinänsä vain yksi mahdollinen poikkileikkaus belgialaisen oluen historiassa, johon ei liity mitään suurempaa rajapyykkiä tai merkkitapahtumaa. Siitä eteenpäin asiat kuitenkin kehittyivät Belgian olutteollisuuden sektoreilla entistä enemmän eriäviin suuntiin. Isojen lager-panimoiden yhteenliittymä Interbrew lähti valloittamaan muita mantereita ja kasvoi lopulta maailman suurimmaksi panimoksi AB InBeviksi. Pienpanimot puolestaan panostivat paikallisuuteen ja erikoisuuteen, ja ne löysivät ruohonjuuritason vientimarkkinoita amerikkalaisten käsityöoluen ystävien parista – samoin kuin yhä uusista Euroopan maista.

Tälle kirjoitukselle postaan jatko-osina ensin paketinavaustuokion, jossa katsotaan, mitä oluita näihin teemoihin liittyen tällä kertaa tilasin ja miksi. Myöhemmin on vuorossa maistelumuistiinpanoja, kunhan joskus ehdin nyt saapuneita belgialaisoluita testaamaan.

Mitä meidän nykypäivänä pitäisi ajatella esimerkiksi La Chouffen perusoluen tyyppisestä vahvan saisonin ja Duvel-kloonin välimuodosta, johon korianterin tai vastaavan mausteen on tarkoitus tuoda (ehkä Hoegaardenin innoittamana) se ratkaiseva särmä? Kuinka punaisten norsujen markkinoimat Delirium-oluet vertautuvat La Chouffeen? Entä miten toimivat 2020-luvun alkaessa sellaiset tyylimäärityksiä pakenevat vahvat oluet kuten Witkap Stimulo, Oerbier tai Fantôme Printemps?

Tautiolut ja muita vanhoja tapoja

Koronaviruksen hallitsemassa maailmassa monelle on tullut mieleen vanhojen aikojen kulkutaudit ja muut vitsaukset, joita tähän mennessä olemme ehkä ajatelleet lähinnä historiankirjojen tarinoina. Kokemusta siitä, että tartuntatauti todella niittäisi paljon ihmishenkiä rikkaissa länsimaissa, ei enää tuoreessa muistissa ollut. 1980-luvun aids-kauhujen muistokin himmeni, kun lääkehoidosta tuli arkipäivää.

Luin Kustaa H. J. Vilkunan kirjaa Juomareiden valtakunta, jossa kartoitetaan suomalaista juomakulttuuria keskiajalta nykypäivään. Ihmiselämän ja yhteiskunnan monen keskeisen tilanteen nimi oli 1500–1800-luvuilla yhdyssana, jonka loppuosana oli olut: lapsiolut, hääolut, hautajaisolut. Näillehän löytyy vastineita muistakin maista: isoja juhlia ja niihin tehtyjä oluita on nimetty näin eri puolilla Pohjois-Eurooppaa.

Varsinkin hääolut oli sivumennen sanoen todella iso juttu. Oikeastaan naimisiinmenoon liittyi useitakin juhlatilanteita, joista tärkeimmät olivat kihlajaisolut ja hääolut, mutta lisäksi morsiamen tai sulhasen kotoa lähtöä ja uuteen kotiin saapumista saatettiin juhlia, kuten myös kosiomatkaa ja morsiusparin kotiinpaluuta. Jopa viranomaisilta ja kirkolta, jotka muuten ovat kautta vuosisatojen paheksuneet ja rajoittaneet suomalaisten juopottelua, löytyi tavallista enemmän ymmärrystä hääjuhlan tärkeyden vuoksi.

hääkalja-nikkilä-eino-museovirasto-cc-by-4-0

Hääolutta valmistamassa.

Häiden ylimääräisiin vieraisiin eli kuokkijoihin suhtauduttiin nihkeästi paitsi siksi, että heidän läsnäolonsa usein johti tappeluihin, myös siksi, että he osallistuivat kutsumatta hääoluen nautintaan. Juuri hääoluelle kutsumattomana tulemisesta kuokkavieraita myös erikseen joskus sakotettiin. Kun hääjuhlat olivat entisaikoina useiden päivien mittaisia tapahtumia, joissa pöydät olivat yltäkylläisesti katettuja, kutsumatta jääminen aiheutti joissakin kaunaa ja kostonhimoa.

Mutta palataan vielä itse aiheeseen eli tauteihin. Nykyiseen koronatilanteeseen ajatukseni vei Vilkunan kirjassa maininta tavasta nimeltä tautiolut (sjuköl), joka oli sinänsä vain yksi lukuisista syistä, jotka saivat kaupungin tai kylän miehet istumaan “olutpenkkiin”. Ilonpitoon riitti sinänsä mikä tahansa vähäinen tai isompi tapahtuma jonkun osanottajan elämässä, eikä siihen aina erityistä syytä edes tarvittu.

Tautioluelle kokoonnuttiin, kun sairastunut oli parantunut taudistaan ja halusi juhlistaa sitä muiden kanssa. Ylipäätään etenkin parempi väki hoiti tautejaan juomalla viinejä, liköörejä ja väkeviä viinoja. Aikana ennen nykyaikaista lääketiedettä, kun vähäisempikin tauti vei helposti kuoleman porteille, sieltä elävien kirjoihin palaaminen tuntui varmasti makealta. Tautiolutjuhlassa (sjukölkalas) juotiinkin niin, että “tultiin turhan hilpeiksi ja uudestaan kipeiksi”.

gunhild-thörn-cc-by-nd-institutet-for-språk-och-folkminnenYlipäätään kunnon olutpenkki oli Vilkunan mukaan sellainen, että “illan päättyessä ei toisia tunnistanut”. Olutpenkin osallistujat joivat itsensä tukkihumalaan. Tästä huolimatta illan istumista sääteli iso joukko kirjoittamattomia sääntöjä, ja vaikka välillä meno yltyi riehakkaaksi, säädyllistä ja kunniallista järjestystä noudatettiin. Syötiin, harjoitettiin erilaisia pelejä ja voimainkoitoksia ja väliin pidettiin ehkä iltahartaus. Toki tavat vaihtelivat eri yhteiskuntaluokissa ja olivat ilman muuta vahvasti sukupuolittuneita: lähinnä miehet istuivat iltaa olutpenkissä.

Kun tauti kuitenkin joskus korjasi jonkun porukasta – tai vaikka jo ylenpalttinen juopottelukin vei hautaan – muistojuhlan osallistujia odotti sitten tietenkin hautajaisolut. Pieniinkin hautajaisiin tuli talonväen varata “kannuittain viinaa ja tynnyreittäin olutta”. Mitä ylempään säätyyn kuuluttiin, sitä massiivisemmista määristä puhuttiin. Talonpojat ja porvarit panivat olutta surutalossa käyviä varten, ja lisää sitä tarvittiin jälleen kirkkomatkalle, ruumissaattoon, peijaisiin ja muihin kuolemaan liittyviin rituaaleihin.

Kustaa H.J. Vilkuna, Juomareiden valtakunta: Suomalaisten känni ja kulttuuri 15001850. (Kuvat: Eino Nikkilä, Museovirasto, CC BY 4.0; Gunhild Thörn, Institutet för språk och folkminnen, CC BY ND.)

Skotlannin savua ilman tulta: Kimito Brewing Wee Heavy

Savu ja Skotlanti – siinä mielleyhtymä, joka on juurtunut tiukasti myös käsityöpanimoiden ajatuksiin, kun skottityylisiä oluita tehdään. Jotenkin tähänkin kai ovat alun perin syypäänä takavuosien amerikkalaiset kotiolutpiirit, joiden tarinat eurooppalaisten oluttyylien historioista perustuivat milloin luotettaviin lähteisiin, milloin tee se itse -ajatteluun.

Erään skottilaisen mallaspohjaisen juoman ja turpeenpoltolla kuivatun maltaan yhteys on tietysti ilmiselvä – mutta se on viski, ei olut. Muun muassa Ron Pattinson on käyttänyt aika paljon palstamillimetrejä sen todistamiseen, ettei Skotlannissa ole uudella ajalla käytetty turvetta olutmaltaan kuivattamiseen – tai jos on, ei ainakaan niin, että siitä olisi tullut olueen makua. Hänen mukaansa mikään oikea skotlantilainen olut ei ole maistunut turpeelta tai savulta.

Samaan aikaan toiset olutasiantuntijat ovat mielestään maistaneet skottilaisissa perusoluissa kuten Belhavenin tuotteissa turpeen maanläheistä makua, savuisuuttakin. On spekuloitu, voiko turpeen maku joskus johtua turvekerrosten läpi suodattuneesta vedestä (tuskin) tai perinteisten skotlantilaisten hiivojen ominaispiirteistä (kenties, mutta tästäkään ei oikein ole näyttöä).

Niinpä totuus on tavallaan yhä “tuolla ulkona”, ja monia panimoita kiehtoo ajatus tuoda joitain savuisia piirteitä omiin scotch ale -tyyppisiin tuotteisiinsa. Mikäpä siinä – eihän savumaltaan sinänsä mielenkiintoista makua ole pakko jättää Bambergin tummien lagereiden yksinoikeudeksi.

cofSiinä, miten tämä tehdään, on sitten eri tapoja. Jokin aika sitten maistamani Einstök Ölgerðin Icelandic Wee Heavy on islantilaisesta savumaltaasta tehty skotlantilaistyylinen olut. Nyt vapuksi ostamani kotimainen Kimito Brewingin Wee Heavy (Smoke Whiskey Barrel Aged) käyttää puolestaan normaaleja maltaita mutta olut on saanut kypsyä skottilaisessa viskitynnyrissä. Näiden kahden oluen vertaamisessa ei ole välttämättä paljon järkeä – juuri tuosta tynnyröinnistä johtuen – mutta teen nyt kuitenkin joitain havaintoja.

Icelandic Wee Heavy on kermatoffeinen, miedosti savuinen, miellyttävä jälkiruokaolut. Vahvuutta on 8 %, eli wee heavyyn sopivasti. Mausteena käytettyä väinönputken juurta en osannut erottaa, kun en tunne sen makua. Myös Suomen Lapissahan kyseinen putki kasvaa. Ehkä pieni epämääräinen imelyys maussa oli siitä peräisin. Samaa juurta käytetään mausteena myös esimerkiksi ranskalaisissa yrttilikööreissä.

Kemiönsaarella toimivan Kimito Brewingin skottiolut on siis muhinut savuviskitynnyreissä, ja siltä tieltä olueen onkin tarttunut todella mahtipontinen savun ja alkoholin tuoksu. Vahvuudeltaan kemiöläinen on hitusen islantilaista tuhdimpi: 8,5 %. En tunne Kimiton Wee Heavyn tarinaa muuten, mutta RateBeeriin se on merkitty 9-prosenttisena ja Laphroaig BA-lisänimellä – olisiko tällaista ollut hanaliikenteessä jossain vaiheessa.

Väriltään Kimito on tummempi, ja siinä on ohramaltaan ohella ruis- ja vehnämaltaita. Maussakin viskimäisyys jyrää aika paljon muita ominaisuuksia alleen, ja sen alta jää suuhun erityisesti maltaista makeutta, kenties pientä happamuutta, joka on ehkä toissijaisten viljalajien perua. Sinänsä brittityylisten vahvojen oluiden kypsytys ja ikäännyttäminen on lähellä sydäntäni olevia aiheita. Skotlannin olutperinteeseen ei kai ole kuitenkaan kuulunut oluen säilyttäminen viskitynnyreissä – joten sillä, että nykyään näin tehdään, on tarkoitus tuoda perusolueen jotain lisäarvoa? Tämän oluen arviointia siis helpottaisi, jos pääsisi maistamaan sitä ennen tynnyriin laskua.