Lontoon parhaat pubit (kolmas osa)

On monia syitä innostua pubeista ja ihastua niihin. Jotkut pubit toimivat portteina menneisyyteen, jolloin käynti on kuin astuisi aikakoneeseen. Yksi tällainen on Nag’s Head Kensingtonissa, alle parinsadan metrin päässä kuuluisasta Harvey Nicholsin tavaratalosta. Jos blogin lukijoiden matkaseurueissa on innokkaita shoppailijamiehiä tai -naisia, tämä pubi on hyvä paikka odotella Harrodsilla tai Harvey Nicksillä kävijöitä.

Pubia pitää yli kolmenkymmenen vuoden kokemuksella 81-vuotias Kevin Moran. Hän laskee cask-pumpuista suffolkilaisen Adnams-panimon oluita, joista suosituin on kuulemma Ghost Ship. Se on yllättävänkin amerikkalaistyylinen, sitruunainen olut. Itse pidän Adnamsin miedosta Southwold Bitteristä (3,7 %), jossa on vähän samantyyppistä hedelmäisyyttä mutta enemmän englantilaisessa hengessä. Pintin hinta tässä pubissa – kuusi puntaa – oli ainoa asia, josta näki sen sijaitsevan varsin arvokkaalla alueella.  

Join myös puolikkaan pintin Adnamsin Blackshore Stoutia (4,2 %), joka oli miellyttävä, brittiläisen vähäeleinen musta perusolut. Sen pumppu oli baarin alemmalla tasolla, ja olut oli viileämpää kuin bitter – oliko tynnyri tuoreempi vai kellaritiloja kaksi erilämpöistä? Hellettä oli jälleen lähes 30 astetta, mikä varmaan voi vaikuttaa joidenkin kellarien olosuhteisiin.

Baaritiskillä notkuvat asiakkaat höpöttelivät Moranin kanssa paikallisista nyrkkeilijöistä, ehkä paksuimmalla cockney-aksentilla mitä olen missään kuullut. Isäntä kulautteli tarjoilujen välissä lasistaan olutta siinä missä asiakkaatkin. Tässä kaikessa on huvittava kontrasti ylellisen Knightsbridgen kimallukseen, mutta Nag’s Head on Nag’s Head. Sen kotikatu Kinnerton Street on muutenkin ollut jonkinlainen vanhemman Lontoon pieni jäänne ison rahan talojen varjossa. Tiskillä mainittiin muun muassa kuuluisat pikkurikolliset (ja amatöörinyrkkeilijät) Reggie ja Ronnie Kray, ja kuinka ollakaan, seinällä pöytäni vieressä oli vuoden 1951 mainos Krayn veljesten ottelusta jossain päin Lontoota. Oli helppo kuvitella, että juliste on patinoitunut seinällä suunnilleen siitä lähtien.

Vuosi sitten nähtiin kuitenkin konkreettinen osoitus siitä, että myös Nag’s Head on nuhjuisesta tunnelmastaan huolimatta osa Kensingtonin hienostoalueen tähtikarttoja. Silloin pubin isäntä Kevin Moran kutsuttiin todistajaksi Ghislaine Maxwellin oikeudenkäyntiin, jossa selviteltiin mediamoguli Robert Maxwellin tyttären osuutta liikemies Jeffrey Epsteinin seksuaalirikoksissa. Ajatuksena oli ilmeisesti, että Moran pystyisi osoittamaan, minä aikoina 1990-luvulla Ghislaine Maxwell asui pubia vastapäätä sijaitsevassa talossa ja milloin ei. En tiedä, mikä merkitys tällä todistelulla lopulta oli.

* * * * *

Tästä on hyvä jatkaa Cityn pohjoiskulmille, josta löytyy muitakin pubeja, missä entisajan erikoisuuksia on säilynyt. Siinä missä Nag’s Head on miltei kansanomaisen pubielämän museo – sisustus on täynnä krikettiin, sotaväkeen tai vanhoihin peleihin liittyvää krääsää – Samuel Smith’sin panimon pubit Holbornissa ovat elegantimmalla tavalla historiallisia.  

Princess Louise on toinen näistä nähtävyyksistä. Se on ginipalatsi-tyyppinen pubi Viktorian aikaisessa loistossaan, josta lähes kaikki miestenhuoneiden urinaaleja myöten on erikseen suojeltu. Erikoisin piirre sisätiloissa on pienten yksityisbaarien rivistö, nämä ovat siis kolmelta sivuiltaan suljettuja ”looseja”, jotka avautuvat edestä baaritiskille ja joihin pujahdetaan sivukäytävien kautta. Seurue saa istua kopperossa näkemättä etubaarin asiakkaita, lähinnä baarimikon. Jos tällainen on vapaana, istahda muitta mutkitta sinne.

Paitsi näyttävän arkkitehtuurinsa takia, Princess Louise poikkeaa muista Lontoon pubeista myös cask-valikoimallaan. Tarkemmin sanoen valikoimaa ei ole, vaan pumpussa on vain yhtä olutta, Sam Smithin Old Brewery Bitteriä (OBB). Panimo väittää olevansa ainoa, jonka real ale lasketaan muinaiseen tapaan tammitynnyreistä – muutenhan caskit tapaavat olla metallisia. En tiedä enempää tästä tavasta tai sen vaikutuksesta olueen. Joka tapauksessa OBB (4 %) on jälleen yksi erinomainen brittiläinen real ale, ehkä reissun toiseksi omaperäisin Harvey’s Sussex Bestin jälkeen. Jotain samaakin näissä oluissa oli, eli OBB:ssa on maltaisen, melkein lakritsimaisella tavalla maanläheisen makunsa taustalla myös pieni greipin puraisu – ja aivan kuin jotain hieman villihiivaa muistuttavaa.

Jos joku haluaa käydä vilkaisemassa sen toisenkin Sam Smith’s-pubin samassa kaupunginosassa, se on nimeltään The Cittie of Yorke (22 High Holborn, lähellä Chancery Lanen metroa). Tämän pubin äärimmäisen komea, tummanpuhuva sisustus ei ole keskiaikaa tai barokkia vaan 1920-lukua, mutta kyseessä on silti todellinen oluen katedraali, hämärä ja viileä goottilainen sali suojassa lähikatujen liikennevilinältä. Jälleen tarjolla on vain yksi real ale -olut, Old Brewery Bitter, mutta varmasti panimon mainio lakritsanmakuinen stout maistuu myös tavallisena hanaoluena, jos vaihtelun kaipuu iskee.

* * * * *

Tähän väliin lukuvinkki. Kun istun pubeissa itsekseni, lueskelen mielelläni romaania – se tuntuu sopivammalta tavalta rauhoittua paikan henkeen kuin puhelimen selailu. Sitä paitsi ainakin Nag’s Head kieltää avoimesti mobiililaitteet, ja pubin isäntä saattaa tulla tiskin takaa kettuilemaan suositusta rikkoville kännykän räplääjille.

Pubeihin ja real ale -olueen heijastuu maailman muutos – myös Lontoon kaupungin muuttuminen ajassa – ja jokin katoavaisuuden, häviävien hetkien, elegian tunnelma. Kirja, jota tällä kertaa luin, ei liity juurikaan olueen mutta vahvasti Lontoon muutokseen kyllä. Se oli Penelope Fitzgeraldin hieno Offshore, vuoden 1979 Booker Prize -voittaja, jota valitettavasti ei kai ole suomennettu.

Romaanissa eletään svengaavan 60-luvun varjopuolta Battersea Reachin rantaan kiinnittyneillä asuntolaivoilla. Vaatimatonta mutta boheemia menoa uhkaavat paitsi modernin maailman houkutukset ja henkilöhahmojen vaikeat elämäntilanteet, myös vanhojen laivojen jatkuvasti rapistuva kunto. Jokin laivojen lähistöllä oleva panimokin mainitaan, parisataa metriä Battersean sillalta yläjuoksulle, mutta en tiedä kenen panimosta on ollut kyse.

Kirjakauppasuositukseni on muuten tällä kertaa John Sandoe Books (10 Blacklands Terrace) Chelseassa, Sloane Squaren metroaseman lähellä. Tässä on Kirjaluotsin esittely Penelope Fitzgeraldin Offshoresta.

* * * * *

Kuumista säistä huolimatta Lontoon-matka oli hieno, ja pubejahan jää aina yllin kyllin seuraavillekin reissuille – sen lisäksi että niitä on tuhansittain muuallakin Britanniassa. Tämän viikon 40-asteiset säät saarivaltiossa ovat tietysti muistuttaneet taas, että ilmastonmuutos on totisinta totta, mistä seuraa aiheellisestikin eettisiä pohdintoja lentomatkailun tulevaisuudesta. Oluiden metsästäjlle cask-olut kun on yhä asia, jonka kokeakseen koko laajuudessaan on matkustettava Englantiin tai muihin Yhdistyneen kuningaskunnan osiin.

Caskia eli real alea, tynnyristä laskettua elävää olutta, ei tule pitää itsestäänselvyytenä, vaikka se onkin niin tyypillinen ja perinteinen osa pubikulttuuria Britanniassa. Osa olutporukasta suhtautuu cask-olueen intohimoisesti, ja osa kokee sen vanhanaikaisena, epämuodikkaana, tylsänäkin. Jälkimmäinen käsitys voi joskus johtua ennakkoluulosta pikemminkin kuin kokemusperäisestä arviosta, mutta asenteita ei ole helppoa muuttaa. Tosin – kuten Pete Brown sanoo – myös monet niistä, jotka eivät juo caskia, pitävät sitä brittipubin sieluna.

Ja kuitenkin sen osuus Britannian pubeissa juodusta oluesta jatkaa pienenemistään. Viimeisten 15 vuoden aikana Amerikasta kopioitu ”craft beer” on osoittautunut vaaralliseksi kilpailijaksi (tosin cask voi hyvin olla craftia ja päinvastoin, mutta nämä silti mielletään usein eri asioina). Ongelmallista on sekin, että monet perinnetietoiset cask-oluen ihailijat haluaisivat sen olevan aina yhtä huokeaa kuin kultaisissa muistoissa. Usein se on nykyäänkin pubin edullisin olut, vaikka sen valmistus ei ole mitenkään poikkeuksellisen halpaa, ja oikea säilytys vaatii paljon vaivaa ja osaamista. Pilaantumisriski on kova. Silti parhaimmillaan nämä perinteiset brittioluet ovat upeampia kuin melkein mikään olut maailmassa.

Palaa edellisiin osiin:

Lontoon parhaat pubit (ensimmäinen osa)
Lontoon parhaat pubit (toinen osa)     

* * * * *

Kaikki pubit (ei missään järjestyksessä)

Kolmiosaisessa Lontoon parhaat pubit -postauksessa mainituista pubeista seuraavissa ehdin käydä viime viikon Lontoon-matkalla. Postinumeroalueen jälkeen on mainittu pubia lähiin metroasema.

The Royal Oak, 44 Tabard Street, SE1 (Borough)
Eagle Ale House, 104 Chatham Road, SW11 (Clapham South)
Sutton Arms, 16 Great Sutton Street, EC1V (Old Street)
The Express Tavern, 56 Kew Bridge Road, TW8 Brentford (Gunnersbury)
Princess Louise, 208 High Holborn, WC1V (Holborn)
Nag’s Head, 53 Kinnerton Street, SW1X (Knightsbridge)
The Bricklayer’s Arms, 32 Waterman Street, SW15 (Putney Bridge)
The Wenlock Arms, 26 Wenlock Road, N1 (Old Street)
The Harp, 47 Chandos Place, WC2N (Leicester Square)

Lontoon parhaat pubit (toinen osa)

Listaus tällä matkalla testatuista parhaista pubeista on blogikirjoituksen kolmannen osan lopussa.

Erään matkapäivän aamuna suuntasin askeleeni Chiswickiin, joka on yksi monista Suur-Lontoon esikaupunkien kylämäisistä keskuksista. Sillä on muiden vastaavien alueiden tavoin monivaiheinen historia, johon liittyy myös harvinaisen paljon olutta. Tähän syynä on ennen kaikkea kivenheiton päässä Chiswickin ytimestä, Thamesin rantatontilla sijaitseva Fuller’sin panimo.

Näiden Lontoon parhaat pubit -kirjoitusten lukijoille täytyy lausua pieni selitys ja sivuhuomio. Nimittäin Fuller’sin oluita tai Fuller’s-pubiketjun paikkoja ei listoiltani juurikaan löydy. Se ei johdu siitä, ettei Fuller, Smith & Turner olisi edelleen (nyt japanilaisen Asahin omistuksessa) yksi Britannian suosikkipanimoistani. Syy on pikemminkin tuttuus: yritän välillä kokeilla muita oluita ja muiden pubeja.

Käykää joka tapauksessa Fuller’s-pubeissa ja juokaa panimon oluita, jos olette Lontoossa. Niitä ei ole mistään päin kaupunkia kovin vaikea löytää. Pääkallonpaikalla Chiswickissä on mahdollisuus tehdä panimokierros 1800-luvulta periytyvässä Griffin Breweryssä, joka on edelleen Fuller’s-oluiden tärkein tuotantolaitos. Panimoalueen oma pubi Mawson’s Arms (Fox & Hounds) on ilmeisesti pysyvästi suljettu, mutta kylältä löytyy vaikkapa historiallinen The George & Devonshire. Myös parin muun panimon pubeja näkyi Chiswick High Roadin varrella.

Vaikka tutkin Fuller’sin kotikulmia tällä kertaa vain ulkoa päin, varsinainen kohteeni oli sekin vain muutaman kadun päässä Kew Bridge -sillan kupeessa. The Express Tavern on ollut muinoin majatalo Lontoon ja Bathin välisellä maantiellä, ja nyt se on käytännössä Kew Bridgen rautatieaseman lähikuppilana. Paikka tunnetaan hyvänä real ale -pubina, joka tarjoilee muun muassa klassikko-olutta Bass Pale Alea. Takapihalla on puutarhapöytiä.

Bass puolestaan oli toistasataa vuotta sitten Euroopan maineikkaimpia oluita ja sen valmistaja oli maailman suurin panimo. Kuten tunnettua, oluen logo punaisine kolmioineen näkyy muun muassa Manet’n taulussa Folies-Bergèren baari. Bass-olutta juotiin ensimmäisen maailmansodan edellä Helsinginkin hienoissa paikoissa kuten Kämpissä, Seurahuoneella ja Fenniassa.

Sitten Bassille kävi kuten monille entisajan johtaville olutmerkeille kävi. Se pärjäsi ensin Britannian olutteollisuuden omassa kiristyvässä kilpailussa voitokkaasti, ja jäi sitten maailmanlaajuisessa jättiläispanimoiden selviytymistaistelussa syötyjen rivistöön. Bass oli olutmerkkinä vähällä painua kokonaan unholaan, kunnes 2010-luvulla uuden omistajansa AB-InBevin siunauksella siihen taas alettiin kiinnittää enemmän huomiota.

Nykyään sitä ilmeisesti valmistaa Britannian cask-jakelua varten Carlsberg Marston Brewing Company, joka on perinteikkään Marstonin ja tanskalaisen Carlsbergin yhteisyritys. Erikoista ja vähän sekavaa – siis myös tuo belgialais-amerikkalaisen AB-InBevin ja skandinaavisen kilpailijansa rinnakkaiselo tämän oluen ympärillä. Se, että mukana on Marston’s, jonka juuret sentään ovat Bassin kotikaupungissa Burton-on-Trentissä, tuo hommaan uskottavuutta.

Pubikoira – vanhan ja vähän väsyneen oloinen labradorinnoutaja – piti minulle seuraa, kun maistelin Bass-olutta The Express Tavernin etubaarissa. Söin lounaslistalta poimimaani macaroni and cheeseä ja katselin elämänmenoa baarissa. Toisessa päädyssä istui paikallinen ukkoseurue, joka oli pamahtanut paikalle heti avaamisaikaan. Takanani olevassa pöydässä keskusteltiin lähitalojen tutuista ihmisistä ja heidän sairauksistaan. Bass sopi hiukan nuutuneeseen, rutinoituneeseen lontoolaisarkeen oikein hyvin – se oli klassisen appelsiiniarominen britti-ale, melkein Jaffa-suklaakeksin makuinen, vähän mineraalinen kuten Burtonin veteen sopisi. En tiedä, johtuiko 30°C asteen kesäsäästä, mutta olut oli ihanteellista tarjoilulämpötilaa vähän lämpimämpi. Silti se oli raikas ja oikein hyvä, ja Express Tavern joka tapauksessa visiitin väärti.

* * * * *

Tavern on muuten vanhahtava sana, joka tarkoittaa käytännössä vain pubia tai muuta paikkaa, jossa voi nauttia alkoholipitoisia juomia. Lontoossa on tietysti muitakin pubeja, joiden nimestä sama sana löytyy. Vaikka en näissä tällä kertaa käynytkään, keskustasta tulee mieleen kolme sellaista, jotka saattaisivat tarjoilemiensa oluiden vuoksi olla Lontoon-matkalaiselle kiinnostavia.

Simpsons Tavern on Cityn ytimessä, hieman salaisen oloisessa korttelin sisäpuolen talossa Cornhill-kadun numerossa 38½. Se on käsittääkseni avoinna vain aamiaisella sekä lounasaikaan. Paikan oluterikoisuus – kuten The Express Tavernin – on Bass Pale Ale.

The Museum Tavern sijaitsee puolestaan British Museumin lähistössä Bloomsburyssä, ja sen pumpusta on tyypillisesti tarjoiltu tummaa ja vahvaa Old Peculier -olutta. Tuon oluen kotipaikka on tietysti kaukainen North Yorkshire, joten siinä ei ole mitään erityisen lontoolaista, mutta eivät sitä ole useimmat muutkaan Lontoon pubeissa tarjoiltavat oluet.

The Holy Tavern oli tämän vuoden kevääseen asti nimeltään Jerusalem Tavern. Vaikka se sijaitsee yhden Lontoon vanhimmista anniskelulaitoksista kiinteistössä, nykyinen pubisisustus on itse asiassa 1900-luvun loppuvuosilta. Se on silti historiallisen näköinen, ja tiistai-iltaisin pubi valaistaan pelkillä kynttilöillä. En suoraan sanottuna tiedä tarkkaan nykyisestä oluttarjonnasta, lontoolaisen Anspach & Hobdayn oluita näyttää olevan esillä kuten ilmeisesti myös entisen omistajan St. Peter’s Breweryn.

* * * * *

Palataan alussa mainittujen neljän klassikko-oluen listalla seuraavaan. Landlord (4,2 %) on Timothy Taylor’s -panimon ikivihreä klassikko Yorkshiren varhain teollistuneista länsilaaksoista. Ollessaan hyvässä kunnossa – kuten Lontoon Putneyssa, The Bricklayer’s Arms -pubissa – se on aurinkoisen sitrushedelmäinen, ja tuoksussa ja maussa mukana on pieni vadelmakarkin lisä, ehkä hiivan ansiosta. Helppo juotavuus ei tarkoita, että Landlord olisi yksinkertainen tai tylsä olut, ja sen valmistusprosessiinkin kuuluu perinteisiä kikkoja, joita muut panimot eivät välttämättä enää käytä.

 

The Bricklayer’s Arms on rento pubi hiljaisella sivukadulla parin kulman päässä Putneyn sillasta ja siten myös Thames-joesta. Siinä on korttelin olohuoneen tunnelmaa vähän samaan tapaan kuin Eagle Ale Housessa: pelejä, iloista pulinaa ja pienoinen sisäpihaterassi. Baaritiskin vasemmalla puolella oleva pitkulainen alue oli 1800-luvulla pubin keilarata.

The Bricklayer’s Armsissa on mahdollista testata myös muita Tim Taylorin oluita kuin Landlordia. Miedompi Boltmaker oli pumpussa nytkin, Dark Mild tilapäisesti loppu. Ei tullut katsottua, onko tarjolla ruokaa, mutta joka tapauksessa kulman takana rantakadulla on nälkäisiä varten Putney Pies -ravintola täytettyine piiraineen.

* * * * *

Uudemmat trendialueet Lontoon keskustan tuntumassa kuhisevat nuorta hipsterikansaa, mutta niidenkin siimeksessä varmasti piilee monia perinteisempiä ja rauhallisempia pubeja. Itse satuin tällä kerralla The Wenlock Arms -nimiseen paikkaan Hoxtonin nopeasti muuttuvalla länsilaidalla. Ei sillä ettei täälläkin olisi ollut arki-illaksi paljon eläväistä bileporukkaa liikkeellä, mutta ikivanhan pienen lähipubin tunnelma oli tallella. Pubi oli aikoinaan David Beckhamin ja hänen isoisänsä kantapaikka.

The Wenlock Armsissa tilasin reissuni toisen tumman mild alen. Se oli Mighty Oak Breweryn Oscar Wilde (3,7 %). Ihme ettei Oscar Milde, näinä sanaleikkien aikoina. Miellyttävä olut on kyseessä, pähkinäinen ja lakritsinen, jopa parempi kuin Harvey’s Dark Mild edellisenä iltana. Päädyin juttusille erään paikallisen boheemin kanssa, joka vaikutti olevan taideteollinen muotoilija ja kertoi kasvaneensa Singaporessa mutta asuneensa jo vuosikymmeniä Hoxtonissa. Puhuimme tietysti kaupungin muutoksesta – lähikatujen korkeat kerrostalot muistuttavat jo hieman Singaporen pilvenpiirtäjä-alueita. Perinteinen työläisalue on jo kauan sitten muuttunut joksikin muuksi, rahan valtakin ajaa ihmisiä ulos, ja jopa pubi itse on saanut osansa kiinteistökehittäjien painostuksesta.

Toinen hieman samantapainen sivukadun pubi noin kilometrin lounaaseen on Sutton Arms, vanha duunarien kantakapakka ja nyttemmin iloisen iltakansan etappi. Samannimisiä pubeja on muuten Clerkenwellin ja Barbicanin nurkilla kaksi kappaletta, tämä on Great Sutton Streetillä. Sisustus on vaatimattoman kotoisa, melkein nukkavieru, mutta olutpumpuista voi löytää erikoisia valintoja. Oluet eivät siis ole välttämättä Lontoon perinteisintä caskia. Nautin vanhan tutun Jaipurin, 2000-lukulaisen perus-IPAn, jota en olekaan ennen maistanut real ale -versiona. Se oli raikkaan sitruunainen, mukava helteisen illan viimeinen terassijuoma.

Lue muut kirjoitukset:

Lontoon parhaat pubit (ensimmäinen osa)
Lontoon parhaat pubit (kolmas osa)

Lontoon parhaat pubit (ensimmäinen osa)

Listaus tällä matkalla testatuista parhaista pubeista on blogikirjoituksen kolmannen osan lopussa.

Suurkaupunkia, jossa on kai edelleen pitkälti päälle 3 000 pubia, on mahdoton tiivistää yhteen blogitekstiin, edes moniosaiseen. Jokainen valitsee suosikkipaikkansa joillain kriteereillä. Usein niitä ei edes selitetä auki varsinkaan kaupallisemmissa artikkeleissa ja listauksissa. Nytpä kerrotaan, ja tämänkertaisilla Lontoon-kierroksillani perusteluita on kaksi.

  • Matkan aikana pitää ehtiä maistamaan vähintään seuraavia neljää klassikko-olutta tynnyristä ”elävänä” tarjoiltuna (cask eli real ale). Oluiksi valikoituivat: Harvey’s Sussex Best, Bass Pale Ale, Timothy Taylor’s Landlord ja Samuel Smith’s Old Brewery Bitter.
  • Pubeissa tulee olla riittävästi aitoa tunnelmaa ja esimerkiksi vanhanaikaisia bitter- tai mild-oluita pumpuissa, ja pubien pitää osata luotettavien lähteiden mukaan pitää oluet hyvässä tarjoilukunnossa.

Pubeja ja niiden paremmuutta voi tietysti arvioida monella muullakin tavalla. Joku arvostaa uudempien, amerikkalaistyylisten oluiden saatavuutta, ja toisille historiallinen pubiarkkitehtuuri tai vaikka korttelipubin mutkaton tunnelma ja ihmiset ovat tärkeämpiä kuin juomat. Osa pubiasiakkaista on ruoan arvostajia. Lontoossa voisi toki tehdä monia muunlaisia pubikierroksia kuin omani – ehkä kerään vinkkejä niistä johonkin tulevaan blogijuttuuni.

Eikä tämä kyllä ole ensimmäinen visiittini Lontooseen, mutta nyt tarkoitus on tehdä pubitestejä järjestelmällisemmin kuin aikaisemmilla matkoilla. Aikaa on sen verran, että muitakin oluita ehdin maistaa kuin yllä mainitut neljä. Maantieteellisesti liikutaan vähän eri alueilla kuin missä ennen olen käynyt, ja muu ohjelma pysyy minimissä. Ei teatteriesityksiä, ei pitkiä illallisia tai museokäyntejä. Pari kirjakauppaa ehkä mahtuu pubihommien väliin, ja tietysti paljon kävelyä ja kaupunkikuvan ihmettelyä.

* * * * *

Koska edellä mainitut oluet ohjasivat pubivalintojani tällä matkalla, ensimmäiseksi etapiksi osui Harvey’s Breweryn omistamista Lontoon pubeista ehkä tunnetuin, The Royal Oak Borough’n metroaseman lähellä. (Tiedoksi Harvey’sin pubeista kiinnostuneille: muut kaksi ovat The Phoenix Claphamissa ja Cat’s Back Wandsworthissa.) Harvey’s on siis yksi verraten harvoja edelleen itsenäisenä toimivia historiallisia brittipanimoita; se perustettiin vuonna 1790 kotikaupunkiinsa Lewesiin Sussexin kreivikunnassa.

Sussex Best (4 %) on panimon lippulaivaolut, jota saa Lontoossa myös monista muista kuin Harvey’sin itsensä omistamista pubeista (ks. kartta). Tämä on klassisten brittiläisten real ale -oluiden joukossa sikäli kummajainen, että siitä puhuttaessa tulee toisinaan esiin Belgia. Sussex Bestia on verrattu Orvalin luostariolueen, ja Brasserie de la Sennen nokkamies Yvan De Baets on kertonut saaneensa siitä innoituksen 2000-luvun klassikko-oluisiinsa Zinnebiriin ja Taras Boulbaan.

En ollut maistanut tätä olutta koskaan ennen, ja The Royal Oakissa se olikin aivan loistavassa kunnossa ja todella hyvää. Se tuoksuu vähän metsämarjoille tai tummille hedelmille, maku on kuivahko, hedelmäisen maltainen, ei katkera. ”Belgialainen” elementti on mahdollista erottaa taka-alalta, se on siis jonkinlainen Brettanomyces-villihiivaa muistuttava maku, hyvin lievä kyllä. Kun maistoin tätä olutta myöhemmin The Express Tavern -pubissa (ks. seuraava postaus), se oli vähän hallitsevampi. 

Muissa The Royal Oakin pumpuissa olivat Harvey’s-panimon Dark Mild, IPA ja kausiolut Tom Paine. Dark Mild (3 %) oli mataliin prosentteihinsa nähden maukas olut, hedelmäsuklaan tuoksuinen, miedon pähkinäsuklaisen makuinen vähän tšekkiläiseen tyyliin, mutta pienellä sitruksen puraisulla. Jonkin verran sen mietous kuitenkin veti lopputulosta vetisen puolelle. Tom Paine (5,5 %) juhlistaa ”Yhdysvaltain vallankumouksen isäksi” kutsuttua filosofia ja valtiotieteilijää, joka asui tasavaltaisena pidetyssä Lewesissa ennen muuttoaan Amerikan siirtokuntiin Benjamin Franklinin avustuksella.

Tom Paine on Sussex Bestin tavoin yksi niistä oluista, joissa panimon pitkän linjan osaaminen ja cask-käymisen tekniikka yhdistyvät täydellisesti. Olut on premium bitter, väriltään kastanjan ja oranssin väliltä, ja maku on selkeästi maltainen, hiivaesterien hedelmäinen, miedosti pähkinäinen ja maanläheinen, ja siinä on addiktoivaa säilötyn sitrushedelmän makua. Harmi jos tämä on saatavana vain heinäkuussa – USA:n itsenäisyyspäivän ympäristössä – koska kyseessä lienee yksi panimon parhaita oluita. Muutakin Harvey’sin tuotantoa The Royal Oak tarjoilee pulloversioina, esimerkiksi Old Alea ja Porteria.

Pubina The Royal Oak on kyllä perinteikäs, Viktorian aikaisessa kulmatalossa sijaitseva tunnelmallinen paikka. Se on sisätiloistaan melko simppeli, tyylillä kunnostettu, ja 1800-luvusta muistuttavaa koristeluakin on jäänyt. Arkena se oli alkuillasta aika rauhallinen, kahdesta muusta seurueesta toinen koostui paikallisista herrasmiehistä (ulkonäön ja puheiden perusteella ehkä CAMRA-konkareita?) ja toinen parivaljakko vaikutti amerikkalaiselta. Olin paikalla viime viikon alussa, jolloin The Royal Oakin sisätilat olivat tuuletuksesta huolimatta hiukan lämpimät – en tiedä miten siellä tämän viikon katastrofihelteillä on pärjätty.

* * * * *

Seuraavaa pubikohdetta valitessa Borough’n jälkeen voi keskittyä vaikka siihen, haluaako testata Harvey’s Sussex Bestiä vertailun vuoksi toisessakin paikassa vaiko siirtyä vieläkin viihtyisämpään Etelä-Lontoon korttelipubiin.

Jos valitset ensimmäisen vaihtoehdon, mene joen pohjoispuolelle Covent Gardenin liepeille. Siellä on The Harp. Kävelymatkaa on reilut 3 km, tai sitten voit ajella Northern Linen etelään menevällä linjalla ensin Borough’sta Kenningtoniin ja sieltä saman linjan toisella haaralla Leicester Squarelle. The Harp on Fuller’sin pubiketjuun kuuluva paikka, joten sen keskeinen hanatuote on tietenkin Fuller’s London Pride. Se olut on tässä pubissa hienossa kunnossa, mutta niin on myös Harvey’s Sussex Best.

Jos taas mielit poispäin keskustasta rauhallisempaan esikaupunkipubiin, jatka Borough’sta esimerkiksi metrolla Clapham Southiin ja kävele Eagle Ale Houseen. Patikointia on jonkin verran, mutta se kannattaa. Pubi sijaitsee tavallisella, hyvin voivalla asuinalueella, jota on kutsuttu muun muassa Battersean ”Vaippalaaksoksi” (Nappy Valley) lapsiperheiden määrän takia. Lähellä on kyllä myös vilkas Northcote Road, jolla on muitakin ravintoloita ja baareja.

Eagle Ale House on hiljaisemman Chatham Roadin mäessä, ja se on Twitter-bionsa mukaan ainoa lontoolainen pubi, joka on koskaan päässyt CAMRAn Good Beer Guiden kanteen. Vaikka sen juuret ulottuvat 1800-luvulle, se on nykyään ennen kaikkea korttelin olohuone, jonka mainioiden real ale -pumppujen tarjonta vaihtuu lukuisia kertoja vuodessa. Isompia itsenäisiäkään panimoita ei tällä kertaa hanalätkissä näkynyt. Kahta pumppua miehitti vuonna 2005 perustettu Surrey Hills Brewery, joka sijaitsee Dorkingissa kymmenisen kilometriä Suur-Lontoon ulkopuolella.

Eagle Ale House ei siis kuulunut alussa mainittujen neljän klassikko-oluen vartijoihin, mutta se on esimerkki sympaattisesta korttelipubista, jossa ketterät uudemmat pienpanimot ovat valttia. Surrey Hillsin tuotteet olivat kuitenkin suhteellisen perinteisiä. Vaaleahko Shere Drop (4,2 %) palkittiin vuoden 2019 Great British Beer Festivalissa merkittävällä Supreme Champion Beer of Britain -tunnustuksella. Oma suosikkini oli silti mieto Ranmore Ale (3,8 %), jossa oli prosenttilukemaansa nähden huomattavasti makua.

Näillä eväillä Eagle Ale Housen meininki oli kotoisaa ja jälleen kiistämättä peribrittiläistä. Helteisenä iltana pubin takapihan puutarhapöydissä oli mukava istuskella ja ottaa rauhallisesti. Kai Lontoon keskustan kiireestä välillä kannattaa paeta väljemmille vesille. Jos olisin halunnut vielä etsiä uutta pubia joen eteläpuolelta, olisin saattanut kävellä Clapham Junctionin asemalle ja käväistä siellä The Falcon -nimisessä paikassa. Tämän postauksen seuraavissa osissa jatketaan kuitenkin aivan eri puolella Lontoota ja hypitään kartalla ja ajassa muutenkin sinne tänne.

Jatka seuraaviin osiin:

Lontoon parhaat pubit (toinen osa)
Lontoon parhaat pubit (kolmas osa)

Ayinger Frühlingsbier, Saksalaisen oluen päivä ja Kirjan ja ruusun päivä

Tällä viikolla missasin kutsuvierastilaisuuden Bierhaus Münchenissä, jossa olisi päässyt maistelemaan Ayingerin oluita maahantuoja Brukettin johdolla – jopa Roman Schatz olisi ollut paikalla turinoimassa saksalaisesta oluesta. Maistelun verukkeena oli Saksalaisen oluen päivä, mutta tietysti tuo päivä on oikeasti vasta tänään.

23. huhtikuuta 1516 annettiin Baijerissa niin sanottu oluen puhtausmääräys eli Reinheitsgebot, ja sitä historiaa Saksalaisen oluen päivällä juhlitaan. Ayinger on yksi suosikkipanimoistani koko maailmassa, ja siitä voi lukea lisää muutaman vuoden takaisesta postauksestani. Parempi panimon esittely löytyy toki esimerkiksi Peter Tammenheimon tuoreesta artikkelista Avec-mediassa, ja hänen jutussaan käydään läpi myös Saksalaisen oluen päivän ja Reinheitsgebotin merkitystä.

  

Frühlingsbier (5,5 %) on muistikuvissani melko humalavetoinen ja kevyt, olen juonut sitä joskus kymmenkunta vuotta sitten Kolmessa Kaisassa. Ihme oikeastaan ettei se ole tässä välivuosina tullut vastaan. Käsitykseni tämän kevätoluen humalaorientaatiosta on luultavasti joko muistin tepposia tai sitten tottumista katkerampiin oluihin ylipäätään. En usko, että olut itse on muuttunut.

Nyt siis hankin pullon Alkosta. Väriltään olut on kellertävä ja lasissa sameahko. Tuoksussa on pikemminkin hiivaa, mallasta, hedelmää ja hyvin kevyesti vähän ruohoista humalaa. Maku on herkullisen maltainen, tukevampi kuin muistin, ja vähän makea. Humala huojuu aika mietona taustalla, jälkimakuun sitä kuitenkin vähän jää. IBU-lukema on 24, eli ei nyt mitätönkään tällaiselle lempeälle lagerille.

Kun Ayingerin valikoimaa katsoo, tulee mieleen kysymys, onko Frühlingsbier käytännössä vain suodattamaton kellerbier-versio panimon vahvimmasta peruslagerista Jahrhundertbieristä. Jahrhundertbier on export-tyylinen olut, jossa kantavierrevahvuus on 12,4° ja prosentit samat eli 5,5 % abv. Näin ei kuitenkaan ilmeisesti ole, sillä Frühlingsbierin kantavierteessä on peräti 13,8° Platoa, mikä on todella paljon tämän vahvuiselle oluelle. Se siis selittää oluen selkärankaa ja makean maltaista olemusta, vaikka siinä on myös keväistä vaaleutta ja puhtautta. Ainakin tämä yksilö oli mielestäni loistava olut.

* * * * *

Tietenkään tänään ei ole ollut pelkästään Saksalaisen oluen päivä vaan myös esimerkiksi Kirjan ja ruusun päivä, Shakespearen ja Cervantesin kuolinpäivä. He molemmat kuolivat tasan sata vuotta Reinheitsgebotin voimaantulon jälkeen.

Tänään ostamani kirja oli divaritavaraa, vuoden 1996 olutoppaiden mammutti The Beer-Taster’s Log. Kirjoittaja on James D. Robertson, jonka lähes kahtakymmentä vuotta aikaisemmasta kirjasta The Great American Beer Book postasin toissa vuoden joulukalenterissani. Sitä kirjaa en ollut itse lukenut, vaan tiivistin postaukseen belgialaisten olutaktivistien ihmettelyä heidän maansa oluiden käsittelytavasta kirjassa.

En ole edelleenkään ehtinyt kaivella, kuka Robertson tarkkaan ottaen on. Ehkä yksi “Amerikan Michael Jacksoneista”, koska hänkin on aloittanut olutkirjoittajan uransa jo 1970-luvulla ja maistellut ilmeisesti tuhansia arvioimiaan oluita niiden kotiseuduilla Euroopassa ja muualla. Esipuheen tähän The Beer-Taster’s Log -kirjaan on tehnyt Fred Eckhardt, joka puolestaan on tutumpi nimi amerikkalaisista kotiolut- ja olutkirjakuvioista.

Tässä kirjassa kiinnostavaa nykyajan olutfriikille ovat laajat arviot 90-luvun amerikkalaisten pienpanimoiden tuotevalikoimista. Kirjassa esitellään yhteensä 6 000 olutta, mikä ei ole vähän. Siinä käsitellään kyllä koko maailman oluet, mutta puolet sivumäärästä uhrataan Yhdysvaltojen panimoille. Tämä on hyvä – niistä suuri osa on nyt jo kadonneita tekijöitä.

Suomi kuitataan viidellä Hartwellin (sic), Mallasjuoman ja Sinebrychoffin lagerilla sekä Koffin portterilla, jota kutsutaan Koff Imperial Stoutiksi. Se saa kolmanneksi huonoimmat pisteet koko joukosta, vain 53/100, kun taas paras lager eli Mallasjuoman Finlandia Gold saa 83/100. En ole Malskin tuolloisia lagereita maistellut (panimo oli siis sulautunut Hartwalliin jo vuonna 1988), mutta onhan reaktio Suomi-näkökulmasta vähän samalla lailla yllättynyt kuin belgialaisilla James D. Robertsonin ensimmäistä kirjaa lukiessa. Michael Jacksonin arvostukset eivät ainakaan tässä kohtaa olleet linjassa Robertsonin näkemysten kanssa.

Salvator pelastaa

Alkoholia ei saisi juoda ketutukseen, usein ohjeistetaan. Enkä minä nytkään niin tehnyt, vaikka perjantaina rankan työviikon jälkeen olisi teoriassa voinut sekin tilanne olla. Pienen Salvatorin kävin Kaislassa nauttimassa, mutta viikko kyllä oli sinänsä ihan hyvä, tulosta tuli taottua ja suorittaminen sujui mukavasti.

Jos kuitenkin viikko olisi ollut erityisen veemäinen, niin Paulaner-panimon klassikko – kaikkien bockien emoalus – Salvator (7,9 %) olisi varmasti tuonut hetkellisen lohdun. Nestemäinen vapahtaja on kevään airut, ja se pelastaa tähän aikaan vuodesta – jos ei muulta – niin ainakin pitkältä ja lumisen hyiseltä talvelta.

Oluen tarina juontaa juurensa 1700-luvun lopulle, jolloin panimo oli vielä luostariveljien hallussa. Siitä tuli seuraavalla vuosisadalla yksi Münchenin olutihmeen rakennuspalikoita, kuitenkin siis nimenomaan alkuvuoden ja paastonajan juoma. Jo aikaa sitten maallistunut Paulaner on nykyäänkin, Schörghuber Unternehmensgruppen (70 %) ja Heinekenin (30 %) omistamana, yksi kaupungin legendaarisista Oktoberfest-panimoista ja Saksan suosituimpia olutmerkkejä.

Kun istuin katsellen olutta lasissa ja meditoiden sen hienoutta, tulivat mieleeni kuvaukset siitä 1990-luvun alusta. Onko Salvator muuttunut 30 vuodessa? Graham Leesin Good Beer Guide to Munich and Bavaria kutsui sitä tuolloin “erittäin tummaksi”, ja Michael Jacksonin suomenkielinen Matkailijan olutopas “hyvin tummaksi, syvän ambranpunaiseksi”. Nyt maistelussa olevan hana-Salvatorin väri on hailakan ruskea, selkeän punertava kyllä mutta ei juuri millään mittarilla kovin tumma. Monet muut Baijerin yleisistä bockeista, kuten Kaislan hanassakin ollut Asam Bock, ovat sen sijaan selkeästi mustanpuhuvia.

Salvatorin tuoksu on karamellisen maltainen; maussa on paljon pehmeää, lempeää pähkinää, kuten pekaania. Siinä on myös karamelliä ja jotain kuivattua hedelmää tai ehkä jopa marjaa, vadelmaa tai vastaavaa. Tummaa hedelmäistä brandya tai hedelmälikööriä voi myös assosioida tähän makuun, koska alkoholiprosentti on melko korkea. Täysin vailla katkeruutta tämä ei ole, mutta vahvuuteen nähden humalan piirteitä on Salvatorissa hyvin vähän.

Maalis-huhtikuussa on ollut tapana, että Münchenin Starkbierfestin eli vahvojen oluiden juhlan alkajaisiksi Baijerin pääministeri saa käteensä litran kolpakon Salvatoria. Sellaisia juhlakansa siellä muutenkin nauttii, koska baijerilaiset tykkäävät festivaaleilla juoda vähän isommista astioista. Parin Salvator-litran jälkeen saa kyllä raavaampikin baijerilaisherra tai -rouva asetella askeleitaan tarkkaan, jos mielii kotiinsa löytää. Aamulla sitten mietitään, tuliko edellisenä iltana kohdattua vapahtaja vai itse sielunvihollinen. Nämä ovat näitä olutkulttuurin erikoisuuksia, onneksi Kaisla tarjoaa tuotetta myös tyylikkäistä pikkukolpakoista.

Sandels Juhlaolut ja Kukko Pils Juhlaolut

Nyt katsotaan kahta kotimaista synttäriolutta, jotka eivät ole festbierejä saksalaisessa mielessä mutta eroavat kumpikin omalla tavallaan panimoiden perustuotteista. Olvi on suurpanimoista pienin, Laitila pienpanimoista suurin. Tämä näkyy näissä oluissakin.

Olvin Sandels-sarjan suodattamaton Juhlaolut lanseerattiin vuonna 2021 kunnioittamaan Iisalmen kaupungin 130-vuotista olemassaoloa ja kai myös Sandels-oluen viittäkymmentä vuotta. Se kadonnee myynnistä nyt kevään aikana. Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan Kukko Pils Juhlaolut taas juhlistaa keltaisessa tölkeissä (ja keltaetikettisissä pulloissa) myytävän Kukko Pilsin 20-vuotista taivalta. Tämäkin juhlaolut tuli ensimmäisen kerran maisteltavaksi paikallisesti jo vuoden 2021 puolella, mutta nyt alkuvuodesta sitä on ollut mahdollista bongata täällä Helsinginkin marketeissa.

Sandels Juhlaoluen (5,3 %) kanssa minulle kävi kuten Pilsner Urquell Nefiltrovanýn kanssa syksyllä: suodattamattomaksi mainittu olut on lasissa sen verran kirkasta, että alkaa epäillä ostaneensa väärän tölkin. Ihmetyshän ei kerro muusta kuin siitä, että useimmat muut juomani oluet ovat niin suodattamattomia, että koko sana on kärsinyt pientä inflaatiota. En ole Sandelsin tavallista A-olutta vähään aikaan maistanut, mutta väitän kyllä mausta erottavan tämän suodattamattomaksi versioksi, vaikka silmämääräisesti eroa ei heti huomaisikaan.

Tietysti kyseessä on suuren yleisön olut, jonka ei ihmeemmin pidäkään kuluttajaa hämmentää. Olvin linja on kaikessa vähäeleinen – kuten kokoiselleen panimolle kai sopiikin – myös siis craftmaisemmissa tölkeissä myytävissä ”erikoisoluissa”, IPAssa ja muissa. Sandels-perhe on luonnollisesti sitäkin perinteisempää suomilageria, melkein siinä missä talon nimibrändin keskiolut ja A-olut.

Hennon kullankeltainen olut tuoksuu miedosti maltaalle, ja pienellä mielikuvituksella siinä voi ehkä tuntea humalantuoksuakin leijailemassa. Maku on keksimäisen maltainen, siinä on vaalean viljan raikkauden lisäksi minimaalinen sitruksen puraisu ja vaisu ruohoinen humalointi. Vähän paperimaisen ohueksi olut suodattamattomuudestaan huolimatta jää. Kuten kotimaisessa A-oluessa joskus, hedelmäkaramellinen, hunajainen ja miedosti viinainen vihlaisu on myös mukana mutta tässä ihan hyvin osana muuta makua, ei päälleliimatun karkeana.

Silloin kun kotimainen bulkki ei ärsytä latteudellaan, se aiheuttaa usein jonkinlaisia nostalgisia mielikuvia. Tyyliin: lapsuuden taloyhtiösaunat 70-luvun lopussa, mummon pieni olutpullo joka nautitaan saunasta vilvoitellessa. Puupanelointi ja punavalkoruutuiset pöytäliinat. Oiva Toikan kolpakko tai sellainen kuoppalasinen. Tämän Sandels Juhlaoluen kun juo riittävästi viilennettynä ja erittäin janoisena (vaikka juuri saunan jälkeen), se saattaa jättää nihkeästikin teolliseen lageriin suhtautuvalle ihan positiivisen makumuiston.

Laitilan Kukko Pils Juhlaolut on miedompi kuin Sandelsin juhlaolut ja asettuu 5,0-prosenttisena keskikalja-Kukon ja Kukko Vahva Pilsin välimaastoon. Tämän oluen määräävä erikoispiirre ei ole suodattamattomuus vaan kuivahumalointi. Oluen tuoksussa onkin eittämättä sitä itseään eli kokonaista humalakäpyä. Hallertauer Hersbrucker on ilmeisesti kuivahumaloinnissa käytetty lajike, muuten oluesta löytyy myös Northern Brewer -humalaa.

Tämä on tietysti aivan eri tyyppinen ilmestys kuin Sandelsin juhlaolut. Humalointiin se ero kai selvimmin kiteytyy. Sandels lienee Suomen miedoimmin humaloituja oluita jopa normilagereista. Kukolla taas on perusversioissaan jopa 35 EBU:n katkeruus ja tässä juhlaoluessa panimon mukaan 32 EBU. Melkein kolme kertaa korkeammat lukemat siis kuin Sandelsissa. Ulkonäöltään Kukko Pils Juhlaolut on selkeästi suodattamaton ja värissä on oranssi vivahde kuin Urquellissa konsanaan.

Mukana on siis pils-maltaan lisäksi vaaleaa karamellimallasta, ja maussa tuntuukin välillä jopa aika intensiivistä karamellin makeutta – näin pääsiäisen aikaan mieleen tulevat melkein sellaiset pienet munanmuotoiset hedelmärakeet karkkipusseissa. Toki mallas on tässä oluessa humalan rinnalla isona makuna mutta ei erityisen viljaisena vaan enemmänkin hedelmäisenä. Jälkimaku on aavistuksen makea, ja siinä on humalaakin mutta ei mahdottoman katkerana.

Laitilan Wirvoitusjuomatehdas kertoo sivuillaan myös tällaista:

Laitilan Kukko Pils oli ensimmäinen suomalainen pienpanimo-olut, joka pakattiin tölkkiin 21.3.2002, ja saatavilla olevan tiedon mukaan se oli ehkäpä jopa maailman ensimmäinen lajissaan. Samana vuonna 2002, mutta muutamaa kuukautta myöhemmin, tölkkiin alkoi oluitaan pakata myös amerikkalainen pienpanimo nimeltään Oskar Blues Brewery, joka virheellisesti itseään maailman ensimmäiseksi tölkkiin pakkaavaksi pienpanimoksi nimittää.

Luotetaan panimon sanaan tässä. Pakkauksen tyylikkyydessä Kukko vie ilman muuta pitemmän korren Olviin verrattuna. Ei muuten olisi hassumpi juttu, jos Kukon juhlaolut jäisi Laitilan valikoimaan vaikka pysyvämpänä edustajana. Juohan tuota Sandelsin juhlaoluttakin mieluummin kuin suodatettuja Sandelseja, mutta tässä kai on se melko ison ja tosi ison panimon ero – Kukko-sarjaan sopii tällainen craft-henkinen erikoisversio, Sandels-brändiä on hyödynnettävä varovaisemmin. Jos Olvi olisi pienpanimo, se olisi saattanut tehdä juhlavuoden kunniaksi esimerkiksi ”oluen, jollaista eversti Sandels olisi oikeasti voinut juoda Suomen sodan aikaan”. Se ei olisi vaalea ja utuisen kirkas vaan luultavasti tumma ja mämmimäisempi, pintahiivalla pantu.

(Tölkkien kuvien lähde: panimot.)

Erdinger Urweisse ja Ayinger Urweisse

Tässä on kaksi “wanhan ajan wehnäolutta” Münchenin metropolialueen liepeiltä, joissa on molemmissa suurin piirtein sama idea, mutta toteutuksessa pieniä eroja. Ajatus on, että ennen vanhaan juotiin vähän tummempaa suodattamatonta vehnäolutta. Oli niitä myös ihan kunnolla tummia, melkein mustia, mutta ehkä nämä keskivaaleat koetaan nyt jollain lailla sekä nykyaikaan sopiviksi että perinnetietoisiksi.

Länsisaksalaisten asenne entisaikojen oluisiin alkoi muuttua joskus 1970–1980-luvuilla. Sitä ennen oli katsottu vain tulevaisuuteen, ja tulevaisuus oli tietenkin pilsnerinvaalea ja kirkas. Yhtäkkiä nuorta sukupolvea – tai ainakin sen hipahtavaa, boheemia etujoukkoa – alkoivat kiinnostaa suodattamattomat oluet, kuten hefeweizenit, joita aikaisemmin oli pidetty setien ja tätien juomina. Oluista, joiden oli oletettu kuolevan sukupuuttoon samalla kuin sodan käynyt sukupolvi kupsahtaisi, tulikin kuuma trendihitti.

Tästä kaikesta on jo 40 vuotta. Suodattamattomat vehnäoluet ovat tietysti nykyään jo aika valtavirtaa, ja hc-olutharrastajien mielestä kenties turhankin tavanomaista tavaraa. Tällaiset urweisse-versiot – siis vielä vähän historiallisemmat versiot suodattamattomasta perusvehnäoluesta – ovat ehkä astetta kiinnostavampia. Kaikilla panimoilla niitä ei ole, mutta historiatietoiset keskisuuret toimijat Erdinger ja Ayinger sellaisia ainakin tarjoavat. Ayinger on tehnyt omaansa vuodesta 1979 asti, erdingiläisen historiaa en tarkemmin tunne.

Erdinger Urweisse (4,9 %) on väriltään vaalean kinuskimainen, korkeintaan samean vappusiman sävyä. Tuoksussa on kinuskia tai karamellia, ehkä kaneliomenaakin. Maku on kohtalaisen hedelmäinen, siinä on vähän uunibanaania ja neilikkaa. Tämä on ihan mukava keskivaalea vehnäolut, jossa myös vehnämaltaan oma viljaisuus pääsee esiin hedelmäisempien hiivaefektien alta.

Ayinger Urweisse (5,8 %) on Erdingerin olutta jonkin verran tummempi, suunnilleen viikunahillon värinen. Samea – ei erityisen kaunis – on tämäkin olut. Varsinaisesti ei silti ole tummasta vehnäoluesta kyse, vaan edelleen keskivaaleasta. Tuoksu on mausteisempi, mutta periaatteessa samantapaista miedosti karamellimaista, banaanin ja hunajan kaltaista aromia on tässäkin. Maku on edellistä olutta täyteläisempi, mikä jo alkoholiprosentteihinkin sopii. Mehevää kuivatun aprikoosin, tikkunekun, maustekakun ja kypsän päärynän makua löytyy myös.  

Näin erivahvuisten oluiden laittaminen paremmuusjärjestykseen ei ole ihan reilua, koska tässä tyylilajissa isompi mallasmäärä myös kääntyy helposti maukkaammaksi olueksi. Tämän voi varmaan sanoa Ayingin Urweissesta verrattuna erdingiläiseen.

Joissain oluttyyleissä tietysti kevyemmät prosentit saattavat tarkoittaa raikasta, puhtaan virkistävää olutta. Suodattamattomassa vehnässä ei ole välttämättä näin. Erdinger Urweisse on silti juurikin vähän kevyempi mutta silti selkeän maukas olut, ei liian tuhti kesäsaunan terassille. Se on mielenkiintoisella tavalla samalla hieman tummempi kuin panimon vahva syysjuhlaolut Festweisse mutta silti alkoholipitoisuudeltaan miedompi kuin perusvehnäolut Erdinger Weissbier.  

Ayinger Urweissessa sen sijaan on joka tapauksessa maailmanluokan klassikon aineksia, kuten joissain muissakin Ayinger-oluissa. Olisi ihan kiinnostavaa nähdä siitä doppelweizenbock-vahvuinen versio (tyyliin Schneider Aventinus) tai miksei jopa kellarointikelpoinen eisbock.

(Erding-valokuvan lähde: Polybert49, Flickr.com, CC BY-SA 2.0.)

Alkon ikäinen olut

Tänään 90 vuotta sitten avattiin Oy Alkoholiliike Ab:n ensimmäiset myymälät. Kieltolain jälkeen ensimmäinen hetki, jolloin ykkösvahvuisia juomia vahvempia alkoholituotteita oli jälleen laillisesti saatavilla, koitti 5.4.1932 klo 10 – eli tuo kaikkien tuntema lähtölaskentakoodi 5-4-3-2-1-0.

Olutta oli ensimmäisen hinnaston mukaan saatavana vain II-vahvuisena. Panimoita tai merkkejä ei eritelty valtakunnallisessa Alko-katalogissa. Varsinkin myöhemmässä aluejärjestelmässä olutta tuotti kullekin paikkakunnalle Alkon siihen määräämä lähiseudun panimo. Valikoiman kannalta tällainen ”markkinointi” oli vähän samaa kuin vaikkapa tomaateilla vielä joskus vuosituhannen vaihteessa – kaupassa oli vain yhdennäköisiä ja aina samanlaisia, eikä lajikkeilla tai käyttötarkoituksilla tai muodoilla tai väreillä koettu olevan merkitystä. Se on myönnettävä, että jo syksyllä 1932 tuli Alkoihin myös III-luokan olutta, jonka enimmäisvahvuus oli nykyisten ikäluokkien tuntemaa keskiolutta korkeammalla, 4,5 painoprosentissa. Ja tulihan myöhemmin mustia porttereita ja joskus muutakin perustavaran rinnalle.

Konjakkeja oli Alkon ensimmäisessä hinnastossa kaksi aukeamaa. Enemmän erilaisia kuin puna- ja valkoviinejä yhteensä. Kun Suomi on konjakin juonnin suurvalta, tämä ei ole ehkä täysin yllättävää, mutta kaukana tietysti nykyisten tuotevalikoimien jakaumista.

Alkon syntymäpäivää juhlistaakseni kävin ostamassa varastoon olutta, joka myös on 90-vuotias. Ei siis niin että kyseiset pullot olisivat maanneet 90 vuotta missään kellarissa, vaan että tätä olutta on ollut saatavissa vuodesta 1932 alkaen (Suomesta ja Alkosta tosin vasta viime vuosikymmeninä). Kyseessä on belgialainen luostariolut Orval, jonka ensimmäiset erät pantiin trappistimunkkien pyörittämässä panimossa syksyllä 1931 ja toimitettiin asiakkaille seuraavan vuoden puolella.

Ostin neljä Orval-pulloa, merkitkööt ne vaikka niitä neljää vuosikymmentä, joilla tähän mennessä olen Alkon myymälöitä käyttänyt. Kun ensimmäisen kerran kävin liikkeessä 1990-luvulla täysi-ikäisenä, oltiin jo hyvin pitkälti siirrytty palvelutiskeille jonottamisesta itsepalvelumyymälöihin. Sen jälkeen on tapahtunut kaikenlaista muutakin, esimerkiksi juuri olutvalikoimat ovat kehittyneet aika huikeasti. Ei sillä etteikö tuota valikoimaa voisi aina enemmänkin olla.

Kippis tutulle monopolille, joka on monessa mielessä palvellut kansalaista hyvin, näiden erikoisempienkin oluiden hankinnassa. En silti toivota Alkolle samaa kuin usein joillekin panimoille – eli onnea myös seuraaville 90 vuodelle. Pidänhän mahdollisena, ettei monopolimuotoinen ratkaisu ole kuitenkaan ikuinen.

(Alkon ensimmäinen hinnasto vuodelta 1932 löytyy yrityksen omalta 90-vuotisjuhlasivulta, jossa on myös muuta tietoa alkoholiliikkeidemme historiasta.)

Žatec The Seventh Step ja Pilsner Urquell

Vertailussa on tällä kertaa kahden perinteikkään tšekkipanimon vahvimmat oluet. Pilsner Urquellin tapauksessa se tarkoittaa 4,4-prosenttista, koska tämä elävä legenda on tietysti panimonsa ainoa olut ja siksi voimakkainkin. Useimmilta muilta Tšekin panimoilta, joilla myös on tällainen 12° Plato-asteen aukon täyttävä varasto-olut, löytyy lisäksi ainakin yksi miedompi käyttöolut, “hanaolut”.   

Žatecký pivovar on Saaz-humalan kotikaupungin Žatecin historiallinen kaupunkipanimo, jonka juuret ulottuvat 1800-luvun alkuun asti. Siis kauemmaksi kuin Urquellilla. Žatecissa on pantu olutta keskiajalta asti, ja on väitetty, että nykypanimo olisi pisimpään samalla tontilla yhtäjaksoisesti toiminut Tšekin panimo. Toisaalta vaikuttaisi, että aktiivinen toiminta oli kommunistisen Tšekkoslovakian hajottua muutamia vuosia katkolla. Joka tapauksessa Žatecin panimo on aina jäänyt kotimaassaan – ja varsinkin kansainvälisesti – Saaz-humalan tunnetuimman käyttäjän Urquellin varjoon.

Vaikka näillä panimoilla on lopulta kohtuullisen samanlainen alkuperä, Žatecin panimo on niistä tällä hetkellä se, joka kehtaa painaa pullonkaulaan sanat ARTISAN BREWED. Tämähän ei ole välttämättä valetta, onhan isojenkin yhtiöiden omistamilla panimoilla varmasti käsityöläiseksi itsensä mieltäviä ihmisiä töissä. Joka tapauksessa Žatecký on ollut vuodesta 2014 alkaen Carlsbergin “osaomistuksessa”; tanskalaisten tiedotteen mukaan omistusosuus on 51 %:n enemmistö. Niinpä Žateckýn käsityöläismäisyys liittynee enemmänkin paikallisen panimon pieneen kokoon kuin omistuspohjaan.

Ja kuten tunnettua, Pilsner Urquellia hallitsee nykyisin japanilaisjätti Asahi, jonka omistusportfoliossa on muutamiakin pitkän linjan eurooppalaisia merkkejä – italialainen Peroni, alankomaalainen Grolsch sekä brittiklassikot Fuller’s ja Meantime.  

Entä itse oluet sitten? Mikä erottaa nyt esimerkiksi Pilsner Urquellin (Plzeňský Prazdroj) sadoista muista peruslagereista, joita emoyhtiö Asahin kansainväliset kilpailijapanimot valmistavat?

Valmistustavoissa voi olla monenlaisiakin eroja, kuten Urquellin kovasti mainostama kolminkertainen keittomäskäys ja elävä tuli pannun alla. Kuitenkin myös ihan määriä katsoen tölkin sisältö koostuu eri lailla kuin vaikka isoilla suomalaisilla lager-valmistajilla. Siitä kantavierrevahvuudesta, mistä Urquell viimeistelee jonkinnäköisen mellanölin (tässä tapauksessa siis 4,4 %), joku Olvi tai Hartwall puristaa yli 5-prosenttisen A-oluen. Tämä tarkoittanee, että jälkimmäiset neloskaljat ovat ohkaisempia, vaikka prosentteja on enemmän. Myös humalan katkeruuslukuja Urquellissa on Alkon mukaan 31 EBU, siinä missä niitä saattaa olla kotimaisessa “vahvassa mutta pehmeässä” lagerissa vain tusinan verran.

Toisaalta saman tyylisuunnan vahvemmassa oluessa on monesti enemmän humalaefektiä kuin miedommassa, ja tämä korrelaatio toimii myös Urquellin ja The Seventh Stepin (Sedmý Schod) kesken. Žatecin tuotteessa EBU-lukemaa on siis panimon tietojen mukaan jopa 43, siis kaksitoista enemmän kuin miedommalla Urquellilla. Humalalajikkeet ovat Saazin “puolivarhainen punakäpyinen” (poloraný červeňák), Premiant, Sládek, Vital, Rubín ja Kazbek. Samoja on Urquellissa, lyhyempi lista tosin.

Kun Urquellia ja The Seventh Stepiä katsoo laseissa, väriero on aika selvä, ensin mainittu olut kullanvärinen ja jälkimmäinen selvästi punertavampi. Väriero on joidenkin mittausten mukaan noin kolmen EBC-asteen luokkaa (13 ja 16).

Urquellin tuoksussa on lagermaista vaaleaa mallasta ruohoisella humalalla silattuna, sekä mietoa diasetyyliä, siis voin tai popkornin aromia – tältä oluelta sitä olisi voinut odottaa enemmänkin. Maussa mennään tutuilla linjoilla, maltaisuutta on peruslageriin verrattuna ihan kunnolla ja vähän karamellisoidulla reunuksella, mutta erityisen paljon on yrttistä humalaa ja sen katkeruutta. Pieni pahvimainen sivumaku uhkaa taustalla, mutta hyvin tämä klassikko edelleen toimii. Suutuntuma on kenties muita isoja lagereita asteen verran liukkaampi, öljyisempi.

The Seventh Step on Urquellin rinnalla rutkasti craft beer -maisempi, se jyrää (näinkin perinteisen firman lageriksi) aika suurilla mauilla, enemmän kuin 5,5-prosenttisesta olemuksestaan voisi odottaa. Jo tuoksussa on jykevää maltaisuutta mutta myös vähän pastillimaista, laastarimaista aromia, humalista kaiketi. Makuunkin on saatu huolella maltaisuutta mukaan, kantavierre onkin huimat 13,5° vahvuudeltaan. Diasetyyliä on ehkä jälleen jonkin verran. Samoin humalan katkeroa on tosiaan aika lailla vaaleaksi lageriksi, mutta siinä on taaskin ronskilla tavalla hieman jotain kemikaalimaista, ei täysin miellyttävää. Joissain vahvoissa belgialaisissa oluissa on samantapaista piirrettä, mutta niiden pirtaan se ehkä istuu paremmin.

Kaikenlaisilla fantastisillakin adjektiiveilla oluita ja niiden makuja ja tuoksuja on tullut kuvailtua, mutta yhden vastakohtaparin voisi vielä Urquellista ja Seventh Stepistä heittää – siinä missä Seitsemäs porras on tietyllä tavalla kylmä olemukseltaan, vanhassa kunnon Urkissa on kuitenkin jotain lämpöä (siis jääkaappiviileänäkin). Paremmat pisteet se näistä kahdesta oluesta edelleen saa, jopa japanilaisomisteisena ja suomalaisen S-marketin hyllystä ostettuna, kuin Seventh Step, joka ehkä omalla tavallaan kuitenkin tähtää korkeammalle.

Pauwel Kwak ja lasien magia

Joillain oluilla on aikansa ja paikkansa – muussa tilanteessa, muussa maassa tai muulla aikakaudella niiden arvoa on vaikeampi ymmärtää.

Belgialaisen Bosteelsin panimon Pauwel Kwak kuuluu erottamattomasti ensimmäiseen artesaani- tai pienpanimo-oluiden buumiin, jonka tuotokset saavuttivat Suomen 1990-luvulla. Kwak oli uutuusolut vuodelta 1980, ja sen tarina liittyi panimon kotiseudun historiaan. Noilla nurkilla oli 1700-luvulla samanniminen majatalonpitäjä, joka kehitti tietynlaisen pitkän juomalasin hevosajureita varten. Kwak tunnettiin ilmeisesti muinoin jonkinlaisena “oluttyylinäkin”, ainakin Wilfried Martensin kirjoituksista voi näin päätellä.

Yhteys hevoskyytiin oli juuri se, mikä teki Kwakista ennen millenniumia tutun useimmille oluenystäville. Oluen “oma” lasi on nimittäin korkea ja pyöreäpohjainen, eikä se tahdo pysyä pystyssä ilman puista telinettä. Kai hevosvaunuissa oli sitten sellainen teline ajurin lasia varten.

Olutmarkkinoinnin näkökulmasta pointti on kuitenkin, että kun moisen hökötyksen baarissa näkee, sitä ei hevillä unohda.

Eikä voi vastustaa kiusausta kokeilla joskus itsekin, ainakin jos on turistina Brysselin yössä…

Pauwel Kwakista (8,4 %) tuli siis hitti – juuri varmasti lasinsa takia, ei niinkään itse oluen maun. Sanottakoon heti, ettei oluestakaan varsinaista vikaa löydy. Bosteels on pitkän linjan tekijä, panimon juuret ulottuvat 1790-luvulle, ja pintahiivaolutta he olivat ennen Kwakia tehneet jo ainakin nimellä Bost-Ale. Kwak on melko kirkas, punaruskea belgialainen pintahiivaolut, jonka tuoksussa on brittiläistä appelsiinimarmeladia ja hedelmäkakkua. Maku on mallasvetoinen, mausteinenkin, ja siinä on tummia hedelmiä, likööriä, vähän sitruksen kirpeyttä, kivennäismäistä kovuutta. Tyylilaji on amber/ambrée. Ei tämä Belgian paras siinä sarjassa ole, mutta ihan selkeä ja pätevä tuote.

Kwak on kuitenkin ennen kaikkea Kwak. Lasi on homman juju, ja sekin toimii lähinnä baarissa ja sosiaalisessa tilanteessa (Arden ilmaisua lainatakseni). Kuka tätä yksin kotona juo, paitsi minä tällä kertaa, väärästä lasista. Erikoinen lasi- ja telinerakennelma on kuitenkin saanut jopa kopioijia, ainakin La Corne du Bois des Pendus on jalostanut siitä sarven mallisen muodon.

Ja sen verran tuottoisana bisneksenä Kwak – ja muut Bosteelsin oluet kuten Tripel Karmeliet – on nähty myös isojen poikien pukuhuoneessa, että AB InBev ostaa päräytti Bosteelsin muutama vuosi sitten.

Laskiko tai laskeeko Kwakin laatu sen päädyttyä maailman suurimman panimoyhtiön brändivalikoimaan? Tuskinpa – ei säästöjen hakeminen tästä segmentistä taida olla isoille panimoille enää nykypäivänä ollenkaan se juttu. Ei maksaisi vaivaa, ja voisi kääntyä itseään vastaan. Toisaalta huomaisiko kukaan, vaikka niin kävisikin? Ei ainakaan se nousuhumalainen amerikkalainen poikaporukka, joka istuu viereisessä pöydässä Delirium Caféssa tai Au Brasseurissa.  

(Kuva: Flickr.com, Ben Sutherland, CC BY 2.0.)