Fuller’s Vintage Ale 2021 – odotuksen arvoinen vai ei?

Fuller’sin perinteisen vuosikertaoluen julkistusta juhlistettiin Lontoossa jo syys–lokakuun vaihteessa. Suomeen Vintage Ale on ehtinyt tavan mukaan myöhemmin syksyllä, esimerkiksi viime vuonna marraskuussa. Tänä vuonna sain oluen hädin tuskin kaappiini jouluksi. Alkon erikoisesta toimintatavasta tämän oluen suhteen ovat maininneet jo Olutkellari ja Tuopillinen, joten sieltäkin voi tutkia lisätietoja. Lyhyesti kyse on siis siitä, että eri vuosikerrat myydään Alkossa samana tuotteena, eikä nettihausta mitenkään selviä, minkä vuoden pulloja kunkin myymälän hyllyssä on.

Uutta vuosikertaahan nimenomaan halutaan päästä maistamaan, ja se ei ole tässä tapauksessa sama olut kuin edellinen vuosikerta – saman kaltainen kyllä. Itse päättelin joulunaluspäivinä Alkon nettihaun perusteella, että tämän tuotteen yllättävä poistuminen lippulaivamyymälä Arkadian hyllystä todennäköisesti ennakoi uuden (= oikeasti uuden) Vintage Alen saapumista hyllyihin. Näin tosiaan kävi, ja hiukan myöhemmin Arkadiaan palannut tuote olikin vuoden 2021 olutta.

Kaksi edellä mainittua blogia ovat jo tämän uuden vuosikerran todenneet tavallista kehnommaksi, ja samoilla linjoilla oli eilen myös Arde omassa arviossaan. Tyylillisesti tämä Fuller’sin 25. vuosikertaolut on kaiketi perusbrittiläinen, maltaina pale ale, caragold ja double roasted crystal (DRC), humalalajikkeina varsin vähän tunnetut Endeavour, Olicana ja kokeellinen CF182. Katsotaan mitä näillä raaka-aineilla on irronnut.

Tuoksu on kukkainen, appelsiininen, ehkä miedosti suklainen ja maltainen. Maussa on erilaista hedelmäisyyttä kuin edellisinä vuosina, jolloin sitrukset ja trooppiset hedelmät ovat olleet enemmän etualalla. Nyt mausta voi löytää esimerkiksi kukkaishunajaa, karhunvatukkaa, melonia ja lakritsaa, osittain varmasti humalalajikkeiden ominaisuuksista johtuen ja osittain hiivan. Myös appelsiinimarmeladin kirpeys, joka Fuller’sin talonhiivaan ilmeisesti kuuluu, on aistittavissa.

Maku on melko helppo, pehmeähkö tai jopa (näihin prosentteihin nähden) aavistuksen vetinen. Katkeroa jää jonkin verran jälkimakuun, ja siinä on ehkä hiukan karkea, kalkkinen kitkeryys. Kun vertaan aikaisempien vuosien Vintage Aleihin tuoreeltaan maistettuina, tunnelmat ovat erilaisia. Vuosi sitten panin merkille 2020-versiossa erittäin runsaan tuoreen appelsiinin maun, kun taas 2021-versiossa ollaan lähempänä keskitien brittipanimon real alea, jossa voi aistia tummempia punaisia hedelmiä ja marjoja. Myös 2010-luvun lopun vuosikerrat olivat enemmän sitruksisia, välillä Uuden maailmankin tyyliin.

Vuoden 2020 Vintage Alessa mielenkiintoista on ollut osan pulloista huono laatu. Olen vuoden mittaan ostanut sitä Alkosta muutamiakin kappaleita, ja ainakin pari kolme on yllättänyt paitsi nopealla kuohumisella, myös pienellä etikkaisella sivumaulla. Tähän en ole aiempien vuosien Vintage Aleissa törmännyt, en tiedä ovatko muut. Toivottavasti Fuller’sin myynti japanilaisella Asahille ei ole ainakaan johtanut hygieniastandardien laskuun. Vai tavoitellaanko jotain belgialaista, jossa pienestä happamasta kärjestä ei tule olla moksiskaan?

Tätä taustaa vasten tietysti vähän vetinenkin 2021 tuntuu luksustuotteelta, vaikka 2020 parhaimmillaan – muutaman kuukauden ikääntyneenä – onkin ollut jykevämpi ja parempi. Vuosikerta 2021 on olut, jota tekisi mieli maistaa cask-versiona; toisiko se kypsytystapa ja tuoreus tästä oluesta esiin jotain uutta, jonka siemen reseptissä mielestäni on? Tuoreiden Fuller’s Vintage Ale’ien vertailussa en antaisi 2021-versiolle niin huonoa sijoitusta kuin bloggarikollegat, mutta panen toki merkille sen pienen vetelyyden ja kompassivian. Katsotaan sen tilannetta vuoden päästä, miksei myös viiden tai kymmenen vuoden.  

Advertisement

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Thomas Hardy: Far from the Madding Crowd

Aikaisemmassa tämän joulukalenterin kirjassa, Poet’s Pubissa, eräs henkilöhahmoista paljastaa tehneensä lukuisia kirjailijakiertueita Amerikan Keskilännessä milloin kenenkin englantilaisen kirjailijan hahmossa. Iowalaiset ja michiganilaiset olivat otettuja, kun heidän pikkukaupunkeihinsa saapui ilmielävä “George Bernard Shaw” tai “Arthur Conan Doyle”. Huijaukset eivät paljastuneet ennen kuin sillä kertaa, kun hän tammikuussa 1928 vieraili Seattlessa Thomas Hardyna. Yleisö oli nimittäin ehtinyt kuulla uutisista – toisin kuin tien päällä “kirjailijatreffeille” matkustanut esiintyjä – Hardyn kuolemasta edellisenä päivänä.

Thomas Hardy oli viktoriaanisen ajan kirjailija, joka ei 20-luvun lopussa lähes yhdeksänkymppisenä olisi varmasti muutenkaan matkustanut Yhdysvaltoihin lukijoitaan tapaamaan. Hänen läpimurtoteoksensa Far From the Madding Crowd (1874) on jäänyt suomentamatta, mutta Hardyn tunnetuimmista romaaneista ainakin Tessin tarinaa (Tess of the d’Urbervilles) ja Pormestarin tarinaa (The Mayor of Casterbridge) on luettu myös suomeksi. Hardy kiinnittyy romaanikirjailijana erilaisiin 1800-luvun realismin virtauksiin, ja hän pyrkii kuvaamaan Englannin ulkoisesti kauniin maaseudun karua todellisuutta sen pastoraalisen ihannoinnin sijaan – tai ehkä tutkimaan näiden kahden kuvaustavan suhdetta ja kontrastia.

Hardyn maailma on nimeltään Wessex. Wessex kuulostaa kreivikunnalta kuten Sussex tai Essex mutta ei ole. Se on keskiaikaisen anglosaksisen kuningaskunnan nimi, jota Hardy käyttää peitenimenä erilaisille Lounais-Englannin alueille, joissa hänen kirjansa tapahtuvat. Niissä esiintyvät kuvitteelliset paikkakunnat kuten Casterbridge tai Weatherbury limittyvät kirjojen kartoilla oikeiden kaupunkien lomaan, joten Wessex ei ole suinkaan puhdas fantasiamaailma mutta ei täysin todellista 1800-luvun Englantiakaan.

Far from the Madding Crowd on erikoinen yhdistelmä romanttista komediaa ja synkempiä 1800-luvun kirjallisia tyylejä. Juonen peruskuviona on lammasfarmari Gabriel Oakin rakkaus paikkakunnalle muuttaneeseen nuoreen Bathsheba Everdeneen. Pääosan kirjasta lammastilansa menettävä Oak toimii palkollisena Bathsheballe, joka kirjan alkupuolella perii setänsä kartanon ja toimii itsellisenä tilanomistajana. Naapuritilan isännän Boldwoodin kilpailu Bathseban suosiosta ja Bathsheban avioliitto nuoren kersantin Francis Troyn kanssa sotkevat tietysti Oakin suunnitelmia.

Maatiloilla tapahtuvia juonikuvioita kommentoivat säännöllisesti Warren’s Malt-Housessa, Smallburyn perheen mallastamossa, kokoontuvat kylänmiehet. Yleisenä puheenaiheena on Bathsheba Everdenen toiminta: konservatiivisemmat kyläläiset paheksuvat omapäistä ja epäsovinnaista “naismaanviljelijää” ja sovittelevammat äänet puolustavat häntä. Bathsheban ongelmat – joita siis kuvataan välillä myös hänen omasta näkökulmastaan – ovat jollain tapaa melko moderneja. Vahvojen naistoimijoiden ja äänekkäiden sivustakatsojamiesten väliset jännitteet eivät ole 2000-luvullakaan taakse jäänyttä elämää. Hardyn kirjallinen tyyli ei tunnu yhtä nykyaikaiselta kuin esimerkiksi puhtaampiin romanssijuoniin tarinansa riisuneen Jane Austenin, mutta oman jälkensä hänkin on jättänyt englantilaiseen yhteiskuntakeskusteluun.

Olutkansaa kiinnostavana yksityiskohtana voi tästäkin kirjasta – kuten Poet’s Pubista – mainita, että olutta juodaan hyvin vähän vaikka yksi tapahtumapaikoista liittyy läheisesti olueen. Lounais-Englanti on siiderialuetta, ja kun esimerkiksi lammasfarmari Oak vierailee ensimmäisen kerran Warren’s Malt-Housessa, hänelle tarjotaan kolpakollinen kuumennettua siideriä. Melkein Alastalon salissa -tyyliin käydään yksityiskohtainen keskustelu siitä, mitä likaa tulisijan hiilistä on voinut tarttua metallikolpakon pintaan mutta miten reilu paikallinen farmari ei kovettuneesta tuhkasta ja patinasta pane pahakseen.

Siitä, että Thomas Hardy itse oli hyvän oluen ystävä, ei sen sijaan tarvitse käydä mitään keskustelua. Far from the Madding Crowdista löytyy esimerkiksi kylänmiesten kuvaus siitä, kuinka hyvää olutta Bathsheban sedän, Everdenen isännän talossa tehtiin. Yksi ukoista oli nuorena naimisissa Everdenen karjakon kanssa, ja hän kertoo taloon riiuureissulle mennessään syöneensä aina etukäteen suolakalaa, jotta siellä tarjottu erinomainen olut maistuisi mahdollisimman hyvin. 

Hardyn kirjoista klassisin lounaisenglantilaisen oluen ylistys löytyy varmasti romaanista The Trumpet-Major, jota myöskään ei ole suomennettu. Siinä kerrotaan Casterbridgen “vahvasta oluesta”, joka oli:

nykyään mennyttä aikaa siinä missä Falstaffin lempijuomakin, mutta sopi hyvin sotilaiden kuivien ja pölyisten kurkkujen kostuttamiseen leireissä kukkuloiden laella, tai kenen tahansa matkustavaisen janon sammuttajaksi noilla seuduilla. Se oli niin kauniin väristä, ettei kukaan taiteilija olisi voinut parempaa keksiä, täyteläistä mutta elävää kuin tulivuori, vahvasti puraisevaa mutta vailla kirpeyttä, kuulasta kuin syysillan aurinko, ja sen maku ei ollut häilähteleväinen vaan lopultakin tukevan päihdyttävä.

Oikeassa elämässä Hardy oli Eldridge Pope -panimon johtajan ystävä, ja tämä dorsetilainen panimo nimesi 40 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen vahvimman oluensa hänen mukaansa. Thomas Hardy’s Alea on edelleen saatavana (tällä hetkellä esimerkiksi Alkosta), vaikka Eldridge Popen toiminta lakkasi parikymmentä vuotta sitten. Alkosta löytyvä vuoden 2018 erä on pantu Meantimen panimolla Lontoossa.

Wychwood King Goblin

Viime vuosien amerikkalaisvetoisella craft beer -kulttuurilla on ollut vaikutuksia pitkän linjan brittipanimoihin. Yksi on jonkinlainen dysfasia, jossa britit eivät enää tunnu osaavan käyttää oluistaan vanhoja hyväksi havaittuja sanojaan. Bitter on yhä useammin amber ale, ja nyt sitten Alkon hyllyyn palannut King Goblin kuvaa itseään etiketissään kummallisella termillä imperial ruby beer. Wychwoodin panimon miedompi olut Hobgoblin on ruby beer, ehkä lähinnä värikuvauksena.

Eli jos joku miettii, onko keisarillinen rubiiniolut jokin uusi oluttyyli, joka pitäisi tietää, vastaus on ei. Strong ale olisi edelleen ihan hyvä kutsumanimi peribrittiläiselle 6,6-prosenttiselle oluelle. Tai miksei old ale, ainakin maun perusteella jos ei niinkään valmistustavan. Keisarirubiinin voi suosiolla jättää muumikirjojen Tiuhtin ja Viuhtin huoleksi, kun Kuningasrubiinikin pikkuolentoja niin kiehtoi.

En kadehdi brittipanimoiden vanhempaa polvea eikä heitä voi moittiakaan näistä uudelleenbrändäyspyrkimyksistä. He ovat jo vuosikymmeniä tehneet hyvää ja valtavirrasta poikkeavaa olutta, mutta jenkkicraftin kopioijat ovat vain 2010-luvulla onnistuneet kääntämään valokeilan tehokkaasti itseensä. Edelliset polvet on saatu näyttämään nuorison silmissä nukkavieruilta, pappamaisilta ja väsähtäneiltä. Jotain on siis ehkä yritettävä, vaikka yritys näyttäisi vakiintuneen tarkkailijan silmissä vähän epätoivoiselta.

Millainen olut on siis King Goblin? Metsänreunan marjat ovat aika hallitsevina tuoksussa ja maussa: karhunvatukka, vadelma ja mustaherukka. Näiden alla on vähän kermakaramellia, ehkä tummaa suklaatakin ja sitrushedelmän hapokkuutta. Yleisvaikutelmana on kuitenkin tummahko, mallasvetoinen olut, mutta brittityyliin tummuus on kirkasta ja hedelmäistä pikemminkin kuin leipäistä tai mämmimäistä. 

Vertailukohtana tulee mieleen esimerkiksi Shepherd Neamen strong ale nimeltään 1698, vaikka aivan samanlaisesta oluesta ei olekaan kyse. Yhteistä näissä on kuitenkin brittiläisten raaka-aineiden ja valmistustapojen tuoma hedelmäinen keveys, maltillinen humalointi ja pieni läpimaistuva alkoholisuus. 1698 on mallasrungoltaan – ja siis myös väriltään – vaaleampi. Siinä hedelmäisyys kääntyy hiukan brandymäiseen suuntaan, King Goblinissa puolestaan cassikseen tai vastaavaan marjalikööriin.  

Kuten alun terminologiapohdinnasta kävi ilmi, tämä on varmasti sellainen brittioluen alalaji, joka etsii näinä vuosina suuntaansa. Vaaleammalla pale ale -rintamalla vahvemmat, 6–8-prosenttiset versiot ovat amerikkalaisvaikutteiden sekoittumisen ansiosta kovassa kurssissa kaikilla mantereilla. Puolitummilla ja tummilla, selvemmin brittiperinteen kehikkoon jääneillä sisaruksilla on sen sijaan vähemmän nostetta.  Mitä muuten tiedämme Wychwoodin panimosta? Ainakin sen, että firma perustettiin brittien ensimmäisen pienpanimo-revivalin kuumina vuosina, tarkemmin sanoen 1983. Se toimii entisessä mallastamorakennuksessa Oxfordin lähistöllä. Kun pääministeri David Cameron ja presidentti Barack Obama löivät vuonna 2010 vetoa Englanti–USA-pelin tuloksesta jalkapallon MM-kisoissa, Cameron maksoi vedon kahdellatoista pullolla Wychwoodin Hobgoblinia. Wychwood Brewery nimittäin sijaitsi Cameronin vaalipiirissä. Tulos oli tasapeli, joten Obama antoi vuorostaan Cameronille Goose Islandin 312-olutta kotikaupungistaan Chicagosta. Nyttemmin Wychwood on osa Carlsberg Marston -panimokonsernia.

(Hobgoblin-kuva: James, Flickr.com, CC BY-SA 2.0.)

Harjun Panimo: Kuusen alla 2020

Pienen tauon jälkeen on aika palailla vähitellen blogin äärelle. Ensimmäisenä tartutaan lahjaolueen, jonka taustalla on lappeenrantalainen kotiolutaktiivi Jani Harju. Tästä siis “Harjun Panimo”. Olen maistanut Harjun old Burton ale -oluen kahta aikaisempaa versiota, ja niistä löytyy postaukset vuosilta 2018 ja 2019.

Tämänvuotista versiota meni myös Tuopillinen-blogistille, ja hän kirjoitteli oman arvionsa jo viime kuussa. Olut on nimeltään Kuusen alla, kuten myös vuonna 2018 maistamani iteraatio oli. Jani kertoo reseptin perustuvan samaan pohjaan kuin nuo aikaisemmat versiot. Vahvuutta on nyt 7,2 %. Maris Otter, Mild ja Caramel 300 ovat maltaina, brittityyliin mukana myös itse tehtyä inverttisokeria, sekä humalapuolella East Kent Goldings ja First Gold.

Lyhyt tuomio: 1) tykkäsin jälleen kerran, ja 2) reseptin hiominen on johtanut mielestäni entistä pätevämpään lopputulokseen. Tietysti aiempien versioiden maisteluista on aikaa, joten suoraa verrokkia ei ollut arviointielimille käytettävissä. Kuitenkin ainakin varhaisimmassa versiossa hieman häirinnyt makeus on taakse jäänyttä elämää, ja muutenkin olut ainakin omassa suussani muuttuu kerta kerralta tyylikkäämmäksi.

Tuoksussa on karamelliin vivahtavaa mallasta, tumman brittiläistä tuoksua, johon varmaan hiivankin aikaansaannokset vaikuttavat. Tuopillinen oli maistanut asetaldehydin “vihreä omena”-tuoksua ja -makua, jota itse en onnistunut poimimaan. Maussa on tummaa toffeeta ja melkein kahvi–pähkinäsuklaalinjaa lähestyvää jykevyyttä, oikein mitään en sillä saralla osaa enempiä toivoa. Vähän lempeän yrttistä katkeruutta on loppusuoralla mukana, ei paljon.

Kun kai monikaan ei Burton ale -oluttyyliä nykypäivänä tunne – tai osaa arvioida oluita sitä perinnettä vasten – läheisinä vertailukohtina voi jälleen todeta erilaiset tummat strong alet tai double brown alet ja winter warmerit. Tosin näitä ei tällä hetkellä taas ole hirveästi Suomen jakeluissa saatavana, ehkä luostarivetoista Tynt Meadow’ta lukuun ottamatta. Kuten usein ennenkin olen sanonut, mielelläni näkisin tämän tyyppisiä oluita enemmän myös kaupallisilla panimoilla.

Fuller’s Vintage Ale 2020 – tuoreeltaankin juotava vuosikertaolut

Suosikkijuttujani olutmaailmassa on Fuller’sin uusimman Vintage Alen maistelu – jokajouluinen huvi – ja myös sen vertaaminen viime vuoden vuosikertaan. Aika ajaa tietenkin oluen ohi kuten kaikkien muidenkin asioiden, joten esimerkiksi vuoden 2020 tuoreen oluen vertaaminen tuoreeseen 2019 vuosikertaan olisi mahdotonta. Aikaisempi versio on aina pakostakin ikääntynyt jo suunnilleen 365 päivää.

Vintage Ale 2019 (tuoreena ja vuoden vanhana)

“Trooppisen hedelmämehun piirteet ovat yllättävänkin paljon etualalla. Nämä saattavat olla niitä [Uuden-Seelannin] Eteläsaaren ominaisuuksia, joita vuodet kellarissa myös aikanaan hiovat pois.” (Olutkoira 24.11.2019)

“Talon hiiva tuo [olueen] tutun appelsiinimarmeladin vivahteen, ja tässä Vintage Alessa maku on joitakin panimon oluita syvempi, Jaffa-keksin tyyppinen yhdistelmä suklaata, viljaa ja sitrusta. Tuoksussa ja alkumaussa on eksoottista kukkaisuutta. Sokerista rommin tai amaretton tuntua on hieman myös, ja tämä piirre ehkä ikääntyeessä tasaantuu.” (Olutkoira 24.11.2019)

Makailtuaan vuoden Alkon hyllyillä Vintage Ale 2019 on kehittänyt ikääntyvän oluen piirteitä selvästi pitemmälle: sherryn tuoksua, pähkinäliköörin makeutta, voimakkaan tummaa marmeladia ja lakritsaa, ja melkein joulumaista mausteisuutta. Se on nyt voimallinen talven vuosikertaolut. Trooppisen hedelmämehun piirteet ovat hioutuneet pois kuten ennustin.

Vintage Ale 2020 (tuoreena)

Vuoden 2020 Vintage Ale eroaa selvästi edeltäjästään – sekä sen tuoreesta versiosta että vuoden verran vanhentuneesta. Siinä on yllättäen todella paljon tuoretta appelsiinia (tähän lajiin nähden), jopa american barleywine-henkeä – jo tuoksussa on tuoretta sitrusta, kuin sisäänhengittäisi kaasuuntunutta tangeriinia. Maussa on vaaleahkoa mallasta ja greipin valkoista kalvoa, jonka kevyt katkeruus jää jälkimakuunkin.

Hedelmäistä makeutta on melko paljon, lisänä vähän sitruksen kirpeyttä. Suklaan tai tumman maltaan sävyjä ei ole nyt juurikaan mukana. Alkoholi saattaa tuntua hieman, tuoreen barleywinen tyyppisenä kuumuutena tai limoncello-liköörin makuna. Vaikka kaikki raaka-aineet ovat tällä kertaa brittiläisiä, Pohjois-Amerikka puhuu tässä oluessa myös appelsiinin tuoreutena.

Brittiläinen olutkirjailija Martyn Cornell toteaa Twitterissä tämän vuoden Vintagesta näin:

Fuller’sin Vintage Ale 2020 on tämän oluen kaikista tähänastisista vuosikerroista tuoreessa iässä juotavin. Ainoa poikkeus saattaa olla legendaarinen vuosikerta 2002, jos sekään.

En ole eri mieltä. Tässä ei ole sellaista raakaa viinaisuutta, jonka toivoisi vuoden ikään mennessä pehmenevän pois. Eikä ole liiaksi villejä Uuden maailman humalien makuja – vaikka brittilajikkeet Jester ja Godiva antavatkin oluelle sitrusmaista hedelmäisyyttä, jolla tosiaan on maullisia yhteyksiä Amerikan humalalajikkeisiin.   

Mitä tuoreen oluen hyvä juotavuus sitten lupaa kellarointikestävyyden kannalta? Sitä en osaa arvioida. Toki laitan tätä syksyn 2020 vuosikertaa maan alle kuten olen laittanut viittä edellistäkin. Jos tässä blogissa virtaa riittää tulevinakin jouluina, tästä varmasti kuullaan vielä.

Adnams Triple Knot (2018)

Virkistävää oli jälleen törmätä Alkossa ennen näkemättömään vahvaan brittiolueen, joka kuitenkaan ei edusta moderneja NEIPA- tai jälkiruokastout-virtauksia. Toisaalta Adnamsin Triple Knot ei ole myöskään perinteinen brittiolut vaan tavoittelee belgialaisen luostari-tripelin tyyliä. Mukana reseptissä on muutamaa maustetta – laventelia, appelsiininkukkaa ja jasmiinia – ja tämä myönnetään suoraselkäisesti myös etiketissä. Alkoholiprosentteja on täydet 10, joten olut on tyylilajinsa voimakkaammasta päästä.

Adnams on vuonna 1872 perustettu alueellinen panimo Suffolkissa Englannin itärannikolla, ja ilmeisesti se on onnistunut viime vuosikymmenten myllerryksissäkin pysyttelemään itsenäisenä. Pitkän ikänsä takia siitä on kirjoitettu ja puhuttu paljon, ja esimerkiksi Adrian Tierney-Jones kuvailee sitä “yhdeksi Englannin rakastetuimmista cask beer -panimoista”. Kun puoli vuosisataa sitten pelättiin caskin kuolevan sukupuuttoon, Adnamsin Bitter oli yksi perinneolutaktivistien suosikeista ja sitä tultiin kauempaakin maistelemaan panimon lähipubeihin.

Kuten monet pitkäikäiset panimot, Adnamskin on onnistunut riittävässä määrin uudistumaan aikojen mukana. Toki myös tuo bitter oli aikoinaan reaktio siihen, että mildin juojien sukupolvi – ensimmäisen maailmansodan veteraanit – alkoi vähitellen harventua pubien asiakaskunnasta. Sittemmin Adnams on tuonut vakiovalikoimaansa esimerkiksi Ghost Shipin, joka on jenkkihumaloitu pale ale. Viime vuosien kokeilevaa linjaa edustaa omalla tavallaan myös siis Triple Knot, jonka vuonna 2018 pullotettu versio pääsee nyt testiin.

Tuoksu viittaa varsin makeaan olueen, kuin kilokaupalla korinttirusinoita olisi uitettu simakattilassa. Maku on intensiivisen makea, hunajainen, viinirypäleinen, taka-alalla mietoa maltaisuutta, poltettua sokeria, ei viinaisuutta, ei käytännössä katkeruuttakaan. Jotain kukkaisuutta maussa on mahdollista myös aistia, mutta kolmea maustetta en toki erillisinä makuina erota. Tämä ei ole tyypillinen belgialainen tripel, kuten jo Reittausblogikin ehti todeta. Tuskin tulisi sitä oluttyyliä edes arvattua, jos sokkomaistossa pitäisi jokin leima lyödä.

Joiltakin ominaisuuksiltaan Triple Knot kuitenkin muistuttaa minusta tiettyjä belgialaisia oluita. Tulee mieleen esimerkiksi Sint-Bernardus Tripel tai Watou Tripel, ja Valloniasta Blaugiesin panimon La Moneuse (ja ehkä varsinkin sen kymppiversio La Moneuse Triple X). Erikoinen olut, mielenkiintoinenkin – ehkä aterian jälkeisenä digestiivinä omiaan, koska makeuden takia lasillinen riittänee, eikä 33 cl pulloa tule varmaan juotua yhdeltä istumalta. Eipä tätä myöskään tyypilliseksi brittiolueksi tulisi sanottua.

Pikkujoulun omatuontioluet ja club sandwich

Eilen juhlistimme pikkujoulua, ja tällä kertaa ohjelmassa oli kolmen jouluoluen testaus sekä club sandwichien rakentelu. Oluet oli tuotu Wienin Beer Lovers -kaupasta sekä Milanon A Tutta Birrasta. Club sandwich ei liity tietääkseni jouluun mitenkään, mutta koska amerikkalaiseen nettireseptiin perustamani ohje osoittautui hyväksi, liitän senkin tämän postauksen jatkoksi.

Keskisuuria oluita

Ensin siis vaikutelmia oluista. Ensimmäinen olut oli itävaltalainen Schremser Weihnachtsbräu (7,1 %). Tyylilaji eli vaalea bock kuuluu ehkä monen mielestä enemmän kevääseen, mutta kuten on tullut usein todettua, saksankielisillä alueilla juhlaoluen tärkein piirre on tavallista korkeampi alkoholiprosentti ja muut ominaisuudet tuntuvat olevan aivan vapaasti valittavissa sesongista riippumatta.

Vaikka prosentit eivät ole aivan tapissa, tässä on esimerkiksi Ayingerin Maibockiin verrattuna selvästi viljaisempi ja hieman elefanttiolutmaisen tönkkö tunnelma. Tuoksussa on ohrapeltoa, hunajaa, vähän ruohoa. Tavallaan maku on kyllä samasta muotista kuin saksalaiset kevätbockit, yrttinen, ruohoinen ja leipäinen maku hallitsee mutta humalan miedot katkerot ja alkoholi yhdistyvät pieneksi sitkeäksi viinaisuudeksi. Tämä on mallasliköörimäisellä tavalla lämmittävä joulukauden juoma, joskaan ei tyylilajinsa parhaita.

Samuel Smith’s Winter Welcome Ale on tukevalla brittiläisellä mallastyynyllä lepäävä talviolut, joka on 6 % vahvuudesta huolimatta melkeinpä niin lähellä tavallisen bitterin maailmaa kuin strong ale tai kausioluet voivat perinteisissä brittipanimoissa olla. Maussa on keksiä, korintteja, maltillista brittihumalointia, pientä mineraalisuutta tai melkein rikkimäistä maanläheisyyttä. Tuoksussa on enemmän marmeladin ja karamellin makeutta kuin maussa.

Varsin tyypillinen brittiperinneolut on tosiaan kyseessä, ja se liikkuu miedompien sessio-oluiden maailmasta vain pienen matkaa Golden Priden tai vastaavien vahvojen makeiden oluiden suuntaan. Korkeintaan jälkimaussa on jotain konjakkimaista. Miellyttävä, asiallinen suoritus 260-vuotiaalta konkaripanimolta. Tämä on kolmaskymmenes vuosikerta tätä olutta, mutta mitään aikaisempia ei ole minulle tullut vastaan.

Anchor Christmas Ale 2018 kuuluu Sam Smithin jouluoluen tavoin pitkään vuosikertajatkumoon. Ensimmäinen Anchorin jouluolut tehtiin vuonna 1975. Nimenä oli pitkään Our Special Ale, mutta ilmeisesti panimo nykyään puhuu Christmas Alesta (?). Tässä blogissa on maisteltu vuoden 2016 versio, ja nyt tosiaan kannoin Milanosta matkalaukussani vuoden 2018 Christmas Alen. Saa nähdä, osuuko tämänvuotinen jossain reitilleni.

Verrattuna vuosikertaan 2016 nyt ollaan mielestäni vähemmän mausteisen oluen äärellä. Puhuin kolmen vuoden takaisessa arviossani viinimäisestä old ale -tyylistä, kun taas nyt jäi vaikutelmaksi pähkinäinen, kastanjainen brown ale. Myös havuisuus oli poissa. Etiketissä mainittuihin valmistusaineisiin ei kuulu mausteita, mutta en tiedä, onko etiketti tehty sellaisen lainsäädännön alla, jossa tämä olisi pakko paljastaa. Vahvuus on 6,9 % eli ilmeisesti muutaman promillen enemmän kuin vuonna 2016. Tämä oli hillityn pehmeä, klassinen tumma olut legendaariselta amerikkalaispanimolta, ja olisin mielelläni juonut toisenkin.

Club sandwich – perinteisempi ja kokeellisempi versio

Tarvitset: 3 viipaletta graham-paahtoleipää, majoneesia, Dijon-sinappia, hunajaa, rakuunaa, puolikuivattuja tai aurinkokuivattuja tomaatteja, jäävuorisalaattia, ohuenohutta miedosti savustettua kinkkua, tavallista ja savustettua ohutta kalkkunaleikettä, pekonia.

Paahda ensin leivät ja anna jäähtyä. Paista pekoni rapeaksi. Tähän club sandwichiin tulee kahta erilaista majoneesia. Ensimmäinen: hienonna tomaatit ja sekoita puoleen majoneesimäärästä. Toinen: sekoita loppumajoneesiin Dijon-sinappia, hiukan hunajaa ja runsaasti kuivattua rakuunaa. Seuraavaksi leivät kasataan. Eli levitä tomattimajoneesia yhdelle leipäviipaleista ja lado sen päälle pekonia, salaatinlehti ja sitten kinkkua. Levitä sinappimajoneesia toiselle leipäviipaleelle ja aseta se ”kanneksi” edellisten täytteiden päälle. Levitä ”kannen” yläpuolelle tomaattimajoneesia ja lado sen päälle kalkkunaleikkeitä ja salaatinlehti. Sitten kolmannelle leipäviipaleelle levitellään sinappimajoneesia, ja tuo kolmas leipäviipale käännetään koko sandwichin päällimmäiseksi. Kiinnitä club sandwich neljällä hammastikulla ja leikkaa se vinottain neljään kolmion muotoiseen osaan.

Vaihtoehtoinen versio tästä sandwichistä tehdään osittain samoilla aineksilla. Pekonin tilalle tulee roquefort- ja cheddar-juustoja, ja majoneesi maustetaan runsaalla määrällä Ploughman’s Pickleä (esim. Branston Original). Lopputulos on amerikkalaisen sijaan brittiläishenkinen ja todennäköisesti toimii jonkin vahvan alen, esimerkiksi Fuller’s Vintagen kanssa.

Kotiolutta: Harjun Panimo Awenger OBE

Olen kirjoittanut viime viikkoina useampaan otteeseen brittiläisistä strong aleista (esimerkiksi Fuller’s Beer One -arvio sekä 1698 ja 1845 -vertailu).

Nyt maistelussa on tältä saralta vaihtelun vuoksi kotiolutta, mikä on tässä blogissa harvinaista. Tekijänä oli – jo toisen kerran – Jani Harju, joka pari vuotta sitten tekemieni juttujen perusteella (ks. tämä ja tämä) tietää minun tykkäävän Burton alesta.

Vanha brittiläinen oluttyyli on käytännössä sulautunut osaksi strong alea ja nimenäkin melkein unohtunut. Jos jotakuta kiinnostaa, mistä tarkemmin ottaen on kyse, taustoja selviää tuosta ensimmäisestä postauksestani.

Harjun ensimmäinen Burton oli mielenkiintoinen mutta muistiinpanojeni mukaan jätti hieman toivomisen varaa siinä, miten sokerilisäaineet – käytännössä siirappi – toimivat valmiissa oluessa. Uudemmassa Burton-versiossa siirappi on jätetty pois, mutta sen sijaan on lisätty hieman karamellimallasta sekä kandisokeria. Tekijän mukaan makeutta on vähemmän ja siitä olen samaa mieltä.

Tässä on kyse jo lähes vuoden verran pullossa kypsyneestä oluesta, mikä oikeastaan tekee tuotteesta mielenkiintoisemmankin. Janin kertoman mukaan olut sai tuoreeltaan hieman nihkeät arviot Olutliiton valtakunnallisessa kotiolutkilpailussa viime vuonna, kun tuomarien mielestä käymisestereitä oli liikaa eikä maltaan makua tarpeeksi.

Patenttikorkkipulloa avatessa kuulostaa, että hiilihappoa on mukavasti ja ilmoille pääsee melkeinpä arvokkaan luostariolutmainen tuoksu. Oluen nimen tarinaa en tunne, mutta etikettitaide on edellisestä Burtonista muuttunut ammattimaisempaan suuntaan. OBE on siis lyhenne sanoista Old Burton Extra. Oluen väri vastaa käsitystäni Burtonista eli on tumma pähkinäpuun ruskea.

Herkullisessa tuoksussa on maustekakkua ja kuivattua hedelmiä, ja joihinkin vahvempiin belgialaisiin luostarioluihin (ns. ”tummiin tripeleihin” kuten Kapittel Prior) vihjaavaa kandisokerin ja maltaankin aromia. Tosiaan edellisessä Burtonissa häirinnyt siirappisuus ei nyt tule esiin ja maistelussa Awenger OBE tarjoaa vaikutelmia erilaisista tyylikkäistä, tummista oluttyyleistä.

Kuten Tynt Meadow -trappistin yhteydessä jokin aika sitten, nytkin mietin, onko olut lopulta niin englantilainen kuin on tarkoitettu. Burtonin suhteen ”tyylinmukaisuutta” on hieman hankala arvioida, kun oluttyyli tosiaan on sulautunut muihin ja sen piirteiden tunteminen ei kuulu kokeneidenkaan maistajien välinevalikoimaan. Kun minulta ei tässä mitään varsinaista tuomarointia kukaan vaadi, en aio ottaa tästä paineita, ja itse oluesta pidän kyllä.

Pohjimmiltaan mainio olut ohjaa ajatuksia välillä doppelbockien suuntaan ja hetkittäin myös kotimaassa yksinäistä sarkaansa kyntävään Munkintiehen. Maussa on samaa mausteisuutta ja tummaa hedelmää kuin tuoksussa, ja suklaista sokerisuutta jää hieman jälkimakuun.  Humala maistuu varsin mietona, kun ottaa huomioon, että etikettiin on merkitty 90 IBU. Tätä lukemaa on vaikea uskoa, mutta vuosi pullossa on varmasti pehmentänyt särmiä monessakin mielessä ja tehnyt oluelle hyvää.

Kun päästään lähemmäksi pohjaa, sameutta alkaa tulla mukaan, lopussa erittäin paljonkin ilman mitään hölskyttelyä. Ehkä maku taas belgialaistuu hiivan myötä. Hiiva varmasti on kyllä jotain brittilaatua, mutta nyt mennään taas samoilla rajamailla, joilla myös Tynt Meadow käyskenteli. Loppu on hiivan takia alkua kotiolutmaisempi, ja vielä pieni sitruunainen vivahde paljastuu makujen alta.

Tyylilajina tämä on sellainen olut, jota itse joisin mielellään paljon enemmänkin, jos näitä olisi laajemmin tarjolla. Elämys oli niinkin mukava, että aktiivinen aistiarviointi välillä unohtui, kun jäin makustelemaan omaan suuhun sopivaa olutta. En tiedä, miten hyvin prosentit tällä hetkellä vastasivat etikettiin painettua 6,8 %:a, mutta ihan tuhdin ja runsasmakuisen oluen hengessä mentiin.

1698 ja 1845 – Etelä-Englannin panimoperinteen juhlaoluet

Viime lauantain postauksessa kirjoitin Fuller’s-uutuudesta nimeltä Beer One. Nyt sama strong ale -teema jatkuu jo aikaisemmin maistellulla oluella, josta vastaa Kentin ylpeys Shepherd Neame. Sitä verrataan jälleen Fuller’sin vastaavaan olueen.

Shepherd Neame kutsuu itseään Englannin vanhimmaksi panimoksi. Tässä postauksessa esiteltävän oluen nimikkovuosi 1698 on samalla panimon perustamisvuosi. Blue Anchor -niminen pubi Cornwallin Helstonissa on tehnyt omaa olutta 1400-luvulta asti, mutta pubipanimoita voi ajatella kokonaan omana perinteenään. Shepherd Neame olkoon siis maansa vanhin “varsinainen” panimo.

Millainen panimo Britannian vanhin oluentekijä oikeastaan on? Perinteinen on yksi sana, joka voi tulla mieleen. Joskus tuntuu, että panimo tyytyy vääntämään Spitfireä, Bishop’s Fingeriä ja paria muuta perusbrittiläistä klassikkoaan kaukana craft beer -maailman vilskeistä.

Vilkaisu heidän viime vuosien tuotelistaansa kertoo ainakin osittain toista tarinaa. On toisaalta joitakin ihan mielenkiintoisen kuuloisia yhteistyökuvioita eri maiden craft-panimoiden kanssa – mutta on myös Aldille ja Lidlille tuotettuja omamerkkioluita, joista mikään indie-panimo ei koskaan huutele kovin kovaan ääneen.

Alkon valikoimiin saatu 1698 tehtiin alun perin panimon 300-vuotisjuhliin yli kaksikymmentä vuotta sitten, ja silloin se oli todella vahva olut, 10,5 %. Nyt käsillä oleva versio 1698:sta on 6,5-prosenttinen. Toisin kuin Lontoon kollegoilla Fuller’silla olisi, tämä on vahvempi kuin mikään Shepherd Neamen ympärivuotisen perusvalikoiman oluista. Vahvempia ovat vain jouluolut (7 %) sekä kertaluontoiset merkkipäiväoluet.

Väriltään tämä on konjakkimainen, ehkä miedosti tuoksultaankin. Maussa vaikutelma ei jatku, vaan se on pohjimmiltaan tyypillisen kuivahko, ohuen maltainen Shepherd Neamen maku – voisiko sanoa jopa “talonmaku”. Kenties pientä viskimaltaista vivahdetta voi kuvitella aistivansa. Tämä strong ale on maun puolesta lähisukua panimon Christmas Alelle. Siinä missä Fuller’sin vahvat oluet ovat usein helposti avautuvia, reilun hedelmäisiä, tätä tyylilajia voisi sanoa pikemminkin varautuneeksi.

Humala maistuu niukanlaisesti. Ottaen huomioon sen, että panimo sijaitsee keskellä Englannin tunnetuinta humalanviljelyaluetta, tuoreita tai muutenkaan nykyaikaisia humalan aromeja ja makuja on Shepherd Neamen oluista varsin vaikeaa löytää. Maku päättyy katkeruuden sijaan vähän makeutusainemaisesti. Jossain määrin Neame-maku saattaa olla opittu maku, ei epämiellyttävä mutta omanlaisensa. Toki olisi ollut kiinnostavaa päästä testaamaan alkuperäistä 10,5 % versiota 1698:sta.

Olisi hauska myös olla paikalla, kun Shepherd Neamen ja Fuller’sin panimomestarit analysoivat toistensa oluita ja pohtivat, miksi te teette noin ja me teemme näin. (Ja ehkä ylipäätään kuulemassa tarkemmin, miten kukin näistä oluista tehdään.) Fuller’s lanseerasi oman perustamisvuotensa mukaan nimetyn oluen 1845:n panimon 150-vuotisjuhliin vuonna 1995. Se on kiistämättä aika erilainen tapaus kuin kentiläinen serkku.

1845 alkaa kahvisella tumman maltaan tuoksulla, joka toistuu myös maussa. Pähkinänkuorinen, mantelinen, tryffelisuklainen olut on astetta voimakkaammin humaloitu kuin 1698, vaikka humalointi ei varmasti tässäkään määräävä ominaisuus ole. Täyteläinen olut on jälkiruokamaisista sävyistään huolimatta melko kuiva, suklaisuuden alla lievästi sitruksinen.

Panimomestari Georgina Young on huomauttanut, että tämän oluen myötä amber- eli biscuit-mallas palasi vähitellen yleisempään käyttöön brittioluissa kuin mitä se oli ennen 90-lukua ollut. Entisaikojen vahvoihin Burton aleihin tuon mallastyypin on sanottu kuuluneen. 1845 ei vedä niille vahvuudessa vertoja, vaikka ei 6,3-prosenttisena aivan vähäinen olekaan. Se on panimon valikoimassa ehkä osin omassa, sinänsä kiinnostavassa kategoriassaan vähemmän hedelmäisenä ja tummempana kuin Vintage Alet, Golden Pride ja uutuus Beer One.

Fuller’s Beer One – olut kuin numero uno?

Jokaisella on varmasti omat erityiset olutherkkunsa. Yksi tykkää NEIPAn ananasmehuisuudesta, toinen siitä, miten jykevässä imperial stoutissa yhdistyvät tummien maltaiden paahteisuus ja lääkeyrttinen humala. Kolmannelle hapan on juuri se oikea olutmaku suussa.

Omassa kaanonissani korkealle nousisivat brittiläiset strong alet. Hiljattain japanilaistuneen lontoolaispanimo Fuller’sin tuotteet ovat tyylilajin parhaasta päästä. Panimon keskivahvoista oluista erityisesti 5,9-prosenttinen ESB on tietenkin herkkua, varsinkin aidossa real ale -muodossaan. Silti pullopuolella olen ollut erityisen vaikuttunut vielä vahvemmista oluista: Imperial Stoutista ja sitten juuri noita sekalaisista strong ale -kategorian tuotteista.

Fuller’silla on nykyään koepanimo, joka mahdollistaa entistä pienempien kertaerien valmistamisen. Ei sillä että Fuller’s olisi ennenkään keskittynyt liiaksi pelkkään vakiovalikoimaansa: on ollut Fuller’s & Friends -yhteistyöoluita, historiallisten oluiden Past Masters -sarjaa ja tynnyrikypsytettyjä Brewer’s Reserve -oluita. Uudessa koepanimossa on kuitenkin tarkoitus tehdä kokeiluja uusilla maltailla, humalilla ja muilla raaka-aineilla.

Suomeen on koepanimon tuotteista ehtinyt Beer One, joka nimensä mukaisesti oli siis lafkan ensimmäinen olut. Kovin paljon tietoja tämän nimekkeen mukana ei ole tullut. Olut “perustuu Golden Priden reseptiin”, siis on jollain tavalla sovellus tuosta vakiovalikoiman vahvasta kultaisesta oluesta. Tämä Beer One on 7,5 %:llaan miedompi kuin 8,5-prosenttinen Golden Pride, siinä siis ainakin yksi selvä ero.

Golden Pride muodostuu crystal- ja pale -maltaista ja Challenger-, Goldings-, Northdown- ja Target-humalista. Siinä on katkeruutta 40 IBU:n verran (Alkon mukaan 35 EBU). Maistelun perusteella ei ole mitään painavaa syytä olettaa, että Beer One olisi tosiaan reseptiikaltaan merkittävästi erilainen. Maahantuoja osaa kertoa, että siinä on mallaspuolella mukana myös chocolatea.

Olut on kuitenkin erilainen. Kun Golden Pridea maistaa testattuaan ensin Beer Onea, vahvempi sukulainen muistuttaa vertailussa jotain belgialaista amberia, kuten vaikka Tsjeeses. Siis hyvin eri tyyppistä olutta, joka pelkkää Golden Pridea juodessa ei välttämättä tulisi assosiaationa mieleen. Ero Beer Onen ja Golden Priden välillä on, että jälkimmäisen tuoksu on hieman viinaisempi ja maku selkeästi makeampi ja jälkiruokamaisempi.

Panimon kuvamateriaalista näkee alkuperäisen ilmeen, jota käytettiin koepanimoa lanseerattaessa, sekä nyt markkinoilla olevan ”craftimman” ulkonäön.

Tsekkasin nyt vielä vähät tuotetiedot, joita Alko kertoo Beer Onesta, ja EBU-lukemien ero on yllättävän suuri. Beer Onessa on laskennallista katkeruutta vain 18 EBU. Mistäköhän on tullut idea lähteä riffailemaan Golden Priden reseptillä mutta tehdä siitä miedommin humaloitu? Tosin Beer One näyttää – ehkä siis miedomman humalointinsa alta – itsestään sellaisia puolia, joita vahvoista oluista ei usein aisti. Nämä ovat joillekin miedommille britti-bittereille ominaisia kukkaisia tai punaisten hedelmien sävyjä, jotka varmaan voivat tulla tietystä humalalajikkeesta tai englantilaisesta hiivasta.

Kokonaisuutena Beer One on enemmän tai vähemmän emopanimonsa luotettavaa laatua – ei nousisi ihan ykköseksi, jos Fuller’s-oluet pitäisi laittaa järjestykseen, mutta en löytänyt äkkiseltään juuri moitittavaakaan. Tosiaan Golden Prideen verratessa tämä tuntuu jopa sessioitavalta, jos niin voi 7,5 % vahvuisesta oluesta sanoa. Brittiläisittäin kyseessä on yhä erittäin vahva olut. Aivan selväksi ei käynyt, miksi juuri tällainen tuote on koepanimosta maailmalle puskettu, mutta ei kai tänä jatkuvien uutuuksien aikana ole tapana olemassaolon oikeutusta oluilta vaatiakaan.