Jo 2000-luvun alkuvuosista saakka erilaisia tynnyri- tai puukypsytettyjä oluitaan Skotlannissa askarrelleessa Innis & Gunnissa on selvästi pitkän jänteen menestyjän aineksia, vaikka en ole koskaan ihan tajunnut, miksi. Kummastelin panimon uusimpia edesottamuksia jo kevään 2018 postauksessani, jolle tämänpäiväinen pohdinta on nyt siis jatkoa. Otetaan maisteluun joitain panimon Alkosta ja/tai ruokakaupoista saatavia oluita, joista ainakin pari on minulle uusia.
Jotkin asiat eivät muutu. Panimon lippulaivaolut Innis & Gunn The Original (6,6 %) on edelleen peruskiva kullanruskea vahva olut, jonka maussa on aivan järjetön määrä tammipuun tuomaa vaniljaisuutta. Kun oikein mitään muita ominaisuuksia ei korostu, vaikutelma on kuin koko Madagaskarin vaniljaviljelmien vuoden sato olisi upotettu samaan Innis & Gunn -käymisastiaan. Tästä oluesta voisi varmaan keittää vaniljasiirappia, jota voisi syödä vaniljajäätelön päällä joillain vaniljafestivaaleilla. En tajua pointtia, mutta monikin varmaan tykkää kun suosiota riittää vuosikymmenestä toiseen.
Samaa vaniljaisuuden ylilyöntiä on Caribbean Rum Cask -oluessa (6,8 %). Tämä on astetta tummempi olut, jonka tuoksussa on selkeä rommirusina–vanilja-yhdistelmä, ja maussakaan aika vähän mitään tästä poikkeavaa. Sitrushedelmäinen (ehkä humaloinnista tullut?) sivumaku on selkeä, jälkimakuun ei jää paljon mitään. Tyylilajiksi mainitaan Scottish red beer (!?). Kun tynnyri hallitsee neutraalia perusolutta näin paljon, oluttyylillä ei tosin tunnu olevan paljon väliäkään. Rommi ja kookosmainen sokeri ovat hallitsevia piirteitä, katkeruuttakaan ei oikestaan ole (19 EBU). Viinassa uitettua luumua ja vaniljavaahtoa erottuu, kyseessä on selkeä jälkiruokaolut ilman mitään erityistä puraisua. Mainittakoon muuten etiketin teksti: best served ice cold from an Innis & Gunn glass. Lue: meitä ei kiinnosta yhtään, mitä tästä oluesta saat irti, kunhan tarjoilet sen meidän brändilasissamme. Miksi tällainen kypsytysohjelma, jos parasta on kuitenkin tarjota olut niin kylmänä, etteivät maut erotu?
Irish Whiskey Cask Oatmeal Stout (6,1 %) on varmuudella ainakin olut, jota en ollut ennen maistanut, kunnes se jokin aika sitten tuli Alkon hyllyille. Perusolut tämän viskitynnyrikypsytyksen takana tuntuisi olevan hyvin mieto ja neutraali stout, sen tyyppinen kuin Belhaven Scottish Stout. Joitain oluitaan Innis & Gunn on tehnyt Belhavenin panimollakin mutta ilmeisesti ei tätä. Tumman maltaan pehmeää makua on mukana kyllä, mutta vaniljainen tynnyriefekti tässäkin jyrää sitä olan takaa. Ohut sitruksinen lisämaku on jälleen läsnä. Jotain potkua tähänkin sietämättömään keveyteen tarvittaisiin.
Kriek 2022 (5,1 %) on ehkä tämän joukon todellinen kummajainen, siis belgialaistyylinen kirsikkaolut Skotlannin vahvojen alejen tynnyrikypsyttäjältä. Olutta myydään Suomen ruokakaupoissa ja pullo on ihan tyylikkäässä pahvirasiassa. Lasiin kaatuu punertava olut, väriltään mansikkamehumainen mutta vähän rusehtava. Tuoksussa on metsämarjaa, ei niin selkeästi kirsikkaa tai tynnyriä. Maistelussa mieleen tulee – jos nyt ei aito lambic-pohjainen kriek – niin joidenkin belgialaispanimoiden kirsikkakylvyssä käyneet tummat pintahiivaoluet. Ne ovat tietysti omalla tavallaan aivan autenttisia myös, en tarkoita väheksyä niitä. Ei Innis & Gunnin Kriek myöskään mitenkään onneton olut ole. Se on saanut tekijälleen ominaista vaniljan makua tynnyripuusta, eli siis ainakin etiketin mukaan tätäkin olutta on kypsytetty ihan oikeissa tynnyreissä. Vaniljaa ei ole silti liikaa. Muuten mukana on maltaisuuttakin, hieman kirpeää kirsikkaa – sitä makua kyllä vähemmän kuin melkein missään belgialaisissa kirsikkaoluissa tyylistä riippumatta. Tuota lievää kirpeyttä lukuun ottamatta tämä olut ei ole missään tapauksessa hapan, siis Brysselin seudun oude kriekeistä ollaan todella kaukana, niin kuin ehkä odottaa saattoikin. Sekä pahvipakkauksessa että pullon etiketissä on siis näkyvästi esillä vuosiluku 2022, mistä voisi päätellä, että olutta voisi ikäännyttää kellarissakin. Olisiko tällä kehityspotentiaalia vuosien mittaan?
Viimeinen Innis & Gunn -tuote tässä testisarjassa on Lager Beer (4,6 %), edellisen tavoin ruokakauppatuote. Odotuksissa oli keskinkertainen keskitien lager, ja tavallaan odotukset eivät alittuneet jos eivät paljon ylittyneetkään. Britit osaavat tehdä pahaa lageria mutta – ainakin jonkun Camden Hellsin räjähdysmäisestä suosiosta päätellen – myös hyvää. Tuoksu on tässä kohtalaisen raikas, viljainen, vähän minttumainen, ei lupaa ihmeitä mutta ei huonoa myöskään. Suussakin olut on ihan miellyttävä, ruokakaupan vaatimattomimmista peruslagereista kyllä askelen craft lager -maiseen suuntaan. Panimo markkinoi olutta hellesinä, johon alkoholiprosentti hyvin sopii, samoin kullankeltainen väri ja maltainen makeus. Aivan pieni herneen vivahde on maussa. Humalan katkeruutta ei juurikaan ole, humala tuntuu yrttisenä. Maltaasta on saatu irti pientä happamuutta, joka on saksalaisten lagerien yleinen makuvivahde, ja teollinen pahvisuus ja selkeät viat on onnistuttu välttämään.
Mitä näistä oluista voisi vetää yhteen? Vanhasta vaniljatehtaasta on nyt ainakin mahdollista saada irti vähän muitakin vivahteita, siitä todisteina ainakin nämä viimeksi mainitut lager ja kriek. Irrottavatko ne sitten enemmän riemunkiljahduksia kuin Innis & Gunn -valtavirtaan kuuluvat tynnyrikypsytetyt (tai ainakin tynnyrimateriaalien kanssa kosketuksissa olleet) vahvemmat oluet, se on toinen kysymys. Jäämme seuraamaan tämän markkinointikykyisen skottipuljun tulevia vaiheita, ties vaikka siellä jossain olisi yllätyksiäkin odottamassa. Näiden perusteella tämä ei toistaiseksi kyllä nouse edelleenkään suosikkipanimoideni joukkoon.
Olutkoira 