Alko tuo suomalaisten kuluttajien ulottuville näitä erikoisvahvoja lager-oluita aika tiheällä tahdilla, ja varmasti niillä oma yleisönsä onkin. Useammin kuin kerran olen heidän myymälävalikoimiaan selatessani huomannut, että vahvoja lageruutuuksia on erityisen hyvin saatavissa ainakin Helsingissä niiden lähiöiden Alkoissa, jotka eivät ole sosioekonomisesti kaupungin vahvimpia. Mitä johtopäätöksiä tästä sitten pitäisi vetää? Ehkä monopolin johdolta tai STM:ltä voisi kysellä kansanterveydellisiä näkökulmia.
Onko makaaberia julkaista tämä postaus pian sen jälkeen, kun olen kirjoittanut Douglas Stuartin Shuggie Bainista, jossa vahva lager johti perikatoon?
Olen joka tapauksessa viime kuukausina maistellut muutaman uuden tuotteen tästäkin olutkategoriasta. Yksi on sotaa käyvästä Ukrainasta, muut Päijät-Hämeestä ja Alankomaista. Nyt puhutaan siis käytännössä keskikaljan supervahvoista versioista – ei mistään laadukkaista saksalaisista bockeista tai Hagström-pilsnereistä.
Jos näitä oluita maistelee oluina, siis maun vuoksi, yksi arvioitava asia on miten paljon alkoholi eli viina maistuu läpi. Peruskysymys on, haluaako panimo tehdä vain huokean humaltumisen mahdollistajaa vai onko reseptissä joitain hyvien vahvojen oluiden piirteitä mukana.
Aloitetaan ukrainalaisesta.
Obolon 8,6% ei ole Kiovan suurpanimon vahvin lager, koska myös 12-prosenttinen olut heiltä löytyisi. Kuitenkin tässä 8,6-versiossakin hunajainen, manteliliköörinen, hedelmäinen tuoksu paljastaa sen, että kattiloiden on annettu kiljua vähän isommin kuin ruokakauppavahvuisia Oboloneja pantaessa. Eli vahvaa kullankeltaista tavaraa on lasissa, ja raa’ahko makea maku herättää kysymyksen myös käytetyistä maltaista ja muista raaka-aineista – erityisesti ehkä jälkimmäisistä. Itse asiassa Obolon-panimo ei tätä puolta mitenkään peittele vaan kertoo nettisivuillaan näinkin suoraselkäisesti:
The unusual recipe for this strong light beer lies in the fact that in addition to traditional ingredients such as barley malt, barley, hops and water, «Obolon 8.6%» contains glucose-fructose syrup.
Lahden Erikois Strong Lager on puolestaan 7-prosenttinen, nipun miedoin siis, ja myös se kolmesta, jossa eniten näkyy pyrkimys tehdä vähän jotain muuta kuin vain korkeaoktaanisempaa peruskaljaa. Tämähän on Hartwallin Erikois-sarjan idea kai muutenkin, eli että tölkkien retrodesignin takaa löytyy ainakin joitain ”paremman oluen” ajatuksia, oli toteutus sitten onnistunutta tai ei. Myös esimerkiksi jalojen humalalajikkeiden (Saaz ja Hallertau Hersbrücker) mainitseminen näkyvästi tölkin etupuolella viittaa samaan. Toisaalta oluen nimi on ruotsinlaivamaisen karski ja siksi se päätyi tähän maistelusettiin.
Lahtelainen on vähän tummempi kuin kiovalainen (silti kuitenkin vaaleahko olut), ja tuoksultaan ja maultaan varsin maltainen. Paljon mallasta on maussa – puolitummaakin – ja siihen liittyviä hennosti suklaisia, kasvisia, ruohoisia piirteitä. Vahvaksi bulkkilageriksi tämä ei ole huono, mutta jos vertailukohtana olisivatkin paremmat saksalaiset oluet, voisi myös sanoa, että tämä on vähän kökkö, puuromainen bock. Pahvia ja sellua on hiukan liikaa verrattuna siihen, mitä 7-prosenttisessa mallasvetoisessa lagerissa voisi olla.
Hollandia Strong on vaalea ja helppo olut, ei todellakaan mieto (7,5 %) mutta tästä satsista kepeimmän oloinen. Katkeruustaso on Alkon mittaamana kolmikon matalin (tässä EBU 15, Lahden oluessa 20 ja Obolonissa 17). Obolon siis vaikuttaisi toki olevan prosentteihinsa nähden vähähumalaisin.
Tuoksu on Hollandiassa miedon maltainen, enemmänkin hedelmäinen. Makukin tuo hedelmäisyydessään enemmän mieleen hollantilaisen huoltoaseman kaljakaapin kuin Suomen suurpanimoiden viljaiset, ohrajauhoiset viinalagerit. Ehkä päärynään päin vivahtaa, vähän liuottimiin. Panimo on siis Bavaria, joka sijaitsee Noord-Brabantin maakunnassa, Alankomaiden vahvimmalla olutalueella etelässä.
Lopuksi yhteinen tuomio. Obolon peittelee tärpättimäistä alkoholiaan melko heikosti, mutta sekään ei välttämättä ole negatiivinen asia niille, jotka haluavat elää uudestaan nuoruuden nostalgiset risteilyt lämpimine elefanttioluineen. Lahtelainen putoaa hankalaan lattianrakoon ”rehellisen” viinalagerin ja paremman bockin väliin, pääsemättä kuitenkaan turvallisesti bockin alueelle. Hollandia Strong taas viiraa paljon puistoammattilaisten juomien suuntaan, mutta ei se aivan epämukava olut ole, kuten ei mikään näistä. Kuitenkin todella mieto humalointi näin vahvassa – ja muuten neutraalissa – oluessa aiheuttaa oudon luisuvuuden vaikutelman maussa, ihan kuin universumi yrittäisi varoittaa juomasta tätä enempää. Jonkin verran kylmäpäisyyttä näistä suoriutumiseen tarvitaan, mutta täysiä katastrofeja ei nyt sakissa ole, ja vähiten huonoksi arvioisin tällä kertaa Obolonin.
Olutkoira 