Kirjakesä ’21: Suomalaisen olutkulttuurin jäljillä

Olen yrittänyt urakoida tänä vuonna pääkaupunkiseudun kirjastojen Helmet-lukuhaastetta. Idea on lukea kirjoja ja ruksata annetuista 50 haastekohdasta kuhunkin sopivat. Kun 50 rastia on saatu, haaste on suoritettu. Esimerkiksi Kalevi Leppäsen kirjasta Suomalaisen olutkulttuurin jäljillä sain omaan seurantaani ruksattua ilmiselvästi nämä kohdat:

  • Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut
  • Kirja on julkaistu vuonna 2021.

Välillä menee tulkinnanvaraiseksi, oikeuttaako jonkin kirjan lukeminen tietyn rastin merkitsemiseen, ja silloin ratkaisu jää lukijan eli minun harteilleni. Olutkulttuurikirjan tapauksessa päätin ruksata kolmannenkin haastekohdan: Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä. Kun kerran saan itse määritellä hyödyn, olkoon hyöty tässä tapauksessa se, että voin kirjan luettuani tehdä siitä blogipostauksen – ja tietysti saan lisää tietoa minua kiinnostavasta aiheesta.

Kalevi Leppäsen kirja on alkuvuoden kiinnostavin olutkirjauutuus. On totta, että kun sain tietää sen olevan tulossa, odotuksia heräsi. Olin jo aikaisemmin mutkan kautta kuullut, että joku kotimaisen skenen vanhoista parroista oli kirjoittamassa Suomen viimeisimpien parin–kolmen olutvuosikymmenen tarinaa. Ehkä tämä oli siis se kirja, jota huhu koski, ja niinpä nappasin sen Akateemisen hyllystä heti kun sen siellä huomasin.

Tästä nopeasta kotiutuksesta huolimatta vetkuttelin taas joitakin viikkoja, ennen kuin ryhdyin kahlaamaan kirjaa todella läpi. Ei siinä tosin paljon kahlattavaa ollut, noin 150 sivua. Lukukokemus kyllä kannatti, ja tätä voi toki suositella muillekin suomalaisen oluen tarinasta kiinnostuneille. Seuraavaksi listaan alle kirja-arvostelun hengessä plussia ja miinuksia, joita olin lukiessani merkinnyt muistiin.

Plussaa (+)

Kuten jo Arde aikaisemmin keväällä totesi, Leppäsen kirjan mielenkiintoisinta antia on omakohtainen kuvaus 1990-luvun lopusta ja vuosituhannen vaihteesta, jota kirjoittaja katseli omistamansa Opus K -baarin tiskin takaa Lohjalla. Leppänen on ollut aktiivinen myös olutseuratoiminnassa ja käynyt Mustialan kuuluisan panimokoulun, ja ylipäätäänkin liikkunut takavuosina erilaisissa olutsisäpiireissä.

Näkökulma on oivallisesti juuri sitä, mitä otsikkokin lupaa: olutkulttuurimme kuokkimista vähän pintaa syvemmältä. Siinä missä monet perustason oppaat esittelevät oluttyylejä, oluen valmistusta ja esimerkkioluita aika kaavamaisesti, tässä kirjassa katsotaan oluen maailmaa tiskillä seisovan maallikkoasiakkaan ja tiskin takana päivystävän, olutasioihin perehtyneen ammattilaisen yhteisellä katseella. Siten vältetään ulkokohtaiset luettelot.

Miten me suomalaiset juomme, ja miksi juuri niin? Mitä nämä kaikki erilaiset oluet ovat, mistä ne tulevat ja mitä eroja niillä tarkemmin on? Mitä tapahtui keskikaljabaareille ja millaisia ovat uudet oluthuoneet, joita tilalle tuli? Keitä ihmisiä ja mitä muita toimijoita tämän kaiken takana on viimeisten 30–35 vuoden aikana ollut? Kysymyksiä riittää, ja niihin paneudutaan kärsivällisesti selittäen, snobismia kaihtaen ja riittävän laajasti taustoittaen.

Leppänen mainitsee muuten sellaisenkin asian, että naisten kokemukset olutkulttuurista ja sen inklusiivisuudesta ovat erilaisia kuin miesten. Olutmaailman seksistisyys ja rasistisuus on ollut yksi kansainvälisen olutkeskustelun isoimmista teemoista viime vuosina, mutta Suomen olutmedia ei ole siitä paljon pukahtanut (tämä blogi mukaan lukien). On tuntunut melkein siltä, kuin täällä ei ongelmia olisikaan. Olutposti on tosin ansiokkaasti nostanut naisten toimintaa olutalalla, enimmäkseen posin kautta kylläkin, eli kitkatilanteisiin ja niiden yleisyyteen ei vieläkään ole oikein näkymää. Vaikka Leppäsen kirjassakaan asiaan ei pureuduta syvällisemmin, on kai myönteistä, että teema tuodaan edes ohimennen esiin.

Miinusta (–)

Olisiko kirjan rakennetta kannattanut miettiä uudelleen ainakin joistakin kohdista? Karkealla tasolla kussakin luvussa käsitellään yksi asia – juomatavat, baarikulttuuri, pienpanimoiden kehitys, lainsäädännön vaikutukset tai oluen eri lajit – mutta lukujen sisällä asiat tuntuvat välillä juoksentelevan ristiin rastiin melkein tajunnanvirtatekniikalla. Jokin juttu tulee anekdootin omaisesti mieleen toisesta jutusta, ja se kerrotaan, mutta aivan toisessa luvussa sama asia saattaa taas jatkua vähän eri paikasta. Ei tämä pahasti haittaa, fiilis on usein kuin kuuntelisi hyvää tarinoitsijaa yleisön edessä, mutta lyhyehkö tietokirja voisi olla napakamminkin koottu.  

Kolmekymmentä sivua eli viidesosa kirjasta käytetään “vanhempaan oluthistoriaan”, eli oluen rooliin keskiajan ja varhaismodernin ajan Suomessa sekä mytologiassa ja kirjallisuudessa. Tämä osuus on tietysti lähes kokonaan synteesiä muista lähteistä, kuten Leppänen asiallisesti luvun alussa sanookin. Entäpä jos olisi yritetty pärjätä ilman tätä historian läpihiihtoa, tuoden vaikka nykysuomalaisten juomatavoista kertovaan lukuun joitakin kiinnostavimpia poimintoja myös esi-isien edesottamuksista?

Muilta osin kirjan perusvireenä on se, mitä Leppänen on onnistunut kaivelemaan muistinsa sopukoista – ei aina niinkään kirjastoista tai arkistoista. Kuten alussa totesin, tämä on ehdottomasti kirjan paras puoli. Toisaalta se näkyy joissain kohdissa vähän hövelinä suhtautumisena faktoihin. Esimerkiksi Duvel on erheellisesti päätynyt belgialaisten trappistioluiden listalle, ja alettiinko Torniossa todella panna Lapin Kultaa jo vuonna 1873? Suullisessa esityksessä nämäkin menisivät korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta yksi tarkistus- ja oikolukukierros olisi kirjaan vielä kannattanut tehdä.

* * * * *

Olutkirjoille taitaa olla Suomessa aika vähän kaupallista tilausta, joten julkaisijoidenkin toiveet varmasti vaikuttavat sisältöön. En tiedä, mikä esimerkiksi tässä kirjassa on kirjoittajan ja mikä kustantajan mielihalujen seurausta. Jos itse olisin saanut olla vaikuttamassa teoksen sisältöön – eikä rahalla tai mahdollisella kirjakauppamyynnillä olisi mitään merkitystä – olisin tietysti toivonut vielä parisataa sivua lisää kotimaisten olutmiesten ja -naisten sekä panimoiden tarkemmista vaiheista, baariasiakkaiden hauskoilla kommenteilla ja Leppäsen omilla muistoilla höystettynä.

Agricolan päivän olutsanastoa – ja Suomi mainittu

Kirjakielemme isä Mikael Agricola oli oluen ystävä ja merkitsi muistiin ensimmäisen kuvauksen suomalaisesta oluenjuontirituaalista. Hänestä voisi varmasti tarinoida enemmän – ja monet ovat niin tehneetkin – mutta otetaan sen sijaan Agricolan päivän kunniaksi hieman asiaa olutterminologian kehittämisestä meillä ja muualla.

Suomi tai suomalainen olutkenttä on melko harvoin esillä kansainvälisissä olutmediassa. Viime viikolla tällainen “Suomi mainittu” -hetki taas nähtiin, kun Evan Rail haastatteli VinePair-lehteen kieliasiantuntija Suvi Seikkulaa siitä, mitä sanoja suomen kielessä käytetään craft beeristä. Artikkeli alkaa tosiaan suomen kielen tilanteella, mutta siinä käydään läpi iso liuta maailman kieliä saksasta, tšekistä ja mandariinikiinasta (joissa craft-oluelle on oma sanansa erotuksena muusta oluesta) aina dinén eli navajon, zulun ja xhosan kieliin, joissa tämän eron tekeminen on vielä mahdotonta.


Suomessa puhutaan Seikkulan mukaan joko pienpanimo-oluesta, käsityöläisoluesta tai erikoisoluista. Evan Rail referoi varsin asiallisesti näiden sanojen merkityserot. Käsityöläisolut on merkitykseltään lähimpänä angloamerikkalaista craft beeriä, mutta se on Railin mukaan vähemmän tunnettu ja käytetty sana kuin pienpanimo-olut. Se, että 90-lukulaiselta kalskahtava erikoisolut on sanana jäänyt harmiksemme, laitetaan Alkon piikkiin. En osaa tuohon ottaa kantaa, mutta totta on, että yhtä vakiintunutta sanaa kuin craft beer meillä ei ole. Käsityöläisolut on kuitenkin ollut sen verran kuranttia kielenkäyttöä jo nykyistä alkoholilakia valmisteltaessa, että siihen termi on putkahtanut mukaan, vaikka ei ollut vielä päässyt edes sanakirjaan.

* * * * *

Olutkielen agricolia ovat Michael Jacksonin tapaiset hahmot, jotka pitkälti loivat nyt käytössä olevat tapamme puhua ja kirjoittaa oluesta (ainakin erikois-, käsityöläis- tai pienpanimo-oluesta). Taisi se olla Jackson, joka craft-sanaakin oli ensimmäisenä tuomassa olutkieleen – vuonna 1982 hän käytti termiä craft brewery. Gary Gillman olettaa, että Jackson oli saanut ajatuksen 1970-luvulla ilmestyneestä brittiläisestä olutkirjasta, jossa erästä pienvalmistajaa luonnehditaan sanoilla small craftsman brewer.

Tai ehkä käsityöläispanimoista puhuessaan Jackson onkin enemmän lönnrot kuin agricola: hän johtaa vanhasta sanastosta termin uudelle ilmiölle. Agricolahan oli se, joka ensimmäisenä painatti paperille suomen kielen sanoja ikiaikaisille asioille kuten Raamatun opetuksille. (Toki välillä piti soveltaa vapaasti, kuten kun suomalaisille tuntematon leijona sai selityksen jalopeura.) Sen sijaan Lönnrot ja muut 1800-luvun sanasepot keksivät käsitteitä modernin maailman, tieteen ja yhteiskunnan ilmiöille.

Jackson harrasti myös joskus agricolailua keksiessään sanoja ilmiöille, jotka olivat olleet kauan olemassa mutta joista ei ollut puhuttu. Tällainen oli “baltic porter”, Itämeren alueen portteri- ja stoutperinne, jonka olutguru nimesi 1990-luvun alussa. On jopa mahdollista, että sittemmin laajalle levinnyt termi esiintyi ensimmäistä kertaa painettuna suomen kielellä, tosin muodossa baltialaistyyppinen portteri. Siitä Jackson puhui vuonna 1991 Matkailijan olutoppaansa suomalaisen laitoksen luvussa, jota tiettävästi ei ole julkaistu englanniksi. Oikeampi käännös olisi saattanut olla “Itämeren (alueen) portteri”, mutta saivartelu sikseen.

Kovin paljon uudissanoja suomen kieleen ei enää olutpiirien kautta tule. Käsityöläisolutta (tai käsityöolutta) on toki 2010-luvulla yritetty juurruttaa niin ammattilais- ja harrastajakirjoittajien kuin Alkonkin toimesta, mutta aika näyttää, onko siitä pysyväksi olutsanaksi. Mustalais- tai kiertolaispanimo (gypsy/nomad brewery) tai sopimusvalmistuttaja (contract brewer) ovat myös viimeisten kymmenen vuoden aikana yleistyneelle ilmiölle luotuja käännöslainoja. Enimmäkseen olutsanat – jostain syystä erityisesti oluttyylien nimet – juurtuvat kuitenkin oluthörhöjen kieleen lähes poikkeuksetta englanniksi, silloinkin kun englanti ei olisi suinkaan paras kieli niistä puhumiseen. 

* * * * *

Agricolan aikaan 1500-luvulla Suomessa pantiin olutta epäilemättä hyvin käsityöläismäisillä metodeilla. Kaupallisia panimoita nykyisessä mielessä ei tässä maassa vielä ollut – puhumattakaan teollisista laitoksista. Uudissanaa käsityöläisolut Agricola ei olisi kuitenkaan voinut luoda. Sana käsityöläinen nimittäin keksittiin suomen kieleen vasta 1840-luvulla.

Mallaskosken 100-vuotisolut Tiltu

Seinäjoen ylpeys Mallaskoski kuuluu suomalaisten panimoiden joukossa niihin, joilla on jo taustallaan selvästi enemmän perinteitä kuin muilla. Pitkää, katkeamatonta historiaa yli sadan vuoden taakse on kotimaassa oikeastaan vain suurpanimoilla Sinebrychoffilla ja Olvilla (sekä Hartwallilla, jos ei välitetä siitä, että kivennäisvesillä aloittanut helsinkiläisyhtiö siirtyi oluiden pariin vasta sotien jälkeen). Ja tietysti yksityisillä sahdinpanijoilla voi olla omat vanhat sukuperinteensä. 

Mallaskoski viettää tänä vuonna 100-vuotisjuhliaan. Satanen on toki laskettu “alkuperäisen” Mallaskosken perustamisesta, mutta ei panimon juhlavuosimarkkinoinnissa ole mitenkään peiteltykään sitä reilun 30 vuoden aukkoa (n. 1965–1997), jolloin panimoa ei ollut lainkaan olemassa. Joka tapauksessa näistä sadasta vuodesta panimo on siis ollut lähes 70 vuotta aktiivisena. Uuden Mallaskosken perustajia – etunenässä tehtaanjohtaja Jyri Ojaluoma – on yhä panimon ruorissa, ja nykyään yhtiö on osa kotimaista Momentin-konsernia.

Nykyisellä Mallaskoskella on edeltäjänsä suuntaan monenlaisia siteitä. Yksi on maantieteellinen: panimo sijaitsee edelleen Johan Walleniuksen 1920-luvulla Seinäjoen maalaiskuntaan rakennuttaman tuotantolaitoksen tontilla. Toinen liittyy sukulaissuhteisiin, sillä Walleniuksen pojanpoika Juhani toimi Ojaluoman konsulttina uutta panimoa perustettaessa 90-luvulla. Kolmas side on mikrobiologinen: vanhan Mallaskosken hiiva on ollut myös nykypanimolla käytössä.

Niinpä on luontevaa, että juhlavuoden ensimmäinen olut Tiltu (8 %) kumartaa Mallaskosken moninaisten perinteiden suuntaan. Olut on nimetty alkuperäisen panimon hevosen Tiltun mukaan. Tiltu saatiin sotasaaliina venäläisiltä, ja se kuljetti myöhempinä vuosina panimon oluita pitkin Pohjanmaan pitäjiä. Stout merkitsee “tanakkaa” ja sana sopii varmasti sekä hevoseen että vahvaan, tummaan olueen.

Tiltu-olut on siis oatmeal stout – tai korkeat prosentit huomioon ottaen ehkä oatmeal extra stout. Tuoksu on lempeän suklainen, mämminenkin, ja maku viittaa myös tummempiin erikoismaltaisiin ja maalaispuuroon. Humala tuntuu hedelmäisenä, vähän lääkemäisenä, ja katkerotasoon (25 EBU) sopien melko mietona. Oluessa käytetty humalalajike Sultana julkistettiin Yhdysvalloissa vuonna 2019, ja sen makupiirteitä ovat mänty, ananas ja sitrus. Pientä kirpeyttä on oluen maussa taustalla, en tiedä liittyykö humalaan vai vehnämaltaan ja kauran läsnäoloon. Valmistusaineluettelossa mainittu laktoosi selvästi pehmentää ja ehkä makeuttaakin kokonaisvaikutelmaa – on makuasia, tekeekö se sitä liiaksi.

Humaloinnista panimon tiedote kertoo, että “[juhlaoluen] humalat on valittu aikakaudelle ominaisten lajikkeiden mukaan”. Luin tekstiä alun perin huonosti ja oletin, että “aikakausi” viittaa Tiltunkin humaloinnin osalta panimon perustamisaikaan 1920-lukuun, mutta ilmeisesti puhutaankin toisesta, tulevasta juhlaoluesta. Sen oluen suunnittelussa on ollut jälleen mukana edellä mainittu Juhani Wallenius.

Jos tuota kaurastoutin laktoosisuutta ei lasketa – ja ehkä alkoholiprosentteihin nähden hieman ohutta suutuntumaa – tässä on oiva juhlajuoma ja vielä minulle hyvin maistuvaa oluttyyliä. En ole siinä mielessä objektiivinen oluenmaistaja, että pelkästään lasin sisällöllä oli itselleni merkitystä. Kun oluen tarinalla on jotain aitoa kaikupohjaa, siitäkin voi räpsähtää lisäpiste tai pari. Jäin tapani mukaan tuumimaan myös joitain “entä jos” -kysymyksiä (“olisiko stoutin humaloinnin voinut tehdä tarkoituksella 1920- tai 30-lukulaiseksi?” “saisiko vahvan portterin käymään panimon vanhalla hiivalla, jos se on lagerhiiva?), mutta jääkööt ne pohdinnat pyörimään pääni sisään.

(Edit. Tarkennettu tekstiä toisen juhlaoluen osalta. Valokuvat Mallaskosken panimon historiasta lehdistötiedotteesta, kuvalähde: Juhani Walleniuksen arkisto.)

Suomen ensimmäisiä uuden aallon pintahiivaoluita

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 21. luukku.

Aihe on tällä kertaa enemmänkin 1990-lukulainen, vaikka kalenterin teemana on ollut 80-luku. Suomessa “erikoisoluiden” buumi alkoi tietysti 80-luvulla ja voimistui seuraavalla vuosikymmenellä, kun mukaan tuli vähitellen myös kotimaisia uusia pienpanimoita. Seuraavat poiminnat ovat jälleen Olut-lehdestä, jonka ensimmäinen numero ilmestyi vuonna 1991.

Pintahiivaoluita oli Suomessa pitkään tasan yksi: Sinebrychoffin Porter, joka myös Stoutin nimellä välillä tunnettiin. Kun kotimainen pienpanimotoiminta sitten alkoi aktivoitua, monet uudet yrittäjät tulivat markkinoille ainakin alkuun etenkin pohjahiivaoluilla – tummilla ja vaaleilla lagereilla. Entä ensimmäiset uudet suomalaiset pintahiivaoluet? Niitäkin oli joukon jatkona suhteellisen monilla valmistajilla.

Ensimmäinen suomalainen ale-olut oli tulossa markkinoille Vantaalla sijaitsevalta Alex-firmalta, jossa mukana olivat Lammin Sahti ja Olvi. Näin kerrottiin vuonna 1992 Olut-lehdessä. Lasse Lehtinen maistoi sen ja tuomio oli: ”maku jotain englantilaisen alen ja kotimaisen lagerin väliltä”. Kokonaan toinen asia oli, ehtikö tätä kellokasta koskaan saada mistään kaupallisesti.

Samana vuonna Sinebrychoff myi vuosikertaportteria, joka tavallaan oli tuoteuutuus sekin. Suomen ensimmäinen vuosikertaolut siitä joka tapauksessa tuli. Tässä oli kyse vuoden 1988 Porterista, joka oli saanut kypsyä nelisen vuotta, ja myyntiin tuli 75 000 erikseen numeroitua pulloa.

Koff oli aktiivinen myös seuraavana vuonna. Heidän juhlaoluttaan Vihkiäisolutta kuvailtiin upeaksi ja barley wine -tyyppiseksi, prosentteja oli tosin vain 6,1 %. Tapaus taisi olla uuden Keravan panimon vihkiminen käyttöön.

Pirkanmaan Uusi Panimo (PUP) oli yhtiönä perustettu jo kaksi vuotta aiemmin, ja vuonna 1993 se lupaili ensimmäisiksi tuotteikseen pohjahiivaoluita – myöhemmin valikoimaan oli kuitenkin tarkoitus tehdä panimon mukaan myös “erikoisoluita”.

Ensimmäisenä itsenäisenä pienpanimona taisi kuitenkin päästä tuotteineen liikkeelle Turun Kaskenmäen Panimo, ja heiltä tuli nimenomaan vuonna 1993 Uuteen Apteekkiin oma olut: Vanhan Luostarin Kellariolut -ale. “Pyrimme mahdollisimman lähelle brittiläistä bitteriä”, panimosta kerrottiin. Talveksi oli tulossa myyntiin myös stoutia.

Vuoden 1994 puolella Sinebrychoff puuhasi jälleen ale-rintamalla, ja olutuutuuksista lehdessä mainittiin Brewmaster’s Brown Ale. Pienpanimoiden suunnalta kerrottiin, että “luvan saaminen ei välttämättä johda panimon perustamiseen” ja että näin oli käynyt muun muassa alussa mainitun Vantaan Alexin kohdalla. Myös kotiolutrintamalla pintahiivaolut jylläsi: Olut-lehden Vuoden Kotipanija -kilpailu ratkesi, ja sen voittajissa oli useita aleja. Ammattilaissarjan voittaja oli peräti American Pale Ale.

Syyspuolella vuonna 1994 kerrottiin, että Kappelin Panimo valmistaa ensimmäisenä Suomessa hefeweizenia – pintahiivaolut sekin. Kappelin Panimo oli Sinebrychoffin edellisenä vuonna Helsingin legendaarisen puistoravintolan kellariin perustama pienpanimo. Vehnäoluista Alkon valikoimassa oli ollut jo 80-luvun puolella uutuutena Karjala Weizen-Fest, mutta sitä valmistutettiin Itävallassa. Tampereen kaksi uutta panimoa, Plevna (Koskipanimo) ja Wanha Posti, aloittivat vuonna 1994, molemmat lagereilla.

Helsingin ravintolakoulu Perhoon valmistui opetuspanimo seuraavan vuoden huhtikuussa. Sinne hankitussa 60 litran kattilassa pantiin olutta kahdesti viikossa, ja tarkoituksena oli näyttää oppilaille konkreettisesti, kuinka olut syntyy. Oluttyyppiä vaihdettiin 2–3 kertaa vuodessa ja tuotteita myytiin Perhon ravintolassa. Alkuun lähdettiin ale-tyyppisellä oluella, joka lienee sama kuin nykyvalikoimastakin löytyvä Perhon Rohkea.

Kaskenmäen Panimo teki vuonna 1995 kölschin. Maistamassa käynyt Michael Jackson totesi, että se “muistutti mielestäni vähemmän kölschiä kuin frankenilaista zwickelbieriä”. Samean keltaisessa, täyteläisessä oluessa oli Jacksonin mielestä hyvä, tuore aromi ja helppo juotavuus. Mallaspohja oli kunnossa, ja maun viimeistelevä humalan katkero houkutti maistamaan lisää.

Vuoden oluina palkituista tuotteista 1995 ale-sarjan voitti Lappeenrannan Panimon Husaari. Kärkikolmikkoon päätyi myös vasta aloittaneen Mustialan Kuninkaankartanon Panimon Tumma.

Saarijärveläinen Palvasalmen panimo valmisti samana vuonna ensimmäisenä Suomessa real alea. Brittityyppinen pintahiivaolut Best Pal valmistettiin ravintolajakeluun, ja tuotanto oli tuhat litraa viikossa. Kaksi vuotta myöhemmin Michael Jackson maistoi Palvasalmen toista olutta, Valtea, ja luonnehti sitä old aleksi. Vuonna 1997 Palvasalmi myös pullotti portteriaan.

Ulvilan Ravintola Gasteriaan perustetun panimon puuhamiehet esittelivät kölschiään ja bitteriään, ja totesivat, että “emme halunneet tehdä valtavirran lageria”. Vuoden 1997 kesällä päästiin maistelemaan myös Suomenlinnan Panimon keitoksia. Heillä yksi alkuaikojen kokeiluista oli belgialaisen De Koninckin innoittama ale-tyylinen olut.

Sinebrychoff otti seuraavana vuonna taas yhden askelen kohti nykyaikaa tekemällä pintahiivaolutta, jossa oli amerikkalaista humalalajiketta. Suurpanimo ei ollut tässä suhteessa tietääkseni Suomen ensimmäinen, mutta takuulla kyseessä oli siihen asti laajimpaan jakeluun päässyt Cascade-humaloitu olut. 4,3-prosenttinen 179 Birthday Bitter oli kantavierrevahvuudeltaan 14° (!), ja Olut-lehdessä luonnehdittiin sitä katkerotasoltaan liian alhaiseksi ja lämpimänä siman makuiseksi.

Vuonna 1999 Suomenlinnan Panimon uutuustuote oli Helsinki Porter. Haagassa Mikko Salmi oli polkaissut käyntiin tilapäisesti jäissä olleen ravintolakoulun panimotoiminnan, ja portteria syntyi sielläkin, nimeltään Stydi ja vahvuudeltaan 5,6 %.

(Lähde: Olut-lehdet 1991–1999. Kuvat: Finna.fi, HKM/Tuomas Jääskeläinen, CC BY 4.0, Flickr.com, Bernd Rostad, CC BY 2.0., Finna.fi/Työväen arkisto.)

Kirjaesittely: Brussels Beer City (Eoghan Walsh)

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 19. luukku.  

Muutama olutblogi tai -sivusto on jo kirjoittanut Eoghan Walshin pienestä omakustanteesta Brussels Beer City, jonka posti toi minullekin viime kuussa. Walsh on Brysselissä asuva irlantilainen olutbloggari, joka on tätä kirjaa varten koonnut lyhyitä kappaleita kaupungin oluthistoriasta – paljolti kadonneiden panimoiden tarinoita, jotka eivät luultavasti kaupallisia kustantajia olisi nykymaailmassa kiinnostaneet.

Nythän on niin, että itsekin kirjoitin artikkelin Brysselin kadonneista panimoista Olutpostiin kymmenen vuotta sitten. Olin siellä samana kesänä kierrellyt etsimässä niiden arkkitehtonisia jäänteitä. Olutpostin toimituksellinen linja oli tuolloin ehkä erilainen – en tiedä, mahtuisiko päämäärätön historiahörhöily nykyiseen, astetta kaupallisempaan SOS-äänenkannattajaan. Ehkä mahtuisikin; ilmeisesti ainakin päätoimittaja Anikó Lehtisellä on intressejä oluthistorian kentällä.

Lyhyesti Brysselin panimoiden tarinan voi tiivistää vaikka numeroihin 250 ja 1.

Ensimmäinen on kaupungin panimoiden määrä 1800-luvun lopulla, jälkimmäinen on niiden lukumäärä 1980-luvun lopussa. Viimeinen sissi oli tietysti Cantillon. Toisaalta 1980-luku oli juuri se vuosikymmen, jolloin muualla Belgiassa uusien pienpanimoiden – artesaanipanimoiden – renessanssi oli jo lähdössä hyvin käyntiin. Bryssel heräsi tähän junaan hitaammin: vasta 2000-luvun ensikymmenellä kaupunkiin ilmestyi kolme uutta pienpanimoa, joista yksi – Brasserie de la Senne – on edelleen olemassa.

Eoghan Walshin tarinat ovat lyhyehköjä vinjettejä kaikesta siitä, mitä tapahtui tätä ennen – tarinoita katovaisuudesta, purkutuomioista, maailman palautumattomasta muutoksesta. 1980-lukuun kiteytyy paljon hänen tarinoidensa päätepisteitä: sitä, että isolle kilpailijalle myydyn panimon rakennus jää käyttämättä, ehkä suojellaan tai todennäköisemmin ei – tai että pitkään hylättynä ollut rakennus murenee käsiin, puretaan pois, unohtuakseen pian. Muuten oluen historiankirjoitus keskittyy luonnollisesti mieluummin uusiin alkuihin kuin jo pitkässä taantumisvaiheessa olleiden yritysten viimeisiin korahduksiin ja liikahduksiin isompien kuristajakäärmeiden ruuansulatuskanavissa.

Walsh onnistuu herättämään nämä panimot välähdyksenomaisesti henkiin niin hyvin kuin se on yli 40 vuoden jälkeen enää mahdollista. Vuonna 1981 sulki ovensa esimerkiksi Brasserie Léopold, jonka purettujen rakennusten paikalla kohoavat nykyisin Euroopan parlamentin toimitilat. Vuonna 1988 oli viimeisen Brysselin vanhan suurpanimon, Wielemans-Ceuppensin vuoro. Sen sulki Artois, tunnetun Stella-lagerin valmistaja, mutta aktiivinen kansalaisvastarinta onnistui pelastamaan Wielemansin art deco -tyylisen rakennuksen panimosaleineen. Tiloissa toimii tänä päivänä nykytaiteen museo.

Kadonneiden brysseliläispanimoiden rakennuksista on tosiaan muutama yhä jäljellä, mutta tehokkaammin ovat painuneet unholaan itse oluet. Korkeintaan etiketeistä löytyy kuvia netistä, ja muuta markkinointimateriaalia saattaa roikkua Belgian baarien seinillä. Eoghan Walsh on onnistunut saamaan kirjaansa kommentin panimokonkari Yvan De Baetsilta, jolla on nuoruudestaan muistikuva Wielemans-Ceuppensin Wiel’s-pilsnerin mausta: se oli hänen mukaansa muita Belgian suurpilsnereitä humaloidumpi. Tempus fugit, kuten sanotaan, ja sen seurauksena sic transit gloria mundi.

Irkkupubi, olutmaailman näkymätön aikuinen (osa II)

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 18. luukku.

Katsotaan jatkona eiliselle postaukselle sen kansainvälisen ilmiön juuria, jonka olemme oppineet tuntemaan irkkupubina tai -baarina. Tämän tyyliset pubit eri maissa pyrkivät herättelemään ihmisissä mielikuvaa aidosta irlantilaisesta baarista, sen ajattomasta perinteestä, johon kuuluvat vihertävät puitteet, kansanmusiikki, hyvä tunnelma ja musta stout.

Joskus ajattomat kansalliset perinteet eivät ole niin vanhoja miltä tuntuvat, ja ovat syntyneet osin ulkomaiden vaikutuksesta. Kukapa ei kuulisi irkkupubia ajatellessaan pehmeää kelttiläistä kansanlaulua ja tyypillisiä soittimia, tinapilliä, viulua, harppua, uilleann-säkkipilliä tai mandoliinia.

Kevin Martin toteaa irlantilaisen pubin historiasta kertovassa Have Ye No Homes To Go To? -kirjassaan, ettei Irlannissa juuri kuultu musiikkia pubeissa ennen 50-lukua. “Käytännössä teokraattinen valtio” – kuten hän kutsuu itsenäisyyden alkuvuosikymmenten Irlantia – ei katsonut hyvällä kansalaisten viihtymistä ja viihdettä.

Perinteinen kansanmusiikki palasi Irlannissa laajempaan suosioon 60-luvulla. Pitkään kansanmusiikkia oli soitettu ja kuunneltu kodeissa. Showbandit soittivat tanssihalleissa, joissa ei tarjottu alkoholia. Pubit varustautuivat muotien muuttumiseen ja remontoivat tiloihinsa pieniä esiintymislavoja. Isoista céilí-ryhmistä irrottautui duoja, trioja ja kvartetteja, jotka ryhtyivät soittamaan pubeissa. Sessiot alkoivat tuolloin epämuodollisesti, ehkä improvisoidustikin, ja niissä soitettiin yleisön maun mukaan myös muuta musiikkia.

Irlannin perinteisen musiikin esittäminen pubeissa ja baareissa yleistyi Britanniassa ja Yhdysvalloissa ennen kun siitä tuli valtavirtaa Vihreällä saarella. Kevin Martinin löytämän lähteen mukaan ensimmäiset irkkumusiikin sessiot järjestettiin Devonshire Arms -pubissa Lontoon Kentish Townissa vuonna 1948. Myös Amerikan itärannikon isoissa kaupungeissa tapa alkoi olla laajalle levinnyt.

Kuten The Irish Times kirjoitti näihin aikoihin, ne tekijät, joista pubi muodostuu, olivat murroksessa. Muusikoiden esiintulon lisäksi myös asiakaskunta muuttui yhdellä olennaisella tavalla. Irlantilainen pubi oli ollut iät ja ajat miesten valtakunta. 1960-luvulta alkaen kaupungeissa – ja maaseudulla vasta selvästi myöhemmin – naiset hyväksyttiin vihdoin “normaaleiksi” pubiasiakkaiksi miesten rinnalle. He pääsivät samoihin tiloihin miesten kanssa eikä heidän läsnäolonsa enää herättänyt moraalisia kysymyksiä. Edistystä vauhditti muun muassa naisten palkkatyön yleistyminen Irlannin vaurastuessa.

Samalla kun Irlannista 1960–70-luvuilla kehittyi vähitellen se moderni länsimaa, jonka nyt tunnemme – ja irkkupubi alkoi saada nykyistä hahmoaan – tietyt aikakauden ilmiöt nostivat päätään myös irlantilaisissa anniskelulaitoksissa. Positiivisella puolella oli homoseksuaalisuuden normalisoituminen, joka tosin vanhoillisen kulttuurin perintönä laillistettiin vasta vuonna 1993. Ravitsemusalalle suvaitsevaisuus oli levinnyt hieman aiemmin – Dublinin ensimmäinen homobaari toimi vuosina 1979–1987 ja tunnetuin sellainen, The George -pubi, aloitti 1985.

Negatiivisista ajan virtauksista voi mainita ehkä etenkin Pohjois-Irlannin levottomuuksiin liittyvän terroritoiminnan kohdistumisen myös pubeihin. Protestanttiset Ulster-aktivistit räjäyttivät Belfastin McGurk’s Barissa 15 ihmistä surmanneen pubipommin vuonna 1971. IRA iski kahteen pubiin Englannin Guildfordissa vuonna 1974, ja näissä iskuissa sai surmansa kaksi ja haavoittui yli 60. Kymmeniä ihmisiä kuoli myöhemmissä pommi-iskuissa ja ammuskeluissa pubeissa 70–90-luvuilla Englannissa ja Irlannin saarella.  

* * * * *

Ensimmäiset irlantilaiset pubit Irlannin ulkopuolella olivat Kevin Martinin kirjan mukaan Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Tässä hänen lähteensä eivät ole kovin hyviä, koska niiden mukaan vanhin on Lontoon Fleet Streetin The Tipperary -pubi (vuodelta 1700). Martyn Cornell on todistanut, että kyseisestä keskiaikaisesta pubista tuli “irlantilainen pubi”, Mooney’s Irish House, vasta 1890-luvulla, eikä se ollut edes Lontoon ensimmäinen Mooney’s-pubi. Vuonna 1854 avattua New Yorkin McSorley’s Old Ale Housea pidetään Yhdysvaltain vanhimpana “irlantilaisena saluunana”. 

Ensimmäiset kirjassa mainitut irlantilaiset baarit Euroopan mantereella ovat suunnilleen samaa ikäluokkaa Helsingin O’Malley’sin kanssa. Roomassa aloitti The Fiddler’s Elbow vuonna 1976 ja Pariisissa Kitty O’Shea’s vuonna 1986. Kysymys, johon Martin ei yksiselitteisesti vastaa, on tämän mannereurooppalaisen muotivirtauksen alkuperä. Oliko kyseessä ruohonjuuritasolta lähtenyt trendi – yksittäisten ravintoloitsijoiden kuten Torni-hotellin aktiivisuus – vai auttoivatko muut tekijät näitä pioneereja eteenpäin?

Guinnessin panimo huomasi joka tapauksessa viimeistään 90-luvun alussa, että kun jossain päin maailmaa avattiin irkkupubi, maantieteellisen alueen Guinness-myynnissä näkyi heti piikki. Kilpailuun vastatakseen nimittäin myös muut alueen pubit alkoivat myydä Guinnessia. Firma päätti hyökätä näihin markkinarakoihin kehittelemällä oman The Irish Pub Concept -ohjelmansa. Näin Guinness:

Irlantilainen pubi on aina hyvin suunniteltu, täynnä elämää, iloinen ja vieraanvarainen, ja tarjolla on oltava hyvää Guinnessiä kotitekoisen ruoan kyytipoikana. Näyttävät puukoristelut, lämmin valaistus ja yksityiskohdat baarien takana luovat viihtyisät puitteet, ja ilmapiiri on seurallinen, ajaton.  

Paljon huomiota panimoyhtiön konseptissa kiinnitettiin myös “täydellisesti laskettuun” Guinnessiin, sen mystiikkaan, joka kuluttajista tuntuu houkuttelevalta ja kiehtovalta. Myös äänimaailman oli oltava autenttisen irlantilainen, ja elävää musiikkia käytettiin nuoren yökansan kiinnostuksen ylläpitämiseen. Esimiestehtävissä oli hyvä olla irlantilaisia henkilöitä, jotka ymmärsivät konseptin ydinasiat.

Guinnessin konseptin mukaisia irkkupubeja avattiin Euroopassa 2 000 ja Pohjois-Amerikassa 800 vuosien 1992–2000 välillä. Yhtiö kutsui sitä pomminvarmaksi (sic) taloudellisen menestyksen reseptiksi. The Irish Pub Company, joka on toiminut työrukkasena Guinnessin konseptin luomisessa ja jalkauttamisessa, tarjoaa kuutta eri pubi-ideaa: shop, gastro, Victorian, brewery, country ja Celtic. Yhtiön perustaja Mel McNally teki jo nuorena arkkitehtiopiskelijana 1970-luvulla tutkielmaa Irlannin pubien sisustuksen yksityiskohdista, ja tämän osaamisen turvin hän on “pudotellut irkkupubeja kymmeniin eri maihin”, kuten eräs lehti asian ilmaisi.

* * * * *

Kahden luukun mittaiseksi tarkoitettu joulukalenteriteksti jatkuu todennäköisesti vielä ainakin kolmannen postauksen verran, ja siinä vedetään yhteen irkkupubien ja irlantilaisen pubikulttuurin nykytilaa sekä muita roikkumaan jääneitä lankoja.

Kadonneet belgialaiset oluttyylit

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 16. luukku.

Tämän luukun sisältö ei liity kovin kiinteästi juuri 1980-lukuun, vaikka tuo vuosikymmen onkin joulukalenterin teema. Päätin kuitenkin koota tähän sen, mitä Wilfried Patroons kertoo entisajan belgialaisista olutlajeista tai -tyyleistä Alles over Belgisch bier -teoksessa – kirjahan on julkaistu juuri 80-luvulla, ainakin minulla oleva painos.

Raja “nykyisten” tyylien ja kadonneiden tai katoamassa olleiden välillä tuntuu vähän häilyvältä. Nykytyylit ovat: pohjahiivapuolella pils, export, dort(munder) ja münich, pintahiivaoluissa trappisti- ja luostarioluet, alueelliset tyylit (mm. Oudenaarde, Zottegem, Roeselare), spéciale belge, sekä brittitaustaiset oluet pale ale, stout, scotch ja christmas. Sitten ovat spontaanisti käyvät lambicit. Nämä ovat siis Belgiassa kirjoittamishetkellä valmistettuja tyylejä, ei mikään yritys luokitella koko olutmaailman kaikkia oluttyylejä.

Entisistä tyyleistä kirjassa on pitkä pätkä, mutta hieman oudosti siihen sisältyvät muun muassa witbier, jota kuitenkin oli jo parikymmentä vuotta ehditty tehdä Pierre Celisin panimolla – sekä saison. Lisäksi nuo Oudenaarde ja Zottegem ovat myös vanhoissa tyyleissä. Roeselare tarkoittaa käytännössä Rodenbachia ja ehkä yhtä tai kahta muuta olutta. Oudenaarde on erityisesti Liefmans ja muutama muu ruskea olut, joista Patroons ei käytä termiä oud bruin kuten nykyään ehkä sanottaisiin.

Tässä muut vanhan ajan oluttyylit:

Seef: Kuului sameiden valko-oluiden joukkoon ja oli hyvin suosittu Antwerpenissä. Seefhoekin kaupunginosa on nimetty sen mukaan, mutta nuoremmat asukkaat eivät olutta enää muista. Vielä 1930-luvulla panimovaikuttaja Hendrik Verlinden ennusti seefistä tulevaisuuden olutta, koska se oli hyvin mieto, ja hän totesi alkoholinvastaisen liikkeen voimistuvan varsinkin Alankomaissa.

Leuvense witbier: Hoegaardenin vehnäoluen sukulaista tehtiin isommassa Leuvenin kaupungissa, aineina 40 % vehnää, 60 % ilmakuivattua ohramallasta sekä maltaan ituja. Siis Hoegaardeniin verrattuna vähemmän vehnää, eikä ollenkaan kauraa. Tunnetuin Leuvenin vehnäoluen variantti oli nimeltään Peeterman, joka oli suunnilleen nykyajan hoegaardenilaisen vahvuinen. Sen pano alkoi jonkinlaisella hapattamisella jo ennen keittämistä, ja käyminen tapahtui puuastioissa.

Mater ja Zottegems: Nämä olivat paikallisoluita, jotka nykyään niputettaisiin ehkä Oudenaarden oluen kanssa oud bruin -kategoriaan. Aineina oli ohramallasta – myös laadukasta paikallista sellaista – sekä karamellimallasta. Infuusiomenetelmällä valmistetut oluet olivat väriltään punaruskeita tai vaaleanruskeita, ja ainakin Materissa suoraan tulen päällä keittäminen voimisti myös karamellin makua. Mater saattoi olla jopa 7° vahvuista (belgialaisia asteita eli kai noin 7 tilavuusprosenttia). Näitä hienompia laatuja kyseisten kaupunkien oluista pullotettiin samppanjapulloihin, ja niitä saatettiin kutsua nimellä dobbelen bruinen. Joillakin alueilla ne kypsyivät port- tai viinitynnyreissä.

Gildenbier tuli Diestin kaupungista ja se oli makeaa ja mustaa. Talviohran lisäksi reseptissä oli 30 % vehnää, karamellimallasta ja maltillinen määrä humalaa. Tuhtia olutta pidettiin ravitsevana ja sitä suositeltiin nuorille äideille – jopa kuningatar Astridille tuotiin sitä Laekenin kuninkaanlinnaan 1930-luvun alussa hänen synnytystensä aikoihin.

Aarschots bruin oli aromaattista mallasta ja vehnää sisältänyt tumma olut, jota maustoi pieni määrä ylivuotista humalaa. Se kypsyi 230 litran tynnyreissä ja tuoreeseen olueen lisättiin tyypillisesti vanhempia panoeriä mukaan, joka toi makuun vaihtelua.

Caves oli erityisesti Lierin kaupunkiin yhdistetty olut, jota keitettiin humalan lisäämisen jälkeen viisi tai kuusikin tuntia. Gentse caves -olut on sekoitus kahta vierrettä, joten se on vaaleampi. Caves oli raikkaan makuinen ja sitä suosittiin kesäkuukausina.  

Duivelsbier ja Jack-Op (ja toki myös Faro) olivat lambicin ja tuoreen pintahiivaoluen sekoituksia, joista varsinkin ensin mainittu oli nimensä mukaisesti vahva, 7-prosenttinen. Duivelsbier oli tumma ja makea, Jack-Op taas ilmeisesti vaaleampi olut, joka maailmansotien välissä oli yksi Belgian suosituimmista olutlaaduista.

Näiden erikseen kuvattujen vanhojen tyylien lisäksi Patroonsilla on lista nimiä, jotka ovat painuneet vielä syvemmälle unholaan: Dreydraet, Godalle, Waeghbaert, Uitzet ja Just-Hop. Lisäksi mainitaan saison ja grisette sekä Mechelschen bruynen, jonka historia on ilmeisesti sama kuin Het Anker -panimon Gouden Carolusilla. Myös kwak mainitaan vanhana tyylinä, joka on hiljattain otettu uudestaan käyttöön.  

Kun kävelee belgialaiseen olutkauppaan nykypäivänä, saattaa törmätä joihinkin näistä nimistä. Useimmiten ne eivät ole enää “oluttyylejä”, vaan tosiaan jokin panimo on ehkä ottanut vanhan nimen omaksi tuotemerkikseen – eikä siitä ole takeita, vastaako pullon sisältö mitenkään nimeen liittyvää perinnettä. Esimerkiksi Oud Zottegems Bierin kohdalla saattaa aika pitkälti vastatakin, mutta siinäkin kyse on vain yhden panimon oluesta, kun menneinä aikoina 6 000 asukkaan Zottegemiä palveli kokonaista kahdeksan panimoa. Saman voi toki sanoa myös Hoegaardenin vehnäoluesta, mutta sen edustama tyyli on sittemmin saanutkin jäljittelijöitä niin Belgiassa kuin muissa maissa, luultavasti kaikilla mantereilla.   

(Lähde: Wilfried Patroons, Alles over Belgisch bier. Kuvat: Flickr.com, Bernd Rostad, CC BY 2.0.)

Belgialaiset olutjuhlat ennen 80-luvun alkua

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 15. luukku.

Wilfried Patroons kertoo 1980-luvun alussa ilmestyneessä Alles over Belgisch bier -kirjassaan paitsi panimoista, oluista ja niiden historiasta, myös Belgian erilaisista olueen liittyvistä tapahtumista ja juhlallisuuksista. Kirjan kirjoittamisaika, 70–80-lukujen vaihde, on ollut belgialaisen olutperinteen uuden heräämisen aikaa, kun spesialistien olutbaareja ja ensimmäisiä uusia pienpanimoita alkaa syntyä. Tapahtumapuolella murros ei ehkä vielä niinkään näy: enemmän etualalla tuntuu olevan muu folklore kuin olutperinne. 

Yksi isoista olutvuoden kohokohdista, Wieze-Oktoberfeesten-tapahtuma, syntyi vuonna 1956, kun paikallinen juhlatoimikunta päätti pukea perinteiset vuotuiset markkinat (kermis) uuteen asuun. Idea on todennäköisesti saatu siitä, että Wiezen kylän nimi muistuttaa Münchenin juhlapaikan Theresienwiesen lempinimeä Wies’n. Ulkoisestikin juhlassa tavoiteltiin baijerilaista väriä.

Jättiläismäiseen juhlatelttaan puhalsi tunnelmaa aito baijerilainen orkesteri, olut toi mukaan oman lisänsä ja niin tuli Oktoberfestistä totta. Toimikunnan mielestä juhlahallin oli oltava niin iso, että se kilpailisi Baijerin aitojen oluthallien kanssa. Inspiraatiota haettiin muutenkin Münchenin juhlista, joka vuodesta 1960 alkaen oli Wiezen juhlan ystävyystapahtuma.

Juhlien aikaan virtasi teltan hanoihin maanalaisen putkijärjestelmän kautta tuhansia litroja Wieze-Pilsiä. Kaksiviikkoisen vuosittaisen tapahtuman avasi jopa 15 000 muusikon johtama kulkue, jossa Wiezen katujen halki marssivat lisäksi monenmoiset kansanperinneryhmät.

Iso olutfestivaali löytyi jo noihin aikoihin myös Leuvenistä, kuuluisan Stella Artois -pilsnerin kotikaupungista.

Helluntaiviikonloppuna Leuvenin kaduilla joutuu raivaamaan tietään kyynärpäillä. Joka kadunkulmassa seisoo olutteltta, ja tiskien edessä tungeksivat leuveniläiset belle époque -vaatteissaan. Kaupoissa näkyy kolpakoita, tynnyreitä ja kaikkea olueen jollain tavalla liittyvää. Nuoriso laukkaa kolpakko narussa kaulalta roikkuen oluthanalta toiselle.

Leuvenin olutjuhlan tunnelmaa oli Patroonsin mukaan mahdoton kuvailla: se täytyi nähdä, kuulla ja kokea itse. Myös näihin festivaaleihin kuului olutparaati: “lähes loputon koti- ja ulkomaalaisten kansanperinneryhmien kulkue”, jota juhlavieraiden massat pyrkivät päästä seuraamaan mahdollisimman hyviltä paikoilta.

Oudenaardessa sen sijaan kokoonnuttiin vuosittain Adriaan-Brouwerfeesten-juhlille. Brouwer-nimestään huolimatta Adriaan ei ollut oluenpanija vaan 1600-luvulla elänyt paikallinen taidemaalari, ja näissäkin juhlissa keskeisessä osassa on muu perinne ja kulttuuriperintö. Juhlia varten henkiin herännyt Adriaan kertoo “meheviä tarinoita vaiherikkaasta elämästään Oudenaarden murteella, ja käskee lopuksi kaikkia, joilla on olutruukku, jakamaan siitä muille ilmaiseksi hyvää, pehmeää Oudenaarden olutta”.

Myös lukuisissa muissa Belgian kunnissa järjestettiin pienimuotoisia “olutjuhlia”, jotka varmasti näiden edellä mainittujen tavoin olivat vähintään yhtä paljon folklorea kuin olutjuhlia – ainakaan siinä merkityksessä kuin nykyään puhumme olutfestivaaleista. Erikoisemmista oluista ei Wilfried Patroonsin kuvauksissa näistä juhlista vielä juurikaan puhuta. Toki myös Baijerin juhlat ovat usein kansanjuhlia, joissa on oluen ohella paljon muutakin siihen liittymätöntä ohjelmaa.  

Humalanviljelypaikkakunnilla Poperingessa ja Assessa vietettiin humalafestivaaleja ja -paraateja. Poperingessa sellainen oli kolmen vuoden välein, ja ohjelmassa oli muun muassa nopeuskilpailu, jossa poimittiin humalankukkia köynnöksistä kaupungin torilla. Assen humala- ja olutjuhlat pidettiin joka neljäs vuosi. Niiden tunnushahmo Humalapaholainen symboloi kansantaruissa elo–syyskuun puuskaisia tuulia, jotka saattoivat aiheuttaa isoja vaurioita humalapelloilla.

Patroons mainitsee myös, että Antwerpenissä oli tapana tehdä “11 kapakan kierrosta” (elfkroegentocht), jossa kierrettiin kaupungin perinteisiä juottoloita kuten Quinten Matsijs, Den Engel ja De Muze. Esikuvana oli vuonna 1972 julkaistu kirja, jossa kerrottiin tarinoita näistä yhdestätoista etapista. Tällaista kierrosta voi jonkin verran sovellettuna varmasti tehdä yhä nykyäänkin, ellei muuten niin omin päin.  

Myös edellä kuvatuista 80-luvun alun olutjuhlista ainakin osa on edelleen ohjelmistossa, ainakin Wiezen oktoberfestit, Adriaan-Brouwerfeesten tai Poperingen humalajuhlat. Toki vuonna 2020 juhlia on jäänyt väliin koronapandemian takia. Wiezen juhlan nimikko-olut muuten näyttää olleen viime vuonna 8,5-prosenttinen tripel, ei enää pils. Jos sitä kiskoo baijerilaistyyliin litran kolpakoista, saa pitää kielen keskellä suuta.

Sitä tuskin tarvitsee erikseen mainita, että vuosikymmenten varrella Belgiankin olutjuhlatarjontaan on tullut kymmeniä ellei satoja uusia tapahtumia, osa perinteisiin paikallisiin tyyleihin keskittyviä ja osa enemmän kansainvälisten craft beer -juhlien tyylisiä.

(Lähde: Wilfried Patroons, Alles over Belgisch bier. Kuvat: Flickr.com, Nelleke Poorthuis, Erich Ferdinand, brx0.)

Alankomaiden pienpanimokenttä virkosi 80-luvulla

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 14. luukku.

Ensimmäisinä liikkeelle lähtivät pilsneritrappistit. Keitä he olivat? Koningshoevenin luostari lähellä Belgian rajaa oli pitkään ollut Alankomaiden ainoa olutta markkinoiva trappistiluostari, mutta 70-luvulla munkit eivät itse panneet olutta eivätkä siis olleet nykymerkityksessä “virallinen” trappistipanimo. Heillä oli sopimus belgialaisen lager-valmistajan Artois’n kanssa, ja pilsneri olikin luostarin päätuote.

Luostarilla oli kuitenkin vanha olutmerkkinsä La Trappe, ja heillä oli myös vuonna 1960 lanseerattu 6,5-prosenttinen pintahiivainen luostariolut, joka sittemmin oli jäänyt täysin pilsnerin katveeseen. Kun yhteistyösopimus Artois’n kanssa päättyi vuonna 1979, munkit päättivät ottaa ohjat taas omiin käsiinsä ja panostaa pintahiivaolueen. Kiinnostus perinneoluita kohtaan oli viriämässä Belgian lisäksi myös Alankomaissa, jossa erikoisolutbaareja ja -tapahtumia oli jo nähty useampi. Nyt uudistushenki alkoi levitä panimoihin.

Ensimmäisenä uutena pienpanimona pidetään Arcener Bierbrouwerij’ta, joka käynnisti toimintansa vuonna 1980. Seuraavana vuonna panimon puuhamiehet, jotka olivat Allied Breweriesin sulkeman De Vriendenkring -panimon entisiä työntekijöitä, lupasivat valmistaa neljää olutta – vahvin niistä olisi 10-prosenttinen ohraviini. Näin kävikin, vaikka panimon valikoimaan tulivatkin ensin Oud Limburgs -pintahiivaolut, sitten dubbel ja vuonna 1982 tripel. Ohraviinin nimi oli Hertog Jan Grand Prestige, ja se oli varsinkin alkuaikoina Alankomaiden pienpanimobuumin arvostetuimpia oluita.

Arcen toi vuonna 1982 markkinoille myös bokbierin, jota he tekivät pintahiivalla päätettyään, ettei heillä pilsnereitä tai muita lagereita tehdä lainkaan. Tässä suhteessa he olivat ensimmäisiä, mutta myös muutamat muut hollantilaiset pienpanimot käyttivät seuraavien vuosien aikana pintahiivaa bokiensa valmistuksessa.

Kuten aikaisemmassa postauksessa mainitsin, bokbier oli jonkinlainen hollantilainen sovellus saksalaisten bockeista. Vielä vanhempaa alankomaalaista oluthistoriaa kaiveli vuonna 1984 Gulpener Bierbrouwerij, joka herätti henkiin Maastrichtin 1930-luvulla kadonneen pintahiivatyylin. Panimo kutsui sitä paikallisella murteella nimellä Mestreechs Aajt, mutta yleiskielellä se on maastrichts oud, Maastrichtin vanha olut. Vanha ei tarkoittanut tässä pelkästään historiallista, vaan sitä oli myös kypsytetty vuosikausia puutynnyreissä – tyyliltään se muistuttaa jonkin verran Belgian Rodenbachia. Prosentteja oli vain 3,5 %.

Osa 80-luvulla aloittaneista panimoista putosi kyydistä matkan varrelle: jäi junnaamaan laatuteknisten ongelmien kanssa tai päätyi jo varhain kilpailijoiden ostamaksi. Alkuvuosilta jäi kuitenkin myös elämään huomattavia menestystarinoita, kuten Amsterdamin vuonna 1984 perustettu ’t IJ. Panimo erottui joukosta oudoilla strutsietiketeillään, ja tuotteet – tyyliltään usein Belgian inspiroimat – olivat riittävän hyviä. Hassummin ei pärjännyt myöskään Friisinmaalle 1985 avattu Us Heit – De Friese Bierbrouwerij.

Panimoiden määrä kasvoi sykäyksissä, kuten monissa muissakin maissa. Kun Alankomaissa oli 70-luvun lopulla ollut tusinan verran panimoita, joista reilu puolet vanhoja itsenäisiä pienpanimoita, niin 80–90-lukujen vaihteessa niitä oli jo tuplaten. Uuden vuosituhannen alussa maassa oli yli 40 panimoa, ja niistä tietenkin jo valtaosa uudehkoja indie-pienpanimoita. Marco Daanen kirjassa Bier in Nederland tätä 90-luvun “satsia”, johon kuuluivat Jopen, De Leckere tai Klein Duimpje, kutsutaan toiseksi aalloksi. Kolmas aalto tuli sitten 2000-luvun puolella ja siinä tuttuja nimiä olivat muun muassa De Molen ja Emelisse.  

Oluttyylien valikoima oli pitkään suppea, niin kuin se 80- ja vielä 90-luvuillakin yleensä oli. Vanhasta hollantilaisesta panimokentästä oli peritty pilsin lisäksi lähinnä bok, erilaiset “vanhat ruskeat” oluet sekä hollantilaisten tapa tehdä dortmunderia hyvin vahvana, jopa 6,5–7-prosenttisena. Belgialaiset tyylit tulivat vähitellen mukaan ja niistä erityisesti dubbelit, tripelit ja witbierit. Pari hassua stoutiakin nähtiin jo näinä varhaisina vuosina, ja ainakin yksi niistä oli pohjahiivalla pantu. Myöhemmin 2000-luvulla rantautui sitten IPAn ja imperial stoutien aalto ja muut Amerikan ihmeet. Viimeksi mainituista tyyleistä yksi, “quadrupel”, on tietysti alun perin vain hollantilaisen oluen nimi, vaikka amerikkalaiset halusivat yleistää sen vahvimman belgialaisen luostarioluen tyylilajiksi.   

(Lähteet: Marco Daane, Bier in Nederland, Tim Webb, Good Beer Guide to Belgium and Holland, VerlorenBieren.nl. Kuvat: Flickr.com, Chris, CC BY-SA 2.0, David Evers, CC BY 2.0.)

Vanhan polven pienpanija nuuhkii 80-luvun tuulia

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 9. luukku.

Viime kuussa 90-vuotisjuhlansa kynnyksellä kuollut Luc Van Honsebrouck muistelee seuraavassa nimikkopanimonsa vaiheita Belgian olutkentän murrosvaiheessa. Ote on vuonna 2003 ilmestyneestä elämäkerrasta Vijftig jaar brouwer:

Vuonna 1980 olimme alkaneet panimolla aavistella, että oluenjuojia kiinnostavat yhä enemmän hyvät, vahvat, vaaleat oluet. Oluenpanijamme Jozef Maes oli jo alkanut kehitellä sellaista, ja luulen, että olimme ensimmäinen panimo Länsi- tai Itä-Flanderissa, joka toi tämäntyyppisen oluen markkinoille. Brigand oli punertavanvaalea, 9-prosenttinen, täyteläinen ja runsaasti humaloitu olut, joka sopi hyvin sen ajan makuun.

Panimon kotipaikkakunnan Ingelmunsterin asukkaita kutsuttiin Ranskassa brigandeiksi eli ryöväreiksi vuoden 1798 talonpoikaissodassa, jossa flaamit nousivat ranskalaista valloittajaa vastaan. Tästä Van Honsebrouck sai paikallisväriä olutuutuudelleen, jonka markkinoimiseksi pystytettiin panimon pihalle yli kaksimetrinen rosvopatsas ja alettiin jopa järjestää vuotuisia Brigandscarnavaleja.

Olutta myytiin 75 cl samppanjapulloissa, jotka oli suljettu aidolla korkilla, mikä oli tuolloin tullut suosituksi erikoisoluissa. Tosin Van Honsebrouckin ideaa suojata korkkia sinisellä tinapaperilla ei pidetty piireissä “olutpulloon sopivana”, vaikka ylellinen ulkoasu oli juuri se, millä hän halusi tuotetta markkinoida. Sitä juotiinkin hienoissa ravintoloissa ja panimon sponsoroiman Club Brugge -jalkapalloseuran edustustiloissa. Jopa prinssi Albertille panimon isäntä onnistui kerran juottamaan sitä “samppanjana”, kun arvovieras oli erehtynyt kieltäytymään olutmaljasta.

Brigandia kuitenkin ostettiin myös kotona juotavaksi – Belgiassa kuten muuallakin oluenkulutus siirtyi yhä enemmän ravintoloista ja baareista pois. Vahva tuote meni hyvin kaupaksi ja jotkut nauttivat siitä liikaakin. Van Honsebrouckin mukaan vaimot saivat joskus sanoa miehilleen: “Annapa roisto-oluen olla, olit eilen jo ihan tarpeeksi roisto.”

Tästä ei seurannut, että panimon seuraava iso uutuuslanseeraus olisi ollut miedompi olut – päinvastoin. 80-luvun lopulla Luc Van Honsebrouck oli maistellut naapurikylän Westvleterenin luostarioluita, ja uusi markkinarako löytyisi hänen mielestään luostarin vahvinta, 12° olutta vastaavalle tuotteelle.

Munkkien 6° olut oli tavallista. 8° olut oli maukasta. 12° olut oli väljää kuin kahvi, melkein hiilihapotonta, mutta hyvää, taivaallisen hyvää. Jos halusit ostaa kopan kuutosta, odotit tunnin. Kahdeksikkoa piti odottaa kaksi tuntia. Korillinen kahtatoista edellytti neljän tunnin jonotusta, ja sen jälkeen sait sen, jos olutta oli jäljellä. Meidän panimomme tekisi sellaista olutta, jota asiakkaat luostarista olivat halunneet mutta eivät olleet saaneet.

Siispä haeskelemaan reseptiä. Avukseen Van Honsebrouck sai Westvleterenin entisen panimotyöntekijän, joka oli joutunut munkkien epäsuosioon ja saanut potkut. Tämä paljasti luostarin reseptiikan salat maalliselle paikallispanimolle. Van Honsebrouck oli tyytyväinen koekeitoksiin mutta antoi lopputulokseen muodostua enemmän hiilihappoa, koska ei uskonut omien asiakkaidensa arvostavan aivan kuplatonta olutta.

Kehittely alkoi vuonna 1989 ja tuote tuli markkinoille seuraavana vuonna. Van Honsebrouck antoi oluen nimeksi Kasteelbier, koska hän oli muutamaa vuotta aikaisemmin ostanut Ingelmunsterin linnan (kasteel) kotipaikkakunnaltaan. Tumma Kasteelbier sai vaalean sisaruksen vuonna 1996, ja siitä on tullut sittemmin panimon lippulaivabrändi.

Tällaiset pohdinnat, joissa vakiintuneet belgialaiset pienpanijat haeskelevat silmä kovana uusia markkinarakoja, lyövät säröä Michael Jacksonin ja muiden maalailemaan kuvaan pastoraalisesta Belgiasta, suurten olutperinteiden maasta. Ulkoapäin Belgia oli helppo nähdä monoliittinä, jolla oli vakiintunut tyylipalettinsa: yhtäällä luostarioluet ja belle époque -panimoiden erikoisuudet kuten Duvel, toisaalla kansanoluiden ohenevat jäänteet lambic, saison, oud bruin ja witbier.

Todellisuus oli – kuten tässä blogissa ennenkin olen sanonut – monipuolisempi ja siihen liittyi myös vanhojen panimoiden taholta melko ahkeraa kehittämistä ja trendien haistelua. Esimerkiksi Van Honsebrouck osasi kyllä lähteä mukaan muotivirtauksiin. Jo 70-luvulla hän oli ryhtynyt panemaan lambicia ja gueuzeä kaukana näiden kotiseuduilta, kun oli huomannut makeutetun pullo-gueuzen saaneen suosiota Belgian rannikolla.

Brigandin innoittajana toimi luultavasti ennen kaikkea Duvel, jota alkoi 70-luvun lopulla saada jo eri puolilta Belgiaa. Kiinnostus paikallispanimoiden luonteikkaisiin erikoisuuksiin oli herännyt, ja nuori polvi metsästi niitä muutamista ensimmäisistä oluthuoneista ja -kaupoista. Duvelin vanavedessä moni panimo teki pirullisilla hahmoilla markkinoitavia oluita kuten Satan, Judas ja Lucifer.

Kasteelbieristä ei ole koskaan muodostunut aivan yhtä arvostettua olutta kuin esikuvastaan Westvleterenistä. Ainakin nykyään sen ylenpalttinen makeus on varmasti joillekin liikaa. Kun vanhoja asiantuntija-arvioita vertaa tuoreempiin, vaikuttaa, että olut on kenties alkuaikoina ollut vähemmän siirappinen. Panimon taloudelle Kasteel on kuitenkin tehnyt varmasti juuri niin hyvää kuin haluttiinkin: se on yksi näkyvimpiä belgialaisia pienpanimo-oluita, ja vientikin tuntuu vetävän.

(Lähde: Luc Van Honsebrouck, Vijftig jaar brouwer: mijn verhaal. Kuva: Flickr.com, Smabs Sputzer, CC BY 2.0.)