Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, kaikki luukut

Loppiainenkin liukui hiljaa ohi, ja odottelemme jo ensi joulua, jos odottelemme. Mikäli joulukuussa 2019 tässä blogissa julkaistu Oluthistoriallinen joulukalenteri meni sinulta ohi (tai olet kiinnostunut tarkistamaan, luitko varmasti kaikki luukut), tämä linkkilista saattaa olla sinua varten.

  1. Maltaat eivät myy joulutorilla
  2. Jouluolut “ehdoitta” joka pöytään
  3. Münchenin vuodenajat
  4. Kieltolain jouluportteri
  5. Kauppias Nethersole avaa panimon Lappeenrantaan
  6. Jukolan olut
  7. Export Ale
  8. Mitä Juhlaoluelle tapahtui?
  9. Guinnessia Gambrinissa
  10. Saku ja neuvostoportteri
  11. Mielitään hyyrätä olutmyymäläksi sopiwa huoneus
  12. Ensimmäinen alkoholiton olut
  13. Lucian yön olut
  14. Murray’s Handbook for Russia, Poland and Finland
  15. Svenskt öl katoaa
  16. Olutkuskin hautajaiset
  17. Extra Double English Imperial Stout
  18. Kulmbacher Sandlerleipiä
  19. Münchenin oluen suuri salaisuus
  20. Pfaff, Tallinnan suurin panimo
  21. Muutama sana portterimitaleista
  22. Carl von Linnén oluttietoutta
  23. Olutlistoja Helsingin ravintoloista 1890–1910- ja 30-luvuilta
  24. Vaivaistalon joulu

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 23

Satunnaisia olutlistoja lähinnä Helsingin ravintoloista 1890–1910- ja 1930-luvuilta:

Hotelli Kämp tarjoaa 1890-luvulta säästyneessä juomalistassaan seuraavia oluita: Äkta Engelsk Porter, Bass Engelskt Pale Ale. Oluet on kirjoitettu erivärisellä musteella käsin listan loppuun. Samassa nipussa on Apollinaris-kivennäisvesi. Imatran Grand Hotel Cascade listaa puolestaan samalla vuosikymmenellä viinivalikoimansa jatkoksi nämä mallasjuomat: Porter, Bière (Öl).juomalista-Kämp-1890luku-HRM-CC-BY-ND-4-0

Seurahuone, joka toimi vuoteen 1913 hotellina nykyisessä Helsingin kaupungintalossa, piti vuonna 1903 juomamenyyssään kahta olutvaihtoehtoa: portteria 1 mk ja lager- tai pilsnerolut 40 penniä (molemmat puolikkaita pulloja). Vuonna 1907 Seurahuone oli päivittänyt olutmenyynsä siten, että erillisellä sivulla oli otsikko “Ulkomaisia olut- ja portterilajeja”, jonka alta löytyi kaksi tuotetta: Bass & C:o Pale Ale ja Daukes & C:o Guiness (sic) Extra Stout.

juomalista-Seurahuone-1907-HRM-CC-BY-ND-4-0Muut oluet löytyivät Seurahuoneen menyyssä otsikon “Diverse” eli Sekalaista alta, ja siellä olivat samat kotimainen portteri ja lager- tai pilsnerolut kuin neljä vuotta aikaisemmin. Samoin muidenkin ravintoloiden juomalistoissa oluiden paikka oli sekalaisissa juomissa, joita oli ehkä puolen sivun verran lopussa. Ensin oli esitelty viinejä eri maista ja alueilta kymmenkunta sivua ja sen jälkeen ehkä toiset kymmenen vielä erilaisia väkeviä viinoja.

1910-luvulta vilkuilin juomalistoja Grand Hotel Fenniasta, Klippanilta, Alppila-ravintolasta sekä jälleen Kämpistä. Kämpin oluttarjonta ei ollut muuttunut oikeastaan mihinkään: se koostui edelleen yhdestä Brittein saarten portterista tai stoutista ja yhdestä pale alesta. Voimme ehkä olettaa, että tämä oli hienon suomalaisen ravintolan state of the art -olutvalikoima ennen kieltolakia.

Klippanilla oli pitempi lista joskus 1910-luvulla (tarkkaa vuottaa ei ole liitetty listaan): Lageröl, Pilsener, Gamla Carlsberger, Pschorr Bräu, Porter. Tuontioluita on siis ainakin yksi tanskalainen ja yksi saksalainen.

Fenniassa on vuonna 1911 tarjolla pitkälti samantapainen lista: Engelsk Pale Ale, [Engelsk] Extra Stout, Lageröl, Pilsener, Porter, Carlsberger Öl (Danskt). Vuoteen 1914 mennessä sitä on hieman laajennettu ja panimoiden nimiäkin mainitaan: Engelsk Pale Ale Bass & Co.; [Engelsk] Ex. Stout Guinesses; Öl & Pilsner; Münchneröl (inhemsk); Porter [inhemsk]; Imperial [Porter] [inhemsk]; Gamle Carlsberger Öl.

juomalista-GrandHotelFennia-1914-HRM-CC-BY-ND-4-0

Alppilan “rinneravintolassa” puolestaan oli vuonna 1915 tarjolla kolme olutta: Lager Pilsner Öl, Ekenäs Porter ja Borgå Porter.

* * * * *

Kun kieltolain kumoaminen tuli voimaan 1932, Alko sääteli kaikkea oluen tuontia, valmistusta ja jakelua. Vaikka joissakin Helsingin ravintoloissa näkyy edelleen vaikuttavampia olutlistoja kuin mitä niissä olisi minun lapsuudessani 1980-luvulla ollut, voi kuitenkin olettaa, että valinnat on tehty rajallisten mahdollisuuksien joukosta.

Portterit ovat vielä voimissaan. Esimerkiksi ravintola Kaisaniemessä oli vuonna 1934 tarjolla Auran English Porter, Porvoon Panimon Best Extra Stout, Tammisaaren Hultmanin Brown Stout ja Pyynikin Double Brown Stout. Hungariassa Uudella ylioppilastalolla oli vuonna 1936 sama valikoima – paitsi Pyynikin tilalla oli Kallion Toisella linjalla toimivan Tillanderin panimon portteri.

juomalista-Kaisaniemi-1934-CC-BY-ND-4-0

juomalista-Hungaria-1936-HRM-CC-BY-ND-4-0

Kämpissä oli vuonna 1938 tarjolla kaksi portteria, Porvoon ja Tammisaaren. Sen lisäksi hotelli tarjosi mietoa pilsneriä sekä III-oluita helsinkiläisiltä Bastmanilta ja Sinebrychoffilta sekä “muilta panimoilta”, joita ei nimetä.

1930-luvulta on säilynyt myös olutlistoja, joissa ei oikeastaan ole kuin eri veroluokkien vaaleita lagereita. Tähän suuntaanhan oltiin joka tapauksessa menossa. Portterit ratsastivat auringonlaskuun toisen maailmansodan paikkeilla, palatakseen Alkon oikusta vasta vuonna 1957 – tavallaan ihme että silloinkaan. Ulkomaisten oluiden hienoutta ei enää osattu nähdä, eivätkä kaikki niistä ehkä enää niin hienoja olleetkaan kuin ennen vanhaan. Esimerkiksi Bassin punaisen kolmion hohto alkoi hiipua viimeistään 1960–70-lukujen keg-trendin aikoihin.

(Kaikki juomalistat on löydetty Finna.fi-verkkopalvelusta, tekijänä on Hotelli- ja ravintolamuseo ja lisenssi CC-BY-ND 4.0. En ole tällä kertaa lukenut lisenssin tekstiä tarkistaakseni, saako tiedostoja leikellä tällä tavalla, mutta toivottavasti mennään suurin piirtein lain sallimissa rajoissa.)

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 22

Carl von Linné tunnetaan botaniikan ja ekologian uranuurtajana, joka loi kasvien ja eläinten tieteellisen luokittelun perusteet. Harvempi muistaa, että hän kirjoitti – joskin vain melko lyhyen esseen – myös oluiden erilaisista tyypeistä. Vuonna 1763, jolloin Anmärkningar om Öl -teksti on julkaistu, oli Ruotsissakin jo vuosisatojen ajan tiedetty ja maistettu lukuisia eri oluita sekä kotimaasta että meren takaa.

carl-von-linne-public-domainEnsin Linné kertoi yleisiä näkemyksiään oluesta – tai ehkä ne olivat laajemminkin hänen aikanaan tunnettuja ajatuksia. Kuten että savustetusta maltaasta tulee ruskeaa ja vähemmän maukasta olutta, tai että vuoristoseuduilla saadaan oluesta hyvän veden ansiosta parempaa kuin lähellä merta. Hän esittelee muun muassa sitä, miten Tukholman kaivoihin nousee suolaista vettä, aina Riddarholmenilla asti.

Hiivaa Linné kutsuu maskuliinisella pronominilla. “Hän [hiiva] …tekee oluesta terveellisempää ja voimakkaampaa. Hän painaa isommat kappaleet pohjaan, ja niiden kanssa työskenneltyään saa oluen näin muuttumaan kirkkaammaksi ja puhtaammaksi, sekä estää hapattumista. Sillä se, joka juo käymätöntä kaljaa [buska], huomaa pian happamien röyhtäysten nousevan ylös”.

Linné oli muiden akateemisten saavutustensa ohella lääkäri, ja hän tuntuu katsovan oluttakin paljolti terveysvaikutusten näkökulmista. Kuten menneiden vuosisatojen ihmiset muutenkin, hänkään ei puhu siitä, että alkoholi sinänsä olisi ihmiselle monin tavoin pahasta. Sen sijaan painottuu se, miten jotkin olutlaadut ovat terveydelle erityisen hyödyllisiä ja toiset taas vaarallisia, arvaamattomia.

“Ulkomaisia oluita ei tule ruotsalaisille vatsoille määrätä; sillä se on kuin lähtisi merta edemmäs kalaan. Englantilaiset oluet ovat vahvoja ja niitä on monenlaisia, mutta moninaisuus syntyy sekoituksista, joista on usein haittaa. Hollantilainen mol on enemmän vaahtoava mutta vähemmän maukas kuin meikäläinen olut. Dantziger Pryssing [preussilainen olut] on hyvää sille, joka on loukannut itsensä, ja kyllin voimakasta.”

Ja niin edelleen. Lista jatkuu. Braunschweigin Mumme auttaa heikkouteen ja happoisuuteen, mutta toisaalta se vaurioittaa munuaisia. Breyhan aiheuttaa enemmän vesipöhöä kuin muut oluet. Ruotsalainen Fahlu-Öl “ylittää nämä kaikki”.

linne-anmärkningarFinska Luran on paksua ja melkein maidonväristä, ja sitä keitetään hehkuvilla kivillä, eikä se siksi voi olla terveellistä. Tämä juoma on kuitenkin nykyään Suomessa lähes tuntematonta; sitä käytetään vain Saarenmaalla ja joillakin Venäjän paikkakunnilla.”

Luonnehdinta kuulostaa kyllä sahdin tai koduõlun tyyppiseltä oluelta, mutta Linnén tietojen mukaan moista luraa ei siis enää Suomessa tehdä. Sama nimi esiintyy tosin myös parikymmentä vuotta myöhäisemmässä tekstissä, Bengt Bergiuksen Tal om lächerheter -esityksessä. Siinä missä Kustaa Vaasan aikoihin suomalainen olut oli vielä Tukholmassa erittäin suuressa arvossa, tilanne vaikuttaa nyt hieman epäselvältä. Mitä Suomessa sitten juotiin, jos maidonvärinen kuumilla kivillä keitettävä olut oli jäänyt pois käytöstä? Varmasti kaupungeissa ainakin jonkinlaista ruotsalaistyylistä olutta, ja maaseudulla suomalaiset luultavasti keittelivät edelleen enemmän tai vähemmän Linnén kammoaman luran tyyppisiä juomia.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 21

Muutama sana portterimitaleista.

“Höknäsissä on eräs portteripanimo, jonka omistaja on H. H. Tultman. Mainitun Tultmanin panimomestarina vuoden 1878 maailmannäyttelyn aikaan oli Zanrobs. Jälkimmäisellä miehellä oli aikomus parantaa panimon olosuhteita ja hän kehottikin esimiestään lähettämään oluen Pariisin näyttelyyn. Hän teki piirroksia pulloista ja kaikesta muusta asiaan kuuluvasta.

Siitä portterista Tultman sai mitalin. Se ei ole kuitenkaan tarinan loppu. Muutamaa vuotta myöhemmin Zanrobs rakensi itselleen oman portteripanimon. Omissa etiketeissään hän siellä alkoi aikanaan käyttää tuota kyseistä mitalia. Esimies Tultman vei asian oikeuteen ja vaati kieltoa sellaisten mitalien käytölle. Tämä herättää vähintäänkin periaatteellisen kysymyksen:

Eikö mitalien pitäisi kuulua valmistajille eikä tehtaalle?

Jos esitämme vertauksen: mikäli esimerkiksi suutarinkisälli keksii jalkineeseen jonkin parannuksen tai uudistuksen, kunnian tulee kuulua hänelle eikä mestarille – riippumatta siitä minkä mittaluokan saapas tuo mestari on. Niinpä herra Tultmanin tavoin voimmekin lähteä kiistelemään: sitä portteria, joka on paras, pitää ihmiskunnan käyttää.

Pysyn Zanrobsin puolella, ja toivottavasti muukin ihmiskunta vakuuttuu siitä, että Zanrobsin porter impériale on vähintään 10–15 prosenttia muiden portteritehtaiden tuotoksia parempaa. Täytyy olla ammattimies eikä pelkkä tehtaanomistaja, jotta voi ylpeillä mitaleilla, sillä mitalit ovat mitaleja ja sellaisiksi jäävät – ja portterimestari on se henkilö, joka mitaleja hankkii.

–Totuudenrakastaja Johansson.”

höknas-spets-25-08-1888

Suomalaista 1800-luvun panimohistoriaa ei tarvitse tuntea kovin syvällisesti, että tunnistaa tarinan hahmot peitenimien takaa. Höknäs on Ekenäs (Tammisaari), ja Tultman sikäläisen portteripanimon omistaja Hultman. Lukijakirjoitus on julkaistu pilalehti Spetsissä 25.8.1888.

Zanrobs on Tammisaaren panimolla suomalaiset kannuksensa hankkinut tukholmalainen C. A. Robsahm, joka jo vuonna 1880 perusti portteritehtaan Helsingin Töölöön ja saavutti siellä suurta menestystä. Hämäräksi jää korkeintaan, kuka immateriaalioikeuksista huolestunut kirjoittaja Johansson on – kiinnostunut sivullinenko vai mahdollisesti Robsahm itse salanimellä…

Lukijakirjoituksen julkaisseen Spetsin toimitus toteaa kirjoituksen alla, että lehti “haluaa totuuden- ja portterinrakastaja Johanssonin tilintekoon lisätä vain tämän huomautuksen: De gustibus non est disputandum.”

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 20

“Tallinnan kaikki kadut tuoksuvat oluelta ja tuoreelta kahvilta; kun erittelen Tallinnan ilman kemiallista koostumista, olen varma, ettei siinä mitään muita ainesosia leiju”.

Näin kirjoitti 1840-luvulla Aleksandr Miljukov matkamuisteluissaan Tallinnasta ja Helsingistä. Nämä vuosikymmenet ennen 1800-luvun puoltaväliä olivatkin lupaavaa aikaa oluenpanolle Vironmaan kuvernementissa. Suur-Karja- ja Väike-Karja-katujen kulmaukseen oli noussut vuonna 1832 Georg Wilhelm Pfaffin panimo, josta muodostui ennen pitkää Viron suurin oluenvalmistaja.

Pfaffin poika Julius muutti panimon vastapäiseen kortteliin vuonna 1858. Kurnan kartanon panimoa vuokrattiin ylimenoajaksi, kun uusia rakennuksia pystytettiin. Väike-Karjan ja Saunan kulmakorttelista suuri osa oli toiminnan laajennuttua oluttehtaan ja sen oheisrakennusten käytössä. Panimon mallastamo sijaitsi myös uudella tontilla.

Baarimiehen Tallinna -kirjassa muuten mainitaan, että ravintola Karja Kelder on nykyisin siinä kiinteistössä, jossa Pfaffin panimotoiminta ensiksi alkoi. Kirjan taustalla olevat baarimiehet ovat kertoneet Pfaffin kasvun ajasta takavuosina myös netissä

* * * * *

Varsinkin 1870-luvulla Viron panimoala nykyaikaistui vauhdilla, ja tämä oli Pfaffin panimollekin voimakasta kasvun aikaa. Suunnilleen näihin aikoihin alkoi ympäri Eurooppaa teollisten panimoyhtiöiden herruuden vuosisata, ja kilpailu niiden välillä oli armotonta. Jokainen menestyvä, kasvava panimo oli verevää riistaa toisille kasvuhaluisille olutyrityksille. Tämä nähtiin esimerkiksi Helsingissä, jossa Sinebrychoff napsi kilpailijoitaan pois markkinoilta jo 1890–1910-luvuilla.

Tallinnassa oli 1860–70-luvuilla seitsemän panimoa. Koko Vironmaalla panimoita oli reilut seitsemänkymmentä ja Harjumaalla eli Tallinnaa ympäröivällä maaseudulla kaksitoista. Harjumaan panimoista suurin oli Sakun kartanopanimosta alkunsa saanut teollisuuslaitos.

Virossa luultiin pitkälle neuvostoaikaan saakka, että Tarton oluttehdas (nykyinen A. Le Coq) on maan vanhin panimo. Sitten selvisi, että Sakussa on pantu olutta jo ennen vuotta 1876, jota oli pidetty Sakun perustamisvuotena. Nykyisen historian mukaan Sakun aloitusvuosi on 1820, mutta itse asiassa sekin on vain ensimmäisen kirjallisen maininnan ajankohta. Pitäisin aika varmana, että Sakun kartanossa on ollut jonkinlainen panimo jo pitkään ennen tätä.

Vielä 1870-luvun alkupuolella Sakun panimo tuotti reilut 100 000 litraa* olutta vuodessa, mutta määrä moninkertaistui nopeasti. Vuonna 1874 Pfaffin lähes miljoonan litran tuotanto vaikutti ylivoimaiselta, ja se olikin yhä Vironmaan suurin panimo. Ei kuitenkaan kulunut kauan, kunnes Saku ohitti sen. Vertailun vuoksi Pietarin panimoista Bavaria tuotti 10 miljoonaa litraa ja Kalinkin 20 miljoonaa.

Tallinna oli myös Sakulle tärkeä markkina, sijaitsihan panimo vain noin kymmenen kilometrin päässä suurkaupungista. 1870-luvun lopussa Sakun pääkonttori Tallinnassa oli Lai-kadun numerossa 9. Sakun panimokauppa oli numero nelosessa eli parin talon päässä nykyisestä Koht-olutkaupasta. Molemmat muuttivat sittemmin taloon numero 2.

Sakun oluen laadun ajateltiin johtuvan hyvästä paikallisesta vedestä. Saku oli ainoa Vironmaan kuvernementissa toimiva panimo, jonka olutta myytiin myös Liivinmaalla. Tartto oli tuohon aikaan Liivinmaata, ja sikäläinen kauppias jakeli Sakun Erlangeria (4,4 %), jota kuvattiin lakritsan ja omenan makuiseksi. Vuonna 1880 Sakun olut voitti toisen palkinnon ja pronssimitalin olutkilpailussa Liivinmaan pääkaupungissa Riiassa.

* * * * *

Mitä dynaamisemmaksi ja modernimmaksi Sakun rahoituskykyiset omistajat panimoaan muuttivat, sitä ahtaammalla oli Tallinnan valtias Pfaff. Tallinnan kahdesta jäljellä olevasta panimosta Daugull, joka sijaitsi Õllepruuli-kadulla Tõnismäessä, oli jo luovuttanut 1900-luvun alkuvuosina.

Vuonna 1907 Pfaffin viimeinen panimomestari, perustaja G. W. Pfaffin pojanpoika Eduard, muutti Pfaffin nimen Revaliaksi. Reval oli tietenkin tuolloin Tallinnan saksankielinen nimi, ja Eduardin ajatuksena lienee ollut vedota paikallisylpeyteen. Tulos ei ollut kuitenkaan toivottu, vaan myös Revalia joutui lopettamaan toimintansa vuonna 1911.

Minulta kysyttiin kerran Virossa, kummasta oluesta pidän enemmän, Sakusta vai A. Le Coqista. Kysyjinä olivat tarttolainen ja tallinnalainen, ja kysymykseen sisältyi selkeä oletus, että A. Le Coq on Tarton olut ja Saku Tallinnan. Saku on siis täyttänyt kulttuurisen tyhjiön, joka Pfaffin eli Revalian kuihtumisesta pitkäksi aikaa pääkaupungissa seurasi. Siellä tapahtunutta voi siis verrata rinnakkaistodellisuuteen, jossa Keravan Höyrypanimo olisi kasvanut 1900-luvun alussa miljoonaluokan konserniksi ja Hietalahden Sinebrychoff olisi vain jossain vaiheessa antautunut kilpailun edessä ja nostanut tassut kohti taivasta.

* Litrat on laskettu sillä oletuksella, että virolainen mittayksikkö pang vastaa reilua kymmentä litraa. Tämä voi olla väärinkin, vanhoista virolaisista mitoista en löytänyt tietoa ihan helposti. 

Tekstissä on hyödynnetty sumeilematta seuraavia kirjoja: Gustavson, Heino: Pajatusi pruulikojast; Arjakas, Küllo & Juur, Mart: Saku Õlletehas 195 – Eesti õllekultuuri edendamine 1820-2015.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 19

––Münchenin oluen suuri salaisuus. “Hamb[urger] Fremdenblattin” mukaan on nyt wiimeinkin keksitty Münchenin oluen suuri salaisuus, jonka perille on niin kauwan turhaan koetettu päästä.

munchen-vesi-turun-sanomat-23-10-1910Aikasemmin oli yleisenä se usko, että Münchenin oluen hywät ominaisuudet aiheutuiwat erikoisesta humala- ja mallaslaadusta; mutta tämä luulo osoittautui wääräksi. Sitten turwauduttiin käymisbasilleihin ja koetettiin oikeilla München-basilleilla panna oikeata Münchenin olutta muilla paikkakunnilla; se epäonnistui täydellisesti.

Wiimein ruwettiin tutkimaan wettä, ja nyt luuliwat tutkijat päässeensä salaisuuden perille; mutta kokeet muille paikkakunnille wiedyllä Münchenin wedellä epäonnistuiwat niinikään täydellisesti. Uusi olut oli tosin aiwan Münchenin oluen näköistä, mutta maku ei ollut sama. Ja kuitenkin oli oluenpanijoilla hywä johto siinä tiedossa, että oikea Pilsner Urquell saa erikoisen hywät ominaisuutensa sen kautta, että wesi oluen walmistukseen otetaan lammikoista, joissa kaswaa aromaattisia kalmus-kasweja.

Nyt wiimeinkin sanoo hiiwakeemikko, toht. Emslauder todenneensa, että wesi sen tosin sittenkin yksinänsä tekee. Salaisuus on, sanoo hän, weden kalkki- ja hiilihappo-pitoisuudessa, jotka aineet olutta pantaessa synnyttäwät joukon n.s. “kolloideja”, aineita jotka owat lähellä gelatinia eiwätkä woi kiteytyä. Kolloidit waikuttawat, että olut maistuu “täyteläiseltä”. Mutta tawallisessa wedessä saostuwat kolloidit, niin että olut maistuu “ohkaiselta”.

Sen seikan, että Münchenistä ja ylä-Bajerista muualle wiedyllä wedellä tehdyt kokeet eiwät ole onnistuneet selittää toht. Emslauder johtuneen siitä, että wettä kuljetettaessa suuri määrä hiilihappoa haihtui, ja sen kautta häwisi myöskin kalkkipitoisuus.

Kun salaisuuden perille täten nyt on päästy, ei kulune kaukaakaan aikaa ennenkuin jo melkein missä hywänsä woidaan walmistaa “oikeata” Münchenin olutta, jota ei woi erottaa itse Münchenissä walmistetusta.

* * * * *

Uutisen välittivät Turun Sanomat ja muutama muu suomalainen sanomalehti vuoden 1910 loppusyksyllä, jolloin jo ainakin viisikymmentä vuotta oli meilläkin yleisesti tehty paikallisia “baijerilaisia” tai “müncheniläisiä” oluita. München oli varsinkin 1800-luvun lopulla ympäri Eurooppaa taikasana, joka merkitsi hyvää ja nykyaikaista olutta – vähän samaan tapaan kuin IPA 2010-luvulla. Tieto siitä, miten tehdään “aitoa” Münchenin olutta, olisi varmasti ollut kullanarvoinen. Ei sen salaisuus tosin pelkästään vedestä varmasti riippunutkaan.

Tästä ei kuitenkaan kulunut kau[k]aakaan, kunnes Münchenin magia haihtui. Sitä arvostettiin toki perinteikkään ja laadukkaan oluen tyyssijana myöhemminkin, mutta vaalea olut valtasi 1900-luvulla yhä enemmän markkinoita ja sen alkukotina pidettiin pikemminkin Pilseniä. Tumman oluen kotina tunnettu München taipui itsekin ajan mittaan ja alkoi erikoistua Helles-olueen.

Pilsner Urquelliin liittyvä maininta siitä, että sen vesi otetaan “aromaattisia kalmus-kasweja” kasvavista lammikoista on minulle uutta. Plzeňin veden pehmeydestä puhutaan kyllä paljon. Kalmus on ilmeisesti rohtokalmojuuri, joka on sinänsä yksi niistä lukuisista kasveista, joilla joskus menneisyydessä on olutta ja viinaa maustettu. Onko joku muu kuullut tätä teoriaa, jossa Plzeňin vedenottopaikan kasvistolla olisi ollut vaikutusta oluen makuun?

Münchenin vesi ei ole suinkaan yhdentekevä asia, ja sitä paikalliset panimot yhä käyttävät markkinoinnissaan yhtenä laadun takeena. Esimerkiksi Paulanerin verkkosivuilla on panostettu paljon interaktiiviseen maaperätutkimukseen, jossa oluenystävät voivat katsoa kerros kerrokselta, millaisten kivilajien alla oluessa käytetty pohjavesi makaa.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 17

Ilmoitus Lördagen-viikkolehdessä 16.2.1901:

Englannin portteri (Robsahms English Imperial), jota jo kauan on kyselty, on nyt valmiina laskettavaksi myyntiin. Tämä ns. Extra Double English Imperial Stout on valmistettu täydelliseksi hiotun menetelmän mukaisesti. Sitä varten on tutkittu ale cog (sic)- ja Barcklay Perkins & C:o (sic) -merkkien tuotteita, joihin teillä on tätä olutta mahdollista verrata ja arvioida. Laadultaan se on samanveroista mutta hinnaltaan puolet edullisempaa. Huom! Pullot on sinetöity punaisella tinapaperilla.

robsahm-lördagen-16-2-1901Kaksi kuukautta myöhemmin sama panimo, Robsahm, kertoi toisessa ilmoituksessaan, että “Engelsk Porter (Robsahm Imperial) on uusi olutlaatu, joka näinä päivinä saapuu markkinoille. Uudessa valmisteessa, joka on tehty samalla menetelmällä kuin tunnetuimmat englantilaiset portterilajit, on erityisen miellyttävä maku ja sitä voidaan hyvin verrata ulkomaisiin laatuihin.”

Vuonna 1888, kolmetoista vuotta aikaisemmin, Robsahm oli suositellut tuotettaan nimeltä “Imperial Porter (Imperial Stout)” toteamalla, että se pannaan yksinomaan englantilaisista maltaista ja että “Englannissa Imperial Stoutia pidetään suuremmassa arvossa kuin tavallista Brown Stoutia sen hienomman bouquet’n ja korkeamman mallaspitoisuuden takia.”

* * * * *

Mitä näistä portterien nimistä? Olen joskus pohtinut muidenkin panimoiden vanhoja etikettejä ja mainoksia selatessani, onko eri myyntinimissä kyse oikeasti erilaisista tai uusista oluista – vai siitä, että panimo jostain muusta syystä nimeää valmistuserät miten milloinkin. Robsahmilta on myyty oluita nimeltä Brown Stout Porter, Double Brown Stout ja Double Brown Stout Genuine Porter, samoin kuin Imperial Stout ja Extra Double English Imperial Stout.

Paitsi tavallista Porteria tai Portteria, Brown Stout Porteria on tehty Helsingin lisäksi 1800-luvulla Tampereella, Double Brown Stoutia Kuopiossa, Best Double Brown Stoutia Oulussa, Best Brown Stoutia ja Imperial Stoutia Tammisaaressa, XXX Porteria Tyrväällä ja Best Borgå Extra Stoutia Porvoossa. Jos pitäisi veikata, suurin osa noista on vain sattumanvaraisia yhdistelmiä adjektiiveista, joita portteripullojen kyljissä on muualla nähty ja joita niissä “kuuluu” olla.

Näin siis Suomessa. Toki Englannissa eri stout-vahvuuksilla olikin ainakin jonkinlainen vakiintunut ominaispainojen haarukka, eivätkä nimitykset menneet aivan ristiin. Toinen ääripää on ehkä nyky-Puola, jossa olut saattaa olla 9,5 % abv tai enemmänkin ja nimeltään pelkkä Porter.

Vanhojen suomalaisten portterien ominaisuuksista on säilynyt ilmeisesti hyvin vähän tietoa. Edes analyysejä niiden mahdollisista vahvuuksista ei tunnu löytyvän juuri muualta kuin Sinebrychoffin historiasta, jossa heidän omansa ja Porvoon portteri on todettu 6 painoprosentin vahvuisiksi. Nykyisen Koff Porterin voisi kuvitella 7,2 % abv vahvuisena olevan melko samalla tasolla kuin monet noista toissa vuosisadan oluista.

Robsahmin ilmoitus, jossa hän kuvailee Imperial Stoutia mallaspitoisuudeltaan vahvemmaksi kuin Brown Stout, on poikkeuksellinen juuri vertailun takia. Vaikka pullojen etiketteihin ei olisi tuohon aikaan selkeitä alkoholipitoisuuksia painettukaan, voisi kuvitella, että hänen panimonsa Imperial Stoutin on täytynyt olla voimakkaampaa kuin ainakin jotkin saman ajan Brown Stoutit.

* * * * *

Entä sitten sanat stout ja portteri (porter)? Nykyisinhän joissain uudemmissa olutpiireissä on alettu ajatella, että nämä viittaisivat kahteen eri oluttyyliin, joilla on muitakin eroja kuin stoutin vahvempi alkoholimäärä suhteessa portteriin. Nettikeskusteluissa ja ehkä tyylioppaissakin esiintyy sellaisia näkemyksiä, että stout on esimerkiksi paahteisempaa tai portteri suklaisempaa. Nämä ajatukset toisintavat itse itseään ja panimot sitten tekevät niistä vähitellen totta.

Vanhoina aikoina – varmasti vähintäänkin 1980-luvulle asti – ei kenelläkään kai käynyt mielessäkään, että kyseessä olisi kaksi eri oluttyyliä. Portteri oli yläotsikko, jonka alle sisältyivät stout-sanalla ja muilla adjektiiveilla nimetyt variantit. 1800-luvullahan oli muuten yleistä, että panimon nimenäkin oli olut- ja portteripanimo (tai jopa portteri- ja olutpanimo). Portteri miellettiin ainakin osittain oluesta erilliseksi mallasjuomaksi. Vielä minun syntyessäni 1970-luvulla Alkon luetteloissakin oli kaksi mallasjuomien otsikkoa, “oluet” ja “portterit”.