Olutkoiran joulukalenteri 2020: Kasarikronikka

Joulukuu alkoi, ja monet availivat tänään ensimmäistä luukkua suklaakalenterista, olutjoulukalenterista tai kuka mistäkin – sipsikalenterista, alusvaatekalenterista, kuivalihakalenterista tai kenties Frendit-aiheisesta joulukalenterista. Näitä on moneen lähtöön.

Viime joulukuussa tein tähän blogiin oluthistoriallisen joulukalenterin. Lukijamäärät eivät ehkä olleet häävejä, mutta pieni joukko jaksoi olutmenneisyyden hämäristä kaivamiani jyväsiä seurailla ja kommentoidakin.  

Itse nautin historian sivupoluilla harhailusta, joten aion tehdä jotain samantapaista tänä vuonna. Viimevuotisen kalenterin aikahaarukka oli 1700-luvulta jonnekin 1900-luvun jälkipuoliskolle, mutta nyt keskityn tärkeään olutvuosikymmeneen eli 1980-lukuun.

Tänä vuonna on siis luvassa näillä näkymin 24 luukkua Kasarikronikkaa. Tulevat luukut kokoan tähän aloituspostaukseen sitä mukaa kun ne aukeavat. Paljolti kierretään ympäri Eurooppaa ja niitä maita, joihin 80-luku toi tullessaan pienpanimo-oluen ensimmäisiä raikkaita tuulahduksia. Puhutaan oluentekijöistä, oluen ystävistä ja olutpaikoista. Ties vaikka jossain välissä olisi asiaa Suomestakin, ja silloin kasarin käsite saattaa venyä olosuhteiden pakosta ysärin puolelle.

Rima on matalalla. Näin saan jälleen 24 luukkua raavituksi kasaan, tekstit voivat olla lyhyitäkin. Toivottavasti edes joku löytää jostain luukusta itselleen mielenkiintoista luettavaa – mitään tyytyväisyystakuuta ei anneta. Katsotaan mitä olutkirjastosta ja arkistoista tällä kertaa löytyy.

Suomenlinnan syksy ja Baltic Porter -jälleennäkeminen

Yksi korona-ajan jo lähes kliseisistä havainnoista on, että suomalaiset ovat löytäneet uudelleen kotimaan matkakohteet ja oppineet katsomaan niitä uusin silmin. Klisee tai ei, varmasti ajatuksessa on ainakin totuuden siemen. Itsekin olemme kierrelleet viime viikkoina paljon normisyksyä enemmän Uudenmaan metsissä ja rannoilla, Porvoossa tai Helsingin ulkoilualueilla.

Suomenlinnassa en ollut tänä vuonna vielä käynyt, ja nyt suoritimmekin sen rastin uudella tavalla. Tämä oli nimittäin ensimmäinen yöpymiskertamme saarilla. Majoitus hankittiin lauttarannan lähellä sijaitsevasta saarihostellista. Huone oli kahden hengen huone, jossa wc/kylpyhuone oli käytävällä mutta muilta osin mukavuudet normaalin hotellin tasoa. Erikoisine ikkunasyvennyksineen huone oli peräti tunnelmallinen, samoin yhteistilan keitto- ja oleilunurkkaus.

Lauantaina saarella oli enemmän porukkaa kuin olisin odottanut – poutaisella ja vuodenaikaan nähden lämpimällä säällä oli ehkä vaikutusta. Tungosta ei silti syntynyt, joten koronavarovaisuutta oli helppo noudattaa ja olo oli turvallinen. Café Vanillen terassilla oli mukavasti tilaa syödä savuporo-juustokeitto karjalanpiirakalla. Oluen pariin emme vielä tässä vaiheessa uskaltautuneet, vaikka Suomenlinnan Panimon tuotteita olisi ollut tässäkin kahvilassa tarjolla. Kahvilahan sijaitsee muuten venäläisten kauppiaiden kadulla, jonka varrella itse Nikolai Sinebrychoffkin aikoinaan asusti.

Iltapäivällä kiertelimme saaria ja ihailimme vaahteroiden väriloistoa, hiljaisia kalliorantoja ja vihreänä aaltoilevaa merta. Susisaaren kallioilla söimme Café Silosta ostettua kakkua ja pullaa ja joimme teetä termoksesta. Pienen lepotauon jälkeen oli aika suunnata panimoravintolaan, jossa hiljattain uusitulta ruokalistalta löytyi kauteen sopivia herkkuja. Söin peuramakkaroita, joiden kylkeen oli paahdettu juureksia ja haudutettu ohraa sipulin kera.

Olutpuolella hanassa oli muun muassa viime kylmälle kaudelle tehtyä 7,5-prosenttista Baltic Porteria. Olin toissa vuoden syksynä Mikko Salmen kanssa suunnittelemassa kyseisen oluen ensimmäistä versiota, ja ajatus oli silloin tuoda talvikauden lämmittäjäksi tuhti (mutta ei extreme) olut, joka istuisi historialliseen ympäristöön Itämeren tyrskyjen keskelle. Eräs tanskalainen arvioija on sattumalta Untappdissä kiteyttänyt oluen idean hyvin: passer perfekt i surt og kaldt novembervær (“sopii täydellisesti ikävään ja kylmään marraskuun säähän”). Mukavaa nähdä, että resepti kelpasi toistettavaksikin, ja hyvin se sopi vielä melko lämpimään lokakuun iltaankin. Tosiaan kyseessä on ennen korona-aikaa pantu olut, jonka tekninen laatu lienee kunnossa, kun se oli mielestäni aivan iskussa nytkin. Oluttyyli on toki jossain mielessä tarkoitettukin kestämään aikaa.

Nämä itämerenportterit ovat tietysti brittiläisten export/imperial stoutien tai vastaavien vientioluiden jälkeläisiä ties monennessako sukupolvessa. Niitä tehtiin jo 1800-luvulla Preussista Peräpohjolaan ulottuvalla alueella, ja paikallisesti niitä usein kutsuttiin vain portteriksi riippumatta vahvuudesta tai keisarillisista yhteyksistä. Sinebrychoffin Porter on nykyään olemassa olevista mallikappaleista melko brittihenkinen, kun taas esimerkiksi tšekkiläinen Pardubický Porter viiraa saksalaisen doppelbockin suuntaan. Suomenlinnan Baltic Porter oli ainakin syntyessään pohjahiivaolut ja brittiläis-puolalaisesti humaloitu. Maku on edelleen suklaisen salmiakkinen, lisänä humalasta vähän mintun viileyttä ja mallaspuolelta aavistus siirappista mustaa leipää, vaikka olut ei makea olekaan.

Saarilinnoitus ei ole hullumpi paikka olutretken kohteeksi. Useimmissa kahviloissa ja ravintoloissa on tarjolla vähintäänkin Suomenlinnan Panimon oluita, pääasiassa tietysti Vantaalla valmistettuina pulloversioina. Näin taitaa olla tilanne myös Linna Barissa, joka on musiikkibaariosastolla saarten pääpaikka – siellä emme tällä kertaa käyneet. Mitään laajoja tai avantgardistisia craft beer -valikoimia ei missään vastaan tullut, mutta eipä maailmanperintökohteessa myöskään tarvitse tyytyä pelkkään bulkkilagerin maailmaan. Hyvä niin. Suosittelen joka tapauksessa lämpimästi tällaista yöretkeä myös huippusesongin ulkopuolella!

Miten Bambergista tuli Bamberg – olutkaupunki historiansa peilinä

“Bamberg on kaupunki, jossa on kymmenen panimoa.”

Tämä virke tuntui kuvaavan vielä viime vuosituhannen lopussa maanpäällistä ihmettä, suoranaista paratiisia, jonka ei olisi järjellä ajatellen pitänyt voida säilyä. Useissa miljoonakaupungeissakaan ei usein ollut enää kuin yksi tai kaksi panimoa. Kai 1990-luvulla käytiin hetkellisesti tilanteessa, jossa esimerkiksi Helsingissä ei ollut ainuttakaan jäljellä. Miten oli mahdollista, että Kuopion kokoisessa saksalaisessa maalaiskaupungissa oli niitä kymmenen?

Nyt 2020-luvulle tultaessa kymmenen panimoa kaupungissa on toki edelleen aika paljon, ainakin keskikokoiselta kaupungilta. Mitään ennen kuulumatonta siinä ei kuitenkaan enää ole. Helsingissä voi varmaan laskea toimivan tällä hetkellä kymmenisen panimoa (toki Helsinki on isompi kaupunki, mutta se ei myöskään sijaitse oluen vanhoilla sydänmailla Saksassa). Toisaalta Helsingin kokoluokkaa on Oregonin Portland, joka on panimomäärällä laskettuna tämän päivän globaali olutpääkaupunki. Siellä panimoita pitäisi olla kuutisenkymmentä, riippuen toki koronakriisin vaikutuksista.

Bamberg ei ole siis enää määrällisesti ainutlaatuinen, mutta se on kuitenkin nykypäivänä mielenkiintoinen – ja aika poikkeuksellinenkin – olutkaupunki etenkin Saksan ja Keski-Euroopan historiallisista olutperinteistä kiinnostuneille. Nuo perinteet elävät yhä Bambergissa sellaisessa mittakaavassa, jota muualta on vaikea aitona löytää. Varmasti niille, jotka ovat aloittaneet olutharrastamisen 2010-luvulla ja kiinnostus kohdistuu lähinnä NEIPA- ja hapanhedelmäakselille, Bamberg saattaa vaikuttaa lähes yhtä harmaalta ja konservatiiviselta kuin mikä tahansa Saksan kaupunki. Käyn tässä postauksessa Bambergin oluthistoriaa ja sen erikoisuuksia läpi Christian Fiedlerin kirjan Bamberg – die wahre Hauptstadt des Bieres avulla, joten vaikka saksalainen olut ei olisi omaa sydäntä lähellä, tätä voi lukea vain olutkaupungin tarinana.Bamberg-Regnitz

Viinikaupungista omaperäiseksi olutmekaksi

Baijeri tunnettiin keskiajan lopulle saakka viininviljelyalueena, jossa oluen valmistus vasta alkoi saada vähitellen enemmän jalansijaa. Tämä pätee myös Bambergin seutuun. Kaupunki sijaitsee seitsemän kukkulan lomassa Regnitz-joen laaksossa, ja kaikilla sen aurinkoisilla rinteillä kasvoi viiniköynnöstä viimeistään 1100-luvulla. Viini säilyi 1800-luvun alkuun saakka merkittävänä Bambergin tuotteena. Vaikka kaupunki nykyään onkin keskellä Frankenin olutaluetta, ei Bambergin porteilta toki ole edelleenkään kuin joitakin kymmeniä kilometrejä Würzburgin tunnetuille viinitarhoille.

Kuitenkin myös olut on ollut koko tämän ajan osa Bambergin elinkeinoelämää, aluksi siis vähäisempi mutta myöhemmin varsin merkittävä. Yksi syy, miksi kaupungissa oli jatkuvasti suurehko määrä panimoita, oli paikallisten viranomaisten tapa sitoa oluenpano-oikeus tonttiin. Oikeutta ei siis myönnetty henkilöille vaan käytännössä taloille. Näin hallittiin esimerkiksi oluenkeiton aiheuttamaa paloriskiä: kiinteät rakenteet, jotka periytyivät omistajalta toiselle, olivat todennäköisemmin turvallisia kuin talosta toiseen siirreltävät kattilat.

Oluenpano-oikeuden kiinnittäminen taloihin merkitsi myös, että Bambergista oikeastaan puuttui muualla yleinen kunnallisten yhteispanimoiden kulttuuri. Anniskelun näkökulmasta lopputulos oli kuitenkin melko sama kuin vaikkapa itäisen Baijerin zoigl-alueilla nykyään. Olutta pantiin varsinkin vanhoina aikoina pitkälti talon omiin tarpeisiin, mutta oluttalo sai myös myydä ja tarjoilla yli jäävää olutta julkisesti. Puinen sammio asetettiin ulko-oven eteen merkiksi siitä, että talossa myytiin olutta ulkopuolisille. Näin Bambergissa oli ennen pitkää koko joukko yritysmuotoisia oluen tuottajia.

Anniskelukulttuuri Bambergissa liittyy myös kylmien kellariluolien lähelle pystytettyihin ulkoilmaravintoloihin (Bierkeller tarkoittaa käytännössä samaa täälläpäin kuin Biergarten muualla). Kalliokellareita kaivettiin alun perin pesuhiekan hankkimiseen, ja vuosisatojen saatossa niiden verkosto laajeni useimpien Bambergin kukkuloiden sisäosiin. Tunneleissa varastoitiin viiniä ja elintarvikkeita – toki oluttakin. Vaikka maan alla oli ympäri vuoden viileää, käytäviä myös jäähdytettiin talvella kerätyllä jäällä. Luolatilaa oli niin paljon, että panimotoiminnan yleistyttyä sadat hevos- tai härkävetoiset ajopelit kuljettivat joinakin talvipäivinä aamusta iltamyöhään saakka jääkuormia kellareille.

Itse panimot olivat omistajiensa asuintalojen takapihoilla, kaupungin keskustan lähistöllä. Asuintalot olivat usein komeita ja edustavia, sillä monet panimoyrittäjät olivat varsin vauraita ja arvostettuja kansalaisia. Ravintola oli asuintalon alakerrassa kadun puolella. Sen sijaan kellarit, joita joillakin panimotaloilla saattoi olla useampikin, sijaitsivat kauempana kukkuloilla. Niiden merkitys väheni oikeastaan vasta koneellisen jäähdytyksen yleistyessä 1800-luvun lopusta alkaen. Vielä maailmansotien jälkeenkin jokunen pieni panimo varastoi oluttaan käytännössä vain vanhoissa kellariluolissaan.

Mitä tulee oluttyyleihin, savuolut (Rauchbier) on tietenkin Bambergin perinteinen erikoisuus. Maltaat kuivataan pyökkihalkojen poltosta syntyvällä lämmöllä, ja ainakin Christian Fiedler olettaa tämän olleen “alkuperäinen” maltaiden valmistustapa ennen hiilen polton yleistymistä. Savuolutta eivät valmista kuitenkaan kaikki Bambergin panimot; muistaakseni esimerkiksi Fässla ja Mahrs ovat perinteisistä panimoista sellaisia, joiden valikoimassa sitä ei ole. Schlenkerla ja Spezial sitä vastoin ovat savuoluestaan tunnettuja, ja 1930-luvulle asti vielä ainakin Polarbär- ja Greifenklau-panimot valmistivat nimenomaan pelkkää savuolutta.

bamberg-panimokeskittymat

Bambergin panimot kartalla (punainen = lakkautettu panimo, vihreä = toimiva panimo). Lista perustuu vuoden 1817 panimoluetteloon ja sitä uudempiin tietolähteisiin. Kartta on tehty tätä blogia varten openstreetmap.org -pohjalle, mutta panimotiedot ovat Fiedleriltä (2007).

Panimokeskittymiä ja laskevia lukuja

Kuten kartasta näkyy, olutpanimot keskittyivät Bambergin vanhassa kaupungissa voimakkaasti tiettyjen katujen varsiin. Nämä olivat usein perinteisiä kauppakatuja – esimerkiksi Steinweg kartan ylälaidassa – mikä antoi panimoille mahdollisuuden palvella maksukykyisiä liikemiehiä, kauppiaita ja matkustavaisia. Panimot järjestivät heille tyypillisesti paitsi ruokaa ja juomaa, myös yöpymismahdollisuuden ja tallin hevosille.

Olutpanimoiden määrästä Bambergissa ei ole kaikilta ajoilta löydettävissä tarkkaa tietoa, mutta hyvä läpileikkaus on Fiedlerin siteeraama luettelo vuodelta 1818. Siinä nimetään 65 panimoa osoitteineen. Nämä lähes kaikki näkyvät myös kartassa. Tästä eteenpäin panimoiden määrä alkaa Fiedlerin mukaan laskea, ja esimerkiksi toisen maailmansodan aattona 1930-luvulla niistä on jäljellä enää 20. Syitä vähenemiseen on monia: teollistuminen, muut yleiset elinkeinoelämän muutokset, tietysti myös maailmansodat.

Fiedler olettaa kuitenkin, että panimoita oli kaikkein eniten Bambergissa 1700-luvun loppupuolella. Tällöin kaikki kaupungin luostaripanimotkin olivat vielä toiminnassa. Ne suljettiin Ranskan vallankumouksen jälkimainingeissa, jolloin nyky-Saksankin alueella tehtiin melkoista vallan uusjakoa ja esimerkiksi Bamberg menetti itsenäisen asemansa ruhtinaspiispan hallitsemana valtiona. Ennen sitä, vuonna 1788, kaupungissa oli ollut 78 “tynnyrintekijää ja oluenpanijaa” (tynnyrintekijät siis ilmeisesti yleensä olivat myös oluenpanijoita).

2000-luvulla Bambergin jäljelle jääneet panimot ovat pienehköjä, ravintolavetoisia perheyrityksiä. Tämä pätee myös Schlenkerlahan – siitä huolimatta, että panimon savu-märzen on yksi maailman tunnetuimpia (bulkkilagerin ulkopuolisia) oluita. Panimo tuotti Fiedlerin kirjan aikoihin eli tämän vuosituhannen alkukymmenellä noin 12 000 hl olutta vuodessa. Se oli siis pienempi kuin Mahrs (23 000), Keesmann (19 000) tai Fässla (16 000) mutta suurempi kuin esimerkiksi Spezial (6 000). Toki nämä määrät ovat suuria verrattuna 1800-luvun alkuun, jolloin kaupungin 65 panimoa valmistivat yhteensä 44 000 hl, keskimäärin 700 hl panimoa kohti.

Bamberg on todellinen olutkaupunki monessa mielessä. Paitsi että ala on ollut varsin merkittävä paikallisen elinkeinoelämän ja jopa maantieteen kannalta, myös Bambergin asukkaat ovat oluelle harvinaisen persoja. Vuonna 1818 kaupungin 20 000 asukasta joivat keskimäärin 220 litraa olutta vuodessa päätä kohti. Kun kaikkein nuorimmille sitä ei varmaankaan tarjoiltu, muiden hoideltavaksi saattoi jäädä ehkä litra päivässä. Maailmansotien välissä sitä kaatui heidän kurkkuihinsa 187 litraa per henki, mikä oli yhä selvästi enemmän kuin esimerkiksi Münchenissä. Nykyisiä tilastoja Fiedler ei valitettavasti esitä.

Ihan hyvä on muuten muistaa, että Bamberg ei ole mikään historiallinen olutsaareke automarkettiesikaupunkien meressä, vaan kaupunkia ympäröivällä maaseudulla ja pikkukylissä on vielä runsas joukko muita panimoita. Piirikunnassa, joka on kooltaan Suomen pääkaupunkiseudun luokkaa, on nykypäivänä reilut 50 panimoa, monet niistä vanhoja ja perinteikkäitä. Joihinkin pääsee kohtalaisen kätevästi paikallisbusseilla tai -junilla Bambergin asemilta. Näistä oli vielä muutama vuosi sitten englanninkielisiä opaskirjojakin saatavana; en tiedä, onko niistä ajantasaisia painoksia, kun internet on syönyt markkinoita olutmatkalaisten perusteoksilta. Toki sähköisten välineiden avulla reittien suunnittelu on toisaalta paljon entistä vaivattomampaa, vaikka tieto voikin olla hajanaista.

Bamberg-MichaelsbergBamberg_MahrsBamberg-Spezial

Kaikki Bambergin oluthistoriaa koskevat faktat tässä postauksessa perustuvat Christian Fiedlerin kirjaan Bamberg – die wahre Hauptstadt des Bieres (2007), vaikka lukemisen helpottamiseksi en olekaan viitannut lähteeseen joka kohdassa.

Omer Vander Ghinste, veteraanisarjasta noussut vetreä haastaja

Euroopassa on yhä melkoinen joukko pieniä tai keskisuuria panimoita, jotka ovat olleet olemassa 1800-luvulta asti (tai kauemminkin) ja onnistuneet luovimaan muutoksen tuulissa nykypäivään asti. Jos ei lasketa hyvin pienille, paikallisille asiakaskunnille tähdättyjä saksalaisia ravintolapanimoita, jotka ovat tehneet enemmän tai vähemmän “aina samaa juttua”, konkaripanimoiden menestys isommilla olutmarkkinoilla edellyttää yleensä luovuutta ja trendien haistelua.

Belgiassakin näitä toimijoita on ainakin pari tusinaa, ja niiden tarinat erilaisine vaiheineen ja valintoineen ovat ainakin minusta olleet aina kiinnostavia. Kävin näitä strategioita läpi parin vuoden takaisessa postauksessa. Yksi viime aikoina profiiliaan kohottanut panimo, jota silloin en maininnut, on Omer Vander Ghinste. Siellä viidennen sukupolven edustaja, “Omer V”, vetää nyt yritystä, jonka Remi Vander Ghinste vuonna 1892 aloitti poikansa Omerin kanssa (joka siis myöhemmin antoi panimolle oman nimensä).

Omer on tullut ryminällä belgialaiseen katukuvaan sen jälkeen, kun se vuonna 2007 lanseerasi viiden panimomestaripolven etunimeä kantavan blond-oluen. Nimikkotuotteen visuaalinen ilme on art deco-tyylinen, elegantin kulmikas, ja viittaa selkeästi panimon ensimmäiseen kulta-aikaan sadan vuoden taakse. Tyyliltään olut on toki ihan muuta kuin mitä Vander Ghinsten panimossa maailmansotien välissä tehtiin. Se on 8-prosenttinen vaalea olut, ehkä jotain Duvelin ja sitruunaisempien tripelien välimaastosta. Maistellaan Omeria tämän postauksen lopussa, mutta käydään hieman panimon vaiheita ensin läpi.

omer

Vander Ghinsten panimon omistaman baarin historiallinen lyijylasi-ikkuna (vas.) ja nykyisen Omer-oluen logo (oik.).

Remi ja Omer I perustivat perheyrityksensä Kortrijkin lähistölle Länsi-Flanderiin rakennukseen, joka oli toiminut panimona jo aikaisemmin 1800-luvulla. Alkuaikoina ainoa tuote oli oud bruin -tyyppinen tumma hapanolut, josta tuli pian hitti sekä panimon kotiseudulla että rajan takana Ranskan Flanderissa. Omer otti vaimokseen toisen panimosuvun tyttären, Marguerite Vandammen, jonka sukupanimo Le Fort päätyi sittemmin Vander Ghinstelle. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen otettiin käyttöön oma mallastamo ja pystytettiin uudenaikainen panimorakennus, jossa myös lagerin valmistus onnistui.

1930-luvun suosikkioluita olivat Ghinst Pils sekä Bockor-niminen export-lager. Bockorista tuli sittemmin panimon päätuote, ja vuonna 1977 yritys jopa vaihtoi nimekseen Brouwerij Bockor (nimeen Omer Vander Ghinste palattiin vuonna 2016). Nykyajasta käsin on vaikea uskoa, miten vahvasti sotienjälkeistä Belgiaa hallitsi saksalaistyylisten vaaleiden lagerien (pils, dort, export) trendi. Jotkut uskoivat, että pils syrjäyttäisi maan monimuotoiset olutperinteet ennen pitkää kokonaan.

Jos pils oli valtavirtaa, syvissä vesissä ui kuitenkin myös muun näköisiä erikoisolutpyörteitä, jotka toisinaan nousivat pintaan. Esimerkiksi 1950-luvulla vahvistui luostarioluiden muoti: trappistipanimot saivat seurakseen koko joukon maallisia kilpailijoita, jotka solmivat lisenssisopimuksia ei-trappistiluostarien kanssa. 1960–70-luvuilla Belle-Vue ja muut makeutetut gueuzet valtasivat Belgian kotiseudultaan Brysselin ympäristöstä käsin.

Vander Ghinste oli toinen niistä länsiflaamilaisista panimoista, jotka päättivät tuolloin hyödyntää gueuze-buumia. He olivat huomanneet, että paikallinen kilpailija Van Honsebrouck – nykyään Kasteel-oluistaan tunnettu – menestyi tekemällä itse pohja-lambicia omalla panimollaan. Vander Ghinste olisi voinut ottaa kilpakumppanin St-Louis Gueuzen myyntiin omiin baareihinsa, mutta he päättelivät oman gueuzen valmistamisen kannattavan paremmin. Näin syntyi vuonna 1972 Jacobins Gueuze Lambic, joka ehkä gueuze-puristien mielestä oli kaukana muinaisista esikuvistaan mutta myi Belgian länsiosissa hyvin.

En tiedä, mitä heidän lambicinsa tarkalleen oli (tai on), mutta Tim Webbin mukaan Vander Ghinste oli noihin aikoihin hankkinut Brysselin lähistöltä lakkautetusta lambic-panimosta välineistöä, vanhaa olutta ja tynnyreitä. Kuten Van Honsebrouck, he ovat ilmeisesti onnistuneet kasvattamaan lambicin valmistukseen sopivan mikrobikasvuston kaukana oluttyylin kotiseudulta. Lisäksi Vander Ghinste teki jatkuvasti noin 5-prosenttista oud bruinia, jonka nimi on eri aikoina ollut Ouden Tripel, Bellegems Bruin ja Vanden Ghinste Oud Bruin. Nykyversiossa tämä on kai nuoren tumman oluen ja vanhan “lambicin” sekoitus. Jacobin-gueuzestä on tehty myös kirsikka- ja vadelmaversioita. Cuvée des Jacobins Rouge taas on rodenbachmainen tynnyriolut ilman mausteita ja makeutuksia.

* * * * *

Omer voi kuulostaa eksoottiselta nimeltä, mutta se on peräisin keskiaikaiselta ranskalaiselta pyhimykseltä, jolta on rukoiltu apua näköongelmiin. Vander Ghinste -suvun Omereilla on ollut jo viidessä polvessa melko hyvää silmää ainakin onnistuneille bisnesratkaisuille. Nyt kun peruspilsin myynti Belgiassakin supistuu, panimo on raivannut tehokkaasti elintilaa vahvalle vaalealle Omer-pintahiivaoluelleen.

Terasseilla ja kaupoissa ympäri Belgiaa törmää yhtenään Omerin mainoksiin, jotka kilpailevat kai Duvelin, Tripel Karmelietin ja parin muun merkin kanssa sen kuluttajan huomiosta, joka haluaa kokeilla vaalean Leffen jälkeen jotain hieman erikoisempaa – mutta ei liian outoa. Kuten sanottu, retrofontit on haettu sadan vuoden takaisista Omer Vander Ghinsten mainostauluista, vaikka itse olut on 2000-lukulainen.

Kun Omer kymmenisen vuotta sitten alkoi hiipiä laajempaan jakeluun – ruokakauppoihin ja ei-spesialistibaareihin – muistan miettineeni, mikä tämän oluen pointti oikeastaan on. Nyt kun peitto on moninkertainen tuolloiseen verrattuna, suunnitelma vaikuttaa selkeämmältä. Tämä ei ole jännittävin tai omalaatuisin belgialaisolut, mutta aivan riittävän miellyttävä hoitaakseen kasvaneen tonttinsa. Tuoksu on sitruunainen, kandisokerinen, banaaninenkin, ja maku suunnilleen linjassa: siinä on ruohoista eurohumalaa ja samoja hedelmäisiä elementtejä, ehkä myös ananasmaisuutta. Kaiken kaikkiaan tämä on kuitenkin melko pidättyväinen täsmäolut, joka pysyy hyvin hallinnassa.

Vertailun vuoksi maistellaan myös saman panimon Le Fort Tripel, joka tähtää viereiseen markkinalokeroon eli vaalean luostarioluen paikalle. Nimi on siis kunnianosoitus suvun esiäidin 1900-luvun alun kotipanimolle. Vaalea Le Fort on vajaan prosentin (prosenttiyksikön?) Omeria vahvempi, 8,8 %, ja nimensä mukaisesti tosiaan jo tuoksultaan ja maultaan vähän eri tyyliä. Maltaisuus on jo tuoksussa paksumpaa, omaan nenääni melkein kinkkumaista vaikka savuoluesta ei suinkaan ole kyse. Mahdollinen esikuva on Tripel Karmeliet. Maku ei ole silti mahdottoman täyteläinen, banaania ja sitruksista mausteisuutta on jälleen mukana, ja maltaisuus hunajaisen makeaa. Humalointi on tässä kuten Omerissakin maltillista, Le Fortissa ehkä vielä astetta vähäisempää. Tuotteina ne ovat melko samanlaisia: historiatietoinen markkinointi yhdistyy ymmärrykseen niche-porukoita isomman – mutta silti hyvää olutta arvostavan – nyky-yleisön mieltymyksistä.

Senaatintori ja kiista kaljakarsinoista

Moni huolestunut kansalainen on ottanut kantaa kaupungin suunnitelmiin sallia terassimuotoista toimintaa Helsingin pyhimmällä paikalla – tuomiokirkon, valtioneuvoston ja yliopiston reunustamalla Senaatintorilla. Itse emeritusprofessori Matti Klinge jyrähti Hesarin yleisönosastolla pari viikkoa sitten, ettei “lokkisyöttölöiden” pidä antaa levitä Senaatintorille. Hänen mukaansa aukio on sekä esteettisesti että historiallisesti ja sivistyksellisesti Suomen symbolinen sydän, jota ei pidä vaarantaa.

Olutkoira ymmärtää kaupunkiympäristöjen historiallista ja symbolista arvoa ja vastustaa muovisen ketjukaupallisuuden leviämistä vääriin paikkoihin. Senaatintorin suhteen kuitenkin allekirjoittaneella on ristiriitaisia tunteita. Aukiot ja torit eivät ole ylipäätään Helsingin vahvin puoli. Ruutukaava ei ole synnyttänyt niitä yhtä luonnollisesti kuin monien muiden Euroopan pääkaupunkien orgaanisempi, keskiaikainen kaupunkikehitys. Ne, joita Helsinkiin on aikoinaan tehty, ovat helposti turhan isoja ja autioita, kulissimaisia.

Senaatintorin varjelijat muistavat aina mainita kirkon, ylimmän valtiovallan ja akatemian läsnäolon. Jonkinlainen “klingebotti” voisi tuottaa näitä mielipidekirjoituksia samoilla argumenteilla ilman, että kenenkään tarvitsee tehdä uutta aivotyötä. Usein kuitenkin unohtuu se torin neljäs laita: porvaristalojen reunustama Aleksanterinkadun eteläpuoli. Nämä porvarit muun muassa perustivat Helsingin ensimmäisen panimon 1700-luvulla myydäkseen olutta kaupunkilaisille. Heidän kaltaistensa porvarien talojen pohjakerroksissa on ravintoloita useissa kaupungeissa, ja niiden edessä isoja terasseja jopa kaupungin arvokkaalla päätorilla – kuten Brysselin Grand’Placella.

On kiistämätön tosiasia, että Engelin suunnitelmassa empiretyylin Helsingistä entinen Suurtori muuttui juuri siksi monumentiksi, jonka pysyvyyttä esimerkiksi terassien vastustajat haluavat puolustaa. Torikauppa keskitettiin meren puolelle Kauppatorille ja nykyisen Senaatintorin kokonaisuuden alta kai purettiinkin jonkin verran vanhaa kaupunkia. Keskusta muuttui. Sen sijaan sitä merkitystä, joka Senaatintorilla sijaitsevilla instituutioilla on sittemmin ollut autonomisessa ja itsenäisessä Suomessa, olisi toki järjetöntä vähätellä.

Nyt on eletty yhden kevään verran kriisin aikaa. Kriisi ei ole välttämättä ohi, mutta se ei tietenkään ole myöskään Suomen historian pahimpia eikä varmasti viimeinen. Silti kriisin aikana symboliikalla on ehkä vielä isompi voima kuin tavallisessa arjessa. Osa voi tulkita tämän niin, että ikuiset ja muuttumattomat asiat – kuten vaikka Senaatintorin luonne – antavat turvaa. Toiset voivat saada voimia siitä, että jokin symbolisesti tärkeäksi koettu asia tehdäänkin nyt eri lailla kuin tavallisena kesänä.

Argumentit sen puolesta, että kaupunkia pitää muuttaa – tai että sen pitää säilyä muuttumattomana – eivät ole koskaan täydellisiä. On henkilökohtaisia preferenssejä, jotka eivät ole mitattavissa, ja on näkökohtia, joita ei ymmärretä tai haluta ottaa huomioon. Tämä ei tarkoita, että täydellinen relativismi, anything goes, olisi oikea asenne. Debatti on tärkeää, jopa yksi terveen kaupunkiyhteisön peruspilareista. Uutta voidaan ja kannattaa kokeilla, vaikka se hetkellisesti häiritsisikin juhlavaa ympäristöä. Toisaalta tilapäisiksi tarkoitettuja hankkeita on ihan aiheellistakin epäillä, koska ne saattavat muuttua pysyviksi, kuten nyt vaikka Eiffelin torni.

HKM_Finna_CCBY40-Senaatintori

Helsinki ei enää “muistuta Neuvostoliittoa”, mutta se on paikoin yhä juhlava kaupunki, jossa “vakavia koiria ulkoilutetaan”. (Kuva: Helsingin kaupunginmuseo/Matti Huuhka)

Panimomestari Bäckin murha Inkoon saaristossa

Lauantaina Yle TV1 -kanavalla esitetyssä Stugor-ohjelman jaksossa vierailtiin muun muassa kirjailija David Lagercrantzin huvilalla Inkoossa. Ruotsalaisen Lagercrantzin juuret ovat äidin puolelta Suomessa, ja suku on omistanut Härligön huvilan jo yli sata vuotta. Ohjelmassa mainittiin, että suku osti paikan sen jälkeen, kun entinen omistaja panimomestari Bäck oli kuollut raa’an murhan uhrina.

Piti tietysti tarkistaa, mikä Bäck on miehiään ja mistä panimosta oli kyse. Vastaus siihen löytyy helpoiten Antti Rädyn BeerFinland.com-sivustolta, kuten moniin Suomen panimohistorian kysymyksiin. Otto Berndt Bäck toimi Tammisaaressa Porter- och Ölbryggeri Ab:ssa ensin isäpuolensa Arenanderin apulaisena ja sitten vuodesta 1883 itse panimomestarina. Bäck oli suorittanut panimomestarikoulutuksen Ruotsissa.

Jo seuraavana vuonna Bäck oli tilanteessa, jossa sekä isäpuoli ja äiti että biologinen isä olivat kuolleet, ja huomattavan perintönsä turvin hän osti Härligön saaren Inkoon sisäsaaristosta ja rakennutti sinne hulppean huvilan. Panimotyö jäi taakse. Kuitenkin alle kymmenen vuotta myöhemmin Otto Bäck makasi kuolleena Härligön talossaan. Seuraavassa tiivistettynä 1890-luvun sanomalehtijutuista* murhaan liittyvien tapausten kulku.

* * * * *

Taloudenhoitaja Anna Sofia Leinonen kertoi Mustion aseman rautatiehenkilökunnalle maanantaina 16.1.1893 karmeasta tapauksesta, jonka osalliseksi hän oli joutunut työnantajansa Otto Bäckin talossa kaksi päivää aikaisemmin. Leinonen oli aikeissa matkustaa Helsinkiin, jossa voisi paikkauttaa haavojaan Kirurgisessa sairaalassa. Lauantaina – eli tapahtumapäivänä – ja vielä sunnuntainakin hän sanoi olleensa liian huonossa kunnossa poistumaan saarelta. Hangö-lehden toimittajan mukaan Leinonen näytti maanantaina hyvävointiselta mutta toinen silmä oli turvoksissa.

Helsinkiläinen Nya Pressen julkisti keskiviikkona Kirurgisesta sairaalasta saamansa tiedon, että sairaalassa hoidetulla Leinosella oli mustan silmän lisäksi suuri haava käsivarressa ja pienempiä eri puolilla päätä. Poliisikuulustelussa hän oli kertonut, että lauantaiaamuna Bäckin pihaan Härligössä oli saapunut ennestään tuttu 35–40-vuotias mies, ammatiltaan kirvesmies. Ennen joulua Bäck oli kuulemma maininnut samalle miehelle, että uudenvuoden jälkeen huvilalla olisi puusepäntöitä vailla tekijää.

Loskainen-jää_Espoon-kaupunginmuseo_Finna_Peter-Lindgren_CC-BY-ND-4-0Taloudenhoitajan kertomuksen mukaan kello 10 jälkeen lauantaina 14. tammikuuta mies oli tullut sisään huvilaan ja uhannut häntä sanoen: “Tapoin Bäckin tuossa ulkona. Anna minulle heti kaikki rahat tai tapan sinutkin.” Miehellä oli kädessään kirves. Mutta Anna Sofia Leinonen ei ollut arkajalka, vaan hän heitti tunkeutujan kasvoille kuumaa vettä kauhasta, joka hänellä sattui olemaan kädessään. Se sai tappajalta hetkeksi pasmat sekaisin.

Tämä hyökkäsi kuitenkin kirveineen Leinosen kimppuun ja isku osui olkavarteen. Leinonen kaatui mutta ei menettänyt taistelutahtoaan vaan yritti tavoitella seinällä roikkunutta Bäckin revolveria. Tappaja huomasi aikeet ja ryhtyi kuristamaan taloudenhoitajaa hengiltä. Siinä hän olisi saattanut onnistuakin, ellei Bäck – joka oli yhä hengissä – olisi hoiperrellut pihalta takaisin taloon juuri silloin. Kuullessaan Bäckin askelet portaissa tunkeilija pelästyi ja pakeni.

Haavoittuneet isäntä ja palvelija jäivät kahdestaan taloon. Leinosella ei ollut voimia sitoa Bäckin haavoja eikä hakea apuakaan. Otto Berndt Bäck kuoli kello 11 maissa, noin tunti hyökkäyksen jälkeen. Sunnuntai-iltapäivänä Anna Sofia Leinonen näki ikkunasta ohikulkevan vanhan naisen, jonka hän lähetti hakemaan apua paikkakunnan apteekkarilta. Apteekkari saapui sitomaan haavat ja seuraavana päivänä Leinonen oli jo paremmassa kunnossa.

* * * * *

Bäck oli äkkiväärä luonne. Tämä on ilmeisesti tullut ilmi jo hänen panimomestariaikoinaan, koska Antti Räty erikseen mainitsee asian Porter- och Ölbryggeri Ab i Ekenäs -yhtiöstä kertoessaan. Bäckissä lienee ollut erakon vikaa, ja selvästikin hän oli aktiivinen luonnon tarkkailija. Tammisaaressa hän oli pyydystänyt pesästään kaksi kotkanpoikasta ja piti niitä häkissä panimon pihassa. Myöhempi lehtijuttu kertoo, miten hän oli Inkoon saarensa vesiltä löytänyt katkarapulajeja, joita yleensä Suomessa ei esiinny.

Lauantaiaamuna 14. tammikuuta 1893 tappaja oli oikeudenkäynnin pöytäkirjojen mukaan tullut kysymään Härligön huvilalta joulun alla luvattua työtä. Näin tekijä kertoi siis syytetyn penkillä myöhemmin. Pihalla ollut Bäck oli käskenyt tulijaa suksimaan kuuseen, ja vaikka kirvesmies oli sanonut lähtevänsäkin saman tien, Bäck oli ryhtynyt ajamaan häntä pois lumilapiota heiluttaen.

Kirvesmies oli ottanut sanojensa mukaan pari kipeää iskua Bäckin lapiosta, ja ne olivat saaneet hänen verensä kiehahtamaan. Kun huvilan isäntä oli kääntynyt palatakseen taloon, työnhakija oli seurannut häntä ja iskenyt talon edustalla kirveensä Bäckin niskaan. Bäck oli kaatunut maahan ja hyökkääjä oli arvellut hänen jo kuolleen. Myöhemmin tehdyn ruumiinavauksen mukaan kirveen aiheuttamat haavat olivatkin vaikeat, ja kuolinsyynä olikin pidetty verenhukkaa, vaikka kuolema oli tullut vasta tuntia myöhemmin.

Tekijä oli jo kaukana, kun Anna Sofia Leinonen pääsi poliisin juttusille. Leinonen kertoi kuitenkin kuulustelijalle Helsingissä, että paikallinen kalastaja oli nähnyt tuntomerkkejä muistuttavan miehen juoksevan Härligön suunnasta pian surman jälkeen. Samannäköinen mies oli nähty myöhemmin Dalin kestikievarin luona Inkoossa. Lehdille annettu kuvaus teon tekijästä oli, että hän oli mahdollisimman tavallisen näköinen, lyhyenläntä ja tummanvaalea mies, jota ei olisi ulkomuodon perusteella kuvitellut kirvesmurhaajaksi.

Lohjalla tapahtui seuraavalla viikolla toinen murha, jonka tekijää yritettiin yhdistää Bäckin kuolemaan. Sen tekijä, verhoilijan oppipoika Ananias Lindroos, ei kuitenkaan sopinut ulkoisilta tuntomerkeiltään Härligön surmaajaksi. Kaksi väkivallantekijää olivat silti liikkuneet jokseenkin samalla suunnalla. Sunnuntaina 22. päivänä oli nimittäin Karjalohjalla sijainneesta talosta soitettu Vihtiin kruununvoudille tieto, että Bäckin tappajan näköisen miehen tiedettiin tulleen Karjaalta junalla Nummelan asemalle ja liikkuneen paikkakunnalla aiemmin viikolla.

Kruununvouti lähetti poliisikonstaapeli Grönbergin surmaajajahtiin Vihdin metsiin, ja tämä etenikin torpasta torppaan miehen jäljillä. Konstaapeli sai paikkakuntalaisilta kuulla, että henkilö oli nähty Salmen alueella ja oli sittemmin lähtenyt sieltä Helsinkiin. Huhun mukaan mies oli kuitenkin pian pääkaupungista palaamassakin, joten Grönberg jäi passiin. Helsingistä saapui hänen avukseen kaksi etsivää.

* * * * *

Lauantaina 29. päivänä tammikuuta toinen Helsingistä tulleista etsivistä tunnisti Salmen tilalla käydessään etsintäkuulutetun tuntomerkkejä vastaavan miehen, joka oli ollut siellä keskiviikosta asti puusepäntöissä. 39-vuotias Johan Enkel (tai Enkell/Enckell riippuen sanomalehdestä) pidätettiin kello yhden aikaan ja vietiin Helsinkiin kuulusteltavaksi.

Enkel oli syntyisin Karjalohjalta mutta kirjoilla Vihdissä, jossa hän aika ajoin oli käynyt etsimässä töitä. Pidätettäessä hän käyttäytyi rauhallisesti ja tunnusti ilman näkyviä tunnontuskia lyöneensä kaksi viikkoa aikaisemmin hengiltä panimomestari Bäckin, kun oli tilanteessa kiivastunut tälle. Resuisista ja kuluneista vaatteista saatettiin päätellä Enkelin elävän huomattavassa köyhyydessä.

Oikeudenkäynnin lopputulos erosi ilmeisesti jonkin verran Enkelin kertomuksesta. Syyttäjä nimittäin vaati tätä tilille harkituista murhista: hänen mukaansa Enkelin tarkoituksena oli ollut tappaa sekä Bäck että taloudenhoitaja. Enkelin lausuntoihin sisältyi selvästikin valheita ja hän puhui itsensä pariin kertaan pussiin. Matkalla Bäckin taloon hän oli muun muassa kertonut lähitalon emännälle olevansa menossa puutöihin Fagervikiin. Sama nainen oli kuitenkin surmatyön jälkeen neuvonut hänelle tien Dalin kestikievariin, josta hän oli aloittanut pakomatkansa. Se, mikä Enkelin oli saanut alun perin suunnittelemaan saaren asukkaiden murhia, jäi lehtijutuista hieman epäselväksi: oletettiin, että hän oli muilta työmiehiltä kuullut etukäteen pahaa Bäckistä.

Vain kuukausi sen jälkeen, kun panimomestari Bäckin murhaaja pidätettiin, pidettiin Porter- och Ölbryggeri i Ekenäsin viimeinen yhtiökokous, jossa sinetöitiin panimon yhdistyminen kilpailijansa Hultmanin panimon kanssa. Panimo ehti toimia Tammisaaren Panimotiellä Hultmanin naapuritontilla vajaat 20 vuotta. Vielä viimeisenä täytenä toimintavuotenaan se tuotti Antti Rädyn mukaan lähes 250 000 litraa olutta, portteria ja mietoja juomia, mikä on saattanut olla suunnilleen samaa kokoluokkaa Hultmanin kanssa.

Ivar-Sneitz-tuntematon-kuvaaja_Espoon-kaupunginmuseo_Finna-CC-BY-4-0Murhatapaus, jota Uudenmaan lehdet muutaman viikon ajan herkeämättä seurasivat, säilyi paikallisten muistissa vielä jonkin aikaa. Anna Sofia Leinonen jäi entisen isäntänsä jälkeen hoitamaan Härligön huvilaa ja häntä avusti siinä eräs torppariperhe. Kun seuraavana talvena uutisoitiin Inkoon jäällä tapahtuneesta onnettomuudesta, jossa hukkui Leinosen lisäksi kaksi palveluskunnan jäsentä ja sukulaistyttö, lehdet muistivat mainita yhden hukkuneen liittyvän panimomestarin murhaan. Toimittajille oli jäänyt mieleen Leinosen sitkeys: nyt ruumiissa oli nähty hankaumia, jotka todistivat pitkästä kamppailusta hänen pyrkiessään merestä jäänreunan yli. Voimat olivat kuitenkin hyisessä meressä loppuneet kesken.

(Kuvat: Finna.fi / Espoon kaupunginmuseo: Peter Lindgren ja tuntematon kuvaaja, CC BY-ND 4.0.)

*Lähteet: Nya Pressen 28.2.1893, Borgå Nya Tidning 15.3.1893, Nya Pressen 18.1.1893, Västra Nyland 6.2.1894, Hangö 17.1.1893, Hangö 31.1.1893.

Traquair 50 Anniversary Ale – maailman vanhimman käsityöpanimon juhlaolut

Tiedän: otsikossa on pientä klikkiotsikon vikaa, eikä sen oivallus edes ole omani. Monihan pitää nykyisen pienpanimobuumin vanhimpana esi-isänä kalifornialaista Anchor Brewingiä tai jotain vastaavaa pioneeria. Mutta jos etsitään vanhimman nykyaikaisen uuden pienpanimon perustajaa – eikä toiminnassa olleen panimon muokkaajaa – vastaus kyllä löytyy Euroopasta eikä Yhdysvalloista.

Se voisi olla Hoegaardenin vehnäoluen uuden tulemisen käynnistänyt De Kluis -panimo Belgiassa, jossa Pierre Celis teki ensimmäiset oluet vuonna 1966. Britanniassa ensimmäisen “täysin uuden” panimon tuloa odotettiin vuoteen 1973, jolloin Westbury Ales aloitti. Mutta esimerkiksi usein siteeraamani brittiläinen oluentuntija Tim Webb väittää, että vanhin nykyaikainen pienpanimo Euroopassa on Skotlannin eteläosissa sijaitseva Traquair House.

Kun linnan isäntä Peter Maxwell Stuart, 20:s Laird of Traquair, aloitti oluenpanon vuonna 1965, hän sai inspiraation Traquairista löytämästään muinaisesta panimolaitteistosta. Se oli ollut tuolloin käyttämättömänä puolentoista vuosisadan ajan. Oluenvalmistusta Traquair Housen panimossa oli ollut 1700-luvun alusta 1800-luvun alkupuolelle, ja talossa oli tehty oluita vain oman tilan tarpeisiin, ei laajempaan myyntiin. Ennen erillisen kotipanimon rakentamista olutta oli keitetty linnan keittiössä.

Stuartin taka-ajatuksena oli tehdä Traquair Housesta matkailukohde, ja oluenpanosta vanhassa panimotilassa tulisi siihen vain yksi elementti. Apuun hän kutsui perinteikkään Belhavenin panimon omistajan Sandy Hunterin, ja he kehittelivät yhdessä reseptin Traquairin oluelle, josta haluttiin “perinteinen skottilaisolut”, jonkinlainen wee heavy.

Stuart käynnisti siis pienpanimon talossa, jossa olutta oli muinoin oli tehty. Ainakin itse kyllä tulkitsen Traquairin tästä huolimatta (kuten Tim Webb) uudeksi 1960-luvun panimoksi, siksikin, ettei perustajalla ollut todellisuudessa juurikaan tietoa talon aiemmasta olutperinteestä. Jokin ikivanha resepti kenties, mutta käytännössä konsepti oli kehiteltävä tyhjästä. Ensimmäiset kymmenen vuotta Stuart keitteli oluitaan varsin pienessä mittakaavassa, mutta kun kuluttajajärjestö Camran myötä brittiläinen pienpanimokulttuuri alkoi elpyä, hänkin halusi omalla panimollaan mukaan liikehdintään.

traquair-house-marsroverdriver-flickr-com-CC-BY-SA-2-0

Traquair House. (Kuva: Flickr.com, Marsroverdriver, CC BY-SA 2.0.).

Yhtä kaikki, Traquairin vuonna 2015 lanseeraama erikoisolut juhlistaa juuri panimon 50-vuotista olemassaoloa – eli Peter Maxwell Stuartin vuonna 1965 aloittamaa toimintaa. Alko on nyt hankkinut erän tätä viisi vuotta vanhaa olutta, ja itsekin päätin sitä jokusen pullon ostaa, kun yleensäkin olen kiinnostunut vahvemmista, kellarointikelpoisista brittioluista. Epäilen, että olen maistanut tätä olutta myös tuoreempana jossain, mutta en löydä nyt mistään muistiinpanoja.

cofKun avaan viisivuotiaan olutpullon, voin melko helposti todeta, että ikääntymisen tuomia nyansseja on jo tullut Traquair 50 Anniversary Ale -juhlaolueen (9 %) mukaan. Tuoksussa on tummien maltaiden ohella jonkin verran tammitynnyriä, ja maussa sitten saman vaniljaisuuden ja sherrymäisyyden ohella myös anista tai eukalyptusta, joka voi olla humalan vanhenemisesta peräisin. Loppumakuun ei jää juuri ollenkaan katkeruutta, mutta ehkä pientä viinimäistä kirpeyttä. Monenlaisesta oluesta laskutetaan nykyään 6 euroa 33 cl pullolta, mutta viisi vuotta ikäännytetystä ja hyväkuntoisesta laatuoluesta se ei tunnu paljolta.

Catherine Maxwell Stuart, 21:s Lady of Traquair, jatkaa panimon perinnettä vuonna 1990 edesmenneen isänsä jälkeen. Vaikka panimoa on laajennettu ja sen tuotteita voi nähdä monissa maissa – kuten nyt Suomessakin – olutta valmistuu kuitenkin vain 1 000 hehtolitraa vuodessa. Maltaat pyritään hankkimaan niin läheltä Traquairia kuin mahdollista, ja humala on eteläenglantilaista East Kent Goldingsia. Yli puolet panimon tuotannosta päätyy vientiin.

Bryggeri Helsinki Charbon Double Stout tuoreversiona

Taas kävin eilen Sofiankadun historiallisissa maisemissa noutamassa Bryggerin panimopuodista litran pullon hanaolutta, joka tällä kertaa oli yksi heidän valikoimansa uudemmista tuotteista, Charbon Double Stout. Helsinki on yksi maailman muinaisia portterikaupunkeja, ja siksi on oivallista, että joku tämäntyyppistä vahvaa olutta nytkin 200 vuoden jälkeen tekee ydinkeskustassa, kun Koff on Keravalla ja niin edelleen.

Jututin viime kesänä SOPP-reissulla Helsingissä ollutta Tim Webbiä, joka kertoi, että The World Atlas of Beerin kolmanteen painokseen olutmaita on niputettu niille luonteenomaisten tyylien mukaisiin lukuihin. Kolmas painos ilmestynee jossain vaiheessa tätä vuotta. Toista painosta en ole nähnyt, mutta ensimmäisessähän kukin maa oli pääasiassa omana “lukunaan”.

Pohjois-Eurooppaa luonnehditaan tulevassa opuksessa erityisesti kahden täällä vahvan tyyliperinteen kautta: kansanoluiden ja stout/portterien. Kansanoluilla tarkoitetaan siis sahdin ja maltølin tyyppisiä muinaisoluiden jäänteitä, ei ruotsalaista kakkosolutta. Pohjoismainen (tai pikemminkin itämerellinen) portteri- ja stoutperinne liittyy siihen, mitä yleensä kutsutaan Michael Jacksonin jalanjäljissä baltic porteriksi eli itämerenportteriksi.

Näistä porttereistahan iso osa poikkeaa ammoisista brittiläisistä esikuvistaan siinä, että hiivana on lager-hiiva, mutta ehkä myös muun muassa münchen- tai karamellimaltaiden käytön suhteen. Toisaalta myös enemmän brittiperinteeseen tukeutuvia yksilöitä on paljon.

Webb perusteli kirjaan valittua painotusta sillä, että Pohjoismaissa yksinkertaisesti osataan stoutit ja portterit paremmin kuin muualla. Sen perään hän heitti minulle täkynä, ehkä osin hivelläkseen heikkoa suomalaista itsetuntoa: “I mean, Siperia – how can you not like Siperia!” Vähän mumisin jotain siihen suuntaan, että Tampereen legendaarinen stout on mielestäni enemmän amerikkalaista perinnettä kuin pohjoismaista. Mutta enhän minäkään eri mieltä ole sen laadusta.

cofNyt kuitenkin Helsingin Kauppatorin kulmalla on tehty perinteisemmän brittiläisen vientiportterin tyyppistä double stoutia. Humalina ovat mannermainen Magnum ja englantilaiset East Kent Goldings ja Fuggle. Maltaita on kuusi erilaista, ja varmaan esimerkiksi cara-tyyppiset tuovat tiettyä pyöreää makeutta makuun. Vahvuutta on 7,2 %, ja Bryggerin Olli Majasen mukaan Charbon-nimi (kivihiili ranskaksi) viittaa oluen väriin ja sen tekijän Mikko Salmen pitkäaikaisiin Ranska-yhteyksiin.

Tuoksussa on tummaa suklaata ja kuivattuja luumuja. Olut kaatuu öljyisen mustana lasiin, ja siihen muodostuu kuitenkin ruskehtava vaahto. Maku on kahvinen, kaakaoinen, jokseenkin katkera ja brittiperinnettä mukailevasti pidättyväinen: ei liian makea eikä lääkemäisen salmiakkinen. Myöhemmin maussa tuntuu myös siirappista hedelmäisyyttä. Tämä olut pitää sen minkä lupaa, joten pisteet menevät jälleen Bryggerille maistuvan tuoreoluen tekemisestä sekä Helsingin pitkän double stout -perinteen jatkamisesta.

(Have You Seen My) Lost Antiques – vahvaa gruit-olutta lähialueyhteistyönä

Kaksi Viron panimoa eli Sori Brewing ja Õllenaut ovat tehneet yhdessä venäläisen Brew Divisionin kanssa oman tulkintansa keskiaikaisesta eurooppalaisesta yrttioluesta. Kuten tiedetään, ensin mainitun eli Sorin perustajat ovat suomalaisia, joten aivot tämän yhteistyön takana edustavat Suomenlahden kaikkia rantoja. Miten mahtaa näillä firmoilla mennä nyt koronakurimuksen kynsissä?

Gruit oli sekoitus erilaisia maustekasveja, joilla olutta ryyditettiin ennen kuin humalan käyttö myöhäiskeskiajalla alkoi yleistyä toden teolla. Tässä vanhassa postauksessani on lisätietoa aiheesta. Muita kasveja kuin humalaa on toki käytetty oluen maustamisessa eri puolilla maailmaa (kuten katajaa sahdissa yhä nykyään), mutta gruit-sana on peräisin nykyisten Alankomaiden, Belgian ja läntisen Saksan alueelta. Ehkä siksi 2000-luvun panimoiden gruit-oluet muistuttavat usein tyyliltään belgialaisia oluita.

cofPerusolemukseltaan myös tämä Lost Antiques viittaa Belgiaan. Prosentteja on jopa 10,8 % ja siksi panimokolmikko kuvaa oluen tyyliä imperial gruitiksi. Jos nyt unohdetaan oma allergiani sitä kohtaan, että imperial-sanaa käytetään minkään muiden oluiden kuin imperial stoutin yhteydessä, niin kyllähän nimitys olueen ihan hyvin sopii myös maistelun perusteella. Toisaalta ei ole mitään standardi-gruitia, ei Belgiassa tai muuallakaan. Paljolti mielikuvituksen varassa panimot varmasti rakentavat näitä keskiajan oluiden rekonstruointeja.

Gruit on siis yleensä humalattoman oluen – tai oikeastaan siinä käytetyn mausteseoksen – nimi. Lost Antiquesissa humalaa kuitenkin on, mutta se on virolaista villihumalaa (ilmeisesti maatiaislajiketta). Lisäksi siinä on appelsiininkuorta, mustaa kardemummaa ja katajaa. Ainakin nämä on ilmoitettu, ehkä muutakin löytyy. Appelsiininkuori varmasti lisää belgialaisuuden vaikutelmaa muuten tummassa ja tuhdissa oluessa, miksei myös nuo muut mausteet.

Humalan katkeruus on toki erittäin matalalla tasolla, mutta sitähän se monessa normaalissa belgialaisoluessakin on. Katajakaan ei puske läpi mutta tuntuu ehkä pienenä yrttiliköörimäisenä katkerona. Hiiva vaanii taustalla. Olut on makeahko, ei alkoholiprosentteihin nähden viinaisen makuinen, hieman suklainen ja violetin ässämixin herukkainen. Ei tämä hassumpi olut ole, esimerkiksi yömyssynä. Mielenkiintoisia kokeiluja panimot tekevät näillä muinaisten aikojen yrtti- ja maustesekoituksilla, ja niitähän voi viritellä moneen suuntaan ja eri tyyleihinkin.

Oispa kaljaa -näyttely Hotelli- ja ravintolamuseossa …ja sitähän oli

Hotelli- ja ravintolamuseon huomenna 24.1. avautuvan uutuusnäyttelyn otsikko Oispa kaljaa herätti keskustelun tynkää tänä aamuna pidetyssä tiedotustilaisuudessa, jossa oli paikalla pieni, enimmäkseen leppoisa joukko pitkän linjan olutjournalisteja ja nuorempiakin kirjoittajia.

Onko väärin typistää jalo juoma ja sen kunniakas kulttuurihistoria meemihenkiseen sanontaan, jossa kalja on alun perin heikompia olutlaatuja tarkoittava kansanomainen ilmaus? Vai tavoittaako näyttelyn otsikko juuri sen pipoa kiristämättömän, hilpeän tunteen, johon olut kansakunnan mielessä yhdistyy? Kaljakoira kallistuu jälkimmäiseen tulkintaan, mutta joku muuhan saa olla halutessaan eri mieltä.

* * * * *

Lyhyiden tervetulosanojen jälkeen näyttelyn käsikirjoittajat Anna-Elina Hintikka, Tiina Kiiskinen ja Anikó Lehtinen kertoivat näyttelyn ajatuksesta ja aiheesta. Kaksi ensimmäistä ovat museon omia tutkijoita, kolmas monesta yhteydestä tuttu olutammattilainen. Myös jonkin verran muuta ulkopuolista asiantuntija-apua on hyödynnetty, ja yleisöä on osallistettu jo suunnitteluvaiheessa kyselyn ja Facebook-ryhmän kautta.

Näyttelyn tuottamista on ohjannut kolme temaattista otsikkoa: oluen valmistus, oluen ympärille kehittynyt kulttuuri ja olueen liittyvät yhteiskunnalliset rakenteet. Mistä tahansa näistä otsikoista saisi varmasti jo koottua aineistoa erilliseen näyttelyynkin, joten käytännössä myös kolmen teeman sisällä on tehty rajauksia eikä läheskään kaikkea ole ollut tarkoituskaan kertoa. Museo halusi lähestyä olutta ennen kaikkea inhimillisenä ilmiönä, jossa juuri nyt tapahtuu paljon – tämä muutos ja oluen eri merkitykset eri aikoina ovat yksi näyttelyn tulokulmista.

Oluen ehkä tunnetuin rooli – ja se, johon näyttelyn nimikin viittaa – on arkinen janojuoma ja sellaisten rentoutumis- ja yhdessäolohetkien liukastaja, joihin ei liity suurta juhlallisuutta. Toki Suomen ja muidenkin maiden historiassa vahvoilla juhlaoluilla on kilistelty myös suuria, merkittäviä tapahtumia ja pyhiä rituaaleja. Oluen myyttiset ulottuvuudet ovat nekin näyttelyssä esillä.

Näyttelyn punaiset langat kulkevat ristiin rastiin, kun esimerkiksi keskioluelle jätetään jäähyväisiä (omia muistojaan voi kirjoittaa surunvalittelukirjaan). Keskiolut on toisaalta Suomen yhteiskuntapolitiikan lapsi, toisaalta kansanomaista olutelämää, johon monilla näyttelyvierailla on varmasti jokin henkilökohtainen suhde. Olutkulttuurin katoavaisuus oli vahvasti läsnä kuvakavalkadissa, joka koostui entisten ja nykyisten baarien sisätiloista.

Kysyinkin toteuttajilta, tuliko näyttelyä suunnitellessa vastaan mitään sellaista, mitä he olisivat toivoneet saavansa mukaan mutta tarvittavaa tietoa tai esineistöä ei löytynyt. He mainitsivat, että esineistöön olisi haluttu esimerkiksi hiivakranssi (siis tällainen), mutta se ei ollut mahdollista. Muita varsin kiinnostavia esineitä vitriineissä kyllä on – muun muassa lasinen päärynätuoppi Somerolta 1700-luvun lopulta. Nimensä se on ilmeisesti saanut hieman päärynää muistuttavasta muodostaan.

cof

Tämä on kännikkä eli kannellinen puutuoppi Lapualta vuodelta 1818. Pieni yksikorvainen tuoppi oli känni, ja sen nimestä johtuu sanonta ”olla kännissä”.

Näyttely itsessään ei ole valtavan laaja, joten jos aihe kiinnostaa, kannattaa tutustua myös sen oheisohjelmaan. Tätä on luvassa kevään mittaan: ainakin luentosarja, joka toteutetaan yhdessä Helsingin työväenopiston kanssa, sekä tasting-opastuksia ryhmille ja olut- ja ruoka-aiheisia työpajoja. Näissä on mahdollisuus pureutua syvemmin joihinkin olutaiheisiin, kun taas itse näyttelyn kohderyhmänä on ns. suuri yleisö.

Teerenpelissä on pantu näyttelyä varten Oispa kaljaa -olut, jota tiedotustilaisuudessa jo maisteltiin. Nimikko-olut on 4,5-prosenttinen pilsneri, joka tuntuu olevan maultaan lähellä panimonsa vastaavaa perustuotetta – ja toki muitakin suomalaisia pienpanimopilsejä. Olutta on kuulemma tulossa myyntiin Ruoholahden K-Citymarketiin, ja sitä saa myös Teerenpelin omista baareista ja Lahden panimokaupasta. Näyttely on auki Kaapelitehtaalla 3.1.2021 asti.

oispa-kaljaa_kuvaaja_Mirella-Penttila_HRM

Näyttelyn nimikko-olut. (Kuva: Mirella Penttilä.)

kantakrouvi-karstula-HRM

Katoavaa kansanperinnettä. Karstulan Kantakrouvi 1960-luvulla.

cof

Näyttely on auki Helsingin Kaapelitehtaalla Hotelli- ja ravintolamuseossa 3.1.2021 asti.