Amerikan 1990-luvun pienpanimokuume suomalaisin silmin

Kirjoitin blogissa pari vuotta sitten ajasta, jolloin Yhdysvaltain olutkenttä oli alkanut nousta Budweiserin varjosta mutta näytti vielä kovin erilaiselta kuin nyt. Siteerasin muun muassa Michael Jacksonia, joka oli vuoteen 1991 mennessä perehdyttänyt itsensä varsin hyvin sen aikaiseen amerikkalaiseenkin pienpanimokulttuuriin.

Kehitys oli alkanut, mutta asiat eivät olleet edenneet täyteen kukoistukseensa: IPAsta ei ollut vielä tullut IPA, extreme-oluiden aika ei ollut käsillä ja panimoiden määrää laskettiin sadoissa eikä tuhansissa.

Koska itse aloitin olutharrastukseni vasta muutamaa vuotta myöhemmin ja aloin ymmärtää Yhdysvaltain merkitystä hyvän oluen vallankumouksessa vasta joskus 2000-luvun puolella, olen jotenkin tainnut olettaa automaattisesti, ettei Euroopassa ollut kovin paljon hypetetty Amerikka-juttuja vielä edellisellä vuosikymmenellä. Tai ainakaan 1990-luvun alussa – ehkä Michael Suurta lukuun ottamatta.

Väärässä olin, tietenkin. Selailin muutama päivä sitten vanhoja Olut-lehtiä vuosilta 1992 ja 1993, ja vastaan tuli kokonaista kolme reportaasia USA:n microbrewery-buumista. Käsityöoluesta ei vielä silloin yleisesti puhuttu. Vallankumouksesta puhuttiin. “Vallankumouksen siemen kylvettiin Kaliforniassa vuonna 1965, jolloin Fritz Maytag -niminen opiskelija maistoi baarissa Anchor Steam Beeriä”, raportoi Kari Ylänne San Franciscosta.

Ei sillä että näitä oluita olisi ollut kovin laajasti Suomessa tuohon aikaan saatavana. En osaa tähän hätään veikata, mikä on ollut ensimmäinen amerikkalainen “mikro-olut”, jota joku on keksinyt tuoda meikäläisiin ravintoloihin tai Alkoon. Anchor Steam Beeriä sai kuitenkin noina 1990-luvun alkuvuosina jo ainakin Ruotsin-laivoilta ja Systembolagetista.

American-beer-flag-Flickr-Lindsey-Prowse-CC-BY-2-0

Kuva: Flickr.com, Lindsey Prowse, CC BY 2.0.

Tyylien paljous oli Amerikan juttu

“[V]allankumouksen mittasuhteet eivät ole vielä selvinneet”, kirjoittaa Ylänne ja siteeraa tilastoja, joiden mukaan vuonna 1985 mikropanimoita oli nelisenkymmentä ja 1990 jo 280. Tulevaisuuden viisaudella on nyt tietenkin helppo laittaa tuon ajan nopea kehitys tuleviinkin mittasuhteisiinsa, jotka kasvoivat vielä paljon korkeutta ja laajuutta.

Vuosien 1985 ja 1990 välillä panimoiden määrä Yhdysvalloissa alkoi tosiaan saavuttaa siihen asti nopeimmin kasvaneen pienpanimokulttuurin, Britannian, lukuja. Molemmissa maissa oli vuosikymmenen vaihtuessa vajaa kolmesataa panimoa.

Näiden Olut-lehden artikkelien kirjoittamisvuosina 1992 ja 1993 jenkkipanimoiden määrät olivat 359 ja 446, ainakin Brewers’ Associationin tilastojen mukaan. Vuoteen 1995 mennessä Amerikassa oli jo otettu 858 panimolla selvä kaula brittien 481:een verrattuna.

“Belgialla on epäilemättä maailman rikkain olutkulttuuri ja Saksalla eniten panimoita, mutta jännittävimmin ja kiehtovimmin olutmaailma elää tänään Pohjois-Amerikan länsirannikolla. Ei ainoastaan Pohjois-Kaliforniassa”, kirjoittaa puolestaan Mikko Montonen Olut-lehden numerossa 3/1993, jossa hän vierailee Anchorin panimolla ja haastattelee itseään Fritz Maytagia.

Montosen mukaan erikoisliikkeiden kylmäkaapeista on San Franciscossa helppoa löytää oluita, jotka tulevat myös muualta kuin kaupungista ja sen lähialueilta. Oregonin ja Washingtonin sekä läntisen Kanadan pienpanimot ovat hyvin esillä.

Kalifornialaisten ominaispiirteeksi Montonen tunnistaa rohkean ennakkoluulottomuuden ja halun kaataa raja-aitoja, myös oluenpanossa. Näin amerikkalaisen asenteen ilmaisee puolestaan Fritz Maytag Montosen haastattelussa:

“Amerikassa voi tehdä mitä haluaa toisin kuin vaikkapa Saksassa. jossa oluet perinteisesti noudattavat samaa makukaavaa. Belgiassa riittää valinnanvaraa, mutta tyyleistä pidetään tiukasti kiinni.”

Ymmärrän Maytagin kritiikkiä vanhoja eurooppalaisia olutvaltoja kohtaan, vaikka amerikkalaiseen tapaan hän myös oikoo mutkia. Siitä, että saksalaisesta pienpanimo-oluesta niin suuri osa on tylsähköä peruslageria, ovat toki valittaneet myös eurooppalaiset olutkriitikot. Toisaalta jos Baijeriin ja varsinkin Frankeniin menee paikan päälle pienpanimotuotteita maistelemaan – ja käy vaikka eri vuodenaikoina – makujen varianssia sieltäkin löytyy. Ja nykyäänhän kaikki Amerikan craft beer -tyypit ovat onnesta väärällään Gosen ja Berliner Weißen tapaisista saksalaiserikoisuuksista.

Belgian uusista artesaanioluista 1980–90-luvuilla puolestaan suuri osa ei kuulunut mihinkään belgialaisten ennalta määrittelemiin tyyleihin. Tämän seurauksena itse asiassa angloamerikkalainen maailma päätyi keksimään uusia “belgialaisia” tyylikarsinoita esimerkiksi pystyäkseen tuomaroimaan sitä kilpailuissaan. Belgia on samaan aikaan sekä perinteisistä tyyleistään tiukasti kiinni pitävä kansakunta että se olutmaa, jossa oluttyyleillä on toisaalta kaikkein vähiten merkitystä.

Yhtä kaikki, se mitä amerikkalaiset itse 1990-luvulla ja jo sitä ennen tekivät, oli jotain uutta ja ennakkoluulotonta ja ansaitsee saamansa suitsutuksen. Panimoiden määrän huiman kasvun ohella tämä tyylillisten rajojen murtaminen ja useiden ulkomaisten ja historiallisten tyyliperinteiden jäljittely oli (ja on) amerikkalaiselle pienpanimokulttuurille ominaista. Jo 1980-luvun lopulla Anchor oli esimerkiksi valmistanut tuhansia vuosia vanhan mesopotamialaisen ohjeen mukaista Ninkasi-olutta.

Amerikan suosituimmat panimot, kuten Anchor, Sierra Nevada ja Samuel Adams, “tuottavat laajaa valikoimaa erilaisia oluttyylejä alesta portteriin unohtamatta omia vuodenajan erikoisuuksiaan, kuten oktoberfestia ja joulua. Ja toki Amerikassa pannaan altia, bockia, dortmunderia, stoutia, vehnäolutta; jopa omaa muunnelmaa lambicista.” Näin luettelee Mikko Montonen vuoden 1992 New York -raportissaan.

Kohti väliaikaista takapakkia ja loistavaa tulevaisuutta

“Mikropanimoiden, Anchor mukaan lukien, osuus [Yhdysvaltain olutmarkkinoista] on 0,2 prosenttia”, Ylänne kirjoittaa. “Määrällisesti mikrot eivät edusta mitään, mutta laatu on hämmästyttävä. Voidaan todella puhua renessanssista perinteiden, oluttyylien ja panimoiden lukumäärän kirjoineen.”

Humalan käyttö on nykyajasta käsin katsoen silti se yksittäinen juttu, johon USA:n merkitys viime vuosien olutbuumille ehkä eniten kiteytyy. Amerikkalainen humalointi oli osunut myös suomalaisten reportterien tutkaan jo 25 vuotta sitten. Esimerkiksi Anchor Steam Beeristä Ylänne toteaa, että “olut humaloidaan kolmasti, mitä ei voi olla havaitsematta” ja että Anchor käyttää ainoastaan tuoreita humalakukintoja. Saman panimon Liberty Alen todetaan olevan ensimmäinen amerikkalainen kuivahumaloitu olut, ja humalalajikkeena siinä on Cascade.

Paljon tätä laajemmin humaloinnista ja amerikkalaisista humalalajikkeista ei tosin puhuta, eikä siihen ehkä tuolloin 1990-luvun alussa niin selvästi vielä tiivistynytkään USA:n pienpanimopuuhan kova ydin. Ilmiö oli ehkä jo kotiolutkuvioissa tekemässä tuloaan, ja varmasti Liberty Alen tai Sierra Nevada Pale Alen tyyppisillä klassikoilla oli kovat katkeroluvut verrattuna esimerkiksi useimpiin Euroopan pienpanimo-oluihin.

Muutkin asiat, joista Amerikassa jo tuolloin puhuttiin, ovat jääneet pysyväksi osaksi pienpanimokenttää koskevaa keskustelua. Esimerkiksi Fritz Maytag näki jo 1990-luvun alussa pienpanimoiden uhkana yhtiöt, jotka eivät ole panimoita mutta tuottavat “pikku oluensa” suurten panimoiden suojissa.

“Ne ovat kuin ravintoloita ilman keittiötä. Vanhat isot panimot ovat myös ostaneet pikkupanimoita ja yrittävät antaa niiden kautta vaikutelman pienpanimoista”, Maytag moittii Olut-lehden haastattelussa.

Ylitettyään 1 500:n rajapyykin panimoiden määrä Yhdysvalloissa jäi vuoden 2000 jälkeen muutamaksi vuodeksi jumittamaan, kunnes lähti taas vuosikymmenen lopulla nousuun. 2010-luvulla on nähty melkein tuhannen panimon vuosittaisia lisäyksiä. Tällä hetkellä amerikkalaispanimoiden määrä heiluu jossain 7 000:n paikkeilla, ei kovin paljon vähemmän kuin koko EU:ssa yhteensä. Markkinaosuudeltaan jenkkien pienpanimosektori on ollut jo joitakin vuosia yli kymmenen prosentin luokkaa.

* * * * *

Tässä postauksessani ei mitään sen kummempaa pointtia olekaan kuin hehkuttaa hieman sitä, että kotimaisilla olutkirjoittajilla on ollut aina silmät auki ja tuntosarvet ojossa. Jo 1990-luvulla jenkkivaikutteet uivat Suomessakin ainakin kotiolutkuvioihin American pale alejen muodossa, ja vähitellen myös kotimaisiin kaupallisiin tuotteisiin. En nyt muista, onko jotain konsensusta, mikä suomalainen panimotuote oli ensimmäisenä selkeästi amerikkalaisen mikro- tai käsityöoluen inspiroima, mutta siitäkin varmasti konkareilta löytyy näkemyksiä.

Mainokset

Kun portteri teki comebackia kieltolain jälkeen

Vuosi 1932 oli tavallaan suomalaiselle panimoteollisuudelle vuosi nolla. Viides huhtikuuta kello kymmeneltä aamulla (5.4.32 klo 10) avautuivat Alkoholiliikkeen ensimmäisen myymälän ovet. Uuden valtionmonopolin kaupoista sai ensimmäistä kertaa kolmeentoista vuoteen ostaa laillisesti muutakin alkoholia kuin pariprosenttisia ja sitä miedompia juomia.

Joskus Suomen oluthistoriasta puhuttaessa toistellaan mutkia oikovaa käsitystä, jonka mukaan “kieltolaki tappoi olutkulttuurin” ja että ensimmäistä maailmansotaa edeltävä monimuotoinen panimoala muuttui vuosien 19191932 myötä taikaiskusta siksi yksioikoiseksi keppanakulttuuriksi, jonka me 1980-luvulla kasvaneet vielä muistamme lapsuudestamme ja nuoruudestamme.

Tosiasiassa panimoita oli kieltolain jälkeen Suomessa vielä pitkä liuta, ei suinkaan kolmea tai neljää niin kuin 1990-luvun alussa. Monet muutkin kuin Koff olivat sinnitelleet kieltolain yli panemalla mietoa kaljaa tai virvoitusjuomia ja palanneet sen jälkeen täysissä voimissaan vapaammille – jos kohta Oy Alkoholiliike Ab:n vahvasti sääntelemille – markkinoille.

Selailin äskettäin Hotelli- ja ravintolamuseossa vuoden 1933 Suomen Hotelli-Ravintola-Kahvilalehden numeroita, ja huomioni kiinnittyi ahkeraan portterimainostamiseen. Portteria valmistaneet panimot olivat lehtijutuista ja -mainoksista päätellen hanakasti tuomassa kieltolakia edeltävää menestystuotettaan myös uusille 1930-luvun olutmarkkinoille, ja perusteluina käytettiin pehmeän maun lisäksi lääkärien suosituksia portterin terveellisyydestä.

Näin kirjoitti helsinkiläinen Tillanderin panimo mainoksessaan vuonna 1933:

Olette varmaan huomannut, kuinka tavattoman vähän yleisö ymmärtää olutasioita. Varsinkin portteri, jota kieltolain aikana ei ollenkaan voinut saada kunnollista, on suurelle osalle ravintolayleisöä niin tuntematonta, että sen menekki jää varsin pieneksi. Kuitenkin on juuri portteri suositeltavimpia ravintolajuomia. Moni, joka paljoksuu oluen hintaa, on pakoitettu myöntämään, että portteri korkeine vierreprosentteineen on ravintoarvoonsakin nähden huokea juoma. Puhumattakaan siitä, että satojen lääkärinlausuntojen mukaan se on rasittuneelle ja säännöttömälle ruuansulatukselle samoin kuin hermoille tavattoman terveellistä. Sitä määräävät lääkärit m.m. unettomuutta vastaan.

Tillander, joka myi tällä mainoksellaan 6-prosenttista Pukki-Portteriaan, neuvoo lukijalle seuraavan menettelytavan: ”Kattakaa ateria-aikana jokaiseen pöytään pullo Pukki-Portteria. Antakaa tarjoilijoille sanat suuhun, mitä heidän on tästä portterista kerrottava. 100 % vieraista tiedustelee siitä lähemmin, ja ainakin 50 % ottaa pullon! Neuvokaa myös sekoittamaan sitä pilsneriin!”

Nimimerkki ”Syömävieras” valittaa samassa lehdessä, kuinka uusi alkoholilainsäädäntö on epäjohdonmukaisesti rinnastanut portterin III-veroluokastaan huolimatta viineihin ravintola-anniskelussa.

Portteri on, ja tahtoo olla, kotimainen mallasjuoma. Olisi turhaa haastella siitä, että se kuusine prosentteinensa olisi päihdyttävä huomattavammassa määrässä. Sensijaan runsas mallaspitoisuus ja ruuansulatusta edistävä ominaisuus olisi edellyttänyt sen asettamista ruokajuoman asemaan kaikissa ravintoloissa missä yleensä mitään alkoholipitoista tarjoillaan.

Myös tämä nimimerkin taakse kätkeytyvä kirjoittaja korostaa portterin ja pilsnerin sekoituksen maukkautta, joten voi arvailla, onko kyseessä Tillanderin tai jonkin muun portteria valmistavan panimon mainosvastaava salanimellä.

Lisäksi nimimerkki Syömävieras huomauttaa, että ”lukuisa määrä naisiakin ottaa kernaasti lempeätä portteria, mutta ei rakasta kirpeätä olutta”. Kun portteri on kielletty varsinaisissa olutravintoloissa, nämä naiset joutuvat kirjoittajan mukaan nauttimaan portterinsa ”kotona tahi työpaikallaan” ja sitten kiiruhtamaan illalliselle olutravintolaan.

Porvoon juuri oikein kuohuvaa portteria

Saman vuoden neljännessä numerossaan lehti haastattelee Porvoon Panimon toimitusjohtajaa Mårten Ekblomia. Haastattelu on otsikoitu ”Portteri – jaloin mallasjuoma”, ja siinä Ekblom muun muassa ylistää tämän lippulaivatuotteensa ominaisuuksia. Porvoon Panimo valmisti tuohon aikaan kaiken oluensa ja portterinsa itse mallastamastaan ohrasta, jota hankittiin kotimaisilta tuottajilta.

Mårten eli Ekblom nuorempi oli ollut panimon ohjaksissa jo vuodesta 1900, ja hän uskoi panimon menestyksen yhdeksi syyksi sen, että myös moni muu henkilökunnan jäsen oli ollut yhtiön palveluksessa yli 30 vuotta. Nämä kaikki olivat siis hankkineet kannuksensa portterinkin valmistamisesta jo kieltolakia edeltävinä suomalaisen panimoalan kukoistusaikoina.

Ekblom oli itse opiskellut panimoalaa useammassa suuressa ulkomaisessa panimossa. Sen lisäksi hän oli käynyt opintomatkoilla ”Saksan, Itävallan, Tanskan ja Englannin huomattavimmissa panimoissa … Englantihan on portterin luvattu maa ennen muuta, ja täällä minä opin valmistamaan todellista, oikeaa portteria. Opiskelin nimittäin pitkähkön aikaa Zuinisees’in suuressa panimossa Dublinissa Irlannissa.”

Vaikka Zuinisees on lähes varmasti Guinness, jonka nimen toimittaja on vain lukenut käsin kirjoitetuista muistiinpanoistaan väärin, Ekblomin tietämys porttereista ja oluista ylipäätään oli epäilemättä tuon ajan suomalaisella mittapuulla huomattava. Hän toteaa, että verrattuna hänen opiskeluaikoihinsa ”meidän sukupolvellamme on jokseenkin hämärä käsitys portterista ja sen tarjoilusta.”

Niin, jotta portteri olisi todellista portteria vaaditaan siltä, että sen tulee kuohuta erittäin voimakkaasti, sillä hyvä maku on suureksi osaksi riipppuvainen kuohun voimakkuudesta. Portterin tuntijalle on vähän tai ei ollenkaan kuohuva portteri kokonaan nautittavaksi kelpaamatonta. On kuitenkin myönnettävä, että on hyvin vaikeata saada juuri oikea kuohu, toisinaan sitä tahtoo olla liian vähän, toisinaan liian paljon, mutta kiitos meidän tarkkojen erikoiskoneittemme uskallan todella väittää, että olemme onnistuneet, ja ei kukaan vielä ole moittinut Porvoon portteria.

Suosittu mutta kokonaiskuvassa pieni

Suomen Hotelli-Ravintola-Kahvilalehti esittelee alan ammattilehtenä luonnollisesti alkoholijuomien kulutustilastoja, ja vuoden 1933 alkupuoliskon kokonaismyyntiluvuista käy ilmi myös portterin määrällinen merkitys kieltolaista toipuvassa Suomessa.

Valtavan suuri se ei ole. Kotimaisia oluita myytiin reilut 3,1 miljoonaa litraa ja tämän lisäksi vain hieman yli 41 000 litraa portteria. Markoissa mitattuna muuta olutta kuin portteria myytiin 24 miljoonalla markalla ja portteria vajaalla 600 000 markalla, eli portteri oli selkeästi keskiverto-olutta kalliimpaa, mikä tietysti vahvuuteenkin sopii.

Uudellamaalla toimi silti 1930-luvulla ainakin kolme panimoa, jotka pitivät omaa portterituotantoaan niin tärkeänä osana omaa toimintaansa, että ostivat toistuvasti sille mainoksia Hotelli-Ravintola-Kahvilalehdestä. Näitä olivat Porvoon Panimo, Tammisaaren Panimo ja helsinkiläinen Tillanderin Panimo.

Kalliossa toimineen Tillanderin viimeisiin vuosiin ei ilmeisesti sattunut enää isompia kaupallisia menestyksiä portterin tai muunkaan tuotannon saralla, ja yhtiö lopetti toimintansa vuonna 1951. Juuri sitä ennen se oli kuitenkin onnistunut lanseeramaan nerokkaan uuden tuotemerkin Olvi, jonka lakkautettu helsinkiläispanimo myi vuonna 1952 iisalmelaiselle Oy Oluttehdas Oivalle.

Myönnän, että portterin suosion kehittymisestä Suomessa toisen maailmansodan jälkeen – jos sellaista olikaan – minulla ei ole tietoa. Sekä Porvoon että Tammisaaren panimoiden toiminta kyllä jatkui aina 1960-luvulle saakka. Sota tietysti vaikeutti 1940-luvun alussa aktiivisten panimoiden toimintaa kuten ensimmäinen maailmansota oli aikanaan iskenyt silloisiin panimoihin.

Sen kaikki tietävät, että vuonna 1957 Boris Orlo ja kumppanit lanseerasivat pitkän tauon jälkeen Sinebrychoffin Porterin, joka on yhä tänä päivänä tuotannossa, ja jonka ominaisuuksiin haettiin inspiraatiota Guinnessilta kuten Mårten Ekblomin Porvoon portteriin aikoinaan. En ole varma, oliko 1950-luvulla enää mitään muita vakavasti otettavia suomalaisia porttereita hengissä.

Kovin paljon tietoa en ole ainakaan toistaiseksi onnistunut hankkimaan myöskään siitä, minkä tyyppistä olutta esimerkiksi Porvoon Panimon portteri oli 1930-luvulla, jolloin toimitusjohtaja Ekblom sitä kehuskeli. Tehtiinkö sitä pohjahiivalla kuten panimon muita oluita, vai oliko Ekblom onnistunut hankkimaan portteriinsa hyvää pintahiivaa esimerkiksi Brittein saarten vierailuiltaan?

Tarkkaa tietoa vahvuudestakaan minulla ei ole. Kuusi prosenttia tuntui olevan tuohon aikaan tavallinen portterin vahvuus (6 % painoprosenttina vai sama tilavuutena eli 7,5 % abv?). Kaksikymmentä vuotta aikaisemmin eli 1910-luvulla kotimaisten portterien vahvuuksien oli havaittu vaihtelevan 6,7 % ja 8,5 % abv välillä.

Suomalaisen portterin melko pitkä historia näytti päätyneen kuolonkorinoihinsa viimeistään 1940–1950-luvuilla. Ilman Boris Orlon visiota se olisi saattanut jäädä menneisyyden luvuksi, johon Olutkoiran tapainen historiafriikki törmäisi arkistoja kaivellessaan mutta jota ei nykyisessä olutkulttuurissa juurikaan muistettaisi. Vaikeaa 1950-luvullakaan olisi vielä ollut aavistaa, että muutamaa vuosikymmentä myöhemmin Suomeen pölähtää Michael Jackson, maailman tunnetuin olutkirjailija, ja nostaa Suomi-portterin yhdeksi kymmenestä lempioluestaan.

Mutta vuonna 1933 Porvoon portteria sai siis ostaa alkoholimyymälöistä tai Helsingissä suoraan Lahden Mallasjuoma O/Y:ltä, puh. 24 266, 24 379, 24 670.

Tammisaari porter

cof

Testissä: Jopejskie (Jopenbier), tumma historiallinen villihiivaolut

En ole pitkään aikaan päässyt kirjoittamaan yhdestä suosikkiaiheestani: unholaan jääneistä historiallisista olutlaaduista, joita joku on kaivanut arkistojen kätköistä ja alkanut valmistaa uudelleen. Piwo jopejskie eli vanhalta alasaksalaiselta nimeltään Jopenbier on ehkä yksi mielenkiintoisimmista, ja puolalaisen oluttyylin tarina liittyy erityisesti Danzigin eli nykyisen Gdańskin oluthistoriaan.

Käyn ensin läpi oluttyylin historiaa – sitä, mitä siitä tiedetään – ja sitten testaan tietääkseni ainoaa kaupallisessa tuotannossa olevaa nykyaikaista tulkintaa siitä. Tästä vastaa puolalainen panimo Browar Olimp. Olut on ollut markkinoilla reilun vuoden verran, ja kokeilut aiheen tiimoilta alkoivat loppuvuodesta 2015. Puolalaiset ovat sitä mieltä, että heidän versionsa on ensimmäinen kaupalliseen jakeluun asti päätynyt aito jopejskie-rekonstruktio.

 

1280px-Danzig_Partie_am_Krahnthor_(1890-1900)

Gdansk, valokuva noin vuodelta 1900. (Kuva: Wikipedia.org, public domain.)

 

Mustaa olutta paksun bakteerikuoren alla

Hämmentävintä jopejskiessa on sen valmistustavan kuvaus. Ei siinä vielä mitään, että jopejskie oli spontaanisti eli villihiivoilla käyvä olut. Jotain tuttua valmistusmenetelmän kuvauksessa onkin, ainakin belgialaisessa lambic-panimossa käyneille. Kuten lambic-panimossa, pieneliöt, jotka käymisreaktion aiheuttivat, laskeutuivat vierteeseen panimon huoneilmasta, joten puhtaudesta ei ollut syytä huolehtia liikaa – muuten kuin lattian osalta.

Eroja kuitenkin oli. Siinä missä belgialaistyyppinen villihiivaolut ehkä yleensä käy laakeissa, matalissa astioissa, jopejskien käymisastiat olivat kapeita ja korkeita. Hiivakerrosta, joka vierteen pintaan muodostui, on luonnehdittu ”ensin valkeaksi, sitten siniseksi tai sinivihreäksi” limaksi, johtuen ehkä Penicillium-sukuisesta sienestä, jota siinä kasvoi. Kolikko ei pudonnut sen läpi. Ei ilmeisesti tiedetä, mitä vanhoissa kuvauksissa mainitut hiivamaiset sienet nykyisiltä lajinimiltään vastaisivat. Koska olutta tehtiin usein viinikellareissa, osa hiivoista on saattanut olla myös viinihiivoja.

Villihiivat olivat tehokkuudeltaan mitä olivat, eivätkä ne välttämättä heti purreet paksuun vierteeseen. Käymisen alkamista saatettiin odotella viikkokausia. Kun olut oli valmista ja tynnyröity, jälkikäymisen annettiin jatkua jopa vuoden ajan. Siinä missä lambicista tulee villihiivakäymisen myötä ainakin nykyisin kuivaa, historiallinen jopejskie jää hyvin makeaksi. Myös humalointi on vähäistä.

Lopputuloksena syntynyt olut oli – ja on – joka tapauksessa aika erilainen kuin esimerkiksi lambic. Jopenbier on todellakin tumma, hyvin makea ja paksu, hieman hapan ja (kantavierreväkevyyteen nähden) alkoholiprosentiltaan miedohko olut. Oluen kuluttajat eivät yleensä paljon kantavierteen vahvuuksia mieti – ainakaan Tšekin ulkopuolella – mutta vertailun vuoksi Balling-lukema on Browar Olimpin jopejskie-oluessa noin 45°, kun se saattaa puolalaisessa 10% abv portterissa olla esimerkiksi 24°. Toisin sanoen huomattava osa jopejskien raaka-aineesta on jäänyt käymättä alkoholiksi.

edf
En ole haastatellut henkilökohtaisesti puolalaisia siitä, miten pitkälle nyky-jopejskien valmistusmenetelmä vastaa yllä lainattuja historiallisia kuvauksia. Netistä löytyvien kertomusten perusteella he lähtivät kuitenkin tutkimusmatkailijan asenteella liikkeelle: säilyneistä tiedoista saatiin viitteitä, mutta niistä ei ollut aivan reseptiksi asti. Jännitystä aiheutti esimerkiksi se, miten 20–25 tunnin mittaisen keittoajan kanssa pärjättäisiin.

Alkuperäinen ajatus oli käyttää olut kaupallisella US-05-hiivalla, mutta tehtävä osoittautui modernille hiivalle liian rankaksi. Villihiivat kuitenkin sinnittelivät, ja yksi kanta toisensa jälkeen ne kävivät töihin. Kuukausia kestäneessä käymisprosessissa oli taukoja ja yllättäviä uusia alkuja. Oluen lopullinen vahvuus oli vähemmän kuin mitä Olimpin porukka oli ajatellut, reilun kymmenen prosentin sijaan noin 4 % abv. Pullotetulle tuotteelle mainitut alkoholiprosentit ovat 8,5 %, mutta jos oikein ymmärrän, jollain viinihiivalla on myös saattanut olla sormensa pelissä.

Hansalaivoilla Hollantiin

Gdańskissa jopejskien valmistus alkoi keskiajan hämärissä ja lakkasi ilmeisesti joskus 1900-luvun alkupuolella. Kaupungin ydinkeskustassa on yhä nykyään Ulica Piwna -niminen katu (”Olutkatu”), jolla oli toiseen maailmansotaan saakka saksalainen nimi Jopengasse. Katu sai aikoinaan nimensä oluen mukaan.

Nyt joku voisi protestoida, että kyse olisi oikeastaan saksalaisesta oluesta, koska Gdańsk oli suuren osan modernia historiaansa Preussin hallinnassa ja nimeltään siis Danzig. Olen ottanut kuitenkin saman linjan kuin yleisesti on näköjään omaksuttu piwo grodziskien (saks. Grätzer Bier) suhteen. Eli kun kerran valmistuspaikkakunta on nykyään Puolassa – ja oli sitä myös oluen syntyvaiheissa keskiajalla – luokiteltakoon nämä puolalaisiksi oluiksi.

Jo 1300-luvulla Danzigin kauppiaat kuljettivat jopejskieta eli Jopenbieriä meriteitse Hansaliiton satamiin eri maissa. Viimeistään 1400-luvun alussa se tunnettiin aina Alankomaissa asti. Sitä on kuvattu siellä punaruskeaksi, tummanruskeaksi tai syvänmustaksi olueksi. Se tuoksui vahvalle, portviinimäiselle, ja oli öljyisen paksua, vahvan ja mausteisen makuista. Hollantilaiset panimot alkoivat valmistaa Jopenbieriä noihin aikoihin itsekin.

Lääkemäisyytensä ja yrttimäisyytensä vuoksi tätä olutta myös käytettiin joskus joihinkin terveysongelmiin, laimennettiin muilla juomilla tai hyödynnettiin ruoan maustamiseen. Sellaisenaan se säilyi aikalaiskuvausten mukaan pitkiä aikoja. 1600-luvun alussa vaikuttanut historioitsija ja maantieteilijä Philipp Clüver kirjoittaa maistaneensa 60 vuotta vanhaa Jopenbieriä, joka oli täysin juomakelpoista.

Hollantilaisten kokemuksiin Jopenbieristä liittyvät myös arktista Koillisväylää etsineen Willem Barentsin matkat 1500-luvun lopussa. Barents miehistöineen jäi jumiin jäihin Jäämerellä ja joutui talvehtimaan nykyisen Novaja Zemljan rannikolla. Näistä kuukausista kertovien päiväkirjamerkintojen alaviitteessä mainitaan, että Barentsin väellä oli laivassa mukanaan vahvaa Jopenbieriä. Tynnyrit olivat kuitenkin osittain jäätyneet seitsemännenkymmenen leveysasteen kylmyydessä, ja sulana pysynyt olut oli tiivistynyt niin vahvaksi, että se oli miehistön mielestä juomakelvotonta.

Maistamassa jopejskie-olutta 2000-luvulla

Mistä nykykuluttaja löytää jopejskie-olutta? Sataprosenttisen varmaa vastausta on vaikea antaa. Itse oletan, että löytämäni puolalainen versio on juuri nyt ainoa varteenotettava jäljitelmä historiallisesta oluttyylistä.

Hollannissahan on Jopen-niminen panimo, mutta näyttäisi siltä, että he eivät pane varsinaista Jopenbieriä – eivät ainakaan tällä hetkellä. Hollantilainen oluthistorioitsija Jan de Vries on sen sijaan ilmeisesti tehnyt tai teettänyt sellaista nimellä Aol’ Joppe, mutta tätä en nyt mistään netistä löydä, eli kyseessä on ehkä ollut kertaluontoinen kokeilu.

Puolasta tosiaan löytyy yksi, edellä mainittu autenttisen oloinen jopejskie, ja sen valmistanut panimo sijaitsee asianmukaisesti Bytówissa, Gdańskin suunnalla. Oluen on teettänyt Browar Olimp Torúnista. En tiedä, saako olutta Gdańskin olutkaupoista tai -baareista. Varsovassa olen nähnyt sitä kahdessa paikassa. Toinen on suosikkiolutkauppani PIWOmaniaK, toinen on Hala Koszyki-kauppahallissa sijaitseva pystybaari, josta saa ostaa käsityöoluita myös mukaan. Pahvirasiaan pakattu 0,1 dl pullo maksoi 30 złotyä eli noin 7,50 euroa – olut siis tuntee arvonsa.

Maistettaessa nenään tuli ensimmäisenä tutun oloinen tuoksu, joka muistutti ehkä eniten belgialaista oud bruinia, jotain Liefmansin olutta ehkä. Kun käymisprosessiin on osallistunut muitakin eläviä organismeja kuin tavallista oluthiivaa, ei kai ole ihme, että tammitynnyrit ja ”vanhat oluet” tulevat mieleen. Muihin maistamiini villioluihin verrattuna jopejskie oli paksumpi ja sokerisempi, eli minikokoinen pullo oli makeuteen nähden sopiva annos. Makumaailma viittasi portviiniin, joulumausteisiin ja mustaherukkalikööriin.

Tämä jopejskie-versio toimii varmasti mainiona aperitiivinä tai digestiivinä, ruokajuomana ehkä heikommin. Hieno ja erikoinen olut kuitenkin. Panimo on ilmeisesti kokeillut tehdä siitä myös savuversiota, mutta sitä ei kai ole vielä päätynyt kaupallisille markkinoille. Yritykset rekonstruioida jopejskieta ovat joka tapauksessa jonkinlaisen Unesco-maininnan arvoisia: tässä on yksi Pohjois-Euroopan  oluthistorian suurista nimistä, joka ilman kotipanijoiden ja pienpanimoiden toimeliaisuutta olisi unohtunut jo kauan sitten Itämeren aaltojen alle.

(Jopejskien historiallisista valmistusmenetelmistä kertovat tiedot perustuvat Marco Daanen kirjaan Bier in Nederland ja Ron Pattinsonin blogiin Shut up about Barclay Perkins.)

Vedenjakajalla: belgialaisen oluen kuohuntaa 1970-luvulla

Isosetä valmistautui maailman lager-markkinoiden valtaamiseen. Veljenpojanpoika osti ikivanhan lambic-panimon ja alkoi asetella peruskiviä artesaanioluen paluulle.

On kohtuullisen hauskaa, että kaksi Boon-nimistä miestä teki kumpikin sarallaan valtavan työn belgialaisen oluen kahden pääasiallisen suuntauksen edistämisessä reilut neljä vuosikymmentä sitten.

Isosetä Raymond oli Belgian suurimman panimon Artois’n toimitusjohtaja, ja hänen missionaan oli yhdistää maan kaksi johtavaa lager-merkkiä, Stella Artois ja Jupiler, ja lähteä sen jälkeen ostelemaan muiden mantereiden merkittävimpiä panimoita. Raymondin ajattelutavan mukaisesti Artois’ta tuli ensin Interbrew, sitten InBev ja lopulta maailman kaikkien aikojen suurin panimoyhtiö Anheuser-Busch InBev.

Frank Boon, Raymondin veljenpojanpoika, oli toista maata. Hän hankki omistukseensa vuonna 1975 katoamaan tuomitun vanhanaikaisen lambic-panimon Brysselin lähistöltä ja päätti näyttää, että muinaisella villihiivaoluella on yhä paikkansa tulevaisuuden olutbaareissa. Frank näet kuului sukupolveen, joka alkoi vähitellen kyseenalaistaa edellisen polven vimman tuhota vanhaa uuden alta, olipa kysymys arkkitehtuurista, luontoarvoista tai elintarviketeollisuudesta.

Frank-Boon_Flickr_Jeff-Alworth_CC-BY-2-0

Frank Boon kuvattuna panimollaan yhden pienemmistä tynnyreistään edessä. Kuva: Jeff Alworth, Flickr.com, CC BY 2.0.

 

Avaruusaika oli tanskalaisen pilsnerin valtakautta

Isosetä Raymondin 1970-luvulla esittämä ennustus siitä, millaista belgialainen olut tulisi olemaan vuosituhannen vaihteessa, on karmaisevan huono. Itse asiassa se olisi tietenkin paljon karmaisevampi, ellei se olisi niin huono:

Vuonna 2000 Belgian olutkentällä on tilaa yhdelle tai kahdelle isolle lager-panimolle, yhdelle Dortmunderin valmistajalle ja yhdelle trappistipanimolle. Kaikkien muiden kohtalona on kadota. 

Tällaisen profetian voi esittää vain, jos pää on tarpeeksi syvällä itse luodun giganttisen korporaatiomaailman takapuolessa. Vanhemman Boonin vaisto oli varmasti pettämätön silloin, kun piti raivata markkinaosuuksia nukkavieruilta, pelisilmänsä hukanneilta alueellisilta panimoilta. Mutta hänellä ei ilmeisesti ollut hajuakaan siitä, mitä merkitsi, että seuraavien sukupolvien kiinnostus kohdistui aitoihin kansanomaisiin olutperinteisiin ja niiden vaalijoihin.

Tai siitä, että tuosta segmentistä tulisi ajan mittaan tuottava osa belgialaista olutteollisuutta. Mutta neljän vuosikymmenen takaisesta näkökulmasta Raymond Boonin näkemys on enemmän tai vähemmän ymmärrettävä. Katsotaanpa ensin, millaisessa maailmassa hän uransa huipulla operoi.

1950–1970-luvut olivat olleet Belgiassa kuten muuallakin aikaa, jolloin panimoiden määrä jatkoi rajua laskuaan. Vuodesta 1950 vuoteen 1960 lukumäärä putosi olutkirjailija Wilfried Patroonsin mukaan kolmanneksella (663 panimosta 414 panimoon), ja sen jälkeen käytännössä puolittui kymmenen vuoden välein, niin että vuonna 1970 panimoita oli 232 ja vuonna 1980 enää 120.

En ole itse nähnyt mitään kovin kattavaa analyysiä siitä, mitä kaikkea näiden kolmen vuosikymmenen aikana tarkalleen tapahtui, mutta kaksi oletusta voin lukemani perusteella tehdä.

Ensinnäkin kadonneista panimoista suurehko osa oli luultavasti tehottomia, vanhanaikaisia panimoita, joilla ei olisi ollut kummoisia menestyksen edellytyksiä nykyaikaisilla markkinoilla. Sukupolvenvaihdokset tai muut syyt olisivat tappaneet niitä, vaikka suurpanimot eivät olisi harjoittaneetkaan aggressiivista valtauspolitiikkaansa. Toiseksi: kehityksen myötä kyllä todennäköisesti myös menetettiin monia hienoja paikallisia oluita, jotka ovat hävinneet jättämättä juurikaan jälkiä historian lehdille.

1970-luvulle tultaessa Stella Artois, Raymondin johtaman panimon päätuote, oli Belgian suosituin olut. Saksalaistyylinen pils oli ollut jo vuosikymmeniä ainoa voimakkaasti kasvava tuotesegmentti belgialaisilla panimoilla. Se oli helposti juotavaa, vaaleaa, kirkasta ja puhdasta. Näitä ominaisuuksia lähes kaikki kuluttajat arvostivat.

Nykyajan vinkkelistä katsottuna yksi yllättävimmistä trendeistä Belgian oluthistoriassa oli 1960–1970-luvuilla vallinnut tanskalaisen pilsnerin läpimurto. Mutta kun ajattelee, että pilsneri nähtiin Belgiassa (ja muuallakin) eleganttina, urbaanina, vähän eksoottisen vierasperäisenä oluena – josta oltiin valmiita maksamaan premium-hintaa – niin on ehkä käsitettävissä, että yli 40 prosenttia Belgiassa juodusta tuontioluesta vielä 1980-luvun alussakin tuli Tanskasta.

Carlsberg ja Tuborg olivat kuuminta huutoa. Jopa niin, että Artois lanseerasi oman ”tanskalaisen” pilsnerinsä nimeltä Loburg. Sille kehiteltiin arvokkaan näköinen korkea ja kapea, matalajalkainen lasi. Käsittämätöntä on, että tämä olut on ilmeisesti edelleen olemassa. Itse en ole siihen missään törmännyt. Samoin Brysselistä löytyy yhä Danish Tavern, jonka seiniä koristaa Carlsbergin logo, ja olipa ainakin hiljattain vielä myös Copenhagen Tavern.

Loburg_flickr-James-Cridland_Cc-by-2-0

(C)James Cridland, CC BY 2.0.

 

Mä maalaispoika oon

Kauempana tästä maailmasta ei olisi voinut olla se ympäristö, johon Raymond Boonin nuori sukulaispoika Frank samoihin aikoihin hakeutui. De Vits -nimisen lambic-panimon kotipaikka oli Lembeek, joka sijaitsee tuskin viidentoista kilometrin päässä Brysselistä linnuntietä mutta on vain pieni maalaiskylä Senne-joen penkalla. Vuonna 1975 panimolla ei ollut edes sähköjä, vaan pannuissa poltettiin hiiltä ja joskus kriekin valmistuksesta yli jääneitä kirsikansiemeniä.

Omistajina olivat paikallinen ukkeli René de Vits ja hänen yhtä iäkäs siskonsa, joka nosteli yksinään isoja oluttynnyreitä vinssillä kattiloiden luota ullakolle kypsymään. Sähköjä ei ollut myöskään panimokahvilassa. Talvella, kun päivä meni mailleen viiden aikaan, paikalliset istuivat iltaa kuppilan hämärässä ja joivat lambicia. Emäntä kiersi pöydästä pöytään olutkannu toisessa kädessä ja öljylamppu toisessa. Sisaruksilla riitti työtä aamusta iltaan ja joskus pitkälle yöhön.

Oli selvää, ettei kaksikko enää kauan olisi voinut jatkaa lähes muinaismuistoksi muuttunutta panimoaan. Kun tieto levisi, että Frank Boon oli ostanut De Vitsin panimon ja aikoi jatkaa sen toimintaa, hänen sukulaisensa ja useimmat muutkin pitivät liikeideaa hulluna. Boon näet aikoi osoittaa, että lambic oli erikoisuus, jonka ei ollut tulevaisuudessa tarkoituskaan kilpailla halpuudessa pilsnerien ja muiden massatuotettujen oluiden kanssa. Erikoisuus toi olueen lisäarvonsa ja sen piti näkyä myös hinnassa.

Jotta erikoisoluesta voisi pyytää massalageria korkeampaa hintaa, arvon piti tietysti näkyä myös laadussa. Vanhanaikaisissa tiloissa ja vanhoilla laitteistoilla tämä oli helpommin sanottu kuin tehty. Kun Boon aloitti De Vitsin entisellä panimolla, hän sai tuttavalta lahjaksi metallilastan, jolla entisajan panimotyöntekijät olivat raaputtaneet hiivaa vanhoista gueuze-tynnyreistä. ”Frank, sinä olet ainoa elossa oleva ihminen, joka vielä tietää, mihin tätä käytetään.”

Maailma, johon Boon oli astunut, oli täynnä taikauskon rippeitä – joilla kenties joskus selitettiin oluen vaihtelevaa laatuakin. Hygienian taso panimoissa oli satunnainen, joten pidettiin kiinni vanhoista uskomuksista, kuten siitä, että naisia ei pitänyt päästää avoimen käymisastian lähelle, tai villi hiivakanta häiriintyisi. Monta vuotta Frank Boon hioi lambicin valmistustaitojaan, jotta tuote olisi niin moitteetonta kuin hän toivoi ja että sitä voisi myydä hitusen kalliimmalla kuin vanhaa työväen olutta aikoinaan. Kun belgialainen pienpanimo-olut 1990-luvun alussa lähti nykyiseen nousukiitoonsa, Boonin panimo oli jo iskussa.

Frank Boon on yksi belgialaisen käsityöoluen edelläkävijöistä: hän on tehnyt ehkä enemmän kuin kukaan todistaakseen, että lambicin panemisesta voi muovata nykyaikaisen bisneksen. Boonin voi kuvitella sparranneen samalla myös muutamaa muuta Brysselin ympäristön maalaiskylissä säilynyttä lambic-panimoa ja -sekoittamoa, sekä tietenkin Anderlechtin ihmettä Cantillonia, joka on myös nykyisen craft-väen lempilapsi.

Jo Boonia ennen belgialaista artesaaniolutperinnettä uudistamassa oli toki toinen one-man band Pierre Celis, jonka ominta aluetta oli hoegaardenilainen vehnäolut. Celis aloitti oman olutrenessanssinsa 1960-luvun puolivälissä, kymmenisen vuotta ennen Frank Boonia. Kaksikko sai ennen pitkää ison joukon seuraajia ja opetuslapsia, mutta vasta 1980-luvun puolella uusien pienpanimoiden perustamisesta tuli Belgiassa varsinaisesti muotia. Tästä seuraavasta vaiheesta kirjoitin viime vuonna Olutpostiin (2/2017) ja artikkelini löytyy täältä blogistakin, tosin vain englanniksi.

* * * * *

Aikaisemmat osat Olutkoiran kirjoitussarjasta Belgialaisen oluen vuosisata löytyvät täältä. Tiedot belgialaisen panimokentän kehityksestä vuosina 1950–1980 perustuvat Wilfried Patroonsin kirjaan Alles over Belgisch bier. Frank Boonin tarina hänen panimonsa alkuvaiheista on lainattu Johan Swinnenin ja Devin Briskin kirjasta Beeronomics.

Kveik on muotisana, ja Norjan maalaisolut ohittaa sahdin maailmanmaineessa

Meille suomalaisille tuli mahdollisesti pienenä yllätyksenä, että brittiläinen olutviisas Michael Jackson nosti sahdin näkyvästi yhdeksi maailman mielenkiintoisista olutperinteistä. Tämä tapahtui alun perin jo vuoden 1977 The World Guide to Beer-kirjassa, joka oli Jacksonin ensimmäinen yritys koota Euroopan ja muiden mantereiden olutkulttuureita yksien kansien väliin.

Tämän jälkeen olemme aivan näihin päiviin asti saattaneet elääkin siinä uskossa, että olutihmiset – ainakin asialle hartaimmin omistautuneet – tuntevat sahdin ympäri maailmaa ja Jacksonin ansiosta osaavat arvostaa sitä. Ja että muissa maissa ei tiettävästi ole näin muinaista, mystistä ja primitiivistä maalaisoluen perinnettä.

Ensimmäinen pointti on ehkä totta: sahti kyllä on olutpiireissä laajalti tunnettua, ja tuskin koskaan niin laajalti kuin juuri nyt. Muinaiset olutperinteet eri puolilta maailmaa ovat vahvasti valokeilassa, ja sen lumipallon liikkeelle sysäämisessä oli juuri Jacksonillä aikoinaan merkittävä osa.

Toinen luulo ei sen sijaan pidä paikkaansa (se, että vain Suomessa olisi jotain todella alkukantaista). Tämän olisi voinut todeta jo vuonna 1977 lukemalla Michael Jacksonin kirjasta myös esimerkiksi Norjaa käsittelevän luvun.

Jackson oli saanut ilmeisesti jostain käsiinsä Odd Nordlundin muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneen teoksen Brewing and beer traditions in Norway, jossa hänen siteeraamanaan todetaan muun muassa, että “oluenpano on edelleen monin paikoin olennainen osa maaseudun sosiaalista elämää”. En usko Jacksonin käyneen Norjan maalaisolutalueilla vielä tuolloin, vaikka seuraavilla vuosikymmenillä hän kyllä niin tekikin.

Norjalainen maalaisolutkulttuuri, yhteisnimeltään maltøl, on nimittäin vähintäänkin sahdin veroinen perinne: autenttinen, monimuotoinen ja pienuudestaan huolimatta varsin elinvoimainen yhä tänä päivänä (Michael Jacksonin peloista huolimatta). Jos sahti ja maltøl ovatkin Pohjois-Euroopan vanhojen olutoutouksien tunnetummasta päästä, vastaavia perinteitä löytyy kuitenkin jokaisesta Skandinavian ja Baltian maasta, Venäjältä ja mahdollisesti muualtakin Itämeren ympäriltä.

Voss-Vangsvatnet_Flickr_CC-BY-SA-2-0_M-Prinke

Voss on yksi Norjan olutpaikkakunnista. (Kuva: m.prinke, Flickr.com, CC BY-SA 2.0.)

Mikä on kveik ja mikä se ei ole

Ja tapahtui niinä päivinä, että yhä useamman englanninkielisen olutartikkelin tai -blogin otsikoihin nousi norjalainen sana kveik. Elettiin vuotta 2017, neljä vuosikymmentä Michael Jacksonin ensimmäisen kansainvälisen olutkirjan jälkeen. Niin kauan kuin minä olen olutta aktiivisesti seurannut, käytännössä ainoa saitti, jolla norjalaiseen maalaisolueen on voinut tutustua yhtään syvällisemmin, on ollut Lars Marius Garsholin blogi*.

Norjalainen Garshol, jota en henkilökohtaisesti tunne, tekee monien olutaktivistien tavoin päivätyötään teknologia-alalla mutta käyttää vapaa-aikaansa Liettuassa, Pohjois-Venäjällä, Setumaalla ja ties missä säilyneiden vanhojen maalaisolutperinteiden jäljittämiseen. Tarkimmin hän on kuitenkin blogissaan ja kirjassaan analysoinut kotimaansa eri alueiden sahtia muistuttavia perinteitä.

Hegra Maltöl_Bernt-Rostad_CC-BY-2-0-flickr-attKveik on käytännössä yksi perinteisistä norjalaisista oluthiivaa merkitsevistä sanoista. Muitakin on. Norjalaisen maalaisoluen hiivat ovat Garsholin mukaan geneettisesti lähellä toisiaan; yhteisiä ominaisuuksia ovat muun muassa maku sekä se, että niitä voi säilyttää kuivattuna. Esimerkiksi liettualaiset vanhat oluthiivat eivät säily kuivana, eivätkä ole norjalaisille sukua.

Tässä on ehkä myös yksi sahdin ja norjalaisen maalaisoluen olennaisista eroista. Sahdin panijoista suurin osa luottaa teolliseen leivinhiivaan, eikä meillä ole yleisesti tunnistettuja suomalaisia maalaisoluthiivakantoja (tai minun näkemissäni lähteissä ei ole niitä kuvattu). Kveik-hiivat – tai millä nimellä niitä eri puolilla Norjaa kutsutaankin – sisältävät monia eri kantoja eivätkä ole käyneet optimoitavina missään laboratoriossa. Sahdin valmistukseen standardoitu tuorehiiva eli Suomen Hiivan sinivalkoinen särmiö toki kuuluu EU:n nimisuojankin mukaan, joskin myös ”kerätty hiiva” sallitaan. Ymmärrettävästi soraääniäkin on kuultu:

ardeGarshol on dokumentoinut yli kolmekymmentä norjalaista kveik-hiivakantaa, joista jokainen liittyy tiettyyn maltølin valmistajaan. Eri puolilla Norjaa valmistettavat maalaisoluet ovat hänen mukaansa tyylillisesti hyvin erilaisia. Väitteeseen en osaa jälleen kerran ottaa henkilökohtaisesti kantaa, käymättä niitä testaamassa, mutta täältä löytyy Garsholin kuvaus päätyypeistä.

Onhan myös sahdissa tunnistettu tyylillisiä eroja: lammilaisen sahdin tummuus ja makeus, ja toisaalta Sysmän–Joutsan alueen sahdin vaaleus ja kirpeys, sekä pohjalainen taipumus käyttää ruismallasta. Tämä raju yleistys perustuu Sahti: elävä muinaisolut -kirjaan, jossa maantieteelliset erot on kyllä kuvattu hieman nyansoidummin. Eri oluttyyleistä sahdin sisällä ei kai ole suorastaan puhuttu.

Nyt siis myös brittioluen guru Martyn Cornell, joka bloggaa Zythophile-nimimerkillä, on käynyt Norjassa maalaisoluiden syntysijoilla. Hän ennustaa, että kveikistä tullaan kuulemaan vielä paljon enemmän olutmaailmassa. Selittäessään, mitä kveik on, hän turvautuu epäilemättä pääosin Garsholin kirjoituksiin. Cornell lausuu kuitenkin painavan sanansa siitä, mitä kveik ei ole: se ei ole norjalainen vastine belgialaiselle saisonille, joka taas on nykymuodossaan hyvin moderni ”maalaisolut”.

Olutlehdistä ainakin DRAFT Magazine ja Brew Your Own (vain tilaajille) ovat tänä vuonna kirjoittaneet kveikistä. Blogeista kotimainen Maltainen on käynyt Zythophilen tavoin paikan päällä. Kannattaa lukea, jos haluaa syventää ymmärrystään asiasta ensi käden tiedolla. Monet muutkin blogit (esim. Mostly About Beer, Sour Beer Blog, West Coast Beer Geek) ovat ottaneet norjalaisen maalaisoluen esittelyyn tai testailleet ulkomaisia esimerkkejä kveik-hiivalla tehdyistä oluista.

Tässä lisäksi amerikkalaiselta On Denver -sivustolta kuvaus viimekesäisestä tapahtumasta, jossa kuusi coloradolaista panimoa oli tehnyt omia tulkintojaan kveik-pohjaisista oluista. Amerikkalaisen itsevarmaan tapaan kveik-termi selitetään suurin piirtein sivulauseessa (”in case you were wondering”) aivan kuin kaikki paitsi toivottomimmat punaniskat olisivat olleet jo vuosia sisällä tässä kveik-jutussa. (Ja selityksessä tietenkin sekoitetaan hiiva ja itse olut, kuten Garshol juuri varoittaa tekemästä.)

Skårrådalens såinnhus Bernt Rostad CC BY 2-0 flickr-attItse en ole aitoa norjalaista maalaisolutta maistanut. Norjassa en ole muutenkaan edes käynyt. Puolassa, joka on Suomea parempi paikka pienten niche-oluthullutusten havainnointiin, olen juonut norjalaisen maltølin inspiroimaa olutta jo pariinkin otteeseen. Uusimpana nyt löysin varsovalaisesta olutkaupasta paikallisen panimon tekemän kveik-IPAn. Reilu vuosi sitten maistoin Varsovan olutfestivaalilla myös varsinaista maltøliä, sekin kuitenkin puolalaiselta valmistajalta.

Suomalaisissa oluttapahtumissa näkee tietysti toisinaan marginaalisia panimoita naapurimaista, mutta en tosiaan keksi, milloin olisin itse törmännyt norjalaiseen maalaisolueen. Täydentäkää ihmeessä, jos teillä on muistoja maltøleistä Suomesta tai muualta. Ennustan kyllä Zythophilen tavoin, että kveikiin tullaan törmäämään lähiaikoina paljon enemmän kuin tähän asti. Erikoishiiva on artefaktina taipuvainen innoittamaan muinaisia outouksia janoavaa craft-kansaa. Koristeelliset hiivansäilytysrenkaat (ks. esim. täällä) ja muu folklore kiehtovat, ja Garsholin ansiokkaat englanninkieliset blogireportaasit ovat omiaan levittämään tietoisuutta.  Uskon, että ainakin toistaiseksi maltøl tulee jonkin aikaa kiinnostamaan kansainvälistä olutnörttiyhteisöä enemmän kuin sahti.

(* Nyttemmin myös Maltaisen eli Mika Laitisen Brewing Nordic -sivustolta löytyy tietoa.)

Sessio #2: Olut ja penkkiurheilu Britanniassa – historiantunti

Järjestyksessään toisen Sessio-yhteispostauksen kutsui koolle Olutkellarin J-P Jylhä ja aiheeksi oli valikoitunut ”Olut ja penkkiurheilu”. Session idea on, että kaikki halukkaat olutblogit voivat kirjoittaa annetusta aiheesta kukin omasta näkökulmastaan, ja koollekutsuja kerää sitten osallistujien postaukset yhdeksi koonniksi.

Urheilu ei ole itselleni aivan läheisimpiä asioita sen enempää penkillä kuin muullakaan alustalla harrastettuna. En siis harrasta tai seuraa aktiivisesti urheilulajeja, mutta ei tämä täysin tarkoita, ettei aihe kiinnostaisi. Läheltä omia mielenkiinnon kohteitani liippaa varsinkin urheilun osuus olutkulttuurissa (näin päin pikemminkin kuin oluen osuus urheilukulttuurissa).

Suunnitelmissani oli ollut blogata jotain tästä näkökulmasta jo ennen Olutkellarin julistamaa yhteissessiota. Tässä tulee nyt sekin hoidettua; ehkä vähän aiheen ohikin mennään, ja katsotaan oluen, pubien ja urheilun yhteyksiä laajemmin.

Kukkotappeluista jalkapallokatsomoihin

msbOsallistun nyt siis Sessioon kirjaesittelyn muodossa ja kirjana on Tony Collinsin ja Wray Vamplewn Mud, Sweat and Beers: A Cultural History of Sport and Alcohol. Kirja on ilmestynyt jo vuonna 2002, mutta itse olen ostanut sen viimeisen parin vuoden sisään. Kiteyttäen kirjoittajien tavoittena on kartoittaa urheilun ja erilaisten juomien välisiä yhteyksiä urheilukentillä, pubeissa ja muissa anniskelulaitoksissa, yritysyhteistyössä ja urheilijoiden elämässä. Painopiste on brittiläisessä historiassa. Ainakin mutupohjalta voisikin veikata brittikulttuurista löytyvän enemmän ainesta tällaisiin analyyseihin kuin monista muista maista.

Monet nykyiset tavat harrastaa ja seurata urheilulajeja ovat aika nuoria. Vaikka joillakin lajeilla on esikuvia antiikissa asti, tai kenties muilla maailmankolkilla, urheilu sekoittui vielä pari-kolmesataa vuotta sitten tyypillisesti kaikenlaiseen markkinoilla tai majatalojen takapihoilla järjestettyyn viihteeseen ja eläintappeluihin.

Markkinoihin ja festivaaleihin liittyi juhlan tuntua, joka oli harvinaista herkkua etenkin maaseudun työväelle ja katkaisi arkisen puurtamisen rytmin. Laukkakilpailuissa, joita vasta paljon myöhemmin alettiin järjestää suljetuilla, katetuilla laukkaradoilla, oli aina olutkojuja, jotka pitivät katsojat pitkin päivää mukavassa pöhnässä. Myös kettujahtiin ja muihin metsästystapahtumiin juominen kuului olennaisena osana. Metsästäjillä oli taskumattinsa ja tarjoilua oli myös yleisölle.

bearbaiting_henry-alken

Bear Baiting. (Henry Alken)

Keilailu, renkaanheitto, nyrkkeily, paini, jopa tennis ja krikettikin olivat lajeja, joita majatalojen isäntien oli helppo pistää pystyyn omilla maillaan samalla kun juomatarjoilut pelasivat. Talon puolesta järjestettiin myös vedonlyöntiä ottelujen tuloksista, mistä majatalo sai huomattavaa lisätuloa juomamyynnin kylkeen. Kukko- ja koiratappelut, sekä erilaisten petoeläinten kuten karhujen ja mäyrien härnääminen, olivat nekin juomisen yhteydessä suosittua viihdettä.

Pubien nimissä näkyy yhä nykyään jäänteitä näistä moninaisista urheilulajeista ja viihdemuodoista. The Fox and Hounds viittaa tietenkin kettujahtiin, The Greyhound vinttikoira-ajoihin ja The Horse and Jockey laukkakisaan. The Cock Inn on saattanut olla menneisyydessään kukkotappelujen pitopaikka, ja The Dog and Duck -nimen taustalla on sorsajahdin muoto, jossa sorsan siivet sidotaan ja lintukoira sukeltaa saalistamaan sen lammesta. Lisäksi esimerkiksi Courage-panimon logo kukkoineen kertoo osaltaan kukkotappelujen ja oluenmyynnin pitkästä yhteisestä historiasta.

Verisimpiä eläintappelulajeja alettiin 1800-luvun puoleenväliin mennessä kieltää, jolloin kukkotappelun sijaan suosiotaan kasvatti rottajahti, jossa jälleen kerran hyödynnettiin koirien metsästysvaistoa. Paljain käsin nyrkkeilyn (prizefighting) kulta-aika pubeissa osui sekin 1800-luvun puolenvälin ympärille. Vuosisadan loppupuolella paljasnyrkkeily oli jo menettänyt arvostustaan ja laji alkoi kehittyä kohti nykyistä muotoaan.

courage_rawdonfox_flickr-cc-by-2-0Teollistuvassa yhteiskunnassa pubista oli tullut työväenluokan (tai varsinkin sen miespuolisten jäsenten) “keidas”, paikka, jossa esivalta, työnantajat ja kodin ahtaus eivät rasittaneet. Se ei kuitenkaan ollut enää ainoa kodin ulkopuolinen paikka, jossa oli tarjolla viihdettä massoille. Esimerkiksi music hall -esitykset olivat hyvin suosittuja 1800-luvun lopulla, ja elokuvat seurasivat perässä muutama vuosikymmen myöhemmin. Vapaa-aikaa saattoi viettää jo maailmansotien välisenä aikana monellakin tavalla, palstaviljelystä kunnallisiin kirjastoihin.

Lisäksi vakiintuneilla urheilulajeilla kuten kriketillä tai keilailuilla, oli yhä useammin omat suorituspaikkansa pubin tai majatalon ulkopuolella. Tähän ajanjaksoon osuu tietenkin myös jalkapallon nousu työväen huvina.

Kohti kotona juomisen aikakautta

Pubien ja panimojen määrät, samoin kuin oluen kokonaiskulutus, vähenivät tuntuvasti maailmansotien välisenä aikana. Syitä pubissa juomisen vähenemiseen oli monia, osa poliittisia ja lainsäädännöllisiä, mutta osittain kyse oli siitäkin, että työväen lisääntynyt asumismukavuus houkutti yhä useampia viettämään iltaa kotona pubin sijaan.

Urheilua saattoi seurata radiosta ja myöhemmin televisiosta. Tämä ei tarkoita, etteivät pubit olisi jo ennen joukkotiedotuksen aikakautta tehneet kaikkensa, että yleisö pysyi ottelun tapahtumien perässä. Eräs 1890-luvun ravintola sai kymmenen minuutin välein sähkeitse päivityksiä jalkapallopelin käänteistä. Kun urheilua alettiin sitten seurata kotisohvalta käsin, oluttakin ostettiin kotona juotavaksi. Jo vuonna 1939 kolmannes kaikesta oluenkulutuksesta oli pullomyyntiä.

Monien urheilulajien siteet pubissa käymiseen säilyvät silti vahvoina. Silloinkin, kun pubissa ei pelattu tai seurattu mitään ottelua, urheilu oli jatkuvasti puheena. Yhteiskuntatieteellisen Mass-Observation-laitoksen havainnoitsijat totesivat 1930–40-luvuilla, että lähes 40 prosenttia kaikista lontoolaispubeissa käydyistä keskusteluista koski urheilua, Pohjois-Englannissa yllättäen hieman vähemmän. Samoin todennettiin, että jalkapallo oli selkeä pääpuheenaihe ainakin kauden ollessa kuumimmillaan.

Jalkapallon ja pubin välillä oli usein paitsi henkinen myös taloudellinen yhteys. Jalkapalloseurojen alkuaikoina pubien omistajat olivat tärkeitä seurojen rahoittajia, ja myöhempinä vuosikymmeninä juomayhtiöiden sponsorointi niin tälle kuin muillekin lajeille on toki tunnettua. 1800-luvun viimeisinä vuosina oli myös alettu nähdä jalkapalloilijoita pubien tiskin takana myymässä olutta. Tunnettujen pelaajien avulla houkuteltiin laumoittain asiakkaita pubeihin. Juomateollisuus ja pubien omistajat olivat haistaneet tilaisuuden hyötyä lajin kasvavan suosion kustannuksella.

Kun pubit eivät enää olleet pääasiallisia urheilukilpailujen järjestämispaikkoja, oli tietysti käytännöllistä, jos pubi sitten sijaitsi esimerkiksi jalkapallostadionin lähistöllä. Ne käytännöt, millä tavoin juomia on ollut tarjolla itse areenalla, ovat vaihdelleet aikakaudesta toiseen. Sen sijaan pubikäynnit ennen ja jälkeen ottelun ovat kiinteä ja nyt jo lähes ikiaikainen osa kulttuuria. Ruuhkat ovat kovia, ja eräs pubi Aston Villan stadionin lähistöllä esimerkiksi myi aikoinaan vain miedompaa olutta näinä aikoina, sillä omistaja laski, ettei parempia laatuja olisi muuten riittänyt muille päiville.

Pubit ovat myös monin paikoin säilyttäneet pitkään roolinsa pikkulajien paikallisten harrastajayhdistysten kokoontumispaikkoina, olipa kyse keilailusta, dartsista tai kalastuksesta. Pubien ja ravintoloiden sisällä harrastettavista peleistä pintansa ovat pitäneet ainakin biljardi ja darts. Jälkimmäisestä tuli maailmansotien välisinä vuosina suosituin brittiläinen pubilaji. Dartsilla oli merkittävä osa myös pubien asiakaskunnan vähittäisessä muutoksessa täysin miehisestä valtakunnasta tasa-arvoisemmaksi paikaksi. Naisten darts-porukat alkoivat kokoontua pubeissa sotien jälkeen. Nämä pioneerit olivat vielä pitkään harvinaisia poikkeuksia miesvaltaisessa asiakaskunnassa, mutta uusi lehti oli jälleen kääntynyt niin pubien kuin pubiurheilun maailmassa.

Lähde: Collins, Tony & Vamplew, Wray. Mud, sweat and beers. A cultural history of sport and alcohol.

Jopen humalaolut

Humalaolut, jossa humala ei maistu kovinkaan vahvasti? Aatteleppa ite…

Hollannin Haarlemissa toimivan Brouwerij Jopenin Hoppenbier viittaa nimellään myöhäiskeskiaikaan 1300-luvulta 1500-luvun alkuun, jolloin humala oluen ainesosana ei ollut mikään itsestäänselvyys. Huomattava osa oluista maustettiin vielä mantereellakin muilla yrteillä, ja Englantiin ensimmäinen humalatarha istutettiin vasta 1520-luvulla.

Jopen, joka on viime aikoina uiskennellut Alkon hyllyille useammallakin oluellaan, on Alankomaiden ensimmäisen pienpanimoaallon uranuurtajia. Paikallinen olutseura-aktiivi Michel Ordeman alkoi rekonstruoida Haarlemin vanhoja olutreseptejä vuonna 1993, ja niitä pantiin alkuaikoina ainakin Van Steenbergellä ja De Halve Maanilla Belgian puolella sekä La Trappen luostaripanimossa Hollannissa.

Hoppenbier (6,8 %) on yksi Jopenin ensimmäisiä oluita ja sai neljän tähden arvioita ainakin Tim Webbin olutkirjoissa jo 1990-luvulla. Jopen on näköjään vanha oluttynnyriä tarkoittava sana, ja hoppenbier oli sekä pohjoisissa että eteläisissä Alankomaissa (jälkimmäinen on yhtä kuin nykyinen Belgia) tunnettu olutlaatu. Se levisi pohjoisesta päin ja saavutti jo 1300-luvun lopussa eteläiset Vallonian kaupungit, joissa siihen asti oli juotu yrttiseos gruutilla maustettuja oluita.

mde
Haarlem oli 1400-luvun tärkeimpiä eurooppalaisia panimokaupunkeja ja merkittävä humalaoluen tuottaja. Humalaolutta nimitettiin tuohon aikaan myös ”Hampurin olueksi”, mikä viittaa uuden muotioluen alkuperään hansakaupungissa. Gouda oli toinen tämän ajan olutkeskus. Haarlemin olutta kuljetettiin ainakin nykyisen Belgian kaupunkeihin, todennäköisesti myös Kanaalin taakse. Seuraavalla vuosisadalla tuotantoluvuissa nousivat vuorostaan Delft, Antwerpen ja Lontoo.

Jopen sai oman panimotoimintansa pystyyn Haarlemissa vuonna 2006 lopettaen näin pitkän kiertolaisaikansa. Tämän jälkeen panimo on löytänyt itsestään myös nykyaikaisen craft beer -toimijan. Oluita on kertynyt katalogiin neljättäsataa, ja mukana on kollaboraatioita niin hollantilaisten kuin norjalaisten, italialaisten, puolalaisten ja amerikkalaisten kanssa. On ipoja, imperial stouteja, hapanoluita ja muuta ajalle ominaista.

Alkuaikoina kehitellyn Hoppenbierin lisäksi tuotannossa on edelleen myös Koyt, joka sekin perustuu panimon mukaan 1400-luvun alun reseptiin ja on gruut-olut. Sitä ei pidä kuulemma sekoittaa renessanssin aikoina trendanneeseen hollantilais-belgialais-saksalaiseen kuit-olutlaatuun (cuijte, coijte, queute, keute), jonka reseptiä hallitsee kaura ja joka ilmeisesti on ollut humaloitu olut. Näin vanha oluthistoria on helposti sekavaa ja sanojen kirjoitusasuja on monen näköisiä.

Jopenin Hoppenbier on joka tapauksessa sekin nimensä mukaisesti humaloitu, etiketin mukaan EBU-asteikolla jopa 40, mikä on belgialaisille oluttyyleille paljon (joitain vaaleita luostarioluita lukuun ottamatta). Belgialainen oluthan tästä tulee lähinnä mieleen, vaikka alkuperä onkin Hollannin puolella. Tietysti katkeruusmittarien ja aistitun katkeruuden suhde on hämärä, mutta itse en tästä maista yhtään sen enempää humalaa kuin muista hieman saman tyyppisistä belgialaisista (vrt. Witkap Stimulo).

Raikasta keltaisten hedelmien makua sen sijaan löytyy, samoin kevyttä yrttisyyttä ja lakritsimaista, maanläheisempää makua, sekä belgialaista hiivaa, ja vehnä ja kaura tuovat aavistuksen witbiermäistä kirpeyttä. Tällaisten eleettömien belgialaistyylisten oluiden kulta-aika oli ehkä 1990-luvulla, ja nykyään ne soljuvat monelta ohi jälkiä jättämättä. Ei tämä hollantilainen aivan niiden terävintä kärkeä kyllä olekaan, mutta ihan kiva lisä Alkon hyllylle joka tapauksessa, ja hyvä tekosyy klassiselle historialuennolle.

Lähteet: Van Uytven R., Geschiedenis van de dorst; Lost Beers -blogi.