Gordon Finest Scotchin alkuperästä ja esiintymisestä Downton Abbeyssä

Eilen Ylen uusintana esittämässä Downton Abbeyn jaksossa herrasväen huonepalvelijat Anna ja Mr Bates saavat Skotlannin matkalla tilaisuuden poistua hetkeksi työtehtävistä kahdenkeskiselle piknikille. Seuraava keskustelu käydään, kun Anna kaivaa koreistaan retkitarjoiluja.

Bates: Is there anything to drink?

Anna: There certainly is.

Bates: Beer! That’s very racy of you.

Anna: I am racy!

Eväskorista löytyvä, liinaan kääritty olutpullo vilahtaa kuvassa hetken ajan. Se on selvästikin Gordon Finest Scotch Highland Alea, 0,75-litrainen pullo.

Jos katsojat sattuisivat pulloon kiinnittämään huomiota, se vaikuttaisi varmasti täydellisen sopivalta rekvisiitalta tähän kohtaukseen. Jaksossa Downton Abbeyn väki vierailee skotlantilaisten sukulaistensa luona Duneaglen linnassa. Isokokoinen pullo vaikuttaa ensinäkemältä sopivan antiikkiselta – miksei juuri tällaista olisikin hankittu eväsretkelle 1920-luvun Skotlannissa.

Kuvausten esineistöstä vastaava henkilökunta on selvästi ottanut tehtävänsä sopivan vakavasti. Homma on ollut sikäli helppo, että täysin historian syövereihin kadonneita olutmerkkejä ei ole tarvinnut lavastaa alusta asti. Jotain tilanteeseen sopivaa on nykypanimoiltakin mahdollista löytää, kunhan asiaan on hieman perehtynyt.

Todennäköisesti kuvauksissa käytetty pullo on kuitenkin valmistettu Belgiassa eikä Britanniassa. Skotlantilainen olut nousi suureen suosioon Belgiassa ensimmäisen maailmansodan jälkeen, eli juuri niinä vuosina, joihin suuri osa Downton Abbey -sarjasta sijoittuu. Toisin kuin Skotlannissa tai muualla Isossa-Britanniassa, Belgiassa sellainen olut, jota Skotlannissa pidettiin hienona 1900-luvun alussa, pysyi suosittuna seuraavat sata vuotta. Skotlannissa taas muodit muuttuivat.

On kuitenkin yllättävän hankalaa selvittää, olisiko Gordon Finest Scotchia voinut olla saatavissa Skotlannissa sata vuotta sitten. Kyseinen Downton-jakso sijoittuu nimittäin vuoteen 1921. Gordonin valmistuttaja, belgialainen Martin’s, sanoo verkkosivuillaan valmistaneensa skottiolutta vuodesta 1924 asti Belgiassa.

En tiedä, mitä historiallista perustaa tällä väitteellä on. Brittiläisten olutblogien mukaan Gordon Scotchia valmistettiin vielä 1950-luvulla Skotlannin Alloassa, George Youngerin panimolla, ja pullotettiin Antwerpenissä. George Younger sulki ovensa 1960-luvulla. Ilmeisesti olutta tehtiin vielä sen jälkeenkin Skotlannissa, mutta edelleen nimenomaan Belgian markkinoille. Michael Jackson kirjoitti vuonna 1977, että Gordon-brändin oluita pantiin Scottish & Newcastlella ja Martin’s toi niitä Kanaalin yli.  

Ylipäätään tämäntyyppistä tummaa ja vahvaa skottiolutta ei silloin enää Skotlannin markkinoille oikeastaan valmistettu – paitsi vuodesta 1965 alkaen taas Traquairissa, jossa tehtiin asiat eri lailla kuin muissa ajan skottipanimoissa. 

George Youngerin panimo oli ollut olemassa Alloassa 1700-luvulta asti, mutta veikkaanpa ettei se ole Gordon-oluita itse kehitellyt alun perin kotimarkkinoille. Sen verran belgialaisvetoiselta koko homma jo ennen toista maailmansotaa vaikuttaa. Gordon Scotch -brändin syntyvaiheista siis ainakaan minä en ole onnistunut löytämään varmaa tietoa. Sisarolut Gordon X-Mas rekisteröitiin Martin’sin tavaramerkiksi Belgiassa vuonna 1934, ja voisi ajatella, että myös Finest Scotch tosiaan olisi ollut jo noihin aikoihin heillä olemassa. Tänä päivänä he kai teettävät näitä oluita lähinnä Belgiassa.

Pisteet joka tapauksessa Downton Abbeyn rekvisitöörille hyvinkin oikean oloisen oluen löytämisestä kohtaukseen. Vahva veikkaukseni on kyllä, ettei tuon nimistä skottiolutta olisi ollut Skotlannissa myynnissä 1920-luvun alussa – voi olla muutamasta vuodesta kiinni, ettei sitä ollut vielä ylipäätään olemassa. Jos jollakulla on parempaa tietoa, kommenteissa saa kertoa! Jotain vastaavaa vahvaa, tummaakin skotlantilaisolutta tuollaisella piknikillä olisi hyvin voitu toki juoda.  

(Lähteitä: LostBeers.com, AnthonyMartin.com, I Might Have a Glass of Beer, Shut up about Barclay Perkins. Kuvalähde, oikeanpuoleinen Gordon Scotch -kuva: Janos Korom, Flickr.com, CC BY-SA 2.0.)

Brysselin panimot palasivat kanavan rantaan

Heinäkuu 2020

Kirjoitin vuonna 2010 Olutpostissa, että Brysselissä on kolme panimoa. Se oli totta (juuri ja juuri). Oli tietenkin yli satavuotias Cantillon ja kaksi tuoreempaa ravintolapanimoa, L’Imprimerie ja Les Brasseurs de la Grand-Place. Itse asiassa myös Brasserie de la Senne oli jo tuolloin availemassa panimoaan Molenbeekissä toimittuaan ensin Brysselin pääkaupunkialueen ulkopuolella. Neljäskin oli siis tuloillaan, todennäköisesti sen avajaisia ei ollut vielä pidetty. Oi miten oli, näistä neljästä on tänä päivänä enää kaksi jäljellä, uusin ja vanhin.

Tietenkin panimokenttä on kokonaisuudessaan 2010-luvun aikana mullistunut Brysselissäkin täysin – kuten lähes kaikissa Euroopan suurkaupungeissa. Uusia panimoita näyttäisi tulleen huimasti lisää. Jos katsoo vaikkapa Ratebeerin panimolistausta, luku nousi viime vuonna Brysselin osalta yli 30:n, nyt jo yli 40:n, eli olisi siis kymmenkertaistunut vuosikymmenessä. Tosin vaikka niin olisikin, ei Bryssel sittenkään yltäisi ensimmäistä maailmansotaa edeltäneeseen mittakaavaan, jolloin kaupungissa saattoi olla parhaimmillaan 60–70 panimoa. Vielä toisen maailmansodan jälkeen niitä oli nelisenkymmentä, monet pikkuruisia lambicin tekijöitä.

Yhtä kaikki, Ratebeerin listaamista panimoista on karsittava muutamia pois heti kättelyssä. Mukana on esimerkiksi kiinteistö- ja panimoalan yritys Unibra, joka valmistaa Skol-lageria monessa Afrikan maassa mutta tuskin toimii Belgiassa oluentekijänä. Lisäksi on ranskalaisten siiderien belgialainen jakelutoiminimi ja parikin japanilaisten ravintoloiden taustayritystä, jotka valmistuttavat jossain oluita lukuisiin sushipaikkoihin Brysselissä ja muualla Euroopassa. En laskisi panimoihin myöskään ruokakauppaketju Delhaizea, vaikka sen hyllyistä löytyykin useita kauppabrändillä teetettyjä oluita – yhtä hyvin voisi kutsua Pirkkaa ja Rainbow’ta helsinkiläisiksi panimoiksi.

Eipä näitä suoranaisesti panimoiksi myöskään Ratebeerin tiedoissa väitetä. Listauksessa on tarkentavia merkintöjä kuten client brewer ja commissioner. Näihinkään ei kannata välttämättä sataprosenttisesti luottaa – en usko, että kaikki yritystyypin valinneet tietävät, mitä sanat tarkalleen tarkoittavat (tai mikä ilmoitetun panimon status juuri listaushetkellä on, koska nekin muuttuvat joskus nopeasti). Paikallinen olutaktiivi Martijn Körvers teki kesällä 2020 oman listansa Brysselin panimoista, ja se sisälsi 4–5 sopimusvalmistuttajan lisäksi 11 “varsinaista” panimoa. Kuitenkin jopa vuonna 2021 kaupungissa näyttäisi aloittaneen pari todellistakin panimoa, joista minulla ei siis ole mitään tarkempaa tietoa.

Vanhojen varastokolossien varjoissa

Toinen pointti, jonka olen näköjään maininnut tuossa vanhassa Olutposti-artikkelissani, on panimoiden sijainti entisaikana vesireittien varrella. Menneillä vuosisadoilla näistä tärkeimmät olivat Senne-joki ja Bryssel–Charleroi-kanava. Varsinkin joki oli panimoille veden lähde, kunnes saastuminen teki sen mahdottomaksi. Joki ohjattiin kaupungin alla tunneliin jo 1800-luvulla, mutta kanava on yhä olemassa. Vanhat panimot ovat sen varrelta tosin kadonneet.

Siinä missä vielä viisi vuotta sitten yhdenkään Brysselin panimon tuotantolaitos ei sijainnut kanavan rannassa, nyt sinne on siirtynyt Brasserie de la Senne, seuranaan tulokaskolmikko En Stoemelings, La Source ja No Science. Nämä majailevat lähekkäin Tour & Taxisin historiallisen rahtivaraston takamaastossa. Tämän vuoden aikana ilmeisesti myös Brussels Beer Project (jonka pieni kokeilupanimo tosin on jo nyt melko lähellä kanavaa) avaa uuden ison panimon Anderlechtiin saman vesireitin varteen.

 

Kävelin heinäkuussa 2020 eräänä perjantai-iltapäivänä Rue Dieudonné Lefèvre -nimistä katua alas kohti kanavan rantaa. Kadun varresta löytyy valtava 1920-luvun varastopiha, jonka alkuperäinen rakennuttaja oli ranskalainen aperitiivimerkki Byrrh. Tässä kolossissa toimii nykyään ekologisesti suuntautuneita pikkufirmoja, muun muassa luomuruokatori sekä monenlaisiin käymistuotteisiin erikoistunut Fermenthings ja La Source Beer -panimo. Fermenthingsin kaapissa on parinkymmenen merkin valikoima lähinnä belgialaista nykyolutta ja La Source myy omia tölkkejään. Sillä on myös baari, joka oli tosin oman visiittini aikana kiinni.

Hieman alempana kadun toisella puolella on uudempi puurakenteinen toimitilakompleksi, jossa on lisää saman tyyppisiä pikkutoimijoita. Täällä majailevat näköjään En Stoemelings ja No Science, joilla kai molemmilla on jonkinlainen taproom tai kauppa (tai molemmat). En kuitenkaan sukeltanut syvemmälle talon sisäpihoille, vaan kiersin rantatien kautta lähemmäksi itse Tour & Taxisin vanhoja rakennuksia.

Sieltä Drève Anna Boch 19–21:stä löytyy Brasserie de la Sennen tuliterä panimo kauppoineen ja maistelusaleineen. Aurinko pilkahteli pilvien takaa, joten oli syytä nauttia tilavalla terassilla lasillinen Jambe de Bois’ta. Sisältä olutta hakiessani huomasin, että itse perustajataho Yvan De Baets kiipeili panimopuolen telineillä. Haastattelin häntä kerran 2010-luvun alussa, mutta emme ole sen kummemmin tuttuja, joten hän ei tunnistanut minua monien baarin ympärillä pälyilijöiden joukosta. Tämä on kuitenkin ylivoimainen suosikkini brysseliläispanimoista, ja harmittaa hieman, että vierailu hanahuoneella jäi ainoaksi.

Panimoita kauempana vesirajasta

Ohi kulkiessa olen onnistunut bongaamaan uusimmista brysseliläispanimoista lisäksi ainakin Beerstormingin, jonka sijainti on Barrière de Saint-Gilles -aukion yläpuolisilla kaduilla. Kuten Tour & Taxisin ja Laekenin välinen satama-alue, tämäkin on selvästi muutostilassa olevaa kaupunginosaa. Vanhat portugalilaisukot juovat edelleen Super Bockia nuhjuisissa pikkubaareissaan, ja ruokakioskit mainostavat milloin brasilialaista grilliä, milloin romanialaisia tai turkkilaisia elintarvikkeita. Kuitenkin samoille kaduille on putkahdellut myös tyylikkäitä juustokauppoja, cocktail-alkemisteja ja tietysti craft beer -hipsterismiä. Barrièren legendaarinen ranskalaisten perunoiden kioski on kuitenkin ennallaan ja perunat ovat yhä meheviä mutta rapeapintaisia.

Beerstorming on ihan sympaattisen näköinen pikkubisnes, ja sen sinivalkoinen ja puunvärinen yleisilme on kodikkaampi kuin monien kalseampien craft-panimoiden. Pojat suodattivat jotain pataan pantavaa, en jäänyt kyselemään mitä oli meneillään, vaan ostin vain pullollisen heidän valkoisella teellä ja kaffirlimetillä maustettua blond-oluttaan mukaan. Ilmeisesti etuhuoneessa olisi voinut nauttiakin oluita, ja vain osa hanalistasta oli myös pulloissa. Jos oikein ymmärrän, he myyvät ehkä kaikkein mieluiten erilaisia olutelämyksiä, esimerkiksi kaveri- tai työporukoiden oluenpanoiltoja ja maistelutilaisuuksia. 

Kun Saint-Gillesin korkeuksista laskeutuu kirkon viereiselle aukiolle, sen toisesta päädystä lähtee alas Rue de Moscou -katu. Sen varrella on L’Ermitage Saint-Gilles, samannimisen panimon “kakkos-taproom”, joka ei ollut ohi kulkiessani vielä avautunut. Ulkoa katsoen sekin oli viihtyisän näköinen paikka. Ikkunassa oli ruoka- ja viinilista mutta ei olutlistaa. Itse panimo, Nanobrasserie L’Ermitage, on muuten reilu kilometri linnuntietä Anderlechtin puolella, aivan parin kadun päässä kunnianarvoisasta Cantillonista.

Kohti koronan takaista horisonttia?

Tätä kirjoittaessa Brysselin – kuten muidenkin kaupunkien – panimoilla on jo takanaan pitkä kiirastuli ravintolasulkuineen ja hiljaisempine aikoineen. Ontuvaa myyntiä on paikkailtu nouto-oluttarjouksilla ja verkkokaupan terävöittämisellä. Myymättä jääneestä oluesta on keitelty snapsia. Korona on aaltoillut puolentoista vuoden aikana suuntaan jos toiseen, ja ongelmat ovat tuskin vielä ihan takanapäin.

Ilman koronaa Brysselin panimokentän kehitys olisi varmasti näyttänyt viime vuosina ihan mukavalta. Kaikkia 2010-luvun lopulla aloittaneita tekijöitä ei tässä edes käyty läpi, mutta niidenkin tuotteita on olutkaupoissa ja paikallisissa herkkupuodeissa mahdollista bongailla. Ainakin Areverin ja L’Annexen oluita olen nähnyt ihan sattumaltakin, yllä mainittujen lisäksi. Jos kaupungin panimoita pitäisi jostain vähän soimata, ehkä siitä, miten aivottomasti osa niistä kopioi amerikkalaisia ideoita – kun kuitenkin ollaan Belgiassa, nokkelan panimokulttuurin kehdossa. Toiset yhdistävät kansainväliset vaikutteet paikallisiin perinteisiin onneksi vähän hienovaraisemmin.

Lopuksi vielä haaste. Everessä – yhdessä Brysselin pääkaupunkialueen kunnista – sijaitsee sopimusvalmistuttaja nimeltä Brasserie Witloof, joka tekee muun muassa paikallisiin meksikolaisravintoloihin chipotlella maustettua saisonia. Matkaseuralainen ihastui tähän taco-aterioiden palanpainikkeena nauttimaamme Chipote-Les -nimiseen olueen ja on kaipaillut vastaavaa Suomessakin. Jos siis tämän lukijoilla on tietoa chileillä maustetuista vaaleista belgialaistyylisistä oluista, joista saisi täältäkin, niitä saa mielellään ilmiantaa kommenttikenttään. Toistaiseksi en ole löytänyt Witloofin olutta ainakaan Suomeen toimittavista nettikaupoista.  

Baijerilainen pilsneri, osa 1: Teoria

Baijeri ei ole mitenkään saksalaisen pilsnerin alkuperäistä kotiseutua. Ei vaikka koko pilsnerityylin kehittämisestä tunnettu Josef Groll – mies, joka vastasi panimotoiminnan käynnistämisestä Pilsenin Měš’tanský Pivovarissa (Bürgerliches Brauhaus) vuonna 1842 – syntyi ja kuoli Baijerissa, Vilshofen an der Donaussa. Hän oli baijerilaisen panimomestarin poika, ja palattuaan lyhyen Pilsenin-pestin jälkeen kotimaahansa peri suvun panimon.

The Oxford Companion to Beer kehittelee Grollin vaiheiden ja Pilsenin panimon saksankielisten omistajien pohjalta teoriaa pilsnerin “saksalaisjuurista”. Pieni totuuden siemen siinä on, sillä vaikka kullankeltainen pilsneri oli erilaista kuin Baijerin tummat lagerit, Pilsenin viisi ensimmäistä panimomestaria – aina vuoteen 1900 saakka – olivat baijerilaisia. Siis alkuun kylläkin baijerilaisia, eivät varsinaisesti saksalaisia, koska vielä 1840-luvulla Baijeri oli itsenäinen kuningaskunta ja poliittisesti lähempänä Wieniä kuin preussilaista Berliiniä.

Pilsenissä – nykyisessä Tšekin Plzeňissä – oli jonkin verran saksankielistä porvaristoa, mutta Evan Railin mukaan he olivat vähemmistönä uuden panimon taustavoimissa. Heidän mukanaolonsa ei tee siis pilsneristä tai Pilsenistä “saksalaista”. Olennaista on myös se, että kaupunki kuului tuolloin Itävallalle, ja reilu kymmenen vuotta panimon käynnistämisen jälkeen, 1850-luvun puolivälissä, Pilsner Urquellia juotiin jo Wienissä. Vasta otettuaan Itävallan haltuun pilsneri alkoi vallata alaa myös Saksassa, jossa viimeistään 1870-luvulla se valloitti Berliinin. Näihin aikoihin saksalaispanimot tekivät jo omia pilsnereitäänkin, esimerkiksi kuuluisa Bitburger syntyi Reininmaalla vuonna 1883.   

Pilsenin olut sai suurta mainetta jo 1800-luvun lopulla monessa maassa. Kirkas ja kultainen, hyvälaatuinen tuote tuntui nykyaikaiselta ja näytti hyvältä mainostauluissa. Sitä juotiin Pariisissa, Amsterdamissa ja Brysselissä. Baijeri tuntuu olleen melkein viimeisiä paikkoja modernissa Euroopassa, jossa siitä toden teolla innostuttiin. Jopa Suomessa ensimmäisiä pilsnereitä alettiin valmistaa melko pian sen jälkeen kun tyyli oli levinnyt Pohjois-Saksaan.

Tästä huolimatta Baijerilla on oma merkityksensä myös nykysaksalaisen pilsnerin kehityksessä, ainakin jos Oxford Companioniin on uskominen. Toisen maailmansodan jälkeen panimoalan asiantuntijat suosittelivat pilsnerin valmistusta myös pienpanimoille ja opettivat sitä. Erityisen aktiivinen oli Weihenstephanin yliopistollista panimo-opetusta Baijerissa johtanut professori Ludwig Narziss, jonka ansiosta Weihenstephanin W-34/70-hiivakannasta tuli standardi pilsnerihiiva panimoihin eri puolilla Saksaa. Viimeistään 1970-luvulla Saksan pilsneristä oli tullut jo oma, tšekkipilsneristä eroava tyylinsä omine humaloineen ja hiivoineen.

1980-luvun lopussa olutkirjailijat Dietrich Höllhuber ja Wolfgang Kaul erottivat saksalaisista pilseistä neljä perustyyppiä. Klassinen – kuten König – oli humalapainoitteinen, silti voimakkaan makuinen, täyteläinen ja pyöreä. Sauerlandin pils (esim. Warsteiner) oli hyvin vaalea, hienostuneesti mutta varsin miedosti katkeroitu. Hansa-alueen pils oli kuiva ja erityisen humalakatkera, kuten Jever. Neljäs pilstyyppi oli eteläsaksalainen pils, jota luonnehdittiin mallasaromisemmaksi ja voimakkaaksi, esimerkkinä Hacker-Pschorrin Braumeister Pils.

Olutkirjoittajista ainakin Graham Lees kuvaili myös baijerilaista pilsiä 1990-luvulla mallasvetoisemmaksi ja raskaammaksi kuin lajityyppi on Saksassa keskimäärin. Tämä tai jokin vastaava baijerilaispilsin luonnehdinta on toistunut sittemmin muuallakin, esimerkiksi Beer Judge Certification Programin uusimmissa tyyliohjeissa. Myös mieto humalointi mainitaan sen ominaisuutena. Näin pilsin ja toisen vaalean baijerilaislagerin, hellesin, väliin ei jää välttämättä kovinkaan paljon ilmaa. Jo pitkään myös baijerilaiset ovat vaaleitakin lagertyylejä rakastaneet, vaikka niitä vastaan kauan pullikoivatkin. Sitä en ole nähnyt missään selitettävän, miksi Groll ja kumppanit tekivät 1800-luvulla Pilsenin oluesta niin vaalean, vaikka Baijerissa muuten juotiin vielä lähinnä tummaa olutta. Pilsneri oli yksi olutmaailman suurista innovaatioista, mutta sen olennaisen uutuusarvon – vaaleuden – syntyhistoria tosiaan on ainakin minulle jäänyt pieneksi arvoitukseksi.   

(Lähteet: BeerandBrewing.com, BeerCulture.com, Höllhuber, D. & Kaul, W., Die Biere Deutschlands; Lees, G., Good Beer Guide to Munich and Bavaria, kuvat: Casey Hugelfink/Flickr.com, CC BY-SA 2.0, prazdroj.cz.)

Kirjakesä ’21: Suomalaisen olutkulttuurin jäljillä

Olen yrittänyt urakoida tänä vuonna pääkaupunkiseudun kirjastojen Helmet-lukuhaastetta. Idea on lukea kirjoja ja ruksata annetuista 50 haastekohdasta kuhunkin sopivat. Kun 50 rastia on saatu, haaste on suoritettu. Esimerkiksi Kalevi Leppäsen kirjasta Suomalaisen olutkulttuurin jäljillä sain omaan seurantaani ruksattua ilmiselvästi nämä kohdat:

  • Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut
  • Kirja on julkaistu vuonna 2021.

Välillä menee tulkinnanvaraiseksi, oikeuttaako jonkin kirjan lukeminen tietyn rastin merkitsemiseen, ja silloin ratkaisu jää lukijan eli minun harteilleni. Olutkulttuurikirjan tapauksessa päätin ruksata kolmannenkin haastekohdan: Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä. Kun kerran saan itse määritellä hyödyn, olkoon hyöty tässä tapauksessa se, että voin kirjan luettuani tehdä siitä blogipostauksen – ja tietysti saan lisää tietoa minua kiinnostavasta aiheesta.

Kalevi Leppäsen kirja on alkuvuoden kiinnostavin olutkirjauutuus. On totta, että kun sain tietää sen olevan tulossa, odotuksia heräsi. Olin jo aikaisemmin mutkan kautta kuullut, että joku kotimaisen skenen vanhoista parroista oli kirjoittamassa Suomen viimeisimpien parin–kolmen olutvuosikymmenen tarinaa. Ehkä tämä oli siis se kirja, jota huhu koski, ja niinpä nappasin sen Akateemisen hyllystä heti kun sen siellä huomasin.

Tästä nopeasta kotiutuksesta huolimatta vetkuttelin taas joitakin viikkoja, ennen kuin ryhdyin kahlaamaan kirjaa todella läpi. Ei siinä tosin paljon kahlattavaa ollut, noin 150 sivua. Lukukokemus kyllä kannatti, ja tätä voi toki suositella muillekin suomalaisen oluen tarinasta kiinnostuneille. Seuraavaksi listaan alle kirja-arvostelun hengessä plussia ja miinuksia, joita olin lukiessani merkinnyt muistiin.

Plussaa (+)

Kuten jo Arde aikaisemmin keväällä totesi, Leppäsen kirjan mielenkiintoisinta antia on omakohtainen kuvaus 1990-luvun lopusta ja vuosituhannen vaihteesta, jota kirjoittaja katseli omistamansa Opus K -baarin tiskin takaa Lohjalla. Leppänen on ollut aktiivinen myös olutseuratoiminnassa ja käynyt Mustialan kuuluisan panimokoulun, ja ylipäätäänkin liikkunut takavuosina erilaisissa olutsisäpiireissä.

Näkökulma on oivallisesti juuri sitä, mitä otsikkokin lupaa: olutkulttuurimme kuokkimista vähän pintaa syvemmältä. Siinä missä monet perustason oppaat esittelevät oluttyylejä, oluen valmistusta ja esimerkkioluita aika kaavamaisesti, tässä kirjassa katsotaan oluen maailmaa tiskillä seisovan maallikkoasiakkaan ja tiskin takana päivystävän, olutasioihin perehtyneen ammattilaisen yhteisellä katseella. Siten vältetään ulkokohtaiset luettelot.

Miten me suomalaiset juomme, ja miksi juuri niin? Mitä nämä kaikki erilaiset oluet ovat, mistä ne tulevat ja mitä eroja niillä tarkemmin on? Mitä tapahtui keskikaljabaareille ja millaisia ovat uudet oluthuoneet, joita tilalle tuli? Keitä ihmisiä ja mitä muita toimijoita tämän kaiken takana on viimeisten 30–35 vuoden aikana ollut? Kysymyksiä riittää, ja niihin paneudutaan kärsivällisesti selittäen, snobismia kaihtaen ja riittävän laajasti taustoittaen.

Leppänen mainitsee muuten sellaisenkin asian, että naisten kokemukset olutkulttuurista ja sen inklusiivisuudesta ovat erilaisia kuin miesten. Olutmaailman seksistisyys ja rasistisuus on ollut yksi kansainvälisen olutkeskustelun isoimmista teemoista viime vuosina, mutta Suomen olutmedia ei ole siitä paljon pukahtanut (tämä blogi mukaan lukien). On tuntunut melkein siltä, kuin täällä ei ongelmia olisikaan. Olutposti on tosin ansiokkaasti nostanut naisten toimintaa olutalalla, enimmäkseen posin kautta kylläkin, eli kitkatilanteisiin ja niiden yleisyyteen ei vieläkään ole oikein näkymää. Vaikka Leppäsen kirjassakaan asiaan ei pureuduta syvällisemmin, on kai myönteistä, että teema tuodaan edes ohimennen esiin.

Miinusta (–)

Olisiko kirjan rakennetta kannattanut miettiä uudelleen ainakin joistakin kohdista? Karkealla tasolla kussakin luvussa käsitellään yksi asia – juomatavat, baarikulttuuri, pienpanimoiden kehitys, lainsäädännön vaikutukset tai oluen eri lajit – mutta lukujen sisällä asiat tuntuvat välillä juoksentelevan ristiin rastiin melkein tajunnanvirtatekniikalla. Jokin juttu tulee anekdootin omaisesti mieleen toisesta jutusta, ja se kerrotaan, mutta aivan toisessa luvussa sama asia saattaa taas jatkua vähän eri paikasta. Ei tämä pahasti haittaa, fiilis on usein kuin kuuntelisi hyvää tarinoitsijaa yleisön edessä, mutta lyhyehkö tietokirja voisi olla napakamminkin koottu.  

Kolmekymmentä sivua eli viidesosa kirjasta käytetään “vanhempaan oluthistoriaan”, eli oluen rooliin keskiajan ja varhaismodernin ajan Suomessa sekä mytologiassa ja kirjallisuudessa. Tämä osuus on tietysti lähes kokonaan synteesiä muista lähteistä, kuten Leppänen asiallisesti luvun alussa sanookin. Entäpä jos olisi yritetty pärjätä ilman tätä historian läpihiihtoa, tuoden vaikka nykysuomalaisten juomatavoista kertovaan lukuun joitakin kiinnostavimpia poimintoja myös esi-isien edesottamuksista?

Muilta osin kirjan perusvireenä on se, mitä Leppänen on onnistunut kaivelemaan muistinsa sopukoista – ei aina niinkään kirjastoista tai arkistoista. Kuten alussa totesin, tämä on ehdottomasti kirjan paras puoli. Toisaalta se näkyy joissain kohdissa vähän hövelinä suhtautumisena faktoihin. Esimerkiksi Duvel on erheellisesti päätynyt belgialaisten trappistioluiden listalle, ja alettiinko Torniossa todella panna Lapin Kultaa jo vuonna 1873? Suullisessa esityksessä nämäkin menisivät korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta yksi tarkistus- ja oikolukukierros olisi kirjaan vielä kannattanut tehdä.

* * * * *

Olutkirjoille taitaa olla Suomessa aika vähän kaupallista tilausta, joten julkaisijoidenkin toiveet varmasti vaikuttavat sisältöön. En tiedä, mikä esimerkiksi tässä kirjassa on kirjoittajan ja mikä kustantajan mielihalujen seurausta. Jos itse olisin saanut olla vaikuttamassa teoksen sisältöön – eikä rahalla tai mahdollisella kirjakauppamyynnillä olisi mitään merkitystä – olisin tietysti toivonut vielä parisataa sivua lisää kotimaisten olutmiesten ja -naisten sekä panimoiden tarkemmista vaiheista, baariasiakkaiden hauskoilla kommenteilla ja Leppäsen omilla muistoilla höystettynä.

Agricolan päivän olutsanastoa – ja Suomi mainittu

Kirjakielemme isä Mikael Agricola oli oluen ystävä ja merkitsi muistiin ensimmäisen kuvauksen suomalaisesta oluenjuontirituaalista. Hänestä voisi varmasti tarinoida enemmän – ja monet ovat niin tehneetkin – mutta otetaan sen sijaan Agricolan päivän kunniaksi hieman asiaa olutterminologian kehittämisestä meillä ja muualla.

Suomi tai suomalainen olutkenttä on melko harvoin esillä kansainvälisissä olutmediassa. Viime viikolla tällainen “Suomi mainittu” -hetki taas nähtiin, kun Evan Rail haastatteli VinePair-lehteen kieliasiantuntija Suvi Seikkulaa siitä, mitä sanoja suomen kielessä käytetään craft beeristä. Artikkeli alkaa tosiaan suomen kielen tilanteella, mutta siinä käydään läpi iso liuta maailman kieliä saksasta, tšekistä ja mandariinikiinasta (joissa craft-oluelle on oma sanansa erotuksena muusta oluesta) aina dinén eli navajon, zulun ja xhosan kieliin, joissa tämän eron tekeminen on vielä mahdotonta.


Suomessa puhutaan Seikkulan mukaan joko pienpanimo-oluesta, käsityöläisoluesta tai erikoisoluista. Evan Rail referoi varsin asiallisesti näiden sanojen merkityserot. Käsityöläisolut on merkitykseltään lähimpänä angloamerikkalaista craft beeriä, mutta se on Railin mukaan vähemmän tunnettu ja käytetty sana kuin pienpanimo-olut. Se, että 90-lukulaiselta kalskahtava erikoisolut on sanana jäänyt harmiksemme, laitetaan Alkon piikkiin. En osaa tuohon ottaa kantaa, mutta totta on, että yhtä vakiintunutta sanaa kuin craft beer meillä ei ole. Käsityöläisolut on kuitenkin ollut sen verran kuranttia kielenkäyttöä jo nykyistä alkoholilakia valmisteltaessa, että siihen termi on putkahtanut mukaan, vaikka ei ollut vielä päässyt edes sanakirjaan.

* * * * *

Olutkielen agricolia ovat Michael Jacksonin tapaiset hahmot, jotka pitkälti loivat nyt käytössä olevat tapamme puhua ja kirjoittaa oluesta (ainakin erikois-, käsityöläis- tai pienpanimo-oluesta). Taisi se olla Jackson, joka craft-sanaakin oli ensimmäisenä tuomassa olutkieleen – vuonna 1982 hän käytti termiä craft brewery. Gary Gillman olettaa, että Jackson oli saanut ajatuksen 1970-luvulla ilmestyneestä brittiläisestä olutkirjasta, jossa erästä pienvalmistajaa luonnehditaan sanoilla small craftsman brewer.

Tai ehkä käsityöläispanimoista puhuessaan Jackson onkin enemmän lönnrot kuin agricola: hän johtaa vanhasta sanastosta termin uudelle ilmiölle. Agricolahan oli se, joka ensimmäisenä painatti paperille suomen kielen sanoja ikiaikaisille asioille kuten Raamatun opetuksille. (Toki välillä piti soveltaa vapaasti, kuten kun suomalaisille tuntematon leijona sai selityksen jalopeura.) Sen sijaan Lönnrot ja muut 1800-luvun sanasepot keksivät käsitteitä modernin maailman, tieteen ja yhteiskunnan ilmiöille.

Jackson harrasti myös joskus agricolailua keksiessään sanoja ilmiöille, jotka olivat olleet kauan olemassa mutta joista ei ollut puhuttu. Tällainen oli “baltic porter”, Itämeren alueen portteri- ja stoutperinne, jonka olutguru nimesi 1990-luvun alussa. On jopa mahdollista, että sittemmin laajalle levinnyt termi esiintyi ensimmäistä kertaa painettuna suomen kielellä, tosin muodossa baltialaistyyppinen portteri. Siitä Jackson puhui vuonna 1991 Matkailijan olutoppaansa suomalaisen laitoksen luvussa, jota tiettävästi ei ole julkaistu englanniksi. Oikeampi käännös olisi saattanut olla “Itämeren (alueen) portteri”, mutta saivartelu sikseen.

Kovin paljon uudissanoja suomen kieleen ei enää olutpiirien kautta tule. Käsityöläisolutta (tai käsityöolutta) on toki 2010-luvulla yritetty juurruttaa niin ammattilais- ja harrastajakirjoittajien kuin Alkonkin toimesta, mutta aika näyttää, onko siitä pysyväksi olutsanaksi. Mustalais- tai kiertolaispanimo (gypsy/nomad brewery) tai sopimusvalmistuttaja (contract brewer) ovat myös viimeisten kymmenen vuoden aikana yleistyneelle ilmiölle luotuja käännöslainoja. Enimmäkseen olutsanat – jostain syystä erityisesti oluttyylien nimet – juurtuvat kuitenkin oluthörhöjen kieleen lähes poikkeuksetta englanniksi, silloinkin kun englanti ei olisi suinkaan paras kieli niistä puhumiseen. 

* * * * *

Agricolan aikaan 1500-luvulla Suomessa pantiin olutta epäilemättä hyvin käsityöläismäisillä metodeilla. Kaupallisia panimoita nykyisessä mielessä ei tässä maassa vielä ollut – puhumattakaan teollisista laitoksista. Uudissanaa käsityöläisolut Agricola ei olisi kuitenkaan voinut luoda. Sana käsityöläinen nimittäin keksittiin suomen kieleen vasta 1840-luvulla.

Mallaskosken 100-vuotisolut Tiltu

Seinäjoen ylpeys Mallaskoski kuuluu suomalaisten panimoiden joukossa niihin, joilla on jo taustallaan selvästi enemmän perinteitä kuin muilla. Pitkää, katkeamatonta historiaa yli sadan vuoden taakse on kotimaassa oikeastaan vain suurpanimoilla Sinebrychoffilla ja Olvilla (sekä Hartwallilla, jos ei välitetä siitä, että kivennäisvesillä aloittanut helsinkiläisyhtiö siirtyi oluiden pariin vasta sotien jälkeen). Ja tietysti yksityisillä sahdinpanijoilla voi olla omat vanhat sukuperinteensä. 

Mallaskoski viettää tänä vuonna 100-vuotisjuhliaan. Satanen on toki laskettu “alkuperäisen” Mallaskosken perustamisesta, mutta ei panimon juhlavuosimarkkinoinnissa ole mitenkään peiteltykään sitä reilun 30 vuoden aukkoa (n. 1965–1997), jolloin panimoa ei ollut lainkaan olemassa. Joka tapauksessa näistä sadasta vuodesta panimo on siis ollut lähes 70 vuotta aktiivisena. Uuden Mallaskosken perustajia – etunenässä tehtaanjohtaja Jyri Ojaluoma – on yhä panimon ruorissa, ja nykyään yhtiö on osa kotimaista Momentin-konsernia.

Nykyisellä Mallaskoskella on edeltäjänsä suuntaan monenlaisia siteitä. Yksi on maantieteellinen: panimo sijaitsee edelleen Johan Walleniuksen 1920-luvulla Seinäjoen maalaiskuntaan rakennuttaman tuotantolaitoksen tontilla. Toinen liittyy sukulaissuhteisiin, sillä Walleniuksen pojanpoika Juhani toimi Ojaluoman konsulttina uutta panimoa perustettaessa 90-luvulla. Kolmas side on mikrobiologinen: vanhan Mallaskosken hiiva on ollut myös nykypanimolla käytössä.

Niinpä on luontevaa, että juhlavuoden ensimmäinen olut Tiltu (8 %) kumartaa Mallaskosken moninaisten perinteiden suuntaan. Olut on nimetty alkuperäisen panimon hevosen Tiltun mukaan. Tiltu saatiin sotasaaliina venäläisiltä, ja se kuljetti myöhempinä vuosina panimon oluita pitkin Pohjanmaan pitäjiä. Stout merkitsee “tanakkaa” ja sana sopii varmasti sekä hevoseen että vahvaan, tummaan olueen.

Tiltu-olut on siis oatmeal stout – tai korkeat prosentit huomioon ottaen ehkä oatmeal extra stout. Tuoksu on lempeän suklainen, mämminenkin, ja maku viittaa myös tummempiin erikoismaltaisiin ja maalaispuuroon. Humala tuntuu hedelmäisenä, vähän lääkemäisenä, ja katkerotasoon (25 EBU) sopien melko mietona. Oluessa käytetty humalalajike Sultana julkistettiin Yhdysvalloissa vuonna 2019, ja sen makupiirteitä ovat mänty, ananas ja sitrus. Pientä kirpeyttä on oluen maussa taustalla, en tiedä liittyykö humalaan vai vehnämaltaan ja kauran läsnäoloon. Valmistusaineluettelossa mainittu laktoosi selvästi pehmentää ja ehkä makeuttaakin kokonaisvaikutelmaa – on makuasia, tekeekö se sitä liiaksi.

Humaloinnista panimon tiedote kertoo, että “[juhlaoluen] humalat on valittu aikakaudelle ominaisten lajikkeiden mukaan”. Luin tekstiä alun perin huonosti ja oletin, että “aikakausi” viittaa Tiltunkin humaloinnin osalta panimon perustamisaikaan 1920-lukuun, mutta ilmeisesti puhutaankin toisesta, tulevasta juhlaoluesta. Sen oluen suunnittelussa on ollut jälleen mukana edellä mainittu Juhani Wallenius.

Jos tuota kaurastoutin laktoosisuutta ei lasketa – ja ehkä alkoholiprosentteihin nähden hieman ohutta suutuntumaa – tässä on oiva juhlajuoma ja vielä minulle hyvin maistuvaa oluttyyliä. En ole siinä mielessä objektiivinen oluenmaistaja, että pelkästään lasin sisällöllä oli itselleni merkitystä. Kun oluen tarinalla on jotain aitoa kaikupohjaa, siitäkin voi räpsähtää lisäpiste tai pari. Jäin tapani mukaan tuumimaan myös joitain “entä jos” -kysymyksiä (“olisiko stoutin humaloinnin voinut tehdä tarkoituksella 1920- tai 30-lukulaiseksi?” “saisiko vahvan portterin käymään panimon vanhalla hiivalla, jos se on lagerhiiva?), mutta jääkööt ne pohdinnat pyörimään pääni sisään.

(Edit. Tarkennettu tekstiä toisen juhlaoluen osalta. Valokuvat Mallaskosken panimon historiasta lehdistötiedotteesta, kuvalähde: Juhani Walleniuksen arkisto.)

Suomen ensimmäisiä uuden aallon pintahiivaoluita

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 21. luukku.

Aihe on tällä kertaa enemmänkin 1990-lukulainen, vaikka kalenterin teemana on ollut 80-luku. Suomessa “erikoisoluiden” buumi alkoi tietysti 80-luvulla ja voimistui seuraavalla vuosikymmenellä, kun mukaan tuli vähitellen myös kotimaisia uusia pienpanimoita. Seuraavat poiminnat ovat jälleen Olut-lehdestä, jonka ensimmäinen numero ilmestyi vuonna 1991.

Pintahiivaoluita oli Suomessa pitkään tasan yksi: Sinebrychoffin Porter, joka myös Stoutin nimellä välillä tunnettiin. Kun kotimainen pienpanimotoiminta sitten alkoi aktivoitua, monet uudet yrittäjät tulivat markkinoille ainakin alkuun etenkin pohjahiivaoluilla – tummilla ja vaaleilla lagereilla. Entä ensimmäiset uudet suomalaiset pintahiivaoluet? Niitäkin oli joukon jatkona suhteellisen monilla valmistajilla.

Ensimmäinen suomalainen ale-olut oli tulossa markkinoille Vantaalla sijaitsevalta Alex-firmalta, jossa mukana olivat Lammin Sahti ja Olvi. Näin kerrottiin vuonna 1992 Olut-lehdessä. Lasse Lehtinen maistoi sen ja tuomio oli: ”maku jotain englantilaisen alen ja kotimaisen lagerin väliltä”. Kokonaan toinen asia oli, ehtikö tätä kellokasta koskaan saada mistään kaupallisesti.

Samana vuonna Sinebrychoff myi vuosikertaportteria, joka tavallaan oli tuoteuutuus sekin. Suomen ensimmäinen vuosikertaolut siitä joka tapauksessa tuli. Tässä oli kyse vuoden 1988 Porterista, joka oli saanut kypsyä nelisen vuotta, ja myyntiin tuli 75 000 erikseen numeroitua pulloa.

Koff oli aktiivinen myös seuraavana vuonna. Heidän juhlaoluttaan Vihkiäisolutta kuvailtiin upeaksi ja barley wine -tyyppiseksi, prosentteja oli tosin vain 6,1 %. Tapaus taisi olla uuden Keravan panimon vihkiminen käyttöön.

Pirkanmaan Uusi Panimo (PUP) oli yhtiönä perustettu jo kaksi vuotta aiemmin, ja vuonna 1993 se lupaili ensimmäisiksi tuotteikseen pohjahiivaoluita – myöhemmin valikoimaan oli kuitenkin tarkoitus tehdä panimon mukaan myös “erikoisoluita”.

Ensimmäisenä itsenäisenä pienpanimona taisi kuitenkin päästä tuotteineen liikkeelle Turun Kaskenmäen Panimo, ja heiltä tuli nimenomaan vuonna 1993 Uuteen Apteekkiin oma olut: Vanhan Luostarin Kellariolut -ale. “Pyrimme mahdollisimman lähelle brittiläistä bitteriä”, panimosta kerrottiin. Talveksi oli tulossa myyntiin myös stoutia.

Vuoden 1994 puolella Sinebrychoff puuhasi jälleen ale-rintamalla, ja olutuutuuksista lehdessä mainittiin Brewmaster’s Brown Ale. Pienpanimoiden suunnalta kerrottiin, että “luvan saaminen ei välttämättä johda panimon perustamiseen” ja että näin oli käynyt muun muassa alussa mainitun Vantaan Alexin kohdalla. Myös kotiolutrintamalla pintahiivaolut jylläsi: Olut-lehden Vuoden Kotipanija -kilpailu ratkesi, ja sen voittajissa oli useita aleja. Ammattilaissarjan voittaja oli peräti American Pale Ale.

Syyspuolella vuonna 1994 kerrottiin, että Kappelin Panimo valmistaa ensimmäisenä Suomessa hefeweizenia – pintahiivaolut sekin. Kappelin Panimo oli Sinebrychoffin edellisenä vuonna Helsingin legendaarisen puistoravintolan kellariin perustama pienpanimo. Vehnäoluista Alkon valikoimassa oli ollut jo 80-luvun puolella uutuutena Karjala Weizen-Fest, mutta sitä valmistutettiin Itävallassa. Tampereen kaksi uutta panimoa, Plevna (Koskipanimo) ja Wanha Posti, aloittivat vuonna 1994, molemmat lagereilla.

Helsingin ravintolakoulu Perhoon valmistui opetuspanimo seuraavan vuoden huhtikuussa. Sinne hankitussa 60 litran kattilassa pantiin olutta kahdesti viikossa, ja tarkoituksena oli näyttää oppilaille konkreettisesti, kuinka olut syntyy. Oluttyyppiä vaihdettiin 2–3 kertaa vuodessa ja tuotteita myytiin Perhon ravintolassa. Alkuun lähdettiin ale-tyyppisellä oluella, joka lienee sama kuin nykyvalikoimastakin löytyvä Perhon Rohkea.

Kaskenmäen Panimo teki vuonna 1995 kölschin. Maistamassa käynyt Michael Jackson totesi, että se “muistutti mielestäni vähemmän kölschiä kuin frankenilaista zwickelbieriä”. Samean keltaisessa, täyteläisessä oluessa oli Jacksonin mielestä hyvä, tuore aromi ja helppo juotavuus. Mallaspohja oli kunnossa, ja maun viimeistelevä humalan katkero houkutti maistamaan lisää.

Vuoden oluina palkituista tuotteista 1995 ale-sarjan voitti Lappeenrannan Panimon Husaari. Kärkikolmikkoon päätyi myös vasta aloittaneen Mustialan Kuninkaankartanon Panimon Tumma.

Saarijärveläinen Palvasalmen panimo valmisti samana vuonna ensimmäisenä Suomessa real alea. Brittityyppinen pintahiivaolut Best Pal valmistettiin ravintolajakeluun, ja tuotanto oli tuhat litraa viikossa. Kaksi vuotta myöhemmin Michael Jackson maistoi Palvasalmen toista olutta, Valtea, ja luonnehti sitä old aleksi. Vuonna 1997 Palvasalmi myös pullotti portteriaan.

Ulvilan Ravintola Gasteriaan perustetun panimon puuhamiehet esittelivät kölschiään ja bitteriään, ja totesivat, että “emme halunneet tehdä valtavirran lageria”. Vuoden 1997 kesällä päästiin maistelemaan myös Suomenlinnan Panimon keitoksia. Heillä yksi alkuaikojen kokeiluista oli belgialaisen De Koninckin innoittama ale-tyylinen olut.

Sinebrychoff otti seuraavana vuonna taas yhden askelen kohti nykyaikaa tekemällä pintahiivaolutta, jossa oli amerikkalaista humalalajiketta. Suurpanimo ei ollut tässä suhteessa tietääkseni Suomen ensimmäinen, mutta takuulla kyseessä oli siihen asti laajimpaan jakeluun päässyt Cascade-humaloitu olut. 4,3-prosenttinen 179 Birthday Bitter oli kantavierrevahvuudeltaan 14° (!), ja Olut-lehdessä luonnehdittiin sitä katkerotasoltaan liian alhaiseksi ja lämpimänä siman makuiseksi.

Vuonna 1999 Suomenlinnan Panimon uutuustuote oli Helsinki Porter. Haagassa Mikko Salmi oli polkaissut käyntiin tilapäisesti jäissä olleen ravintolakoulun panimotoiminnan, ja portteria syntyi sielläkin, nimeltään Stydi ja vahvuudeltaan 5,6 %.

(Lähde: Olut-lehdet 1991–1999. Kuvat: Finna.fi, HKM/Tuomas Jääskeläinen, CC BY 4.0, Flickr.com, Bernd Rostad, CC BY 2.0., Finna.fi/Työväen arkisto.)

Kirjaesittely: Brussels Beer City (Eoghan Walsh)

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 19. luukku.  

Muutama olutblogi tai -sivusto on jo kirjoittanut Eoghan Walshin pienestä omakustanteesta Brussels Beer City, jonka posti toi minullekin viime kuussa. Walsh on Brysselissä asuva irlantilainen olutbloggari, joka on tätä kirjaa varten koonnut lyhyitä kappaleita kaupungin oluthistoriasta – paljolti kadonneiden panimoiden tarinoita, jotka eivät luultavasti kaupallisia kustantajia olisi nykymaailmassa kiinnostaneet.

Nythän on niin, että itsekin kirjoitin artikkelin Brysselin kadonneista panimoista Olutpostiin kymmenen vuotta sitten. Olin siellä samana kesänä kierrellyt etsimässä niiden arkkitehtonisia jäänteitä. Olutpostin toimituksellinen linja oli tuolloin ehkä erilainen – en tiedä, mahtuisiko päämäärätön historiahörhöily nykyiseen, astetta kaupallisempaan SOS-äänenkannattajaan. Ehkä mahtuisikin; ilmeisesti ainakin päätoimittaja Anikó Lehtisellä on intressejä oluthistorian kentällä.

Lyhyesti Brysselin panimoiden tarinan voi tiivistää vaikka numeroihin 250 ja 1.

Ensimmäinen on kaupungin panimoiden määrä 1800-luvun lopulla, jälkimmäinen on niiden lukumäärä 1980-luvun lopussa. Viimeinen sissi oli tietysti Cantillon. Toisaalta 1980-luku oli juuri se vuosikymmen, jolloin muualla Belgiassa uusien pienpanimoiden – artesaanipanimoiden – renessanssi oli jo lähdössä hyvin käyntiin. Bryssel heräsi tähän junaan hitaammin: vasta 2000-luvun ensikymmenellä kaupunkiin ilmestyi kolme uutta pienpanimoa, joista yksi – Brasserie de la Senne – on edelleen olemassa.

Eoghan Walshin tarinat ovat lyhyehköjä vinjettejä kaikesta siitä, mitä tapahtui tätä ennen – tarinoita katovaisuudesta, purkutuomioista, maailman palautumattomasta muutoksesta. 1980-lukuun kiteytyy paljon hänen tarinoidensa päätepisteitä: sitä, että isolle kilpailijalle myydyn panimon rakennus jää käyttämättä, ehkä suojellaan tai todennäköisemmin ei – tai että pitkään hylättynä ollut rakennus murenee käsiin, puretaan pois, unohtuakseen pian. Muuten oluen historiankirjoitus keskittyy luonnollisesti mieluummin uusiin alkuihin kuin jo pitkässä taantumisvaiheessa olleiden yritysten viimeisiin korahduksiin ja liikahduksiin isompien kuristajakäärmeiden ruuansulatuskanavissa.

Walsh onnistuu herättämään nämä panimot välähdyksenomaisesti henkiin niin hyvin kuin se on yli 40 vuoden jälkeen enää mahdollista. Vuonna 1981 sulki ovensa esimerkiksi Brasserie Léopold, jonka purettujen rakennusten paikalla kohoavat nykyisin Euroopan parlamentin toimitilat. Vuonna 1988 oli viimeisen Brysselin vanhan suurpanimon, Wielemans-Ceuppensin vuoro. Sen sulki Artois, tunnetun Stella-lagerin valmistaja, mutta aktiivinen kansalaisvastarinta onnistui pelastamaan Wielemansin art deco -tyylisen rakennuksen panimosaleineen. Tiloissa toimii tänä päivänä nykytaiteen museo.

Kadonneiden brysseliläispanimoiden rakennuksista on tosiaan muutama yhä jäljellä, mutta tehokkaammin ovat painuneet unholaan itse oluet. Korkeintaan etiketeistä löytyy kuvia netistä, ja muuta markkinointimateriaalia saattaa roikkua Belgian baarien seinillä. Eoghan Walsh on onnistunut saamaan kirjaansa kommentin panimokonkari Yvan De Baetsilta, jolla on nuoruudestaan muistikuva Wielemans-Ceuppensin Wiel’s-pilsnerin mausta: se oli hänen mukaansa muita Belgian suurpilsnereitä humaloidumpi. Tempus fugit, kuten sanotaan, ja sen seurauksena sic transit gloria mundi.

Irkkupubi, olutmaailman näkymätön aikuinen (osa II)

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 18. luukku.

Katsotaan jatkona eiliselle postaukselle sen kansainvälisen ilmiön juuria, jonka olemme oppineet tuntemaan irkkupubina tai -baarina. Tämän tyyliset pubit eri maissa pyrkivät herättelemään ihmisissä mielikuvaa aidosta irlantilaisesta baarista, sen ajattomasta perinteestä, johon kuuluvat vihertävät puitteet, kansanmusiikki, hyvä tunnelma ja musta stout.

Joskus ajattomat kansalliset perinteet eivät ole niin vanhoja miltä tuntuvat, ja ovat syntyneet osin ulkomaiden vaikutuksesta. Kukapa ei kuulisi irkkupubia ajatellessaan pehmeää kelttiläistä kansanlaulua ja tyypillisiä soittimia, tinapilliä, viulua, harppua, uilleann-säkkipilliä tai mandoliinia.

Kevin Martin toteaa irlantilaisen pubin historiasta kertovassa Have Ye No Homes To Go To? -kirjassaan, ettei Irlannissa juuri kuultu musiikkia pubeissa ennen 50-lukua. “Käytännössä teokraattinen valtio” – kuten hän kutsuu itsenäisyyden alkuvuosikymmenten Irlantia – ei katsonut hyvällä kansalaisten viihtymistä ja viihdettä.

Perinteinen kansanmusiikki palasi Irlannissa laajempaan suosioon 60-luvulla. Pitkään kansanmusiikkia oli soitettu ja kuunneltu kodeissa. Showbandit soittivat tanssihalleissa, joissa ei tarjottu alkoholia. Pubit varustautuivat muotien muuttumiseen ja remontoivat tiloihinsa pieniä esiintymislavoja. Isoista céilí-ryhmistä irrottautui duoja, trioja ja kvartetteja, jotka ryhtyivät soittamaan pubeissa. Sessiot alkoivat tuolloin epämuodollisesti, ehkä improvisoidustikin, ja niissä soitettiin yleisön maun mukaan myös muuta musiikkia.

Irlannin perinteisen musiikin esittäminen pubeissa ja baareissa yleistyi Britanniassa ja Yhdysvalloissa ennen kun siitä tuli valtavirtaa Vihreällä saarella. Kevin Martinin löytämän lähteen mukaan ensimmäiset irkkumusiikin sessiot järjestettiin Devonshire Arms -pubissa Lontoon Kentish Townissa vuonna 1948. Myös Amerikan itärannikon isoissa kaupungeissa tapa alkoi olla laajalle levinnyt.

Kuten The Irish Times kirjoitti näihin aikoihin, ne tekijät, joista pubi muodostuu, olivat murroksessa. Muusikoiden esiintulon lisäksi myös asiakaskunta muuttui yhdellä olennaisella tavalla. Irlantilainen pubi oli ollut iät ja ajat miesten valtakunta. 1960-luvulta alkaen kaupungeissa – ja maaseudulla vasta selvästi myöhemmin – naiset hyväksyttiin vihdoin “normaaleiksi” pubiasiakkaiksi miesten rinnalle. He pääsivät samoihin tiloihin miesten kanssa eikä heidän läsnäolonsa enää herättänyt moraalisia kysymyksiä. Edistystä vauhditti muun muassa naisten palkkatyön yleistyminen Irlannin vaurastuessa.

Samalla kun Irlannista 1960–70-luvuilla kehittyi vähitellen se moderni länsimaa, jonka nyt tunnemme – ja irkkupubi alkoi saada nykyistä hahmoaan – tietyt aikakauden ilmiöt nostivat päätään myös irlantilaisissa anniskelulaitoksissa. Positiivisella puolella oli homoseksuaalisuuden normalisoituminen, joka tosin vanhoillisen kulttuurin perintönä laillistettiin vasta vuonna 1993. Ravitsemusalalle suvaitsevaisuus oli levinnyt hieman aiemmin – Dublinin ensimmäinen homobaari toimi vuosina 1979–1987 ja tunnetuin sellainen, The George -pubi, aloitti 1985.

Negatiivisista ajan virtauksista voi mainita ehkä etenkin Pohjois-Irlannin levottomuuksiin liittyvän terroritoiminnan kohdistumisen myös pubeihin. Protestanttiset Ulster-aktivistit räjäyttivät Belfastin McGurk’s Barissa 15 ihmistä surmanneen pubipommin vuonna 1971. IRA iski kahteen pubiin Englannin Guildfordissa vuonna 1974, ja näissä iskuissa sai surmansa kaksi ja haavoittui yli 60. Kymmeniä ihmisiä kuoli myöhemmissä pommi-iskuissa ja ammuskeluissa pubeissa 70–90-luvuilla Englannissa ja Irlannin saarella.  

* * * * *

Ensimmäiset irlantilaiset pubit Irlannin ulkopuolella olivat Kevin Martinin kirjan mukaan Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Tässä hänen lähteensä eivät ole kovin hyviä, koska niiden mukaan vanhin on Lontoon Fleet Streetin The Tipperary -pubi (vuodelta 1700). Martyn Cornell on todistanut, että kyseisestä keskiaikaisesta pubista tuli “irlantilainen pubi”, Mooney’s Irish House, vasta 1890-luvulla, eikä se ollut edes Lontoon ensimmäinen Mooney’s-pubi. Vuonna 1854 avattua New Yorkin McSorley’s Old Ale Housea pidetään Yhdysvaltain vanhimpana “irlantilaisena saluunana”. 

Ensimmäiset kirjassa mainitut irlantilaiset baarit Euroopan mantereella ovat suunnilleen samaa ikäluokkaa Helsingin O’Malley’sin kanssa. Roomassa aloitti The Fiddler’s Elbow vuonna 1976 ja Pariisissa Kitty O’Shea’s vuonna 1986. Kysymys, johon Martin ei yksiselitteisesti vastaa, on tämän mannereurooppalaisen muotivirtauksen alkuperä. Oliko kyseessä ruohonjuuritasolta lähtenyt trendi – yksittäisten ravintoloitsijoiden kuten Torni-hotellin aktiivisuus – vai auttoivatko muut tekijät näitä pioneereja eteenpäin?

Guinnessin panimo huomasi joka tapauksessa viimeistään 90-luvun alussa, että kun jossain päin maailmaa avattiin irkkupubi, maantieteellisen alueen Guinness-myynnissä näkyi heti piikki. Kilpailuun vastatakseen nimittäin myös muut alueen pubit alkoivat myydä Guinnessia. Firma päätti hyökätä näihin markkinarakoihin kehittelemällä oman The Irish Pub Concept -ohjelmansa. Näin Guinness:

Irlantilainen pubi on aina hyvin suunniteltu, täynnä elämää, iloinen ja vieraanvarainen, ja tarjolla on oltava hyvää Guinnessiä kotitekoisen ruoan kyytipoikana. Näyttävät puukoristelut, lämmin valaistus ja yksityiskohdat baarien takana luovat viihtyisät puitteet, ja ilmapiiri on seurallinen, ajaton.  

Paljon huomiota panimoyhtiön konseptissa kiinnitettiin myös “täydellisesti laskettuun” Guinnessiin, sen mystiikkaan, joka kuluttajista tuntuu houkuttelevalta ja kiehtovalta. Myös äänimaailman oli oltava autenttisen irlantilainen, ja elävää musiikkia käytettiin nuoren yökansan kiinnostuksen ylläpitämiseen. Esimiestehtävissä oli hyvä olla irlantilaisia henkilöitä, jotka ymmärsivät konseptin ydinasiat.

Guinnessin konseptin mukaisia irkkupubeja avattiin Euroopassa 2 000 ja Pohjois-Amerikassa 800 vuosien 1992–2000 välillä. Yhtiö kutsui sitä pomminvarmaksi (sic) taloudellisen menestyksen reseptiksi. The Irish Pub Company, joka on toiminut työrukkasena Guinnessin konseptin luomisessa ja jalkauttamisessa, tarjoaa kuutta eri pubi-ideaa: shop, gastro, Victorian, brewery, country ja Celtic. Yhtiön perustaja Mel McNally teki jo nuorena arkkitehtiopiskelijana 1970-luvulla tutkielmaa Irlannin pubien sisustuksen yksityiskohdista, ja tämän osaamisen turvin hän on “pudotellut irkkupubeja kymmeniin eri maihin”, kuten eräs lehti asian ilmaisi.

* * * * *

Kahden luukun mittaiseksi tarkoitettu joulukalenteriteksti jatkuu todennäköisesti vielä ainakin kolmannen postauksen verran, ja siinä vedetään yhteen irkkupubien ja irlantilaisen pubikulttuurin nykytilaa sekä muita roikkumaan jääneitä lankoja.

Kadonneet belgialaiset oluttyylit

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 16. luukku.

Tämän luukun sisältö ei liity kovin kiinteästi juuri 1980-lukuun, vaikka tuo vuosikymmen onkin joulukalenterin teema. Päätin kuitenkin koota tähän sen, mitä Wilfried Patroons kertoo entisajan belgialaisista olutlajeista tai -tyyleistä Alles over Belgisch bier -teoksessa – kirjahan on julkaistu juuri 80-luvulla, ainakin minulla oleva painos.

Raja “nykyisten” tyylien ja kadonneiden tai katoamassa olleiden välillä tuntuu vähän häilyvältä. Nykytyylit ovat: pohjahiivapuolella pils, export, dort(munder) ja münich, pintahiivaoluissa trappisti- ja luostarioluet, alueelliset tyylit (mm. Oudenaarde, Zottegem, Roeselare), spéciale belge, sekä brittitaustaiset oluet pale ale, stout, scotch ja christmas. Sitten ovat spontaanisti käyvät lambicit. Nämä ovat siis Belgiassa kirjoittamishetkellä valmistettuja tyylejä, ei mikään yritys luokitella koko olutmaailman kaikkia oluttyylejä.

Entisistä tyyleistä kirjassa on pitkä pätkä, mutta hieman oudosti siihen sisältyvät muun muassa witbier, jota kuitenkin oli jo parikymmentä vuotta ehditty tehdä Pierre Celisin panimolla – sekä saison. Lisäksi nuo Oudenaarde ja Zottegem ovat myös vanhoissa tyyleissä. Roeselare tarkoittaa käytännössä Rodenbachia ja ehkä yhtä tai kahta muuta olutta. Oudenaarde on erityisesti Liefmans ja muutama muu ruskea olut, joista Patroons ei käytä termiä oud bruin kuten nykyään ehkä sanottaisiin.

Tässä muut vanhan ajan oluttyylit:

Seef: Kuului sameiden valko-oluiden joukkoon ja oli hyvin suosittu Antwerpenissä. Seefhoekin kaupunginosa on nimetty sen mukaan, mutta nuoremmat asukkaat eivät olutta enää muista. Vielä 1930-luvulla panimovaikuttaja Hendrik Verlinden ennusti seefistä tulevaisuuden olutta, koska se oli hyvin mieto, ja hän totesi alkoholinvastaisen liikkeen voimistuvan varsinkin Alankomaissa.

Leuvense witbier: Hoegaardenin vehnäoluen sukulaista tehtiin isommassa Leuvenin kaupungissa, aineina 40 % vehnää, 60 % ilmakuivattua ohramallasta sekä maltaan ituja. Siis Hoegaardeniin verrattuna vähemmän vehnää, eikä ollenkaan kauraa. Tunnetuin Leuvenin vehnäoluen variantti oli nimeltään Peeterman, joka oli suunnilleen nykyajan hoegaardenilaisen vahvuinen. Sen pano alkoi jonkinlaisella hapattamisella jo ennen keittämistä, ja käyminen tapahtui puuastioissa.

Mater ja Zottegems: Nämä olivat paikallisoluita, jotka nykyään niputettaisiin ehkä Oudenaarden oluen kanssa oud bruin -kategoriaan. Aineina oli ohramallasta – myös laadukasta paikallista sellaista – sekä karamellimallasta. Infuusiomenetelmällä valmistetut oluet olivat väriltään punaruskeita tai vaaleanruskeita, ja ainakin Materissa suoraan tulen päällä keittäminen voimisti myös karamellin makua. Mater saattoi olla jopa 7° vahvuista (belgialaisia asteita eli kai noin 7 tilavuusprosenttia). Näitä hienompia laatuja kyseisten kaupunkien oluista pullotettiin samppanjapulloihin, ja niitä saatettiin kutsua nimellä dobbelen bruinen. Joillakin alueilla ne kypsyivät port- tai viinitynnyreissä.

Gildenbier tuli Diestin kaupungista ja se oli makeaa ja mustaa. Talviohran lisäksi reseptissä oli 30 % vehnää, karamellimallasta ja maltillinen määrä humalaa. Tuhtia olutta pidettiin ravitsevana ja sitä suositeltiin nuorille äideille – jopa kuningatar Astridille tuotiin sitä Laekenin kuninkaanlinnaan 1930-luvun alussa hänen synnytystensä aikoihin.

Aarschots bruin oli aromaattista mallasta ja vehnää sisältänyt tumma olut, jota maustoi pieni määrä ylivuotista humalaa. Se kypsyi 230 litran tynnyreissä ja tuoreeseen olueen lisättiin tyypillisesti vanhempia panoeriä mukaan, joka toi makuun vaihtelua.

Caves oli erityisesti Lierin kaupunkiin yhdistetty olut, jota keitettiin humalan lisäämisen jälkeen viisi tai kuusikin tuntia. Gentse caves -olut on sekoitus kahta vierrettä, joten se on vaaleampi. Caves oli raikkaan makuinen ja sitä suosittiin kesäkuukausina.  

Duivelsbier ja Jack-Op (ja toki myös Faro) olivat lambicin ja tuoreen pintahiivaoluen sekoituksia, joista varsinkin ensin mainittu oli nimensä mukaisesti vahva, 7-prosenttinen. Duivelsbier oli tumma ja makea, Jack-Op taas ilmeisesti vaaleampi olut, joka maailmansotien välissä oli yksi Belgian suosituimmista olutlaaduista.

Näiden erikseen kuvattujen vanhojen tyylien lisäksi Patroonsilla on lista nimiä, jotka ovat painuneet vielä syvemmälle unholaan: Dreydraet, Godalle, Waeghbaert, Uitzet ja Just-Hop. Lisäksi mainitaan saison ja grisette sekä Mechelschen bruynen, jonka historia on ilmeisesti sama kuin Het Anker -panimon Gouden Carolusilla. Myös kwak mainitaan vanhana tyylinä, joka on hiljattain otettu uudestaan käyttöön.  

Kun kävelee belgialaiseen olutkauppaan nykypäivänä, saattaa törmätä joihinkin näistä nimistä. Useimmiten ne eivät ole enää “oluttyylejä”, vaan tosiaan jokin panimo on ehkä ottanut vanhan nimen omaksi tuotemerkikseen – eikä siitä ole takeita, vastaako pullon sisältö mitenkään nimeen liittyvää perinnettä. Esimerkiksi Oud Zottegems Bierin kohdalla saattaa aika pitkälti vastatakin, mutta siinäkin kyse on vain yhden panimon oluesta, kun menneinä aikoina 6 000 asukkaan Zottegemiä palveli kokonaista kahdeksan panimoa. Saman voi toki sanoa myös Hoegaardenin vehnäoluesta, mutta sen edustama tyyli on sittemmin saanutkin jäljittelijöitä niin Belgiassa kuin muissa maissa, luultavasti kaikilla mantereilla.   

(Lähde: Wilfried Patroons, Alles over Belgisch bier. Kuvat: Flickr.com, Bernd Rostad, CC BY 2.0.)