Erdinger Urweisse ja Ayinger Urweisse

Tässä on kaksi “wanhan ajan wehnäolutta” Münchenin metropolialueen liepeiltä, joissa on molemmissa suurin piirtein sama idea, mutta toteutuksessa pieniä eroja. Ajatus on, että ennen vanhaan juotiin vähän tummempaa suodattamatonta vehnäolutta. Oli niitä myös ihan kunnolla tummia, melkein mustia, mutta ehkä nämä keskivaaleat koetaan nyt jollain lailla sekä nykyaikaan sopiviksi että perinnetietoisiksi.

Länsisaksalaisten asenne entisaikojen oluisiin alkoi muuttua joskus 1970–1980-luvuilla. Sitä ennen oli katsottu vain tulevaisuuteen, ja tulevaisuus oli tietenkin pilsnerinvaalea ja kirkas. Yhtäkkiä nuorta sukupolvea – tai ainakin sen hipahtavaa, boheemia etujoukkoa – alkoivat kiinnostaa suodattamattomat oluet, kuten hefeweizenit, joita aikaisemmin oli pidetty setien ja tätien juomina. Oluista, joiden oli oletettu kuolevan sukupuuttoon samalla kuin sodan käynyt sukupolvi kupsahtaisi, tulikin kuuma trendihitti.

Tästä kaikesta on jo 40 vuotta. Suodattamattomat vehnäoluet ovat tietysti nykyään jo aika valtavirtaa, ja hc-olutharrastajien mielestä kenties turhankin tavanomaista tavaraa. Tällaiset urweisse-versiot – siis vielä vähän historiallisemmat versiot suodattamattomasta perusvehnäoluesta – ovat ehkä astetta kiinnostavampia. Kaikilla panimoilla niitä ei ole, mutta historiatietoiset keskisuuret toimijat Erdinger ja Ayinger sellaisia ainakin tarjoavat. Ayinger on tehnyt omaansa vuodesta 1979 asti, erdingiläisen historiaa en tarkemmin tunne.

Erdinger Urweisse (4,9 %) on väriltään vaalean kinuskimainen, korkeintaan samean vappusiman sävyä. Tuoksussa on kinuskia tai karamellia, ehkä kaneliomenaakin. Maku on kohtalaisen hedelmäinen, siinä on vähän uunibanaania ja neilikkaa. Tämä on ihan mukava keskivaalea vehnäolut, jossa myös vehnämaltaan oma viljaisuus pääsee esiin hedelmäisempien hiivaefektien alta.

Ayinger Urweisse (5,8 %) on Erdingerin olutta jonkin verran tummempi, suunnilleen viikunahillon värinen. Samea – ei erityisen kaunis – on tämäkin olut. Varsinaisesti ei silti ole tummasta vehnäoluesta kyse, vaan edelleen keskivaaleasta. Tuoksu on mausteisempi, mutta periaatteessa samantapaista miedosti karamellimaista, banaanin ja hunajan kaltaista aromia on tässäkin. Maku on edellistä olutta täyteläisempi, mikä jo alkoholiprosentteihinkin sopii. Mehevää kuivatun aprikoosin, tikkunekun, maustekakun ja kypsän päärynän makua löytyy myös.  

Näin erivahvuisten oluiden laittaminen paremmuusjärjestykseen ei ole ihan reilua, koska tässä tyylilajissa isompi mallasmäärä myös kääntyy helposti maukkaammaksi olueksi. Tämän voi varmaan sanoa Ayingin Urweissesta verrattuna erdingiläiseen.

Joissain oluttyyleissä tietysti kevyemmät prosentit saattavat tarkoittaa raikasta, puhtaan virkistävää olutta. Suodattamattomassa vehnässä ei ole välttämättä näin. Erdinger Urweisse on silti juurikin vähän kevyempi mutta silti selkeän maukas olut, ei liian tuhti kesäsaunan terassille. Se on mielenkiintoisella tavalla samalla hieman tummempi kuin panimon vahva syysjuhlaolut Festweisse mutta silti alkoholipitoisuudeltaan miedompi kuin perusvehnäolut Erdinger Weissbier.  

Ayinger Urweissessa sen sijaan on joka tapauksessa maailmanluokan klassikon aineksia, kuten joissain muissakin Ayinger-oluissa. Olisi ihan kiinnostavaa nähdä siitä doppelweizenbock-vahvuinen versio (tyyliin Schneider Aventinus) tai miksei jopa kellarointikelpoinen eisbock.

(Erding-valokuvan lähde: Polybert49, Flickr.com, CC BY-SA 2.0.)

De Dolle Brouwers -klassikkoja: Arabier ja Dulle Teve

Joskus joulun tienoilla Alkon valikoimaan ilmestyi ilman sen kummempia fanfaareja kaksi De Dolle Brouwersin olutta – olisiko ollut ensimmäinen kerta ikinä, tai ainakin pitkään aikaan? Dolle on yksi 1980-luvun Belgian ensimmäisen uuden pienpanimopolven suunnannäyttäjiä. Herteleerin veljekset käynnistivät vuonna 1980 oluenpanon tyhjilleen jääneessä vanhassa panimorakennuksessa Länsi-Flanderin Esenissä. Veljeksistä Kris jatkaa hommaa edelleen ja pyörittää bisnestä vaimonsa Elsin kanssa. Perusvalikoima on kasvanut hyvin maltillisesti, ja tietyistä tynnyrikypsytys- tai vuosikertakokeiluista huolimatta jo takavuosilta tutut kuusi tai seitsemän olutta hallitsevat panimon tuotantoa.

Arabier (8 %) on lasissa messinginkeltainen ja samea; belgialaistyyliin pullon pohja lienee täynnä hiivaa, joka on ollut suorittamassa jälkikäymistään. Valkoista vaahtoa kertyy lasiin paljon. Tuoksussa on sitruunaa – ilmeisesti humalaan liittyen – ja jonkinlaista kivennäisyyttä ja hunajakeksiä. Maussa on myös sitrusta, karamellia, greipin valkoista välikuorta ja yrttistä maustetta. Pohja on tukevan belgialainen, ja humalointi tuo mukaan angloamerikkalaista otetta.  

Tämä on nimittäin belgialaiseksi (ja vieläpä aika pitkän linjan panimon) olueksi todella humalavetoinen. Alkon mittauksen mukaan EBUja on jopa 49. Tyylipuristit eivät varmasti tunnusta mitään belgialaislähtöistä oluttyyliä, jossa katkeroita olisi lähellekään näin paljon. Ainostaan kai ”Belgian IPA:ssa” niitä on jopa tätä enemmän, mutta Arabieriä harva varmaan mieltäisi siihen joukkoon, tämähän on ollut olemassa jo jostain 1980-luvulta tai ainakin melkein.

Humalalajikkeet ovat panimon mukaan Nugget ja Whitbread Golding, ja rustiikkista humalankävyn särmää tuo kuivahumalointi. En tiedä, milloin tarkalleen Dolle Brouwers siirtyi tässä oluessa USA:n luoteisrannikon humalaan, siis Nuggetiin. Vielä vuoden 2008 (postuumissa) painoksessa Great Beers of Belgium -kirjasta Michael Jackson puhui Arabierin kuivahumaloinnista Kentin kreivikunnan Goldingsilla, jenkkihumalaa mainitsematta. Tämän oluen Nuggetit on siis kasvatettu Belgiassa, ei Oregonissa tai Washingtonissa. Arabier oli muuten 2000-luvulla 7-prosenttinen, vaikka sen alkuperäinen vahvuus vaikuttaisi olleen nykyinen 8 %.

Dulle Teve (10 %) on De Dolle Brouwersin perusvalikoiman vahvin olut; kausituotteista löytyy toki tuhdit Boskeun ja Stille Nacht. Vaikka tämä on “isompi” olut kuin Arabier, siitä on oikeastaan melkeinpä vähemmän sanottavaa. Väri on astetta tummempi vaikka silti vaalealla skaalalla, vaahtoa irtoaa belgialaiseen tapaan hyvin tästäkin.

Kandisokerin paahteinen tuoksu ja maku voivat olla joskus äkkivääriä, ja ainakin joissain pulloissa ne myös Dulle Tevessä vähän häiritsevästi hallitsevat – kuten tuoreessa Stille Nachtissa pahimmillaan. Sitrushedelmääkin on tuoksussa. Maussa on näitä samoja elementtejä. Humala ei ole tässä lainkaan niin etualalla kuin Arabierissä (myös EBU-asteikolla ollaan paljon alempana, 25:ssa). Makua hallitsee belgialainen mausteinen hiiva sekä karamellisoitu sokeri ja mallas. Tässä on ihan hyviä aineksia vahvempien belgialaisoluiden ystäville, ja olut on melko miellyttävä näinkin – herää kyllä kysymys, toimisiko se vielä paremmin pari vuotta ikääntyneempänä.

* * * * *

Dolle Brouwers -oluiden brändäys on kokonaan oma lukunsa ja on aiheuttanut vuosikymmenten mittaan paljon pään raapimista. Arabier-nimi tarkoittaisi ehkä etikettikuvansa perusteella papukaijaolutta (ara + bier), mutta panimon verkkosivujen tuotekuvauksessa on myös kummallista legendaa arabeista (holl. arabier). En ole koskaan saanut kiinni ideasta, onko siis kyseessä jotain muutakin kuin kömpelö sanaleikki? Tämän lisäksi Arabierin hanaversiota on ilmeisesti kutsuttu olutpiireissä joskus leikkisästi Arafatiksi (ara + vat = tynnyri).

Dulle Teve on puolestaan Länsi-Flanderin murretta ja sanojen merkitys on avuliaasti käännetty englanniksi pullon etiketissä: “Mad Bitch”, mad ehkä amerikkalaisessa merkityksessään “vihainen”, eikä “hullu”. Kuvassakin esiintyvän “vihaisen ämmän” taustatarina löytyy panimon sivuilta. Olut-Twitterissä on ihan oikeutetusti kysytty, että eivätkö misogyyniset oluen nimet ole ongelma silloin, kun ne ovat jollain riittävän oudolla kielellä. Murretta tai ei, onhan nimi tuossa myös miljardien maapallon asukkaiden ymmärtämällä englannilla.  

Mutta oluet ovat hyviä, ja toivottavasti visiitti Alkoon ei nyt ollut ihan näin lyhytaikainen, että muutamia jäljelle jääneitä pulloja pitää lähteä metsästämään jostain Käpykankaan Prismasta. Helsingin Stockmannilta löytyi yhä tänä viikonloppuna Arabieria mutta ei enää Dulle Teveä. Tampereella sitäkin on vielä varsinkin Hervannassa useampi pullo.   

Pauwel Kwak ja lasien magia

Joillain oluilla on aikansa ja paikkansa – muussa tilanteessa, muussa maassa tai muulla aikakaudella niiden arvoa on vaikeampi ymmärtää.

Belgialaisen Bosteelsin panimon Pauwel Kwak kuuluu erottamattomasti ensimmäiseen artesaani- tai pienpanimo-oluiden buumiin, jonka tuotokset saavuttivat Suomen 1990-luvulla. Kwak oli uutuusolut vuodelta 1980, ja sen tarina liittyi panimon kotiseudun historiaan. Noilla nurkilla oli 1700-luvulla samanniminen majatalonpitäjä, joka kehitti tietynlaisen pitkän juomalasin hevosajureita varten. Kwak tunnettiin ilmeisesti muinoin jonkinlaisena “oluttyylinäkin”, ainakin Wilfried Martensin kirjoituksista voi näin päätellä.

Yhteys hevoskyytiin oli juuri se, mikä teki Kwakista ennen millenniumia tutun useimmille oluenystäville. Oluen “oma” lasi on nimittäin korkea ja pyöreäpohjainen, eikä se tahdo pysyä pystyssä ilman puista telinettä. Kai hevosvaunuissa oli sitten sellainen teline ajurin lasia varten.

Olutmarkkinoinnin näkökulmasta pointti on kuitenkin, että kun moisen hökötyksen baarissa näkee, sitä ei hevillä unohda.

Eikä voi vastustaa kiusausta kokeilla joskus itsekin, ainakin jos on turistina Brysselin yössä…

Pauwel Kwakista (8,4 %) tuli siis hitti – juuri varmasti lasinsa takia, ei niinkään itse oluen maun. Sanottakoon heti, ettei oluestakaan varsinaista vikaa löydy. Bosteels on pitkän linjan tekijä, panimon juuret ulottuvat 1790-luvulle, ja pintahiivaolutta he olivat ennen Kwakia tehneet jo ainakin nimellä Bost-Ale. Kwak on melko kirkas, punaruskea belgialainen pintahiivaolut, jonka tuoksussa on brittiläistä appelsiinimarmeladia ja hedelmäkakkua. Maku on mallasvetoinen, mausteinenkin, ja siinä on tummia hedelmiä, likööriä, vähän sitruksen kirpeyttä, kivennäismäistä kovuutta. Tyylilaji on amber/ambrée. Ei tämä Belgian paras siinä sarjassa ole, mutta ihan selkeä ja pätevä tuote.

Kwak on kuitenkin ennen kaikkea Kwak. Lasi on homman juju, ja sekin toimii lähinnä baarissa ja sosiaalisessa tilanteessa (Arden ilmaisua lainatakseni). Kuka tätä yksin kotona juo, paitsi minä tällä kertaa, väärästä lasista. Erikoinen lasi- ja telinerakennelma on kuitenkin saanut jopa kopioijia, ainakin La Corne du Bois des Pendus on jalostanut siitä sarven mallisen muodon.

Ja sen verran tuottoisana bisneksenä Kwak – ja muut Bosteelsin oluet kuten Tripel Karmeliet – on nähty myös isojen poikien pukuhuoneessa, että AB InBev ostaa päräytti Bosteelsin muutama vuosi sitten.

Laskiko tai laskeeko Kwakin laatu sen päädyttyä maailman suurimman panimoyhtiön brändivalikoimaan? Tuskinpa – ei säästöjen hakeminen tästä segmentistä taida olla isoille panimoille enää nykypäivänä ollenkaan se juttu. Ei maksaisi vaivaa, ja voisi kääntyä itseään vastaan. Toisaalta huomaisiko kukaan, vaikka niin kävisikin? Ei ainakaan se nousuhumalainen amerikkalainen poikaporukka, joka istuu viereisessä pöydässä Delirium Caféssa tai Au Brasseurissa.  

(Kuva: Flickr.com, Ben Sutherland, CC BY 2.0.)

Wychwood King Goblin

Viime vuosien amerikkalaisvetoisella craft beer -kulttuurilla on ollut vaikutuksia pitkän linjan brittipanimoihin. Yksi on jonkinlainen dysfasia, jossa britit eivät enää tunnu osaavan käyttää oluistaan vanhoja hyväksi havaittuja sanojaan. Bitter on yhä useammin amber ale, ja nyt sitten Alkon hyllyyn palannut King Goblin kuvaa itseään etiketissään kummallisella termillä imperial ruby beer. Wychwoodin panimon miedompi olut Hobgoblin on ruby beer, ehkä lähinnä värikuvauksena.

Eli jos joku miettii, onko keisarillinen rubiiniolut jokin uusi oluttyyli, joka pitäisi tietää, vastaus on ei. Strong ale olisi edelleen ihan hyvä kutsumanimi peribrittiläiselle 6,6-prosenttiselle oluelle. Tai miksei old ale, ainakin maun perusteella jos ei niinkään valmistustavan. Keisarirubiinin voi suosiolla jättää muumikirjojen Tiuhtin ja Viuhtin huoleksi, kun Kuningasrubiinikin pikkuolentoja niin kiehtoi.

En kadehdi brittipanimoiden vanhempaa polvea eikä heitä voi moittiakaan näistä uudelleenbrändäyspyrkimyksistä. He ovat jo vuosikymmeniä tehneet hyvää ja valtavirrasta poikkeavaa olutta, mutta jenkkicraftin kopioijat ovat vain 2010-luvulla onnistuneet kääntämään valokeilan tehokkaasti itseensä. Edelliset polvet on saatu näyttämään nuorison silmissä nukkavieruilta, pappamaisilta ja väsähtäneiltä. Jotain on siis ehkä yritettävä, vaikka yritys näyttäisi vakiintuneen tarkkailijan silmissä vähän epätoivoiselta.

Millainen olut on siis King Goblin? Metsänreunan marjat ovat aika hallitsevina tuoksussa ja maussa: karhunvatukka, vadelma ja mustaherukka. Näiden alla on vähän kermakaramellia, ehkä tummaa suklaatakin ja sitrushedelmän hapokkuutta. Yleisvaikutelmana on kuitenkin tummahko, mallasvetoinen olut, mutta brittityyliin tummuus on kirkasta ja hedelmäistä pikemminkin kuin leipäistä tai mämmimäistä. 

Vertailukohtana tulee mieleen esimerkiksi Shepherd Neamen strong ale nimeltään 1698, vaikka aivan samanlaisesta oluesta ei olekaan kyse. Yhteistä näissä on kuitenkin brittiläisten raaka-aineiden ja valmistustapojen tuoma hedelmäinen keveys, maltillinen humalointi ja pieni läpimaistuva alkoholisuus. 1698 on mallasrungoltaan – ja siis myös väriltään – vaaleampi. Siinä hedelmäisyys kääntyy hiukan brandymäiseen suuntaan, King Goblinissa puolestaan cassikseen tai vastaavaan marjalikööriin.  

Kuten alun terminologiapohdinnasta kävi ilmi, tämä on varmasti sellainen brittioluen alalaji, joka etsii näinä vuosina suuntaansa. Vaaleammalla pale ale -rintamalla vahvemmat, 6–8-prosenttiset versiot ovat amerikkalaisvaikutteiden sekoittumisen ansiosta kovassa kurssissa kaikilla mantereilla. Puolitummilla ja tummilla, selvemmin brittiperinteen kehikkoon jääneillä sisaruksilla on sen sijaan vähemmän nostetta.  Mitä muuten tiedämme Wychwoodin panimosta? Ainakin sen, että firma perustettiin brittien ensimmäisen pienpanimo-revivalin kuumina vuosina, tarkemmin sanoen 1983. Se toimii entisessä mallastamorakennuksessa Oxfordin lähistöllä. Kun pääministeri David Cameron ja presidentti Barack Obama löivät vuonna 2010 vetoa Englanti–USA-pelin tuloksesta jalkapallon MM-kisoissa, Cameron maksoi vedon kahdellatoista pullolla Wychwoodin Hobgoblinia. Wychwood Brewery nimittäin sijaitsi Cameronin vaalipiirissä. Tulos oli tasapeli, joten Obama antoi vuorostaan Cameronille Goose Islandin 312-olutta kotikaupungistaan Chicagosta. Nyttemmin Wychwood on osa Carlsberg Marston -panimokonsernia.

(Hobgoblin-kuva: James, Flickr.com, CC BY-SA 2.0.)

Oerbier ja Hercule

De Dolle Brouwers -panimon Oerbier oli 1980-luvun alussa alkaneen pienpanimoaallon ensimmäinen olut Belgiassa. Yli 40-vuotisella historiallaan tätä tummaa herkkua voi jo hyvin kutsua klassikoksi. Tämän pääsiäisen kunniaksi se pääsee pikatestiin Hercule Stoutin rinnalla. Herculen tekijä on Brasserie des Légendes, tarkemmin ottaen yhtiön kahdesta panimosta se vanhempi, Ellezellesin kylässä toimiva. Ellezelles väittää itse olevansa Agatha Christien belgialaisetsivän syntymäkylä, ja panimo alkoi hyödyntää tätä legendaa jo 1990-luvulla.  

En ole kumpaankaan olueen viime aikoina paljon törmännyt, kun näitä panimoita ei Suomen jakelukoneistoihin juurikaan päädy. Belgian nettikaupoista tein takavuosina enemmänkin tilauksia, mutta nyt ne ovat jääneet vähemmälle. Aina silloin tällöin on kuitenkin paikallaan testata vanhat tutut ja katsoa, mitä niille kuuluu. Belgian pienpanimoissa ei ole ollut tavatonta, että vakiovalikoiman oluissakin tapahtuu reseptin, vahvuuden tai vaikka hiivakannan muutoksia.  

Oerbier (9 %) on edelleen tumman ruskea, vaahtoaa melko paljon mutta ei hallitsemattomasti. Tuoksu on tyypillinen flaamilaisen tumman oluen tuoksu, jota dubbeleista ja muistakin löytyy, paitsi että mukana on vähän viinimäisyyttä. Maku on varsin täyteläinen ja moniulotteinenkin, makean lakritsipinnan alla on belgialaista mausteisuutta, paahdetta ja hedelmiä.

Kun viimeksi muutama vuosi sitten olen maistanut Oerbieriä, maku tuntui olevan selvemmin viinimäinen, jopa oud bruin -oluttyyliä muistuttava. Voi toki olla, että silloin testattu pullo oli nuorempi – nyt avatun Oerbierin korkissa luki SEP2019 (pullotuskuukausi vai parasta ennen?). Ainakin tämän ikäisenä olut toi mieleen 17 vuoden takaisen talven, jolloin ensimmäistä kertaa Oerbieriin törmäsin. Se oli silloin Sint-Bernardus Abtin tyyppinen musta flaamilainen olut.

Hercule Stout (9 %) on nykyaikana vaikeammin arvioitava olut kuin ennen vanhaan. Maailma on parissakymmenessä vuodessa täyttynyt toinen toistaan täyteläisemmistä ja taidokkaammista imperial stouteista, ja Ellezelloise-panimon näkemys tyylistä on ehkä hankala hahmottaa. Ollaanko supervahvan belgialaisstoutin äärellä, vai onko tuoreita vaikutteita otettu Kanaalin takaa tai jostain muualta?

Harva mieltää belgialaista stoutia omaksi oluttyylikseen, mutta jos joku jaksaisi tutkia sen historiaa ja nykyisiä jäänteitä, niin siitä voisi vaikka erillistyylikin tulla – onhan meillä myös Belgian IPA. En itse tunne tyylin esimerkkejä kovin hyvin, mutta fakta on, että reilusti yli sata vuotta stouteja on Belgiassakin tehty ja ne ovat siellä olleet hyvin suosittuja. Veikkaisin, ettei sikäläinen stout-perinne ole ihan yksi yhteen Brittein saarten stoutien kanssa eikä myöskään Itämeren alueen baltic porterien. Jääkööt arvoitukseksi.   

Tämä salmarintuoksuinen vahva stout on maultaan kuivahko, ei kovin täyteläinen eikä erityisen paahteinen, kahvimainen tai suklainen. Enemmänkin maussa vierailevat tummille belgialaisoluille tyypilliset hedelmäiset, jälleen vähän viinimäiset piirteet, ohuen paahtomaltaisen ja yrttihumalaisen pinnan alla. Se, joka etsii tyypillisen brittiläisen tai amerikkalaisen imperial stoutin ominaisuuksia, saattaa pettyä. Lakritsaa on kuin Fuller’s Imperial Stoutissa, mutta loppumakuun jää lähinnä hieman hapanta marjaisuutta. Kun nyt oluen iästä tuli puhuttua, tämän Herculen pullossa lukee parasta ennen -ajankohtana lokakuu 2021, en tiedä mikä sitten on ollut valmistusaika.

Mahdotonta tälle olisi antaa yhtä korkeita pisteitä kuin Oerbierille. Jos oluen nimihenkilö Hercule Poirot on englantilaisena romaanihahmona vähän ohuesti belgialainen, samoin tämä belgialainen stout-olut on englantilaisperäiseksi olueksi aika ohuesti englantilainen. Alkuperä ei tietenkään ole kaikki kaikessa, mutta hyvät ainekset eivät tällä kertaa yhdisty niin luontevaksi kokonaisuudeksi kuin olisin näinkin pitkäikäiseltä oluelta toivonut. Olen nauttinut aikoinaan selvästi parempiakin Hercule-yksilöitä.

Stille Nacht, Heilige Nacht

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 24. luukku.  

Joulukalenterin ovet sulkeutuvat tältä vuodelta, ja on aika rauhoittua vähäksi aikaa juhlan viettoon. Tähän johdattaa yksi tunnetuimmista 1980-luvun alun belgialaisista oluista, De Dolle Brouwersin jouluolut Stille Nacht. Löysin sitä eilen kaapistani paitsi vuoden 2019 versiona, myös yllättäen viisi vuotta vanhempana eli 2014 vuosikertana. Nämä pääsivät maisteluun rinnakkain.  

Stille Nacht ei ole enää sama olut kuin 80-luvulla. Kuten usein käy, esimerkiksi sen voimakkuus on pompannut muutaman pykälän ylöspäin kahteentoista prosenttiin. Sitä ennen se oli pitkään 8–8,5 % maastossa. Tuoreemmassa Stille Nachtissa tuntuu, että kyseessä on joulujuhlan railakas alkuilta, ei hiljainen keskittyminen. Sokerin kuumuus ja melkein sitruunamehumainen sivumaku nappaavat suun pinnoille. Kokemus on jopa vähän hajanainen ja mieleen tulee sima. Ehkä viinan henkikin vislaa mukana.

Viisi vuotta kauemmin ikääntynyt versio on toista maata: akuutti sitrushedelmä ja sokeri ovat vaihtuneet sherryn eleganssiin, jota voi hyvin kuvitella siemailevansa hiljaa hiipuvan takkatulen ääressä jouluyönä. Tumma ruokosokeri on tuonut ikääntyneeseen olueen ehkä rommimaisiakin piirteitä, mutta perusrunkoa ajan hammas ei ole vielä syönyt. Ainakin näiden kahden vuoden vertailun perusteella kannattaa antaa viime vuosien Stille Nachtien rauhoittua kellarissa pari vuotta, ehkä enemmänkin.

Kun asioiden antaa ikääntyä, niihin saa uusia näkökulmia ja erilaisen perspektiivin. Ehkä siitä on ollut tämän vuoden joulukalenterissakin kyse. Ajan kuohujen rauhoituttua alkaa näkyä selkeämpiä kehityskulkuja, ja jotkut isot ilmiöt, joihin on aikoinaan liittynyt paljon innostusta, pelkoa tai huolta, näyttävätkin pieniltä sivujuonteilta ajan virrassa.

Ikääntyneiden oluiden tarjoilu ja siihen erikoistuneet baarit olivat belgialainen ilmiö jo viimeistään 80-luvulla, ja samaa voi tietysti harrastaa siellä ja muissakin maissa myös nykyään. Ehkä muutaman vuoden päästä joulun alla taas pääsee vaikka Antwerpenin Kulminatoriin, jossa voi testata saman syksyn Stille Nachtia – onko se jälleen kuuman paahteinen, kuin jouluviikon shoppailustressi nestemäisessä muodossa. Ja kaivaa kellarista sen rinnalle vaikka vuoden 2020 tai 2010 versio, täynnä tyyntä pyhäpäivien rauhaa.

Olutkoira toivottaa levollista ja maltaiden tuoksuista joulua!

Ensimmäinen kupla paisui brittiläisen pienpanimo-oluen pinnalla

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 23. luukku.

Vuosi 1985 ei ollut Britanniassa enää pienten panimoiden uuden tulemisen alkuaikaa, kuten joissakin muissa Euroopan maissa. Esimerkiksi Alankomaita, Ranskaa, Saksaa ja Belgiaa on jo käsitelty tässä joulukalenterissa. Briteillä sen sijaan 60–70-lukujen real ale -aktivismin siivittämä uusien panimoiden ensimmäinen buumi oli ehtinyt tällöin jo pulleimpaan kukoistukseensa.

Puhun juuri vuodesta 1985, koska olin poiminut hyllystäni sen vuoden Good Beer Guiden ja selaillut sitä nähdäkseni tarkemmin brittioluen tilannetta. Kyseisenä vuonna panimoiden yhteismäärä Britanniassa oli 305, eli noin tuplasti suurempi kuin kymmenen vuotta aikaisemmin (jolloin lähes kaikki olivat vielä vanhoja, perinteisiä panimoita). Itse asiassa 305 jäi myös vähään aikaan suurimmaksi panimomääräksi siihen saakka, kunnes lähempänä 90-luvun puoliväliä se jälleen ylitettiin. 80-luvun lopulla nimittäin kävi tilapäisesti kato – uusista pienpanimoista heikoimmat sortuivat, ja Big Six eli isoimmat kansalliset panimokonsernit ostelivat edelleen elinkelpoisia kilpailijoitaan pois markkinoilta.

Kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun Peter Maxwell Stuart perusti sukulinnaansa Traquair Houseen Skotlantiin panimon, josta (olutkirjailija Tim Webbin mukaan) voi katsoa sittemmin kaikkialle maailmaan levinneen pienpanimorenessanssin alkaneen. Traquairin lordi oli panimohankkeensa kanssa samantapainen edelläkävijä kuin San Franciscon Anchor-panimon Fritz Maytag, joka aloitti samana vuonna eli 1965. Erona se, että Anchor oli toiminnassa oleva panimoyritys kun taas Traquairissa ei ollut pantu olutta pariinsataan vuoteen eli kaikki piti aloittaa puhtaalta pöydältä.

1980-luvun alku oli Britannian pienpanimokentällä niin nopean kasvun aikaa, ettei sellaista ollut nähty toistaiseksi vielä missään muussa maassa. Kuusitoista uutta panimoa avasi ovensa vuonna 1979, kahdeksantoista vuonna 1980. Vuonna 1981 uusia panimoita kirjattiin 36, ja vuonna 1982 jälleen 32. Nämä luvut ovat Camran New Beer Guidesta, jota Jessica Boak ja Ray Bailey siteeraavat Brew Britannia -kirjassaan. Vielä vuonna 1983 ja luultavasti myös 1984 uusia panimoita putkahteli varsin vilkkaasti. Esimerkiksi Yhdysvalloissa uusia pienpanimoita oli näihin aikoihin vasta alle kaksikymmentä.

Boak ja Bailey kuvaavat 70-luvun ja 80-luvun alun uusia brittipanimoita näin:

Ne olivat yleensä konservatiivisia, ja panemalla bitteriä tai best bitteriä ne vastasivat nostalgiseen tarpeeseen, joka oli syntynyt edeltävien vuosikymmenten mittaan Big Six -panimoiden ostaessa ja sulkiessa suurehkoja paikallisia panimoita ja lakkauttaessa niiden oluet. Jotkut uusista panimoista tekivät myös mildia ja osalla oli lisäksi vahvempia “vanhoja oluita” tai “talvioluita”.

Juuri tästä on kyse, kun itsenäisten brittipanimoiden listaa selaa esimerkiksi juuri vuoden 1985 Good Beer Guidesta. Olutmaisema on varsin erilainen kuin 2000-luvun alussa, puhumattakaan nykypäivästä. Itsenäisiä pienpanimoita (brewpubit poislukien) on noin 170 kappaletta, ja niistä vajaa sata on perustettu uuden pienpanimoaallon aikana, enimmäkseen 1980-luvun alussa. Tyypillinen tuotevalikoima on tosiaan bitter tai pari, ehkä jokin vahvempi mallasvetoinen olut tai talviolut, toisinaan mild.

Panimoista vajaalla kolmasosalla valikoiman vahvin olut on käymättömän vierteen ominaispainoltaan (OG) alle 1040, eli brittimittapuullakin hyvin mietoa, kai yleensä korkeintaan 4 abv-%. Vielä isommalla joukolla – noin sadalla näistä 170 panimosta – vahvin olut oli korkeintaan suomalaisen keskioluen vahvuista, 4,5 % luokkaa. Tumma mild oli usein valikoiman miedoin tuote, ja niiden OG-vahvuudet osuivat haarukkaan 1030–1037, yleensä enemmänkin sen alapäähän. Muutamalla panimolla oli myös vaalea mild, ja ne olivat hyvin mietoja.

Melko yleistä oli tässä vaiheessa vielä sekin, ettei oluilla ollut muuta nimeä kuin Mild, Bitter tai Old Ale. Tämä oli tyypillistä etenkin vanhemmassa panimokannassa – panimoilla, jotka olivat toimineet jo satoja vuosia, tai aloittaneet ainakin 1900-luvun alussa. Mitä pitemmälle brittiläinen pienpanimobuumi eteni, sitä enemmän alettiin nähdä oluilla varsinaisia nimiä. Usein ne viittasivat panimon tai lähiseutujen henkilöihin ja legendoihin: Old Les, Molly’s Secret, Norfolk Poacher tai Codrington Codger.

 

Pelkkään konservatiivisuuteen Britannian 80-luvun alun pienpanimokuume ei ole kuitenkaan tiivistettävissä, kuten Boak ja Baileykin toteavat. Joukossa oli myös rohkeita kokeilijoita, kuten Franklin’s Bitterin kehittäjä Sean Franklin (hän oli juuri ehtinyt lopettaa ensimmäisen panimonsa vuonna 1985, eikä siis näy sen vuoden Good Beer Guidessa). Franklin oli lukenut vuonna 1978 ammattilehdestä, että Cascade on “maailman aromaattisin humalalajike”, ja hän päätti korvata bitterinsä englantilaiset humalat sillä.

Suuri osa brittiläisestä olutväestä oli 80-luvun alussa sitä mieltä, että Cascadella humaloitu Franklin’s Bitter oli weird. Toiset ymmärsivät idean: Cascade oli eräänlainen “super-Fuggle”, ja siinä vain voimistuivat moninkertaisesti brittien omissa humalissaan arvostamat appelsiinin, tangeriinin ja greipin sävyt. Vasta kun toinen samanhenkinen kokeilija, Brendan Dobbin, perusti vuonna 1989 Manchesteriin panimon, jossa oli tarjolla hänen Yakima Porteriaan ja Yakima Grande Pale Aleaan, bussilasteittain yleisöä – mukana myös Camra-aktiiveja – saapui ihmettelemään uudenlaisia jenkkityylisiä oluita.

Näissä eurooppalaisissa ihmettelysessioissa tosin joskus unohtui se, että USA:n pienpanimopioneerit olivat itse alun perin saaneet innoituksen humalaprofiilin korostamiseen pintahiivaoluessa nimenomaan Britannian parhaista bittereistä.

(Lähteet: CAMRA Good Beer Guide 1985; J. Boak & R. Bailey, Brew Britannia: The Strange Rebirth of British Beer; EuropeanBeerGuide.net. Kuvat: Flickr.com, Ruth Hartnup, Clint Budd, CC BY 2.0.)

Alkon ulkomaiset lager-uutuudet 1986 -sokkotesti

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 20. luukku.

Kalenterin ei ollut tarkoitus olla pelkkää kuivakkaa historiankirjoitusta, vaan välillä ajattelin upottaa kädet saveen, ja tänään on sen vuoro. Matkustetaan aikakoneella 80-luvun puoleenväliin, jolloin Alkoon alettiin hankkia hieman aikaisempaa laajempaa ulkomaisten oluiden valikoimaa. Carlsbergin ja Tuborgin lagereita oli ollut hyllyssä jo tätä ennen, ja nyt sitten tuotettiin enemmän tai vähemmän samantyylistä tavaraa myös muualta.

Ensimmäinen tuontiuutuuksien satsi vuonna 1986 koostui seuraavista: Beck’s Länsi-Saksasta, Pilsner Urquell Tšekkoslovakiasta, Heineken Alankomaista ja Kronenbourg 1664 Ranskasta. Ajattelin, että olisi mielenkiintoista asettua 80-luvun suomalaisen Alko-asiakkaan asemaan ja maistella nämä ulkkarioluet läpi – ehkä jonkin kotimaisen lagerin rinnalla. Tällä hetkellä Kronenbourgia ei ollut täältä Helsingistä saatavana, joten otin sitä tuuraamaan kaksi lageria, jotka oikeastaan tulivat Alkon myyntiin vasta vuonna 1989: Jever Pilsin ja (amerikkalaisen) Budweiserin.

Kotimaista olutta edusti tällä kertaa Karhun kolmonen. Sen valitsin vertailukohdaksi melko satunnaisesti – en jaksanut miettiä, mikä merkki tai veroluokka olisi ollut 35 vuotta sitten keskiverron kotimaisen oluenjuojan todennäköisin valinta.

Siispä oluet maistelulaseihin, joiden pohjissa maalarinteipillä nimikoodit BE, BU, HE, JE, KA, PU. Sitten lasit sekaisin niin, ettei kumpikaan maistajista tiedä, mitä lageria on missäkin lasissa. (Itse vielä kikkailin niin, etten nähnyt maistettavan oluen väriä, koska oletin ainakin parin lagerin setissä olevan muita tummempia. Toinen testihenkilö näki myös oluiden värit maistaessaan.)

Tehtävänä oli tunnistaa kotimainen sekä erottaa mahdollisimman monta ulkomaista toisistaan, ja laittaa oluet lisäksi oman maun mukaan keskinäiseen parhausjärjestykseen. Tunnistaminen osoittautui useimpien oluiden kohdalla melko helpoksi, kuten olin odottanut, ja parin kolmen kanssa oli (jälleen odotetusti) enemmän vaikeuksia.

Itse nimesin oikein neljä: Jeverin, Urquellin, Karhun ja Budweiserin. Toinen testihenkilö tunnisti kolme viimeksi mainittua. Heineken ja Beck’s menivät minulta sekaisin.

Budweiser oli kevyin ja mitättömin, kuten voi odottaa – pelkän maun perusteella reseptissä voisi ajatella olevan vaikka mitä siirappia, mutta ilmeisesti höyhenenkeveään makeuteen vaikuttaa riisi. Heineken ja Beck’s olivat myös yllättävän makeita ja ohuita. Niiltä olisin odottanut edes vähän enemmän maltaan ja humalan makuja. Karhukin oli edellisten tavoin näitä lähes humaloimattomia lagereita, mutta siinä oli väriin sopien vähän enemmän hedelmäistä mallasta.

Jeverissä humalaa sitten jo oli, kuten olettaa sopii. Makeampien tapausten jälkeen se tuntui aluksi vähän pahviselta ja tunkkaiselta, mutta kyllähän tämä pilsneri makujensa puolesta on kestänyt paremmin aikaa kuin toinen pohjoissaksalainen, Beck’s.

Urquell oli minulla satunnaistetun maistelujärjestyksen ensimmäinen, ja aivan ensimmäisellä siemauksella en ollut varma, oliko lasissa tšekkiklassikko vai ei. Se oli kuitenkin vahvin veikkaukseni jo ennen kuin maistoin muita viittä. Asetimme molemmet Urquellin ykköseksi henkilökohtaisilla suosikkilistoillamme, Jeverin kakkoseksi ja Budweiserin kuutoseksi. Muut menivät sekalaisessa järjestyksessä siihen väliin, lopulta aika tasavahvoina tai -heikkoina.

 

Kirjaesittely: Brussels Beer City (Eoghan Walsh)

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 19. luukku.  

Muutama olutblogi tai -sivusto on jo kirjoittanut Eoghan Walshin pienestä omakustanteesta Brussels Beer City, jonka posti toi minullekin viime kuussa. Walsh on Brysselissä asuva irlantilainen olutbloggari, joka on tätä kirjaa varten koonnut lyhyitä kappaleita kaupungin oluthistoriasta – paljolti kadonneiden panimoiden tarinoita, jotka eivät luultavasti kaupallisia kustantajia olisi nykymaailmassa kiinnostaneet.

Nythän on niin, että itsekin kirjoitin artikkelin Brysselin kadonneista panimoista Olutpostiin kymmenen vuotta sitten. Olin siellä samana kesänä kierrellyt etsimässä niiden arkkitehtonisia jäänteitä. Olutpostin toimituksellinen linja oli tuolloin ehkä erilainen – en tiedä, mahtuisiko päämäärätön historiahörhöily nykyiseen, astetta kaupallisempaan SOS-äänenkannattajaan. Ehkä mahtuisikin; ilmeisesti ainakin päätoimittaja Anikó Lehtisellä on intressejä oluthistorian kentällä.

Lyhyesti Brysselin panimoiden tarinan voi tiivistää vaikka numeroihin 250 ja 1.

Ensimmäinen on kaupungin panimoiden määrä 1800-luvun lopulla, jälkimmäinen on niiden lukumäärä 1980-luvun lopussa. Viimeinen sissi oli tietysti Cantillon. Toisaalta 1980-luku oli juuri se vuosikymmen, jolloin muualla Belgiassa uusien pienpanimoiden – artesaanipanimoiden – renessanssi oli jo lähdössä hyvin käyntiin. Bryssel heräsi tähän junaan hitaammin: vasta 2000-luvun ensikymmenellä kaupunkiin ilmestyi kolme uutta pienpanimoa, joista yksi – Brasserie de la Senne – on edelleen olemassa.

Eoghan Walshin tarinat ovat lyhyehköjä vinjettejä kaikesta siitä, mitä tapahtui tätä ennen – tarinoita katovaisuudesta, purkutuomioista, maailman palautumattomasta muutoksesta. 1980-lukuun kiteytyy paljon hänen tarinoidensa päätepisteitä: sitä, että isolle kilpailijalle myydyn panimon rakennus jää käyttämättä, ehkä suojellaan tai todennäköisemmin ei – tai että pitkään hylättynä ollut rakennus murenee käsiin, puretaan pois, unohtuakseen pian. Muuten oluen historiankirjoitus keskittyy luonnollisesti mieluummin uusiin alkuihin kuin jo pitkässä taantumisvaiheessa olleiden yritysten viimeisiin korahduksiin ja liikahduksiin isompien kuristajakäärmeiden ruuansulatuskanavissa.

Walsh onnistuu herättämään nämä panimot välähdyksenomaisesti henkiin niin hyvin kuin se on yli 40 vuoden jälkeen enää mahdollista. Vuonna 1981 sulki ovensa esimerkiksi Brasserie Léopold, jonka purettujen rakennusten paikalla kohoavat nykyisin Euroopan parlamentin toimitilat. Vuonna 1988 oli viimeisen Brysselin vanhan suurpanimon, Wielemans-Ceuppensin vuoro. Sen sulki Artois, tunnetun Stella-lagerin valmistaja, mutta aktiivinen kansalaisvastarinta onnistui pelastamaan Wielemansin art deco -tyylisen rakennuksen panimosaleineen. Tiloissa toimii tänä päivänä nykytaiteen museo.

Kadonneiden brysseliläispanimoiden rakennuksista on tosiaan muutama yhä jäljellä, mutta tehokkaammin ovat painuneet unholaan itse oluet. Korkeintaan etiketeistä löytyy kuvia netistä, ja muuta markkinointimateriaalia saattaa roikkua Belgian baarien seinillä. Eoghan Walsh on onnistunut saamaan kirjaansa kommentin panimokonkari Yvan De Baetsilta, jolla on nuoruudestaan muistikuva Wielemans-Ceuppensin Wiel’s-pilsnerin mausta: se oli hänen mukaansa muita Belgian suurpilsnereitä humaloidumpi. Tempus fugit, kuten sanotaan, ja sen seurauksena sic transit gloria mundi.

Irkkupubi, olutmaailman näkymätön aikuinen (osa I)

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 17. luukku.

Kuka muistaa vielä irkkupubit, yhden isoimmista olut- ja baarimaailman ilmiöistä kolmisenkymmentä vuotta sitten?

Muodin rantautuminen Suomeen – ja samalla moniin muihin maihin kotisaarensa ulkopuolella – osui suurin piirtein niihin aikoihin, jolloin myös erikoisoluet tulivat ryminällä hanoihin ja pullokaappeihin. Käyn läpi muisteloita näistä vaiheista kaksiosaisessa joulukalenteripostauksessa, ensin Suomen osalta ja sitten kansainvälisen ilmiön. Millainen aikuinen globaalista irkkupubista on kasvanut, ja onko se viime aikoina muuttunut ivasta ja rakkauden puutteesta jo lähes näkymättömäksi?

Ensimmäisenä – jo reilusti ennen varsinaista buumia – tuli Helsinkiin O’Malley’s. Se avasi ovensa Torni-hotellin katutasoon irlantilaisena pubina jo vuonna 1980. Olli Pellikka kirjoittaa Olut-lehdessä vuonna 1996, että ravintolapäällikkö Teijo Postille kuului kunnia ideasta, ja että mallia oli otettu Irlannin-matkalta. Pellikan artikkelin kirjoitusaikana irkkupubimuoti oli vielä miltei kuumimmillaan, ja O’Malley’skin oli ehtinyt tehdä jo laajennusremontin.

Alkuperäisessä O’Malley’sissä oli 50 asiakaspaikkaa ja kolmilehtiset shamrockit koristivat seiniä. Pubiin päästettävien asiakkaiden määrää säädeltiin tarkkaan, ja juomia sai nauttia vain istumapaikoilla; lasien kanssa ei liikuskeltu. Alkuun pubiin hankittiin Guinness-olutta Pellikan mukaan “itse” pulloissa, mutta mustan stoutin saatavuus jäi pitkäksi aikaa katkolle, kun Alko teki lystistä liian kallista. Liekö se tullut takaisin vuonna 1989, jolloin sitä muutenkin alkoi Suomesta saada?

Pellikka myöntää, että O’Malley’sin “irlantilaisuudessa” saattoi olla toivomisen varaa, mutta hän kuitenkin kehuu sitä tunnelmaltaan olohuoneen jatkeeksi, jossa henkilökunta ja asiakkaat tunsivat parhaimmillaan olevansa yhtä perhettä. Tämä tietysti sopii siihen irlantilaisen pubin ideaan, jota levittivät maailmalle sekä Guinness itse että monet pubiketjut ja itsenäiset baarinpitäjät eri maissa.

Myös muusikot löysivät O’Malley’sin jo alkuaikoina, ja torstai-iltaisin oli kuuluisat jamit. Paikan tunnelma säilyi senkin jälkeen, kun sitä vuonna 1991 laajennettiin. Näin O’Malley’siin saatiin – irlantilaistermeillä – baarin lisäksi myös lounge.

Guinnessin tulo Alkon maahantuontiin vuonna 1989 oli joka tapauksessa tärkeä tekijä irkkubuumin rakettimaisessa nousussa myös Suomessa. Artikkelin kirjoitushetkellä vuonna 1996 pubeja oli pääkaupunkiseudun lisäksi jo ainakin Porvoossa, Turussa, Tampereella, Lappeenrannassa, Kouvolassa, Joensuussa ja Vaasassa. Moni ravintoloitsija oli vieraillutkin irlantilaistyylisissä pubissa ulkomailla – jos ei aina Irlannissa niin vaikkapa Ruotsissa, jossa ilmiö myös jylläsi. Jotkut käyttivät sisustukseen paljonkin rahaa, ja siitä tuli sitten enemmän tai vähemmän “aitoirlantilaista”. Pellikan mukaan tunnelma on kuitenkin tärkein, ei ovenkahvojen tai lampunvarjostimien muoto.

Tässä vaiheessa Guinness-hana oli jo näissä paikoissa itsestäänselvyys; vantaalaista irkkupubia, jossa sellaista ei vielä ollut, saattoi pitää kummajaisena. Hanaa myös osattiin useimmiten käyttää, ja oikealla lämpötilalla varustettu kylmähuone jo yleensä löytyi. Vielä joitakin vuosia aikaisemminhan hanaolut ei ollut ylipäätään suomalaisbaareissa aina mikään oletusarvo. Irlantilaista henkilökuntaa oli tusinan verran täkäläisissä irkkupubeissa, ja heillä oli sitten oma sopeutumisensa Suomen baarikulttuuriin ja sääntöihin – mutta myös esimerkiksi Irlantia laajempaan olutvalikoimaan.

Pellikka pohtii artikkelissaan, miksi irkkupubeista on tullut niin suosittuja ja mikä niissä on erikoista. Hän pitää itse kysymystä vaikeana, eikä hänen kuvauksensa aidoista Irlannin baareista – edes verrattuna suomalaisiin tai kansainvälisiin kopioihin – oikeastaan tarjoakaan yksiselitteistä vastausta. Monet asiat, jotka ovat irlantilaisbaarille olennaisia, ovat sitä myös brittipubeille, kuten sosiaalinen elämä, henkilökunnan rooli tunnelman luojana tai pubin erilaisten osien kokonaisuus. Jäljelle jää toki vielä irlantilainen kansanmusiikki ja tietysti itse oluet, Guinness etunenässä. Irlantilainen ruoka on lisäksi oma juttunsa, jota useimmissa irkkupubeissa Irlannin ulkopuolella ei kovin usein ole nähty.

Pääkaupunkiseudulta vuonna 1996 listatuista irkkupubeista kolme – O’Malley’s ja kaksi Molly Malone’sia – ovat edelleen alkuperäisen konseptinsa mukaisesti “irlantilaisia”. (Tosin O’Malley’s on parhaillaan remontissa.) Kurvin Parnell’s on sen sijaan vaihtanut luonnetta pariinkin otteeseen, ja Richard O’Donoghue’s Rikhardinkadulla on jo pitkään ollut ruokaravintola. Mulligan’s Irish Bar oli Marski-hotellin alakerrassa ja jäi lyhytikäiseksi, mutta naapurikorttelissa Primulan kulmassa on nyt kesästä 2020 ollut tanskalaisketju Old Irish Pubin haarakonttori. Kauniaisissa ei taida enää olla irlantilaista paikkaa, mutta Myyrmäen Molly Malone’s (Toppari) tosiaan oli irkkupubi jo 90-luvulla.

(Kuvat: Flickr.com, Näystin, Ethan Kan, CC BY-SA 2.0, Denis Simonet, CC BY 2.0.)