NEIPAhood watch #3: Donut Island I Hop It’s Not A Problem #2 @Stone’s

Olen tänä keväänä ottanut asiakseni kirjoittaa muistiinpanoja trendikkäästä New England IPA-oluttyylistä, joka on viime aikoina osoittanut merkkejä vähittäisestä Suomeen rantautumisestaan. Muutaman aikaisemman kirjoituksen (täällä, täällä sekä täällä) jatkoksi löytyi tänään uusi helsinkiläinen eksemplaari.

Helsingissähän on näitä donitsi-alkuisia paikannimiä ja yksi niistä on Donitsisaari, jolla on oma mustalaispanimonsakin. Siellä Mika Oksanen valmistaa oluitaan välillä rohkealle kokeiluvaihteellekin heittäytyen ja skaalaa niitä kaupalliseen tuotantoon Panimo Hiisillä.

Tätä I Hop It’s Not A Problemia (6,2 %) en ollut maistanut sen kummemmin ensimmäisessä IPA-inkarnaatiossaan kuin tässä toisessa, josta tekijä käyttää tuota NEIPA- eli New England IPA-määrettä. Sosiaalinen media kertoi, että siitä on tullut tänä aamuna kegitetty erä muutamaan helsinkiläisbaariin, joten hyppäsin jälleen ratikkaan ja kävin testaamassa. Koska olin menossa muutenkin Akateemiseen Kirjakauppaan, testauskohteeksi valikoitui Keskuskadun gastropubi Stone’s.

Tässä on kerrankin samea hiekankeltainen IPA, johon ainakin ulkonäkö antaa aihetta liittää tuon usein väärin käytetynkin NEIPA-lyhenteen. Kun lasi tyhjenee, vaahto jää sen reunoille jauhomaisena kerroksena, kuin vesiliukoinen valkoinen maali, jota ei ole kunnolla huuhdottu.

Tuoksu on amerikkalaistyyppistä havua ja sitrusta, ja ihan kuin siinä tuntuisi myös häivähdys jotain melkein eläimellistä. Maussa tuore humala puraisee jälleen aika napakasti, mutta voimakas mehumainen makeus taittaa siltä terää. Se kuorruttaa makuhermot greippimarmeladia muistuttavalla kirpeällä sokerisuudella. Jälkimaussa taas tuntuu, että humalan öljyt ovat sittenkin jääneet kitalakeen.

Yleisvaikutelma oli positiivinen: tässä on varmasti päästy lähemmäs New England IPAn uusienglantilaisia esikuvia kuin aiemmin maistamissani suomalaisissa lajityypin edustajissa. En harrasta ipoja niin paljon, että osaisin ihan tarkkaan sanoa, kuinka paljon etumatkaa tuoreus tälle yksilölle nyt antoi. Humalat – ilmeisesti Eureka, Mosaic ja Simcoe – olivat säilyttäneet teränsä ja makeus pelasi kokonaisuuden eduksi. Ja olihan se aika sameaakin.

 

sdr

Sameaa olutta hämärässä baarissa aurinkoisena päivänä.

 

NEIPAhood watch #1: Sori Lacuna

Kuulin ohimennen Alkossa keskustelun, jossa asiakas ennusti vuorenvarmana myyjälle, että Vermont IPA tulee olemaan tämän kesän hittiolut. Myyjä ei ollut mokomasta oluttyylistä koskaan kuullut, ja he tulivat yhteistuumin siihen tulokseen, ettei myymälän valikoimista tainnut sellaisia löytyä.

Merkkejä on toki ollut ilmassa siitä, että New England IPA (jonka synonyymi Vermont IPA kai edelleen on), voi olla meilläkin päin lähikuukausina näkyvämpi ilmiö kuin tähän asti. Kevättalvella, kun maistelin Sori Taproomissa oululaisen Sonnisaaren Humalajaa, en ollut Helsingissä törmännyt ennen olueen, johon edes pienellä varauksella liitettäisiin noita maagisia viittä kirjainta ”NEIPA”.

Nyt näitä ehkä alkaa sitten putkahdella. Kotimaisista Cool Head Brew näyttää tehneen Summer in Vermont -nimisen tuotoksen, jota ainakin Arde on maistellut. Sorilla itsellään on Lacuna-niminen uutuus. Lisäksi kotiolutkollektiivi Level Eleven on ollut aktiivinen NEIPA-rintamalla. Kenties on muitakin.

Juttu vai ei?

Innostuneen kohinan taustalla on vellonut ainakin vuoden verran kriittisten äänien käymä keskustelu siitä, onko New England IPA mikään thing ylipäätään. NEIPA-tyylin ominaisuudet on sinänsä helppo luetella – samea keltaoranssi ulkonäkö, makean hedelmäinen mehumaisuus, selkeä humalan maku ja aromi mutta pehmeän mieto katkeruus – mutta ihmetystä aiheuttaa, kun panimojen NEIPAna markkinoimat oluet ovatkin jotakin muuta.

Varmasti tunnettujen Uuden-Englannin panimojen välilläkin on tyylillisiä eroja. Ehkä The Alchemist, Hill Farmstead ja Lawson ovat olleet uusienglantilaisten ipojen pioneereja, mutta ovatko sitten Tree House tai Trillium vasta jalostaneet koillisvaltioiden IPA-ajattelua selkeästi erilliseksi NEIPA-tyyliksi? Tällaisia analyysejä on eetteri pullollaan.

Otin tällä viikolla jälleen raitiovaunun Kaisaniemeen ja kävin maistamassa Sorin panimon Lacunaa heidän helsinkiläisellä hanahuoneellaan. Olut oli tavallisen amerikkalaistyylisen IPAn näköinen eikä ollenkaan niin samea kuin jossain netissä näkemässäni kuvassa. Jotkut ovat toisaalta arvioineet samaa olutta Ratebeeriin äskeisillä Tallinnan olutfestareilla ja luonnehtineet sitä supersameaksi. Katoaako tuo neipamainen ominaisuus oluesta ajan myötä?

cof
Itselleni Sorin NEIPA-tulkinta jätti saman kysymyksen kuin Sonnisaaren Humalaja. Ainakin ensimmäinen vaikutelmani oli, ettei tiukasta länsirannikkomaisesta katkeruudesta ei ole maltettu luopua. Oliko olut sitten merkittävästi normaalia sameampi, pehmeämpi tai mehumaisempi, vai mitä Uusi-Englanti tässä oikeastaan merkitsee?

Ehkäpä pieni kuohkeus, jota suutuntumassa oli aistittavissa, viittaa jotenkin tuon paljon puhutun oluttyylin erityispiirteisiin. Katkeran greipin rinnalla maistui jonkinlainen halvamainen pehmeys, mutta kyse ei ollut mielestäni ollut silti mistään humaloinnin lempeästä pyöreydestä. Sitä ehkä tältä oluttyyliltä olisin odottanut.

Mikään mieto tämä Sorin NEIPA ei ollut, vaan 8,2 % vahvuisena se on varmasti double NEIPA eli NEDIPA.

En osaa sanoa lopullista sanaa siitä, lyökö koillisvaltioiden IPA itsensä Suomessa läpi hittityylinä tänä kesänä tai joskus myöhemmin, koska en kuulu maahantuojien tai panimojen sisäpiireihin.

Se täytyy silti todeta, että jos kotimaisten ipojen markkinointi NEIPA-leiman alla jatkuu, niiden kannattaa varmasti olla selkeästi jotain muuta kuin tähän asti nähdyt ”perinteisemmät” amerikkalaisvaikutteiset ipat. Muuten ikävä hypen sivumaku varjostaa tätä muoti-ilmiötä, ja sinänsä hyvät Suomi-ipat vetävät puoleensa nihkeitä arvioita siltä asiakaskunnan osalta, jolla on keinoja levittää positiivista sanaa hyvin tehdyistä ja aidon oloisista oluista.

Lyhyet erikoiset: Komesin portterisalkku

Ruokakauppa tarjosi neljä itämerenportteria ja yhden maistelulasin sisältävää ”oluentuntijan salkkua”.

Koska eletään vuotta 2017 eikä 2027, elintarvikeliike ei tietenkään ollut lähi-Alepani Castréninkadulla vaan Piotr i Paweł -ketjun Koszykowan liike Varsovassa.

Portterisalkku. Olenko koskaan maininnut, että puolalaiset ottavat portteriperinteensä paljon vakavammin kuin suomalaiset panimot, Sinebrychoff mukaan lukien? Puolalaiset pyrkivät – varsin onnistuneestikin – tekemään vahvasta portterista luksustuotteen, jota voi pakata komeisiin pakkauksiin ja myydä vaikka kuinka kalliilla.

Tämä salkku ei ole noista pakkauksista suinkaan hienostuneimmasta päästä. Olen juonut Puolassa myös punaisella vahalla suljettuja vanhan viinipullon näköisiä portteripulloja, samoin kuin mustaan viskipullomaiseen pahvirasiaan suljettuja yksilöitä.komes

Komes-olutmerkin taustalla on Browar Fortuna Ison-Puolan Miłosławista. Miłosław on ilmeisesti ollut merkittävä olutkaupunki jo 1600-luvulla, ja Fortuna-panimo katsoo oman historiansa alkavan vuodesta 1889. Sosialistisen Puolan toteuttama panimotoiminnan valtiollistaminen toi tietysti omat mutkansa matkaan, mutta 1990-luvulla panimo palautettiin aiemmille omistajilleen.

Porttereita on salkussa neljää laatua: perus-Porter Bałtycki (9 %), sama tammilastujen kanssa kypsytettynä (Porter Bałtycki Płatki Dębowe), vadelmaportteri Porter Malinowy (8,5 %), sekä Russian Imperial Stout (12 %).

Komesin perusportteri ei ole mitenkään hassumpi. Tuoksussa tuntuu paahdettu vilja, ja se viipyy hieman maussakin. Maku on kuitenkin perusolemukseltaan jykevän puolalainen itämerenportteri (Baltic porter), lääkemäisine ja lakritsisiirappisine yliotteineen. Tammilastuinen versio on odotetun mukaisesti hieman vaniljaisempi ja pyöreämpi.

Vadelmaportteria maistellessa oli tietysti vaikea välttää vertailua viime kuussa testaamaani Stallhagenin Raspberry Stoutiin, ja niissä olikin paljon yhteistä. Puolalaisessa versiossa oli enemmän paahteisuutta ja suklaisuutta kuin ahvenanmaalaisessa, joka ainakin oman muistikuvani mukaan oli melko kevyt. Molemmissa juotavuus oli hyvä, easy drinking -osastoa. Vadelma ei tuonut liikaa makeutta mutta ei juuri happamuuttakaan.

Isoin kysymysmerkki tästä maistelusalkusta jäi Russian Imperial Stoutin kohdalle. Historiallisessa mielessä on vähän outo anakronismi, että Pietarin keisarilliseen hoviin tarkoitettu olut olisi kolme ABV-yksikköä vahvempi kuin perusportteri, koska Itämeren alueelle toimitetut perusportterit olivat juuri 1700- ja 1800-luvuilla niitä erityisvahvoja brittioluita, joista tsaarin hovi piti.

Komesin tulkinta supervahvasta keisarillisesta oluesta lämmittää toki mukavasti, jos Moika- tai Fontanka-kanavista sattuu nousemaan arktisen hyisiä pakkashuuruja vaikka vielä näin maaliskuussa. Maku tuo kuitenkin mieleen Venäjän keisarien sijasta Suomen tangokuninkaalliset, tarkemmin sanoen Jari Sillanpään, jota on kutsuttu salmiakkikossun isäksi. Ruotsinlaivalla ollaan, mutta diskossa saattaa soida raa-raa-Rasputin.

Erityistapaus Hippiäinen – onko sahdin ja oluen välissä elintilaa

Hippiäinen on lintu, jolla on tyylikkäästi banaani päälaella.

Tämä on ehkä neljäs tai viides olutblogi, joka kirjoittaa reilun viikon sisään Lammin Sahdin Hippiäisestä. Sahti-olut-hybridi olisi voinut jäädä väliinputoajaksikin, mutta onko se sittenkin nousemassa Alkon käsityöolutkattauksen kiinnostavimmaksi uutuudeksi?

Kun olin nuori olutkoira ja opettelin oluen saloja Belgiassa, ajattelin, että vahvan belgialaisen oluen tehokeinoissa on joskus jotakin samaa kuin suomalaisessa sahdissa. Yksi mieleen jäänyt olut on De Dolle Brouwersin jouluolut Stille Nacht noin vuosimallia 2004.

Ei tuolloinen havaintoni välttämättä kestä mitään kriittistä tarkastelua. Tarkoitan vain sitä, etten ollut törmännyt vastaavanlaiseen makean, alkoholipitoisen, hiivaisen ja esterisen yhdistelmään missään sellaisissa oluissa, jotka olisi luokiteltavissa johonkin järkeen käyvään oluttyyliin.

Sahti on tietenkin oma kategoriansa. Se on sukua virolaisten koduõlulle ja ehkä pohjoismaisille maalaisoluille, mutta mikään traditional ale tai muu globaali kaatoluokka ei kerro mitään tarkempaa sen luonteesta. Vastaava, lähes yhtä hyödytön olutluokitus kuin ”perinteinen pintahiivaolut” on Belgian strong ale, johon on luettu niinkin erilaisia tuotteita kuin yllä mainittu Stille Nacht, Bush Ambrée tai vaikkapa Gouden Carolus Classic ja Hoegaarden Grand Cru.

Jotkut eivät kestä sahdin banaanisuutta ja hiilihapottomuutta. Toiset eivät pidä vahvojen belgialaisoluiden makeudesta ja pistävän mausteisesta hiivasta. Molemmille olutperinteille yhteistä on vähäinen – sahdin tapauksessa joskus olematonkin – humalointi.

Muuten nämä ovat tietysti varsin erityyppisiä maailmoita, joiden vertaamisessa ei ole välttämättä mitään itua. Toisessa on kyse primitiivisen maalaisoluen päälle kehittyneestä omalaatuisesta kotiolutkulttuurista, toisessa reilun sadan ammattilaispanimon verkostosta, joka yhdistelee tuotevalikoimissaan flaamilaisten ja vallonialaisten oluiden historiallisia linjoja nykyaikaisiin muotivirtauksiin. Sahti on niin paikallista, ettei sitä näe paljon edes Helsingissä; belgialaisesta oluesta taas juodaan huomattava osa aivan muissa maissa.

Mielessäni pyöri kuitenkin ajatus, olisiko täysin mahdotonta tuoda jotakin sahdin uniikista makumaailmasta piristämään suomalaista pienpanimokenttää, joka juuri tuolloin 10–15 vuotta sitten näytti vaipuvan ensimmäisen kukoistuksensa jälkeen jonkinlaiseen koteloitumisvaiheeseen.

Hippiäistä maistelemassa

Lammin Sahti on ainutlaatuinen yritys, jonka toinen jalka on sahtiperinteessä ja toinen vahvasti kotimaisessa pienpanimoskenessä. Yksi osa heidän tuotannostaan ovat olleet juuri sahdin inspiroimat pintahiivaoluet, jotka eivät kuitenkaan ole varsinaista sahtia. Muistan jo vuodelta 2005 Puhti-oluen, jossa kataja näytteli isoa roolia, ja kokonaisuus haki muutoin paikkaansa ehkä lähinnä punaruskean brittioluen valtapiiristä.

En ole pitänyt kirjaa, mitä tämän tapaisia avauksia sen jälkeen on nähty, mutta tämänvuotinen uutuus Hippiäinen on joka tapauksessa eri maata kuin esimerkiksi tuo Puhti.
 

Goldcrest_Flickr_Cliff-Watkinson_CC-BY-SA-2-0

Morjens, hippiäinen tässä. (Kuva: Cliff Watkinson, Flickr, CC BY-SA 2.0).

Banaani hyökkää silmille tuoksussa, eikä pelkästään itse hedelmä vaan jonkinlainen banaaniuden tiivistetty olomuoto. Tulee melkein mieleen Suomen Eskimon takavuosina valmistama vihreä banaanijäätelö tai kenties jopa Pisang Ambon -likööri.

Pelkästään ohrasta tehdyssä oluessa ei näitä tuoksuja ja makuja oikeastaan tapaa, ellei olut sitten ole tyylilajiltaan juuri sahtia. Saksalaistyylisissä vehnäoluissa jonkinlainen mausteinen banaanisuus on normaalia, koska sitä aiheutuu oluttyylissä käytetyistä hiivoista. Hippiäisen makumaailma on pehmoisen sahtinen, katajan tilalla hyvin mieto humalointi, ja suutuntuma tietysti oikeaa sahtia hiilihappoisempi.

IMG_0055Omaan subjektiiviseen makuuni tällainen pseudo-sahti osuu aika hyvinkin. Sen verran kaukana ollaan kuitenkin oluen laajemmista valtavirroista, että ymmärrän senkin, jos kaikille tämä ei aiheuta positiivisia väristyksiä.

Tämän oluen arvo on mielestäni siinä, että se tuo suomalaisen, hankalasti lähestyttävän olutperinteen henkeä samoille hyllyille ja samoihin jääkaappeihin, jossa tämän hetken trendioluet lymyilevät. Kun puhutaan nordisk ølistä ja muista autenttisesti pohjoiseen maailmankolkkaan kuuluvista olutmauista, tähän Hippiäis-pulloon on nyt tuotteistettu yksi sellainen, ilman mitään väkisin keksittyjä kommervenkkejä.

Kässäbisset 2017: angloamerikkalaiset

Kolmas ja viimeinen kerta, kun kirjoitan tänne yhteenvetojani Alkon tämäntalvisista käsityöoluista. Nyt liikutaan tyylillisesti britti- ja jenkkiakselilla, vaikka oluet toki ovat kotimaista alkuperää.

Flip Flopped White Socked Strong Hopped White IPA (5,5 %), Flying Dutchman.

Niin, vaikka suomalaisista pienpanimo-oluista puhutaan, ainakin tällä oluella on myös kansainvälinen ulottuvuutensa. Valmistaja on hollantilaissyntyisen Ronald De Waalin paimentolaispanimo Flying Dutchman, ja hän on valmistuttanut tuotteen Belgiassa Brouwerij Andersilla. De Waal on silti pitkän linjan vaikuttaja myös suomalaisessa olutkentässä ja firman kotipaikkana Vantaa. Tyylilaji on amerikkalaishenkisestä White IPA -nimestään huolimatta aika pitkälle belgialaisen witbier-vehnäoluen muunnos, jossa Uuden maailman vaikutus näkyy erityisesti humalaprofiilissa.

Nyt sitruunaista kirpeyttä tulee siis sekä humalapuolelta että belgialaishenkisestä appelsiininkuoren ja vehnämaltaan yhdistelmästä. Myös mausteet korianteri ja katajanmarja sopivat Hasseltin jenever-alueelle, jossa olut on pantu, miksei tosin myös Suomeen. Pätevän oloinen olut ja löytää varmasti ystäviä niiden parista, joilla on parempi toleranssi tämän kaikkinaisen sitruksisuuden suhteen kuin itselläni.

kasityooluet-uk-usaKaffe Stout (5,5 %), Rekolan Panimo.

Tajusin juuri, että tuoksu, joka tätä olutta lasiin kaataessa leijailee nenään, on kahvin korvikkeen tuoksu. Paahdettu ohra, kuten muut viljat ja kasvien juuret, ovat eri maissa ja eri aikoina toimittaneet tätä virkaa niin pula-aikojen ihmisille kuin kahvia kaipaaville kahvin välttelijöille. Havainto ei toki koske pelkkää Rekolan Kaffe Stoutia, vaan varmasti muitakin kahvioluita, jotka ovat sen verran mietoja etteivät tuoksut huku yleiseen imperial mämmiin.

Käsittelin Rekolan kahvistoutin jo aiemmassa postauksessa, mutta toistan nyt vielä suositukseni sille. Humalointi on hyvänmakuista ja muistuttaa melko raikkaalla tavalla Apteekkarin pehmeitä yrttipastilleja. Laktoosin sokerisuuden voi aistia myös. Jos en olisi koskaan ennen juonut makeaa kahvistoutia, tämä voisi mullistaa tajuntaa. Erilaisia kahvilla maustettuja oluita vain on tullut vastaan hiukan liiankin kanssa viimeisen vuoden mittaan. Luulisi kuitenkin hyvän kotimaisen kahvioluen uppoavan maailman eniten kahvia juovan kansan vaativaan makuun.

Home Brewers’ Special Copper Mallet (5,9 %), Saimaan Juomatehdas.

Vaikka Kaffe Stout varsin mukava olikin, tämä saimaalainen saattaa nyt silti jäädä brittiläis-amerikkalaisen setin osalta suosikikseni. Tiedän, että olut on ainakin Ratebeerissä luokiteltu amber ale -osastoon, joka on amerikkalainen konstruktio, mutta jotenkin tunnelma pysyy kuitenkin samaan aikaan Vanhan maailman rannoilla.

Tumman punaruskeassa oluessa maistuvat yrttiset englantilaisen oloisen humalat. Mukana kyllä on kolme amerikkalaistakin humalalajiketta. Maku on pureskeltavan maltainen ja pientä viinimäistä hedelmäisyyttäkin on taustalla. En tunne tyylilajia kovin hyvin, joten vaikeaa sanoa, onko tämä parhaasta päästä sen edustajia. Annan pisteet siitä tavasta, jolla Copper Mallet lähtee liikkeelle vahvasta eurooppalaisesta maltaisuudesta, mutta kun kerran pohjataan kotiolutreseptiin, panimon ammattilaiset voisivat vielä ehkä miettiä tapoja saada lopputuloksesta astetta raikkaamman? Kyllä minä tätä näinkin juon.

Brown Ale (5,5 %), Kimito Brewing.

Ostin toisen pullon kemiöläisten olutta, koska ensimmäinen tuoksui ja maistui minusta infektoituneelle. Epämääräisen hapan on toinenkin pullo, ja koska ainakaan Alkon tuotekuvauksen perusteella panimo ei ole happamuuteen pyrkinyt, jätän tämänkin tarkemmin arvioimatta oletetun pilaantuneisuuden vuoksi.

Jos jollakulla on muuta tietoa panimon aikeista, voin toki kokeilla vielä kolmannenkin kerran ja palata asiaan. Tämä oli harmi, koska olen lukenut panimon muista oluista hyvää (esimerkiksi Mushimalt-blogista).

Madáhàn Tropical Milk IPA (7 %), Birra Amiata & Kallio Brewing.

Madafakin IPA, olen usein manannut viime vuosina kun on tuntunut, ettei baareihin ja kauppoihin tule enää mitään muita uutuusoluita kuin ipoja ja lisää ipoja. Nyt testattavana olevaa olutta on kuitenkin innoittanut henkilö nimeltä Madáhàn (Ma Dahan?), joka etiketin mukaan ratsasti 14 000 km matkan Kirgisiasta Pekingiin. Onko kyseessä sama soturi, jonka nimi liittyy Kiinassa 1800-lopun lopulla kapinoineisiin islaminuskoisiin dungaaneihin? (Edit: Tästä lisää kommenteissa…) Olut on melko globaalia, jos sen ovat valmistaneet suomalainen ja italialainen panimo amerikkalaistuneen, alun perin englantilais-intialaisen tyylisuuntauksen mukaisesti, ja saaneet siihen inspiraatiota Kiinassa ja Kirgisiassa vaikuttaneesta kansasta. Omaan makuuni aika paljon poseerausta ja ulkokuorta, vähemmän sisältöä tai merkitystä.

Väri on haalean keppanamainen ja tuoksussa tuntuvat amerikkalaistyylisen hedelmäiset (”trooppiset”) humalat. Ne on listattu pullon kyljessä: Citra, Cardinal sekä ”102”, joista kaksi jälkimmäistä ilmeisesti ovatkin slovenialaisia Styrian-etuliitteelläkin tunnettuja jalosteita. Tätä olutta nämä humalat nyt hallitsevat aika raa’alla otteella, jonka alta minulle ei jää käteen mitään erityisen mieleenpainuvaa olutkokemusta. Laktoosi, jota etiketin mukaan on tähänkin olueen lisätty, tuntuu alussa makeutusaineen häivähdyksenä ja myöhemmin ehkä pienenä jugurttimaisena kirpeytenä. Alkoholia oli kuitenkin 7 prosenttia (Ratebeerissä 6,5 %), joten on hieman outoa, jos ajatuksiin jäävät kummittelemaan sanat maitokaupan humalasoppa.

Savu India Pale Ale (5,9 %), Laitilan Wirvoitusjuomatehdas.

Tässä kohtaa alkoi jo arveluttaa, onko koehenkilö ajautumassa liian kauas mukavuusalueiltaan: yritin kuvitella suurin piirtein edellisen oluen mutta laktoosin tilalla savun maun. Mielikuvitukseni ei riittänyt näkemään, miten lopputulos voisi osua omaan makuuni. Päätin kuitenkin laittaa jälleen kroppani likoon tieteen puolesta ja avasin Laitilan pulloille ominaisen hauskan rengassulkimen.

Samean vaalean oluen tuoksu oli palvikinkkumainen ja maussa tuntui karamellisoitu pekoni. Napakka humalan puraisu tarttui myös kitalakeen, mutta alemainen makea mallas yllättäen naittaa sen kiinni savuisuuteen niin, että kokonaisuus on miellyttävä juoda. Tämä toimii hieman samalla tavalla kuin puolalainen piwo grodziskie, tammella savustettu vehnäolut, joka on tosin puolet miedompi mutta myöskin pintahiivaolueksi aika neutraalin puhdas. Laitilalle nyt sitten tällä kertaa peukku varovasti ylöspäin.

Raspberry Stout (6 %), Stallhagen.

And now for something completely different. Tämä on olut, joka tuoksuu ja maistuu vadelmalle. Varsinkin tuoksusta on vaikeaa erottaa juuri mitään muuta. Usein yhdistelmä ”stout ja marja” on viime aikoina merkinnyt hyvin tummia, intensiivisen humalaisia ja sen lisäksi marjaisen happamia oluita, jotka eivät ole lainkaan täsmänneet minun makuuni. Tämä Ahvenanmaan olut on tosiaan toista maata, ja tavallaan stout on siitä paljon sanottu. Se ei ole esimerkiksi erityisen paahteinen eikä tanakka olemukseltaan.

Tulos muistuttaa enemmänkin Stallhagenin Baltic Porteria, josta kyllä pidän ja joka on hyvinkin easy-drinking tumma olut. Tästä vadelmastoutista tulee mieleen joidenkin Belgian flaamilaispanimoiden tapa lisätä kirsikoita tummaan aleen. Sellaisesta voi tulla hyvä olut, mutta ei ollenkaan kriekmäisen hapan.

 

cof

Kuvan pullot liittyvät tapaukseen. Kuvasta puuttuvat Copper Mallet, Zander Stout, Madáhàn ja Flip Flopped White IPA.

 

Pistolekors Porter (7 %), Mustan Virran Panimo.

Erikoinen retropullo asettaa odotukset tämän oluen osalta tiettyyn asentoon; tämän muotoisissa puteleissa ei myydä nyky-Suomessa juuri muuta kuin yskänlääkettä. Tuoksussa ja ensimmäisessä siemauksessa häivähtää paahdettu vilja sekä jokin kotiolutmainen epäkypsyys, mutta se ei nyt jää suuremmin häiritsemään muuta makukokemusta. Hallitseva maku Savonlinnan portterissa on kuitenkin salmiakkiaakkonen, joka on aina ollut yksi suosikkikarkeistani joka tapauksessa. Erityisen makea tämä olut ei ole. Pidän lopputuloksesta jossain määrin, mutta aivan unohtumaton se ei silkan makunsa perusteella ole. Pullon pohjalla oleva hiiva irtoaa hieman kökkäreisenä.

Paahteisuus ja humalointi ovat miedommasta päästä, joten luokittelisin tämän kyllä Baltic porter -kategoriaan, joita itse kutsun mielelläni suomen kielellä itämerenporttereiksi. Siinä joukossa tämä ei ole Koffin nykyisen portterin lähisukulainen vaan katsoo pikemminkin historiallisten suomalaisportterien sekä Itämeren itä- ja etelärantojen suuntaan. Näin ainakin väittäisin kansakoulupohjalta, vaikka kyseisistä oluista on olemassa melko vähän koottua tietoa. Savonlinnassa toimi yli 100 vuotta oluttehdas, jossa tehtiin Seppo Bonsdorffin mukaan ainakin ”Pietarin olutta” ja ”mustaa olutta”, mutta en tiedä varmaksi, oliko jompikumpi näistä portteria. Mahdotonta se ei ole, pikemminkin kai todennäköistä.

Zander Stout (8 %), Suomenlinnan Panimo.

Suomenlinnan stout on prosenttiensa puolesta jopa mahdollinen imperial stout, ja sinänsä Itämeren saarella pantuna sillä on myös yhteytensä Baltic porter -perinteeseen. Humala on kuitenkin vahvasti läsnä, ja Ratebeer kertoo lajikkeina olevan Pacific Jade ja Centennial. Niiden maku ohjaa ajatukset eurooppalaisesta stout-perinteestä amerikkalaisiin nyky-stouteihin. Reseptissä on kauraa ja ruista.

Suutuntuma on paksun suklainen ja katkera, kaikin puolin laadukas ja toimiva. Tämähän sai Hesarin vertailussa ainoana tämän talven pienpanimovalikoiman edustajana täydet viisi tähteä. Jos Zanderista nyt jotain negatiivista haluaa sanoa, se ei nykyisten olutvirtausten pyörteissä tarjoa mitään kovin yllättävää tai ajattelemisen aihetta. On siis ehkä ns. varma veto, olettaen tietysti että panimo kyseisen tyylin hallitsee.

Kässäbisset 2017: saksalaistyyliset

Jatkan perjantaisesta postauksesta Alkon helmikuisen pienpanimo-olutvalikoiman yhteenvedoilla. Nyt ovat vuorossa saksalaistyyppiset oluet.

Olen iloinen, että niitä on näinkin monta  edes neljä siis. Yksi mustikkavehnäolut taisi olla vielä Alkon luettelossa, mutta sellainen ei nyt tähän settiin päätynyt. Näistäkin kaksi viimeistä ovat tosin sijoittuneet saksalaisnippuun lähinnä Weizen-sanan takia, ei siksi että ne olisivat välttämättä kovin saksalaisia olemukseltaan.

Prykmestar Saazer Pils (5,7 %), Vakka-Suomen Panimo.

Vaalea olut tuntuu ensi siemaisulla ankaran humalaiselta ainakin Olutkoiran pliisuun lagermakuun. Tiedän, että moni kaipaa nimenomaan pils-tyyppiseltä oluelta tätäkin tiukempaa katkeruutta, mutta kyllä Uudenkaupungin uutukainen minusta ihan perustellusti on printannut humalalajikkeen nimen (Saaz) jopa pullon etikettiin. Humalaa jää myös jälkimakuun. Ai niin, tuoksussa en sitä kovin selvästi aistinut.

Suussa humalan alta erottuu myös muhevaa maltaisuutta, pientä makeutta, osin humalan ansiosta kivaa sitruunalakun muhkeutta. Kaikkea on kuitenkin omaan lager-kokemukseeni suhteutettuna hyvin hillitysti, ja olisin valmis kutsumaan tätä vahvanpuoleista pilsneriä kotimaisittain tyylikkääksi suoritukseksi.

Pullon pohjalla on ihan reilusti hiivaa, joka tekee sitten tuosta viimeisestä neljänneksestä hämärän hedelmäistä. Itse asiassa päätyisin suosittamaan, että kaadatte ne hiivat sinne suoraan sekaan. Yllättävää kyllä, näin pääsee aika lähelle itäisen Baijerin kotikutoisia Zoigl-oluita, joita kävin kesällä testailemassa. Voihan olla, että suomalaiset pilsnerit olivat hiukan tämäntapaisia ennen suurten teollisuuslaitosten aikaa. Minulle tämä olut passaa hyvin ja on tämän saksalaissarjan voittaja.

kasioluet_saksaPirunpelto (6,5 %), Panimo Hiisi.

En ole tämän kivibockin tuoksusta aivan haltioissani. Siitä saa hakemalla hakea bockmaista herkullista maltaisuutta, enemmänkin vähän kärähtäneen tumman leivän henki leijuu oluen yllä, myös maussa jälkimakuun saakka.

Tämä on kuivahko ja yllättävänkin humalapitoinen tumma bock (ei humalaa siis sinänsä paljon ole, paitsi bock-kontekstissa). Jotenkin harmittaa, etten saa tästä nyt isompia kiksejä. Näkisin mielelläni Suomessa paljon hyviä bockeja, ja jälleen kerran antaisin kyllä yrittämisestä jonkin lisäpisteen, jos ylipäänsä pisteitä antaisin. Ja tätäkin ihan mielelläni juon, eli mitenkään heikosta suorituksesta ei ole edes kysymys.

Dunkler Blaumeister (5,9 %), Humalove.

Tätä oli nyt pakko ostaa ihmetyksen vallassa toinenkin pullo, kun ensimmäinen oli osunut niin kauaksi siitä, mitä panimon oma määritelmä American Dunkelweizen antaa ymmärtää. Ensimmäisellä maistokerralla korostuivat toffee, weizeniksi tiukahko humalointi, joka ei ole siis saksalaisen mieto mutta ei selkeästi amerikkalainenkaan. Suhteellisen kirkas meripihkan väri, ihan pientä vehnäistä happamuutta. Saksalaisen weizenin piirteitä ei ole juuri aistittavissa, mutta yllättävän vähän sitä amerikkalaisuuttakaan. Muhkea mutta hieman epäselvä lopputulos.

Toinen pullo on sitten selkeästi amerikkalaisempi, sitruksinen humalointi, myös jälkimaussa Uuden maailman humalaa. Sopii niille, ketkä siitä pitävät. Nyt happamuuskin on sitruunaisempaa. Mitäköhän tässä tapahtui? En muista, oliko suu ollut ennen ensimmäistä maistokertaa jollakin voimakkaammalla turrutettu, kun tämän oluen olemus – oletan siis toisella kerralla sen löytäneeni – ei ollut paljastunut. Joistakin tämän talven pienpanimo-oluista näyttää kommenttien perusteella olleen vähän vaihtelevan tasoisia eriä liikenteessä. Tämän osalta kahden pullon erilaiset kokemukset saattavat mennä myös omaan piikkiini.

Mufloni Doppelapfel Weizenbock (9 %), Beer Hunter’s.

Minä en ole kuvitellut kuuluvani niihin olutihmisiin, joita makeus tai mausteisuus alkaa kovin helposti tökkiä. Niinpä tartuin ihan uteliaana tasokkaan porilaispanimon tulkintaan tummasta saksalaistyyppisestä Weizenbockista, josta ilmeisesti kaikki omenapiirakan ainekset – vehnästä hedelmiin ja mausteisiin – löytyvät. Tässä versiossa siis. Saksassahan sellaiset olisivat laittomia.

Nyt täytyy sanoa kuitenkin vähän samaa kuin puolalaisista jouluoluista, nimittäin että maustehyllyn kanssa on oltava aika varovainen, varsinkin jos vielä hedelmäisyyttä ja makeutta uutetaan mukaan ihan oikeasta ompusta. Tuoksu tulee ilmoille jouluisen hajuvesimäisenä. Maku on todella intensiivinen, ja jotenkin sekään ei pääse unohtumaan, että alkoholinuppikin on melkein kaakossa. En sano, etteikö tämän tyyppisillä oluillakin olisi paikkansa. Raskaan joulupöydän jälkeen vahva tupla- tai triplabock voisi olla pienenä ryyppynä hyvä kodin putkimies. Siihen tarkoitukseen tämä saisi ehkä olla alkoholipitoisuudeltaan jopa vahvempi. Mutta puolen litran pullo?

cof

Kehässä: Malmgård Amarillo Tripel vs. Emmer Tripel

Kahlasin viikonloppuna Alkon pienpanimouutuuksia läpi kuten kaikki muutkin kiltit olutblogin pitäjät. Tässä on eräs näkökulma yhteen valikoimasta löytyvään olueen.

Malmgårdin kartanon päärakennus näyttää siltä, että se voisi olla Belgiassa. (Googlaa Malmgårdin kartano ja ihaile hakukoneen löytämää valokuvaa.) Tämä ei ole ihme, koska linnan punatiiliarkkitehtuuri on saanut vaikutteensa suurin piirtein sikäläisistä 1800-luvun tyylisuunnista. Wikipedian mukaan alankomaalaisesta uusrenessanssista, Malmgårdin omien sivujen mukaan pohjoisranskalaisesta.

Kartanon kyvyt imitoida belgialaisia juttuja eivät suinkaan rajoitu tähän. Malmgård on lisäksi ainakin omasta mielestäni myös Suomen paras belgialaistyyppisten oluiden tekijä. Tämä ei ole tavallaan kovin paljon sanottu, koska kotimaisilla panimoilla ei ole tällä saralla ollut toistaiseksi monia huippuluokan onnistumisia. Toisaalta hyvän belgialaisen oluen tekeminen ei sitten ehkä kuitenkaan ole helppoa.

Niinpä olen palannut kerta toisensa jälkeen panimon 8,3-prosenttisen Emmer Tripelin pariin niin baarissa tilatessani kuin Alkossa ostoksilla ollessa. Aivan napakympiltä se ei ole tuntunut, ja toisinaan sinänsä aidonoloisen belgialaisen hiivan ja korkeahkon alkoholipitoisuuden väliin olisi kaivannut enemmänkin maltaan mahtia. Riittävän mielenkiintoinen olut tämä on silti ollut.

Nyt Alkon uutuushakuun tuli siis Amarillo Tripel (9 %), jossa käsittääkseni on heitetty emmervehnä reseptistä jorpakkoon ja korvattu eurooppalaisia humalalajikkeita Amerikan länsirannikon Amarillolla.

Suhtauduin ennakolta ainakin hieman skeptisesti tähän ideaan, koska olen mielestäni turhan usein joutunut huomaamaan, miten amerikkalaisen humalan tuominen eurooppalaisiin oluttyyleihin on hukuttanut niiden omimman identiteetin yleiseen APA/IPA-suohon.

 

tripelit

Pullonpuolikkaat on ripattu Alkon sivuilta, siksi väärä väri Amarillon etiketissä.

Pelko osoittautui turhaksi, ja Amarillo Tripel on tosiaankin ensinuuhkaisusta lähtien leimallisen belgialainen tuotos, jonka makumaailmaa raikas sitruunanhapan humalointi ei ohjaa liiaksi Atlantin väärälle puolelle.

Perusmakua ympäröi kevyt eukalyptuksen viileys, jossa alkoholiprosentillakin voi olla osuutensa. Tämä on moderni luostariolut muttei liian moderni, etäistä sukua sellaisille 2000-lukulaisille belgialaissuosikeille kuten La Rulles. En sano, että tuote olisi nyt huippuunsa hiottu, mutta tältä pohjalta on hyvä edetä.

Paluu alkuvehnän lähteille

Hauskana sivutuotteena tästä Amarillo Tripelin maistelusta syntyi itselleni hieman uusi näkökulma vanhempaan pikkuveljeen Emmer Tripeliin, jota jääkaapissani oli myös yksi pullollinen. Kun niitä maistoi nimenomaan näin päin, emmerolut yltyi paljastamaan itsestään sellaisia puolia, joita ennen en ollut havainnut.

cof

Amarillo Tripel pääsi Westvleteren-lasiin.

Poistetaan siis Amarillo sekä 0,7 %-yksikköä alkoholia. Mielenkiintoista että vehnän leipäisyys onkin jotenkin tämän oluen belgialaisuuden ytimessä. Belgialassahan ei ole ollut mitenkään epätavallista käyttää vehnää ja joskus muitakin viljoja myös tripelien ja toistenkin vahvojen oluiden resepteissä.

Aluksi sitruksisen Amarillon puute hieman hämmentää. Sitten suun keskivaiheilla korostuu voilla leivottua keksiä ja karamellia. Mallaspuoli ehkä siis hallitsee, vaikka olen aina tähän asti pitänyt tätä vähän ohuena tripelinä vahvuuteensa nähden, emmervehnästään huolimatta.

En tiedä mitä humalaa tähän on käytetty, mutta sinänsä tämäkin toimii hunajakakkuisen maltaan ja belgialaishiivan yhdistelmänä oikein hyvin. Kun pääsee yli siitä tunteesta, ettei tämä olut hallitse kovaa abv-pitoisuuttaan kovin jämäkällä rangalla, sen uumenista löytyy yllättävän herkullinen hiiva-mallas-humalakombo.

Kumpi Malmgårdin ansiokkaista belgialaisista sitten oli parempi? Ilmiselvää voittajaa ei tästä ex tempore -vertailusta löytynyt, ja sen verran eriluonteisia nämä kuitenkin ovat, etten väkisin yrittänyt mitään ratkaisua tehdäkään. Kumpikin pärjää omillaan. Ja minähän en anna ensitreffeillä pisteitä muutenkaan.