Alepan olutvalikoiman nousu ja tuho

Lähi-Alepa remontoitiin keväällä. Se oli pitkään kiinni ja avautui kesän alussa. Olemme tietysti Kallion kaupunginosassa onnekkaita, kun noin puolen kilometrin säteellä on neljä muutakin Alepaa, neljä S-marketia, viisi K-kauppaa, kaksi Lidliä sekä Hakaniemen kauppahalli ja tori. Ei ollut koskaan pitkä matka lähimpään puotiin. Tämä yksi Alepa oli silti melkein suoraan kadun toisella puolella, vain muutaman kymmenen askelen päässä alaovelta.

Se sitten lopulta aukesi. Kaikki oli tyylikkäämpää kuin entisessä kaupassa. Pääovi ja kassat ovat muuttaneet lähemmäksi meitä, ja hevi-osaston yhteydessä on nyt myös Herkku Food Market -salaatteja ja muita mukavia valmisannoksia myyvä kylmäkaappi. Ylipäätään kylmäsäilytystä vaativat tuotteet tuntuvat olevan viilennetyissä kaapeissa tai pakastimissa, eikä koko kauppatilaa ole jäähdytetty jonkinlaiseksi puolijääkaapiksi. Tässä on varmaan sähkönsäästöön ja ehkä ekologisuuteenkin liittyviä taka-ajatuksia.

Kun selkeys ja väljyys ovat lisääntyneet, voi kuitenkin olla, että myytävien artikkelien kokonaismäärä on jopa vähentynyt. En ole tarkistanut tätä S-ryhmältä, enkä tiedä, antaisivatko he tarkkoja lukuja, jos kysyisin. Eniten olen itse havainnoinut tuotevalikoiman muutosta – tai virtaviivaistumista, jos asian haluaa niin tulkita – oluthyllyissä. Oluthyllyihin kiinnitän jo lähes vaistomaisesti huomiota ruokakaupoissa kaikkialla maailmassa, kun olen näitä asioita jo sen verran kauan seuraillut. Mitä on tapahtunut?

Ennen oli aika paljon pullo-oluita. Oli milloin mitäkin brittiläistä bitteriä, Saksan Schlenkerlan savuolutta, havaijilaista Konaa ja muutakin modernia amerikkalaista, sekä stoutia tai portteria vaikkapa Lontoon Fuller’silta. Laitilan Hyvä Tuomas -oluita taisi tulla parinakin vuonna Alepamme hyllyyn, niillähän on juhlistettu Olutliiton myöntämän vuotuisen tunnustuksen saajia, jotka ovat päässeet suunnittelemaan nimikko-oluensa reseptiä. Erikoisemmista oluttyyleistä olen nähnyt Alepassa ainakin Maku-panimon belgialaishenkistä grisetteä ja Iso-Kallan grodziskieta, joista jälkimmäinen palkittiin Suomen Parhaana Oluena. Ylipäätään kotimaisia pienpanimo-oluita oli aika moneen lähtöön.

Nyt suurin osa oluesta on kylmäkaappeihin sullottua tölkkitavaraa ja muukin taitaa olla yli 90-prosenttisesti tölkkiä. Uusitusta valikoimasta on jotenkin entistä vaikeampi löytää oluita, jotka herättäisivät erityisempiä ostohaluja. Tuntuu, että paljon on viritetty joko hyvin arkiseen kotitissutteluun tai nuoremman väen puistokaljoiksi. Tietysti jo Olvin ja Lahden (Hartwallin) värikkäillä erikoisoluttölkeillä saadaan aikaan näennäisen monipuolisen olutvalikoiman vaikutelma, eli erilaista IPA- tai jopa NEIPA-tyylistä yritelmää kyllä riittää. Varmasti tölkit ovat pakkauksina dynaamisempia tai ympäristöystävällisempiä kuin pullot; ehkä siinä on homman juju. Harrastajat kyllä näkevät jo kaukaa, etteivät pastellisävyt silti ainakaan Cloudwateria ole.  

On joukon jatkona edelleen muutamia pienempien panimoiden tuotteitakin. Ruokakauppojen liskokuningas Fat Lizard on näkyvästi edustettuna, ja muutamia tölkkejä on vaikkapa Torniolta, Pyynikiltä tai Olafilta. Ulkomaisista merkeistä saa kuitenkin hakemalla hakea jotain, mikä ei olisi AB-InBevin tai parin muun globaalin suurpanimon brändejä, eli sellaisia kuin Foster, Stella Artois tai Mythos. Oikeastaan ulkomaisia pienpanimoita ei tainnut viime kauppareissulla osua silmiin kuin yksi, Brooklyn Brewery, ja senkin brändi on Euroopassa Carlsbergin sateenvarjon alla.

En tarkoita, että Alepamme entinen oluthylly olisi ollut mikään paratiisi – lähinnä että siellä oli usein ihmeen paljon ja monenlaisia oluita odotuksiin nähden. Joskus jokin yllättäväkin löytö. Tai että valikoiman nykyversio olisi aivan erityisen huono ja suppea. On monessa Alepassa ja joissain isommissakin kaupoissa vaisumpaa kuin tämä. Ehkä Kallion kaljoittelijoiden koettiin aikaisemmin kaipaavan yhä monipuolisempaa tarjontaa – jopa Alepassaan. Nyt ei. Suunnanmuutoksen jälkeen hyllyt vaikuttavat järjestelmällisen homogenisoiduilta, sellaisilta jotka voi monistaa mihin tahansa samankokoiseen pikkukauppaan kaikkialla pääkaupunkiseudulla.

Missä siis mennään? Sic transit gloria mundi? Sic transit varietas cervesiarum Alepae? On mahdollista, ettei muutos ole oikeasti edes kovin suuri, määrällisesti tai laadullisesti. Kokonaismäärä oluissa on jopa voinut kasvaa. Eikö silti jotain kehityksen suunnasta kerro esimerkiksi ulkomaisten pienpanimo-oluiden puuttuminen? Onko kotimainenkin valikoima supistunut eri oluttyylien osalta, tai ainakin vaihtanut jotenkin painopistettä? Tässä on spekulaatiota ja mutua, enkä todellisuudessa tiedä Alepan aivoituksista. Jäämme kuitenkin seuraamaan tilannetta.

Katkeruuden malja ja Peurastaja

Viime kuussa mainitsin, että minulla on pyhä tavoite maistaa mahdollisimman monia belgialaistyylisiä oluita, mitä suomalaiset panimot tekevät. Osa niistä menee jatkossakin varmasti minulta ohi – jakeluteknisistä syistä – mutta äskettäin nappasin Alkosta taas kaksi uudehkoa tulokasta. Iso-Kallan Katkeruuden malja tulee Kuopiosta ja Tujun Peurastaja Lappeenrannasta.

Katkeruuden maljassa (9 %) tuoksu on hyvä, belgialaisen mausteinen, hedelmäinen. Olut on tripel, tyylin mukaisesti vaalea ja vahva. Alkuun maussa on toffeeta Sint-Bernardus Tripel -tyyliin, samoin kypsää sitruunaa. Alkuvaikutelma on melko raikas tripeliksi, mutta oluen lämmetessä tuntuu tapahtuvan pieni käänne heikompaan, ja loppumaku on raskaahko, hiivainen, kivennäinen, ellei melkein vierteinen, ja siinä on jokin trooppisen hedelmän tai kasviksen sävy. Sitrus tuntuu vähän sitruunalimun tyyppisenä. Maanläheisiä, mausteisia piirteitä tulee myös alun herkullisen mallaspohjan kylkeen.

Peurastaja Saison on belgialaistyylinen olut Tujulta, joka tunnetaan panimona erityisesti moderneista NEIPA-tyyppisistä oluistaan. Hyvää NEIPAa olen heiltä juonutkin, esimerkiksi viime kesänä Lappeenrannassa. Amerikan nykytyyli on siis eteläkarjalaisilla hallussa.

Peurastaja on kypsän sitruunainen, hedelmäsopan tuoksuinen 7-prosenttinen saison, josta tosin saa belgialaisia ominaisuuksia hieman hakea. Amarillo on humalalajikkeena. Amarillo ei aina riitele perinteisempien eurooppalaisten oluttyylien kanssa, mutta tässä epämääräinen appelsiinimehun kirpeys nousee ohra- ja vehnämaltaiden keitoksen hallitsevaksi osapuoleksi. Mausteiden ja hiivojen maut, jotka parhaisiin saisoneihin tuovat rutkasti lisäarvoa, jäävät tässä melko kaukaisiksi kaiuiksi.

En aivan valtavasti lämmennyt näille oluille, tai kyllä mutta vain osittain. Peurastajan amerikkalaishumalat olisi kannattanut säästää IPA-tyylisten oluiden ryydittäjiksi. Katkeruuden maljaa voisi vielä hioa myös, se ei lopulta ollut niin minun makuuni kuin ihan aluksi ajattelin. Se on silti tuollainen reilun kolmen tähden olut, jota voisin juoda uudestaankin, koska tripel-tyylistä tykkään. Peurastajaa en taida toiste ostaa, mutta jos Tuju tasokkaana tekijänä joskus panee belgialaishenkisemmän saisonin, sitä ilman muuta testaan.  

Teerenpelin Hampunsiemen Ale @Keskustorin kesäkeidas, Tampere

Viikonloppuna Tampereella ei voinut olla huomaamatta, mikä kaupunki isännöi maailmanmestaruuskisoja ja missä lajissa. Kun kisakansa eilen lauantaina alkoi puolenpäivän maissa kömpiä koloistaan, Asemankannen fanialue täyttyi melko ripeästi ja Tuomiokirkonkadun kiekkokatukin vilkastui. Pian joka kadunkulmassa tuli vastaan sinivalkoisia kisapaitoja, peruukkeja, kasvomaalauksia ja kaikenlaista leijonateemaista.

Toisessa MM-kisakaupungissa Helsingissä meininki ei ole ehkä ollut ihan yhtä tiivistä, ainakaan kisojen aikaisemmissa vaiheissa. Toki pääkaupungin kaduillakin on vaeltanut muiden osallistujamaiden yleisöä kisafiiliksissä. Triplan, jäähallin ja muiden kiekkoaiheisten kohteiden ympärillä on voinut aistia, että jonkinlaisen urheilujuhlan tuntua on ilmassa.

Kun istahdimme eilen iltapäivällä Tampereella Keskustorin kesäkeitaaksi ristitylle yhdentoista ravintolan yhteisterassille, huomasimme puolivahingossa parkkeeranneemme myös melkein eturivipaikoille terassin kiekkoscreenin eteen. Tilasimme Teerenpelin kojulta oluet ja sulamit eli täytetyt leivät. Muita kesäkeitaalla mukana olevia toimijoita ovat esimerkiksi Bodega Salud, Ukkometso ja Ravintola Pons sekä vahvasti Pyynikin Brewing Companyn logojen reunustama SAWUkeidas.

Join tänä keväänä lanseeratun Hampunsiemen Alen (5 %), tai pulloetiketin mukaan Hampunsiemenoluen, joka on vaalea, lievästi samea ja maultaan kevyehkö pintahiivaolut. Tuoksussa ja maussa on mietoa paahteista pähkinäisyyttä, joka näin vaaleaan aleen tuo jännän lisän ja on siis peräisin oluessa käytetyistä paahdetuista hampunsiemenistä. Siemenet eivät tuo kuitenkaan olueen sellaista hampun tai kannabiksen makeaa tuoksua, joka kyseiseen kasviin ehkä usein yhdistetään.

Hampunsiemenolut oli miellyttävä terassijuoma, jonka pieni twisti on varmasti kohdennettu varsin perinteisten oluiden ystäville – ei niinkään nykypäivän mielikuvituksellisimpien kahvileivosoluiden ja maustettujen hapanten tuntijoille. Matkaseuralainen puolestaan oli yllättynyt tilaamansa Vauhtiveikon mausta, joka oli odotettua kirpakampi, ei nyt hapan mutta napakan sitruksinen. Heräsi jopa kysymys, onko olut sitä millaiseksi se on tarkoitettu. Totesimme, ettemme ole välttämättä koskaan Vauhtiveikkoakaan maistaneet, vaikka se on pitkän linjan Teerenpeli-olut. Voihan se olla sitrusvetoisempi hefeweizen.

Kesäkeidas oli mainio kokonaisuus, varsinkin kun lauantai-iltapäivänä alkoi melko raskaalta tuntunut pilviverho väistyä ja aurinko lämmitti terassin nopeasti. Se on auki elokuun puoleenväliin asti. Helsingissä ei tullut näillä suurterasseilla käytyä sen kummemmin Senaatintorilla kuin Kasarmitorilla, ja Turussakin viime kesänä vain vaelsimme Tuomiokirkontorin terassin läpi istumatta alas. Tänä viikonloppuna kiekkotunnelma sähköisti Tampereen keskustaa, ja muutaman kymmenen minuutin kuluessa tämän postauksen julkaisemisesta siis selviää, mihin suuntaan korkeajännitteet laukeavat.

Sonnisaaren Hämy ja BrewDog & La Trappe Practise What You Preach

Tein jokin aika sitten pyhän lupauksen, että yritän maistaa kaikki suomalaisten panimoiden tekemät uudet belgialaistyyliset oluet. Ajattelin, että ne ovat sen verran epätrendikkäitä NEIPA-, pastry stout- ja hapanoluiden värikkäiden tölkkiarmeijoiden rinnalla, että pienikin lisäapu niiden markkinointiin on ehkä paikallaan. Olettaen tietysti että oluet ovat hyviä.

Lipsuin kyllä tavoitteesta heti tiensivuun. Yhtenä syynä on näiden oluiden saatavuus. Ne ovat melkein aina yli 5,5-prosenttisia, eli niitä ei pääse paljonkaan ruokakauppojen jakelukoneistoon. Alko taas ei pysty/halua/viitsi ottaa kaikkia ruokakaupparajan ylittäviä kotimaisia oluita hyllyihinsä vaikka varmaan teoriassa – hieman vaihtoehtoisessa todellisuudessa – joillain järjestelyillä voisikin. Niinpä tällaisten belgialaistyylisten uutuuksien metsästäminen vaatisi ankaraa baaritarjonnan tarkkailua ja tehoiskuja joihinkin olutravintoloihin, sekä sen täydentämistä matkoilla panimoiden omiin kauppoihin eri puolille maata.

Hommaa kyllä helpottaa, ettei kovin moni panimo belgialaisille tyyleille lämpene. Eivät ne kai ole kaikkein helpoimpia valmistaakaan. Kun puhutaan 2000-luvun ensimmäisestä vuosikymmenestä, pitkään Malmgård taisi olla Suomessa melkein ainoa, jolta saatiin yhtään näkyvämpiä esimerkkejä pitkäaikaiseen jakeluun. Olihan toki esimerkiksi joku Stadin Panimo varmaan testannut vaikka mitä oluttyylejä jo pre-millenniumin humussa. Sitten meni aikansa ennen kuin tuli Oulun Maistilaa ja muita kolmannen sukupolven pienpanimoita, joista osalla liikeni aikaa myös tällaisiin kokeiluihin.  

Oululaista maistellaan siis nytkin, kyseessä kuitenkin Sonnisaaren olut ja melko tuore sellainen. Hämy on peräti 10-prosenttinen ja väriltään samean punaruskea, ehkä sukua näiltä ominaisuuksiltaan La Trappe Quadrupelille (joka on toki hollantilainen olut vaikka Belgian inspiroima). Tuoksusta tulee mieleen puolestaan Westmalle Dubbel, pidättyvän luumuhillomainen aromi, joka antaa odottaa pikemminkin kuivahkoa kuin ylimakeaa vahvaa luostariolutta.

Luostarioluthan tämä käytännössä onkin tyylilajiltaan, vaikka Oulun esikaupunkialueella ei tietenkään mitään munkkien tai nunnien salaisia panimokattiloita lymyä. Sonnisaaren panimo on muutaman vaalean belgialaistyylisen oluen tehnyt jo aiemmin, ja ainakin joku niistä on ollut aika vahvakin. Olisikohan nyt kyseessä ensimmäinen kerta, kun heiltä tulee vahva (puoli)tumma trappistihenkinen olut? Kuten todettua, Maistila samassa kaupungissa on tehnyt sellaisia enemmänkin.

Vaahto on belgialaiseen tyyliin hyvin runsasta. Maussa on kuivatun aprikoosin tai banaanin tyyppistä hedelmän makeuden ja happojen tiivistymistä, ilman liiallista sokerisuutta. Taustalla on karamellia, jopa vaaleaa suklaata, ja mausteisuutta johon sekoittuu humalan katkeroa. Kokonaisuudessa on herkullisia makuja mutta ne ovat vähän levällään, esimerkiksi pieni sitrusmainen jälkimaku yllättää. Hiivaisuutta ei sinänsä ole, eikä alkoholikaan maistu pahasti läpi, mikä on hyvä. 

Tämä on vähintäänkin keskitasoa parempi belgialaispastissi, eli pisteet panimolle suorituksesta. Saisiko tästä täyden kympin kellarikypsyttelyllä vai pitäisikö panimon hioa tuotetta johonkin suuntaan, sitä en ihan osaa sanoa. Erityinen kiitos Sonnisaarelle vielä siitä, että tässä oltiin käsittääkseni aika perusasioiden äärellä – ilman outoja mausteita, harkitsemattomia humalalajikkeita tai viinatynnyrien lisämakuja. Ja miksei myös Alkolle tuotteen ottamisesta valtakunnan jakelukoneistoon.

Toinen tämänkertaisista oluista on astetta ongelmallisempi. Suomalainen se ei toki ole. Maisteltavan oluen tekijöinä ovat Skotlannin (entinen) ylpeys BrewDog ja alankomaalainen trappistipanimo Koningshoeven eli La Trappe.

En tiedä, perustuuko Practise What You Preach (10 %) jollain tavalla suoraan La Trappen tavalliseen Quadrupeliin, luostarin valikoiman vahvimpaan olueen (jos tynnyrikypsytettyjä ja muita erikoisversioita ei lasketa). Samoja piirteitä on. Jonkun muun trappistipanimon tekemänä olettaisin aika intensiivisen, makeutusainemaisen makeuden tulevan hunajasta, mutta tässä taustalla saattaisi olla myös La Trappe Quadrupelin normaalia sokerisuutta.  

Amerikkalaisten humalalajikkeiden merkitystä en osaa arvioida. Ei kai niitä normaaleissa La Trappe -oluissa ole? Tässä Practise What You Preachissa ne (Simcoe ja HBC 692 Talus) eivät ole niin etualalla, että oluen perusluonne muuttuisi jotenkin odottamattoman amerikkalaiseksi. 

Tuoksun perusteella oluesta irtoaa villihunajan primitiivistä, maanläheistä aromia. Se sekoittuneena ilmeisen normaalin tumman trappistioluen tuoksuun ohjaa yllättäen ajatuksia muiden luostarien kuin Koningshoevenin tuotteisiin, esimerkiksi jälleen Westmalle Dubbeliin.

Maku on kuitenkin belgialaisia trappistioluita yksiulotteisempi, siinä varmaankin normaalin La Trappe-laisen kuivahedelmän makeuden päällä on lähinnä tuota kanervahunajaa. Omissa kirjoissani hunaja ylipäätään aika harvoin nostaa jonkin oluen osakkeita – jos perusolut on sinällään heikko, hunaja ei sitä pelasta, ja jos se taas on hyvä, hunaja voi pahimmillaan tukkia sen jyräävällä maullaan. Suklaista, karamellimäistä mallasta on maussa jonkin verran, ja sen lisäksi ruohoista, vähän laastarimaista humalaa, jälkimaku lähinnä metsäisen ja hunajaisen makea.

Ei minulla tästä oluesta mitään erityisen pahaa sanottavaa ole. Kokeilla pitää kaikenlaista, miksei tällaistakin. BrewDog on muistaakseni ennenkin pyrkinyt tuomaan johonkin vahvempaan olueen “autenttista skottiväriä” kanervahunajalla, mutta jotenkin päälleliimatuksi tuon tyyppinen aines helposti jää. Tässä kuitenkin on riittävästi ideaa. Kanervahunajan maku on lopulta kohtalaisen kiva, ja jotenkin se onnistuu liimautumaan luostariolutkokonaisuuteen melko positiiviseksi lisäominaisuudeksi. Mutta sikäli kun BrewDogin karma on viime aikoina ollut ylipäätään vahvasti laskusuuntainen, ei tämä nyt sitä merkittävästi kohotakaan. La Trappe taas pärjäisi hyvin ilmankin tällaista kollaboa, jos tämä viimeiseksi kerraksi jäisi. Kai tämän juoman ansiot kuitenkin enemmän pohjautuvat heidän hyvään luostariolueensa kuin siihen kanervahunajaan.

(Luostariraunion kuva: Flickr.com, Not So Dusty, CC BY 2.0.)

Sandels Juhlaolut ja Kukko Pils Juhlaolut

Nyt katsotaan kahta kotimaista synttäriolutta, jotka eivät ole festbierejä saksalaisessa mielessä mutta eroavat kumpikin omalla tavallaan panimoiden perustuotteista. Olvi on suurpanimoista pienin, Laitila pienpanimoista suurin. Tämä näkyy näissä oluissakin.

Olvin Sandels-sarjan suodattamaton Juhlaolut lanseerattiin vuonna 2021 kunnioittamaan Iisalmen kaupungin 130-vuotista olemassaoloa ja kai myös Sandels-oluen viittäkymmentä vuotta. Se kadonnee myynnistä nyt kevään aikana. Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan Kukko Pils Juhlaolut taas juhlistaa keltaisessa tölkeissä (ja keltaetikettisissä pulloissa) myytävän Kukko Pilsin 20-vuotista taivalta. Tämäkin juhlaolut tuli ensimmäisen kerran maisteltavaksi paikallisesti jo vuoden 2021 puolella, mutta nyt alkuvuodesta sitä on ollut mahdollista bongata täällä Helsinginkin marketeissa.

Sandels Juhlaoluen (5,3 %) kanssa minulle kävi kuten Pilsner Urquell Nefiltrovanýn kanssa syksyllä: suodattamattomaksi mainittu olut on lasissa sen verran kirkasta, että alkaa epäillä ostaneensa väärän tölkin. Ihmetyshän ei kerro muusta kuin siitä, että useimmat muut juomani oluet ovat niin suodattamattomia, että koko sana on kärsinyt pientä inflaatiota. En ole Sandelsin tavallista A-olutta vähään aikaan maistanut, mutta väitän kyllä mausta erottavan tämän suodattamattomaksi versioksi, vaikka silmämääräisesti eroa ei heti huomaisikaan.

Tietysti kyseessä on suuren yleisön olut, jonka ei ihmeemmin pidäkään kuluttajaa hämmentää. Olvin linja on kaikessa vähäeleinen – kuten kokoiselleen panimolle kai sopiikin – myös siis craftmaisemmissa tölkeissä myytävissä ”erikoisoluissa”, IPAssa ja muissa. Sandels-perhe on luonnollisesti sitäkin perinteisempää suomilageria, melkein siinä missä talon nimibrändin keskiolut ja A-olut.

Hennon kullankeltainen olut tuoksuu miedosti maltaalle, ja pienellä mielikuvituksella siinä voi ehkä tuntea humalantuoksuakin leijailemassa. Maku on keksimäisen maltainen, siinä on vaalean viljan raikkauden lisäksi minimaalinen sitruksen puraisu ja vaisu ruohoinen humalointi. Vähän paperimaisen ohueksi olut suodattamattomuudestaan huolimatta jää. Kuten kotimaisessa A-oluessa joskus, hedelmäkaramellinen, hunajainen ja miedosti viinainen vihlaisu on myös mukana mutta tässä ihan hyvin osana muuta makua, ei päälleliimatun karkeana.

Silloin kun kotimainen bulkki ei ärsytä latteudellaan, se aiheuttaa usein jonkinlaisia nostalgisia mielikuvia. Tyyliin: lapsuuden taloyhtiösaunat 70-luvun lopussa, mummon pieni olutpullo joka nautitaan saunasta vilvoitellessa. Puupanelointi ja punavalkoruutuiset pöytäliinat. Oiva Toikan kolpakko tai sellainen kuoppalasinen. Tämän Sandels Juhlaoluen kun juo riittävästi viilennettynä ja erittäin janoisena (vaikka juuri saunan jälkeen), se saattaa jättää nihkeästikin teolliseen lageriin suhtautuvalle ihan positiivisen makumuiston.

Laitilan Kukko Pils Juhlaolut on miedompi kuin Sandelsin juhlaolut ja asettuu 5,0-prosenttisena keskikalja-Kukon ja Kukko Vahva Pilsin välimaastoon. Tämän oluen määräävä erikoispiirre ei ole suodattamattomuus vaan kuivahumalointi. Oluen tuoksussa onkin eittämättä sitä itseään eli kokonaista humalakäpyä. Hallertauer Hersbrucker on ilmeisesti kuivahumaloinnissa käytetty lajike, muuten oluesta löytyy myös Northern Brewer -humalaa.

Tämä on tietysti aivan eri tyyppinen ilmestys kuin Sandelsin juhlaolut. Humalointiin se ero kai selvimmin kiteytyy. Sandels lienee Suomen miedoimmin humaloituja oluita jopa normilagereista. Kukolla taas on perusversioissaan jopa 35 EBU:n katkeruus ja tässä juhlaoluessa panimon mukaan 32 EBU. Melkein kolme kertaa korkeammat lukemat siis kuin Sandelsissa. Ulkonäöltään Kukko Pils Juhlaolut on selkeästi suodattamaton ja värissä on oranssi vivahde kuin Urquellissa konsanaan.

Mukana on siis pils-maltaan lisäksi vaaleaa karamellimallasta, ja maussa tuntuukin välillä jopa aika intensiivistä karamellin makeutta – näin pääsiäisen aikaan mieleen tulevat melkein sellaiset pienet munanmuotoiset hedelmärakeet karkkipusseissa. Toki mallas on tässä oluessa humalan rinnalla isona makuna mutta ei erityisen viljaisena vaan enemmänkin hedelmäisenä. Jälkimaku on aavistuksen makea, ja siinä on humalaakin mutta ei mahdottoman katkerana.

Laitilan Wirvoitusjuomatehdas kertoo sivuillaan myös tällaista:

Laitilan Kukko Pils oli ensimmäinen suomalainen pienpanimo-olut, joka pakattiin tölkkiin 21.3.2002, ja saatavilla olevan tiedon mukaan se oli ehkäpä jopa maailman ensimmäinen lajissaan. Samana vuonna 2002, mutta muutamaa kuukautta myöhemmin, tölkkiin alkoi oluitaan pakata myös amerikkalainen pienpanimo nimeltään Oskar Blues Brewery, joka virheellisesti itseään maailman ensimmäiseksi tölkkiin pakkaavaksi pienpanimoksi nimittää.

Luotetaan panimon sanaan tässä. Pakkauksen tyylikkyydessä Kukko vie ilman muuta pitemmän korren Olviin verrattuna. Ei muuten olisi hassumpi juttu, jos Kukon juhlaolut jäisi Laitilan valikoimaan vaikka pysyvämpänä edustajana. Juohan tuota Sandelsin juhlaoluttakin mieluummin kuin suodatettuja Sandelseja, mutta tässä kai on se melko ison ja tosi ison panimon ero – Kukko-sarjaan sopii tällainen craft-henkinen erikoisversio, Sandels-brändiä on hyödynnettävä varovaisemmin. Jos Olvi olisi pienpanimo, se olisi saattanut tehdä juhlavuoden kunniaksi esimerkiksi ”oluen, jollaista eversti Sandels olisi oikeasti voinut juoda Suomen sodan aikaan”. Se ei olisi vaalea ja utuisen kirkas vaan luultavasti tumma ja mämmimäisempi, pintahiivalla pantu.

(Tölkkien kuvien lähde: panimot.)

Kirjakevät ’22: Suuri Olutkirja

Michael on suomeksi Mikko, ja mikä olisi sen oivallisempi etunimi silloin, kun kirjoittaa Suuren Olutkirjan ja haluaa sen myös olevan suuri olutkirja.

Niin jacksoniaanisiin mittoihin kasvavia kotimaisia olutkirjoja ei ole aikaisemmin taidettu nähdäkään kuin tämä panimomestari-olutkirjailija Mikko Salmen uusin teos, joka ilmestyi jo viime syksynä. Kirjoittaja itsekin sanoo lukijalle esipuheessaan, että “käsissäsi on kaikkien aikojen suurin suomalainen olutkirja”.

Ainoastaan sen nimeäminen suurieleisesti “Mikko Salmen suureksi olutkirjaksi”, genetiivimuodossa, olisi ollut vielä enemmän Jackson-tyylinen veto.

Kirja on 450-sivuinen runsaudensarvi, johon on koottu Salmen aikaisemmista kirjoista tuttuja elementtejä samoihin kansiin – eri oluttyylien tarinoita, niihin liittyviä yksittäisten oluiden suosituksia, oluen tekijöiden muisteluita, panimovisiittejä ja kirjoittajan matkakertomuksia olutkaupungeista. En tiedä, onko materiaalista osa ollut jo käytössä edellisissä teoksissa, mutta tämä on joka tapauksessa toistaiseksi täydellisin kattaus Salmen olutajattelua ja -kirjoittamista.

Minulla oli tarkoitus kirjoittaa tästä kirjasta jo ennen joulua, koska pukinkontti on olutkirjoille juuri oikea paikka. Mutta kai niitä voivat asiasta kiinnostuneet hankkia itselleen ja läheisilleen myös olutkevättä ja -kesää varten. Lienee joka tapauksessa selvää, että tuoreehkoista suomalaisista olutkirjoista tämä on ykkösteos niille, jotka mielivät tietää “kaiken oluesta” tai ainakin saada huolellisen perus- ja jatkokurssin aiheeseen.

Kuten aiemmissa kirjapostauksissani, käydään sisältöä läpi väljästi plussien ja miinusten laareihin heitellen.    

Plussat (+)

Kirjan valtava laajuus ja siinä ääneen pääsevien ihmisten iso joukko ovat siis jo itsessään plussa. Minäkin, joka sentään olen kahlannut kymmeniä ellei satoja olutkirjoja, löydän sieltä täältä uusia tietoja, anekdootteja ja näkökulmia. Toki tämä koskee erityisesti kotimaisia panimoita ja niiden tarinoita.

Mielenkiintoinen detalji on muun muassa se, paljonko kotimaisen tehdaslagerin humalakatkeruus on vuosikymmenten varrella laskenut. Lahden Sinisessä se olisi 50-luvun analyyseissä ollut yli 30 ja joskus jopa käsittämättömät 39 EBU (jostain tämä kertoo, vaikka olisi poikkeustapaus tai epäluotettava mittaus). Samoin kiinnostavia olivat lahtelaisten 70-luvun kokeilut pintahiivalla. Ja toki Seinäjoen Mallaskosken vanhan isännän Juhani Walleniuksen haastattelun loppu on parhaita pätkiä, mitä olen olutkirjoissa nähnyt. Jääköön arvoitukseksi, mitä siinä tapahtuu.

Pidin myös oluttyylien kuvauksista. Mikko Salmella on taito asettua yleisen tyylinillittämisen, sekavien historioiden ja rönsykasvustojen sekä usein yhdentekevien ominaisuusluetteloiden yläpuolelle. Oluiden kirjosta poimitaan näihin kuvauksiin se riittävän olennainen ja oikea tieto. Tätä perspektiiviä olisi luultavasti ollut paljon vaikeampi hankkia, jos kirjoittaja olisi aloittanut oluen parissa toimimisen esimerkiksi vasta 2010-luvulla.

Jokainen kirjoittaja painottaa asioita omalla tavallaan, ja Salmen painotukset tosiaan suosivat moniin muihin verrattuna enemmän Eurooppaa ja Suomea kuin Amerikkaa, ja enemmän 1900- kuin 2000-lukua. Tämäkin on perusteltua, koska niin suuri osa nykyisen craft beer -buumin juurista ulottuu aikaan ennen vuosituhannen vaihdetta ja vanhalle mantereelle.

Eikä tämä sitä paitsi olekaan kirja pelkistä pienpanimoista ja käsityöoluista, kuten osa kirjan teksteistä konkreettisesti muistuttaa – erityisesti osassa IV (“Henkilökuvia ja oluttarinoita”). Ääneen pääsevät siis myös isojen panimoiden henkilöt sekä vähemmän tunnetut olutketjun osat kuten hiivalaboratorio ja mallasviljan tuottajat.

Miinukset (–)

Tässä kirjassa on tavallaan melkein kaksi kirjaa. Toinen on yleisteos maailman oluttyyleistä ja -perinteistä, hyvine esimerkkioluineen. Toiseenkin on vähintään suurin osa aineksista olemassa, ja se on paikoitellen yksityiskohtainenkin kotimaisen olutrenessanssin historia. Se alkaa Lammin Sahdista ja ulottuu aina Kakolan Panimoon ja muihin 2020-luvun alun tekijöihin, ja sitä taustoittavat nuo yllä mainitut pienpanimoskenen ulkopuolisten oluttoimijoiden äänet.

Vaikka Suuren olutkirjan osa IV on tosiaan yksi sen vahvuuksista, osion olisi varmasti voinut nimetä toisinkin. Tämä osio taustoittaa erityisesti nykyistä suomalaista olutkulttuuria, myös suurempien panimoiden näkökulmasta. Henkilöt ovat siis konkareita, emeritus-sukupolven kotimaisia edustajia. Nämä miehet ansaitsevat toki sen, että heidän tarinansa painetaan, siinä ei ole ongelmaa.

Kuitenkin sen, että kirjan globaali näkökulma tämän osion ajaksi häivytetään, voisi perustella jo vaikka esipuheessa. Muuten herää ehkä turhaan kysymyksiä, miksi juuri nämä herrat? Tai olisiko yhden naisenkin jostain löytänyt tähän puhumaan herrojen rinnalle? (Sukupuolijakauma ei ole läheskään näin yksioikoinen esimerkiksi kirjan pienpanimohaastatteluissa.)

Taitossa ei ole muuten paljon valittamista, mutta paksussa kirjassa olisi hyödyllistä, jos sivujen ulkoasussa jokin paljastaisi, missä osiossa ja tekstissä ollaan menossa. Sivujen ylä- ja alalaidoissa olisi tilaa. Nyt luvusta toiseen hyppiessä pitää joko pläräillä armottomasti tai mennä sisällysluettelon kautta. Napisin tästä myös Olutreissu Suomen arviossa, joten tässä vielä tuhdimmassa opuksessa on pakko mainita sama asia.

Tekstiä on toki paljon. Tämä ei sinänsä ole minulle ongelma, koska asia on kiinnostavaa. Jollekulle muulle voi tulla merkkiähky. Kuvia on paljon ja ne ovat hyviä, mutta tietysti täyteyden tunnetta olisi voinut taiton keinoilla ennaltaehkäistä lisääkin, poimia vaikka osuvimpia lauseita sitaateiksi kappaleiden lomaan tai jotain. Väliotsikoita on kyllä käytetty, tosin aika säästeliäästi.

Isoon kirjaan mahtuu yleensä erheitäkin. Nyt ne ovat lähinnä lyöntivirheitä sekä yksittäisiä väärin kirjoitettuja nimiä, joten oikolukua tai faktantarkistusta ei ole varmasti sinänsä laiminlyöty. Jos nyt asiavirheitä olisi pakko etsiä, pitäisi mennä jo melkoiseen hiustenhalkomiseen tai tulkinta- ja makukysymyksiin. Olisinko päästänyt Unto Tikkasta selittämään portterin ja stoutin eroja, kun hän ei näytä olleen tietoinen erojen historiallisesta ja maantieteellisestä kehityksestä? Jäikö Achel tarkoituksella vai vahingossa pois belgialaisten trappistipanimoiden listasta? Olisiko Pierre Celis todella puhunut kyläläisilleen ranskaa, eikö hollantia?  

* * * * *

Turha tästä kirjasta on muuta yhteenvetoa yrittää kuin että hyvää jälkeä on tullut, ja että kirja kuuluu jokaisen oluesta yhtään vakavammin kiinnostuvan suomalaisen hyllyyn. Omasta näkökulmastani Mikko Salmen suurin olutkirja luo myös uskoa siihen, että kirjamuodolla on olutkirjoittamisessa oma roolinsa tulevaisuudessakin. Tästä joku e-formaatteihin ihastunut voi olla tietysti eri mieltä, mutta palataan siihen keskusteluun jossain muussa yhteydessä.

Olari & HOMBRE: Brew It Better Yourself – ja rahaa Ukrainaan

Viime viikkoina Euroopassa on tehty urakalla asioita Ukrainan eteen ja ukrainalaisten tukemiseksi, aina suurista poliittisista päätöksistä pienempiin arkielämän avustuksiin ja tempauksiin. Jälkimmäisiin kuuluu erilaisia olutaiheisiakin juttuja, kuten “solidaarisuusolut”, jota on kehotettu tekemään ukrainalaisten kotipanijoiden reseptillä – kyseessä on punajuurta sisältävä vahva stout.

Nyt maisteltava olut ei ole kuitenkaan se, vaan Brew It Better Yourself (5,5 %) on Olarin Panimon ja kotiolutyhteisö HOMBREn eli pääkaupunkiseudun kotipanijoiden yhteistyöolut. Myynnin tuotoista ohjataan 20 senttiä per tölkki Ukrainan apuun. Tyylilaji on märzen, eli historiallisesti Baijerissa edellissyksyn viljoista pantu maaliskuun olut. Kun kesällä ei ennen vanhaan voitu olutta tehdä, keväällä pantiin kesäksi hieman vahvempia oluita, joista viimeisten tuli säilyä hyvinä varastoissa syksyn sadonkorjuujuhliin saakka.

Olarin Panimo kertoo:

Etiketti oli jo lähdössä painoon, kun panimon instagram-tilille tuli viesti ukrainalaiselta kotioluentekijältä ja olutharrastajalta Dmytrolta. Hän pyysi meitä käyttämään Brewers Against War -logoa solidaarisuuden osoitukseksi ja Venäjän hyökkäyssodan vastustamiseksi. Kun olimme päättäneet oluen tuotoilla jo tukea Ukrainaa, logon lisääminen tuntui luonnolliselta. Myös Dmytron kotiolutharrastus sopi hyvin tämän oluen teemaan.

Etiketin on suunnitellut HOMBRE-yhteisön perustajajäsen Pate Pesonius. Kyseessä on noin 3 000-päisen kotipanijajoukon ensimmäinen kaupallinen olut. Resepti löytyy muun muassa Olutpostin artikkelista tämän linkin takaa. Ostin omat tölkkini Juova Hanahuoneen tiskiltä Kaisaniemestä, koska oluen prosentit mahdollistavat juuri ja juuri sen ulosmyynnin baarista.

Itse olut on väriltään punertavan kultainen, sopivasti vaahtoava ja maltaan ja ruohon tuoksuinen. Se on kirkas ja melko kevyen tuntuinen, selkeästi maltainen, mutta maltaan reunoilla tuntuu myös sitruunan puraisua. Mietoa karamellisuuttakin on mukana, samoin jotain metallista tai mineraalista, ja ruohoisuutta ehkä humalasta.

Tässä ei varsinaisesti lähdetä hakemaan märzenin olemusta mistään kovin tummista, historiallisista meiningeistä. Maltaista on 62 prosenttia vaaleaa pilsneriä ja 31 prosenttia aavistuksen tummempaa Munich II:ta. Humalapuolella mennään Hallertaun Magnumilla ja Mittelfrühllä sekä Saazilla. Tykkäisin itse, että ruohoisuutta olisi vähemmän ja makeampien maltaiden pohjaa vielä vähän enemmän, mutta varsin pätevää tekemistä tässä on toki taustalla. Ja pisteet tietysti siitä, että hieman epämuodikkaalla oluttyylillä on rohkeasti lähdetty ideaa toteuttamaan.

* * * * *

Brew It Better Yourself -olutta olisi saatavana myös Olarin Panimon kaupasta Espoon Otaniemestä sekä näköjään myös erinäisistä muista baareista. Lisäksi sitä on toimitettu ainakin joihinkin K-kauppoihin eri puolella Etelä-Suomea, meillä päin esimerkiksi Rediin, Sörkkaan, Arabiaan ja Mustaanpekkaan. Kallion K-marketissakin olisi pitänyt olla, mutta tänään sunnuntaina ei näkynyt – olisiko satsi myyty jo loppuun.  

Ukrainalaisia sopii tietysti tukea muutenkin kuin ostamalla oluttölkkejä. Tein itse pari lahjoitusta tekstiviesteillä avustusjärjestöille. Listoja tahoista, joiden kautta voi auttaa, on koottu moniin paikkoihin, kuten nyt vaikka Hesarin verkkosivuille. Kansainvälisen olutkansan kannatusta on keskittynyt ainakin jossain määrin Drinkers for Ukraine -aloitteen ympärille, ja sen taustajoukoissa on sekä ukrainalaista että länsieurooppalaista ns. uskottavaa porukkaa.

Juhlaolut Momentin 30 Vuotta Bitter Ale @Hilpeä Hauki

Kävelin tänään puolenpäivän jälkeen Sörnäisten läpi, ja muistin yhtäkkiä Kalaravintoloiden 30-vuotisjuhlat. En viime viikolla päässyt niihin, koska olin pohjoisessa talvilomamatkalla.

Päätin käydä vilkaisemassa, olisiko ketjun juhlaolutta vielä hanassa Hilpeässä Hauessa. Hauki itse täyttää toki tänä vuonna “vasta” 28 vuotta – toisin kuin 30-vuotiaat Janoinen Lohi ja Vastarannan Kiiski – mutta silti tätä bitteriä tänään Hauenkin hanassa oli.

Hilpeä Hauki remontoitiin kolme vuotta sitten keväällä, jolloin aikaisempi kellertävä patina sai tehdä tietä tumman puun ja muiden tyylikkäiden materiaalien päällystämille pinnoille. Vaikka periaatteessa vastustan pitkän linjan baarien sisustusmuutoksia, tähän uuteen ilmeeseen on ollut kohtalaisen helppo tottua. Myös olutvalikoima on pysynyt melko belgialaispainotteisena, mikä Kalojen ulkopuolella on tietysti näinä aikoina jo harvinaista.

Alkuiltapäivän rauha hyvässä pubissa on oma juttunsa. Hiljaisuutta rikkoo vain baarihenkilökunnan jutustelu jonkun kanta-asiakkaan kanssa, sanoja ei kuule mutta keskustelun sävy luo tuttavallista tunnelmaa. Pöly laskeutuu ikkunoista tunkeutuville valonsäteille. Mieto siivousaineen lemahdus vaihtuu vähitellen muihin pubin tavallisiin tuoksuihin, vaikka tupakka ei ole enää koko ravintolatilaa vuosikausiin hallinnutkaan. Hauen kirjahyllystä löytyi vuoden 2002 Good Beer Guide, juuri sellainen kirja jota minunlaiseni jäärä mielellään hajamielisesti selailee olutta siemaillessa.

Bitter Ale on Momentin-konsernin ensimmäiselle juhlaoluelle (5,2 %) tietysti juuri oikea nimi, koska se on perinteinen brittiläinen pubiolut. Ei tämä olut valtavan katkera ole, mutta se ei ole (nimestä huolimatta) bitterin pointtikaan. Olut on lasissa melko samea, suunnilleen kinuskin värinen. Tuoksu on herkullisen karamellinen ja siinä on brittityyliin jonkinlaista hedelmää, ehkä kaneliomenaa.

Suutuntuma on kuohkea ja pehmeä, siinä ei ole mitään sellaista vaatimatonta ohuutta, johon joskus suomalaisissa bitter-jäljitelmissä törmää. Maussa on karamellia, satsumaa, jotain muuta mausteista hedelmää, ruohoa ja kalkkia tai liitua. Mausteisuutta selittää ilmeisesti myös käytetty humalalajikekin, se on brittiläinen Godiva. Jälkimaussa on pieni katkeruuden pisto, mutta sitä ei ole paljon.

Kuten Ardekin omassa raportissaan pohti, olisi tietysti mielenkiintoista päästä maistamaan tätä cask-versiona. Aivan loistavaa on näinkin saada hanaolueksi brittityylinen peruspubiolut Suomesta, ja vielä sellainen, joka osaa yhtäaikaisesti kunnioittaa heikäläisiä perinteitä ja tunnustaa vähän moderniakin väriä. Olisipa tällaisia enemmän. Hanalätkän perusteella oluen tekijä on Mallaskoski, joka nykyisellään kuuluu sekin Kalaravintoloita hallinnoivaan Momentin-yhtiöön.  

Laskiaista kohti: Takatalo & Tompuri Kaski Vahva Lager ja RPS Hard Rock Lager

Keski-Euroopassa jotkut ahkerat paastonajan viettäjät kuten Paulanerin munkit hankkivat ennen vanhaan kalorinsa laskiaisen ja pääsiäisen välillä lähinnä oluesta. Näin ainakin eräät lähteet väittävät. Nesteessä oli varmasti hyvä olla paljon ravinteita, joten vahva olut sopi tarkoitukseen hyvin. Kuten bock.

En aio itse tällaista 40 päivän olutkuuria kokeilla, mutta vuodenaikaan sopii silti hyvä vahva bock tai pari. Lämmittäähän sellainen viileänä kevättalven iltana joka tapauksessa.

Otetaan kokeiluun pari kotimaista vahvaa lageria. Kumpikaan ei kyllä pakkaustekstiensä perusteella ilmoittaudu bockiksi. Takatalo & Tompurin osalta Mikko Salmen Suuri olutkirja silti kertoo, että panimon ajatuksena oli tehdä Kaski Vahva Lagerista vaalea maibock baijerilaiseen tapaan. Virolahtelainen maatilapanimo on Suomessa siinä mielessä harvinaisuus, että mallasohra tulee suoraan omasta pellosta.

Kuopiolaisen RPS:n eli Rock Paper Scissors Brewing Companyn valikoimassa puolestaan Hard Rock Lager on 7-prosenttinen versio panimon keskiolutvahvuisesta Rock An Allday Everyday Lagerista. Kutsutaan sitä siis vain vahvaksi lageriksi eikä bockiksi, vaikka kuten alta käy ilmi, se on aika saman tyyppinen olut kuin T & T:n vahva Kaski.

Kaadan oluita lasiin. Kaski Vahva Lager on väriltään oranssinkultainen, ja tuoksussa tuntuu vaaleiden maltaiden ohella hedelmäisyyttä, melkeinpä ananasta. Maussa tulee esiin maltaan leipäinen, paksun viljainen puoli vähän enemmän kuin vahvoissakaan lagereissa usein. Hedelmäisyyttäkin on mukana. Alkoholi pysyy hyvin piilossa, ja humalan katkerot eivät myöskään ole lainkaan hallitseva elementti tässä oluessa.

Hard Rock Lager on sekin väriltään oranssinpunertava, ja olut on lasissa jossain määrin samea. Tuoksu ja alkumaku ovat tässäkin ananasmaisia. Ananas ja ruoho ovat avainsanoja myös maussa, jossa katkeroa ei tunnu kovasti, ja melko runsas hiilihappo on pehmeän kuohkeaa. Mallas rakentaa hedelmäisillä piirteillä silattuna tämän oluen perusrungon, jossa maistuu myös vähän sitruunamarmeladia. Lisänä on pieni lääkemäisyys, mahtaako olla humalan ominaisuus vai alkoholin läpäisyä. Jälkimakuun jää lievää humalan poltetta.

Kaski Vahva Lager on tässä kaksikossa Hard Rock Lageria aavistuksen kuivempi olut, koska alkoholia on lähes saman verran kuin RPS:llä (6,9%) mutta kantavierrevahvuus on selvästi alempi (Kaskessa 16.3°, Hard Rockissa 20.3°). Katkeroissakin on selkeä ero, Kaskessa vain 28 ja Hard Rockissa 39 EBU.  

Tässä on kaksi samalla tontilla operoivaa olutta, paremmuusjärjestystä pitää hieman hakea. Ehkä Takatalo & Tompurilla pysyy sittenkin työkalupakki paremmin hanskassa, vaikka Hard Rockin keulivassa maussakin on jotain houkuttelevaa, nousuhumalan juhlaa. Ainakin Hard Rockissa moderni humalalajike Loral yhdistää sitruunaisia ja kukkaisia ominaisuuksiaan jonkinlaiseksi melkein trooppiseksikin hedelmäksi – en tiedä, mistä myös Kaskeen on tullut hiukan samanlaista eksoottisuutta. Itse joisin ehkä kaikkein mieluiten vahvoja lagereita, joissa hedelmä ei nousisi näin etualalle, mutta eivät nämä siis minusta ole yhtään heikkoja suorituksia, osaavien panimoiden tuotevalikoimassa. Kaksikosta ehkä Kaski tosiaan vie pyrkimyksensä vähän paremmin maaliin, oikeastaan varsin mukavasti. 

(Kasken kuvamateriaalin lähde: panimo.)

Olutpaja XA Stout ja Jouluolut

Viime kesänä ajelimme kerran Tampereelle Pälkäneen kautta. Reitin varrella on muutamia kiinnostavia juttuja, ei vähäisimpänä Hattulan Pyhän Ristin kirkko, jossa jokaisen suomalaisen kyllä kannattaisi käydä vähintään kerran elämässään. Emme olleet ennen poikenneet tuossa kirkossa, ja ainutlaatuiset seinämaalaukset tekivät melkoisen vaikutuksen.

Kirkon eteisestä ostin Matkaoppaan keskiajan Suomeen, joka on kirjoitettu keskiajan Itämaahan “turistina” saapuvalle nykyihmiselle. Hauska idea – välillä on vaikea uskoa, että kaikki se yksityiskohtien kirjo moisesta alkukantaisesta maasta tuolta ajalta tiedetään, mutta ilmeisesti kokonaisuus perustuu kuitenkin tutkimukseen.

Oluenystävälle hyviä vinkkejä ovat esimerkiksi Turun keskiaikaiset yöpymispaikat. Kirja kertoo muun muassa, minkä killan majatalosta matkalainen sai minkäkinlaista hyvää tai heikompaa olutta. Parhaissa paikoissa se oli lyypekkiläistä tai gotlantilaista tuontitavaraa, tai luostariveljien panemaa. Yleinen hinta oluelle oli Suomessa yksi penninki tuopilta (1,3 litraa) – tosin tämä ei varmaan koskenut Turkua eikä ainakaan arvokkaita tuontioluita.

Pyhän Ristin kirkko on seissyt paikallaan nykytiedon mukaan 1400-luvun lopulta. Pari peninkulmaa pohjoiseen Pälkäneen puolella lienee tänä päivänä kirkkoa lähin oluenvalmistaja, Rönnvikin tilan yhteydessä toimiva Olutpaja. Hattulan lähikaupunki Hämeenlinna on nimittäin kokoisistaan kaupungeista yksi niitä harvoja, joilla ei omaa panimoa ole.

Rönnvik tunnetaan tietysti ennen kaikkea viinitilana, joka iski heti vuonna 1995 EU-jäsenyyden myötä vapautuneeseen tilaviinikuvioon kiinni ja ryhtyi tekemään sillä nimeä itselleen. Vuodesta 2014 asti tiluksilla toiminut Olutpaja on kokeneen oluentekijän Timo Jukan projekti, jossa paria satunnaista NEIPAa lukuun ottamatta keskitytään hiomaan pajan omia versioita melko perinteisistä oluttyyleistä.

Tuolloin kesähelteillä olimme ajatelleet poiketa viinitilan ravintolaan lounaalle, mutta jo pihaan ajaessa Rönnvikin vieraslogistiikka tökki. Vapaata parkkipaikkaa ei näkynyt, ja ajoimme ensin opasteiden puuttuessa pihatielle, jolle ilmeisesti ei ollut tarkoitus eksyä. Vasta hetken pyörimisen jälkeen isompi parkkis löytyi kulman takaa. Ravintolan tiskillä sitten selvisi, että ruoan saaminenkin kestäisi keittiön ruuhkautumisen takia noin tunnin verran. Pöytiä oli erilaisissa takahuoneissa, lisäsiivessä ja terasseilla niin paljon, ettei kyllä jumitus ihmetyttänytkään. Toivottavasti ensi kesäksi saavat keittiöön lisää toimintavarmuutta.

Emme näin ollen jääneet syömään, vaan ajelimme nälissämme Valkeakoskelle. Sitä ennen poimimme kuitenkin Rönnvikin viini- ja olutmyymälästä muutaman pullon Olutpajan tuotteita – Agrippinan (kölsch-tyylinen vaalea olut), Kolmiapilan (red ale) ja Maltaan Haukan (altbier). Nämä tuli maisteltua jo kesän aikana jossain järven rannalla, en tehnyt tarkempia muistiinpanoja mutta ihan hyviä oluita olivat muistaakseni kaikki.

Pääkaupunkiseudun kaupoissa en ole tainnut Olutpajan oluisiin törmätä, ennen kuin nyt vuodenvaihteen tienoilla. Napsin yhdet pullot sekä Alkosta että paikallisesta K-kaupasta, nimittäin 6-prosenttisen XA Stoutin ja ruokakauppavahvuisen Jouluoluen. Nämäkin on nyt sitten tullut testailtua, ja melko positiivinen käsitykseni panimon tarjonnasta jopa hieman vahvistui.

XA Stout on tumma mutta ei läpitunkemattoman yönmusta stout. Tuoksu on miedosti karamellimaltainen ja hedelmäinen, maussa samat elementit jatkuvat. Äärimmäisen paahteinenkaan tämä stout ei ole, enemmänkin ehkä Koffin portterin sukua: tummaa toffeeta, hedelmää, lievää katkeroa ja paahtuneisuutta, aavistus soijakastiketta. Jälkimaku ei ole pitkäkestoinen mutta se on kuitenkin olemassa. Monet pienpanimostoutit ovat nykyään aika toisenlaisia, askeettisemmin lakupiipun ja sikarintuhkan hallitsemia, mutta tämä siis ei. Mukavaa vaihtelua, ja pistää miettimään, kannattaisiko tätä mahdollisesti vahventaa vaikka Sinebrychoffin mittoihin, pisteellä tai parilla. Olutpajalla on ilmeisesti imperial stoutkin, mutta se ei ole tullut minua vastaan.

Jouluolut on kauniin punaruskea ja kirkas, kuin brittibitterit tummimmillaan. Prosentteja on tasan 5 %. Tuoksu on miedon maltainen, brittityylinen, siinä ehkä ripaus marjaisuutta mukana. Maussa mennään sen verran keskiverrolla maltaisella linjalla, ettei aivan sellaista ole tullut järin monta kertaa koettua sitten pienpanimoilmiön alkuaikojen. On pähkinää, mausteisuutta, vähän sitrusta ja tummempaakin hedelmää, pienoinen katkeruuskin kyllä. Laadussa ei ole ongelmaa, mutta vähän luonnetta – jossain päin sanottaisiin oomphia – voisi mukana olla lisää. Maltainen perusmaku myös loppuu vähän tussahtaen vesiesteeseen.

* * * * *

Tässä Olutpaja-kaksikossa XA Stout oli se, jossa aistin enemmän potentiaalia. Kaiken kaikkiaan sen olemassaolo – ja Alko-saatavuus – on mainio juttu, kun ei suoraviivaisia export stouteja niin moni suomalaispanimo edes tee. Ehkä se tunnetuin, Koff Porter, syö liikaa ilmatilaa.

Panimon visuaalinen ilme on suorastaan koomisen yksinkertainen, etiketeissa on vain valkoista ja jotain olutkohtaista tunnusväriä sekä oluen nimi ja panimon logo tikkukirjaimilla. Tällainenkin on kai ihan virkistävää nykypäivän värikylläisten tölkkirivistöjen rinnalla. Jos Olutpajalla on perusasiat kunnossa – kuten näyttää olevan – heiltä voisi toivoa vaikka vielä muitakin eurooppalaisia klassikkotyylejä kuten bockeja tai jotain belgialaista.