Onko craft beer -yhteisöä olemassa?

Viikonloppuna lähes samalla hetkellä silmiini osui kaksi kirjoitusta, joissa lähestyttiin vastakkaisista näkökulmista nykyisen olutmaailman yhteisöllistä olemusta.

Ensimmäinen oli New York Timesin toimittajan Daniel Fromsonin kolumni, jossa ylistettiin amerikkalaisen oluen kykyä yhdistää ihmisiä eri puolilta maailmaa. Kirjoittaja kertoi muun muassa junailleensa tapaamisen New Yorkissa eteläkorealaisen turistin kanssa beer tradingin merkeissä, oltuaan ensin tähän yhteydessä nettifoorumin kautta. Korealainen oli tullut Amerikkaan kiertääkseen itärannikon kuuluisimpia käsityöpanimoita.

“Tämä on meidän ajallemme ominainen rituaali, jonka voi lukea kyseisen alakulttuurin huvittaviin puoliin: kaksi aikuista miestä sopii sokkotreffit vain vaihtaakseen keskenään harvinaisia olutpulloja.”

USA:n craft beer -liike on luonut omat tulkintansa muiden maiden oluttyyleistä ja onnistunut markkinoimaan ne isolle, nuorekkaalle kuluttajakunnalle ympäri maapalloa. Amerikkalainen olut – tässä merkityksessä, pikemminkin kuin takapihan grillin ympärillä juotuna Budweiserina – ei kuulu enää Fromsonin mukaan pelkästään yhdysvaltalaisille vaan kaikille planeetan oluenystäville.

Craft beer -kulttuuri ei ole enää edes pelkästään kansainvälistä vaan ylikansallista, kolumnissa todetaan. Sitä auttavat sosiaalinen media, halvat lentoliput sekä jakelijat ja tapahtumat, joiden polttopiste on globaali.

Kuten Fromson mainitsee, esimerkiksi viime kuussa Ranskassa järjestetyssä Paris Beer Week -tapahtumassa valittiin palkittavia oluita neljänkymmenen ranskalaispanimon joukosta, jotka käytännössä kaikki tekivät amerikkalaistyylistä IPA-olutta. IPA on siis alun perin brittiläinen oluttyyli, vaikka sen nykyinen olemus onkin amerikkalaisten pienpanimoiden muokkaama ja heidän ansiostaan se on palannut myös Eurooppaan edistyksellisten panimoiden agendalle.

Me” voimme edelleen kokoontua nauttimaan amerikkalaista olutta, Fromson toteaa. Vain se on muuttunut, keitä meillä tarkoitetaan.” Lue: tarkoitetaan kaikkia niitä tämän taivaankappaleen asukkaita, joilla on kiinnostusta juoda olutta ja mahdollisuus maksaa sen laadusta hieman perustuotetta enemmän.

* * * * *

Toiseen kirjoitukseen törmäsin brittiläisessä Zythophile-blogissa. Postaus käsitteli kesäkuussa tapahtunutta Beavertown-panimon vähemmistöosuuden myyntiä Heinekenille. Blogin kirjoittaja Martyn Cornell kritisoi UK Craft Beer Forum -Facebook-ryhmässä käytyä keskustelua, jossa ryhmän ylläpitäjä oli muun muassa todennut Beavertownin täten päättäneen kääntää selkänsä craft beer -yhteisölle”.

Foorumin ylläpitäjän mukaan Beavertownin pitäisi ymmärtää, mitkä tämän takinkääntämisen vaikutukset ovat koko yhteisön kannalta”.

Martyn Cornellin vastaväite on vapaasti tulkittuna, että craft-puristit unohtavat panimon pitämisen olevan liiketoimintaa, jos he vaativat käsityöpanimoita pysymään pieninä ollakseen uskollisia periaatteilleen (tai kuvitellun craft beer -yhteisön periaatteille). Hänestä oikea tavoite olisi, että laadukas olut olisi yhä useampien ulottuvilla ja muodostaisi yhä suuremman osuuden olutmarkkinasta. Tällä tiellä voidaan edetä vain, jos pienillä käsityöpanimoillakin on moraalinen oikeus tietoiseen kasvuun silloin kun siihen on tilaisuus – eli tuotteille enemmän kysyntää kuin nykykapasiteetilla on voitu tarjota.

Cornell väittää myös, että mitään craft beer -yhteisöä ei ole olemassa”. Hän toteaa juovansa kyllä käsityöolutta (mitä se sitten onkin”), mutta ei ole mielestään osa sellaista yhteisöä, jota UK Craft Beer Forumin FB-ryhmä olettaa edustavansa.

“Se ei ole yhteisö vaan ryhmä elitistisiä snobeja, joilla on päät niin syvällä omissa peräaukoissa, että he takuulla näkevät kitarisansa.”

Poleemisesta kirjoituksesta seurasi – ei ehkä kovin yllättäen – vilkas keskustelu blogin kommenttikentässä. Craft beer -foorumin tyypit ja heidän puolustajansa nostelivat nokkiaan ja pyrkivät todistelemaan, mitä kauheuksia Beavertownin ajautumisesta Heinekenin kitaan on pelättävissä.

He myös yrittivät osoittaa sanakirjojen avulla, että yhteisön määritelmäksi riittää, kun ihmiset ovat kiinnostuneita samasta asiasta tai heillä on samanlaiset asenteet. Cornell ei hyväksynyt todisteita. Hänestä saman harrastuksen ympärille kerääntyneet, toisilleen vieraat ihmiset eivät ole yhteisö missään sanan merkityksellisessä mielessä.

* * * * *

Muistin lukeneeni kolmannestakin paikasta hiljattain saman sävyistä keskustelua. Kyse oli kotimaisen kollegan Arden blogikirjoituksesta, jossa arvioitiin kahden suomalaisen pienpanimon olutuutuuksia. Asetelmassa oli joitakin samoja piirteitä, vaikka tapaukset eivät mitenkään identtisiä olekaan. Jälleen sivuttiin kysymystä, ovatko isomman oluttehtaan helmoihin päätyneen pienen panimon tuotteet vaarassa muuttua epäedulliseen suuntaan. Panimot olivat tällä kertaa Malmgård ja Saimaa Brewing Company, vaikka sillä ei nyt olekaan oman pohdintani kannalta merkitystä.

Arden esittämään muotoiluun, että olutharrastajissa on herättänyt huolestumista Malmgårdin ajautuminen Saimaan kylkeen”, tartuttiin kommenttiosiossa.

Miten määritellään olutharrastajat, tivasi pitkän linjan oluttoimittaja Heikki Kähkönen.

Kähkösen kokemuksen mukaan esimerkiksi olutseuroissa – joissa kohtuullisen suuri osa maamme olutharrastajista lymyää – ei ole esiintynyt mitään huolta tästä asiasta. Arde argumentoi, että huolta on esitetty some-keskusteluissa ja baaritiskeillä. Hän totesi käyttäneensä muotoa olutharrastajissa” kieliopillisesti partitiivin monikkona (sanasta olutharrastajia” eikä nominatiivista ”olutharrastajat”). Puhuttiin siis joistakin harrastajista eikä kaikista.

Beerglass_Flickr_DonLaVange_CC-by-sa-2-0

Kuva: Flickr.com, Don La Vange, CC BY-SA 2.0.

 

Väittelyä aiheesta käytiin ehkä osin kieli poskessa, mutta itse kysymys on minusta ihan kiinnostava. Yhteisöistä ja yhteisöllisyydestä on puhuttu muutenkin paljon, kun internet-kulttuuri on viime vuosina kypsynyt täysi-ikäiseksi. Edustaako yksi some-ryhmä olutharrastajia tai olutyhteisöä? Entä useampi ryhmä? Entä baaritiskillä notkujat tai olutseurojen jäsenet?

* * * * *

Yhteisöllisyys on murroksessa. Tästä on tietysti paljon kirjoitettu, ja yksi yritys kiteyttää tilannetta on tämä The Atlantic -lehden artikkeli. Se, mikä mielletään tyypillisenä esimerkkinä yhteisöstä, saattaa olla nyt eri asia kuin parikymmentä vuotta sitten, jutussa todetaan. Ennen yhteisö ehkä olikin useimmiten jokin selkeästi organisoitunut taho, tai sellainen, johon kuulutaan syntyperän perusteella. Koulu saattoi olla tällainen yhteisö, samoin asuinkortteli tai kylä.

Nettiaikakaudella näiden yhteisöjen – kuten myös perinteisten seurojen ja yhdistysten – rinnalle on tullut yhä enemmän löyhästi organisoituneita liikkeitä tai yhteisöllisiä fiilistelyporukoita, olipa kyse kaupunkiaktivisteista, vasemmistolaisittain tai oikeistolaisittain ajattelevista twitter-kuplista, taikka käsityöoluen ystävistä.

Nämä internetin kautta rakentuvat, erittäin huokoiset kollektiivit ovat juuri sitä yhteisöllisyyden lajia, joka The Atlanticin jutun mukaan tänä päivänä korostuu. Se, että monet tämän hetken menestyneimmistä yrityksistä on sosiaalisen median operaattoreita, ei ole tietenkään sattumaa. Yhteisöllisyyden alustoille ja muille sen mahdollistaville teknisille ratkaisuille on iso kysyntä.

Osa online-yhteisöistäkin on pieniä ja tiiviitä, ja niihin kuuluminen perustuu omaan aktiivisuuteen ja aloitteellisuuteen. Toisaalta puhutaan esimerkiksi LGBT-yhteisöstä tai latinoyhteisöstä, joihin käytännössä miljoonat ihmiset liittyvät tietyn ominaisuutensa kautta. Identiteetti on joka tapauksessa tämän 2000-lukulaisen yhteisöllisyyden tyypillinen rakennuspalikka. Osallistumista motivoi usein tarve muovata omaa minuutta kuulumalla johonkin – lopulta siis ehkä individualismi jopa enemmän kuin kollektivismi.

Yhteisö on silti epäilemättä hyvä sana myös näiden 2000-luvun netti-ilmiöiden kuvaamiseen. Perusteluitakin löytyy ihan uskottavista sanakirjoista. Väittelyyn päädytään kuitenkin siinä tapauksessa – kuten Zythophilen kommenteissa – kun oletetun yhteisön sisällä esiintyy eriäviä mielipiteitä. Kun joku antaa ymmärtää puhuvansa koko yhteisön, “kaikkien”, puolesta, eri mieltä olevien on helppo kyseenalaistaa tämä bluffi. Kuten Cornell mainitseekin, hänelle suivaantunut Facebook-ryhmä edustaa konkreettisesti vain noin 0,08 %:a Britannian oluenjuojista.

Laajasti ottaen craft beer -yhteisö – jos sillä tarkoitetaan vaikkapa kaikkia hyvästä pienpanimo-oluesta kiinnostuneita – on kyllä usein samaa mieltä monista perusasioista. Kukaan ei halua esimerkiksi palata tilanteeseen, jossa olutta valmistaa vain kourallinen megapanimoita, joita oluen laatu ei kiinnosta tai voiton maksimointi ajaa sen edelle. Kaikki todennäköisesti pitävät tyylillisesti monipuolista oluttarjontaa hyvänä asiana. Lähes kaikki myös kannattanevat sellaisia poliittisia toimia, joilla tätä päämäärää edistetään – kuten nyt Suomen tapauksessa esimerkiksi ulosmyyntioikeutta.

Alrode_Media-club_Flickr-cc-by-sa-2-0

Kuva: Flickr.com, Media Club, CC BY-SA 2.0.

 

Tunnistan hyvin myös New York Timesin Daniel Fromsonin kuvaileman globaalin craft beer -yhteisön. Olen esimerkiksi juuri sopinut ensi viikonlopuksi tapaamisen erään puolalaisen olutaktiivin kanssa – henkilön, jota en ennestään tunne – periaatteessa siltä pohjalta, mitä olen netin pohjalta voinut hänestä päätellä ja muilta kuullut. Vastaavasti olen saanut itse joitakin yhteydenottoja ulkomaisilta olutihmisiltä siksi, että minulla on oma pieni roolini Suomen harrastajayhteisössä.

Toisaalta jos yhteisö(t) mielletään näin väljästi, kenelläkään ei ole mandaattia esittää omaa mielipidettään jostain asiasta koko olutharrastajayhteisön mielipiteenä. Aika varovainen kannattaa olla myös sen suhteen, että kanavoi yhteisön edustajana sellaisia näkemyksiä, joita näppituntumalta olettaa koko muun porukan kannattavan (olipa porukka sitten yksittäinen Facebook-ryhmä tai vaikka kaikki oman maan craft beer -harrastajat).

* * * * *

Kysyin otsikossa, onko craft beer -yhteisöä olemassa, ja nyt vastaan. Kyllä: kun puhutaan löyhästä verkostosta, jonka kautta yksityiset harrastajat, olutseurat ja -järjestöt, olutkirjoittajat, panimot ja ravintolapuolen ihmiset eri maissa liittyvät esimerkiksi nettisovellusten avulla toisiinsa, tietynlainen globaali yhteisö on todella olemassa. Se on paitsi olemassa, sillä myös on merkitystä alan ja harrastuksen kannalta ihmisten yhteentuojana ja mielipiteiden vaihtamisen alustana. Varmasti se inspiroi harrastajia myös identiteetin luomisen välineenä: Untappdin näppäily houkuttaa, koska samaa tekevät trenditietoiset tyypit kaikkialla maailmassa.

Toisaalta myös: ei ole. Jos Martyn Cornellin tavoin edellyttää, että “mielekkään” yhteisön pitäisi pystyä ehkä muodostamaan selkeitä yhteisiä kantoja ja nauttia jonkinlaista oikeutta lausua niitä jäsentensä puolesta, tällaista universaalia kattoyhteisöä ei maailmassa tai missään maassa taida olla. On kuluttajien yhdistyksiä, panimoalan yhdistyksiä, some-ryhmiä ja niin edelleen. Nämä ovat kuitenkin kukin tässä mielessä oma erillinen yhteisönsä. Jos kaksi keskustelijaa ovat siis esimerkiksi blogin kommenttiketjussa eri mieltä jostakin asiasta, kumpikaan heistä ei voi sanoa edustavansa koko craft beer -yhteisön näkemystä – ei vaikka hänellä olisi millaiset verkostot niin harrastajien kuin ammattilaistenkin parissa.

Mainokset

Sessio #4: Tiedon puute ahistaa, kun pitää puhua viisaita Suomi-oluista

Mennään neljättä Sessio-yhteispostauskierrosta aika lyhyen ajan sisään. Ainakin edelliseen, joulu ja olut -aiheiseen sessioon näytti tulleen osallistumisia ihan kiitettävästi, ja toivottavasti tähänkin. Koollekutsujana on tällä kertaa länsirannikon nuori vihainen mies Ölmönger.

Aiheesta Suomalainen vs. ulkomainen olut ovat tuottaneet tähän uusimpaan sessioon pitempää esseistiikkaa jo ainakin Arde ja Tuopillinen. Suosittelen näitä jo heti kärkeen. Ensin mainittu käy läpi kotimaisten pienpanimojen laadullista kehitystä alkuaikojen joskus huojuvistakin yrityksistä aina nykytilanteeseen, jossa kohtalaisen vakaata osaamista on jo hyvin monilla. Myös Suomen mahdollisuuksia erottua raaka-aineilla pohditaan. Tuopillinen taas pähkäilee muun muassa aitojen suomalaisten oluttyylien olemassaoloa suhteessa craft-kulttuurin globaaliin yhdenmukaisuuteen.

En ole ehtinyt tehdä tätä Sessiota varten mitään yhtenäistä tarinaa, mutta jos pitäisi tehdä kiireellä powerpoint-esitys aiheesta ja puhua sen perusteella parikymmentä minuuttia, joitakin seuraavan kaltaisia pointteja saattaisin laittaa dioihini.

1. Suomalaisen oluen historia suhteessa ulkomaiseen olueen

Meillä on valtavan vähän tietoa suomalaisen oluen menneisyydestä. Tai sanotaan pikemminkin niin, että tiedämme – ainakin minun käsittääkseni – kohtuullisen heikosti, millaista olutta suomalaisten kolpakoissa on ollut esimerkiksi ennen Suomen itsenäistymistä ja kieltolakia.

Monilta osin Suomen olut- ja panimohistoriaa kyllä tunnetaan ja siitä on muutama kohtuullisen paksu kirjakin kirjoitettu. Valtion historiallisesta suhteesta alkoholiin tiedetään paljon (esim. olutverotus ja panimoluvat), samoin lukuisien panimoiden nimiä, omistajien nimiä, sijainteja ja joitakin tuotantolukujakin on helppo löytää.

Sen sijaan kiven takana on tieto siitä, mitä raaka-aineita ja kuinka paljon on laitettu vaikkapa suomalaisvalmisteisiin porttereihin 1890-luvulla ja millaisesta panoprosessista on ollut kysymys. Tai että kuinka paljon brittiläistä portteria vastaavasti Suomeen tuotiin 1800-luvulla, mistä ja kenen tekemää. En ole itse ainakaan toistaiseksi ryhtynyt mihinkään suuriin arkistojenkaivelu-urakoihin, joten tietoa saattaa toki jossain kätköissä lymyillä.

Mitä oli svensk öl, Suomessa vielä 1800-luvun alkupuolella laajalle levinnyt oluttyyppi, joka oli perua entisen emämaan vanhasta olutkulttuurista ja jonka lager ja portteri sittemmin syrjäyttivät? Ilmeisesti se oli pintahiivaolutta ja mitä todennäköisimmin tummaa, mutta emme taida tiedä siitä tämän lisäksi paljonkaan. Ehkä sitä panemalla aloitti kuitenkin tuotantonsa esimerkiksi Pohjoismaiden vanhin yhä toimiva panimo Sinebrychoff?

Entä keitä olivat baijerilaiset panimomestarit, joita yhteen jos toiseenkin suomalaiseenkin pienpanimoon reilu sata vuotta sitten rekrytoitiin? Mistä he tulivat? Millaisia oppeja he toivat kotimaastaan (jossa lageria kai tehtiin siihen aikaan vielä vähän eri tavoilla kuin nykyään), ja millaisia näillä opeilla tehdyistä saksalaisoluista lopulta kehittyi?

Ukonjärvi_Flickr_Stefanie-Kurtz_CC-BY-SA-2-0

Kuva: Flickr.com, Stefanie Kurtz, CC BY-SA 2.0.

2. Suomalaisen oluen laatu ulkomaisiin verrattuna

Jos rajataan pois se kysymys, onko suomalainen bulkkilager samantasoista kuin muunmaalainen, niin päädytään pienpanimo-oluiden mahdollisiin laatueroihin. En ole kovin innostunut uhraamaan liikaa ajatuksia tällekään ongelmalle. On turhan helppoa todeta Ratebeerin tai vastaavan median perusteella, että Suomi-craft ei saa yhtä hyviä arvioita kuin vaikka muut skandinaavit, tai ei näy joissakin merkittävissä kansainvälisissä oluttapahtumissa.

Voisi kuvitella, että vaikka suomalaiset ovatkin saattaneet aloittaa jossain mielessä takamatkalta, tanskalaisten tai ruotsalaisten tasoa on saatu myös koko ajan kurottua kiinni. Ehkä on syntynyt itseään ruokkiva positiivinen kehä: paitsi että oluen tekijöillä on tietysti oma itsenäinen tarpeensa kehittää jatkuvasti taitojaan, heitä sparraa siinä yhä kasvava fanien, arvostelijoiden, bloggaajien ynnä muiden joukko.

Mitkä tekijät estävät sitä, että meille ei ole vielä syntynyt omaa Mikkelleriä tai Omnipolloa? Bloggarikollega oli sitä mieltä, että Suomesta löytyy kymmenkunta kansainvälisen tason panimoa eikä kansainvälinen läpimurto ole enää oluen laadusta kiinni. Tämä pistää ajattelemaan, että kyse on ilmeisesti sitten markkinoinnista – ainakin osin. Hypetetyimmät ”panimot” monissa Euroopan maissa ovatkin itse asiassa pikemminkin ideointi- ja suhdetoimintapajoja, jotka kyllä vastaavat oluidensa konseptista ja kuluttajille päin näkyvästä imagosta – mutta eivät välttämättä itse nesteen jokaisesta vaiheesta sen matkalla ajatuksesta pulloon.

3. Suomalaiset olutmarkkinat vs. kansainväliset trendit

Mielenkiintoista on ollut, että kun olen kirjoittanut tässä blogissa oluttrendeistä tai esimerkiksi Amerikan pienpanimokentän kehityksestä, kommenteissa on pariinkin otteeseen pyydetty vastaavia analyysejä Suomen tilanteesta. Toive on järkeenkäypä: jos kotimaiset olutkirjoittajat eivät kirjoita Suomen kentästä, ketkä sen sitten tekisivät?

Totta kai kotimaisesta pienpanimo-oluesta kirjoitetaan sinällään aika paljon. Blogeissa perataan erityisesti itse oluita hyvinkin tarkkaan ja monen eri kirjoittajan kynällä. Joskus jututetaan panimoitakin ja pohditaan vähän tilannetta muutenkin kuin yksittäisten oluiden kautta. Olutposti hoitaa oman leiviskänsä, joka on pääasiassa sekoitus uutisia, tekijöiden haastatteluja ja järjestöväen sanomaa, usein myös terveisiä ulkomaan reissuilta. Valtamediassakin olut pulpahtelee pintaan silloin tällöin, pääasiassa kausioluita arvioivien raatien kautta.

Tuntuu, että jotain olennaista suomalaisesta olutkentästä jää kuitenkin jatkuvasti vähän varjoon. Meillä on ehkä yksittäisten pienpanimoyrittäjien näkemyksiä siitä, miltä bisnes heidän näkökulmastaan tuntuu, mutta onko kukaan vetänyt yhteen näitä näkemyksiä kaikkien lähes sadan pienpanimomme puolesta? Miten on viime vuosina kehittynyt käsityöoluen merkitys koko kansantaloudelle esimerkiksi suhteessa muihin maihin? Lisäksi osaamme kohtuullisen hyvin havaita näppituntumalta, kun jokin uusi trendi rantautuu Suomeen – olkoon se vaikka saison – mutta tekeekö kukaan data-analyysiä siitä, miten trendi sen jälkeen kehittyy? Onko saison jo ohittanut huippunsa Suomessa ja lähtenyt laskusuuntaan, vai nouseeko tähti edelleen?

Angloamerikkalaisessa olutkentässä on olutkirjoittajia, jotka ansaitsevat elantonsa tai ainakin suuren osan siitä vain kirjoittamalla oluesta. Meillä tätä porukkaa on hyvin vähän jos ollenkaan – nuo harvatkin ehkä kirjoittavat samaan aikaan myös ruoasta tai tekevät jotain muuta juoma-alan hommaa. Esimerkiksi harrastelijabloggaajalle on aika haastavaa lähteä tekemään markkina-analyysia omin päin. Sen sijaan kansainvälistä keskustelua useamman valmiin lähteen perusteella referoiva postaus on rakennettavissa yhdessä illassa.

4. Miksi minä ostan tai en osta suomalaista olutta?

Ostanko jossain tietyssä tilanteessa kotimaista olutta vai en? Perusteluja on tietysti useita. Kyllä (koska sitä on laajemmin saatavilla kuin ulkomaisia merkkejä). Kyllä (koska haluan tukea kotimaan tai lähiseudun tuottajia). Kyllä (jos se on laadukasta). En (jos ulkomainen olut on laadukkaampaa, ks. kohta 2). En (koska kotimaiset pienpanimot eivät tee sellaisia oluttyylejä, joita haluan juoda). Ja niin edespäin.

Kotimaiset panimotko eivät tee oluttyylejä, joita haluan juoda? Kuulostaa kummalliselta, mutta henkilökohtaisesti tämä on yllättävänkin usein perusteluna jättää kotimainen olut hyllyyn tai hanaan ja ostaa jotain kansainvälistä. Käytännössä kyse on siitä, että suuri osa Suomen noin 90 panimosta on perustettu aivan viime vuosina ja ne tekevät pääasiassa oluita, jotka ovat tällä hetkellä kansainvälisesti käsityöolutfanien suosiossa. Ykköstyyli taitaa yhä olla IPA/APA amerikkalaisilla humalilla, ja muita tällä hetkellä ylikorostuvia tyylejä ovat  imperial stoutit sekä erilaiset hapanoluet, ehkä myös jenkkipilsnerit. Myös vakiintuneet hieman vanhemmat kotimaiset pienpanimot ovat painottaneet tuotantoaan yhä enemmän näihin tyyleihin.

En pidä ihan mielettömästi amerikkalaisten humalien mausta: joskus niillä tehty olut on tietenkin paikallaan – ja loistavaakin – mutta kaipaan usein myös jotain aivan muuta. En ole suunnaton hapanoluen ystävä myöskään. Fanitan perinteisiä hapantyylejä oluen kulttuurihistorian näkökulmasta, mutta ostan niitä itse hyvin harvoin. Ja nykytyyliset vahvat stoutit ovat usein minulle joko ihan liian makeita (jos edustavat leivos- tai vaahtokarkkilinjaa) tai sitten vahvuuteen ja paahteisuuteen yhdistyy turhan napakka humalointi.

Kun joudun tilanteeseen, jossa kaikki tarjolla olevat suomalaiset oluet edustavat jotain näistä muutamasta kansainvälisestä suosikkityylistä, saatan helposti päätyä johonkin ulkomaiseen klassikkoon. Ehkäpä minun tekee mieli vahvaa saksalaista bockia, brittiläistä strong alea tai jotain belgialaista? Näihin mielitekoihin löytyy yllättävän harvoin vakavasti otettavaa suomalaista vastausta. Toki kokeilen kotimaisia tulkintoja myös vähemmän trendikkäistä ulkomaisista tyyleistä ja joskus ne ovat oikein hyviäkin. Tuntuu vain, että suuri osa lahjakkaimpien pienpanimotyyppiemme energiasta menee Suomen nostamiseen maailmankartalle nimenomaan craft-kansan suosikkityyleissä. Näin kai sen pitää ollakin.

* * * * *

Loppukaneettina: suomalaisen oluen tilanne suhteessa ulkomaiseen on parantunut todella paljon muutaman viime vuoden aikana. Tätä ei kannata unohtaa, vaikka asia tavallaan itsestäänselvältä tällä hetkellä tuntuukin. Kotimaisten pienpanimoiden taso on epäilemättä parantunut jatkuvasti, ja onnistumisten myötä yhä uudet ihmiset kiinnostuvat oluesta ja tuovat skeneen oman panoksensa, kuka kirjoittamalla, kuka graafikkona tai tapahtumajärjestäjänä. Jotkut jättävät jopa päivätyönsä omistautuakseen oluen asialle. Tietoa oluesta kertyy uusien digitaalisten välineiden avulla kuin itsestään, mutta esimerkiksi tutkijat voisivat tuoda datan pohjalta uusia näkökulmia olutkeskusteluun. Laajapohjainen ammattilaisten ja harrastajien joukko on oluelle vain hyväksi. Siten saadaan sekä napattua kiinni uusimmista trendeistä että vaalittua vanhaa osaamista sahdin ja kansainvälisten klassikkotyylien valmistuksessa ja tarjoilussa.

Yksi tapa tyhjentää 25 euron kortti Craft Beer Helsingissä

Viime kesänä en ollut Helsingissä tämän tapahtuman aikoihin, joten nyt tuli otettua vahinko takaisin. Tälläydyimme työkaverin kanssa Rautatientorille kello kolmen maissa torstai-iltapäivänä, jolloin festivaalialueella oli jo kohtalaisesti väkeä mutta mitään jonoja ei näkynyt missään.

Paitsi Omnipollon tiskillä, kuten parissa muussa blogissa jo onkin todettu.

”Onko se sitten todella noin hyvä panimo”, pohdimme ääneen, kun jono vain illan lähetessä piteni.

”On se”, vastasi vieressä istunut tuntematon festivaaliasiakas ykskantaan.

En antanut tämän horjuttaa pikaisesti ennen lähtöä tekemääni suunnitelmaa, johon olin alustavasti merkinnyt keltaisella yliviivaustussilla joitakin potentiaalisia oluita. Mitkään niistä eivät onneksi olleet Omnipollon tuotteita, joten mutakakkustoutit ja muut jäivät niille, jotka sen tyyppisiä oluita himoitsevat minua enemmän.

sdr

Kevyen alun tarjosi BrewDogin Dortmunder Lager (4,9 %), joka oli miedosta päästä edustamaansa oluttyyliä. Kyseessä on tyyli, jonka erottaminen müncheniläisestä Hellesistä on sen verran tarkkuuslaji, ettei se ainakaan festariolosuhteissa minulta onnistu. Kiva saksalaistyylinen lager joka tapauksessa, ehkä enemmänkin lajinsa kuivemmasta päästä ja kohtuullisen rapeasti humaloitunakin.

Jatkoa seurasi. Summer in Vermont (8 %) oli tuusulalaisen Cool Headin tulkinta edelleenkin melko ajankohtaisesta New England IPA -tyylilajista. Ymmärrän miksi tämä on luokiteltu NEIPAksi –  siitä kielii mehumaisen greippikatkeron ja karhean jauheisuuden yhdistelmä – mutta raikkauden puute jättää vaikutelman jotenkin vaillinaiseksi. (Olen näköjään maistellut alkuun samat kaksi olutta kuin Tuopillinen, kyseessä siis puhdas sattuma.)

Erityisemmin ei iskenyt myöskään Mufloni Tripel (8 %), siihen jäin toivomaan pienen kasvismaisen fiiliksen tilalle kirkkaampia makuja. Tripelhän on vahvuudestaan ja belgialaisesta makeudestaankin huolimatta parhaimmillaan oikein raikas olut. Ja suoraan perään toinenkin olut, joka ei nyt ainakaan tässä kokonaisuudessa kolahtanut, nimittäin Hopping Brewstersin gruit-olut nimeltä Grimr (7,5 %). Se oli muinaisoluen hengessä hiilihapoton ja vähän tunkkainen, aluksi marjaisen kirpeä. Periaatteessa arvostan tällaisia kehitelmiä kyllä, mutta en erityisemmin nauti kun oluessa on sahtiominaisuuksien päälle vielä hapanta makua.

Craft Beer Helsingissä maksetaan maksukortilla, johon on portilla ladattu rahaa, ja meillä oli 25 euron verran krediittiä per nenä. Aluksi se ei tuntunut hupenevan juurikaan. Pieni 1,5 dl maistelulasihan oli kolme euroa ja tuplasti isompi vitosen. Tai ainakin useimmissa oluissa pätivät nämä hinnat, ja joukossa oli joitakin kalliimpia. Sitten koitti kuitenkin hetki, jolloin arvoa oli jäljellä enää yhteen tai kahteen testaukseen.

Omat viimeiset olueni CBH 2017:ssa olivatkin oikeastaan setin parhaasta päästä. Virolaisen Lehen tiskiltä löytyi Klerre (9 %), jota mainostetaan vahvana belgialaistyylisenä oluena. Humalaa siihen oli pantu enemmän kuin useimmille Belgian panimoille on tyypillistä, mutta humalan alla maistui tyypillisen belgialainen tumma pohja, höysteenään kukkaista hunajaisuutta ja napakka hiilihappo.

Lohjalaisen UG Breweryn (United Gypsies) Pohjoisen Jättiläinen (11 %) sai kunnian olla tämän nopeahkon CBH-visiitin päätösolut, ja Vintage Ale 2017 -alaotsikolla kulkeva barley wine oli nimensä veroinen goljatti.

Tästä festarikokemuksesta voi ehkä todeta kiteyttäen, että konsepti toimi ainakin näin hieman hiljaisempaan aikaan Rautatientorilla oikein hyvin eikä maksukorteistakaan kertynyt omalle kohdalle huonoja kokemuksia. Tarjontaa oli paljon, ja tämän aika spontaanin valikoimani lisäksi olisi varmasti löytynyt muutakin mielenkiintoista. En ole olutfestareilla ihan eniten mukavuusalueellani, ja yritykseni testata mahdollisimman monta eri tyyppiä edustavia oluita päättyvät joskus paremmin, joskus huonommin. Perinteisesti olen myös juonut kaikissa tapahtumissa ainakin yhden sahdin jos vain mahdollista – tällä kertaa varsinainen sahti jäi kuitenkin väliin ja sitä aukkoa paikkasi tuo gruit-yrttiolut.

sdr

sdr

sdr

cof

sdr

NEIPAhood watch #3: Donut Island I Hop It’s Not A Problem #2 @Stone’s

Olen tänä keväänä ottanut asiakseni kirjoittaa muistiinpanoja trendikkäästä New England IPA-oluttyylistä, joka on viime aikoina osoittanut merkkejä vähittäisestä Suomeen rantautumisestaan. Muutaman aikaisemman kirjoituksen (täällä, täällä sekä täällä) jatkoksi löytyi tänään uusi helsinkiläinen eksemplaari.

Helsingissähän on näitä donitsi-alkuisia paikannimiä ja yksi niistä on Donitsisaari, jolla on oma mustalaispanimonsakin. Siellä Mika Oksanen valmistaa oluitaan välillä rohkealle kokeiluvaihteellekin heittäytyen ja skaalaa niitä kaupalliseen tuotantoon Panimo Hiisillä.

Tätä I Hop It’s Not A Problemia (6,2 %) en ollut maistanut sen kummemmin ensimmäisessä IPA-inkarnaatiossaan kuin tässä toisessa, josta tekijä käyttää tuota NEIPA- eli New England IPA-määrettä. Sosiaalinen media kertoi, että siitä on tullut tänä aamuna kegitetty erä muutamaan helsinkiläisbaariin, joten hyppäsin jälleen ratikkaan ja kävin testaamassa. Koska olin menossa muutenkin Akateemiseen Kirjakauppaan, testauskohteeksi valikoitui Keskuskadun gastropubi Stone’s.

Tässä on kerrankin samea hiekankeltainen IPA, johon ainakin ulkonäkö antaa aihetta liittää tuon usein väärin käytetynkin NEIPA-lyhenteen. Kun lasi tyhjenee, vaahto jää sen reunoille jauhomaisena kerroksena, kuin vesiliukoinen valkoinen maali, jota ei ole kunnolla huuhdottu.

Tuoksu on amerikkalaistyyppistä havua ja sitrusta, ja ihan kuin siinä tuntuisi myös häivähdys jotain melkein eläimellistä. Maussa tuore humala puraisee jälleen aika napakasti, mutta voimakas mehumainen makeus taittaa siltä terää. Se kuorruttaa makuhermot greippimarmeladia muistuttavalla kirpeällä sokerisuudella. Jälkimaussa taas tuntuu, että humalan öljyt ovat sittenkin jääneet kitalakeen.

Yleisvaikutelma oli positiivinen: tässä on varmasti päästy lähemmäs New England IPAn uusienglantilaisia esikuvia kuin aiemmin maistamissani suomalaisissa lajityypin edustajissa. En harrasta ipoja niin paljon, että osaisin ihan tarkkaan sanoa, kuinka paljon etumatkaa tuoreus tälle yksilölle nyt antoi. Humalat – ilmeisesti Eureka, Mosaic ja Simcoe – olivat säilyttäneet teränsä ja makeus pelasi kokonaisuuden eduksi. Ja olihan se aika sameaakin.

 

sdr

Sameaa olutta hämärässä baarissa aurinkoisena päivänä.

 

NEIPAhood watch #1: Sori Lacuna

Kuulin ohimennen Alkossa keskustelun, jossa asiakas ennusti vuorenvarmana myyjälle, että Vermont IPA tulee olemaan tämän kesän hittiolut. Myyjä ei ollut mokomasta oluttyylistä koskaan kuullut, ja he tulivat yhteistuumin siihen tulokseen, ettei myymälän valikoimista tainnut sellaisia löytyä.

Merkkejä on toki ollut ilmassa siitä, että New England IPA (jonka synonyymi Vermont IPA kai edelleen on), voi olla meilläkin päin lähikuukausina näkyvämpi ilmiö kuin tähän asti. Kevättalvella, kun maistelin Sori Taproomissa oululaisen Sonnisaaren Humalajaa, en ollut Helsingissä törmännyt ennen olueen, johon edes pienellä varauksella liitettäisiin noita maagisia viittä kirjainta ”NEIPA”.

Nyt näitä ehkä alkaa sitten putkahdella. Kotimaisista Cool Head Brew näyttää tehneen Summer in Vermont -nimisen tuotoksen, jota ainakin Arde on maistellut. Sorilla itsellään on Lacuna-niminen uutuus. Lisäksi kotiolutkollektiivi Level Eleven on ollut aktiivinen NEIPA-rintamalla. Kenties on muitakin.

Juttu vai ei?

Innostuneen kohinan taustalla on vellonut ainakin vuoden verran kriittisten äänien käymä keskustelu siitä, onko New England IPA mikään thing ylipäätään. NEIPA-tyylin ominaisuudet on sinänsä helppo luetella – samea keltaoranssi ulkonäkö, makean hedelmäinen mehumaisuus, selkeä humalan maku ja aromi mutta pehmeän mieto katkeruus – mutta ihmetystä aiheuttaa, kun panimojen NEIPAna markkinoimat oluet ovatkin jotakin muuta.

Varmasti tunnettujen Uuden-Englannin panimojen välilläkin on tyylillisiä eroja. Ehkä The Alchemist, Hill Farmstead ja Lawson ovat olleet uusienglantilaisten ipojen pioneereja, mutta ovatko sitten Tree House tai Trillium vasta jalostaneet koillisvaltioiden IPA-ajattelua selkeästi erilliseksi NEIPA-tyyliksi? Tällaisia analyysejä on eetteri pullollaan.

Otin tällä viikolla jälleen raitiovaunun Kaisaniemeen ja kävin maistamassa Sorin panimon Lacunaa heidän helsinkiläisellä hanahuoneellaan. Olut oli tavallisen amerikkalaistyylisen IPAn näköinen eikä ollenkaan niin samea kuin jossain netissä näkemässäni kuvassa. Jotkut ovat toisaalta arvioineet samaa olutta Ratebeeriin äskeisillä Tallinnan olutfestareilla ja luonnehtineet sitä supersameaksi. Katoaako tuo neipamainen ominaisuus oluesta ajan myötä?

cof
Itselleni Sorin NEIPA-tulkinta jätti saman kysymyksen kuin Sonnisaaren Humalaja. Ainakin ensimmäinen vaikutelmani oli, ettei tiukasta länsirannikkomaisesta katkeruudesta ei ole maltettu luopua. Oliko olut sitten merkittävästi normaalia sameampi, pehmeämpi tai mehumaisempi, vai mitä Uusi-Englanti tässä oikeastaan merkitsee?

Ehkäpä pieni kuohkeus, jota suutuntumassa oli aistittavissa, viittaa jotenkin tuon paljon puhutun oluttyylin erityispiirteisiin. Katkeran greipin rinnalla maistui jonkinlainen halvamainen pehmeys, mutta kyse ei ollut mielestäni ollut silti mistään humaloinnin lempeästä pyöreydestä. Sitä ehkä tältä oluttyyliltä olisin odottanut.

Mikään mieto tämä Sorin NEIPA ei ollut, vaan 8,2 % vahvuisena se on varmasti double NEIPA eli NEDIPA.

En osaa sanoa lopullista sanaa siitä, lyökö koillisvaltioiden IPA itsensä Suomessa läpi hittityylinä tänä kesänä tai joskus myöhemmin, koska en kuulu maahantuojien tai panimojen sisäpiireihin.

Se täytyy silti todeta, että jos kotimaisten ipojen markkinointi NEIPA-leiman alla jatkuu, niiden kannattaa varmasti olla selkeästi jotain muuta kuin tähän asti nähdyt ”perinteisemmät” amerikkalaisvaikutteiset ipat. Muuten ikävä hypen sivumaku varjostaa tätä muoti-ilmiötä, ja sinänsä hyvät Suomi-ipat vetävät puoleensa nihkeitä arvioita siltä asiakaskunnan osalta, jolla on keinoja levittää positiivista sanaa hyvin tehdyistä ja aidon oloisista oluista.

Lyhyet erikoiset: Komesin portterisalkku

Ruokakauppa tarjosi neljä itämerenportteria ja yhden maistelulasin sisältävää ”oluentuntijan salkkua”.

Koska eletään vuotta 2017 eikä 2027, elintarvikeliike ei tietenkään ollut lähi-Alepani Castréninkadulla vaan Piotr i Paweł -ketjun Koszykowan liike Varsovassa.

Portterisalkku. Olenko koskaan maininnut, että puolalaiset ottavat portteriperinteensä paljon vakavammin kuin suomalaiset panimot, Sinebrychoff mukaan lukien? Puolalaiset pyrkivät – varsin onnistuneestikin – tekemään vahvasta portterista luksustuotteen, jota voi pakata komeisiin pakkauksiin ja myydä vaikka kuinka kalliilla.

Tämä salkku ei ole noista pakkauksista suinkaan hienostuneimmasta päästä. Olen juonut Puolassa myös punaisella vahalla suljettuja vanhan viinipullon näköisiä portteripulloja, samoin kuin mustaan viskipullomaiseen pahvirasiaan suljettuja yksilöitä.komes

Komes-olutmerkin taustalla on Browar Fortuna Ison-Puolan Miłosławista. Miłosław on ilmeisesti ollut merkittävä olutkaupunki jo 1600-luvulla, ja Fortuna-panimo katsoo oman historiansa alkavan vuodesta 1889. Sosialistisen Puolan toteuttama panimotoiminnan valtiollistaminen toi tietysti omat mutkansa matkaan, mutta 1990-luvulla panimo palautettiin aiemmille omistajilleen.

Porttereita on salkussa neljää laatua: perus-Porter Bałtycki (9 %), sama tammilastujen kanssa kypsytettynä (Porter Bałtycki Płatki Dębowe), vadelmaportteri Porter Malinowy (8,5 %), sekä Russian Imperial Stout (12 %).

Komesin perusportteri ei ole mitenkään hassumpi. Tuoksussa tuntuu paahdettu vilja, ja se viipyy hieman maussakin. Maku on kuitenkin perusolemukseltaan jykevän puolalainen itämerenportteri (Baltic porter), lääkemäisine ja lakritsisiirappisine yliotteineen. Tammilastuinen versio on odotetun mukaisesti hieman vaniljaisempi ja pyöreämpi.

Vadelmaportteria maistellessa oli tietysti vaikea välttää vertailua viime kuussa testaamaani Stallhagenin Raspberry Stoutiin, ja niissä olikin paljon yhteistä. Puolalaisessa versiossa oli enemmän paahteisuutta ja suklaisuutta kuin ahvenanmaalaisessa, joka ainakin oman muistikuvani mukaan oli melko kevyt. Molemmissa juotavuus oli hyvä, easy drinking -osastoa. Vadelma ei tuonut liikaa makeutta mutta ei juuri happamuuttakaan.

Isoin kysymysmerkki tästä maistelusalkusta jäi Russian Imperial Stoutin kohdalle. Historiallisessa mielessä on vähän outo anakronismi, että Pietarin keisarilliseen hoviin tarkoitettu olut olisi kolme ABV-yksikköä vahvempi kuin perusportteri, koska Itämeren alueelle toimitetut perusportterit olivat juuri 1700- ja 1800-luvuilla niitä erityisvahvoja brittioluita, joista tsaarin hovi piti.

Komesin tulkinta supervahvasta keisarillisesta oluesta lämmittää toki mukavasti, jos Moika- tai Fontanka-kanavista sattuu nousemaan arktisen hyisiä pakkashuuruja vaikka vielä näin maaliskuussa. Maku tuo kuitenkin mieleen Venäjän keisarien sijasta Suomen tangokuninkaalliset, tarkemmin sanoen Jari Sillanpään, jota on kutsuttu salmiakkikossun isäksi. Ruotsinlaivalla ollaan, mutta diskossa saattaa soida raa-raa-Rasputin.

Erityistapaus Hippiäinen – onko sahdin ja oluen välissä elintilaa

Hippiäinen on lintu, jolla on tyylikkäästi banaani päälaella.

Tämä on ehkä neljäs tai viides olutblogi, joka kirjoittaa reilun viikon sisään Lammin Sahdin Hippiäisestä. Sahti-olut-hybridi olisi voinut jäädä väliinputoajaksikin, mutta onko se sittenkin nousemassa Alkon käsityöolutkattauksen kiinnostavimmaksi uutuudeksi?

Kun olin nuori olutkoira ja opettelin oluen saloja Belgiassa, ajattelin, että vahvan belgialaisen oluen tehokeinoissa on joskus jotakin samaa kuin suomalaisessa sahdissa. Yksi mieleen jäänyt olut on De Dolle Brouwersin jouluolut Stille Nacht noin vuosimallia 2004.

Ei tuolloinen havaintoni välttämättä kestä mitään kriittistä tarkastelua. Tarkoitan vain sitä, etten ollut törmännyt vastaavanlaiseen makean, alkoholipitoisen, hiivaisen ja esterisen yhdistelmään missään sellaisissa oluissa, jotka olisi luokiteltavissa johonkin järkeen käyvään oluttyyliin.

Sahti on tietenkin oma kategoriansa. Se on sukua virolaisten koduõlulle ja ehkä pohjoismaisille maalaisoluille, mutta mikään traditional ale tai muu globaali kaatoluokka ei kerro mitään tarkempaa sen luonteesta. Vastaava, lähes yhtä hyödytön olutluokitus kuin ”perinteinen pintahiivaolut” on Belgian strong ale, johon on luettu niinkin erilaisia tuotteita kuin yllä mainittu Stille Nacht, Bush Ambrée tai vaikkapa Gouden Carolus Classic ja Hoegaarden Grand Cru.

Jotkut eivät kestä sahdin banaanisuutta ja hiilihapottomuutta. Toiset eivät pidä vahvojen belgialaisoluiden makeudesta ja pistävän mausteisesta hiivasta. Molemmille olutperinteille yhteistä on vähäinen – sahdin tapauksessa joskus olematonkin – humalointi.

Muuten nämä ovat tietysti varsin erityyppisiä maailmoita, joiden vertaamisessa ei ole välttämättä mitään itua. Toisessa on kyse primitiivisen maalaisoluen päälle kehittyneestä omalaatuisesta kotiolutkulttuurista, toisessa reilun sadan ammattilaispanimon verkostosta, joka yhdistelee tuotevalikoimissaan flaamilaisten ja vallonialaisten oluiden historiallisia linjoja nykyaikaisiin muotivirtauksiin. Sahti on niin paikallista, ettei sitä näe paljon edes Helsingissä; belgialaisesta oluesta taas juodaan huomattava osa aivan muissa maissa.

Mielessäni pyöri kuitenkin ajatus, olisiko täysin mahdotonta tuoda jotakin sahdin uniikista makumaailmasta piristämään suomalaista pienpanimokenttää, joka juuri tuolloin 10–15 vuotta sitten näytti vaipuvan ensimmäisen kukoistuksensa jälkeen jonkinlaiseen koteloitumisvaiheeseen.

Hippiäistä maistelemassa

Lammin Sahti on ainutlaatuinen yritys, jonka toinen jalka on sahtiperinteessä ja toinen vahvasti kotimaisessa pienpanimoskenessä. Yksi osa heidän tuotannostaan ovat olleet juuri sahdin inspiroimat pintahiivaoluet, jotka eivät kuitenkaan ole varsinaista sahtia. Muistan jo vuodelta 2005 Puhti-oluen, jossa kataja näytteli isoa roolia, ja kokonaisuus haki muutoin paikkaansa ehkä lähinnä punaruskean brittioluen valtapiiristä.

En ole pitänyt kirjaa, mitä tämän tapaisia avauksia sen jälkeen on nähty, mutta tämänvuotinen uutuus Hippiäinen on joka tapauksessa eri maata kuin esimerkiksi tuo Puhti.
 

Goldcrest_Flickr_Cliff-Watkinson_CC-BY-SA-2-0

Morjens, hippiäinen tässä. (Kuva: Cliff Watkinson, Flickr, CC BY-SA 2.0).

Banaani hyökkää silmille tuoksussa, eikä pelkästään itse hedelmä vaan jonkinlainen banaaniuden tiivistetty olomuoto. Tulee melkein mieleen Suomen Eskimon takavuosina valmistama vihreä banaanijäätelö tai kenties jopa Pisang Ambon -likööri.

Pelkästään ohrasta tehdyssä oluessa ei näitä tuoksuja ja makuja oikeastaan tapaa, ellei olut sitten ole tyylilajiltaan juuri sahtia. Saksalaistyylisissä vehnäoluissa jonkinlainen mausteinen banaanisuus on normaalia, koska sitä aiheutuu oluttyylissä käytetyistä hiivoista. Hippiäisen makumaailma on pehmoisen sahtinen, katajan tilalla hyvin mieto humalointi, ja suutuntuma tietysti oikeaa sahtia hiilihappoisempi.

IMG_0055Omaan subjektiiviseen makuuni tällainen pseudo-sahti osuu aika hyvinkin. Sen verran kaukana ollaan kuitenkin oluen laajemmista valtavirroista, että ymmärrän senkin, jos kaikille tämä ei aiheuta positiivisia väristyksiä.

Tämän oluen arvo on mielestäni siinä, että se tuo suomalaisen, hankalasti lähestyttävän olutperinteen henkeä samoille hyllyille ja samoihin jääkaappeihin, jossa tämän hetken trendioluet lymyilevät. Kun puhutaan nordisk ølistä ja muista autenttisesti pohjoiseen maailmankolkkaan kuuluvista olutmauista, tähän Hippiäis-pulloon on nyt tuotteistettu yksi sellainen, ilman mitään väkisin keksittyjä kommervenkkejä.