Extra Special Marble ja Hoppe IPA @Urkki Goes Cask, 5.4.2024

Etu-Töölön klassikkopubi St. Urho on taas tuonut cask– eli real ale -oluen ystäville kattauksen brittiläistä ja suomalaista tuoretta tynnyriolutta. Tuotteita on tällä kertaa pumpuissa kahdeksan kappaletta, ja ainoastaan Marblelta oli kaksi tuotetta – siis seitsemän panimoa yhteensä mukana tapahtumassa.

Hyökkäsin ensimmäisenä Marble Breweryn Extra Special Marblen (5,5 %) kimppuun, koska olin vähän epätietoinen siitä, olinko tätä Marblen ESB:tä ennen maistanut cask-oluena. Jos olen, edellinen kerta oli panimon lippulaivapubissa Marble Archissa Manchesterissä viisitoista vuotta sitten. Siellä kokeilin muutamia oluita heidän silloisesta perusvalikoimastaan. Myöhemmin Helsingissä olen kyllä testannut tämän tavallisena hanaoluena.

Olin oikeastaan yllättänyt huomatessani, että tämä ESB on pikemminkin vanhan koulukunnan IPA, tai ainakin lähellä sellaista. Humalat ovat Amarillo, Comet ja Ekuanot. En tiedä, onko humalaprofiili voinut olla tässä oluessa alusta asti sama. Väri on melko sama kuin Fuller’sin kuuluisassa ESB:ssä, tuoksussakin joitain samoja elementtejä mutta myös selkeää amerikkalaisuutta. Maussa on appelsiinia ja karamellia kuten ESB-tyyliltä voi odottaa, ja lisäksi kireämpää greipinkuorta, joka taas viittaa Atlantin taakse. Juohan tätä ihan ilokseen, mutta tästä on vaikeampi hahmottaa cask-käsittelyn etuja kuin vieläkin perinteisemmistä brittijutuista. Toki lämpötila ja hiilihappotaso ovat real alelle ominaiset, mutta eihän sen salaisuus niissä ole.

Hoppe IPA (6 %) oli toinen tällä kerralla testaamani cask-olut. Sen alkuperäinen syntypaikka on Suomenlinna ja nykyinen valmistuspaikka luultavasti jossain Uudenmaan mantereella. Vaikka tätä olutta on – varmaan ihan hyvistä syistä – aina markkinoitu IPAna, tässä kattauksessa se muistuttaa ehkä eniten perinteistä britti-bitteriä. Toki se on strong bitter, jos se on bitter. Tuoksussa on mansikkaa tai vadelmaa, maku on sinänsä karamellimaltainen mutta ei vailla metsämarjojen sivuvaikutusta. Monet oluen ominaisuudet saattavat olla peräisin hiivasta, mutta myös humalan katkeruutta on jonkin verran. Aikaisemmin olen juonut Hoppe IPAa luultavasti pullosta (silloin, kun Suomenlinna ei vielä tölkittänyt oluitaan), ja veikkaisin nyt uusimman maistelun perusteella sen toimivan parhaiten nimenomaan cask-oluena. Sellaisena se joka tapauksessa toimi oikein hienosti.

Eilen perjantai-iltapäivänä Urkki oli ilahduttavan täynnä. Toki suuri osa porukasta ei juonut mitään real aleja vaan tavallisia lagereita ja muita perushanatuotteita. Ehkä brittityylisten tynnyrioluiden tapahtuma tuo kuitenkin paikan normaaliin rientoon jälleen oman mainion lisänsä, ja kantisten seuraksi ilmestyy enemmän erikoisen tarjoilutavan ystäviä.

Black Magic Nitro Stout @Viisi Penniä, 17.3.2024

Maailmalla on taas vietetty Pyhän Patrickin päivää ja moni irkkupubi on saanut tavallistakin vihreämmän ilmeen menninkäisineen. Poikkesin iltapäiväkävelylläni Töölön Viiteen Penniin, jossa talon oluista vastaa Mad Hopper. Ravintolapanimon omassa hanassa oli nitro stout -tittelillä varustettu Black Magic (4,5 %), oletettavasti siis irlantilaistyylinen juoma. Viime viikolla maistelin muualla Mad Hopperin vahvempaa stoutia nimeltä Parallax.

Mitään Patrick-meininkiä ei ravintolassa näkynyt, eikä toki pitänytkään olla. Vihreiden asusteiden sijasta illan värit tuntuivat olevan Töölössä enemmänkin punakeltaisia, kun Jokerit pelasi nurkan takana Jäähallissa. Ihmiset joivat lagereita ja NEIPAa. Oman stoutini päällä oli kyllä vähän Guinnessin tyylinen kaunis vaahto, mutta ei niin paksun kermainen ja vähän ruskeamman sävyinen. Lasithan Mad Hopper -oluilla ovat tyylistä riippumatta samoja, pelkistetyn suorareunaisia.

Tykkään Viisi Penniä/Mad Hopper -operaatiossa siitä, että paikan omat oluet edustavat vähän laajempaa oluttyylien kirjoa kuin mitä nyky-craft-kulttuurissa elävät tuntuvat vähimmillään kaipaavan. Kaikki olutbaarit tarjoavat NEIPAa ja muita IPA-johdannaisia, pilsneriä tai vahvoja stouteja. Täällä jaksetaan puskea hanoihin niiden lisäksi esimerkiksi schwarzbieria, bockia, ESB:tä sekä belgialaistyylistä vehnäolutta. Avoimuus perinteisiä vaihtoehtotyylejä kohtaan muistuttaa jotenkin Amerikkaa, tällä kertaa hyvässä mielessä.

Niissä harvoissa Mad Hopper -oluissa, joita olen maistanut, on myös päästy ihan hienosti tyylien ytimeen. Hassumpi olut ei ollut tämä Black Magickään, jossain määrin tietysti guinnessmäinen mutta ei täsmälleen samasta muotista. Tuoksu on paahteinen ja siinä ehkä vähän karamellia mukana. Maku on miellyttävämpi kuin Guinnessin karrellepalanut linja, tästä puuttuu sen kitkeryys ja tilalle tulee muita pieniä sävyjä, hedelmää ja suklaista karamellia. Ei sen puoleen, paahdettakin on ja irlantilaista kuivuutta. IBUja löytyy 40 ja ripaus humalakatkeroa sen mukaisesti. Nitro tekee hiilihaposta vähän pehmeämmän mutta ei sentään mitään silkkisen sileää tällä kertaa.

Hagström India Black Ale – oluttyyli palaa rikospaikalle

Oluttyyli ”black IPA” ilmestyi markkinoille isommalla ryminällä ilmeisesti USA:ssa 2000-luvun puolivälissä ja Euroopassa 2010-luvun alkupuolella, vaikka ensimmäinen tyyliin sopiva olut oli tehty Amerikassa jo 1990-luvun lopussa. Tyylin pointtia ja tarkoitusta pohdittiin noihin aikoihin olutpiireissä paljonkin. Mihin tarvitaan ”musta IPA”? Tarvitaanko vastaavasti myös ”vaalea stout”, kysyi esimerkiksi bloggari Jeff Alworth.

Sitten musta IPA katosi tutkasta, ainakin isommassa kuvassa. Tämä taisi tapahtua suunnilleen niihin aikoihin, kun NEIPA valtasi maailmaa. Ihan viime vuosina on tuntunut siltä, ettei tuorein craft beer -sukupolvi ole oikeastaan tarvinnut mitään muita tummia oluttyylejä kuin megavahvat supermakeat pastry stoutit.  

Jos mustassa IPAssa oluttyylinä jotain hyvää on, niin ainakaan se ei ole pastry stout.

Se tuntuu täyttävän jonkin lokeron, johon ei kuitenkaan ole ollut niin paljon tunkua. Usein tummat oluet ovat mallasvetoisia (tai Belgiassa ehkä hiivavetoisia), joten on jäänyt pitkälti amerikkalaisten harteille siunata muuta maailmaa humalaorientoituneella tummalla oluella. On selvää, että myös vahvoissa stouteissa on – pitkälti jenkkien ansiosta jälleen – nähty viimeisten 15 vuoden aikana selvästi aiempaa enemmän reippaasti humaloituja yksilöitä. Kuuluisa suomalainen esimerkki on Plevnan Siperia, johon myös nyt arviossa olevaa Hagström India Black Alea joku sosiaalisessa mediassa vertasi.

Hagström.

Tuo kiertolaiskumppani, joka muutaman kuukauden välein käy pyöräyttämässä hienon humalavetoisen olutuutuuden jollain otollisella suomalaispanimolla.

India Black Alen lanseeraustilaisuus oli keskiviikkona, mutta olin kutsun nähtyäni itse merkannut sen henkisessä kalenterissani virheellisesti ensi viikon keskiviikolle. Niinpä tilaisuus jäi tällä kertaa väliin. Ehkä olisi pitänyt käyttää henkisen sijaan elektronista tai paperista kalenteria.

En siis tiedä uusimman Hagström-oluen taustoista paljonkaan, paitsi että se on tehty Lappeenrannassa Tujun panimolla. Kävin testaamassa uutuuden torstaina Lönnrotinkadun Pikkulinnussa. Humalia ovat Columbus katkerona, Superdelic, Wai-iti ja Pacifica aromipuolella. Alussa tuoksu oli minusta aika tyypillinen Uuden maailman humalan tuoksu, ehkä havumetsää, ehkä sitrustakin tai tummemman keltaista hedelmää. Hetken päästä etualalle pääsi paahteisempi aromi. Myös maussa on miedon hedelmäisyyden lisäksi paahtunut piirre, josta tulee mieleen nahka, savu tai äärikuiva tumma suklaa. Havuinen tai lääkemäinen maku vilahtaa myös.

Olut on 7,5 % vahvuinen ja IBU-lukema Arden mukaan 85. Katkeroa jää ihan reippaasti jälkimakuunkin. Kielellä tuntuu melkein humalapoltetta muistuttava kutina, mutta en tiedä onko se sitä. Tämä on kokonaisuutena hiukan keveämpi olut kuin Hagströmin taannoinen Baltic Porter, mutta runsaasti jonkinlaista umamia on myös tämän maussa. Kun muistelen muita maistamiani black IPA -oluita, ne ovat monesti olleet olemukseltaan enemmän vaaleiden ipojen kaltaisia hedelmäpommeja kuin tämä – väristään huolimatta.

Jälleen Hagström on kuitenkin onnistunut tuottamaan mainion oluen, joka tekee kunniaa valitulle tyylille. Tämä ei ole ainoa ”black IPA revival” -olut; vihjeitä tyylin pienimuotoisesta paluusta on näkynyt muuallakin viime vuosina. Hagströmin valitsema otsikko – India Black Ale – vastaa ainakin Brewers’ Associationin tyylimääritelmän nimeä vuodelta 2010. Voi olla, että humalakatkeroa ja ehkä maltaan paahtuneisuuttakin on tuohon takavuosien tyylilokeroon nähden Hagströmillä liikaa, mutta näitä tummia ipoja on tietysti tehty vuosien saatossa monilla nimillä ja monenlaisilla spekseillä.

Mad Hopper Parallax Stout

Töölön perinteikäs Viisi Penniä -baari muuttui ravintolapanimoksi, kun Mad Hopper pystytti laitteistonsa sen baaritiskin taakse kolmisen vuotta sitten. En ole Mad Hopperista tullut blogissa paljonkaan kirjoittaneeksi, vaikka viime kuukausina olen pariinkin otteeseen ihan nauttinut joistain heidän oluistaan. Täytyy jossain vaiheessa testailla hepokattipanimon valikoimaa tarkemmin, mutta nyt yksi nosto eiliseltä.

Ruoholahden One Pint Pub, joka on tietenkin Helsingin olutbaareista ellei paras niin ainakin kolmen kärjessä, tarjoilee tällä hetkellä hanassa Mad Hopperin vahvaa stoutia nimeltä Parallax (8,5 %). Oman huomioni kiinnitti tämä luonnehdinta panimon julkaisemassa olutkuvauksessa: This hearty brew comes from historic 19^th and 20^th century recipes for Imperial Brown and British Treble Stouts.

Sanoja “brown” ja “treble” harvemmin näkee nykyajan stout-luonnehdinnoissa, joten herää kysymys, mistä resepteistä on tarkemmin ottaen haettu innoitusta. Viisi Penniä/Mad Hopper on vain muutaman korttelin päässä Hesperian puiston kupeessa 1800-luvulla toimineen Robsahmin stout-panimon entiseltä tontilta. Tuon helsinkiläispanimon reseptejä ei liene säilynyt, mutta Britannian autenttisia stout-reseptejä samalta aikakaudelta löytyy tietysti ongelmitta vaikka Ron Pattinsonin blogista.

Täysin sokkona maisteluun ei tarvitse mennä, vaan Mad Hopper kuvaa tarkasti käyttämänsä mallasvalikoiman (Eraclea, Amber, Brown, Low Colour Chocolate, Black). Eraclea on kuulemma välimerellinen ja hunajanmakuinen mallas. Humalat ovat Polaris ja Fuggle, joista ensimmäinen on saksalainen mutta varustettu yllättäenkin järjettömän korkealla alfahappopitoisuudella.  

Olut on musta ja melko samea, vaahto on vaalean beigenväristä. Tuoksu on paahteinen, melkein tupakansavuinen ja vähän multainen. Maku alkaa tiheän ja ankaran oloisena mutta on lopulta yllättävän monikerroksinen. Alussa on noen, tumman suklaan ja espresson kireää tunnelmaa, sitten avautuu hedelmäinen tai pikemminkin marjainen loppusuora. Siinä on seljaa tai karhunvatukkaa. Jälkimakuun jää marjojen lisäksi jonkin verran humalan katkeroa ja toffeen makeutta. Korkeahko alkoholipitoisuus ei paljonkaan vaikuta tuoksuihin ja makuihin.

Jotenkin jään pohtimaan tätä olutta arvioidessa tuota panimon ääneen lausumaa pyrkimystä edellisten vuosisatojen stout-reseptien tavoittamisesta. En tiedä, onko Mad Hopper siinä mielestään onnistunut, mutta varsin pätevältä export stoutilta tai jopa imperial stoutilta Parallax tältä pohjalta vaikuttaisi. Kuten sanottu, enemmän tai vähemmän tällaisten oluiden tyyssija tuolta Töölön ulommista osista 140 vuotta sitten löytyi.

Cheers from Nuuksio!

Espoon Oma Panimo alkaa olla jo pitkän linjan tekijä synnyinkaupungissani, se on näköjään perustettu vuonna 2016. Panimon ”juttu” ovat olleet kaupunginosien omat oluet. En ole niihin niin paljon perehtynyt, koska rehellisesti sanoen – onko sillä väliä millainen on jonkun Jupperin, Niipperin tai Nepperin oma IPA? Mitä eroja kaupunginosien oluilla pitää olla? Miksi Kauklahden lager olisi erilaista kuin Espoonlahden lager? Vai onko vain etiketti erilainen? Netistähän näitä tietoja varmaan löytyy, mutta ei ole tullut vilkuiltua.  

Sen sijaan en ollut tietoinen, että Espoon Oma Panimo on tehnyt myös foreign stoutia. Stout on nimetty kansallispuistostaan tunnetun Luoteis-Espoon kaupunginosan mukaan, eli nimi on Cheers from Nuuksio. 7-prosenttinen olut on yksi harvoista tämän oluttyylin edustajista, mitä Suomesta on tällä hetkellä saatavana – sen kummemmin koti- kuin ulkomaisistakaan. Niinpä päätin käydä maistamassa, kun huomasin Urhon pubin hanaan tätä ilmestyneen.

Musta oluthan hanasta lasiin laskeutuu, kuten arvata saattaa. Aika paljon saa lasia käännellä, että edes reunoilla punertaa, mutta ei tämä läpitunkemattoman musta stout silti ole. Tuoksussa on paahdetta, nokipannukahvia, tuhkaa ja tummaa suklaata. Maussa mennään samantapaisilla elementeillä, extremetumma suklaa on taas mukana, ehkä vähän salmiakkia, liitua ja tupakkaa lisäksi. Myös sitrushedelmä häivähtää, ja jonkin verran yrttimäistä humalaa – enemmän euro- kuin jenkkityyliin – tulee esiin. Minusta tämä olut on aika hyvin hallinnassa, ei tunnu ärsyttävän makealta eikä siirappiselta, ja joistain brittistouteista (esim. Ridgewayn jouluolut) tuttu hedelmäisyys puuttuu käytännössä kokonaan.

Aina on mukavaa, kun panimot tekevät tällaisia tummia oluita kuivan irkkustoutin ja vahvojen imperiaalien välistä, eli 6–8 prosentin haarukassa. Toivottavasti Espoon Oma Panimokin pitää tämän valikoimassaan myös jatkossa. Muiden kaupunginosaoluiden maistelua en taida jatkaa, mutta jos joku tekisi kaikille kansallispuistoille omat oluet, sitä sarjaa saattaisin harkita.

Mad Finn Pants Down NEIPA ja Fat Lizard Fog Fluid Hazy Pale Ale

Tässä on kaksi keskenään samantapaista olutta, molemmat ruokakauppavahvuisia hazy pale-oluita eli vaaleita ”sumukaljoja”. Toinen on peräisin Tampereen naapurista Ylöjärveltä ja toinen Helsingin kyljestä Espoosta.

Mad Finn on tekijänä uudempi, ainakin minun tutkaani se osui vasta toissa vuonna avatessaan Pyynikin entisellä trikootehtaalla panimoravintolansa. Nyt tuotanto on ilmeisesti painottumassa naapurikaupungin puolelle. Fat Lizard taas on tietysti pitkäaikainen tuttu jo kymmenen vuoden ajalta. Panimo toimii Otaniemessä, jossa myös sen ravintoloista ensimmäinen sijaitsee, ja lisko-oluita on saatavana laajasti ruokakaupoistakin.

Ei muuta kuin tuotteet laseihin.

Pants Down (Hazy Series No 1 NEIPA) on erittäin vaalean keltainen, sameahko kuten tyyliin kuuluu. Tuoksu on raikas, tulee mieleen ananasmehu ja sitruunamehu, myös mango. Samoja trooppisia sävyjä on myös maussa, jossa lisäksi vanhaa tuttua greipin kuorta, siis pientä kitkeryyttä joka sekin IPA-osastolla kai tavallista. Humalalajikkeista on tölkkiin merkitty Citra, Wai-iti ja Simcoe. Maltaita tulee ilmeisesti Charleroin Belgomaltilta sekä Suffolkista Pauls Maltilta, ohran kumppanina vehnää ja kauraa. En löytänyt IBU-lukemaa mistään, mutta humala ei ainakaan tuota katkeraa jälkimakua – maku loppuu mehumaisen nopeaan, vähän makeasti. Alkoholia on 5,5 %.

Fog Fluid (5 %) on väriltään voimakkaamman keltainen, vaikka lopulta toki samaa vaaleaa värimaailmaa ja sameutta on siinäkin. Tuoksu ei ole yhtä raikkaan mehuinen kuin edellisessä oluessa, vaan trooppisen hedelmän kaverina on ehkä vähän hiivan aromia. Samoin maussa jäädään minusta jälkeen Pants Downin suoraviivaisen tuoreesta vaikutelmasta. Todellisesta tuoreuserosta ei ole kysymys, koska Fog Fluid on pakkauksensa mukaan tölkitetty vasta 5.2.2024, jolloin Pants Down -tölkki oli jo levännyt kaappini perukoilla kuukauden ajan. IBU-arvo on 35, humalat Mosaic ja Citra, ja hiivana London Fog.   

En ole tämän oluttyylin paras asiantuntija, mutta omaan makuuni mahdollisimman raikas mehumaisuus toimii tyylissä parhaiten, kun kerran koko NE(I)PAn idea on tavallaan juuri mehuvaikutelman tavoittelu. Tuntuu, että Fog Fluid on nyt mennyt jotenkin solmuun, vaikka alan guru Arde sitä vielä muutama vuosi sitten kehuikin. Toki näissä herkissä oluttyyleissä kyse voi varmaan olla vain yhdestä vähemmän onnistuneesta erästä, tai mistä lie. Tarkoitus ei nyt ollut varsinaisesti laittaa näitä oluita kehään ottelemaan, mutta jos olisi, Mad Finn veisi kieltämättä voiton. Ylöjärven sarjankin se tietenkin voittaa, koska on kaupungin ainoa panimo. Espoossahan tämän tyylilajin taitajia – tai ainakin harjoittajia – on useampikin.  

Foxy Uncle – suomalaisbelgialaista citykettuilua

Mielelläni koemaistaisin blogia varten kaikki Suomessa valmistetut belgialaistyyppiset oluet, joita vastaan tulee. Ei niitä niin paljon tehdä. Pyrkimys liittyy omiin kiinnostuksen kohteisiini olutkentällä. Koska monet tällaiset oluet ovat kuitenkin tarjolla erilaisten baarien hanoissa vain jonkin aikaa, niitä myös menee minulta useampia vuodessa kokonaan ohi. Valitettavasti.

Tällä kertaa testissä on Foxy Uncle (7,2 %), joka on tyylilajiltaan belgialainen dubbel. Poikkeuksena moniin aikaisempiin Suomi-dubbeleihin nähden tässä oluessa panijana on näköjään aito belgialainen, Martin Renard. Hän on kotoisin Antwerpenistä ja toimii suomalaisbelgialaisen Kettu Beer -kiertolaisvalmistajan olutmestarina sekä reseptiikan kehittäjänä. Aikaisemmin Kettu-oluita on tehty Suomessa ainakin UG- ja Masis-panimoilla mutta tämä yksilö on syntynyt Espoon Kerassa, Tired Uncle -panimon laitteilla.

Olut on ollut viime viikkoina tarjolla Kaisaniemen Hanahuone Juovassa, nyt kai jo poistunutkin hanasta. Barskissa sitä on myös Helsingin keskustassa ollut, samoin Ravintola Hämeentiessä.

Cityketuista on puhuttu Helsingissä viime aikoina paljonkin. Lähinurkillamme, Helsinginkadun varrella niitä oli bongattu tässä kuussa jopa parittelemassa, joten populaatio on kenties asettumassa Kallion alueelle jäädäkseen. Itsekin näin ketun ennen joulua Töölönlahden pohjoisrannalla, mutta se oli yksinään jolkotteleva yksilö.  

Kettu-niminen olutvalmistaja oli minulle uusi. Huomaan nyt, että Tuopillinen-blogi on esitellyt sen pari ensimmäistä tuotetta jo muutama vuosi sitten. Huomio kiinnittyi tuolloin erityisesti siihen, että toinen Ketun aloitusoluista oli Belgian Stout, varsin marginaalinen musta ”oluttyyli” tai alueellinen variantti. Belgiassahan stout on perinteisesti ollut yleinen olut – myös paikallisesti tuotettuna – mutta belgialaisia stouteja ei ole maan rajojen ulkopuolella liikoja näkynyt.

Foxy Uncle on joka tapauksessa siis tyypillisemmän belgialaistyylin edustaja, luostarihenkinen tumma olut. Kovin tumma se nyt ei ole, punertava ja suunnilleen pronssin värinen – lähempänä siis brittibitteriä kuin vaikkapa Westmalle Dubbelia. Tuoksu on kyllä aidon belgialainen, mausteisen hiivainen. Makua hallitseva piirre on ehkä kuivuus, eli tässä on prosentteihin nähden jopa janonsammuttajan vikaa. Pähkinää, tikkunekkua ja mausteleipää (mutta ei siis makeaa) on myös mukana, vähän puuta ja heinää ja muita luonnon makuja myös, melkein pientä sitruskirpeyttäkin. Tummien maltaiden syviä makuja ei paljon ole, eivätkä ne dubbeliin niin olennaisesti kuulukaan.

Tämä vaikutti aika lupaavalta belgialaistyyliseltä vahvemmalta oluelta, eli jos Kettu tekisi esimerkiksi tripelin, olisin kyllä uteliaisuudesta hyvinkin kiinnostunut sen testaamaan. Sitä on näin ulkopuolelta vaikea sanoa, missä määrin laadusta vastaa kulloinkin kiertolaiskäki itse ja mihin asti taas panimolaitteet ja -prosessit omistava isäntälintu.

Viikon virallinen: Tuots Lairepmi

Imordnilap nenillariv nokiiv on tällä kertaa helsinkiläisen CoolHead-panimon imperial stout nimeltään Tuots Lairepmi. Onkohan se saanut inspiraatiota nimeensä ruotsalaisen Stigbergets-panimon API Lairepmi -oluesta? Ovat varmaan samaa Lairepmin sukua, ties vaikka sitä löytyisi muistakin maista.

Ruskeanmustassa 10-prosenttisessa stoutissa on vaaleanruskea vaahto, joka laskeutuu aika nopeasti. Tuoksussa on tummaa kahvisuklaista mallasta, ehkä vähän männyn havua ja minttua – hyvä imperial stoutin tuoksu. Katkeruutta eli EBUa on jopa 64, mutta lääkeyrttimäinen humala pysyy melko hyvin tasapainossa maltaan ja muun kanssa. Reseptistä en löytänyt mistään hirveästi tietoa, muuten kuin että hiivana on englantilainen ale-hiiva ja viljapuolella ohramaltaiden (mm. suklaa ja karamelli) lisäksi on kauraa ja vehnää. Aika klassisen, ehkä hieman jenkkivaikutteisen imperial stout -meiningin päällä on ohut sitruunainen makukerros. Paahdetta ei ole kovin paljon, makeutta jonkin verran, tumman hedelmäisen brandyn sokerisuutta, kaakao- ja yrttilikööriä sekä lakua.

Plevnan Siperia voi olla tämäntyyppisten stoutien mittatikku Suomessa, mutta siinä on minun makuuni liikaakin katkeruutta (90 EBU Alkon mukaan). Keskisuuri humalan puraisu riittää tasapainottamaan tummien maltaiden raskautta Tuots Lairepmissa, mutta vähän grappamainen viinaisuus uhittelee lopussa. Silti tämä CoolHeadin iso stout pienessä tölkissä pääsee ainakin omissa kirjoissani lähelle kotimaisten verrokkiensa kärkeä.

Mahdollinen juhla-ajan yömyssykin tämä voisi olla, ei aivan ylenpalttisen vahva. Toki jos tätä stoutia soittaa takaperin seitsemän kertaa uudenvuodenyönä, voi alkaa saatanallisia säkeitä kuulumaankin. Helsingin seudulla Tuots Lairepmia tarjoaa viisi Alkoa, muualta maasta löytyy hajanaisesti, ja tietysti verkkokaupasta.

Mallaskosken Roots & Barrels -paritukset

Mallaskosken panimo lähetti näytteitä Roots- ja Barrel Aged -sarjojensa oluista. Paketin idea on lyhyesti se, että roots-valikoimassa on englanniksi nimettyjä vahvoja tummia tai punaisia oluita – Black Stout, Black Imperial Rye ja Imperial Red Ale – ja barrel aged-sarjassa nämä samat oluet kypsytettyinä erilaisissa viinatynnyreissä ja kreikkalaisten jumalolentojen mukaan nimettyinä: Cerberos, Nemesis ja Hera.

Black Stout ja Cerberos

Tässä parissa roots-olut oli minulle ennestään tuttu ja olen siitä tykännytkin. Lakritsimaustettu imperial stout, Black Stout (10,5 %),on mausteestaan huolimatta aika suoraviivainen ja helposti juotava lajinsa edustaja, vaikka pienellä kierteellä. Lakritsikarkkihan on ainakin vehnäjauhoa ja siirappia sisältävä tuote, ja sellaiset maut tässä oluessakin tuntuvat tulevan hieman esiin – sekä perusversio Black Stoutissa että bourbon-tynnyrissä kypsyneessä Cerberoksessa.

Sinänsä Cerberos (11,8 %) on aika erilainen peto kuin Black Stout. Bourbonin eli maissiviskin jälki oluessa on tuoksun ilmeinen viskimäisyys, ja jäähän sitä makuunkin. Näistä kahdesta melkein tykkään enemmän perustuotteesta. Ruokaparituksena kokeilin kauan kypsytettyä englantilaista Godminster-cheddaria, joka on aivan toimiva mutta ei ehkä tuo oluen makuun mitään uutta ihmeellistä – ehkä yllättäen juusto vain korostaa oluessa olevaa lakritsia, myös Cerberos-versiossa. 

Black Imperial Rye ja Nemesis

Jos Black Stout on ollut omaan makuuni sopiva olut jo aiemmin, Black Imperial Rye (11,4 %) on sitä ehkä vielä enemmän. Lakun sijaan tämän oluen tuoksu ja maku on vähän hedelmäisempi, mutta hyvin tummalla ja herkullisella tavalla. Mallaspuskassa on monenlaista muutakin tummempaa makumallasta kuin ruista, humalana amerikkalainen Simcoe. Suklaata ja yrttisyyttä on sekä tuoksussa että maussa. En ole ikinä ihan varma, mikä elementti tummissa ruisoluissa tulee nimenomaan rukiista, mutta kokonaisuus toimii tässä oluessa minusta loistavasti. Black Imperial Rye on jo perusversionaan hyvin vahva, mutta kantaa vahvuutensa hyvin.

Seuraavaksi sitten Nemesis, eli Mallaskosken panimo koston jumalattarena. Konjakkitynnyri on tässä tapauksessa muuttanut oluen makua jotenkin vähemmän kuin bourbon-tynnyri Black Stoutia. Lähinnä jotain belgialaista luostariolutta muistuttava epämääräisen ei-stoutmainen yrttilikööriipiirre on mukana. Varsin pehmeä ja miellyttävä tumma olut tämä on myös tynnyrissä muhineena, vaikka jälleen alkoholipitoisuus on korkea (12,8 %).

Huomasin Mariaana Nelimarkan Facebook-päivityksessään kehuneen Gateau-leipomon pistaasisolmua hyvänä makuparina Nemesikselle, ja päätin sitten kokeilla sen. Koska humalan maku on muuttunut tynnyrissä tosiaan lääkeyrttimäiseen suuntaan, se löytää pullan voimakkaan kardemumman hyvin, ja oluen pieni makeus myös pistaasipullan makeuden. Lämmetessään oluen tuoksussa tuntuu anis. Ei todellakaan hassumpi makuyhdistelmä.

Imperial Red Ale ja Hera

Imperial Red on kastanjanpunainen olut, jossa karamellityyppisten maltaiden ja rankan alkoholiprosentin (9 %) yhdistelmä tuottaa tuoksuun melkein konjakkimaisen fiiliksen. Intensiivisen makuinen nautiskeluolut, jossa pilsnerin lisäksi on tummempina maltaina müncheniläistä, caramel 300:a sekä red activea. Humalalajikkeita on pitkä liuta ja lähes kaikki amerikkalaisia: Mosaic, Chinook, Magnum, Amarillo ja Simcoe. Tuoksussa ja maussa virtailee näidenkin ominaisuuksia, erityisesti ylikypsien hedelmien raskautta ja jotain havumaista katkeruuttakin.

Tällä kertaa makuparina Imperial Red Ale -perusversiolla oli pizza-automaatti Fizzan ”kuukauden pizza” Alpine Supreme, jonka täytteenä oli päärynää, kinkkua ja emmentaljuustoa. Pizza on maukas ja sopi hyvin tämän oluen pariksi.

Hera (10,5 %) on edellisten tavoin tynnyrikypsyttämätöntä perusoluttaan vahvempaa. Tuoksu on samantapainen kuin Imperial Red Alessa mutta melkeinpä miedompi. Maku on vaikuttava, samaa hedelmäisyyttä ja yrttilikööriä siinäkin, mutta vähän tynnyrissä pehmenneenä.

Tällainen ohjatusti paritettu olutmaistelu oli kiva idea, ja siihenhän tuli panimolta paketin mukana kirjalliset ohjeet. Tarkoitan siis perusoluita ja niiden tynnyriversioita – ruokaparit olivat puolestaan itse lisäämiäni.

Sahtilation – modernia oululaista sahtia humalapedillä

Ammattiliittojen organisoima lakko pysäytti eilen muun muassa joukkoliikenteen, ja niinpä kävelin Kalliosta Kaisaniemeen, kun huomasin siellä olevan kiinnostavaa Sonnisaaren sahtia tarjolla. 

Hakaniemestä Rautatientorin suuntaan autokaistat olivat sardiinipurkkimaisen täynnä kuin kolmannen maailman maissa, vaikka liikkeellä oli varmaan vain murto-osa väkimäärästä, joka normaalina torstaina olisi ollut. Lieneekö keskustan elinvoima sittenkään kiinni siitä, että iso joukko autoja pääsee sinne helposti, vai kannattaisiko keskittää entistäkin enemmän paukkuja joukko- ja kevyeen liikenteeseen? Tämän vaihtoehtotodellisuuden liitot nyt vähintäänkin näyttivät aika havainnollisesti. Mateluksi meni. 

Juova Hanahuone on ollut viimeisten kahden ja puolen vuoden aikana monien mielenkiintoisten hanaoluiden koti, ja tällä kertaa tarjolla oli siis perinteistä suomalaista maalaisolutta – mutta nykyaikaisella kierteellä. Sonnisaaren panimo Oulusta on tehnyt Sahtilation-nimisen tuotteen (8,8 %), jonka tyylimääritelmä on ”sahti on the hops”, humalalajikkeena tarkemmin sanoen Citra. Kotimainen pullahiiva on kuitenkin sahdille ominaiseen tapaan käymisagenttina ja sen tuottamiin banaanimaisiin aromeihin ja makuihin yhdistyy siis sitrushedelmäinen amerikkalaishumala. 

Oulu sijaitsee selvästi pohjoiseen perinteisistä sahtimaista, joten paikalliset eivät varmasti vedä herneitä neniin panimon ottamista vapauksista. Väriltään Sahtilation on vaalean pihkainen ja sahdiksi aika kirkas. Tuoksussa on sitten jo jotain epäsahtimaista, marjapensaan lehtiä, ehkä sitä sitruunaakin. Näitä on myös maussa, jossa 2000-lukulaisen oluen tunnelma peittää oikeastaan perinteisen sahtimaisuuden pitkälti alleen. Maku on ehkä enemmän brittiläinen tai amerikkalainen kuin suomalainen, ja katkeroakin on. Suutuntuma ei ole sahdiksi erityisen paksu mutta pikkuisen puuromaisempi tai öljymäisempi kuin humalavetoiset oluet yleensä.   

Aivan mainiosti nautittava vahva olut Sahtilation kyllä on, mutta mitä kauemmas tähän suuntaan mennään ”aidosta” sahdista, sitä enemmän samantyyppisiä vaihtoehtoja on toki tarjolla – vahvaa IPAa ja sen sellaista. Nyt tämä oli juuri riittävän sahtimainen ansaitakseen sahdin lisäarvon. On joka tapauksessa hyvä, että panimot tekevät tällaisiakin kokeiluja. Varsinkin norjalaisen maalaisoluen ympärillä on viime vuosina pyörinyt paljonkin erilaista crossoveria, tai ainakin niissä käytettävän kveik-hiivan. 

Näköjään Olutkellari oli ollut muuten samalla asialla samoihin aikoihin ja oli myös tykännyt tästä oluesta.