Pääsiäisoluet 2019: mignonia, mämmiä ja Belgia-tyyliä

Vietimme pääsiäisen enimmäkseen kotosalla, vaikka joitakin reissusuunnitelmiakin oli alun perin pyöritelty. No jos ei nyt niin ehkä jokin olutmatka myöhemmin keväällä tai kesällä, ja tähän väliin pääsiäisoluiden maistelua Helsingissä. Matkaseuralainen oli käsityöihmisenä virkannut kätevän korin, josta ei sinänsä pitänyt tulla olutkori mutta johon huomasimme mahtuvan tasan yhdeksän olutpulloa tai -purnukkaa.cof

Siinä ovat nyt kuvattuna kaikki Alkosta ja eräästä keskustan K-kaupasta löytyneet pääsiäisoluet, yhdeksän kappaletta. Yksi on ulkomainen ja kahdeksan kotimaisia. Kolme vuotta sitten kirjoitin blogiin siitä, onko pääsiäisoluilla ylipäätään nykymaailmassa enää tilausta. Niitä tuntui olevan vuosi vuodelta vähemmän. Nyt siis Alkon valikoimassa on surkeat kolme, mutta kotimaisilta panimoilta sen sijaan löytyy yhä pitkä liuta ruokakauppavahvuisia pääsiäisoluita.

Alko-vahvuiset ovat ruotsalainen Wisby Påsköl, jota valmistaa ison Spendrupsin tytäryhtiö Gotlands Bryggeri, sekä suomalaiset Vakka-Suomen Prykmestar Pääsiäisporter ja Stadin Panimon Easterhof Weizen.

K-kaupan valikoimista löytyivät Pyynikin Mietaan Mämmiolut, Malmgårdin Pääsiäisolut, Fiskars Påske Saison, Bryggeri Noita-akka, Vakka-Suomen Prykmestar Pääsiäisolut sekä Stadin Panimon Rosmariini Lager. Pari panimoa on siis tehnyt pääsiäisoluen sekä ruokakauppaan että Alkoon.

Kuten kirjoitin jo tuossa vanhassa jutussani, pääsiäisoluet voivat olla tyylilajiltaan melkein mitä vain. Siinä mielessä tätä yhdeksän oluen satsia oli hauskaa maistella vähitellen pyhien mittaan. Joukossa oli enemmän ja vähemmän onnistuneita oluita, mutta en nyt arvioi niitä kaikkia tarkemmin – mainitsen vain omat suosikkini ja sanon muutaman sanan oluttyylien näkökulmasta.

Kotimainen valikoima on jaettavissa nimittäin melko tarkkaan kahteen joukkoon. Yhden rykelmän muodostavat tummat, ”pääsiäisen makuiset” oluet, joiden raaka-aineisiin sisältyy ehkä suklaata, pähkinää tai mämmimallasta. Näistä syntyy syvän jälkiruokamainen pääsiäistunnelma, joka lipsahtaa hyvin helposti ylimakean puolelle. Malmgårdin olut ja Vakka-Suomen molemmat oluet kuuluvat näihin, samoin Mietaan Mämmiolut.

Toinen porukka on tavalla tai toisella belgialaisittain virittynyttä. Tässä ryhmässä on ehkä enemmän hajontaa. Stadin Easterhof Weizen viittaa nimellään Saksaan, mutta ryydittämässä on belgialaisen vehnäoluen mausteita. Fiskarsin Påske Saison ja Bryggerin Noita-akka Belgian Ale myöntävät jo nimessään olevansa belgialaistyylisiä.

Stadin Rosmariini Lager ei ole suoraan nimensä perusteella sen kummemmin suoranainen pääsiäisolut kuin kumpaakaan yllä mainittua tyyliryhmää. Se on kuitenkin keväisen raikas tapaus, jossa saattaa olla vielä pientä virittämistä, mutta joka tästä yhdeksän ryhmästä nousee omaan kärkikolmikkooni, joskin jaetulle kolmannelle sijalle kirsikkaolut Påske Saisonin kanssa.

Toinen kärkikolmikkoni olut on Bryggerin Noita-akka. Se ei kuitenkaan ehkä herätä voimakkaita Belgia-assosiaatioita vaan on yksinkertaisesti hyvä ja selkeäpiirteinen kuparinpunainen pintahiivaolut. Veikkaan hiivan olevan belgialaista perua, kun kerran tämä olut on panimossa näin lokeroitu. Myös brittioluena saattaisin tämän ostaa sen kummempia ihmettelemättä.

Ruotsalainen pääsiäisolut on tällä kertaa palkintopallilla myös, ja siinä yrttinen humalointi tukee ihan mukavasti puolitummaa lageria. En osaisi tätäkään ihan helposti sijoittaa maantieteellisesti, jos sokkona pitäisi maistella, mutta se ei ole omissa kirjoissani mikään ongelma. En osaa sanoa varmaksi, kummasta pidin enemmän, Noita-akasta vai Wisby Påskölistä.

Systembolagetin ja suomalaisten jälleenmyyjien pääsiäisolutvalikoimat olivat tänäkin vuonna jonkin verran erilaisia. Systemin valikoimassa oli ehkä jopa voittopuolisesti tummia lagereita ja brown ale -akselille asettuvia pintahiivaoluita. Useimmat olivat vahvuudeltaan alle 5,5 % eli Suomessa niitä olisi voinut myydä ruokakaupassakin, ja Ruotsissahan meidän keskioluemmekin ovat monopolikamaa. Muutama olut oli sitten 6 prosentin molemmin puolin. Ei vaikuttanut siltä, että erityisiä suklaamakuja tai muita Reinheitsgebot-yhteensopimattomia juttuja olisi paljonkaan haettu Pohjanlahden takana. Ruotsalaisilla oli muutenkin noin tuplasti pitempi lista.

Juhlakausioluiden ystävänä kiitän kaikkia kotimaisia panimoita tämänvuotisesta panostuksesta. Oma toiveeni olisi, että pääsiäisoluita löytyisi enemmän myös 5,5 % rajan pohjoispuolelta. Esimerkiksi Noita-akka (5,0 %) oli sellainen olut, josta jäi hieman kaivelemaan mieltä, miten se toimisi muutamaa ABV-pistettä vahvempana.

Mainokset

HBF

En ole ahkera oluttapahtumissa luuhaaja, ja vähällä oli, etteivät tämän kesäkauden ensimmäiset Helsinki-festaritkin olisi jääneet käymättä. Mieli muuttui kuitenkin avauspäivän aattona, kun satuin huomaamaan, että Vakka-Suomen Panimo avaa omalla osastollaan heti perjantain yleisötuntien aluksi viskitynnyrissä muhineen erän Savukatajaa, yhtä lempioluistani.

Otin töiden jälkeen suunnan Kaapelille, ja ajattelin hyödyntää reilun tunnin tai puolitoista niin täysipainoisesti Helsinki Beer Festivalin tarjonnan parissa kuin mahdollista. Prykmaster SKX (eli tuo yllä mainittu Savukataja-tapaus) ei ehkä vahvuutensa ja tuhdin maun takia ollut fiksuin aloitusolut, mutta uteliaisuus voitti. Pieni annos ei toisaalta vielä makunystyröitä turruttanut.

hbf2Savukatajan maut ovat normaalimuodossaankin isoja, ja tässä viskin savuisuus ja oluen savuisuus ovat tuplana melkein liikaa. Muutaman kuukauden tynnyrissä oleskelu on tehnyt Vakka-Suomen tummasta savudoppelbockista vähähiilihappoisen ja hieman öljyisen. Ei sillä, etteikö tätäkin ihan mielellään juo – ja jonkin hyvän ruokayhdistelmän kanssa voisi olla hieno tapaus – mutta tällä kertaa perusoluen tasapaino toimii mielestäni tynnyröityä paremmin.

Merikaapelihallin yläparvella oli kattaus festivaalin teemamaasta Slovakiasta haettuja pullo- ja hanaoluita sekä muutama caskillinen brittiläistä real alea. Nämä kevyemmät tarjoomukset kävivät mielestäni tähän väliin hyvin, ja testailin ensin yorkshireläisen Ilkley Breweryn Ruby Jane -mildia. Mild on harvinainen tyyli ja sitä pitää maistaa aina, kun sitä caskissa näkee. Miellyttävä miedohko punaruskea olut, jossa jopa hieman katkeroa tuli läpi, mutta ei suurin kokemani mild-elämys.

Slovakeilta maistoin hanasta sekä Diamant-nimistä vaaleaa lageria että tummaa Sanct Floriania. Panimot olivat Herrenwald ja Hostinec. Molemmissa tunnisti naapurimaa Tšekkiä muistuttavan tyylin, Diamantissa oli pienempien tšekkipanimoiden tyyliin ihan tuntuvasti mukavaa humalaakin. Sanct Florianissa pieni multainen maku hieman häiritsi, mutta sen alla oli kahvisen maltaista herkkua, jollaista olisi voinut nauttia vaikka koko illan, jos vastaavan tyylin oluita olisi ollut muita tarjolla.

Ylipäätään slovakkien meininki tuntui muistuttavan länsinaapureidensa pienpanimokenttää. Samanlaisia muovipulloja komeili jääkaapissa, ja lasipullojenkin värikkäät, taiteelliset etiketit kertoivat vanhojen aikojen olevan jäämässä taakse näillä perinteisillä olutalueilla. Lager-tyylien rinnalle on tullut IPAa ja kaikennäköistä muuta kansainvälisten virtauksien mukaista.

hbf1Alakerrassa osuin Takatalo & Tompurin tiskille, jossa uutuus Mustakaura kiinnitti huomion. Pienen maisteluannoksen perusteella kyseessä oli jonkin verran stoutiinkin vivahtava olut, jonka maatilapanimon edustaja kertoili sisältävän mallastamatonta mustakauraa. Tyylilaji oli kuitenkin tumma lager. Viljalaji taas on vanha suomalainen maatiaiskaura. Oikein juotava olut oli tämäkin, kuten pari aikaisempaakin tämän panimon tuotetta, joita olen maistanut.

Savuteemaa jatkaakseni otin vielä testaukseen myös mäntsäläläisen Kiisken baltic porter -tyylisen Mainingin, jota en ollut aiemmin missään nähnyt. Alkot myyvät tätä eri puolilla Uuttamaata ja Lahdessa, mutta ei täällä isolla kirkolla. Kuulemma tämä portteri on pintahiivaolut, ja mukana siis savumallasta. Savuisuus oli odotetusti lempeämpi kuin SKX:ssä, ja vaikutelma positiivinen kuten saman panimon Vastaranta-savulageristakin taannoin.

Vielä viimeinen olutkokeilu tuli tilattua oululaisen Rooster-pubin tiskillä. Rooster on palkittu nyt vuoden olutravintolana paitsi Aromilehden vertailussa myös HBF:n palkintoraadin toimesta. Heillä oli tarjolla Maistilan Viitankantajaa, ja kun olen kuullut Maistilan belgialaistyylisiä oluita kehuttavan, tätä piti testata. Hyvin toimikin lajissaan, ainakin miniannoksen perusteella.

Polettini alkoivat loppua, ja päätin olla hakematta uutta satsia. Kiinnostavia oluita olisi tämänkin jälkeen HBF:stä kyllä löytynyt. Tuopillinen-Jouni, jonka kanssa juttelin palkintojen julkistuksen jälkeen, esimerkiksi suositteli Fat Lizardin Fat Lab 11 Pilsiä. Se täytyy nyt testata lähitulevaisuudessa jossain muualla. Mielenkiintoisen kontrastin olisi voinut saada maistamalla rinnakkain sitä ja HBF:n vuoden oluena palkittua Laitilan Kukko Vahva Pilsiä. Kun viimeksi mainittu valinta julkistettiin, salista kuului kyllä pieni kohahdus.

Arde pohti omassa HBF-perjantain postauksessaan, onko aika ajanut isojen yleisfestivaalien ohi. Ymmärrän hyvin hänen tulokulmansa, mutta en välttämättä koe samalla tavoin. En ollut käynyt HBF:ssä tätä ennen moneen vuoteen, joten oma riskini kovin pahaan festariväsymykseen ei ole juuri nyt muutenkaan suuri. Olen ehkä silti sitä mieltä, että minun makuuni tällaiset rönsyilevät megatapahtumat kyllä sopivat oikein hyvin.

Tarkemmin fokusoiduissa craft beer -festareissa on se vaara, että mukaan mahtuu vain melko homogeeninen joukko IPA-, sour- ja pullastout-osaston tekijöitä. Noissa kolmessa tyylissä ei itsessään ole mitään vikaa, eikä uusia pieniä panimoyrittäjiä voi myöskään vaatia tekemään epäsuosittuja oluita, joita trendiyleisö ei osta. Silti oma arvonsa on laajana viuhkana leviävällä festariolutvalikoimalla, jota saa selailla kuin puhelinluetteloa ja poimia oman odottamattoman reittinsä osastolta toiselle.

Eräältäkin tänä viikonloppuna järjestetyltä kotimaiselta minifestarilta minun olisi ollut lähes mahdotonta – tai ainakin vaikeaa – löytää monia itseäni kiinnostavia oluita. On henkisesti helpottavaa tietää, että jossain yläparvella lymyää rivistö slovakialaisia hanaoluita tai britti-caskeja, vaikka yleisön suuri massa ei niitä löytäisi tai kaipaisikaan. Kaapelin viihtyisyydestä festaripaikkana voi olla tietysti monta mieltä, mutta minusta tässä maassa pitää olla vähintään yksi iso jokaiselle jotain -olutfestari.

True to tradition…but which one? Designing a Baltic porter in Helsinki

On paper, it sounds like a no-brainer. You are a brewery in Helsinki, Finland, at a historic location surrounded by the waves of the Baltic Sea, so naturally you brew a Baltic porter. It is what breweries have done in this city for nearly 200 years. A type of beer that was especially popular with our great-great-great-grandparents’ generation in the late 19th century, it has persisted until the present.

As far as I am aware, Suomenlinna Brewery has never had a strong porter in their core range. They have the long-standing regular porter, which is milder at 5.5% ABV. There had been talk of brewing a stronger winter beer for their brewpub. I assume that when you run a brewpub on an island with a Unesco-listed fortress – one of the most visited tourist sites in Finland – it may be nice to have some kind of a winter warmer to keep the visitors happy during the cold months.

The idea that this strong beer could be a Baltic porter came about when I got talking with their brewer, Mikko Salmi, last summer. I had been looking for a ‛case study’ for a writing project with a local angle (more about that sometime soon). Suomenlinna felt like just the right milieu for a dark, warming, strong porter with historical charm. The fact that the brewpub is just a stone’s throw from the home of Nikolai Sinebrychoff, who in 1819 founded one of the most famous porter breweries in the Nordic countries, was just too good a coincidence to miss.

Olutkuvia6_B5A4111web

Surrounded by the Baltic Sea. (Photo: Liisa Huima)

Anatomy of a Baltic porter

To my great delight, Mikko agreed with the idea and got an okay from the brewery ownership. (It is a 700-litre batch to be sold only on tap on the island, so no huge investment from anyone involved.) By the brewing day in early October, we had formed a rough idea of what the beer should be like. Not a Sinebrychoff Porter clone. Maybe more in the Żywiec mold. Not too roasty or stouty. Traditional – no New World hops. Likely with a bottom-fermenting yeast.

I do not know if there really was much rationale behind most of these choices. I have zero brewing skills so it was mainly up to Mikko to decide what best to do. But asking such questions was, for me, largely the point of the whole exercise. Is there such a style as Baltic porter? Is it just imperial stout by another name? Is Sinebrychoff Porter a Baltic porter? Does lager yeast matter? Should this beer be true to a local tradition – and if so, what tradition? A synthesis of all historical porters brewed around the Baltic Sea, or something specific to Helsinki?

In either case, I feared that there would not be much in the way of historical to go upon. I know certain things about porters and their history in Finland and the neighbouring countries. I can venture a guess of when porter was first drunk in Finland (early 1790s, possibly earlier). It obviously came from Britain, possibly via Sweden. I know the names of several breweries who made it in Helsinki since the 1830s, and dozens more all around Finland. But for the most part, I have absolutely no idea how those early porters tasted, what ingredients went into them or how exactly they were brewed.

I think Michael Jackson coined the term ‛Baltic porter’ after tasting beers in post-Soviet Estonia sometime in the early 1990s. He probably felt it necessary to come up with a catch-all term for porter-style beers originating in this part of the world a) because many of them were bottom-fermented and thus were not porters or stouts in the strict sense, and b) while they were all different, they are all holdovers of roughly the same cultural tradition that had developed over a long time in the Baltic Sea region.

The Russian Tsars, of course, had loved English porters – everyone knows this. But not only they: the Swedes developed their affection for the black stuff in the second half of the 18th century. Apart from the imperial St Petersburg, British ships delivered beers to Danzig, Riga and other ports far from the Tsarist court. Presumably porter was among these beers and the people of these cities, too, enjoyed it – at least those who could afford expensive import beer.

Imports of British porters to the region continued throughout the 19th century. After spending a couple of nights browsing through digitised newspaper ads from that period, I could now tell you where to find Barclay Perkins Double Brown Stout in 1860s Helsinki – just in case you ever had the chance to go there in a time-machine. I am not sure whether this beer came via A. Le Coq’s export agency or someone else. The word ‛porter’ was often included in the stout ads because it was already a familiar word to the locals, while attributes such as double, brown, or stout were perhaps less well understood.

Lager yeast or not?

Locally brewed versions of porter had first emerged in the late 18th century in Sweden, early 19th in St Petersburg and possibly slightly later in Finland, Poland and other parts of the then Russian Empire. Indisputably, the earliest ones were brewed with a top-fermenting yeast because the lager-brewing techniques would only arrive here in the mid-19th century. After that, I suppose both yeast types were used.

‛Bayersk porter’ (Bavarian porter) was sometimes mentioned in Finland and Scandinavia. I cannot say for sure what that was, but it sounds like bottom-fermented porter: another style of beer made locally but with the new ‛Bavarian method’. There seems to have been also ‛Prussian porter’ – I recently read in a Latvian blog that it was popular there in the late 19th century. Again bottom-fermented? Or not?

Żywiec in Poland probably brewed with lager yeast since 1881 when they started making porter – or this is what I heard from Grzegorz Zwierzyna, who is an expert on the subject. As for most other porter makers that I am familiar with, I have no idea which yeast they used in the early days. Saku and A. Le Coq in Estonia, Aldaris in Latvia and several others switched to bottom-fermentation at some point but we do not know when. I have not read of any of the old Helsinki breweries using lager yeast for porter, but it is possible that some of them did.

Marcin Chmielarz, another Polish porter guru I spoke to last summer, told me that many Poles nowadays think porters should always be brewed with lager yeast. Marcin does not necessarily agree. Generally, big breweries in Poland brew strong porter with their bottom-fermenting yeast while many micro or craft brewers use ale yeast. But they all ferment in cold temperatures so the type of yeast has little import on the taste. This is also what Põhjala does in Estonia – both of its Baltic porters, Must Kuld and Öö, are top-fermented but in cold temperatures. I would guess that the same applies to many craft breweries in other Baltic Sea countries.

For the Baltic porter of the Suomenlinna brewpub, we finally opted for lager yeast. I think the essence of Baltic porter is not this or that yeast type, but the fact that brewers from Saxony to the far North of Finland translated their idea of British porter into an actual beer, typically made with local malts, hops, water and yeast. The results showed variance because the distance from Gose lands to Sahti lands was much bigger in the 19th century than it is now. You could say the yeast that we chose for our brew is a kind of tribute to this era and its brewing philosophy, rather than an attempt to replicate any particular Finnish porter from that time.

Olutkuvia4_B5A3996web

The brewery is next to the ferry pier in Suomenlinna. (Photo: Liisa Huima)

Nice German-style malts and hops

Having said that, a couple of the more famous porters of the Helsinki region in the late 19th century – their heyday – claimed to be ‛closer to English porter than anyone else’ or even ‛brewed with malts imported from England’. I have not seen any historical recipes and I doubt if (m)any exist. I have no clear idea of what exactly they meant by the beer being close to English porter, nor what kind of English malts the Helsinki brewers could get hold of at the time.

With Mikko we went for the malt base of a Polish style porter, in rough terms. ‛Don’t make it with pils malts and roasted malts’, was Marcin’s advice. ‛Instead, use something that gives it a nice body, such as Munich, caramel or brown malts.’ We heeded his warning at least partly and used lots of pale ale malt, complimented with some crystal malts and little quantities of dark, choco and black malts.

This, by the way, is not light years away from the Sinebrychoff or Żywiec malt profiles, although both of those two use pilsner malts in combination with something darker. Żywiec Porter also has some sugar as an adjunct. Sinebrychoff uses Saaz hops, and I would expect Żywiec to use local, German-style hops because even ordinary lagers in Poland often contain Polish hops.

We actually did what some American homebrewers advice against when brewing Baltic porters: we used UK hops (East Kent Goldings). You can of course read this as a nod to the British roots of the style. As a tribute to the Poles – modern-day masters of Baltic porter – we also put one kilo of quasi-noble Lublin hops in the whirlpool. The total hopping rate was relatively low, again in keeping with the Baltic interpretations of the porter style rather than the old imperial ones.

Taste them while you can

The beer is now on tap on the island (Ravintola Suomenlinnan Panimo, Suomenlinna C1). It is a straightforward, well-balanced and not too sweet dark beer clocking at 7.5 % ABV, with dubbel-like overtones on the nose and licoricey and slightly roasted malts in the taste. The hopping, though moderate (33 IBU), seems clearly European. Tasting the beer, I got the feeling that the mission had been accomplished and the result tied back to the original idea.

Of course the occasional brewpub customer who just walks in from the cold and orders a nice, dark winter beer is unlikely to taste in it all the historical contemplation and stylistic confusion that I have just described. But those with a romantic mind may imagine that the 18th century maritime fortress of Suomenlinna belongs to the original world of porter, where trade ships criss-crossed the Baltic Sea loaded with beer barrels and other cargo.

All things considered, this is not a bad time to come to Helsinki for anyone interested in the Baltic porter legacy. The long-standing classic Sinebrychoff Porter is, of course, always available in a number of bars in the city, as is X-Porter from Malmgård Brewery. Bryggeri Helsinki, another brewpub in the city centre, has also introduced a Baltic porter as a winter seasonal this year, and the state liquor store Alko has a range of porters from breweries such as Iso-Kalla, Pyynikki, Stallhagen, Vakka-Suomi and Cool Head. Suomenlinna Brewery itself – not the island brewpub but its mainland arm – recently reintroduced a one-off imperial porter called Victory, another interesting one at 8.3% ABV.

(Text: Teemu Vass)

maltbag

Mikko and a bag of malt.

suomenlinnabalticporter-3c

Five months later.

Ennen vedenpaisumusta: New York ja Tukholma oluttulvan kynnyksellä

Tooths KB, Brahma Chopp, “33,” Modelo, Cinci, Hacker Pschorr, Hürlimann, Nikšićko, Sagres, McEwan’s, Żywiec. Ne ovat kaikki oluita – tuontioluita. Ja jos jotkut niistä eivät ole vielä ilmestyneet kulmakauppaasi Heinekenin, Beck’sin ja muiden tunnetumpien tuontimerkkien rinnalle, ne tulevat todennäköisesti pian. Ulkomaisten oluiden buumi on kolkutellut noin viimeiset kuusi vuotta Amerikan kaupunkien portteja. Erityisesti se on alkanut näkyä New Yorkissa, jonka kautta eurooppalaiset tuotteet ovat ennenkin löytäneet tiensä Yhdysvaltoihin ja jossa eksoottisemmatkin oluet ovat löytäneet hyväksyntää. 

Olutvisassa voisi kysyä, milloin tällaista tekstiä kirjoitettiin. Oikea vastaus on syyskuussa 1979. New York Times raportoi olutilmiöstä, joka edelsi vielä käytännössä näkymätöntä craft beer- buumia. Uusia pienpanimoita oli syntynyt Amerikkaan vasta kaksi, ja joissakin Anchorin kaltaisissa vanhemmissa panimoissa alkoi näkyä käsityöoluen piirteitä, mutta maan suurimmassa kaupungissa näistä ei vielä juuri tiedetty.

Sen sijaan ulkomaiset oluet kävivät lehden mukaan kaupaksi Manhattanin Third Avenuella sijainneen Mid Village Delin tyyppisissä pikkukaupoissa ja ravintoloissa. Niitä ostivat “nuoret, kokeilunhaluiset miehet”, joista ainakin osa oli jutussa haastatellun delinpitäjän mukaan myös pullojen keräilijöitä.

delirante-bestioles_flickr-chien-et-chien_CC-BY-2-0

Kuva: Flickr.com, Chien-et-Chien, CC BY 2.0.

Mistä päin maailmaa “kaleidoskooppimaisen” tuontihyllyn pullot sitten tulivat? Järjestyksessä yllä mainitut oluet olivat australialaista, brasilialaista, vietnamilaista, meksikolaista, kanadalaista, saksalaista, sveitsiläistä, jugoslavialaista, portugalilaista, skottilaista ja puolalaista. Käytännössä kaikki – ehkä McEwan’sia lukuun ottamatta – olivat saksalaisvaikutteista lageria, joten tyylillisestä monimuotoisuudesta ei voi paljon puhua.

New York Times kertoi, että ulkomaisen oluen kulutus oli Yhdysvalloissa kasvanut 300 prosenttia 1970-luvun alusta, samaan aikaan kun kotimainen olut oli yltänyt vain 35 prosentin lisäykseen. Tuontioluen osuus kaikesta Yhdysvalloissa juodusta oluesta oli tosin yhä vain 2 prosenttia. Tarjolla oli jutun mukaan “ainakin 87 ulkomaista merkkiä”.

Joidenkin vierasbrändien ostoon saattoi liittyä henkilökohtaisia syitä, kuten Vietnam-veteraanien nostalginen rakkaus sikäläistä “33”-olutta kohtaan. Muuten kyse on varmasti ollut lähinnä eksoottisen ja erikoisen kaipuusta yksipuolisen valikoiman maassa. Eksotiikasta myös oltiin valmiita maksamaan: tavallista Budia tai Schlitziä sai alle 50 sentillä tölkki, mutta hollantilainen Grolsch komeassa pullossaan maksoi yli puolitoista dollaria.

Pinnan alla muhineesta amerikkalaisesta pienpanimo- tai kotiolutilmiöstä New York Timesin toimittaja ei sano mitään. Se todetaan, että alueellisten panimoiden määrä oli pudonnut kieltolain jälkeisestä 750:stä 44:ään. Eräs juomatukkuri toteaa jutussa kuitenkin, että tuontioluen trendin takana saattaa olla kuluttajien kasvava kiinnostus laadukkaita juomia kohtaan. Ilmassa on toisin sanoen pettymystä kotimaisiin megabrändeihin ja niiden yksitoikkoisuuteen: moni amerikkalainen kuluttaja on kokeilunhaluinen.

Erikoisoluet ovat saapuneet jo Pohjanlahden taakse

Samanlaista ajankuvaa – mutta kymmenen vuotta myöhäisempää – välittyy Helsingin Sanomien artikkelista, joka tähystää Ruotsin olutkenttää. Helmikuussa 1989, jolloin Suomessa vielä oikeastaan odoteltiin erikoisoluiden invaasiota, lehden toimittaja raportoi Tukholman Systembolagetin kasvattaneen jo ennestään Alkoa monipuolisempaa erikoisolutvalikoimaansa.

Uusia tulokkaita oli tusinan verran, osa ruotsalaisia, osa tuontia. Tummissa oluissa tarjolla oli Falcon-panimon Gammelbrygd, sekä kahta eri vuosikertaa Prippsin Carnegie Porteria. Vuosikertaa 1985 maistellut toimittaja kuvaili sitä pyöreämmäksi, kypsemmäksi ja vähemmän terävästi humaloiduksi kuin uutta versiota, ja ylipäätään Carnegien mainittiin olevan “alati kehittyvä laatuportteri”. Lisäksi Belgiasta oli tuotu tummaa pintahiivaolutta, Liefmansin Goudenbandia.

Muuten belgialaisia tuontioluita Systembolagetin erikoisvalikoimassa edustivat Lindemansin panimon Gueuze ja Kriek. Saksalaisia vehnäoluita oli kaksi, Söldenauer ja Erdinger. Itä-Saksan Radeberger, länsisaksalainen Jever ja ruotsalaiset Bügel (Pripps), The New Brew ja Christmas Special Brew (Wårby) täydensivät pils-valikoimaa. Lisäksi kerrottiin Systemin hyllyiltä jo ennestään löytyvän esimerkiksi Diebels Altia, Bass Pale Alea ja Guinnessia.

Uudet tuulet, joita Suomessa ei vielä voitu samalla tavoin aistia, puhaltelivat Ruotsissa jo hiljalleen. Neljä vuotta aiemmin oli syntynyt esimerkiksi Svenska Ölfrämjandet (SÖ), kuluttajajärjestö, jonka juuret olivat Uppsalan opiskelijaporukoissa. Suomessa valtakunnallinen olutseura perustettiin vuoden 1989 kesällä.

curious-incident_Flickr_Arl-Otod_CC-BY-2-0

Kuva: Flickr.com, Arl Otod, CC BY 2.0.

SÖ:n ansioksi oli Hesarin mukaan pitkälti luettavissa jopa Systembolagetin laajentunut erikoisolutvalikoima, joten järjestö oli jo päässyt näyttämään kyntensä myös lobbausrintamalla. Olutharrastajien lehti Ölkultur oli toimittajan mukaan “oluinen vastine luksusmaisille viinilehdille”.

Myös Ruotsin pienempien, alueellisten panimojen omia uutuusmerkkejä oli alettu nähdä markkinoilla, vaikka nämä ehkä eivät olisi nykyajattelun mukaan pien- tai käsityöpanimoita olleetkaan. Lisäksi Ruotsissa ja Suomessa oli 1980-luvun lopulla yleistynyt tapa, että suuret kotimaiset panimot valmistivat tunnettuja ulkomaisia laatulagermerkkejä lisenssioluina. Sama mainittiin muuten New York Timesin jutussa Amerikan olutkentän uutena piirteenä 1970-luvulla. Eräs uuden ajan airut sekin, vaikka nykyhetkestä käsin jotenkin vaikea arvostaa.

Kohti uljasta tulevaisuutta

Uutta kohti oltiin menossa niin Amerikassa kuin Pohjoismaissa – eri tahtia, mutta kohtalaisen samoista lähtökohdista. Oluentuotannon pitkälle edennyt teollistuminen ja keskittyminen, ehkä kieltolakikin, olivat syöneet pohjan monimuotoiselta pienpanimo-oluelta. Koskaan se kasvusto ei ollut niin runsaana kukkinutkaan kuin vaikka Belgiassa tai edes Baijerissa, eikä kansa ollut toisaalta ollut laadun suhteen niin vaativaa kuin esimerkiksi Tšekissä.

Pian New York Timesin artikkelin jälkeen alkoi tapahtua Yhdysvalloissa, ja Hesarin juttua seuraavina vuosina Suomen ensimmäinen erikoisoluiden ja kotimaisten pienpanimopioneerien aalto lähti vyörymään. Uusia tuulia oli jo haisteltu, ja jopa meikäläinen tiukan sääntelyn pakkopaita joustaa saumoista, kun on tarpeeksi intoa venyttää. 1990-luvulla purettuja tuonti-, vienti-, tukku- ja valmistusmonopoleja lakkautettiin toki EU:n ansiosta, ei kuluttajalobbauksen. Silti historiassa on ehkä välähdysmäisiä hetkiä, jolloin oluenystävien ostokäyttäytyminen ja muu aktivismi näyttäytyvät merkittävinä ja vievät olutkulttuuria ratkaisevasti eteenpäin.

Humalaa Kuninkaantien varrelta: Glims Wet Hop Ale

Huomasin, että Fat Lizard oli lanseerannut uuden oluen, jonka humalointi perustuu Espoon Glimsin talomuseon pihamaan vanhaan humalakasvustoon. Entisenä espoolaisena ja (olut)historian ystävänä tätä oli vaikea täysin sivuuttaa, joten poikkesin eilen iltakävelylläni maistamaan uutuutta Ruoholahden One Pintiin. Olut oli julkistettu pari päivää aikaisemmin One Pintin lisäksi Otaniemessä sijaitsevassa panimoravintolassa sekä Niittykummun Gallows Birdissä.

mdeVaikka Fat Lizard on tiettävästi ensimmäinen espoolainen kaupallinen panimo koskaan, olut on Espoossa virrannut ennenkin. Niin varmasti myös Glimsin tilalla, joka on ylläpitänyt lähes 500-vuotisen historiansa eri vaiheissa kestikievaria matkustavaisille. Reilun sadan metrin päässä Glimsistä kulki nimittäin Kuninkaantie, vanha postireitti, joka mutkitteli Pietarista Suomen halki Tukholmaan ja edelleen Norjaan. Muinaisina vuosisatoina voisi kuvitella kievarin olutta valmistetun joko tilan omissa rakennuksissa tai ainakin jossain varsin lähellä.

Talomuseossa koordinaattorina työskentelevä Karoliina Salmelainen kertoo Länsiväylä-lehdessä, että Glimsin pihassa kasvava humala ei ole minkään tunnetun humalan alalajike, ja lajiketta voi näin kutsua nimellä “Glims”. Kun kasvia oli Glimsin aloitteesta tutkittu, museon edustaja oli päätynyt asiasta puheisiin myös Fat Lizardin väen kanssa, ja siten syntyi hanke uudesta oluesta. Siihen on nyt siis laitettu tämän syksyn satoa tuoreeltaan, vain tuntien sisällä keruusta. Kaupunginmuseo, jonka alaisuudessa Glims toimii, lahjoitti humalakävyt panimolle jonkinlaisena kotiseututekona.

Vaikka paikallislehti ehtikin jo hehkuttaa Glims Wet Hop Alea “keskiaikaisena oluena”, ei siinä välttämättä muuta ikivanhaa ole kuin humalakasvin juuret. Pidin maistaessa siitä, että olut antoi miedon humalan tulla esiin sellaisena kuin on, ei tajuntaa räjäyttävänä mutta aivan miellyttävänä ja jonkin verran katkeranakin. Harvoin nykyään tapaa pale ale -oluttyyliin luokiteltua olutta, josta jo sieraimiin ei leijuisi jokin Uuden maailman humalalajikkeiden lähes kliseisistä tuoksuista.

Glims_Trogain_CC-BY-SA-30-wikipedia

Kuva: Trogain, CC BY-SA 3.0 (Lähde: Wikipedia).

Maku on mielestäni lähempänä brittiläisen pubioluen hienovaraista maailmaa, jossa tällä kertaa on mukana jotain kukkaista ja marjaista, ehkä karviaisen tai muun kotipuutarhan kasvatin makua ja aivan hentoa kirpeyttä. Jykevän maltaiseltakaan olut ei vaikuta, mutta ei minusta toisaalta liian ohuelta. Sympaattinen tulokas tämä Glims Wet Hop Ale kokonaisuutena oli, ja aika easy-drinking-tyyppisessä olemuksessaan jopa – ehkä tiedostamattaan – pieni kumarrus vaikkapa 1990-luvun ja 2000-luvun alun suomalaisille pienpanimo-oluille, joissa jenkkimuodit eivät vielä niinkään jyränneet.

The Flying Dutchman: Mushroom Picking Ass Kicking Matsutake Ale

Jokin aika sitten sitten Alkon valikoimiin tullut matsutake-olut on Ronald de Waalin vantaalaisen kiertolaispanimon oluista ensimmäinen, josta tuli “pakko ostaa” -olo, varsinkin sieni-ihmisenä. Hankin pullon viikolla saunaevääksi, jotta näkisin, miten Japanissa tuhansien eurojen kilohinnoilla myytävä metsäsieni – suomeksi männyntuoksuvalmuska – sopii oluen ainesosaksi.

De Waal on hollantilaislähtöinen olutvaikuttaja ja reseptinikkari, joka teettää nykyiset tuotteensa monien muiden kiertolaisten tavoin Belgian Proefbrouwerij’lla. Tämähän hänestä on lukuisissa näkemissäni haastatteluissa todettu. Mitään erityistä minulla ei tätä Lentävää hollantilaista vastaan toki ole – tähän asti näkemäni oluet ovat vain edustaneet sellaisia tyylejä, joita harvoin muutenkin juon. Tai no, jos ihan rehellinen olen, Flying Dutchmanin oluiden nimeämispolitiikka on kyllä pieni turn-off.

cofMutta oluen kimppuun. Tuoksu on metsäisen hedelmäinen. Sientä en tässä vaiheessa selvästi erota, ja myönnänkin, että matsutakea en ole koskaan haistanut enkä maistanutkaan. Tuoksu assosioitui pikemminkin Ayingerin syysoluen Kirta-Bierin tyyppiseen, miedosti humaloituun mallasvetoiseen olueen, joka tarjoaa hajuaistille enemmän pureksittavaa (sic) kuin saksalaislagerit yleensä. Värikin on laajasti ottaen märzenmäinen, kultainen, ei kovin tumma.

Mausta sen sijaan aistii, että jollakin sienellä (muullakin kuin oluthiivalla) on osuutta asiaan. Tutun kanttarellin maun saan ainakin kiinni, ja etiketistä käykin ilmi, että molempia sieniä on keitokseen laitettu. Tuoksun ja maun lagermaisuuteen – ja tämä siis positiivisena sanana – vaikuttavat todennäköisesti myös oluessa käytetyt humalat. Nämä neljä keskieurooppalaista jalohumalalajiketta ovat paljon yleisempiä pohja- kuin pintahiivaoluissa. Ratebeerissä tälle lätkäisty IPA-leima kuulostaa oudolta, koska humalointi on sekä maltillista että hyvin mannermaista.

En tiedä, oliko Matsutake Ale kausiolueksi tarkoitettu, mutta ainakin tähän kauteen tämä toimi minulle hyvin. Etiketissä lukee “Harvest 2017”. Kuten kurpitsaoluissa tai maustetuissa jouluoluissa, erikoinen maku ja makeus saattaisi alkaa tökkiä, jos olisi tarvetta juoda useampi pullo lyhyen ajan sisään. Pisteet tälle nomadipanimolle hauskasta ideasta. Vaikka joskus narisenkin siitä, miksi olueen on pakko laittaa kaikkea voileipäkakusta käytettyihin autonrenkaisiin, toisinaan taas sitä vain tarttuu erikoiseen uutuuteen sen kummempia problematisoimatta. Vaihtelu voi myös virkistää.  

Kun portteri teki comebackia kieltolain jälkeen

Vuosi 1932 oli tavallaan suomalaiselle panimoteollisuudelle vuosi nolla. Viides huhtikuuta kello kymmeneltä aamulla (5.4.32 klo 10) avautuivat Alkoholiliikkeen ensimmäisen myymälän ovet. Uuden valtionmonopolin kaupoista sai ensimmäistä kertaa kolmeentoista vuoteen ostaa laillisesti muutakin alkoholia kuin pariprosenttisia ja sitä miedompia juomia.

Joskus Suomen oluthistoriasta puhuttaessa toistellaan mutkia oikovaa käsitystä, jonka mukaan “kieltolaki tappoi olutkulttuurin” ja että ensimmäistä maailmansotaa edeltävä monimuotoinen panimoala muuttui vuosien 19191932 myötä taikaiskusta siksi yksioikoiseksi keppanakulttuuriksi, jonka me 1980-luvulla kasvaneet vielä muistamme lapsuudestamme ja nuoruudestamme.

Tosiasiassa panimoita oli kieltolain jälkeen Suomessa vielä pitkä liuta, ei suinkaan kolmea tai neljää niin kuin 1990-luvun alussa. Monet muutkin kuin Koff olivat sinnitelleet kieltolain yli panemalla mietoa kaljaa tai virvoitusjuomia ja palanneet sen jälkeen täysissä voimissaan vapaammille – jos kohta Oy Alkoholiliike Ab:n vahvasti sääntelemille – markkinoille.

Selailin äskettäin Hotelli- ja ravintolamuseossa vuoden 1933 Suomen Hotelli-Ravintola-Kahvilalehden numeroita, ja huomioni kiinnittyi ahkeraan portterimainostamiseen. Portteria valmistaneet panimot olivat lehtijutuista ja -mainoksista päätellen hanakasti tuomassa kieltolakia edeltävää menestystuotettaan myös uusille 1930-luvun olutmarkkinoille, ja perusteluina käytettiin pehmeän maun lisäksi lääkärien suosituksia portterin terveellisyydestä.

Näin kirjoitti helsinkiläinen Tillanderin panimo mainoksessaan vuonna 1933:

Olette varmaan huomannut, kuinka tavattoman vähän yleisö ymmärtää olutasioita. Varsinkin portteri, jota kieltolain aikana ei ollenkaan voinut saada kunnollista, on suurelle osalle ravintolayleisöä niin tuntematonta, että sen menekki jää varsin pieneksi. Kuitenkin on juuri portteri suositeltavimpia ravintolajuomia. Moni, joka paljoksuu oluen hintaa, on pakoitettu myöntämään, että portteri korkeine vierreprosentteineen on ravintoarvoonsakin nähden huokea juoma. Puhumattakaan siitä, että satojen lääkärinlausuntojen mukaan se on rasittuneelle ja säännöttömälle ruuansulatukselle samoin kuin hermoille tavattoman terveellistä. Sitä määräävät lääkärit m.m. unettomuutta vastaan.

Tillander, joka myi tällä mainoksellaan 6-prosenttista Pukki-Portteriaan, neuvoo lukijalle seuraavan menettelytavan: ”Kattakaa ateria-aikana jokaiseen pöytään pullo Pukki-Portteria. Antakaa tarjoilijoille sanat suuhun, mitä heidän on tästä portterista kerrottava. 100 % vieraista tiedustelee siitä lähemmin, ja ainakin 50 % ottaa pullon! Neuvokaa myös sekoittamaan sitä pilsneriin!”

Nimimerkki ”Syömävieras” valittaa samassa lehdessä, kuinka uusi alkoholilainsäädäntö on epäjohdonmukaisesti rinnastanut portterin III-veroluokastaan huolimatta viineihin ravintola-anniskelussa.

Portteri on, ja tahtoo olla, kotimainen mallasjuoma. Olisi turhaa haastella siitä, että se kuusine prosentteinensa olisi päihdyttävä huomattavammassa määrässä. Sensijaan runsas mallaspitoisuus ja ruuansulatusta edistävä ominaisuus olisi edellyttänyt sen asettamista ruokajuoman asemaan kaikissa ravintoloissa missä yleensä mitään alkoholipitoista tarjoillaan.

Myös tämä nimimerkin taakse kätkeytyvä kirjoittaja korostaa portterin ja pilsnerin sekoituksen maukkautta, joten voi arvailla, onko kyseessä Tillanderin tai jonkin muun portteria valmistavan panimon mainosvastaava salanimellä.

Lisäksi nimimerkki Syömävieras huomauttaa, että ”lukuisa määrä naisiakin ottaa kernaasti lempeätä portteria, mutta ei rakasta kirpeätä olutta”. Kun portteri on kielletty varsinaisissa olutravintoloissa, nämä naiset joutuvat kirjoittajan mukaan nauttimaan portterinsa ”kotona tahi työpaikallaan” ja sitten kiiruhtamaan illalliselle olutravintolaan.

Porvoon juuri oikein kuohuvaa portteria

Saman vuoden neljännessä numerossaan lehti haastattelee Porvoon Panimon toimitusjohtajaa Mårten Ekblomia. Haastattelu on otsikoitu ”Portteri – jaloin mallasjuoma”, ja siinä Ekblom muun muassa ylistää tämän lippulaivatuotteensa ominaisuuksia. Porvoon Panimo valmisti tuohon aikaan kaiken oluensa ja portterinsa itse mallastamastaan ohrasta, jota hankittiin kotimaisilta tuottajilta.

Mårten eli Ekblom nuorempi oli ollut panimon ohjaksissa jo vuodesta 1900, ja hän uskoi panimon menestyksen yhdeksi syyksi sen, että myös moni muu henkilökunnan jäsen oli ollut yhtiön palveluksessa yli 30 vuotta. Nämä kaikki olivat siis hankkineet kannuksensa portterinkin valmistamisesta jo kieltolakia edeltävinä suomalaisen panimoalan kukoistusaikoina.

Ekblom oli itse opiskellut panimoalaa useammassa suuressa ulkomaisessa panimossa. Sen lisäksi hän oli käynyt opintomatkoilla ”Saksan, Itävallan, Tanskan ja Englannin huomattavimmissa panimoissa … Englantihan on portterin luvattu maa ennen muuta, ja täällä minä opin valmistamaan todellista, oikeaa portteria. Opiskelin nimittäin pitkähkön aikaa Zuinisees’in suuressa panimossa Dublinissa Irlannissa.”

Vaikka Zuinisees on lähes varmasti Guinness, jonka nimen toimittaja on vain lukenut käsin kirjoitetuista muistiinpanoistaan väärin, Ekblomin tietämys porttereista ja oluista ylipäätään oli epäilemättä tuon ajan suomalaisella mittapuulla huomattava. Hän toteaa, että verrattuna hänen opiskeluaikoihinsa ”meidän sukupolvellamme on jokseenkin hämärä käsitys portterista ja sen tarjoilusta.”

Niin, jotta portteri olisi todellista portteria vaaditaan siltä, että sen tulee kuohuta erittäin voimakkaasti, sillä hyvä maku on suureksi osaksi riipppuvainen kuohun voimakkuudesta. Portterin tuntijalle on vähän tai ei ollenkaan kuohuva portteri kokonaan nautittavaksi kelpaamatonta. On kuitenkin myönnettävä, että on hyvin vaikeata saada juuri oikea kuohu, toisinaan sitä tahtoo olla liian vähän, toisinaan liian paljon, mutta kiitos meidän tarkkojen erikoiskoneittemme uskallan todella väittää, että olemme onnistuneet, ja ei kukaan vielä ole moittinut Porvoon portteria.

Suosittu mutta kokonaiskuvassa pieni

Suomen Hotelli-Ravintola-Kahvilalehti esittelee alan ammattilehtenä luonnollisesti alkoholijuomien kulutustilastoja, ja vuoden 1933 alkupuoliskon kokonaismyyntiluvuista käy ilmi myös portterin määrällinen merkitys kieltolaista toipuvassa Suomessa.

Valtavan suuri se ei ole. Kotimaisia oluita myytiin reilut 3,1 miljoonaa litraa ja tämän lisäksi vain hieman yli 41 000 litraa portteria. Markoissa mitattuna muuta olutta kuin portteria myytiin 24 miljoonalla markalla ja portteria vajaalla 600 000 markalla, eli portteri oli selkeästi keskiverto-olutta kalliimpaa, mikä tietysti vahvuuteenkin sopii.

Uudellamaalla toimi silti 1930-luvulla ainakin kolme panimoa, jotka pitivät omaa portterituotantoaan niin tärkeänä osana omaa toimintaansa, että ostivat toistuvasti sille mainoksia Hotelli-Ravintola-Kahvilalehdestä. Näitä olivat Porvoon Panimo, Tammisaaren Panimo ja helsinkiläinen Tillanderin Panimo.

Kalliossa toimineen Tillanderin viimeisiin vuosiin ei ilmeisesti sattunut enää isompia kaupallisia menestyksiä portterin tai muunkaan tuotannon saralla, ja yhtiö lopetti toimintansa vuonna 1951. Juuri sitä ennen se oli kuitenkin onnistunut lanseeramaan nerokkaan uuden tuotemerkin Olvi, jonka lakkautettu helsinkiläispanimo myi vuonna 1952 iisalmelaiselle Oy Oluttehdas Oivalle.

Myönnän, että portterin suosion kehittymisestä Suomessa toisen maailmansodan jälkeen – jos sellaista olikaan – minulla ei ole tietoa. Sekä Porvoon että Tammisaaren panimoiden toiminta kyllä jatkui aina 1960-luvulle saakka. Sota tietysti vaikeutti 1940-luvun alussa aktiivisten panimoiden toimintaa kuten ensimmäinen maailmansota oli aikanaan iskenyt silloisiin panimoihin.

Sen kaikki tietävät, että vuonna 1957 Boris Orlo ja kumppanit lanseerasivat pitkän tauon jälkeen Sinebrychoffin Porterin, joka on yhä tänä päivänä tuotannossa, ja jonka ominaisuuksiin haettiin inspiraatiota Guinnessilta kuten Mårten Ekblomin Porvoon portteriin aikoinaan. En ole varma, oliko 1950-luvulla enää mitään muita vakavasti otettavia suomalaisia porttereita hengissä.

Kovin paljon tietoa en ole ainakaan toistaiseksi onnistunut hankkimaan myöskään siitä, minkä tyyppistä olutta esimerkiksi Porvoon Panimon portteri oli 1930-luvulla, jolloin toimitusjohtaja Ekblom sitä kehuskeli. Tehtiinkö sitä pohjahiivalla kuten panimon muita oluita, vai oliko Ekblom onnistunut hankkimaan portteriinsa hyvää pintahiivaa esimerkiksi Brittein saarten vierailuiltaan?

Tarkkaa tietoa vahvuudestakaan minulla ei ole. Kuusi prosenttia tuntui olevan tuohon aikaan tavallinen portterin vahvuus (6 % painoprosenttina vai sama tilavuutena eli 7,5 % abv?). Kaksikymmentä vuotta aikaisemmin eli 1910-luvulla kotimaisten portterien vahvuuksien oli havaittu vaihtelevan 6,7 % ja 8,5 % abv välillä.

Suomalaisen portterin melko pitkä historia näytti päätyneen kuolonkorinoihinsa viimeistään 1940–1950-luvuilla. Ilman Boris Orlon visiota se olisi saattanut jäädä menneisyyden luvuksi, johon Olutkoiran tapainen historiafriikki törmäisi arkistoja kaivellessaan mutta jota ei nykyisessä olutkulttuurissa juurikaan muistettaisi. Vaikeaa 1950-luvullakaan olisi vielä ollut aavistaa, että muutamaa vuosikymmentä myöhemmin Suomeen pölähtää Michael Jackson, maailman tunnetuin olutkirjailija, ja nostaa Suomi-portterin yhdeksi kymmenestä lempioluestaan.

Mutta vuonna 1933 Porvoon portteria sai siis ostaa alkoholimyymälöistä tai Helsingissä suoraan Lahden Mallasjuoma O/Y:ltä, puh. 24 266, 24 379, 24 670.

Tammisaari porter

cof