Sonnisaaren Hämy ja BrewDog & La Trappe Practise What You Preach

Tein jokin aika sitten pyhän lupauksen, että yritän maistaa kaikki suomalaisten panimoiden tekemät uudet belgialaistyyliset oluet. Ajattelin, että ne ovat sen verran epätrendikkäitä NEIPA-, pastry stout- ja hapanoluiden värikkäiden tölkkiarmeijoiden rinnalla, että pienikin lisäapu niiden markkinointiin on ehkä paikallaan. Olettaen tietysti että oluet ovat hyviä.

Lipsuin kyllä tavoitteesta heti tiensivuun. Yhtenä syynä on näiden oluiden saatavuus. Ne ovat melkein aina yli 5,5-prosenttisia, eli niitä ei pääse paljonkaan ruokakauppojen jakelukoneistoon. Alko taas ei pysty/halua/viitsi ottaa kaikkia ruokakaupparajan ylittäviä kotimaisia oluita hyllyihinsä vaikka varmaan teoriassa – hieman vaihtoehtoisessa todellisuudessa – joillain järjestelyillä voisikin. Niinpä tällaisten belgialaistyylisten uutuuksien metsästäminen vaatisi ankaraa baaritarjonnan tarkkailua ja tehoiskuja joihinkin olutravintoloihin, sekä sen täydentämistä matkoilla panimoiden omiin kauppoihin eri puolille maata.

Hommaa kyllä helpottaa, ettei kovin moni panimo belgialaisille tyyleille lämpene. Eivät ne kai ole kaikkein helpoimpia valmistaakaan. Kun puhutaan 2000-luvun ensimmäisestä vuosikymmenestä, pitkään Malmgård taisi olla Suomessa melkein ainoa, jolta saatiin yhtään näkyvämpiä esimerkkejä pitkäaikaiseen jakeluun. Olihan toki esimerkiksi joku Stadin Panimo varmaan testannut vaikka mitä oluttyylejä jo pre-millenniumin humussa. Sitten meni aikansa ennen kuin tuli Oulun Maistilaa ja muita kolmannen sukupolven pienpanimoita, joista osalla liikeni aikaa myös tällaisiin kokeiluihin.  

Oululaista maistellaan siis nytkin, kyseessä kuitenkin Sonnisaaren olut ja melko tuore sellainen. Hämy on peräti 10-prosenttinen ja väriltään samean punaruskea, ehkä sukua näiltä ominaisuuksiltaan La Trappe Quadrupelille (joka on toki hollantilainen olut vaikka Belgian inspiroima). Tuoksusta tulee mieleen puolestaan Westmalle Dubbel, pidättyvän luumuhillomainen aromi, joka antaa odottaa pikemminkin kuivahkoa kuin ylimakeaa vahvaa luostariolutta.

Luostarioluthan tämä käytännössä onkin tyylilajiltaan, vaikka Oulun esikaupunkialueella ei tietenkään mitään munkkien tai nunnien salaisia panimokattiloita lymyä. Sonnisaaren panimo on muutaman vaalean belgialaistyylisen oluen tehnyt jo aiemmin, ja ainakin joku niistä on ollut aika vahvakin. Olisikohan nyt kyseessä ensimmäinen kerta, kun heiltä tulee vahva (puoli)tumma trappistihenkinen olut? Kuten todettua, Maistila samassa kaupungissa on tehnyt sellaisia enemmänkin.

Vaahto on belgialaiseen tyyliin hyvin runsasta. Maussa on kuivatun aprikoosin tai banaanin tyyppistä hedelmän makeuden ja happojen tiivistymistä, ilman liiallista sokerisuutta. Taustalla on karamellia, jopa vaaleaa suklaata, ja mausteisuutta johon sekoittuu humalan katkeroa. Kokonaisuudessa on herkullisia makuja mutta ne ovat vähän levällään, esimerkiksi pieni sitrusmainen jälkimaku yllättää. Hiivaisuutta ei sinänsä ole, eikä alkoholikaan maistu pahasti läpi, mikä on hyvä. 

Tämä on vähintäänkin keskitasoa parempi belgialaispastissi, eli pisteet panimolle suorituksesta. Saisiko tästä täyden kympin kellarikypsyttelyllä vai pitäisikö panimon hioa tuotetta johonkin suuntaan, sitä en ihan osaa sanoa. Erityinen kiitos Sonnisaarelle vielä siitä, että tässä oltiin käsittääkseni aika perusasioiden äärellä – ilman outoja mausteita, harkitsemattomia humalalajikkeita tai viinatynnyrien lisämakuja. Ja miksei myös Alkolle tuotteen ottamisesta valtakunnan jakelukoneistoon.

Toinen tämänkertaisista oluista on astetta ongelmallisempi. Suomalainen se ei toki ole. Maisteltavan oluen tekijöinä ovat Skotlannin (entinen) ylpeys BrewDog ja alankomaalainen trappistipanimo Koningshoeven eli La Trappe.

En tiedä, perustuuko Practise What You Preach (10 %) jollain tavalla suoraan La Trappen tavalliseen Quadrupeliin, luostarin valikoiman vahvimpaan olueen (jos tynnyrikypsytettyjä ja muita erikoisversioita ei lasketa). Samoja piirteitä on. Jonkun muun trappistipanimon tekemänä olettaisin aika intensiivisen, makeutusainemaisen makeuden tulevan hunajasta, mutta tässä taustalla saattaisi olla myös La Trappe Quadrupelin normaalia sokerisuutta.  

Amerikkalaisten humalalajikkeiden merkitystä en osaa arvioida. Ei kai niitä normaaleissa La Trappe -oluissa ole? Tässä Practise What You Preachissa ne (Simcoe ja HBC 692 Talus) eivät ole niin etualalla, että oluen perusluonne muuttuisi jotenkin odottamattoman amerikkalaiseksi. 

Tuoksun perusteella oluesta irtoaa villihunajan primitiivistä, maanläheistä aromia. Se sekoittuneena ilmeisen normaalin tumman trappistioluen tuoksuun ohjaa yllättäen ajatuksia muiden luostarien kuin Koningshoevenin tuotteisiin, esimerkiksi jälleen Westmalle Dubbeliin.

Maku on kuitenkin belgialaisia trappistioluita yksiulotteisempi, siinä varmaankin normaalin La Trappe-laisen kuivahedelmän makeuden päällä on lähinnä tuota kanervahunajaa. Omissa kirjoissani hunaja ylipäätään aika harvoin nostaa jonkin oluen osakkeita – jos perusolut on sinällään heikko, hunaja ei sitä pelasta, ja jos se taas on hyvä, hunaja voi pahimmillaan tukkia sen jyräävällä maullaan. Suklaista, karamellimäistä mallasta on maussa jonkin verran, ja sen lisäksi ruohoista, vähän laastarimaista humalaa, jälkimaku lähinnä metsäisen ja hunajaisen makea.

Ei minulla tästä oluesta mitään erityisen pahaa sanottavaa ole. Kokeilla pitää kaikenlaista, miksei tällaistakin. BrewDog on muistaakseni ennenkin pyrkinyt tuomaan johonkin vahvempaan olueen “autenttista skottiväriä” kanervahunajalla, mutta jotenkin päälleliimatuksi tuon tyyppinen aines helposti jää. Tässä kuitenkin on riittävästi ideaa. Kanervahunajan maku on lopulta kohtalaisen kiva, ja jotenkin se onnistuu liimautumaan luostariolutkokonaisuuteen melko positiiviseksi lisäominaisuudeksi. Mutta sikäli kun BrewDogin karma on viime aikoina ollut ylipäätään vahvasti laskusuuntainen, ei tämä nyt sitä merkittävästi kohotakaan. La Trappe taas pärjäisi hyvin ilmankin tällaista kollaboa, jos tämä viimeiseksi kerraksi jäisi. Kai tämän juoman ansiot kuitenkin enemmän pohjautuvat heidän hyvään luostariolueensa kuin siihen kanervahunajaan.

(Luostariraunion kuva: Flickr.com, Not So Dusty, CC BY 2.0.)

Sandels Juhlaolut ja Kukko Pils Juhlaolut

Nyt katsotaan kahta kotimaista synttäriolutta, jotka eivät ole festbierejä saksalaisessa mielessä mutta eroavat kumpikin omalla tavallaan panimoiden perustuotteista. Olvi on suurpanimoista pienin, Laitila pienpanimoista suurin. Tämä näkyy näissä oluissakin.

Olvin Sandels-sarjan suodattamaton Juhlaolut lanseerattiin vuonna 2021 kunnioittamaan Iisalmen kaupungin 130-vuotista olemassaoloa ja kai myös Sandels-oluen viittäkymmentä vuotta. Se kadonnee myynnistä nyt kevään aikana. Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan Kukko Pils Juhlaolut taas juhlistaa keltaisessa tölkeissä (ja keltaetikettisissä pulloissa) myytävän Kukko Pilsin 20-vuotista taivalta. Tämäkin juhlaolut tuli ensimmäisen kerran maisteltavaksi paikallisesti jo vuoden 2021 puolella, mutta nyt alkuvuodesta sitä on ollut mahdollista bongata täällä Helsinginkin marketeissa.

Sandels Juhlaoluen (5,3 %) kanssa minulle kävi kuten Pilsner Urquell Nefiltrovanýn kanssa syksyllä: suodattamattomaksi mainittu olut on lasissa sen verran kirkasta, että alkaa epäillä ostaneensa väärän tölkin. Ihmetyshän ei kerro muusta kuin siitä, että useimmat muut juomani oluet ovat niin suodattamattomia, että koko sana on kärsinyt pientä inflaatiota. En ole Sandelsin tavallista A-olutta vähään aikaan maistanut, mutta väitän kyllä mausta erottavan tämän suodattamattomaksi versioksi, vaikka silmämääräisesti eroa ei heti huomaisikaan.

Tietysti kyseessä on suuren yleisön olut, jonka ei ihmeemmin pidäkään kuluttajaa hämmentää. Olvin linja on kaikessa vähäeleinen – kuten kokoiselleen panimolle kai sopiikin – myös siis craftmaisemmissa tölkeissä myytävissä ”erikoisoluissa”, IPAssa ja muissa. Sandels-perhe on luonnollisesti sitäkin perinteisempää suomilageria, melkein siinä missä talon nimibrändin keskiolut ja A-olut.

Hennon kullankeltainen olut tuoksuu miedosti maltaalle, ja pienellä mielikuvituksella siinä voi ehkä tuntea humalantuoksuakin leijailemassa. Maku on keksimäisen maltainen, siinä on vaalean viljan raikkauden lisäksi minimaalinen sitruksen puraisu ja vaisu ruohoinen humalointi. Vähän paperimaisen ohueksi olut suodattamattomuudestaan huolimatta jää. Kuten kotimaisessa A-oluessa joskus, hedelmäkaramellinen, hunajainen ja miedosti viinainen vihlaisu on myös mukana mutta tässä ihan hyvin osana muuta makua, ei päälleliimatun karkeana.

Silloin kun kotimainen bulkki ei ärsytä latteudellaan, se aiheuttaa usein jonkinlaisia nostalgisia mielikuvia. Tyyliin: lapsuuden taloyhtiösaunat 70-luvun lopussa, mummon pieni olutpullo joka nautitaan saunasta vilvoitellessa. Puupanelointi ja punavalkoruutuiset pöytäliinat. Oiva Toikan kolpakko tai sellainen kuoppalasinen. Tämän Sandels Juhlaoluen kun juo riittävästi viilennettynä ja erittäin janoisena (vaikka juuri saunan jälkeen), se saattaa jättää nihkeästikin teolliseen lageriin suhtautuvalle ihan positiivisen makumuiston.

Laitilan Kukko Pils Juhlaolut on miedompi kuin Sandelsin juhlaolut ja asettuu 5,0-prosenttisena keskikalja-Kukon ja Kukko Vahva Pilsin välimaastoon. Tämän oluen määräävä erikoispiirre ei ole suodattamattomuus vaan kuivahumalointi. Oluen tuoksussa onkin eittämättä sitä itseään eli kokonaista humalakäpyä. Hallertauer Hersbrucker on ilmeisesti kuivahumaloinnissa käytetty lajike, muuten oluesta löytyy myös Northern Brewer -humalaa.

Tämä on tietysti aivan eri tyyppinen ilmestys kuin Sandelsin juhlaolut. Humalointiin se ero kai selvimmin kiteytyy. Sandels lienee Suomen miedoimmin humaloituja oluita jopa normilagereista. Kukolla taas on perusversioissaan jopa 35 EBU:n katkeruus ja tässä juhlaoluessa panimon mukaan 32 EBU. Melkein kolme kertaa korkeammat lukemat siis kuin Sandelsissa. Ulkonäöltään Kukko Pils Juhlaolut on selkeästi suodattamaton ja värissä on oranssi vivahde kuin Urquellissa konsanaan.

Mukana on siis pils-maltaan lisäksi vaaleaa karamellimallasta, ja maussa tuntuukin välillä jopa aika intensiivistä karamellin makeutta – näin pääsiäisen aikaan mieleen tulevat melkein sellaiset pienet munanmuotoiset hedelmärakeet karkkipusseissa. Toki mallas on tässä oluessa humalan rinnalla isona makuna mutta ei erityisen viljaisena vaan enemmänkin hedelmäisenä. Jälkimaku on aavistuksen makea, ja siinä on humalaakin mutta ei mahdottoman katkerana.

Laitilan Wirvoitusjuomatehdas kertoo sivuillaan myös tällaista:

Laitilan Kukko Pils oli ensimmäinen suomalainen pienpanimo-olut, joka pakattiin tölkkiin 21.3.2002, ja saatavilla olevan tiedon mukaan se oli ehkäpä jopa maailman ensimmäinen lajissaan. Samana vuonna 2002, mutta muutamaa kuukautta myöhemmin, tölkkiin alkoi oluitaan pakata myös amerikkalainen pienpanimo nimeltään Oskar Blues Brewery, joka virheellisesti itseään maailman ensimmäiseksi tölkkiin pakkaavaksi pienpanimoksi nimittää.

Luotetaan panimon sanaan tässä. Pakkauksen tyylikkyydessä Kukko vie ilman muuta pitemmän korren Olviin verrattuna. Ei muuten olisi hassumpi juttu, jos Kukon juhlaolut jäisi Laitilan valikoimaan vaikka pysyvämpänä edustajana. Juohan tuota Sandelsin juhlaoluttakin mieluummin kuin suodatettuja Sandelseja, mutta tässä kai on se melko ison ja tosi ison panimon ero – Kukko-sarjaan sopii tällainen craft-henkinen erikoisversio, Sandels-brändiä on hyödynnettävä varovaisemmin. Jos Olvi olisi pienpanimo, se olisi saattanut tehdä juhlavuoden kunniaksi esimerkiksi ”oluen, jollaista eversti Sandels olisi oikeasti voinut juoda Suomen sodan aikaan”. Se ei olisi vaalea ja utuisen kirkas vaan luultavasti tumma ja mämmimäisempi, pintahiivalla pantu.

(Tölkkien kuvien lähde: panimot.)

Kirjakevät ’22: Suuri Olutkirja

Michael on suomeksi Mikko, ja mikä olisi sen oivallisempi etunimi silloin, kun kirjoittaa Suuren Olutkirjan ja haluaa sen myös olevan suuri olutkirja.

Niin jacksoniaanisiin mittoihin kasvavia kotimaisia olutkirjoja ei ole aikaisemmin taidettu nähdäkään kuin tämä panimomestari-olutkirjailija Mikko Salmen uusin teos, joka ilmestyi jo viime syksynä. Kirjoittaja itsekin sanoo lukijalle esipuheessaan, että “käsissäsi on kaikkien aikojen suurin suomalainen olutkirja”.

Ainoastaan sen nimeäminen suurieleisesti “Mikko Salmen suureksi olutkirjaksi”, genetiivimuodossa, olisi ollut vielä enemmän Jackson-tyylinen veto.

Kirja on 450-sivuinen runsaudensarvi, johon on koottu Salmen aikaisemmista kirjoista tuttuja elementtejä samoihin kansiin – eri oluttyylien tarinoita, niihin liittyviä yksittäisten oluiden suosituksia, oluen tekijöiden muisteluita, panimovisiittejä ja kirjoittajan matkakertomuksia olutkaupungeista. En tiedä, onko materiaalista osa ollut jo käytössä edellisissä teoksissa, mutta tämä on joka tapauksessa toistaiseksi täydellisin kattaus Salmen olutajattelua ja -kirjoittamista.

Minulla oli tarkoitus kirjoittaa tästä kirjasta jo ennen joulua, koska pukinkontti on olutkirjoille juuri oikea paikka. Mutta kai niitä voivat asiasta kiinnostuneet hankkia itselleen ja läheisilleen myös olutkevättä ja -kesää varten. Lienee joka tapauksessa selvää, että tuoreehkoista suomalaisista olutkirjoista tämä on ykkösteos niille, jotka mielivät tietää “kaiken oluesta” tai ainakin saada huolellisen perus- ja jatkokurssin aiheeseen.

Kuten aiemmissa kirjapostauksissani, käydään sisältöä läpi väljästi plussien ja miinusten laareihin heitellen.    

Plussat (+)

Kirjan valtava laajuus ja siinä ääneen pääsevien ihmisten iso joukko ovat siis jo itsessään plussa. Minäkin, joka sentään olen kahlannut kymmeniä ellei satoja olutkirjoja, löydän sieltä täältä uusia tietoja, anekdootteja ja näkökulmia. Toki tämä koskee erityisesti kotimaisia panimoita ja niiden tarinoita.

Mielenkiintoinen detalji on muun muassa se, paljonko kotimaisen tehdaslagerin humalakatkeruus on vuosikymmenten varrella laskenut. Lahden Sinisessä se olisi 50-luvun analyyseissä ollut yli 30 ja joskus jopa käsittämättömät 39 EBU (jostain tämä kertoo, vaikka olisi poikkeustapaus tai epäluotettava mittaus). Samoin kiinnostavia olivat lahtelaisten 70-luvun kokeilut pintahiivalla. Ja toki Seinäjoen Mallaskosken vanhan isännän Juhani Walleniuksen haastattelun loppu on parhaita pätkiä, mitä olen olutkirjoissa nähnyt. Jääköön arvoitukseksi, mitä siinä tapahtuu.

Pidin myös oluttyylien kuvauksista. Mikko Salmella on taito asettua yleisen tyylinillittämisen, sekavien historioiden ja rönsykasvustojen sekä usein yhdentekevien ominaisuusluetteloiden yläpuolelle. Oluiden kirjosta poimitaan näihin kuvauksiin se riittävän olennainen ja oikea tieto. Tätä perspektiiviä olisi luultavasti ollut paljon vaikeampi hankkia, jos kirjoittaja olisi aloittanut oluen parissa toimimisen esimerkiksi vasta 2010-luvulla.

Jokainen kirjoittaja painottaa asioita omalla tavallaan, ja Salmen painotukset tosiaan suosivat moniin muihin verrattuna enemmän Eurooppaa ja Suomea kuin Amerikkaa, ja enemmän 1900- kuin 2000-lukua. Tämäkin on perusteltua, koska niin suuri osa nykyisen craft beer -buumin juurista ulottuu aikaan ennen vuosituhannen vaihdetta ja vanhalle mantereelle.

Eikä tämä sitä paitsi olekaan kirja pelkistä pienpanimoista ja käsityöoluista, kuten osa kirjan teksteistä konkreettisesti muistuttaa – erityisesti osassa IV (“Henkilökuvia ja oluttarinoita”). Ääneen pääsevät siis myös isojen panimoiden henkilöt sekä vähemmän tunnetut olutketjun osat kuten hiivalaboratorio ja mallasviljan tuottajat.

Miinukset (–)

Tässä kirjassa on tavallaan melkein kaksi kirjaa. Toinen on yleisteos maailman oluttyyleistä ja -perinteistä, hyvine esimerkkioluineen. Toiseenkin on vähintään suurin osa aineksista olemassa, ja se on paikoitellen yksityiskohtainenkin kotimaisen olutrenessanssin historia. Se alkaa Lammin Sahdista ja ulottuu aina Kakolan Panimoon ja muihin 2020-luvun alun tekijöihin, ja sitä taustoittavat nuo yllä mainitut pienpanimoskenen ulkopuolisten oluttoimijoiden äänet.

Vaikka Suuren olutkirjan osa IV on tosiaan yksi sen vahvuuksista, osion olisi varmasti voinut nimetä toisinkin. Tämä osio taustoittaa erityisesti nykyistä suomalaista olutkulttuuria, myös suurempien panimoiden näkökulmasta. Henkilöt ovat siis konkareita, emeritus-sukupolven kotimaisia edustajia. Nämä miehet ansaitsevat toki sen, että heidän tarinansa painetaan, siinä ei ole ongelmaa.

Kuitenkin sen, että kirjan globaali näkökulma tämän osion ajaksi häivytetään, voisi perustella jo vaikka esipuheessa. Muuten herää ehkä turhaan kysymyksiä, miksi juuri nämä herrat? Tai olisiko yhden naisenkin jostain löytänyt tähän puhumaan herrojen rinnalle? (Sukupuolijakauma ei ole läheskään näin yksioikoinen esimerkiksi kirjan pienpanimohaastatteluissa.)

Taitossa ei ole muuten paljon valittamista, mutta paksussa kirjassa olisi hyödyllistä, jos sivujen ulkoasussa jokin paljastaisi, missä osiossa ja tekstissä ollaan menossa. Sivujen ylä- ja alalaidoissa olisi tilaa. Nyt luvusta toiseen hyppiessä pitää joko pläräillä armottomasti tai mennä sisällysluettelon kautta. Napisin tästä myös Olutreissu Suomen arviossa, joten tässä vielä tuhdimmassa opuksessa on pakko mainita sama asia.

Tekstiä on toki paljon. Tämä ei sinänsä ole minulle ongelma, koska asia on kiinnostavaa. Jollekulle muulle voi tulla merkkiähky. Kuvia on paljon ja ne ovat hyviä, mutta tietysti täyteyden tunnetta olisi voinut taiton keinoilla ennaltaehkäistä lisääkin, poimia vaikka osuvimpia lauseita sitaateiksi kappaleiden lomaan tai jotain. Väliotsikoita on kyllä käytetty, tosin aika säästeliäästi.

Isoon kirjaan mahtuu yleensä erheitäkin. Nyt ne ovat lähinnä lyöntivirheitä sekä yksittäisiä väärin kirjoitettuja nimiä, joten oikolukua tai faktantarkistusta ei ole varmasti sinänsä laiminlyöty. Jos nyt asiavirheitä olisi pakko etsiä, pitäisi mennä jo melkoiseen hiustenhalkomiseen tai tulkinta- ja makukysymyksiin. Olisinko päästänyt Unto Tikkasta selittämään portterin ja stoutin eroja, kun hän ei näytä olleen tietoinen erojen historiallisesta ja maantieteellisestä kehityksestä? Jäikö Achel tarkoituksella vai vahingossa pois belgialaisten trappistipanimoiden listasta? Olisiko Pierre Celis todella puhunut kyläläisilleen ranskaa, eikö hollantia?  

* * * * *

Turha tästä kirjasta on muuta yhteenvetoa yrittää kuin että hyvää jälkeä on tullut, ja että kirja kuuluu jokaisen oluesta yhtään vakavammin kiinnostuvan suomalaisen hyllyyn. Omasta näkökulmastani Mikko Salmen suurin olutkirja luo myös uskoa siihen, että kirjamuodolla on olutkirjoittamisessa oma roolinsa tulevaisuudessakin. Tästä joku e-formaatteihin ihastunut voi olla tietysti eri mieltä, mutta palataan siihen keskusteluun jossain muussa yhteydessä.

Olari & HOMBRE: Brew It Better Yourself – ja rahaa Ukrainaan

Viime viikkoina Euroopassa on tehty urakalla asioita Ukrainan eteen ja ukrainalaisten tukemiseksi, aina suurista poliittisista päätöksistä pienempiin arkielämän avustuksiin ja tempauksiin. Jälkimmäisiin kuuluu erilaisia olutaiheisiakin juttuja, kuten “solidaarisuusolut”, jota on kehotettu tekemään ukrainalaisten kotipanijoiden reseptillä – kyseessä on punajuurta sisältävä vahva stout.

Nyt maisteltava olut ei ole kuitenkaan se, vaan Brew It Better Yourself (5,5 %) on Olarin Panimon ja kotiolutyhteisö HOMBREn eli pääkaupunkiseudun kotipanijoiden yhteistyöolut. Myynnin tuotoista ohjataan 20 senttiä per tölkki Ukrainan apuun. Tyylilaji on märzen, eli historiallisesti Baijerissa edellissyksyn viljoista pantu maaliskuun olut. Kun kesällä ei ennen vanhaan voitu olutta tehdä, keväällä pantiin kesäksi hieman vahvempia oluita, joista viimeisten tuli säilyä hyvinä varastoissa syksyn sadonkorjuujuhliin saakka.

Olarin Panimo kertoo:

Etiketti oli jo lähdössä painoon, kun panimon instagram-tilille tuli viesti ukrainalaiselta kotioluentekijältä ja olutharrastajalta Dmytrolta. Hän pyysi meitä käyttämään Brewers Against War -logoa solidaarisuuden osoitukseksi ja Venäjän hyökkäyssodan vastustamiseksi. Kun olimme päättäneet oluen tuotoilla jo tukea Ukrainaa, logon lisääminen tuntui luonnolliselta. Myös Dmytron kotiolutharrastus sopi hyvin tämän oluen teemaan.

Etiketin on suunnitellut HOMBRE-yhteisön perustajajäsen Pate Pesonius. Kyseessä on noin 3 000-päisen kotipanijajoukon ensimmäinen kaupallinen olut. Resepti löytyy muun muassa Olutpostin artikkelista tämän linkin takaa. Ostin omat tölkkini Juova Hanahuoneen tiskiltä Kaisaniemestä, koska oluen prosentit mahdollistavat juuri ja juuri sen ulosmyynnin baarista.

Itse olut on väriltään punertavan kultainen, sopivasti vaahtoava ja maltaan ja ruohon tuoksuinen. Se on kirkas ja melko kevyen tuntuinen, selkeästi maltainen, mutta maltaan reunoilla tuntuu myös sitruunan puraisua. Mietoa karamellisuuttakin on mukana, samoin jotain metallista tai mineraalista, ja ruohoisuutta ehkä humalasta.

Tässä ei varsinaisesti lähdetä hakemaan märzenin olemusta mistään kovin tummista, historiallisista meiningeistä. Maltaista on 62 prosenttia vaaleaa pilsneriä ja 31 prosenttia aavistuksen tummempaa Munich II:ta. Humalapuolella mennään Hallertaun Magnumilla ja Mittelfrühllä sekä Saazilla. Tykkäisin itse, että ruohoisuutta olisi vähemmän ja makeampien maltaiden pohjaa vielä vähän enemmän, mutta varsin pätevää tekemistä tässä on toki taustalla. Ja pisteet tietysti siitä, että hieman epämuodikkaalla oluttyylillä on rohkeasti lähdetty ideaa toteuttamaan.

* * * * *

Brew It Better Yourself -olutta olisi saatavana myös Olarin Panimon kaupasta Espoon Otaniemestä sekä näköjään myös erinäisistä muista baareista. Lisäksi sitä on toimitettu ainakin joihinkin K-kauppoihin eri puolella Etelä-Suomea, meillä päin esimerkiksi Rediin, Sörkkaan, Arabiaan ja Mustaanpekkaan. Kallion K-marketissakin olisi pitänyt olla, mutta tänään sunnuntaina ei näkynyt – olisiko satsi myyty jo loppuun.  

Ukrainalaisia sopii tietysti tukea muutenkin kuin ostamalla oluttölkkejä. Tein itse pari lahjoitusta tekstiviesteillä avustusjärjestöille. Listoja tahoista, joiden kautta voi auttaa, on koottu moniin paikkoihin, kuten nyt vaikka Hesarin verkkosivuille. Kansainvälisen olutkansan kannatusta on keskittynyt ainakin jossain määrin Drinkers for Ukraine -aloitteen ympärille, ja sen taustajoukoissa on sekä ukrainalaista että länsieurooppalaista ns. uskottavaa porukkaa.

Juhlaolut Momentin 30 Vuotta Bitter Ale @Hilpeä Hauki

Kävelin tänään puolenpäivän jälkeen Sörnäisten läpi, ja muistin yhtäkkiä Kalaravintoloiden 30-vuotisjuhlat. En viime viikolla päässyt niihin, koska olin pohjoisessa talvilomamatkalla.

Päätin käydä vilkaisemassa, olisiko ketjun juhlaolutta vielä hanassa Hilpeässä Hauessa. Hauki itse täyttää toki tänä vuonna “vasta” 28 vuotta – toisin kuin 30-vuotiaat Janoinen Lohi ja Vastarannan Kiiski – mutta silti tätä bitteriä tänään Hauenkin hanassa oli.

Hilpeä Hauki remontoitiin kolme vuotta sitten keväällä, jolloin aikaisempi kellertävä patina sai tehdä tietä tumman puun ja muiden tyylikkäiden materiaalien päällystämille pinnoille. Vaikka periaatteessa vastustan pitkän linjan baarien sisustusmuutoksia, tähän uuteen ilmeeseen on ollut kohtalaisen helppo tottua. Myös olutvalikoima on pysynyt melko belgialaispainotteisena, mikä Kalojen ulkopuolella on tietysti näinä aikoina jo harvinaista.

Alkuiltapäivän rauha hyvässä pubissa on oma juttunsa. Hiljaisuutta rikkoo vain baarihenkilökunnan jutustelu jonkun kanta-asiakkaan kanssa, sanoja ei kuule mutta keskustelun sävy luo tuttavallista tunnelmaa. Pöly laskeutuu ikkunoista tunkeutuville valonsäteille. Mieto siivousaineen lemahdus vaihtuu vähitellen muihin pubin tavallisiin tuoksuihin, vaikka tupakka ei ole enää koko ravintolatilaa vuosikausiin hallinnutkaan. Hauen kirjahyllystä löytyi vuoden 2002 Good Beer Guide, juuri sellainen kirja jota minunlaiseni jäärä mielellään hajamielisesti selailee olutta siemaillessa.

Bitter Ale on Momentin-konsernin ensimmäiselle juhlaoluelle (5,2 %) tietysti juuri oikea nimi, koska se on perinteinen brittiläinen pubiolut. Ei tämä olut valtavan katkera ole, mutta se ei ole (nimestä huolimatta) bitterin pointtikaan. Olut on lasissa melko samea, suunnilleen kinuskin värinen. Tuoksu on herkullisen karamellinen ja siinä on brittityyliin jonkinlaista hedelmää, ehkä kaneliomenaa.

Suutuntuma on kuohkea ja pehmeä, siinä ei ole mitään sellaista vaatimatonta ohuutta, johon joskus suomalaisissa bitter-jäljitelmissä törmää. Maussa on karamellia, satsumaa, jotain muuta mausteista hedelmää, ruohoa ja kalkkia tai liitua. Mausteisuutta selittää ilmeisesti myös käytetty humalalajikekin, se on brittiläinen Godiva. Jälkimaussa on pieni katkeruuden pisto, mutta sitä ei ole paljon.

Kuten Ardekin omassa raportissaan pohti, olisi tietysti mielenkiintoista päästä maistamaan tätä cask-versiona. Aivan loistavaa on näinkin saada hanaolueksi brittityylinen peruspubiolut Suomesta, ja vielä sellainen, joka osaa yhtäaikaisesti kunnioittaa heikäläisiä perinteitä ja tunnustaa vähän moderniakin väriä. Olisipa tällaisia enemmän. Hanalätkän perusteella oluen tekijä on Mallaskoski, joka nykyisellään kuuluu sekin Kalaravintoloita hallinnoivaan Momentin-yhtiöön.  

Laskiaista kohti: Takatalo & Tompuri Kaski Vahva Lager ja RPS Hard Rock Lager

Keski-Euroopassa jotkut ahkerat paastonajan viettäjät kuten Paulanerin munkit hankkivat ennen vanhaan kalorinsa laskiaisen ja pääsiäisen välillä lähinnä oluesta. Näin ainakin eräät lähteet väittävät. Nesteessä oli varmasti hyvä olla paljon ravinteita, joten vahva olut sopi tarkoitukseen hyvin. Kuten bock.

En aio itse tällaista 40 päivän olutkuuria kokeilla, mutta vuodenaikaan sopii silti hyvä vahva bock tai pari. Lämmittäähän sellainen viileänä kevättalven iltana joka tapauksessa.

Otetaan kokeiluun pari kotimaista vahvaa lageria. Kumpikaan ei kyllä pakkaustekstiensä perusteella ilmoittaudu bockiksi. Takatalo & Tompurin osalta Mikko Salmen Suuri olutkirja silti kertoo, että panimon ajatuksena oli tehdä Kaski Vahva Lagerista vaalea maibock baijerilaiseen tapaan. Virolahtelainen maatilapanimo on Suomessa siinä mielessä harvinaisuus, että mallasohra tulee suoraan omasta pellosta.

Kuopiolaisen RPS:n eli Rock Paper Scissors Brewing Companyn valikoimassa puolestaan Hard Rock Lager on 7-prosenttinen versio panimon keskiolutvahvuisesta Rock An Allday Everyday Lagerista. Kutsutaan sitä siis vain vahvaksi lageriksi eikä bockiksi, vaikka kuten alta käy ilmi, se on aika saman tyyppinen olut kuin T & T:n vahva Kaski.

Kaadan oluita lasiin. Kaski Vahva Lager on väriltään oranssinkultainen, ja tuoksussa tuntuu vaaleiden maltaiden ohella hedelmäisyyttä, melkeinpä ananasta. Maussa tulee esiin maltaan leipäinen, paksun viljainen puoli vähän enemmän kuin vahvoissakaan lagereissa usein. Hedelmäisyyttäkin on mukana. Alkoholi pysyy hyvin piilossa, ja humalan katkerot eivät myöskään ole lainkaan hallitseva elementti tässä oluessa.

Hard Rock Lager on sekin väriltään oranssinpunertava, ja olut on lasissa jossain määrin samea. Tuoksu ja alkumaku ovat tässäkin ananasmaisia. Ananas ja ruoho ovat avainsanoja myös maussa, jossa katkeroa ei tunnu kovasti, ja melko runsas hiilihappo on pehmeän kuohkeaa. Mallas rakentaa hedelmäisillä piirteillä silattuna tämän oluen perusrungon, jossa maistuu myös vähän sitruunamarmeladia. Lisänä on pieni lääkemäisyys, mahtaako olla humalan ominaisuus vai alkoholin läpäisyä. Jälkimakuun jää lievää humalan poltetta.

Kaski Vahva Lager on tässä kaksikossa Hard Rock Lageria aavistuksen kuivempi olut, koska alkoholia on lähes saman verran kuin RPS:llä (6,9%) mutta kantavierrevahvuus on selvästi alempi (Kaskessa 16.3°, Hard Rockissa 20.3°). Katkeroissakin on selkeä ero, Kaskessa vain 28 ja Hard Rockissa 39 EBU.  

Tässä on kaksi samalla tontilla operoivaa olutta, paremmuusjärjestystä pitää hieman hakea. Ehkä Takatalo & Tompurilla pysyy sittenkin työkalupakki paremmin hanskassa, vaikka Hard Rockin keulivassa maussakin on jotain houkuttelevaa, nousuhumalan juhlaa. Ainakin Hard Rockissa moderni humalalajike Loral yhdistää sitruunaisia ja kukkaisia ominaisuuksiaan jonkinlaiseksi melkein trooppiseksikin hedelmäksi – en tiedä, mistä myös Kaskeen on tullut hiukan samanlaista eksoottisuutta. Itse joisin ehkä kaikkein mieluiten vahvoja lagereita, joissa hedelmä ei nousisi näin etualalle, mutta eivät nämä siis minusta ole yhtään heikkoja suorituksia, osaavien panimoiden tuotevalikoimassa. Kaksikosta ehkä Kaski tosiaan vie pyrkimyksensä vähän paremmin maaliin, oikeastaan varsin mukavasti. 

(Kasken kuvamateriaalin lähde: panimo.)

Olutpaja XA Stout ja Jouluolut

Viime kesänä ajelimme kerran Tampereelle Pälkäneen kautta. Reitin varrella on muutamia kiinnostavia juttuja, ei vähäisimpänä Hattulan Pyhän Ristin kirkko, jossa jokaisen suomalaisen kyllä kannattaisi käydä vähintään kerran elämässään. Emme olleet ennen poikenneet tuossa kirkossa, ja ainutlaatuiset seinämaalaukset tekivät melkoisen vaikutuksen.

Kirkon eteisestä ostin Matkaoppaan keskiajan Suomeen, joka on kirjoitettu keskiajan Itämaahan “turistina” saapuvalle nykyihmiselle. Hauska idea – välillä on vaikea uskoa, että kaikki se yksityiskohtien kirjo moisesta alkukantaisesta maasta tuolta ajalta tiedetään, mutta ilmeisesti kokonaisuus perustuu kuitenkin tutkimukseen.

Oluenystävälle hyviä vinkkejä ovat esimerkiksi Turun keskiaikaiset yöpymispaikat. Kirja kertoo muun muassa, minkä killan majatalosta matkalainen sai minkäkinlaista hyvää tai heikompaa olutta. Parhaissa paikoissa se oli lyypekkiläistä tai gotlantilaista tuontitavaraa, tai luostariveljien panemaa. Yleinen hinta oluelle oli Suomessa yksi penninki tuopilta (1,3 litraa) – tosin tämä ei varmaan koskenut Turkua eikä ainakaan arvokkaita tuontioluita.

Pyhän Ristin kirkko on seissyt paikallaan nykytiedon mukaan 1400-luvun lopulta. Pari peninkulmaa pohjoiseen Pälkäneen puolella lienee tänä päivänä kirkkoa lähin oluenvalmistaja, Rönnvikin tilan yhteydessä toimiva Olutpaja. Hattulan lähikaupunki Hämeenlinna on nimittäin kokoisistaan kaupungeista yksi niitä harvoja, joilla ei omaa panimoa ole.

Rönnvik tunnetaan tietysti ennen kaikkea viinitilana, joka iski heti vuonna 1995 EU-jäsenyyden myötä vapautuneeseen tilaviinikuvioon kiinni ja ryhtyi tekemään sillä nimeä itselleen. Vuodesta 2014 asti tiluksilla toiminut Olutpaja on kokeneen oluentekijän Timo Jukan projekti, jossa paria satunnaista NEIPAa lukuun ottamatta keskitytään hiomaan pajan omia versioita melko perinteisistä oluttyyleistä.

Tuolloin kesähelteillä olimme ajatelleet poiketa viinitilan ravintolaan lounaalle, mutta jo pihaan ajaessa Rönnvikin vieraslogistiikka tökki. Vapaata parkkipaikkaa ei näkynyt, ja ajoimme ensin opasteiden puuttuessa pihatielle, jolle ilmeisesti ei ollut tarkoitus eksyä. Vasta hetken pyörimisen jälkeen isompi parkkis löytyi kulman takaa. Ravintolan tiskillä sitten selvisi, että ruoan saaminenkin kestäisi keittiön ruuhkautumisen takia noin tunnin verran. Pöytiä oli erilaisissa takahuoneissa, lisäsiivessä ja terasseilla niin paljon, ettei kyllä jumitus ihmetyttänytkään. Toivottavasti ensi kesäksi saavat keittiöön lisää toimintavarmuutta.

Emme näin ollen jääneet syömään, vaan ajelimme nälissämme Valkeakoskelle. Sitä ennen poimimme kuitenkin Rönnvikin viini- ja olutmyymälästä muutaman pullon Olutpajan tuotteita – Agrippinan (kölsch-tyylinen vaalea olut), Kolmiapilan (red ale) ja Maltaan Haukan (altbier). Nämä tuli maisteltua jo kesän aikana jossain järven rannalla, en tehnyt tarkempia muistiinpanoja mutta ihan hyviä oluita olivat muistaakseni kaikki.

Pääkaupunkiseudun kaupoissa en ole tainnut Olutpajan oluisiin törmätä, ennen kuin nyt vuodenvaihteen tienoilla. Napsin yhdet pullot sekä Alkosta että paikallisesta K-kaupasta, nimittäin 6-prosenttisen XA Stoutin ja ruokakauppavahvuisen Jouluoluen. Nämäkin on nyt sitten tullut testailtua, ja melko positiivinen käsitykseni panimon tarjonnasta jopa hieman vahvistui.

XA Stout on tumma mutta ei läpitunkemattoman yönmusta stout. Tuoksu on miedosti karamellimaltainen ja hedelmäinen, maussa samat elementit jatkuvat. Äärimmäisen paahteinenkaan tämä stout ei ole, enemmänkin ehkä Koffin portterin sukua: tummaa toffeeta, hedelmää, lievää katkeroa ja paahtuneisuutta, aavistus soijakastiketta. Jälkimaku ei ole pitkäkestoinen mutta se on kuitenkin olemassa. Monet pienpanimostoutit ovat nykyään aika toisenlaisia, askeettisemmin lakupiipun ja sikarintuhkan hallitsemia, mutta tämä siis ei. Mukavaa vaihtelua, ja pistää miettimään, kannattaisiko tätä mahdollisesti vahventaa vaikka Sinebrychoffin mittoihin, pisteellä tai parilla. Olutpajalla on ilmeisesti imperial stoutkin, mutta se ei ole tullut minua vastaan.

Jouluolut on kauniin punaruskea ja kirkas, kuin brittibitterit tummimmillaan. Prosentteja on tasan 5 %. Tuoksu on miedon maltainen, brittityylinen, siinä ehkä ripaus marjaisuutta mukana. Maussa mennään sen verran keskiverrolla maltaisella linjalla, ettei aivan sellaista ole tullut järin monta kertaa koettua sitten pienpanimoilmiön alkuaikojen. On pähkinää, mausteisuutta, vähän sitrusta ja tummempaakin hedelmää, pienoinen katkeruuskin kyllä. Laadussa ei ole ongelmaa, mutta vähän luonnetta – jossain päin sanottaisiin oomphia – voisi mukana olla lisää. Maltainen perusmaku myös loppuu vähän tussahtaen vesiesteeseen.

* * * * *

Tässä Olutpaja-kaksikossa XA Stout oli se, jossa aistin enemmän potentiaalia. Kaiken kaikkiaan sen olemassaolo – ja Alko-saatavuus – on mainio juttu, kun ei suoraviivaisia export stouteja niin moni suomalaispanimo edes tee. Ehkä se tunnetuin, Koff Porter, syö liikaa ilmatilaa.

Panimon visuaalinen ilme on suorastaan koomisen yksinkertainen, etiketeissa on vain valkoista ja jotain olutkohtaista tunnusväriä sekä oluen nimi ja panimon logo tikkukirjaimilla. Tällainenkin on kai ihan virkistävää nykypäivän värikylläisten tölkkirivistöjen rinnalla. Jos Olutpajalla on perusasiat kunnossa – kuten näyttää olevan – heiltä voisi toivoa vaikka vielä muitakin eurooppalaisia klassikkotyylejä kuten bockeja tai jotain belgialaista.  

A. Le Coq Baltic Porter vs. A. Le Coq Imperial Extra Double Stout vs. A. Le Coq Porter

Tänään on Baltic Porter Day, joten yksi viime aikojen olutvertailuistani on päivään sopivaa sisältöä. Olen nimittäin seurannut kiinnostuneena, miten A. Le Coq on ottanut erilaisen otteen Itämeren rantojen mustan kullan eli vahvan portterin markkinointiin kuin kilpailijapanimonsa Suomessa ja Virossa. Olvin omistama A. Le Coq, jonka juuret ulottuvat tsaarin ajan englantilais–venäläiseen portterikauppaan, on tehnyt muutaman vuoden sisään kaksi stailatumpaa versiota normiportteristaan – tai sisaroluita sille.

Imperial Extra Double Stout on 7-prosenttinen puoli pykälää ”stoutimpi” versio perustuotteesta (6,5 %). Kun ensimmäisen kerran maistoin tätä Saarenmaan Sõrven majakalla, väri vaikutti tummemmalta, maku brittityylisemmältä ja vähän kuivemmalta. Ei tämä olut välttämättä kovin ”imperial” ole – eli on siis miedohko sellaiseksi – mutta kuitenkin normaalia Le Coqin portteria luonteikkaampi.

Nyt Alko-valikoimaankin tullut Baltic Porter (6 %) on minulle uusi tuttavuus, aivan yllättäen siis alkoholipitoisuudeltaan perusportteria miedompi. En ymmärrä tässä kohtaa, mitä panimon tuotesuunnittelijoilla on ollut mielessä heidän tehdessään tällaisen oluen ja nimetessään sen näin. A. Le Coqin perusportterinhan pitäisi olla juuri sitä, mihin tarkoitukseen Michael Jackson ”baltic porter” -käsitteen kehitti. Jos tuosta baltic-sanasta tässä yhteydessä jotain tulee mieleen, niin ”tavallista” brittiportteria vahvempi tuote. Panimolta, joka toimii Baltiassa ja jolla jo on 6,5-prosenttinen Porter, odottaisin ainakin 7–8-prosenttista baltic porteria (jos he erikseen haluavat nimetä toisen tuotteen niin). Komeampaan pulloon tämä uusi miedompi portteri on tosin pakattu, siinä on jopa häivähdys Stalinin ajan krumeluuria.

Hiivapuolellakin saattaa olla eroja. En ole tätä mistään yrittänyt tarkistaa, mutta veikkaan, että Porter ja Baltic Porter käyvät Le Coqin pohjahiivalla, ja tuota IEDS:ää varten on hankittu jostain pintahiiva.

Kun taas katsotaan kilpailijan Carlsbergin strategiaa Suomenlahden tällä puolen, niin Sinebrychoffin klassikko Koff Porter on ainoa tuote tässä lokerossa. Se on kuin peruskoulu, Fazerin Sininen tai Sauli Niinistö: toisten mielestä itsestäänselvästi maailman huippua, joidenkin mielestä vähän jähmeä, kaipaisi tuuletusta. Tarjoava taho ei ainakaan halua nähdä juurikaan parantamisen varaa – tällä mennään ja piste. Viron Saku on melkein yhtä flegmaattinen, mutta se sentään ilmeisesti edelleen tekee jonkinlaista jouluversiota perusportteristaan. 

Maistetaan vielä kaikki kolme A. Le Coqia varmuuden vuoksi rinnakkain.

Porter, eli valikoiman vanhin tuote ja “perustason” olut, on varmaan vaalein portterin nimeä kantava olut minkä olen nähnyt. Se on mustan sijasta mahonginruskea, selvästi punertavan kirkas, ja sekä tuoksussa että maussa tuntuu varsin ohuesti tummempia maltaita. Jos minulle kerrottaisiin, että tämä onkin pelkällä sokerilla värjätty vaalea olut, en järkyttyisi. Kuivattua luumua, tummaa sokeria ja hentoa paahteisuutta on maussa, mutta melko vetinen fiilis näihin prosentteihin nähden. Tumma lager siis, eikä sellaiseksi maailman hölmöin, mutta ei mikään kunniakas Le Coqin kauppiassuvun perinteiden jatkaja portterina. Sakun vastaava perusportteri lienee parempi. 

Baltic Porterin ero edelliseen käy kyllä ilmi peräkkäin maistaessa. Väri on jo muutamaa pykälää tummempi, vaikka kovasti punertaa tämäkin valossa. Soppaan on pyritty tuomaan selvästi mustan oluen tunnelmaa, maussa on kuin lakujäätelön intensiivistä “lakritsisuonta”. Tuoksussa on tätä samaa, sekä fariinisokeria ja aivan kuin appelsiininkuorta. Edelleenkin myös maku assosioituu poltettuun sokeriin, ei niinkään jykeviin tummiin maltaisiin. Ehkä aivan aavistus viinimäistä tyylikkyyttä leijailee mukaan, kuin muinaisten aikojen ikäännytetyistä porttereista. Tässä tuntuu olevan Tarton tehtaiden portterikäsityksen ydin: jostain syystä melkeinpä niin kaukana imperial stoutin paahteisen maltaisesta mustuudesta kuin ikinä kehtaa. Ei siinä mitään, mutta vähemmän vetistä saisi olla.

Imperial Extra Double Stout on tästä kolmikosta se, jonka idea aukeaa maistajalle parhaiten. Siihen on haettu selvästi sellaisten oluiden tunnelmaa, jota Le Coqin suku toi Englannista ja joita myytiin 1800-luvulla Venäjän imperiumin paremmille piireille. Tuoksussa on hedelmäisyyttä, jota luultavasti englantilaistyyppinen hiiva tuottaa, sekä salmiakkia. Maussa on nyt edellisiä oluita paljon selkeämpi tummaksi paahdettujen maltaiden puraisu. Maku on vähän metallinen, mutta kahvin ja toffeen sävyt sekä pieni sitruksisuus ovat mukana. Umamia on kieltämättä tukevammin kuin edellisissä.

* * * * *

A. Le Coqin toiminta vahvempien portterien tontilla on melko kiinnostava ilmiö, ainakin siitä saa enemmän irti kuin Sakun ja Sinebrychoffin kivettyneestä suhtautumisesta asiaan. Harmi että firman 7-prosenttinen stout on jo varustettu useammalla vahvuutta kuvastavalla adjektiivilla – imperial, extra, double – joten on mahdotonta kuvitella, millä nimellä valikoimaa jatkettaisiin vielä korkeaoktaanisempaan suuntaan. Tämä olisi nimittäin toiveeni: miksei Tartto voisi tehdä sellaista imperiaalia, millä brittipanimot aikoinaan hurmasivat venäläiset asiakkaansa tällä suunnalla, 9–11-prosenttista. Onnistuisiko tällainen Olvin tytäryhtiöltä?    

500. postaus: Olutkoira puhuu Tim Webbin kanssa

Kaksi vuotta sitten kesällä juttelin reilun tunnin verran brittiläisen olutkirjailijan Tim Webbin kanssa, kun hän osallistui Helsingissä Suomen Paras Olut -tuomaristoon ja olutjärjestö EBCU:n hallituksen kokoukseen. Webb on ollut aina suosikkikirjoittajiani, ehkä heistä tärkein, koska olen ottanut ensiaskeleitani vakavampaan olutharrastukseen Belgiassa hänen olutoppaidensa avustuksella. Tästä jäi käteeni haastattelunauhaa ja olen aina välillä pähkäillyt, mitä sillä pitäisi tehdä – varsinkin kun maailma on tässä välissä ehtinyt muuttua, ei vähiten koronan takia. Päätin nyt postata keskustelun lähes sellaisenaan blogiin sen kunniaksi, että Olutkoiran kirjoituksia on tähän päivään mennessä ilmestynyt täydet viisisataa. Alla olevaa on editoitu vain varsin vähän, lähinnä tilannesidonnaisia rönsyjä on karsittu. Haastattelupaikka on Kaislan Vuorikadun puoli, ja tarjosin pöytään kurkunkostukkeeksi ison pullon belgialaisen De Ranken XX Bitter -olutta.  

“Olen osasyyllinen joihinkin hulluimpiin oluihin”

Olutkoira: “Kysyit tänne tullessamme, haluanko keskustella Belgian olutoppaiden tai World Atlas of Beer -kirjojen tekijän, EBCU:n hallituksen jäsenen vai jonkun muun Timin kanssa. Täytyy myöntää että varmaan kaikkien noiden, koska mietin Belgian asioitakin nykyään erityisesti osana kaikkialla muualla olutmaailmassa tapahtuvaa kehitystä. Olet joskus kutsunut viime vuosikymmenten tapahtumia hiljaiseksi vallankumoukseksi. Missä siinä ollaan nyt menossa?”

Tim Webb: “Ahaa, okei. Niin, missä mennään … ehkä 50-vuotisen sodan vuodessa 25? Hauskaa on se, että mitä vanhemmaksi tulet, sitä enemmän kaikki alkaa hahmottua historiallisessa mielessä. Viime vuosina olen alkanut ymmärtää esimerkiksi, miten monet asiat juontuvat ensimmäisestä maailmansodasta.

“Se vaikutti alkoholilakeihin ja juomakulttuuriin monissa maissa, esimerkiksi Britanniassa ja Belgiassa. Muualla kuten Pohjoismaissa ja USA:ssa edistykselliset yhteiskunnalliset liikkeet, jotka kannattivat raittiutta, olivat silloin vahvimmillaan. Parlamentit säätivät kieltolakeja. Suomelle merkittävä ensimmäisen maailmansodan seuraus oli Venäjän vallankumous, joka mahdollisti itsenäisyyden mutta myös kieltolain voimaantulon.

“Yhdysvalloissa olutkulttuuri joutui jäähylle, tai jopa tuhottiin, ja se piti rakentaa uudestaan kieltolain jälkeen. Suomessa ja Skandinaviassa ei ollut ihan sellaista mutta samoja piirteitä. Siitä toipuminen kesti sitten melkein vuosisadan ajan.

Olutkoira: “Suomessa oli kieltolain jälkeenkin melkein yhtä paljon panimoita kuin ennen lakia. Mutta 1930-luvun jälkeen alkoi pudotus, jossa toisella maailmansodalla oli oma roolinsa ja samoin markkinoiden kiristyvällä kilpailulla.”

Tim Webb: “Aivan, toinen tärkeä muutos on panimotoiminnan teollistuminen. Joskus kauan sitten panimoiden maine rakentui sen varaan, miten hyviä oluita ne osasivat tehdä. Seuraavassa vaiheessa ihmiset joivat lähinnä sitä, mitä heille oli tarjolla – ja sittemmin, kun brändeistä tuli tärkeämpiä, haluttiin etenkin hyvältä näyttäviä oluita.

“Kuluttajat muuttuivat hiljalleen vähemmän nirsoiksi oluen laadun suhteen, ja tätä tapahtui 1900-luvun mittaan kaikkialla.

“Ja nyt sitten siihen, missä tänä päivänä mennään – oluthan ikään kuin tuli takaisin. Siinä meni parikymmentä vuotta, ensimmäisistä tapailevista askeleista siihen että jotain aivan ilmiselvästi oli käynnissä. Vasta 2000-luvun puolella on alettu nähdä erittäin menestyviä pienempiä panimoita.

“Yhdysvalloissa on nyt paljon sellaisia, ja Euroopassakin on monia kuten BrewDog. Oli tärkeää, että syntyi pienpanimoita, jotka pärjäävät todella hyvin mutta eivät kilpaile suoraan makro-oluen kanssa.”

Olutkoira: “Mitä sitten tapahtui?”  

Tim Webb: (nauraa) “Nyt sitten yritetään pilata sitä keksimällä näitä oluttyylejä, joiden tarkoitus on vain erottua. Jotkut panimot tekevät esimerkiksi hapanoluita, joista pelkästään kokeneet maistajat uskaltavat sanoa, että ne ovat vastenmielisiä. Eivät ne kaikki tietenkään ole. Mutta jotkut hapanoluen valmistustavat, joissa vedetään mutkia suoriksi, ovat todellakin aika erilaisia kuin vaikka oude geuze tai flaamilainen punaolut.

“Belgiassa tehdään moniulotteisia hapanoluita, joissa pitkä kypsyminen on olennaista, ja niiden panijat tietävät mikä toimii ja mikä ei.

“Olin Bruggessä eräässä baarissa, kun amerikkalainen turisti pyysi souria eikä henkilökunta ymmärtänyt mitä hän halusi. Hänelle tuotiin Rodenbach Grand Cru, ja hän sanoi ‘I really like sour beers but that’s gross’. Miksi se oli ällöä, kun se on niin paljon parempaa kuin muut hapanoluet? Ehkä liian monitasoinen olut aloittelijalle ja toisaalta ei tarpeeksi erikoinen?

Olutkoira: “Monille aika oudot, kokeelliset oluet ovat arkipäivää, ja klassikoita ei välttämättä tunneta.”

Tim Webb: “Toinen porukka ovat sitten ne, jotka lisäävät olueen asioita. Jos Jumala olisi tarkoittanut, että olueen pitää laittaa sitä sun tätä, hän ei olisi tehnyt siitä niin hyvää pelkällä humalalla maustettuna. Sanopa mitkä viinit ovat menestyneet sen takia, että niihin olisi lisätty joitain muita raaka-aineita kuin rypäleitä.

“Tietysti on poikkeuksiakin. Joskus joku oluenpanija osaa lisätä erikoisen raaka-aineen, joka sopii maultaan olueen hyvin ja tekee siitä jopa olutmaisempaa. Kokit ymmärtävät tämän. Joskus tuloksena on olut, josta ajattelee, että ‘hyvä kun tulin juoneeksi tuon ja ehkä voin joskus juoda toisenkin’. Maistoin eilen nokkospilsneriä suomalaiselta panimolta ja se toimi hyvin. Mutta nämä ovat vähemmistössä.”

Olutkoira: “Voiko belgialaisia syyttää siitä, että erikoisten ainesten käyttämisestä oluenpanossa on tullut melkeinpä normi?”

Tim Webb: (nauraa) “Luultavasti minua voi henkilökohtaisesti syyttää siitä. Muistan kirjoittaneeni alkuaikojen Good Beer Guide Belgium -kirjoissa, miten Belgiassa on näitä tyyppejä, jotka pystyvät heittämään olueen melkein mitä tahansa ja saamaan siitä silti hienon makuista. Nyt 40 vuotta vanhempana tajuan, että he tekivät sitä monesti peittääkseen pahat maut oluissaan. Tai vain siksi että pystyivät – kaikkihan tykkäsivät heissä siitä pienestä outoudesta. Mutta nyt on menty taas ääripäähän, jolloin on suurin piirtein pakko lisätä jotain, koska se kuuluu asiaan.

“Sitten on vielä kolmas asia – no niin, puran nyt tämän kaiken kerralla sydämeltäni – nimittäin nämä mitä minä kutsun ‘lastenoluiksi’. Tehdään IPAa mutta saadaan se näyttämään ja maistumaan hedelmämehulta. Tai pastry stoutit, joita en ole kyllä Suomessa monia vielä nähnyt. Olen aina valmis maistamaan pastry stoutia. Ehkä jonain päivänä tulee vastaan yksilö, joka saa minut ymmärtämään miksi panimot tekevät niitä. Tähänastiset ovat olleet sairaalloisen makeita. Joskus tulee mieleen, että panimot tekevät oluita vain ärsyttääkseen diabeetikkoja tai keliaakikkoja.”

Olutkoira: “Joillain festareilla 99 % oluista pitäisi noilla mittareilla julistaa pannaan…”

Tim Webb: “Siltä joskus tuntuu. Toisinaan sitten löytyy taas – kuten nytkin [Helsingin SOPPissa 2019] – esimerkkejä hyvistä ja luontevista oluista. Unohdan tietysti panimoiden ja oluiden nimet, niinhän tässä iässä alkaa käydä. Sanon kuitenkin panimon tyypeille, kun jokin olut on todella tehnyt vaikutuksen. Nyt oli esimerkiksi panimo, joka oli tehnyt sekä savuoluen että savubockin, joissa savun maku osui juuri nappiin ja muutenkin tuotteet olivat mielenkiintoisia ja erottuivat rivistä.

“Toinen panimo oli tehnyt sekä räväkän, makean vehnäoluen, yli 6-prosenttisen ja luultavasti saksalaisella hiivalla, ja sitten toisaalta yksinkertaisen, tavallisen portterin. Varsinkin vehnäoluessa oli ylilyönnin makua, intensiivistä korianteria, ei sellaista mistä yleensä pidän, mutta jotenkin panimo oli saanut siitä hyvän, ja minusta oli nokkelaa että samalta panimolta tuli se vähäeleinen portteri.”

Belgia – edelleen paras olutmaa?

Olutkoira: “Asiasta toiseen – ensimmäisestä Good Beer Guide Belgium -kirjastasi on yli 30 vuotta. Miten käsityksesi belgialaisesta oluesta on muuttunut tuona aikana?”

Tim Webb: “No, hyvään suuntaan ja vähän huonompaan suuntaan. Yksi ilmiö on se, että belgialaiset ovat vähitellen alkaneet itsekin pitää oluistaan. Kun aloitimme oppaan, joukko amerikkalaisia ja brittejä oli jo ehtinyt ihastua Belgian olueen, ja Alankomaissa ja Ranskassa se oli melko suosittua. Belgialaiset olivat satunnaisesti innoissaan erikoisemmista tyyleistään, mutta usein enemmänkin ylpeitä asiasta kuin niiden suurkuluttajia.

“Nuoria ja lahjakkaita oluentekijöitä on paljon, ja eri puolilla maata. Brysselissä on Brasserie de la Senne. Flanderissa on paitsi De Ranke – tiedän että juomme juuri nyt XX Bitteriä – myös Brouwerij ‘t Verzet, heillä on paljon potentiaalia ja ajan mittaan he ovat oppineet huomaamaan omat mokansa ennen kuin kuluttajat huomaavat ne! Etelässä yksi suosikeistani on entinen Brasserie de Bastogne, nykyinen Brasserie Minne, se pariskunta tietää mitä kannattaa tehdä ja mitä ei. Oppaan alkuaikoina suurin osa oluthommista keskittyi pohjoiseen, Flanderiin, tietysti Hainaut’ssa oli vakiintuneet panimonsa myös, mutta siis suhde hollannin- ja ranskankielisen Belgian välillä on tässä onneksi tasoittunut.”

Olutkoira: “Onko vuosien varrella kadonnut oluita, joita olet jäänyt kaipaamaan?”

Tim Webb: “On niitäkin, tai on sellaisia jotka on välillä päästetty heikkoon kuntoon ja jotkut niistä ovat palanneet lähelle vanhaa loistoa. Duvel on nykyään erilainen, se muuttui jossain vaiheessa kaupallisempaan suuntaan – eikä välttämättä pelkästään pahoista motiiveista, sehän on tutustuttanut monia vakavasti otettaviin oluihin – ja nykyäänkään se ei ole huonosti tehty olut. Duvel Tripel Hop on kuitenkin monella tapaa kuin 30 vuoden takainen Duvel, ja siitä minulla ei ole valittamista.

“Ihan alkuaikoina oli kuitenkin vielä jäänteitä vanhemmasta maailmasta, oluita jotka olivat jonkinlaisia hapanoluita mutta kummallisesti tehtyjä. Oluenpanija oli oppinut valmistustavan, sanotaan vaikka vuonna 1949, ja jatkanut oluensa tekemistä täsmälleen samalla menetelmällä. Hän ei tiennyt miksi se onnistui, mutta se onnistui ja porukka joi sitä. Sellainen on pitkälti kadonnut ja nyt jotkut ovat tuomassa samantapaista juttua takaisin. Kuulin silloin jossain ilmaisun ‘täydellinen infektio’, ja se tarkoitti teknisessä mielessä kontaminoitunutta olutta, huonoa hiivaa, mutta infektioiden yhdistelmä silti jotenkin toimi. Belgialaiset oluet olivat aina jossain mielessä sattumanvaraisia, kun taas ne nykyään ovat pääasiassa yhtä laskelmoituja kuin kaikkialla muualla.”

Olutkoira: “Kutsuisitko edelleen Belgiaa parhaaksi oluenpanijamaaksi?”  

Tim Webb: “Hm, oletko minä sanonut niin, vai kuka? Michael Jackson varmaan ainakin, ja hän oli oikeassa. Niin, kyllä. Kutsuisin, juuri ja juuri. Se on helpompi sanoa Atlantin tällä puolella. USA:ssa on yli 7 000 panimoa ja siihen joukkoon mahtuu jo paljon äärimmäisen lahjakkaita, fiksuja oluentekijöitä. Myös tietysti paljon samaa vanhaa, myynti edellä meneviä ja kopioijia. Toisaalta voi väittää että USA on melkein kokonainen manner, 300 miljoonaa asukasta, ja Belgia on 10 miljoonan asukkaan maa.

“Jos pitäisi valita Eurooppa vai USA, sanoisin edelleen että Eurooppa voittaa. Yksi eurooppalainen piirre, jota on alettu ymmärtää enemmän viime aikoina, on hiivojen rooli, elävien hiivojen ja pitkien hiivajatkumoiden. Britanniassa on cask, Belgiassa jälkikäyminen pulloissa, ja maalais- tai muinaisoluissa on omat hiivakulttuurinsa.”

Olutkoira: “Vanhemmissa Belgia-oppaissasi oli aina uhkaavan tuhon ilmapiiriä, sitä miten isot panimot vähän kerrallaan edelleen söivät elintilaa pienemmiltä…”

Tim Webb: “Niin, asetelmahan on nyt monella tapaa päinvastainen. Isot panimot menettävät markkinaosuuksia ja se huolestuttaa niitä. Pienten ongelma on tuotteiden saaminen markkinoille. Sinänsä maailma on nyt entistä parempi paikka pienille oluenvalmistajille. Silti edelleenkään ei ole helppoa tulla menestyväksi pienpanimoksi. Monet valtiot tykkäävät ajatuksesta, että on olemassa pienpanimoita, mutta kovin paljon innostusta ei ole auttaa niitä kasvamaan vähän isommiksi yrityksiksi.

“Jos hetkeksi vaihdan päähäni EBCU-hatun [European Beer Consumers’ Union, olutalan kuluttajaliittojen kattojärjestö], viestimme poliitikoille Euroopassa on, että jättiläispanimot leikkaavat henkilöstöä tavoitellessaan – omien sanojensa mukaan – tehokkuutta. Osa isoista panimoista – eivät kaikki – maksaa veronsa mieluiten sinne missä se on niille edullisinta. Useimmat isot panimot ovat katkaisseet kaikenlaiset siteet paikallisyhteisöihin. Pienpanimoilla on nimenomaan vankka sidos paikallisiin ihmisiin, ne maksavat veronsa kiltisti, ja ne työllistävät paljon väkeä. Näin ollen ne ovat tulevaisuudelle hyväksi. Tätä viestiä ei ole kuitenkaan helppoa saada läpi piireissä, joiden tulisi ymmärtää, ettei pienille panimoille riitä pelkkä rohkaiseva asenne vaan ne kaipaavat myös apua kasvamiseen. Talous hyötyisi niistä.”

Olutkoira: “Suomessa panimoiden lukumäärä on suunnilleen kolminkertaistunut kymmenessä vuodessa, mutta jotkut uskovat, että kupla puhkeaa ja jäljelle jää vain elinkelpoisin kolmannes.”

Tim Webb: “John Duffy, joka on Irlannin kuluttajajärjestön pomo [ja Beer Nut -blogin pitäjä], on kehittänyt ‘Duffyn kaavan’. Siinä lasketaan hyvin tieteellisesti, en kylläkään muista miten, mikä tulee olemaan lopullinen panimoiden lukumäärä eri maissa. Se liittyy väestön määrään, kuluttajatottumuksiin ja asukastiheyksiin alueilla. Esimerkiksi Irlannille, jossa parikymmentä vuotta sitten oli vain kolme panimoa, kaava ennustaa 120:a panimoa. Suomessa on enemmän väestöä mutta toisaalta lukuisia eristäytyneitä paikallisyhteisöjä, joista osassa on paljon uskonnollisuutta ja osa voi olla riittävän isoja kannattelemaan panimoa, joten lukumäärä voisi jäädä jonnekin sadan paikkeille. Ehkä kolmasosa panimoista katoaa ja niiden tilalle tulee sama määrä uusia.

“Yksi ilmiö, jonka tulevaisuutta kukaan ei osaa ennustaa, on panimobaarit. Ne ovat erilaisia eri maissa, ja tämä liittyy siihen, missä ihmiset oluensa tosiasiassa juovat. Lisäksi Britanniassa on mikropubien trendi, niiden määrä on kasvanut viidessätoista vuodessa yhdestä ehkä jo nelinumeroisiin lukemiin. Ne ovat suunnilleen tämän yhden Kaislan huoneen kokoisia, kellarissa on caskeja, jääkaapeissa pullo-oluita, ei koneita, ei musiikkia, hyvällä tuurilla vähän leipää ja juustoa. Se on kuin vanhan ajan oluttupa. Jos näitä tulee paljon Suomeenkin, se on hyväksi panimoiden määrälle, koska mikropubit tykkäävät itsenäisistä panimoista.”

Tummien oluiden tulkkina

Olutkoira: “Millä oluttyyleillä on mielestäsi tulevaisuus?”

Tim Webb: “Menneisyyden oluttyyleistä gose näyttää aika elinvoimaiselta, se on aika autenttisen ja selkeän oloinen tyyli. Pohjoisen Euroopan suunnalla taas paljon kiinnostusta on viime aikoina kohdistunut vanhoihin maalaisoluihin, esimerkiksi Norjassa. Jotkut ovat hurahtaneet niihin täysin. En ole vielä tavannut Lars Garsholia, mutta pidän paljon hänen kirjoituksistaan.

Olutkoira: “Näiden tunnetuksi tekeminen vaatii jonkun aktiivisen henkilön.”

Tim Webb: “Aivan, sahdinkin maailmanmainetta auttoi aikoinaan se, että Michael Jackson ja Pekka Kääriäinen tulivat mainiosti toimeen ja Michaelilla oli kanavansa, joissa hän pystyi viemään tätä ilosanomaa eteenpäin.

Saisonin maine rakentui vähän samaan tapaan, Michael ja Don Feinberg vierailivat aikoinaan Dupontilla, rakastuivat olueen ja siihen rakennukseen. Michael kirjoitti paljon Saison Dupontista ja Don puolestaan vei sitä Yhdysvaltoihin, ja joidenkin mielestä se oli se olut, joka innoitti koko amerikkalaisen IPA-revivalin. Siinä oli jokin lisämaku, josta siellä pidettiin. Saison Dupont itsessään oli jo tietyn vanhemman oluen uusiomuoto ja sen avulla luotiin moderni saison. Autenttisuuttahan on vaikeaa määritellä, vaikka sitä pidetään niin tärkeänä oluiden maulle, luonteelle ja jopa panimoiden maineelle. Saison Dupont onnistuu kaiken tämän jälkeen olemaan olut, joka huokuu autenttisuutta – kun se on hyvin säilytetty ja kunnossa – ja se on luonnollinen, erilainen ja legitiimi.”

Olutkoira: “Entä brittiläiset oluet? Mitkä ovat omia suosikkejasi?”

Tim Webb: “Jos olisi mahdollista ostaa jonkin oluttyylin osakkeita, sijoittaisin omat rahani ESB:hen. Uskon, että sillä on loistava tulevaisuus. Hyvin tehtynä se maistuu appelsiinimarmeladille, en tiedä miten tuo maku syntyy, se joko on siinä tai ei ole, mutta se on hyvin houkutteleva ominaisuus oluessa.

“Tänä vuonna yksi aika näkyvästi markkinoille tullut olut on Tynt Meadow, se trappistiolut. Tekijä on ainoa panimomestari Britanniassa, joka on munkki. Hän ei ollut oluentekijänä aluksi kovin itsevarma, mutta monet kehuivat tuota olutta ja ennustivat sille hyvää. Primus motorina oli heidän nuori norjalainen apottinsa [Erik Varden, nykyinen Trondheimin katolisen hiippakunnan piispa], ja hänellä oli visio dubbel-oluesta, joka kuitenkin maistuisi erilaiselta kuin belgialaiset luostarioluet.

“Niinpä luostarissa tutkittiin, millaisia vastaavia oluita britit olivat tehneet, tyyli löytyi ja se tehtiin brittiläisillä raaka-aineilla. Minusta siinä herää hienosti henkiin pohjoisenglantilainen double brown ale, noin 7–8-prosenttinen olut. Tuon tyylin haluaisin nähdä nousevan muutenkin laajempaan suosioon. Se ei ole stout vaan vähemmän tumma, hyvin mallasvetoinen olut, tietysti humalaa on tasapainottamassa mutta se ei maistu kovin paljon. Se on paljolti kadonnut oluttyyli jolla kuitenkin voisi olla tulevaisuutta. Kernel on tehnyt jotain sen tyyppisiä ja Tynt Meadow’ssa on siis myös samoja piirteitä.

“Tai entäpä scotch ale, joka on säilynyt Belgiassa – tietysti Traquair House Ale on aina ollut samantapainen – se on hieno tyyli. Olen yhden miehen kansallinen kampanja scotch alen kunnian palauttamiseksi.”

Olutkoira: “Onko niin, että tuon vahvuinen tumma olut – jos ajattelee belgialaista scotch alea tai vaikka joitain pohjoiseurooppalaisia baltic portereitamme – on enemmän tai vähemmän osa samaa perinnettä?”

Tim Webb: “Tavallaan. Osa oluista oli aina sitä sorttia, keskiajan oluenpanijavaimoista lähtien. Tehtiin yksi vahva olut, toinen mäskäys samoilla raaka-aineilla vähän miedompana ja joskus kolmaskin peltotyöläisille. Baltic porter liittyy paljolti 1800-luvun valmistustapoihin, mutta vanhempikin tumman oluen perinne on. Kun edellisen sadon raaka-aineista piti päästä eroon, pataan laitettiin kaikki mahdollinen ja siitä tuli yleensä tumma ja vahva olut, se ikiaikainen muistorikas juhlaolut. Kattilassa saattoi olla järjetön määrä mallasta.

“Nyt on hyvä aika pienille panimoille testata uusia juttuja. On kokeilujen aika, koska on suhteellisen helppoa saada niistä syntyvät oluet myös kaupaksi! Panimot ovat siinä mielessä nyt onnekkaassa asemassa, mutta eivät välttämättä kauan. Tarkkakin pitää olla: on paljon pienpanimoita, jotka tekevät hyvää olutta mutta unohtavat mainostaa, tai toisin päin.

“Tyylien suhteen ennustan, että klassikot säilyvät – pale ale, portterit ja stoutit, klassiset vaaleat lagerit – kunhan hyvä laatu, maut ja juotavuus ovat kunnossa. IPA on myös hieno, maultaan selkeä ja puhdas tyyli. Täällä Pohjois-Euroopassa kuitenkin teidän todellisia vahvuuksianne ovat maalaisoluet sekä perinteiset portterit ja stoutit. Kukapa ei pitäisi Siperiasta!”

* * * * *

Haastattelu on tehty 27.7.2019 eli ennen koronaviruspandemiaa, enkä ole kysynyt myöhemmin Tim Webbiltä, ovatko hänen näkemyksensä joistakin olutmaailman tulevaisuuteen liittyvistä asioista muuttuneet sen seurauksena. Koska keskustelussa käsiteltiin pääasiassa pitkän aikavälin muutosta, tyylejä ja ideoita – enemmän kuin nopeasti muuttuvia oluttalouden trendejä – materiaali jääköön nyt nettiin tällaisenaan.      

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Eeva Joenpelto: Neito kulkee vetten päällä

Vielä on jokunen viikko jäljellä Eeva Joenpellon 100-vuotisjuhlavuotta. Kovin vahvasti Joenpellon (1921–2004) merkkivuosi ei ole silmille hyppinyt, mutta näin puolella korvalla kirjallisuutta seuraavana olen kuitenkin pannut merkille esimerkiksi jutut Suvi Aholan Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi? -kirjasta useammassakin lehdessä. Aiheesta on ollut ohjelmaa myös Helsingin ja Turun kirjamessuilla.

Onko Joenpelto hieman unohtunut kirjailija suomalaisessa kaanonissa? Ehkei aivan, mutta jotain “takaisin valokeilaan palauttamisen” makua on tuoreemmissa häntä koskevissa artikkeleissa ja muissa teksteissä. Välillä kai hänen tyyliään ei pidetty kaikkein ajankohtaisimpana. Loiston päivinään Joenpelto poseerasi Urho ja Sylvi Kekkosen rinnalla ja keräsi päivälehdiltä ylistäviä arvioita kirjoistaan, myös kertaalleen toki Finlandia-palkinnon. Vahva nainen vahvojen naisten kuvaajana ehkä resonoi jälleen nykypäivän ilmapiirissä, kun postmodernin miehisen vittumaisuuden 90-luku tuntuu vuorostaan ummehtuneelta.

Neito kulkee vetten päällä (1955) oli se kirja, jolla Joenpelto löi itsensä kunnolla suomalaisten tietoisuuteen. Jos Joenpellon Lohja-sarjassa (1974–1980) keskushenkilöt ovat kauppiasperheen jäseniä, tässä kaksi vahvaa kiintopistettä ovat sellutehdas ja sen työläisten asuintalot Toralinna ja Riemulinna sekä nahkojen parkitsemisella rikastunut Puntin talo. Tapahtumapaikka, jota kutsutaan Virmoksi, muistuttaa kirjan raamatullisessa syntytarinassa kovasti Joenpellon Lohjaa. Yhteistä on muun muassa panimo:

Entä tuliko taivaallinen ennusmerkki? Tuli, kiitos ja kunnia. Oluttehdas laskeutui alas järven rantaan ja kastoi ihmisiä ruskeassa kuohuvassa kaljassa… Pienen oluttehtaan rinnalle nousi pitkää ja suoraa tiiliseinää ja seinän jatkoksi pitkää ja suoraa savupiippua. Ja kansa vaelsi matkojen takaa katsomaan sen ajan täyttymistä jota oluttehdas jo oli mäskinhajullaan saarnannut. Nyt kävi kaikki toteen: pitkän piipun alapäässä lyötiin pökköä pesään ja yläpäässä levisi mätä löyhkä kaljuuntuvien metsien ylle ja jokaisesta tiilenvälistä syöksyi solkenaan seteleitä kaiken liikakansan kouriin. Halleluja, ihminen ei voinut enää muuta toivoa kuin pitkää ikää.

Tässäkin taustoituksessa näkyy tietysti jo yksi Joenpellon tyylikeinosta, kertojanäänen taipumus nousta aika ajoin korkealle harjun ylle ja katsoa rakentuvaa taloutta ja siinä muurahaisina pyöriviä ihmisiä. Paavo Haavikon tavoin Joenpelto on niitä suomalaisia kirjailijoita, jotka toki näkevät ihmiset yhtäältä vahvasti inhimillisinä toimijoina mutta jotka eivät voi olla näkemättä heitä taustalla pyörittäviä talouden pyöriä. Vaikka ihmistoiminnan pelkistäminen rahaksi ja voitontavoitteluksi olisi toki yksisilmäistä, vaarallista olisi myös unohtaa kokonaan mammonan merkitys yhteiskuntakuvauksesta (sanoo pieni marxilainen Olutkoiran sisällä).

Tehtaalainen Alma ja hänen tyttärensä Helmi, sekä Puntin talon muori ja tämän tytär ja pojanpojat toimivat näiden realiteettien antamissa rajoissa, mutta aika ajoin – varsinkin Helmin tapauksessa – murtautuvat niistä ulos yllättävilläkin tavoilla. Tätä kaikkea, ja henkilöiden motiiveja ja tunteita, Joenpelto kuvaa jäätävällä tarkkuudella. Toisaalta hän lataa arjen ankeuden vastapainoksi myös romanttista, melkein maagista johdatusta ihmisten kohtaloihin ja siihen, miten he täyttävät osansa tehdaspaikkakunnan suuremmassa tarinassa.

Panimo on kirjassa vain osa taustamaisemaa, vaikka sen olutta tietysti tehtaan työntekijöiden vapaahetkinä kuluukin. Sen sijaan Puntin talon mittava humalisto, “humalatappo”, on tärkeä tapaamispaikka, jonka kautta varsinkin Helmin elämän isot käänteet järjestään ohjautuvat.

Heti tivolin takana oli Puntin talon humalatappo. Se nousi rehevänä matalalle kunnaalle, täynnänsä ristinpuita, varta vasten pystytettyjä heinäseipäitä ja muuten sopivasti kasvaneita suuria, harmaita leppiä. Niin hyvin kuin se tivolin taustaksi sopikin oli se ollut siellä jo pienen iäisyyden, satoja vuosia ennen kuin Puntit vuokrasivat pienen maa-alueen tivolille kovalla hinnalla. Nykyisen Puntin isännän isoisänisänisänisänisän äiti oli istuttanut sen lämpimälle kumpareelle ja vuosikymmenet oli humalia viety Tukholmaan, nyt niitä osti apteekki muutamalla pennillä kilon. Enemmänkin historiaa humalatapolla oli, aikoinansa oli sille paikalle rakennettu pitäjän vankihuone, tappeluksia sattui jokaisessa talossa hautajaisten ja häitten ja lukukinkereitten aikaan ja jossakinhan piti rauhoittua. Mutta Puntin isäntänä oli jo silloin ollut iso ja karvainen mies, hänen mielestään vankihuone oli ihmeen lähellä hänen rajaansa, ettei vallan sen sisäpuolellakin. Hän se kumminkin tyhjensi vankilan, päästi yhden murhapoltosta epäillyn akan pois ja muutti koko rakennusrumiluksen saunakseen. Viranomaiset tietenkin narisivat, mutta Puntit olivat isoja rikkaita ja juuri lahjoittaneet kirkkoon kynttilänjalat, ja oikeastaan isännän tarkoituksena olikin vain kokeilla kuinka paljon esivalta häneltä sieti. Ja niin he vain kylpivät vankilavereilla lauantaisin ja joskus keskellä viikkoakin. Kun vankisauna sitten aikoinansa paloi ylenmääräisestä lämmittämisestä, seivästi viisas vaimo paikan ja käski humalan kasvaa. Ja se kasvoi ja levisi ja Puntin raja siirtyi taas pikkuisen länteen päin: sitkeydellä on tätä maata raivattu.

Humala kasvaa parhaiten kalkkipitoisella maalla, ja sillä astelevat myös Joenpellon henkilöt: “Kalkkipitoista vettä sukupolvesta toiseen juotuaan heistä oli kasvanut pitkiä, honteloita mutta sitkeitä ihmisiä.” Apteekki osti toki humalaa lääketarkoituksiin, mutta Tukholman vienti on ainakin aikaisemmilla vuosisadoilla liittynyt oluenvalmistukseen. En tiedä, kuinka tarkkaan tunnemme vanhojen pikkukaupunkipanimoidemme humalanhankintaa esimerkiksi 1800-luvun lopulta. Voiko ajatella, ettei esimerkiksi Lohjan kylässä vuonna 1879 aloittanut Lojo Aktie Bryggeri ole ainakaan varhaisessa vaiheessa perustanut toimintaansa tuontihumalan varaan, vaan raaka-aine on mieluummin hankittu paikallisesti? Tässä lienee joka tapauksessa Eeva Joenpellon oluttehtaan esikuva tosielämässä, mikä sen merkitys sitten onkin.