Honkavuoren Valo – saksalaistakin simppelimpää kultamitaliolutta

Suomen Paras Olut -kilpailun voittajat – joita on nyt kertynyt kilpailun historiassa täysi kymmenikkö – ovat mielenkiintoinen, sekalainenkin seurakunta. Viime vuonna palkittiin puolalaistyylinen savuvehnäolut Groteski kuopiolaiselta Iso-Kallan Panimolta, sitä ennen supisuomalainen klassikko Lammin Sahti. Vuosikymmenen mittaan on kruunattu myös tuhteja stouteja kolmesta eri tyylilajista, pari amerikkalaishenkistä vaaleampaa olutta sekä pilsneri ja vehnäbock.

Tämän vuoden voittaja julkistettiin torstaina ja se oli siis Honkavuoren Panimon miedohko saksalaistyylinen vehnäolut Valo (4,5 %). Kun poikkesimme perjantaina iltapäivällä erään suuren uusmaalaisen automarketin oluthyllylle, Valoja oli jäljellä enää pari kappaletta – uutinen lähti selvästikin leviämään tehokkaasti. En ollut itse tätä joensuulaista olutta ennen maistanut, joten se oli napattava oitis koriin.

Eteläsaksalainen vehnäolut – Weißbier, Weiße, tai suodattamattomana usein Hefeweizen – on yksi oluen isoista perustyyleistä, johon meillä Suomessa tutustuttiin laajemmin 80–90-lukujen vaihteesta alkaen. Sitä on nähty sen jälkeisissä pienpanimobuumin aalloissa vaihtelevassa määrin, mutta koskaan se ei ole täysin kadonnut tutkasta, vaikka jenkkimuodit ovatkin viime aikoina nousseet etualalle. Hyvin tehtynä vehnäolut voi olla yksinkertainen, loistava juoma, joka ansaitseekin tulla palkituksi yleiskilpailussa, kun jokin panimo siinä toden teolla onnistuu.

Viimeksi maistamani kotimainen saksalaisvehnä on Bryggeri Weizen, jonka alkoholiprosentit ovat lähes täyden pinnan tätä korkeammalla. Se teki suuren vaikutuksen raikkaudellaan ja tuoreudellaan – toki kyse oli vasta valmistuneesta tankkioluesta, jota mikään ikääntyminen ei olisi voinut vielä haitatakaan. Nyt maistossa oleva Valo on kotoisin pullosta, jonka parasta ennen -päiväys on helmikuussa 2021, mutta valmistusaikaa en tiedä. Hedelmäinen raikkaus kuitenkin paistaa läpi tästäkin oluesta, ja ainakin itse pidän siitä erittäin paljon.

Kirkas ja kuulas vehnä on nyt viljankeltainen, ei samean toffeenvärinen kuten saman oluen aikaisempi inkarnaatio, jonka esimerkiksi Arde maistoi ja kuvasi vuonna 2017. Perusasioiden äärelle on ilmeisesti sittemmin pyritty, ja operaatio on saatu toimimaan. Mausteisuutta on tyyliin sopien hyvin runsaasti, makeuttakin ihan tuntuvasti. Kuten Bryggerin oluessa, mietin nytkin, mitkä saksalaiset tässä ovat esikuvina olleet. Baijerin isot nimet eivät tunnu tekevän tätä tyylilajia läheskään aina näin selkeäpiirteisenä, hedelmäpastellien ja joulumausteiden hallitsemana, vaan hiivan ja maltaan sävyt ovat vähän tummempia, haastavampia.

Honkavuori on joka tapauksessa ilmeisesti parantanut juoksuaan. Kun panimon alkuaikoina maistoin paria heidän oluttaan, en olisi osannut ennustaa heille loistavaa tulevaisuutta. Nyt Valo siis voitti Suomen Parhaan Oluen tittelin, ja viime vuoden SOPP Helsingin yhteydessä kuulin eräältä arvovaltaiselta vieraalta positiivisen arvion Honkavuoren vahvemmasta Heili-vehnäoluesta. Sekin pitäisi ottaa maistoon. Ylipäätään jos tietyiltä suomalaispanimoilta löytyy nyt näinkin mainiota saksavehnää, täytyy toki testailla jatkossa vastaavia tuotteita muiltakin – josko lisää yllätyksiä tulisi vastaan.

Oluita hävikkiviikon hengessä

Koronakriisin myötä olutkentällä on muiden ongelmien muassa jouduttu entistä enemmän senkin kysymyksen äärelle, mitä tehdä oluelle, joka on jo pantu (tai tuotu maahan) mutta jota ei saa myytyä asiakkaille – vaikkapa keväisen ravintolasulun takia, tai muista syistä. Yhden vastauksen ylijäämäongelmaan toi kalabaarejakin pyörittävä Momentin Restaurants, joka avasi Punavuoreen Kulmakippola-nimisen paikan.

Helsingin Sanomien artikkelin mukaan Kulmakippolaan ostetaan “panimoiden ja maahantuojien ylijäämävarastoja outlet-henkeen”. Niitä myydään paitsi baaritiskiltä paikan päällä nautittaviksi myös jääkaapista pulloittain mukaan otettavaksi. Kun reittini eilen illalla meni Kulmakippolan ohi, nappasin heidän jääkaapistaan pari pulloa Stadin Panimon altbieriä nimeltä Stadindorf Sticke Alt. Kyseessä on kelpo alt, jolle löytyisi nyt Alkon hyllystä vertailukohdaksikin aito Uerige Sticke, mutta tällä kertaa se sai toimia janonsammuttajana omillaan, ilman vertailuja ja analyysejä.

Tällä viikolla on vietetty Hävikkiviikkoa. Sillä halutaan herätellä huomiota ruokahävikistä, jota syntyy niin kotitalouksissa kuin kaupoissa ja ravitsemusliikkeissä. Toki yritän itsekin taistella ennen kaikkea elintarvikkeiden haaskaamista vastaan, mutta miksei olutbloggari voisi pohtia hävikkiä myös oluen hankkimisen ja kulutuksen näkökulmasta. Harrastajana ostan esimerkiksi kotikaappiin uusia oluita monesti impulsiivisesti ja miettimättä, onko joitain entisiä pulloja juomatta ja vanhentumassa. Onneksi vahvempia yksilöitä voi myös viedä kellariin odottamaan tulevia vuosia, ja toisaalta kovin tuoreeseen humalointiin perustuvia oluita en niin usein muutenkaan osta.

Kulmakippola toimii omistajayhtiönsä mukaan Pursimiehenkadun kulmakiinteistössään näillä näkymin vain vuoden, sillä tila ei ole sen kauempaa Momentinin hallinnassa. Kävi kippolalle miten kävi, se on nyt varsin viihtyisä, kierrätyskalusteilla värikkäästi sisustettu paikka. Korona-aikaan sopien pöydät on sijoiteltu väljähkösti. Aikaisemmin muistan käyneeni tässä tilassa Old Anchorissa viitisentoista vuotta sitten, ja sitä ennenkin siellä on kohoteltu tuoppeja eri nimisissä baareissa.

Guinness Special Export ja Koff Porter rinnakkain

Maistellaan vierekkäin kahta export stout -tyyppistä olutta. Sinebrychoffin Koff Porter (7,2 %) ei paljon esittelyjä kaipaa. Sanon sitä export stoutiksi, koska se vanhoissa brittiluokituksissa sopii vahvuudeltaan suunnilleen siihen lokeroon – panimo itse kyllä kutsuu sitä imperial stoutiksi, vaikka prosentit eivät oikein riitäkään. Michael Jacksonille se oli Baltic porter, vaikka pintahiivalla pantu onkin.

Guinness Special Export (8 %) on sen sijaan Dublinin mustan kullan mannermainen versio, jonka tuottaja ja jakelija on belgialainen Martin’s, ja Belgia kai on aina ollutkin tämän oluen päämarkkina. Martin’s (aiemmin John Martin ja nykyään myös Anthony Martin) on alkujaan vuonna 1909 Antwerpeniin asettuneen britin John Martinin perustama maahantuontifirma. Se erikoistui tarjoamaan brittiläisiä ja brittityylisiä oluita belgialaisille, jotka jo tuolloin yli sata vuotta sitten niistä tykkäsivät.

sdr

Yhtiön tarkemmat vaiheet ovat vähän hämärän peitossa, mutta ilmeisesti jo pitempään se on maahantuonnin sijaan enemmänkin teettänyt oluitaan eri panimoissa Belgiassa. Lisäksi Martin’s on viime vuosikymmeninä myös hankkinut omistukseensa oikeita pienpanimoita kuten Timmermansin vanhan lambic-pajan. Waterloo-pienpanimo on Martin’s-konsernin uusimpia edesottamuksia. Guinnessin maahantuoja se on ollut yli sata vuotta. “Dublinista tulee heille mustaa mönjää”, kuten eräs toisen belgialaispanimon edustaja kuvaili minulle kerran, ja sitten Martin’silla tehdään sille mitä tehdään. Lopputuloksena on joka tapauksessa lähes 4 abv-yksikön verran normi-Guinnessia vahvempi stout.

* * * * *

Laseihin kaatuessaan oluet ovat suunnilleen samanoloisia, vaahto on ensin toffeenväristä ja katoaa varsinkin Koffista aika nopeaan. Tuoksuissa on ensimmäinen huomattava ero: Guinnessin 8-prosenttinen tuntuu nenään salmiakkiselta, mentoliselta ja täyteläiseltä, koffilaisen tuoksu taas on selkeämmin hedelmäinen, jopa hedelmälikööriin tai brandyyn vivahtava, suklainen.

Maut poikkeavat toisistaan suunnilleen samoilla akseleilla. Belgian Guinness ottaa heti astetta leveämmän haara-asennon ja tarjoilee lakritsin, aniksen ja palaneen sokerin makuja, höystettynä pienellä banaania muistuttavalla vivahteella. Pientä kirpeyttä ja kalkkista tanniinisuutta on mukana. Koff Porter on tuttuun tapaan tumman suklaan, kuivahedelmien ja paahteisuuden liitto, jossa sokerista makeutta ei niinkään ole, mutta hedelmäisyys voi tuntua makeanakin.

Tässä on kaksi olutta, jotka sekä ovat veljiä keskenään että eivät ole. Mielessä käy sellainenkin vaikutelma, että Guinness Special Export lähenee makunsa puolesta Itämeren alueen – ehkä erityisesti Puolan – nykyisiä porttereita. Koff taas, vaikka maantieteellisesti onkin itäinen, viittaa suoremmin takaisin brittiläiseen stout-perinteeseen. Raaka-aineista ei ole pelkästään kyse, onhan esimerkiksi humalointi Koffilla mannermaista ja Guinnessilla saarelaista (veikkaan). Molemmissa luulisi olevan myös jotain münchen-, karamelli- tai muuta tuhtia tummahkoa mallasta. Koska tämä ei ole kilpailu, voittajaa ei tarvitse julistaa eikä pisteitä jakaa, mutta ainakin hetkittäin kumpikin maistuu “paremmalta”.

Juhannusta kohti: Kullervo Tumma Ruissahti

Ruisrockia ei tänä kesänä ole, mutta ruissahtia sentään on. Harvinainen tapahtumakin tämä on, kun uutta sahtimerkkiä saadaan peräti Alkoon. Eihän Helsingin Alkoissa ole pitkään aikaan ollut muuta kuin Finlandia Sahtia – hyvä toki että sitä on – ja paikallisesti Lammilla on puolestaan lammilaista pitkäripaisessa. Joskus Lammin Sahtia sai myös pääkaupungin Alkosta. Onko vuosien mittaan ollut muita, ehkä joku muistaa?

Nyt sitten Olu Bryki Rauman toimesta on seitsemän Alko-myymälän jääkaappiin pääkaupunkiseudulle uinut Kullervo Tumma Ruissahti (7,5 %). Se myydään alumiinisessa pikku viinipussissa, jossa on tuttu hana. Olen juonut Urkin sahtipäivillä saman panimon sahtia, joka oli silloin 6,5-prosenttista ja listassa nimeltään “Kullervo tumma”. En tiedä, oliko se juuri tätä ruissahtia, mutta se ei ollut mielestäni parhaassa mahdollisessa kuosissa sahtitapahtuman jatkuttua jo muutaman päivän.cof

Tällä kertaa kataja-astiaani kaatuu melkein siirappimaisesti käyttäytyvä, punaruskea juoma, joka tuoksuu kiistämättä sahdilta. Pieni leipäinen happamuus tuoksussa on asianmukaista ja tuoksu on muuten raikas. Suutuntuma on paksu kuten ulkonäkö lupaa. Maussa on tömäkkää viljapohjaa, jonkin verran persikkaista hedelmääkin, ja ehkä tummempien maltaiden kautta jokin melkein savusaunamainen vivahde. Humalaa ei reseptissä ole.

Jos Alkon tarjonnan kautta joutuisi muodostamaan näkemyksen siitä “mitä sahti on”, niin tämä on ainakin varsin erilainen tuote kuin Finlandia Sahti, jota voisi sokkomaistelussa luulla jopa joksikin äärimakeaksi banaaniseksi weizendoppelbockiksi. Hyvä, että ne harvat sahdit, joita näin laajalti jaellaan, ovat luonteeltaan keskenään erilaisia.
cof

Onnen päivä koitti, kun saunavuorot alkoivat talossamme uudelleen. Koronan takia taloyhtiön sauna on ollut melkein kolme kuukautta poissa käytöstä. Kun en ole tänä juhannuksena menossa mihinkään perinteisempään mökki-illanviettoon, torstai-illan sauna tulee tarpeeseen. Tällä kertaa saunajuomana on siis raikkaan lagerin tilalla makeaa sahtia, mutta se sopii juhannusviikon tunnelmaan sinänsä hyvin.

Stadilaistuva saunamakkaraolut SavuKataja

Suomalaiset! Onko kukaan koskaan kertonut teille, että saunaolut on eri asia kuin saunamakkaraolut? Jos molemmat nautinnot haluaa maksimoida, itse saunomiseen kannattaa varata hieman miedompi ja neutraalimpi olut – raikas mutta ravitseva – ja makkaran kanssa taas vahva, makeampi, ehkä tummakin juoma.

cofMonelle saunaolut on Koffin, Karhun, Lapin Kullan, Karjalan tai Olvin tyyppinen peruslager. Minulle toimivat astetta tuhdimmat saksalaiset lagerit, kuten Ayinger Jahrhundertbier (5,5 %) tai Andechser Spezial Hell (5,9 %). En kaipaa saunan yhteydessä voimakasta humalan puraisua, mutta ne, joille se sopii, valitsevat varmasti mieluummin amerikkalaisen tai brittiläisen pale alen. Löylyhuoneeseen en mieluiten vie olutta ollenkaan, mutta toiset vievät, ja siinä taas toimii varmaan parhaiten mahdollisimman kevyt olut.

Saunamakkara on sitten asia erikseen. Jos makkara on yhtään mausteisempi ja sinappi suomalaiseen tapaan makeaa, yhdistelmä tappaa vaalean lagerin. Yhtä hyvin voisi juoda vichyvettä. Niinpä voi kokeilla kääntää oluen nuppeja selkeästi kaakkoon päin. Alkoholia saa olla enemmän, ja silloin runsas maltainen makeus pistää paremmin kampoihin makkaran ja sinapin voimakkalle mauille. Tummat maltaat kohtaavat tummemman makkaran luontevasti. Mausteisuus – oluessa joko humalasta tai muista kasveista ja yrteistä – voi osua myös nappiin.

* * * * *

Vakka-Suomen Panimo ilmoitti maaliskuussa menevänsä konkurssiin. Tämä oli suru-uutinen vuonna 2007 perustetun panimon ystäville. Kuten monet muutkin, harmittelin itse erityisesti SavuKatajan mahdollista poistumista. Prykmestar-tuotenimen alle kuuluva tumma, 9-prosenttinen savulager on ollut yksi Suomen luonteikkampia ja omaperäisimpiä pienpanimo-oluita.

Parempi uutinen oli toukokuun lopussa tullut tieto siitä, että Stadin Panimo on ostanut Vakka-Suomen tuotantolaitteiston ja tuotemerkit, ja että oluenteko jatkuu Uudessakaupungissa. Näillä näkymin siis SavuKatajan ja monien muiden tuotteiden tulevaisuus näyttäisi turvatulta. Nykymuodossaan Stadin Panimo ei ehkä tunnu kaikkein loogisimmalta omistajalta Vakka-Suomen olutkonkareille. Stadin Panimon valikoima painottuu vahvasti moderniin amerikkalaistyyliseen craft-olueen, kun taas Vakka-Suomella on vähintään toinen jalka – ellei molemmat – Saksan perinteissä. Ehkä valikoimat kuitenkin täydentävät toisiaan ihan mukavasti.

SavuKataja on saunamakkaraolut. Mitä voimakkaammat makkarat ja sinapit (jos ei nyt suorastaan tuliset), sen paremmin tummaan siirappiin ja makeisiin itämaisiin maustekastikkeisiin vivahtava pyökkisavuinen olut sopii niiden kumppaniksi. Tässä vahvuudessa ja tummuudessa katajan maku ei enää hallitse oluen kokonaisuutta, mutta on sekin siellä mukana. Varmasti kataja tuo pienen suomalaisen lisänsä makuyhdistelmiin, joissa makkaran olemus ei enää koostu koneellisesti erotelluista ruhon rippeistä, perunakuidusta ja dekstroosista. Makkaroita tulee ja menee, mutta olutpuolella on erinomaista, jos SavuKatajan kehittäjät saavat myös jatkossa vastata tämän mainion oluen laadun varmistamisesta. En oikeastaan usko, että stadilainen omistus muuttaa katajaoluen luonnetta millään lailla, joten toivotan onnea uudelle yhteistyölle!

Bryggeri Helsinki IPA tuoreversiona

Sarja jatkuu, ja tällä viikolla Bryggeri Helsingin aavehanojen ulosmyynnissä Sofiankadulla oli panimon alkuajoista asti valikoimassa ollut India Pale Ale (5,5 %).

2010-luku oli IPAn vuosikymmen. Ymmärrettävästi myös tämän melko perinteisiin tyyleihin panostaneen ravintolapanimon oli saatava amerikkalaistyylinen IPA tuotepalettiin mukaan. Pitkäänhän Bryggerin panimopuolesta vastasi saksalaistaustainen Matthias Hüffner, mutta ei se tarkoittanut, että pelkästään mannermaisiin oluisiin olisi satsattu.

Nyt kattiloita hallinnoi Mikko Salmi, joka on tehnyt jenkkityylistä IPAa kaupallisessa panimossa Helsingissä jo talvella 2001, eli potentiaalisesti ennen joidenkin nykyisten IPAn kittaajien syntymää. Oletan, ettei Bryggerin IPAn reseptiä ole juurikaan rukattu panimon syntyajoista, ja sillä tavoitellaan siis amerikkalaista IPA-kokemusta ajalta ennen Uuden-Englannin vaaleiden, sameiden ja mehumaisten oluiden rantautumista Vanhalle mantereelle.

cof
Nenään uiskenteleekin myyntiastiaa avatessani vanhan koulukunnan amerikkalaisen IPAn tuoksu: pihkainen metsä ja karamellinen sitrus. Astiassa on eloa, se on jopa hieman kuohunut yli kantaessani sitä kotiin. Lasiin kaataessa hiilihapon taso on kuitenkin melkein real ale -tyyppistä, jos ei ihan ensimmäisessä lasissa niin ainakin viimeisissä.

Kun odotukset ovat ensimmäisten sukupolvien jenkki-IPAssa, ei yllätyksiä tule vastaan myöskään maussa. Karamelli tuntuu ainakin omaan suuhuni aika vahvasti tässä oluessa. En ole kummoinenkaan IPA-asiantuntija, mutta voisin kuvitella, että sen korostumista auttaa matala hiilihappotaso. Tuoksussa ja maussa tuntuu jopa pientä simamaista makeutta ja hiivaisuutta, minkä luulisi johtuvan siitä, että tämä on tuoreeltaan laskettu hanasta mukaan otettavaksi. Katkeroakin jälkimaussa kyllä on.

Mitä enemmän olutkenttä erikoistuu ja fragmentoituu, sitä herkemmin tällaisiin takavuosien standardeihin tulee liitettyä sellaisia määreitä kuin “lipittelyolut”. Tarkoitan sillä, että tuote on hyvässä kunnossa, perusselkeä, ja sitä voisi juoda useammankin lasillisen oikeassa tilanteessa. Tuoremyynti tuo real ale-maisella mystiikallaan olutkokemukseen jonkin selittämättömän lisäelementin, mutta sinänsä tästä IPAsta voi olla vaikea sanoa mitään sellaista, mitä ei monesta muustakin old school -IPAsta voisi sanoa. Perustuotteet on kuitenkin tärkeää pitää tikissä, koska varmasti ainakin osa kuluttajista testaa niillä panimon yleistä laatua.

Bryggeri Helsinki Charbon Double Stout tuoreversiona

Taas kävin eilen Sofiankadun historiallisissa maisemissa noutamassa Bryggerin panimopuodista litran pullon hanaolutta, joka tällä kertaa oli yksi heidän valikoimansa uudemmista tuotteista, Charbon Double Stout. Helsinki on yksi maailman muinaisia portterikaupunkeja, ja siksi on oivallista, että joku tämäntyyppistä vahvaa olutta nytkin 200 vuoden jälkeen tekee ydinkeskustassa, kun Koff on Keravalla ja niin edelleen.

Jututin viime kesänä SOPP-reissulla Helsingissä ollutta Tim Webbiä, joka kertoi, että The World Atlas of Beerin kolmanteen painokseen olutmaita on niputettu niille luonteenomaisten tyylien mukaisiin lukuihin. Kolmas painos ilmestynee jossain vaiheessa tätä vuotta. Toista painosta en ole nähnyt, mutta ensimmäisessähän kukin maa oli pääasiassa omana “lukunaan”.

Pohjois-Eurooppaa luonnehditaan tulevassa opuksessa erityisesti kahden täällä vahvan tyyliperinteen kautta: kansanoluiden ja stout/portterien. Kansanoluilla tarkoitetaan siis sahdin ja maltølin tyyppisiä muinaisoluiden jäänteitä, ei ruotsalaista kakkosolutta. Pohjoismainen (tai pikemminkin itämerellinen) portteri- ja stoutperinne liittyy siihen, mitä yleensä kutsutaan Michael Jacksonin jalanjäljissä baltic porteriksi eli itämerenportteriksi.

Näistä porttereistahan iso osa poikkeaa ammoisista brittiläisistä esikuvistaan siinä, että hiivana on lager-hiiva, mutta ehkä myös muun muassa münchen- tai karamellimaltaiden käytön suhteen. Toisaalta myös enemmän brittiperinteeseen tukeutuvia yksilöitä on paljon.

Webb perusteli kirjaan valittua painotusta sillä, että Pohjoismaissa yksinkertaisesti osataan stoutit ja portterit paremmin kuin muualla. Sen perään hän heitti minulle täkynä, ehkä osin hivelläkseen heikkoa suomalaista itsetuntoa: “I mean, Siperia – how can you not like Siperia!” Vähän mumisin jotain siihen suuntaan, että Tampereen legendaarinen stout on mielestäni enemmän amerikkalaista perinnettä kuin pohjoismaista. Mutta enhän minäkään eri mieltä ole sen laadusta.

cofNyt kuitenkin Helsingin Kauppatorin kulmalla on tehty perinteisemmän brittiläisen vientiportterin tyyppistä double stoutia. Humalina ovat mannermainen Magnum ja englantilaiset East Kent Goldings ja Fuggle. Maltaita on kuusi erilaista, ja varmaan esimerkiksi cara-tyyppiset tuovat tiettyä pyöreää makeutta makuun. Vahvuutta on 7,2 %, ja Bryggerin Olli Majasen mukaan Charbon-nimi (kivihiili ranskaksi) viittaa oluen väriin ja sen tekijän Mikko Salmen pitkäaikaisiin Ranska-yhteyksiin.

Tuoksussa on tummaa suklaata ja kuivattuja luumuja. Olut kaatuu öljyisen mustana lasiin, ja siihen muodostuu kuitenkin ruskehtava vaahto. Maku on kahvinen, kaakaoinen, jokseenkin katkera ja brittiperinnettä mukailevasti pidättyväinen: ei liian makea eikä lääkemäisen salmiakkinen. Myöhemmin maussa tuntuu myös siirappista hedelmäisyyttä. Tämä olut pitää sen minkä lupaa, joten pisteet menevät jälleen Bryggerille maistuvan tuoreoluen tekemisestä sekä Helsingin pitkän double stout -perinteen jatkamisesta.

Skotlannin savua ilman tulta: Kimito Brewing Wee Heavy

Savu ja Skotlanti – siinä mielleyhtymä, joka on juurtunut tiukasti myös käsityöpanimoiden ajatuksiin, kun skottityylisiä oluita tehdään. Jotenkin tähänkin kai ovat alun perin syypäänä takavuosien amerikkalaiset kotiolutpiirit, joiden tarinat eurooppalaisten oluttyylien historioista perustuivat milloin luotettaviin lähteisiin, milloin tee se itse -ajatteluun.

Erään skottilaisen mallaspohjaisen juoman ja turpeenpoltolla kuivatun maltaan yhteys on tietysti ilmiselvä – mutta se on viski, ei olut. Muun muassa Ron Pattinson on käyttänyt aika paljon palstamillimetrejä sen todistamiseen, ettei Skotlannissa ole uudella ajalla käytetty turvetta olutmaltaan kuivattamiseen – tai jos on, ei ainakaan niin, että siitä olisi tullut olueen makua. Hänen mukaansa mikään oikea skotlantilainen olut ei ole maistunut turpeelta tai savulta.

Samaan aikaan toiset olutasiantuntijat ovat mielestään maistaneet skottilaisissa perusoluissa kuten Belhavenin tuotteissa turpeen maanläheistä makua, savuisuuttakin. On spekuloitu, voiko turpeen maku joskus johtua turvekerrosten läpi suodattuneesta vedestä (tuskin) tai perinteisten skotlantilaisten hiivojen ominaispiirteistä (kenties, mutta tästäkään ei oikein ole näyttöä).

Niinpä totuus on tavallaan yhä “tuolla ulkona”, ja monia panimoita kiehtoo ajatus tuoda joitain savuisia piirteitä omiin scotch ale -tyyppisiin tuotteisiinsa. Mikäpä siinä – eihän savumaltaan sinänsä mielenkiintoista makua ole pakko jättää Bambergin tummien lagereiden yksinoikeudeksi.

cofSiinä, miten tämä tehdään, on sitten eri tapoja. Jokin aika sitten maistamani Einstök Ölgerðin Icelandic Wee Heavy on islantilaisesta savumaltaasta tehty skotlantilaistyylinen olut. Nyt vapuksi ostamani kotimainen Kimito Brewingin Wee Heavy (Smoke Whiskey Barrel Aged) käyttää puolestaan normaaleja maltaita mutta olut on saanut kypsyä skottilaisessa viskitynnyrissä. Näiden kahden oluen vertaamisessa ei ole välttämättä paljon järkeä – juuri tuosta tynnyröinnistä johtuen – mutta teen nyt kuitenkin joitain havaintoja.

Icelandic Wee Heavy on kermatoffeinen, miedosti savuinen, miellyttävä jälkiruokaolut. Vahvuutta on 8 %, eli wee heavyyn sopivasti. Mausteena käytettyä väinönputken juurta en osannut erottaa, kun en tunne sen makua. Myös Suomen Lapissahan kyseinen putki kasvaa. Ehkä pieni epämääräinen imelyys maussa oli siitä peräisin. Samaa juurta käytetään mausteena myös esimerkiksi ranskalaisissa yrttilikööreissä.

Kemiönsaarella toimivan Kimito Brewingin skottiolut on siis muhinut savuviskitynnyreissä, ja siltä tieltä olueen onkin tarttunut todella mahtipontinen savun ja alkoholin tuoksu. Vahvuudeltaan kemiöläinen on hitusen islantilaista tuhdimpi: 8,5 %. En tunne Kimiton Wee Heavyn tarinaa muuten, mutta RateBeeriin se on merkitty 9-prosenttisena ja Laphroaig BA-lisänimellä – olisiko tällaista ollut hanaliikenteessä jossain vaiheessa.

Väriltään Kimito on tummempi, ja siinä on ohramaltaan ohella ruis- ja vehnämaltaita. Maussakin viskimäisyys jyrää aika paljon muita ominaisuuksia alleen, ja sen alta jää suuhun erityisesti maltaista makeutta, kenties pientä happamuutta, joka on ehkä toissijaisten viljalajien perua. Sinänsä brittityylisten vahvojen oluiden kypsytys ja ikäännyttäminen on lähellä sydäntäni olevia aiheita. Skotlannin olutperinteeseen ei kai ole kuitenkaan kuulunut oluen säilyttäminen viskitynnyreissä – joten sillä, että nykyään näin tehdään, on tarkoitus tuoda perusolueen jotain lisäarvoa? Tämän oluen arviointia siis helpottaisi, jos pääsisi maistamaan sitä ennen tynnyriin laskua.

Bryggeri Hoppiness in Helsinki, barley wine tuoreversiona

Taas tuli poikettua Senaatintorin kulmilla hakemassa growler-tyyliin litran pullo Bryggeri Helsingin tuoretta olutta. Tällä viikolla myynnissä oli Hoppiness in Helsinki -niminen barley wine (11 %). Olli Majanen muuten lupaili, että vapuksi on tulossa klassista hefeweizenia. Bloggarikollega Arde oli ollut samoihin aikoihin samoilla asioilla ja bongannut minut ratikasta käsin. Busted!

Ison lasipullon patenttikorkki ei avatessa poksahda käytännössä ollenkaan, eikä lasiin kaataessa myöskään vaahtoa muodostu. Tämä ei näin vahvassa oluessa ehkä ole kovin erikoista, mutta myös suutuntumassa olut on hiukan öljyisen oloinen eikä kovin hiilihappoinen. Onko tämä sitten ongelma – ehkä ei, mutta pykälän verran kuohuvampi olisi saattanut sopia parhaiten omaan suuhuni?

Mansikkamainen tuoksu sopii brittityyppiseen ohraviiniin ja sama punaisten marjojen maailma jatkuu maussakin. Mukana on ehkä sitrusmaisen kirpeyden häivähdys. Maltainen perusmaku ja eurooppalaisen rauhallinen humalointi (ainakin vahvuuteen nähden) luovat oluelle asianmukaisen ja luotettavan pohjan. Toisaalta jotain tuoretuotteen rosoakin taitaa olla: mietin, jäikö jälkimakuun vähän hiivan kaikua kummittelemaan. Mainio olut on joka tapauksessa kyseessä.

hoppinessinhelsinkiMikä on barley wine? Onko se jotain muuta kuin supervahva brittiolut (tai alkuperämaasta ja humaloinnista riippuen amerikkalainen olut)? Jos romanttista ohraviini-termiä ei olisi reilut sata vuotta sitten Britanniassa lanseerattu, kutsuisivatko craft-hipsterit tätä nyt imperial pale aleksi? Vahvuus on varmasti ainoa aivan kiistaton barley winen ominaisuus. Muista tyylillisistä eroista ja päällekkäisyyksistä esimerkiksi strong aleen, wee heavyyn ja old aleen verrattuna löytyy asiallista analyysiä vaikkapa Beer Judge Certification Programin arvosteluohjeista.

Apumaistajani huomautti, että Hoppiness in Helsinki tuoksuu belgialaiselta. Se huomio ei mene metsään. Esimerkiksi De Dolle Brouwersin jouluoluessa Stille Nachtissa on ollut muistaakseni joinakin vuosina samantyyppisiä tuoksu- ja makuprofiileja kuin Bryggerin ohraviinissä. Samoin Dubuissonin Bush Beer on brittiläisen barley winen sukulaisolut. Tim Webbhän on jo 30 vuotta yrittänyt juurruttaa barley wine -sanaa vahvojen belgialaisoluiden kattokäsitteeksi. Bushiin se sopii aivan luontevasti, mutta Webb on käyttänyt sitä myös vahvimmista luostarioluista kuten Westvleteren 12°:sta. Tässä hän on yksin mutta ei välttämättä aivan väärässä.

Bryggeri Helsingille täytyy antaa taas isot kiitokset hyvän ja mielenkiintoisen oluen tuomisesta tuoremyyntiin. En rohjennut kysyä, miltä tilanne heillä muutoin näyttää nyt, kun muutama poikkeusviikko on jo takana, mutta ainakin asiakkaille tarjotaan jatkuvuutta ja piristystä näiden tuotteiden muodossa. Ei Bryggeri ole pääkaupunkiseudulla aivan ainoa tätä tekevä panimo, mutta minulle autoilemattomana ja (mahdollisuuksien mukaan) joukkoliikennettä välttävänä se kuitenkin on nyt helpoiten jalkaisin saavutettava growler-myyjä. Eletään silti päivä kerrallaan ja seuraillaan, mihin suuntaan maailma menee.

Sateisen pääsiäispäivän oluet

Jos oikein tilannetta luen, Alkossa on tultu siihen pisteeseen, ettei pääsiäiseksi ole tilattu valikoimaan yhtä ainutta “pääsiäisolutta”. Katalogissa saattaa kummitella vielä Gotlands Wisby Påsköl, mutta jos näin on, se on jonkin vuonna 2019 (pääsiäiseksi?) hankitun erän jäänteitä. Yli 5,5-prosenttisia pääsiäisoluita ei siis tästä maasta nyt löydy, ellei jollakin pienpanimolla sitten ole sellaista omasta kaupastaan haettavissa.

Ruokakauppavahvuisia kotimaisia pääsiäisoluita on kyllä tarjolla, kuten viime vuonnakin. Koronakriisin jo alettua nappasin kolme sellaista naapurikaupunginosan K-supermarketista. Nämä näyttivät uutuuksilta tai ainakin sellaisilta, joita en ole edellisinä vuosina maistanut.

sdrMallaskoski oli tehnyt Easter Licorice Porterin (5,5 %). Lakritsijuurella maustettu portteri ei ole ihan suoranaisesti panimon aiempi Lempo Laku Porter salanimellä, koska viimeksi mainittu oli Alko-vahvuinen. Molemmissa on kuitenkin sama idea, eli viskimallasta ja lakua. Lakritsi on dominoiva maku, joka minusta sopii portteriin hyvin ja niinpä tästäkin oluesta pidin. Viskimallasta en olisi välttämättä maistanut sen alta, ellen olisi pullon kyljestä lukenut. Humalana oli Centennial, joka sekin lähinnä täydensi makua, IBU-lukemat (32) huomioon ottaen maltillisella katkeruudella.

Setin toinen tumma olut oli Mustan Virran Pääsiäisolut (4,6 %), panimolta, joka nykyään näkyy kulkevan Olaf Brewing -nimellä. Savonlinnalaiset ovat saaneet viime viikkoina näkyvyyttä myymällä valmistamaansa käsidesiä, mutta esimerkiksi kunnianhimoisen Arctic Beer Festivalinsa he joutuivat koronapulmien takia lykkäämään tulevaisuuteen. Pääsiäisoluesta ei ole pidetty niinkään meteliä, eikä pullostakaan selviä muuta kuin “tumma olut” ja perusraaka-aineet vesi, ohramallas, humala ja hiiva.

Jostain on kuitenkin kulkeutunut nettiin tieto, että tämä on nimenomaan tumma ale, vaikka hiivan laji ei olisi puhtaasta tuoksusta ja melko simppelistä mausta ainakaan minulle välttämättä aistinvaraisesti selvinnyt. Maltainen ja multainen, hieman paahteinen maku ei aivan suoraan viittaa sen kummemmin Tšekki–Saksa-akselille kuin Brittein saarillekaan, joten onko tämä enemmänkin nykyamerikkalainen dark ale, joka vain on humaloitu kerrostalopedaalilla?

Stadin Panimo eli oman kulmakuntamme lähipanimo juhlisti puolestaan koronapääsiäistä Red Passion Alella (5,5 %). Kun pääsiäisenä muutenkin pohditaan syntyjä syviä, voi nyt taas miettiä, mikä red ale oikein on. Toisaalta on “Irish red ale”, joka oli nykyisen pienpanimoliikehdinnän alkaessa juuri sen verran eriytynyt brittiesikuvistaan kuten bitteristä, että joku saattoi keksiä sen olevan oma oluttyylinsä. Toisaalta red ale on myös American amber ale -tyylistä käytetty nimi, jolloin puhutaan usein vahvemmasta, tuhdimman maltaisesta ja kovastikin humaloidusta makupommista.

Stadin pääsiäiskärsimysolut kuuluu epäilemättä jälkimmäiseen karsinaan pikemmin kuin ensimmäiseen. Kovin mahtaileva se ei kuitenkaan ole, vaan tuntuu olevan suunnattu jopa enemmän passiohedelmän kuin red alen ystäville. Kirpakka ja trooppiselle haiskahtava hedelmä hallitsee makua selkeämmin kuin itse olisin toivonut. Kyllä stadilaiset asiansa osaavat ja tässäkin on mukana myös sitä “hyvää red ale -makua”, mutta ehkä allekirjoittaneen pitäisi jättää hedelmällä maustetut oluet niille, jotka sellaisia yleisesti arvostavat. Sanaleikkiä konkretisoitiin nyt sekä passiohedelmän että etikettiin painetun orjantappuraseppeleen voimalla.

Näin on taas yksi pääsiäispäivä vietetty arkivahvuisia pääsiäisoluita maistellen. Jos ensi vuoteen mennessä virus ei ole tuhonnut koko olutalaa, pitää ehkä tilata myös verkkokaupoista muutama ulkomainen juhlaolut kevään minilomaa piristämään. Pisteitä kuitenkin jälleen kotimaisille pienpanimoille siitä, että jonkinlaista suomalaista pääsiäisolutperinnettä on kaikesta huolimatta jaksettu ylläpitää. Omaan kaappiini kuitenkin mahtuisi hyvin esimerkiksi pari belgialaistyylistä pääsiäisjuomaa, jossa paaston loppumisen kunniaksi olisi prosentit lähempänä kymmentä kuin neljää.