O’Maku Dry Stout ja Bastu Pale Ale @Urkki Goes Cask, 28.3.2023

Vähään aikaan ei olekaan tullut taas intoiltua cask-oluesta eli tuttavallisemmin real alesta. Nyt siihen on tilaisuus, kun St. Urho’s Pub Helsingissä viettää kahden viikonlopun ja niiden välisten arkipäivien ajan Urkki Goes Cask -päiviä. Tämän viikon sunnuntaina on tapahtuman päätöspäivä.

Oluita on tässä cask-kattauksessa yhteensä seitsemän, mikä on suomalaiselle pubille tietysti huomattava määrä, vaikkei entisille The Gallows Birdin real ale -festivaaleille vedäkään vertoja. Turha tuota on murehtia, kun kuitenkin tällainen tapahtuma keskellä Helsinkiäkin on – toista kertaa tällä otsikolla Urkin historiassa.

Urho pumppaa caskia lasiin, Kaarlo Juho valvoo että vaalihommatkin sujuvat enemmän tai vähemmän säälliseen tapaan.

Kun kävin eilen paikalla, kaksi tapahtumaan tuotua brittiolutta oli jo viivattu listoilta yli mutta viisi kotimaista (!) löytyi pumpuista. Näistä neljä on Maku Brewingilta, mikä jo määrällisesti kertoo siitä, että tuusulalaispanimosta on tullut kotimaisen cask-osaamisen iso nimi. Maistelu paljastaa sitten lisää, mitä mustien nahkahuppujen suojista pumpataan.

Tiskillä eräs herrasmies kyseli Fuller’s ESB:n perään tai pikemminkin ihmetteli sen poissaoloa. Henkilökunta selitti, että Fuller’sin uusi omistaja Asahi ei enää salli tällaisia rönsyjä kuin pienten real ale -määrien laivaaminen Pohjoismaihin. Iso muutoshan sekin on Helsingin ja Suomen baarikentällä tässä marginaalilajissa, jolla kuitenkin on kohta 30-vuotinen historia. Fuller’s ESB:tä sai aina Urkista ja joistain muistakin baareista caskina, enää ei.

Tuotetiedot ja tekijät tikissä.

Urkki Goes Cask -tapahtuma on yksi – minusta hyvin onnistunut – näköalapaikka siihen, mitä cask-puolella nykyään voi Suomessa odottaa ja toivoa. Se, että Thornbridge on molempien tarjolla olleiden brittioluiden takana, ei yllätä, koska panimoa näkee cask-pumpuissa täällä nykyään muutenkin usein. Kotimaisten oluiden saralla hienoa oli se, että mukana oli myös yksi tumma olut, O’Maku Dry Stout. Muut olivat enemmän tai vähemmän pale ale -variantteja, ESB:n sarkaa hoitaa Urkin nimikko-olut USB Olarin Panimolta.

Ensin maistelin tuon miedon stoutin. O’Maku Dry Stoutin (3,9 %) nimi viittaa Irlantiin, mutta erityisen guinnessmäinen se ei ainakaan ole. Hyvin matalahiilihappoinen ja melko vaahdoton tuote on tummanruskea tai melkein musta, ja tarjoilulämpötila varsin brittiläinen. Tuoksusta tai mausta ei löydy irkkustoutille joskus ominaista ylipaahtunutta käryä, vaan tämä on aika lempeä ja helposti juotava stout. Lakua, toffeemaista maltaisuutta, multaa ja vähän hedelmääkin on kyydissä, ja lopussa tuntuu pieni katkero sekä real ale -mainen hiiva. Herkullisia makuja on sen verran, ettei olut matalista prosenteistaan huolimatta ole ohut.

O’Maku oli alkusoittoa vieläkin maukkaammalle Maku-oluelle.

Isompi yllätys eilisiltana oli kuitenkin Bastu Pale Ale (5 %), sekin Maku Brewingilta. Tapahtuman listavihossa siitä mainittiin ”mieto maltaisuus ja kevyt humalointi”, mikä viittaisikin siihen, että näyttämön etualalle on jätetty tilaa hiivan efekteille, kuten real alen henkeen sopii. Näin tosiaan oli. Hieman utuinen kullankeltainen olut oli jo tuoksultaan brittityylisen appelsiininen, maku siihen sopien kirkkaan sitrushedelmäinen pienellä hiivan umamilla. Tätä hienoa vaikutelmaa ei ilmeisesti muilla käymistavoilla synny, oli lipussa sitten siniristi valkoisella pohjalla tai Union Jack -häkkyrä. Bastu taitaa olla paras maistamani kotimainen cask-olut tähän asti. Humalointi on tosiaan miedohko, joskin aivan pientä jenkkityylistä polttoa ja katkeroa jää loppumakuun. Humalalajikkeet olivat Columbus, Amarillo ja Ekuanot, kokonaan Uutta maailmaa siis, toisin kuin stoutissa (jossa englantilaiset EKG ja Fuggles sekä saksalaisperäinen Magnum). Silti vaikutelma oli niin peribrittiläinen, että ainakin vähän tummempana tälle sopisi nimeksi jopa Bastu Bitter. Voisihan tätä saunassakin nauttia, kuten markkinointiteksti ehdottaa.

Toivon jatkoa tälle mainiolle pikku festivaalille ensi vuonnakin ja sitä seuraavina. Maku Brewing teki cask-oluillaan nyt todellisen vaikutuksen, ja hienoa on, jos niitä jatkossakin Helsingin baareissa näkyy. Kannattaa käydä Urkissa testailemassa näitä, toki tuotteiden riittävyydestä en osaa sanoa, ja cask voi elävänä oluena maistua jo huomenna vähän erilaiselta kuin tänään, tässä ja nyt. Eipä sillä, pubin perusvalikoimakin on aina mukava.

Advertisement

Hagström Groß Pilsner – ei mitään vaarinkaljaa

Tämän viikon torstaina kolmikko Ari Juntunen, Ilkka Sysilä ja Ari Nyfors – eli kiertolaispanimo Hagström – julkisti uuden oluensa Kaisaniemen Roudaribaari Ihmeessä. Toteutuspaikkana on tällä kertaa ollut Oulu ja Sonnisaaren panimo, oluttyylinä pilsneri. Sonnisaaren Timo Kanniainen oli mukana tilaisuudessa ja kertoi valmistuksen vaiheista, kun muu isäntäväki esitteli ideaa ja filosofiaa.

Hagström-nimen tarina tuli jo kerrattua heidän edellisen oluensa eli West Coast IPA:n yhteydessä. Nyt tehty olut oli ajatukseltaan sikäli linjassa esikoistuotteen kanssa, että humalaa ei ollut tälläkään kertaa säästelty. Magnum oli katkeropuolella (IBU 80) ja Hallertauer Mittelfrüh ja Tettnang aromeissa. Baijerilainen humala on siis kumppanina pilsnerimaltaille, jotka tulevat Bindewaldilta Reinin länsipuolelta, ja tyyliä luonnehditaan pohjoissaksalaiseksi.

Ehkä näin, mutta on tässä Groß Pilsnerissä (6,5 %) enemmän useat nupit kaakossa kuin katkerimmissakaan Pohjois-Saksan pilseissä. Saksalaiset – ehkä joitain Craftbier-kukkoja lukuun ottamatta – käyttävät humalaa yleensä sen verran maltilla, että Hagströmin lähestymistavassa on lopulta jotain amerikkalaistakin, vaikka raaka-aineet ovat eurooppalaisia. Iso alkoholilukema kai myös tuo tähän täyteläisempää luonnetta, vaikka kuivasta oluesta onkin kyse. Suodattamattomuuskin ehkä. Hiivan (Fermentis Saflager S-189) alkuperä on Sveitsissä Hürlimannilla.

Juotavuus on kohdillaan, vaikka tämä ei ole pieni tai sievä olut. Alkoholi ei paista läpi. Viljainen pohja ja humalan yrtit pysyttelevät maussa hyvin tasapainossa, ehkä kuitenkin jonkinlaisessa kauhun tasapainossa. Toimiihan tämä: hienosti tehty olut, ja idea kantaa loppuun saakka. Jäämme siis jälleen odottelemaan, jatkuuko Hagströmin tarina, ja jos, niin mihin tyylilajiin ja panimoon kiertolaiset seuraavaksi suuntaavat. Useammastakin panimosta on ilmeisesti oltu heihin yhteydessä.

Tämä oli myös muuten ensimmäinen käyntini Ihme-baarissa, jonka seinillä on paljon minulle tuntematonta musalaitteistoa ja keikkatekniikkaa, ja hanoissa sekä kaapeissa monia hyvän näköisiä oluita. Paikassa on mainio tunnelma, ihan omaperäinenkin, juurikin omistajakunnan roudari- ja tapahtumataustan takia.

Illan oluesta voi lukea lisää esimerkiksi Arden blogista, sekä taustaa että julkistusraporttia.

Takatalo & Tompuri Kaski Imperial Stout ja Laitila Imperiaali

Tähän testiin valitsin kaksi vahvaa stoutia, joista toisen kehittely alkoi jo 2000-luvun puolella ja toinenkin maistuu siltä, että sillä olisi pitemmät juuret. Molemmat ovat kotimaisia, eri puolelta Etelä-Suomea, Kaski tietysti Virolahden maaseudulta ja Imperiaali Laitilasta.

Kaski on Takatalo & Tompurin kaikkien oluiden tuotenimi, ja sarjan uusimpiin tulokkaisiin kuuluva Imperial Stout on 8-prosenttinen. Se on siis tyylilajiinsa nähden miedosta päästä, mustaa mutta ei öljymäistä tököttiä, tuoksultaan lakritsainen ja vähän ammoniakkinen. Maussa on myös salmiakin tapaista piirrettä, vähän yrttiä tai ruohoisuutta, miedosti espressoa. Melko selkeä ja kuulas tuote tämä siis on, kuten Takatalon ja Tompurin maatilapanimolta on totuttu odottamaan – ei makea mutta ei harvinaisen kuivakaan, ja humalan katkeroa on vain vähän muiden makujen reunalla.

Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan Imperiaali Stout on sen sijaan vahvempi (9,2 %), ja jo sen tuoksussa on hieman metsäistä humalaa, josta myös makuun tulee enemmän katkeroa kuin edellisessä. Katkeruudessa on laskennallisesti aika iso ero, Laitilalla IBU 82 ja Takatalolla & Tompurilla 32. Maltaissa tuntuisi olevan enemmän tummaa suklaatoffeeta, ja tuhtius yhdistettynä korkeaan humalointiin ja prosenttiin tekee tästä raskaamman maisteluoluen.

Jos ei lähdetä akateemiseen väittelyyn siitä, onko Takatalo & Tompurin Imperial Stout pikemminkin export stout tai double brown stout kuin imperiaali, niin omasta puolestani voin todeta sen olueksi, jolla minulle olisi enemmän käyttöä kuin Laitilan Imperiaalille. Sitä vain ei Kymenlaakson ulkopuolella Alkoista edelleenkään saa, paitsi verkkokaupasta tilaamalla. Laitilan vahva stout on amerikkalaishenkinen (riippumatta käytetyistä humalalajikkeista), sikäli että siinä on turhan moni nuppi käännetty kaakkoon yhtä aikaa. Se raastaa esteettistä tajuani vähän samaan tapaan kuin monien ylistämä Plevnan Siperia. Toki on hyvä, että imperial stout -rintamallakin on tarjokkaita moneen lähtöön – myös täällä 8–9-prosenttisten päässä eikä pelkästään supervahvojen leivosoluiden infernossa.

Ekberg, Ekblom ja Runeberg

Tänään söin runebergintorttuni Ekbergin kahvilassa, jossa ainakin Helsingin Sanomien mukaan niiden pitäisi olla kaupungin oikeaoppisimpia. Porvoolaistaustainen Ekberg myös toi tortut aikoinaan Helsinkiin ja alkoi myydä niitä runebergintortun nimellä – jo vuonna 1865, jolloin kansallisrunoilija vietti vanhuuden päiviään kotikaupungissaan Porvoossa. Kahvitellessani katselin seinällä roikkuvaa maalausta, jonka asetelmassa oli pilsneripullo ja -lasi sekä kananmuna ja leipä.

En tiedä, mistä maalaus on lähtöisin, tai onko se kopio vai varta vasten kahvilaan teetetty taulu. Jos joku tietää, saa kommentoida! Pilsneripullon etiketistä erottuu kuitenkin oluen valmistaja, porvoolainen Ekblomin panimo eli Borgå Bryggeri. Nimenomaan R.W. Ekblom hoiti oluenpanoa yrityksessään 1870-luvun alusta vuosisadan loppuun saakka, kertoo BeerFinland-sivusto. Sen jälkeen panimo oli hänen poikansa Mårtenin hallussa. Mårtenin portteriosaamisesta kirjoittelin itsekin muutama vuosi sitten.

Taulussa näkyvän kaltainen pilsnerietiketti on esillä tällä sivustolla, ja muita Borgå Bryggerin etikettejä sekä R.W.:n että Mårtenin ajalta BeerFinlandin Porvoo-sivulla. Tänään Ekbergin kahvilan olutlistalla ei tainnut olla porvoolaista pilsneriä, sen sijaan ainakin Mathildedalin Dorf-pilsiä näytti olevan. Itse J.L. Runebergin ja oluen välillä ei ehkä myöskään ole mitään laajasti tunnettuja linkkejä. Liekö hänen aikanaan pilsneri ehtinyt vielä levitäkään kovin laajalle Suomessa. Ainakaan sitä ei juonut Suomen sodan sankari Sandels, vaikka hänet vaaleaan pohjahiivaolueen nykyään yhdistetäänkin, sillä Sandels kuoli jo vuonna 1831.

 

Alkon jouluoluet 2022 (#5): Luostarin Talvipolku

Mitä tapahtui Munkintielle? Fiskarsin tummahko luostarihenkinen olut näyttää olevan hyvää vauhtia painumassa unholaan. Helsingissä sitä oli muistaakseni syksyllä vielä jossain baarissakin tarjolla, onkohan nyt enää ruukkikylän omissa ravintoloissakaan? Alkosta ja panimon verkkosivuilta olut on kadonnut – tosin korvautuakseen hyvin samantapaisella kausituotteella nimeltä Luostarin Talvipolku (6,7 %). Viimeksi mainittu on jo ainakin toista vuotta monopolin jouluolutkattauksessa.

Tänä jouluna testasin tämän oluen, joka viime vuonna jäi minulta väliin. Hyvässä tuoksussa on paahtunutta sokeria ja karamellimäistä mallasta, ehkä hiukan appelsiinimaista hedelmää. Maku on aika suoraviivainen ja koostuu pääasiassa kahdesta elementistä: suklainen, mutta myös ruisleipää muistuttava mallas ja sitruuna- tai appelsiiniliköörin tyyppinen hedelmä. Mitään vaikeampaa belgialaista hiivaisuutta tai mausteisuutta ei paljonkaan ole. Jälkimaussa on vähän humalan katkeroa, jonka kyljessä kenties pientä brandymäistä poltetta, alkoholiakin. Kaikki häilyy vähän brittiläisen tumman oluen ja belgialaisten luostarijuttujen välimaastossa. 

Fiskarsin (alun perin Rekolan) Panimo rakenteli muutama vuosi sitten valikoimansa vahvempaa päätyä belgialaistyylisten luostarioluiden varaan – oli Munkintie ja Paavin Polku. Nyt villihiiva- ja viinivaikutteinen funky-sarja tuntuu olevan etualalla, ja perinteisemmät dubbel– tai tripel-viritykset pelkistyvät oikeastaan ainakin panimon viestinnässä tähän kausituotteeseen Luostarin Talvipolkuun. Tietysti näkisin mielelläni yhden tällaisen perustason tumman alen ympärivuotisena – vaikka vähän vahvempanakin versiona – rakentamassa siltaa ruukkitoiminnan belgialaiseen historiaan, ja siinä ei välttämättä erikoisbakteereita tai viinirypäleitä tarvittaisi.    

Kuten siis olen varmaan ennenkin maininnut, entisen Pohjan pitäjän ruukeilla kuten raudanjalostuksessa muuallakin Ruotsin valtakunnassa toimi alkuaikoina lukuisia vallonitaustaisia ammattilaisia – nykyisen  Belgian alueelta tulleita. Niinpä Fiskars voisi pitää vakiovalikoimassaan tällaisen tumman belgialais-brittiläisen oluen ja nimetä sen vaikka Ruukkiolueksi. Tarinallinen yhteys Fiskarsin omaan historiaan olisi vahvempi kuin munkkiluostareihin, varsinkin kun olut ei edes ole niin ilmiselvä dubbel.

Nimittäin: olipa Talvipolku sama tai eri olut kuin Munkintie, se on hioutunut jo varsin hyväksi tummaksi olueksi, jolle toivoisi jatkuvaa saatavuutta ja tehokasta jakeluverkkoa, ei vähiten Alkon kautta kun Suomessa kerran ollaan. Käytännössä kuitenkin sitä luultavasti nähdään seuraavan kerran vasta ensi jouluna, toivottavasti ainakin silloin. (Kuva: Alko.)

Joulukuun kuvat 21/24: Hyvä Tuomas 2022 ja viime vuoden Tuomas-olut

Kuten aina kerran vuodessa, Olutliitto on nimennyt Hyvän Tuomaan, suomalaista olutkulttuuria merkittävällä tavalla edistäneen henkilön. Valinnan tekevät edellisten vuosien Tuomaat. Tänään julkistettu uusi Hyvä Tuomas on Petri Heino, ruoka- ja juoma-alan rakentajaksi itseään luonnehtivan Heino Groupin toimitusjohtaja.

Tukkukauppa oli pitkään tämän yli 120 vuotta toimineen helsinkiläisen perheyrityksen lippulaivana, mutta nykyisen konsernin kärkiin puolestaan kuuluu maahantuontifirma Brukett. Sen siipien alla taas toimivat muun muassa Fiskarsin ja Suomenlinnan panimot sekä olutkauppa Pien. Erityisesti pitkäaikaisen olutmaahantuontinsa takia kai Heino kuitenkin palkittiin. Onnea uudelle Tuomaalle!

Kuvassa on sen sijaan Heinon edeltäjän, vuoden 2021 Hyvän Tuomaan eli André Brunnsbergin suunnittelemaa Tuomas-olutta. Tämä perinne liittyy Tuomaiden valitsemiseen: kulloinenkin tunnustuksen saaja tekee Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan kanssa haluamansa laisen nimikko-oluen (tosin oluet taitavat olla aina ruokakauppavahvuisia). Brunnsbergin Tuomas-olut on amerikkalaistyylinen portteri, ei sellaiseksi aivan humalavetoisimmasta päästä, vaan kahvimaisen paahtunut, suklaan pehmeä musta laatutuote.

Brunnsberg puolestaan valittiin tänä syksynä olutkuluttajien eurooppalaisen kattojärjestön EBCU:n puheenjohtajaksi Irlannissa. Kokousta isännöivän jäsenjärjestön pomo John Duffy oli näköjään arvioinut Hyvä Tuomas 2021 -oluen omassa The Beer Nut -blogissaan. Hän kertoo pohtineensa, onko olut kylmässä käynyt, koska se on niin puhtaan ja rapean oloinen portteriksi, melkein baltic porter-mainen. Herkullinen olut siis Beer Nutin yhteenvedon mukaan on kyseessä, eikä terävämpää humalan purentaa jää kaipaamaankaan. 

Joulukuun kuvat 15/24: Pizza Marinara

Vasta tänä syksynä maistoin ensimmäisen kerran marinaraa, tuota kaikista pizzoista vanhinta ja alkuperäisintä. Ihmeesti makua napolilaisen pohjan päälle tuovat pelkkä tomaattikastike, valkosipuli ja oliiviöljy, ehkä ripaus oreganoa. Näitä tuli testailtua, kun matkaseuralainen vietti vegaanikuukautta ja itsekin sekä kokkailin että söin ravintoloissa osittain samalla ruokavaliolla. Pizzaa en kylläkään paistanut, vaikka kotitekoistakin marinara-pizzaa olemme tänä syksynä saaneet.

Napolilaistyylisiä pizzoja olen syönyt muutenkin Helsingissä viime aikoina monessa paikassa. Forza, Capperi, Via Tribunali, Daddy Greens – kahdessa viimeksi mainitussa sekä Putte’sissa myös nimenomaan tuota marinaraa. Sen täyte oli paras Karhupuiston Daddy Greensissä, joka on kaiken kaikkiaan erittäin mukava paikka. Pohja on monen mielestä pizzassa tärkeintä, napolilainen pohjakin voi olla vähän pullamaisen pehmeä, jos se ei ole osunut ihan nappiin, jolloin saattaa alkaa kaivata roomalaista tai muuta rapeampaa taikinaa. Parhaimmillaan napolilainen pohja on aivan huippu. Parhaan pohjan ja muutenkin parhaan marinara-pizzan paistoivat tänä syksynä lähipiirimme pizza-asiantuntijat mökkiterassilla.

Napolilaisvaikutteisten pizzerioiden aalto lähti pyyhkimään Suomen yli muutama vuosi sitten, eikä se ole edelleenkään kai aivan laantunut. Juomaksi tulee pizzan kanssa otettua tyypillisesti punaviini, mutta saahan näistä paikoista usein joitakin craft-henkisiä oluitakin. Esimerkiksi Daddy Greens tarjosi hanasta tuusulalaisen Maku Brewingin tupla-IPAa, jota en ollut vähään aikaan juonut, ja se oli oikein maistuva. Punavuoren Forzassa näytti menevän ainakin naapuripöytiin Kakolan panimon oluita.

Mikä olut sopii parhaiten pizzalle, varsinkin lähes pelkällä tomaattikastikkeella kuorrutetulle? Tim Webb ja Stephen Beaumont suosittelevat wieniläistyylistä lageria tai bockia, joiden pieni maltainen makeus pistää kampoihin kypsennetyn tomaatin makeudelle. Garrett Oliverilla on omassa kirjassaan sama ajatus punaruskeasta lagerista, jonka vaihtoehdoksi hän listaa ainakin amber alen. Artesaanipizza ja artesaaniolut antavat luultavasti melko korkeat pisteet ”oletko keskiluokkainen” -testeissä, mutta hyviähän ne tuppaavat olemaan.

Joulukuun kuvat 6/24: Winter Honey näivettyvässä keskustassa

Itsenäisyyspäivän illaksi palasimme etelämpää Euroopasta takaisin Suomeen. Reitti vei Helsingin ydinkeskustan halki, jossa aseman baarissa tulin nauttineeksi hetken mielijohteesta kotimaisen kausioluen, Stallhagenin Winter Honeyn (6 %). Stallhagenin satunnaisesti kohdatut hanaoluet eivät ole joka kerta vakuuttaneet, mutta nyt kotimaa otti olutbloggaajan vastaan hyvin miellyttävällä tummalla talvioluella.

Helsinkiä kuritti kostea lumisade, joka ennen pitkää maan pinnalle päästyään sulaisi varmasti loskaksi. Tätä en isänmaasta kaipaa, vaan voisin hyvin viettää talviani jossain, missä lunta ja jäätä on huomattavasti vähemmän. Aleksis Kiven patsas oli Rautatientorilla peittynyt valkeaan vaippaan. VR:n lasipallojaan pohdiskelevat kivimiehet olivat alhaalta tulevassa valossa surumielisen näköisiä. Antinatsit ja antiantinatsit marssivat toisiaan vastaan, kuten monena itsenäisyyspäivänä ennenkin. Mika Aaltolan sininen villapaita sulautui Seura-lehden kannessa isänmaallisen tummaan taustaan, niin että vain leijuva pää jäi jäljelle lievittämään kansalaisten huolia ja pelkoja.

Kaivokadun kummallisimmatkin baarit ja kahvilat olivat pyhäpäivän iltana pullollaan porukkaa, aivan kuin kukaan ei ottaisi vakavissaan Hesarin luomaa narratiivia keskustan näivettymisestä. Myös aseman ohi jyrisevä autovirta tuntui jälleen kerran aika epänäivettyneeltä.

Winter Honey on kenties ahvenanmaalaisten näkemys winter warmerista, brown alesta, tai jostain muusta vähän brittiläisen oloisesta kausioluesta. Hiivasta en tiedä, mutta jos olut olisikin pohjahiivalla tehty, siinä on kuitenkin lämpimämmässä käyneen oluen henkeä. Mukana oli tumman maltaan kantavaa pohjaa, hieman ehkä appelsiinimaista hedelmääkin, hyvin miedosti humalaa. Hunaja maistui aivan pienenä lisämakuna, eikä se onneksi ottanut ohjia käsiinsä. Vaikka prosentteja oli kuusikin, melko kevyen tuntuinen – tällä kertaa siis hyvällä tavalla – tämä hunajaolut onnistui olemaan.

Vaikka räntäinen, kengät kasteleva Helsinki ei aina tunnu onnelalta, itsenäisyyspäivänä on kuitenkin todettava, että borta bra men hemma bäst, ja onniteltava ikinuorta 105-vuotiasta.

Kävelykadulta: Momentin 30 Vuotta Juhlaolut Bock @Black Door

Keskustan oletetusta näivettymisestä on puhuttu Helsingissä viime viikkoina paljon. Näiveti, näiveti. Yksien mielestä kyse on kai siitä, etteivät asiakkaat pääse enää autolla heidän liikkeidensä eteen, joten on tärkeää kaivaa autoilutunneli koko keskustan ali. Toisten mielestä jo parikin pyöräilykaistaa joillekin keskustan läpiajokaduista olisi merkittävä askel kohti käveltävämpää ydintä. Ainakin jos vähän kärjistetään. Mutta millaiset autioitumistilastot sitten kertovat siitä, mitä halutaan mitata? Tai mitä edes halutaan mitata?

Isolla-Roobertinkadulla istuessa tulee mietittyä sitäkin, onko koko keskustelun kohdistin väärässä paikassa. Totta kai Helsingin ydin on liikenteellis-liiketaloudellisilla mittareilla varmaankin jossain Aleksanterinkatu–Mannerheimintie–Kaivokatu-vyöhykkeellä. Mutta viihdytäänkö noissa hämärissä kuiluissa tai edes Keskuskadun muovisella kävelykadulla? Eikö Esplanadit ja monet niiden sivukadut ole jo aikaa sitten läänitetty Louis Vuitton -turisteille? Onko minkään kaupungin ydin erityisen mukava paikka, ellei siellä ole keskiaikaisia kujia ja mukulakiviä?

Ison-Roban kävelykatu on 1980-luvun peruja kuten Aleksanterinkadun autokieltokin. Kai Roballa koettiin olevan urbaania katuelämää tai ainakin sen potentiaalia. On kummasti edelleen, vaikka Robankin tyhjyyttä on joskus ihmetelty. Kun uutta kävelykeskustaa kehitetään, ainakin itse näkisin sitä mielellään myös maantieteellisen ytimen ulkopuolella. Onko se mahdollista, ja jos, niin missä on jo valmiiksi lähtökohdat sellaiselle kaupungissa viihtymiselle, mille kävelyalueet voisivat tuoda lisäarvoa? Itse en ainakaan aio Espalla tai Keskuskadulla istua nykyistä enempää, vaikka sinne tehtäisiin henkilökohtainen solarium jokaiselle terassiasiakkaalle.

Mutta entä Eerikinkadun ja Yrjönkadun alkupäät, Kalevankatu tai Pikku Roba? Freda Viiskulman ja Kampin välillä? Jokin osa Annankadusta, Korkeavuorenkadusta tai Albertinkadusta? Mariankatu? Museokatu, Caloniuksenkatu? Töölöstähän puuttuu viihtyisä ja kävely-ystävällinen ydin. Tai Fleminginkatu ainakin Karhupuiston ja Hesarin väliseltä osuudelta? Saisiko näistä – tai ainakin osasta näitä – kiinnostavien kävelyalueiden verkoston, joka voisi ohjata keskustelun pois siitä ikuisuusaiheesta, miten espoolaisten autovirtaan vaikuttaa tylsien Esplanadien osittainen tai kokonainen sulkeminen?

Kesäaikaan ja vielä syksyn aurinkoisina päivinäkin Black Doorin terassi oli täynnä porukkaa. Sellaisen näkymän edessä puheet näivettymisestä tuntuvat absurdeilta. Totta kai Black Doorin liiketila voisi sekin olla hiljainen, jos sen omistaisi kiinteistösijoitusyhtiö, joka odottelisi paikalle tähtitieteellisiä vuokria maksavaa jalokiviliikettä. Talvella kävelykadut ovat tietenkin hiljaisempia, mutta eivät tarpeettomia niin kuin eräs mielipidekirjoittaja väitti. Kaikenlaiset joulutorit ja -tapahtumat sopisivat tunnelmallisille kävelykaduille paremmin kuin Helsingin tuulenpieksämille empire-aukioille ja muille harjoituskentille.

Tai ehkä olen ymmärtänyt jotain olennaista keskustan vetovoimasta ja sen syistä väärin. Tuntuu kyllä, että niin ovat sitten jotkut muutkin. Pienen aasinsillan kautta pääsemme tästä Momentin-ravintolaketjuun, joka on juhlinut tänä vuonna 30-vuotista taivaltaan. Kuten jo keväällä kirjoitin, ketjun ensimmäiset Kalaravintolat – Janoinen Lohi ja Vastarannan Kiiski – avattiin vuonna 1992, ja samana vuonna avasi ovensa myös tämä Black Door. Niiden syntyvaiheessa oli eletty muutama vuosi Helsingin nykyaikaisen kaupunkikulttuurin ensimmäistä aaltoa. Uhkaavasta lamasta huolimatta vanhaan harmaaseen kaupunkiin pesiytyi pysyvästi monenlaisia väriläiskiä, yhtenä niistä uudet länsieurooppalaistyyliset oluthuoneet.

Juhlaolut Bock (6 %) on yksi Momentin-yhtiön synttärivuoden oluista, olisikohan järjestyksessään neljäs. Tekijänä on Seinäjoen Mallaskoski. Suklaanruskea olut on isoon tuoppiin hanasta laskettuna sameahko ja hyvin vähävaahtoinen. Tuoksussa ja maussa on aika vähän sellaista leipäistä, makeaa maltaisuutta, mitä saksalaisista bockeista yleensä löytyy. Sen sijaan on maanläheistä, melkein savuista mallasta, jota reunustaa vähän appelsiinin tapainen hedelmä – ehkä humalasta peräisin? Hieman epäortodoksinen bock on rantautunut Mallaskoskelta tällä kertaa juhliviin Momentin-ravintoloihin, mutta ei huono – ja joka tapauksessa olen arvostanut kokonaisuutena tätä juhlavuoden olutsarjaa, jossa aiemmin nähtiin muun muassa mainio brittityylinen bitter.

Tietysti näissä baareissa ja muissa kivijalkaliikkeissä pitää myös käydä, jotta kaupunkikeskusta säilyy elävänä. En ole kova baarihai, mutta yritän hoitaa oman osuuteni myös jatkossa, onhan näitä Helsingissäkin monia mukavia.

Kurpitsaolutta: Mad Hopper Full Moon

Viiden Pennin olutravintolassa pari vuotta toimineen Mad Hopper Brewing Companyn oluihin en ole aiemmin tullut vielä missään tutustuneeksi. Tälläkään kertaa se ei tapahtunut paikan päällä Viidessä Pennissä, vaan vanhassa kunnon Urkissa eli St. Urho’s Pubissa, samalla suunnalla kaupunkia sentään. Heillä oli hanassa sesongin mukaisesti kurpitsaolutta Mad Hopperilta, oluen nimi siis Full Moon ja tyyliluonnehdinta imperial pumpkin ale.

Tänä viikonloppuna eri puolilla maailmaa on halloween-juhlallisuuksia, koska varsinainen pyhäinpäivän aatto eli 31. lokakuuta osuu tänä vuonna maanantaille. Olutmaailmassa vuodenaikaan kuuluvat siis kurpitsaoluet, ”kurpitsamausteilla” maustetut oluet ja muut enemmän tai vähemmän halloween-tyylisiin ruokiin liittyvät olutmaut. Kovin paljon tällaisia ei ole takavuosina Suomessa nähty, mutta nyttemmin niitä tulee joka syksy ainakin jossain yksi tai useampia vastaan.

Mad Hopperin Full Moon on varsin vahva (8,5 %), mutta eipä kurpitsaoluella mitään tiukkaa tyylilokeroa olekaan, mikä edellyttäisi jotain minimi- tai maksimivahvuutta. Luulisin, että tällainen tuhti kasvisperäinen raaka-aine sopiikin paremmin melko voimakkaaseen olueen. Oikein miedosta kurpitsaoluesta saattaisi tulla pliisua kasvislientä, jossa kurpitsan makeus korostuisi liiaksi. En tosin ole näitä oluita niin paljon tullut vuosien mittaan testailleeksi, että osaisin varmuudella sanoa asiasta mitään viisasta.

Väri on oranssin punertava ja sikäli ei äärettömän kaukana kurpitsan väristä. Tuoksu on melko herkullinen ja siinä voi havaita jonkinlaista kurpitsan tai kurpitsamausteiden aromia. Makumaailma on helposti lähestyttävä, siinä on kevyen maustekerroksen alla aika tavanomaisia punaruskean alen makuja. Maltaissa on panimon mukaan pilsneriä, wiener- ja münchener-maltaita sekä karamellia, humalapuolella yksinomaan saksalaista Magnumia. Minimaalinen kasvismainen vivahde tuntuu maltaiden alla – en tiedä, onko oluessa siis oikeasti kurpitsaa vai onko kurpitsapiirakan henki tuotu siihen mausteilla. Viinakin pilkahtaa vähän. Joka tapauksessa tämä oli minusta ihan kunniallinen kotimainen esimerkki amerikkalaisten suosimasta oluttyylistä, joka jakaa syksyisin olutkansan inhoajiin ja arvostajiin. Maistelu on tehty viime viikon lauantaina.