Siperia opetti – Nøgne Ø myös

Vahvan ja tukevan, tumman stoutin historia liittyy paitsi Brittein saariin myös Venäjän keisarikuntaan, jonne britit sitä veivät ja jossa sitä sittemmin myös valmistettiin. Maantieteellisen yhteyden vuoksi Britanniassa alettiin kutsua imperial stoutina tunnettua oluttyyliä myöhemmin myös nimellä Russian (imperial) stout. Monien nykyisten tämän tyylilajin oluiden nimissä on yhä jokin enemmän tai vähemmän leikillinen Venäjä-viittaus.

Näin on myös Plevnalla eli Koskipanimolla (jolla muuten panimon myyntinimi viittaa epäsuorasti Venäjän ja Turkin sodan Plevnan taisteluun 1870-luvulla). Heidän imperial stoutinsa on nimeltään Siperia (8 %). E-kirjaimessa on jopa sakarat vasemmalle, kuin se olisi venäjän э. Siperia on viileän, karun ja armottoman paikan maineessa, ja sellaisena ehkä vertauskuva panimon kovaotteiselle stoutille. Sen lisäksi Siperia on toki yksi Finlaysonin tehdasalueen vanhoista rakennuksista Tampereella, kuten Plevna itsekin.

Norjalaisen Nøgne Ø:n vastaava tuote on nimeltään yksinkertaisemmin Imperial Stout (9 %). Se on ollut Alkon valikoimista välillä tauolla ja nyt taas saatavana. En tiedä, olenko koskaan ennen maistellut sitä rinnakkain Siperian kanssa – pitkäänhän tämä olisi ollut mahdotontakin, koska Siperia oli vain hanatuote. Nyt sitten monopolimme tarjoaa tähän tilaisuuden, ja hankin pullolliset molempia kotibaariin.

Kun oluiden speksejä katsoo, kantavierrevahvuudet ovat jokseenkin linjassa (Siperia 20.5 °P ja Nøgne 21.7 °P), mutta katkeruutta Siperialla on tuplaten: 90 ja 45 EBU. Itse asiassa sekä RateBeer että Beer Advocate listaavat Nøgne Ø Imperial Stoutin tiedoissa selvästi korkeammat Platot ja IBUt kuin Alkon ilmoittamissa luvuissa. Sivustojen mukaan humalana ovat Columbus ja Crystal. En tiedä, onko Nøgne jossain vaiheessa viilannut reseptiä johonkin suuntaan?

Nämä oluet liittyvät tiettyyn vaiheeseen pohjoismaisen pienpanimobuumin tarinassa. 2000-luvun loppupuolella oluita harrastaneille ne olivat yksiä ensimmäisistä täkäläisistä tuotteista, joissa amerikkalainen craft beer -filosofia pääsi tummassa oluessa oikeuksiinsa. Siperia opetti ison joukon suomalaisia oluenystäviä nauttimaan ronskista jenkkihumaloinnista tässä alkujaan brittiläisessä oluttyylissä. Norjalaisten idea oli enemmän tai vähemmän samantapainen, vaikka humalaa oli ehkä niukemmin.

Vaikka sekä takavuosina että viime aikoina on nähty selvästi näitäkin vahvempia ja ehkä reilummin humaloituja stouteja, Plevnan Siperia ja Nøgne Ø Imperial Stout kuuluvat kuitenkin suurpetojen kastiin. Kun niitä varovaisesti lähestyy, jo nenään leijuva vaikutelma on molemmissa erilainen. Tamperelainen antaa selvän viestin havuisesta amerikkalaistyylisestä humalaisuudesta, siinä missä norjalaisilla on tarjota maanläheinen, salmiakkinen aromi.

Kuten EBU-lukujen antamasta osviitasta voi päätellä, myös maussa humala on selvästi vähemmän keskiössä Nøgne Ø:llä. Sitä ei tarvitse epäillä, etteikö tämäkin olut perustuisi alun perin amerikkalaisiin tulkintoihin vanhasta brittityylistä. Toinen Nøgnen oluen humalista, Columbus, on itse asiassa sama lajike kuin yksi Siperiassa käytetyistä humalista eli Tomahawk. (Muut Siperian humalat ovat ilmeisesti Mount Hood, Simcoe ja Vanguard.)

En ole ollut perinteisesti yhtään niin innoissani jenkkityylisistä stouteista kuin monet olutfanit, mutta näiden kahden oluen rinnakkainen maistelu on valaiseva ja tuotteet tietysti hyviä. Mielenkiintoista on, miten Nøgne Ø jää pitkälti Siperian varjoon, kun suomalainen stout tykittelee humalan ominaisuuksilla aivan kuin jokin supervahva Cascadian dark ale/Black IPA.

Katkeruutta Siperiassa tosiaan on, ja havuinen ja sitruksinen meininki hallitsee. Norjalaiset luottavat enemmän paahteisuuteen, mutta sen alta tulee tässä vertailuasetelmassa paljon turhanoloista siirappileipää. Nøgnen imperial stoutilla on varmasti hetkensä ja tilanteensa, mutta pohjoismaisessa finaalissa Suomella lienee nyt parempi pelistrategia: kun kerran mennään amerikkalaisella tyylillä, mennään sitten päätyyn asti.

RateBeerin käyttäjät antavat Nøgnelle 100/100 pistettä ja Siperialle 99/100. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun heidän parviälynsä on jossain asiassa ollut väärässä.

Vuodenvaihteen vahvat: Maku Barley Wine, Malmgård Barley Wine ja Kimito Ryewine

Vuosilukuun tuli taannoin ykkönen lisää, ja sehän on perinteisesti juhlinnan aihe. Tässä blogissa otettiin uudenvuoden ja loppiaisen kunniaksi härkää sarvista kotimaisten ohraviinien osalta. Kolme kovaa nimeä nousi joukosta esiin.

Maku Barley Wine

Panimon tuote-esittely maalailee ja makustelee urakalla:

Maku Barley Wine on omaa aikaasi. Vieraiden lähdettyä sujautat tohvelit jalkaasi, tunnustelet tupakkatakkisi taskuja. Aah, olutkellarin avaimet! Hyräillen laskeudut narahtelevia portaita tammipaneloidusta hämärästä kellariin johtavaan käytävään. Hyväilet tynnyreitä jykevissä telineissään ja kumarrut laskemaan lasiisi aimo lorauksen tuoksuvaa juomaa. Ei saa häiritä.

Tuusula ja tupakkatakki – tässähän voisi kuvitelmissaan lähteä melkein järvenrannan taiteilijahuviloihin kurkistelemaan, millaisia oluita vaikkapa Sibelius tai Juhani Aho omassa rauhassaan siemaili. Tynnyrien kanssa tällä Barley Winella ei kyllä ole välttämättä tekemistä muuten kuin mielikuvien tasolla, mutta vahvan (9 %) nautiskeluoluen vaaditut ominaisuudet täyttyvät muuten. Hyvinkin tällaista voisi makustella kellarissaan tai missä itse kukin erikoissuosikkejaan vaaliikin.

Tuoksu ja maku ovat mukavan maltaiset. Vaikka humalana on Amarilloa – yhtä amerikkalaisista lajikkeista, jotka nimenomaan kiinnittivät oluenjuojien huomion humaliin – se pysyttelee paljolti taka-alalla. Katkeruutta ei kauheasti tunnu. Maltaat ovat panimon mukaan Pale Ale, Maris Otter, Vienna, Caramel, Aromatic Malt ja Imperial Malt – ja lopputulos on siltä osin keskitumma, karamellinen, korinttirusinainen, ja melko hillitty.

Toisin kuin seuraavia maisteltavia, tätä Maku Brewingin Barley Winea ei näytä olevan monopolin kautta saatavana. Itse sain tölkin heidän lähettämästään näytepaketista. Kiitos siitä, tuotehan oli oikein onnistunut.

Malmgård Barley Wine

Pernajan maatilapanimo on vuosien varrella tuottanut sekä joitakin erinomaisia ja kovassa käytössä olleita vahvempia oluita – että rämpinyt viime aikoina toinen jalka erilaisten (NE)IPA-johdannaisten hetteiköissä, eikä aina niin suurella menestyksellä. Nyt pullossa on peräti yli 10-prosenttista ohraviiniä, jota Alko kertoo myyvänsä vain Barley Wine 2018 -versiona. Pullon etiketti ei mielestäni kertonut tästä reilun kahden vuoden iästä tarkemmin mitään.

Tummemmat maltaat kuin Makun oluessa ovat nyt asialla, se on selvää mausta. Lääkemäinen, kaakaoinen, kahvinen, karamellinen on tämä Itä-Uudenmaan ohraviini, ehkä hieman katkerakin. Humalat ovat C-alkuisia amerikkalaisia. Lähinnä oluen kokonaisvaikutelmaksi jää tämän maistelun perusteella kuitenkin kansainvälisen tyylikäs, klassinen ja melko syvällinenkin tumma jättiläinen.    

Kimito Ryewine

Ohraviini on ohraviini, ja ruisviini on ehkä jotain muuta. Niitä ovat monet valmistaneet, mutta kovinkaan useita en muista itse maistelleeni. En siis tiedä, onko tyylillä jotain maamerkkejä tai suuntaviittoja, joihin Kimito Brewingin Ryewinea (9,5 %) pitäisi osata suhteuttaa.

Maistoin tässä oluessa tietyn tumman hedelmäisen maun, jota ei aivan yhtenään tule vastaan. Ensimmäinen assosiaatio oli Privatbrauerei Ayingerin paikan päällä Ayingissa maistamani syysolut Kirtabier – toki se oli kolme-neljä pinnaa miedompi mutta kuitenkin tuhti kumppani panimoravintolan saksalaisille ruoille. Maku muistuttaa punaviinissä marinoituja päärynöitä, jollain mausteisella vivahteella.

Maussa on myös lakritsan, ellei peräti salmiakin kaltaista tummemman maltaan makoisuutta. Tämä on ansiokas olut, jossa myös samalla tapahtuu aika paljon. Monet oluet ovat Suomessa hieman liian mietoja parhaaseen potentiaaliinsa nähden – osin maitokaupparajojenkin takia – mutta tälle ruisviinille tekisin poikkeuksellisesti päinvastaisen kehitysehdotuksen. Voisiko prosenttilukua hilata hieman alaspäin, ja säilyttää silti strong ale -mäinen suvereenius ja maukkaus? Vaikka Ryewine on nykyiselläänkin hieno siemailuolut, tämän tyyppistä tuotetta joisi mielellään syksyn aterioiden kyytipoikanakin jos se olisi vaikka 6–8-prosenttista. Ehkä kaksi eri versiota?

Muut round-up

Muilta kotimaisilta panimoilta kuluneen vuoden aikana maistamani barley winet ovat jääneet omalla listallani tämän kärkikolmikon taakse kukin omista syistään. Ahvenanmaalaisen Open Water Breweryn Winter Warmer 2020 (10 %) on vaaleahko, eikä siis osu omaan ohraviinien sweet spotiini, joka vaatisi enemmän maltaan syvyyttä. Mieleen tulevat enemmän jenkkihumaloidut tripla-IPAt, vaikka en edes tiedä, ovatko oolantilaisten käyttämät humalalajikkeet amerikkalaisia.

Hiisin Kouko Barrel Aged (10 %) oli kuohuja. Se osuus, minkä sain lasiin pelastettua oluenpaisumuksesta, tuoksui ja maistui tukevasti havupuulle. Koukossa on kuusenkerkkää, hunajaa ja ruista, joten raaka-aineiden puolesta se viittaa vahvasti Suomen salomaille. Se, miten kuusi dominoi tätä olutta, pisti miettimään, liittyisivätkö sekä kuohunta että melkein kemikaalimaisen pistävä havuisuus kuitenkin johonkin virhemakuun?

Mallaskosken Barley Wine (12 %) on vahva ja makea, ja vaikka se on varmasti ihan asiallinen barley wine, minulle ei syntynyt siihen läheistä suhdetta juuri tuon makeuden takia. Saattaa olla, että sokerista palaisi vielä osa pois muutaman vuoden kellaroinnilla – ehkä olutta voisi ostaa pari pulloa tekeytymään.

Kun aidompi Hoegaarden löytyi Amerikasta

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 10. luukku.

Kaikki tietävät, että Pierre Celis – New York Timesin toimittajan sanoin “Ross Perot’n kokoinen mies, jolla on usein narusolmio kaulallaan” – muutti Amerikkaan saavutettuaan kaiken Belgian panimomaailmassa. Hän myi vuonna 1985 sattuneen tulipalon seurauksena vakuuttamattoman Hoegaardenin panimonsa Belgian johtavalle pils-panimolle Interbrew’lle, toimi kaupan ehtojen mukaisesti viisi vuotta suurpanimon palveluksessa ja nosti sitten kytkintä.

Päädyin tätä joulukalenterin luukkua varten kaivelemaan tietoja siitä, mitä Celis itse myöhemmistä vaiheistaan ajatteli, ja mitä niistä Belgian päässä tuumattiin. Hän tuntuu olleen pääasiassa tyytyväinen päätökseensä siirtyä rapakon taakse, mutta olutmaailman arki – legendaarinen maine, kasvupaineet ja tolkuton työmäärä – saivat hänet lopulta kiinni.

1990-luvun alussa Celis siis löysi itsensä Texasista, tarkemmin sanoen Austinista, joka on Antwerpenin kokoinen kaupunki. “Viihdyn täällä hyvin”, Celis kertoi Den Bierproever -lehden päätoimittajalle Peter Crombecqille vuonna 1992. Texas on Yhdysvaltojen eniten olutta kuluttavia valtioita, ja pienille erikoisolutpanimoillekin alkoi jo olla tilausta. Celis, jonka englanti oli aluksi haparoivaa, piti myös texasilaisten hitaasta puhetavasta.

Hänen uuden panimonsa toiminta-ajatus oli sinänsä selkeä: sen kantava tuote oli autenttinen Hoegaardenin vehnäolut, jonka Celis oli pelastanut sukupuutolta 60-luvulla. Peter Crombecqin mukaan – eikä hän ole ainoa näin ajatteleva – Interbrew (nykyinen AB-InBev) oli onnistunut jo 90-luvun alkuun mennessä jossain määrin vesittämään Pierre Celisin alkuperäisen vehnäoluen.

Näin Crombecq:

[Oud Hoegaerds Witbier] oli alun perin luonteikas, omaperäinen maustettu olut, josta on sittemmin tullut varsin tavallinen vehnäolut – maultaan suurin piirtein witbier-kategorian keskitasoa. Suuren ostajapanimon painostuksen alla Pierre Celis joutui rusikoimaan oman vehnäoluensa Interbrew-pakkopaitaan. Sitä maailmaa hän ei olisi pitempään kestänyt, joten hän vetäytyi.

Aina tiettyyn paikkaan ja historiaan sidotut tuotteet ja perinteet eivät ehkä kestä 8 000 kilometrin siirtymää menettämättä jotain luonteestaan tai sielustaan. Mielenkiintoista onkin, että Interbrew-Hoegaardenin suhteen kriittinen Peter Crombecq kuvailee Celisin Texasissa tekemää vehnäolutta, Celis Whitea, “aidoksi, vanhanaikaiseksi, autenttiseksi Hoegaardenin valkoiseksi”. Se ei siis ole menettänyt mitään matkan varrella. Onhan tekijänä Pierre Celis, mies, joka tästä olutperinteestä todennäköisesti tietää enemmän kuin edes muut belgialaiset.

Michael Jackson kirjoittaa Beer Companion -kirjansa (1993) suomenkielisessä laitoksessa:

Pierre Celisin uusi, modernin ryhdikäs panimo sijaitsee avaran, lehtevän puiston keskellä runsaan viiden kilometrin päässä Austinin keskustasta. Kalkkikivipitoinen vesi pulppuaa lähteestä, jonka ympärillä lainehti muinoin sisämeri ja jonka lähistöltä on löydetty esihistoriallisten liskojen fossiileja. Kova, “punainen” talvivehnä tulee texasilaisesta Luckenbachin pikkukaupungista, jonka musiikinystävät tuntevat Waylon Jenningsin kotipaikkana, vaalea ohramallas taas Belgiasta. Humala on Willametteä (Oregonista) ja Cascadea (Washingtonista). Valmistuksessa käytetään belgialaiseen tapaan myös korianteria ja appelsiininkuorta. Olut käytetään hyvin samantapaisella hiivalla kuin Belgiassa. Pääkäymisen jälkeen vierteeseen lisätään maitohappobakteereja, minkä jälkeen olut pastöroidaan ja herätetään uudelleen alkuperäisellä hiivalla jatkamaan varastokäymistä tankeissa.

Minun korviini tässä kuvauksessa on kaksi kiinnostavaa piirrettä. Yksi on amerikkalaisten humalalajikkeiden käyttö: jos vielä Willamette saattaisi ehkä maistua aidosti eurooppalaiselta perinteeltä, Cascaden voisi kuvitella jo tuovan olueen selkeästi amerikkalaista luonnetta, jos sitä on enemmän kuin muutama hippunen?  

Toinen on maitohappobakteerit: oliko amerikkalainen Celis White uskollinen Hoegaardenin perinteelle nimenomaan pienen happamuuden suhteen, joka kai InBevin Hoegaardenista on ajan mittaan hioutunut pois makeamman maltaisuuden tieltä?

Näihin kysymyksiin Celis Whiten “autenttisuudesta” on tietysti nyt hankala vastata, kun Pierre Celis on itse jo yhdeksän vuotta käyskennellyt autuaammilla vehnäpelloilla. Myös empiirinen testaus on mahdotonta, kun Amerikassa kukaan ei (minun tietääkseni) tätä olutta enää tee. Belgialainen Celis White -versio, josta vastaa Van Steenbergen panimo, on ilmeisesti aika erilainen, lähempänä nykyisiä belgialaisia keskitien vehnäoluita.

Kuten alussa tuli todettua, Celisin toiminta Yhdysvalloissa oli kohtalaisen menestyksekästä alusta asti. “En mainostanut oluttani siellä millään lailla. Toin sinne vain tarinan belgialaisesta, joka valmistaa belgialaista oluterikoisuutta sikäläisillä raaka-aineilla. Ihmisten oli tultava itse hakemaan olutta panimolta, en kuljettanut sitä minnekään”, hän kertoi Den Bierproverin haastattelussa.

Se oli kovaa työtä, Celisin yhtiökumppani muistelee. Muutamassa viikossa päästiin 20 000 hl tuotantoon ja ennen pitkää tuotettiin noin 100 000 hl vuodessa. Vertailun vuoksi pieni belgialainen artesaanipanimo kuten De Dolle Brouwers tuotti tuolloin 1 000 hl vuodessa. Vehnäolut ei ollut panimon ainoa tuote, vaan he tekivät – kuten useimmat amerikkalaiset pienpanimot tuolloin – myös saksalaistyylisiä oluita kuten pilsiä ja bockia.

Pierre Celis eli yli kuusikymppisenä toista nuoruuttaan Uudessa maailmassa, ja hänen yrityksensä kasvu ylitti kaikki toiveet. Lopulta kasvupaine koitui myös yrityksen kohtaloksi: ennen pitkää Celisin kumppaniksi laajentumiseen otettiin iso lager-panimo Miller, joka muutamaa vuotta myöhemmin sulki panimon ja brändi myytiin michiganilaiselle pienpanimolle.  

Alkuajat Texasissa olivat kuitenkin lääkettä niihin haavoihin, joita pakotettu yhteistyö Interbrew’n kanssa oli jättänyt Pierre Celisiin. Austinissa oli mahdollista kävellä katuja ja tuntea ylpeyttä Hoegaardenin vehnäolutperinteen maihinnoususta uudelle mantereelle: hänen oluttaan tuli vastaan yhdessä jos toisessa baarissa aikana, jolloin belgialainen olut ei muuten vielä ollut lyönyt Atlantin takana toden teolla läpi.

(Lähteet: Den Bierproever, New York Times. Kuva: Flickr.com, Stephen Boisvert, CC BY 2.0.)

La Rulles La Grande 10 – kymmenvuotisolut on jo itse kymmenvuotias

Olen nauttinut kuluneena kesänä pitkästä aikaa Brasserie Artisanale de Rulles -panimolta useampaakin olutta. Vanha tuttu La Rulles Tripel tuli testattua taas kertaalleen, ja se tasapainoilee edelleen aika onnistuneesti tietynlaisen belgialaisen tripel-tyylisuunnan ja amerikkalaisen humalamaailman välimaastossa. Kesäolut La Rulles Estivale kävi myös maistossa, kun sitä on ollut saatavana jopa täkäläisestä ruokakaupasta. Se on hyvä olut, tiukasti humaloitu, belgialaisittain modernin linjakas.

Kesän mittaan olen kuitenkin onnistunut hankkimaan kaappiini myös pullon saman panimon La Grande 10 -olutta, jonka olemassaolosta en ollut suoraan sanoen tätä ennen edes tietoinen. Mikään uutuushan tämä tuote ei ole, vaan kymppiolutta on pantu ensi kerran Rullesin panimon 10-vuotisjuhliin jo vuonna 2010. Maailma oli silloin kovin erinäköinen, mutta La Rullesin perusajatus oli kuitenkin jo loksahtanut paikoilleen ja panimo nautti Belgiassa huomattavaa arvostusta.

La Rulles on nimittäin belgialaisten olutmerkkien joukossa varhaisimpia – ellei suorastaan ensimmäinen – joka on tuonut amerikkalaisia humalalajikkeita merkittävässä mitassa maansa olutkentälle. Panimo aloitti tällä kilpailuvaltilla jo aivan 2000-luvun alussa, ja monien eurooppalaisten pioneerien tavoin se ei halunnut kopioida esimerkiksi jenkki-IPAn ajatusta sellaisenaan vaan käytti näitä uusia lajikkeita nimenomaan omaan paikalliseen perinteeseen pohjaavissa oluissa.

Nokkamies Grégory Verhelst ei ole muutenkaan päiväperhojen perässä juoksija – hänen filosofiansa ja kunnianhimonsa muistuttaa enemmän entisajan käsityöläisten eetosta kuin joitakin tämän päivän craft brewereita. “Uuden oluen tekeminen on helppoa. Paljon vaikeampaa on tehdä samaa olutta kerta kerralta paremmin.” Panimon valikoima koostuukin vain muutamasta perusoluesta, joiden rinnalla mukana on korkeintaan tusinan verran kausittaisia tai paikallisiin erikoistarpeisiin tehtyjä spesiaaleja.

La Grande 10 (10 %) on käytännössä vahva tripel, vaikka kansainvälinen oluttyylien pakkopaita ei sitä nimeä sille suokaan. Tuoksussa on toffeeta ja säilöttyä sitruunaa. Myös maussa maltaat ja humalat muodostavat toffeen tai kinuskin ja appelsiinimarmeladin liittoa, osin brittiläis-amerikkalaiseen tapaan, osin Watou Tripel -tyyliselle belgialaispohjalle. Jälkimaussa on sitruunaista kitkeryyttä yhdistyneenä pieneen viinan kuumuuteen, josta tulee mieleen italialainen limoncello-likööri. La Rulles Tripelin resepti on (tai oli ainakin aikaisemmin) täysmaltainen, mikä tekee siitä melko paksurunkoisen, mutta La Grande 10:n valmistuksessa käytetään myös sokeria.

Tämä kymppi ei ole aivan hienovaraisimpia oluita, ja se kannattaa varmasti säästää jonkin hilpeän juhlatilaisuuden loppupuolelle, jolloin pieni alkoholin pisto nautiskeluoluessa ei haittaa. Varsin tunnistettava La Rulles -taidonnäyte on kuitenkin kyseessä, ja kun kerran Rullesin kylä sijaitsee yhdessä Belgian perimmäisistä maalaiskolkista, tietty rustiikkisuus sikäläiselle oluelle sallittakoon. Ihan mukavaa olisi nähdä näitä oluita Suomessa vielä useammin, vaikkei panimo ole kynttilöitään aivan vakan allakaan pitänyt.

(Kuvalähde, oik. kuva: Flickr.com, lhoon, CC BY-SA 2.0.) 

Lupulus Organicus – melko ärhäkkä luomususi

Brasserie Lupulus on vuonna 2003 aloittanut kyläpanimo Luxembourgin provinssissa Belgiassa, muutama kilometri Achouffen tonttupanimosta Saksan suuntaan. Lupuluksella ja Achouffella on itse asiassa muutakin yhteistä kuin maantieteellinen sijainti. Ennen kaikkea niitä yhdistää oluenpanija Pierre Gobron, toinen La Chouffen luojista. Kun viimeksi mainittu panimo myytiin Duvel Moortgatille, Gobron ei halunnut jatkaa sen leivissä vaan siirtyi vuonna 2007 “soolouralle” Lupulukseen.

Lupulus oli ensin pitkään nimeltään Les 3 Fourquets, ja alkujaan sitä käynnistämässä oli Gobronin kanssa toinenkin Chouffe-mies, ex-yhtiökumppani ja lanko Chris Bauweraerts. He ostivat vanhan maatalon Courtilin kylästä ja ajatuksena oli tehdä kasvavan Chouffen kylkeen pieni koepanimo ja ravintola. Näinhän asiat eivät menneet, mutta Gobronille farmista tuli paikka, jossa palata Chouffe-kauppojen jälkeen peruskysymysten äärelle. Kun Bauweraerts jatkoi Duvel Moortgatin riveissä Chouffen kasvattamista, Gobron otti kumppaneikseen kaksi poikaansa. Kolmikon ensimmäinen yhteinen olut Les 3 Fourquets’n maatalossa oli Lupulus Blonde.

cof

Panimo nimesi itsensä muutama vuosi sitten pääasiallisen tuotemerkkinsä mukaan, siis nimeksi tuli Lupulus. Tarkoituksena on ilmeisesti koko ajan ollut tehdä aika humalavetoisia oluita, ja siksi tietysti humalakasvin (Humulus lupulus) tieteellinen lajinimi kuvaa meininkiä hyvin. Etiketissä humalan kukintojen keskellä luimistelee susi, sillä lupulus merkitsee kirjaimellisesti pikku sutta: entisajan ihmisille humalakasvin tapa kiertyä toisten kasvien ympärille toi mieleen suden leuat lampaan henkitorven ympärillä.

Lupulus osoittautui onnistuneeksi hankkeeksi. Vuoteen 2017 mennessä Pierre, Tim ja Julien Gobron olivat onnistuneet kasvattamaan siitä Luxembourgin provinssin kolmanneksi suurimman panimon Chouffen ja Orvalin jälkeen. Valtavan iso se ei edelleenkään ole, mutta vuosittaisen tuotannon kasvettua 20 000 hl kokoluokkaan Gobronit rakennuttivat vanhan maatalon kumppaniksi nykyaikaisen tuotantolaitoksen. Tim ja Julien näyttäisivät olevan tänä päivänä panimon kasvot ulospäin. Vaikka toiminta on sinänsä modernia, esimerkiksi tuotevalikoima on yhä rajallinen – sitä ei ole haluttu paisuttaa kymmeniin tai satoihin vaihtuviin uutuuksiin.

* * * * *

Maistelussa on nyt valikoiman luomuyksilö Lupulus Organicus. Belgiassa on paljon luomukauppoja, ja niiden hyllyille monet panimot ovat tehneet joko luomuversion jostakin perusoluestaan tai kokonaan eri oluet. Jostain kumman syystä ainakin osa näistä jää jälkeen perustuotteen tasosta, näin muistan ajatelleeni esimerkiksi Dupontin ja St-Feuillienin luomuoluista. Lupuluksesta olen maistanut aiemmin myös ei-luomua ja pidin siitä. En tiedä, eroaako Organicuksen resepti perus-Lupuluksesta ja jos niin miten, mutta tämä luomuolut oli mielestäni hyvä.

Organicus on tuoksultaan minttuisen, havumetsäisen humalainen, vähän kypsää hedelmääkin on mukana. Maussa humalointitaso tuntuu useimpia belgialaisia oluita enemmän. Muuten maku on belgialaiseen tyyliin melko hiivavetoinen, mausteinen, ja siinä on aavistus hedelmää ja puhdasta vaaleaa mallasta. Panimon oman luonnehdinnan mukaan Lupulus (siis perusolut) on tripel, Westmallen tai valkoisen Chimayn tyyliin, eikä humaloinnin ole tarkoitus olla aggressiivista. Minusta tämä on tripeliksi kuitenkin varsin katkera, eli humalointi on – jos ei hyökkäävää niin – aika itsetietoista.

Humalalajikkeista en saanut selvyyttä. Voimakkaampia sitrus- tai trooppisten hedelmien aromeita ja makuja en erota, vaikka jokin pieni sitruunaisuus voisi viitata myös amerikkalaiseen humalaan. Tuntuisi, että Vanhan maailman lajikkeet silti hallitsevat. Olisikohan homma hoidettu kokonaan niillä, kuten Brasserie de la Sennellä tai De Rankella pääosin tehdään? Lupulus-sarjassa on muuten myös olut nimeltä Hopera, jossa panimo erikseen mainitsee olevan amerikkalaisia ja australialaisia humalalajikkeita.

Poperings Hommelbier: pian nelikymppinen paikallisten humalien viestinviejä

Monet belgialaiset pienpanimo-oluen klassikot syntyivät aikana, jolloin vientimarkkinoita ei juurikaan ollut ja eri olutmerkkejä muutenkin vähemmän. Alueelliset erikoisuudet oli tarkoitettu lähiseudulla juotaviksi, eikä niille tarvinnut hankkia huomiota sosiaalisessa mediassa tai edes perinteisessä. Tällainen on muun muassa Poperings Hommelbier (7,5 %), jota valmistettiin ensimmäisen kerran vuonna 1981 pidetyille humalafestivaaleille.

Poperinge on Belgian kahdesta tunnetusta humalanviljelyalueesta se suurempi, vaikkakin molemmat ovat kansainvälisessä mitassa hyvin pieniä. Länsiflaamilaisen pikkukaupungin alueella on pantu jo satojen vuosien ajan olutta kahdessa panimossa, jotka ovat Leroy (Het Sas) ja Van Eecke. Lisäksi Poperingen kanavan tuntumasta löytyy koko olutmaailman tuntema Westvleterenin luostari.

Kun Van Eecke lähes 40 vuotta sitten valmisti Poperingen humalafestivaalin juhlaoluen, oli vielä varsin harvinaista korostaa humalaa oluen nimessä tai etiketissä. Amerikkalaisilla oli joitain pyrkimyksiä siihen suuntaan, mutta vielä sielläkin mentiin hyvin matalalla profiililla, kun nykypäivästä käsin katsoo. Ehkä yksittäisiä esimerkkejä on voinut löytyä vaikkapa Britanniasta tai Saksasta, mutta tuskin monia.

hommel

Poperingen pitkästä humalanviljelyperinteestä kerrotaan muun muassa paikallisessa humalamuseossa. (Vasen kuva: Flickr.com, Bernd Rostad, CC BY 2.0.)

Ei Hommelbier myöskään humalaisuuttaan mitenkään huuda. Sana hommel tarkoittaa kyllä humalaa paikallisessa kielenkäytössä, mutta etenkin nykyisestä etiketistä humalankukkien ja -salkojen kuvat on itse asiassa tyylitelty kokonaan pois. Pullon takana lukee pienellä “valmistettu neljällä Poperingen humalalajikkeella”, mutta sekin vain Belgian virallisilla kielillä, ei esimerkiksi englanniksi.

Kun juomatukkuri Geers 1980-luvun alussa kysyi Hommelbierin tekijöiltä, olisiko hänen mahdollista saada olutta jakeluun Belgian (tuolloin vielä harvalukuisia) erikoisolutkauppoja ja -baareja varten, panimon väki tuijotti ihmeissään. Kuka nyt Poperingen ulkopuolella haluaisi juoda olutta, joka on tehty paikalliseen juhlaan ja paikallisten juotavaksi? Kaupat kuitenkin sovittiin ja Hommelbieristä tuli yksi esikuva Belgian uusien artesaanipanimoiden aallolle.

Nykyisin tähän olueen saattaa törmätä silloin tällöin kaikilla mantereilla, vaikka sen levinneisyys ei olekaan mitään verrattuna Belgian indie-panimoiden näkyvimpiin merkkeihin kuten Duvel, La Chouffe, Rodenbach tai trappistit. Tekijä on tänä päivänä Leroy, eli kahden vanhan paikallispanimon yhteenliittymä.

Maistelussa yrttinen humala on tietysti tuoksussa ja maussa läsnä, mutta melko mietona, kuten vanhemman polven belgialaisille oluille on tyypillistä. Sekä haju- että makuaistimuksessa se sekoittuu pian hunajaiseen, makeahkoon maltaaseen, ja vaikka jonkin verran katkeroa jää jälkimakuunkin, ei hallitsevasti.

Modernimpien humalaa korostavien oluiden kuten De Ranken Guldenbergin rinnalla Hommelbier on selkeästi varovaisempi vaikkakin makumaailmaltaan niille läheistä sukua. Nykymakuun se on varsinkin hieman lämmetessään turhankin makea. Kyseessä näyttää tosin olevan täysmallasolut, joten tässä vahvuudessa mallas ehkä helposti dominoikin, ellei makuun ladata myös aika runsasta humalakuormitusta.

Joistakin belgialaisista arvioista olen ollut päättelevinäni, että reseptiä on jossain vaiheessa hilattu enemmän suuren yleisön makuun (“leffemäisemmäksi”?). Jos näin on, nyt Hommelbierin 40-vuotisjuhlien lähestyessä olisi sopiva aika hivuttaa sitä muutaman pykälän verran humalavetoiseen suuntaan, jotta oluen pointti avautuisi myös 2020-luvun olutkansalle. Ne neljä humalalajikettakin voisi myös tänä päivänä mainita nimeltä. Poperingen pelloilla on kasvanut paljon esimerkiksi brittihumalia, mutta viime aikoina humalahistoriasta kiinnostuneet ovat kaivaneet esiin jopa kadonneita belgialaisia lajikkeita.

Bryggeri TestBrew #10 Loikka DH Lager tuoreversiona

Vietetään viimeistä viikonloppua ennen kuin ravintoloiden ja baarien maailma taas palautuu askelen kohti normaalimpaa, ja myös Bryggeri Helsinki valmistautuu kaupungintalokortteliemme uumenissa ottamaan vastaan asiakkaita muuallekin kuin eteisen pullokauppaan. Growler-myynti kuulemma jatkuu silti kesälläkin ainakin jossain mitassa.

Nyt loppuviikosta myynnissä on ollut täysin uusi olutlaatu, amerikkalaisilla käpyhumalilla kuivahumaloitu lager Loikka (4,5 %). Panimon mukaan olut on kypsynyt koronaviikkojen ajan Bryggerin kylmäkellarissa, ja se on myös heidän ensimmäinen oluensa, joka saa ensiesityksensä growler-muodossa. Humalat ovat perinteisiä IPAn ryydittäjiä eli Columbus, Cascade, Amarillo ja Centennial. IBU-lukemissa on noustu 52:een ja mallaspuolella on Pilsneriä ja Caramaltia.

sdrTuoksu on greippinen ja omaan nenääni myös viljainen. Maussa sama aika pelkistetty yhdistelmä toistuu, ja vähäeleisyys on sitä luokkaa, että litran pullon pohjapuolella hiivakin aikaa tuntua kokonaisuudessa. Humalasta on jäänyt varastoinnin jälkeen kevyt sitruksinen hedelmäisyys ja aika napakatkin katkerot. Olutta noutaessani Olli Majanen totesi jotain siihen suuntaan, ettei humaloinnissa ollut haluttu mennä äärimmäisyyksiin, joten jälkimakuun jäävä katkeruus on siis nyt odotuksiani kovempi.

Pitäisi joskus haastatella jotain modernien jenkkilagerien asiantuntijaa niistä sisäsyntyisistä ristiriidoista, joita maallikkona kuvittelisi lajiin liittyvän. Esimerkiksi että lagerin keveys, puhtaus ja pehmeys antaisi periaatteessa humalalle tilaa loistaa, mutta toisaalta varastointiaika saattaa viedä mehevyyttä lajikkeilta, jotka ovat tuoreina parhaimmillaan. Vai onko näin? Ja jos oluelta halutaan hedelmäisyyttä, niin humalan täytyy kantaa siitä aika suuri vastuu, kun kylmäkäymisellä ja pohjahiivalla ei kai synny paljon hiivaperäistä hedelmäisyyttä.

Mutta ehkä lopetan tähän aiheesta, joka on itselleni vähän vieraampi. Kesän väljennetyillä terasseilla tällainen rapsakka lager varmasti maistuu, ja ulosmyynnin kautta ehkä mökkigrillienkin ääressä. Minulle tuli kyllä sekin mieleen, että jotakin tasokasta saksalaistyyppistä lageriakin olisi kiva maistaa suoraan tankista. Odotellaan, mitä kesän mittaan on missäkin tarjolla. Nyt jännittyneet katseet keskittyvät kuitenkin seuraavaksi baarien ja ravintoloiden avautuviin oviin. Moni niistä näytti jo viikonlopun mittaan kantavan terassikalustoja ulkosalle.

Bryggeri Helsinki IPA tuoreversiona

Sarja jatkuu, ja tällä viikolla Bryggeri Helsingin aavehanojen ulosmyynnissä Sofiankadulla oli panimon alkuajoista asti valikoimassa ollut India Pale Ale (5,5 %).

2010-luku oli IPAn vuosikymmen. Ymmärrettävästi myös tämän melko perinteisiin tyyleihin panostaneen ravintolapanimon oli saatava amerikkalaistyylinen IPA tuotepalettiin mukaan. Pitkäänhän Bryggerin panimopuolesta vastasi saksalaistaustainen Matthias Hüffner, mutta ei se tarkoittanut, että pelkästään mannermaisiin oluisiin olisi satsattu.

Nyt kattiloita hallinnoi Mikko Salmi, joka on tehnyt jenkkityylistä IPAa kaupallisessa panimossa Helsingissä jo talvella 2001, eli potentiaalisesti ennen joidenkin nykyisten IPAn kittaajien syntymää. Oletan, ettei Bryggerin IPAn reseptiä ole juurikaan rukattu panimon syntyajoista, ja sillä tavoitellaan siis amerikkalaista IPA-kokemusta ajalta ennen Uuden-Englannin vaaleiden, sameiden ja mehumaisten oluiden rantautumista Vanhalle mantereelle.

cof
Nenään uiskenteleekin myyntiastiaa avatessani vanhan koulukunnan amerikkalaisen IPAn tuoksu: pihkainen metsä ja karamellinen sitrus. Astiassa on eloa, se on jopa hieman kuohunut yli kantaessani sitä kotiin. Lasiin kaataessa hiilihapon taso on kuitenkin melkein real ale -tyyppistä, jos ei ihan ensimmäisessä lasissa niin ainakin viimeisissä.

Kun odotukset ovat ensimmäisten sukupolvien jenkki-IPAssa, ei yllätyksiä tule vastaan myöskään maussa. Karamelli tuntuu ainakin omaan suuhuni aika vahvasti tässä oluessa. En ole kummoinenkaan IPA-asiantuntija, mutta voisin kuvitella, että sen korostumista auttaa matala hiilihappotaso. Tuoksussa ja maussa tuntuu jopa pientä simamaista makeutta ja hiivaisuutta, minkä luulisi johtuvan siitä, että tämä on tuoreeltaan laskettu hanasta mukaan otettavaksi. Katkeroakin jälkimaussa kyllä on.

Mitä enemmän olutkenttä erikoistuu ja fragmentoituu, sitä herkemmin tällaisiin takavuosien standardeihin tulee liitettyä sellaisia määreitä kuin “lipittelyolut”. Tarkoitan sillä, että tuote on hyvässä kunnossa, perusselkeä, ja sitä voisi juoda useammankin lasillisen oikeassa tilanteessa. Tuoremyynti tuo real ale-maisella mystiikallaan olutkokemukseen jonkin selittämättömän lisäelementin, mutta sinänsä tästä IPAsta voi olla vaikea sanoa mitään sellaista, mitä ei monesta muustakin old school -IPAsta voisi sanoa. Perustuotteet on kuitenkin tärkeää pitää tikissä, koska varmasti ainakin osa kuluttajista testaa niillä panimon yleistä laatua.

Yksi tapa mennä metsään olutuutisoinnissa

Yleensä arvostamani brittilehti The Guardian uutisoi eilen Leuvenin yliopistossa tehdystä tutkimuksesta otsikolla Hop to it: Researchers pinpoint why Belgian beers don’t keep (“Hopi hopi: tutkijat osoittavat, miksi belgialaiset oluet eivät säily hyvin”). Huomatkaa muuten lähes pakollinen hop– eli humala-sanaan liittyvä sanaleikki tässäkin otsikossa.

Uutisesta saattaisi saada aineistoa johonkin tiedeviestinnän ongelmia käsittelevään juttuun. Aiheena tämä tosin voisi olla väliinputoaja: biotieteellinen oluttutkimus saattaa kuulostaa liian tekniseltä niille, jotka fanittavat olutta yleisesti, ja oluen vivahteet taas eivät ole seksikkäin teema tieteen popularisoinnista kiinnostuneille.

Katsotaan kuitenkin tarkemmin, mitkä kohdat uutisessa särähtivät omaan korvaani (eli silmääni) ja pohditaan, onko toimittaja ajanut niissä ulos tieltä.

Belgialaiset oluetko eivät säily?

Ensin otsikko: miksi belgialaiset oluet eivät säily hyvin. Joo, faktojen tasolla otsikko on tavallaan oikein. Uutisessa kerrotaan, että tutkittavana oli 21 belgialaista kuivahumaloitua olutta. Lehti ei luettele niitä nimeltä, mutta open access -julkaisuna ilmestyneessä paperissa oluiden valmistajat ja nimet kyllä mainitaan.

Tässä siis oluet, joiden säilytyspotentiaalia tutkimuksessa testattiin: Bastogne Pale Ale, IV Saison, V Cense, Houblon Chouffe, Taras Boulba, Vedett Extra Ordinary IPA, Guldenberg, Orval, La Trouffette Blonde, Houppe, St Feuillien Saison, St Feuillien Grand Cru ja Duvel Tripel Hop (kuutena versiona eri humalalajikkeilla) sekä Leffe Royale Cascade IPA (ja sama olut kahdella muulla humalalajikkeella).

Miten näitä oluita luonnehtisin? Totta kai ne ovat Belgiassa tehtyjä ja kuivahumaloituja. Ennen kaikkea nämä 21 olutta ovat kuitenkin mielestäni amerikkalaistyylisiä (lukuun ottamatta Orvalia ja muutamaa muuta, jotka kyllä ovat muuten moderniin tapaan humaloituja). Nämä eivät siis ole esimerkiksi edustava otos tyypillisistä tai perinteisistä belgialaisoluista.

Niinpä uutisen ongelmana onkin enemmän se, miten tutkimuksesta sinänsä oikein siteeratut tiedot asetetaan yleistajuiseen kontekstiin lehden lukijoille. Teksti alkaa: “Tämä on suloista kuultavaa belgialaisten oluiden ystäville: lasit tyhjiksi vaan! Tutkijat ovat selvittäneet, kuinka hyvin tänä päivänä muodissa olevat humalanmakuiset oluet säilyvät kaapissa. Tulokset osoittavat, että juuri näillä oluilla on taipumus menettää makuaan ajan myötä.”

Ensimmäisestä lauseesta näkee, että belgialaiset oluet samastetaan muodikkaisiin humalavetoisiin oluihin. Juokaa ne tuoreina! Kuitenkaan belgialaiset oluet eivät yleensä ole olleet – tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta – lainkaan humalaan päin kallellaan. Niitä luonnehditaan tavallisesti ihan muilla makukuvauksilla, sellaisilla kuin mausteinen hiiva, makea maltaisuus tai juureva happamuus. Aloituslause on siis ristiriidassa kappaleen jatkon kanssa.

Tässä blogissa tuskin tarvitsee alleviivata sitä, minkä kaikki belgialaisen oluen pitkäaikaiset ystävät tietävät erittäin hyvin: belgialaiset oluet laajempana ryhmänä ovat nimenomaan tunnettuja hyvästä säilyvyydestään – siitä, että niitä voi kaivaa vielä vuosien tai vuosikymmentenkin jälkeen kellarista nautittavaksi.

Humalan maun säilymisestä tiedetään paljon

Toinen ongelma uutisessa on se, miten tutkimuksen merkitys liitetään asiayhteyteensä: “Jo pitkään on tiedetty, että oluen maku muuttuu ajan mittaan. Sen sijaan ikääntymisen vaikutusta runsaasti humalaa sisältäviin ja erityisesti kuivahumaloituihin oluihin ei ole selvitetty.

dry-hopping_Flickr_Allagash-Brewing_CC-BY-2-0

Kuivahumalointia Allagashin panimolla. (Kuva: Flickr.com, Allagash Brewing, CC BY 2.0.)

Ei ehkä yllätä blogini lukijoita tämäkään, mutta onhan humalan yhdisteiden säilymisestäkin tietoa olemassa. Tämä muuten todetaan jo Leuvenin yliopiston tutkimuksen abstraktissa ja tietenkin lähdeluettelossa. Toki toisinaan tutkimuksella vahvistetaan sellaisia asioita, mitä maallikkoasiantuntijat ovat järkeilemällä ja kokeilemalla tienneet jo kauan. Mutta myös siis akateemista tutkimusta humalan maun säilymisestä on saatavilla – nyt ei olla ensimmäistä kertaa pappia kyydissä.

Esimerkiksi Stan Hieronymus siteeraa For the Love of Hops -kirjassaan tutkimusta eräästä toisesta belgialaisesta yliopistosta, jossa oli selvitetty humalan maun stabiiliutta pitemmällä aikavälillä. Kyseinen tutkimus julkaistiin vuonna 2010 ja siinä verrattiin eri humalalajikkeiden maun muutoksia nimenomaan kuivahumaloidun ja keiton aikana aromihumaloidun olutvariantin välillä. Vähemmän tieteellisiä mutta erittäin asiantuntevia analyysejä humalan maun muuttumisesta vuosien myötä löytyy myös muun muassa Patrick Dawsonin Vintage Beer -kirjasta.

Leuvenin yliopiston tutkimus, jota Guardianin uutisessa esiteltiin, on epäilemättä validi ja tuo uusia aineksia oluen makumuutoksia koskevaan tieteelliseen tietoon. Tai jos niin ei ole, minusta ei ole sitä paljastamaan. Tutkimusasetelma liittyi siis humuloni- ja cis-humulinoni-yhdisteiden heikkenemiseen ja katkeruusyksiköiden vähenemiseen pitkässä säilytyksessä. En suinkaan kuvittele pystyväni kertomaan, ovatko asetelma tai kysymykset onnistuneita vai eivät. Oletan, että juuri näiden yhdisteiden säilymisestä on tutkimustiedossa aukkoja (kun kerran tutkijat niin väittävät).

Niin, mikä se tutkimustulos muuten oli? Guardianin mukaan “kun oluita on säilytetty kaksi vuotta 20°C lämpötilassa pimeässä, humulonien määrä laskee keskimäärin 91 prosenttia ja cis-humulinonien 73 prosenttia.” Tutkijat toteavat, että alkoholipitoisuus, ominaispaino ja happamuus pysyvät stabiileina oluen ikääntymisprosessissa, mutta katkeruusyksiköissä (BU) tapahtuu merkittävä pudotus – oluesta riippuen 18–43 prosenttia.

Katsonkin tätä lähinnä tieteen popularisoinnin kannalta. Se ei ole helppo työsarka toimittajalle, edes tiedeuutisiin erikoistuneelle sellaiselle. Akateemisen tutkimuksen alat ovat erikoistuneet niin kapeiksi ja syviksi sektoreiksi, ettei niitä tahdo pystyä popularisoimaan erkkikään, paitsi jos tutkija itse on selän takana vahtimassa joka näppäimen lyöntiä.

Esitetystä tutkimustuloksesta ei siis seuraa se, että kaikki belgialaiset oluet säilyisivät erityisen huonosti – tai että niitä ei kannattaisi hamstrata nyt koronaviruksen aikaisiin kotivarakaappeihin, kuten uutisessa vihjattiin. Se tuloksista käy ilmi, että tiettyjen kemiallisten yhdisteiden vähenemisen ansiosta sellaiset oluet, joiden maku perustuu pitkälti kuivahumalointiin, eivät sovellu hyvin kellarointiin. Mutta senhän jo tiesimmekin – ainakin jollain tasolla.

Jos olet jaksanut lukea tänne asti, ajattelet ehkä, että onpa Olutkoira taas tehnyt ison härkäsen pienestä olutlasissa pörräävästä kärpäsestä. Vielä nyt kun koko ala tänä keväänä kituuttaa koronaviruksen kynsissä. Tavallaan kyllä, mutta näistä hieman hatarasti kirjoitetuista valtamedian jutuista saattaa jäädä lukijoille elämään vain se yksi virheellinen kiteytys, vaikka muu sisältö olisi suunnilleen oikein. Nyt se olisi (ellen tietäisi paremmin): älä koskaan säilö belgialaisia oluita.

Viimeisenä mutta ei varmasti vähäisimpänä faktana – ainakaan asianosaisten mielestä: tutkijoiden nimet muuten ovat Guardianin uutisessa väärin. Heitä ei ole kolme vaan kaksi. Toisella vain on pitkä nimi: Carlos Antonio Silva Guimarães Ferreira. Uutisessa puhutaan tutkijoista nimeltä Ferreira Silva Guimarães ja Antonio Carlos. Toisen tutkijan eli Sonia Collinin nimi on sentään oikein.

Düsseldorfin herkut Uerige Sticke ja DoppelSticke

Tässä on kaksi olutta, joiden Suomeen tulo saa kaikenlaista nähneen olutbloggaajan herkistymään. Zum Uerige on yksi Düsseldorfin altbier-olutperinteen kehdoista, ja vaikka paikan päälläkin olen käynyt, en kuitenkaan sellaisena vuodenaikana, jolloin Sticke-nimellä tunnettu kausituote olisi ollut hanassa.

Zum Uerigen perus-alt on hieno juoma sekin, ja toissa vuosisadalta periytyvä Düsseldorfin vanhankaupungin panimoravintola on klassikkopaikka. Kannattaa poiketa, vaikka paikallinen anniskelutapa saattaa toki tuntua liukuhihnamaiselta niille pubien ystäville, joille baaritiskillä fiilistely ja valikointi ovat tärkeä asia. Lyijykynällä merkataan lasinalusia ja niin edespäin.

Näihin Uerige-oluen vahvempiin versioihin olen törmännyt pullomyynnissä ainakin Italian olutkaupoissa, ja nyt ne maaliskuun erikoiserissä siis rantautuivat Alkoon. Oluilla on jonkin verran eroa vahvuudessa: Sticke on 6 % ja DoppelSticke 8,5 %. Vielä enemmän niillä on katkeruuseroa EBU-yksiköillä mitattuna: Stickellä 38 ja DoppelStickellä 67. Tämä vaikuttaa sellaiselta taustatiedolta, jota ei voi sivuuttaa oluita maistellessa. Yksi tärkeä fakta on sekin, että DoppelSticke on kehitetty vasta vuonna 2005 Amerikan markkinoita ajatellen.uerige2

Yksöis-sticke on mukavan kuiva, hedelmäinen ja saksalaisittain katkerakin pihkanruskea olut. Jo tuoksussa on miellyttävää toffeeta ja kuivahedelmää, ja humala tuo olueen hempeän yrttisen sävyn. Uerige tykkää ilmeisesti etenkin Hallertaun ja Spaltin baijerilaishumalista.

Ja toden totta, DoppelSticke onkin miedomman sisaruksensa rinnalla käsittämättömän tanakka, saksalaisesta näkökulmasta miltei jenkkityylinen extreme-olut (vaikka mitään amerikkalaisia raaka-aineita siinä ei ilmeisesti mukana olekaan). Yrttisyys menee viher- ja piparminttua sisältävien Apteekkarin Pehmeiden Yrttipastillien linjalle, ja sen täytyy olla ainakin suurelta osin peräisin tiukemmasta humaloinnista.

Mopo keulii DoppelStickessa niin, että sitä on suorastaan vaikea yhdistää Düsseldorfin lauhkeaan altbier-perinteeseen. Minusta molemmat Sticke-versiot olivat kuitenkin mielenkiintoisia ja maukkaita oluita, joita nauttisi mielellään lisääkin. DoppelSticke-maistelun ylle heitti jonkinlaisen varjon blogikollega Tuopillinen, joka oli haistanut ja maistanut oluessa asetaldehydi-virhemaun vihreää omenaa.

cofItselläni oli kaksi eri DoppelSticke-pulloa, joista maistoin, ja päädyin siihen tulokseen, että toisessa tuo virhe oli todennäköisempi kuin toisessa. Mahtaako olla mahdollista, jos samasta erästä ovat pullotettuja? Joka tapauksessa jälkimmäisestä pullosta kaadettu maisteluannos herätti selvästi vähemmän sellaista ihmetystä, että “mitäs tämä oikein on” (pihkaa? liuotinta?), ja että kylläpä ihmeelliset maut korostuvat tässä oluessa. Nautinto oli suurempi.

Lopuksi sen pitemmittä puheitta maahantuojalle ja Alkolle täydet pisteet siitä, että näitä klassikoita on saatu hyllyyn ainakin reilulla kolmellakymmenellä paikkakunnalla ympäri Suomen. Alkon järjestelmä luokittelee ne “erikoisuuksiksi”, koska altbier on sellaiseen laariin systeemiä laadittaessa heitetty, mutta melko valtavirtaisia pienpanimo-oluitahan nämä nykypäivänä tietysti ovat.