Sahtilation – modernia oululaista sahtia humalapedillä

Ammattiliittojen organisoima lakko pysäytti eilen muun muassa joukkoliikenteen, ja niinpä kävelin Kalliosta Kaisaniemeen, kun huomasin siellä olevan kiinnostavaa Sonnisaaren sahtia tarjolla. 

Hakaniemestä Rautatientorin suuntaan autokaistat olivat sardiinipurkkimaisen täynnä kuin kolmannen maailman maissa, vaikka liikkeellä oli varmaan vain murto-osa väkimäärästä, joka normaalina torstaina olisi ollut. Lieneekö keskustan elinvoima sittenkään kiinni siitä, että iso joukko autoja pääsee sinne helposti, vai kannattaisiko keskittää entistäkin enemmän paukkuja joukko- ja kevyeen liikenteeseen? Tämän vaihtoehtotodellisuuden liitot nyt vähintäänkin näyttivät aika havainnollisesti. Mateluksi meni. 

Juova Hanahuone on ollut viimeisten kahden ja puolen vuoden aikana monien mielenkiintoisten hanaoluiden koti, ja tällä kertaa tarjolla oli siis perinteistä suomalaista maalaisolutta – mutta nykyaikaisella kierteellä. Sonnisaaren panimo Oulusta on tehnyt Sahtilation-nimisen tuotteen (8,8 %), jonka tyylimääritelmä on ”sahti on the hops”, humalalajikkeena tarkemmin sanoen Citra. Kotimainen pullahiiva on kuitenkin sahdille ominaiseen tapaan käymisagenttina ja sen tuottamiin banaanimaisiin aromeihin ja makuihin yhdistyy siis sitrushedelmäinen amerikkalaishumala. 

Oulu sijaitsee selvästi pohjoiseen perinteisistä sahtimaista, joten paikalliset eivät varmasti vedä herneitä neniin panimon ottamista vapauksista. Väriltään Sahtilation on vaalean pihkainen ja sahdiksi aika kirkas. Tuoksussa on sitten jo jotain epäsahtimaista, marjapensaan lehtiä, ehkä sitä sitruunaakin. Näitä on myös maussa, jossa 2000-lukulaisen oluen tunnelma peittää oikeastaan perinteisen sahtimaisuuden pitkälti alleen. Maku on ehkä enemmän brittiläinen tai amerikkalainen kuin suomalainen, ja katkeroakin on. Suutuntuma ei ole sahdiksi erityisen paksu mutta pikkuisen puuromaisempi tai öljymäisempi kuin humalavetoiset oluet yleensä.   

Aivan mainiosti nautittava vahva olut Sahtilation kyllä on, mutta mitä kauemmas tähän suuntaan mennään ”aidosta” sahdista, sitä enemmän samantyyppisiä vaihtoehtoja on toki tarjolla – vahvaa IPAa ja sen sellaista. Nyt tämä oli juuri riittävän sahtimainen ansaitakseen sahdin lisäarvon. On joka tapauksessa hyvä, että panimot tekevät tällaisiakin kokeiluja. Varsinkin norjalaisen maalaisoluen ympärillä on viime vuosina pyörinyt paljonkin erilaista crossoveria, tai ainakin niissä käytettävän kveik-hiivan. 

Näköjään Olutkellari oli ollut muuten samalla asialla samoihin aikoihin ja oli myös tykännyt tästä oluesta. 

Hagström Baltic Porter – rannikon perinneolutta korkeilla kierroksilla

En ollut paikalla Hagström-kollektiivin uuden oluen julkistustilaisuudessa torstaina, mutta kävin testaamassa oluen Kitty’s Public Housessa, joka tuota lanseeraustakin oli isännöinyt. Tällä kertaa kiertolaisherrat olivat tehneet yhteistyötä Kimito Brewingin kanssa, ja oluttyyliksi oli valikoitunut vahva portteri. Koska olut oli pantu pohjahiivalla, nimeksi oli pistetty Baltic Porter. Yksi suosikkityyleistäni, kuten tätä blogia pitempään seuranneet varmasti tietävät! Ja jo yli kaksisataa vuotta sitten Itämeren rannoille juurtunut olut.

Pitkään Citykäytävän puolella majaillut S-ryhmän brittipubi Kitty’s on siirtynyt Kaivopihalle entisiin Dublinerin tiloihin. Tämä siis tapahtui jo keväällä, mutta en ollut paikan päälle tässä välissä sattunut. Palaset ovat jotenkin loksahtaneet kohdilleen niin, että Kittyn sisältö ja Dublinerin kuoret olivat minusta selvästi enemmän kuin osiensa summa. Sokkeloinen tila oli perjantain alkuillan humussa yllättävän viihtyisä ja tietysti olutvalikoima – real ale Jaipur kruununaan – toista luokkaa kuin entisessä irkkupubissa. Osuuskauppabaarien magiaa parhaimmillaan.

Hagström-projektista voi lukea lisää esimerkiksi heidän ensimmäisen oluensa tiimoilta kirjoittamastani jutusta. Uusimman eli Baltic Porterin taustat löytyvät Arden blogista, samoin raportti julkistuksesta. Lyhyesti koko Hagström-toiminnan juju on siunata runsaalla mutta tarkkaan harkitulla humaloinnilla mitä erilaisimpia oluttyylejä. Tähän mennessä tuotenimen alla ilmestyneet oluet ovat olleet pääasiassa sellaisia, joihin iso humala jo valmiiksi assosioituu (West Coast IPA, hopfenweisse tai pilsner). Baltic porter ei kai sinänsä ole sellainen oluttyyli, mutta toisaalta sen ja export stoutin – tai imperial stoutin – välinen rajaviiva on aika lailla veteen piirretty. Viimeksi mainittuihin runsaampikin humalointi kyllä sopii.

Alkoholia on 8,7 % ja IBU- eli katkeruuslukema jopa 99. Pilsnerimallas on pohjana, ja Arden mukaan paahdettua mallastamatonta ohraa myös mukana, sekä varmasti jotain tummempaa mallasta (en tiedä tarkemmin mitä). Humalana pääasiassa East Kent Goldingsia, katkerona Magnumia. Hagströmin tulkinta menee toki aivan ohi baltic porter -tyylin spekseistä esimerkiksi amerikkalaisen BJCP-tuomarointiohjeiston mukaan. Humalaa on liikaa, lajikkeiden pitäisi olla vain mannereurooppalaisia, ja pohjamaltaiden Wien- tai München-tyylisiä eikä Pilsenin. Paahteisuutta tulisi olla paljon vähemmän kuin imperial stoutissa. Mutta amerikkalaiset tykkäävät hakata asioita kivisiin tauluihin, ja tyylimääritelmät ovat kilpailujen ja reittaussivustojen ulkopuolella tuulen ujellusta tyhjyydessä.

Vaikka olin ensin pudota tuolilta, kun näin Hagström Baltic Porterin IBU-lukeman, pidin olutta kuitenkin jälleen hyvin onnistuneena esimerkkinä valitusta tyylistä. Oma keskustelunsa on se, onko baltic porter vain mikä tahansa pohjahiivalla pantu versio export- tai imperial stoutista, vai pitäisikö siinä myös olla joitain doppelbock-maisempia mannereurooppalaisia piirteitä. Hagström on selvästi valinnut ensin mainitun linjan. Tumman oluen tuoksussa oli nahkaista kahvia ja salmaria, ei juurikaan mitään hedelmäisempää. Maku ja suutuntuma ovat varsin täyteläisiä, ja se juuri estää humalaa ottamasta tässä vaiheessa yliotetta, mikä on hyvä. Erilaisia lakukarkkeja maistuu maussa, ehkä paahdetta ja pähkinääkin ja aivan aavistus brittihumaliin liitettyä appelsiinimarmeladia, joskaan happaman puolelle – tai edes jenkkistoutin sitruksisuuden – ei luisuta. Kovin makea tämä olut ei myöskään ole, ja hiilihappoa on juuri riittävästi (lasissa ei ollut melkein ollenkaan vaahtoa). Kaiken kaikkiaan olut pysyy tasapainoisena, peräkärryn paino ei estä ajoneuvon etenemistä. Tämä taitaa olla yksi Kimito Brewingin tuotannon viime vuosien huippukohdista, joita panimon taipaleelle on ehtinyt kertyä jo useampia.  

Hagström NZ Hopfenweisse

Uusi Hagström-lanseeraus tuli edellisen jälkeen selvästi nopeammin, kuin mitä helmikuista pilsneriä oli  silloin odotettu syksyn West Coast IPAn tultua julki. Arit Juntunen ja Nyfors olivat jälleen paikalla Barskissa tänä iltapäivänä kertomassa uudesta tuotteesta ja sen lähtökohdista. Panimokumppanina oli tällä kertaa kuopiolainen Rock Paper Scissors (RPS). Panimolla oluen valmistamisesta vastannut Aki Railanmaa oli kuulemma tulossa Barskiin myöhemmin illalla, mutta en ehtinyt jäädä odottelemaan hänen osuuttaan.

Joitain teknisiä faktoja Hagströmin uudesta oluesta on ehkä syytä latoa pöytään tässä kohtaa. Alkoholia on 6,8 prosenttia. IBU-lukema eli humalakatkeruus on jopa 80, mikä on tietenkin käsittämätön määrä saksalaishenkiselle vehnäoluelle. Tämän kolmen hengen (plus apuvoimien) Hagström-kollektiivin perusajatushan kuitenkin on: tehdä esimerkillisiä versiointeja vahvasti humalavetoisista oluttyyleistä. Mallasprofiili Hagströmin hopfenweissessa rakentui vehnämaltaasta (hieman alle 50 %), pilsnerimaltaasta (noin 50 %) ja pienestä määrästä karamellimallasta. Humalapuolella uusiseelantilaisia Riwakaa ja Motuekaa tukivat katkerointitehtävässä Amerikan mantereen Columbukset.

Todella tanakasti humaloidut oluet ovat ilman muuta yksi tämän 21. vuosisatamme oluttrendejä. Ne eivät ehkä ole olleet parin viime vuoden aikana suurinta huutoa, mutta Hagströmin missio osuu kuitenkin johonkin vastaanottavaan suoneen jopa pienessä Suomessa. NZ Hopfenweisse on hedelmäisen tuoksuinen, varsinkin lämmetessään trooppisen hedelmäinen vehnäolut, jossa saksalaistakin weizen-makua voi aistia vaikka humalan alta sitä ei paljon erotukaan. Mangosose on yksi perusmaun ominaisuuksista – toki jo ulkonäkö muistuttaa vähän hedelmäsosetta – ja jälkimakuun jää myös aika lailla katkeroa.

Omaan makuuni tämän oluen elementit ovat melko hyvässä tasapainossa, koska joillekin vahvemmille vehnäoluille tyypillinen puuroisuus ja mausteisuus puuttuvat, ja olut oli aika letkeällä tavalla raikas ja jopa kepeä (prosentteihinsa nähden). Hiiva on ilmeisesti valittu jossain määrin tätä kevyyttäkin ajatellen. Tuoreuskin tietysti ehkä auttaa, eli usein pirteään humalointiin perustuvat oluet veltostuvat helposti ajan myötä.

Nøgne Ø Porter / ”Robust Porter”

Nyt on saatu Norjan Nøgne Ø:ltä eli Alastoman saaren panimolta Alkoon pienpanimoklassikkoa Porteria, jonka itse asiassa huomasin olevan minulle uusi olut. Ei uusi siinä mielessä, etten olisi tiennyt sen olemassaolosta – onhan se yksi perustuotteista tässä suomalaistenkin takavuosien suosikkipanimossa – mutta en ole sitä muistaakseni maistanut.

Alko on tainnut nimetä oluen nettikaupassaan väärin, Robust Porteriksi. Kun panimon etiketeissä oluiden nimeämislogiikka varmaan toimii aina samalla lailla, niin tämän oluen kohdalla Porter on oluen nimi ja Robust Porter tyylilaji tai -kuvaus. Mutta eikö robusti portteri ole stout? On ja ei, eli tämä robust porter -nimihän lienee alun perin amerikkalaisten kotiolutpiirien aivopieru, joka on jäänyt elämään vähän omaakin elämäänsä myös tälle mantereelle.

Porter on 7 % vahvuinen, bockmaisen ruskea enemmänkin kuin pikimusta. Tuoksussa on tummempaa, herkullisesti paahtunutta mallasta, maussa havunneulasia, maitosuklaata, pientä sitrushedelmän reunusta. Humalina ovat ilmeisesti Centennial ja Northern Brewer, ja näistä varsinkin ensimmäisen ominaisuudet tuntuvat pääsevän etualalle. Mallaspaletti on melko laaja vaaleammista hyvin tummiin.

Onhan tässä oluessa paljon hyvää. Varmaan objektiivisesti arvioiden tämä on oikeinkin hieno portteri. Itselleni klassisten amerikkalaishumalien ankara havuisuus on maku, jota jaksan arvostaa vain harvoin maisteltuna. En ole muumipeikko asettumassa talviunille. Sama olut mutta brittiläisillä tai mannereurooppalaisilla lajikkeilla voisi olla minullekin talvikauden vakiojuoma. Ylipäätään tällaisia 7–8-prosenttisia porttereita ja stouteja saisi olla runsaasti enemmän – eivät kaikki halua jysähtää heti sinne 13-prosenttisten aikuiskarkkien päätyyn kun tummasta oluesta puhutaan.

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | William Shakespeare, posset ja olut

Viimeinen luukku ei ole samanlainen kirjajuttu kuin aikaisemmat tässä olutjoulukalenterissa. Luukun kirjailija on William Shakespeare, joka oli oluen ystävä – mutta ei minkä tahansa oluen. Zythophile-blogi osoitti perusteellisella postauksellaan muutama vuosi sitten, että Shakespearen näytelmissä puhutaan toistuvasti negatiiviseen sävyyn humaloidusta oluesta (beer) mutta myönteisesti humaloimattomasta oluesta (ale).

Shakespeare oli pikkukaupungin poika Warwickshirestä, ja beer – humaloitu olut – oli Lontoon kotkotuksia. Beer tuli Englantiin ulkomailta, käytännössä nykyisten Alankomaiden alueelta, ehkä Belgian. Itse asiassa myös hop tuli sanana sieltä (myöhäiskeskiajan hollannissa ja englannissa hoppe). Ale sen sijaan oli monen mielestä isänmaallinen juomavalinta, “ale for an Englyssheman is a naturall drynke” sanottiin vuoden 1542 ravinto-oppaassa. 

Näytelmien suomentajilla ei ole juuri keinoja tehdä eroa ale- ja beer-sanojen välille, vaikka olisivat merkityksistä tietoisiakin. Vanhoissa Paavo Cajanderin käännöksissä on tosin ainakin kertaalleen onnistuttu sanomaan jotain muuta kuin pelkästään “olut”, nimittäin Talvisessa tarinassa, jossa säe “a quart of ale is a dish for a king” kääntyy “olutves’ on herkkua ruhtinaan”. 1700-luvun mittaan vanha ero ale- ja beer-sanojen välillä laimeni, joskin nämä miellettiin yhä eri asioiksi, ale vain jonkin verran miedommin humaloiduksi (myös vastaesimerkkejä syntyi pian). Käytännössä erityisesti portteri ja stout olivat aika pitkään “beer-”oluita, mild, old ale ja pale ale taas aleja.

Shakespearen näytelmissä esiintyy myös sana posset. Posset oli (tai on) olut- tai viinipohjainen lämmin juoma, joka saadaan aikaan esimerkiksi sekoittamalla kuumaa olutta, munia ja mausteita maitoon niin että maito juoksettuu. Siitä sitten siivilöidään nestemäinen osuus lasiin ja heitetään hyytymät pois. Entisaikoina nekin mieluummin syötiin kuin heitettiin roskiin.

Lady Macbeth huumasi kuningas Duncanin palvelijat myrkyttämällä heidän possetinsa, jolloin Macbeth pääsi kenenkään häiritsemättä murhaamaan kuninkaan. Ehkä tämän pariskunnan edesottamukset eivät sovi kaikkein parhaiten jouluaaton rauhaan, vaikka he Shakespearen tunnetuimpiin hahmoihin kuuluvatkin. Viattomampaan vuodenvaihteen tunnelmaan käy näytelmistä vaikkapa komedia Loppiaisaatto, josta on puolestaan jäänyt englannin kieleen ilmaisu “cakes and ale” – huoleton nautiskelun aika.

* * * * *

Shakespeare & Beyond -blogista löytyy – historiallisten posset-ohjeiden perästä – nykyaikaiseen makuun sopiva posset-resepti, jonka sherry/madeira lienee helposti korvattavissa vahvalla alella. Itse olin ajatellut testata reseptiä kaapistani löytyvällä Thomas Hardy’s Alella, koska olin tehnyt Hardyyn liittyvän postauksen myös tähän joulukalenteriin. Jos saan toteutettua kokeilun joululomalla, täytyy raportoida tulokset tännekin. Alkoholipohjaisen “perinteisen” possetin lisäksi sanaa käytetään nykyään myös sitruunavanukkaasta, josta löytyy sekä kotimaisia että ulkomaisia reseptejä viime vuosilta. Se on ehkä ollut jopa pienimuotoinen hitti ruokablogipiireissä. 

* * * * *

Olutkoiran ja kirjallisuusjoulukalenterin puolesta rauhallisia ja rentouttavia joulunpyhiä joka kotiin!

Siperia opetti – Nøgne Ø myös

Vahvan ja tukevan, tumman stoutin historia liittyy paitsi Brittein saariin myös Venäjän keisarikuntaan, jonne britit sitä veivät ja jossa sitä sittemmin myös valmistettiin. Maantieteellisen yhteyden vuoksi Britanniassa alettiin kutsua imperial stoutina tunnettua oluttyyliä myöhemmin myös nimellä Russian (imperial) stout. Monien nykyisten tämän tyylilajin oluiden nimissä on yhä jokin enemmän tai vähemmän leikillinen Venäjä-viittaus.

Näin on myös Plevnalla eli Koskipanimolla (jolla muuten panimon myyntinimi viittaa epäsuorasti Venäjän ja Turkin sodan Plevnan taisteluun 1870-luvulla). Heidän imperial stoutinsa on nimeltään Siperia (8 %). E-kirjaimessa on jopa sakarat vasemmalle, kuin se olisi venäjän э. Siperia on viileän, karun ja armottoman paikan maineessa, ja sellaisena ehkä vertauskuva panimon kovaotteiselle stoutille. Sen lisäksi Siperia on toki yksi Finlaysonin tehdasalueen vanhoista rakennuksista Tampereella, kuten Plevna itsekin.

Norjalaisen Nøgne Ø:n vastaava tuote on nimeltään yksinkertaisemmin Imperial Stout (9 %). Se on ollut Alkon valikoimista välillä tauolla ja nyt taas saatavana. En tiedä, olenko koskaan ennen maistellut sitä rinnakkain Siperian kanssa – pitkäänhän tämä olisi ollut mahdotontakin, koska Siperia oli vain hanatuote. Nyt sitten monopolimme tarjoaa tähän tilaisuuden, ja hankin pullolliset molempia kotibaariin.

Kun oluiden speksejä katsoo, kantavierrevahvuudet ovat jokseenkin linjassa (Siperia 20.5 °P ja Nøgne 21.7 °P), mutta katkeruutta Siperialla on tuplaten: 90 ja 45 EBU. Itse asiassa sekä RateBeer että Beer Advocate listaavat Nøgne Ø Imperial Stoutin tiedoissa selvästi korkeammat Platot ja IBUt kuin Alkon ilmoittamissa luvuissa. Sivustojen mukaan humalana ovat Columbus ja Crystal. En tiedä, onko Nøgne jossain vaiheessa viilannut reseptiä johonkin suuntaan?

Nämä oluet liittyvät tiettyyn vaiheeseen pohjoismaisen pienpanimobuumin tarinassa. 2000-luvun loppupuolella oluita harrastaneille ne olivat yksiä ensimmäisistä täkäläisistä tuotteista, joissa amerikkalainen craft beer -filosofia pääsi tummassa oluessa oikeuksiinsa. Siperia opetti ison joukon suomalaisia oluenystäviä nauttimaan ronskista jenkkihumaloinnista tässä alkujaan brittiläisessä oluttyylissä. Norjalaisten idea oli enemmän tai vähemmän samantapainen, vaikka humalaa oli ehkä niukemmin.

Vaikka sekä takavuosina että viime aikoina on nähty selvästi näitäkin vahvempia ja ehkä reilummin humaloituja stouteja, Plevnan Siperia ja Nøgne Ø Imperial Stout kuuluvat kuitenkin suurpetojen kastiin. Kun niitä varovaisesti lähestyy, jo nenään leijuva vaikutelma on molemmissa erilainen. Tamperelainen antaa selvän viestin havuisesta amerikkalaistyylisestä humalaisuudesta, siinä missä norjalaisilla on tarjota maanläheinen, salmiakkinen aromi.

Kuten EBU-lukujen antamasta osviitasta voi päätellä, myös maussa humala on selvästi vähemmän keskiössä Nøgne Ø:llä. Sitä ei tarvitse epäillä, etteikö tämäkin olut perustuisi alun perin amerikkalaisiin tulkintoihin vanhasta brittityylistä. Toinen Nøgnen oluen humalista, Columbus, on itse asiassa sama lajike kuin yksi Siperiassa käytetyistä humalista eli Tomahawk. (Muut Siperian humalat ovat ilmeisesti Mount Hood, Simcoe ja Vanguard.)

En ole ollut perinteisesti yhtään niin innoissani jenkkityylisistä stouteista kuin monet olutfanit, mutta näiden kahden oluen rinnakkainen maistelu on valaiseva ja tuotteet tietysti hyviä. Mielenkiintoista on, miten Nøgne Ø jää pitkälti Siperian varjoon, kun suomalainen stout tykittelee humalan ominaisuuksilla aivan kuin jokin supervahva Cascadian dark ale/Black IPA.

Katkeruutta Siperiassa tosiaan on, ja havuinen ja sitruksinen meininki hallitsee. Norjalaiset luottavat enemmän paahteisuuteen, mutta sen alta tulee tässä vertailuasetelmassa paljon turhanoloista siirappileipää. Nøgnen imperial stoutilla on varmasti hetkensä ja tilanteensa, mutta pohjoismaisessa finaalissa Suomella lienee nyt parempi pelistrategia: kun kerran mennään amerikkalaisella tyylillä, mennään sitten päätyyn asti.

RateBeerin käyttäjät antavat Nøgnelle 100/100 pistettä ja Siperialle 99/100. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun heidän parviälynsä on jossain asiassa ollut väärässä.

Vuodenvaihteen vahvat: Maku Barley Wine, Malmgård Barley Wine ja Kimito Ryewine

Vuosilukuun tuli taannoin ykkönen lisää, ja sehän on perinteisesti juhlinnan aihe. Tässä blogissa otettiin uudenvuoden ja loppiaisen kunniaksi härkää sarvista kotimaisten ohraviinien osalta. Kolme kovaa nimeä nousi joukosta esiin.

Maku Barley Wine

Panimon tuote-esittely maalailee ja makustelee urakalla:

Maku Barley Wine on omaa aikaasi. Vieraiden lähdettyä sujautat tohvelit jalkaasi, tunnustelet tupakkatakkisi taskuja. Aah, olutkellarin avaimet! Hyräillen laskeudut narahtelevia portaita tammipaneloidusta hämärästä kellariin johtavaan käytävään. Hyväilet tynnyreitä jykevissä telineissään ja kumarrut laskemaan lasiisi aimo lorauksen tuoksuvaa juomaa. Ei saa häiritä.

Tuusula ja tupakkatakki – tässähän voisi kuvitelmissaan lähteä melkein järvenrannan taiteilijahuviloihin kurkistelemaan, millaisia oluita vaikkapa Sibelius tai Juhani Aho omassa rauhassaan siemaili. Tynnyrien kanssa tällä Barley Winella ei kyllä ole välttämättä tekemistä muuten kuin mielikuvien tasolla, mutta vahvan (9 %) nautiskeluoluen vaaditut ominaisuudet täyttyvät muuten. Hyvinkin tällaista voisi makustella kellarissaan tai missä itse kukin erikoissuosikkejaan vaaliikin.

Tuoksu ja maku ovat mukavan maltaiset. Vaikka humalana on Amarilloa – yhtä amerikkalaisista lajikkeista, jotka nimenomaan kiinnittivät oluenjuojien huomion humaliin – se pysyttelee paljolti taka-alalla. Katkeruutta ei kauheasti tunnu. Maltaat ovat panimon mukaan Pale Ale, Maris Otter, Vienna, Caramel, Aromatic Malt ja Imperial Malt – ja lopputulos on siltä osin keskitumma, karamellinen, korinttirusinainen, ja melko hillitty.

Toisin kuin seuraavia maisteltavia, tätä Maku Brewingin Barley Winea ei näytä olevan monopolin kautta saatavana. Itse sain tölkin heidän lähettämästään näytepaketista. Kiitos siitä, tuotehan oli oikein onnistunut.

Malmgård Barley Wine

Pernajan maatilapanimo on vuosien varrella tuottanut sekä joitakin erinomaisia ja kovassa käytössä olleita vahvempia oluita – että rämpinyt viime aikoina toinen jalka erilaisten (NE)IPA-johdannaisten hetteiköissä, eikä aina niin suurella menestyksellä. Nyt pullossa on peräti yli 10-prosenttista ohraviiniä, jota Alko kertoo myyvänsä vain Barley Wine 2018 -versiona. Pullon etiketti ei mielestäni kertonut tästä reilun kahden vuoden iästä tarkemmin mitään.

Tummemmat maltaat kuin Makun oluessa ovat nyt asialla, se on selvää mausta. Lääkemäinen, kaakaoinen, kahvinen, karamellinen on tämä Itä-Uudenmaan ohraviini, ehkä hieman katkerakin. Humalat ovat C-alkuisia amerikkalaisia. Lähinnä oluen kokonaisvaikutelmaksi jää tämän maistelun perusteella kuitenkin kansainvälisen tyylikäs, klassinen ja melko syvällinenkin tumma jättiläinen.    

Kimito Ryewine

Ohraviini on ohraviini, ja ruisviini on ehkä jotain muuta. Niitä ovat monet valmistaneet, mutta kovinkaan useita en muista itse maistelleeni. En siis tiedä, onko tyylillä jotain maamerkkejä tai suuntaviittoja, joihin Kimito Brewingin Ryewinea (9,5 %) pitäisi osata suhteuttaa.

Maistoin tässä oluessa tietyn tumman hedelmäisen maun, jota ei aivan yhtenään tule vastaan. Ensimmäinen assosiaatio oli Privatbrauerei Ayingerin paikan päällä Ayingissa maistamani syysolut Kirtabier – toki se oli kolme-neljä pinnaa miedompi mutta kuitenkin tuhti kumppani panimoravintolan saksalaisille ruoille. Maku muistuttaa punaviinissä marinoituja päärynöitä, jollain mausteisella vivahteella.

Maussa on myös lakritsan, ellei peräti salmiakin kaltaista tummemman maltaan makoisuutta. Tämä on ansiokas olut, jossa myös samalla tapahtuu aika paljon. Monet oluet ovat Suomessa hieman liian mietoja parhaaseen potentiaaliinsa nähden – osin maitokaupparajojenkin takia – mutta tälle ruisviinille tekisin poikkeuksellisesti päinvastaisen kehitysehdotuksen. Voisiko prosenttilukua hilata hieman alaspäin, ja säilyttää silti strong ale -mäinen suvereenius ja maukkaus? Vaikka Ryewine on nykyiselläänkin hieno siemailuolut, tämän tyyppistä tuotetta joisi mielellään syksyn aterioiden kyytipoikanakin jos se olisi vaikka 6–8-prosenttista. Ehkä kaksi eri versiota?

Muut round-up

Muilta kotimaisilta panimoilta kuluneen vuoden aikana maistamani barley winet ovat jääneet omalla listallani tämän kärkikolmikon taakse kukin omista syistään. Ahvenanmaalaisen Open Water Breweryn Winter Warmer 2020 (10 %) on vaaleahko, eikä siis osu omaan ohraviinien sweet spotiini, joka vaatisi enemmän maltaan syvyyttä. Mieleen tulevat enemmän jenkkihumaloidut tripla-IPAt, vaikka en edes tiedä, ovatko oolantilaisten käyttämät humalalajikkeet amerikkalaisia.

Hiisin Kouko Barrel Aged (10 %) oli kuohuja. Se osuus, minkä sain lasiin pelastettua oluenpaisumuksesta, tuoksui ja maistui tukevasti havupuulle. Koukossa on kuusenkerkkää, hunajaa ja ruista, joten raaka-aineiden puolesta se viittaa vahvasti Suomen salomaille. Se, miten kuusi dominoi tätä olutta, pisti miettimään, liittyisivätkö sekä kuohunta että melkein kemikaalimaisen pistävä havuisuus kuitenkin johonkin virhemakuun?

Mallaskosken Barley Wine (12 %) on vahva ja makea, ja vaikka se on varmasti ihan asiallinen barley wine, minulle ei syntynyt siihen läheistä suhdetta juuri tuon makeuden takia. Saattaa olla, että sokerista palaisi vielä osa pois muutaman vuoden kellaroinnilla – ehkä olutta voisi ostaa pari pulloa tekeytymään.

Kun aidompi Hoegaarden löytyi Amerikasta

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 10. luukku.

Kaikki tietävät, että Pierre Celis – New York Timesin toimittajan sanoin “Ross Perot’n kokoinen mies, jolla on usein narusolmio kaulallaan” – muutti Amerikkaan saavutettuaan kaiken Belgian panimomaailmassa. Hän myi vuonna 1985 sattuneen tulipalon seurauksena vakuuttamattoman Hoegaardenin panimonsa Belgian johtavalle pils-panimolle Interbrew’lle, toimi kaupan ehtojen mukaisesti viisi vuotta suurpanimon palveluksessa ja nosti sitten kytkintä.

Päädyin tätä joulukalenterin luukkua varten kaivelemaan tietoja siitä, mitä Celis itse myöhemmistä vaiheistaan ajatteli, ja mitä niistä Belgian päässä tuumattiin. Hän tuntuu olleen pääasiassa tyytyväinen päätökseensä siirtyä rapakon taakse, mutta olutmaailman arki – legendaarinen maine, kasvupaineet ja tolkuton työmäärä – saivat hänet lopulta kiinni.

1990-luvun alussa Celis siis löysi itsensä Texasista, tarkemmin sanoen Austinista, joka on Antwerpenin kokoinen kaupunki. “Viihdyn täällä hyvin”, Celis kertoi Den Bierproever -lehden päätoimittajalle Peter Crombecqille vuonna 1992. Texas on Yhdysvaltojen eniten olutta kuluttavia valtioita, ja pienille erikoisolutpanimoillekin alkoi jo olla tilausta. Celis, jonka englanti oli aluksi haparoivaa, piti myös texasilaisten hitaasta puhetavasta.

Hänen uuden panimonsa toiminta-ajatus oli sinänsä selkeä: sen kantava tuote oli autenttinen Hoegaardenin vehnäolut, jonka Celis oli pelastanut sukupuutolta 60-luvulla. Peter Crombecqin mukaan – eikä hän ole ainoa näin ajatteleva – Interbrew (nykyinen AB-InBev) oli onnistunut jo 90-luvun alkuun mennessä jossain määrin vesittämään Pierre Celisin alkuperäisen vehnäoluen.

Näin Crombecq:

[Oud Hoegaerds Witbier] oli alun perin luonteikas, omaperäinen maustettu olut, josta on sittemmin tullut varsin tavallinen vehnäolut – maultaan suurin piirtein witbier-kategorian keskitasoa. Suuren ostajapanimon painostuksen alla Pierre Celis joutui rusikoimaan oman vehnäoluensa Interbrew-pakkopaitaan. Sitä maailmaa hän ei olisi pitempään kestänyt, joten hän vetäytyi.

Aina tiettyyn paikkaan ja historiaan sidotut tuotteet ja perinteet eivät ehkä kestä 8 000 kilometrin siirtymää menettämättä jotain luonteestaan tai sielustaan. Mielenkiintoista onkin, että Interbrew-Hoegaardenin suhteen kriittinen Peter Crombecq kuvailee Celisin Texasissa tekemää vehnäolutta, Celis Whitea, “aidoksi, vanhanaikaiseksi, autenttiseksi Hoegaardenin valkoiseksi”. Se ei siis ole menettänyt mitään matkan varrella. Onhan tekijänä Pierre Celis, mies, joka tästä olutperinteestä todennäköisesti tietää enemmän kuin edes muut belgialaiset.

Michael Jackson kirjoittaa Beer Companion -kirjansa (1993) suomenkielisessä laitoksessa:

Pierre Celisin uusi, modernin ryhdikäs panimo sijaitsee avaran, lehtevän puiston keskellä runsaan viiden kilometrin päässä Austinin keskustasta. Kalkkikivipitoinen vesi pulppuaa lähteestä, jonka ympärillä lainehti muinoin sisämeri ja jonka lähistöltä on löydetty esihistoriallisten liskojen fossiileja. Kova, “punainen” talvivehnä tulee texasilaisesta Luckenbachin pikkukaupungista, jonka musiikinystävät tuntevat Waylon Jenningsin kotipaikkana, vaalea ohramallas taas Belgiasta. Humala on Willametteä (Oregonista) ja Cascadea (Washingtonista). Valmistuksessa käytetään belgialaiseen tapaan myös korianteria ja appelsiininkuorta. Olut käytetään hyvin samantapaisella hiivalla kuin Belgiassa. Pääkäymisen jälkeen vierteeseen lisätään maitohappobakteereja, minkä jälkeen olut pastöroidaan ja herätetään uudelleen alkuperäisellä hiivalla jatkamaan varastokäymistä tankeissa.

Minun korviini tässä kuvauksessa on kaksi kiinnostavaa piirrettä. Yksi on amerikkalaisten humalalajikkeiden käyttö: jos vielä Willamette saattaisi ehkä maistua aidosti eurooppalaiselta perinteeltä, Cascaden voisi kuvitella jo tuovan olueen selkeästi amerikkalaista luonnetta, jos sitä on enemmän kuin muutama hippunen?  

Toinen on maitohappobakteerit: oliko amerikkalainen Celis White uskollinen Hoegaardenin perinteelle nimenomaan pienen happamuuden suhteen, joka kai InBevin Hoegaardenista on ajan mittaan hioutunut pois makeamman maltaisuuden tieltä?

Näihin kysymyksiin Celis Whiten “autenttisuudesta” on tietysti nyt hankala vastata, kun Pierre Celis on itse jo yhdeksän vuotta käyskennellyt autuaammilla vehnäpelloilla. Myös empiirinen testaus on mahdotonta, kun Amerikassa kukaan ei (minun tietääkseni) tätä olutta enää tee. Belgialainen Celis White -versio, josta vastaa Van Steenbergen panimo, on ilmeisesti aika erilainen, lähempänä nykyisiä belgialaisia keskitien vehnäoluita.

Kuten alussa tuli todettua, Celisin toiminta Yhdysvalloissa oli kohtalaisen menestyksekästä alusta asti. “En mainostanut oluttani siellä millään lailla. Toin sinne vain tarinan belgialaisesta, joka valmistaa belgialaista oluterikoisuutta sikäläisillä raaka-aineilla. Ihmisten oli tultava itse hakemaan olutta panimolta, en kuljettanut sitä minnekään”, hän kertoi Den Bierproverin haastattelussa.

Se oli kovaa työtä, Celisin yhtiökumppani muistelee. Muutamassa viikossa päästiin 20 000 hl tuotantoon ja ennen pitkää tuotettiin noin 100 000 hl vuodessa. Vertailun vuoksi pieni belgialainen artesaanipanimo kuten De Dolle Brouwers tuotti tuolloin 1 000 hl vuodessa. Vehnäolut ei ollut panimon ainoa tuote, vaan he tekivät – kuten useimmat amerikkalaiset pienpanimot tuolloin – myös saksalaistyylisiä oluita kuten pilsiä ja bockia.

Pierre Celis eli yli kuusikymppisenä toista nuoruuttaan Uudessa maailmassa, ja hänen yrityksensä kasvu ylitti kaikki toiveet. Lopulta kasvupaine koitui myös yrityksen kohtaloksi: ennen pitkää Celisin kumppaniksi laajentumiseen otettiin iso lager-panimo Miller, joka muutamaa vuotta myöhemmin sulki panimon ja brändi myytiin michiganilaiselle pienpanimolle.  

Alkuajat Texasissa olivat kuitenkin lääkettä niihin haavoihin, joita pakotettu yhteistyö Interbrew’n kanssa oli jättänyt Pierre Celisiin. Austinissa oli mahdollista kävellä katuja ja tuntea ylpeyttä Hoegaardenin vehnäolutperinteen maihinnoususta uudelle mantereelle: hänen oluttaan tuli vastaan yhdessä jos toisessa baarissa aikana, jolloin belgialainen olut ei muuten vielä ollut lyönyt Atlantin takana toden teolla läpi.

(Lähteet: Den Bierproever, New York Times. Kuva: Flickr.com, Stephen Boisvert, CC BY 2.0.)

La Rulles La Grande 10 – kymmenvuotisolut on jo itse kymmenvuotias

Olen nauttinut kuluneena kesänä pitkästä aikaa Brasserie Artisanale de Rulles -panimolta useampaakin olutta. Vanha tuttu La Rulles Tripel tuli testattua taas kertaalleen, ja se tasapainoilee edelleen aika onnistuneesti tietynlaisen belgialaisen tripel-tyylisuunnan ja amerikkalaisen humalamaailman välimaastossa. Kesäolut La Rulles Estivale kävi myös maistossa, kun sitä on ollut saatavana jopa täkäläisestä ruokakaupasta. Se on hyvä olut, tiukasti humaloitu, belgialaisittain modernin linjakas.

Kesän mittaan olen kuitenkin onnistunut hankkimaan kaappiini myös pullon saman panimon La Grande 10 -olutta, jonka olemassaolosta en ollut suoraan sanoen tätä ennen edes tietoinen. Mikään uutuushan tämä tuote ei ole, vaan kymppiolutta on pantu ensi kerran Rullesin panimon 10-vuotisjuhliin jo vuonna 2010. Maailma oli silloin kovin erinäköinen, mutta La Rullesin perusajatus oli kuitenkin jo loksahtanut paikoilleen ja panimo nautti Belgiassa huomattavaa arvostusta.

La Rulles on nimittäin belgialaisten olutmerkkien joukossa varhaisimpia – ellei suorastaan ensimmäinen – joka on tuonut amerikkalaisia humalalajikkeita merkittävässä mitassa maansa olutkentälle. Panimo aloitti tällä kilpailuvaltilla jo aivan 2000-luvun alussa, ja monien eurooppalaisten pioneerien tavoin se ei halunnut kopioida esimerkiksi jenkki-IPAn ajatusta sellaisenaan vaan käytti näitä uusia lajikkeita nimenomaan omaan paikalliseen perinteeseen pohjaavissa oluissa.

Nokkamies Grégory Verhelst ei ole muutenkaan päiväperhojen perässä juoksija – hänen filosofiansa ja kunnianhimonsa muistuttaa enemmän entisajan käsityöläisten eetosta kuin joitakin tämän päivän craft brewereita. “Uuden oluen tekeminen on helppoa. Paljon vaikeampaa on tehdä samaa olutta kerta kerralta paremmin.” Panimon valikoima koostuukin vain muutamasta perusoluesta, joiden rinnalla mukana on korkeintaan tusinan verran kausittaisia tai paikallisiin erikoistarpeisiin tehtyjä spesiaaleja.

La Grande 10 (10 %) on käytännössä vahva tripel, vaikka kansainvälinen oluttyylien pakkopaita ei sitä nimeä sille suokaan. Tuoksussa on toffeeta ja säilöttyä sitruunaa. Myös maussa maltaat ja humalat muodostavat toffeen tai kinuskin ja appelsiinimarmeladin liittoa, osin brittiläis-amerikkalaiseen tapaan, osin Watou Tripel -tyyliselle belgialaispohjalle. Jälkimaussa on sitruunaista kitkeryyttä yhdistyneenä pieneen viinan kuumuuteen, josta tulee mieleen italialainen limoncello-likööri. La Rulles Tripelin resepti on (tai oli ainakin aikaisemmin) täysmaltainen, mikä tekee siitä melko paksurunkoisen, mutta La Grande 10:n valmistuksessa käytetään myös sokeria.

Tämä kymppi ei ole aivan hienovaraisimpia oluita, ja se kannattaa varmasti säästää jonkin hilpeän juhlatilaisuuden loppupuolelle, jolloin pieni alkoholin pisto nautiskeluoluessa ei haittaa. Varsin tunnistettava La Rulles -taidonnäyte on kuitenkin kyseessä, ja kun kerran Rullesin kylä sijaitsee yhdessä Belgian perimmäisistä maalaiskolkista, tietty rustiikkisuus sikäläiselle oluelle sallittakoon. Ihan mukavaa olisi nähdä näitä oluita Suomessa vielä useammin, vaikkei panimo ole kynttilöitään aivan vakan allakaan pitänyt.

(Kuvalähde, oik. kuva: Flickr.com, lhoon, CC BY-SA 2.0.) 

Lupulus Organicus – melko ärhäkkä luomususi

Brasserie Lupulus on vuonna 2003 aloittanut kyläpanimo Luxembourgin provinssissa Belgiassa, muutama kilometri Achouffen tonttupanimosta Saksan suuntaan. Lupuluksella ja Achouffella on itse asiassa muutakin yhteistä kuin maantieteellinen sijainti. Ennen kaikkea niitä yhdistää oluenpanija Pierre Gobron, toinen La Chouffen luojista. Kun viimeksi mainittu panimo myytiin Duvel Moortgatille, Gobron ei halunnut jatkaa sen leivissä vaan siirtyi vuonna 2007 “soolouralle” Lupulukseen.

Lupulus oli ensin pitkään nimeltään Les 3 Fourquets, ja alkujaan sitä käynnistämässä oli Gobronin kanssa toinenkin Chouffe-mies, ex-yhtiökumppani ja lanko Chris Bauweraerts. He ostivat vanhan maatalon Courtilin kylästä ja ajatuksena oli tehdä kasvavan Chouffen kylkeen pieni koepanimo ja ravintola. Näinhän asiat eivät menneet, mutta Gobronille farmista tuli paikka, jossa palata Chouffe-kauppojen jälkeen peruskysymysten äärelle. Kun Bauweraerts jatkoi Duvel Moortgatin riveissä Chouffen kasvattamista, Gobron otti kumppaneikseen kaksi poikaansa. Kolmikon ensimmäinen yhteinen olut Les 3 Fourquets’n maatalossa oli Lupulus Blonde.

Panimo nimesi itsensä muutama vuosi sitten pääasiallisen tuotemerkkinsä mukaan, siis nimeksi tuli Lupulus. Tarkoituksena on ilmeisesti koko ajan ollut tehdä aika humalavetoisia oluita, ja siksi tietysti humalakasvin (Humulus lupulus) tieteellinen lajinimi kuvaa meininkiä hyvin. Etiketissä humalan kukintojen keskellä luimistelee susi, sillä lupulus merkitsee kirjaimellisesti pikku sutta: entisajan ihmisille humalakasvin tapa kiertyä toisten kasvien ympärille toi mieleen suden leuat lampaan henkitorven ympärillä.

Lupulus osoittautui onnistuneeksi hankkeeksi. Vuoteen 2017 mennessä Pierre, Tim ja Julien Gobron olivat onnistuneet kasvattamaan siitä Luxembourgin provinssin kolmanneksi suurimman panimon Chouffen ja Orvalin jälkeen. Valtavan iso se ei edelleenkään ole, mutta vuosittaisen tuotannon kasvettua 20 000 hl kokoluokkaan Gobronit rakennuttivat vanhan maatalon kumppaniksi nykyaikaisen tuotantolaitoksen. Tim ja Julien näyttäisivät olevan tänä päivänä panimon kasvot ulospäin. Vaikka toiminta on sinänsä modernia, esimerkiksi tuotevalikoima on yhä rajallinen – sitä ei ole haluttu paisuttaa kymmeniin tai satoihin vaihtuviin uutuuksiin.

* * * * *

Maistelussa on nyt valikoiman luomuyksilö Lupulus Organicus. Belgiassa on paljon luomukauppoja, ja niiden hyllyille monet panimot ovat tehneet joko luomuversion jostakin perusoluestaan tai kokonaan eri oluet. Jostain kumman syystä ainakin osa näistä jää jälkeen perustuotteen tasosta, näin muistan ajatelleeni esimerkiksi Dupontin ja St-Feuillienin luomuoluista. Lupuluksesta olen maistanut aiemmin myös ei-luomua ja pidin siitä. En tiedä, eroaako Organicuksen resepti perus-Lupuluksesta ja jos niin miten, mutta tämä luomuolut oli mielestäni hyvä.

Organicus on tuoksultaan minttuisen, havumetsäisen humalainen, vähän kypsää hedelmääkin on mukana. Maussa humalointitaso tuntuu useimpia belgialaisia oluita enemmän. Muuten maku on belgialaiseen tyyliin melko hiivavetoinen, mausteinen, ja siinä on aavistus hedelmää ja puhdasta vaaleaa mallasta. Panimon oman luonnehdinnan mukaan Lupulus (siis perusolut) on tripel, Westmallen tai valkoisen Chimayn tyyliin, eikä humaloinnin ole tarkoitus olla aggressiivista. Minusta tämä on tripeliksi kuitenkin varsin katkera, eli humalointi on – jos ei hyökkäävää niin – aika itsetietoista.

Humalalajikkeista en saanut selvyyttä. Voimakkaampia sitrus- tai trooppisten hedelmien aromeita ja makuja en erota, vaikka jokin pieni sitruunaisuus voisi viitata myös amerikkalaiseen humalaan. Tuntuisi, että Vanhan maailman lajikkeet silti hallitsevat. Olisikohan homma hoidettu kokonaan niillä, kuten Brasserie de la Sennellä tai De Rankella pääosin tehdään? Lupulus-sarjassa on muuten myös olut nimeltä Hopera, jossa panimo erikseen mainitsee olevan amerikkalaisia ja australialaisia humalalajikkeita.