Brasserie Lupulus on vuonna 2003 aloittanut kyläpanimo Luxembourgin provinssissa Belgiassa, muutama kilometri Achouffen tonttupanimosta Saksan suuntaan. Lupuluksella ja Achouffella on itse asiassa muutakin yhteistä kuin maantieteellinen sijainti. Ennen kaikkea niitä yhdistää oluenpanija Pierre Gobron, toinen La Chouffen luojista. Kun viimeksi mainittu panimo myytiin Duvel Moortgatille, Gobron ei halunnut jatkaa sen leivissä vaan siirtyi vuonna 2007 “soolouralle” Lupulukseen.
Lupulus oli ensin pitkään nimeltään Les 3 Fourquets, ja alkujaan sitä käynnistämässä oli Gobronin kanssa toinenkin Chouffe-mies, ex-yhtiökumppani ja lanko Chris Bauweraerts. He ostivat vanhan maatalon Courtilin kylästä ja ajatuksena oli tehdä kasvavan Chouffen kylkeen pieni koepanimo ja ravintola. Näinhän asiat eivät menneet, mutta Gobronille farmista tuli paikka, jossa palata Chouffe-kauppojen jälkeen peruskysymysten äärelle. Kun Bauweraerts jatkoi Duvel Moortgatin riveissä Chouffen kasvattamista, Gobron otti kumppaneikseen kaksi poikaansa. Kolmikon ensimmäinen yhteinen olut Les 3 Fourquets’n maatalossa oli Lupulus Blonde.
Panimo nimesi itsensä muutama vuosi sitten pääasiallisen tuotemerkkinsä mukaan, siis nimeksi tuli Lupulus. Tarkoituksena on ilmeisesti koko ajan ollut tehdä aika humalavetoisia oluita, ja siksi tietysti humalakasvin (Humulus lupulus) tieteellinen lajinimi kuvaa meininkiä hyvin. Etiketissä humalan kukintojen keskellä luimistelee susi, sillä lupulus merkitsee kirjaimellisesti pikku sutta: entisajan ihmisille humalakasvin tapa kiertyä toisten kasvien ympärille toi mieleen suden leuat lampaan henkitorven ympärillä.
Lupulus osoittautui onnistuneeksi hankkeeksi. Vuoteen 2017 mennessä Pierre, Tim ja Julien Gobron olivat onnistuneet kasvattamaan siitä Luxembourgin provinssin kolmanneksi suurimman panimon Chouffen ja Orvalin jälkeen. Valtavan iso se ei edelleenkään ole, mutta vuosittaisen tuotannon kasvettua 20 000 hl kokoluokkaan Gobronit rakennuttivat vanhan maatalon kumppaniksi nykyaikaisen tuotantolaitoksen. Tim ja Julien näyttäisivät olevan tänä päivänä panimon kasvot ulospäin. Vaikka toiminta on sinänsä modernia, esimerkiksi tuotevalikoima on yhä rajallinen – sitä ei ole haluttu paisuttaa kymmeniin tai satoihin vaihtuviin uutuuksiin.
* * * * *
Maistelussa on nyt valikoiman luomuyksilö Lupulus Organicus. Belgiassa on paljon luomukauppoja, ja niiden hyllyille monet panimot ovat tehneet joko luomuversion jostakin perusoluestaan tai kokonaan eri oluet. Jostain kumman syystä ainakin osa näistä jää jälkeen perustuotteen tasosta, näin muistan ajatelleeni esimerkiksi Dupontin ja St-Feuillienin luomuoluista. Lupuluksesta olen maistanut aiemmin myös ei-luomua ja pidin siitä. En tiedä, eroaako Organicuksen resepti perus-Lupuluksesta ja jos niin miten, mutta tämä luomuolut oli mielestäni hyvä.
Organicus on tuoksultaan minttuisen, havumetsäisen humalainen, vähän kypsää hedelmääkin on mukana. Maussa humalointitaso tuntuu useimpia belgialaisia oluita enemmän. Muuten maku on belgialaiseen tyyliin melko hiivavetoinen, mausteinen, ja siinä on aavistus hedelmää ja puhdasta vaaleaa mallasta. Panimon oman luonnehdinnan mukaan Lupulus (siis perusolut) on tripel, Westmallen tai valkoisen Chimayn tyyliin, eikä humaloinnin ole tarkoitus olla aggressiivista. Minusta tämä on tripeliksi kuitenkin varsin katkera, eli humalointi on – jos ei hyökkäävää niin – aika itsetietoista.
Humalalajikkeista en saanut selvyyttä. Voimakkaampia sitrus- tai trooppisten hedelmien aromeita ja makuja en erota, vaikka jokin pieni sitruunaisuus voisi viitata myös amerikkalaiseen humalaan. Tuntuisi, että Vanhan maailman lajikkeet silti hallitsevat. Olisikohan homma hoidettu kokonaan niillä, kuten Brasserie de la Sennellä tai De Rankella pääosin tehdään? Lupulus-sarjassa on muuten myös olut nimeltä Hopera, jossa panimo erikseen mainitsee olevan amerikkalaisia ja australialaisia humalalajikkeita.
Olutkoira 