La Rulles ja Amerikan makujen maihinnousu Belgiaan

Klassikon aineksia oluessa, joka pölähti eräänä keväisen oloisena päivänä Alkon hyllylle.

Jos kirjoituksistani on joskus saanut sen kuvan, että vastustan refleksinomaisesti amerikkalaisen humalan sotkemista eurooppalaisiin olutlaatuihin, täytyy tarkentaa viimeistään nyt. En vastusta automaattisesti, en läheskään aina.

Kun joku osaa käyttää vaihtoehtoisia humalalajikkeita niin taitavasti, että alkuperäinen oluttyyli – kuten nyt vaikka belgialainen tripel – nousee niiden myötä uudelle tasolle ja pysyy kuitenkin tunnistettavasti omana itsenään, silloin täältä irtoaa helpostikin täydet pisteet.

La Rulles Triple. Tämä on aina ollut yksi belgialaisten oluiden suosikeistani. Huomatkaa l- ja e-kirjainten järjestys triple-sanassa: nyt ollaan ranskankielisessä Belgiassa, maan äärimmäisessä eteläkolkassa, vain kilometrin päässä Orvalin luostarista.

Ja humalalajikkeina siis ovat tosiaan Warrior ja Amarillo sieltä kaikkien olutihmisten tuntemasta Yakima-joen laaksosta, joka laskeutuu Cascade-vuorilta yhtyäkseen myöhemmin maailman olutpääkaupungin Portlandin läpi virtaavaan Columbia-jokeen.

Vahvasti pioneerijoukoissa

Oliko Brasserie Artisanale de Rulles -panimon Grégory Verhelst ensimmäinen, joka toi amerikkalaiset humalalajikkeet kaupalliseen belgialaiseen panimoon?

Tähän ainakaan minulta ei löydy varmaa vastausta, ja siksi tämä postaus ei olekaan virallisesti Belgialaisen oluen vuosisata -sarjani yhdestoista tai kahdestoista osa (siitä välistä on muutenkin vielä joitakin 1960–1990-lukuja käsitteleviä tekstejä kirjoittamatta).

Verhelstistä käytetään kyllä sanankäänteitä (”sans concessions”), jotka tuovat jenkki-craftin mieleen. Amerikkalaistyylisten craft beer -vaikutteiden tulo Belgiaan on joka tapauksessa ollut jopa tuossa vanhassa olutmaassa viimeisten viidentoista vuoden aikana ihan merkittävä juttu. Ulkomaisia oluita ei vielä 2000-luvun alkupuolella saanut Belgiasta oikein mistään, ja tosiaan kansainvälisistä vaikutteista inspiroituneita oluentekijöitäkin oli vasta pari hassua.

Muitakin edistyksellisiä kuin Verhelst siis oli. Esimerkiksi Slaapmutske-oluiden tekijät ovat kertoneet käyttäneensä amerikkalaista humalaa jo keväällä 2001. Belgialaisittain heitä ei toki voi pitää panimona, koska he ovat tehneet oluensa jo pian seitsemäntoista vuoden ajan De Proefbrouwerij -sopimusvalmistajalla.

Rulles aloitteli toimintaansa joskus vuosien 1998–2001 välillä ja teki alkuun Blonde- ja Brune -oluita. Vuonna 2003 Triple ilmaantui valikoimaan mukaan, ja suunnilleen samanikäinen on vaalea kesäolut Estivale. Noina vuosituhannen alkuvuosina Verhelst on ilmeisesti jo tuonut amerikkalaiset vaikutteet belgialaisiin oluihinsa.

Tripleä Arkadiasta

Kuten kaikki alkoholiliikkeen olutuutuuksia kiinteästi seuraavat ovat jo bonganneetkin, valtiollisiin valikoimiin on tällä viikolla putkahtanut pari Rullesin panimon tuotetta, kesäolut Estivale ja klassikko-Triple. Kävin poimimassa Tripleni töiden jälkeen Helsingin keskustan Arkadiasta, jossa kyseinen kohta hyllystä olikin jo uhkaavasti tyhjentymässä.

mde

Etiketin kuvassa ei ole tonttu, vaan oluelle perso isäntämies Marcel.

En ole juonut panimon Tripleä pitkään aikaan pullosta, vaan olen tilaillut sitä Brysselin reissuilla Deliriumin kellaribaarin hanasta, jossa sitä tuntuu enemmän tai vähemmän aina olevan.

Pihkanvärinen olut tarttuu pieninä kuplina Westvleteren-lasini reunoihin, vaikka en usko jättäneeni lasia tiskauksessa normaalia likaisemmaksi. Vaahto on runsaan valkeaa.

Tuoksu on miedon eurohumalainen. Amarillon oranssia sitruksisuutta siinä ei tunnu lainkaan, vaan mintun tyyppiset yrtit hallitsevat. Kai tämä voi olla Warriorin ansiota, vaikka en tuota humalaa juurikaan tunne. Sama yrttisyys jatkuu maussa, jossa pitäisi olla vain pilsnerimallasta mutta mallaspuoli maistuu karamellisen paksuna.

Voisin kuvitella, että tämä on suunnilleen se tripel-tyylin olomuoto, johon esimerkiksi Malmgård omissa belgialaisoluissaan tähtää. Suun takaosassa tuntuu tanniinisen pihkan ohella makea siirappisuus, joka katoaa jälkimakuun mennessä; jälkimaku taas on hämmästyttävän mausteinen kun ottaa huomioon, ettei oluen reseptiin kuulu mitään mausteita.

La Rulles Triplen nerokkuus piilee kuitenkin siinä, etteivät sen konstit suinkaan lopu humalan ja maltaan käsittelyyn. Olut käytetään nimittäin salaperäisellä Orval-hiivalla, ja se tuo tähänkin olueen aavistuksenomaisen, saisonmaisen happamuutensa. Ehkä lopun suuta kuivaava tanniinimaisuuskin liittyy siihen. Jälkikäymiseen hyödynnetään inverttisokeria.

IPAt lisääntyivät ja täyttivät maan

Amerikkalaisten vaikutteiden Belgian-valloitus ei tietenkään ole pysähtynyt tämän tyyppisiin tuotteisiin, joissa vain pieniä elementtejä siirretään rapakon takaa sinänsä paikallisiin luomuksiin.

Suunnilleen jokainen kynnelle kykenevä panimo Belgiassa kuten muissakin maissa on tehnyt esimerkiksi oman India Pale Alensa vuosien 2010–2015 välisenä aikana. Niiden lisäksi Belgiassa on pantu lukuisia ”hop forward” -tyyppisiä oluita, jotka eivät kaikki ole suoranaisia ipoja.

Ensimmäisenä belgialais-IPAna voi kai pitää La Chouffe -panimon Houblon Dobbelen IPA Tripel -olutta. Tai jos se ei ollut ensimmäinen, se oli ainakin ylivoimaisesti vaikutusvaltaisin – ja syntyi alun perin panimon käyttämän amerikkalaisen sisäänostajan toiveesta. Vuosi taisi olla 2006.

Ja tästäkin on tultu jo pitkä matka. Ehkä uusinta belgialaisten oluiden sukupolvea edustaa joku Brussels Beer Project, joka on asettanut missiokseen tuoda kentälle ”jotain uutta” iänikuisiin luostarioluisiin jämähtäneessä maassa. Tietävätkö nuoret, että jo 1980-luvun ensimmäisen pienpanimoaallon tyyppien päämääriin kuului välttää pulleita munkkeja ja väärennettyjä pyhimyksiä? Joka tapauksessa sellaista olutmaailman mikrotrendiä ei varmasti ole, mihin Brussels Beer Project ei olisi jo lähtenyt mukaan. Plus ça change, plus c’est la même chose…

Tämän kaiken keskellä on ihan virkistävääkin huomata, että La Rulles Triple washingtonilaisine humaloineen, tripelmäisine runkoineen ja orvalmaisine hiivoineen on kestänyt aikaa jo kohta viidentoista muutoksentäyteisen vuoden ajan. Uusi belgialainen klassikko kenties?

Paavin polku vie tupakkapaikalle, munkin tie metsään

Syksyn pimeyttä valaisevat vahvat oluet kotimaisilta kartanopanimoilta. Tämä postaus keskittyy uusmaalaisiin kulttuurimaisemiin, joissa toimivat Rekolan ja Malmgårdin panimot, ja erityisesti niiden belgialaishenkisiin tuotteisiin. Ja Suomen valloneihin.

Ensin täytyy tehdä otsikosta huolimatta se selväksi, että kummankin panimon kaksi vahvaa belgialais-approksimaatiota ovat yleensä olleet viime aikoina omassa suomalaisten oluiden kymmenen kärjessäni. Ehkä tämän sanottuani voin jakaa niille vähän nuuskaa lempeän kriitikon ominaisuudessa.

Munkintie ilmestyi iloksemme Alkojen hyllyihin nelisen vuotta sitten ja antoi ymmärtää olevansa belgialaistyyppinen tumma dubbel. Täytyy myöntää, ettei Vantaalla perustettu panimotulokas vakuuttanut vielä tuolloin Olutkoiraa muka-luostarioluellaan. Ei sillä etteikö Suomessakin luostareita olisi, mutta ne ovat sellaisia vähän erilaisia: ne sijaitsevat Espoon lähiössä tai enonkoskelaisessa kyläkoulussa.

Se on nyt sunkin tie”

Tullessaan markkinoille Munkintien laatu heilahteli – aikalaiskuvausten mukaan – ja itsekin muistan ensimmäisten parin pullon suutuntuman olleen jotenkin niljainen. Maun ja myyntipuheiden välillä oli myös jotain ristiriitaa. Ainakin itse assosioin tuon tyyppisen oluen helpommin saksalaiseen tummaan bockiin kuin Belgian dubbeleihin.

vallonerna-rajattu

Vallonialaisia rautaruukin työläisiä. (Kuva: Sixten Haage, lainattu ilman lupaa vallon.se-sivustolta)

Jotakin loksahti kohdalleen viimeistään siinä vaiheessa, kun rekolalaiset siirsivät kotipesänsä historialliseen Fiskarsin ruukkikylään. Pari kesää sitten poikkesimme Fiskarsiin – oikeastaan muistamatta että Rekola nyt jo majaili täällä – ja söimme välipalaa mainiossa Vanhassa Pesutuvassa eli Laundryssa.

 

Tilasin palanpainikkeeksi ruukinpanimon Munkintien, joka maistuikin yhtäkkiä erinomaiselta, tumman vivahteikkaalta ja historialliseen miljööseen sopivalta. En osaa yhtään sanoa, johtuiko erilainen maisteluhavainto tuoreudesta, laadun paranemisesta vai ympäristötekijöistä. Joka tapauksessa kokemus oli miellyttävä.

Arvostin sitä paitsi baarimikon lausahdusta, kun hän kaatoi olutta lasiin: “Se on nyt sunkin tie.”

Olut oli löytänyt paikkansa – ainakin omassa mielikuvituksessani siis. Fiskarshan on yksi Uudellemaalle 1600-luvulla perustettuja rautaruukkeja, joihin tuli ammattitaitoista työvoimaa nykyisen Belgian eteläosista Valloniasta. Ardennien vuoristossa, jossa myös oli runsaasti rautamalmia, oli kehitetty edistyksellinen raudanjalostusmenetelmä, ja tästä myös Ruotsin valtakunta halusi valuttaa itselleen taloudellista hyötyä.

Munkit unohtuivat, ja mietin, olisiko tämä voinut olla tuon ajan tumma ruotsalainen pintahiivaolut, johon vallonialaiset rautasepät ehkä olisivat tuoneet oman pienen belgialaisen lisämakunsa. Tuo on monellakin tasolla tietysti pelkkää kuvitelmaa. Toisaalta jos olisin panimon markkinointihenkilö, saattaisin yrittää heruttaa jotakin näistä historiallisista yhteyksistä, jotka eivät ole edes kovin kaukaa haettuja.

Minulle Munkintie on siitä lähtien ollut valloniolut, jonka ytimessä eivät ole luostarit ja valkokaapuiset munkit vaan Uudenmaan (tai Ardennien) metsäiset jokilaaksot. Siellä myssypäiset ruukkityöläiset pitkissä esiliinoissaan takoivat sulasta raakaraudasta tankoja, joita laivattiin eteenpäin Englantiin jalostettaviksi. Ja olihan vallonien välillä janonsakin sammutettava.

mde
Paavi polkee

Uusimmassa luostarioluessaan Rekolan Panimo on jättänyt priorit, prelaatit, apotit ja muut pikkupomot väliin ja hypännyt suoraan katolisen hierarkian huipulle. Paavin polku on 9 % abv vahvuinen vaalea luostarihenkinen pintahiivaolut, eli nyt esikuvina tulevat mieleen Belgian tripel-tyypin oluet.

Tässä on taas olut, joka ensi maistelulla aiheutti pienen kummastuksen – jopa epäilyksen siitä, onko tuote kunnossa. En ole nimittäin haistanut yhtä vahvaa tupakan aromia oluessa koskaan, enkä juuri tällaista oluen ulkopuolellakaan, muuten kuin tupakkapaikalta palaavien työkavereiden vaatteissa toisinaan. Myös maussa oli mukana jonkin verran stögistä.

En tiedä, mistä tupakka tähän olueen tulee tai maistavatko muut sitä siinä ollenkaan. Mahdollisia tuon tapaisen aromin tai maun lähteitä ovat kai tietyt humalalajikkeet (Hersbrucker?), samoin kypsytys joistakin puulajeista valmistetuissa tynnyreissä. Tai tupakka voi olla yksi aromeista, joiksi belgialaisen hiivan tuottamat fenolit ajan mittaan muuttuvat. Tuskin näistä selityksistä mikään osuu ihan nappiin, enkä kyllä tunne Paavin polun reseptiäkään yhtään. Joka tapauksessa olen nyt maistellut tätä tripeliä kolme kertaa, ja aluksi virheeltä tuntunut maku on alkanut kiehtoa.

Itäisellä Uudellamaalla, Loviisan Malmgårdissa tehdään toisenlaista belgialaista tripeliä. Sikäläiseen reseptiin kuuluu emmer, spelttiäkin alkukantaisempi alkuvehnä, jota arkeologien mukaan on viljelty Suomen rannikolla jo ennen ajanlaskun alkua. Malmgårdin kartanon omilla pelloilla viljellään muiden viljalajien ohella myös tätä emmervehnää.

Moniviljaisuus ei ole belgialaisissa vahvoissa oluissa mitenkään ennen kuulumatonta, ja Malmgårdinkin versio on aina ollut omaan makuuni sopiva. Emmer Tripel on hunajaisen humalainen, alkoholi paistaa ehkä vahvemmin läpi kuin Paavin polussa (vaikka sitä on tässä vähemmän), mutta kaiken kaikkiaan kyseessä on aika tyylikäs kylmän vuodenajan lämmittäjä.

ohrapelto_joanta_flickr-cc-by-sa-2-0-att
Tämä ei ole piippu vaan olut

Toinen Malmgårdin belgialaistyyppinen olut ei tavoittele itselleen minkäänlaista luostarioluen statusta. Nimi Ceci n’est pas une Belge viittaa surrealisti René Magritten maalaukseen, johon on kuvattu piippu ja sen ylle teksti “tämä ei ole piippu”.

Tumma olut on hiivaisen hedelmäinen, täyteläisempi kuin saman panimon kullanvärinen emmerolut ja aina jotenkin vaikeasti analysoitavissa. Tässä on jokin elementti, josta en saa kiinni ja joka ei maistu belgialaiselta. Jokin amerikkalainen humalalajike? No, eihän olut nimensäkään puolesta väitä olevansa belgialainen (ja samalla paradoksaalisesti väittää).

Tähän pohdintaan oikeastaan kiteytyy näiden suomalais-belgialaisten oluiden viehätys ja toisaalta niiden kummallisesti avoimeksi jättämät kysymykset. Käsityöpanimoiden kenttä niin Suomessa kuin muuallakin on tällä hetkellä vahvasti kiinnittynyt tiettyihin oluttyyleihin, joista näkyvimmin ovat esillä IPA, imperial stout ja pari muuta. Belgialaisessa perinteessä oluttyyli taas on paljon häilyvämpi ja vähemmän merkitsevä käsite.

Toivottavasti nämä kartano-oluet pysyvät ja paranevat osaavien panimoiden hellässä huomassa. Ehkäpä belgialaiset tyyliseikat hioutuvat niistä ajan myötä pois ja jäljelle jää aitoja, nykyaikaisia suomalaisia oluita?

fiskars_mace-ojala_flickr_cc-by-sa-2-0-att

Postitontun tuomaa: My Chouffe Story

cofKirjahyllyssä ei voi olla koskaan liikaa belgialaisen oluen historiaa, ja niinpä tämänkin paketin – tai sen saapumisilmoituksen – putoaminen postiluukusta oli iloinen tapahtuma.

La Chouffe -panimon toisen perustajan Chris Bauweraertsin muistelot valmistuivat jo kolme neljä vuotta sitten, joten kyseessä ei suinkaan ole suoraan painokoneesta tupsahtanut lämpimäinen. Oluthistoriaksi My Chouffe Storyn tarina ei ulotu kovin kauas menneisyyteen. Belgialaisen artisaanioluen uusi tuleminen pääasiassa 1970–1980-luvuilta alkaen on melko vähän tunnettu ajanjakso, ja vuonna 1982 perustettu La Chouffe oli yksi tämän uuden aallon pioneereja.

cofKuten kuvasta näkyy, oma kappaleeni on Bauweraertsin omistuskirjoituksella varustettu. Syynä on, että onnistuin pääsemään Antwerpenissä hiljattain hänen juttusilleen, keskustelun aiheena muun muassa hänen panimonsa alkuaika. Tarkoituksenani on kirjoittaa lähiaikoina isompi artikkeli noista 40 vuoden takaisesta vaiheista Belgiassa.

Tällaisten kirjojen hyvä puoli on, että ne antavat aina tiettyä perspektiiviä oluihin, joita on opittu pitämään jo melkein itsestäänselvyytenä. Kuvien kanssa saadaan seurata Chouffen tarinaa aina ensimmäisestä 49 litran batchistä saakka. Antiikkikaupasta löydettyjä mäskäys- ja keittokattiloita oli kuulemma menneinä vuosikymmeninä käytetty pyykinpesussa, ja vierre myös suodatettiin vanhan pesukoneen rummun läpi.

Tämä oli aikaa, jolloin edes Belgian kaltaisessa olutmaassa oli vain hyvin rajallinen joukko oman oluen panemisesta kiinnostuneita harrastajia. Eivät Chris ja hänen yhtiökumppaninsa Pierre Gobron tienneet, miten valmistusprosessin koukerot kannattaisi parhaiten hoitaa. Ei ollut internetiä, josta hakea reseptejä tai neuvoja, eikä juuri kauppoja, josta ostaa raaka-aineita tai välineitä. Kun Hoegaardenin Pierre Celis vinkkasi nuorukaisille, että korianterilla maustamista kannattaisi kokeilla, Chris suunnisti Delhaizen eli paikallisen K-kaupan maustehyllylle.

cofLoppu on suurin piirtein historiaa. Ainakin siltä osin, että La Chouffe oli Belgian 1980-luvulla aloittaneista pienpanimoista se kehityskelpoisin ja tämän takia iso Duvel Moortgat nappasi tontun omaan talliinsa vuonna 2006. Chris on edelleen emoyhtiön palveluksessa ja pitää itseään myös amerikkalaisten rakastaman Belgian IPA -oluttyylin alkuunpanijana. Hänen menestyksekäs Chouffe Houblon Double IPA Triple -oluensa olikin toki tienraivaaja tässä trendissä. Palaan näihin vielä tulevissa postauksissa.

Lopuksi vielä paljon parjatulle Postille kiitokset siitä, että paketti oli löytänyt tiensä kohtuullisessa ajassa oikeaan paikkaan eli Hakaniemen konttoriin. Tuon olisi voinut silti mainita myös saapumisilmoituksessa, jossa ei ollut mitään tietoa noutopaikasta! (Kuulemma jokin leima oli unohtunut lätkäistä.) Tästä on hyvä jatkaa.