Pikkujoulu, currywurst ja Andechser Weizenbock

Pikkujoulu on taas käsillä, oli tarkemmin ottaen toissapäivänä. Jo edellisinä vuosina olen juhlistanut tätä vanhaa kotoisan joulunodotuksen alkua tässä blogissa nauttimalla jonkin oluen ja kokkailemalla. Tähän vuoteen se sopii tietysti sitäkin paremmin, kun firmojen ja muiden tahojen railakkaammat pikkujoulut (aivan eri asia) ovat koronan takia katkolla.

Ostimme Hakaniemen torilta lauantaina pöytäkokoisen pikkujoulukuusen, ja kuusimyyjäkin toivotti iloisesti “hyvää pikkujoulua!”. Keittiön puolella valmistui currywurstia vanhalla ohjeellamme, joka on alkujaan peräisin Pastanjauhantaa-blogista. Makkarana oli tällä kertaa vegaaninen Muu Kasvigrillimakkara, mutta aikaisemmin olemme käyttäneet reseptissä ainakin Lidlin paksuja bratwursteja. Lisukkeena olivat lohkoperunat. Kyseessä ei ole ehkä kaikkein jouluisin ruokalaji, mutta voihan sitä syödessään kuvitella olevansa vaikka saksalaisilla joulumarkkinoilla, makkarakioskilla notkuen ja olut- tai glühweinlasi kädessä.

* * * * *

Andechser Weizenbock on vahvempi vehnäolut (7 %) baijerilaispanimolta, jolta suurin piirtein koko valikoima on nähty Alkossa parin viime vuoden aikana. Tältä luostaripanimolta on tullut tasaisen laadukasta tavaraa, ja vahvemmalla puolella loistavien Exportin ja Bergbockin rinnalle on ilmaantunut siis monopolin hyllyille nyt myös vehnäbock.

Tuplavehnät ovat joskus hyvin makeita superoluita, mutta tässä sokerisuus pysyy hallinnassa. Maistelin Weizenbockia rinnakkain Weihenstephaner Vitusin kanssa, joka on vahvojen vehnäoluiden joukossa aivan vaaleimpia ja makeudeltaan sekin maltillinen. Andechsin vehnäpukki on kyllä sitä asteen tummempi, siinä on punertavaa toffeen värisävyä. Vitus puolestaan on voimakkaampi: prosentteja on kokonaiset 7,7.

Näissä kahdessa oluessa on siis jotain samaa ja myös selkeitä eroja. Vitus päästää aavistuksen verran viinan makua läpi, ehkä koska muissa elementeissä pidetään tälle oluttyylille epätyypillisesti melko matalaa profiilia. Lämmetessä makuun nousee myös vähän vehnäistä makeutta, hieman saman oloista kuin esimerkiksi moniviljaisessa Tripel Karmelietissa. Andechser Weizenbock sen sijaan on keskitumman vehnäoluen (vrt. Ayinger Urweisse) vahva serkku, ja siinä hiivan mausteiset ominaisuudet pääsevät esille. Molemmat mainitut saksalaiset ovat minusta hienoja oluita, vaikkakaan eivät välttämättä pärjää currywurst-annokselle – sen pariksi ehkä kannattaa etsiä jotain makeampaa ja tummempaa lämmikettä.

Jouluolut #4: BRLO Winter Porter

Tähän mennessä kaikki Alkon jouluoluet, joita olen saanut aikaiseksi maistaa, ovat olleet saksalaisia. Sitä tämä BRLOn tuotekin on, tyylilajina portteri. Portteri ei ole epäsaksalainen oluttyyli, vaan niitä on Saksassa tehty paljon jo keisarikaudella 1800-luvun lopulla. Näin kertoo muun muassa Ron Pattinson. Kukapa enää oluen maantieteestä välittää globaalin craft beerin aikana, mutta Berliini oli noina vuosina merkittävä portterikaupunki maansa mittakaavassa.

BRLO on panimona uudehko, aloittanut Berliinin Gleisdreieckissa vuonna 2016. Panimon nimi on vanha slaavilainen sana, josta juontuu koko kaupungin nimi. Heidän ydinvalikoimaansa kuuluu olut nimeltä Baltic Porter, ja mahdollisesti (todennäköisesti?) tämä talviportteri on sama tuote eri etiketillä. Ainakin aistinvaraisesti Winter Porterin (7 %) tuoksu- ja makumaailma sopisi yhteen sen kanssa, mitä panimo kertoo nettisivuillaan Baltic Porterin piirteistä. Samoin vahvuus. Maltaina ovat pilsneri-, karamelli- ja roast malt, humalina Herkules ja Tettnanger.

Tuoksu on tummaksi olueksi nimittäin yllättävän paljon länsisaksalaisen pilsnerin tapainen. Maussa korostuu myös yleislagermainen humalaisuus, katkeruus ei ole mitenkään tapissaan mutta sitä on kuitenkin portterille aika paljon. Herkuleksessa on korkeat alfahapot ja vaikka lajike onkin saksalainen, se tuo ehkä tähän olueen jotain, mikä minulle ei niin kolahda. On maussa toki muutakin, maanläheisiä, suklaisia, leipäisiä ja lääkemäisiä vivahteita.

En tiedä, onko hiivana käytetty lagerhiivaa. Se ainakin olisi yksi syy kutsua olutta Baltic porteriksi. BRLO:n luonnehdinta, että olut on “englantilaisen portterin ja Russian imperial stoutin risteytys”, ei kai kerro muuta kuin että tässä on keskivahva tumma olut. Baltic porter tai itämerenportteri on oluttyylinä jonkinlainen kentauri, jonka pää on maantieteellistä olutperinnettä ja vartalo sekalainen kokoelma raaka-aineita, joista voi valita brittiläisemmän tai saksalaisemman yhdistelmän.

Mallasprofiiliin suositellaan mannereurooppalaisen perinteen porttereille esimerkiksi BJCP:n tuomarointiohjeissa München/Wien-akselin perusmallasta. BRLOssa ei ole lähdetty sille linjalle, ja lopputulos on rungoltaan vähän ohuen oloinen. Erityisen brittiläiseltä tämä ei tunnu, ja toisaalta kun Berliinistä lähdetään itään päin, rajan takana Puolassa tehdään astetta mielenkiintoisempia tuhteja makupommeja. Silti annan taas Alkolle pari lisäpistettä tämän tyyppisen saksalaisportterin tuonnista, tätä perusraaka-aineilla tehtyjen tummien oluiden osastoahan ei ole koskaan liikaa.  

Kuva (BRLO-17): 1992since, public domain / Flickr.com.

Jouluolut #3: Karmeliten Kloster Doppelbock

Kolmas jouluolut tulee ensimmäisen tavoin bock-osastolta, ja se on panimon nettisivujen mukaan saatavana vuosittain marraskuun puolestavälistä alkaen. Kyseessä on Karmeliten-panimon Kloster Doppelbock. Alkostahan Karmeliten-oluita saa kai tällä hetkellä neljää erilaista – muun muassa vaaleaa vehnäbockia – ja nyt lokakuun lopussa myyntiin tulleessa kausiolutvalikoimassa siis tätä ohraista tuplapukkia. 

Yleensä bockeja ja doppelbockeja tulee ajateltua joko tummina tai vaaleina, mutta toki niitä on myös siltä väliltä. Tämäkin on ehkä enemmän rajatapaus, punertavan kultainen ja mahonginruskeaan vivahtava. Karmeliten-Brauerei toimii Straubingissa, joka on Münchenistä aimo harppauksen Plzeňin suuntaan, muutamia kymmeniä kilometrejä Tšekin rajalta. Panimo on yksi Saksan vanhimpia: jo 1300-luvulla se toimi paikallisen luostarin yhteydessä, vaikka onkin nykyään yksityinen perheyritys.

Kloster Doppelbockissa on paahdettu leipäinen, viljainen tuoksu, jossa on vähän toffeen makeutta. Maku ei ole kuiva mutta ei siirappisen makeakaan, siinä on karamellin, pähkinöiden ja mausteiden makua. Katkeruus on vähäistä mutta hiukan pistävää. Jälkimaku on näinkin vahvaksi (8 %) täysmallasolueksi ohut, eikä tuote aivan mestaruusluokkaan Saksan luostarioluiden ja vastaavien joukossa ehkä nousekaan. Tumman toffeen hallitsema lempeä yleismaku on kuitenkin miellyttävä.

Jos tämä olut ei nyt siis kohoa aivan taivaisiin sfääreihin, täytyy kuitenkin kiittää Alkoa ja/tai maahantuojaa jälleen siitä, että saksalaisista klassikkotyyleistä nähdään välillä muitakin kuin sikäläisiä top 3 -klassikkoja. Toki Paulaner Salvator, Ayinger Celebrator ja jokunen muu ovat varmasti tummempien pukkien kärkeä, mutta vaihteeksi on kiva nähdä muidenkin panimoiden taidonnäytteitä täällä Pohjolan joulussa.

Jouluolut #2: Tucher Christkindlesmarkt Bier

Pyhäinpäivässä mennään ja jouluoluttestit jatkuvat. Viikonloppuna pääsin kokeilemaan maistovuorossa ollutta Tucher Christkindlesmarkt Bieriä melko halloweenmaisissa olosuhteissa, se oli nimittäin saunaoluena pilkkopimeän Näsijärven rannalla sumun noustessa järven pinnalta. Kurpitsalyhdyt valaisivat kuistia.

Tietenkään vaalea lager ei monen mielestä ole mikään jouluolut. 5,8-prosenttisena Tucherin joulutoriolut on toki baijerilaiseen makuun juhlaoluen vahvuudessa, mutta monien virallisten Oktoberfest-oluiden tapaan normaalin hellesin tai vaalean exportin makuprofiilista ei lähdetä historiallisen märzenin suuntaan juurikaan. Omaan makuuni tämä tyyli sopii, ja varsinkin saunaoluena se on aivan omiaan. Raikkautta ja ravinteita on sopivassa suhteessa.

En edes tiedä, mikä järven lämpötila tähän aikaan vuodesta oli, mutta kovin kauan siellä ei uskalla viipyä ilman avantouintiosaamista. Suoraan hyisestä vedestä noustua oluen arviointi on enemmän fyysinen kuin älyllinen kokemus. Tuhtia mallasta on tuoksussa ja maussa riittämiin, ja se on tässä tyylilajissa avainasemassa. Viljaisuus on alkuun jopa vähän hapanta, aivan kuin mukana olisi jotakin muuta viljalajia kuin ohraa (ei takuulla ole). Se ei kuitenkaan anna vaikutelmaa täysin huippuluokan baijerilaislagerista, vaikka paljon hyvääkin tässä on. Makeutta ei maltaasta ole jäänyt läheskään niin paljon kuin joissakin exporteissa tai festbiereissä, mikä taas saunatilanteessa voi olla positiivinen asia.

Tämä on olut, joka kenties jättää toivomisen varaakin, mutta jota ainakin itse tällä litrahinnalla voisin ostaa useamminkin. Suomalaiseen joulupöytään en näitä makuja ottaisi ainakaan pääruokien kumppaniksi, koska tuhdimpikaan vaalea lager ei pärjää kovin hyvin laatikoiden ja kinkkusinappien tummalle makeudelle. Joulutorilla hikisten jouluostoskierrosten jälkeen sen sijaan lasillinen tällaistakin Christkindlesmarkt Bieriä voisi maistua mainiosti. Ihan mukavaa vaihtelua moinen on jouluolutvalikoimissa, joissa yleensä tumma ja mausteinen korostuu.  

Jouluolut #1: Zoller-Hof Donator

Jouluaattoon on kaksi kuukautta, ja siitä lähtee juhlakauteen valmistautuminen tässä blogissa, mitä se sitten tarkoittaakin. En aio testata Alkoon juuri tullutta jouluolutvalikoimaa kokonaisuudessaan, vaan maistella vähän kerrallaan ne, joihin en ole itse ennen törmännyt. Esimerkiksi tässä postauksessa juotava doppelbock Donator on kyllä tehnyt ainakin yhden aikaisemmankin ilmestyksen Suomen monopoliin, mutta itse en sitä muista silloin ostaneeni.

Saksalaiset keskisuuret panimot ovat omanlaisiaan otuksia. Zoller-Hof on ollut olemassa Sigmaringenin kaupungissa Baden-Württembergissä 185 vuotta, ja nykyinen omistaja Claudia Sieben edustaa kuudetta sukupolvea panimon keulassa. Vehnäoluet, normi-pils ja astetta vahvempi export ovat perustuotteita, erikois- ja kausivalikoiman puolella on tehty monen näköisiä vahvoja bockeja. Italialaisille valmistuttajille pannaan “craft pilsiä” ja jonkinlaista vahvaa lageria. IPA-tehtailuun ei ole lähdetty, mutta katse kuitenkin ulottuu myös paikallisten stammtischien konservatiivisia asiakkaita kauemmaksi.

Yksi panimon pukeista on siis vaalea Donator (8 %). Vaaleat doppelbockit ovat täällä Pohjolassa vain vähän yleisempiä olentoja kuin yksisarviset, ja jotkut eivät niistä pidä, koska skandinaavisessa suussa ne saattavat yhdistyä elefanttiin ja muihin suurpanimoiden mallasviinaksiin. Donatorin tuoksu onkin hillityn maltainen, toisin kuin joidenkin miedompien heller bockien hunajainen aromi. Tarkemmalla nuuhkimisella mukaan tulee kyllä jotain makeampaakin.

Mikään äkkimakea tuplapukki tämä ei maultaankaan ole, vaan tuhdilla keskitien (täys)maltaisuudella mennään. Vilja maistuu, ehkä joitain mantelin ja päärynäkarkin vivahteita on mukana. Maku ei ole kuitenkaan kovin moniulotteinen, mutta ainakaan omaan suuhuni siinä ei tunnu pahasti myöskään alkoholiprosenttien vaikutusta – korkeintaan pieni kuumuus jälkimaussa. Humala on läsnä lievänä katkeruutena, joka ehkä viiraa hiukan kitkeryyden puolelle. Jotkut Belgian tripelitkään eivät ole kaukaisia serkkuja, vaikka eri hiivalajin takia tunnelma on pidättyvämpi.   

Panimo ei aktiivisesti mainosta tätä olutta jouluoluena – tai muutenkaan – mutta etiketin kuvassa esiintyvät kolme kuningasta eli “itämaan tietäjät” kameleineen tietysti kiinnittävät sen vuodenvaihteen sesonkiin. Lahjojen antajina he vastaavat myös oluen nimen merkitystä. Tämä olut ei tule olemaan sen kummemmin isojen massojen kuin craft beer -entusiastien suosikki, mutta Olutkoiralle se on pieni joululahja Alkolta: hyvä nähdä tästäkin oluttyylistä edes joitakin edustajia joskus Suomessa.

Oktoberfest, jota ei ollut

Yksi monista isoista asioista ja tilaisuuksista, joita pieni virus on onnistunut tänä vuonna peruuttamaan, on Münchenin kansanjuhla Oktoberfest. Wikipedia tietää kertoa, että Oktoberfest on jätetty historiansa aikana järjestämättä vain 24 kertaa. Tämä taitaa olla ensimmäinen peruutusvuosi sen jälkeen, kun toisen maailmansodan mainingeista selvittiin. Aloituspäivä olisi ollut nyt lauantaina, jos tapahtuma olisi toteutunut normaalisti.

Olen ollut paikan päällä kerran, ja pakko on sanoa, että jos jokin oluttapahtuma nykymuodossaan on koronan leviämiselle otollista alustaa, niin se on ehkä juuri Oktoberfest. Juhlinta tapahtuu pääasiassa teltoissa eli käytännössä sisätiloissa, joissa sadoittain ihmisiä on ahtautuneina pöytiin (ja pöytien päälle) tiiviinä massana, ja laulu raikaa. Kaiken lisäksi ainakin osa juhlaväestä on sen verran iloisessa hiprakassa, ettei varmasti edes normaalia varovaisuuden tasoa saa aivan pidettyä yllä.

Isommat yleisötilaisuudet on Münchenissä peruttu muutenkin vuoden loppuun saakka. Niinpä esimerkiksi Münchener Starkbierfestival jää järjestämättä – se olisi ollut käynnissä tällä Oktoberfestiä edeltävällä viikolla. Pieniä hyperpaikallisia olutkarkeloita saattaa Münchenissäkin toteutua, mutta niistä en ole lähtenyt ottamaan selvää. Tuskin tämän blogin lukijoissa on monia, jotka olisivat sille suunnalle juuri nyt matkustamassa ja etsisivät vinkkejä.

Toki Müncheninkin olutmaailmassa tapahtuu erinäisiä asioita, vaikka isot juhlat jäävätkin tältä vuodelta väliin. Yksi paikallinen olutuutinen koskee Giesinger-panimoa, joka on ensimmäisenä oluentekijänä sataan vuoteen saanut oikeuden käyttää “müncheniläisen panimon” arvonimeä. Tähän ei riitä se, että panee olutta kyseisessä kaupungissa, vaan panimon täytyy lisäksi hankkia vetensä Münchenin pohjavedestä 150 metrin syvyydestä. Giesinger porasi itselleen syvän kaivon ja saa ilmeisesti sitä kautta oikeuden esiintyä tulevilla Oktoberfesteillä aitona müncheniläispanimona.

* * * * *

Alko on jälleen tuonut kausivalikoimaansa muutaman Oktoberfestbierin: tällä kertaa mukana ovat Spatenin, Paulanerin, Löwenbräun ja Hofbräun vaaleat perusoktot, Irlbacher Gäuboden Volksfestbier sekä Erdinger Oktoberfest. Maistoin Erdingerin, koska se oli ainoa itselleni ennestään tuntematon (vaikka yleensä mieluummin juonkin tässä juhlasesongissa vaaleaa tai punertavaa ohrajuhlaolutta).

Oluen nimi on todellakin pelkkä Oktoberfest, mikä saattaisi viitata siihen, että pullot on etiketöity Amerikkaan vientiä varten. Amerikassa tämän oluttyylin nimi on Oktoberfest, kun taas Saksassa Oktoberfest on se juhla ja Oktoberfestbier se olut. Vahvuutta on 5,7 %, kuten Erdingerin Festweißessa, joten eiköhän tämä ole juurikin tuo juhlavehnä uusissa vaatteissa. Saksalaisen etiketin kuvassa on juhlateltta, tähän toiseen taas on saatu mahdutettua myös perinteinen naistarjoilija dirndlissään ja kolpakkorivistö kourassa.

Vehnäoluessa on viljainen, jopa vähän jauhoinen tuoksu, jossa on mukana yllättäen ripaus alkoholia. Vaikka prosentit ovat vehnäolueksi melko koholla, suutuntuma on vetinen, eikä baijerilaisen weißbierin tyyppiominaisuuksia – kuten mausteisen banaanista hiivaefektiä – tunnu juurikaan. Makeutta on jonkin verran, samoin jotain epämääräistä hedelmäisyyttä ja kivennäisaineita. Onko panimomestaria briiffattu, että “tee niin lähelle Spatenin ja muiden oluita kuin vehnällä pystyt”? En nyt väitä, että olut olisi suunniteltu vain mahdollisimman helposti juhlissa alas meneväksi juomaksi, mutta kovin monipuoliseksi nautiskeluolueksi siitä ei myöskään näillä eväillä ole.

Miten Bambergista tuli Bamberg – olutkaupunki historiansa peilinä

“Bamberg on kaupunki, jossa on kymmenen panimoa.”

Tämä virke tuntui kuvaavan vielä viime vuosituhannen lopussa maanpäällistä ihmettä, suoranaista paratiisia, jonka ei olisi järjellä ajatellen pitänyt voida säilyä. Useissa miljoonakaupungeissakaan ei usein ollut enää kuin yksi tai kaksi panimoa. Kai 1990-luvulla käytiin hetkellisesti tilanteessa, jossa esimerkiksi Helsingissä ei ollut ainuttakaan jäljellä. Miten oli mahdollista, että Kuopion kokoisessa saksalaisessa maalaiskaupungissa oli niitä kymmenen?

Nyt 2020-luvulle tultaessa kymmenen panimoa kaupungissa on toki edelleen aika paljon, ainakin keskikokoiselta kaupungilta. Mitään ennen kuulumatonta siinä ei kuitenkaan enää ole. Helsingissä voi varmaan laskea toimivan tällä hetkellä kymmenisen panimoa (toki Helsinki on isompi kaupunki, mutta se ei myöskään sijaitse oluen vanhoilla sydänmailla Saksassa). Toisaalta Helsingin kokoluokkaa on Oregonin Portland, joka on panimomäärällä laskettuna tämän päivän globaali olutpääkaupunki. Siellä panimoita pitäisi olla kuutisenkymmentä, riippuen toki koronakriisin vaikutuksista.

Bamberg ei ole siis enää määrällisesti ainutlaatuinen, mutta se on kuitenkin nykypäivänä mielenkiintoinen – ja aika poikkeuksellinenkin – olutkaupunki etenkin Saksan ja Keski-Euroopan historiallisista olutperinteistä kiinnostuneille. Nuo perinteet elävät yhä Bambergissa sellaisessa mittakaavassa, jota muualta on vaikea aitona löytää. Varmasti niille, jotka ovat aloittaneet olutharrastamisen 2010-luvulla ja kiinnostus kohdistuu lähinnä NEIPA- ja hapanhedelmäakselille, Bamberg saattaa vaikuttaa lähes yhtä harmaalta ja konservatiiviselta kuin mikä tahansa Saksan kaupunki. Käyn tässä postauksessa Bambergin oluthistoriaa ja sen erikoisuuksia läpi Christian Fiedlerin kirjan Bamberg – die wahre Hauptstadt des Bieres avulla, joten vaikka saksalainen olut ei olisi omaa sydäntä lähellä, tätä voi lukea vain olutkaupungin tarinana.Bamberg-Regnitz

Viinikaupungista omaperäiseksi olutmekaksi

Baijeri tunnettiin keskiajan lopulle saakka viininviljelyalueena, jossa oluen valmistus vasta alkoi saada vähitellen enemmän jalansijaa. Tämä pätee myös Bambergin seutuun. Kaupunki sijaitsee seitsemän kukkulan lomassa Regnitz-joen laaksossa, ja kaikilla sen aurinkoisilla rinteillä kasvoi viiniköynnöstä viimeistään 1100-luvulla. Viini säilyi 1800-luvun alkuun saakka merkittävänä Bambergin tuotteena. Vaikka kaupunki nykyään onkin keskellä Frankenin olutaluetta, ei Bambergin porteilta toki ole edelleenkään kuin joitakin kymmeniä kilometrejä Würzburgin tunnetuille viinitarhoille.

Kuitenkin myös olut on ollut koko tämän ajan osa Bambergin elinkeinoelämää, aluksi siis vähäisempi mutta myöhemmin varsin merkittävä. Yksi syy, miksi kaupungissa oli jatkuvasti suurehko määrä panimoita, oli paikallisten viranomaisten tapa sitoa oluenpano-oikeus tonttiin. Oikeutta ei siis myönnetty henkilöille vaan käytännössä taloille. Näin hallittiin esimerkiksi oluenkeiton aiheuttamaa paloriskiä: kiinteät rakenteet, jotka periytyivät omistajalta toiselle, olivat todennäköisemmin turvallisia kuin talosta toiseen siirreltävät kattilat.

Oluenpano-oikeuden kiinnittäminen taloihin merkitsi myös, että Bambergista oikeastaan puuttui muualla yleinen kunnallisten yhteispanimoiden kulttuuri. Anniskelun näkökulmasta lopputulos oli kuitenkin melko sama kuin vaikkapa itäisen Baijerin zoigl-alueilla nykyään. Olutta pantiin varsinkin vanhoina aikoina pitkälti talon omiin tarpeisiin, mutta oluttalo sai myös myydä ja tarjoilla yli jäävää olutta julkisesti. Puinen sammio asetettiin ulko-oven eteen merkiksi siitä, että talossa myytiin olutta ulkopuolisille. Näin Bambergissa oli ennen pitkää koko joukko yritysmuotoisia oluen tuottajia.

Anniskelukulttuuri Bambergissa liittyy myös kylmien kellariluolien lähelle pystytettyihin ulkoilmaravintoloihin (Bierkeller tarkoittaa käytännössä samaa täälläpäin kuin Biergarten muualla). Kalliokellareita kaivettiin alun perin pesuhiekan hankkimiseen, ja vuosisatojen saatossa niiden verkosto laajeni useimpien Bambergin kukkuloiden sisäosiin. Tunneleissa varastoitiin viiniä ja elintarvikkeita – toki oluttakin. Vaikka maan alla oli ympäri vuoden viileää, käytäviä myös jäähdytettiin talvella kerätyllä jäällä. Luolatilaa oli niin paljon, että panimotoiminnan yleistyttyä sadat hevos- tai härkävetoiset ajopelit kuljettivat joinakin talvipäivinä aamusta iltamyöhään saakka jääkuormia kellareille.

Itse panimot olivat omistajiensa asuintalojen takapihoilla, kaupungin keskustan lähistöllä. Asuintalot olivat usein komeita ja edustavia, sillä monet panimoyrittäjät olivat varsin vauraita ja arvostettuja kansalaisia. Ravintola oli asuintalon alakerrassa kadun puolella. Sen sijaan kellarit, joita joillakin panimotaloilla saattoi olla useampikin, sijaitsivat kauempana kukkuloilla. Niiden merkitys väheni oikeastaan vasta koneellisen jäähdytyksen yleistyessä 1800-luvun lopusta alkaen. Vielä maailmansotien jälkeenkin jokunen pieni panimo varastoi oluttaan käytännössä vain vanhoissa kellariluolissaan.

Mitä tulee oluttyyleihin, savuolut (Rauchbier) on tietenkin Bambergin perinteinen erikoisuus. Maltaat kuivataan pyökkihalkojen poltosta syntyvällä lämmöllä, ja ainakin Christian Fiedler olettaa tämän olleen “alkuperäinen” maltaiden valmistustapa ennen hiilen polton yleistymistä. Savuolutta eivät valmista kuitenkaan kaikki Bambergin panimot; muistaakseni esimerkiksi Fässla ja Mahrs ovat perinteisistä panimoista sellaisia, joiden valikoimassa sitä ei ole. Schlenkerla ja Spezial sitä vastoin ovat savuoluestaan tunnettuja, ja 1930-luvulle asti vielä ainakin Polarbär- ja Greifenklau-panimot valmistivat nimenomaan pelkkää savuolutta.

bamberg-panimokeskittymat

Bambergin panimot kartalla (punainen = lakkautettu panimo, vihreä = toimiva panimo). Lista perustuu vuoden 1817 panimoluetteloon ja sitä uudempiin tietolähteisiin. Kartta on tehty tätä blogia varten openstreetmap.org -pohjalle, mutta panimotiedot ovat Fiedleriltä (2007).

Panimokeskittymiä ja laskevia lukuja

Kuten kartasta näkyy, olutpanimot keskittyivät Bambergin vanhassa kaupungissa voimakkaasti tiettyjen katujen varsiin. Nämä olivat usein perinteisiä kauppakatuja – esimerkiksi Steinweg kartan ylälaidassa – mikä antoi panimoille mahdollisuuden palvella maksukykyisiä liikemiehiä, kauppiaita ja matkustavaisia. Panimot järjestivät heille tyypillisesti paitsi ruokaa ja juomaa, myös yöpymismahdollisuuden ja tallin hevosille.

Olutpanimoiden määrästä Bambergissa ei ole kaikilta ajoilta löydettävissä tarkkaa tietoa, mutta hyvä läpileikkaus on Fiedlerin siteeraama luettelo vuodelta 1818. Siinä nimetään 65 panimoa osoitteineen. Nämä lähes kaikki näkyvät myös kartassa. Tästä eteenpäin panimoiden määrä alkaa Fiedlerin mukaan laskea, ja esimerkiksi toisen maailmansodan aattona 1930-luvulla niistä on jäljellä enää 20. Syitä vähenemiseen on monia: teollistuminen, muut yleiset elinkeinoelämän muutokset, tietysti myös maailmansodat.

Fiedler olettaa kuitenkin, että panimoita oli kaikkein eniten Bambergissa 1700-luvun loppupuolella. Tällöin kaikki kaupungin luostaripanimotkin olivat vielä toiminnassa. Ne suljettiin Ranskan vallankumouksen jälkimainingeissa, jolloin nyky-Saksankin alueella tehtiin melkoista vallan uusjakoa ja esimerkiksi Bamberg menetti itsenäisen asemansa ruhtinaspiispan hallitsemana valtiona. Ennen sitä, vuonna 1788, kaupungissa oli ollut 78 “tynnyrintekijää ja oluenpanijaa” (tynnyrintekijät siis ilmeisesti yleensä olivat myös oluenpanijoita).

2000-luvulla Bambergin jäljelle jääneet panimot ovat pienehköjä, ravintolavetoisia perheyrityksiä. Tämä pätee myös Schlenkerlahan – siitä huolimatta, että panimon savu-märzen on yksi maailman tunnetuimpia (bulkkilagerin ulkopuolisia) oluita. Panimo tuotti Fiedlerin kirjan aikoihin eli tämän vuosituhannen alkukymmenellä noin 12 000 hl olutta vuodessa. Se oli siis pienempi kuin Mahrs (23 000), Keesmann (19 000) tai Fässla (16 000) mutta suurempi kuin esimerkiksi Spezial (6 000). Toki nämä määrät ovat suuria verrattuna 1800-luvun alkuun, jolloin kaupungin 65 panimoa valmistivat yhteensä 44 000 hl, keskimäärin 700 hl panimoa kohti.

Bamberg on todellinen olutkaupunki monessa mielessä. Paitsi että ala on ollut varsin merkittävä paikallisen elinkeinoelämän ja jopa maantieteen kannalta, myös Bambergin asukkaat ovat oluelle harvinaisen persoja. Vuonna 1818 kaupungin 20 000 asukasta joivat keskimäärin 220 litraa olutta vuodessa päätä kohti. Kun kaikkein nuorimmille sitä ei varmaankaan tarjoiltu, muiden hoideltavaksi saattoi jäädä ehkä litra päivässä. Maailmansotien välissä sitä kaatui heidän kurkkuihinsa 187 litraa per henki, mikä oli yhä selvästi enemmän kuin esimerkiksi Münchenissä. Nykyisiä tilastoja Fiedler ei valitettavasti esitä.

Ihan hyvä on muuten muistaa, että Bamberg ei ole mikään historiallinen olutsaareke automarkettiesikaupunkien meressä, vaan kaupunkia ympäröivällä maaseudulla ja pikkukylissä on vielä runsas joukko muita panimoita. Piirikunnassa, joka on kooltaan Suomen pääkaupunkiseudun luokkaa, on nykypäivänä reilut 50 panimoa, monet niistä vanhoja ja perinteikkäitä. Joihinkin pääsee kohtalaisen kätevästi paikallisbusseilla tai -junilla Bambergin asemilta. Näistä oli vielä muutama vuosi sitten englanninkielisiä opaskirjojakin saatavana; en tiedä, onko niistä ajantasaisia painoksia, kun internet on syönyt markkinoita olutmatkalaisten perusteoksilta. Toki sähköisten välineiden avulla reittien suunnittelu on toisaalta paljon entistä vaivattomampaa, vaikka tieto voikin olla hajanaista.

Bamberg-MichaelsbergBamberg_MahrsBamberg-Spezial

Kaikki Bambergin oluthistoriaa koskevat faktat tässä postauksessa perustuvat Christian Fiedlerin kirjaan Bamberg – die wahre Hauptstadt des Bieres (2007), vaikka lukemisen helpottamiseksi en olekaan viitannut lähteeseen joka kohdassa.

Saksalaisen oluen päivä 2020

Tänään vietettiin saksalaisen oluen päivää (Tag des deutschen Bieres) tilanteessa, jossa Baijerin osavaltio on vasta toissapäivänä ilmoittanut peruuttavansa Oktoberfestin – Saksan ja kenties koko maailman tunnetuimman olutaiheisen tapahtuman. Lukuisia muita esimerkkejä koronapandemian vaikutuksista Saksan olutalaan voisi kaivaa, mutta ne olisivat luultavasti paljolti samoja kuin muissakin maissa.

Olutkoiran ennustajanlahjat eivät riitä kertomaan mitään siitä, mitä saksalaiselle oluelle kuuluu joskus tautikriisin ja sen mahdollisten jälkiaaltojen iskeydyttyä alaan. Tutkaillaan siis hiukan tilastojen kautta, mihin saksalainen olut oli matkalla ennen koronaa.

Fakta: Saksa ei ole enää EU:n ykkösmaa panimoiden määrällä mitattuna. Kuka muuten arvaa, mikä se on?

german-beer-Ken-Marshall-Flickr-CCBY20Ollessaan vielä EU:n jäsenvaltio Britannia ehti ohittaa Saksan panimoiden määrässä. Brewers of Europen tilastojen (via Ron Pattinson) mukaan tämä tapahtui jo vuonna 2013. Kahden maan käyrät olivat olleet edellisinä viitenä vuonna hyvin erimuotoiset. Saksassa panimoiden määrä kasvoi kahdeksallatoista (1 331 -> 1 349), Britanniassa taas kaksinkertaistui (745 -> 1 490).

Nyt Britanniassa on yli kaksituhatta panimoa, mutta Britannia ei ole enää EU:ssa. Sen sijaan yksi perustajavaltioista on viimeisimmän tilastoidun vuoden aikana kirinyt Saksan ohi. Nimittäin Ranska. Brewers of Europen mukaan Ranskan panimomäärä on hypännyt 1 100:sta 1 600:aan vuosien 2017–2018 välillä, kun taas Saksassa nousu oli vaatimaton (1 492 -> 1 539).

Tuotantoluvuissahan Saksa on edelleen kirkkaasti ykkönen lähes sadalla miljoonalla hehtolitrallaan. Puola on kakkonen, ja se jää Saksan luvuista reilusti alle puoleen. Ranskan oluttuotanto oli vuonna 2018 vain 22 miljoonaa hehtolitraa, vähemmän kuin Alankomailla. Tietysti kokonaistuotantoluvuissa on pitkälti kysymys bulkkilagerista: Saksa ei ole suinkaan ainoa EU-maa, jossa luvut ovat 2010-luvun aikana laskeneet (Suomi on toinen, ja monia muitakin on).

Aivan yhtä kirkkaasti Saksa johtaa tilastoa oluen kokonaiskulutuksessa vuonna 2018. Nykyisistä EU-maista mikään muu ei yllä edes puoleen Saksan lukemista (Espanja on muuten kakkonen ja Ranska viides). Toisaalta tässäkin tilastossa Saksan käyrä on laskeva, kun taas latinalaisessa Euroopassa kulutus on noussut. Per capita -kulutuksessa Saksa on vasta kolmantena, mikä kertonee edelleen siitä, että baijerilaiset juovat tolkuttomasti olutta ja pohjoissaksalaiset maltilla.

Ehkä yllättävämpi tilastofakta on baarissa juodun ja kotona juodun oluen (on-trade/off-trade) suhde. Ainakin itse ajattelen Saksaa tässäkin Baijerin kautta: ukot istuvat joka ilta Stammtischin ääressä ja eiköhän rouvatkin jossain välissä kolpakon tai pari kumoa. Mutta tilaston mukaan Saksassa on Euroopan viidenneksi heikoin suhde baarimyynnin kannalta. Isoimmat oluen baarikulutuksen osuudet löytyvät sen sijaan Välimeren rannoilta sekä Brittein saarilta, Belgiasta ja Luxemburgista.

* * * * *

Tilastoilla voi tietysti tehdä temppuja ja niiden keräämistapojakin pitää aina tarkastella kriittisesti. Itseäni esimerkiksi kutkuttaisi kysyä Ranskan ja Saksan panimoliitoilta vuonna 2017 perustettujen panimoiden listoja. Mikä sattuma, että Ranskassa mennään aina tasaluvusta toiseen (1 100 -> 1 600, eli 500 panimon lisäys)! Saksassa lisäystä on tarkalleen 47, ei esimerkiksi 50.

Joka tapauksessa on sanottava – ja tämä on sanottu monesti muuallakin – että Saksa ei ole Euroopan craft beer -aallon dynaamisin maa. Panimoiden määrän kasvuhan liittyy juuri tähän kenttään. Kyllä, Saksassakin on paljon moderneja amerikkalaistyylisiä pienpanimoita ja parhaat niistä ovat oikein hyviä. Kyllä, Saksan pienpanimot ovat löytäneet pohjoisten osavaltioiden historialliset oluttyylit kuten Gosen ja Berliner Weissen – mutta eivät ennen kuin brittiläiset ja amerikkalaiset olutasiantuntijat jo loivat niille maailmanlaajuista mainetta.

warsteiner-flickrcom-

Kuvaajat: Ken Marshall, Ran Zwigenberg. Flickr.com. CC BY 2.0.

Kuitenkin omaan makuuni Saksan kiinnostavuus olutmaana liittyy yhä edelleen niihin perinteisiin baijerilaisiin pienpanimoihin, joissa Amerikan ihmeitä on saatettu ottaa mausteeksi valikoimaan (tai sitten ei), mutta pääpaino on paikallisessa yleisössä ja heidän arkisissa mieltymyksissään. Onhan tällaisia Baijerin ulkopuolellakin – esimerkiksi Düsseldorfissa ja Kölnissä – mutta vähemmän.

Saksa on makukoulu. Ei ehkä koko Saksa, mutta Baijeri tai ainakin Franken. Kun oletusasetukset ovat keskitien hellesissä tai pilsnerissä, jokainen Kellerbier, Landbier, Export, Spezial tai Weizenbier maistuu erilaiselta ja vähän ihmeelliseltä. Ne kaikki ovat vähän ”meh”, jos makunystyrät on totutettu imperial stoutin, oude geuzen tai triple IPAn tykitteleviin makumaailmoihin. Mutta jos osaat tehdä eron arkioluen ja juhlaoluen välillä, osaat nauttia myös Bockista, Weizenbockista, Stickestä tai Festbieristä.

Mene Saksaan, jos haluat juoda niitä oluita, jotka saksalaiset osaavat tehdä parhaiten. Toki saksalaiset IPAt ja imperial stoutitkin ovat saksalaisia oluita, mutta vähänpä niissä on mitään erityisesti saksalaista. Tai jos niistä jotain sellaista löydät, kerro Olutkoirallekin. Etsi aitoa Gosea. Selvitä itsellesi, miten saksalaiset sen tekevät. Jos et siitä vakuutu, mieti, onko Gosea oluttyylinä oikeastaan olemassakaan. Vai onko se vain avaruuskasvi, joka on lähtenyt elämään omaa elämäänsä Maata kiertävällä radalla?

Saunaolut ilman saunaa

Voi paha kurki!

Jo pari viikkoa olimme seuranneet, kun koronauutisoinnissa oli yritetty viritellä pientä keskustelua siitä, pitäisikö taloyhtiöiden saunat sulkea viruksen leviämisen estämiseksi. Kauhulla olimme odottaneet hetkeä, jolloin oman talomme hallitus tai isännöitsijä lukee näitä uutisia ja päättää toimia. Toistaiseksi mikään viranomainen ei tietääkseni ole käskenyt taloyhtiöiden suorastaan sulkea saunojaan, mutta liian varovainenhan näinä aikoina ei voi olla.cof

Tällä viikolla kovan onnen päivä koitti. Postiluukusta putosi A4-tuloste, jonka etupuolelta löytyi hallituksen ilmoitus saunavuorojen lopettamisesta (sekä asuntojen vakivuorojen että lenkkisaunojen). Peräpuolelle oli printattu Kiinteistöliiton koronaohjeet taloyhtiöille. Kiinteistöliitto ei muuten saunavuoroasiasta anna sekään mitään suositusta suuntaan tai toiseen mutta toteaa, että taloyhtiöt voivat toimia asiassa harkintansa mukaan.

Torstai-illan sauna – ja tietenkin sen jälkeinen saunaolut – ovat olleet tärkeä osa viikkorutiiniamme koko sen kahdeksan vuotta, jonka olemme nykyisessä talossamme Kalliossa asuneet. Saunavuoro jätetään väliin vain erittäin hyvällä syyllä. Kellarikerroksen kuumassa kopissa otetaan kunnon löylyt, ja saunajuoma minulla on tapana korkata oman kodin parvekkeella.

* * * * *

Kotiharjun ja Arlan saunat ovat kiinni, kuten yleisten saunojen on ohjeistettu olevankin. Ravintolat sulkevat vähitellen oviaan, monet muut yksityiset palvelut kärvistelevät lähes mahdottomassa tilanteessa ja myös osa julkisista palveluista on sulkenut ovensa. Yhteiskunta elää poikkeustilassa. Onhan se myönnettävä, että kaikesta tästä huolimatta Olutkoira itse ei ole joutunut vielä paljonkaan sopeuttamaan arkirutiinejaan muuttuneisiin oloihin, jos etätöitä ei lasketa.

mdeNyt sitten improvisoin peruutetun saunavuoron tilalle kuuman suihkun ja sen jälkeisen vilvoitteluoluen. Melkein samalta tuo jäähdyttely hyvän oluen kanssa tuntui nytkin, vaikka sauna on tietysti aina sauna. Tällä kertaa saunattoman saunan jälkilöylyillä kaatui lasiin Ayingerin 1970-luvulla lanseeraamaa Jahrhundert-Bieriä, joka on yksi parhaita Suomesta myytäviä saksalaislagereita.

Ayinger Privatbrauerei itse siteeraa nettisivuillaan itävaltalaisen oluttuntijan Conrad Seidlin luonnehdintaa, jonka mukaan “tässä mallasvetoisessa oluessa korostuvat mallasohran maanläheiset makuominaisuudet”. Tämä on hyvä havainto: olut on erittäin viljainen, ja baijerilaiset jalohumalat tuovat mallaspohjan vierelle vain yrttisen, miedosti katkeran selkänojansa. Hallertaun humalanviljelyalue on vain noin 50 km päässä Ayingista, mutta ainakaan tämän juhlaoluen tarkoitus ei ole esitellä sikäläisen humalan tuoreita ominaisuuksia.

Saunaolut on yksi suomalaisessa kulttuurissa erittäin laajalle levinneitä fikstuureja. Erilaisilla palstoilla käydään silloin tällöin keskusteluja siitä, millainen olut on paras saunaolut. Näyttää siltä, että useimmille keskitien lager- tai pilsneriolut on yhä edelleen luontevin vaihtoehto. Monet toisaalta vannovat nykyään humalavetoisen pale alen nimeen, ja varmasti myös alkoholittomilla tai miedoilla oluilla on jo kasvava ystäväjoukkonsa.

Oma saunaolutfilosofiani perustuu siihen, että oluessa täytyy olla jotain – selkärankaa ja luonnetta, joka tasapainottaa olotilan lämmön vaihtelujen sekä suolojen ja nesteen menetyksen jälkeen. En ole sitä mieltä, että paras saunaolut on mahdollisimman kevyt, raikas tai mieto olut. Mallasvetoinen saksalainen olut on hyvä, mutta siinä pitää olla riittävästi makua ja kaikupohjaa. En kaihtaisi hieman vahvempaakin olutta, mutta Saksassa yli 5,5 % oluet alkavat olla usein jo hiukan makeita. Jahrhundert-Bier oli tällä kertaa se olut, johon valinta kohdistui, ja vaikka luonteikkaampiakin tuotteita tässä tyylilajissa saattaa löytyä, kovin monia niistä ei ole ainakaan muutaman tunnin varoitusajalla Suomesta saatavana.

Einbecker Ur-Bock Hell – puusta kauas pudonnut omena

Einbeck oli yksi Euroopan suurista olutkaupungeista myöhäiskeskiajalla ja vielä sen jälkeenkin. Kaupungissa oli 700 panimomestaria 1300-luvulla. Jo tuolloin paikallista olutta vietiin Hollantiin, Tanskaan ja Liivinmaalle. Parisataa vuotta myöhemmin Martti Luther lausui: “Paras ihmisen tuntema juoma on Einbeckin olut.”

einbecker-flickr-dierk-schaefer-cc-by-2-0Historia kertoo sellaistakin, että müncheniläisten suosiman bock-oluen esikuva on juuri Einbeckin olut. Baijerissa puhuttiin eri lailla kuin pohjoisemmassa Einbeckissa, ja yleisesti hyväksytyn etymologian mukaan etelämurteinen aimpockisch (einbeckisch) tai oambock muuttui Münchenissä muotoon “ein Bock”, aivan kuin olut olisi nimetty vuohipukin mukaan. Lutherhan liittyy Raamatun kääntäjänä toki myös siihen, että hajanaisista ja toisilleen etäisistä murteista ja kielimuodoista syntyi lopulta uudella ajalla sen niminen kieli kuin saksa.

Jos oluttrendit 1600-luvulla matkasivatkin Einbeckistä Baijeriin, varmasti kyse oli aika erilaisesta oluesta kuin se Ur-Bock Hell, jota Alko tämän kuun erikoiserissään myy. Onhan oluen täytynyt olla tuohon aikaan tummaa ja varmasti myös pintahiivaista. Baijerissa bock-oluesta on tullut vähitellen pohjahiivaolutta, mutta tuskin tiedämme ihan tarkkaan, milloin. Oluen vaalea versio on takuulla syntynyt Einbeckissakin aikaisintaan pilsnerin levittyä Pohjois-Saksaan.

Vaalea Ur-Bock Hell on vahvuudeltaan 6,5 %, eli sinänsä linjassa baijerilaisten vaaleiden bockien kanssa. Esimerkiksi Andechser Bergbock Hell, jota Alko tällä hetkellä myös myy, on 6,9 %, samoin Ayinger Maibock, joka nyttemmin on kadonnut hyllyistä. Katkeruudessa eli EBU-lukemissa Einbecker on selkeästi edellä 36:lla. Ayingerilla on 26 ja Andechserilla vain 19.

Tämän kyllä myös maistaa: Einbeckin bockissa makua hallitsee selkeä jalohumalan puraisu, joka tuntuu monissa saksalaisissa pilsnereissä. Edellä mainitut Baijerin vaaleat bockit ovat pikemminkin juhlaoluita hunajaisen makeine mallasmakuineen ja hillittyine humalineen. Einbecker on niihin verrattuna viljaisempi ja kuivempi, kylläkin saksalaiseen tapaan puhdas ja tyylikäs esitys. En tiedä, onko vaalealla Einbecker Ur-Bockilla juuri mitään tekemistä keskiaikaisten esikuviensa kanssa, mutta se on tältä itsenäisenä pysyneeltä ikivanhalta paikallispanimolta varsin vaikuttava, moderni saksalainen olut.

(Kuva: Dierk Schaefer, Flickr.com, CC BY 2.0.)