Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 19

––Münchenin oluen suuri salaisuus. “Hamb[urger] Fremdenblattin” mukaan on nyt wiimeinkin keksitty Münchenin oluen suuri salaisuus, jonka perille on niin kauwan turhaan koetettu päästä.

munchen-vesi-turun-sanomat-23-10-1910Aikasemmin oli yleisenä se usko, että Münchenin oluen hywät ominaisuudet aiheutuiwat erikoisesta humala- ja mallaslaadusta; mutta tämä luulo osoittautui wääräksi. Sitten turwauduttiin käymisbasilleihin ja koetettiin oikeilla München-basilleilla panna oikeata Münchenin olutta muilla paikkakunnilla; se epäonnistui täydellisesti.

Wiimein ruwettiin tutkimaan wettä, ja nyt luuliwat tutkijat päässeensä salaisuuden perille; mutta kokeet muille paikkakunnille wiedyllä Münchenin wedellä epäonnistuiwat niinikään täydellisesti. Uusi olut oli tosin aiwan Münchenin oluen näköistä, mutta maku ei ollut sama. Ja kuitenkin oli oluenpanijoilla hywä johto siinä tiedossa, että oikea Pilsner Urquell saa erikoisen hywät ominaisuutensa sen kautta, että wesi oluen walmistukseen otetaan lammikoista, joissa kaswaa aromaattisia kalmus-kasweja.

Nyt wiimeinkin sanoo hiiwakeemikko, toht. Emslauder todenneensa, että wesi sen tosin sittenkin yksinänsä tekee. Salaisuus on, sanoo hän, weden kalkki- ja hiilihappo-pitoisuudessa, jotka aineet olutta pantaessa synnyttäwät joukon n.s. “kolloideja”, aineita jotka owat lähellä gelatinia eiwätkä woi kiteytyä. Kolloidit waikuttawat, että olut maistuu “täyteläiseltä”. Mutta tawallisessa wedessä saostuwat kolloidit, niin että olut maistuu “ohkaiselta”.

Sen seikan, että Münchenistä ja ylä-Bajerista muualle wiedyllä wedellä tehdyt kokeet eiwät ole onnistuneet selittää toht. Emslauder johtuneen siitä, että wettä kuljetettaessa suuri määrä hiilihappoa haihtui, ja sen kautta häwisi myöskin kalkkipitoisuus.

Kun salaisuuden perille täten nyt on päästy, ei kulune kaukaakaan aikaa ennenkuin jo melkein missä hywänsä woidaan walmistaa “oikeata” Münchenin olutta, jota ei woi erottaa itse Münchenissä walmistetusta.

* * * * *

Uutisen välittivät Turun Sanomat ja muutama muu suomalainen sanomalehti vuoden 1910 loppusyksyllä, jolloin jo ainakin viisikymmentä vuotta oli meilläkin yleisesti tehty paikallisia “baijerilaisia” tai “müncheniläisiä” oluita. München oli varsinkin 1800-luvun lopulla ympäri Eurooppaa taikasana, joka merkitsi hyvää ja nykyaikaista olutta – vähän samaan tapaan kuin IPA 2010-luvulla. Tieto siitä, miten tehdään “aitoa” Münchenin olutta, olisi varmasti ollut kullanarvoinen. Ei sen salaisuus tosin pelkästään vedestä varmasti riippunutkaan.

Tästä ei kuitenkaan kulunut kau[k]aakaan, kunnes Münchenin magia haihtui. Sitä arvostettiin toki perinteikkään ja laadukkaan oluen tyyssijana myöhemminkin, mutta vaalea olut valtasi 1900-luvulla yhä enemmän markkinoita ja sen alkukotina pidettiin pikemminkin Pilseniä. Tumman oluen kotina tunnettu München taipui itsekin ajan mittaan ja alkoi erikoistua Helles-olueen.

Pilsner Urquelliin liittyvä maininta siitä, että sen vesi otetaan “aromaattisia kalmus-kasweja” kasvavista lammikoista on minulle uutta. Plzeňin veden pehmeydestä puhutaan kyllä paljon. Kalmus on ilmeisesti rohtokalmojuuri, joka on sinänsä yksi niistä lukuisista kasveista, joilla joskus menneisyydessä on olutta ja viinaa maustettu. Onko joku muu kuullut tätä teoriaa, jossa Plzeňin vedenottopaikan kasvistolla olisi ollut vaikutusta oluen makuun?

Münchenin vesi ei ole suinkaan yhdentekevä asia, ja sitä paikalliset panimot yhä käyttävät markkinoinnissaan yhtenä laadun takeena. Esimerkiksi Paulanerin verkkosivuilla on panostettu paljon interaktiiviseen maaperätutkimukseen, jossa oluenystävät voivat katsoa kerros kerrokselta, millaisten kivilajien alla oluessa käytetty pohjavesi makaa.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 18

Oopperakellari suosittelee Uudessa Suomettaressa 17.12.1911 hyviä ja halpoja aamiaisia ja päivällisiä sekä hienostuneita (recherché) illallisiaan. Osteri- ja hummeriaterioiden lisäksi tarjolla on “oikeita Kulmbacher Sandlerleipiä vadilta”.

Mitä sellaiset leivät ovat ja miksi erikseen mainitaan, että niitä annostellaan vadilta?

operakellari-uusi-suometar-17-12-1911

Toinen lehti, Tuulispää, tarjoilee joulun jälkeen hieman huvittuneena lisävalaistusta asiaan.

“Tietäen että U. S. ei julkaise väkijuoma-ilmoituksia täytyy ihmetellä sitä taitavuutta, jolla tässä on toisin sanoin saatu esiin ilmoittajan tarkoitus: Oikeata Culmbachin Sandler-olutta tynnyristä (Culmbacher Bräu vom Fass). Mutta olisiko Culmbachin oluella todellakin leivän veroinen ravintoarvo? Hels. Sanomat, joka myöskään ei julkaise väkijuoma-ilmoituksia, antaa lukijoittensa itse ratkaista mitä on Alkuper. Kulmbacher Sandlerbräu tynnyristä.”

Ovatko helsinkiläiset ravintola-asiakkaat ymmärtäneet ilmoituksen jujun? Totta on, että Kulmbachin olut oli 1800–1900-lukujen vaihteessa suuressa huudossa niin meillä kuin maailmalla. Sitä tuotiin Saksasta mutta siitä tehtiin myös paikallisia imitaatioita.

Sandwich-leipiäkin oli Suomessa nähty. Olivatko ilmoituksen Sandlerleivät ironinen viittaus niihin? Ja mitä “Opriksessa” olisi eteensä saanut, jos olisi pahaa aavistamatta – siis sanaleikkiä ymmärtämättä – olisi tilannut tuollaisen ilmoitetun leivän?

* * * * *

Millaista muuten Kulmbacher- tai Culmbacher-olut sitten oli? Vaikka Kulmbachin kaupungissa Bayreuthin pohjoispuolella toimii edelleen kaupungin nimeä kantava isohko panimo, on 1800-luvulla ympäri Euroopan levinnyt kulmbachilaisolut käytännössä kadonnut. Ron Pattinson, joka tuntee Saksan entiset olutyylit, on olettanut sen olleen müncheniläistä tummaa olutta mustempi ja katkerampi. Export-versiot olivat voimakkaita, ainakin joissain tapauksissa yli 6 % tilavuusprosentin vahvuisia.

Pian ensimmäisen maailmansodan jälkeen Kulmbacherin suosio näyttää huvenneen lähes olemattomiin – meillä tietysti kieltolain takia mutta muuallakin muotien muuttuessa.

Olutkoira raiteillaan #7: Praha – Büchen – Lyypekki – Helsinki

Paluumatka Wienistä pohjoiseen mentiin pienillä pysähdyksillä, joista ei ole kovin paljon kerrottavaa. Prahaan jäi noin tunti, jonka aikana kävimme haukkaamassa happea aseman ulkopuolella mutta emme lähteneet syömään tai juomaan. Lounasaika kului seuraavassa junassa, josta kyllä tarjoiluja löytyikin. Büchenissä vaihdoimme illansuussa Lyypekin junaan ja hansakaupungista sitten parin tunnin ruokailutauon jälkeen paikallisjunalla satamaan.

* * * * *

Tšekin junaravintolayhtiön asiakaslehti oli haastatellut Václav Berkaa, joka on pitkäaikainen Plzeňský Prazdroj’n eli Urquellin panimomestari. Berka on jo kolmannessa polvessa töissä kyseisellä panimolla, jossa hänen isoisänsä aloitti vuonna 1927. Setä taas työskenteli toisella lähiseudun panimolla, josta myös Václavin oma ura poikasena alkoi. Urquellilla hän ei ollut alkuaikoina tekemisissä oluenpanon kanssa kuten moni kollega, vaan hänen vastuullaan oli panimon 3 500 tammitynnyrin maanalainen armeija. Niissä oluen käyminen tapahtui aina vuoteen 1993 saakka, jolloin siirryttiin nykyisiin astioihin.

Berka on sittemmin muun muassa johtanut samaan konserniin kuuluvaa Gambrinus-panimoa ja ollut tietysti päävastuussa oluenpanosta Urquellillä. Jossain vaiheessa hän toimi myös oman isänsä esimiehenä, mikä ei ollut aluksi helppoa. He asuivat kumpikin Plzeňin lähistöllä, heräsivät aamuisin puoli viisi lähteäkseen töihin ja juttelivat junamatkalla panimon asioista. Berka korostaa sitä, miten Urquellin raaka-aineet ja osin valmistusmenetelmätkin ovat pysyneet niin kauan samanlaisina. Vaikka se meistä voi tuntua joskus ”peruspilsneriltä”, panimon kannalta se on kuitenkin laadukas varasto-olut, kun taas arkisemman ja kotimaan markkinoille suunnatun käyttöoluen virkaa hoitaa Gambrinus.

Panimo on opastanut Tšekin junayhtiön ravintolahenkilökuntaa oikeaoppisessa Pilsner Urquellin laskemisessa, ja hyvät oluet meille nytkin ravintolavaunun hanasta saatiin. Vaunussa on erilaisiin aikoihin päivästä ”happy hour” -hetkiä, ja ehdimme tilata ruokamme ja juomamme juuri yhdellä näistä, vaikka emme olleet ajoitusta suunnitelleet. Niinpä esimerkiksi Urquellin hinnaksi tuli 39 korunaa eli noin 1,60 euroa (tosin 0,33 l eikä 0,5 kolpakosta). Oluita juodessa nautimme myös paluumatkan kauneimmista maisemista Elben laaksossa.

* * * * *

Käyttöoluesta puheen ollen, sitä on tämän reissun aikana nautittu monessa paikassa ja taas Lyypekissä oli sitten Holsten Pilsenerin aika. Holsten ei ole pohjoisimman Saksan pilsnerien kärkeä, eli makua on minusta vähemmän kuin esimerkiksi Jeverissä tai Flensburgerissa. Nyt sitä kuitenkin Lyypekin Ratskellerissä oli tarjolla, ja olihan se kaaliruokani kumppanina vähintäänkin pitkää ja kylmää, ellei muuta.

Kun jo Hampurissa tällä reissulla törmättiin Holsteniin, alkoi välittömästi soida päässä Oodi ilolle kuuluisan brittiläisen baritonin Robert Benningtonin sanoilla. Bennington (Rowan Atkinson) nimittäin huomaa vasta lavalla, että hänen nuoteistaan puuttuu kaikki paitsi kansilehdet. Baritoni ei hätkähdä vaan laskettelee saksankielistä puppua, jota sylki suuhun tuo: ja ja, nein nein, Apfelstrudel, Hofmeister und Holsten-Pils. Piti sitten tarkistaa, miksi juuri nuo kaksi olutmerkkiä. Netin mukaan molemmat olivat aikanaan vahvasti Englannissa mainostettuja (ja myös siellä valmistettuja) lagermerkkejä ja niillä raivattiin saarivaltakuntaan tölkkilagerin markkinat.

Kaksi muuta asiaa täytyy nostaa vielä: toinen on, että Schleswig-Holsteinissa syödään ilmeisesti paljon lehtikaalia, muutkin kuin hipsterit. Nyt loppusyksystä on juurikin Grünkohl-sesonki ja minun annoksessani, joka kulki nimellä Kuddelmuddel, oli sitä maukkaassa mössössä, jonka päällä oli makkara ja kasslerviipale. Vähän belgialaisen stoempin tapaan. Vihanneksen ympärille syntyneeseen kulttiin kuuluu osavaltiossa sitten kaalikuninkaan kruunaaminen ja muita rientoja.

Toinen asia on raatihuoneen kellarit. Niitä pitäisi olla joka kaupungissa. Oli erinomaista mennä perjantai-iltana – tietämättä Lyypekistä tai sen ravintolatarjonnasta ennalta mitään – suoraan kaupungin ytimeen ja löytää rauhallinen, tunnelmallinen kellariravintola ja sieltä lähialueen ruokaa. Tiiliholvit kuuluvat asiaan, samoin olut, puiset loosit, kokeneet tarjoilijat, vanhojen paikallisten seurueet sekä se, että kellari suljetaan ihmisten aikoihin eikä riekuta aamuun.

* * * * *

Kaksi viikkoa aikaisemmin olimme tulleet Suomesta Keski-Eurooppaan päin Ruotsin ja Tanskan halki, mutta nyt Itämeren yli palattiin laivalla Travemündestä Vuosaareen. Tämän blogin kommenteissa ehdittiin jo jossain vaiheessa mainita junamatkailun ekologisuudesta, mutta tässä rahtilaivaratkaisussa tulee saasteiden näkökulmasta vähän takkiin, koska se ei ole käsittääkseni mikään vähäpäästöinen matkustusmuoto.

Laiva lähtee tietysti Skandinavienkailta, johon pääsee sinänsä kätevästi junalla, mutta rautatieseisakkeen ja laivaterminaalin välinen etäisyys tuli meille kuitenkin pienenä yllätyksenä. Illan pimennyttyä seisoimme junan laiturilla ja yritimme etsiä jostain opastusta perille. Onneksi laiturilla oli lisäksemme yksi paikallinen mies, joka osasi neuvoa kävelemään radan ali julkisen liikenteen bussipysäkille. On tosin mahdollista, että samaisella bussilla, joka meidät vei sataman porteista sisään ja terminaalille, olisi voinut tulla myös koko matkan Lyypekin keskustasta.

Itse laivalla eli Finnstarilla olo oli leppoisaa, hytti oli viihtyisä ja ateriapakettiin sisältyvät ruoat päästiin syömään ikkunapöydässä. Kyllähän merta mielellään katselee, vaikkei näkymässä paljon vaihtelua tällä matkalla ollut – toista ovat Turun ja Tukholman saaristot ja Ahvenanmaa. Baarin olutvalikoima näyttää laivan nettisivuilla suppeammalta kuin se oikeasti oli. Peruslagerien ja vehnäoluen lisäksi jääkaapista löytyi esimerkiksi kolmea erilaista Stallhagenin olutta ja kahta väriä Leffeä.

Kun laiva kurvasi Vuosaaren laituriin, olimme olleet matkalla kaksi viikkoa – 14 vuorokautta ja risat. Olimme junailleet kahdeksassa maassa kolmellatoista eri junalla. Juotuja oluita en lähde laskemaan, eikä niiden määrä varmasti päätä huimaisikaan, kun minussa ei ole pahemmin tikkerin vikaa. Matkan eteläisimmissä pisteissä aperitiiveina ja ruokajuomina oli usein viini tai katkerospritz. Junan penkissä istumisen puuduttavuutta pelkäsimme etukäteen ehkä turhankin paljon, ja toisaalta mielenkiintoista nähtävää ja havainnoitavaa oli eri etapeilla enemmän kuin toivoinkaan. Tekisin uudestaan – jos ei tällä niin vaikka jollain muulla reitillä.

lub-2lub-0lub-1cofsdrcof

Olutkoira raiteillaan #2: Hampuri

Jos Kööpenhaminassa poikkeamiseen oli aikaa vain kaksi tuntia, Hampurissa vietimme ruhtinaalliset 24 tuntia. Ennustettu sadekaan ei ehtinyt tulla niskaan kuin aamulenkillä. Hansakaupunki siis näytti meille niin ystävälliset kasvot kuin marraskuussa on mahdollista. Hotelli oli valittu läheltä rautatieasemaa, mutta sekään ei olisi ollut välttämätöntä, koska saavuimme iltakahdeksan maissa Tanskasta ja toisaalta yöjuna Zürichiin lähtisi vasta seuraavana iltana.

Hampuri oli pitkään yksi Euroopan oluenvalmistuksen merkittävimpiä keskuksia. Sikäläinen olutkenttä muistuttaa ehkä nykyään enemmän Pohjoismaiden tai Hollannin suurkaupunkeja kuin esimerkiksi Müncheniä tai Kölniä. Iso Holsten hoitaa pilsnerin panemisen ja pienpanimot ovat enimmäkseen nuoria, monesti amerikkalaisten innoittamia. Tämä hankauskohta globaalin craft beerin ja konservatiivisemman saksalaisuuden välillä on aina kiinnostava, mutta mitään erityistä Hampuri-pintaa siitä on vaikea löytää. En kyllä mitään tarkkaa tutkimusta yrittänytkään tehdä Hampurin craft-skenestä.

Kaupunki oli minulle ennestään tuntematon, ja sateen lakattua lähdimme hotellilta St. Georgin alueelta katselemaan keskustaa. Hampuri vaikutti komealta ja porvarilliselta kaupungilta, josta jotkin osat ovat säästyneet toiselta maailmansodalta ja muilta mullistuksilta hyvinkin. Toisaalta esimerkiksi vanhaa kaupunkia on pitkälti korvattu moderneilla, vähän kolhon näköisillä toimistorakennuksilla. Raatihuone oli näyttävä ilmestys, kanavia risteili siellä täällä ja monet kadut olivat tyylikkäitä, kuten Neues Wall, jossa poikkesimme Felix Judin kirjakaupassa.

Satama oli toista maata. Söimme lounasta Groβe Elbstraβen tukkutorilla, jossa monien kalakauppojen yhteydessä oli ravintola tai ainakin myytiin take away -kalaleipiä. Atlantic-kalakaupan BistrOcean oli tunnelmallinen, aidon oloinen ja erittäin suosittu paikka. Söin hummeriragun paistetuilla perunoilla ja matkaseuralainen sai runsaan lautasellisen eri tyyppisiä katkarapuja, sillejä ja mustekalasalaattia. Jever Pilsener oli hyvä ruokajuoma, koska siinä on hiukan enemmän humalan puraisua kuin monissa peruspilsnereissä.

Juuri noilla nurkilla satama-alueen vanhaa rakennuskantaa on säilynyt mukavasti, samoin tietysti mahtavassa Speicherstadtissa. Siellä kanavia reunustavat punatiiliset varastokolossit edustavat komeinta eurooppalaista teollisuus- ja logistiikkarakentamista. Jättiläisvarastojen kautta kulkee kuulemma iso osa Euroopan itämaisten mattojen kaupasta, ja monessa rakennuksessa mattokasoja näkyikin. Myös monenlaista it-firmaa ja innovaattoria tuntui ylemmissä kerroksissa toimivan. Juomaa tai ruokaa hakeville varastokorttelit eivät ole Hampurin anteliaimpia alueita, mutta toisaalta sekä keskusta että Hafencity ovat lähellä. Arkkitehtuurin ystäville toinen must-paikka, Kontorhausviertel 1920-luvun toimistotaloineen on aivan kivenheiton päässä.

Hafencityn suunnalta löytyy upea uusi konserttitalo Elbphilharmonie, ja siellä sen sijaan on oluenystäville nähtävää. Störtebekerin panimo pitää talossa ravintolaa ja pientä baarikahvilaa. Suomen kaupoissa heiltä nähdyt oluet eivät ehkä ole ihan Saksan kiinnostavimmasta päästä, mutta koko sortimentti on paljon laajempi ja se on saatu tässä ravintolassa toimimaan minusta hyvin sekä ruoan kanssa että omillaan. Itse maistamani oluet Eis-Lager ja Nordik Porter kuuluivat neljä eri oluttyyliä kattavaan ”Eisbock-listaan”. En tiedä oliko vahva portterikin tehty vettä pois jäädyttämällä kuten Eis-Lager. Molemmat olivat yli 9-prosenttisia ja varsinkin Eis-Lager oli onnistunut ruokaparitus mausteisen tonnikalatartarin kanssa.

Störtebeker on Stralsundista, ei siis hampurilainen panimo. Muutenkin lähialueiden ja muun Saksan oluet olivat kaupungissa monipuolisesti esillä – kaikki kapakat eivät suinkaan olleet Holstenin kilven alla. Hotellin lähibaari, perinteikäs Zum alten Ritter tarjosi Barren panimon pilsneriä ja dunkelia Nordrhein-Westfalenista, ja näistä jälkimmäinen oli yllättäen pintahiivaolut. St. Georgin pääkadun Lange Reihen baareissa näkyi yhtä hyvin Hampurin pienpanimoiden Ratsherrnin ja Wildwuchsin kuin Münchenin suurten lager-panimoiden kylttejä. Monet vanhat preussilaiset pils-merkit kuten Veltins, Bitburger ja Warsteiner olivat myös kaupungissa esillä.

Minulla oli ollut epämääräinen ajatus käväistä Bar Oorlamissa, joka on ilmeisesti paikallisen käsityöpanimon Buddelshipin uudehko baari. Se ei kuitenkaan ollut käytännössä auki sinä aikana, kun Hampurissa olimme, joten tuo suunnitelma jäi, enkä muihinkaan kaupungin craft beer -paratiiseihin sitten aktiivisesti pyrkinyt.

Tarjontaahan on 2010-lukulaisen olutkulttuurin saralla Hampurissakin ihan mukavasti, yllä mainittujen lisäksi esimerkiksi panimot Kehrwieder, Bunthaus ja Landgang. Jääköön jotain seuraavaankin reissuun. Sen sijaan perinteisempi panimoravintola Gröninger osui juuri passelisti reitillemme, ja siellä pääsin testailemaan erikoista, tikkunekun väristä pilsiä, jossa ei ollut humalan puraisua oikeastaan nimeksikään. Olutvalikoimaltaan ysärihenkinen kellariravintola oli paikkana samaan aikaan varsin tunnelmallinen että selvästikin tarvittaessa tehokas.

* * * * *

Matka jatkuu yöjunalla Saksan poikki, ja seuraavana aamuna on tarkoitus herätä Zürichissä. Sveitsissä pysähdys on jälleen lyhyt, mutta sitä seuraava etappi Milano toimii majapaikkanamme vähän pitempään. Milanosta käsin naputellaan matkan seuraava postaus, ja siinä todennäköisesti ainakin joitakin tuoreita havaintoja Italian olutkuvioista.    Huomautus 2019-11-06 001127ham1Huomautus 2019-11-06 001127ham2Huomautus 2019-11-06 001127ham3Huomautus 2019-11-06 001127ham4Huomautus 2019-11-06 001500ham5

 

Kaksi pukkia: Ayinger Maibock ja Andechser Bergbock

Syksy on sadonkorjuujuhlien aikaa, ja mitä erilaisempien toimijoiden mainoksissa ovat viime viikkoina vilahdelleet baijerilaiset sini-valkoruudut, olutkolpakot ja brezelit. Se, että Alkon valikoimissa nyt on Münchenin lähistöllä tuotettu Maibock, kevätolut, jota siellä loppukeväällä ei ollut, ei haittaa. Ei vaikka nyt on jo pyhäinpäivä ja kekri käsillä.

Tavara on käytännössä samaa, jota Baijerin kesän ja syksyn kansanjuhlissa joka tapauksessa juodaan. Bock toimii keväällä siinä missä sadonkorjuuaikaankin. Se, että vaaleat Bockit ovat Münchenin kuutta Oktoberfest-olutta makeampia, ei merkitse myöskään mitään. Kuitenkin kaikki ovat hiukan erilaisia tulkintoja samasta teemasta – siitä, kun arki vaihtuu hetkellisesti juhlaan. Wikipedia tietää, että Maibockin pitäisi olla muita Bockeja tiukemmin humaloitu, mutta löytyykö väitteelle tukea tämän päivän Baijerista?aying1

Alkossa on Ayinger Maibockin lisäksi myös Andecshin luostarin Bergbock, ja kaksi olutta ovat lähisukulaisia. Bergbockin tuoksu on monen saksalaisen oluen tapaan suoraan ohrapellolta, kuivan viljainen. Suuhun päästyään olut avaa itsestään bockmaisia puolia: makeutta, Toni Tiikerin mainostamien Frostiesien kevyttä paahdetta ja mietoja amaretton sävyjä, hedelmäisyyttäkin.

Ayingerissa puolestaan jo tuoksussa tuntuu viljan ohella hunajaista makeutta, ja maku vain vahvistaa samaa. Lämmetessä tulee esiin liuotinmaisuutta, jota en muista aikaisemmin tässä oluessa haistaneeni tai maistaneeni. Tietysti katkeruuden ynnä muiden mahdollisten piirteiden ollessa matalalla alkoholi saattaa korostua, vaikka sitä ei ole “kuin” 6,9 %. Maussa on mentolista hedelmäpurkkaa, vaaleaksi paistettuja lättyjä, italialaisia mantelikeksejä ja kaikkea muuta jälkiruokamaista hyvää.

Nämä vaaleat Bockit ovat sikäli erikoinen tyylilaji, että saatamme sanoa niitä maltaisiksi koska ne eivät ole selkeästi humala- tai hiivavetoisiakaan. Toisaalta niissä ei ole vahvan leipäistä viljan tuntuakaan, vaan Heller Bockit ovat linnunmaitoa, jossa sokerinen makeus yhdistyy pieneen alkoholiseen poltteeseen ja juhlatunnelmaan. Ne ovat pilsnerimäisen vaaleasta väristään huolimatta Baijerin olutkulttuurin kovaa ydintä. Se (todennäköisesti amerikkalainen), joka lähtee erittelemään eteläsaksalaisia juhlaoluita useammaksi oluttyyliksi omine väri-, maku- ja vahvuuskriteereineen, astuu Ayingin panimon pihalla päivystävän lehmän lantaan.

cofaying2

Saksalaiset Oktoberfest-oluet, pikapäivitys 2019

Alko toi taas kaikessa hiljaisuudessa kausivalikoimaansa kuusi baijerilaista juhlaolutta, joista kolme on Münchenin virallisia Oktoberfest-oluita ja kolme vastaavia tuotteita muualta osavaltiosta. Paulaner, Spaten ja Löwenbräu edustavat pääkaupungin kansanjuhlaa, ja Weihenstephanin valtionpanimon tuote on kotoisin aivan Münchenin lentokentän naapurista. Irlbacher- ja Aldersbacher-oluet ovat puolestaan Tonavan tuntumasta lähempää Itävallan rajaa.

Viime vuoteen verrattuna tilanne on elänyt vain hyvin vähän. Kolmikko Paulaner, Spaten ja Löwenbräu ovat tuttuja vuoden takaa. Niistä varsinkin Paulaner Oktoberfest Bier (6 %) ja Spaten Oktoberfestbier (5,9 %) ovat pitkälti toistensa klooneja huolimatta pienistä eroista oikeinkirjoituksessa ja alkoholiprosentissa. Paahtoleipäinen maltaisuus, pieni sitruksinen aistimus ja maanläheinen jalohumala ovat näiden ytimessä. Löwenbräu Oktoberfestbier (6,1 %) on piirun verran hedelmäisempi ja elefantimpi (viinaisempi), mutta samassa muotissa.

cofMüncheniläiset ovat laatutavaraa, ja jos niitä jostain voi syyttää, niin korkeintaan pienestä persoonallisuuden puutteesta. Weihenstephaner Festbier (5,8 %) on viime vuoden tapaan pitkälti niiden kaltainen, samat vaaleat maltaat, sitruunan raikkaudet ja todennäköisesti läheisen Hallertaun alueen humalat kukkivat siinäkin. Myös Aldersbacher Erntefest Oktoberbier (5,6 %) esiintyy pikemminkin edellä mainittujen veljiensä univormussa kuin Baijerin moninaisten kansanjuhlien kummallisemmissa vaatekerroissa.

Aldersbacher on tämän vuoden Oktoberfest-oluista Alkossa ainoa uusi tulokas. Viime vuonnakin mukana ollut Irlbacher Gäubodenvolksfest-Bier (5,6 %) erottuu kuitenkin tyylilajin rajoissa jälleen eniten. Se on hedelmäisempi, miltei vihanneksinen, rustiikkinen juhlaolut. Kuitenkaan sekään ei eroa Paulanerin tai Spatenin edustamasta valtavirrasta niin paljon kuin jotkut Baijerin maaseudun juhlaoluet, esimerkiksi punaruskea Ayinger Kirta-Bier. Kolme vuotta sitten testasimme paikan päällä Forchheimin panimon Annafest-oluita, ja ne olivat punertavaa ja varsin makeaa, vähähumalaista Märzen-kantaa. Juhlaoluita on siis moneen lähtöön, mutta Münchenin esimerkki ohjaa niitä ainakin osittain tiettyyn, kultaiseen ruotuun.

Andechser Bergbock Hell – matka Myyrmäkeen

Klosterbrauerei Andechs on yksi niitä saksalaispanimoita, joiden tuotteet uusi alkoholilaki on tuonut pienellä ryminällä ruokakauppoihinkin. Näköjään BrewSeeker kuskaa näitä Suomeen. Mikään panimon oluista ei olisi mennyt aikaisemman 4,7 %:n rajan alta kauppoihin, mutta nyt sitten Vollbier Hell ynnä muut ovat siellä.

Ylempi sääty, Doppelbock, Spezial Hell ja Bergbock, on tietysti edelleen ruokakaupparajan yläpuolella ja Alko onkin poiminut näitä maahantuojan valikoimista omille hyllyilleen. Kevät on Olutkoiralle vaaleiden Bockien aikaa, ja niinpä katsoin harmikseni, että Bergbock on kuitenkin päätynyt valitettavan harvoihin pääkaupunkiseudun Alkoihin.

Jostain kansalaistoiveiden ja algo(Alko?)ritmien yhdistelmästä johtuen Myyrmannin myymälä pitää hallussaan Andechsin koko valikoimaa. Hetken mielijohteesta – melko epäekologisesti kyllä – huristelimme lauantaina Länsi-Vantaalle hakemaan Bergbockia. Olisihan sitä verkkokaupasta kai saanut maanantaiksi, mutta nyt se tarvittiin viikonlopun maistelujuomaksi. Andechs(1).jpg

Otin kyllä kassiin Bergbock-pullojen lisäksi muutaman kappaleen Spezial Helliä, joka on mainio maltainen ”super-Helles”. Teimme samalla ruokakauppaostoksia Myyrmannissa, joten pelkkien oluiden vuoksi näitä kilometrejä ei sentään ajettu. Vilkaisin paikallisen Alkon muunkin olutvalikoiman läpi, ja se tuntui jotenkin osuvan omiin mieltymyksiini erityisen hyvin – brittejä ja muuta oli paljon.

Kuten ennenkin olen sanonut, Maibock ja muu Heller Bock -kuvio on Suomessa aika ohutta, ja jopa näin sesonkiaikaan keväisin voi käydä paljonkin baareissa ja kaupoissa törmäämättä yhteenkään sellaiseen. Tyyli ei ole mitenkään vahvasti muodissa – päinvastoin. Jotkut kotimaiset panimot ovat kyllä kunnostautuneet asiassa, mutta tuontia ei paljon ole. Ei ehkä sitten kysyntääkään.

Andechsin vaalea Bergbock (6,9 %) on joka tapauksessa hyvä esimerkki lajinsa kermasta. Maltainen, miedon jalohumalainen ja hunajaisen makeaan vivahtava olut on parasta saksalaista peruskamaa – ei spektaakkelinomaista vaan laadukasta ja turvallista. Prosenttiyksikköä miedompi Spezial Hell on samaa sukua mutta kuivempi ja tosiaan ehkä vielä ohraisempi.

Andechs(2)cof

Muuten olen tänä vuonna bongannut taas tutun Ayinger Maibockin sekä Schlossbrauerei Au-Hallertaun Maibockin, joista jälkimmäinen on märzenmäisen punertava eikä ihan vaalea. Näitä näkee Urkin tai kalaravintoloiden tyyppisissä pitkän linjan paikoissa. Uusien craft-baarien näkökulmasta Saksan kausiperinteet tuntuvat olevan yhtä kaukaisia ja epäkiinnostavia kuin taivaankappale Pluto sen jälkeen kun se alennettiin kääpiöplaneetaksi.