Joulukuun kuvat 14/24: Linna maalatulla lasilla

Jos organisoisin johonkin kuvantunnistuskilpailuja – mistä päin Helsinkiä tämä yksityiskohta on? – saattaisin valita alla olevan ikkunakuvan tapaisia otoksia helposti mukaan. Lasimaalauksiin ja muihin ikkunoiden värikuvioihin kiinnittää usein huomiota enemmän niiden luoman tunnelman takia kuin siksi, että kuva esittää jotain tiettyä asiaa. Yhdistäminen johonkin paikkaan ei ole välttämättä jälkikäteen helppoa. Tietysti jos lasin kuvaa sitten on jäänyt joskus tarkastelemaan lähempää, linkki löytyy heti.

Ikkunan takana on ravintola, johon tullaan sisään suoraan kodikkaan baaritiskin edustalle. Siitä jatketaan ruokasaleihin, joita on vasemmalla ja varsinkin oikealla suurempia. Kellari kaareilevine kattoineen on muodoltaan viini- ja oluttupa, tosin se ei ole juurikaan toiminut sellaisena, koska alakerran pöydätkin on käytännössä aina katettu ruokailijaseurueille – paikka on sen verran suosittu ryhmien keskuudessa. Makkarat, possunpihvit, wieninleikkeet ja maksaherkut tekevät kauppansa. Olutlaseihin lasketaan hyviä baijerilaisia lagereita kuten Andechsia, Augustineria tai Weihenstephaneria.

Pakkohan toisin sanoen Zinnkellerkin oli ottaa mukaan näihin joulunaluskuviin, kun Kolme Kruunua jo oli. Ruoat ja juomat olivat siellä jälleen tänä iltana hyvää saksalaista tavaraa. Varmaan myös Zinnkellerin baaritiskin ääreen voisi istua vain yhdelle oluelle, ainakin hiljaisempaan aikaan, jos varoo tukkimasta tarjoilijoiden reittiä. Varsinaisia pitkän linjan olutpaikkoja Kruununhaassa on ollut viime aikoina vähemmän, kadonneiden listaan on liittynyt takavuosien Savannan jatkoksi ainakin Marian Helmi. Harry’s Bar Liisankadulla kyllä jatkaa, ehkä osin samoilla eväillä, vähän boheemina korttelipubina jos oikein muistan.  

Advertisement

Alkon jouluoluet 2022 (#1): Grünbacher Prinzen-Bock Weisse

Tämän vuoden jouluoluissa on tällä tietoa ainakin pari sellaista, joita en ole ennen maistanut. Voi olla, että jos valikoima jatkossa täydentyy, niitä tulee useampiakin. Ensimmäisenä testiin päätyy – jo nyt lokakuun puolessavälissä – baijerilaisen Brauerei Grünbacherin Prinzen-Bock Weisse, vahva vehnäolut. Panimon viestinnästä ei ole mielestäni mistään pääteltävissä, että tämä olisi heillä juuri joulun ajan olut, mutta se on mahdollista.

Panimo on ilmeisen perinteikäs, vuonna 1810 perustettu linnapanimo parinkymmenen kilometrin päässä Münchenin liepeiltä, toisen panimopaikkakunnan Erdingin vieressä. Kuten Erdinger-panimo, myös tämä Grünbacher on erikoistunut nimenomaan vehnäoluihin. Ei sen valikoimasta taida muita oluita juuri löytyäkään, ja sinänsä tällainen yhteen asiaan keskittyminen onkin hienoa. Nyt ei kuitenkaan päästä arvioimaan perustuotteita vaan hypätään tosiaan suoraan tuohon vahvimpaan erikoisuuteen.

Prinzen-Bock (7 %) on lasissa oranssinpunertava, ei siis vaalein mahdollinen vehnäbock jos ei tummakaan, ja tietysti samea. Nenään tuntuu tyypillistä saksalaisen vehnäoluen runsautta, mutta se vivahtaa jonkin sitruunaisen belgialaisen luostarioluen tuoksuun. Herkullinen, purukumimainen vehnämallas muodostaa maun, jossa on mukana mineraaleja ja sitruunapippuria. Jonkin verran sitä tuttua uunibanaania on jälleen sekä tuoksussa että maussa. Jälkimakuun jää vähän ummehtuneempaa hedelmäisyyttä.

Tämä vehnäbock on ihan kelvollinen avaus Alkon loppuvuoden kausiolutvalikoimaan. Se ei ole ihan Etelä-Saksan parhaita lajissaan mutta ei huonommasta päästäkään. Tälle tyylilajille toisinaan ominainen ylenpalttinen makeus vältetään, eikä muitakaan ikäviä piirteitä kuten läpitunkevaa alkoholia minusta tunnu. Kyllä tämä kannattaa monopolin hyllystä ottaa testiin, jos weizenbock-tyyli ylipäätään kiinnostaa. Ote on vähän rustiikkinen mutta osaava.

(Vuoden 2022 jouluoluita esitellään Alkon artikkelissa. Tämän postauksen kuva on Alkolta.)

Tummeneviin iltoihin: Weltenburger Asam Bock ja Wieninger Impulsator

Edellisessä postauksessani otin varaslähtöä Oktoberfest-tunnelmiin maistelemalla paria vaaleaa juhlaolutta. Syksy on niiden lisäksi myös tummien ja vahvojen bock-oluiden toinen sesonkiaika, ja näihin keskitytään tämänkertaisessa testissä.

Nyt pöydällä on kaksi perusvarmaa tummaa doppelbockia, joista Weltenburger Asam Bock on tuttu jo vuosien takaa ja Impulsator puolestaan tullut nyt Alkon hyllyille muutamien muiden Wieninger-oluiden vanavedessä. Jo vanhastaan tiedetään, että Asam on Weltenburger-luostaripanimon tuotteiden kärkeä. Weltenburger ei ole keskimäärin niin kova suorittaja kuin voisi toivoa yhdeltä maailman vanhimmista panimoista – vieläpä baijerilaiselta. Wieninger taas on maakuntasarjan tekijä, mutta varmasti vähintäänkin kohtuullinen sellainen, kun sen oluita on jo tänne pohjoisille leveysasteillekin useampia saatu.  

Asam Bockin (7,3 %) tuoksu on miellyttävä, ei kovin voimakas, suklaakeksimäinen ja miedosti paahteinen. Mausta voi löytää kahvia, suklaarusinoita, Dr. Pepperiä tai pähkinäistä mallasta. Tässä on myös pienesti humalan katkeroa, jopa jälkimausta sitä on aistittavissa. Alkon mittaama IBU-lukema 32 menee reilusti yli doppelbockin skaalan (esimerkiksi BJCP Style Guidelinesin mukaan). Ei se oluesta vielä humalavetoista tee näillä alkoholilukemilla, mutta tuo jonkin verran luonnetta mukaan.

Esimerkiksi Ayinger Celebratoriin verrattuna Asam Bock on kyllä rungoltaan vähemmän tanakka, mutta tarvitseeko toisaalta bockien aina ollakaan silkkaa mämmiä. Detaljina tuli vielä huomattua eräästä vanhasta olutkirjasta, että Asam on ollut näköjään takavuosina vain 6,9-prosenttinen – tuo pieni nosto ei ole sille tehnyt ainakaan pahaa.

Impulsator (7,5 %) edustaa Wieningerin panimon valikoimassa perinteistä siipeä, eli on tyylilajilleen tyypillinen tumma doppelbock. Panimohan on eteläsaksalaisittain siitä harvinainen, että se improvisoi teutonityylien ympärillä kuin jazzmuusikko – esimerkiksi enzian-katkerotynnyrissä kypsytettyä bockia löytyy valikoimasta, kuten myös pintahiivalla käytettyä juhlaolutta tai kuivahumaloitua schwarzbieriä. Kuten sanottu, Suomessakin panimon oluista on viime vuosina nähty moniakin, mutta ei kyllä noita erikoisempia kokeiluja.

Impulsator ei ole valtavan tumma bock, ja tuoksussakin on enemmän kastanjalikööriä ja karamellia kuin paahteisia ja ruisleipämäisiä aromeja. Olisin ennakkoluulojeni perusteella veikannut, että tämä häviäisi kaksinpelin Asam Bockille kirkkaamminkin, mutta ei Impulsator heikko esitys ole. Jonkin verran häiritsee viinaisen sivumaun puskeminen muiden makujen läpi. Enemmänkin tämä olut liippaa makean puolelle kuin paahteisen tai katkeran – esimerkiksi humalakatkeroa on Alkon mittauksessa 26 EBU ja panimon omassa 24 IBU. Tummaa sokeria, saaristolaisleipää, parapähkinää ja kuivahedelmiä on myös maussa, mutta se voisi olla vieläkin runsaampi ja hallitumpi.

Onhan mukavaa, että Alkon valikoimassa on sentään tuollaiset kymmenkunta doppelbockia, kun kerran IPA-tyylin oluitakin on kolmesataa. Olisiko sellainen maailma parempi, jossa Alko myisi kolmeasataa bockia ja kymmentä IPAa? En tiedä, mutta jos siitä tehtäisiin It’s a Wonderful Life -tyyppinen elokuva, Olutkoira olisi mielellään siinä James Stewartin roolissa. Nämä kaksi saksalaista näytettä ovat joka tapauksessa kelpo lisä tämänhetkiseen doppelbock-valikoimaan.    

Juhlaoluiden aikaan: Zoller-Hof Export-Festbier ja Benediktiner Festbier

Syksyllä on Etelä-Saksassa juhlaoluiden aika, Festbier-Zeit. Viikon päästä käynnistyy Baijerin kansanjuhlista tunnetuin, Münchenin Oktoberfest, kahden koronavuoden aiheuttaman tauon jälkeen. Pienempiä juhlia vietetään muilla Baden-Württembergin ja Baijerin paikkakunnilla läpi syyskauden, ja toki suurimmat niistäkin ovat käytännössä kansainvälisen kokoluokan tapahtumia.

Alko ottaa vuosittain valikoimaansa muutaman Oktoberfestbier-tyylisen kausioluen. Tänä vuonna mukana ovat vanhoista tuttavuuksista Münchenin juhlillakin tarjoiltavat Löwenbräu, Paulaner, Spaten ja Hofbräu sekä vehnäolut Erdinger Oktoberfest-Weissbier. Uusia minulle ovat tämän vuoden kattauksessa sen sijaan Zoller-Hofin ja Benediktiner-panimon juhlaoluet. Ne pääsevät nyt siis maisteluun ensimmäistä kertaa.   

Zoller-Hofin panimo perustettiin vuonna 1845 Sigmaringeniin, joka oli siihen aikaan yhden Hohenzollern-suvun hallitsemista pienistä ruhtinaskunnista pääkaupunki. Hohenzollernien toinen haara toimi tietysti Preussin kuninkaina, ja heidän johdollaan Saksa muutamaa vuosikymmentä myöhemmin yhdistyi eurooppalaiseksi suurvallaksi. Majatalon isäntä Paul Graf perusti panimonsa Sigmaringenin kaupunginmuurien tuntumaan, ja solmi hyvät suhteet hallitsijasukuun. Panimon johdossa on edelleen Paulin jälkeläisiä.

Benediktiner Weissbier taas nivoutuu Saksan vanhoihin panimoperinteisiin sikäli, että kyseessä on Ettalin luostaripanimon ja reininmaalaisen Bitburgerin yhteisyritys. Ettalissa on toki tehty olutta keskiajalta lähtien ja Bitburgissa nykymallilla 1800-luvun alusta. Silti yhteistyössä on baijerilaista ilmeisesti vain Ettalin hiiva, sillä oluita valmistetaan Hessenin osavaltiossa Lichin kaupungissa. Ja tämä Festbier ei suinkaan ole vehnäolutta, vaikka vehnä onkin tämän 2000-lukulaisen panimoyhteistyön kantava idea. 

Millaisia juhlaoluita pöytään on siis nyt saatu? Väriltään molemmat ovat kultaisen vaaleita, Benediktiner Festbier (5,8 %) aavistuksen tummempi kuin Zoller-Hof Export Festbier (5,6 %). Tuoksuissa on aluksi hyvin vähän eroa, molemmissa pullon (Zoller-Hof) ja tölkin (Benediktiner) avatessa raikasta sitruunan reunustamaa mallasta. Myöhemmin Benediktineristä erottaa selvästi viljaisempaa, kypsemmäksi paistetun pikkuleivän tuoksua ja Zoller-Hofista vaaleampaa, saippuaisen hedelmäistä mallasta.

Eipä makumaailmoissa ei ole valtavaa eroa myöskään. Benediktinerissä on pyöreä kypsän jyvän maku, jossa on pienet hunajan ja heinän vivahteet. Zoller-Hofin viljaisuudessa on vähän kermaista marsipaania, yrttiä, kukkia ja jopa ripaus alkoholia.   

Taas tulee vilkaistua kantavierrelukemia, kun toinen olut tuntuu jonkin verran ohuemmalta kuin toinen. Näin asia onkin: Zoller-Hofilla on hoidettu 5,6-prosenttinen olut 12,3° kantavierteestä, kun taas Benediktiner-juhlaoluen vastaavat tiedot ovat 5,8 % ja peräti 13,5°. Makuja on tietysti moneen lähtöön, mutta itse yhdistäisin jälkimmäisen kaavan luontevammin eteläsaksalaisten syysjuhlien oluisiin. Runsas ja pehmeä olemus sopii niihin.

Muutoin kyllä myös Zoller-Hofin olut on juhlaoluen muotilla tehty. Ei se ole vaaleaksi export-olueksi ylipäätään hassumpi, vaikka jokin kitkerä piirre siinä vetää makua vähän ruttuun. Tämä tuskin on humalaa, koska EBU-lukemissa on vain parin piirun ero (Zoller-Hof 22 ja Benediktiner 20). Tyypillistä saksalaista ”lähes neljän tähden” suorittamista kai molemmat edustavat. Veisikö benediktiinien Festbier tällä kertaa voiton? Ei senkään maltaisuus täysin hienostunutta ole, ei Saksan terävintä kärkeä. Ihan hyviä lisiä Alkon syyskausivalikoimaan kummatkin silti ovat.

Tampereella taas: Tuulensuu ja Pispalan Pulteri

Toukokuun lopussa kirjoittelin Tampereen keskustorin kesäterassista ja jääkiekon finaaliviikonlopun tunnelmista. Reittimme veivät viikko sitten uudemman kerran Tampereelle, jossa oli mahdollisuus testata pitkästä aikaa legendaarinen gastropubi Tuulensuu. Lisäksi pistäydyimme harjukaupunginosan olohuoneessa Pispalan Pulterissa, jossa en ollut ennen käynyt.

Aika paljon olen Tamperetta vuosien varrella kulkenut ristiin rastiin, mutta metsäistä Pyynikintietä en ollut koskaan mennyt päästä päähän. Nyt navigoimme sitä sähköpotkulaudoilla, ja tie on tarkoitettukin jalankulkijaa nopeammin eteneville. Dramaattiset jyrkänteet ja penkereet toivat melkein mieleen jonkin keskieurooppalaisen esikaupungin vuoristometsät. Potkulaudat jätimme Pispalan portaiden alapäähän ja tihkusateen alkaessa kipusimme portaikkoa ylös.

Sadekuuro ehti jo lakatakin, ennen kuin pääsimme Pispalan Pulterin ovelle. Syksyllä 1968 aloittanut kortteliravintola kuului pitkään Alkon Arctian ravintolalinnakkeeseen, mutta pitää nykyään yllä mainettaan – monien vastaavien krouvien tavoin – itsenäisenä pihvien, kotiruoan ja konstailemattoman tunnelman pesänä. Sisustus ilmeisesti palautettiin jo joskus 90-luvulla epäonnistuneiden modernisointien jälkeen lähemmäs alkuperäistä, ja tätä perua ovat esimerkiksi nykyiset kelohonkaloossit.

Emme syöneet Pulterissa, mutta joimme oluitamme kaikessa rauhassa ja tarkkailimme, kun iltapäivän hiljaisempien tuntien jälkeen alkuillan ruokailevaa yleisöä ilmestyi vähitellen vapaisiin pöytiin. Olutvalikoima ei vaikuttanut laajalta, mutta yksittäisiä kotimaisia, saksalaisia ja brittiläisiä pienpanimoita oli mukana täydentämässä suurten toimijoiden perusoluita. Itse join König Ludwig Weissbierin, joka ei ole Baijerin vehnäoluista paras jos ei suinkaan heikoimpiakaan. Pulteri voisi pienellä vaivalla skarpata vähän oluttarjontaansa, jotta se tukisi vielä paremmin paikan ruokalistaa ja tarjoaisi perinneravintolan satunnaisille fiilistelijöille enemmän valinnanvaraa.

Tuulensuu on nuorempaa sukupolvea, se viettänee 20-vuotisjuhliaan parin vuoden säteellä tästä kirjoitushetkestä. Sillä on gastropubina vähintään kaksi kärkeä – erinomainen ruoka ja huolella valikoitu juoma-, erityisesti olutvalikoima. Viimeksi vuonna 2018 se pääsi jopa Viisi Tähteä -median kunnianarvoisalle Suomen 50 parhaan ravintolan listalle. Tämän tunnustuksen päälle se sai samassa arvostelussa sen vuoden Paras Olutlista -maininnan.

Helsinki on näiden korpimaiden pääkaupunki, jolla on laajempi seutukuntansa mukaan lukien kolmin verroin ostavaa yleisöä Tampereeseen ja Pirkanmaahan verrattuna. Silti täällä ei ole Tuulensuuta. Juuri missään muualla ei tule näinä aikoina tunnetta, että jääkaapeista saattaa löytää periaatteessa mitä tahansa belgialaista olutta – ei toki kaikkia niitä, mutta runsaasti muitakin kuin Alkossa ja baareissa eniten kohtaamiani merkkejä. Untappdista tämä ensivaikutelma on aika pitkälti todennettavissa – Tuulensuu on harrastanut vuosien saatossa paljon omatuontia ja ilmeisesti edelleenkin. Lisäksi baari panostaa jonkin verran harvinaisempiin saksalaisiin oluihin, joissa suoraan sanottuna Citymarketit ovat olleet viime aikoina vahvemmilla kuin monetkaan oluthuoneet.

Ruoka oli yksinkertaista ranskalais-belgialaista tai keskieurooppalaista ravintolaruokaa, ei fine diningia mutta tosiaan erittäin hyvää. Lihaa oli monessa annoksessa, kuten omassa paahdetussa possunniskassani. Matkaseuralainen tykkäsi kovasti sammakonreisistä. Annoksissa oli yksi sama lisuke, juustokermaperunat. Niille, jotka kaipaavat ruoan kylkeen nimenomaan viiniä, löytyy kyllä Tuulensuun kaapeista ja kellarista reilusti vaihtoehtoja. Ennen ja jälkeen aterian voi lisäksi nauttia listan vermutti-, pastis- tai absinttivalikoimista, sekä harvinaisemmista ranskalaisista juomatyypeistä kuten pineau’ista tai pommeau’ista.

Huhhuh, mikä baari. Eräs tamperelainen aluevaltuutettu ehdotti viime viikolla pääkaupungin siirtämistä Helsingistä Tampereelle, jossa kaupunkikehittämisessä tuntuu olevan draivi päällä. On kiekkokisoja, ratikkaa ja ratakantta. Jos minä joutuisin perustelemaan, miksi Helsingin pitäisi kokea vuorollaan tämä Turun kohtalo, Tuulensuun olemassaolo olisi listani kärkipäässä.

Ayinger Frühlingsbier, Saksalaisen oluen päivä ja Kirjan ja ruusun päivä

Tällä viikolla missasin kutsuvierastilaisuuden Bierhaus Münchenissä, jossa olisi päässyt maistelemaan Ayingerin oluita maahantuoja Brukettin johdolla – jopa Roman Schatz olisi ollut paikalla turinoimassa saksalaisesta oluesta. Maistelun verukkeena oli Saksalaisen oluen päivä, mutta tietysti tuo päivä on oikeasti vasta tänään.

23. huhtikuuta 1516 annettiin Baijerissa niin sanottu oluen puhtausmääräys eli Reinheitsgebot, ja sitä historiaa Saksalaisen oluen päivällä juhlitaan. Ayinger on yksi suosikkipanimoistani koko maailmassa, ja siitä voi lukea lisää muutaman vuoden takaisesta postauksestani. Parempi panimon esittely löytyy toki esimerkiksi Peter Tammenheimon tuoreesta artikkelista Avec-mediassa, ja hänen jutussaan käydään läpi myös Saksalaisen oluen päivän ja Reinheitsgebotin merkitystä.

  

Frühlingsbier (5,5 %) on muistikuvissani melko humalavetoinen ja kevyt, olen juonut sitä joskus kymmenkunta vuotta sitten Kolmessa Kaisassa. Ihme oikeastaan ettei se ole tässä välivuosina tullut vastaan. Käsitykseni tämän kevätoluen humalaorientaatiosta on luultavasti joko muistin tepposia tai sitten tottumista katkerampiin oluihin ylipäätään. En usko, että olut itse on muuttunut.

Nyt siis hankin pullon Alkosta. Väriltään olut on kellertävä ja lasissa sameahko. Tuoksussa on pikemminkin hiivaa, mallasta, hedelmää ja hyvin kevyesti vähän ruohoista humalaa. Maku on herkullisen maltainen, tukevampi kuin muistin, ja vähän makea. Humala huojuu aika mietona taustalla, jälkimakuun sitä kuitenkin vähän jää. IBU-lukema on 24, eli ei nyt mitätönkään tällaiselle lempeälle lagerille.

Kun Ayingerin valikoimaa katsoo, tulee mieleen kysymys, onko Frühlingsbier käytännössä vain suodattamaton kellerbier-versio panimon vahvimmasta peruslagerista Jahrhundertbieristä. Jahrhundertbier on export-tyylinen olut, jossa kantavierrevahvuus on 12,4° ja prosentit samat eli 5,5 % abv. Näin ei kuitenkaan ilmeisesti ole, sillä Frühlingsbierin kantavierteessä on peräti 13,8° Platoa, mikä on todella paljon tämän vahvuiselle oluelle. Se siis selittää oluen selkärankaa ja makean maltaista olemusta, vaikka siinä on myös keväistä vaaleutta ja puhtautta. Ainakin tämä yksilö oli mielestäni loistava olut.

* * * * *

Tietenkään tänään ei ole ollut pelkästään Saksalaisen oluen päivä vaan myös esimerkiksi Kirjan ja ruusun päivä, Shakespearen ja Cervantesin kuolinpäivä. He molemmat kuolivat tasan sata vuotta Reinheitsgebotin voimaantulon jälkeen.

Tänään ostamani kirja oli divaritavaraa, vuoden 1996 olutoppaiden mammutti The Beer-Taster’s Log. Kirjoittaja on James D. Robertson, jonka lähes kahtakymmentä vuotta aikaisemmasta kirjasta The Great American Beer Book postasin toissa vuoden joulukalenterissani. Sitä kirjaa en ollut itse lukenut, vaan tiivistin postaukseen belgialaisten olutaktivistien ihmettelyä heidän maansa oluiden käsittelytavasta kirjassa.

En ole edelleenkään ehtinyt kaivella, kuka Robertson tarkkaan ottaen on. Ehkä yksi “Amerikan Michael Jacksoneista”, koska hänkin on aloittanut olutkirjoittajan uransa jo 1970-luvulla ja maistellut ilmeisesti tuhansia arvioimiaan oluita niiden kotiseuduilla Euroopassa ja muualla. Esipuheen tähän The Beer-Taster’s Log -kirjaan on tehnyt Fred Eckhardt, joka puolestaan on tutumpi nimi amerikkalaisista kotiolut- ja olutkirjakuvioista.

Tässä kirjassa kiinnostavaa nykyajan olutfriikille ovat laajat arviot 90-luvun amerikkalaisten pienpanimoiden tuotevalikoimista. Kirjassa esitellään yhteensä 6 000 olutta, mikä ei ole vähän. Siinä käsitellään kyllä koko maailman oluet, mutta puolet sivumäärästä uhrataan Yhdysvaltojen panimoille. Tämä on hyvä – niistä suuri osa on nyt jo kadonneita tekijöitä.

Suomi kuitataan viidellä Hartwellin (sic), Mallasjuoman ja Sinebrychoffin lagerilla sekä Koffin portterilla, jota kutsutaan Koff Imperial Stoutiksi. Se saa kolmanneksi huonoimmat pisteet koko joukosta, vain 53/100, kun taas paras lager eli Mallasjuoman Finlandia Gold saa 83/100. En ole Malskin tuolloisia lagereita maistellut (panimo oli siis sulautunut Hartwalliin jo vuonna 1988), mutta onhan reaktio Suomi-näkökulmasta vähän samalla lailla yllättynyt kuin belgialaisilla James D. Robertsonin ensimmäistä kirjaa lukiessa. Michael Jacksonin arvostukset eivät ainakaan tässä kohtaa olleet linjassa Robertsonin näkemysten kanssa.

Salvator pelastaa

Alkoholia ei saisi juoda ketutukseen, usein ohjeistetaan. Enkä minä nytkään niin tehnyt, vaikka perjantaina rankan työviikon jälkeen olisi teoriassa voinut sekin tilanne olla. Pienen Salvatorin kävin Kaislassa nauttimassa, mutta viikko kyllä oli sinänsä ihan hyvä, tulosta tuli taottua ja suorittaminen sujui mukavasti.

Jos kuitenkin viikko olisi ollut erityisen veemäinen, niin Paulaner-panimon klassikko – kaikkien bockien emoalus – Salvator (7,9 %) olisi varmasti tuonut hetkellisen lohdun. Nestemäinen vapahtaja on kevään airut, ja se pelastaa tähän aikaan vuodesta – jos ei muulta – niin ainakin pitkältä ja lumisen hyiseltä talvelta.

Oluen tarina juontaa juurensa 1700-luvun lopulle, jolloin panimo oli vielä luostariveljien hallussa. Siitä tuli seuraavalla vuosisadalla yksi Münchenin olutihmeen rakennuspalikoita, kuitenkin siis nimenomaan alkuvuoden ja paastonajan juoma. Jo aikaa sitten maallistunut Paulaner on nykyäänkin, Schörghuber Unternehmensgruppen (70 %) ja Heinekenin (30 %) omistamana, yksi kaupungin legendaarisista Oktoberfest-panimoista ja Saksan suosituimpia olutmerkkejä.

Kun istuin katsellen olutta lasissa ja meditoiden sen hienoutta, tulivat mieleeni kuvaukset siitä 1990-luvun alusta. Onko Salvator muuttunut 30 vuodessa? Graham Leesin Good Beer Guide to Munich and Bavaria kutsui sitä tuolloin “erittäin tummaksi”, ja Michael Jacksonin suomenkielinen Matkailijan olutopas “hyvin tummaksi, syvän ambranpunaiseksi”. Nyt maistelussa olevan hana-Salvatorin väri on hailakan ruskea, selkeän punertava kyllä mutta ei juuri millään mittarilla kovin tumma. Monet muut Baijerin yleisistä bockeista, kuten Kaislan hanassakin ollut Asam Bock, ovat sen sijaan selkeästi mustanpuhuvia.

Salvatorin tuoksu on karamellisen maltainen; maussa on paljon pehmeää, lempeää pähkinää, kuten pekaania. Siinä on myös karamelliä ja jotain kuivattua hedelmää tai ehkä jopa marjaa, vadelmaa tai vastaavaa. Tummaa hedelmäistä brandya tai hedelmälikööriä voi myös assosioida tähän makuun, koska alkoholiprosentti on melko korkea. Täysin vailla katkeruutta tämä ei ole, mutta vahvuuteen nähden humalan piirteitä on Salvatorissa hyvin vähän.

Maalis-huhtikuussa on ollut tapana, että Münchenin Starkbierfestin eli vahvojen oluiden juhlan alkajaisiksi Baijerin pääministeri saa käteensä litran kolpakon Salvatoria. Sellaisia juhlakansa siellä muutenkin nauttii, koska baijerilaiset tykkäävät festivaaleilla juoda vähän isommista astioista. Parin Salvator-litran jälkeen saa kyllä raavaampikin baijerilaisherra tai -rouva asetella askeleitaan tarkkaan, jos mielii kotiinsa löytää. Aamulla sitten mietitään, tuliko edellisenä iltana kohdattua vapahtaja vai itse sielunvihollinen. Nämä ovat näitä olutkulttuurin erikoisuuksia, onneksi Kaisla tarjoaa tuotetta myös tyylikkäistä pikkukolpakoista.

Erdinger Urweisse ja Ayinger Urweisse

Tässä on kaksi “wanhan ajan wehnäolutta” Münchenin metropolialueen liepeiltä, joissa on molemmissa suurin piirtein sama idea, mutta toteutuksessa pieniä eroja. Ajatus on, että ennen vanhaan juotiin vähän tummempaa suodattamatonta vehnäolutta. Oli niitä myös ihan kunnolla tummia, melkein mustia, mutta ehkä nämä keskivaaleat koetaan nyt jollain lailla sekä nykyaikaan sopiviksi että perinnetietoisiksi.

Länsisaksalaisten asenne entisaikojen oluisiin alkoi muuttua joskus 1970–1980-luvuilla. Sitä ennen oli katsottu vain tulevaisuuteen, ja tulevaisuus oli tietenkin pilsnerinvaalea ja kirkas. Yhtäkkiä nuorta sukupolvea – tai ainakin sen hipahtavaa, boheemia etujoukkoa – alkoivat kiinnostaa suodattamattomat oluet, kuten hefeweizenit, joita aikaisemmin oli pidetty setien ja tätien juomina. Oluista, joiden oli oletettu kuolevan sukupuuttoon samalla kuin sodan käynyt sukupolvi kupsahtaisi, tulikin kuuma trendihitti.

Tästä kaikesta on jo 40 vuotta. Suodattamattomat vehnäoluet ovat tietysti nykyään jo aika valtavirtaa, ja hc-olutharrastajien mielestä kenties turhankin tavanomaista tavaraa. Tällaiset urweisse-versiot – siis vielä vähän historiallisemmat versiot suodattamattomasta perusvehnäoluesta – ovat ehkä astetta kiinnostavampia. Kaikilla panimoilla niitä ei ole, mutta historiatietoiset keskisuuret toimijat Erdinger ja Ayinger sellaisia ainakin tarjoavat. Ayinger on tehnyt omaansa vuodesta 1979 asti, erdingiläisen historiaa en tarkemmin tunne.

Erdinger Urweisse (4,9 %) on väriltään vaalean kinuskimainen, korkeintaan samean vappusiman sävyä. Tuoksussa on kinuskia tai karamellia, ehkä kaneliomenaakin. Maku on kohtalaisen hedelmäinen, siinä on vähän uunibanaania ja neilikkaa. Tämä on ihan mukava keskivaalea vehnäolut, jossa myös vehnämaltaan oma viljaisuus pääsee esiin hedelmäisempien hiivaefektien alta.

Ayinger Urweisse (5,8 %) on Erdingerin olutta jonkin verran tummempi, suunnilleen viikunahillon värinen. Samea – ei erityisen kaunis – on tämäkin olut. Varsinaisesti ei silti ole tummasta vehnäoluesta kyse, vaan edelleen keskivaaleasta. Tuoksu on mausteisempi, mutta periaatteessa samantapaista miedosti karamellimaista, banaanin ja hunajan kaltaista aromia on tässäkin. Maku on edellistä olutta täyteläisempi, mikä jo alkoholiprosentteihinkin sopii. Mehevää kuivatun aprikoosin, tikkunekun, maustekakun ja kypsän päärynän makua löytyy myös.  

Näin erivahvuisten oluiden laittaminen paremmuusjärjestykseen ei ole ihan reilua, koska tässä tyylilajissa isompi mallasmäärä myös kääntyy helposti maukkaammaksi olueksi. Tämän voi varmaan sanoa Ayingin Urweissesta verrattuna erdingiläiseen.

Joissain oluttyyleissä tietysti kevyemmät prosentit saattavat tarkoittaa raikasta, puhtaan virkistävää olutta. Suodattamattomassa vehnässä ei ole välttämättä näin. Erdinger Urweisse on silti juurikin vähän kevyempi mutta silti selkeän maukas olut, ei liian tuhti kesäsaunan terassille. Se on mielenkiintoisella tavalla samalla hieman tummempi kuin panimon vahva syysjuhlaolut Festweisse mutta silti alkoholipitoisuudeltaan miedompi kuin perusvehnäolut Erdinger Weissbier.  

Ayinger Urweissessa sen sijaan on joka tapauksessa maailmanluokan klassikon aineksia, kuten joissain muissakin Ayinger-oluissa. Olisi ihan kiinnostavaa nähdä siitä doppelweizenbock-vahvuinen versio (tyyliin Schneider Aventinus) tai miksei jopa kellarointikelpoinen eisbock.

(Erding-valokuvan lähde: Polybert49, Flickr.com, CC BY-SA 2.0.)

ABK Edel ja Rothaus Märzen

Viime viikonloppuna postasin kotimaisesta märzen-oluesta, jonka tuotoista osa lahjoitetaan Ukrainan auttamiseksi. Tällä kertaa testissä on kaksi eteläsaksalaista märzeniä, joihin ei liity muuta ajankohtaista tai erikoista kuin että molemmat sattuvat löytymään tällä hetkellä Alkon valikoimasta. Märzenit siis olivat vanhaan aikaan maaliskuussa pantuja kesäoluita, jotka kuuluivat syksyn sadonkorjuujuhlien juominkeihin.

Tekijöistä ABK:n (Die Aktienbrauerei Kaufbeuren) historia Baijerin Schwabenissa ulottuu keskiajalle asti, joskin panimolla on nykyään amerikkalainen enemmistöomistaja. Rothaus on puolestaan Baden-Württembergin osavaltion omistama valtionpanimo, jossa 1700-luvun lopussa oluenpanon aloittivat benediktiinimunkit, vaikka toiminta sittemmin päätyikin maallisen vallan käsiin. Se sijaitsee Schwarzwaldin alueella.

Aika perinteisiä panimoita näyttävät joka tapauksessa olevan nämä molemmat. Koko saksalainen skaala hallitaan kyllä, pilsnereistä vehnäoluiden kautta vahvoihin bockeihin, mutta IPAan tai muihin ulkomaisiin pintahiivaerikoisuuksiin ei ole lähdetty. Kumpikin on vanhojen pienpanimoiden luvatussa maassa, Saksan etelävaltioissa, panimokentän isoimmasta päästä. Rothausin tuotanto hipoo melkein miljoonan vuotuisen hehtolitran rajaa, ja ABK:kin on kuusinumeroisissa luvuissa.

Edel ei ehkä sisällä nimessään vihjettä märzen-tyyppisestä oluesta, mutta panimo itse kutsuu sitä juhlaolueksi, joten sellainen se on. Olut on väriltään syvän kullankeltainen, tuoksu on maltainen mutta jollain lailla myös metallinen; nämä samat elementit toistuvat maussa. Olut on varsin makea ottaen huomioon ettei prosenttien (5,8 %) puolesta puhuta edes bockista.

Olemukseltaan tämä Edel on aika lähellä Andechsin luostaripanimon vastaavaa olutta, Spezial Helliä, jossa maltaisuus on myös makeahkoa mutta vähän viljaisempaa ja vailla metallin klangia. Kun Edel lasissa lämpenee, mukaan tulee kemikaalimainenkin piirre sekä hunajaisuutta.

Rothausin olut on Märzen jopa nimeltään, joskin se tunnetaan 0,33 l pulloissa eri nimellä, Eiszäpfle. Rothausin Märzen (5,6 %) on Edeliä astetta vaaleampi olut, jonka tuoksussa mallas on viljaista ja hieman paperista – melkein kuin suomalaisissa A-oluissa – eikä ollenkaan yhtä makeaa kuin ABK:n oluessa. Myös maussa on runsaasti selkeän oloista vaaleaa mallasta ja hieman ruohoista humalaa. Tässä on katkeruutta 22 EBU, kun astetta vahvemmassa Edelissä on 18. Rothaus Märzen sammuttaa janoa lagermaisesti, kun Edelissä on pieni öljyinen tuntuma, joka ei ole niin raikas.  

Molemmat ovat melko pehmeitä, lempeitä oluita, jossa humalan puraisua tai muitakaan särmiä ei paljon ole, vaan keskitytään puhtaasti mallastyynyillä lepäilyyn. Oluet edustavat varsin luotettavaa eteläsaksalaista osaamista, joskaan eivät ole aivan terävintä saksalaisen olutsuorittamisen kärkeä. Kumpaakin voisin kenties ostaa silti toistekin, tai tilata litran kolpakolla, jos Saksassa liikkuessa vaikka syysjuhlien aikaan tulisi jossain vastaan.

Schneider Weisse Hopfenweisse Weizendoppelbock

G. Schneider & Sohn ei ole klassisista Baijerin panimoista ehkä se ykkössuosikkini, mutta heidän valikoimastaan löytyy kyllä yksi ikuisista lempioluistani, tumma vehnäbock Aventinus. Se on ainutlaatuinen. Sen lisäksi Schneider – vehnäoluihin erikoistunut tuottaja – on viime vuosina tehnyt pesäeroa konservatiivisen osavaltion valtavirtapanimoihin ottamalla ensimmäisenä käyttöön amerikkalaisia humalalajikkeita. Tämä alkoi 15 vuotta sitten, siis selvästi ennen kuin siitä tuli Baijerissakin jo jonkinlainen normi.

Nyt testissä oleva olut Hopfenweisse on yksi näiden kokeilujen hedelmistä. Brooklyn Breweryn Garrett Oliver oli aikoinaan konsultoimassa Schneiderin väkeä uudenlaisessa humaloinnissa. Panimon verkkosivujen mukaan tässä Hopfenweissessa (toisin kuin miedommassa serkussa Festweissessa) kyllä käytetään vain Hallertaun lajikkeita Baijerista. Niistä 2000-luvun alussa kehitetyn Saphirin ominaisuudet muistuttavat ilmeisesti jonkin verran Uuden maailman lajikkeita. Kuiva- tai kylmähumalointi on tässä se juttu.

Olin vähän yllättynyt huomatessani, etten ole blogiin aikaisemmin kirjoittanut tästä oluesta tai Festweissesta. Viimeksi olen ylipäätään maininnut Schneiderin panimon luultavasti ensimmäisenä koronakeväänä 2020, kun kirjoittelin Bryggeri Helsingin tuoretuotteena myydystä Weizenista. Vertasin sitä Schneiderin Original-vehnäolueen, johon olin silloin jotenkin syvällisen pettynyt.

Nyt siis Hopfenweisse on palannut Alkon valikoimaan ja siksi se päätyy maisteluun. On ihan paikallaan tarkistaa aika ajoin näkemyksenä näistä “uudemmista klassikoista”: mikä niissä oli 2000-luvulla alkuaikojen uutuudenhuumaa ja missä on kenties pysyvää arvoa ja todellisen legendan aineksia. Avataan siis nätillä vihreällä etiketillä varustettu pullo. Näköjään possessiivipronomini on pudotettu pois oluen aiemmasta nimestä “Meine Hopfenweisse”, ja myöskään oluiden numerointi, jossa tämä tuote oli TAP5, ei ole enää pullossa kovin näkyvästi esillä.

Olut on vaalean kinuskin värinen. Tuoksu paljastaa selvästi saksalaisia perusvehnäoluita vahvemman humaloinnin, se on normaalin mausteisen banaanisuuden sijaan selvästi sitrusvaikutteisempi, ehkä kypsää banaania ja kiiviä löytyy myös sekä häivähdys hamppua ja sichuaninpippuria. Maku on paksu ja täynnä kaikenlaista, pääasiassa hyviä asioita kyllä, mutta ylenpalttinen kokonaisuus ei ihan jäsenny. Perinteisten vehnäoluen makujen päällä on ylikypsää trooppisuutta, Kaukoidän mausteita, jotain kivennäistyyppistä ja hapokasta sitruunaa. Melko korkea alkoholiprosentti (8,2 %) ei tämän kaiken alta juurikaan maistu, mikä on hyvä asia.

Hopfenweisse on ehkä jo jonkinlainen oma oluttyylinsä nykyään, vaikka esimerkiksi Beer Judge Certification Programin (BJCP) uusimpien tuomarointiohjeiden mukaan se varmasti pitäisi ilmoittaa olutkilpailussa kategoriaan “Mixed-Style Beer”. Humala-arvot ovat liian korkeat vehnäbockille ja saksalainen vehnäoluthiiva taas ei olisi sallittua amerikkalaisessa vehnäviinissä. Schneider täytyy varmasti jossain mielessä lukea tämän tyylin kehittäjäksi, ja hyvä tuotehan heidän Hopfenweissensa on. Silti on vielä näkemättä se modernisti humaloitu vehnäolut, jossa kaikki ainesosat muodostaisivat yhtä täydellisen harmonisen kokonaisuuden kuin parhaissa perinteisen humaloinnin weizeneissa ja weizenbockeissa.

(Kuvalähde, humalakävyt: Flickr.com, Florian Golchert, CC BY 2.0.)