The Pact (TV-sarja)

Kuinka kaukaa haettu tämä olisi televisiojännärin alkuasetelmaksi?

Panimon pomo löytyy juhlien jälkeen kuolleena, mutta mies on tyyppinä sen verran uskomaton mul**u, että melkein kenen tahansa sarjan hahmoista voi kuvitella päästäneen hänet päiviltä.

Tällainen on kuitenkin Walesiin sijoittuvan The Pact -sarjan premissi. Sarjan muu henkilögalleria on lähinnä panimon työntekijöitä, heidän perheenjäseniään ja pikkukaupungin poliiseja.

Voisi kuvitella, että HBO:lla näkyvän sarjan käsikirjoittajat ovat seuranneet panimoalan ympärilllä viime vuosina käytyä keskustelua. Tunnetuistakin panimoista on paljastunut tapauksia, joissa naisia tai etnisiin ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia työntekijöitä on häiritty tai syrjitty – joskus päällikköportaan toimesta, useammin käytännössä heidän hiljaisella hyväksynnällään.  

Jack Evans on perinteikkään Evans Breweryn nuori toimitusjohtaja, joka on perinyt perheyhtiön ohjakset isältään Arwelilta. Perheen ongelmallinen dynamiikka on yksi sarjan uhkaavan pohjavireen lähteitä, ja siihen liittyy myös Arwelin sisko Louie. Sarjan jonkinlainen päähenkilö on Anna, poliisin ylikonstaapelin Maxin vaimo. Anna, kuten hänen ystävänsä Nancy, Louie ja Cat, kuuluvat kaikki Evans Breweryn henkilökuntaan.

Sarjan juoni – sen enempää siitä paljastamatta – on punottu aika näppärästi sen ympärille, ketkä kaikki olisivat voineet olla juhlailtana metsikössä, josta Jack Evansin ruumis löytyy, ja miksi he olisivat siellä olleet. Erinäisillä henkilöhahmoilla on salaisuuksia, joita ei voi paljastaa, tai asioita, joiden ei pidä syystä tai toisesta antaa tapahtua. Näiden piilossa pitäminen johtaa kuitenkin entistä pahempiin vaikeuksiin.

Dekkarijuoni on sen verran pätevä, että kuuden jakson sarja kantaa sen varassa. Panimotoimintaa ei tietenkään paljon näytetä, sillä panimo on ennen kaikkea tapahtumien taustamaisemaa. Välillä firman työntekijät – joista muuten päänelikon lisäksikin suuri osa on naisia – hengailevat käymistankkien tai muun välineistön edustalla. Kuvauspaikkana on ollut Rhymney Brewery eteläisen Walesin Pontypoolin kaupungissa. Se on toiminut vuodesta 2005, toisin kuin fiktiivinen Evans Brewery, joka mainostaa sammuttaneensa walesilaisten janoa vuodesta 1921 alkaen.

Panimo on ilmeisesti ollut Evansin perheelle myös melkoinen kultakaivos, päätellen isä-Arwelin ökykartanosta ja ylellisestä elämäntavasta. Ehkäpä pitkän linjan alueellisilla panimoilla on Britanniassa tehtykin isoja rahoja, en oikeastaan tunne niiden talouslukuja. Nykyisillä pienpanimoilla voittomarginaalit jäänevät pienemmiksi.

Advertisement

500. postaus: Olutkoira puhuu Tim Webbin kanssa

Kaksi vuotta sitten kesällä juttelin reilun tunnin verran brittiläisen olutkirjailijan Tim Webbin kanssa, kun hän osallistui Helsingissä Suomen Paras Olut -tuomaristoon ja olutjärjestö EBCU:n hallituksen kokoukseen. Webb on ollut aina suosikkikirjoittajiani, ehkä heistä tärkein, koska olen ottanut ensiaskeleitani vakavampaan olutharrastukseen Belgiassa hänen olutoppaidensa avustuksella. Tästä jäi käteeni haastattelunauhaa ja olen aina välillä pähkäillyt, mitä sillä pitäisi tehdä – varsinkin kun maailma on tässä välissä ehtinyt muuttua, ei vähiten koronan takia. Päätin nyt postata keskustelun lähes sellaisenaan blogiin sen kunniaksi, että Olutkoiran kirjoituksia on tähän päivään mennessä ilmestynyt täydet viisisataa. Alla olevaa on editoitu vain varsin vähän, lähinnä tilannesidonnaisia rönsyjä on karsittu. Haastattelupaikka on Kaislan Vuorikadun puoli, ja tarjosin pöytään kurkunkostukkeeksi ison pullon belgialaisen De Ranken XX Bitter -olutta.  

“Olen osasyyllinen joihinkin hulluimpiin oluihin”

Olutkoira: “Kysyit tänne tullessamme, haluanko keskustella Belgian olutoppaiden tai World Atlas of Beer -kirjojen tekijän, EBCU:n hallituksen jäsenen vai jonkun muun Timin kanssa. Täytyy myöntää että varmaan kaikkien noiden, koska mietin Belgian asioitakin nykyään erityisesti osana kaikkialla muualla olutmaailmassa tapahtuvaa kehitystä. Olet joskus kutsunut viime vuosikymmenten tapahtumia hiljaiseksi vallankumoukseksi. Missä siinä ollaan nyt menossa?”

Tim Webb: “Ahaa, okei. Niin, missä mennään … ehkä 50-vuotisen sodan vuodessa 25? Hauskaa on se, että mitä vanhemmaksi tulet, sitä enemmän kaikki alkaa hahmottua historiallisessa mielessä. Viime vuosina olen alkanut ymmärtää esimerkiksi, miten monet asiat juontuvat ensimmäisestä maailmansodasta.

“Se vaikutti alkoholilakeihin ja juomakulttuuriin monissa maissa, esimerkiksi Britanniassa ja Belgiassa. Muualla kuten Pohjoismaissa ja USA:ssa edistykselliset yhteiskunnalliset liikkeet, jotka kannattivat raittiutta, olivat silloin vahvimmillaan. Parlamentit säätivät kieltolakeja. Suomelle merkittävä ensimmäisen maailmansodan seuraus oli Venäjän vallankumous, joka mahdollisti itsenäisyyden mutta myös kieltolain voimaantulon.

“Yhdysvalloissa olutkulttuuri joutui jäähylle, tai jopa tuhottiin, ja se piti rakentaa uudestaan kieltolain jälkeen. Suomessa ja Skandinaviassa ei ollut ihan sellaista mutta samoja piirteitä. Siitä toipuminen kesti sitten melkein vuosisadan ajan.

Olutkoira: “Suomessa oli kieltolain jälkeenkin melkein yhtä paljon panimoita kuin ennen lakia. Mutta 1930-luvun jälkeen alkoi pudotus, jossa toisella maailmansodalla oli oma roolinsa ja samoin markkinoiden kiristyvällä kilpailulla.”

Tim Webb: “Aivan, toinen tärkeä muutos on panimotoiminnan teollistuminen. Joskus kauan sitten panimoiden maine rakentui sen varaan, miten hyviä oluita ne osasivat tehdä. Seuraavassa vaiheessa ihmiset joivat lähinnä sitä, mitä heille oli tarjolla – ja sittemmin, kun brändeistä tuli tärkeämpiä, haluttiin etenkin hyvältä näyttäviä oluita.

“Kuluttajat muuttuivat hiljalleen vähemmän nirsoiksi oluen laadun suhteen, ja tätä tapahtui 1900-luvun mittaan kaikkialla.

“Ja nyt sitten siihen, missä tänä päivänä mennään – oluthan ikään kuin tuli takaisin. Siinä meni parikymmentä vuotta, ensimmäisistä tapailevista askeleista siihen että jotain aivan ilmiselvästi oli käynnissä. Vasta 2000-luvun puolella on alettu nähdä erittäin menestyviä pienempiä panimoita.

“Yhdysvalloissa on nyt paljon sellaisia, ja Euroopassakin on monia kuten BrewDog. Oli tärkeää, että syntyi pienpanimoita, jotka pärjäävät todella hyvin mutta eivät kilpaile suoraan makro-oluen kanssa.”

Olutkoira: “Mitä sitten tapahtui?”  

Tim Webb: (nauraa) “Nyt sitten yritetään pilata sitä keksimällä näitä oluttyylejä, joiden tarkoitus on vain erottua. Jotkut panimot tekevät esimerkiksi hapanoluita, joista pelkästään kokeneet maistajat uskaltavat sanoa, että ne ovat vastenmielisiä. Eivät ne kaikki tietenkään ole. Mutta jotkut hapanoluen valmistustavat, joissa vedetään mutkia suoriksi, ovat todellakin aika erilaisia kuin vaikka oude geuze tai flaamilainen punaolut.

“Belgiassa tehdään moniulotteisia hapanoluita, joissa pitkä kypsyminen on olennaista, ja niiden panijat tietävät mikä toimii ja mikä ei.

“Olin Bruggessä eräässä baarissa, kun amerikkalainen turisti pyysi souria eikä henkilökunta ymmärtänyt mitä hän halusi. Hänelle tuotiin Rodenbach Grand Cru, ja hän sanoi ‘I really like sour beers but that’s gross’. Miksi se oli ällöä, kun se on niin paljon parempaa kuin muut hapanoluet? Ehkä liian monitasoinen olut aloittelijalle ja toisaalta ei tarpeeksi erikoinen?

Olutkoira: “Monille aika oudot, kokeelliset oluet ovat arkipäivää, ja klassikoita ei välttämättä tunneta.”

Tim Webb: “Toinen porukka ovat sitten ne, jotka lisäävät olueen asioita. Jos Jumala olisi tarkoittanut, että olueen pitää laittaa sitä sun tätä, hän ei olisi tehnyt siitä niin hyvää pelkällä humalalla maustettuna. Sanopa mitkä viinit ovat menestyneet sen takia, että niihin olisi lisätty joitain muita raaka-aineita kuin rypäleitä.

“Tietysti on poikkeuksiakin. Joskus joku oluenpanija osaa lisätä erikoisen raaka-aineen, joka sopii maultaan olueen hyvin ja tekee siitä jopa olutmaisempaa. Kokit ymmärtävät tämän. Joskus tuloksena on olut, josta ajattelee, että ‘hyvä kun tulin juoneeksi tuon ja ehkä voin joskus juoda toisenkin’. Maistoin eilen nokkospilsneriä suomalaiselta panimolta ja se toimi hyvin. Mutta nämä ovat vähemmistössä.”

Olutkoira: “Voiko belgialaisia syyttää siitä, että erikoisten ainesten käyttämisestä oluenpanossa on tullut melkeinpä normi?”

Tim Webb: (nauraa) “Luultavasti minua voi henkilökohtaisesti syyttää siitä. Muistan kirjoittaneeni alkuaikojen Good Beer Guide Belgium -kirjoissa, miten Belgiassa on näitä tyyppejä, jotka pystyvät heittämään olueen melkein mitä tahansa ja saamaan siitä silti hienon makuista. Nyt 40 vuotta vanhempana tajuan, että he tekivät sitä monesti peittääkseen pahat maut oluissaan. Tai vain siksi että pystyivät – kaikkihan tykkäsivät heissä siitä pienestä outoudesta. Mutta nyt on menty taas ääripäähän, jolloin on suurin piirtein pakko lisätä jotain, koska se kuuluu asiaan.

“Sitten on vielä kolmas asia – no niin, puran nyt tämän kaiken kerralla sydämeltäni – nimittäin nämä mitä minä kutsun ‘lastenoluiksi’. Tehdään IPAa mutta saadaan se näyttämään ja maistumaan hedelmämehulta. Tai pastry stoutit, joita en ole kyllä Suomessa monia vielä nähnyt. Olen aina valmis maistamaan pastry stoutia. Ehkä jonain päivänä tulee vastaan yksilö, joka saa minut ymmärtämään miksi panimot tekevät niitä. Tähänastiset ovat olleet sairaalloisen makeita. Joskus tulee mieleen, että panimot tekevät oluita vain ärsyttääkseen diabeetikkoja tai keliaakikkoja.”

Olutkoira: “Joillain festareilla 99 % oluista pitäisi noilla mittareilla julistaa pannaan…”

Tim Webb: “Siltä joskus tuntuu. Toisinaan sitten löytyy taas – kuten nytkin [Helsingin SOPPissa 2019] – esimerkkejä hyvistä ja luontevista oluista. Unohdan tietysti panimoiden ja oluiden nimet, niinhän tässä iässä alkaa käydä. Sanon kuitenkin panimon tyypeille, kun jokin olut on todella tehnyt vaikutuksen. Nyt oli esimerkiksi panimo, joka oli tehnyt sekä savuoluen että savubockin, joissa savun maku osui juuri nappiin ja muutenkin tuotteet olivat mielenkiintoisia ja erottuivat rivistä.

“Toinen panimo oli tehnyt sekä räväkän, makean vehnäoluen, yli 6-prosenttisen ja luultavasti saksalaisella hiivalla, ja sitten toisaalta yksinkertaisen, tavallisen portterin. Varsinkin vehnäoluessa oli ylilyönnin makua, intensiivistä korianteria, ei sellaista mistä yleensä pidän, mutta jotenkin panimo oli saanut siitä hyvän, ja minusta oli nokkelaa että samalta panimolta tuli se vähäeleinen portteri.”

Belgia – edelleen paras olutmaa?

Olutkoira: “Asiasta toiseen – ensimmäisestä Good Beer Guide Belgium -kirjastasi on yli 30 vuotta. Miten käsityksesi belgialaisesta oluesta on muuttunut tuona aikana?”

Tim Webb: “No, hyvään suuntaan ja vähän huonompaan suuntaan. Yksi ilmiö on se, että belgialaiset ovat vähitellen alkaneet itsekin pitää oluistaan. Kun aloitimme oppaan, joukko amerikkalaisia ja brittejä oli jo ehtinyt ihastua Belgian olueen, ja Alankomaissa ja Ranskassa se oli melko suosittua. Belgialaiset olivat satunnaisesti innoissaan erikoisemmista tyyleistään, mutta usein enemmänkin ylpeitä asiasta kuin niiden suurkuluttajia.

“Nuoria ja lahjakkaita oluentekijöitä on paljon, ja eri puolilla maata. Brysselissä on Brasserie de la Senne. Flanderissa on paitsi De Ranke – tiedän että juomme juuri nyt XX Bitteriä – myös Brouwerij ‘t Verzet, heillä on paljon potentiaalia ja ajan mittaan he ovat oppineet huomaamaan omat mokansa ennen kuin kuluttajat huomaavat ne! Etelässä yksi suosikeistani on entinen Brasserie de Bastogne, nykyinen Brasserie Minne, se pariskunta tietää mitä kannattaa tehdä ja mitä ei. Oppaan alkuaikoina suurin osa oluthommista keskittyi pohjoiseen, Flanderiin, tietysti Hainaut’ssa oli vakiintuneet panimonsa myös, mutta siis suhde hollannin- ja ranskankielisen Belgian välillä on tässä onneksi tasoittunut.”

Olutkoira: “Onko vuosien varrella kadonnut oluita, joita olet jäänyt kaipaamaan?”

Tim Webb: “On niitäkin, tai on sellaisia jotka on välillä päästetty heikkoon kuntoon ja jotkut niistä ovat palanneet lähelle vanhaa loistoa. Duvel on nykyään erilainen, se muuttui jossain vaiheessa kaupallisempaan suuntaan – eikä välttämättä pelkästään pahoista motiiveista, sehän on tutustuttanut monia vakavasti otettaviin oluihin – ja nykyäänkään se ei ole huonosti tehty olut. Duvel Tripel Hop on kuitenkin monella tapaa kuin 30 vuoden takainen Duvel, ja siitä minulla ei ole valittamista.

“Ihan alkuaikoina oli kuitenkin vielä jäänteitä vanhemmasta maailmasta, oluita jotka olivat jonkinlaisia hapanoluita mutta kummallisesti tehtyjä. Oluenpanija oli oppinut valmistustavan, sanotaan vaikka vuonna 1949, ja jatkanut oluensa tekemistä täsmälleen samalla menetelmällä. Hän ei tiennyt miksi se onnistui, mutta se onnistui ja porukka joi sitä. Sellainen on pitkälti kadonnut ja nyt jotkut ovat tuomassa samantapaista juttua takaisin. Kuulin silloin jossain ilmaisun ‘täydellinen infektio’, ja se tarkoitti teknisessä mielessä kontaminoitunutta olutta, huonoa hiivaa, mutta infektioiden yhdistelmä silti jotenkin toimi. Belgialaiset oluet olivat aina jossain mielessä sattumanvaraisia, kun taas ne nykyään ovat pääasiassa yhtä laskelmoituja kuin kaikkialla muualla.”

Olutkoira: “Kutsuisitko edelleen Belgiaa parhaaksi oluenpanijamaaksi?”  

Tim Webb: “Hm, oletko minä sanonut niin, vai kuka? Michael Jackson varmaan ainakin, ja hän oli oikeassa. Niin, kyllä. Kutsuisin, juuri ja juuri. Se on helpompi sanoa Atlantin tällä puolella. USA:ssa on yli 7 000 panimoa ja siihen joukkoon mahtuu jo paljon äärimmäisen lahjakkaita, fiksuja oluentekijöitä. Myös tietysti paljon samaa vanhaa, myynti edellä meneviä ja kopioijia. Toisaalta voi väittää että USA on melkein kokonainen manner, 300 miljoonaa asukasta, ja Belgia on 10 miljoonan asukkaan maa.

“Jos pitäisi valita Eurooppa vai USA, sanoisin edelleen että Eurooppa voittaa. Yksi eurooppalainen piirre, jota on alettu ymmärtää enemmän viime aikoina, on hiivojen rooli, elävien hiivojen ja pitkien hiivajatkumoiden. Britanniassa on cask, Belgiassa jälkikäyminen pulloissa, ja maalais- tai muinaisoluissa on omat hiivakulttuurinsa.”

Olutkoira: “Vanhemmissa Belgia-oppaissasi oli aina uhkaavan tuhon ilmapiiriä, sitä miten isot panimot vähän kerrallaan edelleen söivät elintilaa pienemmiltä…”

Tim Webb: “Niin, asetelmahan on nyt monella tapaa päinvastainen. Isot panimot menettävät markkinaosuuksia ja se huolestuttaa niitä. Pienten ongelma on tuotteiden saaminen markkinoille. Sinänsä maailma on nyt entistä parempi paikka pienille oluenvalmistajille. Silti edelleenkään ei ole helppoa tulla menestyväksi pienpanimoksi. Monet valtiot tykkäävät ajatuksesta, että on olemassa pienpanimoita, mutta kovin paljon innostusta ei ole auttaa niitä kasvamaan vähän isommiksi yrityksiksi.

“Jos hetkeksi vaihdan päähäni EBCU-hatun [European Beer Consumers’ Union, olutalan kuluttajaliittojen kattojärjestö], viestimme poliitikoille Euroopassa on, että jättiläispanimot leikkaavat henkilöstöä tavoitellessaan – omien sanojensa mukaan – tehokkuutta. Osa isoista panimoista – eivät kaikki – maksaa veronsa mieluiten sinne missä se on niille edullisinta. Useimmat isot panimot ovat katkaisseet kaikenlaiset siteet paikallisyhteisöihin. Pienpanimoilla on nimenomaan vankka sidos paikallisiin ihmisiin, ne maksavat veronsa kiltisti, ja ne työllistävät paljon väkeä. Näin ollen ne ovat tulevaisuudelle hyväksi. Tätä viestiä ei ole kuitenkaan helppoa saada läpi piireissä, joiden tulisi ymmärtää, ettei pienille panimoille riitä pelkkä rohkaiseva asenne vaan ne kaipaavat myös apua kasvamiseen. Talous hyötyisi niistä.”

Olutkoira: “Suomessa panimoiden lukumäärä on suunnilleen kolminkertaistunut kymmenessä vuodessa, mutta jotkut uskovat, että kupla puhkeaa ja jäljelle jää vain elinkelpoisin kolmannes.”

Tim Webb: “John Duffy, joka on Irlannin kuluttajajärjestön pomo [ja Beer Nut -blogin pitäjä], on kehittänyt ‘Duffyn kaavan’. Siinä lasketaan hyvin tieteellisesti, en kylläkään muista miten, mikä tulee olemaan lopullinen panimoiden lukumäärä eri maissa. Se liittyy väestön määrään, kuluttajatottumuksiin ja asukastiheyksiin alueilla. Esimerkiksi Irlannille, jossa parikymmentä vuotta sitten oli vain kolme panimoa, kaava ennustaa 120:a panimoa. Suomessa on enemmän väestöä mutta toisaalta lukuisia eristäytyneitä paikallisyhteisöjä, joista osassa on paljon uskonnollisuutta ja osa voi olla riittävän isoja kannattelemaan panimoa, joten lukumäärä voisi jäädä jonnekin sadan paikkeille. Ehkä kolmasosa panimoista katoaa ja niiden tilalle tulee sama määrä uusia.

“Yksi ilmiö, jonka tulevaisuutta kukaan ei osaa ennustaa, on panimobaarit. Ne ovat erilaisia eri maissa, ja tämä liittyy siihen, missä ihmiset oluensa tosiasiassa juovat. Lisäksi Britanniassa on mikropubien trendi, niiden määrä on kasvanut viidessätoista vuodessa yhdestä ehkä jo nelinumeroisiin lukemiin. Ne ovat suunnilleen tämän yhden Kaislan huoneen kokoisia, kellarissa on caskeja, jääkaapeissa pullo-oluita, ei koneita, ei musiikkia, hyvällä tuurilla vähän leipää ja juustoa. Se on kuin vanhan ajan oluttupa. Jos näitä tulee paljon Suomeenkin, se on hyväksi panimoiden määrälle, koska mikropubit tykkäävät itsenäisistä panimoista.”

Tummien oluiden tulkkina

Olutkoira: “Millä oluttyyleillä on mielestäsi tulevaisuus?”

Tim Webb: “Menneisyyden oluttyyleistä gose näyttää aika elinvoimaiselta, se on aika autenttisen ja selkeän oloinen tyyli. Pohjoisen Euroopan suunnalla taas paljon kiinnostusta on viime aikoina kohdistunut vanhoihin maalaisoluihin, esimerkiksi Norjassa. Jotkut ovat hurahtaneet niihin täysin. En ole vielä tavannut Lars Garsholia, mutta pidän paljon hänen kirjoituksistaan.

Olutkoira: “Näiden tunnetuksi tekeminen vaatii jonkun aktiivisen henkilön.”

Tim Webb: “Aivan, sahdinkin maailmanmainetta auttoi aikoinaan se, että Michael Jackson ja Pekka Kääriäinen tulivat mainiosti toimeen ja Michaelilla oli kanavansa, joissa hän pystyi viemään tätä ilosanomaa eteenpäin.

“Saisonin maine rakentui vähän samaan tapaan, Michael ja Don Feinberg vierailivat aikoinaan Dupontilla, rakastuivat olueen ja siihen rakennukseen. Michael kirjoitti paljon Saison Dupontista ja Don puolestaan vei sitä Yhdysvaltoihin, ja joidenkin mielestä se oli se olut, joka innoitti koko amerikkalaisen IPA-revivalin. Siinä oli jokin lisämaku, josta siellä pidettiin. Saison Dupont itsessään oli jo tietyn vanhemman oluen uusiomuoto ja sen avulla luotiin moderni saison. Autenttisuuttahan on vaikeaa määritellä, vaikka sitä pidetään niin tärkeänä oluiden maulle, luonteelle ja jopa panimoiden maineelle. Saison Dupont onnistuu kaiken tämän jälkeen olemaan olut, joka huokuu autenttisuutta – kun se on hyvin säilytetty ja kunnossa – ja se on luonnollinen, erilainen ja legitiimi.”

Olutkoira: “Entä brittiläiset oluet? Mitkä ovat omia suosikkejasi?”

Tim Webb: “Jos olisi mahdollista ostaa jonkin oluttyylin osakkeita, sijoittaisin omat rahani ESB:hen. Uskon, että sillä on loistava tulevaisuus. Hyvin tehtynä se maistuu appelsiinimarmeladille, en tiedä miten tuo maku syntyy, se joko on siinä tai ei ole, mutta se on hyvin houkutteleva ominaisuus oluessa.

“Tänä vuonna yksi aika näkyvästi markkinoille tullut olut on Tynt Meadow, se trappistiolut. Tekijä on ainoa panimomestari Britanniassa, joka on munkki. Hän ei ollut oluentekijänä aluksi kovin itsevarma, mutta monet kehuivat tuota olutta ja ennustivat sille hyvää. Primus motorina oli heidän nuori norjalainen apottinsa [Erik Varden, nykyinen Trondheimin katolisen hiippakunnan piispa], ja hänellä oli visio dubbel-oluesta, joka kuitenkin maistuisi erilaiselta kuin belgialaiset luostarioluet.

“Niinpä luostarissa tutkittiin, millaisia vastaavia oluita britit olivat tehneet, tyyli löytyi ja se tehtiin brittiläisillä raaka-aineilla. Minusta siinä herää hienosti henkiin pohjoisenglantilainen double brown ale, noin 7–8-prosenttinen olut. Tuon tyylin haluaisin nähdä nousevan muutenkin laajempaan suosioon. Se ei ole stout vaan vähemmän tumma, hyvin mallasvetoinen olut, tietysti humalaa on tasapainottamassa mutta se ei maistu kovin paljon. Se on paljolti kadonnut oluttyyli jolla kuitenkin voisi olla tulevaisuutta. Kernel on tehnyt jotain sen tyyppisiä ja Tynt Meadow’ssa on siis myös samoja piirteitä.

“Tai entäpä scotch ale, joka on säilynyt Belgiassa – tietysti Traquair House Ale on aina ollut samantapainen – se on hieno tyyli. Olen yhden miehen kansallinen kampanja scotch alen kunnian palauttamiseksi.”

Olutkoira: “Onko niin, että tuon vahvuinen tumma olut – jos ajattelee belgialaista scotch alea tai vaikka joitain pohjoiseurooppalaisia baltic portereitamme – on enemmän tai vähemmän osa samaa perinnettä?”

Tim Webb: “Tavallaan. Osa oluista oli aina sitä sorttia, keskiajan oluenpanijavaimoista lähtien. Tehtiin yksi vahva olut, toinen mäskäys samoilla raaka-aineilla vähän miedompana ja joskus kolmaskin peltotyöläisille. Baltic porter liittyy paljolti 1800-luvun valmistustapoihin, mutta vanhempikin tumman oluen perinne on. Kun edellisen sadon raaka-aineista piti päästä eroon, pataan laitettiin kaikki mahdollinen ja siitä tuli yleensä tumma ja vahva olut, se ikiaikainen muistorikas juhlaolut. Kattilassa saattoi olla järjetön määrä mallasta.

“Nyt on hyvä aika pienille panimoille testata uusia juttuja. On kokeilujen aika, koska on suhteellisen helppoa saada niistä syntyvät oluet myös kaupaksi! Panimot ovat siinä mielessä nyt onnekkaassa asemassa, mutta eivät välttämättä kauan. Tarkkakin pitää olla: on paljon pienpanimoita, jotka tekevät hyvää olutta mutta unohtavat mainostaa, tai toisin päin.

“Tyylien suhteen ennustan, että klassikot säilyvät – pale ale, portterit ja stoutit, klassiset vaaleat lagerit – kunhan hyvä laatu, maut ja juotavuus ovat kunnossa. IPA on myös hieno, maultaan selkeä ja puhdas tyyli. Täällä Pohjois-Euroopassa kuitenkin teidän todellisia vahvuuksianne ovat maalaisoluet sekä perinteiset portterit ja stoutit. Kukapa ei pitäisi Siperiasta!”

* * * * *

Haastattelu on tehty 27.7.2019 eli ennen koronaviruspandemiaa, enkä ole kysynyt myöhemmin Tim Webbiltä, ovatko hänen näkemyksensä joistakin olutmaailman tulevaisuuteen liittyvistä asioista muuttuneet sen seurauksena. Koska keskustelussa käsiteltiin pääasiassa pitkän aikavälin muutosta, tyylejä ja ideoita – enemmän kuin nopeasti muuttuvia oluttalouden trendejä – materiaali jääköön nyt nettiin tällaisenaan.      

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Hrabal: The Little Town Where Time Stood Still (Městečko, kde se zastavil čas)

Prahan legendaarisessa U Zlatého Tygra -kapakassa eli “Kultaisessa tiikerissä” roikkuu seinällä valokuva, jossa kansanomaisen oloinen ukkeli poseeraa presidenttien Bill Clintonin ja Václav Havelin välissä. Vanha mies on Bohumil Hrabal (1914–1997), kommunistiaikana yksi tunnetuimmista toisinajattelijakirjailijoista kuten Havelkin. Kuvaushetkellä hän oli Tšekin kenties rakastetuin kirjailija, ja jotkin hänen kirjoistaan oli 90-luvulla julkaistu ensimmäistä kertaa kotimaassaan alkuperäismuodossa.

Hrabal oli – paitsi Kultaisen tiikerin kanta-asiakas – Nymburkin panimon entisen toimitusjohtajan poika. Lapsuutensa ja nuoruutensa hän eli 1910–30-luvuilla panimon alueella, ja myös hänen setänsä oli panimolla töissä. Pivovar Nymburk on edelleen olemassa, ja se tunnetaan Postřižinske-olutbrändinsä nimellä. Nimi viittaa Hrabalin pienoisromaaniin Postřižinský (“Leikkauksia”), joka on sisarteoksensa Městečko, kde se zastavil čas (“Kaupunki, jossa aika oli pysähtynyt”) kanssa Hrabalin tunnetuimpia kirjoja. Panimon nykyisistä oluista Pepinova desítka on nimetty kirjailijan Pepin-sedän mukaan ja Francinův ležák hänen Francin-isänsä mukaan.

Kumpikin kirja löytyy englanninkielisestä laitoksesta, jota itse luin. Alkuteokset ovat tietysti tšekiksi. Päähenkilöitä ovat rauhallinen ja ohikulkijoita jutuillaan tylsistyttävä isä, äänekäs ja tanssahteleva naistenmies Pepin-setä, kertojana toimiva poika eli kirjailijan lapsuusminä, sekä äiti, jonka tarinasta paljastetaan enemmän Postřižinskýn juonessa. Městečko, kde se zastavil čas –tarina ulottuu aikaan, jolloin kommunistiseen järjestelmään siirtyvä Tšekkoslovakia potkii porvarilliset yritysjohtajat pellolle ja heidän tilalleen firmoihin – kuten panimoonkin – nousevat työläiset.

Bohumil Hrabal kertoo panimon ja perheen ympärillä pyörineestä pikkukaupunkitunnelmasta persoonallisella ja värikkäällä tavallaan. Tilanteet saavat usein absurdeja ulottuvuuksia etenkin Pepin-sedän räiskähtelevän luonteen takia – jo siis ennen kuin koko maailma muuttuu kummalliseksi, kun isä lempataan panimopomon tehtävästään ja hän yrittää rakentaa Pepinin kanssa uutta toimeentuloa ja tarkoitusta elämälle.

Kertojan lapsuusvuosissa, “entisessä maailmassa”, on hauskoja lapsen silmin havainnoituja tapahtumaketjuja, esimerkiksi vanhanaikainen tapa louhia talvella joen jäätä panimon kellareihin. Tästä syntyy varsinainen operaatio, kun mylvivä Pepin yllyttää jäälohkareita nostavia työmiehiä kasaamaan kärryjen kuormia yhä korkeammiksi ja korkeammiksi. Kertojan mielestä kärryt jääkuormineen muistuttavat Tatra-vuoria, kun ne illalla vyöryvät kohti panimoa.

Olutta, jota panimon väki juokin, kutsutaan välillä “oranssinväriseksi olueksi”, mutta myös “half-and-half”-sekoitusta (englanninkielisen käännöksen mukaan) tehdään vaaleasta lagerista ja punaruskeasta oluesta. Tämä tapa on jossain määrin Tšekissä edelleen käytössä, ja onhan eri oluttyyppien sekoituksia muissakin maissa harrastettu, harvemmin varmaan nykyään. Suomessakin jotkut joivat portteria ja pilsneriä samaan lasiin kaadettuna, ties vaikka joku joisi yhä. Yksi käännös, jota Hrabalin tekstin englanninnoksessa ihmettelin, oli eräästä panimon oluesta käytetty “dark ale”, joka saattaa olla kyllä kääntäjän harhatulkintakin – minulla ei ollut alkukielistä versiota vertailua varten.

(Kuvat etiketeistä: David Short, Flickr.com, CC BY 2.0.)

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Graham Swift: Veden maa

Olut, joka tuhosi koko panimon. Sellainen löytyy englantilaisen Graham Swiftin läpimurtoromaanista Veden maa (Waterland, 1983), joka oli julkaisemisvuotenaan Booker Prize -ehdokkaana ja on noussut ajan saatossa jonkinasteisen merkkiteoksen asemaan. Veden maa on jotain sukua vinksahtaneille sukukronikoille, joita vaikkapa John Irvingin kirjallinen tehdas on suoltanut, mutta siinä on myös akateemisempaa postmodernia pohdintaa historian merkityksestä ja luonteesta. Ehkä tämän jälkimmäisen takia se muistuttaa olutjoulukalenterin kirjoista eniten Belgian surua.

Päähenkilö on historianopettaja Tom Crick, jonka isän suvussa on oltu sulunvartijoita kanavan varrella The Fensin alueella ja äiti on paikallista panimosukua. The Fens on otsikon tarkoittama Veden maa. Sukujen tarinoiden lomassa Tom kertoo kosteikkoseudun tarinaa alkaen esihistoriasta ja roomalaisista. Hän osoittaa sanansa koululuokalle, ja tätä kautta päästään käsittelemään myös hänen nykyhetkessä kokemiaan hankaluuksia – mahdollisia potkuja opettajanvirasta ja puolison Maryn mielenterveysongelmia. Mihin historiaa kouluaineena tarvitaan? Tom yrittää vastata kysymykseen omalla versiollaan suvun ja kotiseudun menneisyydestä.

Kaikkien karmeiden käänteiden synopsista ei tähän mahdu. Yksi merkityksellisimmistä on Freddie Parr -nimisen paikallisen pojan kuolema Tomin omina kouluvuosina – miten tapaukseen liittyy Tomin ja hänen isoveljensä Dickin kilpailu Maryn suosiosta? Toinen iso juttu edellisen sukupolven ajalta on edellä mainittu Atkinsonin sukupanimon tuho. Tomin äidinisä Ernest Atkinson on epämiellyttävä tyyppi, jota kotikaupungin väki ei siedä ja jonka haaveille poliittisesta urasta nauretaan. Hänen aikanaan suvun liiketoimet ovat jo pitkään menneet alamäkeä. Ernestin portteria kyllä arvostetaan, mutta kaupungissa ja sen kunniakkaassa panimossa ei tunnu olevan entistä hohtoa.

Ernest kehittelee pitkään vahvaa olutta, jota kutsuu “erikoiseksi”, ja se valmistuukin sopivasti Yrjö V:n kruunajaisportteriksi panimon kotikaupunkiin. Olut on niin nopeasti juovuttavaa, että siitä sekoaa kruunajaispäivänä koko paikkakunta, ja juhlatilaisuudet muuttuvat yksi toisensa jälkeen katastrofiksi.

Isänmaallisen innostuksen lämmittäminä ja sovinnollisen mielen pehmentäminä (kun siis niikseen tulee, kärttyisä oluenpanijakin osaa sanoa “Jumala kuningasta varjelkoon” siinä kuin kuka tahansa) kaupunkilaiset päättävät hetkeksi unohtaa erimielisyytensä Ernest Atkinsonin kanssa. Riemujuhlan päivä lähestyi. He palasivat muistoissaan muinaisiin aikoihin, jolloin heillä oli ollut lupa kumota olutta jalon asian tähden; he muistivat Viktorian hallituskauden 50- ja 60-vuotisjuhlaportterit, jopa Grand ’51:n, ja niiden myötä nuo onnelliset päivät, jolloin kaupunki oli kukoistanut…

Mitä sisälsi tämä Kruunajaisportteri, jota tarjottiin tummanruskeassa, kapeammassa ja pitkänomaisemmassa pullossa kuin myöhempien aikojen olutpullo, varustettuna kohokirjaimisella tekstillä “Atkinson – Gildsey” sekä etiketillä, jossa oli kookas kruunu, valtikka sekä reunus, jossa vuorottelivat pienemmät kruunut ja Union Jackit? Nektaria? Myrkkyä? Iloa? Hulluutta? Hänen Majesteettinsa alamaisten pullotettuja manioita?

Kuin pisteenä i:n päälle yöllä huomataan panimorakennuksen olevan liekeissä. Omistajaa ei myöskään näy missään. Tuhkaksi palava panimo merkitsee koko sukuyrityksen loppua, ja kun palon syyksi kirjataan onnettomuus, yleisen tulkinnan mukaan Ernest on järjestänyt tempulla isot vakuutusrahat itselleen. Hän vetäytyy tyttärensä – Tomin äidin – kanssa suvun loiston päivinä hankittuun kartanoon, jossa he tekevät olutta enää omaksi ilokseen. Tässä vaiheessa oluenpanijan “kärttyisyyteen” ja juomiseen liittyy jo toisenlaista sairautta, esimerkiksi hänen suhteensa Helen-tyttäreen on enemmän kuin isällisen lämmin. (Kummallista: on kuin jonkinlainen insestiepisodi kuuluisi pakollisena 80-luvun laajoihin sukutarinoihin, niitä löytyy myös alussa mainituilta Irvingiltä ja Clausilta.) Taipumuksella on tietysti omat hirvittävät seurauksensa.  

Yleisesti ottaen lapset kasvavat tavalla tai toisella vanhempiensa kaltaisiksi, ja jossain muodossa menneisyyden kauhut nousevat vainoamaan aina uusia sukupolvia. Tämän toisteisuuden takia edistystä ei tapahdu, ja varhaisempien vaiheiden pohdiskelu auttaa korkeintaan ymmärtämään vähän nykypäivän vaikeuksia. Syitä ja selityksiä asioille ei aina löydy, vaan tuloksena voi myös olla vain lisää arvoituksia. Jotenkin näin Tom Crickin melko pessimististä käsitystä historiasta on tulkittu: menneisyydellä ja sen tuntemisella ei ole lopulta juurikaan parantavaa voimaa. Suossa, johon ihmiset uppoavat sukupolvi sukupolvelta syvemmin, Atkinsonin panimolla ja Ernestin oluella on ehkä niilläkin symbolinen roolinsa: vedestä olutkin syntyy, mutta sen tuoma vauraus ja onni voi kääntyä epäonneksi ja painajaiseksi.   

(Kuva: Vicky Brock, Flickr.com, CC BY-SA 2.0.)

Victoria: AB InBev lähtee paholaisjahtiin

Tässä kuussa belgialaiset lehdet ovat uutisoineet maa(ilma)n suurimman panimon uudesta aluevaltauksesta, joka on todennäköisesti enemmän markkinointikikka kuin olut. Päällisin puolin kyse on kuitenkin uudesta tuotteesta InBev Belgiumin valikoimassa – oluesta nimeltä Victoria. Kuten lehdissä on todettukin, lanseeraus on avoin sodanjulistus pienemmän kilpailijan Duvel Moortgatin suuntaan, tai vähintäänkin kevyttä kesäkettuilua.

Paikallisten kauppojen oluthyllyissä vanha kehno Duvel ja haastaja Victoria istuvat siististi vierekkäin, eikä satunnaisen kuluttajan ole tarkoitus nähdäkään asetelmassa välttämättä muuta kuin että “jes, uusi olutmerkki, täytyypä kokeilla”. Etikettiä tarkemmin tutkiessaan huomaa Brysselin vaakunasta tutun kuvan, jossa arkkienkeli Mikael polkee saappaallaan maassa makaavaa pirua. Tekstin mukaan Victoria-oluella muistetaan vuotta 1695, jolloin arkkienkeli otti voiton vihtahoususta.

Mikä ihmeen vuosi 1695? Brysselin historiassa se viittaa yhdeksänvuotiseen sotaan, jossa Ranskan aurinkokuningas Ludvig XIV:n pommit ja tykkituli tuhosivat suuren osan muinaisesta keskustasta. Sitä, että kaupungin maamerkki raatihuoneen torni jäi pystyyn, pidettiin Brysselin suojelusenkelin Mikaelin ansiona. Jos Ranskan kuningas oli brysseliläisten mielestä itse paholainen, ei arkkienkeli Mikael häntä suorastaan polkenut jalkoihinsa, mutta symbolisesti tornin säilyminen oli tärkeää (kuten muuten myös Manneken-Pis-patsaan).

Victoria on myös oluen nimenä selkeä piikki Duvel Moortgatin suuntaan. Ne, joille belgialaisen oluen historia on tuttua – esimerkiksi Olutkoiran aikaisemmista postauksista – muistavat, että Victory Ale oli Duvelin alkuperäinen nimi. Victory Ale syntyi 1920-luvun alussa, jolloin liittoutuneiden voitto ensimmäisessä maailmansodassa oli Belgiassa paljon juhlittu asia, ja brittiläisyys ja brittiläinen olut olivat suosiossa.

En löytänyt mitään alkuperäistä AB InBevin markkinointimateriaalia uudesta Victoria-oluesta, joten kaikkia heidän tavoitteitaan tämän tuotteen suhteen en tunne. Tuskin niitä olisi lehdistöpuffissa mainittukaan. Se materiaali, jota lehdet lainaavat, korostaa muun muassa, että olut on tehty “100 % luonnollisista valmistusaineista”, jotka ovat vesi, mallas, riisi, sokeri, humala ja hiiva. Onhan riisi toki luonnollista, mutta samalla se on monille Budweiserin ja koko Anheuser-Busch-konsernin epäaitouden symboli.

Hyökkäys on paras puolustus, joten AB InBev on lehtitietojen mukaan todennut tiedotteessaan näin: “Arkkienkeli Mikael on paholaisen vastustaja. Hän kuvastaa hyvän voittoa pahasta, oikeuden, totuuden ja aitouden voittoa väärästä ja keinotekoisesta, jotka ovat paholaisen konsteja.”

Paikallinen olutkirjoittaja ja -sommelier Sofie Vanrafelghem sanoo Het Nieuwsblad -lehdelle sen, mitä moni ehkä ajattelee: “Tämä on oikeastaan tyypillistä AB InBeville. Kun he huomaavat, että jokin menestyy hyvin, heillä on yleensä kaksi vaihtoehtoa: joko he ostavat kilpailevan panimon tai alkavat kopioida sitä. Kun Moortgat ei ole myytävänä, he valitsevat jälkimmäisen taktiikan.”

Luulisi, ettei tunnetun olutbrändin kopioinnissa olisi paljon järkeä, ellei myös kopio olisi tuotteena varsin hyvä. Tai sitten se voi olla halpiskopio, mutta Victoriaa olen nähnyt myytävän korkeampaan hintaan kuin Duvelia, eikä kumpikaan ole mikään hintava niche-olut muutenkaan. Toki jo pienenkin siivun nappaaminen kilpailijan markkinaosuudesta voi houkuttaa. Entä missä näkyy se paholaisen kierous, jota vastaan arkkienkeli hyökkää?

Maistaessa näitä oluita rinnakkain Victoria (8,5 %) on ihan kelvollinen belgialainen vahva olut, hoogblond (jalo vaalea) kuten joskus sanottiin, sitruunan valkoisen aluskuoren makuinen mutta lempeämmän maltainen ja yrttinen kuin esikuvansa Duvel. Jo tuoksu on lagermaisen maltainen. Duvelissa sitruunan ja mausteisuuden yhdistelmä jyrää vielä paljon suvereenimmin, ja se on omaperäinen olut, edelleen lajinsa suunnannäyttäjä, vaikka joidenkin mielestä se on vuosien mittaan menettänyt parasta teräänsä. Jos paholainen tämän kilvan voittaa, niin ei viekkaudella vaan olemalla oma laadukas itsensä. Ennustankin, että AB InBev hyökkää seuraavaksi Brasserie des Légendes -panimon Goliath-oluen kimppuun lanseeraamalla oluen nimeltä David.

Stadilaistuva saunamakkaraolut SavuKataja

Suomalaiset! Onko kukaan koskaan kertonut teille, että saunaolut on eri asia kuin saunamakkaraolut? Jos molemmat nautinnot haluaa maksimoida, itse saunomiseen kannattaa varata hieman miedompi ja neutraalimpi olut – raikas mutta ravitseva – ja makkaran kanssa taas vahva, makeampi, ehkä tummakin juoma.

Monelle saunaolut on Koffin, Karhun, Lapin Kullan, Karjalan tai Olvin tyyppinen peruslager. Minulle toimivat astetta tuhdimmat saksalaiset lagerit, kuten Ayinger Jahrhundertbier (5,5 %) tai Andechser Spezial Hell (5,9 %). En kaipaa saunan yhteydessä voimakasta humalan puraisua, mutta ne, joille se sopii, valitsevat varmasti mieluummin amerikkalaisen tai brittiläisen pale alen. Löylyhuoneeseen en mieluiten vie olutta ollenkaan, mutta toiset vievät, ja siinä taas toimii varmaan parhaiten mahdollisimman kevyt olut.

Saunamakkara on sitten asia erikseen. Jos makkara on yhtään mausteisempi ja sinappi suomalaiseen tapaan makeaa, yhdistelmä tappaa vaalean lagerin. Yhtä hyvin voisi juoda vichyvettä. Niinpä voi kokeilla kääntää oluen nuppeja selkeästi kaakkoon päin. Alkoholia saa olla enemmän, ja silloin runsas maltainen makeus pistää paremmin kampoihin makkaran ja sinapin voimakkalle mauille. Tummat maltaat kohtaavat tummemman makkaran luontevasti. Mausteisuus – oluessa joko humalasta tai muista kasveista ja yrteistä – voi osua myös nappiin.

* * * * *

Vakka-Suomen Panimo ilmoitti maaliskuussa menevänsä konkurssiin. Tämä oli suru-uutinen vuonna 2007 perustetun panimon ystäville. Kuten monet muutkin, harmittelin itse erityisesti SavuKatajan mahdollista poistumista. Prykmestar-tuotenimen alle kuuluva tumma, 9-prosenttinen savulager on ollut yksi Suomen luonteikkampia ja omaperäisimpiä pienpanimo-oluita.

Parempi uutinen oli toukokuun lopussa tullut tieto siitä, että Stadin Panimo on ostanut Vakka-Suomen tuotantolaitteiston ja tuotemerkit, ja että oluenteko jatkuu Uudessakaupungissa. Näillä näkymin siis SavuKatajan ja monien muiden tuotteiden tulevaisuus näyttäisi turvatulta. Nykymuodossaan Stadin Panimo ei ehkä tunnu kaikkein loogisimmalta omistajalta Vakka-Suomen olutkonkareille. Stadin Panimon valikoima painottuu vahvasti moderniin amerikkalaistyyliseen craft-olueen, kun taas Vakka-Suomella on vähintään toinen jalka – ellei molemmat – Saksan perinteissä. Ehkä valikoimat kuitenkin täydentävät toisiaan ihan mukavasti.

SavuKataja on saunamakkaraolut. Mitä voimakkaammat makkarat ja sinapit (jos ei nyt suorastaan tuliset), sen paremmin tummaan siirappiin ja makeisiin itämaisiin maustekastikkeisiin vivahtava pyökkisavuinen olut sopii niiden kumppaniksi. Tässä vahvuudessa ja tummuudessa katajan maku ei enää hallitse oluen kokonaisuutta, mutta on sekin siellä mukana. Varmasti kataja tuo pienen suomalaisen lisänsä makuyhdistelmiin, joissa makkaran olemus ei enää koostu koneellisesti erotelluista ruhon rippeistä, perunakuidusta ja dekstroosista. Makkaroita tulee ja menee, mutta olutpuolella on erinomaista, jos SavuKatajan kehittäjät saavat myös jatkossa vastata tämän mainion oluen laadun varmistamisesta. En oikeastaan usko, että stadilainen omistus muuttaa katajaoluen luonnetta millään lailla, joten toivotan onnea uudelle yhteistyölle!

Oluttrendit lupailevat kuivuvaa 2020-lukua

Mistä maailmalla (lue: lähinnä USA:ssa) puhutaan vuoden 2020 hallitsevina trendeinä pienpanimo-oluessa ja sen ympärillä pyörivässä jakelu- ja anniskelubisneksessä? Mitä kommentoijat uskovat tapahtuvan oluelle nyt alkavalla vuosikymmenellä?

Uuden vuoden pyörähtäessä käyntiin tässä blogissa on perinteisesti skrollailtu läpi lukuisia ulkomaisissa olutmedioissa ilmestyneitä olutennustuksia ja koottu niistä summittainen yhteenveto. Kun tätä vuosittaista postausta jo viidettä kertaa tekee, en väitä, etteivätkö nämä povaukset jo alkaisi vähän tympiäkin – paljon samaa puppua pyörii kristallipalloissa vuodesta toiseen.

Nytkin alla olevat havainnot on poimittu beer trends- tai beer predictions -tyyppisistä nettiartikkeleista, joita oli yhteensä varmasti kolmisenkymmentä. Välittämättä pienestä puutumisen tunteesta aion puurtaa ne historioitsijan sitkeydellä läpi, vaikka mitään tieteellistä metodia en tässä sovellakaan.

Kuva: Flickr.com, Bart Everson (CC BY 2.0).

Tämän limuviinan valmistuksessa ei ole vahingoitettu yhtään ohranjyvää

Joinakin aikaisempina vuosina yksi ennustus on noussut selkeästi muiden yli – eräänä vuonna se oli craft lagerin voimistuminen, toisena hazy/juicy IPA. Jos vuodelle 2020 povatuista trendeistä pitäisi nimetä eniten mainintoja saanut aihepiiri, se olisi mitä moninaisimpien alkoholittomien, vähäalkoholisten tai vähäkaloristen juomien nousu.

Sanon “vähäkaloristen juomien”, koska samoihin ennustuksiin niputetaan oluiden lisäksi usein hard seltzereitä, hard kombuchaa ja muita tuotteita, jotka on suunniteltu painonhallinnan ja pämppäyksen yhdistämiseen elämässä.

Siinä missä vähäalkoholisten tai alkoholittomien oluiden nousu on trendilistan numero ykkönen, hyvänä kakkosena tulevat juuri nämä alkoholipitoiset makuvissyt ja muut ei-varsinaiset-oluet. Tämä siis siitä huolimatta, että kaikkien läpi käymieni ennustusten otsikkona oli vuoden 2020 oluttrendit. Panimot niitäkin tekevät.

Erään alkoholipitoisen kombuchan valmistaja käyttääkin nettisivuillaan ilmeisen osuvaa mainoslausetta: Drinks with friends has never been so healthy…-ish.

Niinpä.

Näitä epäoluitakin on toki moneen lähtöön. Kombuchalla on pitkä historia käymisteitse valmistettuna – tosin yleensä käytännössä alkoholittomana – teenä. Jotkut uudemmat kuplavesiviinat (hard seltzers) taas heijastelevat terveystietoisen amerikkalaisen sielun apokalyptista tyhjiötä – jos ideana on vain panna mikä tahansa sokeri käymään, eikö silloin puhuta melkein kiljusta? Ja jos haluaa elää terveellisesti, löytyisikö mitään muuta juotavaa kuin se kuplakilju?

Nollaajien sukupolvi

Terveys sinänsä on oluenharrastajallekin rakas asia. Niinpä on hyvä, että keskivahvojen ja vahvojen oluiden rinnalle todella tulee yhä enemmän laadukkaita mietoja vaihtoehtoja – myös siis kokonaan alkoholittomia. Niinkin vaikutusvaltainen hahmo kuin Pete Brown käytti tässä kuussa (kuten muuten viime vuoden tammikuussakin) kokonaisen kolumnin vakuuttaakseen lukijat siitä, että 0–0,5-prosenttinen olut on nyt tullut jäädäkseen.

Sen tulemista on vuosien varrella useaan otteeseen julistettu, mutta aina trendiltä vaikuttanut nousu on hiipunut pian pois. Tällä kertaa kasvuluvuissa mennään – ainakin Britanniassa – aivan uudella tasolla. Kysyntää luovat millenniaalien nuoremmat kohortit, joilla ilmeisesti on aito halu vähentää alkoholinkulutusta mutta kuitenkin jatkaa baareissa hengailua. Samalla panimoiden osaaminen hyvänmakuisen alkoholittoman oluen teossa on ottanut harppauksia.

Ennustajien joukossa on kuitenkin myös ääniä, jotka varoittavat panimoita hyppäämästä liian nopeasti alkoholittomien tai vähäalkoholisten oluiden kelkkaan, koska markkina on vielä nuori. Sekin tulee todettua, että vähäkaloriset vaihtoehdot (mukaan lukien siis hard seltzerit) saattavat syödä myyntiä enemmän bulkkioluelta kuin käsityöoluilta.

Olipa oluen rooli tulevien polvien juomankulutuksessa mikä tahansa, tällä hetkellä selkeä trendi on liikkumassa kevyempään suuntaan, ja se kyllä mainittiin lähes kaikissa tutkimissani ennustuksissa. Jos olemme astuneet “kuivalle 20-luvulle” kuten sata vuotta sitten tehtiin, nyt sen aiheuttajina ovat pikemminkin yksittäiset kuluttajat baaritiskeillä kuin kansanliikkeet raittiusjärjestöjen ja puolueiden muodossa. Toki vielä märät sukupolvetkin roikkuvat menossa mukana omine tottumuksineen.

Takaisin perinteisiin?

Tietysti “low to no” -kategoria ja vähäkaloriset ulko-oluelliset juomat edustavat vain yhtä osaa vuoden olutennustuksista. Mitä kuuluu pienpanimo-oluen valtavirtaan? Kuten aikaisempina vuosina, olutennustajat jakautuivat nytkin karkeasti kahteen ryhmään: niihin, jotka uskovat tämänhetkisten trendien jatkuvan, ja niihin, jotka odottavat paluuta olutmaailman perinteiden äärelle.

Moni jaksaa uskoa hazyn eli Uuden-Englannin tyylisten sameiden, hedelmäisten IPA-oluiden vetovoimaan myös tänä vuonna. Amerikkalainen hedelmillä höystetty hapanolut on vahvoilla sekin. Samoin vahvat jälkiruokastoutit pitävät joidenkin mielestä pintansa, vaikka tämän nosti esiin selvästi harvempi kuin edelliset kaksi oluttyyliä.

Toisaalta oluttrendien ennustuksissa toistui – kuten ennenkin – myös se toive tai tahtotila, että entisaikojen yksinkertaiset ja selkeät oluttyylit tekisivät paluuta. Välttämättä menneisyys ei tarkoita sen kaukaisempaa aikaa kuin 2000-luvun ensikymmentä, koska monet peräänkuuluttivat alkuperäisen amerikkalaisen, kirkkaan ja katkeran IPA-tyylin kunnianpalautusta. Tämän oluen perustajaisät löytyvät länsirannikon osavaltioista. Sieltä West Coast IPA ei toki ole mihinkään kadonnut, vaikka hypen määrässä se onkin muutamana viime vuonna jäänyt idän sameampien ihmeiden varjoon.

Myös lagerin uusi tuleminen on jälleen lukuisissa ennustuksissa mukana. Muutaman kerran trendiveikkauksissa toistui ajatus, että light– (tai jopa lite-) -sanan kammosta oltaisiin ehkä pääsemässä yli. Koko amerikkalainen pienpanimo- eli craft beer -liike rakentui alun perin pitkälti sikäläisten bulkkioluiden vastavoimaksi, ja missään jenkkibulkin ei voi sanoa vajonneen niin alas kuin light lager -kategoriassa. Nyt sitten laadukkaat kevyemmät olutvaihtoehdot ehkä tekevät uutta tulemistaan, niin lager- kuin ale-puolella.

Alan yleisiä trendejä

Miten olutalan ennustetaan kehittyvän muuten kuin itse juoman muuttumisen osalta? Näistä veikkauksista suurin osa on heiteltävissä kahteen koppaan. Ensimmäinen on panimoteollisuuden taloudellinen tulevaisuus. Se huolestuttaa monia, vaikka veikkaukset alan lähitulevaisuudesta heittelevätkin vähän eri suuntiin. Ennustetaan tasaista kehitystä kasvun jälkeen, jyvien seuloutumista akanoista, panimoiden määrän tai menestyvien brändien määrän laskua – ja niin edelleen. Tulkintoja on lukuisia.

Toinen teema on olutalan moninaisuus eli diversiteetti. Tämän aiheen olisin odottanut esiintyvän trendien ennustuksissa selvästi enemmänkin, kun ottaa huomioon, miten paljon siitä on maailmalla (joskaan ei Suomessa) viime vuoden aikana puhuttu. Niin ankealta kuin se tuntuukin, naiset, etniset ryhmät ja seksuaalivähemmistöt joutuvat yhä edelleen taistelemaan asemastaan olutalan asiantuntijatöissä ja harrastajina. Näkyvät ja näkymättömät sovinismin linnakkeet eivät ole varsinaisesti kadonneet mihinkään. Oletan, että tämä on yksi alan kohtalonkysymyksiä etenkin, jos olueen kohdistuva yleinen kiinnostus vielä 2020-luvulla vähenee sukupolvien raitistuessa.

Uudenvuodenpuhe: Olutnostalgian puolustus

Olutvuosikymmen on tullut päätökseensä. Joillekin oluen parissa puuhaaville se mullisti kaiken: iso pyörä lähti pyörimään. Samalla sekä olutkuplan sisältä että ulkopuolelta löytyy myös niitä, joiden mielestä vuosikymmen tuskin aiheutti edes pintavärähdystä oluen isoihin virtoihin. Kumpikin vastaus voi olla oikea, riippuen siitä millä luvuilla kukin tulkintansa tekee.

Paljon on tapahtunut – ainakin kun katsoo pienpanimo-oluen valmistusta, jakelua ja kulutusta. Amerikassa craft beerin markkinaosuus on kasvanut viidestä noin viiteentoista prosenttiin volyymillä laskettuna. Myynnin arvolla kalkyloiden se lienee jo 25 prosenttia. Suomessa kehitys on mennyt samaan suuntaan, vaikka kaksinumeroisista prosenteista ei vielä puhuttaisikaan. Myös panimoiden määrä on meilläkin moninkertaistunut, kuten muualla länsimaissa.

Tavallista oluenkuluttajaa – ja aktiivisempaa harrastajaakin – muutokset koskettavat lähinnä baariin tai kauppaan kävellessä. Onhan ainakin isompien K-kauppojen ja S-kauppojen juomahyllyillä todella paljon laajemmat valikoimat kuin kymmenen vuotta sitten. Myös Alkon repertuaari on kasvanut, vaikka siinä muutos ei ehkä ole yhtä ilmeistä. Nettikauppoja on tarjolla moneen makuun.

Yhä useammasta perusbaarista löytyy yhä erilaisempia oluita. Jonkinlaista IPAa saa melkein mistä tahansa kulmakuppilasta. Samalla muodinhaistelijoiden terävin kärki on erkaantunut valtavirrasta ehkä vielä enemmän kuin ennen. Miltei oma lukunsa ovat Paneman tai Pienen tyyppiset paikat – pitkiä hanarivistöjä ja sormi suoraan maailman trendikkäimmillä pulsseilla.

Tarjoilija, oluessani on kaikkea paitsi olutta

Kaikki on siis paremmin kuin ennen. Vai onko? Meikäläiseenkin olutkeskusteluun – siihen vähään, mitä ylipäätään käydään parissa erikoismediassa, someryhmissä ja keskustelupalstoilla – on putkahtanut mukaan lievää tyytymättömyyttä. En tarkoita sinänsä henkilöidä tätä keneenkään, mutta kun väitteitä pitää aina paaluttaa vähintään yhdellä esimerkillä, otetaan sellaiseksi Heikki Kähkösen Viisi Tähteä -median kolumnit. Niissä toistuu napina siitä, miten “uutuuksien perässä juoksevat käsityöoluiden opportunistiharrastajat”, “diipadaapailijat” ja muut hc-harrastajat ovat muovanneet skeneä omannäköisekseen.

Samoja tai vastaavan tyyppisiä valituksen aiheita on kaikunut myös muualta maailmalta. “Craft beer on liian samanlaista kaikkialla”. Sama pieni joukko markkinointitaitoisia panimoita huseeraa kaikilla rintamilla ja tietyt oluen muotit kopioituvat globaalisti. Ensin kaikki Napolista Narvikiin emuloivat Amerikan länsirannikon IPAa, sitten itärannikon. Yksi sopulilauma olutta tekemässä, toinen juomassa.

Tai: “Sokeristen pastry stoutien buumi osoittaa, että pienpanimoala on unohtanut miltä olut maistuu.” Trendit menevät liian kummallisiksi, kun guava-Gose ja struudeli-stout ovat käsityöoluen valtavirtaa. Useampikin olutkirjoittaja on haikaillut paluuta yksinkertaisiin oluihin, joskaan emme ole vielä aivan vakuuttuneita, kiinnostavatko ne sittenkään tarpeeksi aktiiviharrastajien etujoukkoa ja trendsettereitä.

Hetkinen, hetkinen. Mitä oikeastaan tapahtui – ja milloin?

Paradigma vaihtui.

Vähitellen ehkä, mutta aika nopeasti kumminkin.

Tarkoitan tällä ensinnäkin taitoskohtaa, jota voi hieman hahmottaa vaikka selailemalla Santtu Korpisen ja Hannu Nikulaisen kirjaa Suomalaiset pienpanimot (2014). Valtaosa silloisista pienpanimoistamme ponnisti vielä vanhasta paradigmasta – siitä, missä uusi panimo rakensi olutvalikoimansa esimerkiksi pilsin, tumman lagerin, vehnäoluen ja miedonmakuisen (mallasvetoisen) alen varaan.

Kirjassa oli kuitenkin mukana jo myös nuorta polvea, kuten 2010-luvun alussa aloittaneet Ruosniemi, Hiisi ja Pyynikin käsityöläispanimo. Tälle sukupolvelle oli luontevaa aloittaa IPAn, APAn, jopa imperial stoutin tai sour alen kaltaisista oluttyyleistä, jotka vanhemmalle pienpanimoporukalle olivat olleet niitä erikoisuuksia – liian humaloituja, liian vahvoja tai liian happamia muuten kuin pienelle, kokeilunhaluisimmalle osalle yleisöstä.

Karkeasti yleistäen: eurooppalaisen ja amerikkalaisen pienpanimo-oluen ensimmäiset sukupolvet (vuosista 1965–1995 vuoteen 2010) hakivat ideoita ja inspiraatiota oman maan tai Euroopan isojen olutkulttuurien perinteistä, jotkut eurooppalaiset myös Amerikasta. Uusimman polven panimot ja baarit (2010–) monistavat suoraan amerikkalaista craft beer -ideaa ja sen tulkintoja eurooppalaisista olutperinteistä, riippumatta siitä, onko kotipaikka Suomessa, Singaporessa, Slovakiassa vai Saksassa.

Tämä on siis yleistys – lukuisia poikkeuksia löytyy – mutta perustuu kuitenkin havaintoihin todellisuudesta ja on demonstroitavissa vaikkapa edellä mainitun pastry stout -trendin kautta.

Imperial stout: historiallinen eurooppalainen oluttyyli. Ei sisällä ensimmäistäkään pullanmurua tai kahvinpapua. Lisätään siihen amerikkalainen extreme beer -ideologia ja ajatus siitä, että käsityöpanimot innovoivat ja kokeilevat ennakkoluulottomasti. Saadaan alakulttuuri, jossa stouteja tai muita tummia oluita alkaa olla mahdotonta tehdä alle 10-prosenttisina ja ilman sumppia, pirtelöä tai taikinaa. Näin oluelle on tehty sama, minkä Ben & Jerry’s teki aikoinaan jäätelölle.

Nostalgia: koti-ikävä paikkaan, jota ei ollutkaan

Arvostamani olutkirjoittaja Jouni Koskinen, aka Tuopillinen, otti Olutpostin itsenäisyyspäivän pakinassaan mittaa vanhojen hyvien aikojen kaipuusta – siitä, miten olutharrastaminen ennen oli helppoa ja selkeää. (Itse)ironinen pakina heitti reilun kauhallisen suhteellisuudentajua yhtäältä nykypäivän himoharrastajien mutta myös muutosvastarintaisten jupisijoiden suuntaan. Ehkä enemmän jälkimmäisten. Saatan tulkita väärinkin, mutta olin kuulevinani lempeän ivan takana myös pientä omakohtaista nostalgiaa.

Ennen oli erilaista, mutta olivatko asiat paremmin tai huonommin? Presidenttien uudenvuodenpuheita on joskus moitittu ympäripyöreydestä – siitä, ettei valtionpää sano mitään merkityksellistä, tai jos jokin viesti on, se ainakin ilmaistaan hatarasti. En ole presidentti, joten väännän seuraavaksi rautalangasta kolme asiaa, joista en pidä.

Yksi. En tykkää kovin paljon nykyistä olutkenttää hallitsevista mauista. En ole trooppisen, pihkaisen tai ylikypsään kasvikseen viittaavan humaloinnin suuri ystävä. En innostu kovin usein myöskään happamista, marjaisista oluista – varsinkaan jos happojen takana ei ole muuta, moniulotteisempaa makumaailmaa. Enkä pidä tummista oluista, joiden makuhaarukka on sama kuin Pandan joulupöydän konvehtirasialla. Nämä eivät juuri koskaan toimi minulle ainakaan 13–14-prosenttisina, jota ne nykyään usein ovat. Mikään ei enää tunnu miltään, jos liian monissa oluissa on kaikki nupit kaakossa.

Kaksi. Inhoan olla baarissa, jossa 90–95 prosenttia oluista asettuu johonkin äsken luettelemistani makukategorioista. 2010-luvun loppua kohti varsinkin uudemmissa baareissa (toki myös netti- ja kivijalkakaupoissa) olen törmännyt yhä useammin tähän tilanteeseen. Tihrustan epätoivoissani oluiden tietoja, jos löytäisin edes yhden stoutin tai portterin, jota ei ole maustettu leivontatarvikkeilla tai kyllästetty tynnyrin vanilja-viina-aromilla. Ihmettelen, miten viidestätoista hanasta kymmenen voi olla NEIPAa tai muuta Amerikan-makuista alea. Ja niin edelleen.

Kolme. En ole yhtään innostunut siitä, että kaikki Euroopan maat muuttuvat vähitellen enemmän tai vähemmän samanlaisiksi craft beer -kulttuureiksi. Saksalainen IPA tai suomalainen IPA voivat olla parempia kuin moldovalainen IPA, mutta se johtuu vain siitä, että panijoilla on kahdessa ensimmäisessä maassa enemmän osaamista ja resursseja – kaikki kolme kuitenkin tähtäävät samaan amerikkalaiseen esikuvaan. Huolestuttaa salaa eri maiden perinteisten oluiden puolesta, mutta kovin nuiva ei viitsisi olla, kun uudet tekijät ovat innoissaan.

Näiden mieliharmieni takia oma näkemykseni 2010-luvusta olutvuosikymmenenä jää kaksijakoiseksi. Toisaalta on tärkeää ja hienoa, että alalle töihin, olutta ideoimaan ja sitä harrastamaan on tullut niin paljon uusia, innostuneita ihmisiä. Gallonakaupalla hienoa ja innovatiivista olutta on 2010-luvulla pantu ja nautittu. Liiketoiminta kukoistaa yhdellä jos toisella. Silti henkilökohtaisella tasolla olen ollut usein harmissani – ja vähän häpeissänikin – etten ole osannut arvostaa suurta osaa näistä oluista. Harmitukseni on todellakin lähinnä omakohtaista, ja koska tämä blogi on olemassa pitkälti itseäni varten, se saa nyt toimia tämänkin vuodatuksen alustana.

Sanon myös sen, että minä en tietenkään mahda tälle kehitykselle juuri mitään. Panimot eivät ole olemassa minua viihdyttääkseen, vaan tehdäkseen bisnestä. Jos kuluttajien äänekäs enemmistö juuri nyt haluaa tiettyjä noin kolmea tai neljää oluttyyliä, ymmärrän sen hyvin. Silloin niitä on syytä valmistaa, jos haluaa pärjätä alalla, jonka kilpailuasetelma on alkanut ainakin emämaa Amerikassa jo kovasti kiristyä.

Nostalgia – ainakaan minun nostalgiani – ei ole sitä, että ihminen haluaisi palata suoranaisesti johonkin menneeseen aikaan. Kreikkalaisperäisen sanan kirjaimellinen merkitys on ehkä koti-ikävä, mutta monet kirjoittajat ovat muutenkin määritelleet sen kaipuuna johonkin paikkaan tai asiaintilaan, jota ei sellaisenaan ole koskaan ollut olemassakaan. Ei kotiin, josta lähdin, mutta ei myöskään siihen paikkaan, joka kodista on poissa ollessani tullut.

En ikävöi 1990-luvulle tai edes 2000-luvun ensikymmenelle. Totta: silloin monet minua ärsyttävistä trendeistä – kuten hysteerinen uutuusoluiden tehtailu tai äärimmäisten makujen hakeminen – eivät olleet puhjenneet vielä kukkaan. Silti muistan vielä elävästi senkin, että hyviä oluita, hyviä baareja, hyviä kauppavalikoimia ja hyviä olutkirjoittajia oli noihin aikoihin vähemmän kuin nyt. Ehkä huonojakin oli vähemmän, mutta olkoon niin.

Haluaisinko päästä baariin, joka olisi muuten kuin nykyiset craft beer -baarit mutta siellä olisi vaikka 20 hanaa täynnä parhaita esimerkkejä mallasvetoisista oluttyyleistä kuten heller Bock, Dunkles, Scotch ale, dubbel, ambrée, sahti, (polo)tmavý ja Baltic porter – mutta ei juuri lainkaan IPAa, hapanoluita ja pullastouteja? Ja tietenkin kaikki ilman turhia mausteita, lisäaineita tai tynnyrikypsyttelyitä? Ehkä haluaisinkin joskus – ehkä kerran, ehkä silloin tällöin. Mutta en välttämättä haluaisi pakottaa maailmaa itseni näköiseksi, en vaikka voisinkin. Oluttyylejä ja -perinteitä on kymmeniä ellei satoja, ja monimuotoisuuden arvo on tavallaan monimuotoisuudessa itsessään.

Kysymys kansallisten, alueellisten tai paikallisten olutkulttuurien tulevaisuudesta on eri asia, ja vaikeampi kuin se, mitä mieltä globaalien craft-baarien tai -panimoiden valikoimista pitää olla. Paikallisen olutmaiseman suojelussa on luultavasti riski lipsahtaa kansalliskonservatiivisen vanhoillisuuden ansaan, tai elävän kulttuurin museointiin ja muumiointiin. Tätä pohdintaa varmasti käydään niillä alueilla, jossa uhanalaisia olutkulttuureja on – esimerkiksi Baijerin Zoigl-mailla tai Suomen sahtiseuduilla – mutta niitä reseptejä en yritäkään tässä lähteä esittelemään.

Kohti (vieläkin) parempaa vuosikymmentä

Uskon, että Suomessa ja maailmalla ammutaan tänä yönä monta rakettia nyt päättyvän, hienon olutvuosikymmenen kunniaksi. Samalla ehkä skoolataan ja toivotetaan onnea seuraaville kymmenelle olutvuodelle. Itse lopetan vuosikymmenen tässä blogissa tähän suutariin, vaikka omasta mielestäni sen tussahdus onkin omalla tavallaan melko optimistinen. Nyt kun olen saanut hetkeksi sydämeltäni tyytymättömyyden taakan, ehkä voin 2020-luvun alkaessa taas blogia kirjoittaessani hengittää vapaammin.

Paluu vanhaan aikaan on – onneksi – mahdottomuus. Vielä mahdottomampaa on paluu vanhaan hyvään aikaan, koska sitä ei siis todennäköisesti koskaan ollutkaan. Onko uusi parempaa kuin entinen, vai onko modernin ihailijoilta jäänyt jotain ymmärtämättä perinteisestä? Näitä keskusteluja voidaan käydä ja toivottavasti käydään jatkossakin. Juoksuhautoihin ei silti minunkaan mielestäni kannata jäädä kykkimään – ei ainakaan juoksuhautojen itsensä takia.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 5

––Herrat Nethersole & Kumpp:n portteri- ja olut-tehdas on nyt laskenut walmisteitaan liikkeeseen. Tehtaan walmistama olut on erittäin kirkasta ja hienomakuista. Portterikin täyttää kaikki waatimukset ja maksaa 8 m. 25 p. korilta. Tehtaan kauppamerkki on leijona, joka pitää kämmenensä kilwen päällä. Etiketissä on ulkoreunassa Imperial Extra Double Stout ja sisäreunassa „Willmanstrand Porter och Öl-Bryggeri”. Telefon N:o 26. Olisihan tehdas jo alusta alkaen woinut teettää suomenkielisiä etikettiä, sillä siksi täytyy ne kuitenkin aikaa myöten muuttaa.

Jouluksi 1891 saatiin Lappeenrannassa portteria ja olutta kokonaan uudelta panimoyhtiöltä, joka oli pystyttänyt tehtaansa Saimaan rantaan kesän ja syksyn aikana. Willmanstrand Porter- och Öl-Bryggeri oli ilmeisesti kaupungin ainoa panimo; naapurikunnassa Lauritsalassa oli toiminut sellainen jo joitakin kymmeniä vuosia. Perustaja, kauppias John Nethersole oli “Britannian alamainen”, ja alkukesän uutisessa kerrottiin hänen saaneen luvan tontin omistamiseen “vaikka ei ollutkaan Suomen kansalainen”.

Seuraavana keväänä Nethersole avaa Raastuvankadulle olut- ja portterimyymälän ja kesällä 1892 uutisoidaan vielä hänen aikeestaan avata herra Uljaksen taloon Kuninkaankadulle “myymälän tehtaansa teoksista, nimittäin olutta ja portteria”.

Vaikka itse panimosta tuli pitkäikäinen ja se tunnettiin 1900-luvun puolella muun muassa Karjala-oluesta, Nethersolen omistus kesti vain joitakin vuosia. Jo kevättalvella 1893 hän vuokrasi sen pois ja myöhemmin samana vuonna luopui panimon omistuksesta. Kun vuonna 1895 tapahtuu jo seuraava omistajanvaihdos, lehtitiedoissa myyjän nimenä esiintyy yhä Nethersole. Tähän virheeseen Itä-Suomen Sanomat puuttuu 17.1.1895:

––„Omat Lappeenrannan Uutiset” – semmoinen oli lehden nimi eilen – näkywät taas sisältäwän koko joukon todellakin o m i a uutisiaan. Semmoisia owat esim. uutinen Lappeenrannan oluttehtaan myönnistä (hra Nethersole, joka on pantu myöjäksi, ei moneen wuoteen ole tehdasta omistanut ja nykyisten omistajain kanssa tuskin on ollut myönnistä puhettakaan); erään hra J. Mäkisen tulosta Itä-Suomen Sanomain toimitukseen (aivan alutonta ja nähtäwästi tahallista waletta) y.m. Nämä olemme oikaisseet ainoastaan siitä syystä, ettei wääriä tietoja menisi muihin lehtiin. Muuten on Lapp. Uutisilla awoin waltakirja haukuskella meitä, minkä syntinen sydämmensä myöten antaa; niihin emme kajoa, enemmän kuin sen uskotteluihin, että sitä muka ihmiset sanottawassa määrässä lukisiwat, jonkatähden wiranomaisten siihen olisi annettawa ilmoituksia j. n. e.

Kuka tämä muutamaksi vuodeksi Lappeenrantaan panimoyrittäjäksi saapunut Nethersole sitten oli? Sanomalehdistä ei paljon valaistusta löydy. Ennen panimon perustamista häneen viitataan ”Matkustavaisia”-palstoilla Pietarista saapuneena Englannin alamaisena. Viipurin reissuja hän ainakin vuosina 1891 ja 1892 teki, ja Helsingissä yöpyi Kämpissä. Muista lähteistä ehkä on kauppiaan myöhempiäkin vaiheita selvitetty, mutta ei ole omiin silmiini osunut.

Lappeenrannan Uutiset vastaa vielä 19.1.1895 yllä lainattuun Itä-Suomen Sanomien pikku-uutiseen ”Oikeat Lappeenrannan Uutiset” -palstallaan näin:

––Lappeenrannan olut- ja portteripanimon on, kuten jo wiime numerossamme kerroimme, öwersti E. v. Haartmann ostanut, ja on omaamisoikeus siis t. k. 5:stä päiwästä hänelle siirtynyt herra J. L. Wutzilta Wiipurista, jolle hra Nethersole sen ennen oli myynyt, puhukoon sitten I. S. S. mitä tahansa.

Mikkeller Warsaw tuli, kun BrewDog lähti

Katosta roikkuvat paljaat hehkulamput ja kuparinväriset loisteputket Guru-nimisessä intialaisessa ravintolassa näyttävät tutuilta. Vielä viime kesänä tummasävyisessä ravintolatilassa Varsovan keskustassa Widok-kadulla toimi BrewDog Warszawa, yksi skottipanimon vajaasta paristakymmenestä Britannian ulkopuolella sijaitsevasta baarista.

Huhuja Varsovan BrewDogin heikosta menestyksestä oli liikkunut jo kauan ennen kuin baari lopulta talvella sulki ovensa. Erään paikallisen blogin raportissa viime heinäkuulta mainittiin, että vain puolessa baarin hanoista oli olutta ja että jääkaapit ammottivat puolityhjinä. Kirjoitin tässä blogissa jo kaksi vuotta sitten, vain pari kuukautta baarin avaamisen jälkeen, että asiakkaita ei aina viikonloppuiltoinakaan näyttänyt olevan tungokseksi asti.

En tunne tarkempia yksityiskohtia Varsovan BrewDogin alamäestä, mutta ainut kerta tämä ei ole, kun skotit ovat päätyneet lähtemään jostakin kaupungista. Myös Turun BrewDog sulki ovensa joskus viime vuonna. Panimolla itsellään näyttää myynti edelleen rullaavan, vaikka keväisen tuloskatsauksen mukaan tuotantokapasiteetin ja baarikatraan kasvattaminen onkin syönyt voittoja. Todellakin uusia BrewDog-baareja putkahtelee yhä sinne tänne, joten James Watt ja Martin Dickie eivät ole lannistuneet, vaikka ovat joissain kaupungeissa päätyneet yrittämään ja epäonnistumaan.

Tanskalais-globaalia sisäpihan tunnelmaa

Hesari kirjoitti jokin aika sitten, että pienpanimoiden omat brändätyt ravintolat ovat olutalan kuumin trendi. Ilahduttavasti juttu ei ollut pelkkää ravintolafiilistelyä, vaan siinä oli haettu vauhtia Panimoliiton tilastoista – jos nyt ei tuohon ravintolatrendiin liittyen niin ainakin panimoalan yleisiin suuntiin. Jutussa haastateltiin Mikkellerin edustajaa Helene Lassenia, joka kertoi tanskalaisten etsivän sopivaa ravintolatilaa Helsingistä. Mikkellerillä on Lassenin mukaan tällä hetkellä omia baareja kolmessatoista eri maassa.

Puola on nyt sitten ollut muutaman viikon ajan yksi näistä maista. Mikkeller nimittäin avasi baarin Varsovan keskustaan oikeastaan vain kivenheiton päähän siltä kadulta, jolla BrewDogin baari viime talveen asti sijaitsi. Silmiini ei ole ainakaan toistaiseksi osunut juurikaan uutisia, joissa Mikkellerin globaalille laajentumiselle olisi povattu vaikeuksia, joten ehkäpä he saavat bisneksen kukoistamaan myös Varsovassa.

Jos aikoinaan uumoilin, että BrewDogin paikka oli keskustasijainnistaan huolimatta hieman hiljaisessa kolkassa, Mikkellerin valitsema ravintolakiinteistö on kuitenkin sitäkin huomaamattomampi. Varsova on isojen sisäpihojen kaupunki, koska sen monet korttelit ovat kooltaan massiivisia. Isoimmat sisäpihat ovat tavallaan kuin omia vihreitä pikku kaupunginosiaan, joissa on kyllä useita liiketilojakin. Mikkellerin baari on juuri tällaisessa sisäpihan rakennuksessa, joka ei ole yhdeltäkään kyljeltään kiinni millään oikealla kadulla.

En tiedä, onko Mikkeller toistaiseksi joutunut ikinä poistumaan häntä koipien välissä mistään kaupungista. BrewDogin lähtöihinkään en toki tiedä varmoja syitä – ovatko ne liittyneet heikkoon myyntiin vai esimerkiksi joihinkin sopimusteknisiin syihin. Tokiossa ja Tukholmassa Mikkeller on päätynyt sulkemaan alkuperäiset baarinsa, syynä kiinteistöjen vuokraukseen tai paikallisiin sopimusravintoloitsijoihin liittyneet pettymykset. Kummassakin kaupungissa tanskalaiset ovat kuitenkin avanneet muutaman kuukauden perästä uudet baarit uusilla sijainneilla.

Porukkaa oli löytänyt paikalle jonkin verran perjantai-iltapäivänä, jolloin itse kävin tutustumassa Mikkellerin tuoreeseen Varsovan-baariin. Saman tapaisia hehkulamppuja varjostimilla ja ilman roikkui myös Mikkellerin baarin katosta kuten BrewDogin entisessä kiinteistössäkin. Sisustus oli pelkistetyn craft-henkistä ja Mikkellerin tutut pitkulaiset piirroshahmot koristivat seiniä. Yksinkertaisen lounasmenun tähtenä komeili grillattu liha, kuten muidenkin panimoiden taproomeissa usein.

Stigbergets Amazing Haze lasissa Varsovan Mikkeller-baarissa.

Parinkymmenen hanan tarjonnan voi kiteyttää niin, että panimoista suurin osa oli tunnettuja skandi- ja jenkkinimiä – parilla puolalaisvahvistuksella – ja tyylillisesti tietenkin ipat, stoutit ja hapan hallitsivat. Pullolista oli pitkänpuoleinen ja siellä tietysti monenlaista vahvempaa vaihtoehtoa oli isossa koossa tarjolla.

Hanalistan kärjessä oli hapanolut Spontanwarsaw. Nimi antaa ymmärtää, että Mikkeller olisi pannut uniikin oluen nimenomaan tätä baaria varten. Ehkä on, ehkä ei. Ratebeer ainakin väittää, että kyseessä on vain Vesterbro Spontanale eri nimellä (ja että samaa olutta saa vastaavasti esimerkiksi Barcelonan Mikkeller-baarista nimellä Spontaneixample). Suhtaudun ehkä joihinkin nykyisen craft-bisneksen piirteisiin turhankin raskasmielisesti, mutta tämä halpa näennäispaikallisuus kyllä ihan tosissaan ärsyttää. Nolla pistettä.

Enhän minä tietenkään tällaisen panimosidonnaisen baarin pyörittämisestä paljon ymmärrä, mutta voisi kuvitella että paikallisuus sinänsä olisi yksi avain menestykseen. Ainakin kaupungissa, joka on yhä hieman syrjässä maailman vuolaimmista turistivirroista, yleisö tulee todennäköisesti läheltä. Oluet ovat tämäntyyppisissä paikoissa puolalaisittain kalliita, mutta todennäköisesti maasta löytyy jo ihan riittävä pohja maksuhaluista craft-fanikuntaa. Kaikenlaista tapahtumaa ja pientä jippoa Mikkeller-baarissa näyttää jatkuvasti olevankin. Muun muassa Põhjalan tap takeover on tulossa, ja tänä viikonloppuna on Varsovan olutfestivaaliin liittyviä erikoisuuksia.

Suomalainen baaritunnelma leviää Saksaan

Sen jälkeen, kun Hesari oli tehnyt juttunsa pienpanimoiden baareista, tällä rintamalla kuultiin itse asiassa Suomen mittakaavassa merkittävän kuuloinen uutinen. Bryggeri Helsinki nimittäin ilmoitti aikeistaan avata Sofiankadulta tutulla konseptilla toimiva panimobaari-ravintola myös Berliinin Prenzlauer Bergiin. Göhrener Straße on kaupunginosalle tyypillinen puiden reunustama pieni asuinkatu, kylläkin lähellä Prenzlauer Alleen tapaisia pääväyliä.

Bryggeri juhli viime viikolla 5-vuotissynttäreitään ja oli tullut siihen tulokseen, että ravintolarintamalla ovat ”seinät tulleet vastaan” Helsingin Torikortteleissa. Uuteen Berliinin baariin on tulossa sata asiakaspaikkaa ja terassille vielä puolet lisää. Operaatio on siis jonkin verran pienempi kuin Helsingissä. Bryggeri Berlin kaavailee avaavansa ovet jopa jo juhannuksen jälkeen.

Taitaa olla ensimmäinen kerta, kun aiemmin täysin Suomen kamaralla toiminut panimo avaa tähän tapaan sivupisteen toiseen maahan. Bryggerin taustajoukoilla on ollut maahantuontia Suomesta Saksan suuntaan jo aiemmin, ja oluet ovat saaneet panimon tiedotteen mukaan siellä hyvää vastakaikua. Jään kyllä mielenkiinnolla hanketta seuraamaan, ihan jo siksi että Bryggeri on yksi kotimaisista suosikkipanimoistani. Laajemminkin on hauska katsoa, miten tämä panimoiden oman baaritoiminnan trendi lähivuosina kehittyy.

Mikkeller Warszawa. Ulica Chmielna 7/9:n sisäpihalla (käynti myös Aleje Jerozolimskie 32:n porttikongista).