Hoegaarden Grand Cru @Tuulensuun Schnitzelviikot

Tampereen Gastropub Tuulensuuhun tuli taas poikettua viime viikonloppuna, ja kuten ennenkin, hyvät ruoat ja juomat saatiin pöytään. Pubissa oli schnitzelviikot, eli Saksasta ja alppimaista inspiroituneita leikkeitä eri lihoista on ollut tarjolla nyt jo kolmella viikolla, ja vielä tänä viikonloppuna on tapahtuma käynnissä. Sunnuntaierikoisuutena on tällä viikolla cordon bleu eli juustotäytteinen sveitsinleike.

Olutpuolella illan aikana tuli nautittua pitkästä aikaa yhtä Hoegaardenin panimon vahvemmista oluista eli Grand Cru’tä. Hoegaarden Grand Cru on peräti 8,5-prosenttinen samea blond, jossa on kuitenkin vähän vehnäolutmaista banaanituoksua ja reippaasti mausteita. Tämähän oli 1980-luvulla belgialaisen oluen ystävien suursuosikkeja, silloin viiden tähden olueksikin mainittu. Myöhempinä vuosina Grand Cru on ollut aika matalan profiilin tuote suuressa AB-InBev-panimokonsernissa, ja laatukin on ollut sitä sun tätä. Silloin Belgiassa liikkui Tim Webbin mukaan huhuja, että Hoegaarden Grand Cru olisi sama olut kuin Leffe Tripel, mutta jälkimmäistä vain lantrattiin hieman miedommaksi.

Tällä maistelukerralla Hoegaarden Grand Cru ei ollut mitenkään hassumpi, vähintään keskitason vahva belgialainen olut, jossa ehkä on edelleen jotain Pierre Celisin vehnäolutta muistuttavaa pientä twistiä sinänsä tavanomaisessa kuoressa. Niille, jotka karsastavat korianteria oluessa, ei voi tätä myöskään suositella. Fiksua olisi hinata tätä Grand Cru’tä selkeästi Celisin alkuperäisten kirpeiden retro-oluiden suuntaan, mutta moista kehittelytyötä on AB-InBeviltä turha odottaa. Siinä lokerossa voisi olla kuitenkin potentiaalia.

Toinen havainto samalta illalta: De Dolle Brouwersin Oerbier, joka myös on tehnyt vuosikymmenten mittaan tyylillistä aaltoliikettä ruskean (puoli)hapanoluen ja tumman luostarityyppisen oluen välimaastossa, näyttäisi tällä hetkellä sijaitsevan melkein Rodenbachia muistuttavassa ääripäässä. Olut on kynttilänvalossa jopa voimakkaan punainen eikä ollenkaan niin tumma kuin joskus.

Oma schnitzelini oli vasikanlihaa, melko paksu ainakin wieniläisellä mittapuulla, mutta maukas. Kastike sen sijaan oli currykastike, joka taas viittaa Berliinin makkarakioskeille, ja lisukkeena perunasalaattia. Kastikkeet ja lisukkeet saa siis mieleiselleen leikkeelle Tuulensuun schnitzelviikoilla valikoida useita vaihtoehtoja sisältäviltä listoilta. Matkaseuralaisen pääruoka oli simpukat valkoviinikastikkeessa, ja myös ne olivat oikein makoisat. Alkupalat olivat tällä kertaa pikkelikasvikset ja riimipeura.

Advertisement

Finlayson Art Area & Plevna Art Ale

Tampereen vanha Finlaysonin tehdasalue on mahtava miljöö, jossa on tullut viihdyttyä vuosien varrella sekä Plevnan panimoravintolassa että erinäisissä muissa yhteyksissä. Näin loppukesästä alueen tiloja täyttää – nyt jo seitsemättä kertaa – maksuton taidetapahtuma Finlayson Art Area.

Jos ette ole koskaan käyneet, poikkeaminen kannattaa jo siksikin, että tapahtuman varjolla pääsee luontevasti seikkailemaan esimerkiksi Kuusvooninkisen, vanhan tehtaan, 1800-lukulaisiin tehdassaleihin. Suuri osa taiteilijoista on esillä juuri täällä. Vanhassa tehtaassa olevista kotimaisista taiteilijoista jäivät tänä vuonna ehkä parhaiten mieleen Teemu Mäenpään graffitivaikutteiset maalaukset, Esko Männikön valokuvat, miksei myös Eija-Liisa Ahtilan videoinstallaation humiseva kuusi tai Birger Kaipiaisen klassinen keramiikka. Koskitehtaassa Grafiikanpaja Himmelblaussa oli Norman Ackroydin mustavalkoista grafiikkaa brittimaisemista. Anni Laukan varjoteokset Media 54 -galleriassa olivat myös mielenkiintoisia.

Tapahtumahan vetelee siis tältä vuodelta jo viimeisiään, eli sunnuntaihin asti on aikaa pistäytyä paikalla. Koko taiteilijakatras on tarkistettavissa etukäteen tapahtuman verkkosivuilta, josta löytyy myös alueen kartta. Lisäksi Plevnan puolella voi käydä siemailemassa tapahtumaan liittyvää kausituotetta Art Alea, joka ainakin jonain aikaisempana vuonna oli muistaakseni aika keskitien APA – ehkei kovin mieleenpainuva.

Tämän vuoden Art Ale (Not So Hazy) (6 %) on Plevnan mukaan “panimon poikien” näkemys suositusta NEIPA-oluttyylistä. Kyse on tietenkin Uuden-Englannin sameankeltaisesta, hedelmäisen katkerasta pintahiivaoluesta. Niinpä usvaisuuden käytännössä täydellinen puuttuminen tästä Plevna-oluesta on toki erikoinen piirre, olkoonkin näkemyksellistä. Vahvuutta on kuitenkin nyt enemmän kuin joskus ennen, ja ulosmyyntioikeuden ansiostahan pullon voi ostaa Plevnan puodin jääkaapista vaikka kotiin nautittavaksi. DDH-lyhenne viittaa tuttuun tapaan tuplakuivahumalointiin. Ei yhtään hassumpi olut – tuoksussa ja maussa oli joitain neipamaisia piirteitä vaikka ulkonäössä ei ollut – ja osaamistahan talosta kyllä löytyy, vaikka sameita ipoja eivät tykkäisi tehdäkään.

Belgialaiset olutjuhlat ennen 80-luvun alkua

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 15. luukku.

Wilfried Patroons kertoo 1980-luvun alussa ilmestyneessä Alles over Belgisch bier -kirjassaan paitsi panimoista, oluista ja niiden historiasta, myös Belgian erilaisista olueen liittyvistä tapahtumista ja juhlallisuuksista. Kirjan kirjoittamisaika, 70–80-lukujen vaihde, on ollut belgialaisen olutperinteen uuden heräämisen aikaa, kun spesialistien olutbaareja ja ensimmäisiä uusia pienpanimoita alkaa syntyä. Tapahtumapuolella murros ei ehkä vielä niinkään näy: enemmän etualalla tuntuu olevan muu folklore kuin olutperinne. 

Yksi isoista olutvuoden kohokohdista, Wieze-Oktoberfeesten-tapahtuma, syntyi vuonna 1956, kun paikallinen juhlatoimikunta päätti pukea perinteiset vuotuiset markkinat (kermis) uuteen asuun. Idea on todennäköisesti saatu siitä, että Wiezen kylän nimi muistuttaa Münchenin juhlapaikan Theresienwiesen lempinimeä Wies’n. Ulkoisestikin juhlassa tavoiteltiin baijerilaista väriä.

Jättiläismäiseen juhlatelttaan puhalsi tunnelmaa aito baijerilainen orkesteri, olut toi mukaan oman lisänsä ja niin tuli Oktoberfestistä totta. Toimikunnan mielestä juhlahallin oli oltava niin iso, että se kilpailisi Baijerin aitojen oluthallien kanssa. Inspiraatiota haettiin muutenkin Münchenin juhlista, joka vuodesta 1960 alkaen oli Wiezen juhlan ystävyystapahtuma.

Juhlien aikaan virtasi teltan hanoihin maanalaisen putkijärjestelmän kautta tuhansia litroja Wieze-Pilsiä. Kaksiviikkoisen vuosittaisen tapahtuman avasi jopa 15 000 muusikon johtama kulkue, jossa Wiezen katujen halki marssivat lisäksi monenmoiset kansanperinneryhmät.

Iso olutfestivaali löytyi jo noihin aikoihin myös Leuvenistä, kuuluisan Stella Artois -pilsnerin kotikaupungista.

Helluntaiviikonloppuna Leuvenin kaduilla joutuu raivaamaan tietään kyynärpäillä. Joka kadunkulmassa seisoo olutteltta, ja tiskien edessä tungeksivat leuveniläiset belle époque -vaatteissaan. Kaupoissa näkyy kolpakoita, tynnyreitä ja kaikkea olueen jollain tavalla liittyvää. Nuoriso laukkaa kolpakko narussa kaulalta roikkuen oluthanalta toiselle.

Leuvenin olutjuhlan tunnelmaa oli Patroonsin mukaan mahdoton kuvailla: se täytyi nähdä, kuulla ja kokea itse. Myös näihin festivaaleihin kuului olutparaati: “lähes loputon koti- ja ulkomaalaisten kansanperinneryhmien kulkue”, jota juhlavieraiden massat pyrkivät päästä seuraamaan mahdollisimman hyviltä paikoilta.

Oudenaardessa sen sijaan kokoonnuttiin vuosittain Adriaan-Brouwerfeesten-juhlille. Brouwer-nimestään huolimatta Adriaan ei ollut oluenpanija vaan 1600-luvulla elänyt paikallinen taidemaalari, ja näissäkin juhlissa keskeisessä osassa on muu perinne ja kulttuuriperintö. Juhlia varten henkiin herännyt Adriaan kertoo “meheviä tarinoita vaiherikkaasta elämästään Oudenaarden murteella, ja käskee lopuksi kaikkia, joilla on olutruukku, jakamaan siitä muille ilmaiseksi hyvää, pehmeää Oudenaarden olutta”.

Myös lukuisissa muissa Belgian kunnissa järjestettiin pienimuotoisia “olutjuhlia”, jotka varmasti näiden edellä mainittujen tavoin olivat vähintään yhtä paljon folklorea kuin olutjuhlia – ainakaan siinä merkityksessä kuin nykyään puhumme olutfestivaaleista. Erikoisemmista oluista ei Wilfried Patroonsin kuvauksissa näistä juhlista vielä juurikaan puhuta. Toki myös Baijerin juhlat ovat usein kansanjuhlia, joissa on oluen ohella paljon muutakin siihen liittymätöntä ohjelmaa.  

Humalanviljelypaikkakunnilla Poperingessa ja Assessa vietettiin humalafestivaaleja ja -paraateja. Poperingessa sellainen oli kolmen vuoden välein, ja ohjelmassa oli muun muassa nopeuskilpailu, jossa poimittiin humalankukkia köynnöksistä kaupungin torilla. Assen humala- ja olutjuhlat pidettiin joka neljäs vuosi. Niiden tunnushahmo Humalapaholainen symboloi kansantaruissa elo–syyskuun puuskaisia tuulia, jotka saattoivat aiheuttaa isoja vaurioita humalapelloilla.

Patroons mainitsee myös, että Antwerpenissä oli tapana tehdä “11 kapakan kierrosta” (elfkroegentocht), jossa kierrettiin kaupungin perinteisiä juottoloita kuten Quinten Matsijs, Den Engel ja De Muze. Esikuvana oli vuonna 1972 julkaistu kirja, jossa kerrottiin tarinoita näistä yhdestätoista etapista. Tällaista kierrosta voi jonkin verran sovellettuna varmasti tehdä yhä nykyäänkin, ellei muuten niin omin päin.  

Myös edellä kuvatuista 80-luvun alun olutjuhlista ainakin osa on edelleen ohjelmistossa, ainakin Wiezen oktoberfestit, Adriaan-Brouwerfeesten tai Poperingen humalajuhlat. Toki vuonna 2020 juhlia on jäänyt väliin koronapandemian takia. Wiezen juhlan nimikko-olut muuten näyttää olleen viime vuonna 8,5-prosenttinen tripel, ei enää pils. Jos sitä kiskoo baijerilaistyyliin litran kolpakoista, saa pitää kielen keskellä suuta.

Sitä tuskin tarvitsee erikseen mainita, että vuosikymmenten varrella Belgiankin olutjuhlatarjontaan on tullut kymmeniä ellei satoja uusia tapahtumia, osa perinteisiin paikallisiin tyyleihin keskittyviä ja osa enemmän kansainvälisten craft beer -juhlien tyylisiä.

(Lähde: Wilfried Patroons, Alles over Belgisch bier. Kuvat: Flickr.com, Nelleke Poorthuis, Erich Ferdinand, brx0.)

Urkin portteripäivillä

Maailmassa on muutama kaupunki, jota voi kohtuudella kutsua portterin tyyssijaksi. Mustalla oluttyylillä on ollut paikan historiassa jokin merkitys. Lontoo on sitä itseoikeutetusti, samoin Dublin tai Pietari, miksei myös Göteborg tai Tartto.

Helsingin voi melkeinpä lukea näiden kaupunkien joukkoon: portteria on valmistettu täällä joitakin keskeytyksiä lukuun ottamatta lähes 190 vuotta, kauemmin kuin mitään oluttyyliä. Sinebrychoff Porterilla oli takavuosina mainetta maailmallakin, olihan Michael Jacksonkin sitä olutkirjoissaan kehunut. Toki portterityyppisiä oluita tehtiin varsinkin 1800-luvulla myös muualla Suomessa.

Tällainen kehyskertomus pyöri mielessäni, kun mietin, miksi pidän erityisen paljon St. Urho’s Pubin vuotuisista Stout- ja Porterpäivistä. Ne sopivat hyvin tähän kaupunkiin, vaikka tarjolla olevista oluista monet edustavatkin oluttyylin uudempia tulkintoja. Useimmat eivät ole sukua esimerkiksi Koffin export stoutia ja tummaa lageria yhdistelevälle perinteelle.

Jos cask-oluet luetaan pois, Urkin tämänvuotisen ohjelman kahdestatoista oluesta viisi on suomalaisia ja loput seitsemän Islannista, Britanniasta, Uudesta-Seelannista, Tanskasta ja Espanjasta. Yksi espanjalaisoluista oli kollaboraatio Puolan Wrocławissa toimivan Sadan sillan panimon eli Browar Stu Mostówin kanssa.

Tämä Black Widow (8 %) oli ensimmäisenä testaamani olut. Laugarin ja Stu Mostówin yhteistyöportteri oli ilmeisesti tähtianiksella maustettu, mutta se ei ainakaan omaan suuhuni maistunut liikaa. Melko tyypilliseksi puolalaiseksi Baltic porteriksi tätä voi sanoa, makeahko, hieman salmiakkinen, paksu mustanpuhuva olut oli kyseessä.

Joimme puolikkaita pintteja kuten joissakin muissakin pöydissä näemmä tehtiin, ja ensimmäiseen satsiin Black Widowin ohella valikoitui myös Kimito Porter 2019 (6 %), kotimainen perusportteri, joka on maannut astiassaan vuoden verran. Kuivempaan stoutiin vivahtavassa oluessa ei ollut vikaa, mutta syvällisyyttä siitä ehkä vähän puuttui. Tätä olisi ollut tarjolla myös viskitynnyrissä kypsyneenä versiona, joka nyt valitettavasti jäi kokeilematta.

Maistilan Colonia (7,2 %) kiinnosti, muutenkin kyllä mutta erityisesti alaotsikkonsa East India porter takia. En tiedä, mitä panimo tällä oli tarkkaan ottaen hakenut, mutta aina on hyvä tilaisuuden tullen muistella, etteivät britit Intian siirtomaahan pelkkää sitä IPAa vieneet. Portteri oli 1700–1800-luvuilla suosittu perusolut kotipuolessa, ja se kelpasi myös Bengalissa ja sittemmin muualla niemimaalla palvelleelle henkilöstölle.

Colonian musta, mentolinen vahvuus jyräsi taas alleen samaan aikaan pöydässä olleen Paloaseman Britti Portterin (5 %), joka oli jännän vaalea portteriksi. Ruskea olut välkehti lasiin laskettaessa punertavana ja siitä näki miltei läpi. Portteri on vuosisatojen varrella vaihdellut perusväriään mustan ja ruskean välillä, ja tässä on nyt ehkä haettu jotain 1900-luvun lopun brittiläisten pienpanimoiden tulkintaa aiheesta. Paahteisuudessa oli vähän palaneen leivän tyyppistä makua, joka kevyehkössä oluessa maistui läpi. Omaan makuuni portterit toimivat parhaiten vähän jykevämpinä, mutta miedommissa versioissakin on oma viehätyksensä, joka korostuu varsinkin brittiläisen real ale -osaamisen tuottamissa hedelmäisen raikkaissa mauissa.

Urkin tapahtuma toimi jälleen mainiosti ainakin tällaisena lauantai-iltapäivän etappina, jossa ei tarkoitustaan ollut testailla koko listaa läpi. Mustat vierailijaoluet olivat vallanneet hanarivistön keskiviikkona, ja niitä oli edelleen koko lailla täysi kattaus jäljellä. Urhon pubi on selviytynyt myös taannoisesta pintaremontistaan voittajana; tunnelmaa ei ole pilattu liialla uudistamisella. Ruokalistalta löytyi pikkupurtavaksi hyvä kinkkueväs eli savukinkkua, piparjuurikermaa ja suolakurkkua ruisleivällä.

Gŵyl gwrw go iawn Cymru – Welsh Real Ale Festival, lauantai

Lisään nyt tänne blogiin lyhyen raportin Niittykummun The Gallows Birdin viime viikonlopun real ale -festivaalista, vaikka tässä ei enää tapahtumaa ehdikään puffata – se kun päättyi jo lauantaina. Itse kävimme paikalla vasta päätöspäivänä, mutta kuitenkin sen verran hyvissä ajoin, että pumput eivät olleet ehtineet lainkaan tyhjentyä.

Thomas Aschan oli tällä kertaa hankkinut tapahtumaan parisenkymmentä eri olutta, jotka kaikki tulivat Walesista. Siitä siis tämänvuotisen festarin erikoinen otsikko ja esitteen kuviin taiteillut lohikäärmeet, jotka seikkailevat oluttuopit kourissaan. Listalta löytyi oluiden ohella seitsemän siideriä – jos laskin oikein – ja yksi perry.

Onhan samaisen pubin real ale -festivaaleilla walesilaista olutta juotu aiemminkin, jopa itse muistan nauttineeni siellä Tiny Rebelin Cwtchiä kolme vuotta sitten. Nyt siis teemamaa on kuitenkin edustettuna viiden panimon ja kolmen siiderivalmistajan voimin. Nämä sijaitsevat Walesin eri laidoilla: kaikilla kolmella rannikolla ja Englannin rajamaiden tuntumassa.

Makukuvauksia selatessa vaikuttaa siltä, että olutvalikoimasta löytyy maisteltavaa sekä perinteisempien brittiläisten bitterien että uudempien, jenkkihumaloitujen pale alejen ystäville. Jossain näiden välimaastossa ovat raikkaan hedelmäiset golden alet, ja myös mustanpuhuvat stoutit keikkuvat vanhan koulukunnan ja modernin reunoilla.

Testasimme pikavisiittimme aikana yhteensä neljää olutta kahteen pekkaan, ja tyylilajeiltaan ne edustivat ainakin osaa noista päätyypeistä. Conwyn panimon Rampart (4,5 %) oli melko tumma bitter, johon kai sopisi myös amber ale -termi, jota jotkut brittipanimot nykyään bittereistään käyttävät (toki amber-oluita on myös muun tyyppisiä). Hyvää, hieman tummemman maltaan värittämää nektaria, johon humala ja hiiva tuovat myös kukkaisia ja marjaisia sävyjä.

Vaaleampi yksilö ensimmäisessä parissamme, Monty’s Sunshine (4,2 %), oli riisutumpi esitys, jossa mehevän sitruunainen humalointi tuoksui mutta ei tuntunut kovana katkerona. Erittäin miellyttävä olut sekin. Vähemmän innostuimme sen sijaan Cwrw Mêl– eli Honey Fayre -nimisestä oluesta (4,5 %), jossa tekijänä oli jälleen Conwy. Siinä on ilmeisesti mausteena hunajaa, tai ainakin imelä hunajaisuus vähän turhan paljon tuntui maussa. Varsinkin raikkaan Sunshinen jälkeen tähän oli hankala suhtautua, ehkä jossain muussa kattauksessa olisi voinut miellyttää enemmänkin.

Tummien oluiden puolelta tuli maisteltua Tudor Breweryn Black Rock (5,6 %), joka on tyylilajiltaan jonkinlainen portteri. Tämä on mustien brittioluiden jatkumolla sieltä tuhkaisemmasta, salmiakkimaisesta päästä. Tuoksussa on jonkin hönkäys, joka tuo minulle mieleen tallipihan, mutta on ehkä tarkoituksellinen piirre, koska olen muissakin tämäntyyppisissä stouteissa tai porttereissa törmännyt vähän samaan. Sitä lukuun ottamatta tämä on oikein juotava portteri, joskin omaan makuuni sopivampiakin olen real ale -puolella juonut.

* * * * *

No, yksittäisten oluiden kehuminen tai moittiminen ei ole itselleni niinkään tämän tapahtuman pointti. Voin tietysti pohtia, olisiko pitänyt maistaa enemmän perinteisiä bittereitä, kun niistä erityisesti pidän ja juuri ne nousevat real ale -käsittelyn myötä usein uusiin korkeuksiin. Varsinkaan pullossa samoista oluista ei tyypillisesti saa oikein mitään käsitystä, kun hiilihappo hyppii nenille.

Niinpä pitää taas kerran kehua The Gallows Birdiä ja sen väsymätöntä omistajaa tästä pitkän linjan tapahtumasta, joka jälleen vaikutti kovatasoiselta. Kirjasin syksyllä tähän blogiin Thomas Aschanin mietteitä real ale -festivaalista, sen syntyvaiheista ja tulevaisuudesta Brexitin varjossa. Nythän Brexit on toteutumassa parin päivän sisään, mikä vielä tuolloin ei tuntunut ollenkaan varmalta. Toivottavasti tätä festaria eivät horjuta sen kummemmin brittipolitiikka kuin The Gallows Birdin nykyisen Niittykummun pubin sulkeminen. Nythän Tapiolasta löytyy jo samanniminen sisarbaari tai oikeastaan panimoravintola.

Iechyd da, kuten lohikäärme toivottaa. Terveydeksi, eli kippis!

 

Oispa kaljaa -näyttely Hotelli- ja ravintolamuseossa …ja sitähän oli

Hotelli- ja ravintolamuseon huomenna 24.1. avautuvan uutuusnäyttelyn otsikko Oispa kaljaa herätti keskustelun tynkää tänä aamuna pidetyssä tiedotustilaisuudessa, jossa oli paikalla pieni, enimmäkseen leppoisa joukko pitkän linjan olutjournalisteja ja nuorempiakin kirjoittajia.

Onko väärin typistää jalo juoma ja sen kunniakas kulttuurihistoria meemihenkiseen sanontaan, jossa kalja on alun perin heikompia olutlaatuja tarkoittava kansanomainen ilmaus? Vai tavoittaako näyttelyn otsikko juuri sen pipoa kiristämättömän, hilpeän tunteen, johon olut kansakunnan mielessä yhdistyy? Kaljakoira kallistuu jälkimmäiseen tulkintaan, mutta joku muuhan saa olla halutessaan eri mieltä.

* * * * *

Lyhyiden tervetulosanojen jälkeen näyttelyn käsikirjoittajat Anna-Elina Hintikka, Tiina Kiiskinen ja Anikó Lehtinen kertoivat näyttelyn ajatuksesta ja aiheesta. Kaksi ensimmäistä ovat museon omia tutkijoita, kolmas monesta yhteydestä tuttu olutammattilainen. Myös jonkin verran muuta ulkopuolista asiantuntija-apua on hyödynnetty, ja yleisöä on osallistettu jo suunnitteluvaiheessa kyselyn ja Facebook-ryhmän kautta.

Näyttelyn tuottamista on ohjannut kolme temaattista otsikkoa: oluen valmistus, oluen ympärille kehittynyt kulttuuri ja olueen liittyvät yhteiskunnalliset rakenteet. Mistä tahansa näistä otsikoista saisi varmasti jo koottua aineistoa erilliseen näyttelyynkin, joten käytännössä myös kolmen teeman sisällä on tehty rajauksia eikä läheskään kaikkea ole ollut tarkoituskaan kertoa. Museo halusi lähestyä olutta ennen kaikkea inhimillisenä ilmiönä, jossa juuri nyt tapahtuu paljon – tämä muutos ja oluen eri merkitykset eri aikoina ovat yksi näyttelyn tulokulmista.

Oluen ehkä tunnetuin rooli – ja se, johon näyttelyn nimikin viittaa – on arkinen janojuoma ja sellaisten rentoutumis- ja yhdessäolohetkien liukastaja, joihin ei liity suurta juhlallisuutta. Toki Suomen ja muidenkin maiden historiassa vahvoilla juhlaoluilla on kilistelty myös suuria, merkittäviä tapahtumia ja pyhiä rituaaleja. Oluen myyttiset ulottuvuudet ovat nekin näyttelyssä esillä.

Näyttelyn punaiset langat kulkevat ristiin rastiin, kun esimerkiksi keskioluelle jätetään jäähyväisiä (omia muistojaan voi kirjoittaa surunvalittelukirjaan). Keskiolut on toisaalta Suomen yhteiskuntapolitiikan lapsi, toisaalta kansanomaista olutelämää, johon monilla näyttelyvierailla on varmasti jokin henkilökohtainen suhde. Olutkulttuurin katoavaisuus oli vahvasti läsnä kuvakavalkadissa, joka koostui entisten ja nykyisten baarien sisätiloista.

Kysyinkin toteuttajilta, tuliko näyttelyä suunnitellessa vastaan mitään sellaista, mitä he olisivat toivoneet saavansa mukaan mutta tarvittavaa tietoa tai esineistöä ei löytynyt. He mainitsivat, että esineistöön olisi haluttu esimerkiksi hiivakranssi (siis tällainen), mutta se ei ollut mahdollista. Muita varsin kiinnostavia esineitä vitriineissä kyllä on – muun muassa lasinen päärynätuoppi Somerolta 1700-luvun lopulta. Nimensä se on ilmeisesti saanut hieman päärynää muistuttavasta muodostaan.

Tämä on kännikkä eli kannellinen puutuoppi Lapualta vuodelta 1818. Pieni yksikorvainen tuoppi oli känni, ja sen nimestä johtuu sanonta ”olla kännissä”.

Näyttely itsessään ei ole valtavan laaja, joten jos aihe kiinnostaa, kannattaa tutustua myös sen oheisohjelmaan. Tätä on luvassa kevään mittaan: ainakin luentosarja, joka toteutetaan yhdessä Helsingin työväenopiston kanssa, sekä tasting-opastuksia ryhmille ja olut- ja ruoka-aiheisia työpajoja. Näissä on mahdollisuus pureutua syvemmin joihinkin olutaiheisiin, kun taas itse näyttelyn kohderyhmänä on ns. suuri yleisö.

Teerenpelissä on pantu näyttelyä varten Oispa kaljaa -olut, jota tiedotustilaisuudessa jo maisteltiin. Nimikko-olut on 4,5-prosenttinen pilsneri, joka tuntuu olevan maultaan lähellä panimonsa vastaavaa perustuotetta – ja toki muitakin suomalaisia pienpanimopilsejä. Olutta on kuulemma tulossa myyntiin Ruoholahden K-Citymarketiin, ja sitä saa myös Teerenpelin omista baareista ja Lahden panimokaupasta. Näyttely on auki Kaapelitehtaalla 3.1.2021 asti.

Näyttelyn nimikko-olut. (Kuva: Mirella Penttilä.)

Katoavaa kansanperinnettä. Karstulan Kantakrouvi 1960-luvulla.

Näyttely on auki Helsingin Kaapelitehtaalla Hotelli- ja ravintolamuseossa 3.1.2021 asti.

 

Craft Beer Helsinki 2019

Päädyin työkavereiden seurassa Rautatientorin Craft Beer Helsingin humuun toissa viikon torstai-iltana, mutta tapahtumasta postaaminen jäi rästiin, kun seuraavana aamuna oli lähtö Prahaan. En meinaa jaksaa kirjoitella blogia tien päältä. Jonkinlainen matkaraportti tšekkitunnelmista on luonnollisesti lähiaikoina luvassa, mutta muistellaan ensin Helsingin festarikesän kiintotähdeksi kohonneiden olutpitojen avajaispäivää.

Sää oli epävakaiselle viikolle poikkeuksellisen poutainen. Istuimme koko illan samassa pöydässä avoimen taivaan alla kastumatta. Avausjuomana otin sahtia, jota oli tarjolla United Gypsies-tiskillä. 8-prosenttinen Ihmistykinkuula oli keskitien sahti ja ajoi asiansa. Perinteisempiä sahdin tekijöitä olisi löytynyt sata kilometriä pohjoisempaa Lahden SOPP-tapahtumasta, lammilaiset ja hollolalaiset ainakin näkyvät päivystäneen Vesijärven rannassa.

Alkusahdin perään testasin heinäkuun neljännen päivän kunniaksi amerikkalaista olutta Ballast Pointin valikoimista. Brut IPA (7 %) taisi olla ensimmäinen kyseisen tyylilajin edustaja, jota olen koskaan maistanut, eikä tämä yksilö suoraan sanottuna eronnut joistakin etuliitteettömistä IPA-oluista kovinkaan paljon. Olut ei siis sokeerannut hyvässä eikä pahassa, vaikka brut-tyyli jakaakin mielipiteitä.

Ulkomaisista oluista pidin eniten belgialais-kanadalaisesta kollaboraatiosta nimeltä Complexité, josta vastasivat De Ranke ja Dunham Brewery. Kotimaisista Summer in Vermont -oluen 2019-versio (8 %) ei ollut hassumpi. Tämä tuusulalainen vahva NEIPA Cool Headilta oli muistaakseni takavuosina ensimmäisiä NE-liitteellä varustettuja ipoja Suomessa. Kelpo tuotteelta pale ale-osastossa tuntui myös Olarin Hepialus Humuli, tuplakuivahumaloitu APA, vaikka nämä nyt eivät minulle läheisimpiä tyylisuuntia edustakaan.

Kun katsoo oluttyylien varianssia, Craft Beer Helsinki on ainakin Helsinki Beer Festivaliin ja ehkä myös SOPPiin verrattuna selvästi uudempien craft beer -tyylien pelikenttää. Hapanta ja hedelmäoluita oli jumalattomia määriä, Gosea yhdellä sun toisella panimolla, IPAa eri tyylilajeissaan yhä myös runsaasti. Lisäksi vahvat stoutit ja varsinkin maustetut sellaiset jylläävät toki.

Harvat poikkeamat epäpyhästä kolminaisuudesta kiinnittivät huomioni, edellä mainittujen sahdin ja belgialaisoluen ohella. Maistoinkin esimerkiksi Humaloven Terrible Twos-nimistä Schwarzbieriä. Jenny the Completer Pyynikiltä oli harvinaisuus: mieto tumma lager, tervetullutta vaihtelua sekin jenkkityylisen humalamehun meressä. Olarin Panimolla oli Bock nimeltä Mic Check, ja United Gypsiesillä vahvempana belgialaisoluena Myrkkyluostari. Monia tuon kaltaisia testailin ja mukavasti meni alas.

Ulkomaisten ja kotimaisten panimoiden suhde CBH:ssa oli melkein puolet ja puolet. No, monet näistä käsityöoluen mäkkäreistä kuten Mikkeller ja BrewDog tuntuvat globaaleilta pikemmin kuin “ulkomaisilta”, mutta eivätpä ne suomalaisiakaan ole. Toisaalta paikallisuus ei näissä ympyröissä muutenkaan merkitse yleensä sitä, että kotimaista ja ulkomaista panimoa voisi maallikko millään erottaakaan – ainakaan brändäyksen tai lasin sisällön perusteella.

CBH oli joka tapauksessa jälleen toimiva tapahtuma, jota yksi (melko perusteellinen) päivä minulle kyllä riitti – eli ilman seuraavan päivän matkustamistakin olisin tuskin palannut perjantaina paikalle. Maksukortit ja muu pelasi hyvin, enkä mahdottomiin jonoihinkaan joutunut. Ja jos jotain olennaista jäi testaamatta, jossain muussa tilanteessa ehkä voidaan erhe korjata.

Värinää britti-craftin siimeksestä: Vibrant Forest

Olen käynyt tällä viikolla useammassa seurapiiritapahtumassa kuin monena viime viikkona yhteensä. Nimittäin kahdessa. Hilpeän Hauen avajaisista jo postasinkin, mutta edellisenä iltana ohjelmassa oli mielenkiintoinen juttutuokio brittipanimo Vibrant Forestin perustajan Kevin Robinsonin kanssa Sori Taproomissa. Siihen kutsu tuli Uniq Drinks Finlandilta, joka on ryhtynyt tuomaan maahan vuonna 2011 perustetun panimon tuotteita.

Vibrant Forest oli siis tap takeoverin valtaavana osapuolena Kaisaniemessä. Meitä ”median” edustajia kestittiin ensin lasillisella panimon Summerlands-olutta baarin puolella, jonka jälkeen vetäydyimme takahuoneeseen. Siellä Kevin kertoi yleisölle panimostaan ja viiden oluen flightiin kuuluneista tuotteista, joita nyt Sori Taproomin hanoista löytyi (tai löytyy).

Jonkinlainen kierre keskusteluun tuli siitä, että Kevinin pöydässä istuimme minä ja Tuopillinen-blogin Jouni, molemmat kai brittioluen suhteen vannoutuneita traditionalisteja. Vibrant Forest on tietysti sen modernimman siiven eli jenkkivaikutteisen craft beer -kuvion ytimessä. Ei sillä ettenkö näitä uudempiakin tulkintoja mielellään maistelisi kun niitä tuodaan eteen.

Sori Brewingin Pyry Hurula kävi morjestamassa Vibrant Forestin Kevin Robinsonia (oik.).

Keskustelu Kevinin kanssa vahvisti sitä käsitystä, mikä brittiskenestä on muutenkin muodostunut, eli että jakolinja perinteisen (Camra- ja real ale -porukan) ja 2000–10-luvuilla oluenkuluttajiksi kasvaneen craft-nuorison välillä on aika syvä. Kuten usein on tullut sanottua, tämä tilanne ja jako on vähän ikäväkin, kun kyse ei ole hyvän ja huonon oluen taistelusta vaan enemmänkin status- ja trendikkyystekijöistä.

Kevinin suhtautuminen kahtiajakoon oli ekumeeninen (termi lainattu Boak & Bailey-bloggareilta), eikä hän siis katsonut asiakseen dissata perinteistä brittiolutta. Melko selväksi kävi myös, ettei hänen panimonsa kannata sitä tehdä. He tekevät kyllä caskia – eli teknisesti perinteistä tynnyriolutta – mutta tyylillisesti britti-bitter ei ole Vibrant Forestin juttu. Sitä tekemällä kai signaloi kuuluvansa kuusikymppisten nuuskamuikkushattujen joukkoon, jotka eivät edes ymmärrä käydä trimmauttamassa naamaansa Shoreditchin hipsteripartureilla.

Maistetuista oluista kolme oli erilaisia jenkkihumalalla vauhditettuja pale ale -versioita. Caldera Lake on vahva hazy DIPA (8 %), miedommat Juncus (4,5 %) ja Summerlands (3,5 %) sessioitavia mehu-paleja. Lisäksi mukana oli Fragacea, joka on mansikalla ja ananaksella maustettu 7,3-prosenttinen villiolut, Farmhouse Ale (5 %) sekä kaakaoinen imperial stout nimeltä Cacaophony (8,4 %). Panimon tällä hetkellä parhaiten myyvä olut on kuulemma Pupa (4,5 %), APA, jota nyt ei ollut Soriin tuotu.

Vibrant Forest vie noin kolmanneksen tuotannostaan ulkomaille, esimerkiksi Italiaan, Hollantiin, Espanjaan ja Norjaan. Panimo sijaitsee Englannin etelärannikolla puolivälissä Bournemouthista Southamptoniin, mutta he ovat juuri avanneet taproomin Hardley-nimiselle paikkakunnalle, joka on lähellä Southamptonia.

Kevin kehuu Southamptonin craft beer -skeneä eläväiseksi ja pohtii, olisiko Vibrant Forestin tulevaisuudessa syytä miettiä panimobaarin avaamista myös johonkin isompaan kaupunkiin. Tässä tullaan taas brittien jakoon perinteen vaalijoiden ja uudistajien välillä: modernia amerikkalaishenkistä craftia suosiva yleisö majailee eritoten suurkaupungeissa, joissa on esimerkiksi paljon opiskelijoita.

Lontoosta Vibrant Forestin oluita ei kuulemma kovin helpolla löydä, koska pääkaupungin markkinat – kuten brittimarkkinat Kevinin mukaan muutenkin – ovat äärimmäisen kilpailtuja. Vauhti on nopeaa. Esimerkiksi brut IPA– muotiin Vibrant Forest ei lähtenyt mukaan, ja Kevinin mukaan koko brut-homma onkin Britanniassa jo nyt reilua vuotta myöhemmin täysin passé.

Kovassa kilpailussa on pakko erottua. Osa pienistä, uusista panimoista erikoistuu vaikkapa hapanolueen, ja onpa Britanniassakin jo omavaraisia maatilapanimoita, joilla äärimmilleen viety paikallisuus on kilpailuvalttina. Vibrant Forest tekee kuitenkin ”kaikkea”, siis sekä jenkkihumala-alea että hapanolutta ja stouteja. Vain jotkut tyylit kuten craft-lagerit he jättävät suosiolla ”niille, jotka tekevät sitä paremmin”.

Yksi tärkeä erottautumisen väline on tietysti visuaalinen brändi. Vibrant Forest harrastaa näyttäviä, värikkäitä tölkkejä ja hanalätkiä, mutta niissä on aina mukana panimon tunnukseksi muodostunut puu (panimohan sijaitsee New Forest -metsän lähistöllä). Pelkillä psykedeelisen kirkkailla väreillä pelaaminen olisikin Cloudwaterin kopiointia. Kaiken kaikkiaan Vibrant Forest on brändi-ilmeensä osalta neljännen sukupolven käsityöpanimo.

Keviniltä tuli kyseltyä myös hänen suosikkipanimoitaan Britanniassa. Samaa tyylilajiahan hänen mainitsemansa panimot laajasti ottaen edustivat kuin Vibrant Forest itsekin, ehkä etenkin DEYA nimenomaan mehuisien, sameiden pale alejen tekijänä. Verdant tuli mainittua myös, samoin Kernel. Toisaalta tummien oluiden saralla Vibrant Forest on inspiroitunut Fuller’sin London Porterista. Toisena ystäväkirja-tyyppisenä kysymyksenä Kevin pääsi mainitsemaan lempihumalalajikkeensa, ja se oli Mosaic.

Oma suosikkini sessiossa maistetuista oluista oli Caldera Lake, jossa mehuisuus, amerikkalaisen humalan hedelmäaromit ja hieman runsaampi alkoholiprosentti tukivat toisiaan oivallisesti. En ole parempaa tämän tyylilajin olutta pitkään aikaan maistanutkaan (tosin en maistele niitä muutenkaan yhtä usein kuin monet olutkirjoittajakollegat). Mielenkiintoisia olivat myös bonusrasteina maistetut tynnyriportterit. Svalbard oli grappatynnyreissä kypsynyt baltic porter, jossa grappan maku jyräsi mutta ei aivan epämiellyttävästi. Tasapainoisempi Bourbon Oktober puolestaan perustui panimon imperial stoutiin nimeltä Black Oktober, ja se oli viettänyt aikaa Jack Daniels -tynnyreissä.

Vasemmalta oikealle: Fragacea, Farmhouse Ale, Juncus, Caldera Lake, Cacaophony.

Sahtipäiviä rääppimässä @St. Urho’s Pub

Olin menossa muissa asioissa Urkkiin, jonka Suomalaiset sahtipäivät olin viime viikon lopulla ikävä kyllä missannut. Yllätyksekseni hanat ja jääkaapit olivat eilen yhä puolillaan sahteja eri puolilta Suomea. Tarkemmin ottaen tapahtumalla ei tainnut päättymispäivää ollakaan, vaan se oli vain merkitty 15. toukokuuta alkavaksi.

Kysyin kuitenkin, mitä sahteja oli yhä jäljellä ja mihin hintaan. Kävi ilmi, että alkuperäiseltä listalta vain kolme oli vedetty yli (loppunut tai peruuntunut). Muista oli vielä vähintään kanisterin pohjia. Sain viidellä eurolla kaksi puolikkaan pikkutuopin kokoista maisteluannosta, mikä sitten mahdollisti vähän useamman sahtilaadun testaamisen.

Kuten jo Ardekin totesi, Urkin tämänvuotiseen sahtivalikoimaan mahtui keskenään hyvinkin eri tyyppisiä oluita. Erikoisin maistamistani oli Maku Brewingin Työmiehen sahti (9,1 %), joka oli mustanpuhuvaa ja lähinnä salmiakkisen makuista – kuin Fuller’s Imperial Stoutin real ale -versiota olisi lorautettu sahtimaisen oluen sekaan.

Kaksi muuta valikoiman vahvempaan päähän kuulunutta sahtia edustivat keskitien tyyliä, makean banaanista weizenbock-maista sahtia. Nämä olivat Pihamaan (9 %) ja Hartolan (9 %) sahdit, joista kyllä tykkäsin myös. Selvästi leipäisemmän maltainen ja kuivempi oli puolestaan Pyhän Urhon Sahti (6,8 %), ja se oli myös väriltään teen ruskea.

Olu Bryki Rauman tumma ruissahti (6,5 %) oli nimestään huolimatta melko vaaleaa ja suutuntumaltaan enemmän venyvää kuin nestemäistä. Melko hiivainen tuoksu ja ohuen persikkainen maku saivat pohtimaan, olivatko kanisterin pohjat siinä kunnossa, millaiseksi sahti oli tarkoitettu. Ennestään tuttu Hollolan Hirven Kivisahti (7 %) oli astetta tummempaa, tuoksussa siinäkin hieman hiivaa ja maku voimakkaan hedelmäinen, jopa hieman hapan tai kirpeä.

Sahtipäivien voima kumpuaa siitä, että harvoissa muissa tilanteissa suomalainen – puhumattakaan satunnaisista matkailijoista – pystyy maistamaan niin monta sahtia samassa sessiossa, että tyylin sisäinen variaatio näkyisi. Jos kohta viisainta ehkä olisikin mennä paikalle samana päivänä kun hanat ja tonkat korkataan, hyvän käsityksen näiden tuoreoluiden kirjoista sai myös tällä tavalla ”liian myöhään” maistettuna.

HBF

En ole ahkera oluttapahtumissa luuhaaja, ja vähällä oli, etteivät tämän kesäkauden ensimmäiset Helsinki-festaritkin olisi jääneet käymättä. Mieli muuttui kuitenkin avauspäivän aattona, kun satuin huomaamaan, että Vakka-Suomen Panimo avaa omalla osastollaan heti perjantain yleisötuntien aluksi viskitynnyrissä muhineen erän Savukatajaa, yhtä lempioluistani.

Otin töiden jälkeen suunnan Kaapelille, ja ajattelin hyödyntää reilun tunnin tai puolitoista niin täysipainoisesti Helsinki Beer Festivalin tarjonnan parissa kuin mahdollista. Prykmaster SKX (eli tuo yllä mainittu Savukataja-tapaus) ei ehkä vahvuutensa ja tuhdin maun takia ollut fiksuin aloitusolut, mutta uteliaisuus voitti. Pieni annos ei toisaalta vielä makunystyröitä turruttanut.

Savukatajan maut ovat normaalimuodossaankin isoja, ja tässä viskin savuisuus ja oluen savuisuus ovat tuplana melkein liikaa. Muutaman kuukauden tynnyrissä oleskelu on tehnyt Vakka-Suomen tummasta savudoppelbockista vähähiilihappoisen ja hieman öljyisen. Ei sillä, etteikö tätäkin ihan mielellään juo – ja jonkin hyvän ruokayhdistelmän kanssa voisi olla hieno tapaus – mutta tällä kertaa perusoluen tasapaino toimii mielestäni tynnyröityä paremmin.

Merikaapelihallin yläparvella oli kattaus festivaalin teemamaasta Slovakiasta haettuja pullo- ja hanaoluita sekä muutama caskillinen brittiläistä real alea. Nämä kevyemmät tarjoomukset kävivät mielestäni tähän väliin hyvin, ja testailin ensin yorkshireläisen Ilkley Breweryn Ruby Jane -mildia. Mild on harvinainen tyyli ja sitä pitää maistaa aina, kun sitä caskissa näkee. Miellyttävä miedohko punaruskea olut, jossa jopa hieman katkeroa tuli läpi, mutta ei suurin kokemani mild-elämys.

Slovakeilta maistoin hanasta sekä Diamant-nimistä vaaleaa lageria että tummaa Sanct Floriania. Panimot olivat Herrenwald ja Hostinec. Molemmissa tunnisti naapurimaa Tšekkiä muistuttavan tyylin, Diamantissa oli pienempien tšekkipanimoiden tyyliin ihan tuntuvasti mukavaa humalaakin. Sanct Florianissa pieni multainen maku hieman häiritsi, mutta sen alla oli kahvisen maltaista herkkua, jollaista olisi voinut nauttia vaikka koko illan, jos vastaavan tyylin oluita olisi ollut muita tarjolla.

Ylipäätään slovakkien meininki tuntui muistuttavan länsinaapureidensa pienpanimokenttää. Samanlaisia muovipulloja komeili jääkaapissa, ja lasipullojenkin värikkäät, taiteelliset etiketit kertoivat vanhojen aikojen olevan jäämässä taakse näillä perinteisillä olutalueilla. Lager-tyylien rinnalle on tullut IPAa ja kaikennäköistä muuta kansainvälisten virtauksien mukaista.

Alakerrassa osuin Takatalo & Tompurin tiskille, jossa uutuus Mustakaura kiinnitti huomion. Pienen maisteluannoksen perusteella kyseessä oli jonkin verran stoutiinkin vivahtava olut, jonka maatilapanimon edustaja kertoili sisältävän mallastamatonta mustakauraa. Tyylilaji oli kuitenkin tumma lager. Viljalaji taas on vanha suomalainen maatiaiskaura. Oikein juotava olut oli tämäkin, kuten pari aikaisempaakin tämän panimon tuotetta, joita olen maistanut.

Savuteemaa jatkaakseni otin vielä testaukseen myös mäntsäläläisen Kiisken baltic porter -tyylisen Mainingin, jota en ollut aiemmin missään nähnyt. Alkot myyvät tätä eri puolilla Uuttamaata ja Lahdessa, mutta ei täällä isolla kirkolla. Kuulemma tämä portteri on pintahiivaolut, ja mukana siis savumallasta. Savuisuus oli odotetusti lempeämpi kuin SKX:ssä, ja vaikutelma positiivinen kuten saman panimon Vastaranta-savulageristakin taannoin.

Vielä viimeinen olutkokeilu tuli tilattua oululaisen Rooster-pubin tiskillä. Rooster on palkittu nyt vuoden olutravintolana paitsi Aromilehden vertailussa myös HBF:n palkintoraadin toimesta. Heillä oli tarjolla Maistilan Viitankantajaa, ja kun olen kuullut Maistilan belgialaistyylisiä oluita kehuttavan, tätä piti testata. Hyvin toimikin lajissaan, ainakin miniannoksen perusteella.

Polettini alkoivat loppua, ja päätin olla hakematta uutta satsia. Kiinnostavia oluita olisi tämänkin jälkeen HBF:stä kyllä löytynyt. Tuopillinen-Jouni, jonka kanssa juttelin palkintojen julkistuksen jälkeen, esimerkiksi suositteli Fat Lizardin Fat Lab 11 Pilsiä. Se täytyy nyt testata lähitulevaisuudessa jossain muualla. Mielenkiintoisen kontrastin olisi voinut saada maistamalla rinnakkain sitä ja HBF:n vuoden oluena palkittua Laitilan Kukko Vahva Pilsiä. Kun viimeksi mainittu valinta julkistettiin, salista kuului kyllä pieni kohahdus.

Arde pohti omassa HBF-perjantain postauksessaan, onko aika ajanut isojen yleisfestivaalien ohi. Ymmärrän hyvin hänen tulokulmansa, mutta en välttämättä koe samalla tavoin. En ollut käynyt HBF:ssä tätä ennen moneen vuoteen, joten oma riskini kovin pahaan festariväsymykseen ei ole juuri nyt muutenkaan suuri. Olen ehkä silti sitä mieltä, että minun makuuni tällaiset rönsyilevät megatapahtumat kyllä sopivat oikein hyvin.

Tarkemmin fokusoiduissa craft beer -festareissa on se vaara, että mukaan mahtuu vain melko homogeeninen joukko IPA-, sour- ja pullastout-osaston tekijöitä. Noissa kolmessa tyylissä ei itsessään ole mitään vikaa, eikä uusia pieniä panimoyrittäjiä voi myöskään vaatia tekemään epäsuosittuja oluita, joita trendiyleisö ei osta. Silti oma arvonsa on laajana viuhkana leviävällä festariolutvalikoimalla, jota saa selailla kuin puhelinluetteloa ja poimia oman odottamattoman reittinsä osastolta toiselle.

Eräältäkin tänä viikonloppuna järjestetyltä kotimaiselta minifestarilta minun olisi ollut lähes mahdotonta – tai ainakin vaikeaa – löytää monia itseäni kiinnostavia oluita. On henkisesti helpottavaa tietää, että jossain yläparvella lymyää rivistö slovakialaisia hanaoluita tai britti-caskeja, vaikka yleisön suuri massa ei niitä löytäisi tai kaipaisikaan. Kaapelin viihtyisyydestä festaripaikkana voi olla tietysti monta mieltä, mutta minusta tässä maassa pitää olla vähintään yksi iso jokaiselle jotain -olutfestari.