Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 24

“Kaupungin työ- ja vaivaistalossa vietettiin jouluiltaa tavanomaisin menoin. Kello viideltä kaikki laitoksen suojatit kokoontuivat sen kirkkoon, jossa joulusaarnan luki pastori E. Murén. Sen jälkeen syötiin joulupuuroa ruokasalissa, ja P. Sinebrychoffin yhtiö oli antanut tilaisuutta varten erityistä jouluolutta. Joulukuusiin syttyivät valot laitoksen yhteydessä sijaitsevilla mielenterveyshuollon osastoilla, ja täälläkin tanssittiin kuusten ympärillä. Laitoksen lääkäri tri Emil Hougberg rouvineen oli läsnä. Köyhäintalon lastenosastolle toivat kauppias N. Kochtomow lahjoittamat joulupaketit suurta iloa. Joulupäivän aamuna tarjottiin kaikille asukkaille kahvia ja pullaa.”

julkvall-aftonposten-27-12-1895Edellä vuoden 1895 Helsingin köyhäinhuollon järjestämästä joulunvietosta kertoi Aftonposten. Samalla sivulla uutisoitiin myös muista “vähävaraisten ja kärsivien” joulujuhlista, ja näihinkin oli saatu muun muassa kaupungin mahtavalta panimoperheeltä lahjoituksia: rouva Anna Sinebrychoff oli hankkinut kukkia vanhustentalon jouluun sekä joululahjoja Lapinlahdenkadun lastenkotiin.

Olutkoira hiljentyy joulunviettoon, ja joulukalenteri samalla sulkeutuu viimeisen luukun myötä. Toivotan kaikille lukijoille iloista tai rauhallista joulua, kullekin makunsa mukaan. Olipa joulupöytänne runsas tai vähän vaatimattomampi, toivottavasti siinä on ainakin jouluolutta!

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 23

Satunnaisia olutlistoja lähinnä Helsingin ravintoloista 1890–1910- ja 1930-luvuilta:

Hotelli Kämp tarjoaa 1890-luvulta säästyneessä juomalistassaan seuraavia oluita: Äkta Engelsk Porter, Bass Engelskt Pale Ale. Oluet on kirjoitettu erivärisellä musteella käsin listan loppuun. Samassa nipussa on Apollinaris-kivennäisvesi. Imatran Grand Hotel Cascade listaa puolestaan samalla vuosikymmenellä viinivalikoimansa jatkoksi nämä mallasjuomat: Porter, Bière (Öl).juomalista-Kämp-1890luku-HRM-CC-BY-ND-4-0

Seurahuone, joka toimi vuoteen 1913 hotellina nykyisessä Helsingin kaupungintalossa, piti vuonna 1903 juomamenyyssään kahta olutvaihtoehtoa: portteria 1 mk ja lager- tai pilsnerolut 40 penniä (molemmat puolikkaita pulloja). Vuonna 1907 Seurahuone oli päivittänyt olutmenyynsä siten, että erillisellä sivulla oli otsikko “Ulkomaisia olut- ja portterilajeja”, jonka alta löytyi kaksi tuotetta: Bass & C:o Pale Ale ja Daukes & C:o Guiness (sic) Extra Stout.

juomalista-Seurahuone-1907-HRM-CC-BY-ND-4-0Muut oluet löytyivät Seurahuoneen menyyssä otsikon “Diverse” eli Sekalaista alta, ja siellä olivat samat kotimainen portteri ja lager- tai pilsnerolut kuin neljä vuotta aikaisemmin. Samoin muidenkin ravintoloiden juomalistoissa oluiden paikka oli sekalaisissa juomissa, joita oli ehkä puolen sivun verran lopussa. Ensin oli esitelty viinejä eri maista ja alueilta kymmenkunta sivua ja sen jälkeen ehkä toiset kymmenen vielä erilaisia väkeviä viinoja.

1910-luvulta vilkuilin juomalistoja Grand Hotel Fenniasta, Klippanilta, Alppila-ravintolasta sekä jälleen Kämpistä. Kämpin oluttarjonta ei ollut muuttunut oikeastaan mihinkään: se koostui edelleen yhdestä Brittein saarten portterista tai stoutista ja yhdestä pale alesta. Voimme ehkä olettaa, että tämä oli hienon suomalaisen ravintolan state of the art -olutvalikoima ennen kieltolakia.

Klippanilla oli pitempi lista joskus 1910-luvulla (tarkkaa vuottaa ei ole liitetty listaan): Lageröl, Pilsener, Gamla Carlsberger, Pschorr Bräu, Porter. Tuontioluita on siis ainakin yksi tanskalainen ja yksi saksalainen.

Fenniassa on vuonna 1911 tarjolla pitkälti samantapainen lista: Engelsk Pale Ale, [Engelsk] Extra Stout, Lageröl, Pilsener, Porter, Carlsberger Öl (Danskt). Vuoteen 1914 mennessä sitä on hieman laajennettu ja panimoiden nimiäkin mainitaan: Engelsk Pale Ale Bass & Co.; [Engelsk] Ex. Stout Guinesses; Öl & Pilsner; Münchneröl (inhemsk); Porter [inhemsk]; Imperial [Porter] [inhemsk]; Gamle Carlsberger Öl.

juomalista-GrandHotelFennia-1914-HRM-CC-BY-ND-4-0

Alppilan “rinneravintolassa” puolestaan oli vuonna 1915 tarjolla kolme olutta: Lager Pilsner Öl, Ekenäs Porter ja Borgå Porter.

* * * * *

Kun kieltolain kumoaminen tuli voimaan 1932, Alko sääteli kaikkea oluen tuontia, valmistusta ja jakelua. Vaikka joissakin Helsingin ravintoloissa näkyy edelleen vaikuttavampia olutlistoja kuin mitä niissä olisi minun lapsuudessani 1980-luvulla ollut, voi kuitenkin olettaa, että valinnat on tehty rajallisten mahdollisuuksien joukosta.

Portterit ovat vielä voimissaan. Esimerkiksi ravintola Kaisaniemessä oli vuonna 1934 tarjolla Auran English Porter, Porvoon Panimon Best Extra Stout, Tammisaaren Hultmanin Brown Stout ja Pyynikin Double Brown Stout. Hungariassa Uudella ylioppilastalolla oli vuonna 1936 sama valikoima – paitsi Pyynikin tilalla oli Kallion Toisella linjalla toimivan Tillanderin panimon portteri.

juomalista-Kaisaniemi-1934-CC-BY-ND-4-0

juomalista-Hungaria-1936-HRM-CC-BY-ND-4-0

Kämpissä oli vuonna 1938 tarjolla kaksi portteria, Porvoon ja Tammisaaren. Sen lisäksi hotelli tarjosi mietoa pilsneriä sekä III-oluita helsinkiläisiltä Bastmanilta ja Sinebrychoffilta sekä “muilta panimoilta”, joita ei nimetä.

1930-luvulta on säilynyt myös olutlistoja, joissa ei oikeastaan ole kuin eri veroluokkien vaaleita lagereita. Tähän suuntaanhan oltiin joka tapauksessa menossa. Portterit ratsastivat auringonlaskuun toisen maailmansodan paikkeilla, palatakseen Alkon oikusta vasta vuonna 1957 – tavallaan ihme että silloinkaan. Ulkomaisten oluiden hienoutta ei enää osattu nähdä, eivätkä kaikki niistä ehkä enää niin hienoja olleetkaan kuin ennen vanhaan. Esimerkiksi Bassin punaisen kolmion hohto alkoi hiipua viimeistään 1960–70-lukujen keg-trendin aikoihin.

(Kaikki juomalistat on löydetty Finna.fi-verkkopalvelusta, tekijänä on Hotelli- ja ravintolamuseo ja lisenssi CC-BY-ND 4.0. En ole tällä kertaa lukenut lisenssin tekstiä tarkistaakseni, saako tiedostoja leikellä tällä tavalla, mutta toivottavasti mennään suurin piirtein lain sallimissa rajoissa.)

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 21

Muutama sana portterimitaleista.

“Höknäsissä on eräs portteripanimo, jonka omistaja on H. H. Tultman. Mainitun Tultmanin panimomestarina vuoden 1878 maailmannäyttelyn aikaan oli Zanrobs. Jälkimmäisellä miehellä oli aikomus parantaa panimon olosuhteita ja hän kehottikin esimiestään lähettämään oluen Pariisin näyttelyyn. Hän teki piirroksia pulloista ja kaikesta muusta asiaan kuuluvasta.

Siitä portterista Tultman sai mitalin. Se ei ole kuitenkaan tarinan loppu. Muutamaa vuotta myöhemmin Zanrobs rakensi itselleen oman portteripanimon. Omissa etiketeissään hän siellä alkoi aikanaan käyttää tuota kyseistä mitalia. Esimies Tultman vei asian oikeuteen ja vaati kieltoa sellaisten mitalien käytölle. Tämä herättää vähintäänkin periaatteellisen kysymyksen:

Eikö mitalien pitäisi kuulua valmistajille eikä tehtaalle?

Jos esitämme vertauksen: mikäli esimerkiksi suutarinkisälli keksii jalkineeseen jonkin parannuksen tai uudistuksen, kunnian tulee kuulua hänelle eikä mestarille – riippumatta siitä minkä mittaluokan saapas tuo mestari on. Niinpä herra Tultmanin tavoin voimmekin lähteä kiistelemään: sitä portteria, joka on paras, pitää ihmiskunnan käyttää.

Pysyn Zanrobsin puolella, ja toivottavasti muukin ihmiskunta vakuuttuu siitä, että Zanrobsin porter impériale on vähintään 10–15 prosenttia muiden portteritehtaiden tuotoksia parempaa. Täytyy olla ammattimies eikä pelkkä tehtaanomistaja, jotta voi ylpeillä mitaleilla, sillä mitalit ovat mitaleja ja sellaisiksi jäävät – ja portterimestari on se henkilö, joka mitaleja hankkii.

–Totuudenrakastaja Johansson.”

höknas-spets-25-08-1888

Suomalaista 1800-luvun panimohistoriaa ei tarvitse tuntea kovin syvällisesti, että tunnistaa tarinan hahmot peitenimien takaa. Höknäs on Ekenäs (Tammisaari), ja Tultman sikäläisen portteripanimon omistaja Hultman. Lukijakirjoitus on julkaistu pilalehti Spetsissä 25.8.1888.

Zanrobs on Tammisaaren panimolla suomalaiset kannuksensa hankkinut tukholmalainen C. A. Robsahm, joka jo vuonna 1880 perusti portteritehtaan Helsingin Töölöön ja saavutti siellä suurta menestystä. Hämäräksi jää korkeintaan, kuka immateriaalioikeuksista huolestunut kirjoittaja Johansson on – kiinnostunut sivullinenko vai mahdollisesti Robsahm itse salanimellä…

Lukijakirjoituksen julkaisseen Spetsin toimitus toteaa kirjoituksen alla, että lehti “haluaa totuuden- ja portterinrakastaja Johanssonin tilintekoon lisätä vain tämän huomautuksen: De gustibus non est disputandum.”

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 18

Oopperakellari suosittelee Uudessa Suomettaressa 17.12.1911 hyviä ja halpoja aamiaisia ja päivällisiä sekä hienostuneita (recherché) illallisiaan. Osteri- ja hummeriaterioiden lisäksi tarjolla on “oikeita Kulmbacher Sandlerleipiä vadilta”.

Mitä sellaiset leivät ovat ja miksi erikseen mainitaan, että niitä annostellaan vadilta?

operakellari-uusi-suometar-17-12-1911

Toinen lehti, Tuulispää, tarjoilee joulun jälkeen hieman huvittuneena lisävalaistusta asiaan.

“Tietäen että U. S. ei julkaise väkijuoma-ilmoituksia täytyy ihmetellä sitä taitavuutta, jolla tässä on toisin sanoin saatu esiin ilmoittajan tarkoitus: Oikeata Culmbachin Sandler-olutta tynnyristä (Culmbacher Bräu vom Fass). Mutta olisiko Culmbachin oluella todellakin leivän veroinen ravintoarvo? Hels. Sanomat, joka myöskään ei julkaise väkijuoma-ilmoituksia, antaa lukijoittensa itse ratkaista mitä on Alkuper. Kulmbacher Sandlerbräu tynnyristä.”

Ovatko helsinkiläiset ravintola-asiakkaat ymmärtäneet ilmoituksen jujun? Totta on, että Kulmbachin olut oli 1800–1900-lukujen vaihteessa suuressa huudossa niin meillä kuin maailmalla. Sitä tuotiin Saksasta mutta siitä tehtiin myös paikallisia imitaatioita.

Sandwich-leipiäkin oli Suomessa nähty. Olivatko ilmoituksen Sandlerleivät ironinen viittaus niihin? Ja mitä “Opriksessa” olisi eteensä saanut, jos olisi pahaa aavistamatta – siis sanaleikkiä ymmärtämättä – olisi tilannut tuollaisen ilmoitetun leivän?

* * * * *

Millaista muuten Kulmbacher- tai Culmbacher-olut sitten oli? Vaikka Kulmbachin kaupungissa Bayreuthin pohjoispuolella toimii edelleen kaupungin nimeä kantava isohko panimo, on 1800-luvulla ympäri Euroopan levinnyt kulmbachilaisolut käytännössä kadonnut. Ron Pattinson, joka tuntee Saksan entiset olutyylit, on olettanut sen olleen müncheniläistä tummaa olutta mustempi ja katkerampi. Export-versiot olivat voimakkaita, ainakin joissain tapauksissa yli 6 % tilavuusprosentin vahvuisia.

Pian ensimmäisen maailmansodan jälkeen Kulmbacherin suosio näyttää huvenneen lähes olemattomiin – meillä tietysti kieltolain takia mutta muuallakin muotien muuttuessa.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 17

Ilmoitus Lördagen-viikkolehdessä 16.2.1901:

Englannin portteri (Robsahms English Imperial), jota jo kauan on kyselty, on nyt valmiina laskettavaksi myyntiin. Tämä ns. Extra Double English Imperial Stout on valmistettu täydelliseksi hiotun menetelmän mukaisesti. Sitä varten on tutkittu ale cog (sic)- ja Barcklay Perkins & C:o (sic) -merkkien tuotteita, joihin teillä on tätä olutta mahdollista verrata ja arvioida. Laadultaan se on samanveroista mutta hinnaltaan puolet edullisempaa. Huom! Pullot on sinetöity punaisella tinapaperilla.

robsahm-lördagen-16-2-1901Kaksi kuukautta myöhemmin sama panimo, Robsahm, kertoi toisessa ilmoituksessaan, että “Engelsk Porter (Robsahm Imperial) on uusi olutlaatu, joka näinä päivinä saapuu markkinoille. Uudessa valmisteessa, joka on tehty samalla menetelmällä kuin tunnetuimmat englantilaiset portterilajit, on erityisen miellyttävä maku ja sitä voidaan hyvin verrata ulkomaisiin laatuihin.”

Vuonna 1888, kolmetoista vuotta aikaisemmin, Robsahm oli suositellut tuotettaan nimeltä “Imperial Porter (Imperial Stout)” toteamalla, että se pannaan yksinomaan englantilaisista maltaista ja että “Englannissa Imperial Stoutia pidetään suuremmassa arvossa kuin tavallista Brown Stoutia sen hienomman bouquet’n ja korkeamman mallaspitoisuuden takia.”

* * * * *

Mitä näistä portterien nimistä? Olen joskus pohtinut muidenkin panimoiden vanhoja etikettejä ja mainoksia selatessani, onko eri myyntinimissä kyse oikeasti erilaisista tai uusista oluista – vai siitä, että panimo jostain muusta syystä nimeää valmistuserät miten milloinkin. Robsahmilta on myyty oluita nimeltä Brown Stout Porter, Double Brown Stout ja Double Brown Stout Genuine Porter, samoin kuin Imperial Stout ja Extra Double English Imperial Stout.

Paitsi tavallista Porteria tai Portteria, Brown Stout Porteria on tehty Helsingin lisäksi 1800-luvulla Tampereella, Double Brown Stoutia Kuopiossa, Best Double Brown Stoutia Oulussa, Best Brown Stoutia ja Imperial Stoutia Tammisaaressa, XXX Porteria Tyrväällä ja Best Borgå Extra Stoutia Porvoossa. Jos pitäisi veikata, suurin osa noista on vain sattumanvaraisia yhdistelmiä adjektiiveista, joita portteripullojen kyljissä on muualla nähty ja joita niissä “kuuluu” olla.

Näin siis Suomessa. Toki Englannissa eri stout-vahvuuksilla olikin ainakin jonkinlainen vakiintunut ominaispainojen haarukka, eivätkä nimitykset menneet aivan ristiin. Toinen ääripää on ehkä nyky-Puola, jossa olut saattaa olla 9,5 % abv tai enemmänkin ja nimeltään pelkkä Porter.

Vanhojen suomalaisten portterien ominaisuuksista on säilynyt ilmeisesti hyvin vähän tietoa. Edes analyysejä niiden mahdollisista vahvuuksista ei tunnu löytyvän juuri muualta kuin Sinebrychoffin historiasta, jossa heidän omansa ja Porvoon portteri on todettu 6 painoprosentin vahvuisiksi. Nykyisen Koff Porterin voisi kuvitella 7,2 % abv vahvuisena olevan melko samalla tasolla kuin monet noista toissa vuosisadan oluista.

Robsahmin ilmoitus, jossa hän kuvailee Imperial Stoutia mallaspitoisuudeltaan vahvemmaksi kuin Brown Stout, on poikkeuksellinen juuri vertailun takia. Vaikka pullojen etiketteihin ei olisi tuohon aikaan selkeitä alkoholipitoisuuksia painettukaan, voisi kuvitella, että hänen panimonsa Imperial Stoutin on täytynyt olla voimakkaampaa kuin ainakin jotkin saman ajan Brown Stoutit.

* * * * *

Entä sitten sanat stout ja portteri (porter)? Nykyisinhän joissain uudemmissa olutpiireissä on alettu ajatella, että nämä viittaisivat kahteen eri oluttyyliin, joilla on muitakin eroja kuin stoutin vahvempi alkoholimäärä suhteessa portteriin. Nettikeskusteluissa ja ehkä tyylioppaissakin esiintyy sellaisia näkemyksiä, että stout on esimerkiksi paahteisempaa tai portteri suklaisempaa. Nämä ajatukset toisintavat itse itseään ja panimot sitten tekevät niistä vähitellen totta.

Vanhoina aikoina – varmasti vähintäänkin 1980-luvulle asti – ei kenelläkään kai käynyt mielessäkään, että kyseessä olisi kaksi eri oluttyyliä. Portteri oli yläotsikko, jonka alle sisältyivät stout-sanalla ja muilla adjektiiveilla nimetyt variantit. 1800-luvullahan oli muuten yleistä, että panimon nimenäkin oli olut- ja portteripanimo (tai jopa portteri- ja olutpanimo). Portteri miellettiin ainakin osittain oluesta erilliseksi mallasjuomaksi. Vielä minun syntyessäni 1970-luvulla Alkon luetteloissakin oli kaksi mallasjuomien otsikkoa, “oluet” ja “portterit”.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 15

Milloin “ruotsalainen olut”, svenskt öl, katosi Suomesta erillisenä olutlaatuna – tai nykytermeillä jopa oluttyylinä? Joidenkin vuosikymmenten ajan, erityisesti 1850–1860-luvuilla, ruotsalainen olut kuului lukuisien Suomen panimoiden valikoimaan uuden baijerilaisen oluen, bayerskt öl, rinnalla. Oikeastaan koko ruotsalaisen oluen käsitettä tarvittiin todella vasta sitten, kun baijerilainen olut alkoi vähitellen valloittaa itselleen valtakunnan ykkösoluen asemaa.

Sitä ennen ruotsalainen olut oli ollut vain perusolutta Suomessa kuten myös Ruotsissa. Ruotsalaisella oluella ilmeisesti tarkoitettiin 1800-luvun puolenvälin molemmin puolin vanhakantaista pohjoismaista pintahiivaolutta, ja usein juuri erotuksena muodikkaasta baijerilaistyylisestä oluesta tai portterista. Sen pääasialliset valmistuspaikat olivat luultavasti kaupunkien panimoita, eli sahdin tyyppisestä alkuoluesta ei ole kyse.

Ainakin lehti-ilmoitukset, joissa tämä olut mainitaan, hiipuivat nopeasti 1870-luvun alussa. Vappuna 1870 Sörnäisten Panimo mainosti Helsingissä sitä oman valikoimansa halvimpana oluena. Saman vuoden lokakuussa sitä oli vielä Porissa Bayerska Bryggerietillä.

Hinnat paljastavat aina jotain. Esimerkiksi alla olevassa Sörnäisten mainoksessa Hufvudstadsbladetissa hintavimmat oluet ovat Ale ja Bock-öl, joista varsinkin ensimmäinen monin verroin kalliimpaa kuin edullisin olut Svenskt Öl. Hinnat kertovat todennäköisesti paitsi arvostuksesta myös vahvuudesta. Jos suomalainen ale 1870-luvulla on tavoitellut vaikkapa Lontoon parempien mildien tyyliä, vahvuutta on voinut olla esimerkiksi 7 % abv tai ylikin. Samoin Bock ja jopa Waldschlösschen todennäköisesti olivat varsin vahvoja.

sörnäs-hbl-30-04-1870Kuten muutama päivä sitten sanoin, lehti-ilmoitukset eivät tietenkään kerro koko tarinaa panimoiden ja oluiden vaiheista, mutta niissä on pakostakin heijastumia aikakauden trendeistä. 1870-luvun lopulla ainoa panimo, joka oikeastaan enää ilmoitti säännöllisesti svenskt ölistään, oli Nya Bryggeri Aktiebolag i Åbo. Heidän viimeinen ilmoituksensa taisi olla keväällä 1879, jolloin muut panimot eivät olleet enää vuosiin maininneet ruotsalaista olutta. Nya Bryggeri Ab:n panimomestari muuten etsi kiireellisesti uutta paikkaa Helsingfors Dagbladiin laittamassaan ilmoituksessa vuonna 1877. Syynä paikan vaihtoon ei kuitenkaan ilmeisesti ollut se, että turkulaispanimolla menisi huonosti ja henkilökunta olisi jättänyt uppoavaa laivaa – vaan muut syyt joita emme tunne.

* * * * *

Pian tämän jälkeen sanapari ruotsalainen olut, tai svenskt öl, alkoi merkitä yksinomaan Ruotsin valtakunnassa tehtyä olutta. Se käy uutisista selväksi, kun esimerkiksi Björneborgs Tidning kertoo 14.1.1908, että ruotsalaista olutta on lähetetty Tukholmasta vietäväksi Kööpenhaminan kautta Port Saidiin ja että tämä on ensimmäinen kerta, kun ruotsalaista olutta on viety sellainen määrä niin kauas.

Vähän epäselvä tapaus on Östra Finlandin vuonna 1906 julkaisema matkaraportti, jossa suomalainen matkailija Pietarissa menee “ruotsalaiseen ravintolaan” ja kysyy, mitä olutta eräs suomea puhuva toinen asiakas suosittelisi.

På min förfrågan af den finska talande ganymeden, hvilket öl han rekommenderade, påstod han i sten att “svenskt öl” från Nya Bavariabryggeriet var det mest omtyckta och såldes endast å denna svenska restaurant. På flasketiketten läses äfven “Svenskt taffelöl”.

Olikohan ruotsalainen olut jäänyt sitten valikoimien pahnanpohjimmaiseksi jonkinlaisena mietona pöytäoluena, kuten pohjoissaksalaisille pintahiivaoluille noihin aikoihin kävi Baijerin vahvempien lagerien kaapattua markkinat? Vai oliko sanapari “svenskt öl” jo tässä vaiheessa irtaantunut 1800-luvun merkityksestään ja tällä oluella oli jokin muu yhteys Ruotsiin?

åbo-posten-9-5-1879

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 11

Tällaista Tampereen Sanomissa vuoden 1882 alkaessa:

olbutik-tampereen-sanomat-17-01-1882“Mielitään hyyrätä. Helmikuun 1 p. olutmyymäläksi sopiwa huoneus, mieluummin kaupungin osassa jossa on hywä kauppaliike. Tarjouksia annettakoon kirjallisesti T. tämän lehden konttoriin.”

Ilmoituksen ruotsinkielisestä versiosta näkee, että hywä kauppaliike tarkoittaa vilkasta trafiikkia – footfall, kuten englanniksi tavataan sanoa. Epäilemättä tämä oli olennainen asia. Olut oli varmasti tuolloin tuote, jota ostettiin kuten elintarvikkeita eli arkireiteiltä ja osin impulsiivisesti. Korkeiden Untappd-arvioiden perässähän jaksaa taivaltaa tarkoituksella vähän kauemmaksikin.

1800-luku ja 1900-luku eivät olleet oluenmyynnin suhteen veljiä keskenään. Vuosikymmenten ajan ajatus olutkaupan avaamisesta ja hyvän kiinteistön hakemisesta sille on tuntunut täysin vieraalta suomalaisessa yhteiskunnassa. Alko hoiti kaiken paitsi ykkösen myynnin vuosina 1932–1968, ja sen jälkeenkin meni melkein puoli vuosisataa, että kukaan olisi perustanut kauppaliikettä ihan vain myydäkseen olutta. Kuitenkin esimerkiksi Pien avasi ovensa jo vuonna 2016 eli ennen nykyistä alkoholilakia, joka sallii ulosmyynnin myös pienpanimoille.

Nykyisin tietysti on taas ajankohtainen kysymys – kuten 1800-luvullakin – sijaitseeko olutkauppa sellaisella paikalla, mihin potentiaalisten asiakkaiden on tarpeeksi helppo tulla. Tampereella tuollainen puoti löytyy kauppahallista, jossa ehto varmasti täyttyy. Täällä Kalliossa meillä on Öl Ut, ja Kluuvin kaupunginosassa tietysti juurikin Pien. Annankadun alkupäässä on Helsingin uusin tulokas, Rööperin Hopstop.

Ainakin Helsingin kaupat ovat samalla anniskelulaitoksia, joissa on mahdollista maistella paikan päällä niitä yli 5,5-prosenttisia tuotteita, joiden ulosmyyntiä laki ei salli. Sosiaalinen media on niillä käytössä uutena keinona houkutella paikalle “hywää kauppaliikettä”, tai ainakin influenssereita, joiden kautta tieto hienosta valikoimasta ja tapahtumista leviää laajemmallekin.

* * * * *

Helsingissä olutkauppoja oli 1800-luvun lopulla pitkä liuta. En ole nähnyt mitään kattavaa listaa tai karttaa, mutta olutkauppojen keskittymiä oli eri puolilla kaupunkia: Senaatintorin ja Kauppatorin liepeillä, tai toisaalta Kampin kaupunginosan pohjoisosissa Eerikin-, Albertin- ja Kalevankaduilla. Muuallakin kauppoja oli.

Maaseudulla oluen myyntiä oli alettu 1800-luvun viimeisellä neljänneksellä rajoittaa. Sinänsä esivalta oli aiemmin kannattanut olutta positiivisena vaihtoehtona suositulle paloviinan kotipoltolle. Kun maaseudulle vuosisadan puolenvälin jälkeen oli mahdollista perustaa olutkauppoja, niissä virtasi alkoholi vapaasti ja irtainta väestöä ynnä muita häiriöitä keskittyi myyntipisteiden läheisyyteen.

Kaupungeissa oluen myynti säilyi kuitenkin varsin vapaana. Panimoilla oli omia kauppoja, ja myös muut yksityiset toimijat saattoivat olutmyymälöitä perustaa. Joskus panimot sisällyttivät lehti-ilmoitukseensa listan kaupoista, joista heidän tuotteitaan löytyy. Oluen kulutus Suomessa keskittyi kaupunkeihin – erityisesti Helsinkiin, Turkuun ja Viipuriin. Matti Turusen Jos täytätte mun lasini -kirjassa siteerataan tuon ajan tilastoa, jonka mukaan olutta juotiin Turussa henkilöä kohti 70 litraa vuodessa – eli seitsemän kertaa enemmän kuin autonomian Suomessa keskimäärin.

Olutkauppa saattoi toki olla yhtä hyvin samalla viinikauppa. Puhelinluettelossa myymälä saattoi nimittää itseään vaikkapa “olut-, portteri- ja viinikaupaksi”. Toisaalta myös kaupat, jotka mainostivat erikoisia elintarvikkeita – erityisesti ulkomailta tuotuja – saattoivat myydä sen lisäksi kuuluisia viinejä, väkeviä alkoholijuomia tai oluita.