O’Maku Dry Stout ja Bastu Pale Ale @Urkki Goes Cask, 28.3.2023

Vähään aikaan ei olekaan tullut taas intoiltua cask-oluesta eli tuttavallisemmin real alesta. Nyt siihen on tilaisuus, kun St. Urho’s Pub Helsingissä viettää kahden viikonlopun ja niiden välisten arkipäivien ajan Urkki Goes Cask -päiviä. Tämän viikon sunnuntaina on tapahtuman päätöspäivä.

Oluita on tässä cask-kattauksessa yhteensä seitsemän, mikä on suomalaiselle pubille tietysti huomattava määrä, vaikkei entisille The Gallows Birdin real ale -festivaaleille vedäkään vertoja. Turha tuota on murehtia, kun kuitenkin tällainen tapahtuma keskellä Helsinkiäkin on – toista kertaa tällä otsikolla Urkin historiassa.

Urho pumppaa caskia lasiin, Kaarlo Juho valvoo että vaalihommatkin sujuvat enemmän tai vähemmän säälliseen tapaan.

Kun kävin eilen paikalla, kaksi tapahtumaan tuotua brittiolutta oli jo viivattu listoilta yli mutta viisi kotimaista (!) löytyi pumpuista. Näistä neljä on Maku Brewingilta, mikä jo määrällisesti kertoo siitä, että tuusulalaispanimosta on tullut kotimaisen cask-osaamisen iso nimi. Maistelu paljastaa sitten lisää, mitä mustien nahkahuppujen suojista pumpataan.

Tiskillä eräs herrasmies kyseli Fuller’s ESB:n perään tai pikemminkin ihmetteli sen poissaoloa. Henkilökunta selitti, että Fuller’sin uusi omistaja Asahi ei enää salli tällaisia rönsyjä kuin pienten real ale -määrien laivaaminen Pohjoismaihin. Iso muutoshan sekin on Helsingin ja Suomen baarikentällä tässä marginaalilajissa, jolla kuitenkin on kohta 30-vuotinen historia. Fuller’s ESB:tä sai aina Urkista ja joistain muistakin baareista caskina, enää ei.

Tuotetiedot ja tekijät tikissä.

Urkki Goes Cask -tapahtuma on yksi – minusta hyvin onnistunut – näköalapaikka siihen, mitä cask-puolella nykyään voi Suomessa odottaa ja toivoa. Se, että Thornbridge on molempien tarjolla olleiden brittioluiden takana, ei yllätä, koska panimoa näkee cask-pumpuissa täällä nykyään muutenkin usein. Kotimaisten oluiden saralla hienoa oli se, että mukana oli myös yksi tumma olut, O’Maku Dry Stout. Muut olivat enemmän tai vähemmän pale ale -variantteja, ESB:n sarkaa hoitaa Urkin nimikko-olut USB Olarin Panimolta.

Ensin maistelin tuon miedon stoutin. O’Maku Dry Stoutin (3,9 %) nimi viittaa Irlantiin, mutta erityisen guinnessmäinen se ei ainakaan ole. Hyvin matalahiilihappoinen ja melko vaahdoton tuote on tummanruskea tai melkein musta, ja tarjoilulämpötila varsin brittiläinen. Tuoksusta tai mausta ei löydy irkkustoutille joskus ominaista ylipaahtunutta käryä, vaan tämä on aika lempeä ja helposti juotava stout. Lakua, toffeemaista maltaisuutta, multaa ja vähän hedelmääkin on kyydissä, ja lopussa tuntuu pieni katkero sekä real ale -mainen hiiva. Herkullisia makuja on sen verran, ettei olut matalista prosenteistaan huolimatta ole ohut.

O’Maku oli alkusoittoa vieläkin maukkaammalle Maku-oluelle.

Isompi yllätys eilisiltana oli kuitenkin Bastu Pale Ale (5 %), sekin Maku Brewingilta. Tapahtuman listavihossa siitä mainittiin ”mieto maltaisuus ja kevyt humalointi”, mikä viittaisikin siihen, että näyttämön etualalle on jätetty tilaa hiivan efekteille, kuten real alen henkeen sopii. Näin tosiaan oli. Hieman utuinen kullankeltainen olut oli jo tuoksultaan brittityylisen appelsiininen, maku siihen sopien kirkkaan sitrushedelmäinen pienellä hiivan umamilla. Tätä hienoa vaikutelmaa ei ilmeisesti muilla käymistavoilla synny, oli lipussa sitten siniristi valkoisella pohjalla tai Union Jack -häkkyrä. Bastu taitaa olla paras maistamani kotimainen cask-olut tähän asti. Humalointi on tosiaan miedohko, joskin aivan pientä jenkkityylistä polttoa ja katkeroa jää loppumakuun. Humalalajikkeet olivat Columbus, Amarillo ja Ekuanot, kokonaan Uutta maailmaa siis, toisin kuin stoutissa (jossa englantilaiset EKG ja Fuggles sekä saksalaisperäinen Magnum). Silti vaikutelma oli niin peribrittiläinen, että ainakin vähän tummempana tälle sopisi nimeksi jopa Bastu Bitter. Voisihan tätä saunassakin nauttia, kuten markkinointiteksti ehdottaa.

Toivon jatkoa tälle mainiolle pikku festivaalille ensi vuonnakin ja sitä seuraavina. Maku Brewing teki cask-oluillaan nyt todellisen vaikutuksen, ja hienoa on, jos niitä jatkossakin Helsingin baareissa näkyy. Kannattaa käydä Urkissa testailemassa näitä, toki tuotteiden riittävyydestä en osaa sanoa, ja cask voi elävänä oluena maistua jo huomenna vähän erilaiselta kuin tänään, tässä ja nyt. Eipä sillä, pubin perusvalikoimakin on aina mukava.

Advertisement

Hagström Groß Pilsner – ei mitään vaarinkaljaa

Tämän viikon torstaina kolmikko Ari Juntunen, Ilkka Sysilä ja Ari Nyfors – eli kiertolaispanimo Hagström – julkisti uuden oluensa Kaisaniemen Roudaribaari Ihmeessä. Toteutuspaikkana on tällä kertaa ollut Oulu ja Sonnisaaren panimo, oluttyylinä pilsneri. Sonnisaaren Timo Kanniainen oli mukana tilaisuudessa ja kertoi valmistuksen vaiheista, kun muu isäntäväki esitteli ideaa ja filosofiaa.

Hagström-nimen tarina tuli jo kerrattua heidän edellisen oluensa eli West Coast IPA:n yhteydessä. Nyt tehty olut oli ajatukseltaan sikäli linjassa esikoistuotteen kanssa, että humalaa ei ollut tälläkään kertaa säästelty. Magnum oli katkeropuolella (IBU 80) ja Hallertauer Mittelfrüh ja Tettnang aromeissa. Baijerilainen humala on siis kumppanina pilsnerimaltaille, jotka tulevat Bindewaldilta Reinin länsipuolelta, ja tyyliä luonnehditaan pohjoissaksalaiseksi.

Ehkä näin, mutta on tässä Groß Pilsnerissä (6,5 %) enemmän useat nupit kaakossa kuin katkerimmissakaan Pohjois-Saksan pilseissä. Saksalaiset – ehkä joitain Craftbier-kukkoja lukuun ottamatta – käyttävät humalaa yleensä sen verran maltilla, että Hagströmin lähestymistavassa on lopulta jotain amerikkalaistakin, vaikka raaka-aineet ovat eurooppalaisia. Iso alkoholilukema kai myös tuo tähän täyteläisempää luonnetta, vaikka kuivasta oluesta onkin kyse. Suodattamattomuuskin ehkä. Hiivan (Fermentis Saflager S-189) alkuperä on Sveitsissä Hürlimannilla.

Juotavuus on kohdillaan, vaikka tämä ei ole pieni tai sievä olut. Alkoholi ei paista läpi. Viljainen pohja ja humalan yrtit pysyttelevät maussa hyvin tasapainossa, ehkä kuitenkin jonkinlaisessa kauhun tasapainossa. Toimiihan tämä: hienosti tehty olut, ja idea kantaa loppuun saakka. Jäämme siis jälleen odottelemaan, jatkuuko Hagströmin tarina, ja jos, niin mihin tyylilajiin ja panimoon kiertolaiset seuraavaksi suuntaavat. Useammastakin panimosta on ilmeisesti oltu heihin yhteydessä.

Tämä oli myös muuten ensimmäinen käyntini Ihme-baarissa, jonka seinillä on paljon minulle tuntematonta musalaitteistoa ja keikkatekniikkaa, ja hanoissa sekä kaapeissa monia hyvän näköisiä oluita. Paikassa on mainio tunnelma, ihan omaperäinenkin, juurikin omistajakunnan roudari- ja tapahtumataustan takia.

Illan oluesta voi lukea lisää esimerkiksi Arden blogista, sekä taustaa että julkistusraporttia.

Ysibaari uudenvuodenaattona & vegepasta limonello

Olimme viime lauantaina liikkeellä Punavuoressa lounasaikaan ja poikkesimme pitkästä aikaa tuttuun Cafe Bar No 9 -ravintolaan, jossa näytti tavallista väljemmältä. Yleensä paikka on ohi kulkiessa ollut aika täyden oloinen, eli suosiota on riittänyt, vaikka melko samalla konseptilla on jo 1990-luvulta lähtien menty. Nythän Ysille on perustettu sisarbaarejakin ainakin Tapiolaan ja Kallioon, jälkimmäinen siis nimeltään Bar 10.

Viereiseen pöytään kannettiin baarin klassikkoannosta Pollo Limonelloa, kanapastaa, jota saa halutessaan myös halloumijuustolla tai Kalliossa tofulla. Itse söimme bolognesepastan ja korianteriwokin, joissa oli ihan hyvä vanhan ajan tuulahdus – jotain ysärin trendiruokien ja mutkattoman kotiruoan väliltä. Olutvalikoima ei ollut laaja, mutta siinä oli muutama oivallinen valinta, kuten nyt vaikka Alppilaakson Helles. Matkaseuralainen oli pahoillaan, kun hänen Birra Morettinsa kaadettiin old school -kolpakkoon, eikä voinut larpata Etelä-Helsingin hipsteriä italolagerilla rehvastellen.

Alppilaakson Helles on yksi Maku Brewingin parhaista tuotteista, kuten ennenkin olen tainnut sanoa. Ei se isojen baijerilaismerkkien hellesiltä maistu, koska on suodattamaton ja humalaakin on luultavasti heitetty pataan eri valmistusvaiheissa enemmän tai toisilla tavoilla. Maltaat ovat pilsner, münchener ja Cara Pale, humalat Magnum, Hallertau Mittelfrüh ja Saaz. Vaikka panimon kuvauksen mukaan Alppilaakso on ”lempeän maltainen olut”, on tämä siis ruohoisen humalavetoinen enemmän craft-maisella tavalla kuin Saksan rivi-hellesit.

Limonellopastaa olemme tehneet kotioloissa Lyhyenä hetkenä -blogin ohjeella, paitsi että kananrintojen tilalla on käytetty Gold & Green Vegekuutioita. Yhdestä vegekuutiopaketista tulee helposti kolmisen annosta, riippuen keitetyn pastan määrästä. Omassa vegelimonellossamme korvasimme kuohukerman 10-prosenttisella ruokakermalla ja partaäijäjugurttikin oli rasvattominta mahdollista. Öljyllä paistettiin, ei voilla, ja kanafondin voinee korvata kasvisvastaavalla. Makuun nämä muutokset eivät minusta vaikuttaneet niin paljon, etteikö kevennettyä versiota tulisi tehtyä toistekin – varmasti sopii esimerkiksi tähän jouluähkyjen jälkeiseen aikaan.

Joulukuun kuvat 22/24: Markkinat

Viikonloppuna kirjoittelin ennakkoluulosta ja ylpeydestä: siitä, kun jotain paikkaa on epämääräisten ennakko-oletusten perusteella melkeinpä vältellyt ja sitten se osoittautuukin niin hyväksi, että sitä kohtaan tuntee suorastaan ylpeyttä. Tänään tällaisen miedon tunnekuohun aiheuttivat Helsingin Tuomaanmarkkinat, kaupungin virallinen joulutori siis.

Miksiköhän Tuomaanmarkkinat eivät ole aikaisemmin houkutelleet, muuten kuin kävelemään jossain räntäsateessa nopeasti läpi ja hymähtelemään muutamalle kivannäköiselle käsityöläiskojulle? Olen ainakin ennen ajatellut, että Senaatintori on turhan virallisen oloinen miljöö tällaiselle mökkikylälle. Enkä ole erityisemmin syttynyt näille Helsingin mökeillekään, jotka ovat seisseet pastellinsävyisinä jotenkin protestanttisen ylisuorissa riveissään. Jos jotain alppikylän tunnelmaa haetaan, pitäisikö sitä tehdä vielä vähän folkloristisemmalla tyylillä?

Ehkei tarvitse, koska kun Tuomaan mökkikylän tunnelmaan kerran solahtaa, ainakin illansuun hämärässä se vetäisee kävijän yllättävän nopeasti imuunsa. Yliopiston ja senaatin linnat sulavat jouluvalaistuksessa valtiollisesta ylhäisyydestään hilpeän toritunnelman taustamaisemaksi, johon kaupungin puolen Vanha Raatihuone ja muut porvaristalot jo muutenkin solahtavat paremmin. Sitä ehkä voi vielä alleviivata, että glögillä tai muulla alkoholilla ei ollut tähän tunnelman kohoamiseen suoranaista osuutta, koska olin kovasti innoissani Tuomaanmarkkinoista jo ruokaa jonottaessani – pienet glögimukit joimme vasta myöhemmin.

Hyvän näköisiä ruokakojuja osui tänä vuonna silmiin edellistä markkinakäyntiä enemmän, ja tällä varmasti oli ratkaisevakin osa positiivisen kokemuksen syntymisessä. Viihtyminenhän on joulutorin tarkoitus – ainakin etelämpänä manner-Euroopassa – ja se vaatii tunnelman ja käsityökojujen lisäksi hyviä, helppoja naposteltavia ja talveen sopivia torijuomia. Tietysti myös istuma- ja seisomapaikkoja, joilla näitä voi nauttia.

Oma ruokavalintani oli maukas Pork Pastrami Sandwich täytettyihin voileipiin erikoistuneen Sandwich Clubin kojulta. Sandwich Club piti aivan viime viikkoihin saakka myös kiinteää ravintolatilaa Torikortteleissa, ja nyt odotellaan porukan seuraavia siirtoja. Oluen ystäville Sandwich Clubin operaatio tarjosi Kukon lageria ja IPAa. Muiltakin ruokamyyjiltä oli saatavissa oluita, ei ehkä mitään valtavan omaperäistä tai uutta, mutta ei myöskään pelkkää kotimaista bulkkia. Baijerilaisella ruokateltalla näytti olevan Radebergerin pilsneriä, jollain toisella muonittajalla oli Morettin lageria. Tämä ei ole välttämättä koko totuus markkinoiden oluttarjonnasta, mutta nämä tuli tänä iltana bongattua.

Tästä postauksesta ei ole mitään hyötyä kellekään, joka on koko joulukuun harkinnut markkinoilla käyntiä mutta ei ole saanut aikaan – tapahtuma nimittäin päättyi tänä iltana. Jos ensi vuoden Tuomaanmarkkinat ovat tarjonnaltaan samaa tai parempaa tasoa, voin suositella pistäytymistä Senaatintorin adventinajan tunnelmassa.

Joulukuun kuvat 17/24: Ennakkoluulo ja ylpeys

Kalliossa on arviolta satakunta baaria, joissa voi käydä joko pelkällä oluella tai syömässä oluen ohella. Luvun tarkkuus riippuu siitä, ottaako mukaan katuja, jotka sijaitsevat tarkkaan ottaen naapurialueilla kuten Harjussa – tai toisaalta Kallion peruspiiriin kuuluvissa Sörnäisissä ja Kalasatamassa, jotka eivät ole kuitenkaan Kallion kaupunginosaa.

Joissain näistä tulee käytyä useammin, toisissa harvoin tai ei koskaan. Loosisterissa Hämeentiellä kävimme joskus sen avauduttua pizzalla, siis useampi vuosi sitten. Baarihan on 20-vuotista taivaltaan tänä syksynä juhlistaneen Loose-rokkibaarin sisarusravintola. Alkuaikojen jälkeen Loosisterissa ei ole tullut kuitenkaan käytyä. Tähän ei ole ihan selvää syytä, mutta yksi selitys voi olla, että paikka on aina ohi kulkiessa vaikuttanut muutenkin suositulta. Keski-ikäinen hiljaisissa ravintoloissa viihtyjä ei lähde hevillä tungeksimaan muiden meluisiin bileisiin.

Tämä oli siis se ennakkoluulo-osuus. Ruoka oli Loosisterissa muistaakseni silloinkin ihan hyvää. Olutvalikoimasta muistikuvaksi on jäänyt Brooklyn East IPA -tyyppinen, ei niin laaja tai omaperäinen poiminta. Voi olla, että muistan senkin aivan väärin. Tänään poikkesimme Loosisteriin nälkäisinä ravintolan avautuessa klo 14. Baaritiskin ja keittiön meininki yllätti kahdellakin tavalla. Toinen oli se, että vegaanihampurilaisia oli listalla kokonaista kolme erilaista (ei Kalliossa ehkä täysin mullistavaa, mutta kuitenkin). Toinen oli olutvalikoiman kärki, jossa oli muun muassa useampi Andechsin olut sekä belgialaiset Rodenbach ja Delirium. Varsin viihtyisäkin Loosister on, mutta se ei ollut mikään yllätys.

Henkilökunnan edustaja sanoi hampurilaisia pohtiessamme, että Stepsister on suosituin vegaanivaihtoehto ja Rock Burger lihapitoisista. Hyppäsimme siis enemmistön vankkureihin ja söimme nämä kaksi, ja olimme tyytyväisiä valintoihin. Hän mainitsi myös Loosisterin olleen toinen baari Helsingissä, joka otti Andechsin mainiota Spezial Helliä hanaan, ja se on kuulemma mennyt mukavasti kaupaksi. Maahantuoja oli tarjonnut santsia, jota oli runsain mitoin otettukin. Pullo-oluina löytyi myös saman panimon Bergbockia ja Hellestä.

Kalliossa kuten muuallakin baarit vaihtuvat nopeasti, osa ei kestä paikoillaan kauan ja tilalle löytyy pian uusia ravintolayrittäjiä. Korona-aika on saattanut vauhdittaa muutoksia, mutta jo ennen koronaa oli päiväperhoja. Ehkä viime aikoina trendi on ollut poispäin kaljajuottoloista, ja lopettavien sellaisten tilalle on saattanut tulla moderni ruokapaikka tai kahvila. Sitten on hyviä olut- ja ruokapaikkoja, joilla osoittautuu olevan paljon turnauskestävyyttä ja niistä tulee pysyviä fikstuureja. Ehkäpä Loosister on muutamien muiden ohella asemoinut itsensä tähän sarjaan, ja hyvä niin. Kalliolaisena voi olla ylpeä paikoista, jotka hoitavat hommansa ilmeisen hyvin ja tarjoavat vielä vähän valtavirrasta erottuvaa olutsettiä.  

Joulukuun kuvat 16/24: Olutgurun karmea havainto

Helsingin Uutisten viimeviikkoinen artikkeli, jonka tarkoituksena oli pääasiassa haastatella Jouni Koskista tuoreena olutkirjailijana, onnistui tökkäämään yhteen helsinkiläisen ravintolaelämän pitkäaikaisista kipupesäkkeistä – oluenystävien näkökulmasta. Koskisen karmea havainto (lehden mukaan) on siis se, että ”paremmat” ruokaravintolat rajaavat yhä edelleen juomalistansa viineihin. Oluet – jos niitä ylipäätään on tarjolla – ovat mahdollisesti vähän vasurilla valittuja. Olen tästä karmeasta havainnosta täsmälleen samaa mieltä.

Viisitoista vuotta sitten hienompi ruokaravintola saattoikin ehdottaa ainoana olutvaihtoehtonaan esimerkiksi Hartwall Classic 1836:ta, olihan panimo ”designoinut” tuon lagerin parempien illanistujaisten olutvaihtoehdoksi. Nykyään moista väkisinjäykisteltyä scheissea ei ole niin paljon tarjollakaan, vaan myös Sinebrychoffin ja Hartwallin kaltaiset isot tekijät ovat jo varmaan ymmärtäneet, että jos ruoka on hyvää, niin sen kylkeen tarjoiltavan oluenkin pitää olla nimenomaan hyvää eikä vain hienoksi brändättyä.

Silti jokin perustavanlaatuinen askel on olut/viini-kysymyksessä ehkä vielä otettavana. En ole nyt tätä postausta varten kiertänyt järjestelmällisesti esimerkiksi Helsingin Michelin-tähdillä palkittuja ravintoloita läpi, mutta oletettavasti ainakin osassa niistä viini on edelleen ainoa vakavasti otettava ruokajuoma. On tietysti monta syytä siihen, miksi ravintolat haluavatkin panostaa viiniin – esimerkiksi konservatiivinen ja rahakas asiakaskunta, Michelin-organisaation arvostelijoiden mieltymykset, tai vain perinteikkään laaturavintolan ihanne.

Nostan valokuvan muodossa yhden positiivisen esimerkin viimeaikaisista kokemuksistani Helsingin trendikkäissä ruokaravintoloissa, tällä kertaa Eteläesplanadin Alexanderplatsissa. Se on erittäin hyvä ravintola, kekseliäs ranskalaistyylinen ruokapaikka – mutta kuitenkin sen tyyppinen operaatio, jollaisilta ei takavuosina olisi odottanut mitään erityistä olutosaamista. Vaikka viinilista on Alexanderplatsissakin se, mihin on todella panostettu, myös oluthanasta löytyi belgialainen Poperings Hommelbier. Se on erittäin hyvä bongaus maahantuojien tarjonnasta, vaalea helposti juotava pintahiivaolut, joka käy 7,5-prosenttisena aperitiiviksi tai vaikka ruokajuomaksikin – ja ennen kaikkea kannattelee laadukkaan oluenvalmistuksen lippua viinien perinteisellä reviirillä.   

Joulukuun kuvat 15/24: Pizza Marinara

Vasta tänä syksynä maistoin ensimmäisen kerran marinaraa, tuota kaikista pizzoista vanhinta ja alkuperäisintä. Ihmeesti makua napolilaisen pohjan päälle tuovat pelkkä tomaattikastike, valkosipuli ja oliiviöljy, ehkä ripaus oreganoa. Näitä tuli testailtua, kun matkaseuralainen vietti vegaanikuukautta ja itsekin sekä kokkailin että söin ravintoloissa osittain samalla ruokavaliolla. Pizzaa en kylläkään paistanut, vaikka kotitekoistakin marinara-pizzaa olemme tänä syksynä saaneet.

Napolilaistyylisiä pizzoja olen syönyt muutenkin Helsingissä viime aikoina monessa paikassa. Forza, Capperi, Via Tribunali, Daddy Greens – kahdessa viimeksi mainitussa sekä Putte’sissa myös nimenomaan tuota marinaraa. Sen täyte oli paras Karhupuiston Daddy Greensissä, joka on kaiken kaikkiaan erittäin mukava paikka. Pohja on monen mielestä pizzassa tärkeintä, napolilainen pohjakin voi olla vähän pullamaisen pehmeä, jos se ei ole osunut ihan nappiin, jolloin saattaa alkaa kaivata roomalaista tai muuta rapeampaa taikinaa. Parhaimmillaan napolilainen pohja on aivan huippu. Parhaan pohjan ja muutenkin parhaan marinara-pizzan paistoivat tänä syksynä lähipiirimme pizza-asiantuntijat mökkiterassilla.

Napolilaisvaikutteisten pizzerioiden aalto lähti pyyhkimään Suomen yli muutama vuosi sitten, eikä se ole edelleenkään kai aivan laantunut. Juomaksi tulee pizzan kanssa otettua tyypillisesti punaviini, mutta saahan näistä paikoista usein joitakin craft-henkisiä oluitakin. Esimerkiksi Daddy Greens tarjosi hanasta tuusulalaisen Maku Brewingin tupla-IPAa, jota en ollut vähään aikaan juonut, ja se oli oikein maistuva. Punavuoren Forzassa näytti menevän ainakin naapuripöytiin Kakolan panimon oluita.

Mikä olut sopii parhaiten pizzalle, varsinkin lähes pelkällä tomaattikastikkeella kuorrutetulle? Tim Webb ja Stephen Beaumont suosittelevat wieniläistyylistä lageria tai bockia, joiden pieni maltainen makeus pistää kampoihin kypsennetyn tomaatin makeudelle. Garrett Oliverilla on omassa kirjassaan sama ajatus punaruskeasta lagerista, jonka vaihtoehdoksi hän listaa ainakin amber alen. Artesaanipizza ja artesaaniolut antavat luultavasti melko korkeat pisteet ”oletko keskiluokkainen” -testeissä, mutta hyviähän ne tuppaavat olemaan.

Joulukuun kuvat 14/24: Linna maalatulla lasilla

Jos organisoisin johonkin kuvantunnistuskilpailuja – mistä päin Helsinkiä tämä yksityiskohta on? – saattaisin valita alla olevan ikkunakuvan tapaisia otoksia helposti mukaan. Lasimaalauksiin ja muihin ikkunoiden värikuvioihin kiinnittää usein huomiota enemmän niiden luoman tunnelman takia kuin siksi, että kuva esittää jotain tiettyä asiaa. Yhdistäminen johonkin paikkaan ei ole välttämättä jälkikäteen helppoa. Tietysti jos lasin kuvaa sitten on jäänyt joskus tarkastelemaan lähempää, linkki löytyy heti.

Ikkunan takana on ravintola, johon tullaan sisään suoraan kodikkaan baaritiskin edustalle. Siitä jatketaan ruokasaleihin, joita on vasemmalla ja varsinkin oikealla suurempia. Kellari kaareilevine kattoineen on muodoltaan viini- ja oluttupa, tosin se ei ole juurikaan toiminut sellaisena, koska alakerran pöydätkin on käytännössä aina katettu ruokailijaseurueille – paikka on sen verran suosittu ryhmien keskuudessa. Makkarat, possunpihvit, wieninleikkeet ja maksaherkut tekevät kauppansa. Olutlaseihin lasketaan hyviä baijerilaisia lagereita kuten Andechsia, Augustineria tai Weihenstephaneria.

Pakkohan toisin sanoen Zinnkellerkin oli ottaa mukaan näihin joulunaluskuviin, kun Kolme Kruunua jo oli. Ruoat ja juomat olivat siellä jälleen tänä iltana hyvää saksalaista tavaraa. Varmaan myös Zinnkellerin baaritiskin ääreen voisi istua vain yhdelle oluelle, ainakin hiljaisempaan aikaan, jos varoo tukkimasta tarjoilijoiden reittiä. Varsinaisia pitkän linjan olutpaikkoja Kruununhaassa on ollut viime aikoina vähemmän, kadonneiden listaan on liittynyt takavuosien Savannan jatkoksi ainakin Marian Helmi. Harry’s Bar Liisankadulla kyllä jatkaa, ehkä osin samoilla eväillä, vähän boheemina korttelipubina jos oikein muistan.  

Joulukuun kuvat 10/24: Kolmen Kruunun baarissa

Olin Kruununhaassa matkalla hakemaan noutovietnamilaista, kun kevyt lumisade yltyi naamaan läiskyviksi räntäräteiksi ennen ruoan valmistumisaikaa. Pelastauduin talvisäältä naapurikorttelin kahdesta perinteikkäästä ravintolasta vanhempaan, Kolmeen Kruunuun, jossa en ollut aikoihin käynyt. Voin olla väärässäkin, mutta baaripuolella näytti nyt olevan enemmän istumapaikkoja, kun takavuosien hedelmäpeli on heivattu pois. Niin ruokaravintola kuin tämä onkin, baarinurkkaus on Helsingin mukavimpia paikkoja myös simppelin juoman nauttimiseen.

Tuli mieleen aikaisempi kerta ehkä viisitoista vuotta takaperin, kun olimme syömässä Kolmen Kruunun ruokapuolella ja tunnettu poliitikko poikkesi sisään baaritiskille, joi nopean grogin, laittoi pari euroa pelikoneeseen ja asteli pois. Eleetön, yksinäinen pistäytyminen sopi kyseisen (yleensä enemmänkin kahvin juonnista tunnetun) ex-pääministerin jäyhään, snobahtavaankin kuvaan. Ei kädenpuristuksia joka toisen asiakkaan kanssa, ei äänekästä huulenheittoa baarihenkilöstön suuntaan – tyylikästä sinänsä.

Jokin aika sitten löysin kirjahyllystä Suomen seuraava presidentti -pamfletin. Siinä ruodittiin vuoden 1988 vaalien pääehdokkaita, ehkä yritettiin ratsastaa vielä edellisten vaalien alla kohua herättäneen Tamminiemen pesänjakajien maineella. Nämäkin vaalit olivat toki melko ennalta arvattavat, kuten kirjassa myönnetään. Kolmen ehdokkaan luonnehdinnoista löytyi muun muassa tällaisia kiteytyksiä: totinen latujyrä, kansanmies kääntöpuolineen, mainettaan huonompi mies. Nykyihminenkin saattaa vielä osata päätellä, keistä oli kyse. En ollut tietenkään äänestysikäinen vielä noissa vaaleissa ja muutenkin muodostin käsitykseni poliitikoista Karin piirrosten perusteella, joissa tupsuhiuksinen Koivisto oli sympaattisin.

Kolmen Kruunun olutvalikoima on suppea, ja minun puolestani tällaisessa paikassa se saakin olla asiallisen karu vailla mielistelyjä suuntaan tai toiseen. Oli BrewDogin ja Sierra Nevadan ipoja, tšekkilagereita, saksalaista vehnäolutta ja kotimaisia Kukkoja. Join A. Le Coqin Porterin, joka on sinänsä kelvollinen tumma lager mutta ei kovin portterimainen. Sen tilalle voisi valikoimaan ottaa saman panimon Imperial Extra Double Stoutin, joka on samantapainen mutta vähän luonteikkaampi ja ulkoiselta olemukseltaan paljon tyylikkäämpi olut.

Joulukuun kuvat 6/24: Winter Honey näivettyvässä keskustassa

Itsenäisyyspäivän illaksi palasimme etelämpää Euroopasta takaisin Suomeen. Reitti vei Helsingin ydinkeskustan halki, jossa aseman baarissa tulin nauttineeksi hetken mielijohteesta kotimaisen kausioluen, Stallhagenin Winter Honeyn (6 %). Stallhagenin satunnaisesti kohdatut hanaoluet eivät ole joka kerta vakuuttaneet, mutta nyt kotimaa otti olutbloggaajan vastaan hyvin miellyttävällä tummalla talvioluella.

Helsinkiä kuritti kostea lumisade, joka ennen pitkää maan pinnalle päästyään sulaisi varmasti loskaksi. Tätä en isänmaasta kaipaa, vaan voisin hyvin viettää talviani jossain, missä lunta ja jäätä on huomattavasti vähemmän. Aleksis Kiven patsas oli Rautatientorilla peittynyt valkeaan vaippaan. VR:n lasipallojaan pohdiskelevat kivimiehet olivat alhaalta tulevassa valossa surumielisen näköisiä. Antinatsit ja antiantinatsit marssivat toisiaan vastaan, kuten monena itsenäisyyspäivänä ennenkin. Mika Aaltolan sininen villapaita sulautui Seura-lehden kannessa isänmaallisen tummaan taustaan, niin että vain leijuva pää jäi jäljelle lievittämään kansalaisten huolia ja pelkoja.

Kaivokadun kummallisimmatkin baarit ja kahvilat olivat pyhäpäivän iltana pullollaan porukkaa, aivan kuin kukaan ei ottaisi vakavissaan Hesarin luomaa narratiivia keskustan näivettymisestä. Myös aseman ohi jyrisevä autovirta tuntui jälleen kerran aika epänäivettyneeltä.

Winter Honey on kenties ahvenanmaalaisten näkemys winter warmerista, brown alesta, tai jostain muusta vähän brittiläisen oloisesta kausioluesta. Hiivasta en tiedä, mutta jos olut olisikin pohjahiivalla tehty, siinä on kuitenkin lämpimämmässä käyneen oluen henkeä. Mukana oli tumman maltaan kantavaa pohjaa, hieman ehkä appelsiinimaista hedelmääkin, hyvin miedosti humalaa. Hunaja maistui aivan pienenä lisämakuna, eikä se onneksi ottanut ohjia käsiinsä. Vaikka prosentteja oli kuusikin, melko kevyen tuntuinen – tällä kertaa siis hyvällä tavalla – tämä hunajaolut onnistui olemaan.

Vaikka räntäinen, kengät kasteleva Helsinki ei aina tunnu onnelalta, itsenäisyyspäivänä on kuitenkin todettava, että borta bra men hemma bäst, ja onniteltava ikinuorta 105-vuotiasta.