Kaljakesä ’21: Juova Hanahuone

Kesän aikana olen kulkenut muutamatkin kerrat Kaisaniemenkatua alas tai ylös ja suunnitellut käyntiä uudessa hanahuoneessa, joka avattiin toukokuussa. Juova-niminen paikka on pystytetty entisiin Steam Coffeen (ja Wayne’s Coffeen) tiloihin, ja sen taustalla on kokonaista seitsemän kotimaista pienpanimoa ja yksi maahantuoja. Näistä niukka enemmistö on Helsingin seudulta – Olari, Etko, Tired Uncle ja CoolHead sekä tuontifirma Imbibe International – ja loput muualta Suomesta, eli Maistila, Tuju ja Mallassepät.

Sunnuntaina sain toteutettua aikeeni, ja paikkahan paljastui sekä mielenkiintoiseksi että pätevän oloiseksi. Panimoilla on ravintolatilassa nimikkonurkkauksiaan, joita on personoitu niiden usein värikkäillä designilmeillä, ja mittava takahuone on kokonaan Olarin Panimon “valtakuntaa”. Kuten monelta näistä isäntäpanimoista voi odottaa, hanarivistön tarjonta on paljolti NEIPAa ja muita ipoja, sekä hapanoluita ja makustouteja. Joukossa on pari lageriakin, yksi niistä vaalea tšekkiläinen Vinohradská 12. Seuranani ollut naapuriblogisti Tuopillinen oli tästä innoissaan, ymmärrettävästi.

Itse testasin Maistilalta UESB:n (6 %), jonka lyhenteen taakse kätkeytyy näköjään nimi Uleåborg Extra Special Bitter. Pientä hämmennystä aiheutti, että tänä kesänä St. Urho’s Pubissa on ollut cask-oluena USB (Urkki Special Bitter), mutta se on siis täysin eri olut ja Olarin Panimon valmistama. Kovin monta kotimaista ESB-tyylistä olutta en ole maistellut, mutta tämä UESB taisi olla niistä lähimpänä esikuvaansa eli lontoolaista Fuller’s ESB:tä. Tuntui siis hyvältä valinnalta.

Kiinnostuin kuitenkin myös kylmäkaapista, jossa oli vahvempaa tarjontaa pullopuolelta – verkkokalvoille osui esimerkiksi Firestone Walkerin barley wine Sucaba sekä minulle ennen näkemätön Zundert 10. Innostuin siis ottamaan Alankomaiden toisen trappistiluostarin vahvempaa olutta, joka ainakin nettikansalta on kerännyt hyvin positiiviset arviot. Zundert 10 osoittautuikin hyväksi tuotteeksi – se edustaa periaatteessa tuota tummaa trappistityyliä jonka Westvleteren aikanaan aloitti, mutta ei niinkään belgialaisella kuin ehkä brittiläisellä lisävireellä. Ikään kuin vahvempi versio Tynt Meadow’sta?

Juova Hanahuone on paikka, johon todennäköisesti poikkean toistekin. Hanaoluiden kimppuun en käynyt tällä kertaa ollenkaan, ja pullo- ja tölkkikaapeissakin riittäisi lisää maisteltavaa. Toki suuri osa tarjonnasta oli niitä kolmea oluttyyliä, joita trendihakuinen craft-kansa tällä hetkellä janoaa, mutta onneksi muutakin oli. Vaikka terassi Kaisaniemenkadun varressa saattaa olla meluisa (tosin se on silti ilmeisen suosittu), sisätiloissa riittää lääniä, mikä on hyvä asia näin korona-aikana. Hanahuoneen nimi kuuluu tavallaan samaan sanaleikkipitoiseen virtaukseen kuin vaikkapa Panema, mutta kuriositeettina Olutposti tietää kertoa, että sen on keksinyt Olarin Ville Leinon itävaltalainen vaimo. Ei siinä mitään – onhan Juova tuplamerkityksensä lisäksi mukavan kuuloinen suomen sana, joka sopii hyvin vaikka firman nimeksi!

Kaljakesä ’21: CoolHead Viikki

Tässä postaussarjassa nautitaan oluita ulkosalla Suomen kesässä, mieluiten Olutkoiralle uusissa paikoissa. Ensimmäinen tällainen oli eilen testattu CoolHead Brew’n terassi Viikin Gardenian edustalla. Panimo on tunnetusti tuusulalainen mutta aikoo ilmeisesti emigroitua tämän uuden taproom-sijainnin myötä Helsinkiin.

Tällä hetkellä Gardenian lasisen puutarharakennuksen etuosa toimii baari–myymälänä, ja muita osia näköjään yhä remontoidaan. Ulko- ja sisäpuutarhoja sisältänyt Gardenia-kompleksi oli Helsingin kaupungin ja yliopiston yhdessä omistama nähtävyys ja tapahtumatila, joka pantiin myyntiin muutama vuosi sitten sen osoittauduttua taloudellisesti kannattamattomaksi. Panimon tuotanto- ja anniskelutilaksi se vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta, ja tämän idean varaan CoolHead nyt on siis laskenut tulevaisuutensa.

Havaintoja: Terveysturvallisuudesta selvästikin pidetään huolta: saavuimme paikalle neljän hengen porukalla pian avaamisajan jälkeen, ja järjestysmies naksutteli meidät heti laskurilla jonkin rajoitetun henkilömäärän sisään. Tähän en ollut vielä muualla törmännyt, ja yksi seurueestamme luulikin hänen ampuvan meitä sormipistoolilla pelleilymielessä. Paikka oli melko hiljainen siihen asti, kunnes pihaan saapui pieni bussillinen teekkareita tupsulakit päässä (heillä näytti olevan tilavaraus sisäpuolella) ja heti perään toinenkin opiskelijaporukan näköinen sakki.

Kiitämme: Kuumaan kesäperjantaihin sopi hyvin CoolHeadin italotyyppinen pilsneri, jossa oli naseva humalointi ja riittävästi mallastakin. Etukäteen osa porukastamme oli kantanut huolta siitä, että tarjonnasta löytyisi vain hapanoluita ja IPAa, jotka eivät kuuluneet heidän suosikkeihinsa. Palvelu tiskillä hoitui sujuvasti ilman jonoja. En tosin tiedä, ruuhkauttivatko isommat opiskelijaporukat meininkiä myöhemmin, koska siinä vaiheessa olimme itse jo poistumassa muualle.  

Moitimme: Suomessa on harvoin näin helteisiä viikonloppuja kuin tämä meneillään oleva. Sää ei ole CoolHeadin vika, mutta toivottavasti paahteiselle etuterassille löytyy jatkossa päivänvarjoja tai muita vastaavia konsteja suojata olutkansaa Isä Aurinkoisen vainolta. Lasirakennuksen taakse on ilmeisesti tulossa enemmänkin terassi-infraa – kenties siellä voidaan hyödyntää myös puita tai muuta luonnollista varjoa.

Irkkupubi, olutmaailman näkymätön aikuinen (osa I)

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 17. luukku.

Kuka muistaa vielä irkkupubit, yhden isoimmista olut- ja baarimaailman ilmiöistä kolmisenkymmentä vuotta sitten?

Muodin rantautuminen Suomeen – ja samalla moniin muihin maihin kotisaarensa ulkopuolella – osui suurin piirtein niihin aikoihin, jolloin myös erikoisoluet tulivat ryminällä hanoihin ja pullokaappeihin. Käyn läpi muisteloita näistä vaiheista kaksiosaisessa joulukalenteripostauksessa, ensin Suomen osalta ja sitten kansainvälisen ilmiön. Millainen aikuinen globaalista irkkupubista on kasvanut, ja onko se viime aikoina muuttunut ivasta ja rakkauden puutteesta jo lähes näkymättömäksi?

Ensimmäisenä – jo reilusti ennen varsinaista buumia – tuli Helsinkiin O’Malley’s. Se avasi ovensa Torni-hotellin katutasoon irlantilaisena pubina jo vuonna 1980. Olli Pellikka kirjoittaa Olut-lehdessä vuonna 1996, että ravintolapäällikkö Teijo Postille kuului kunnia ideasta, ja että mallia oli otettu Irlannin-matkalta. Pellikan artikkelin kirjoitusaikana irkkupubimuoti oli vielä miltei kuumimmillaan, ja O’Malley’skin oli ehtinyt tehdä jo laajennusremontin.

Alkuperäisessä O’Malley’sissä oli 50 asiakaspaikkaa ja kolmilehtiset shamrockit koristivat seiniä. Pubiin päästettävien asiakkaiden määrää säädeltiin tarkkaan, ja juomia sai nauttia vain istumapaikoilla; lasien kanssa ei liikuskeltu. Alkuun pubiin hankittiin Guinness-olutta Pellikan mukaan “itse” pulloissa, mutta mustan stoutin saatavuus jäi pitkäksi aikaa katkolle, kun Alko teki lystistä liian kallista. Liekö se tullut takaisin vuonna 1989, jolloin sitä muutenkin alkoi Suomesta saada?

Pellikka myöntää, että O’Malley’sin “irlantilaisuudessa” saattoi olla toivomisen varaa, mutta hän kuitenkin kehuu sitä tunnelmaltaan olohuoneen jatkeeksi, jossa henkilökunta ja asiakkaat tunsivat parhaimmillaan olevansa yhtä perhettä. Tämä tietysti sopii siihen irlantilaisen pubin ideaan, jota levittivät maailmalle sekä Guinness itse että monet pubiketjut ja itsenäiset baarinpitäjät eri maissa.

Myös muusikot löysivät O’Malley’sin jo alkuaikoina, ja torstai-iltaisin oli kuuluisat jamit. Paikan tunnelma säilyi senkin jälkeen, kun sitä vuonna 1991 laajennettiin. Näin O’Malley’siin saatiin – irlantilaistermeillä – baarin lisäksi myös lounge.

Guinnessin tulo Alkon maahantuontiin vuonna 1989 oli joka tapauksessa tärkeä tekijä irkkubuumin rakettimaisessa nousussa myös Suomessa. Artikkelin kirjoitushetkellä vuonna 1996 pubeja oli pääkaupunkiseudun lisäksi jo ainakin Porvoossa, Turussa, Tampereella, Lappeenrannassa, Kouvolassa, Joensuussa ja Vaasassa. Moni ravintoloitsija oli vieraillutkin irlantilaistyylisissä pubissa ulkomailla – jos ei aina Irlannissa niin vaikkapa Ruotsissa, jossa ilmiö myös jylläsi. Jotkut käyttivät sisustukseen paljonkin rahaa, ja siitä tuli sitten enemmän tai vähemmän “aitoirlantilaista”. Pellikan mukaan tunnelma on kuitenkin tärkein, ei ovenkahvojen tai lampunvarjostimien muoto.

Tässä vaiheessa Guinness-hana oli jo näissä paikoissa itsestäänselvyys; vantaalaista irkkupubia, jossa sellaista ei vielä ollut, saattoi pitää kummajaisena. Hanaa myös osattiin useimmiten käyttää, ja oikealla lämpötilalla varustettu kylmähuone jo yleensä löytyi. Vielä joitakin vuosia aikaisemminhan hanaolut ei ollut ylipäätään suomalaisbaareissa aina mikään oletusarvo. Irlantilaista henkilökuntaa oli tusinan verran täkäläisissä irkkupubeissa, ja heillä oli sitten oma sopeutumisensa Suomen baarikulttuuriin ja sääntöihin – mutta myös esimerkiksi Irlantia laajempaan olutvalikoimaan.

Pellikka pohtii artikkelissaan, miksi irkkupubeista on tullut niin suosittuja ja mikä niissä on erikoista. Hän pitää itse kysymystä vaikeana, eikä hänen kuvauksensa aidoista Irlannin baareista – edes verrattuna suomalaisiin tai kansainvälisiin kopioihin – oikeastaan tarjoakaan yksiselitteistä vastausta. Monet asiat, jotka ovat irlantilaisbaarille olennaisia, ovat sitä myös brittipubeille, kuten sosiaalinen elämä, henkilökunnan rooli tunnelman luojana tai pubin erilaisten osien kokonaisuus. Jäljelle jää toki vielä irlantilainen kansanmusiikki ja tietysti itse oluet, Guinness etunenässä. Irlantilainen ruoka on lisäksi oma juttunsa, jota useimmissa irkkupubeissa Irlannin ulkopuolella ei kovin usein ole nähty.

Pääkaupunkiseudulta vuonna 1996 listatuista irkkupubeista kolme – O’Malley’s ja kaksi Molly Malone’sia – ovat edelleen alkuperäisen konseptinsa mukaisesti “irlantilaisia”. (Tosin O’Malley’s on parhaillaan remontissa.) Kurvin Parnell’s on sen sijaan vaihtanut luonnetta pariinkin otteeseen, ja Richard O’Donoghue’s Rikhardinkadulla on jo pitkään ollut ruokaravintola. Mulligan’s Irish Bar oli Marski-hotellin alakerrassa ja jäi lyhytikäiseksi, mutta naapurikorttelissa Primulan kulmassa on nyt kesästä 2020 ollut tanskalaisketju Old Irish Pubin haarakonttori. Kauniaisissa ei taida enää olla irlantilaista paikkaa, mutta Myyrmäen Molly Malone’s (Toppari) tosiaan oli irkkupubi jo 90-luvulla.

(Kuvat: Flickr.com, Näystin, Ethan Kan, CC BY-SA 2.0, Denis Simonet, CC BY 2.0.)

Pikkujoulu, currywurst ja Andechser Weizenbock

Pikkujoulu on taas käsillä, oli tarkemmin ottaen toissapäivänä. Jo edellisinä vuosina olen juhlistanut tätä vanhaa kotoisan joulunodotuksen alkua tässä blogissa nauttimalla jonkin oluen ja kokkailemalla. Tähän vuoteen se sopii tietysti sitäkin paremmin, kun firmojen ja muiden tahojen railakkaammat pikkujoulut (aivan eri asia) ovat koronan takia katkolla.

Ostimme Hakaniemen torilta lauantaina pöytäkokoisen pikkujoulukuusen, ja kuusimyyjäkin toivotti iloisesti “hyvää pikkujoulua!”. Keittiön puolella valmistui currywurstia vanhalla ohjeellamme, joka on alkujaan peräisin Pastanjauhantaa-blogista. Makkarana oli tällä kertaa vegaaninen Muu Kasvigrillimakkara, mutta aikaisemmin olemme käyttäneet reseptissä ainakin Lidlin paksuja bratwursteja. Lisukkeena olivat lohkoperunat. Kyseessä ei ole ehkä kaikkein jouluisin ruokalaji, mutta voihan sitä syödessään kuvitella olevansa vaikka saksalaisilla joulumarkkinoilla, makkarakioskilla notkuen ja olut- tai glühweinlasi kädessä.

* * * * *

Andechser Weizenbock on vahvempi vehnäolut (7 %) baijerilaispanimolta, jolta suurin piirtein koko valikoima on nähty Alkossa parin viime vuoden aikana. Tältä luostaripanimolta on tullut tasaisen laadukasta tavaraa, ja vahvemmalla puolella loistavien Exportin ja Bergbockin rinnalle on ilmaantunut siis monopolin hyllyille nyt myös vehnäbock.

Tuplavehnät ovat joskus hyvin makeita superoluita, mutta tässä sokerisuus pysyy hallinnassa. Maistelin Weizenbockia rinnakkain Weihenstephaner Vitusin kanssa, joka on vahvojen vehnäoluiden joukossa aivan vaaleimpia ja makeudeltaan sekin maltillinen. Andechsin vehnäpukki on kyllä sitä asteen tummempi, siinä on punertavaa toffeen värisävyä. Vitus puolestaan on voimakkaampi: prosentteja on kokonaiset 7,7.

Näissä kahdessa oluessa on siis jotain samaa ja myös selkeitä eroja. Vitus päästää aavistuksen verran viinan makua läpi, ehkä koska muissa elementeissä pidetään tälle oluttyylille epätyypillisesti melko matalaa profiilia. Lämmetessä makuun nousee myös vähän vehnäistä makeutta, hieman saman oloista kuin esimerkiksi moniviljaisessa Tripel Karmelietissa. Andechser Weizenbock sen sijaan on keskitumman vehnäoluen (vrt. Ayinger Urweisse) vahva serkku, ja siinä hiivan mausteiset ominaisuudet pääsevät esille. Molemmat mainitut saksalaiset ovat minusta hienoja oluita, vaikkakaan eivät välttämättä pärjää currywurst-annokselle – sen pariksi ehkä kannattaa etsiä jotain makeampaa ja tummempaa lämmikettä.

Muikea Muikku

Kalaravintolat viettävät parin vuoden kuluttua 30-vuotisjuhliaan, mutta nykyisistä seitsemästä kalasta uusin – Muikea Muikku – on avannut ovensa vasta tänä kesänä. En osaa edes kuvitella, millaista on avata uusi ravintola koronavuonna 2020. Tästä huolimatta toivon tietysti tulokkaalle kaikkea hyvää. Muikku on ketjun ensimmäinen ruokaravintola (tosin Janoisessa Lohessa oli aikoinaan keittiö), ja listalta löytyy kaikennäköistä croque monsieur -osastosta kunnon pihveihin.

Marraskuisen lauantain alkuillasta valoisa baari oli kutsuvan näköinen mustasta merestä nousevan Verkkosaaren rantakorttelissa. Viereinen baari, Olutravintola Jano, oli silmämääräisesti hieman suositumpi, mutta kyllä Muikussakin muutama seurue nautti juomia ja ainakin yhteen pöytään tilailtiin myös syötävää.

Pistäydyimme lasillisilla, ja heti silmiin osui hanarivistöstä Pilsner Urquellin suodattamaton versio. Sitä tuli tietysti tilattua, kun suosikkipilsneri tässä olomuodossa kuitenkin on edelleen jonkinlainen harvinaisuus. Toista tilausta varten kyselin stoutia tai portteria, joksi henkilökunta suositteli Thornbridgen Cocoa Wonderlandia kaakaopapuineen.

Kun kuitenkin olin tyypilliseen tapaani enemmän maustamattoman portterin perässä, en siihen tarttunut, ja ainoaksi vaihtoehdoksi valikoimasta seuloutui Põhjalan Must Kuld (sekin taitaa tosin sisältää laktoosia, eli sikäli perusraaka-aineiden ulkopuolelle mennään). Hyvä oluthan Must Kuld kuitenkin on, eli tarjonta ja kysyntä onnistuivat kohtaamaan.

Ruokalistaa emme tällä kertaa kokeilleet. Siinä Muikku sanoo olevansa “aidosti belgialaiseen ruokamaailmaan suuntautunut”, mutta toisaalta hakeneensa inspiraatiota myös Saksasta ja Ranskasta. Belgiasta tuttuja elementtejä listalla ovat simpukat, juustopiiras ja olutkastikkeet. Muu on yleismaailmallista gastropubiruokaa. Ei sataprosenttisen belgialaistyylinen menu olisi varmaan mahdoton Helsingissä toteuttaa, mutta jostain syystä sitä ei kukaan (S-ryhmän Belge mukaan lukien) ole koskaan varsinaisesti yrittänyt. Mitään vikaa Muikun tarjonnassakaan ei toki ole, tällainen useammasta lähteestä haalittu ratkaisu sopii olutbaariin oikein hyvin.

Olutlistalla Belgiaa edustavat klassikot Duvel, Chimay ja Rodenbach, sekä 70–80-lukujen tulokkaista Boon ja Delirium Tremens. Viimeksi mainitun valmistajalta löytyy myös La Guillotinea. Rodenbachin kilpailija Duchesse de Bourgogne on sekin mukana. Brittipuolella on Thornbridgen lisäksi Bombardier Bitter ja St Austell’s Proper Job, Suomi–Viro-akselilla ainakin Mallaskoskea, Ruosniemeä ja Põhjalaa. Nykymaailman mittapuulla valikoima ei vaikuta valtavan suurelta tai kokeilunhaluiselta, mutta voi hyvinkin olla riittävän kattava korttelibaariin. En ole Momentin Restaurantsin edustajia haastatellut siitä, mitkä heidän tavoitteensa Muikulle ovat, mutta mielellään tietysti näkisin kalasatamalaisten tänne tiensä löytävän, vaikka uudessa kaupunginosassa muutakin olutbaaritarjontaa on.

Suomenlinnan syksy ja Baltic Porter -jälleennäkeminen

Yksi korona-ajan jo lähes kliseisistä havainnoista on, että suomalaiset ovat löytäneet uudelleen kotimaan matkakohteet ja oppineet katsomaan niitä uusin silmin. Klisee tai ei, varmasti ajatuksessa on ainakin totuuden siemen. Itsekin olemme kierrelleet viime viikkoina paljon normisyksyä enemmän Uudenmaan metsissä ja rannoilla, Porvoossa tai Helsingin ulkoilualueilla.

Suomenlinnassa en ollut tänä vuonna vielä käynyt, ja nyt suoritimmekin sen rastin uudella tavalla. Tämä oli nimittäin ensimmäinen yöpymiskertamme saarilla. Majoitus hankittiin lauttarannan lähellä sijaitsevasta saarihostellista. Huone oli kahden hengen huone, jossa wc/kylpyhuone oli käytävällä mutta muilta osin mukavuudet normaalin hotellin tasoa. Erikoisine ikkunasyvennyksineen huone oli peräti tunnelmallinen, samoin yhteistilan keitto- ja oleilunurkkaus.

Lauantaina saarella oli enemmän porukkaa kuin olisin odottanut – poutaisella ja vuodenaikaan nähden lämpimällä säällä oli ehkä vaikutusta. Tungosta ei silti syntynyt, joten koronavarovaisuutta oli helppo noudattaa ja olo oli turvallinen. Café Vanillen terassilla oli mukavasti tilaa syödä savuporo-juustokeitto karjalanpiirakalla. Oluen pariin emme vielä tässä vaiheessa uskaltautuneet, vaikka Suomenlinnan Panimon tuotteita olisi ollut tässäkin kahvilassa tarjolla. Kahvilahan sijaitsee muuten venäläisten kauppiaiden kadulla, jonka varrella itse Nikolai Sinebrychoffkin aikoinaan asusti.

Iltapäivällä kiertelimme saaria ja ihailimme vaahteroiden väriloistoa, hiljaisia kalliorantoja ja vihreänä aaltoilevaa merta. Susisaaren kallioilla söimme Café Silosta ostettua kakkua ja pullaa ja joimme teetä termoksesta. Pienen lepotauon jälkeen oli aika suunnata panimoravintolaan, jossa hiljattain uusitulta ruokalistalta löytyi kauteen sopivia herkkuja. Söin peuramakkaroita, joiden kylkeen oli paahdettu juureksia ja haudutettu ohraa sipulin kera.

Olutpuolella hanassa oli muun muassa viime kylmälle kaudelle tehtyä 7,5-prosenttista Baltic Porteria. Olin toissa vuoden syksynä Mikko Salmen kanssa suunnittelemassa kyseisen oluen ensimmäistä versiota, ja ajatus oli silloin tuoda talvikauden lämmittäjäksi tuhti (mutta ei extreme) olut, joka istuisi historialliseen ympäristöön Itämeren tyrskyjen keskelle. Eräs tanskalainen arvioija on sattumalta Untappdissä kiteyttänyt oluen idean hyvin: passer perfekt i surt og kaldt novembervær (“sopii täydellisesti ikävään ja kylmään marraskuun säähän”). Mukavaa nähdä, että resepti kelpasi toistettavaksikin, ja hyvin se sopi vielä melko lämpimään lokakuun iltaankin. Tosiaan kyseessä on ennen korona-aikaa pantu olut, jonka tekninen laatu lienee kunnossa, kun se oli mielestäni aivan iskussa nytkin. Oluttyyli on toki jossain mielessä tarkoitettukin kestämään aikaa.

Nämä itämerenportterit ovat tietysti brittiläisten export/imperial stoutien tai vastaavien vientioluiden jälkeläisiä ties monennessako sukupolvessa. Niitä tehtiin jo 1800-luvulla Preussista Peräpohjolaan ulottuvalla alueella, ja paikallisesti niitä usein kutsuttiin vain portteriksi riippumatta vahvuudesta tai keisarillisista yhteyksistä. Sinebrychoffin Porter on nykyään olemassa olevista mallikappaleista melko brittihenkinen, kun taas esimerkiksi tšekkiläinen Pardubický Porter viiraa saksalaisen doppelbockin suuntaan. Suomenlinnan Baltic Porter oli ainakin syntyessään pohjahiivaolut ja brittiläis-puolalaisesti humaloitu. Maku on edelleen suklaisen salmiakkinen, lisänä humalasta vähän mintun viileyttä ja mallaspuolelta aavistus siirappista mustaa leipää, vaikka olut ei makea olekaan.

Saarilinnoitus ei ole hullumpi paikka olutretken kohteeksi. Useimmissa kahviloissa ja ravintoloissa on tarjolla vähintäänkin Suomenlinnan Panimon oluita, pääasiassa tietysti Vantaalla valmistettuina pulloversioina. Näin taitaa olla tilanne myös Linna Barissa, joka on musiikkibaariosastolla saarten pääpaikka – siellä emme tällä kertaa käyneet. Mitään laajoja tai avantgardistisia craft beer -valikoimia ei missään vastaan tullut, mutta eipä maailmanperintökohteessa myöskään tarvitse tyytyä pelkkään bulkkilagerin maailmaan. Hyvä niin. Suosittelen joka tapauksessa lämpimästi tällaista yöretkeä myös huippusesongin ulkopuolella!

FCBR-vallankumouksen tila + Olarin Panimon täsmäpudotus Konepajaan

On taas se aika vuodesta, kun HOK-Elannon Oluthuoneet nostavat hanatyrkkyjensä joukkoon kotimaisten pienpanimoiden oluita, joista ainakin osa on uutuuksia. Konseptin nimi on jo viidettä vuotta Finnish Craft Beer Revolution, ja jos jonkun mielestä vallankumous pitäisi pystyä viemään läpi alle viidessä vuodessa, kannattaa muistaa, että itse Ranskan vallankumouskin kesti kymmenen.

Miltä sitten vallankumous tällä hetkellä näyttää? Voi olla, että koronakeväänä ja -kesänä kovia kokeneet panimot ja oluthuoneet eivät ole aivan parhaassa iskussaan, mutta ainakin on sanottava, että FCBR on aikaisemmista vuosista toden teolla tehostunut.

Nimittäin vuonna 2016 seitsemässätoista oluthuoneessa esiintyi yhteensä 17 panimoa, yksi kussakin. Tänä vuonna osallistuvia panimoita on enää seitsemän, vaikka Suomen panimomäärä on takuulla viidessä vuodessa kasvanut huimasti. Kukin nyt mukana olevista panimoista (Fat Lizard, Maku, CoolHead, Olarin Panimo, Laitila, Plevna ja Mufloni) “hoitaa” useamman kuin yhden oluthuoneen.

Itse kiinnostuin tällä kertaa Olarin Panimon hazy-oluista, joista muutamia bloggarikollega Arde ja hänen asiantuntijavieraansa Ilkka Sysilä ovat käyneet kesällä maistamassa paikan päällä Espoossa ja kehuneet. FCBR-kokonaisuudessa Olarin oluita oli tarjolla Triplan Ratamossa ja Vallilan Konepajassa, joista itse suuntasin perjantain työpäivän päätteeksi jälkimmäiseen.

Konepajan terassi on Sturenkadun ja Aleksis Kiven kadun vilkkaassa risteyksessä, jossa oluen maistelua hieman häiritsee liikenteen melun lisäksi Meiran paahtimon muheva kahvintuoksu. Toisaalta terassi sijaitsee asuinkerrosten suojassa, joten katos varmasti ilahduttaa sadepäivinä oluenystäviä. Nyt oli toki kaunis, aurinkoinen ilta.

Kun tarjolla oli pieniäkin maisteluannoksia yhdestä desilitrasta alkaen, sain testailtua aika nopeassa tahdissa kolme Olarin olutta. Hazy Hoodz 9 (6,7 %) on “supersuositun Hazy Hoodz NEIPA -sarjan uusin tuotos”, jonka humalalajikkeina ovat Mosaic, Moutere ja Amarillo. Thro’ Up (7,1 %) on Citra-vetoinen kirkkaampi tuotos, josta löytyy myös Eurekaa, Simcoeta ja Sabroa. Kattauksen vahvin Top 2 Bottom (8,3 %) on samea, London Fog -hiivalla pantu olut, jossa on humalina Citraa, Amarilloa ja El Doradoa.

Tämän tyylilajin oluita tulee helposti katsottua humalalajikkeiden kautta, ja niin kai on tarkoituskin, vaikka esimerkiksi hiivallakin on uusimmissa sameissa oluissa roolinsa. Hazy Hoodz oli Valion Kolmen hedelmän mehun tuoksuinen olut, joka asettui hedelmäisen alun jälkeen aika kuivaksi, melkein askeettisen kalkkiseksi ja mineraaliseksi. Kokonaisuutena siitä jäi selkeä ja onnistunut kuva.

Thro’ Up ei ole omaan makuuni yhtä linjakas olut kuin edeltäjä. Kun ollaan mehulinjalla, tämän tuoksumaailma muistuttaa keltaista Mehukattia, jota ainakin 80-luvulla lapsena juotiin. Sitruksisuus tarttuu makunystyröihin – johtuuko siitä, että Citraa on tungettu tankki täyteen? Mielestäni tämä on astetta makeampi kuin Hazy Hoodz 9, mutta sellaiseen makeuteen ei päädytä, mitä joissain vahvemmissa NEIPA-oluissa on.

 

Ei siihen päädytty myöskään Top 2 Bottomia maistellessa, vaikka ennakkotietojen mukaan London Fog -nestehiiva jättää jälkeensä pientä makeutta. Banaanikärpäset, joita terassilla lenteli, olivat kyllä tuotteista kiinnostuneita, ja yksi niistä päätyi uimaankin Thro’ Up-maistelulasini viimeiseen tilkkaan. En uskonut, että ötökkä olisi sieltä enää omin avuin noussut, mutta niin vain se kömpi hetken päästä lasin reunoja ylös. Sitä en ehtinyt nähdä, pääsikö kärpänen vielä siivilleen ja miten lento sujui.

Top 2 Bottom oli minulle hiukan haastavaa juotavaa, koska sen sitruunahappomainen kirpeys nousi jo vähän yllättävällekin tasolle. Jälkimakuun jäi napakkaa humalakatkeroa, johon niin usein ei nyky-ipoissa törmää. Oluessa tapahtui paljon, ja se kaikki oli varsin 2020-lukulaista. Nuoruuden jenkki-ipoista on tultu kauas. Ainakin panimon oma luonnehdinta “tämä böneksi on kunnon täyteentukotettu humalalla sekä suutuntumalla” pitää empiiristen kokeiden perusteella paikkansa. Sinänsä aikatasot menevät tässä myös ristiin rastiin: Olarin Panimon nykyinen toimitusjohtajahan on MC Taakibörstan Setä Koponen eli Tommi Koistinen, ja Olarin rap-skenen tuotoksia taas muistan entisenä espoolaisena juuri tuolta parinkymmenen vuoden takaa.  

Oluita hävikkiviikon hengessä

Koronakriisin myötä olutkentällä on muiden ongelmien muassa jouduttu entistä enemmän senkin kysymyksen äärelle, mitä tehdä oluelle, joka on jo pantu (tai tuotu maahan) mutta jota ei saa myytyä asiakkaille – vaikkapa keväisen ravintolasulun takia, tai muista syistä. Yhden vastauksen ylijäämäongelmaan toi kalabaarejakin pyörittävä Momentin Restaurants, joka avasi Punavuoreen Kulmakippola-nimisen paikan.

Helsingin Sanomien artikkelin mukaan Kulmakippolaan ostetaan “panimoiden ja maahantuojien ylijäämävarastoja outlet-henkeen”. Niitä myydään paitsi baaritiskiltä paikan päällä nautittaviksi myös jääkaapista pulloittain mukaan otettavaksi. Kun reittini eilen illalla meni Kulmakippolan ohi, nappasin heidän jääkaapistaan pari pulloa Stadin Panimon altbieriä nimeltä Stadindorf Sticke Alt. Kyseessä on kelpo alt, jolle löytyisi nyt Alkon hyllystä vertailukohdaksikin aito Uerige Sticke, mutta tällä kertaa se sai toimia janonsammuttajana omillaan, ilman vertailuja ja analyysejä.

Tällä viikolla on vietetty Hävikkiviikkoa. Sillä halutaan herätellä huomiota ruokahävikistä, jota syntyy niin kotitalouksissa kuin kaupoissa ja ravitsemusliikkeissä. Toki yritän itsekin taistella ennen kaikkea elintarvikkeiden haaskaamista vastaan, mutta miksei olutbloggari voisi pohtia hävikkiä myös oluen hankkimisen ja kulutuksen näkökulmasta. Harrastajana ostan esimerkiksi kotikaappiin uusia oluita monesti impulsiivisesti ja miettimättä, onko joitain entisiä pulloja juomatta ja vanhentumassa. Onneksi vahvempia yksilöitä voi myös viedä kellariin odottamaan tulevia vuosia, ja toisaalta kovin tuoreeseen humalointiin perustuvia oluita en niin usein muutenkaan osta.

Kulmakippola toimii omistajayhtiönsä mukaan Pursimiehenkadun kulmakiinteistössään näillä näkymin vain vuoden, sillä tila ei ole sen kauempaa Momentinin hallinnassa. Kävi kippolalle miten kävi, se on nyt varsin viihtyisä, kierrätyskalusteilla värikkäästi sisustettu paikka. Korona-aikaan sopien pöydät on sijoiteltu väljähkösti. Aikaisemmin muistan käyneeni tässä tilassa Old Anchorissa viitisentoista vuotta sitten, ja sitä ennenkin siellä on kohoteltu tuoppeja eri nimisissä baareissa.

Senaatintori ja kiista kaljakarsinoista

Moni huolestunut kansalainen on ottanut kantaa kaupungin suunnitelmiin sallia terassimuotoista toimintaa Helsingin pyhimmällä paikalla – tuomiokirkon, valtioneuvoston ja yliopiston reunustamalla Senaatintorilla. Itse emeritusprofessori Matti Klinge jyrähti Hesarin yleisönosastolla pari viikkoa sitten, ettei “lokkisyöttölöiden” pidä antaa levitä Senaatintorille. Hänen mukaansa aukio on sekä esteettisesti että historiallisesti ja sivistyksellisesti Suomen symbolinen sydän, jota ei pidä vaarantaa.

Olutkoira ymmärtää kaupunkiympäristöjen historiallista ja symbolista arvoa ja vastustaa muovisen ketjukaupallisuuden leviämistä vääriin paikkoihin. Senaatintorin suhteen kuitenkin allekirjoittaneella on ristiriitaisia tunteita. Aukiot ja torit eivät ole ylipäätään Helsingin vahvin puoli. Ruutukaava ei ole synnyttänyt niitä yhtä luonnollisesti kuin monien muiden Euroopan pääkaupunkien orgaanisempi, keskiaikainen kaupunkikehitys. Ne, joita Helsinkiin on aikoinaan tehty, ovat helposti turhan isoja ja autioita, kulissimaisia.

Senaatintorin varjelijat muistavat aina mainita kirkon, ylimmän valtiovallan ja akatemian läsnäolon. Jonkinlainen “klingebotti” voisi tuottaa näitä mielipidekirjoituksia samoilla argumenteilla ilman, että kenenkään tarvitsee tehdä uutta aivotyötä. Usein kuitenkin unohtuu se torin neljäs laita: porvaristalojen reunustama Aleksanterinkadun eteläpuoli. Nämä porvarit muun muassa perustivat Helsingin ensimmäisen panimon 1700-luvulla myydäkseen olutta kaupunkilaisille. Heidän kaltaistensa porvarien talojen pohjakerroksissa on ravintoloita useissa kaupungeissa, ja niiden edessä isoja terasseja jopa kaupungin arvokkaalla päätorilla – kuten Brysselin Grand’Placella.

On kiistämätön tosiasia, että Engelin suunnitelmassa empiretyylin Helsingistä entinen Suurtori muuttui juuri siksi monumentiksi, jonka pysyvyyttä esimerkiksi terassien vastustajat haluavat puolustaa. Torikauppa keskitettiin meren puolelle Kauppatorille ja nykyisen Senaatintorin kokonaisuuden alta kai purettiinkin jonkin verran vanhaa kaupunkia. Keskusta muuttui. Sen sijaan sitä merkitystä, joka Senaatintorilla sijaitsevilla instituutioilla on sittemmin ollut autonomisessa ja itsenäisessä Suomessa, olisi toki järjetöntä vähätellä.

Nyt on eletty yhden kevään verran kriisin aikaa. Kriisi ei ole välttämättä ohi, mutta se ei tietenkään ole myöskään Suomen historian pahimpia eikä varmasti viimeinen. Silti kriisin aikana symboliikalla on ehkä vielä isompi voima kuin tavallisessa arjessa. Osa voi tulkita tämän niin, että ikuiset ja muuttumattomat asiat – kuten vaikka Senaatintorin luonne – antavat turvaa. Toiset voivat saada voimia siitä, että jokin symbolisesti tärkeäksi koettu asia tehdäänkin nyt eri lailla kuin tavallisena kesänä.

Argumentit sen puolesta, että kaupunkia pitää muuttaa – tai että sen pitää säilyä muuttumattomana – eivät ole koskaan täydellisiä. On henkilökohtaisia preferenssejä, jotka eivät ole mitattavissa, ja on näkökohtia, joita ei ymmärretä tai haluta ottaa huomioon. Tämä ei tarkoita, että täydellinen relativismi, anything goes, olisi oikea asenne. Debatti on tärkeää, jopa yksi terveen kaupunkiyhteisön peruspilareista. Uutta voidaan ja kannattaa kokeilla, vaikka se hetkellisesti häiritsisikin juhlavaa ympäristöä. Toisaalta tilapäisiksi tarkoitettuja hankkeita on ihan aiheellistakin epäillä, koska ne saattavat muuttua pysyviksi, kuten nyt vaikka Eiffelin torni.

HKM_Finna_CCBY40-Senaatintori

Helsinki ei enää “muistuta Neuvostoliittoa”, mutta se on paikoin yhä juhlava kaupunki, jossa “vakavia koiria ulkoilutetaan”. (Kuva: Helsingin kaupunginmuseo/Matti Huuhka)

Bryggeri Helsinki IPA tuoreversiona

Sarja jatkuu, ja tällä viikolla Bryggeri Helsingin aavehanojen ulosmyynnissä Sofiankadulla oli panimon alkuajoista asti valikoimassa ollut India Pale Ale (5,5 %).

2010-luku oli IPAn vuosikymmen. Ymmärrettävästi myös tämän melko perinteisiin tyyleihin panostaneen ravintolapanimon oli saatava amerikkalaistyylinen IPA tuotepalettiin mukaan. Pitkäänhän Bryggerin panimopuolesta vastasi saksalaistaustainen Matthias Hüffner, mutta ei se tarkoittanut, että pelkästään mannermaisiin oluisiin olisi satsattu.

Nyt kattiloita hallinnoi Mikko Salmi, joka on tehnyt jenkkityylistä IPAa kaupallisessa panimossa Helsingissä jo talvella 2001, eli potentiaalisesti ennen joidenkin nykyisten IPAn kittaajien syntymää. Oletan, ettei Bryggerin IPAn reseptiä ole juurikaan rukattu panimon syntyajoista, ja sillä tavoitellaan siis amerikkalaista IPA-kokemusta ajalta ennen Uuden-Englannin vaaleiden, sameiden ja mehumaisten oluiden rantautumista Vanhalle mantereelle.

cof
Nenään uiskenteleekin myyntiastiaa avatessani vanhan koulukunnan amerikkalaisen IPAn tuoksu: pihkainen metsä ja karamellinen sitrus. Astiassa on eloa, se on jopa hieman kuohunut yli kantaessani sitä kotiin. Lasiin kaataessa hiilihapon taso on kuitenkin melkein real ale -tyyppistä, jos ei ihan ensimmäisessä lasissa niin ainakin viimeisissä.

Kun odotukset ovat ensimmäisten sukupolvien jenkki-IPAssa, ei yllätyksiä tule vastaan myöskään maussa. Karamelli tuntuu ainakin omaan suuhuni aika vahvasti tässä oluessa. En ole kummoinenkaan IPA-asiantuntija, mutta voisin kuvitella, että sen korostumista auttaa matala hiilihappotaso. Tuoksussa ja maussa tuntuu jopa pientä simamaista makeutta ja hiivaisuutta, minkä luulisi johtuvan siitä, että tämä on tuoreeltaan laskettu hanasta mukaan otettavaksi. Katkeroakin jälkimaussa kyllä on.

Mitä enemmän olutkenttä erikoistuu ja fragmentoituu, sitä herkemmin tällaisiin takavuosien standardeihin tulee liitettyä sellaisia määreitä kuin “lipittelyolut”. Tarkoitan sillä, että tuote on hyvässä kunnossa, perusselkeä, ja sitä voisi juoda useammankin lasillisen oikeassa tilanteessa. Tuoremyynti tuo real ale-maisella mystiikallaan olutkokemukseen jonkin selittämättömän lisäelementin, mutta sinänsä tästä IPAsta voi olla vaikea sanoa mitään sellaista, mitä ei monesta muustakin old school -IPAsta voisi sanoa. Perustuotteet on kuitenkin tärkeää pitää tikissä, koska varmasti ainakin osa kuluttajista testaa niillä panimon yleistä laatua.