Helsingin olutmaisemaa Signe Branderin linssin läpi

Valokuvaaja Signe Branderin syntymästä on tänään kulunut 150 vuotta. Brander ikuisti monien muiden kuvaustöidensä lisäksi erityisesti Helsingin katoavaa katukuvaa, kun vanhaa puutalokaupunkia 1900-luvun alkuvuosina purettiin korkeamman kivirakentamisen tieltä.

Kun kyseinen aika oli myös paikallisen olut- ja panimoelämän kannalta pienimuotoista kulta-aikaa ennen kieltolakia ja Alkon kautta, ajattelin selailla kuvia ja katsoa, löytyykö tästä maailmasta mitään jälkiä Branderin kuvista.

Yllättävän paljon pientä mielenkiintoista osui silmään. Tietenkään esimerkiksi panimorakennukset tai ravintolat eivät ole kuuluneet sinänsä Branderilta tilattuun urakkaan, koska ne eivät ole olleet kollektiivisesti minkään purku-uhan alla. Niitäkin kuviin on satunnaisesti osunut, mutta varsinkin tästä materiaalista saa tuntumaa siihen, mistä olutta tuolloin reilut sata vuotta sitten ostettiin kotiin.

Otin alla oleviin poimintoihini mukaan myös joitakin muiden alkoholijuomien myyntiin ja mainontaan liittyviä otoksia. Useimmat alla olevat kuvat olen zoomannut Branderin kuvien osista tai yksityiskohdista, jotta bongaamani olutasiat erottuvat. (Kaikki kuvat: Signe Brander, Finna.fi / Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0.)

. N191

Simonkadulla (Simonskaja ulitsa) myytiin viinejä, punsseja, olutta ja portteria. 

. N304

Samantapainen kivijalkakauppa myi olutta sekä viiniä ja punssia Itäisellä Heikinkadulla eli Mannerheimintie 5-7:ssa.

vilhonkatu-pieni

Vilhonkadulla (vinosti nykyisen Kaislan sisäänkäyntiä vastapäätä) Uusi Wiinikauppa myi Sinebrychoffin olutta ja portteria.

mariankatu-pieni

Viranomaisen selän takana myytiin olutta ja portteria Mariankadulla.

. N425

Konstantininkadulla (nyk. Meritullinkatu) oli olut- ja ruokatarjoilu. Vaatimattomia ravintoloita oli puutalojen katutasossa eri puolilla kaupunkia, ja varsinkin Pitkänsillan pohjoispuolella näkyi kansankeittiöiden kylttejä.

Brander_Punavuorenkatu3-5-olutkauppasff-FINNA_cc-by-4-0

Punavuorenkadulla olutkaupan ikkunassa oli esillä tutun näköisiä Sinebrychoffin mainostauluja.

. N843

Uusi Osake-Panimo (Nya Aktie-Bryggeriet) Albertinkadun ja nykyisen Kalevankadun kulmassa oli jo kuvaushetkellä vuonna 1913 uuden omistajansa Sinebrychoffin sulkema. 

esplanadi-pieni

Alkoholijuomien mainoksia Pohjoisesplanadilla.

. N578

Ravintola Alppila sijaitsi Linnanmäen ja nykyisen Alppipuiston välisessä rinteessä. Puurakennus paloi ainakin kahteen otteeseen, ja 1950-luvun alun palon jälkeen sitä ei enää rakennettu uudelleen.

 

. N603

Kaivohuonetta ei tunneta ehkä erityisenä olutpaikkana, mutta monenlaisia virvokkeita on nautittu puistoravintolassa 1830-luvun kylpyläajoista alkaen. Kieltolain jälkeen ravintolassa oli kuitenkin tarjolla esimerkiksi reilu valikoima kotimaisia porttereita ja stouteja.

M012_HK19200131_18 (1)

Sinebrychoffien salongissa Bulevardilla istuu kuvatietojen mukaan Paul Sinebrychoff nuorempi.

Mainokset

HBF

En ole ahkera oluttapahtumissa luuhaaja, ja vähällä oli, etteivät tämän kesäkauden ensimmäiset Helsinki-festaritkin olisi jääneet käymättä. Mieli muuttui kuitenkin avauspäivän aattona, kun satuin huomaamaan, että Vakka-Suomen Panimo avaa omalla osastollaan heti perjantain yleisötuntien aluksi viskitynnyrissä muhineen erän Savukatajaa, yhtä lempioluistani.

Otin töiden jälkeen suunnan Kaapelille, ja ajattelin hyödyntää reilun tunnin tai puolitoista niin täysipainoisesti Helsinki Beer Festivalin tarjonnan parissa kuin mahdollista. Prykmaster SKX (eli tuo yllä mainittu Savukataja-tapaus) ei ehkä vahvuutensa ja tuhdin maun takia ollut fiksuin aloitusolut, mutta uteliaisuus voitti. Pieni annos ei toisaalta vielä makunystyröitä turruttanut.

hbf2Savukatajan maut ovat normaalimuodossaankin isoja, ja tässä viskin savuisuus ja oluen savuisuus ovat tuplana melkein liikaa. Muutaman kuukauden tynnyrissä oleskelu on tehnyt Vakka-Suomen tummasta savudoppelbockista vähähiilihappoisen ja hieman öljyisen. Ei sillä, etteikö tätäkin ihan mielellään juo – ja jonkin hyvän ruokayhdistelmän kanssa voisi olla hieno tapaus – mutta tällä kertaa perusoluen tasapaino toimii mielestäni tynnyröityä paremmin.

Merikaapelihallin yläparvella oli kattaus festivaalin teemamaasta Slovakiasta haettuja pullo- ja hanaoluita sekä muutama caskillinen brittiläistä real alea. Nämä kevyemmät tarjoomukset kävivät mielestäni tähän väliin hyvin, ja testailin ensin yorkshireläisen Ilkley Breweryn Ruby Jane -mildia. Mild on harvinainen tyyli ja sitä pitää maistaa aina, kun sitä caskissa näkee. Miellyttävä miedohko punaruskea olut, jossa jopa hieman katkeroa tuli läpi, mutta ei suurin kokemani mild-elämys.

Slovakeilta maistoin hanasta sekä Diamant-nimistä vaaleaa lageria että tummaa Sanct Floriania. Panimot olivat Herrenwald ja Hostinec. Molemmissa tunnisti naapurimaa Tšekkiä muistuttavan tyylin, Diamantissa oli pienempien tšekkipanimoiden tyyliin ihan tuntuvasti mukavaa humalaakin. Sanct Florianissa pieni multainen maku hieman häiritsi, mutta sen alla oli kahvisen maltaista herkkua, jollaista olisi voinut nauttia vaikka koko illan, jos vastaavan tyylin oluita olisi ollut muita tarjolla.

Ylipäätään slovakkien meininki tuntui muistuttavan länsinaapureidensa pienpanimokenttää. Samanlaisia muovipulloja komeili jääkaapissa, ja lasipullojenkin värikkäät, taiteelliset etiketit kertoivat vanhojen aikojen olevan jäämässä taakse näillä perinteisillä olutalueilla. Lager-tyylien rinnalle on tullut IPAa ja kaikennäköistä muuta kansainvälisten virtauksien mukaista.

hbf1Alakerrassa osuin Takatalo & Tompurin tiskille, jossa uutuus Mustakaura kiinnitti huomion. Pienen maisteluannoksen perusteella kyseessä oli jonkin verran stoutiinkin vivahtava olut, jonka maatilapanimon edustaja kertoili sisältävän mallastamatonta mustakauraa. Tyylilaji oli kuitenkin tumma lager. Viljalaji taas on vanha suomalainen maatiaiskaura. Oikein juotava olut oli tämäkin, kuten pari aikaisempaakin tämän panimon tuotetta, joita olen maistanut.

Savuteemaa jatkaakseni otin vielä testaukseen myös mäntsäläläisen Kiisken baltic porter -tyylisen Mainingin, jota en ollut aiemmin missään nähnyt. Alkot myyvät tätä eri puolilla Uuttamaata ja Lahdessa, mutta ei täällä isolla kirkolla. Kuulemma tämä portteri on pintahiivaolut, ja mukana siis savumallasta. Savuisuus oli odotetusti lempeämpi kuin SKX:ssä, ja vaikutelma positiivinen kuten saman panimon Vastaranta-savulageristakin taannoin.

Vielä viimeinen olutkokeilu tuli tilattua oululaisen Rooster-pubin tiskillä. Rooster on palkittu nyt vuoden olutravintolana paitsi Aromilehden vertailussa myös HBF:n palkintoraadin toimesta. Heillä oli tarjolla Maistilan Viitankantajaa, ja kun olen kuullut Maistilan belgialaistyylisiä oluita kehuttavan, tätä piti testata. Hyvin toimikin lajissaan, ainakin miniannoksen perusteella.

Polettini alkoivat loppua, ja päätin olla hakematta uutta satsia. Kiinnostavia oluita olisi tämänkin jälkeen HBF:stä kyllä löytynyt. Tuopillinen-Jouni, jonka kanssa juttelin palkintojen julkistuksen jälkeen, esimerkiksi suositteli Fat Lizardin Fat Lab 11 Pilsiä. Se täytyy nyt testata lähitulevaisuudessa jossain muualla. Mielenkiintoisen kontrastin olisi voinut saada maistamalla rinnakkain sitä ja HBF:n vuoden oluena palkittua Laitilan Kukko Vahva Pilsiä. Kun viimeksi mainittu valinta julkistettiin, salista kuului kyllä pieni kohahdus.

Arde pohti omassa HBF-perjantain postauksessaan, onko aika ajanut isojen yleisfestivaalien ohi. Ymmärrän hyvin hänen tulokulmansa, mutta en välttämättä koe samalla tavoin. En ollut käynyt HBF:ssä tätä ennen moneen vuoteen, joten oma riskini kovin pahaan festariväsymykseen ei ole juuri nyt muutenkaan suuri. Olen ehkä silti sitä mieltä, että minun makuuni tällaiset rönsyilevät megatapahtumat kyllä sopivat oikein hyvin.

Tarkemmin fokusoiduissa craft beer -festareissa on se vaara, että mukaan mahtuu vain melko homogeeninen joukko IPA-, sour- ja pullastout-osaston tekijöitä. Noissa kolmessa tyylissä ei itsessään ole mitään vikaa, eikä uusia pieniä panimoyrittäjiä voi myöskään vaatia tekemään epäsuosittuja oluita, joita trendiyleisö ei osta. Silti oma arvonsa on laajana viuhkana leviävällä festariolutvalikoimalla, jota saa selailla kuin puhelinluetteloa ja poimia oman odottamattoman reittinsä osastolta toiselle.

Eräältäkin tänä viikonloppuna järjestetyltä kotimaiselta minifestarilta minun olisi ollut lähes mahdotonta – tai ainakin vaikeaa – löytää monia itseäni kiinnostavia oluita. On henkisesti helpottavaa tietää, että jossain yläparvella lymyää rivistö slovakialaisia hanaoluita tai britti-caskeja, vaikka yleisön suuri massa ei niitä löytäisi tai kaipaisikaan. Kaapelin viihtyisyydestä festaripaikkana voi olla tietysti monta mieltä, mutta minusta tässä maassa pitää olla vähintään yksi iso jokaiselle jotain -olutfestari.

True to tradition…but which one? Designing a Baltic porter in Helsinki

On paper, it sounds like a no-brainer. You are a brewery in Helsinki, Finland, at a historic location surrounded by the waves of the Baltic Sea, so naturally you brew a Baltic porter. It is what breweries have done in this city for nearly 200 years. A type of beer that was especially popular with our great-great-great-grandparents’ generation in the late 19th century, it has persisted until the present.

As far as I am aware, Suomenlinna Brewery has never had a strong porter in their core range. They have the long-standing regular porter, which is milder at 5.5% ABV. There had been talk of brewing a stronger winter beer for their brewpub. I assume that when you run a brewpub on an island with a Unesco-listed fortress – one of the most visited tourist sites in Finland – it may be nice to have some kind of a winter warmer to keep the visitors happy during the cold months.

The idea that this strong beer could be a Baltic porter came about when I got talking with their brewer, Mikko Salmi, last summer. I had been looking for a ‛case study’ for a writing project with a local angle (more about that sometime soon). Suomenlinna felt like just the right milieu for a dark, warming, strong porter with historical charm. The fact that the brewpub is just a stone’s throw from the home of Nikolai Sinebrychoff, who in 1819 founded one of the most famous porter breweries in the Nordic countries, was just too good a coincidence to miss.

Olutkuvia6_B5A4111web

Surrounded by the Baltic Sea. (Photo: Liisa Huima)

Anatomy of a Baltic porter

To my great delight, Mikko agreed with the idea and got an okay from the brewery ownership. (It is a 700-litre batch to be sold only on tap on the island, so no huge investment from anyone involved.) By the brewing day in early October, we had formed a rough idea of what the beer should be like. Not a Sinebrychoff Porter clone. Maybe more in the Żywiec mold. Not too roasty or stouty. Traditional – no New World hops. Likely with a bottom-fermenting yeast.

I do not know if there really was much rationale behind most of these choices. I have zero brewing skills so it was mainly up to Mikko to decide what best to do. But asking such questions was, for me, largely the point of the whole exercise. Is there such a style as Baltic porter? Is it just imperial stout by another name? Is Sinebrychoff Porter a Baltic porter? Does lager yeast matter? Should this beer be true to a local tradition – and if so, what tradition? A synthesis of all historical porters brewed around the Baltic Sea, or something specific to Helsinki?

In either case, I feared that there would not be much in the way of historical to go upon. I know certain things about porters and their history in Finland and the neighbouring countries. I can venture a guess of when porter was first drunk in Finland (early 1790s, possibly earlier). It obviously came from Britain, possibly via Sweden. I know the names of several breweries who made it in Helsinki since the 1830s, and dozens more all around Finland. But for the most part, I have absolutely no idea how those early porters tasted, what ingredients went into them or how exactly they were brewed.

I think Michael Jackson coined the term ‛Baltic porter’ after tasting beers in post-Soviet Estonia sometime in the early 1990s. He probably felt it necessary to come up with a catch-all term for porter-style beers originating in this part of the world a) because many of them were bottom-fermented and thus were not porters or stouts in the strict sense, and b) while they were all different, they are all holdovers of roughly the same cultural tradition that had developed over a long time in the Baltic Sea region.

The Russian Tsars, of course, had loved English porters – everyone knows this. But not only they: the Swedes developed their affection for the black stuff in the second half of the 18th century. Apart from the imperial St Petersburg, British ships delivered beers to Danzig, Riga and other ports far from the Tsarist court. Presumably porter was among these beers and the people of these cities, too, enjoyed it – at least those who could afford expensive import beer.

Imports of British porters to the region continued throughout the 19th century. After spending a couple of nights browsing through digitised newspaper ads from that period, I could now tell you where to find Barclay Perkins Double Brown Stout in 1860s Helsinki – just in case you ever had the chance to go there in a time-machine. I am not sure whether this beer came via A. Le Coq’s export agency or someone else. The word ‛porter’ was often included in the stout ads because it was already a familiar word to the locals, while attributes such as double, brown, or stout were perhaps less well understood.

Lager yeast or not?

Locally brewed versions of porter had first emerged in the late 18th century in Sweden, early 19th in St Petersburg and possibly slightly later in Finland, Poland and other parts of the then Russian Empire. Indisputably, the earliest ones were brewed with a top-fermenting yeast because the lager-brewing techniques would only arrive here in the mid-19th century. After that, I suppose both yeast types were used.

‛Bayersk porter’ (Bavarian porter) was sometimes mentioned in Finland and Scandinavia. I cannot say for sure what that was, but it sounds like bottom-fermented porter: another style of beer made locally but with the new ‛Bavarian method’. There seems to have been also ‛Prussian porter’ – I recently read in a Latvian blog that it was popular there in the late 19th century. Again bottom-fermented? Or not?

Żywiec in Poland probably brewed with lager yeast since 1881 when they started making porter – or this is what I heard from Grzegorz Zwierzyna, who is an expert on the subject. As for most other porter makers that I am familiar with, I have no idea which yeast they used in the early days. Saku and A. Le Coq in Estonia, Aldaris in Latvia and several others switched to bottom-fermentation at some point but we do not know when. I have not read of any of the old Helsinki breweries using lager yeast for porter, but it is possible that some of them did.

Marcin Chmielarz, another Polish porter guru I spoke to last summer, told me that many Poles nowadays think porters should always be brewed with lager yeast. Marcin does not necessarily agree. Generally, big breweries in Poland brew strong porter with their bottom-fermenting yeast while many micro or craft brewers use ale yeast. But they all ferment in cold temperatures so the type of yeast has little import on the taste. This is also what Põhjala does in Estonia – both of its Baltic porters, Must Kuld and Öö, are top-fermented but in cold temperatures. I would guess that the same applies to many craft breweries in other Baltic Sea countries.

For the Baltic porter of the Suomenlinna brewpub, we finally opted for lager yeast. I think the essence of Baltic porter is not this or that yeast type, but the fact that brewers from Saxony to the far North of Finland translated their idea of British porter into an actual beer, typically made with local malts, hops, water and yeast. The results showed variance because the distance from Gose lands to Sahti lands was much bigger in the 19th century than it is now. You could say the yeast that we chose for our brew is a kind of tribute to this era and its brewing philosophy, rather than an attempt to replicate any particular Finnish porter from that time.

Olutkuvia4_B5A3996web

The brewery is next to the ferry pier in Suomenlinna. (Photo: Liisa Huima)

Nice German-style malts and hops

Having said that, a couple of the more famous porters of the Helsinki region in the late 19th century – their heyday – claimed to be ‛closer to English porter than anyone else’ or even ‛brewed with malts imported from England’. I have not seen any historical recipes and I doubt if (m)any exist. I have no clear idea of what exactly they meant by the beer being close to English porter, nor what kind of English malts the Helsinki brewers could get hold of at the time.

With Mikko we went for the malt base of a Polish style porter, in rough terms. ‛Don’t make it with pils malts and roasted malts’, was Marcin’s advice. ‛Instead, use something that gives it a nice body, such as Munich, caramel or brown malts.’ We heeded his warning at least partly and used lots of pale ale malt, complimented with some crystal malts and little quantities of dark, choco and black malts.

This, by the way, is not light years away from the Sinebrychoff or Żywiec malt profiles, although both of those two use pilsner malts in combination with something darker. Żywiec Porter also has some sugar as an adjunct. Sinebrychoff uses Saaz hops, and I would expect Żywiec to use local, German-style hops because even ordinary lagers in Poland often contain Polish hops.

We actually did what some American homebrewers advice against when brewing Baltic porters: we used UK hops (East Kent Goldings). You can of course read this as a nod to the British roots of the style. As a tribute to the Poles – modern-day masters of Baltic porter – we also put one kilo of quasi-noble Lublin hops in the whirlpool. The total hopping rate was relatively low, again in keeping with the Baltic interpretations of the porter style rather than the old imperial ones.

Taste them while you can

The beer is now on tap on the island (Ravintola Suomenlinnan Panimo, Suomenlinna C1). It is a straightforward, well-balanced and not too sweet dark beer clocking at 7.5 % ABV, with dubbel-like overtones on the nose and licoricey and slightly roasted malts in the taste. The hopping, though moderate (33 IBU), seems clearly European. Tasting the beer, I got the feeling that the mission had been accomplished and the result tied back to the original idea.

Of course the occasional brewpub customer who just walks in from the cold and orders a nice, dark winter beer is unlikely to taste in it all the historical contemplation and stylistic confusion that I have just described. But those with a romantic mind may imagine that the 18th century maritime fortress of Suomenlinna belongs to the original world of porter, where trade ships criss-crossed the Baltic Sea loaded with beer barrels and other cargo.

All things considered, this is not a bad time to come to Helsinki for anyone interested in the Baltic porter legacy. The long-standing classic Sinebrychoff Porter is, of course, always available in a number of bars in the city, as is X-Porter from Malmgård Brewery. Bryggeri Helsinki, another brewpub in the city centre, has also introduced a Baltic porter as a winter seasonal this year, and the state liquor store Alko has a range of porters from breweries such as Iso-Kalla, Pyynikki, Stallhagen, Vakka-Suomi and Cool Head. Suomenlinna Brewery itself – not the island brewpub but its mainland arm – recently reintroduced a one-off imperial porter called Victory, another interesting one at 8.3% ABV.

(Text: Teemu Vass)

maltbag

Mikko and a bag of malt.

suomenlinnabalticporter-3c

Five months later.

Kun portteri teki comebackia kieltolain jälkeen

Vuosi 1932 oli tavallaan suomalaiselle panimoteollisuudelle vuosi nolla. Viides huhtikuuta kello kymmeneltä aamulla (5.4.32 klo 10) avautuivat Alkoholiliikkeen ensimmäisen myymälän ovet. Uuden valtionmonopolin kaupoista sai ensimmäistä kertaa kolmeentoista vuoteen ostaa laillisesti muutakin alkoholia kuin pariprosenttisia ja sitä miedompia juomia.

Joskus Suomen oluthistoriasta puhuttaessa toistellaan mutkia oikovaa käsitystä, jonka mukaan “kieltolaki tappoi olutkulttuurin” ja että ensimmäistä maailmansotaa edeltävä monimuotoinen panimoala muuttui vuosien 19191932 myötä taikaiskusta siksi yksioikoiseksi keppanakulttuuriksi, jonka me 1980-luvulla kasvaneet vielä muistamme lapsuudestamme ja nuoruudestamme.

Tosiasiassa panimoita oli kieltolain jälkeen Suomessa vielä pitkä liuta, ei suinkaan kolmea tai neljää niin kuin 1990-luvun alussa. Monet muutkin kuin Koff olivat sinnitelleet kieltolain yli panemalla mietoa kaljaa tai virvoitusjuomia ja palanneet sen jälkeen täysissä voimissaan vapaammille – jos kohta Oy Alkoholiliike Ab:n vahvasti sääntelemille – markkinoille.

Selailin äskettäin Hotelli- ja ravintolamuseossa vuoden 1933 Suomen Hotelli-Ravintola-Kahvilalehden numeroita, ja huomioni kiinnittyi ahkeraan portterimainostamiseen. Portteria valmistaneet panimot olivat lehtijutuista ja -mainoksista päätellen hanakasti tuomassa kieltolakia edeltävää menestystuotettaan myös uusille 1930-luvun olutmarkkinoille, ja perusteluina käytettiin pehmeän maun lisäksi lääkärien suosituksia portterin terveellisyydestä.

Näin kirjoitti helsinkiläinen Tillanderin panimo mainoksessaan vuonna 1933:

Olette varmaan huomannut, kuinka tavattoman vähän yleisö ymmärtää olutasioita. Varsinkin portteri, jota kieltolain aikana ei ollenkaan voinut saada kunnollista, on suurelle osalle ravintolayleisöä niin tuntematonta, että sen menekki jää varsin pieneksi. Kuitenkin on juuri portteri suositeltavimpia ravintolajuomia. Moni, joka paljoksuu oluen hintaa, on pakoitettu myöntämään, että portteri korkeine vierreprosentteineen on ravintoarvoonsakin nähden huokea juoma. Puhumattakaan siitä, että satojen lääkärinlausuntojen mukaan se on rasittuneelle ja säännöttömälle ruuansulatukselle samoin kuin hermoille tavattoman terveellistä. Sitä määräävät lääkärit m.m. unettomuutta vastaan.

Tillander, joka myi tällä mainoksellaan 6-prosenttista Pukki-Portteriaan, neuvoo lukijalle seuraavan menettelytavan: ”Kattakaa ateria-aikana jokaiseen pöytään pullo Pukki-Portteria. Antakaa tarjoilijoille sanat suuhun, mitä heidän on tästä portterista kerrottava. 100 % vieraista tiedustelee siitä lähemmin, ja ainakin 50 % ottaa pullon! Neuvokaa myös sekoittamaan sitä pilsneriin!”

Nimimerkki ”Syömävieras” valittaa samassa lehdessä, kuinka uusi alkoholilainsäädäntö on epäjohdonmukaisesti rinnastanut portterin III-veroluokastaan huolimatta viineihin ravintola-anniskelussa.

Portteri on, ja tahtoo olla, kotimainen mallasjuoma. Olisi turhaa haastella siitä, että se kuusine prosentteinensa olisi päihdyttävä huomattavammassa määrässä. Sensijaan runsas mallaspitoisuus ja ruuansulatusta edistävä ominaisuus olisi edellyttänyt sen asettamista ruokajuoman asemaan kaikissa ravintoloissa missä yleensä mitään alkoholipitoista tarjoillaan.

Myös tämä nimimerkin taakse kätkeytyvä kirjoittaja korostaa portterin ja pilsnerin sekoituksen maukkautta, joten voi arvailla, onko kyseessä Tillanderin tai jonkin muun portteria valmistavan panimon mainosvastaava salanimellä.

Lisäksi nimimerkki Syömävieras huomauttaa, että ”lukuisa määrä naisiakin ottaa kernaasti lempeätä portteria, mutta ei rakasta kirpeätä olutta”. Kun portteri on kielletty varsinaisissa olutravintoloissa, nämä naiset joutuvat kirjoittajan mukaan nauttimaan portterinsa ”kotona tahi työpaikallaan” ja sitten kiiruhtamaan illalliselle olutravintolaan.

Porvoon juuri oikein kuohuvaa portteria

Saman vuoden neljännessä numerossaan lehti haastattelee Porvoon Panimon toimitusjohtajaa Mårten Ekblomia. Haastattelu on otsikoitu ”Portteri – jaloin mallasjuoma”, ja siinä Ekblom muun muassa ylistää tämän lippulaivatuotteensa ominaisuuksia. Porvoon Panimo valmisti tuohon aikaan kaiken oluensa ja portterinsa itse mallastamastaan ohrasta, jota hankittiin kotimaisilta tuottajilta.

Mårten eli Ekblom nuorempi oli ollut panimon ohjaksissa jo vuodesta 1900, ja hän uskoi panimon menestyksen yhdeksi syyksi sen, että myös moni muu henkilökunnan jäsen oli ollut yhtiön palveluksessa yli 30 vuotta. Nämä kaikki olivat siis hankkineet kannuksensa portterinkin valmistamisesta jo kieltolakia edeltävinä suomalaisen panimoalan kukoistusaikoina.

Ekblom oli itse opiskellut panimoalaa useammassa suuressa ulkomaisessa panimossa. Sen lisäksi hän oli käynyt opintomatkoilla ”Saksan, Itävallan, Tanskan ja Englannin huomattavimmissa panimoissa … Englantihan on portterin luvattu maa ennen muuta, ja täällä minä opin valmistamaan todellista, oikeaa portteria. Opiskelin nimittäin pitkähkön aikaa Zuinisees’in suuressa panimossa Dublinissa Irlannissa.”

Vaikka Zuinisees on lähes varmasti Guinness, jonka nimen toimittaja on vain lukenut käsin kirjoitetuista muistiinpanoistaan väärin, Ekblomin tietämys porttereista ja oluista ylipäätään oli epäilemättä tuon ajan suomalaisella mittapuulla huomattava. Hän toteaa, että verrattuna hänen opiskeluaikoihinsa ”meidän sukupolvellamme on jokseenkin hämärä käsitys portterista ja sen tarjoilusta.”

Niin, jotta portteri olisi todellista portteria vaaditaan siltä, että sen tulee kuohuta erittäin voimakkaasti, sillä hyvä maku on suureksi osaksi riipppuvainen kuohun voimakkuudesta. Portterin tuntijalle on vähän tai ei ollenkaan kuohuva portteri kokonaan nautittavaksi kelpaamatonta. On kuitenkin myönnettävä, että on hyvin vaikeata saada juuri oikea kuohu, toisinaan sitä tahtoo olla liian vähän, toisinaan liian paljon, mutta kiitos meidän tarkkojen erikoiskoneittemme uskallan todella väittää, että olemme onnistuneet, ja ei kukaan vielä ole moittinut Porvoon portteria.

Suosittu mutta kokonaiskuvassa pieni

Suomen Hotelli-Ravintola-Kahvilalehti esittelee alan ammattilehtenä luonnollisesti alkoholijuomien kulutustilastoja, ja vuoden 1933 alkupuoliskon kokonaismyyntiluvuista käy ilmi myös portterin määrällinen merkitys kieltolaista toipuvassa Suomessa.

Valtavan suuri se ei ole. Kotimaisia oluita myytiin reilut 3,1 miljoonaa litraa ja tämän lisäksi vain hieman yli 41 000 litraa portteria. Markoissa mitattuna muuta olutta kuin portteria myytiin 24 miljoonalla markalla ja portteria vajaalla 600 000 markalla, eli portteri oli selkeästi keskiverto-olutta kalliimpaa, mikä tietysti vahvuuteenkin sopii.

Uudellamaalla toimi silti 1930-luvulla ainakin kolme panimoa, jotka pitivät omaa portterituotantoaan niin tärkeänä osana omaa toimintaansa, että ostivat toistuvasti sille mainoksia Hotelli-Ravintola-Kahvilalehdestä. Näitä olivat Porvoon Panimo, Tammisaaren Panimo ja helsinkiläinen Tillanderin Panimo.

Kalliossa toimineen Tillanderin viimeisiin vuosiin ei ilmeisesti sattunut enää isompia kaupallisia menestyksiä portterin tai muunkaan tuotannon saralla, ja yhtiö lopetti toimintansa vuonna 1951. Juuri sitä ennen se oli kuitenkin onnistunut lanseeramaan nerokkaan uuden tuotemerkin Olvi, jonka lakkautettu helsinkiläispanimo myi vuonna 1952 iisalmelaiselle Oy Oluttehdas Oivalle.

Myönnän, että portterin suosion kehittymisestä Suomessa toisen maailmansodan jälkeen – jos sellaista olikaan – minulla ei ole tietoa. Sekä Porvoon että Tammisaaren panimoiden toiminta kyllä jatkui aina 1960-luvulle saakka. Sota tietysti vaikeutti 1940-luvun alussa aktiivisten panimoiden toimintaa kuten ensimmäinen maailmansota oli aikanaan iskenyt silloisiin panimoihin.

Sen kaikki tietävät, että vuonna 1957 Boris Orlo ja kumppanit lanseerasivat pitkän tauon jälkeen Sinebrychoffin Porterin, joka on yhä tänä päivänä tuotannossa, ja jonka ominaisuuksiin haettiin inspiraatiota Guinnessilta kuten Mårten Ekblomin Porvoon portteriin aikoinaan. En ole varma, oliko 1950-luvulla enää mitään muita vakavasti otettavia suomalaisia porttereita hengissä.

Kovin paljon tietoa en ole ainakaan toistaiseksi onnistunut hankkimaan myöskään siitä, minkä tyyppistä olutta esimerkiksi Porvoon Panimon portteri oli 1930-luvulla, jolloin toimitusjohtaja Ekblom sitä kehuskeli. Tehtiinkö sitä pohjahiivalla kuten panimon muita oluita, vai oliko Ekblom onnistunut hankkimaan portteriinsa hyvää pintahiivaa esimerkiksi Brittein saarten vierailuiltaan?

Tarkkaa tietoa vahvuudestakaan minulla ei ole. Kuusi prosenttia tuntui olevan tuohon aikaan tavallinen portterin vahvuus (6 % painoprosenttina vai sama tilavuutena eli 7,5 % abv?). Kaksikymmentä vuotta aikaisemmin eli 1910-luvulla kotimaisten portterien vahvuuksien oli havaittu vaihtelevan 6,7 % ja 8,5 % abv välillä.

Suomalaisen portterin melko pitkä historia näytti päätyneen kuolonkorinoihinsa viimeistään 1940–1950-luvuilla. Ilman Boris Orlon visiota se olisi saattanut jäädä menneisyyden luvuksi, johon Olutkoiran tapainen historiafriikki törmäisi arkistoja kaivellessaan mutta jota ei nykyisessä olutkulttuurissa juurikaan muistettaisi. Vaikeaa 1950-luvullakaan olisi vielä ollut aavistaa, että muutamaa vuosikymmentä myöhemmin Suomeen pölähtää Michael Jackson, maailman tunnetuin olutkirjailija, ja nostaa Suomi-portterin yhdeksi kymmenestä lempioluestaan.

Mutta vuonna 1933 Porvoon portteria sai siis ostaa alkoholimyymälöistä tai Helsingissä suoraan Lahden Mallasjuoma O/Y:ltä, puh. 24 266, 24 379, 24 670.

Tammisaari porter

cof

Yksi tapa tyhjentää 25 euron kortti Craft Beer Helsingissä

Viime kesänä en ollut Helsingissä tämän tapahtuman aikoihin, joten nyt tuli otettua vahinko takaisin. Tälläydyimme työkaverin kanssa Rautatientorille kello kolmen maissa torstai-iltapäivänä, jolloin festivaalialueella oli jo kohtalaisesti väkeä mutta mitään jonoja ei näkynyt missään.

Paitsi Omnipollon tiskillä, kuten parissa muussa blogissa jo onkin todettu.

”Onko se sitten todella noin hyvä panimo”, pohdimme ääneen, kun jono vain illan lähetessä piteni.

”On se”, vastasi vieressä istunut tuntematon festivaaliasiakas ykskantaan.

En antanut tämän horjuttaa pikaisesti ennen lähtöä tekemääni suunnitelmaa, johon olin alustavasti merkinnyt keltaisella yliviivaustussilla joitakin potentiaalisia oluita. Mitkään niistä eivät onneksi olleet Omnipollon tuotteita, joten mutakakkustoutit ja muut jäivät niille, jotka sen tyyppisiä oluita himoitsevat minua enemmän.

sdr

Kevyen alun tarjosi BrewDogin Dortmunder Lager (4,9 %), joka oli miedosta päästä edustamaansa oluttyyliä. Kyseessä on tyyli, jonka erottaminen müncheniläisestä Hellesistä on sen verran tarkkuuslaji, ettei se ainakaan festariolosuhteissa minulta onnistu. Kiva saksalaistyylinen lager joka tapauksessa, ehkä enemmänkin lajinsa kuivemmasta päästä ja kohtuullisen rapeasti humaloitunakin.

Jatkoa seurasi. Summer in Vermont (8 %) oli tuusulalaisen Cool Headin tulkinta edelleenkin melko ajankohtaisesta New England IPA -tyylilajista. Ymmärrän miksi tämä on luokiteltu NEIPAksi –  siitä kielii mehumaisen greippikatkeron ja karhean jauheisuuden yhdistelmä – mutta raikkauden puute jättää vaikutelman jotenkin vaillinaiseksi. (Olen näköjään maistellut alkuun samat kaksi olutta kuin Tuopillinen, kyseessä siis puhdas sattuma.)

Erityisemmin ei iskenyt myöskään Mufloni Tripel (8 %), siihen jäin toivomaan pienen kasvismaisen fiiliksen tilalle kirkkaampia makuja. Tripelhän on vahvuudestaan ja belgialaisesta makeudestaankin huolimatta parhaimmillaan oikein raikas olut. Ja suoraan perään toinenkin olut, joka ei nyt ainakaan tässä kokonaisuudessa kolahtanut, nimittäin Hopping Brewstersin gruit-olut nimeltä Grimr (7,5 %). Se oli muinaisoluen hengessä hiilihapoton ja vähän tunkkainen, aluksi marjaisen kirpeä. Periaatteessa arvostan tällaisia kehitelmiä kyllä, mutta en erityisemmin nauti kun oluessa on sahtiominaisuuksien päälle vielä hapanta makua.

Craft Beer Helsingissä maksetaan maksukortilla, johon on portilla ladattu rahaa, ja meillä oli 25 euron verran krediittiä per nenä. Aluksi se ei tuntunut hupenevan juurikaan. Pieni 1,5 dl maistelulasihan oli kolme euroa ja tuplasti isompi vitosen. Tai ainakin useimmissa oluissa pätivät nämä hinnat, ja joukossa oli joitakin kalliimpia. Sitten koitti kuitenkin hetki, jolloin arvoa oli jäljellä enää yhteen tai kahteen testaukseen.

Omat viimeiset olueni CBH 2017:ssa olivatkin oikeastaan setin parhaasta päästä. Virolaisen Lehen tiskiltä löytyi Klerre (9 %), jota mainostetaan vahvana belgialaistyylisenä oluena. Humalaa siihen oli pantu enemmän kuin useimmille Belgian panimoille on tyypillistä, mutta humalan alla maistui tyypillisen belgialainen tumma pohja, höysteenään kukkaista hunajaisuutta ja napakka hiilihappo.

Lohjalaisen UG Breweryn (United Gypsies) Pohjoisen Jättiläinen (11 %) sai kunnian olla tämän nopeahkon CBH-visiitin päätösolut, ja Vintage Ale 2017 -alaotsikolla kulkeva barley wine oli nimensä veroinen goljatti.

Tästä festarikokemuksesta voi ehkä todeta kiteyttäen, että konsepti toimi ainakin näin hieman hiljaisempaan aikaan Rautatientorilla oikein hyvin eikä maksukorteistakaan kertynyt omalle kohdalle huonoja kokemuksia. Tarjontaa oli paljon, ja tämän aika spontaanin valikoimani lisäksi olisi varmasti löytynyt muutakin mielenkiintoista. En ole olutfestareilla ihan eniten mukavuusalueellani, ja yritykseni testata mahdollisimman monta eri tyyppiä edustavia oluita päättyvät joskus paremmin, joskus huonommin. Perinteisesti olen myös juonut kaikissa tapahtumissa ainakin yhden sahdin jos vain mahdollista – tällä kertaa varsinainen sahti jäi kuitenkin väliin ja sitä aukkoa paikkasi tuo gruit-yrttiolut.

sdr

sdr

sdr

cof

sdr

NEIPAhood watch #3: Donut Island I Hop It’s Not A Problem #2 @Stone’s

Olen tänä keväänä ottanut asiakseni kirjoittaa muistiinpanoja trendikkäästä New England IPA-oluttyylistä, joka on viime aikoina osoittanut merkkejä vähittäisestä Suomeen rantautumisestaan. Muutaman aikaisemman kirjoituksen (täällä, täällä sekä täällä) jatkoksi löytyi tänään uusi helsinkiläinen eksemplaari.

Helsingissähän on näitä donitsi-alkuisia paikannimiä ja yksi niistä on Donitsisaari, jolla on oma mustalaispanimonsakin. Siellä Mika Oksanen valmistaa oluitaan välillä rohkealle kokeiluvaihteellekin heittäytyen ja skaalaa niitä kaupalliseen tuotantoon Panimo Hiisillä.

Tätä I Hop It’s Not A Problemia (6,2 %) en ollut maistanut sen kummemmin ensimmäisessä IPA-inkarnaatiossaan kuin tässä toisessa, josta tekijä käyttää tuota NEIPA- eli New England IPA-määrettä. Sosiaalinen media kertoi, että siitä on tullut tänä aamuna kegitetty erä muutamaan helsinkiläisbaariin, joten hyppäsin jälleen ratikkaan ja kävin testaamassa. Koska olin menossa muutenkin Akateemiseen Kirjakauppaan, testauskohteeksi valikoitui Keskuskadun gastropubi Stone’s.

Tässä on kerrankin samea hiekankeltainen IPA, johon ainakin ulkonäkö antaa aihetta liittää tuon usein väärin käytetynkin NEIPA-lyhenteen. Kun lasi tyhjenee, vaahto jää sen reunoille jauhomaisena kerroksena, kuin vesiliukoinen valkoinen maali, jota ei ole kunnolla huuhdottu.

Tuoksu on amerikkalaistyyppistä havua ja sitrusta, ja ihan kuin siinä tuntuisi myös häivähdys jotain melkein eläimellistä. Maussa tuore humala puraisee jälleen aika napakasti, mutta voimakas mehumainen makeus taittaa siltä terää. Se kuorruttaa makuhermot greippimarmeladia muistuttavalla kirpeällä sokerisuudella. Jälkimaussa taas tuntuu, että humalan öljyt ovat sittenkin jääneet kitalakeen.

Yleisvaikutelma oli positiivinen: tässä on varmasti päästy lähemmäs New England IPAn uusienglantilaisia esikuvia kuin aiemmin maistamissani suomalaisissa lajityypin edustajissa. En harrasta ipoja niin paljon, että osaisin ihan tarkkaan sanoa, kuinka paljon etumatkaa tuoreus tälle yksilölle nyt antoi. Humalat – ilmeisesti Eureka, Mosaic ja Simcoe – olivat säilyttäneet teränsä ja makeus pelasi kokonaisuuden eduksi. Ja olihan se aika sameaakin.

 

sdr

Sameaa olutta hämärässä baarissa aurinkoisena päivänä.

 

NEIPAhood watch #1: Sori Lacuna

Kuulin ohimennen Alkossa keskustelun, jossa asiakas ennusti vuorenvarmana myyjälle, että Vermont IPA tulee olemaan tämän kesän hittiolut. Myyjä ei ollut mokomasta oluttyylistä koskaan kuullut, ja he tulivat yhteistuumin siihen tulokseen, ettei myymälän valikoimista tainnut sellaisia löytyä.

Merkkejä on toki ollut ilmassa siitä, että New England IPA (jonka synonyymi Vermont IPA kai edelleen on), voi olla meilläkin päin lähikuukausina näkyvämpi ilmiö kuin tähän asti. Kevättalvella, kun maistelin Sori Taproomissa oululaisen Sonnisaaren Humalajaa, en ollut Helsingissä törmännyt ennen olueen, johon edes pienellä varauksella liitettäisiin noita maagisia viittä kirjainta ”NEIPA”.

Nyt näitä ehkä alkaa sitten putkahdella. Kotimaisista Cool Head Brew näyttää tehneen Summer in Vermont -nimisen tuotoksen, jota ainakin Arde on maistellut. Sorilla itsellään on Lacuna-niminen uutuus. Lisäksi kotiolutkollektiivi Level Eleven on ollut aktiivinen NEIPA-rintamalla. Kenties on muitakin.

Juttu vai ei?

Innostuneen kohinan taustalla on vellonut ainakin vuoden verran kriittisten äänien käymä keskustelu siitä, onko New England IPA mikään thing ylipäätään. NEIPA-tyylin ominaisuudet on sinänsä helppo luetella – samea keltaoranssi ulkonäkö, makean hedelmäinen mehumaisuus, selkeä humalan maku ja aromi mutta pehmeän mieto katkeruus – mutta ihmetystä aiheuttaa, kun panimojen NEIPAna markkinoimat oluet ovatkin jotakin muuta.

Varmasti tunnettujen Uuden-Englannin panimojen välilläkin on tyylillisiä eroja. Ehkä The Alchemist, Hill Farmstead ja Lawson ovat olleet uusienglantilaisten ipojen pioneereja, mutta ovatko sitten Tree House tai Trillium vasta jalostaneet koillisvaltioiden IPA-ajattelua selkeästi erilliseksi NEIPA-tyyliksi? Tällaisia analyysejä on eetteri pullollaan.

Otin tällä viikolla jälleen raitiovaunun Kaisaniemeen ja kävin maistamassa Sorin panimon Lacunaa heidän helsinkiläisellä hanahuoneellaan. Olut oli tavallisen amerikkalaistyylisen IPAn näköinen eikä ollenkaan niin samea kuin jossain netissä näkemässäni kuvassa. Jotkut ovat toisaalta arvioineet samaa olutta Ratebeeriin äskeisillä Tallinnan olutfestareilla ja luonnehtineet sitä supersameaksi. Katoaako tuo neipamainen ominaisuus oluesta ajan myötä?

cof
Itselleni Sorin NEIPA-tulkinta jätti saman kysymyksen kuin Sonnisaaren Humalaja. Ainakin ensimmäinen vaikutelmani oli, ettei tiukasta länsirannikkomaisesta katkeruudesta ei ole maltettu luopua. Oliko olut sitten merkittävästi normaalia sameampi, pehmeämpi tai mehumaisempi, vai mitä Uusi-Englanti tässä oikeastaan merkitsee?

Ehkäpä pieni kuohkeus, jota suutuntumassa oli aistittavissa, viittaa jotenkin tuon paljon puhutun oluttyylin erityispiirteisiin. Katkeran greipin rinnalla maistui jonkinlainen halvamainen pehmeys, mutta kyse ei ollut mielestäni ollut silti mistään humaloinnin lempeästä pyöreydestä. Sitä ehkä tältä oluttyyliltä olisin odottanut.

Mikään mieto tämä Sorin NEIPA ei ollut, vaan 8,2 % vahvuisena se on varmasti double NEIPA eli NEDIPA.

En osaa sanoa lopullista sanaa siitä, lyökö koillisvaltioiden IPA itsensä Suomessa läpi hittityylinä tänä kesänä tai joskus myöhemmin, koska en kuulu maahantuojien tai panimojen sisäpiireihin.

Se täytyy silti todeta, että jos kotimaisten ipojen markkinointi NEIPA-leiman alla jatkuu, niiden kannattaa varmasti olla selkeästi jotain muuta kuin tähän asti nähdyt ”perinteisemmät” amerikkalaisvaikutteiset ipat. Muuten ikävä hypen sivumaku varjostaa tätä muoti-ilmiötä, ja sinänsä hyvät Suomi-ipat vetävät puoleensa nihkeitä arvioita siltä asiakaskunnan osalta, jolla on keinoja levittää positiivista sanaa hyvin tehdyistä ja aidon oloisista oluista.