Virkavapaan sivistynyt olutvalikoima :-)

Ajattelin kirjoitella kesän koittaessa taas jotain Kallion olutpaikoista. Kotikaupunginosani on varmasti yksi Suomen baaritiheimpiä alueita. Tarkkaa määrää on hankalaa sanoa, koska rajanveto olutbaarien ja ruoka- tai viinipaikkojen välillä on veteen piirrettyä, ja osa paikoista myös aina ajoittain vaihtaa luonnetta.

Juuri tällä viikolla Helsingin Uutiset kertoi miehestä, joka on käynyt oluella sadassa Kallion baarissa. Siinä hommassa on tarvittu luovaa määritelmää “Kalliolle”, ja useinhan Kallioon henkisessä mielessä – ei maantieteellisessä – luetaan ainakin Alppiharjun osia, joskus muutakin. Karkealla matematiikalla saan itse laskettua ainakin 50–60 olutpainotteista baaria jo pelkästään Kallion kaupunginosasta ja viereisestä Harjusta. Ei siis selkeitä ruokaravintoloita, kahviloita tai viinibaareja. 

Kotitaloani lähin baari noin 150 metrin etäisyydellä on Kaarlenkadulla, Virkavapaa. Saman paikan entisiä nimiä ovat ainakin Exodus, Kallion Kukko ja Rybar. Varsinkin aikaisempien inkarnaatioiden aikoina baarin edustalla leijui usein mehevä hampun tuoksu. Nykyinen Virkavapaakaan ei erityisen keskiluokkaistuneelta näytä, vaan jotain entisistä säröistä on tallella jo ulkoa päin katsoessa.

Huomioni onkin kiinnittänyt Virkavapaan ulkomainos, jossa seisoo hymiön kera: Meillä on sivistynyt olutvalikoima. Tervetuloa 🙂. Mainos ei vaikuta pelkältä vitsiltä, vaikka leveässä hymynaamassa on luultavasti pientä itseironiaa. Piti siis mennä sisään ja selvittää, mitä sivistyneeseen olutvalikoimaan Kaarlenkadulla vuonna 2022 kuuluu.

Kylmäkaapissa on monenlaista pulloa, selkeästi vähän isompi rivistö kuin Kallion perusbaarissa edes tänä päivänä olisi välttämätöntä. Joitain belgialaisia löytyy, jotain muistakin maista. Silti mistään trendibaarista ja huikeasta craft beer -valikoimasta ei voi puhua – ei lähellekään. Missä siis menee sivistyneisyyden raja? No tässä:

Olutkoira: “Voisin ottaa yhden Duvelin.”

Baarihenkilö: “Ookoo. Kumman Duvelin?”

Olutkoira: “Ton vaaleanvihreän. Tripel Hopin.”

Istun siis tyytyväisenä Duvel Tripel Hopiani siemaillen ja katselen ympärilleni. Screenillä Suomi rökitti totaalisesti jotain vähäisempää jääkiekkomaata, taisi olla Iso-Britannia. Baarin soundtrack oli jonkinlaista alt-rock- tai grunge-linjaa, tyyliin Jane’s Addiction, Mad Season ja uudemmat samanhenkiset aktit.

Harmaaksi maalatut seinät ja kuparilankalampunvarjostimet kielivät siitä, että Virkavapaata on yritetty ehkä hilata jossain vaiheessa hieman BrewDog-baarien tyyppistä charmia kohti. Seinälle maalattu teos, jossa jääkarhu, tiikeri ja muutama muu eläin juovat vettä teollisuuslaitosten viereisestä altaasta, sopii ehkä samaan designiin. Sen sijaan valokuva, jossa Putinin, Trumpin, Kim Jong-Unin ja Xi Jinpingin päät on photoshopattu rap-artistien vartaloihin, ei ihan istu samaan tyylilajiin.

Seinillä roikkuu skeittilautoja ja johonkin kohtaan on teipattu ystävällinen kehotus “Pliis, pidetään seinät puhtaina”. Lautapelejä on runsas kattaus, kun taas selvästi niukempi kirjavalikoima ulottuu Ilmo Lounasheimon Kehän sankarit -nyrkkeilykirjasta Lawrence Durrellin Liviaan. Kantispöytä kyselee naispuoliselta baarihenkilöltä tämän lempibändiä, mutta saa pitkällisen sananvaihdon jälkeen vastaukseksi bändin sijaan lempikoripallojoukkueen. Pöydissä ja muissa kalusteissa on jo vanhan baarin patinaa, ja ylipäätään koko sisustus on onnistunut sulauttamaan muutaman vuoden takaisen muovisemman vaiheen takaisin rönttöiseen yleisilmeeseen.

Tulisinko tänne, jos viettäisin virkavapaata, vuorotteluvapaata tai jotain muuta satunnaista sapattia? Ehkä, jos haluaisin irrottautua hetkeksi hetkisestä ulkomaailmasta ja vaikka kirjoittaa jotain iltapäivällä rauhallisessa ympäristössä. Tosin siihen voisi löytyä hiljaisempiakin baareja. Parhaiten tämä paikka sopisi kuitenkin villimpää baari-iltaa edeltävään zen-tyyliseen käynnistelyyn, ilman tulostavoitteita tai huolta huomisesta. Ei sillä että näillä ikävuosilla sellaisia tilanteita enää usein tulisi eteen.  

Extra Special Marble @Maltainen Riekko

Aina välillä reittini kulkevat Alppilan mainion korttelikapakan Maltaisen Riekon ohi ja silloin tällöin myös sen kautta. Tai mikään rosoinen kapakka se ei ole, vaan olutolohuone suurin piirtein Kalaravintoloiden tai William K:n hengessä. Tietysti nimessä oleva metsäkanalaji yhdistettynä Famous Grouse -teemaiseen sisustukseen viittaa myös viskikiinnostukseen. Kesäaikaan Riekolla on muutama terassipöytä Aleksis Kiven kadun melussa ja pölyssä, mutta sisätilat ovat suhteellisen tilavat ja oikein viihtyisät.

Jotain alkuperäisestä tunnelmasta ehkä menetettiin taannoisen remontin yhteydessä. Näinhän kävi Urkille ja parille Kalaravintolallekin, eli jo muutaman vuosikymmenen patina on ollut yllättävän tärkeä osa paikkojen viehätystä. Onneksi uudistukset on näissä kaikissa tiloissa tehty melko konservatiivisesti, joten perustunnelma on kuitenkin tallella. Ja Riekko siis ei ole sentään muiden mainittujen baarien ikäluokkaa, vaan se avasi ovensa vuonna 2009.

Baarissa tuppaa istumaan aina jokunen enemmän tai vähemmän kanta-asiakas, kerran esimerkiksi sain tilatessani pullollisen Fuller’s Imperial Stoutia kuulla vierestäni, että “siinä meni viimeinen Villen oluista”. Itse en siis ole kantis. Eilisiltana puheenaiheena baaritiskillä olivat Erdoğanin kommentit Suomen Nato-jäsenyydestä. Tiskin toisessa päässä näkyi istuskelevan läheisen biergartenin pipopäinen taustahahmo. Tietovisaa on säännöllisesti maanantai-iltaisin, ja muitakin pelejä ja pillipiipareita on tarjolla.

Ulkoliitutaululla mainostettiin hienoa Ayinger Maibockia, mutta toisesta hanasta löytyi Manchesterin Marblen ESB-tyylistä olutta nimeltä Extra Special Marble (5,5 %). Muistaakseni en ole tätä Lontoon klassikon pohjoista serkkua koskaan maistanut, joten se oli nyt korkea aika ottaa testiin. Esimerkiksi JaskanKaljat-blogi luikautti talvella sille melkoisen ylistyslaulun, tosin tölkkiversiolle. Jaska maistoi samoihin aikoihin myös hanatuotteen ja antoi sille hieman heikommat pisteet, sillekin kuitenkin huikeat 43/50.

Kuvissa näkyy Extra Specialin rinnalla pieni Pilsner Urquell. Viime kesänä Riekon terassilla käydessämme isompi Urquell tarjottiin jäädytetystä lasista, kuten Hoegaarden joissain baareissa. Tämä tuntui aika perverssiltä idealta, mutta toki jos lämpömittari nousee pitkään päivittäin yli 30°C asteeseen kuten viime kesänä, ehkä terassikansa osaa tällaista vetoa kuitenkin arvostaa.

Oma arvioni Extra Specialista on perusmyönteinen, mutta koin silti – näin hanaversiossa ainakin – tiukan humaloinnin vetävän mallaspainotteista tyyliä turhan ronskisti kölin alta. Muistan Marblen perus-(cask)bitterin reilun kymmenen vuoden takaa melko lempeänä brittioluena, jossa hedelmäiset piirteetkin korostuivat. Kaikkia Fuller’sin karamellikeksin ja appelsiinimarmeladin piirteitä eivät Marble-panimon raaka-aineet välttämättä muutenkaan tuottaisi, mutta nyt greippimäisen katkeron alta ei minusta pääse esiin tarpeeksi muita makuja.

Voi olla kyse mieltymyksistäkin – en ole kova katkeruuden fani. Olin siis hieman eri mieltä Jaskan kanssa, mutta hänellä oli arvokasta pohdintaa siitä, mitkä oluttyylit ja oluet ylipäätään voivat olla lähes täysien pisteiden arvoisia. Muutkin numeeristen arvioiden harrastajat voisivat tätä aina ajoittain mietiskellä myös ääneen.   

Juhlaolut Momentin 30 Vuotta Bitter Ale @Hilpeä Hauki

Kävelin tänään puolenpäivän jälkeen Sörnäisten läpi, ja muistin yhtäkkiä Kalaravintoloiden 30-vuotisjuhlat. En viime viikolla päässyt niihin, koska olin pohjoisessa talvilomamatkalla.

Päätin käydä vilkaisemassa, olisiko ketjun juhlaolutta vielä hanassa Hilpeässä Hauessa. Hauki itse täyttää toki tänä vuonna “vasta” 28 vuotta – toisin kuin 30-vuotiaat Janoinen Lohi ja Vastarannan Kiiski – mutta silti tätä bitteriä tänään Hauenkin hanassa oli.

Hilpeä Hauki remontoitiin kolme vuotta sitten keväällä, jolloin aikaisempi kellertävä patina sai tehdä tietä tumman puun ja muiden tyylikkäiden materiaalien päällystämille pinnoille. Vaikka periaatteessa vastustan pitkän linjan baarien sisustusmuutoksia, tähän uuteen ilmeeseen on ollut kohtalaisen helppo tottua. Myös olutvalikoima on pysynyt melko belgialaispainotteisena, mikä Kalojen ulkopuolella on tietysti näinä aikoina jo harvinaista.

Alkuiltapäivän rauha hyvässä pubissa on oma juttunsa. Hiljaisuutta rikkoo vain baarihenkilökunnan jutustelu jonkun kanta-asiakkaan kanssa, sanoja ei kuule mutta keskustelun sävy luo tuttavallista tunnelmaa. Pöly laskeutuu ikkunoista tunkeutuville valonsäteille. Mieto siivousaineen lemahdus vaihtuu vähitellen muihin pubin tavallisiin tuoksuihin, vaikka tupakka ei ole enää koko ravintolatilaa vuosikausiin hallinnutkaan. Hauen kirjahyllystä löytyi vuoden 2002 Good Beer Guide, juuri sellainen kirja jota minunlaiseni jäärä mielellään hajamielisesti selailee olutta siemaillessa.

Bitter Ale on Momentin-konsernin ensimmäiselle juhlaoluelle (5,2 %) tietysti juuri oikea nimi, koska se on perinteinen brittiläinen pubiolut. Ei tämä olut valtavan katkera ole, mutta se ei ole (nimestä huolimatta) bitterin pointtikaan. Olut on lasissa melko samea, suunnilleen kinuskin värinen. Tuoksu on herkullisen karamellinen ja siinä on brittityyliin jonkinlaista hedelmää, ehkä kaneliomenaa.

Suutuntuma on kuohkea ja pehmeä, siinä ei ole mitään sellaista vaatimatonta ohuutta, johon joskus suomalaisissa bitter-jäljitelmissä törmää. Maussa on karamellia, satsumaa, jotain muuta mausteista hedelmää, ruohoa ja kalkkia tai liitua. Mausteisuutta selittää ilmeisesti myös käytetty humalalajikekin, se on brittiläinen Godiva. Jälkimaussa on pieni katkeruuden pisto, mutta sitä ei ole paljon.

Kuten Ardekin omassa raportissaan pohti, olisi tietysti mielenkiintoista päästä maistamaan tätä cask-versiona. Aivan loistavaa on näinkin saada hanaolueksi brittityylinen peruspubiolut Suomesta, ja vielä sellainen, joka osaa yhtäaikaisesti kunnioittaa heikäläisiä perinteitä ja tunnustaa vähän moderniakin väriä. Olisipa tällaisia enemmän. Hanalätkän perusteella oluen tekijä on Mallaskoski, joka nykyisellään kuuluu sekin Kalaravintoloita hallinnoivaan Momentin-yhtiöön.  

Savubock @Teerenpeli Kamppi

Ei haittaa, jos kylmänä marraskuun viikonloppuna sekä kotoa, kaupoista että baareista löytyy useita hyviä, lämmittäviä – ja siksi monesti vahvojakin – tummia oluita. Mikko Salmi viestitteli, että Teerenpeli-ravintoloista on nyt saatavana hänen uusinta aikaansaannostaan, Savubockia. Kampin ravintolassa on samantapaista (ehkä vaaleampaa?) olutta ainakin joskus takavuosina ollut, mutta en tiedä, onko vastaavia ollut Teerenpeli-valikoimassa muitakin. Uutuuden kävin testaamassa lauantaina.

Savubockia ei kätketä Teerenpelissä vakan alle, vaan Mikon potretilla koristettu mainosjuliste tervehtii asiakkaita heti ulko-ovella ja lisäksi sitä löytyy eri puolilta sisätiloja, aina wc-eriöiden oviin saakka. Oikein: turha himmailla. Mainos sanoo: Savubockissa ajatus oli etsiä muhkean maltainen, pyöreä ja täyteläinen, mutta samalla riittävän ryhdikäs makuprofiili. Savun tulee tuoksua ja maistua, muttei olla ylitsepursuavaa. Tasapaino, puhtaus ja juotavuus ohjenuorina.

Tässä on muuten yksi hieno piirre vanhemman polven panimoravintoloissa: uutta tulee sen verran harvoin, että siitä jaksetaan tehdä kunnolla numero. Vielä viisi vuotta sitten olisin ajatellut, että 2010-lukulainen craft beer -kulttuuri oli harhautumassa tasan päinvastaiseen suuntaan. Teknokraattinen Untappd-syöte baarien diginäytöillä oli vain ykkösiä ja nollia, ilman tunnelmaa ja mittasuhteita. Tämäkin on tosin viime vuosina vähän muuttunut, kun esimerkiksi Olarit ja Etkot ovat avanneet hanahuoneitaan ja markkinoivat growler-uutuuksiaan.

Jos näkömuistini ei petä, tämä Savubock muistuttaa väriltään pikemminkin Schlenkerlan tuplapukkia Eichea kuin miedompaa Urbockia. (Alla olevassa kuvassani tämä ei ehkä oikein välity!) Seitsemänprosenttisena teerenpeliläinen on kuitenkin taas vahvuudeltaan lähempänä Urbockia. Tuoksussa savuisuus ei ole mitenkään vangitsevaa, vaikka savua siinä kyllä tuntuu. Ehkä pykälän lämpimämpänä tuoksu vapautuisi paremmin? Suussa olut tuntuu tavoiteltuun tapaan melko runsaalta, joten mallas kantaa mukavasti napakan savuisuuden. Katkeruuttakin on jonkin verran taustalla.

Tasapaino ja juotavuus pysyvät mainiosti hallinnassa, enkä nyt muuta olisi varsinaisesti tältä panimomestarilta odottanutkaan. Asiallista mallas- ja savuvetoista makua on tarjolla, vähän ruisleipää, lakua, lääkeyrttiä ja siirappiakin häivähtää mukana; savuviskin tunnelmakaan ei ole kaukana. Hiilihapon bongasin alkumausta, mutta ei se pahasti pistänyt. Kun nyt tälle savusukelluksen polulle on lähdetty, heräsi kyllä kiinnostus, miten Teerenpeliltä onnistuisi tällä hetkellä esimerkiksi Savukataja-tyyppinen – vielä asteen jykevämpi ja tummemman maltainen savulager. Valitsemallaan tiellä tämä Savubock toimii kyllä oivallisesti, ja voisin nauttia toistekin.  

Pilsner Urquell Nefiltrovaný (suodattamaton hanaversio) @Haavi

Syksy on suodattamattoman Urquellin aikaa: jonkinlainen perinne näyttää olevan erän saaminen sitä Tšekistä tänne Pohjolan baareihin. Aihe on taas vilahdellut viime päivien somevirroissa, joten eilen yritinkin katsella Untappdista ja muista lähteistä, missä lähiseudun hanoissamme täällä Kalliossa sitä voisi olla tarjolla. Eilisella iltakävelyllä olisimme saattaneet jo poiketakin sitä maistamaan Hilpeään Haukeen, mutta kun mukana ei ollut koronapassin sisältäviä puhelimia, emme lähteneet edes yrittämään.

Tänään kauppareissulla tarjoutui tilaisuus korjata tuo puute. Redin Oluthuone Haavissa näytti nimittäin olevan sumeaa Urkkia hanassa. Olen jo melkein oppinut suunnistamaan Haaviin myös sisäkautta. Kun Redi avattiin kolme vuotta sitten, kiertelin kauppakeskusta kerran Haavia etsien enkä löytänyt sinne lainkaan. Jossain vaiheessa keksin, että baari olisi helpointa paikantaakin ulkokautta. Nyt se löytyi sisäpuolen mutkaista käytävää pitkin vain yhden harha-askeleen saattelemana.

Ei Haavi mikään kantapaikkani ole, olisikohan tämä toinen kerta kun tulen tarkoituksella paikalle nauttimaan jonkin mallasjuoman. Valikoima on jossain mielessä vähän rajallinen ja sisätilaa voisi ehkä eristää enemmänkin kauppakeskuksen käytävästä. Mukavaa tietysti, että Redissäkin tällainen oluthuone on, ja nyt siis sain eteeni halutun kolpakollisen tšekkien pyhää juomaa. Kermaista vaahtoa oli paksulti, pari kolme sormenleveyttä ainakin. Oluen omasta merkkikolpakosta toki plussaa myös; ei Urquelliä olisi yhtään niin mukava juoda jostain saksalaisesta pils-pikarista.

Äkkiseltään oluessa ihmetytti vähäinen sameus: onko tämä tosiaan suodattamatonta, vai erehtyikö henkilökunta hanasta? Arden muutaman vuoden takaisessa postauksessa tehtiin sama havainto: nefiltrovaný on vain sen verran sameaa, ettei piirre välttämättä pistä silmään kuin perusversion rinnalla. Eiköhän tämä siis ole luvattua tavaraa! Minulla ei ollut nyt perusversiota rinnalla ja ero ei ehkä valovuosien kokoinen olisikaan, mutta se tunnelma ainakin tuli, että tuoksu ja tietyt maun piirteet ovat suodattamattomassa Urquellissa voimakkaammat.

Selkeämpään karamellin ja jopa voin makuun kiinnitin tätä testatessa huomiota, ja kuinka ollakaan, myös Arden takavuosien postaus kuvailee standardi-Urquelliä vähemmän diasetyyliseksi kuin suodattamaton ja pastöroimaton versio. Urquellin normiversiossa diasetyyli ei minua häiritse, tässä voisi tökkiäkin jos enemmän joisi. Miedosti craftmaisempi vaikutelma tästä erikoisversiosta muutenkin jäi, vähän puuroisempi, pienellä sitruksen häivähdyksellä. Melko minimaalisia eroja nuo varmasti kuitenkin ovat. Humalaa maistui aika vähän, myöskään jälkimakuun ei juuri katkeroa riittänyt. Hyvä olut – mutta yllättävän lähellä suodatettua. Selkeämmin erilainen oli tuore suodattamaton Urquell panimon kellareissa Plzeńissä.

 

Kaljakesä ’21: Juova Hanahuone

Kesän aikana olen kulkenut muutamatkin kerrat Kaisaniemenkatua alas tai ylös ja suunnitellut käyntiä uudessa hanahuoneessa, joka avattiin toukokuussa. Juova-niminen paikka on pystytetty entisiin Steam Coffeen (ja Wayne’s Coffeen) tiloihin, ja sen taustalla on kokonaista seitsemän kotimaista pienpanimoa ja yksi maahantuoja. Näistä niukka enemmistö on Helsingin seudulta – Olari, Etko, Tired Uncle ja CoolHead sekä tuontifirma Imbibe International – ja loput muualta Suomesta, eli Maistila, Tuju ja Mallassepät.

Sunnuntaina sain toteutettua aikeeni, ja paikkahan paljastui sekä mielenkiintoiseksi että pätevän oloiseksi. Panimoilla on ravintolatilassa nimikkonurkkauksiaan, joita on personoitu niiden usein värikkäillä designilmeillä, ja mittava takahuone on kokonaan Olarin Panimon “valtakuntaa”. Kuten monelta näistä isäntäpanimoista voi odottaa, hanarivistön tarjonta on paljolti NEIPAa ja muita ipoja, sekä hapanoluita ja makustouteja. Joukossa on pari lageriakin, yksi niistä vaalea tšekkiläinen Vinohradská 12. Seuranani ollut naapuriblogisti Tuopillinen oli tästä innoissaan, ymmärrettävästi.

Itse testasin Maistilalta UESB:n (6 %), jonka lyhenteen taakse kätkeytyy näköjään nimi Uleåborg Extra Special Bitter. Pientä hämmennystä aiheutti, että tänä kesänä St. Urho’s Pubissa on ollut cask-oluena USB (Urkki Special Bitter), mutta se on siis täysin eri olut ja Olarin Panimon valmistama. Kovin monta kotimaista ESB-tyylistä olutta en ole maistellut, mutta tämä UESB taisi olla niistä lähimpänä esikuvaansa eli lontoolaista Fuller’s ESB:tä. Tuntui siis hyvältä valinnalta.

Kiinnostuin kuitenkin myös kylmäkaapista, jossa oli vahvempaa tarjontaa pullopuolelta – verkkokalvoille osui esimerkiksi Firestone Walkerin barley wine Sucaba sekä minulle ennen näkemätön Zundert 10. Innostuin siis ottamaan Alankomaiden toisen trappistiluostarin vahvempaa olutta, joka ainakin nettikansalta on kerännyt hyvin positiiviset arviot. Zundert 10 osoittautuikin hyväksi tuotteeksi – se edustaa periaatteessa tuota tummaa trappistityyliä jonka Westvleteren aikanaan aloitti, mutta ei niinkään belgialaisella kuin ehkä brittiläisellä lisävireellä. Ikään kuin vahvempi versio Tynt Meadow’sta?

Juova Hanahuone on paikka, johon todennäköisesti poikkean toistekin. Hanaoluiden kimppuun en käynyt tällä kertaa ollenkaan, ja pullo- ja tölkkikaapeissakin riittäisi lisää maisteltavaa. Toki suuri osa tarjonnasta oli niitä kolmea oluttyyliä, joita trendihakuinen craft-kansa tällä hetkellä janoaa, mutta onneksi muutakin oli. Vaikka terassi Kaisaniemenkadun varressa saattaa olla meluisa (tosin se on silti ilmeisen suosittu), sisätiloissa riittää lääniä, mikä on hyvä asia näin korona-aikana. Hanahuoneen nimi kuuluu tavallaan samaan sanaleikkipitoiseen virtaukseen kuin vaikkapa Panema, mutta kuriositeettina Olutposti tietää kertoa, että sen on keksinyt Olarin Ville Leinon itävaltalainen vaimo. Ei siinä mitään – onhan Juova tuplamerkityksensä lisäksi mukavan kuuloinen suomen sana, joka sopii hyvin vaikka firman nimeksi!

Kaljakesä ’21: CoolHead Viikki

Tässä postaussarjassa nautitaan oluita ulkosalla Suomen kesässä, mieluiten Olutkoiralle uusissa paikoissa. Ensimmäinen tällainen oli eilen testattu CoolHead Brew’n terassi Viikin Gardenian edustalla. Panimo on tunnetusti tuusulalainen mutta aikoo ilmeisesti emigroitua tämän uuden taproom-sijainnin myötä Helsinkiin.

Tällä hetkellä Gardenian lasisen puutarharakennuksen etuosa toimii baari–myymälänä, ja muita osia näköjään yhä remontoidaan. Ulko- ja sisäpuutarhoja sisältänyt Gardenia-kompleksi oli Helsingin kaupungin ja yliopiston yhdessä omistama nähtävyys ja tapahtumatila, joka pantiin myyntiin muutama vuosi sitten sen osoittauduttua taloudellisesti kannattamattomaksi. Panimon tuotanto- ja anniskelutilaksi se vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta, ja tämän idean varaan CoolHead nyt on siis laskenut tulevaisuutensa.

Havaintoja: Terveysturvallisuudesta selvästikin pidetään huolta: saavuimme paikalle neljän hengen porukalla pian avaamisajan jälkeen, ja järjestysmies naksutteli meidät heti laskurilla jonkin rajoitetun henkilömäärän sisään. Tähän en ollut vielä muualla törmännyt, ja yksi seurueestamme luulikin hänen ampuvan meitä sormipistoolilla pelleilymielessä. Paikka oli melko hiljainen siihen asti, kunnes pihaan saapui pieni bussillinen teekkareita tupsulakit päässä (heillä näytti olevan tilavaraus sisäpuolella) ja heti perään toinenkin opiskelijaporukan näköinen sakki.

Kiitämme: Kuumaan kesäperjantaihin sopi hyvin CoolHeadin italotyyppinen pilsneri, jossa oli naseva humalointi ja riittävästi mallastakin. Etukäteen osa porukastamme oli kantanut huolta siitä, että tarjonnasta löytyisi vain hapanoluita ja IPAa, jotka eivät kuuluneet heidän suosikkeihinsa. Palvelu tiskillä hoitui sujuvasti ilman jonoja. En tosin tiedä, ruuhkauttivatko isommat opiskelijaporukat meininkiä myöhemmin, koska siinä vaiheessa olimme itse jo poistumassa muualle.  

Moitimme: Suomessa on harvoin näin helteisiä viikonloppuja kuin tämä meneillään oleva. Sää ei ole CoolHeadin vika, mutta toivottavasti paahteiselle etuterassille löytyy jatkossa päivänvarjoja tai muita vastaavia konsteja suojata olutkansaa Isä Aurinkoisen vainolta. Lasirakennuksen taakse on ilmeisesti tulossa enemmänkin terassi-infraa – kenties siellä voidaan hyödyntää myös puita tai muuta luonnollista varjoa.

Irkkupubi, olutmaailman näkymätön aikuinen (osa I)

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 17. luukku.

Kuka muistaa vielä irkkupubit, yhden isoimmista olut- ja baarimaailman ilmiöistä kolmisenkymmentä vuotta sitten?

Muodin rantautuminen Suomeen – ja samalla moniin muihin maihin kotisaarensa ulkopuolella – osui suurin piirtein niihin aikoihin, jolloin myös erikoisoluet tulivat ryminällä hanoihin ja pullokaappeihin. Käyn läpi muisteloita näistä vaiheista kaksiosaisessa joulukalenteripostauksessa, ensin Suomen osalta ja sitten kansainvälisen ilmiön. Millainen aikuinen globaalista irkkupubista on kasvanut, ja onko se viime aikoina muuttunut ivasta ja rakkauden puutteesta jo lähes näkymättömäksi?

Ensimmäisenä – jo reilusti ennen varsinaista buumia – tuli Helsinkiin O’Malley’s. Se avasi ovensa Torni-hotellin katutasoon irlantilaisena pubina jo vuonna 1980. Olli Pellikka kirjoittaa Olut-lehdessä vuonna 1996, että ravintolapäällikkö Teijo Postille kuului kunnia ideasta, ja että mallia oli otettu Irlannin-matkalta. Pellikan artikkelin kirjoitusaikana irkkupubimuoti oli vielä miltei kuumimmillaan, ja O’Malley’skin oli ehtinyt tehdä jo laajennusremontin.

Alkuperäisessä O’Malley’sissä oli 50 asiakaspaikkaa ja kolmilehtiset shamrockit koristivat seiniä. Pubiin päästettävien asiakkaiden määrää säädeltiin tarkkaan, ja juomia sai nauttia vain istumapaikoilla; lasien kanssa ei liikuskeltu. Alkuun pubiin hankittiin Guinness-olutta Pellikan mukaan “itse” pulloissa, mutta mustan stoutin saatavuus jäi pitkäksi aikaa katkolle, kun Alko teki lystistä liian kallista. Liekö se tullut takaisin vuonna 1989, jolloin sitä muutenkin alkoi Suomesta saada?

Pellikka myöntää, että O’Malley’sin “irlantilaisuudessa” saattoi olla toivomisen varaa, mutta hän kuitenkin kehuu sitä tunnelmaltaan olohuoneen jatkeeksi, jossa henkilökunta ja asiakkaat tunsivat parhaimmillaan olevansa yhtä perhettä. Tämä tietysti sopii siihen irlantilaisen pubin ideaan, jota levittivät maailmalle sekä Guinness itse että monet pubiketjut ja itsenäiset baarinpitäjät eri maissa.

Myös muusikot löysivät O’Malley’sin jo alkuaikoina, ja torstai-iltaisin oli kuuluisat jamit. Paikan tunnelma säilyi senkin jälkeen, kun sitä vuonna 1991 laajennettiin. Näin O’Malley’siin saatiin – irlantilaistermeillä – baarin lisäksi myös lounge.

Guinnessin tulo Alkon maahantuontiin vuonna 1989 oli joka tapauksessa tärkeä tekijä irkkubuumin rakettimaisessa nousussa myös Suomessa. Artikkelin kirjoitushetkellä vuonna 1996 pubeja oli pääkaupunkiseudun lisäksi jo ainakin Porvoossa, Turussa, Tampereella, Lappeenrannassa, Kouvolassa, Joensuussa ja Vaasassa. Moni ravintoloitsija oli vieraillutkin irlantilaistyylisissä pubissa ulkomailla – jos ei aina Irlannissa niin vaikkapa Ruotsissa, jossa ilmiö myös jylläsi. Jotkut käyttivät sisustukseen paljonkin rahaa, ja siitä tuli sitten enemmän tai vähemmän “aitoirlantilaista”. Pellikan mukaan tunnelma on kuitenkin tärkein, ei ovenkahvojen tai lampunvarjostimien muoto.

Tässä vaiheessa Guinness-hana oli jo näissä paikoissa itsestäänselvyys; vantaalaista irkkupubia, jossa sellaista ei vielä ollut, saattoi pitää kummajaisena. Hanaa myös osattiin useimmiten käyttää, ja oikealla lämpötilalla varustettu kylmähuone jo yleensä löytyi. Vielä joitakin vuosia aikaisemminhan hanaolut ei ollut ylipäätään suomalaisbaareissa aina mikään oletusarvo. Irlantilaista henkilökuntaa oli tusinan verran täkäläisissä irkkupubeissa, ja heillä oli sitten oma sopeutumisensa Suomen baarikulttuuriin ja sääntöihin – mutta myös esimerkiksi Irlantia laajempaan olutvalikoimaan.

Pellikka pohtii artikkelissaan, miksi irkkupubeista on tullut niin suosittuja ja mikä niissä on erikoista. Hän pitää itse kysymystä vaikeana, eikä hänen kuvauksensa aidoista Irlannin baareista – edes verrattuna suomalaisiin tai kansainvälisiin kopioihin – oikeastaan tarjoakaan yksiselitteistä vastausta. Monet asiat, jotka ovat irlantilaisbaarille olennaisia, ovat sitä myös brittipubeille, kuten sosiaalinen elämä, henkilökunnan rooli tunnelman luojana tai pubin erilaisten osien kokonaisuus. Jäljelle jää toki vielä irlantilainen kansanmusiikki ja tietysti itse oluet, Guinness etunenässä. Irlantilainen ruoka on lisäksi oma juttunsa, jota useimmissa irkkupubeissa Irlannin ulkopuolella ei kovin usein ole nähty.

Pääkaupunkiseudulta vuonna 1996 listatuista irkkupubeista kolme – O’Malley’s ja kaksi Molly Malone’sia – ovat edelleen alkuperäisen konseptinsa mukaisesti “irlantilaisia”. (Tosin O’Malley’s on parhaillaan remontissa.) Kurvin Parnell’s on sen sijaan vaihtanut luonnetta pariinkin otteeseen, ja Richard O’Donoghue’s Rikhardinkadulla on jo pitkään ollut ruokaravintola. Mulligan’s Irish Bar oli Marski-hotellin alakerrassa ja jäi lyhytikäiseksi, mutta naapurikorttelissa Primulan kulmassa on nyt kesästä 2020 ollut tanskalaisketju Old Irish Pubin haarakonttori. Kauniaisissa ei taida enää olla irlantilaista paikkaa, mutta Myyrmäen Molly Malone’s (Toppari) tosiaan oli irkkupubi jo 90-luvulla.

(Kuvat: Flickr.com, Näystin, Ethan Kan, CC BY-SA 2.0, Denis Simonet, CC BY 2.0.)

Pikkujoulu, currywurst ja Andechser Weizenbock

Pikkujoulu on taas käsillä, oli tarkemmin ottaen toissapäivänä. Jo edellisinä vuosina olen juhlistanut tätä vanhaa kotoisan joulunodotuksen alkua tässä blogissa nauttimalla jonkin oluen ja kokkailemalla. Tähän vuoteen se sopii tietysti sitäkin paremmin, kun firmojen ja muiden tahojen railakkaammat pikkujoulut (aivan eri asia) ovat koronan takia katkolla.

Ostimme Hakaniemen torilta lauantaina pöytäkokoisen pikkujoulukuusen, ja kuusimyyjäkin toivotti iloisesti “hyvää pikkujoulua!”. Keittiön puolella valmistui currywurstia vanhalla ohjeellamme, joka on alkujaan peräisin Pastanjauhantaa-blogista. Makkarana oli tällä kertaa vegaaninen Muu Kasvigrillimakkara, mutta aikaisemmin olemme käyttäneet reseptissä ainakin Lidlin paksuja bratwursteja. Lisukkeena olivat lohkoperunat. Kyseessä ei ole ehkä kaikkein jouluisin ruokalaji, mutta voihan sitä syödessään kuvitella olevansa vaikka saksalaisilla joulumarkkinoilla, makkarakioskilla notkuen ja olut- tai glühweinlasi kädessä.

* * * * *

Andechser Weizenbock on vahvempi vehnäolut (7 %) baijerilaispanimolta, jolta suurin piirtein koko valikoima on nähty Alkossa parin viime vuoden aikana. Tältä luostaripanimolta on tullut tasaisen laadukasta tavaraa, ja vahvemmalla puolella loistavien Exportin ja Bergbockin rinnalle on ilmaantunut siis monopolin hyllyille nyt myös vehnäbock.

Tuplavehnät ovat joskus hyvin makeita superoluita, mutta tässä sokerisuus pysyy hallinnassa. Maistelin Weizenbockia rinnakkain Weihenstephaner Vitusin kanssa, joka on vahvojen vehnäoluiden joukossa aivan vaaleimpia ja makeudeltaan sekin maltillinen. Andechsin vehnäpukki on kyllä sitä asteen tummempi, siinä on punertavaa toffeen värisävyä. Vitus puolestaan on voimakkaampi: prosentteja on kokonaiset 7,7.

Näissä kahdessa oluessa on siis jotain samaa ja myös selkeitä eroja. Vitus päästää aavistuksen verran viinan makua läpi, ehkä koska muissa elementeissä pidetään tälle oluttyylille epätyypillisesti melko matalaa profiilia. Lämmetessä makuun nousee myös vähän vehnäistä makeutta, hieman saman oloista kuin esimerkiksi moniviljaisessa Tripel Karmelietissa. Andechser Weizenbock sen sijaan on keskitumman vehnäoluen (vrt. Ayinger Urweisse) vahva serkku, ja siinä hiivan mausteiset ominaisuudet pääsevät esille. Molemmat mainitut saksalaiset ovat minusta hienoja oluita, vaikkakaan eivät välttämättä pärjää currywurst-annokselle – sen pariksi ehkä kannattaa etsiä jotain makeampaa ja tummempaa lämmikettä.

Muikea Muikku

Kalaravintolat viettävät parin vuoden kuluttua 30-vuotisjuhliaan, mutta nykyisistä seitsemästä kalasta uusin – Muikea Muikku – on avannut ovensa vasta tänä kesänä. En osaa edes kuvitella, millaista on avata uusi ravintola koronavuonna 2020. Tästä huolimatta toivon tietysti tulokkaalle kaikkea hyvää. Muikku on ketjun ensimmäinen ruokaravintola (tosin Janoisessa Lohessa oli aikoinaan keittiö), ja listalta löytyy kaikennäköistä croque monsieur -osastosta kunnon pihveihin.

Marraskuisen lauantain alkuillasta valoisa baari oli kutsuvan näköinen mustasta merestä nousevan Verkkosaaren rantakorttelissa. Viereinen baari, Olutravintola Jano, oli silmämääräisesti hieman suositumpi, mutta kyllä Muikussakin muutama seurue nautti juomia ja ainakin yhteen pöytään tilailtiin myös syötävää.

Pistäydyimme lasillisilla, ja heti silmiin osui hanarivistöstä Pilsner Urquellin suodattamaton versio. Sitä tuli tietysti tilattua, kun suosikkipilsneri tässä olomuodossa kuitenkin on edelleen jonkinlainen harvinaisuus. Toista tilausta varten kyselin stoutia tai portteria, joksi henkilökunta suositteli Thornbridgen Cocoa Wonderlandia kaakaopapuineen.

Kun kuitenkin olin tyypilliseen tapaani enemmän maustamattoman portterin perässä, en siihen tarttunut, ja ainoaksi vaihtoehdoksi valikoimasta seuloutui Põhjalan Must Kuld (sekin taitaa tosin sisältää laktoosia, eli sikäli perusraaka-aineiden ulkopuolelle mennään). Hyvä oluthan Must Kuld kuitenkin on, eli tarjonta ja kysyntä onnistuivat kohtaamaan.

Ruokalistaa emme tällä kertaa kokeilleet. Siinä Muikku sanoo olevansa “aidosti belgialaiseen ruokamaailmaan suuntautunut”, mutta toisaalta hakeneensa inspiraatiota myös Saksasta ja Ranskasta. Belgiasta tuttuja elementtejä listalla ovat simpukat, juustopiiras ja olutkastikkeet. Muu on yleismaailmallista gastropubiruokaa. Ei sataprosenttisen belgialaistyylinen menu olisi varmaan mahdoton Helsingissä toteuttaa, mutta jostain syystä sitä ei kukaan (S-ryhmän Belge mukaan lukien) ole koskaan varsinaisesti yrittänyt. Mitään vikaa Muikun tarjonnassakaan ei toki ole, tällainen useammasta lähteestä haalittu ratkaisu sopii olutbaariin oikein hyvin.

Olutlistalla Belgiaa edustavat klassikot Duvel, Chimay ja Rodenbach, sekä 70–80-lukujen tulokkaista Boon ja Delirium Tremens. Viimeksi mainitun valmistajalta löytyy myös La Guillotinea. Rodenbachin kilpailija Duchesse de Bourgogne on sekin mukana. Brittipuolella on Thornbridgen lisäksi Bombardier Bitter ja St Austell’s Proper Job, Suomi–Viro-akselilla ainakin Mallaskoskea, Ruosniemeä ja Põhjalaa. Nykymaailman mittapuulla valikoima ei vaikuta valtavan suurelta tai kokeilunhaluiselta, mutta voi hyvinkin olla riittävän kattava korttelibaariin. En ole Momentin Restaurantsin edustajia haastatellut siitä, mitkä heidän tavoitteensa Muikulle ovat, mutta mielellään tietysti näkisin kalasatamalaisten tänne tiensä löytävän, vaikka uudessa kaupunginosassa muutakin olutbaaritarjontaa on.