Bryggeri Helsinki IPA tuoreversiona

Sarja jatkuu, ja tällä viikolla Bryggeri Helsingin aavehanojen ulosmyynnissä Sofiankadulla oli panimon alkuajoista asti valikoimassa ollut India Pale Ale (5,5 %).

2010-luku oli IPAn vuosikymmen. Ymmärrettävästi myös tämän melko perinteisiin tyyleihin panostaneen ravintolapanimon oli saatava amerikkalaistyylinen IPA tuotepalettiin mukaan. Pitkäänhän Bryggerin panimopuolesta vastasi saksalaistaustainen Matthias Hüffner, mutta ei se tarkoittanut, että pelkästään mannermaisiin oluisiin olisi satsattu.

Nyt kattiloita hallinnoi Mikko Salmi, joka on tehnyt jenkkityylistä IPAa kaupallisessa panimossa Helsingissä jo talvella 2001, eli potentiaalisesti ennen joidenkin nykyisten IPAn kittaajien syntymää. Oletan, ettei Bryggerin IPAn reseptiä ole juurikaan rukattu panimon syntyajoista, ja sillä tavoitellaan siis amerikkalaista IPA-kokemusta ajalta ennen Uuden-Englannin vaaleiden, sameiden ja mehumaisten oluiden rantautumista Vanhalle mantereelle.

cof
Nenään uiskenteleekin myyntiastiaa avatessani vanhan koulukunnan amerikkalaisen IPAn tuoksu: pihkainen metsä ja karamellinen sitrus. Astiassa on eloa, se on jopa hieman kuohunut yli kantaessani sitä kotiin. Lasiin kaataessa hiilihapon taso on kuitenkin melkein real ale -tyyppistä, jos ei ihan ensimmäisessä lasissa niin ainakin viimeisissä.

Kun odotukset ovat ensimmäisten sukupolvien jenkki-IPAssa, ei yllätyksiä tule vastaan myöskään maussa. Karamelli tuntuu ainakin omaan suuhuni aika vahvasti tässä oluessa. En ole kummoinenkaan IPA-asiantuntija, mutta voisin kuvitella, että sen korostumista auttaa matala hiilihappotaso. Tuoksussa ja maussa tuntuu jopa pientä simamaista makeutta ja hiivaisuutta, minkä luulisi johtuvan siitä, että tämä on tuoreeltaan laskettu hanasta mukaan otettavaksi. Katkeroakin jälkimaussa kyllä on.

Mitä enemmän olutkenttä erikoistuu ja fragmentoituu, sitä herkemmin tällaisiin takavuosien standardeihin tulee liitettyä sellaisia määreitä kuin “lipittelyolut”. Tarkoitan sillä, että tuote on hyvässä kunnossa, perusselkeä, ja sitä voisi juoda useammankin lasillisen oikeassa tilanteessa. Tuoremyynti tuo real ale-maisella mystiikallaan olutkokemukseen jonkin selittämättömän lisäelementin, mutta sinänsä tästä IPAsta voi olla vaikea sanoa mitään sellaista, mitä ei monesta muustakin old school -IPAsta voisi sanoa. Perustuotteet on kuitenkin tärkeää pitää tikissä, koska varmasti ainakin osa kuluttajista testaa niillä panimon yleistä laatua.

Bryggeri Helsinki Charbon Double Stout tuoreversiona

Taas kävin eilen Sofiankadun historiallisissa maisemissa noutamassa Bryggerin panimopuodista litran pullon hanaolutta, joka tällä kertaa oli yksi heidän valikoimansa uudemmista tuotteista, Charbon Double Stout. Helsinki on yksi maailman muinaisia portterikaupunkeja, ja siksi on oivallista, että joku tämäntyyppistä vahvaa olutta nytkin 200 vuoden jälkeen tekee ydinkeskustassa, kun Koff on Keravalla ja niin edelleen.

Jututin viime kesänä SOPP-reissulla Helsingissä ollutta Tim Webbiä, joka kertoi, että The World Atlas of Beerin kolmanteen painokseen olutmaita on niputettu niille luonteenomaisten tyylien mukaisiin lukuihin. Kolmas painos ilmestynee jossain vaiheessa tätä vuotta. Toista painosta en ole nähnyt, mutta ensimmäisessähän kukin maa oli pääasiassa omana “lukunaan”.

Pohjois-Eurooppaa luonnehditaan tulevassa opuksessa erityisesti kahden täällä vahvan tyyliperinteen kautta: kansanoluiden ja stout/portterien. Kansanoluilla tarkoitetaan siis sahdin ja maltølin tyyppisiä muinaisoluiden jäänteitä, ei ruotsalaista kakkosolutta. Pohjoismainen (tai pikemminkin itämerellinen) portteri- ja stoutperinne liittyy siihen, mitä yleensä kutsutaan Michael Jacksonin jalanjäljissä baltic porteriksi eli itämerenportteriksi.

Näistä porttereistahan iso osa poikkeaa ammoisista brittiläisistä esikuvistaan siinä, että hiivana on lager-hiiva, mutta ehkä myös muun muassa münchen- tai karamellimaltaiden käytön suhteen. Toisaalta myös enemmän brittiperinteeseen tukeutuvia yksilöitä on paljon.

Webb perusteli kirjaan valittua painotusta sillä, että Pohjoismaissa yksinkertaisesti osataan stoutit ja portterit paremmin kuin muualla. Sen perään hän heitti minulle täkynä, ehkä osin hivelläkseen heikkoa suomalaista itsetuntoa: “I mean, Siperia – how can you not like Siperia!” Vähän mumisin jotain siihen suuntaan, että Tampereen legendaarinen stout on mielestäni enemmän amerikkalaista perinnettä kuin pohjoismaista. Mutta enhän minäkään eri mieltä ole sen laadusta.

cofNyt kuitenkin Helsingin Kauppatorin kulmalla on tehty perinteisemmän brittiläisen vientiportterin tyyppistä double stoutia. Humalina ovat mannermainen Magnum ja englantilaiset East Kent Goldings ja Fuggle. Maltaita on kuusi erilaista, ja varmaan esimerkiksi cara-tyyppiset tuovat tiettyä pyöreää makeutta makuun. Vahvuutta on 7,2 %, ja Bryggerin Olli Majasen mukaan Charbon-nimi (kivihiili ranskaksi) viittaa oluen väriin ja sen tekijän Mikko Salmen pitkäaikaisiin Ranska-yhteyksiin.

Tuoksussa on tummaa suklaata ja kuivattuja luumuja. Olut kaatuu öljyisen mustana lasiin, ja siihen muodostuu kuitenkin ruskehtava vaahto. Maku on kahvinen, kaakaoinen, jokseenkin katkera ja brittiperinnettä mukailevasti pidättyväinen: ei liian makea eikä lääkemäisen salmiakkinen. Myöhemmin maussa tuntuu myös siirappista hedelmäisyyttä. Tämä olut pitää sen minkä lupaa, joten pisteet menevät jälleen Bryggerille maistuvan tuoreoluen tekemisestä sekä Helsingin pitkän double stout -perinteen jatkamisesta.

Bryggeri Hoppiness in Helsinki, barley wine tuoreversiona

Taas tuli poikettua Senaatintorin kulmilla hakemassa growler-tyyliin litran pullo Bryggeri Helsingin tuoretta olutta. Tällä viikolla myynnissä oli Hoppiness in Helsinki -niminen barley wine (11 %). Olli Majanen muuten lupaili, että vapuksi on tulossa klassista hefeweizenia. Bloggarikollega Arde oli ollut samoihin aikoihin samoilla asioilla ja bongannut minut ratikasta käsin. Busted!

Ison lasipullon patenttikorkki ei avatessa poksahda käytännössä ollenkaan, eikä lasiin kaataessa myöskään vaahtoa muodostu. Tämä ei näin vahvassa oluessa ehkä ole kovin erikoista, mutta myös suutuntumassa olut on hiukan öljyisen oloinen eikä kovin hiilihappoinen. Onko tämä sitten ongelma – ehkä ei, mutta pykälän verran kuohuvampi olisi saattanut sopia parhaiten omaan suuhuni?

Mansikkamainen tuoksu sopii brittityyppiseen ohraviiniin ja sama punaisten marjojen maailma jatkuu maussakin. Mukana on ehkä sitrusmaisen kirpeyden häivähdys. Maltainen perusmaku ja eurooppalaisen rauhallinen humalointi (ainakin vahvuuteen nähden) luovat oluelle asianmukaisen ja luotettavan pohjan. Toisaalta jotain tuoretuotteen rosoakin taitaa olla: mietin, jäikö jälkimakuun vähän hiivan kaikua kummittelemaan. Mainio olut on joka tapauksessa kyseessä.

hoppinessinhelsinkiMikä on barley wine? Onko se jotain muuta kuin supervahva brittiolut (tai alkuperämaasta ja humaloinnista riippuen amerikkalainen olut)? Jos romanttista ohraviini-termiä ei olisi reilut sata vuotta sitten Britanniassa lanseerattu, kutsuisivatko craft-hipsterit tätä nyt imperial pale aleksi? Vahvuus on varmasti ainoa aivan kiistaton barley winen ominaisuus. Muista tyylillisistä eroista ja päällekkäisyyksistä esimerkiksi strong aleen, wee heavyyn ja old aleen verrattuna löytyy asiallista analyysiä vaikkapa Beer Judge Certification Programin arvosteluohjeista.

Apumaistajani huomautti, että Hoppiness in Helsinki tuoksuu belgialaiselta. Se huomio ei mene metsään. Esimerkiksi De Dolle Brouwersin jouluoluessa Stille Nachtissa on ollut muistaakseni joinakin vuosina samantyyppisiä tuoksu- ja makuprofiileja kuin Bryggerin ohraviinissä. Samoin Dubuissonin Bush Beer on brittiläisen barley winen sukulaisolut. Tim Webbhän on jo 30 vuotta yrittänyt juurruttaa barley wine -sanaa vahvojen belgialaisoluiden kattokäsitteeksi. Bushiin se sopii aivan luontevasti, mutta Webb on käyttänyt sitä myös vahvimmista luostarioluista kuten Westvleteren 12°:sta. Tässä hän on yksin mutta ei välttämättä aivan väärässä.

Bryggeri Helsingille täytyy antaa taas isot kiitokset hyvän ja mielenkiintoisen oluen tuomisesta tuoremyyntiin. En rohjennut kysyä, miltä tilanne heillä muutoin näyttää nyt, kun muutama poikkeusviikko on jo takana, mutta ainakin asiakkaille tarjotaan jatkuvuutta ja piristystä näiden tuotteiden muodossa. Ei Bryggeri ole pääkaupunkiseudulla aivan ainoa tätä tekevä panimo, mutta minulle autoilemattomana ja (mahdollisuuksien mukaan) joukkoliikennettä välttävänä se kuitenkin on nyt helpoiten jalkaisin saavutettava growler-myyjä. Eletään silti päivä kerrallaan ja seuraillaan, mihin suuntaan maailma menee.

Sateisen pääsiäispäivän oluet

Jos oikein tilannetta luen, Alkossa on tultu siihen pisteeseen, ettei pääsiäiseksi ole tilattu valikoimaan yhtä ainutta “pääsiäisolutta”. Katalogissa saattaa kummitella vielä Gotlands Wisby Påsköl, mutta jos näin on, se on jonkin vuonna 2019 (pääsiäiseksi?) hankitun erän jäänteitä. Yli 5,5-prosenttisia pääsiäisoluita ei siis tästä maasta nyt löydy, ellei jollakin pienpanimolla sitten ole sellaista omasta kaupastaan haettavissa.

Ruokakauppavahvuisia kotimaisia pääsiäisoluita on kyllä tarjolla, kuten viime vuonnakin. Koronakriisin jo alettua nappasin kolme sellaista naapurikaupunginosan K-supermarketista. Nämä näyttivät uutuuksilta tai ainakin sellaisilta, joita en ole edellisinä vuosina maistanut.

sdrMallaskoski oli tehnyt Easter Licorice Porterin (5,5 %). Lakritsijuurella maustettu portteri ei ole ihan suoranaisesti panimon aiempi Lempo Laku Porter salanimellä, koska viimeksi mainittu oli Alko-vahvuinen. Molemmissa on kuitenkin sama idea, eli viskimallasta ja lakua. Lakritsi on dominoiva maku, joka minusta sopii portteriin hyvin ja niinpä tästäkin oluesta pidin. Viskimallasta en olisi välttämättä maistanut sen alta, ellen olisi pullon kyljestä lukenut. Humalana oli Centennial, joka sekin lähinnä täydensi makua, IBU-lukemat (32) huomioon ottaen maltillisella katkeruudella.

Setin toinen tumma olut oli Mustan Virran Pääsiäisolut (4,6 %), panimolta, joka nykyään näkyy kulkevan Olaf Brewing -nimellä. Savonlinnalaiset ovat saaneet viime viikkoina näkyvyyttä myymällä valmistamaansa käsidesiä, mutta esimerkiksi kunnianhimoisen Arctic Beer Festivalinsa he joutuivat koronapulmien takia lykkäämään tulevaisuuteen. Pääsiäisoluesta ei ole pidetty niinkään meteliä, eikä pullostakaan selviä muuta kuin “tumma olut” ja perusraaka-aineet vesi, ohramallas, humala ja hiiva.

Jostain on kuitenkin kulkeutunut nettiin tieto, että tämä on nimenomaan tumma ale, vaikka hiivan laji ei olisi puhtaasta tuoksusta ja melko simppelistä mausta ainakaan minulle välttämättä aistinvaraisesti selvinnyt. Maltainen ja multainen, hieman paahteinen maku ei aivan suoraan viittaa sen kummemmin Tšekki–Saksa-akselille kuin Brittein saarillekaan, joten onko tämä enemmänkin nykyamerikkalainen dark ale, joka vain on humaloitu kerrostalopedaalilla?

Stadin Panimo eli oman kulmakuntamme lähipanimo juhlisti puolestaan koronapääsiäistä Red Passion Alella (5,5 %). Kun pääsiäisenä muutenkin pohditaan syntyjä syviä, voi nyt taas miettiä, mikä red ale oikein on. Toisaalta on “Irish red ale”, joka oli nykyisen pienpanimoliikehdinnän alkaessa juuri sen verran eriytynyt brittiesikuvistaan kuten bitteristä, että joku saattoi keksiä sen olevan oma oluttyylinsä. Toisaalta red ale on myös American amber ale -tyylistä käytetty nimi, jolloin puhutaan usein vahvemmasta, tuhdimman maltaisesta ja kovastikin humaloidusta makupommista.

Stadin pääsiäiskärsimysolut kuuluu epäilemättä jälkimmäiseen karsinaan pikemmin kuin ensimmäiseen. Kovin mahtaileva se ei kuitenkaan ole, vaan tuntuu olevan suunnattu jopa enemmän passiohedelmän kuin red alen ystäville. Kirpakka ja trooppiselle haiskahtava hedelmä hallitsee makua selkeämmin kuin itse olisin toivonut. Kyllä stadilaiset asiansa osaavat ja tässäkin on mukana myös sitä “hyvää red ale -makua”, mutta ehkä allekirjoittaneen pitäisi jättää hedelmällä maustetut oluet niille, jotka sellaisia yleisesti arvostavat. Sanaleikkiä konkretisoitiin nyt sekä passiohedelmän että etikettiin painetun orjantappuraseppeleen voimalla.

Näin on taas yksi pääsiäispäivä vietetty arkivahvuisia pääsiäisoluita maistellen. Jos ensi vuoteen mennessä virus ei ole tuhonnut koko olutalaa, pitää ehkä tilata myös verkkokaupoista muutama ulkomainen juhlaolut kevään minilomaa piristämään. Pisteitä kuitenkin jälleen kotimaisille pienpanimoille siitä, että jonkinlaista suomalaista pääsiäisolutperinnettä on kaikesta huolimatta jaksettu ylläpitää. Omaan kaappiini kuitenkin mahtuisi hyvin esimerkiksi pari belgialaistyylistä pääsiäisjuomaa, jossa paaston loppumisen kunniaksi olisi prosentit lähempänä kymmentä kuin neljää.

Bryggeri Helsinki Tartan, tuoreversio skottioluesta

Helppoa ei ole korona-arki Helsingin historialliseen sydämeen juurtuneelle panimoravintolallekaan, kun ruokapuoli ja oluthanat menivät viime viikolla kiinni. Auki ovat Bryggerissä tällä hetkellä vain eteisen olutpuoti – lyhennetyllä aikataululla – ja verkkokauppa.

Tilanteen eskaloiduttua Bryggeri on myynyt viime päivinä tankkioluena tehtyä scotch aleaan nimeltä Tartan tuoretuotteena. Sitä on saanut kolmen litran kanisterissa ja litran patenttikorkkipullossa. Näiden kylkeen lätkäistyissä tarroissa luvataan säilyvyysajaksi kolme vuorokautta astioinnista.

Jätin oman tilaukseni sisään torstaina. Pelkäsin, ettei 3 l kanisteria saisi tyhjenemään ajoissa – jakomahdollisuudet kun ovat tätä nykyä vähissä – joten olin suunnitellut ottavani kaksi litran pulloa. Verkkokauppa kuitenkin antoi ostaa vain yhden, eli tyydyin siihen. Jos tavara oli käynyt näin tehokkaasti kaupaksi, se on sentään hyvä merkki jostakin.

Hain pulloni Sofiankadulta perjantai-iltapäivänä. Olli Majanen puuhaili myyntipisteen puolella yksinään, ja ravintolan ovet olivat tietysti säpissä. Olli sanoi, että aikaa oli kulunut tänään muun muassa tukihakemusten kirjoitteluun, mikä varmasti on monissa pienemmissä firmoissa ollut viime viikkoina eloonjäämisen kannalta välttämätöntä.

Tartan (7,5 %) ei ole edustamaansa skottiperinteeseen nähden erityisen vahva, vaikka alkoholiprosentteja ihan reippaasti löytyykin. Tällaiset tuhdit, makean maltaiset skottioluet eivät ole niinkään sukua Skotlannin nykypubeissa juotaville oluille, vaan tyyli perustuu 1800-luvun ja viime vuosisadan alun supervahvoihin, makeisiin luksusoluihin. Tämän päivän olutnörtit tuntevat tyylin nimellä wee heavy, entisaikojen skoteille se oli arkisemmin twelve guinea ale.

IMG_20200403_200634 (1)Bryggerin nykyisen oluenpanijan Mikko Salmen tekemä olut tuoksuu vahvasti karamellille, kun kaadan sitä lasiin hiukan liian kylmänä – se oli parvekkeella muutaman tunnin kotiutuksen jälkeen. Olut on kuparinpunainen, mikä yleisen käsityksen mukaan sopii tyyliin. Tosin Belgiassa, jossa nämä oluet olivat voimissaan vielä Skotlannista kadottuaankin, scotchit ovat tummia. Myös Traquair House Ale, tyylin uuden tulemisen edelläkävijä, on tummempi.

Makea tuoksu avautuu oluen lämmetessä jonkinlaiseksi mansikkatoffeeksi, joka voi olla brittihiivan peruja. Perusasioiden äärellä pysyttelevä brittiolut: tämä oli oma vaikutelmani Tartanista. Hieman miedompana voisin kuvitella juovani tätä cask-versiona jopa jossain eteläenglantilaisessa pubissa. En ole kovin aktiivisesti viime aikojen scotch ale -tyyppisiä oluita maistellut, joten en osaa sen tarkemmin analysoida, mikä se skottielementti on – mutta mainio ja hyvin tehty tuote tämä on joka tapauksessa.

Tuntui, että mallas, humala ja hiiva ovat Tartanin maussa kaikki aistittavasti läsnä mutta tasapainossa. Siinä on ehkä omaan makuuni yksi hyvän oluen määritelmä. Olipa myös hienoa hakea olutta tuoremyynnistä paikan päältä – tätä “growler”-kauppaahan meillä ei ole niin paljon nähty. Toivottavasti Tartan pysyy panimoravintolan ohjelmistossa myös koronakriisin jälkeen, haen sitä siinä tapauksessa vaikka useampanakin viikonloppuna.

Fuller’s Vintage Ale 2005 – viisitoista vuotta myöhemmin

Milloinkohan olisin viimeksi juonut 15 vuotta kellarissa seissyttä olutta? Todennäköisesti edellinen kerta on ollut Antwerpenin Kulminatorissa vuonna 2009 tai 2010, ja olut on ollut Chimayn trappistiluostarin sininen vuosimallia 1994. Muistot ovat hieman hataria, mutta siitä olen varma, että hyvää se olut oli.

mdeMuutama viikko sitten minulla, vanhalla Fuller’s-fanilla, oli tilaisuus maistaa lontoolaispanimon Vintage Alea – siis kellaroitavaksi tarkoitettua vahvaa olutta – lähes yhtä kauan ikäännytettynä kuin tuota muinaista belgialaisolutta. No, tosiasiassa vuoden 2005 Vintagella ei vielä nyt ollut ihan viittätoista vuotta täynnä, kun olut on todennäköisesti pantu joskus loppuvuodesta, mutta sinne päin ainakin.

Todetaan heti, että jo ensivaikutelma oli positiivinen. Odotukset olivat pelonsekaiset, koska tähän asti vanhin maistamani Vintage Ale -vuosikerta, 2012, oli taantunut ajan mittaan yksioikoisen eukalyptus-sivumaun hallitsemaksi. En tiedä oluiden ikääntymisestä niin paljon, että osaisin sanoa, johtuuko tuo jonkin humalalajikkeen maun muuttumisesta vai onko kyseessä epämääräinen lääkemäiseksi tai tärpättimäiseksi kuvattu virhemaku, jota joihinkin oluihin vanhetessa tulee. (Vai väärästä säilytyksestä jossain vuosien varrella…)

Sen sijaan vuoden 2005 Vintage oli tosiaan nyt ihan tunnistettavan olutmainen, hieno juoma, jossa katkerot maistuivat ja tuoksuivat humalalle, ja tuntemistani ikääntymisen aiheuttamista piirteistä mukana oli lähinnä sherryn tai juraviinin tapaista olkea. Tuoksusta en oikein saanut kiinni: olut oli joko turhan viileä tai sitten aromit ovat häipyneet. Väri oli tiikkipuun ruskea, tummempi kuin mitä nyky-Vintaget tuoreeltaan ovat.

Olut oli yhä selkeän brittiläinen vahva ale, jonka maussa oli kovaa toffeeta tai tikkunekkua, ja lisänä minimaalinen vivahde multaa ja yskänlääkettä – nekin ehkä iän tuomina ominaisuuksina. Siinä missä vuoden 2012 olueen pullahti pohjia kaadettaessa hiivan kappaleita, tämä vuoden 2005 versio oli samalla tavalla tasaisen suodattamaton kuin uudemmat vuosikerrat.

Lyhyt tuomio: jos olet Fuller’s-fani ja törmäät tähän vuosikertaan jossain kellaripainotteisessa olutbaarissa, kannattaa mahdollisesti tilata vaikka vähän “suolaisempaankin” hintaan.

Urkin portteripäivillä

Maailmassa on muutama kaupunki, jota voi kohtuudella kutsua portterin tyyssijaksi. Mustalla oluttyylillä on ollut paikan historiassa jokin merkitys. Lontoo on sitä itseoikeutetusti, samoin Dublin tai Pietari, miksei myös Göteborg tai Tartto.

Helsingin voi melkeinpä lukea näiden kaupunkien joukkoon: portteria on valmistettu täällä joitakin keskeytyksiä lukuun ottamatta lähes 190 vuotta, kauemmin kuin mitään oluttyyliä. Sinebrychoff Porterilla oli takavuosina mainetta maailmallakin, olihan Michael Jacksonkin sitä olutkirjoissaan kehunut. Toki portterityyppisiä oluita tehtiin varsinkin 1800-luvulla myös muualla Suomessa.

Tällainen kehyskertomus pyöri mielessäni, kun mietin, miksi pidän erityisen paljon St. Urho’s Pubin vuotuisista Stout- ja Porterpäivistä. Ne sopivat hyvin tähän kaupunkiin, vaikka tarjolla olevista oluista monet edustavatkin oluttyylin uudempia tulkintoja. Useimmat eivät ole sukua esimerkiksi Koffin export stoutia ja tummaa lageria yhdistelevälle perinteelle.

Jos cask-oluet luetaan pois, Urkin tämänvuotisen ohjelman kahdestatoista oluesta viisi on suomalaisia ja loput seitsemän Islannista, Britanniasta, Uudesta-Seelannista, Tanskasta ja Espanjasta. Yksi espanjalaisoluista oli kollaboraatio Puolan Wrocławissa toimivan Sadan sillan panimon eli Browar Stu Mostówin kanssa.

Tämä Black Widow (8 %) oli ensimmäisenä testaamani olut. Laugarin ja Stu Mostówin yhteistyöportteri oli ilmeisesti tähtianiksella maustettu, mutta se ei ainakaan omaan suuhuni maistunut liikaa. Melko tyypilliseksi puolalaiseksi Baltic porteriksi tätä voi sanoa, makeahko, hieman salmiakkinen, paksu mustanpuhuva olut oli kyseessä.urkki20201

Joimme puolikkaita pintteja kuten joissakin muissakin pöydissä näemmä tehtiin, ja ensimmäiseen satsiin Black Widowin ohella valikoitui myös Kimito Porter 2019 (6 %), kotimainen perusportteri, joka on maannut astiassaan vuoden verran. Kuivempaan stoutiin vivahtavassa oluessa ei ollut vikaa, mutta syvällisyyttä siitä ehkä vähän puuttui. Tätä olisi ollut tarjolla myös viskitynnyrissä kypsyneenä versiona, joka nyt valitettavasti jäi kokeilematta.

Maistilan Colonia (7,2 %) kiinnosti, muutenkin kyllä mutta erityisesti alaotsikkonsa East India porter takia. En tiedä, mitä panimo tällä oli tarkkaan ottaen hakenut, mutta aina on hyvä tilaisuuden tullen muistella, etteivät britit Intian siirtomaahan pelkkää sitä IPAa vieneet. Portteri oli 1700–1800-luvuilla suosittu perusolut kotipuolessa, ja se kelpasi myös Bengalissa ja sittemmin muualla niemimaalla palvelleelle henkilöstölle.

Colonian musta, mentolinen vahvuus jyräsi taas alleen samaan aikaan pöydässä olleen Paloaseman Britti Portterin (5 %), joka oli jännän vaalea portteriksi. Ruskea olut välkehti lasiin laskettaessa punertavana ja siitä näki miltei läpi. Portteri on vuosisatojen varrella vaihdellut perusväriään mustan ja ruskean välillä, ja tässä on nyt ehkä haettu jotain 1900-luvun lopun brittiläisten pienpanimoiden tulkintaa aiheesta. Paahteisuudessa oli vähän palaneen leivän tyyppistä makua, joka kevyehkössä oluessa maistui läpi. Omaan makuuni portterit toimivat parhaiten vähän jykevämpinä, mutta miedommissa versioissakin on oma viehätyksensä, joka korostuu varsinkin brittiläisen real ale -osaamisen tuottamissa hedelmäisen raikkaissa mauissa.

Urkin tapahtuma toimi jälleen mainiosti ainakin tällaisena lauantai-iltapäivän etappina, jossa ei tarkoitustaan ollut testailla koko listaa läpi. Mustat vierailijaoluet olivat vallanneet hanarivistön keskiviikkona, ja niitä oli edelleen koko lailla täysi kattaus jäljellä. Urhon pubi on selviytynyt myös taannoisesta pintaremontistaan voittajana; tunnelmaa ei ole pilattu liialla uudistamisella. Ruokalistalta löytyi pikkupurtavaksi hyvä kinkkueväs eli savukinkkua, piparjuurikermaa ja suolakurkkua ruisleivällä.urkki20202