Praha, heinäkuu 2019: Yksinkertaista elämää etsimässä, osa 2

Tupakansavu on ehkä poissa, mutta tomaatinpunaiset ja hernerokanvihreät seinät ympäröivät yhä Klášterní pivnicessä omaa, kaupungin vilinästä eristäytynyttä miniuniversumiaan. Yksi pariskunta nojailee seinänvierustaan, kauemmissa pöydissä istuu yksinäisiä ukkoja olutlaseineen. Baarimikolla on käynnissä leppoisa jutustelu kantiksen kanssa, joka minun on tietysti tilatakseni keskeytettävä.

Joka matkalta jokin juttu jää mieleen parhaana muistona, ja tällä kertaa sen kunnian sai tämä Klášter-panimon pieni sillanpääasema Prahan Holešovicessa (Ovenecká 15). Paikka osui käytännössä reitillemme sattumalta, vaikka olimmekin passiivisesti todenneet (Lonely Planet -oppaasta!) sen olemassaolon. Ellemme olisi osuneet paikalle muuten vain, emme olisi lähteneet sitä erikseen etsimään.

cz-12-klaster

Holesovicen katuelämää Klasterni pivnicen terassilta. Sisätiloissa istuvia en raaskinut kameroineni piinata.

En väitä, että Klášterní-Bock (19°, 7,5 %) olisi suinkaan paras tšekkiolut, jota koskaan olen juonut. Se oli tumma ja tanakka, ei parhaiten helteiseen päivään sopiva, hedelmäsiirappisen makea olut. Baarimikon kulmat ehkä kohosivat hieman kun tilasin, ja saatoinkin olla päivän ensimmäinen bockinjuoja. Vaahtoa hanassa riitti, sen tuoksinassa pöhähti jokin osanen laitteesta irti. Olut oli joka tapauksessa priimaa, ja matkaseuralaisellekin miedompi vaalea lager kelpasi. Paikan aito tunnelma ja lievä eristäytyneisyys vilkkaimmilta reiteiltä keräsi tällä kertaa täydet pisteet.

 

* * * * * * *

Totesimme kaiken kaikkiaan heinäkuisesta Prahasta useampaan kertaan, että se oli erinomainen kohde muutaman päivän Euroopan-lomalle – oluineen tai ilman. Kun edellinen reissu oli ollut rauhallisempaan aikaan huhtikuun alussa, pelkäsimme etukäteen turistimassojen jyräävän keskellä kesää. Ei tästä mitään ongelmaa nytkään koitunut. Isot joukot pysyttelivät Vanhastakaupungista Kaarlensillan kautta Malá Stranaan ja linnalle johtavilla reiteillä.

No, myös Pilsner Urquellista pitää aina puhua, kun Tšekkiä käsitellään. Reissun omasta mielestäni paras Urkki osui eteen U Bílé kuželkyssa (Míšeňská 12), joka on yksi Lokal-pubiketjun viidestä prahalaisesta haarasta. Malá Stranan turistiytimessä sijaitseva paikka on muiden Lokalien tavoin sinänsä erikoistunutkin juuri tuon Tšekin lippulaivaoluen tarjoiluun. Tankin kyljessä seisoo avaamisaika ynnä muita asianmukaisia tietoja.

uPidin tämän paikan raikkaasta ja maukkaasta Urquellista, matkaseuralainen kuitenkin moitti sitä liian kylmäksi (“vetinen keskimaku”), joten jäimme tästä lievän erimielisyyden valtaan. Jälleen kerran en voi täysin sulkea pois olosuhteiden vaikutusta: olimme taivaltaneet illallisen jälkeen pitkin poikin keskustaa, kunnes päätimme vielä istaltaa yhdelle lasilliselle. Tunnelma oli selvästikin U Bílé kuželkyn salissa tiivistynyt illan mittaan, ja hieman hikinen oluen odotus – vaikka lyhytkin – kasvatti janoa.

Muita isoja lagereita kuten Budvaria, Kozelia tai paikallista Staropramenia ei tullut tällä reissulla maisteltua. Näistä löytyy nykyään erilaisia erikoisversioita kuten Urquellistakin. On tankkijuttuja, suodattamatonta ja muuta sekalaista. Sitäkin olen vasta Tšekissä tullut ajatelleeksi (kävin siis maassa ensimmäistä kertaa viime vuonna ja toisen kerran nyt), että lähes kaikilla paikallisilla vaaleilla merkeillä on kaksi vahvuutta – hanaolut (n. 4 %) ja varasto-olut (n. 5 %). Tämä ei ole oikein Suomesta käsin hahmottunut, vaikka näitä on meilläkin jo pyöreästi 30 vuotta juotu.

* * * * * * *

Majoituimme Karlínissa, joka on vanha esikaupunki kukkulaisen kaupungin tasaisella rantapenkalla. Vltava-joen rannasta Karlínia erottaa tympeän näköinen teollisuusalue, mutta kaupunginosan keskeiset kadut ja aukiot ovat tunnelmallisia. Niitä reunustavat värikkäät 1800-luvun kerrostalot ja komeat puurivistöt. Karlín kärsi vaurioita Prahan historian pahimmissa tulvissa vuonna 2002, mutta tulvistakin on jo ajat sitten toivuttu.

Hipsterikahviloita ja -baareja on nyt siellä täällä, mutta miljöö on kuitenkin klassisen keskieurooppalainen – ei mikään Brick Lane. Aamiaispaikkoja hotellimme lähistöltä löytyi helposti: kokeiltua tuli loft-tyyliä edustava Eska (Pernerova 49) sekä intiimimpi mutta tehokas Můj šálek kávy (Křižíkova 105). Molemmissa oli erinomaiset ruoat ja listoilla myös ei-bulkkeja oluita (emme testanneet).

Koko matkan ensimmäiset oluet joimme muuten hotellia vastapäätä sijainneessa Podolkassa (Šaldova 34), joka ei ole sinänsä baari vaan ruokaravintola. Ikkunassa mainostettiin jopa vegaani-, paleo- ynnä muita erikoisruokavalioita, joita varmasti muutama vuosi sitten olisi ollut koko Tšekistä kohtalaisen hankala löytää. Olutmielessä ravintolassa jylläsi Bernard, joka on melko sympaattinen keskisuuri panimo Böömin ja Määrin rajamaastossa. Heillä tuo edellisessä postauksessa mainittu řezané on muuten pullossa, ja kuiva mutta raikas sekoitus toimi hyvin. Matkaseuralainen intoutui luonnehtimaan: “tällaista oluen pitää olla”.

cofMyös viimeinen kohteemme ennen lentokentälle lähtöä oli Karlínissa: U Tunelu (Thámova 1). Ravintola on saanut nimensä 300 metrin mittaisesta kävelytunnelista, joka yhdistää korkealle harjanteelle kasvaneen Žižkovin ja joen tasalla sijaisevan Karlínin. U Tunelu on kohtuullisen hyvä esimerkki siitä tšekkiläisestä yksinkertaisuudesta, jota tältä matkalta lähdin hakemaan ja jota myös edellä mainittu Klášterní pivnice edusti.

Mihin tarvitaan pitkää olutlistaa, jos yhden panimon tuotteet pelittävät tarpeeksi hyvin? U Tunelussa tuo panimo on Pivovar Konrad, jonka muista tuotteista en nyt laita päätäni pantiksi, mutta polotmavý oli nyt hanasta laskettuna aivan asian ytimessä. Ruokaa emme U Tunelussa tilanneet, mutta sitäkin tästä “ensimmäisen tasavallan ruokalaksi” ilmoittautuvasta anniskelulaitoksesta löytyisi.

* * * * * * *

Jälkikirjoituksena mainittakoon, että omatuontia harjoitin tällä kertaa hyvin vähän. Kävimme kyllä Zlý Časyn olutkaupalla, joka tuli jo viime vuoden Prahan-matkalla tutuksi. Sieltä tarttuikin muutama pullo matkaan. Kauppahan on syrjässä tallatuimmilta poluilta Nuslen kaupunginosassa, johon tosin pääsee helposti ratikalla numero 18 Uudesta kaupungista (Karlovo náměstí -aukiolta).

Parasta Nuslen reissulla oli tällä kertaa U Bansethů -ravintola, jossa sotamies Švejkin luoja Jaroslav Hašek tykkäsi perimätiedon mukaan istuskella. Tässäpä ensiluokkainen, perinteinen prahalainen Urquell-paikka, josta myös tšekkiläisten baariruokien koko apokalyptinen kirjo löytyy. Siitä vain rohkeasti google-kääntäjää näppäilemään, että mitä ne marinoitujen juustojen ja etikkamakkaroiden, oluttaikinoiden ja paprikapalkojen yhdistelmät milloinkin ovat.

Olutmaana Tšekki on yhä mielenkiintoinen. En tiedä, onko se niin konservatiivinen kuin usein on sanottu. Toki lähes kaikki juovat vaaleaa lageria, mutta niinhän muuallakin tehdään. Ehkä Tšekissä juuri se vain on keskimäärin parempaa ja monipuolisempaa. Nimittäin myös IPA-, stout- ja hapanolutosasto leviää vinhaa vauhtia trendikkäimmistä hieman perinteisempiin pienpanimoihin. Onko mahdollista, että kansainväliset käsitykset esimerkiksi pilsnereistä muokkaavat tšekkien omia tapoja valmistaa paikallisia tyylejä? Eriytyykö craft-kulttuurille altistunut Praha jatkossa maaseudun ja pikkukaupunkien vanhemmista pienpanimoista? Näitä asioita täytyy mahdollisilla tulevilla reissuilla yrittää tarkkailla.

cof

Polkuveneily auringonlaskussa Vltava-joella on suositeltavaa.

cz-11-jazz

Reduta-jazzklubilla oluena oli Lobkowicz.

cof

Karlínin katuja.

cz-10-adamowicz

Riegrovy Sady -puiston olutterassi oli tänä kesänä kiinni. Puistosta löytyi polku, joka oli nimetty Gdanskin viime talvena murhatun pormestarin Pawel Adamowiczin mukaan. Tästä avautui puiston hienoin näkymä kaupungin yli.

 

Mainokset

Tumma vahva lager on olut vailla tarinaa

Otetaan vaikka Saku Tume. Viron vanhin panimo on tehnyt tätä olutta vuodesta 1960, eli se on syntynyt keskelle pimeintä neuvostoaikaa. Muutamaa vuotta myöhemmin A. Le Coq eli tuolloinen Tartu Õlletehas lakkautti ikiaikaisen portterinsa (se herätettiin henkiin, kun Olvi 1990-luvun lopulla osti tarttolaistehtaan). En tiedä, millainen olut Sakun tumma on neuvostoaikana ollut – nytkin se on aika kiltti tumma talvenlämmittäjä.

Onko se tyyliltään dunkler Bock, kuten Ratebeer väittää? En ollut koskaan ajatellut virolaisten vahvoja, tummia oluita Bockeina, mutta nyt kun katson jo ajat sitten kadonneen Rüütli-oluen etikettiä, huomaan Tartu Õlletehtaan aikanaan kutsuneen sitä topelt-bockiksi. 7,5-prosenttinen olut maistui 1990-luvun lopun Tallinnassa dekadentin vahvalta, itäeurooppalaiselta, ei baijerilaisen siloitellulta.

Tšekit, jotka eivät kansainvälisistä oluttyylien luokituksista paljon piittaa, tekevät myös vahvoja tummia lagereita. Alko pitää uskollisesti valikoimissaan Pivovar Nova Pákan Podkrkonošsky Speciál Tmavýa (6,3 %), jonka Ratebeer kategorisoi Dark Lager/Dunkel/Tmavý-tyyliin, vaikka esimerkiksi Beer Judge Certification Programin mukaan tumma tšekkilager ei voi niin vahvaa olla.

Tšekeillähän vahvimmat tummat lagerit saattavat mennä myös esimerkiksi portterien koriin, jos panimo niin päättää. Tällöin puhutaan kai Baltic portereista, vaikka monikaan tuota termiä käyttävä tuskin tulee ajatelleeksi, että portteriperinnettä löytyy niinkin etelästä kuin Tšekistä. Eihän Sakullakaan Tume ole lopulta oluena kovin erilainen tai erivahvuinen kuin panimon Porter, joka on korkeintaan hieman makeampi ja viinimäisempi. Novopackéssa on kylläkin tuntuva tšekkiläinen humalointi, joten portteri se ei oikein voisi olla.

Luin jostain, että porttereita oli muinoin jopa Jugoslaviassa asti. Siitä ei kuitenkaan ollut kyse reilut kymmenen vuotta sitten, kun köröttelimme bussilla Kroatian päästä päähän ja joimme litran muovipulloista montenegrolaista Nikšićko Tamnoa. Ratebeer tuntee tuon oluen nykyään 6,2-prosenttisena Schwarzbier/Black Lagerina, eli jälleen hieman eri saksalaislokeroon sijoitettuna – vaikka kyse on mielestäni tässäkin yleisitäeurooppalaisesta tummasta teollisesta lagerista.

Muutama viikko sitten Alko esitteli uutuutena galicialaisen tumman lagerin nimeltä 1906 Black Coupage (7,2 %). Tyylilajina on Alkon mukaan tumma lager, Ratebeerissä Dark Lager/Premium (kategorian oluiden vahvuudet alkavat 4,5 %:sta). Arde murjoi espanjalaisoluen omassa blogissaan, eikä se parhaita viime aikojen Alko-lanseerauksia olekaan. Olut on esimerkiksi Saku Tumeen verrattuna hieman vahvemmin humaloitua, mutta humala tylpistyy pahviseen, kitkerään makuun. Ylipäätään se on samantyyppistä, pähkinäistä ja suklaista, aavistuksen karpalonkirpeää, mutta pliisuhkoa ja helposti juotavaa tummaa olutta kuten sakulainenkin.

Pystyisimmekö kehittämään näistä keskenään erilaisista – mutta usein itäisistä – tapauksista jotakin yhdistävää identiteettiä vahvalle, tummalle lagerille, sen ominaisuuksille, historialle ja merkitykselle? Tuskin. Silti näitä 6–8 prosentin vahvuisia ruskeita tai mustia pohjahiivaoluita yhä pulpahtelee esiin siellä täällä. Vaaleille vahvoille lagereille on muodikas imperial pilsner -kategoriansa, ainakin voimakkaasti humaloiduille. Tummille ei – ja harvoinpa niissä paljon humalaakaan on.

Kaikki tumma vahva lager ei ole kuitenkaan Bockia tai Doppelbockia, ainakaan etikettiensä mukaan. Ei se usein ole myöskään Baltic porteria. Jotkin näistä oluista ovat ehkä – tietämättäänkin – kaukaista sukua 1800-luvun lopulla suositulle baijerilaiselle lager-tyylille nimeltä Kulmbacher. Sitä juotiin ja tehtiin Helsingissäkin, ja se oli noin 6,5–7-prosenttista, tummaa ja vahvasti humaloitua. Toistaiseksi Kulmbacher ei ole noussut Gosen tai Grisetten tavoin yleisesti tunnettuihin oluttyylien luokituksiin, ehkä siksikin, että tumma pohjahiivaolut on nykyään niin täydellisen epäsuosittua. Ron Pattinson, siunatkoon häntä, on kyllä tästäkin oluttyylistä kirjoittanut.

Toisaalta suurin osa nykyisistä vahvoista tummista lagereista ei sopisi Kulmbacherin tyyppisiin lokeroihin senkään puolesta, että ne yleensä ovat hyvin miedosti humaloituja. Tämä olkoon silti muistutuksena siitä, että yleisten oluttyyliluokitusten katvealueisiin jää kaikennäköistä kiinnostavaa. Iso osa belgialaisista oluista esimerkiksi istuu kategorioihin huonosti, ja niitä on ängetty dark strong Belgian ale -tyyppisiin keinotekoisiin kaatoluokkiin. Lagereita sohitaan sokeasti saksalaisiin (oletettuihin) tyyleihin, ja näidenkin karsinoiden laidoille jää sitten jonkin verran vahvoja outolintuja.

Andechser Bergbock Hell – matka Myyrmäkeen

Klosterbrauerei Andechs on yksi niitä saksalaispanimoita, joiden tuotteet uusi alkoholilaki on tuonut pienellä ryminällä ruokakauppoihinkin. Näköjään BrewSeeker kuskaa näitä Suomeen. Mikään panimon oluista ei olisi mennyt aikaisemman 4,7 %:n rajan alta kauppoihin, mutta nyt sitten Vollbier Hell ynnä muut ovat siellä.

Ylempi sääty, Doppelbock, Spezial Hell ja Bergbock, on tietysti edelleen ruokakaupparajan yläpuolella ja Alko onkin poiminut näitä maahantuojan valikoimista omille hyllyilleen. Kevät on Olutkoiralle vaaleiden Bockien aikaa, ja niinpä katsoin harmikseni, että Bergbock on kuitenkin päätynyt valitettavan harvoihin pääkaupunkiseudun Alkoihin.

Jostain kansalaistoiveiden ja algo(Alko?)ritmien yhdistelmästä johtuen Myyrmannin myymälä pitää hallussaan Andechsin koko valikoimaa. Hetken mielijohteesta – melko epäekologisesti kyllä – huristelimme lauantaina Länsi-Vantaalle hakemaan Bergbockia. Olisihan sitä verkkokaupasta kai saanut maanantaiksi, mutta nyt se tarvittiin viikonlopun maistelujuomaksi. Andechs(1).jpg

Otin kyllä kassiin Bergbock-pullojen lisäksi muutaman kappaleen Spezial Helliä, joka on mainio maltainen ”super-Helles”. Teimme samalla ruokakauppaostoksia Myyrmannissa, joten pelkkien oluiden vuoksi näitä kilometrejä ei sentään ajettu. Vilkaisin paikallisen Alkon muunkin olutvalikoiman läpi, ja se tuntui jotenkin osuvan omiin mieltymyksiini erityisen hyvin – brittejä ja muuta oli paljon.

Kuten ennenkin olen sanonut, Maibock ja muu Heller Bock -kuvio on Suomessa aika ohutta, ja jopa näin sesonkiaikaan keväisin voi käydä paljonkin baareissa ja kaupoissa törmäämättä yhteenkään sellaiseen. Tyyli ei ole mitenkään vahvasti muodissa – päinvastoin. Jotkut kotimaiset panimot ovat kyllä kunnostautuneet asiassa, mutta tuontia ei paljon ole. Ei ehkä sitten kysyntääkään.

Andechsin vaalea Bergbock (6,9 %) on joka tapauksessa hyvä esimerkki lajinsa kermasta. Maltainen, miedon jalohumalainen ja hunajaisen makeaan vivahtava olut on parasta saksalaista peruskamaa – ei spektaakkelinomaista vaan laadukasta ja turvallista. Prosenttiyksikköä miedompi Spezial Hell on samaa sukua mutta kuivempi ja tosiaan ehkä vielä ohraisempi.

Andechs(2)cof

Muuten olen tänä vuonna bongannut taas tutun Ayinger Maibockin sekä Schlossbrauerei Au-Hallertaun Maibockin, joista jälkimmäinen on märzenmäisen punertava eikä ihan vaalea. Näitä näkee Urkin tai kalaravintoloiden tyyppisissä pitkän linjan paikoissa. Uusien craft-baarien näkökulmasta Saksan kausiperinteet tuntuvat olevan yhtä kaukaisia ja epäkiinnostavia kuin taivaankappale Pluto sen jälkeen kun se alennettiin kääpiöplaneetaksi.

Riedenburger Dolden Bock ja Weizen-Bock Doppelbock

Nykyään on totuttu siihen, että oluiden tyylikuvaukset painetaan näkyvästi pullojen etiketteihin, eikä sisältöä tarvitse pahemmin arvailla. Vaikka ostaisin olutta, josta minulla ei ole aikaisempaa tietoa, pystyn pullon perusteella päättelemään paljon. Perinteisten oluttyylien nimien lisäksi pulloihin on alkanut ilmestyä myös koodisanastoa (imperial = vahva, India = amerikkalaiseen tyyliin humaloitu, New England = samea).

Alkossa on nyt syysbock-kausi, jonkinlaisena jatkona muutama viikko sitten alkaneelle Oktoberfest-sesongille. Loppusyksy oli vanhaan aikaan Saksassa uusien Bockien valmistusaikaa, ja niitä juotiin talven mittaan. Nykyään pukkikauden painopiste on siirtynyt paljon laskiaisaikaan ja toukokuulle.

doldenbockOtin hyllystä 0,33 l pullon Weizenbock-tyyppistä olutta Riedenburger-panimolta, miettien mikä ero tässä Dolden Bock -uutuudessa (7,9 %) mahtoi olla puolen litran pulloissa myytävään saman panimon tuplavehnäbockiin. Jälkimmäinen olut, Weizen-Bock Doppelbock (7,8 %) on ilmeisesti vakiintunut monopolin ympärivuotiseen Bock-valikoimaan.

Kaadoin Dolden Bockista kotona pienen maistelulasillisen, enkä jotenkin edelleenkään keksinyt. Maku oli purkkamaisen banaaninen, mutta kuvittelin, ettei ero normaaliin Weizen-Bock Doppelbockiin ollut kovin selkeä. Paitsi tietenkin se 0,1 tilavuusprosenttiyksikön ero, jota ei suussa tietenkään huomannut.

Olin kuitenkin ostanut varmuuden vuoksi myös yhden pullon tuota tavallista versiota, ja kun maistoin oluita rinnakkain, asian laita valkeni. Huomasin sitten, että idea olisi myös ollut pienellä präntillä luettavissa Dolden Bockin etiketistä, jossa olutta kuvattiin sanaparilla hopfengestopter Weizenbock. Termi ei ollut tuttu ja oletin sen tarkoittaneen kirjaimellisesti ”humalaa täyteen tuupattu”, mutta sain kuulla sen viittaavan kuivahumalointiin.

Dolden Bock edustaa muodikasta saksalaisoluen suuntausta, jota myös Hopfenweißeksi kutsutaan. Sen noin kymmenvuotisen historian alun voi varmasti sijoittaa Schneiderin vehnäolutpanimon yhteistyöhön amerikkalaisen Brooklyn Breweryn kanssa vuonna 2007. Tällöin syntyneessä vehnäbockissa – jonka nimi oli Meine Hopfenweiße – tarkoitus on ollut korostaa humalan makua ja ehkä määrääkin, enemmän kuin Baijerissa oli ollut tapana.

Kyläpanimosta maailmalle

Riedenburgin pikkukaupungissa Ala-Baijerissa on kaksi vehnäolutpanimoa, joista se vanhempi, Riemhofer, on perustettu jo vuonna 1683. Riedenburger Brauhaus puolestaan on hiljattain viettänyt vasta 150-vuotispäiviään. Jo aikaa sitten tämä nuorempi tulokas on kuitenkin kasvanut paikkakunnan panimoista suuremmaksi, parinkymmenen tuhannen hehtolitran vuosituotannollaan.

Riedenburger laskee oman historiansa alkaneen vuodesta 1866, jolloin nykyisen omistajan isoisoisä Michael Krieger osti paikalliselta suvulta yrityksen, joka oli silloin yksi kylän viidestä panimosta. Lisäksi Riedenburgissa oli yhteispanimo, jossa muut talot saattoivat halutessaan panna omaa oluttaan. Vehnäolut oli tuolloin matkalla kohti suosionsa aallonpohjaa, ja vasta 1950-luvulla Riedenburgerin nykyisen omistajan isä alkoi ensimmäisten joukossa elvyttää alueen vanhaa Weizenbier-perinnettä.

Tonava- ja Inn-jokien välinen maaseutu Münchenin koillispuolella oli ainakin 1980-luvulla Baijerin – ja sikäli koko maailman – tiheimmin vehnäolutpanimoiden kansoittamaa aluetta. Näin väittivät Wolfgang Kaul ja Dietrich Höllhuber Die Biere Deutschlands -kirjassaan. Riedenburg on itse asiassa vähän Tonavan pohjoispuolella, mutta Höllhuber ja Kaul mainitsevat tämän pikkukaupungin silti kirjassaan tässä yhteydessä – ja toteavat nimenomaan Riemhoferin vehnäoluen olevan laajasti tunnettua.

Vaikka vehnäolutpanimoista puhutaankin, molemmilla paikallisilla panimoilla on ollut jo vuosikymmenten ajan valikoimassaan myös Pils, ja nykyään ajan hengen mukaisesti muutakin. Riemhofer tosin keskittyy perinteisiin saksalaistyyleihin. Riedenburger on sen sijaan selvästi seikkailunhaluisempi. Siitä todistaa panimon viime vuosina lanseeraama Dolden-sarja, josta löytyy Hopfenweißen lisäksi muun muassa IPA, “black IPA” ja pintahiivalla pantu vahva portteri.

Jos ratebeeristien arvioihin on luottamista, Riedenburgerin miedompi vehnäbock (6,8 %) on parempi olut kuin tämä Alkon myymä Weizen-Bock-Doppelbock. En osaa arvioida, koska en ole maistanut ensin mainittua. Tuplavahvuinen versio on toffeemaisen makea, vehnäolutmaiseen tapaan hiivavetoinen ja pienellä hedelmäisellä happamuudella silattu. Siinä missä Weihenstephanin Vitus on elegantti, vaalean maltainen ja sitruksinen, tämä on astetta krouvimpi serkku.

Nyt Dolden Bockia ja Riedenburger Weizen-Bock Doppelbockia rinnakkain maistettuani en ihan enää ymmärrä, miten saatoin maistaa Dolden-Bockia älyämättä, että humala-aromin korostaminen oli tämän oluen pointti. Mitenkään erityisen katkera tämä Hopfenweiße ei ole, toisin kuin jotkut amerikkalaista humalointityyliä korostavat saksalaiset oluet. Tämä on perinteistä sisaroluttaan vaaleampi, vaaleiden hedelmien makuinen, Weizen-hiivainen olut, jossa humala kuitenkin jää sitruunan kirpeytenä jälkimakuun. En tiedä, mitä humalia on käytetty, mutta kaikki viittaisi siihen, että mukana on jotakin Uuden maailman lajiketta. (EDIT 7.10. Lisätty maininta kuivahumaloinnista.)

Lyhyet erikoiset: Yksisarvinen nimeltä hyvä vaalea Bock

Kevät on vahvempien erikoisoluiden aikaa Saksassa ja entisen Itävallan keisarikunnan olutmailla. Helsingissäkin olen joinakin keväinä mennyt esimerkiksi Urkkiin, kun sieltä on saanut Ayingerin Maibockia tai jotain vastaavaa vaaleaa nektaria. Täällä on vielä huhti-toukokuussakin usein sellaiset säät, että pieni ryyppy vahvaa olutta lämmittää luita.

Niin kuin varmaan on tullut ennenkin mainittua, vaalea Bock on yksi suosikkioluttyyleistäni. Hyvät sellaiset ovat myös harmillisen harvassa (hyviä vehnäbockeja on ehkä enemmän, mutta tarkoitan nyt tässä ohrabockeja). Moni varmasti ajattelee, että ne ovat liian makeita viinalagereita, joille täytyy tehdä kikkoja – esimerkiksi humaloida amerikkalaisittain – että niistä saa edes puolittain kiinnostavia. Minusta temput ovat turhia.

Janoinen Lohi on tarjoillut nyt huhtikuun alkupuolella Andechsin luostaripanimon oluita jonkinlaisessa tap takeoverissa. Kävin paikalla pari viikkoa sitten juomassa baijerilaispanimon Bergbockin, joka oli vaalean Bockin ystävälle pientä ekstaasia. Arde oli alkukuusta kehunut myös panimon Spezial Hell -olutta maisteltuaan sitä samassa kalabaarissa.

Lempeä Bergbock Hell (7 %) oli hunajaisen maltainen, kuin sopivan maltillisesti paahdettu paahtoleipä, ja jälkimakua reunusti mieto baijerilainen humalointi, joka toi kokonaisuuteen aavistuksen sitruunapastillin pirteyttä. On tästä varmasti varaa kääntää joitakin nuppeja vähän kaakkoon päin, mutta se pitäisi tehdä taitavasti, ettei tämän oluen suuri tasapaino ja zen vahingossa järky.

Matkalla kotiin pysähdyin vielä aina yhtä luotettavassa St. Urho’s Pubissa. Vaalean Bockin joukkoja edusti siellä Schlossbrauerei Au-Hallertaun Bierteufel. Onko se todella eri olut kuin heidän Auer Maibockinsa? Bierteufel (6,9 %) on astetta kukkaisempi, vaaleampi, vähähappoisempi ja mallaspohjaltaan ohuempi kuin Andechser Bergbock. Ruusunmarjamaista karamellisyyttä ja lakritsia maistoin myös. On varmaan hassua tehdä maailman suurimmalla humalanviljelyalueella olutta, jossa humalaa ei pääse juurikaan esittelemään. Hyvin miellyttävä Bock oli silti tämäkin, vaikkei aivan Andechsin tasoa.

cofToivottavasti nämä keväiset Bock-esittelyt jatkuvat tulevina vuosina myös Helsingin baareissa. Saksalaista vaaleaa Bockia on sen verran vähän tarjolla Alkossa ja ravintoloissa, että on ihan yksittäisistä tapauksista kiinni, nähdäänkö tätä laatukamaa Suomessa tiettynä vuonna ollenkaan. Itse asiassa Alko kuittaa tällä hetkellä vaalean Bockin kategorian vain iänikuisella Neuzeller Bockilla, joka ei ole kovin kummoinen. Myös äskettäin valikoimiin tulleen katalonialaisen Moritz-panimon Epidorin Alko luokittelee Bockiksi, vaikka se on kyllä ihan tavallinen vahvakarhu ja aika onneton sellainen.

Kannustan kotimaisia panimoita jatkamaan vaaleiden Bockiensa kehittelyä. Pari tällä hetkellä saatavana olevaa suomalaista yksilöä kärsii ehkä vielä joistakin panimoprosessin ongelmista. Keitetty maissi tai pakasteherne haisevat lasiin kaadettaessa liikaa. Jos ja kun suodatettuun saksalaistyyliseen Bockiin tähtää, puhtaus on puoli ruokaa ja loppukäyttäjälle ei saisi tuoksua juuri mikään muu kasvis kuin ohra ja humala.

Vaalean Bockin ystävät – jos teitä on muita – lobatkaa maahantuojia, panimoita ja muita tahoja laadukkaiden Bockien saamiseksi Suomeen ainakin näin keväisin, kun niitä Saksassakin juodaan. Olisi hyvä, että kun meille tuodaan luostarioluita Belgiasta tai ipoja Amerikasta, saataisiin tumman Bockin ohella myös vaaleaa sieltä, missä se parhaiten osataan. Sitä tärkeämpää tämä on, jos hallitus onnistuu järkeä uhmaten kieltämään yli 5,5-prosenttisten oluiden nykymuotoisen etämyynnin Suomeen.

Rogue Dead Guy Ale, Maibock-style…ale?!?

Anteeksi kuinka, kysyi Lasse Lehtinenkin aikoinaan.

Halloweenin korvilla tai oikeastaan jo viime viikonloppuna hieraisin silmiäni, kun huomasin oregonilaisen Rogue Alesin luurankopullon kyljessä tyylimääritelmän, jossa todettiin oluen olevan samaan aikaan sekä Maibockien innoittama että pintahiivalla pantu. Jopa Ratebeer kategorisoi Dead Guy Alen luokkaan heller Bock, siis baijerilaistyyppiseksi olueksi.

Tämähän menee aivan opittua olutviisautta vastaan. Kaikki saksalaiset oluet paitsi vehnäoluet, Kölsch ja Altbier ovat pohjahiivaoluita. Bockeista ainoastaan vehnäbockit (Weizenbock) tehdään pintahiivalla eli voidaan lukea sikäli vehnäoluihin. Saksalaiset eivät näissä asioissa poikkea Reinheitsgebotin säännöksistä, koska he eivät saisi oluita muuten maanmiehilleen kaupaksi.

Kun Roguen oluessa ei vehnää ollut, tapaus kaipasi lisäselvittelyjä. Niinpä pullo lähti Alkon hyllyltä jääkaappiini tarkempaa analysointia varten.

rogue6
Oluen nimi ja pullon design tuntuivat sopivan hyvin vuodenaikaan, jolloin pyhäinpäivän variantit eri kulttuurissa tuntuvat houkuttelevan aaveita ja luurankoja haudoistaan. Jopa suomalainen kekri on ollut paitsi sadonkorjuun juhla, myös mörköjen ja muiden pelättimien kutsumanimi.

Pullosta karkaa vaalean toffeen melkein voinen, kermainen tuoksu, joka lupailee tuhtia maltaista suutuntumaa. Alkuvaikutelmana onkin amber alemäinen makean suklainen mallasjyrä, joka kuitenkin ohenee yllättävän pian pihkaisemmaksi, pähkinänkuoriseksi mauksi. Jälkimakuun jää pikemminkin hermesetasmainen makeus. Katkeruus tai karvaus on ehkä humaloinnin tuomaa mutta voi liittyä myös hiivan vaikutukseen.

Dead Guy Ale on eurooppalainen olut, vaikka Pohjois-Amerikan länsilaidalta tuleekin. Humalat (Revolution, Independent) ovat Roguen omalta maatilalta ja mauiltaan enemmänkin keskieurooppalaisten jalohumalien sukulaisia kuin niiden sitruunaisten lajikkeiden, joista Yhdysvaltain luoteisvaltiot yleensä tunnetaan.

Katsotaan nyt vielä se, mitä eurooppalaista perinnettä tällä oluella mahdollisesti tavoitellaan, kun nyt kerran pintahiivainen Bock tuntuu ensi hätään vähän oudolta ajatukselta.*

Alankomaissa on kohtalaisen vahva pukkioluiden perinne, joka on säilynyt myös niinä vuosikymmeninä, kun koko muu hollantilainen oluttuotanto on ollut Heinekenin pilsneriä ja sen kilpailevia kopioita. Samaan tapaan kuin tanskalaisten pääsiäisoluet ja jouluoluet, nämä bokbierit ovat olleet selkeästi kausituotteita (kuten toki saksalaiset esikuvansakin).

Hollantilaisessa bokbierissä on kuitenkin se ero saksalaiseen Bockiin verrattuna, että se on pintahiivaolut. Ainakin voittopuolisesti, jos ei aina. Vanhastaan hollantilainen bokbier oli kevätolut (lentebok), mutta jo 1800-luvun puolella panimoiden kilpailu siitä, kuka ehti tuoda markkinoille vuoden ensimmäisen pukkioluen, sai sesongin alkamaan yhä aikaisemmin. Lopulta kevätbok-kauden alku oli siirtynyt vuodenvaihteen taakse loppusyksyyn (herfstbok).

Viimeisten parinkymmenen vuoden ajan Alankomaissa on vietetty sekä kevät- että syksybok-kautta. Kevätbokeja kutsutaan myös toukobokeiksi (meibok), ja tämä hollantilainen käytäntö on yksi mahdollinen selitys sille, miksi Oregonissa on lähdetty tekemään ”Maibock-tyylistä” olutta pintahiivalla. Tietysti oluen makukin, pintahiivan vaikutuksesta varmaan, vie ajatukset enemmänkin Hollannin ja Englannin kuin Baijerin perinteisiin.

(* = Kun mennään kauas renessanssin tai myöhäiskeskiajan vuosiin, kaikki baijerilainen olutkin oli mahdollisesti alun perin pintahiivalla pantua, ja Bockin historiaa on pyritty paikantamaan Ala-Saksin pintahiiva-alueille, mutta tällä ei ole nykyajan kannalta paljon merkitystä.)

Italialainen olut: Tuliaispullot 2/2

Joskus on pakko purkaa vanhoja muistiinpanoja, joita kertyy puhelimeen, koneelle ja erilaisille pikku lappusille. Nyt huomasin, että huhtikuiselta Rooman-matkalta ostamistani oluista kaikki oli kyllä tullut viikkojen mittaan maisteltua, mutta yli puolesta oli arviot vielä postaamatta blogiin. Tämä oli aika sekalainen seurakunta.

Drago (Birrificio Montegioco, 11,2 %) oli ehkä joukon erikoisin olut, mustikalla maustettu barley wine, jolla on aistinvaraisesti läheinen sukulaisuussuhde belgialaiseenkin olueen. Maltaan makeus ja siirappinen marjaisuus ottavat etusijan, ja humala ja hiiva tuntuvat belgialaiseen tapaan tanniinisena mausteisuutena. Aivan pientä happamuutta on mukana. Tuoksussa erottuu jokin marja tai hedelmä, jota en osaisi välttämättä tunnistaa mustikaksi. Väri on samean punertava tai ruskea. Kokonaisuutena tämä hieman outo olut sopii omaan makuuni paremmin kuin useimmat näin vahvat oluet.

mdeMuut Roomasta ostamani vahvat oluet olivat ehkä vähemmän mieleenpainuvia. Via della Cornacchia Barrel Aged (Hilltop Brewery, 11,5 %) oli toinen italialainen ohraviini, todella makea, öljyisen oloinen, matalahappoinen olut, jossa kuivattu aprikoosi yhtyi tumman maltaiseen makuun. Humalointi oli mietoa, jälkimaku kuitenkin yllättävän kitkerä, en tiedä oliko humalalla osuutta siihen. Jotain hieman amatöörimäistä tässä oluessa oli.

Kanadalainen Ale de Hardy (Brasseurs du Monde, 10,5 %), ainoa Roomasta ostamani ei-italialainen olut, oli makea sekin muttei aivan ylenpalttisen sokerinen. Tämä oli marjatoffeinen ja hieman tyylikkäämpi barley wine.

Mennään sitten astetta miedompaan settiin. Ostoskassini kaksi italialaista bockia olivat ihan kivoja yllätyksiä. Bibock (Birrificio Italiano, 6,2 %) pelasi tillimäisellä humaloinnilla, joka toi mieleen japanilaisen Sorachi Ace -humalalajikkeen. Bockeissa en ole tainnut sellaiseen ennen törmätä, eli Bibock asemoi itsensä näin perinteisestä bockista katsoen fuusioivampaan suuntaan. La Bock (Ritual LAB, 6,2 %) on puolestaan helppo jälkiruokabock, jossa maistuu toffee ja hyvin mieto humala. Ihan puhdas ja miellyttävä oli tämä toinenkin kinuskinvärinen bock.

Toinen Hilltop-panimon olut, jonka olin matkalaukkuuni käärinyt, kuvasti panimon omistajien irlantilaisia sukujuuria. Gallagher Stoutissa (Hilltop Brewery, 5,5 %) savustetut merilevät tuovat kuivan stoutin fiilikseen mineraalista syvyyttä, joka ehkä muistuttaa kaukaisesti meriveden mausta. Savuisuus on kuitenkin hillittyä, samoin humala maistuu aika heikkona.

Suutuntumassa saisi olla vähän enemmän jotakin. Jos vertaa vaikka erääseen tunnettuun irlantilaiseen neliprosenttiseen stoutiin, lähes puolitoista prosenttia tukevampi Gallagher ei mitenkään erityisesti hyödy tuosta verrannollisesta vahvuudestaan. Ihan hyvä olut tämä silti on. Kuiva perusstout ei ole suosikkioluttyylejäni, mutta jos joskus sellaista kaipaisin, tässä voisi olla kelpo yksilö pienellä twistillä.

mdeUseimmissa Roomasta ostamissani oluissa oli jokin erikoinen ainesosa, jonka vaikutusta oluen olemukseen halusin tarkastella. Oasi Mielessä (Birrificio Rurale, 5 %) tämä oli kastanjahunaja, joka kyllä dominoi makua vähän turhan suvereenisti. Yllättävän paljon humalan katkeruuttakin tässä oluessa oli, mutta loppumaku oli kuivan tyhjä ja muutenkin mallas puuttui hunajan ja humalan välistä. Usein voimakkaasti hunajoitu olut on ylimakeaa, tämä ei ollenkaan. Jäin miettimään, toimisiko vahva hunajan maku paremmin vahvemmassa oluessa?

Setin viimeisen oluen ZenZeron (Hilltop Brewery, 8,5 %) on tarkoitus olla vahva belgialaistyyppinen olut, johon mallasvoittoinen maku sopiikin, vaikka kokonaisuus jää vähän ohueksi. Mausteena käytetty inkivääri tuo mukaan jonkinlaisen kovan pesuainemaisuuden, jota hiivan mukaan kaataminen kyllä pyöristää. Jälkimaku on pienesti katkera. Tämä ei ole omia suosikkioluitani; en oikein osaa sanoa, onko maustaminen tehty ihan hallitusti.