Weltenburger Kloster Maibock ja Samson Bock

Eilen tuli jo mainittua kesäoluet, mutta oikeastaan eletään edelleen keväisten bock-oluiden sesonkia. Vielä ei ole edes maibockin nimikkokuukausi toukokuu. Esimerkiksi Alko tarjoaa nyt Weltenburgin luostarin Maibockia, joka oli minulle ennestään tuntematon olut. Baarin hanassakin olen tätä silti Helsingissä nähnyt äskettäin.

Yleensä Weltenburger ei ole Baijerin klassikkopanimoista välttämättä se kaikkein suvereenein tekijä. Kummasti heidän jotkin oluensa jäävät vähän ”kesken”, ovat ehkä joko viimeistelemättömän oloisia tai vähemmän kuin osiensa summa. Tai jokin panimon talonmaku vain ei miellytä juuri minua niin paljon kuin kilpailijoiden. Kokemuksen puutteestahan sen ei pitäisi johtua, kun panimo kertoo olleensa olemassa vuodesta 1050 (mitä se sitten tarkoittaakin).

Maibock tuoksuu vienosti baijerilaiselle humalalle, ja tietysti tyylin mukaisesti myös hunajaiselle maltaalle. Alkoholia on 6,5 % ja kantavierteen vahvuus Alkon mukaan 16,4°P (!). Näiden lukujen suhde on aika eri luokkaa kuin esimerkiksi panimon Spezial Festbierissä (5,6 % ja 11,8°). Niinpä mallas tässä bockissa maistuukin makoisammalle – jälleen tietysti tyyliin sopien. Humalan IBU-lukema on paljon korkeampi (31 vs. 19). Paljon sitä kovempi katkeruus ei saksalaiseen bockiin ehkä kuulukaan. Joissain vastaavissa bockeissa se on myös selvästi miedompaa.

Kohtalaisen mukava kylmän kevään lämmittäjä tämä Maibock joka tapauksessa on. Saattaisi se vertailussa hävitä jollekin Andechs Bergbockille tai Ayinger Maibockille, joiden sukulaissieluksi se varmasti tunnustautuu. Vähän raa’alta tämän oluen humalointi ehkä tuntuu. Kuitenkin Weltenburgerin vahvuus saattaa silti olla bock-osasto, koska onhan myös heidän tumma Asam Bockinsa aivan laadukas – hienokin – ruskea doppelbock?

* * *

Tšekkiläinen Samson on nimikkopanimonsa eli entisen Budějovický Meštanský Pivovarin (saks. Bürgerliches Brauhaus Budweis) brändi. Tämä firma on České Budějovicen kaupungin kahdesta historiallisesta panimosta se vähemmän tunnettu. Ei se, jota vastaan Amerikan Anheuser-Busch kävi pitkään oikeutta Budweiser-nimen käytöstä, vaan se, jonka jenkit lopulta vuonna 2014 ostivat ja nimesivät Pivovar Samsoniksi.

Bock (6,1 %) lienee heidän tuotteistaan uudemmasta päästä. Olut on varsin saksalaistyylinen mutta varmaankin tšekkiraaka-aineilla valmistettu. Väri on tumman kultainen. Tuoksussa ja maussa on mallasta, aika paljonkin. Karamellimainen ja vähän siirappinen maku on siitä peräisin. Humala ei tuoksussa tai maussa paljonkaan korostu, vaikka katkeruuttakin on Alkon mittarissa peräti 34 EBU. Tämä on melko tavallista vahvaa lageria ilman sen kummempaa valaistumista. Mallas näyttäytyy tavalliseen tšekkityyliin aika paksuna, diasetyyliä ei taida olla, ja humala säestää mutta ehkä hieman veltolla otteella.

Nikulator 2 – kunnianosoitus 35 000 oluen miehelle

Syksy on tullut Helsinkiin, ja eletään vahvojen pukkioluiden kulta-aikaa. Hanahuone Juovassa oli ainakin viime viikolla hanoissa tavallista useampia bock-tyylisiä oluita, ja vaikkapa Black Doorin kaapista ja hanasta näyttää löytyvän saksalaisen Weihererin mainioita savu- ja tavallista bockia. Toki myös oktoberfest-tavaraa on edelleen useiden baarien kausivalikoimissa. Saksalaiset kausioluet ovat tänä vuonna tapetilla enemmän kuin monena aikaisempana syksynä.

Nikulator on pantu Jyväskylän Hiisi-panimolla paikallisen olutkonkarin Hannu Nikulaisen – ja nimenomaan hänen 35 000:nnen olutarvionsa – kunniaksi. Tosiaan ensimmäinen tämän niminen olut tehtiin vuonna 2016, kun Nikulaisella oli koossa 20 000 olutta. Se oli normaali doppelbock, 8,5-prosenttinen. Nikulator 2 taas kutsuu itseään peräti trippelbockiksi ja alkoholia on jopa 10,5 %. Testailin sen viime viikolla Juovassa.

Vaikka olutkulttuuri ja pienpanimo-olut ei ole tällä hetkellä ehkä enää sellainen nouseva trendi mediassa kuin se oli muutama vuosi sitten (ja sitä ennen ainakin 1990-luvulla), tietyt juttutyypit kiinnostavat valtavirtamediaa aina. Yksi näistä on tuhansia eri oluita – tai nyt jo kymmeniätuhansiakin – maistelleiden aktiivien haastattelut. Varsinkin jos toimittaja ei ole perehtynyt alaan kovin syvällisesti, määrästä on aina helpompi kirjoittaa kuin laadusta. Ovathan sitä paitsi esimerkiksi Hannu Nikulaisen 35 000 olutta (oikeastaan HS:n haastattelun aikana menee rikki jo 35 226) valtava ja kunnioitettava määrä ihan kenen tahansa näkökulmasta, myös vähemmän paneutuneiden harrastajien, joilla heilläkin saattavat sadat ja tuhannet kyllä paukkua melko pian.

Ei Hesarin jutussakaan sinänsä mitään vikaa kai ole, ja se keskittyykin enemmän Nikulaisen persoonaan ja hänen filosofiaansa kuin itse olueen. Mielenkiintoisia ovat haastateltavan havainnot, että täydellistä olutta ei ole toistaiseksi löytynyt, täydellistä totuutta oluesta ei ole, ja täydellistä olutarviota on mahdotonta tehdä. Parhaan maistamansa oluen hän kuitenkin nimeää: se on amerikkalaisen Trillium-panimon Mettle.

Nikulator 2 on kirkkaan tummanruskea, reunoiltaan punertava olut, jonka tuoksu on aika neutraali. Makeutta ei ole läheskään niin paljon kuin tämän vahvuiselta bockilta on jo melkein tottunut odottamaan. Kalkkimainen kuivuus päinvastoin vaanii. Maussa on kyllä mallasta, kuin mämmiä olisi puristettu vielä tiiviimpään muotoon, mutta tämä ei vaikuta suutuntumaan, joka on vahvuuteen ja tyyliin nähden kevyt. Vähän salmiakkilakua, kuivahedelmiä ja jotain viinamaistakin mausta ehkä löytyy. Prosentit kestetään silti hyvin, hiilihappoa on jonkin verran, katkeruutta riittävästi mutta perinteiseen eurotyyliin ei kuitenkaan liikaa. Kakkos-Nikulator on hyvin tehty, tyylikkään asiallinen muttei ehkä erityisen runsas tai antelias supervahva bock.

Tuju Vuohineuvos ja Hailuodon Märzen

Tässä on bock ja märzen rinnakkain, Suomi-neidon vastakkaisista päädyistä eli Lappeenrannasta ja Perämeren rannikolta. Tuju taitaa uusimman aallon craft-oluet kuten NEIPAt, Hailuodon Panimo taas on tehnyt erityisesti saksalaistyyppisiä pohjahiivaoluita. Kumpienkin saatavuus marketti- ja monopolijärjestelmässämme on ollut viime vuosina hyvä. Tujun oluet ovat usein Alko-vahvuisia, ja niitä haetaan sitten sieltä, kun taas Hailuodolla yli 5,5-prosenttinen olut on harvinaisuus.  

Vuohineuvos (6,8 %) lupaa tuoksussaan hedelmäisempää meininkiä kuin mikä ehkä saksalaisille vaaleille bockeille on tyypillisintä. Ainakin ensimmäinen oletus on, että taustalla on jokin Uuden maailman humalalajike, josta saadaan näitä piirteitä – Amarillo, Citra tai vastaava. On tuoksussa silti mallastakin, se on monipuolinen ja miellyttävä. Suutuntuma ei ole ainakaan ohut, edes vaaleaksi bockiksi. Maussa tapahtuu paljon kaikenlaista, on kukkaisuutta, makeaa mallasta, kirpeää greippiä ja yrttilikööriä. Maaliviivalla aika tanakka katkero (bockiksi siis, Alkon mittamana 56 EBU) yhdistyy pieneen melkein viinaiseen loppumakuun. Kaikesta huolimatta Vuohineuvos pitää pakkansa kohtuullisesti kasassa ja varmasti onnistuu siinä, mitä Tuju on tällä hakenut.

Hieman hankalampi tapaus on Hailuodon Märzen (6,3 %). Väriä ei ole paljonkaan enempää, eli suhteellisen samaa kullanväristä nektaria näkyisi tässäkin lasissa olevan. Tuoksu on ankaran maltainen pienellä talkkunan ja heinän lisävivahteella, eli mitään hedelmäaromeja ei nyt irtoa (kuten ei tyylissä tarvitsekaan). Karamelliä on vähän. Humalalla ei ole tässä oluessa ollenkaan sellaista roolia kuin edellisessä, eli EBUt 23 ja kovinkaan paljon normaalista lagerhumaloinnista poikkeavia tuoksu- tai makujuttuja ei erotu.

Suutuntuma on jälleen täyteläinen, nyt miltei lievän viskositeetin puolelle liukuva. Tällaisesta tulee helposti mieleen, ettei olut ole toteutunut ihan sellaisena, mihin panimo on tähdännyt. Alkon mittauksissa kantavierteissä on isompi vahvuusero (Märzen 14.8° ja Vuohineuvos 16.0°) kuin alkoholiprosenteissa. Olisiko Märzen käynyt laiskasti? Jokin talkkunamaisessa sivumaussa tuo melkein mieleen 1990-luvun kotimaiset pienpanimo-oluet. (EDIT: Ks. kommentit alla.) Toiselta kantilta katsoen tässä on myös hienoja, syvällisempään puolitummaan juhlaolueen viittaavia makuja, joista vain jotenkin pitäisi kehittää vielä astetta raikkaampi olut.

Tujun Vuohineuvos ja Hailuodon Märzen ovat kaksi olutta toisilleen läheistä sukua olevista tyyleistä, joista kummastakin pidän. Hailuodon Panimolla on lisäksi ulkoisia avuja, jotka ovat aina vedonneet minuun. Se, että oluet ovat 0,75 litran patenttikorkkipulloissa ja retroetiketteihin on painettu nostalgisia lyhenteitä kuten III, IV A ja IV B, herättävät sympatioita. Harmi, etten tällä kertaa pysty antamaan heidän oluelleen enempää kuin kolmisen tähteä viidestä. Tuju on pätevä tekijä ja aina ajan hermolla, tällä kertaa ehkä vajaan neljän tähden tasoisesti. Kaiken kaikkiaan on myös hienoa, että uudemmat kotimaiset panimot tekevät näitä vahvoja saksalaisia oluita, vaikka ne eivät ehkä ole tyyleistä trendikkäimpiä.  

Kävelykadulta: Momentin 30 Vuotta Juhlaolut Bock @Black Door

Keskustan oletetusta näivettymisestä on puhuttu Helsingissä viime viikkoina paljon. Näiveti, näiveti. Yksien mielestä kyse on kai siitä, etteivät asiakkaat pääse enää autolla heidän liikkeidensä eteen, joten on tärkeää kaivaa autoilutunneli koko keskustan ali. Toisten mielestä jo parikin pyöräilykaistaa joillekin keskustan läpiajokaduista olisi merkittävä askel kohti käveltävämpää ydintä. Ainakin jos vähän kärjistetään. Mutta millaiset autioitumistilastot sitten kertovat siitä, mitä halutaan mitata? Tai mitä edes halutaan mitata?

Isolla-Roobertinkadulla istuessa tulee mietittyä sitäkin, onko koko keskustelun kohdistin väärässä paikassa. Totta kai Helsingin ydin on liikenteellis-liiketaloudellisilla mittareilla varmaankin jossain Aleksanterinkatu–Mannerheimintie–Kaivokatu-vyöhykkeellä. Mutta viihdytäänkö noissa hämärissä kuiluissa tai edes Keskuskadun muovisella kävelykadulla? Eikö Esplanadit ja monet niiden sivukadut ole jo aikaa sitten läänitetty Louis Vuitton -turisteille? Onko minkään kaupungin ydin erityisen mukava paikka, ellei siellä ole keskiaikaisia kujia ja mukulakiviä?

Ison-Roban kävelykatu on 1980-luvun peruja kuten Aleksanterinkadun autokieltokin. Kai Roballa koettiin olevan urbaania katuelämää tai ainakin sen potentiaalia. On kummasti edelleen, vaikka Robankin tyhjyyttä on joskus ihmetelty. Kun uutta kävelykeskustaa kehitetään, ainakin itse näkisin sitä mielellään myös maantieteellisen ytimen ulkopuolella. Onko se mahdollista, ja jos, niin missä on jo valmiiksi lähtökohdat sellaiselle kaupungissa viihtymiselle, mille kävelyalueet voisivat tuoda lisäarvoa? Itse en ainakaan aio Espalla tai Keskuskadulla istua nykyistä enempää, vaikka sinne tehtäisiin henkilökohtainen solarium jokaiselle terassiasiakkaalle.

Mutta entä Eerikinkadun ja Yrjönkadun alkupäät, Kalevankatu tai Pikku Roba? Freda Viiskulman ja Kampin välillä? Jokin osa Annankadusta, Korkeavuorenkadusta tai Albertinkadusta? Mariankatu? Museokatu, Caloniuksenkatu? Töölöstähän puuttuu viihtyisä ja kävely-ystävällinen ydin. Tai Fleminginkatu ainakin Karhupuiston ja Hesarin väliseltä osuudelta? Saisiko näistä – tai ainakin osasta näitä – kiinnostavien kävelyalueiden verkoston, joka voisi ohjata keskustelun pois siitä ikuisuusaiheesta, miten espoolaisten autovirtaan vaikuttaa tylsien Esplanadien osittainen tai kokonainen sulkeminen?

Kesäaikaan ja vielä syksyn aurinkoisina päivinäkin Black Doorin terassi oli täynnä porukkaa. Sellaisen näkymän edessä puheet näivettymisestä tuntuvat absurdeilta. Totta kai Black Doorin liiketila voisi sekin olla hiljainen, jos sen omistaisi kiinteistösijoitusyhtiö, joka odottelisi paikalle tähtitieteellisiä vuokria maksavaa jalokiviliikettä. Talvella kävelykadut ovat tietenkin hiljaisempia, mutta eivät tarpeettomia niin kuin eräs mielipidekirjoittaja väitti. Kaikenlaiset joulutorit ja -tapahtumat sopisivat tunnelmallisille kävelykaduille paremmin kuin Helsingin tuulenpieksämille empire-aukioille ja muille harjoituskentille.

Tai ehkä olen ymmärtänyt jotain olennaista keskustan vetovoimasta ja sen syistä väärin. Tuntuu kyllä, että niin ovat sitten jotkut muutkin. Pienen aasinsillan kautta pääsemme tästä Momentin-ravintolaketjuun, joka on juhlinut tänä vuonna 30-vuotista taivaltaan. Kuten jo keväällä kirjoitin, ketjun ensimmäiset Kalaravintolat – Janoinen Lohi ja Vastarannan Kiiski – avattiin vuonna 1992, ja samana vuonna avasi ovensa myös tämä Black Door. Niiden syntyvaiheessa oli eletty muutama vuosi Helsingin nykyaikaisen kaupunkikulttuurin ensimmäistä aaltoa. Uhkaavasta lamasta huolimatta vanhaan harmaaseen kaupunkiin pesiytyi pysyvästi monenlaisia väriläiskiä, yhtenä niistä uudet länsieurooppalaistyyliset oluthuoneet.

Juhlaolut Bock (6 %) on yksi Momentin-yhtiön synttärivuoden oluista, olisikohan järjestyksessään neljäs. Tekijänä on Seinäjoen Mallaskoski. Suklaanruskea olut on isoon tuoppiin hanasta laskettuna sameahko ja hyvin vähävaahtoinen. Tuoksussa ja maussa on aika vähän sellaista leipäistä, makeaa maltaisuutta, mitä saksalaisista bockeista yleensä löytyy. Sen sijaan on maanläheistä, melkein savuista mallasta, jota reunustaa vähän appelsiinin tapainen hedelmä – ehkä humalasta peräisin? Hieman epäortodoksinen bock on rantautunut Mallaskoskelta tällä kertaa juhliviin Momentin-ravintoloihin, mutta ei huono – ja joka tapauksessa olen arvostanut kokonaisuutena tätä juhlavuoden olutsarjaa, jossa aiemmin nähtiin muun muassa mainio brittityylinen bitter.

Tietysti näissä baareissa ja muissa kivijalkaliikkeissä pitää myös käydä, jotta kaupunkikeskusta säilyy elävänä. En ole kova baarihai, mutta yritän hoitaa oman osuuteni myös jatkossa, onhan näitä Helsingissäkin monia mukavia.

Suomen Paras Olut 2022: Takatalo & Tompuri Kaski Savubock

Tällä kertaa Suomen Paras Olut on sellainen, jota muistan maistaneeni aikaisemminkin. Sitä oli tarjolla juhlayleisölle Mikko Salmen olutkirjan julkistustilaisuudessa joskus ennen koronapandemiaa. Siinä humussa se jäi mieleen positiivisena mutta ei maailmoja mullistavana kokonaisuutena, kun vielä huomiosta kilpailemassa oli muitakin juomia.

Nyt Kaski Savubock (6,5 %) palkittiin viime kuussa Suomen Parhaana Oluena 2022. Tuon voiton jälkeen olen vähän väijynyt, mistä sitä täältä pääkaupunkiseudulta löytäisi, jotta olisi päässyt tuoreuttamaan makumuistoa. Eiköhän sitä joissain baareissa ole, ainakin Pikkulinnuista pitäisi löytyä Untappdin mukaan. Ja muutamien Alkojenkin hyllyille olutta on myös täällä Haminan alueen ulkopuolella vihdoin tulossa tai ehkä jo tullutkin.

Ensimmäiseksi ehdin kuitenkin bongata kyseisen Savubockin viikonloppuna Kotkassa. Kotka on tietysti paljon lähempänä Takatalo & Tompurin maatilapanimon kotinurkkia kuin Helsinki, mutta samoja pulloja kai sielläkin myydään kuin täällä. Kuten jo edellisessä postauksessa tuli mainittua, Kotkan keskustassa sekä Soittoruokala Karoliinassa että viinibaari Jollassa tämä oman seutukunnan panimo on kunniapaikalla olutlistoissa. Jollassa taisi Takatalo & Tompuri olla jopa ainoana olutpanimona viinimenun alalaidassa. Ehkä muistakin kotkalaisbaareista heidän tuotteitaan löytyy, mutta viime viikonloppuna ei osunut silmiin.

Takatalo on panimon isäntäparin Mikko ja Marjo Suur-Uskin maatila Virolahdella, ja Tompuri on yhtiökumppanin Juha Kokkalan perheen tila. Molemmat tilat ovat olleet suvuilla jo 1600–1700-luvuilta alkaen, joten näillä oluilla on juuret tukevasti kaakkoisessa maaperässä. Mallasohra ja vesi tulevat omilta tiluksilta, ja Viking Maltilla mallastusprosessissa käyneiden maltaiden savustustakin on hoidettu itse lähimetsän puilla. Yllä mainittu Mikko Salmi oli ainakin alkuvaiheessa mentorina opastamassa viljatilallisia panimotoiminnan käynnistämisessä ja oluiden suunnittelussa.

Kuten Salmikin toteaa vuoden 2018 kirjassaan Olut! Kotimaiset panimot ja oluet, savuisuus on Kaski Savubockissa keveää ja maku pehmeää. Sen kummemmin tuoksusta tai maustakaan ei kuitenkaan jää mitään epäilystä, etteikö tämä olisi nimenomaan savuolut. Tämä on kuin saksalaisen Schlenkerlan laatutuote mutta selvästi vaaleamman ruskea, kuulas ja melko kirkas. Niin matkaseuralaiseni Kotkassa kuin olutkirjailija Salmi mainitsivat adjektiivin ”raikas”, jota ei ehkä ensimmäisenä savuolueen liittäisi. Sitä tämä kuitenkin on, lagermaisen virkistävä ja linjakas, mutta pohjustettuna savuolueen syvyydellä – loistava tuote.’

  

Suomen Paras Olut -tuomaristo on palannut ainakin täksi vuodeksi perinteisempien oluttyylien ruotuun, sen jälkeen kun viime syksynä palkittiin NEIPA-tyylinen Olarin Runaway. Sekä uusien että vanhempien suuntausten mukaista olutosaamista on varmasti hyvä palkita kilpailussa vuorotellen. Sen voi joka tapauksessa sanoa, että Takatalo & Tompuri on tämän piikkipaikan ainakin kertaalleen ansainnut, ja heidän valikoimastaan kannattaa bongata muitakin hyviä oluita. Esimerkiksi uudempi tuote Mustakaura oli äärimmäisen hyväntuoksuinen ja -makuinen olut, kun nautin sitä lounaan kyytipoikana Porvoon Zum Beispiel -ravintolassa viime viikonloppuna.

Alkon jouluoluet 2022 (#1): Grünbacher Prinzen-Bock Weisse

Tämän vuoden jouluoluissa on tällä tietoa ainakin pari sellaista, joita en ole ennen maistanut. Voi olla, että jos valikoima jatkossa täydentyy, niitä tulee useampiakin. Ensimmäisenä testiin päätyy – jo nyt lokakuun puolessavälissä – baijerilaisen Brauerei Grünbacherin Prinzen-Bock Weisse, vahva vehnäolut. Panimon viestinnästä ei ole mielestäni mistään pääteltävissä, että tämä olisi heillä juuri joulun ajan olut, mutta se on mahdollista.

Panimo on ilmeisen perinteikäs, vuonna 1810 perustettu linnapanimo parinkymmenen kilometrin päässä Münchenin liepeiltä, toisen panimopaikkakunnan Erdingin vieressä. Kuten Erdinger-panimo, myös tämä Grünbacher on erikoistunut nimenomaan vehnäoluihin. Ei sen valikoimasta taida muita oluita juuri löytyäkään, ja sinänsä tällainen yhteen asiaan keskittyminen onkin hienoa. Nyt ei kuitenkaan päästä arvioimaan perustuotteita vaan hypätään tosiaan suoraan tuohon vahvimpaan erikoisuuteen.

Prinzen-Bock (7 %) on lasissa oranssinpunertava, ei siis vaalein mahdollinen vehnäbock jos ei tummakaan, ja tietysti samea. Nenään tuntuu tyypillistä saksalaisen vehnäoluen runsautta, mutta se vivahtaa jonkin sitruunaisen belgialaisen luostarioluen tuoksuun. Herkullinen, purukumimainen vehnämallas muodostaa maun, jossa on mukana mineraaleja ja sitruunapippuria. Jonkin verran sitä tuttua uunibanaania on jälleen sekä tuoksussa että maussa. Jälkimakuun jää vähän ummehtuneempaa hedelmäisyyttä.

Tämä vehnäbock on ihan kelvollinen avaus Alkon loppuvuoden kausiolutvalikoimaan. Se ei ole ihan Etelä-Saksan parhaita lajissaan mutta ei huonommasta päästäkään. Tälle tyylilajille toisinaan ominainen ylenpalttinen makeus vältetään, eikä muitakaan ikäviä piirteitä kuten läpitunkevaa alkoholia minusta tunnu. Kyllä tämä kannattaa monopolin hyllystä ottaa testiin, jos weizenbock-tyyli ylipäätään kiinnostaa. Ote on vähän rustiikkinen mutta osaava.

(Vuoden 2022 jouluoluita esitellään Alkon artikkelissa. Tämän postauksen kuva on Alkolta.)

Tummeneviin iltoihin: Weltenburger Asam Bock ja Wieninger Impulsator

Edellisessä postauksessani otin varaslähtöä Oktoberfest-tunnelmiin maistelemalla paria vaaleaa juhlaolutta. Syksy on niiden lisäksi myös tummien ja vahvojen bock-oluiden toinen sesonkiaika, ja näihin keskitytään tämänkertaisessa testissä.

Nyt pöydällä on kaksi perusvarmaa tummaa doppelbockia, joista Weltenburger Asam Bock on tuttu jo vuosien takaa ja Impulsator puolestaan tullut nyt Alkon hyllyille muutamien muiden Wieninger-oluiden vanavedessä. Jo vanhastaan tiedetään, että Asam on Weltenburger-luostaripanimon tuotteiden kärkeä. Weltenburger ei ole keskimäärin niin kova suorittaja kuin voisi toivoa yhdeltä maailman vanhimmista panimoista – vieläpä baijerilaiselta. Wieninger taas on maakuntasarjan tekijä, mutta varmasti vähintäänkin kohtuullinen sellainen, kun sen oluita on jo tänne pohjoisille leveysasteillekin useampia saatu.  

Asam Bockin (7,3 %) tuoksu on miellyttävä, ei kovin voimakas, suklaakeksimäinen ja miedosti paahteinen. Mausta voi löytää kahvia, suklaarusinoita, Dr. Pepperiä tai pähkinäistä mallasta. Tässä on myös pienesti humalan katkeroa, jopa jälkimausta sitä on aistittavissa. Alkon mittaama IBU-lukema 32 menee reilusti yli doppelbockin skaalan (esimerkiksi BJCP Style Guidelinesin mukaan). Ei se oluesta vielä humalavetoista tee näillä alkoholilukemilla, mutta tuo jonkin verran luonnetta mukaan.

Esimerkiksi Ayinger Celebratoriin verrattuna Asam Bock on kyllä rungoltaan vähemmän tanakka, mutta tarvitseeko toisaalta bockien aina ollakaan silkkaa mämmiä. Detaljina tuli vielä huomattua eräästä vanhasta olutkirjasta, että Asam on ollut näköjään takavuosina vain 6,9-prosenttinen – tuo pieni nosto ei ole sille tehnyt ainakaan pahaa.

Impulsator (7,5 %) edustaa Wieningerin panimon valikoimassa perinteistä siipeä, eli on tyylilajilleen tyypillinen tumma doppelbock. Panimohan on eteläsaksalaisittain siitä harvinainen, että se improvisoi teutonityylien ympärillä kuin jazzmuusikko – esimerkiksi enzian-katkerotynnyrissä kypsytettyä bockia löytyy valikoimasta, kuten myös pintahiivalla käytettyä juhlaolutta tai kuivahumaloitua schwarzbieriä. Kuten sanottu, Suomessakin panimon oluista on viime vuosina nähty moniakin, mutta ei kyllä noita erikoisempia kokeiluja.

Impulsator ei ole valtavan tumma bock, ja tuoksussakin on enemmän kastanjalikööriä ja karamellia kuin paahteisia ja ruisleipämäisiä aromeja. Olisin ennakkoluulojeni perusteella veikannut, että tämä häviäisi kaksinpelin Asam Bockille kirkkaamminkin, mutta ei Impulsator heikko esitys ole. Jonkin verran häiritsee viinaisen sivumaun puskeminen muiden makujen läpi. Enemmänkin tämä olut liippaa makean puolelle kuin paahteisen tai katkeran – esimerkiksi humalakatkeroa on Alkon mittauksessa 26 EBU ja panimon omassa 24 IBU. Tummaa sokeria, saaristolaisleipää, parapähkinää ja kuivahedelmiä on myös maussa, mutta se voisi olla vieläkin runsaampi ja hallitumpi.

Onhan mukavaa, että Alkon valikoimassa on sentään tuollaiset kymmenkunta doppelbockia, kun kerran IPA-tyylin oluitakin on kolmesataa. Olisiko sellainen maailma parempi, jossa Alko myisi kolmeasataa bockia ja kymmentä IPAa? En tiedä, mutta jos siitä tehtäisiin It’s a Wonderful Life -tyyppinen elokuva, Olutkoira olisi mielellään siinä James Stewartin roolissa. Nämä kaksi saksalaista näytettä ovat joka tapauksessa kelpo lisä tämänhetkiseen doppelbock-valikoimaan.    

Salvator pelastaa

Alkoholia ei saisi juoda ketutukseen, usein ohjeistetaan. Enkä minä nytkään niin tehnyt, vaikka perjantaina rankan työviikon jälkeen olisi teoriassa voinut sekin tilanne olla. Pienen Salvatorin kävin Kaislassa nauttimassa, mutta viikko kyllä oli sinänsä ihan hyvä, tulosta tuli taottua ja suorittaminen sujui mukavasti.

Jos kuitenkin viikko olisi ollut erityisen veemäinen, niin Paulaner-panimon klassikko – kaikkien bockien emoalus – Salvator (7,9 %) olisi varmasti tuonut hetkellisen lohdun. Nestemäinen vapahtaja on kevään airut, ja se pelastaa tähän aikaan vuodesta – jos ei muulta – niin ainakin pitkältä ja lumisen hyiseltä talvelta.

Oluen tarina juontaa juurensa 1700-luvun lopulle, jolloin panimo oli vielä luostariveljien hallussa. Siitä tuli seuraavalla vuosisadalla yksi Münchenin olutihmeen rakennuspalikoita, kuitenkin siis nimenomaan alkuvuoden ja paastonajan juoma. Jo aikaa sitten maallistunut Paulaner on nykyäänkin, Schörghuber Unternehmensgruppen (70 %) ja Heinekenin (30 %) omistamana, yksi kaupungin legendaarisista Oktoberfest-panimoista ja Saksan suosituimpia olutmerkkejä.

Kun istuin katsellen olutta lasissa ja meditoiden sen hienoutta, tulivat mieleeni kuvaukset siitä 1990-luvun alusta. Onko Salvator muuttunut 30 vuodessa? Graham Leesin Good Beer Guide to Munich and Bavaria kutsui sitä tuolloin “erittäin tummaksi”, ja Michael Jacksonin suomenkielinen Matkailijan olutopas “hyvin tummaksi, syvän ambranpunaiseksi”. Nyt maistelussa olevan hana-Salvatorin väri on hailakan ruskea, selkeän punertava kyllä mutta ei juuri millään mittarilla kovin tumma. Monet muut Baijerin yleisistä bockeista, kuten Kaislan hanassakin ollut Asam Bock, ovat sen sijaan selkeästi mustanpuhuvia.

Salvatorin tuoksu on karamellisen maltainen; maussa on paljon pehmeää, lempeää pähkinää, kuten pekaania. Siinä on myös karamelliä ja jotain kuivattua hedelmää tai ehkä jopa marjaa, vadelmaa tai vastaavaa. Tummaa hedelmäistä brandya tai hedelmälikööriä voi myös assosioida tähän makuun, koska alkoholiprosentti on melko korkea. Täysin vailla katkeruutta tämä ei ole, mutta vahvuuteen nähden humalan piirteitä on Salvatorissa hyvin vähän.

Maalis-huhtikuussa on ollut tapana, että Münchenin Starkbierfestin eli vahvojen oluiden juhlan alkajaisiksi Baijerin pääministeri saa käteensä litran kolpakon Salvatoria. Sellaisia juhlakansa siellä muutenkin nauttii, koska baijerilaiset tykkäävät festivaaleilla juoda vähän isommista astioista. Parin Salvator-litran jälkeen saa kyllä raavaampikin baijerilaisherra tai -rouva asetella askeleitaan tarkkaan, jos mielii kotiinsa löytää. Aamulla sitten mietitään, tuliko edellisenä iltana kohdattua vapahtaja vai itse sielunvihollinen. Nämä ovat näitä olutkulttuurin erikoisuuksia, onneksi Kaisla tarjoaa tuotetta myös tyylikkäistä pikkukolpakoista.

Laskiaista kohti: Takatalo & Tompuri Kaski Vahva Lager ja RPS Hard Rock Lager

Keski-Euroopassa jotkut ahkerat paastonajan viettäjät kuten Paulanerin munkit hankkivat ennen vanhaan kalorinsa laskiaisen ja pääsiäisen välillä lähinnä oluesta. Näin ainakin eräät lähteet väittävät. Nesteessä oli varmasti hyvä olla paljon ravinteita, joten vahva olut sopi tarkoitukseen hyvin. Kuten bock.

En aio itse tällaista 40 päivän olutkuuria kokeilla, mutta vuodenaikaan sopii silti hyvä vahva bock tai pari. Lämmittäähän sellainen viileänä kevättalven iltana joka tapauksessa.

Otetaan kokeiluun pari kotimaista vahvaa lageria. Kumpikaan ei kyllä pakkaustekstiensä perusteella ilmoittaudu bockiksi. Takatalo & Tompurin osalta Mikko Salmen Suuri olutkirja silti kertoo, että panimon ajatuksena oli tehdä Kaski Vahva Lagerista vaalea maibock baijerilaiseen tapaan. Virolahtelainen maatilapanimo on Suomessa siinä mielessä harvinaisuus, että mallasohra tulee suoraan omasta pellosta.

Kuopiolaisen RPS:n eli Rock Paper Scissors Brewing Companyn valikoimassa puolestaan Hard Rock Lager on 7-prosenttinen versio panimon keskiolutvahvuisesta Rock An Allday Everyday Lagerista. Kutsutaan sitä siis vain vahvaksi lageriksi eikä bockiksi, vaikka kuten alta käy ilmi, se on aika saman tyyppinen olut kuin T & T:n vahva Kaski.

Kaadan oluita lasiin. Kaski Vahva Lager on väriltään oranssinkultainen, ja tuoksussa tuntuu vaaleiden maltaiden ohella hedelmäisyyttä, melkeinpä ananasta. Maussa tulee esiin maltaan leipäinen, paksun viljainen puoli vähän enemmän kuin vahvoissakaan lagereissa usein. Hedelmäisyyttäkin on mukana. Alkoholi pysyy hyvin piilossa, ja humalan katkerot eivät myöskään ole lainkaan hallitseva elementti tässä oluessa.

Hard Rock Lager on sekin väriltään oranssinpunertava, ja olut on lasissa jossain määrin samea. Tuoksu ja alkumaku ovat tässäkin ananasmaisia. Ananas ja ruoho ovat avainsanoja myös maussa, jossa katkeroa ei tunnu kovasti, ja melko runsas hiilihappo on pehmeän kuohkeaa. Mallas rakentaa hedelmäisillä piirteillä silattuna tämän oluen perusrungon, jossa maistuu myös vähän sitruunamarmeladia. Lisänä on pieni lääkemäisyys, mahtaako olla humalan ominaisuus vai alkoholin läpäisyä. Jälkimakuun jää lievää humalan poltetta.

Kaski Vahva Lager on tässä kaksikossa Hard Rock Lageria aavistuksen kuivempi olut, koska alkoholia on lähes saman verran kuin RPS:llä (6,9%) mutta kantavierrevahvuus on selvästi alempi (Kaskessa 16.3°, Hard Rockissa 20.3°). Katkeroissakin on selkeä ero, Kaskessa vain 28 ja Hard Rockissa 39 EBU.  

Tässä on kaksi samalla tontilla operoivaa olutta, paremmuusjärjestystä pitää hieman hakea. Ehkä Takatalo & Tompurilla pysyy sittenkin työkalupakki paremmin hanskassa, vaikka Hard Rockin keulivassa maussakin on jotain houkuttelevaa, nousuhumalan juhlaa. Ainakin Hard Rockissa moderni humalalajike Loral yhdistää sitruunaisia ja kukkaisia ominaisuuksiaan jonkinlaiseksi melkein trooppiseksikin hedelmäksi – en tiedä, mistä myös Kaskeen on tullut hiukan samanlaista eksoottisuutta. Itse joisin ehkä kaikkein mieluiten vahvoja lagereita, joissa hedelmä ei nousisi näin etualalle, mutta eivät nämä siis minusta ole yhtään heikkoja suorituksia, osaavien panimoiden tuotevalikoimassa. Kaksikosta ehkä Kaski tosiaan vie pyrkimyksensä vähän paremmin maaliin, oikeastaan varsin mukavasti. 

(Kasken kuvamateriaalin lähde: panimo.)

Novopacký Valdštejn, Primator Exkluziv ja tšekkiläinen dilemma

Paikallinen Alkomme oli nostanut “pientuottajan taidonnäyte” -lätkällä hyllystä esiin Pivovar Nová Pakan vaalean oluen. Panimon tuotteet – varsinkin tämä Valdštejn ja tumma vahva lager Podkrkonošský Speciál – ovat olleet useita vuosia monopolin valikoimissa ilman, että kukaan on niistä paljon melua pitänyt. Ylipäätään vahvemmista tšekkioluista ei puhuta juuri koskaan missään, vaikka ne ovat omassa maassaan osa vanhaa vakiokalustoa melkein siinä missä bockit Saksassa. Pientuottajiltahan ne tosiaan usein tulevat, ei siinä mitään, mukava nosto.

Eräs tšekkiläinen dilemma on se, ettei kansainvälisellä olutyhteisöllä ei ole hyviä termejä maan oluttyyleille. Pilsneriksi kutsutaan ulkomailla sitä, mitä tšekit sanovat světlý ležákiksi (jos se on noin 4,5–5-prosenttista “varasto-olutta”) tai světlé výčepní pivoksi (jos se on miedompaa “hanaolutta”). Käytännössä tšekit kutsuvat yksittäisiä oluita kai useimmin niiden Plato-vahvuuden mukaan sellaisilla nimillä kuten 11° (jedenáctka) tai 12° (dvanáctka). Joskus puhutaan värin mukaan esimerkiksi tummasta (tmavý) tai punaisesta (granát).

Isoin aukko sanastossa on yli 13° Plato-asteen oluissa, joille tšekkiläinen – laissa määriteltyyn vahvuuteen perustuva – nimitys on speciál. Muun maalaiset heittelevät näitä satunnaisesti milloin mihinkin laariin, esimerkiksi Valdštejn on Ratebeerin mukaan vaalea bock. Kyllä se teknisillä mittareilla bockin rajoihin jotenkin sopii, mutta maku on minusta väärä. Tumma Podkrkonošský Speciál toisaalta ei sovi tummaksi bockiksi liian korkean katkeruutensa takia, ja se onkin Ratebeerissa kohtuullisen järjettömässä imperial pils -tyylissä. (Imperial pils on muutenkin mikkihiirityyli.) Primatorin 16° vahvuinen Exkluziv on myös liian katkera vaaleaksi bockiksi.

Valdštejn on makea, vahva olut (7 %), väriltään kullan ja toffeen välimaastosta. Tuoksu on viljainen, vaniljainen ja ruohoinen. Maussa on hunajaisen maltaan alla mantelilikööriä, korvapuustien voita, vaniljaa ja kanelia, ja eurooppalaisen perinnepanimon lageriksi aika vahvasti humalaa. Suutuntuma on hiukan öljyinen. Katkeruutta on Alkon mukaan EBU-asteikolla jopa 31, ja se tuntuu lääkemäisen tylppänä makuna, ei raikkaana tai hedelmäisenä. Kuten Podkrkonošský Speciálissa, myös tässä humala ja makeus pitävät olutta sellaisessa niskalenkissä, jota en oikein muista saksalaisissa oluissa maistaneeni.

Evan Rail antoi 15 vuoden takaisessa Good Beer Guide to Prague and the Czech Republic -kirjassaan Valdštejnille kolme tähteä viidestä, ja jotain sen suuntaista sille voisi yhäkin antaa. Olut on jollain tavalla omaperäinen ja luonteikas, mutta voimakkaiden makujen liitto ei täysin miellytä vaan jopa vähän ärsyttää. Alkon myynnissä olevista vahvoista tšekkilagereista Bohemia Prezident on selvästi harmittomin, makean bockmainen ilman suurempaa katkeruutta tai viinaisuutta. Sen sijaan Primator Exkluziv, jossa tilavuusprosentteja on jopa 7,5 %, on jälleen Valdštejniakin vahvemmin humaloitu (40 EBU), selkeämmän hedelmäinen, jopa vähän sitruksinen maultaan. Sille Rail antoi neljä tähteä – aika runsaasti, mutta ehkäpä se onkin helpommin sulatettava olut kuin Valdštejn.

Tuntuu, että nämä vahvemmat tšekit siis ansaitsisivat jonkin oman nimityksensä, niissä on jotenkin erityinen tunnelmansa. Eivät ne aivan lempioluitani ole mutta ansaitsisivat ehkä enemmän huomiota legendaarisen olutmaan tuotteina. Evan Railin mukaan tšekkipanimot joskus kyllä kutsuvat niitä pukkia tarkoittavalla sanalla kozlík – tätähän tarkoittaa myös Velké Popovicen panimon Kozel, vaikka se nyt ei ainakaan nykymittarilla bock ole. Itse en ole nähnyt tätä sanaa muissa panimoissa Tšekissä käytössä, kun taas Puolassa vastaava sana koźlak on hyvin yleinen varsinkin tumman bockin tyyppisillä lagereilla.