Juhlaoluiden aikaan: Zoller-Hof Export-Festbier ja Benediktiner Festbier

Syksyllä on Etelä-Saksassa juhlaoluiden aika, Festbier-Zeit. Viikon päästä käynnistyy Baijerin kansanjuhlista tunnetuin, Münchenin Oktoberfest, kahden koronavuoden aiheuttaman tauon jälkeen. Pienempiä juhlia vietetään muilla Baden-Württembergin ja Baijerin paikkakunnilla läpi syyskauden, ja toki suurimmat niistäkin ovat käytännössä kansainvälisen kokoluokan tapahtumia.

Alko ottaa vuosittain valikoimaansa muutaman Oktoberfestbier-tyylisen kausioluen. Tänä vuonna mukana ovat vanhoista tuttavuuksista Münchenin juhlillakin tarjoiltavat Löwenbräu, Paulaner, Spaten ja Hofbräu sekä vehnäolut Erdinger Oktoberfest-Weissbier. Uusia minulle ovat tämän vuoden kattauksessa sen sijaan Zoller-Hofin ja Benediktiner-panimon juhlaoluet. Ne pääsevät nyt siis maisteluun ensimmäistä kertaa.   

Zoller-Hofin panimo perustettiin vuonna 1845 Sigmaringeniin, joka oli siihen aikaan yhden Hohenzollern-suvun hallitsemista pienistä ruhtinaskunnista pääkaupunki. Hohenzollernien toinen haara toimi tietysti Preussin kuninkaina, ja heidän johdollaan Saksa muutamaa vuosikymmentä myöhemmin yhdistyi eurooppalaiseksi suurvallaksi. Majatalon isäntä Paul Graf perusti panimonsa Sigmaringenin kaupunginmuurien tuntumaan, ja solmi hyvät suhteet hallitsijasukuun. Panimon johdossa on edelleen Paulin jälkeläisiä.

Benediktiner Weissbier taas nivoutuu Saksan vanhoihin panimoperinteisiin sikäli, että kyseessä on Ettalin luostaripanimon ja reininmaalaisen Bitburgerin yhteisyritys. Ettalissa on toki tehty olutta keskiajalta lähtien ja Bitburgissa nykymallilla 1800-luvun alusta. Silti yhteistyössä on baijerilaista ilmeisesti vain Ettalin hiiva, sillä oluita valmistetaan Hessenin osavaltiossa Lichin kaupungissa. Ja tämä Festbier ei suinkaan ole vehnäolutta, vaikka vehnä onkin tämän 2000-lukulaisen panimoyhteistyön kantava idea. 

Millaisia juhlaoluita pöytään on siis nyt saatu? Väriltään molemmat ovat kultaisen vaaleita, Benediktiner Festbier (5,8 %) aavistuksen tummempi kuin Zoller-Hof Export Festbier (5,6 %). Tuoksuissa on aluksi hyvin vähän eroa, molemmissa pullon (Zoller-Hof) ja tölkin (Benediktiner) avatessa raikasta sitruunan reunustamaa mallasta. Myöhemmin Benediktineristä erottaa selvästi viljaisempaa, kypsemmäksi paistetun pikkuleivän tuoksua ja Zoller-Hofista vaaleampaa, saippuaisen hedelmäistä mallasta.

Eipä makumaailmoissa ei ole valtavaa eroa myöskään. Benediktinerissä on pyöreä kypsän jyvän maku, jossa on pienet hunajan ja heinän vivahteet. Zoller-Hofin viljaisuudessa on vähän kermaista marsipaania, yrttiä, kukkia ja jopa ripaus alkoholia.   

Taas tulee vilkaistua kantavierrelukemia, kun toinen olut tuntuu jonkin verran ohuemmalta kuin toinen. Näin asia onkin: Zoller-Hofilla on hoidettu 5,6-prosenttinen olut 12,3° kantavierteestä, kun taas Benediktiner-juhlaoluen vastaavat tiedot ovat 5,8 % ja peräti 13,5°. Makuja on tietysti moneen lähtöön, mutta itse yhdistäisin jälkimmäisen kaavan luontevammin eteläsaksalaisten syysjuhlien oluisiin. Runsas ja pehmeä olemus sopii niihin.

Muutoin kyllä myös Zoller-Hofin olut on juhlaoluen muotilla tehty. Ei se ole vaaleaksi export-olueksi ylipäätään hassumpi, vaikka jokin kitkerä piirre siinä vetää makua vähän ruttuun. Tämä tuskin on humalaa, koska EBU-lukemissa on vain parin piirun ero (Zoller-Hof 22 ja Benediktiner 20). Tyypillistä saksalaista ”lähes neljän tähden” suorittamista kai molemmat edustavat. Veisikö benediktiinien Festbier tällä kertaa voiton? Ei senkään maltaisuus täysin hienostunutta ole, ei Saksan terävintä kärkeä. Ihan hyviä lisiä Alkon syyskausivalikoimaan kummatkin silti ovat.

Novopacký Podkrkonošský Speciál ja Žatecký Celia Dark Export

Jo muutamassa aikaisemmassa postauksessa olen tänä vuonna käsitellyt vähän vahvempia lagereita ja toisaalta nimenomaan tšekkiläisiä sellaisia. Sarja jatkuu nyt selkeästi tummemmilla esimerkeillä, nämä kaksi olutta ovat väriltään tummanruskean–mustan skaalalla, valossa kyllä punertavia. Tumma tšekkiolut on sinänsä ainakin 1990-luvulla olutharrastamisen aloittaneille tuttu juttu, mutta vahvempia versioita ei tule vastaan niin usein. Tässä on kuitenkin kaksi Alko-myynnissä olevaa esimerkkiä.

Podkrkonošský Speciál (6,3 %) on tumma speciál-olut Nová Pakan kaupungista, joka sijaitsee pohjoisessa Tšekissä Krkonoše-vuorten juurella (oluen nimikin tarkoittaa täsmälleen tätä). Olut syntyi alkujaan panimon 125-vuotisjuhliin ja siitä tuli myöhemmin osa vakiovalikoimaa. Olen maistanut tätä ennenkin ja pitänyt melko erikoisena. En tiedä, miten tämä on jämähtänyt Alkon vakiovalikoimiin näin pitkäksi aikaa, mutta kun se nyt siellä on, otetaan uudelleen maisteluun.

Tuoksussa on ohuesti kaakaota tai kahvia ja erikoista hunajaista leipäisyyttä. Maussa on kahvia, mausteleipää, ja voimakkaan kemikaalimaista ja ruohoista humalaa, jälkimaussa tumman sokerin makeutta ja jotain lääkemäistä. Kaikkien näiden erikoisten piirteiden alla runko on jotenkin vetinen.

Ehkä vilkaisu Alkon ilmoittamiin tietoihin tästä oluesta valaisee vähän sen outoa luonnetta. Tässä on siis vain 13,3° Platoa kantavierrevahvuutta. Yleensä kuvittelisin tšekkipanimon keittelevän sen vahvuisesta vierteestä myös vähäväkisempää olutta. Tässä maltaan sokerit on käytetty tarkkaan. Vertailukohtana Bohemia Regent Prezident – vaalea olut tosin – on kantavierteeltään vahvempi (13,7°) mutta alkoholiprosenteiltaan miedompi (6,0). Kun tähän yhdistää kohtuullisen korkean katkeropitoisuuden (27 EBU), saadaan ehkä juuri ohutselkärankainen olut, jossa humalan piirteet pääsevät todennäköisesti hyvin esiin. Tasapaino ei ole minusta ihanteellinen.

Celia Dark on Žatecký pivovar -panimon export-olut, jossa taas ei ole aineksia säästelty. 14,2° Plato-asteen kantavierteestä (Alkon mukaan, kun panimo itse mittaa jopa 14,4–14,6°) on tehty 5,7 %-abv vahvuinen olut, jossa sekä humala (30 EBU) että maltaan mehevät maut on kuitenkin saatu jotenkin puristettua melko mitäänsanomattomaksi kokonaisuudeksi.

Tuoksu on mieto mutta hyvä, siinä pähkinäsuklaata ja häivähdys lakritsia. Maussakin on miellyttäviä piirteitä, pähkinäistä mallasta, vähän karamellia, kahvia ja nahkaa, pieni yrttinen humalan pilkahduskin. Silti lopputulos on tosiaan jossain määrin pliisu ja jälkimaku yksiulotteisen makea. Liittyykö tasapaksuus johonkin metodiin, jolla tästä on saatu gluteeniton olut – sehän Celia-sarjan tärkein myyntivaltti kai on?

* * * * *

Täydellisen tšekkilagerin etsintää (kategoriassa tummat) eivät nämä kaksi olutta hirveästi edistä, vaikka kumpaakin maistelee tarpeen tullen aika mielellään, jos tyylistä tykkää. Niinkin karu asia kuin alkoholiprosentti tekee tästä kaksikosta astetta vakavasti otettavampia tekijöitä kuin jotkut ruokakauppapuolen tummat tšekit, jotka ovat monesti myös vähän tylsiä oluita ulkomaalaisomisteisilta bulkkipanimoilta.

Kuitenkin jokin tässä siis silti tökkii. Jos Celian ongelma on enemmänkin liian matala profiili ja Podkrkonošský Speciálilla taas vähän hallitsematon tasapaino ohuen maltaan ja vahvan humalan välillä, mitä asialle voisi tehdä? Žatecin panimo jos mikä on tietysti tsekkiläisen humalanviljelyalueen ytimessä. Selvästikin myös Nova Pakan panimo tykkää heittää pataan ihan kunnolla kotimaista humalaa. Alkaa kiinnostaa, saisiko näistä resepteistä enemmän irti, jos niitä pääsisi maistamaan vaikka tuoreeltaan paikan päällä hanasta ja uusimmalla humalasadolla?

Ayinger Frühlingsbier, Saksalaisen oluen päivä ja Kirjan ja ruusun päivä

Tällä viikolla missasin kutsuvierastilaisuuden Bierhaus Münchenissä, jossa olisi päässyt maistelemaan Ayingerin oluita maahantuoja Brukettin johdolla – jopa Roman Schatz olisi ollut paikalla turinoimassa saksalaisesta oluesta. Maistelun verukkeena oli Saksalaisen oluen päivä, mutta tietysti tuo päivä on oikeasti vasta tänään.

23. huhtikuuta 1516 annettiin Baijerissa niin sanottu oluen puhtausmääräys eli Reinheitsgebot, ja sitä historiaa Saksalaisen oluen päivällä juhlitaan. Ayinger on yksi suosikkipanimoistani koko maailmassa, ja siitä voi lukea lisää muutaman vuoden takaisesta postauksestani. Parempi panimon esittely löytyy toki esimerkiksi Peter Tammenheimon tuoreesta artikkelista Avec-mediassa, ja hänen jutussaan käydään läpi myös Saksalaisen oluen päivän ja Reinheitsgebotin merkitystä.

  

Frühlingsbier (5,5 %) on muistikuvissani melko humalavetoinen ja kevyt, olen juonut sitä joskus kymmenkunta vuotta sitten Kolmessa Kaisassa. Ihme oikeastaan ettei se ole tässä välivuosina tullut vastaan. Käsitykseni tämän kevätoluen humalaorientaatiosta on luultavasti joko muistin tepposia tai sitten tottumista katkerampiin oluihin ylipäätään. En usko, että olut itse on muuttunut.

Nyt siis hankin pullon Alkosta. Väriltään olut on kellertävä ja lasissa sameahko. Tuoksussa on pikemminkin hiivaa, mallasta, hedelmää ja hyvin kevyesti vähän ruohoista humalaa. Maku on herkullisen maltainen, tukevampi kuin muistin, ja vähän makea. Humala huojuu aika mietona taustalla, jälkimakuun sitä kuitenkin vähän jää. IBU-lukema on 24, eli ei nyt mitätönkään tällaiselle lempeälle lagerille.

Kun Ayingerin valikoimaa katsoo, tulee mieleen kysymys, onko Frühlingsbier käytännössä vain suodattamaton kellerbier-versio panimon vahvimmasta peruslagerista Jahrhundertbieristä. Jahrhundertbier on export-tyylinen olut, jossa kantavierrevahvuus on 12,4° ja prosentit samat eli 5,5 % abv. Näin ei kuitenkaan ilmeisesti ole, sillä Frühlingsbierin kantavierteessä on peräti 13,8° Platoa, mikä on todella paljon tämän vahvuiselle oluelle. Se siis selittää oluen selkärankaa ja makean maltaista olemusta, vaikka siinä on myös keväistä vaaleutta ja puhtautta. Ainakin tämä yksilö oli mielestäni loistava olut.

* * * * *

Tietenkään tänään ei ole ollut pelkästään Saksalaisen oluen päivä vaan myös esimerkiksi Kirjan ja ruusun päivä, Shakespearen ja Cervantesin kuolinpäivä. He molemmat kuolivat tasan sata vuotta Reinheitsgebotin voimaantulon jälkeen.

Tänään ostamani kirja oli divaritavaraa, vuoden 1996 olutoppaiden mammutti The Beer-Taster’s Log. Kirjoittaja on James D. Robertson, jonka lähes kahtakymmentä vuotta aikaisemmasta kirjasta The Great American Beer Book postasin toissa vuoden joulukalenterissani. Sitä kirjaa en ollut itse lukenut, vaan tiivistin postaukseen belgialaisten olutaktivistien ihmettelyä heidän maansa oluiden käsittelytavasta kirjassa.

En ole edelleenkään ehtinyt kaivella, kuka Robertson tarkkaan ottaen on. Ehkä yksi “Amerikan Michael Jacksoneista”, koska hänkin on aloittanut olutkirjoittajan uransa jo 1970-luvulla ja maistellut ilmeisesti tuhansia arvioimiaan oluita niiden kotiseuduilla Euroopassa ja muualla. Esipuheen tähän The Beer-Taster’s Log -kirjaan on tehnyt Fred Eckhardt, joka puolestaan on tutumpi nimi amerikkalaisista kotiolut- ja olutkirjakuvioista.

Tässä kirjassa kiinnostavaa nykyajan olutfriikille ovat laajat arviot 90-luvun amerikkalaisten pienpanimoiden tuotevalikoimista. Kirjassa esitellään yhteensä 6 000 olutta, mikä ei ole vähän. Siinä käsitellään kyllä koko maailman oluet, mutta puolet sivumäärästä uhrataan Yhdysvaltojen panimoille. Tämä on hyvä – niistä suuri osa on nyt jo kadonneita tekijöitä.

Suomi kuitataan viidellä Hartwellin (sic), Mallasjuoman ja Sinebrychoffin lagerilla sekä Koffin portterilla, jota kutsutaan Koff Imperial Stoutiksi. Se saa kolmanneksi huonoimmat pisteet koko joukosta, vain 53/100, kun taas paras lager eli Mallasjuoman Finlandia Gold saa 83/100. En ole Malskin tuolloisia lagereita maistellut (panimo oli siis sulautunut Hartwalliin jo vuonna 1988), mutta onhan reaktio Suomi-näkökulmasta vähän samalla lailla yllättynyt kuin belgialaisilla James D. Robertsonin ensimmäistä kirjaa lukiessa. Michael Jacksonin arvostukset eivät ainakaan tässä kohtaa olleet linjassa Robertsonin näkemysten kanssa.

Salvator pelastaa

Alkoholia ei saisi juoda ketutukseen, usein ohjeistetaan. Enkä minä nytkään niin tehnyt, vaikka perjantaina rankan työviikon jälkeen olisi teoriassa voinut sekin tilanne olla. Pienen Salvatorin kävin Kaislassa nauttimassa, mutta viikko kyllä oli sinänsä ihan hyvä, tulosta tuli taottua ja suorittaminen sujui mukavasti.

Jos kuitenkin viikko olisi ollut erityisen veemäinen, niin Paulaner-panimon klassikko – kaikkien bockien emoalus – Salvator (7,9 %) olisi varmasti tuonut hetkellisen lohdun. Nestemäinen vapahtaja on kevään airut, ja se pelastaa tähän aikaan vuodesta – jos ei muulta – niin ainakin pitkältä ja lumisen hyiseltä talvelta.

Oluen tarina juontaa juurensa 1700-luvun lopulle, jolloin panimo oli vielä luostariveljien hallussa. Siitä tuli seuraavalla vuosisadalla yksi Münchenin olutihmeen rakennuspalikoita, kuitenkin siis nimenomaan alkuvuoden ja paastonajan juoma. Jo aikaa sitten maallistunut Paulaner on nykyäänkin, Schörghuber Unternehmensgruppen (70 %) ja Heinekenin (30 %) omistamana, yksi kaupungin legendaarisista Oktoberfest-panimoista ja Saksan suosituimpia olutmerkkejä.

Kun istuin katsellen olutta lasissa ja meditoiden sen hienoutta, tulivat mieleeni kuvaukset siitä 1990-luvun alusta. Onko Salvator muuttunut 30 vuodessa? Graham Leesin Good Beer Guide to Munich and Bavaria kutsui sitä tuolloin “erittäin tummaksi”, ja Michael Jacksonin suomenkielinen Matkailijan olutopas “hyvin tummaksi, syvän ambranpunaiseksi”. Nyt maistelussa olevan hana-Salvatorin väri on hailakan ruskea, selkeän punertava kyllä mutta ei juuri millään mittarilla kovin tumma. Monet muut Baijerin yleisistä bockeista, kuten Kaislan hanassakin ollut Asam Bock, ovat sen sijaan selkeästi mustanpuhuvia.

Salvatorin tuoksu on karamellisen maltainen; maussa on paljon pehmeää, lempeää pähkinää, kuten pekaania. Siinä on myös karamelliä ja jotain kuivattua hedelmää tai ehkä jopa marjaa, vadelmaa tai vastaavaa. Tummaa hedelmäistä brandya tai hedelmälikööriä voi myös assosioida tähän makuun, koska alkoholiprosentti on melko korkea. Täysin vailla katkeruutta tämä ei ole, mutta vahvuuteen nähden humalan piirteitä on Salvatorissa hyvin vähän.

Maalis-huhtikuussa on ollut tapana, että Münchenin Starkbierfestin eli vahvojen oluiden juhlan alkajaisiksi Baijerin pääministeri saa käteensä litran kolpakon Salvatoria. Sellaisia juhlakansa siellä muutenkin nauttii, koska baijerilaiset tykkäävät festivaaleilla juoda vähän isommista astioista. Parin Salvator-litran jälkeen saa kyllä raavaampikin baijerilaisherra tai -rouva asetella askeleitaan tarkkaan, jos mielii kotiinsa löytää. Aamulla sitten mietitään, tuliko edellisenä iltana kohdattua vapahtaja vai itse sielunvihollinen. Nämä ovat näitä olutkulttuurin erikoisuuksia, onneksi Kaisla tarjoaa tuotetta myös tyylikkäistä pikkukolpakoista.

Sandels Juhlaolut ja Kukko Pils Juhlaolut

Nyt katsotaan kahta kotimaista synttäriolutta, jotka eivät ole festbierejä saksalaisessa mielessä mutta eroavat kumpikin omalla tavallaan panimoiden perustuotteista. Olvi on suurpanimoista pienin, Laitila pienpanimoista suurin. Tämä näkyy näissä oluissakin.

Olvin Sandels-sarjan suodattamaton Juhlaolut lanseerattiin vuonna 2021 kunnioittamaan Iisalmen kaupungin 130-vuotista olemassaoloa ja kai myös Sandels-oluen viittäkymmentä vuotta. Se kadonnee myynnistä nyt kevään aikana. Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan Kukko Pils Juhlaolut taas juhlistaa keltaisessa tölkeissä (ja keltaetikettisissä pulloissa) myytävän Kukko Pilsin 20-vuotista taivalta. Tämäkin juhlaolut tuli ensimmäisen kerran maisteltavaksi paikallisesti jo vuoden 2021 puolella, mutta nyt alkuvuodesta sitä on ollut mahdollista bongata täällä Helsinginkin marketeissa.

Sandels Juhlaoluen (5,3 %) kanssa minulle kävi kuten Pilsner Urquell Nefiltrovanýn kanssa syksyllä: suodattamattomaksi mainittu olut on lasissa sen verran kirkasta, että alkaa epäillä ostaneensa väärän tölkin. Ihmetyshän ei kerro muusta kuin siitä, että useimmat muut juomani oluet ovat niin suodattamattomia, että koko sana on kärsinyt pientä inflaatiota. En ole Sandelsin tavallista A-olutta vähään aikaan maistanut, mutta väitän kyllä mausta erottavan tämän suodattamattomaksi versioksi, vaikka silmämääräisesti eroa ei heti huomaisikaan.

Tietysti kyseessä on suuren yleisön olut, jonka ei ihmeemmin pidäkään kuluttajaa hämmentää. Olvin linja on kaikessa vähäeleinen – kuten kokoiselleen panimolle kai sopiikin – myös siis craftmaisemmissa tölkeissä myytävissä ”erikoisoluissa”, IPAssa ja muissa. Sandels-perhe on luonnollisesti sitäkin perinteisempää suomilageria, melkein siinä missä talon nimibrändin keskiolut ja A-olut.

Hennon kullankeltainen olut tuoksuu miedosti maltaalle, ja pienellä mielikuvituksella siinä voi ehkä tuntea humalantuoksuakin leijailemassa. Maku on keksimäisen maltainen, siinä on vaalean viljan raikkauden lisäksi minimaalinen sitruksen puraisu ja vaisu ruohoinen humalointi. Vähän paperimaisen ohueksi olut suodattamattomuudestaan huolimatta jää. Kuten kotimaisessa A-oluessa joskus, hedelmäkaramellinen, hunajainen ja miedosti viinainen vihlaisu on myös mukana mutta tässä ihan hyvin osana muuta makua, ei päälleliimatun karkeana.

Silloin kun kotimainen bulkki ei ärsytä latteudellaan, se aiheuttaa usein jonkinlaisia nostalgisia mielikuvia. Tyyliin: lapsuuden taloyhtiösaunat 70-luvun lopussa, mummon pieni olutpullo joka nautitaan saunasta vilvoitellessa. Puupanelointi ja punavalkoruutuiset pöytäliinat. Oiva Toikan kolpakko tai sellainen kuoppalasinen. Tämän Sandels Juhlaoluen kun juo riittävästi viilennettynä ja erittäin janoisena (vaikka juuri saunan jälkeen), se saattaa jättää nihkeästikin teolliseen lageriin suhtautuvalle ihan positiivisen makumuiston.

Laitilan Kukko Pils Juhlaolut on miedompi kuin Sandelsin juhlaolut ja asettuu 5,0-prosenttisena keskikalja-Kukon ja Kukko Vahva Pilsin välimaastoon. Tämän oluen määräävä erikoispiirre ei ole suodattamattomuus vaan kuivahumalointi. Oluen tuoksussa onkin eittämättä sitä itseään eli kokonaista humalakäpyä. Hallertauer Hersbrucker on ilmeisesti kuivahumaloinnissa käytetty lajike, muuten oluesta löytyy myös Northern Brewer -humalaa.

Tämä on tietysti aivan eri tyyppinen ilmestys kuin Sandelsin juhlaolut. Humalointiin se ero kai selvimmin kiteytyy. Sandels lienee Suomen miedoimmin humaloituja oluita jopa normilagereista. Kukolla taas on perusversioissaan jopa 35 EBU:n katkeruus ja tässä juhlaoluessa panimon mukaan 32 EBU. Melkein kolme kertaa korkeammat lukemat siis kuin Sandelsissa. Ulkonäöltään Kukko Pils Juhlaolut on selkeästi suodattamaton ja värissä on oranssi vivahde kuin Urquellissa konsanaan.

Mukana on siis pils-maltaan lisäksi vaaleaa karamellimallasta, ja maussa tuntuukin välillä jopa aika intensiivistä karamellin makeutta – näin pääsiäisen aikaan mieleen tulevat melkein sellaiset pienet munanmuotoiset hedelmärakeet karkkipusseissa. Toki mallas on tässä oluessa humalan rinnalla isona makuna mutta ei erityisen viljaisena vaan enemmänkin hedelmäisenä. Jälkimaku on aavistuksen makea, ja siinä on humalaakin mutta ei mahdottoman katkerana.

Laitilan Wirvoitusjuomatehdas kertoo sivuillaan myös tällaista:

Laitilan Kukko Pils oli ensimmäinen suomalainen pienpanimo-olut, joka pakattiin tölkkiin 21.3.2002, ja saatavilla olevan tiedon mukaan se oli ehkäpä jopa maailman ensimmäinen lajissaan. Samana vuonna 2002, mutta muutamaa kuukautta myöhemmin, tölkkiin alkoi oluitaan pakata myös amerikkalainen pienpanimo nimeltään Oskar Blues Brewery, joka virheellisesti itseään maailman ensimmäiseksi tölkkiin pakkaavaksi pienpanimoksi nimittää.

Luotetaan panimon sanaan tässä. Pakkauksen tyylikkyydessä Kukko vie ilman muuta pitemmän korren Olviin verrattuna. Ei muuten olisi hassumpi juttu, jos Kukon juhlaolut jäisi Laitilan valikoimaan vaikka pysyvämpänä edustajana. Juohan tuota Sandelsin juhlaoluttakin mieluummin kuin suodatettuja Sandelseja, mutta tässä kai on se melko ison ja tosi ison panimon ero – Kukko-sarjaan sopii tällainen craft-henkinen erikoisversio, Sandels-brändiä on hyödynnettävä varovaisemmin. Jos Olvi olisi pienpanimo, se olisi saattanut tehdä juhlavuoden kunniaksi esimerkiksi ”oluen, jollaista eversti Sandels olisi oikeasti voinut juoda Suomen sodan aikaan”. Se ei olisi vaalea ja utuisen kirkas vaan luultavasti tumma ja mämmimäisempi, pintahiivalla pantu.

(Tölkkien kuvien lähde: panimot.)

ABK Edel ja Rothaus Märzen

Viime viikonloppuna postasin kotimaisesta märzen-oluesta, jonka tuotoista osa lahjoitetaan Ukrainan auttamiseksi. Tällä kertaa testissä on kaksi eteläsaksalaista märzeniä, joihin ei liity muuta ajankohtaista tai erikoista kuin että molemmat sattuvat löytymään tällä hetkellä Alkon valikoimasta. Märzenit siis olivat vanhaan aikaan maaliskuussa pantuja kesäoluita, jotka kuuluivat syksyn sadonkorjuujuhlien juominkeihin.

Tekijöistä ABK:n (Die Aktienbrauerei Kaufbeuren) historia Baijerin Schwabenissa ulottuu keskiajalle asti, joskin panimolla on nykyään amerikkalainen enemmistöomistaja. Rothaus on puolestaan Baden-Württembergin osavaltion omistama valtionpanimo, jossa 1700-luvun lopussa oluenpanon aloittivat benediktiinimunkit, vaikka toiminta sittemmin päätyikin maallisen vallan käsiin. Se sijaitsee Schwarzwaldin alueella.

Aika perinteisiä panimoita näyttävät joka tapauksessa olevan nämä molemmat. Koko saksalainen skaala hallitaan kyllä, pilsnereistä vehnäoluiden kautta vahvoihin bockeihin, mutta IPAan tai muihin ulkomaisiin pintahiivaerikoisuuksiin ei ole lähdetty. Kumpikin on vanhojen pienpanimoiden luvatussa maassa, Saksan etelävaltioissa, panimokentän isoimmasta päästä. Rothausin tuotanto hipoo melkein miljoonan vuotuisen hehtolitran rajaa, ja ABK:kin on kuusinumeroisissa luvuissa.

Edel ei ehkä sisällä nimessään vihjettä märzen-tyyppisestä oluesta, mutta panimo itse kutsuu sitä juhlaolueksi, joten sellainen se on. Olut on väriltään syvän kullankeltainen, tuoksu on maltainen mutta jollain lailla myös metallinen; nämä samat elementit toistuvat maussa. Olut on varsin makea ottaen huomioon ettei prosenttien (5,8 %) puolesta puhuta edes bockista.

Olemukseltaan tämä Edel on aika lähellä Andechsin luostaripanimon vastaavaa olutta, Spezial Helliä, jossa maltaisuus on myös makeahkoa mutta vähän viljaisempaa ja vailla metallin klangia. Kun Edel lasissa lämpenee, mukaan tulee kemikaalimainenkin piirre sekä hunajaisuutta.

Rothausin olut on Märzen jopa nimeltään, joskin se tunnetaan 0,33 l pulloissa eri nimellä, Eiszäpfle. Rothausin Märzen (5,6 %) on Edeliä astetta vaaleampi olut, jonka tuoksussa mallas on viljaista ja hieman paperista – melkein kuin suomalaisissa A-oluissa – eikä ollenkaan yhtä makeaa kuin ABK:n oluessa. Myös maussa on runsaasti selkeän oloista vaaleaa mallasta ja hieman ruohoista humalaa. Tässä on katkeruutta 22 EBU, kun astetta vahvemmassa Edelissä on 18. Rothaus Märzen sammuttaa janoa lagermaisesti, kun Edelissä on pieni öljyinen tuntuma, joka ei ole niin raikas.  

Molemmat ovat melko pehmeitä, lempeitä oluita, jossa humalan puraisua tai muitakaan särmiä ei paljon ole, vaan keskitytään puhtaasti mallastyynyillä lepäilyyn. Oluet edustavat varsin luotettavaa eteläsaksalaista osaamista, joskaan eivät ole aivan terävintä saksalaisen olutsuorittamisen kärkeä. Kumpaakin voisin kenties ostaa silti toistekin, tai tilata litran kolpakolla, jos Saksassa liikkuessa vaikka syysjuhlien aikaan tulisi jossain vastaan.

Žatec The Seventh Step ja Pilsner Urquell

Vertailussa on tällä kertaa kahden perinteikkään tšekkipanimon vahvimmat oluet. Pilsner Urquellin tapauksessa se tarkoittaa 4,4-prosenttista, koska tämä elävä legenda on tietysti panimonsa ainoa olut ja siksi voimakkainkin. Useimmilta muilta Tšekin panimoilta, joilla myös on tällainen 12° Plato-asteen aukon täyttävä varasto-olut, löytyy lisäksi ainakin yksi miedompi käyttöolut, “hanaolut”.   

Žatecký pivovar on Saaz-humalan kotikaupungin Žatecin historiallinen kaupunkipanimo, jonka juuret ulottuvat 1800-luvun alkuun asti. Siis kauemmaksi kuin Urquellilla. Žatecissa on pantu olutta keskiajalta asti, ja on väitetty, että nykypanimo olisi pisimpään samalla tontilla yhtäjaksoisesti toiminut Tšekin panimo. Toisaalta vaikuttaisi, että aktiivinen toiminta oli kommunistisen Tšekkoslovakian hajottua muutamia vuosia katkolla. Joka tapauksessa Žatecin panimo on aina jäänyt kotimaassaan – ja varsinkin kansainvälisesti – Saaz-humalan tunnetuimman käyttäjän Urquellin varjoon.

Vaikka näillä panimoilla on lopulta kohtuullisen samanlainen alkuperä, Žatecin panimo on niistä tällä hetkellä se, joka kehtaa painaa pullonkaulaan sanat ARTISAN BREWED. Tämähän ei ole välttämättä valetta, onhan isojenkin yhtiöiden omistamilla panimoilla varmasti käsityöläiseksi itsensä mieltäviä ihmisiä töissä. Joka tapauksessa Žatecký on ollut vuodesta 2014 alkaen Carlsbergin “osaomistuksessa”; tanskalaisten tiedotteen mukaan omistusosuus on 51 %:n enemmistö. Niinpä Žateckýn käsityöläismäisyys liittynee enemmänkin paikallisen panimon pieneen kokoon kuin omistuspohjaan.

Ja kuten tunnettua, Pilsner Urquellia hallitsee nykyisin japanilaisjätti Asahi, jonka omistusportfoliossa on muutamiakin pitkän linjan eurooppalaisia merkkejä – italialainen Peroni, alankomaalainen Grolsch sekä brittiklassikot Fuller’s ja Meantime.  

Entä itse oluet sitten? Mikä erottaa nyt esimerkiksi Pilsner Urquellin (Plzeňský Prazdroj) sadoista muista peruslagereista, joita emoyhtiö Asahin kansainväliset kilpailijapanimot valmistavat?

Valmistustavoissa voi olla monenlaisiakin eroja, kuten Urquellin kovasti mainostama kolminkertainen keittomäskäys ja elävä tuli pannun alla. Kuitenkin myös ihan määriä katsoen tölkin sisältö koostuu eri lailla kuin vaikka isoilla suomalaisilla lager-valmistajilla. Siitä kantavierrevahvuudesta, mistä Urquell viimeistelee jonkinnäköisen mellanölin (tässä tapauksessa siis 4,4 %), joku Olvi tai Hartwall puristaa yli 5-prosenttisen A-oluen. Tämä tarkoittanee, että jälkimmäiset neloskaljat ovat ohkaisempia, vaikka prosentteja on enemmän. Myös humalan katkeruuslukuja Urquellissa on Alkon mukaan 31 EBU, siinä missä niitä saattaa olla kotimaisessa “vahvassa mutta pehmeässä” lagerissa vain tusinan verran.

Toisaalta saman tyylisuunnan vahvemmassa oluessa on monesti enemmän humalaefektiä kuin miedommassa, ja tämä korrelaatio toimii myös Urquellin ja The Seventh Stepin (Sedmý Schod) kesken. Žatecin tuotteessa EBU-lukemaa on siis panimon tietojen mukaan jopa 43, siis kaksitoista enemmän kuin miedommalla Urquellilla. Humalalajikkeet ovat Saazin “puolivarhainen punakäpyinen” (poloraný červeňák), Premiant, Sládek, Vital, Rubín ja Kazbek. Samoja on Urquellissa, lyhyempi lista tosin.

Kun Urquellia ja The Seventh Stepiä katsoo laseissa, väriero on aika selvä, ensin mainittu olut kullanvärinen ja jälkimmäinen selvästi punertavampi. Väriero on joidenkin mittausten mukaan noin kolmen EBC-asteen luokkaa (13 ja 16).

Urquellin tuoksussa on lagermaista vaaleaa mallasta ruohoisella humalalla silattuna, sekä mietoa diasetyyliä, siis voin tai popkornin aromia – tältä oluelta sitä olisi voinut odottaa enemmänkin. Maussa mennään tutuilla linjoilla, maltaisuutta on peruslageriin verrattuna ihan kunnolla ja vähän karamellisoidulla reunuksella, mutta erityisen paljon on yrttistä humalaa ja sen katkeruutta. Pieni pahvimainen sivumaku uhkaa taustalla, mutta hyvin tämä klassikko edelleen toimii. Suutuntuma on kenties muita isoja lagereita asteen verran liukkaampi, öljyisempi.

The Seventh Step on Urquellin rinnalla rutkasti craft beer -maisempi, se jyrää (näinkin perinteisen firman lageriksi) aika suurilla mauilla, enemmän kuin 5,5-prosenttisesta olemuksestaan voisi odottaa. Jo tuoksussa on jykevää maltaisuutta mutta myös vähän pastillimaista, laastarimaista aromia, humalista kaiketi. Makuunkin on saatu huolella maltaisuutta mukaan, kantavierre onkin huimat 13,5° vahvuudeltaan. Diasetyyliä on ehkä jälleen jonkin verran. Samoin humalan katkeroa on tosiaan aika lailla vaaleaksi lageriksi, mutta siinä on taaskin ronskilla tavalla hieman jotain kemikaalimaista, ei täysin miellyttävää. Joissain vahvoissa belgialaisissa oluissa on samantapaista piirrettä, mutta niiden pirtaan se ehkä istuu paremmin.

Kaikenlaisilla fantastisillakin adjektiiveilla oluita ja niiden makuja ja tuoksuja on tullut kuvailtua, mutta yhden vastakohtaparin voisi vielä Urquellista ja Seventh Stepistä heittää – siinä missä Seitsemäs porras on tietyllä tavalla kylmä olemukseltaan, vanhassa kunnon Urkissa on kuitenkin jotain lämpöä (siis jääkaappiviileänäkin). Paremmat pisteet se näistä kahdesta oluesta edelleen saa, jopa japanilaisomisteisena ja suomalaisen S-marketin hyllystä ostettuna, kuin Seventh Step, joka ehkä omalla tavallaan kuitenkin tähtää korkeammalle.

Olari & HOMBRE: Brew It Better Yourself – ja rahaa Ukrainaan

Viime viikkoina Euroopassa on tehty urakalla asioita Ukrainan eteen ja ukrainalaisten tukemiseksi, aina suurista poliittisista päätöksistä pienempiin arkielämän avustuksiin ja tempauksiin. Jälkimmäisiin kuuluu erilaisia olutaiheisiakin juttuja, kuten “solidaarisuusolut”, jota on kehotettu tekemään ukrainalaisten kotipanijoiden reseptillä – kyseessä on punajuurta sisältävä vahva stout.

Nyt maisteltava olut ei ole kuitenkaan se, vaan Brew It Better Yourself (5,5 %) on Olarin Panimon ja kotiolutyhteisö HOMBREn eli pääkaupunkiseudun kotipanijoiden yhteistyöolut. Myynnin tuotoista ohjataan 20 senttiä per tölkki Ukrainan apuun. Tyylilaji on märzen, eli historiallisesti Baijerissa edellissyksyn viljoista pantu maaliskuun olut. Kun kesällä ei ennen vanhaan voitu olutta tehdä, keväällä pantiin kesäksi hieman vahvempia oluita, joista viimeisten tuli säilyä hyvinä varastoissa syksyn sadonkorjuujuhliin saakka.

Olarin Panimo kertoo:

Etiketti oli jo lähdössä painoon, kun panimon instagram-tilille tuli viesti ukrainalaiselta kotioluentekijältä ja olutharrastajalta Dmytrolta. Hän pyysi meitä käyttämään Brewers Against War -logoa solidaarisuuden osoitukseksi ja Venäjän hyökkäyssodan vastustamiseksi. Kun olimme päättäneet oluen tuotoilla jo tukea Ukrainaa, logon lisääminen tuntui luonnolliselta. Myös Dmytron kotiolutharrastus sopi hyvin tämän oluen teemaan.

Etiketin on suunnitellut HOMBRE-yhteisön perustajajäsen Pate Pesonius. Kyseessä on noin 3 000-päisen kotipanijajoukon ensimmäinen kaupallinen olut. Resepti löytyy muun muassa Olutpostin artikkelista tämän linkin takaa. Ostin omat tölkkini Juova Hanahuoneen tiskiltä Kaisaniemestä, koska oluen prosentit mahdollistavat juuri ja juuri sen ulosmyynnin baarista.

Itse olut on väriltään punertavan kultainen, sopivasti vaahtoava ja maltaan ja ruohon tuoksuinen. Se on kirkas ja melko kevyen tuntuinen, selkeästi maltainen, mutta maltaan reunoilla tuntuu myös sitruunan puraisua. Mietoa karamellisuuttakin on mukana, samoin jotain metallista tai mineraalista, ja ruohoisuutta ehkä humalasta.

Tässä ei varsinaisesti lähdetä hakemaan märzenin olemusta mistään kovin tummista, historiallisista meiningeistä. Maltaista on 62 prosenttia vaaleaa pilsneriä ja 31 prosenttia aavistuksen tummempaa Munich II:ta. Humalapuolella mennään Hallertaun Magnumilla ja Mittelfrühllä sekä Saazilla. Tykkäisin itse, että ruohoisuutta olisi vähemmän ja makeampien maltaiden pohjaa vielä vähän enemmän, mutta varsin pätevää tekemistä tässä on toki taustalla. Ja pisteet tietysti siitä, että hieman epämuodikkaalla oluttyylillä on rohkeasti lähdetty ideaa toteuttamaan.

* * * * *

Brew It Better Yourself -olutta olisi saatavana myös Olarin Panimon kaupasta Espoon Otaniemestä sekä näköjään myös erinäisistä muista baareista. Lisäksi sitä on toimitettu ainakin joihinkin K-kauppoihin eri puolella Etelä-Suomea, meillä päin esimerkiksi Rediin, Sörkkaan, Arabiaan ja Mustaanpekkaan. Kallion K-marketissakin olisi pitänyt olla, mutta tänään sunnuntaina ei näkynyt – olisiko satsi myyty jo loppuun.  

Ukrainalaisia sopii tietysti tukea muutenkin kuin ostamalla oluttölkkejä. Tein itse pari lahjoitusta tekstiviesteillä avustusjärjestöille. Listoja tahoista, joiden kautta voi auttaa, on koottu moniin paikkoihin, kuten nyt vaikka Hesarin verkkosivuille. Kansainvälisen olutkansan kannatusta on keskittynyt ainakin jossain määrin Drinkers for Ukraine -aloitteen ympärille, ja sen taustajoukoissa on sekä ukrainalaista että länsieurooppalaista ns. uskottavaa porukkaa.

Postřižinský Bogan

Viime joulun olutjoulukalenterissani tässä blogissa kerroin panimosta nimeltä Pivovar Nymburk, jonka entisen toimitusjohtajan pojasta Bohumil Hrabalista (1914–1997) tuli yksi Tšekin suosituimmista kirjailijoista. Tämä vanha pikkukaupungin panimo oli epäilemättä esikuvana Hrabalin kirjojen tapahtumapaikkana toimineelle panimolle. Nymburk sijaitsee muutaman kymmentä kilometriä Prahan koillispuolella.

Panimon oluita on nimetty Hrabalin omaelämäkerrallisten kirjojen henkilöiden mukaan, ja Bogan on hänen oma kutsumanimensä – siis kirjailijan itsensä mukaan nimetty olut. Silné pivo světlé (“vahva vaalea olut”) on pullon etikettiin painettu panimon oma kuvaus. Prosentteja on 5,5 % ja kantavierrevahvuus 13,6°P. Monen maistelijan ennakko-oletus on, että tšekkiläinen vaalea lager on “pilsneri”, ja sitä oletusta vasten tällainen vahvempi tšekkiolut – jota tšekki ei tavallaan miellä pilsneriksi – voi aiheuttaa pettymyksiä. Kirjoitin tästäkin tyylihämmingistä jokin aika sitten.  

Kullankeltainen, vähän oranssiin vivahtava olut saa lasissa valkoisen vaahtokruunun, ja tuoksu on lämpimän maltainen. Maussakin on runsaasti vaaleaa mallasta, leivänkuorta, vähän makeaa karamellia, yrttistä tsekkihumalaa, pienesti vaniljaista alkoholiakin. Lievää diasetyyliä on kai myös. Suutuntuma ei ole kevyimmästä päästä, se liippaa enemmän öljyiseen suuntaan. Katkeruutta jää vähän jälkimakuun, vaikka humalointi on melko hillittyä (IBU 30).

Tässä on tasapainoinen olut, jossa tšekkiläiskansalliset elementit ovat etualalla ja sinänsä kohdillaan. Voisin antaa tälle samat kolme ja puoli tähteä, jotka se sai myös Evan Railin Good Beer Guide to Prague and the Czech Republic -kirjassa viisitoista vuotta sitten. Ehkä jopa neljä miinus. Hyvää tekemistä – vaikka ei ehkä maailmanluokan klassikko. Alkon verkkokaupasta tämän tilasin, vaikka myymälöiden hyllyissä Bogania ei tällä hetkellä olekaan (paria lounaissuomalaista haarakonttoria lukuun ottamatta).

Novopacký Valdštejn, Primator Exkluziv ja tšekkiläinen dilemma

Paikallinen Alkomme oli nostanut “pientuottajan taidonnäyte” -lätkällä hyllystä esiin Pivovar Nová Pakan vaalean oluen. Panimon tuotteet – varsinkin tämä Valdštejn ja tumma vahva lager Podkrkonošský Speciál – ovat olleet useita vuosia monopolin valikoimissa ilman, että kukaan on niistä paljon melua pitänyt. Ylipäätään vahvemmista tšekkioluista ei puhuta juuri koskaan missään, vaikka ne ovat omassa maassaan osa vanhaa vakiokalustoa melkein siinä missä bockit Saksassa. Pientuottajiltahan ne tosiaan usein tulevat, ei siinä mitään, mukava nosto.

Eräs tšekkiläinen dilemma on se, ettei kansainvälisellä olutyhteisöllä ei ole hyviä termejä maan oluttyyleille. Pilsneriksi kutsutaan ulkomailla sitä, mitä tšekit sanovat světlý ležákiksi (jos se on noin 4,5–5-prosenttista “varasto-olutta”) tai světlé výčepní pivoksi (jos se on miedompaa “hanaolutta”). Käytännössä tšekit kutsuvat yksittäisiä oluita kai useimmin niiden Plato-vahvuuden mukaan sellaisilla nimillä kuten 11° (jedenáctka) tai 12° (dvanáctka). Joskus puhutaan värin mukaan esimerkiksi tummasta (tmavý) tai punaisesta (granát).

Isoin aukko sanastossa on yli 13° Plato-asteen oluissa, joille tšekkiläinen – laissa määriteltyyn vahvuuteen perustuva – nimitys on speciál. Muun maalaiset heittelevät näitä satunnaisesti milloin mihinkin laariin, esimerkiksi Valdštejn on Ratebeerin mukaan vaalea bock. Kyllä se teknisillä mittareilla bockin rajoihin jotenkin sopii, mutta maku on minusta väärä. Tumma Podkrkonošský Speciál toisaalta ei sovi tummaksi bockiksi liian korkean katkeruutensa takia, ja se onkin Ratebeerissa kohtuullisen järjettömässä imperial pils -tyylissä. (Imperial pils on muutenkin mikkihiirityyli.) Primatorin 16° vahvuinen Exkluziv on myös liian katkera vaaleaksi bockiksi.

Valdštejn on makea, vahva olut (7 %), väriltään kullan ja toffeen välimaastosta. Tuoksu on viljainen, vaniljainen ja ruohoinen. Maussa on hunajaisen maltaan alla mantelilikööriä, korvapuustien voita, vaniljaa ja kanelia, ja eurooppalaisen perinnepanimon lageriksi aika vahvasti humalaa. Suutuntuma on hiukan öljyinen. Katkeruutta on Alkon mukaan EBU-asteikolla jopa 31, ja se tuntuu lääkemäisen tylppänä makuna, ei raikkaana tai hedelmäisenä. Kuten Podkrkonošský Speciálissa, myös tässä humala ja makeus pitävät olutta sellaisessa niskalenkissä, jota en oikein muista saksalaisissa oluissa maistaneeni.

Evan Rail antoi 15 vuoden takaisessa Good Beer Guide to Prague and the Czech Republic -kirjassaan Valdštejnille kolme tähteä viidestä, ja jotain sen suuntaista sille voisi yhäkin antaa. Olut on jollain tavalla omaperäinen ja luonteikas, mutta voimakkaiden makujen liitto ei täysin miellytä vaan jopa vähän ärsyttää. Alkon myynnissä olevista vahvoista tšekkilagereista Bohemia Prezident on selvästi harmittomin, makean bockmainen ilman suurempaa katkeruutta tai viinaisuutta. Sen sijaan Primator Exkluziv, jossa tilavuusprosentteja on jopa 7,5 %, on jälleen Valdštejniakin vahvemmin humaloitu (40 EBU), selkeämmän hedelmäinen, jopa vähän sitruksinen maultaan. Sille Rail antoi neljä tähteä – aika runsaasti, mutta ehkäpä se onkin helpommin sulatettava olut kuin Valdštejn.

Tuntuu, että nämä vahvemmat tšekit siis ansaitsisivat jonkin oman nimityksensä, niissä on jotenkin erityinen tunnelmansa. Eivät ne aivan lempioluitani ole mutta ansaitsisivat ehkä enemmän huomiota legendaarisen olutmaan tuotteina. Evan Railin mukaan tšekkipanimot joskus kyllä kutsuvat niitä pukkia tarkoittavalla sanalla kozlík – tätähän tarkoittaa myös Velké Popovicen panimon Kozel, vaikka se nyt ei ainakaan nykymittarilla bock ole. Itse en ole nähnyt tätä sanaa muissa panimoissa Tšekissä käytössä, kun taas Puolassa vastaava sana koźlak on hyvin yleinen varsinkin tumman bockin tyyppisillä lagereilla.