Praha, heinäkuu 2019: Yksinkertaista elämää etsimässä, osa 2

Tupakansavu on ehkä poissa, mutta tomaatinpunaiset ja hernerokanvihreät seinät ympäröivät yhä Klášterní pivnicessä omaa, kaupungin vilinästä eristäytynyttä miniuniversumiaan. Yksi pariskunta nojailee seinänvierustaan, kauemmissa pöydissä istuu yksinäisiä ukkoja olutlaseineen. Baarimikolla on käynnissä leppoisa jutustelu kantiksen kanssa, joka minun on tietysti tilatakseni keskeytettävä.

Joka matkalta jokin juttu jää mieleen parhaana muistona, ja tällä kertaa sen kunnian sai tämä Klášter-panimon pieni sillanpääasema Prahan Holešovicessa (Ovenecká 15). Paikka osui käytännössä reitillemme sattumalta, vaikka olimmekin passiivisesti todenneet (Lonely Planet -oppaasta!) sen olemassaolon. Ellemme olisi osuneet paikalle muuten vain, emme olisi lähteneet sitä erikseen etsimään.

cz-12-klaster

Holesovicen katuelämää Klasterni pivnicen terassilta. Sisätiloissa istuvia en raaskinut kameroineni piinata.

En väitä, että Klášterní-Bock (19°, 7,5 %) olisi suinkaan paras tšekkiolut, jota koskaan olen juonut. Se oli tumma ja tanakka, ei parhaiten helteiseen päivään sopiva, hedelmäsiirappisen makea olut. Baarimikon kulmat ehkä kohosivat hieman kun tilasin, ja saatoinkin olla päivän ensimmäinen bockinjuoja. Vaahtoa hanassa riitti, sen tuoksinassa pöhähti jokin osanen laitteesta irti. Olut oli joka tapauksessa priimaa, ja matkaseuralaisellekin miedompi vaalea lager kelpasi. Paikan aito tunnelma ja lievä eristäytyneisyys vilkkaimmilta reiteiltä keräsi tällä kertaa täydet pisteet.

 

* * * * * * *

Totesimme kaiken kaikkiaan heinäkuisesta Prahasta useampaan kertaan, että se oli erinomainen kohde muutaman päivän Euroopan-lomalle – oluineen tai ilman. Kun edellinen reissu oli ollut rauhallisempaan aikaan huhtikuun alussa, pelkäsimme etukäteen turistimassojen jyräävän keskellä kesää. Ei tästä mitään ongelmaa nytkään koitunut. Isot joukot pysyttelivät Vanhastakaupungista Kaarlensillan kautta Malá Stranaan ja linnalle johtavilla reiteillä.

No, myös Pilsner Urquellista pitää aina puhua, kun Tšekkiä käsitellään. Reissun omasta mielestäni paras Urkki osui eteen U Bílé kuželkyssa (Míšeňská 12), joka on yksi Lokal-pubiketjun viidestä prahalaisesta haarasta. Malá Stranan turistiytimessä sijaitseva paikka on muiden Lokalien tavoin sinänsä erikoistunutkin juuri tuon Tšekin lippulaivaoluen tarjoiluun. Tankin kyljessä seisoo avaamisaika ynnä muita asianmukaisia tietoja.

uPidin tämän paikan raikkaasta ja maukkaasta Urquellista, matkaseuralainen kuitenkin moitti sitä liian kylmäksi (“vetinen keskimaku”), joten jäimme tästä lievän erimielisyyden valtaan. Jälleen kerran en voi täysin sulkea pois olosuhteiden vaikutusta: olimme taivaltaneet illallisen jälkeen pitkin poikin keskustaa, kunnes päätimme vielä istaltaa yhdelle lasilliselle. Tunnelma oli selvästikin U Bílé kuželkyn salissa tiivistynyt illan mittaan, ja hieman hikinen oluen odotus – vaikka lyhytkin – kasvatti janoa.

Muita isoja lagereita kuten Budvaria, Kozelia tai paikallista Staropramenia ei tullut tällä reissulla maisteltua. Näistä löytyy nykyään erilaisia erikoisversioita kuten Urquellistakin. On tankkijuttuja, suodattamatonta ja muuta sekalaista. Sitäkin olen vasta Tšekissä tullut ajatelleeksi (kävin siis maassa ensimmäistä kertaa viime vuonna ja toisen kerran nyt), että lähes kaikilla paikallisilla vaaleilla merkeillä on kaksi vahvuutta – hanaolut (n. 4 %) ja varasto-olut (n. 5 %). Tämä ei ole oikein Suomesta käsin hahmottunut, vaikka näitä on meilläkin jo pyöreästi 30 vuotta juotu.

* * * * * * *

Majoituimme Karlínissa, joka on vanha esikaupunki kukkulaisen kaupungin tasaisella rantapenkalla. Vltava-joen rannasta Karlínia erottaa tympeän näköinen teollisuusalue, mutta kaupunginosan keskeiset kadut ja aukiot ovat tunnelmallisia. Niitä reunustavat värikkäät 1800-luvun kerrostalot ja komeat puurivistöt. Karlín kärsi vaurioita Prahan historian pahimmissa tulvissa vuonna 2002, mutta tulvistakin on jo ajat sitten toivuttu.

Hipsterikahviloita ja -baareja on nyt siellä täällä, mutta miljöö on kuitenkin klassisen keskieurooppalainen – ei mikään Brick Lane. Aamiaispaikkoja hotellimme lähistöltä löytyi helposti: kokeiltua tuli loft-tyyliä edustava Eska (Pernerova 49) sekä intiimimpi mutta tehokas Můj šálek kávy (Křižíkova 105). Molemmissa oli erinomaiset ruoat ja listoilla myös ei-bulkkeja oluita (emme testanneet).

Koko matkan ensimmäiset oluet joimme muuten hotellia vastapäätä sijainneessa Podolkassa (Šaldova 34), joka ei ole sinänsä baari vaan ruokaravintola. Ikkunassa mainostettiin jopa vegaani-, paleo- ynnä muita erikoisruokavalioita, joita varmasti muutama vuosi sitten olisi ollut koko Tšekistä kohtalaisen hankala löytää. Olutmielessä ravintolassa jylläsi Bernard, joka on melko sympaattinen keskisuuri panimo Böömin ja Määrin rajamaastossa. Heillä tuo edellisessä postauksessa mainittu řezané on muuten pullossa, ja kuiva mutta raikas sekoitus toimi hyvin. Matkaseuralainen intoutui luonnehtimaan: “tällaista oluen pitää olla”.

cofMyös viimeinen kohteemme ennen lentokentälle lähtöä oli Karlínissa: U Tunelu (Thámova 1). Ravintola on saanut nimensä 300 metrin mittaisesta kävelytunnelista, joka yhdistää korkealle harjanteelle kasvaneen Žižkovin ja joen tasalla sijaisevan Karlínin. U Tunelu on kohtuullisen hyvä esimerkki siitä tšekkiläisestä yksinkertaisuudesta, jota tältä matkalta lähdin hakemaan ja jota myös edellä mainittu Klášterní pivnice edusti.

Mihin tarvitaan pitkää olutlistaa, jos yhden panimon tuotteet pelittävät tarpeeksi hyvin? U Tunelussa tuo panimo on Pivovar Konrad, jonka muista tuotteista en nyt laita päätäni pantiksi, mutta polotmavý oli nyt hanasta laskettuna aivan asian ytimessä. Ruokaa emme U Tunelussa tilanneet, mutta sitäkin tästä “ensimmäisen tasavallan ruokalaksi” ilmoittautuvasta anniskelulaitoksesta löytyisi.

* * * * * * *

Jälkikirjoituksena mainittakoon, että omatuontia harjoitin tällä kertaa hyvin vähän. Kävimme kyllä Zlý Časyn olutkaupalla, joka tuli jo viime vuoden Prahan-matkalla tutuksi. Sieltä tarttuikin muutama pullo matkaan. Kauppahan on syrjässä tallatuimmilta poluilta Nuslen kaupunginosassa, johon tosin pääsee helposti ratikalla numero 18 Uudesta kaupungista (Karlovo náměstí -aukiolta).

Parasta Nuslen reissulla oli tällä kertaa U Bansethů -ravintola, jossa sotamies Švejkin luoja Jaroslav Hašek tykkäsi perimätiedon mukaan istuskella. Tässäpä ensiluokkainen, perinteinen prahalainen Urquell-paikka, josta myös tšekkiläisten baariruokien koko apokalyptinen kirjo löytyy. Siitä vain rohkeasti google-kääntäjää näppäilemään, että mitä ne marinoitujen juustojen ja etikkamakkaroiden, oluttaikinoiden ja paprikapalkojen yhdistelmät milloinkin ovat.

Olutmaana Tšekki on yhä mielenkiintoinen. En tiedä, onko se niin konservatiivinen kuin usein on sanottu. Toki lähes kaikki juovat vaaleaa lageria, mutta niinhän muuallakin tehdään. Ehkä Tšekissä juuri se vain on keskimäärin parempaa ja monipuolisempaa. Nimittäin myös IPA-, stout- ja hapanolutosasto leviää vinhaa vauhtia trendikkäimmistä hieman perinteisempiin pienpanimoihin. Onko mahdollista, että kansainväliset käsitykset esimerkiksi pilsnereistä muokkaavat tšekkien omia tapoja valmistaa paikallisia tyylejä? Eriytyykö craft-kulttuurille altistunut Praha jatkossa maaseudun ja pikkukaupunkien vanhemmista pienpanimoista? Näitä asioita täytyy mahdollisilla tulevilla reissuilla yrittää tarkkailla.

cof

Polkuveneily auringonlaskussa Vltava-joella on suositeltavaa.

cz-11-jazz

Reduta-jazzklubilla oluena oli Lobkowicz.

cof

Karlínin katuja.

cz-10-adamowicz

Riegrovy Sady -puiston olutterassi oli tänä kesänä kiinni. Puistosta löytyi polku, joka oli nimetty Gdanskin viime talvena murhatun pormestarin Pawel Adamowiczin mukaan. Tästä avautui puiston hienoin näkymä kaupungin yli.

 

Mainokset

Tumma vahva lager on olut vailla tarinaa

Otetaan vaikka Saku Tume. Viron vanhin panimo on tehnyt tätä olutta vuodesta 1960, eli se on syntynyt keskelle pimeintä neuvostoaikaa. Muutamaa vuotta myöhemmin A. Le Coq eli tuolloinen Tartu Õlletehas lakkautti ikiaikaisen portterinsa (se herätettiin henkiin, kun Olvi 1990-luvun lopulla osti tarttolaistehtaan). En tiedä, millainen olut Sakun tumma on neuvostoaikana ollut – nytkin se on aika kiltti tumma talvenlämmittäjä.

Onko se tyyliltään dunkler Bock, kuten Ratebeer väittää? En ollut koskaan ajatellut virolaisten vahvoja, tummia oluita Bockeina, mutta nyt kun katson jo ajat sitten kadonneen Rüütli-oluen etikettiä, huomaan Tartu Õlletehtaan aikanaan kutsuneen sitä topelt-bockiksi. 7,5-prosenttinen olut maistui 1990-luvun lopun Tallinnassa dekadentin vahvalta, itäeurooppalaiselta, ei baijerilaisen siloitellulta.

Tšekit, jotka eivät kansainvälisistä oluttyylien luokituksista paljon piittaa, tekevät myös vahvoja tummia lagereita. Alko pitää uskollisesti valikoimissaan Pivovar Nova Pákan Podkrkonošsky Speciál Tmavýa (6,3 %), jonka Ratebeer kategorisoi Dark Lager/Dunkel/Tmavý-tyyliin, vaikka esimerkiksi Beer Judge Certification Programin mukaan tumma tšekkilager ei voi niin vahvaa olla.

Tšekeillähän vahvimmat tummat lagerit saattavat mennä myös esimerkiksi portterien koriin, jos panimo niin päättää. Tällöin puhutaan kai Baltic portereista, vaikka monikaan tuota termiä käyttävä tuskin tulee ajatelleeksi, että portteriperinnettä löytyy niinkin etelästä kuin Tšekistä. Eihän Sakullakaan Tume ole lopulta oluena kovin erilainen tai erivahvuinen kuin panimon Porter, joka on korkeintaan hieman makeampi ja viinimäisempi. Novopackéssa on kylläkin tuntuva tšekkiläinen humalointi, joten portteri se ei oikein voisi olla.

Luin jostain, että porttereita oli muinoin jopa Jugoslaviassa asti. Siitä ei kuitenkaan ollut kyse reilut kymmenen vuotta sitten, kun köröttelimme bussilla Kroatian päästä päähän ja joimme litran muovipulloista montenegrolaista Nikšićko Tamnoa. Ratebeer tuntee tuon oluen nykyään 6,2-prosenttisena Schwarzbier/Black Lagerina, eli jälleen hieman eri saksalaislokeroon sijoitettuna – vaikka kyse on mielestäni tässäkin yleisitäeurooppalaisesta tummasta teollisesta lagerista.

Muutama viikko sitten Alko esitteli uutuutena galicialaisen tumman lagerin nimeltä 1906 Black Coupage (7,2 %). Tyylilajina on Alkon mukaan tumma lager, Ratebeerissä Dark Lager/Premium (kategorian oluiden vahvuudet alkavat 4,5 %:sta). Arde murjoi espanjalaisoluen omassa blogissaan, eikä se parhaita viime aikojen Alko-lanseerauksia olekaan. Olut on esimerkiksi Saku Tumeen verrattuna hieman vahvemmin humaloitua, mutta humala tylpistyy pahviseen, kitkerään makuun. Ylipäätään se on samantyyppistä, pähkinäistä ja suklaista, aavistuksen karpalonkirpeää, mutta pliisuhkoa ja helposti juotavaa tummaa olutta kuten sakulainenkin.

Pystyisimmekö kehittämään näistä keskenään erilaisista – mutta usein itäisistä – tapauksista jotakin yhdistävää identiteettiä vahvalle, tummalle lagerille, sen ominaisuuksille, historialle ja merkitykselle? Tuskin. Silti näitä 6–8 prosentin vahvuisia ruskeita tai mustia pohjahiivaoluita yhä pulpahtelee esiin siellä täällä. Vaaleille vahvoille lagereille on muodikas imperial pilsner -kategoriansa, ainakin voimakkaasti humaloiduille. Tummille ei – ja harvoinpa niissä paljon humalaakaan on.

Kaikki tumma vahva lager ei ole kuitenkaan Bockia tai Doppelbockia, ainakaan etikettiensä mukaan. Ei se usein ole myöskään Baltic porteria. Jotkin näistä oluista ovat ehkä – tietämättäänkin – kaukaista sukua 1800-luvun lopulla suositulle baijerilaiselle lager-tyylille nimeltä Kulmbacher. Sitä juotiin ja tehtiin Helsingissäkin, ja se oli noin 6,5–7-prosenttista, tummaa ja vahvasti humaloitua. Toistaiseksi Kulmbacher ei ole noussut Gosen tai Grisetten tavoin yleisesti tunnettuihin oluttyylien luokituksiin, ehkä siksikin, että tumma pohjahiivaolut on nykyään niin täydellisen epäsuosittua. Ron Pattinson, siunatkoon häntä, on kyllä tästäkin oluttyylistä kirjoittanut.

Toisaalta suurin osa nykyisistä vahvoista tummista lagereista ei sopisi Kulmbacherin tyyppisiin lokeroihin senkään puolesta, että ne yleensä ovat hyvin miedosti humaloituja. Tämä olkoon silti muistutuksena siitä, että yleisten oluttyyliluokitusten katvealueisiin jää kaikennäköistä kiinnostavaa. Iso osa belgialaisista oluista esimerkiksi istuu kategorioihin huonosti, ja niitä on ängetty dark strong Belgian ale -tyyppisiin keinotekoisiin kaatoluokkiin. Lagereita sohitaan sokeasti saksalaisiin (oletettuihin) tyyleihin, ja näidenkin karsinoiden laidoille jää sitten jonkin verran vahvoja outolintuja.

Alkon olutvalikoiman kehitys 1975–2000

Ehkä on olemassa scifi-kirja, jossa ihminen elää elämäänsä ajallisesti takaperin. Iäkäs tai keski-ikäinen jäärä ryhtyykin vanhenemisen sijaan kulkemaan kohti syntymäänsä. Jos joku tietää, lisätköön kirjan nimen kommenttikenttään. Olutelämäni eläminen takaperin olisi mielenkiintoinen kokemus sekin: että tästä eteenpäin valikoima Alkossa, kaupoissa ja ravintoloissa kutistuisi vuosi vuodelta, kunnes jäljellä olisi enää pari keskenään identtistä Suomi-lageria kolmos- ja nelosvahvuisina.

Milloin tulee vastaan nollapiste tai pahin matala? Äkkiseltään erehdyin ajattelemaan, että mitä kauemmas nykyhetkestä mennään taaksepäin, suunnilleen koko oman tähänastisen ikäni ajan valikoima hupenisi. Aivan niin ei kuitenkaan ole, kun vaikkapa Alkon vanhoja hinnastoja selaa. Paperikooltaan Alkon hinnastot ovat muuten viimeksi olleet A4-kokoisia, ja ne alkavat pienentyä vähitellen taaksepäin mentäessä. 1990-luvulla on A5:ia, 1980-luvulla pärjätään A6-paperikoolla. Mallasjuomat mahtuivat yhdelle pikkuvihon sivulle.

Panimoita oli Suomessa kuitenkin vähiten suunnilleen 80–90-lukujen vaihteessa. Kun jatkoin vuoteen 1975 asti, huomasinkin panimoiden määrän jo taas pienesti kasvavan. Oli Raninin oluttehdas Kuopiossa, ja tietysti Pyynikki ja Mallasjuoma itsenäisinä panimoina. Hartwall valmisti vielä olutta Vaasassa Bockin panimolla, Auralla Kaarinassa ja Turussa sekä tietysti Etelä-Karjalassa, ja Mallasjuoma Lahden lisäksi Heinolassa sekä Oulun Toppilassa. Nämä tehdaskohtaiset tiedot näkyivät Alkon hinnastossa.

Pari muuta yllätystä vuoden 1975 läpyskässä oli myös. Kahden tanskalaisen oluen, Carlsbergin ja Tuborgin nelosten, lisäksi Alkon ulkomaiseen valikoimaan kuului kolmaskin, itävaltalainen Gösser Export. En tunne maahantuonnin historiaa tältä ajalta reilusti ennen tuonnin vapautumista ja Suomen EU-jäsenyyttä, mutta ehkäpä EFTA-yhteytemme mahdollistivat tämän tuontioluen. Muita ulkomaisia valikoimassa ei tosiaan ollut.

Toinen yllätys oli kuitenkin, että Mallasjuoman portteri eli Special Stout kummitteli vielä valikoimassa. Seuraavana vuonna se jo olikin kadonnut. Malski oli lanseerannut tämän tuotteensa tietääkseni samana vuonna kuin Sinebrychoff oman Porterinsa, eli 1957. Myös Sinebrychoff Porterin nimi oli vielä tuolloin KOFF Stout, kunnes nimi joskus vuoden 1979 aikana muuttui nykyiseksi. Tarkkoja vahvuuksia tuolloiset hinnastot eivät kerro, mutta portterien ABV-haarukka on 6,5–7,6 %.

alko-1975-2000-kotimaa-ulkomaa

Valikoiman kasvupyrähdykset osuvat 1990-luvun alun molemmin puolin

Jos oluttarjontaa katsotaan määrällisestä näkökulmasta, Suomen oluthistorian tylsintä kautta on 1980-luvun alkupuoli. Mitään ei tapahdu. Joku nelosolutnimike katoaa, tilalle tulee ehkä kolmosnimike, tai toisinpäin. Sanat Light Beer ilmestyivät isojen merkkien uusiin olutnimikkeisiin kuten Amerikassakin. Tarjonnassa ei näin nykyajasta katsoen paljon hurraamista ollut. Jää historioitsijoiden pohdittavaksi, milloin ankeus johtui Alkon politiikasta ja milloin panimoiden mukavuudenhalusta.

Vuonna 1986 jokin liikahtaa. Koff tuo markkinoille irlantilaisiin mielikuviin vetoavan Cheers-oluen, joka on etikettinsä mukaan ”tumma ja pehmeä”, pohjahiivamenetelmällä valmistettu olut, jota saa III- ja IV A -vahvuisena. Heikki Kähkönen on sanonut Cheersin olleen ”käytännössä portterin ja vaalean lagerin sekoitusta”. Kestosuosikkia tästä ei tullut, ja kolmen vuoden kuluttua Alkosta sitten sai jo oikeaa irlantilaista oluttakin.

Pelkästään Cheers ei Alkon valikoimaa kuitenkaan vuonna 1986 komistanut, vaan tuontioluiden lista kasvoi tuona vuonna kahdesta tanskalaislagerista kokonaiseen kuuteen, kun myös Beck’s, Kronenbourg, Urquell ja Heineken löytyivät uutuustuotteiden hinnastosta kesän kynnyksellä. Kaksi vuotta myöhemmin ensimmäinen vehnäolut ilmestyi Alkon valikoimaan. Kyseessä oli Itävallassa Josef Siglillä valmistutettu Karjala Weizen-Fest.

Pintahiivaoluiden valikoima kasvaa vuoden 1989 aikana. Löydän kesän uutuuksista brittipuolelta Newcastle Brown Alen, McEwan’s Export Alen ja Bass Pale Alen, ja myös Guinness näkyy tekevän ensiesiintymisensä. Eurolagereista Amstel, Holsten, Löwenbrau, Jever Pilsener ja Beck’s Dark ilmaantuvat, Itä-Saksasta Radeberger ja muilta mantereilta Budweiser ja Tsingtao. Sahtia saa tilata nyt neljältä tuottajalta niin, että asiakas maksaa Alkoon ja hakee tuotteet sahtipanimolta.

Vuonna 1991 uutuusvihossa mainitaan belgialaisia: Belle-Vue Gueuze, Mort Subite Kriek ja Belle-Vue Framboise. Vahvempaa settiä – De Verboden Vrucht ja punainen ja valkoinen Chimay – saadaan Belgiasta seuraavana vuonna. Vuoden 1992 uutuuksiin kuuluvat myös muun muassa Asahi Dry, Sol, San Miguel, London Pride, Bitburger ja Schlenkerla Rauchbier. Vuonna 1993 ovat vuorossa vahvemmat saksalaiset Weltenburger Kloster Asam-Bock ja Kulmbachin supervahva doppelbock EKU 28, ja myös kotimaiset panimot tekevät nyt doppelbock-vahvuisia IV B -lagereitaan.

Kymmenessä vuodessa ajanjaksolla 1985–1995 Alkon olutvalikoima harppasi reilusta parista kymmenestä lähes viisinkertaiseksi, sadan pintaan. Lisäyksiä tuli sekä 1980-luvun loppuvuosina että 1990-luvun puolella. Valikoima alkoi painottua yhä enemmän ulkomaisiin ja vahvoihin oluihin kotimaisten III- ja IV-oluiden kustannuksella.

Tarkistin vielä yhtenä poikkileikkauksena vuoden 2000 ensimmäisen valikoiman. Tietyt myöhemmin keskeisiksi nousseet olutilmiöt eivät näkyneet silloinkaan vielä ollenkaan Alkon valikoimassa. Kotimaisia pienpanimo-oluita ei ala ilmestyä valikoimiin edes vuosituhannen vaihteessa, lukuun ottamatta 1990-luvun alun Rakuunaa ja vähän myöhäisempää Pirkanmaan Uutta Panimoa eli nykyistä Nokian Panimoa.

Amerikkalainen käsityöolut on toinen ilmiö, joka loistaa poissaolollaan vielä vuoden 2000 talven ja kevään hinnastossakin. Myöskään aiemmin mukana olleita Millerin ja Budweiserin tapaisia tuotteita ei enää hinnastossa ole. Täytyy varmaan tehdä tälle postaukselle joskus jatko-osa, jossa vilkaistaan tilanteen kehittymistä vielä uuden vuosituhannen kahdella ensimmäisellä vuosikymmenellä.

Alla olevaan taulukkoon yritin ryhmitellä Alkon valikoiman kasvua oluttyylien jakauman kautta vuosina 1985–2000, joiden väliin aika iso lisäys osuu. Peruslagerista liikutaan poispäin, ja tätä tapahtuu varsinkin poikkileikkausvuosien 1995 ja 2000 välissä, vaikka valikoiman yhteen laskettu koko ei silloin enää nouse. Myöhemmin sekin taas toki nousee. Valikoimaa paisuttaa joinakin aikaisempina vuosina se, että myös ulkkarioluista oli hankittu sekä III- että IV-versio. Kotimaisella puolella tämä käytäntö on tietysti lähes tuplannut valikoiman kaikkina aikoina.

Lähteinä ovat kunkin vuoden ensimmäiset perushinnastot, tai muulta vuodenajalta, ellei ensimmäistä löytynyt. Ne blogin lukijat, jotka muistavat nämä ajat minua paremmin, voivat oikoa, jos virhetulkintoja näyttäisi sattuneen. Ajattelin tämän lähinnä sormiharjoituksena, josta näkee kehityksen suuntaa. En pohdi, mitä kautta mikäkin olut on valikoimiin päätynyt tai onko tyylit luokiteltu sataprosenttisen järkevästi. Itsestään selvää on, että valikoima on tarkastellulla jaksolla kasvanut paljon, mutta tästä nyt itsekin näen vähän, mihin vaiheisiin kasvu tarkemmin osuu.alko-1985-2000-tyyleittäin

Yksi ajatusleikki vielä: jos saisin toivoa, että lähi-Alkon valikoimiin palaisi vaikka huomenna kolme näissä muinaisissa hinnastoissa ollutta olutta, mitkä pitäisi ottaa? Vuoden 1975 hinnastosta ehkä houkuttaisi maistaa Mallasjuoman kadonnutta Special Stoutia, ellei muuten niin vertailukohtana Koffin portterille. Miedon Guinnessin tilalla oli vuoden 2000 hinnastossa 8 % vahvuista Guinness Special Export IV B:tä, se olisi toinen. EKU 28 voisi toimia myös, mutta ei välttämättä haittaisi, jos pullo olisi unohtunut Alkon varaston nurkkaan vuonna 1995 ja löytyisi sieltä nyt.

Autentico-tico – miksi jotkin oluet ovat aidompia kuin toiset?

Aisteja tyydyttävän oluen metsästys voidaan nähdä metaforana syvemmälle autenttisuuden janolle. Oikeaoppisesti laskettu lasillinen, oikeanlämpöisenä tarjoiltuna, maussa juuri sopiva humalan ja maltaiden tasapaino – virkistävä ja vahvistava juoma kuin totuus itse – on kokemuksena niin puhdas ja aito, että se on jo itsensä vuoksi tavoittelemisen arvoinen asia.

Tähän asti kaikki hyvin. Lainaus oli esseestä, jossa amerikkalainen filosofi Dale Jacquette erittelee, mitä merkitsee se, että olut on autenttista ja miten autenttisuus lisää juojan nautintoa. Ilmestyessään kymmenkunta vuotta Beer & Philosophy -kirjassa tämä teksti oli ensimmäinen kerta, kun itse törmäsin autenttisuuden käsitteeseen oluen yhteydessä.

Authentic Key

Kuva: Flickr.com, Mike Lawrence, CC BY 2.0.

Onko autenttisuus vain maistajan suussa?

Artikkelissa käydään läpi pikakelauksella oluen metafysiikkaa (mitä olut on), ontologiaa (minkä tyyppisiä oluita on) ja fenomenologiaa (millaisena kokemuksena olut ilmenee) ennen kuin kysytään suuri kysymys: mitä on autenttisuus. Mikä tekee oluenpanosta tai oluen juomisesta autenttista, ja miksi haluamme arvostaa ja ymmärtää sen estetiikkaa?

Autenttisuus on sana, jota käytämme ihmiskulttuurin tuotteista, Jacquette muistuttaa: emme pohdi, onko kivi, puu tai hyönteinen autenttinen. Hänen mukaansa voimme todeta jonkin asian olevan autenttinen vain, jos meillä on kokemusta kehnoista jäljitelmistä. Jäljitelmällä ei ole niitä ominaisuuksia, jotka tekevät aidosta asiasta nautittavan, arvokkaan tai erityisen. Autenttinen tuote on täydellisimmillään alkuperäisessä kontekstissaan, jossa sen ominaispiirteet pääsevät oikeuksiinsa.

Filosofisista käsitteistä en lähde tietenkään taittamaan peistä Jacquetten kanssa. Hänen tapansa soveltaa niitä olueen kuulostavat myös monin paikoin järkeviltä, mutta joissakin kohdissa en yhtään osaa käsittää hänen järjenjuoksuaan. Artikkeli on kyllä kirjoitettu vähän kieli poskessa (toisin kuin tämä vakavamielinen blogi), mutta jos ajattelun aukkoja paikataan vitseillä, se usein paistaa läpi.

Filosofi Jacquette asettaa aidolle, autenttiselle olutkokemukselle vaatimuksia, jotka kumpuavat hänen omista mieltymyksistään. Sen pitää olla “hanaolutta, joka kahvasta laskemalla kuohuu lasiin muodostaen reunojen yli valuvan kermaisen vaahdon”. Olutlasin tulee olla pienehkö, ohutta lasia, sen kyljessä tulee olla panimon vaakunatunnus, ja lasin reunassa kulta- tai hopearaita.

Yltääkseen täydellisen olutelämyksen mittoihin oluen on oltava vaaleaa, ilmeisesti mieluiten lageria, mutta ei amerikkalaista teollista lageria. Reinheitsgebot eli baijerilainen puhtausmääräys on Jacquetten näkökulmasta “pyrkimys luoda määritelmä erinomaiselle oluenpanotaidolle”. Rajoittamalla panimomestarin liikkumavaraa (vain sallittuihin raaka-aineisiin) ehkäistään näin ylilyönnit, jotka kirjoittajan mukaan johtavat rappioon missä tahansa inhimillisessä taidossa ja tekevät autenttisuudesta mahdotonta.

Hyvin tehty vaalea lager ei ole kirjoittajan mukaan autenttista toisaalta myöskään silloin, jos se on peräisin alueelta – kuten Turkista – jossa “ei ole alkuperäistä oluttraditiota”. Aidotkin olutalueet hämmentävät Jacquettea: belgialaista kriekiä hän ei osaa lähtökohtaisesti kokea autenttisena oluena, vaikka ymmärtää, että voi olla autenttisia tai vähemmän autenttisia kriekejä. Brittiläinen real ale on samoin hänestä hieno ja aito perinne, mutta hänelle itselleen brittioluet ovat tarjoilulämpötilansa ja liian katkeruutensa takia pettymyksiä.

Jos se ei tunnu aidolta, se ei voi olla aitoa – paitsi jos se on – mutta se ei sittenkään ole ehkä ihan aitoa. Tämä kaksilla kärryillä ratsastaminen onnistuu ehkä filosofeilta, mutta Olutkoiran edustama zytologian muoto ei moista tieteilyä sulata. Ymmärrän kyllä esimerkiksi sen, että Bud Lightiin, Milleriin tai Coorsiin tuskastunut amerikkalainen näkee saksalaisessa lagerissa autenttisen esikuvan sille, mistä isot jenkkilagerit ovat epäaitoja kopioita.

Mutta miksi hän korottaa koko ajan myös hollantilaisen lagerin saksalaisen rinnalle? Olkoonkin että Heineken saattaa olla parempi olut kuin Bud tai Michelob, niin miksi mainita vielä sen lisäksi erikseen Oranjeboom, Brand ja Hertog Jan? Ensinnäkään nämä hollantilaiset tehdaslagerit eivät pärjää kovin hyvin Baijerin parhaille oluille. Toiseksi vaalean lagerin valmistusperinne Hollannissa ei oikeasti ole hirveän pitkä, vaikka Jacquette ehkä niin luulee.

Tietoa ja/tai asennetta

Pakitetaan vähän. Mitä muuta autenttisuuteen saattaa aiheeseen perehtyneiden tutkijoiden mukaan kuulua? Charles Lindholm puhuu kirjassaan Culture and Authenticity aidosta ja todennettavasta alkuperästä, joka tietysti sopii myös edellä kuvattuihin autenttisuuden lajeihin. Camembert-juusto on autenttista, jos se tulee oikeilta Ranskan alueilta ja on ominaisuuksiltaan paikallisten tunnistettavissa.

Toisaalta Lindholm mainitsee myös vilpittömyyden (sincerity) yhtenä autenttisuuden rakennusaineena. Kun ihmisen teot ovat aitoja ilmentymiä siitä, mitä hän sisimmässään on, hän on autenttinen. Toisten on tietysti tunnistettava ja tunnustettava tämä aitous, joten se syntyy vain jonkinlaisessa yhteisössä. Lindholmin analyysissä autenttisuudella on siis kaksi kylkeä. Toinen on historiallinen ja genealoginen alkuperä, toinen on yhteisöön ja vuorovaikutukseen liittyvä sisällöllinen aitous.

Näin päästään siihen, millaisia määreitä itse ottaisin mukaan, jos joutuisin määrittelemään sitä, mitä on oluen autenttisuus. Yksi on todellakin historiallinen todenmukaisuus. Belgialainen trappistipanimo ei tekisi IPAa ja väittäisi sen olevan 1800-luvun munkkien lempiolut. Vastaavasti tšekkipanimot voivat tehdä saisonia, scotch alea tai sahtia, mutta jos he yrittävät perustella näiden oluttyylien kuuluvan paikalliseen perinteeseensä, he ovat heikoilla jäillä.

Et voi varastaa toisten maiden tai alueiden historiallisia olutperinteitä ja väittää niitä omiksesi. Tämä on yksi läksy. Toinen on se, että jos alat kikkailla oman kotiseutusi olutperinteillä, et pitemmän päälle voi välttämättä markkinoida itseäsi niiden aitona jatkajana. Tai voit jos asiakkaasi eivät tunne perinnettä tai välitä siitä. Brysselin Cantillonia olisi voinut pitää 1960-luvulla epäautenttisena, koska he jatkoivat gueuzejään sokerilla. Palattuaan alkuperäisiin käytäntöihinsä panimo on nyt koko maailman silmissä kenties aidoin lambic-tuottaja, eikä sitä asemaa kukaan hevin kyseenalaista.

Tämä lähestymistapa autenttiseen olueen edellyttää tietoa. Et voi markkinoida mitä tahansa mallasjuomaa gueuzenä tai saisonina. Tai kannattaa ainakin varautua siihen, että joku saattaa kyseenalaistaa sen, mitä oluen tyylistä on etikettiin painettu. Miten tehdään vaikkapa aito saison? Autenttisen tyylikuvauksen voi löytää nykyisin esimerkiksi Beer Judge Certification Programin verkkosivuilta (tai ainakin niin autenttisen kuin mahdollista). Saisonista ja muista maatilaoluista on kirjoitettu jopa kirjoja.

Jos olet belgialainen panimomestari, toteuttamalla tällaisten suuntaviivojen mukaisen oluen olet autenttinen. Jos taas olet esimerkiksi Torniosta, voit kyllä sanoa tekeväsi autenttista saisonia, mutta et voi mitenkään väittää vastaavan oluen kuuluneen Tornionjokilaakson panimoperinteisiin. Mutta kuuluuko Lapin Kulta sinne sitten sen autenttisemmin? Eikö sekin perustu Böömissä ja Baijerissa keksittyjen pilsner- tai helles-oluiden perinteisiin pikemmin kuin johonkin lappilaiseen?

Tätä kautta tullaankin toiseen autenttisuuden näkökulmaan. Jos olet pienpanimo Tornion alueella, voit sanoa olevasi aito sen takia että et ole Lapin Kulta. Tämä on toinen perustelu, jolla myös pienpanimot kutsuvat itseään autenttisiksi. Ne ovat autenttisia, koska ne eivät ole teollisia, kasvottomia korporaatioita. Niillä on paikallinen fanikunta, ne ehkä valmistavat oluitaan paikallisista raaka-aineista ja ne eivät tee kompromisseja tuotantoprosessissa.

Tällöin autenttisuus on pikemminkin asennetta ja tuotantoteknisiä valintoja kuin olutperinteisiin ja -kulttuureihin liittyvää tietoisuutta. Jos olet pienpanimon pitäjä vaikkapa Wisconsinissa, jossa perinteinen olut on suurpanimoiden lageria, voit ohittaa perinteen ja antaa itsestäsi aidon kuvan tekemällä jotain muuta kuin kyynistä massatuotetta. Teet ehkä merilevä-Gosea tai Barrel-Aged Imperial India Chocolate Cupcake Berliner Weissea. Joku voi moittia tyylivalintojasi hieman teeskenteleviksi, jopa epäaidoiksi (niillä ei ole mitään tekemistä minkään paikkakunnan olutperinteen kanssa). Olet kuitenkin omasta mielestäsi aito koska et ole corporate.

Autenttista tai ei – mitä sitten?

Jos autenttisuudesta tai sen puutteesta puhutaan akateemisiin pohdintoihin tukeutuen, monelle ehkä herää kysymys, miksi asiaa on ylipäänsä syytä pohtia. Jos olut maistuu hyvälle ja myy, eikö se riitä? Vastaus on: riittää niille, jotka haluavat sen riittävän. Sen sijaan hyvän olutkriitikon työkalupakkiin kyllä kuuluu, että hänellä on edellytykset arvioida, mihin kontekstiin (perinteeseen, tyyliin tai trendiin) arvioitava olut kuuluu. Olut suhteutetaan muun muassa tähän taustatietoon.

Kaiken kaikkiaan autenttisuuden arvioiminen on jo lähtökohtaisesti vaikeaa, olipa kyse juomasta, ruoasta tai vaikka jostain muista käsitöistä tai tapakulttuurista. Varsinkin perinteissä törmätään usein siihen, että jokin ikiaikaisena pidetty asia onkin melko uutta perua. Karjalanpiirakoiden riisitäyte ei ulotu perinteenä sen pitemmälle kuin milloin riisiä on ensi kerran tuotu Karjalaan jostain missä se kasvaa. Edes italialaista pizza- tai pastakastiketta ei ole voitu tehdä tomaatista ennen kuin tomaatti tuotiin Europpaan Uudesta maailmasta.

Pelkästään perinnetutkijoiden pohdiskelusta ei ole kuitenkaan kyse. Autenttisuus on myös markkinavaltti, joka antaa oikeutuksen pyytää esimerkiksi oluesta korkeampaa hintaa. Luostaripanimot eri maissa painavat olutpullojensa kylkiin vuosilukuja, jotka ovat yleensä luostarin perustamisvuosia, vaikka niiden annetaan ymmärtää kertovan olutperinteen alkuperästä. Belgiassa on käyty takavuosina jopa oikeutta siitä, että luostarit, jotka eivät kuuluneet trappistiveljeskunnalle, markkinoivat kuitenkin oluitaan trappistien tuotteina. Maalliset panimomestarit valmistivat valetrappisteja, koska haistoivat niissä rahantekomahdollisuuden.

Samaan tapaan IPAn tekijät Amerikassa ja muualla kertovat mielellään tarinaa brittien Intiaan suuntautuneesta olutviennistä, johon IPA-tyyli pohjautuu, vaikka se on muuttunut ja muovautunut vuosisatojen saatossa. Imperial stout -pullojen etiketeissä taas kerrotaan Katariina Suuresta ja muista Venäjän tsaareista, jotka rakastuivat vahvoihin, tummiin englantilaisoluihin. Näillä kertomuksilla luodaan tai toisinnetaan oluiden autenttista menneisyyttä ja sitä kautta uskottavuutta. Joskus hyvä, myyvä tarina painetaan pullon kylkeen mieluummin kuin historiallisesti todenmukainen tarina.

Myös identiteetistä kumpuavaan autenttisuuden lajiin voidaan kohdistaa kritiikkiä. Yksi rintamalinja, jonka yli viime vuosina on paljon ammuskeltu, on käsityöpanimoiden ja isojen massatuottajien välinen raja. Kun käsityöpanimon omistajat ovat myyneet firmansa esimerkiksi jollekin globaaleista suurpanimoista, aitoutta peräänkuuluttavat fanit ja craft-kollegat eivät ole säästelleet pilkkaansa somessa ja nettikommenteissa. Jos tylytyksellä on vaikutusta panimoiden taloudelliseen menestykseen, pelkästä teoretisoinnista ei todellakaan ole kyse.

Aloitin tämän postauksen kertomalla Dale Jacquettesta, jolle oluen autenttisuus näyttäytyy vaalean kuohuvana saksalaisena tai hollantilaisena lagerina. Ken haluaa, että oluen aitous lisää omaa, jo valmiiksi suurta olutnautintoa huippuunsa, hakee tietysti sellaista autenttista olutta, josta muutenkin pitää. Johdonmukaisempaa on kuitenkin myöntää, että kaikki vanhat olutperinteet ovat autenttisia ja niillä on oma arvonsa, eikä yrittää tehdä omasta suosikkioluestaan jotenkin toisia aidompaa ja jalompaa. Pidit tai et lambicin happamuudesta – tai sahdin makeudesta – ne ovat vuosisatojen takaa periytyviä oluenvalmistustapoja, joilla on aidot paikalliset juurensa. Toisaalta niillä alueilla, joilla tunnistettavia vanhoja olutperinteitä ei ole, jo olemalla pieni, riippumaton ja paikallinen panimo voi viestittää olevansa aito asia.

Sessio #9: Taybeh, Länsirannan ensimmäinen panimo

Olutblogien kuukausittaisten yhteispostausten eli Sessioiden aiheena oli tällä kertaa “odottamaton olutmatka”. Täältä löytyy Sessiota isännöivän Helppoa juotavaa -blogin avauspostaus ja lyhyt johdatus aiheeseen.

Oma odottamattoman olutmatkan kohteeni sijaitsee kukkulalla noin 20 km Jerusalemista koilliseen, muutama kilometri hallintokaupunki Ramallahin ulkopuolella Länsirannalla. Vierailusta paikan päällä on vierähtänyt vuosia, mutta Taybeh tuli nyt tätä sessioavausta lukiessa kuitenkin mieleen ensimmäisten ajatusten joukossa.

Taybehin kylän panimo eli Taybeh Brewery (مخمرة الطيبة) ei tosin tuolloin tullut meille aivan sataprosenttisena yllätyksenä, koska päiväretki Jerusalemista käsin oli sovittu etukäteen.

Taybeh_Seetheholyland_Flickr_cc-by-sa-2-0

Olen onnistunut vuosien varrella hukkaamaan Taybehista itse ottamani valokuvat. Tämän kuvan lähde: Flickr.com (Seetheholyland), CC BY-SA 2.0.

Odottamaton paikka Taybeh joka tapauksessa oli, siitä ei ole epäilystä. Kävimme esimerkiksi vanhassa talossa, jonka joidenkin osien sanottiin olevan kahdentuhannen vuoden ikäisiä. Talon sisällä oli kotieläimille muinoin rakennettu matala talli, jonka seimi oli todennäköisesti samanlainen kuin se, johon vastasyntynyt Jeesus Betlehemissä laitettiin. Vierailu kylään on sukellus historiaan, mutta kylän talot ovat silti enimmäkseen moderneja, kuten panimon omistajienkin talo.

Taybehin asukkaista jopa 90 prosenttia on kristittyjä, joilta uskonto ei kiellä alkoholin juontia. Vuodesta 1994 toimineen panimon perustajat, Khouryn veljekset Nadim ja David, olivat asuneet aiemmin parikymmentä vuotta Yhdysvalloissa ja oppineet oluentekoa siellä.

Panimon nykyisestä muutaman tuhannen hehtolitran vuosituotannosta suuri osa nautitaan kylän ulkopuolella, muualla Länsirannalla sekä Jerusalemissa. Taybehin olutta on saatavana myös Tel Aviv–Jaffasta sekä paikoitellen muualta maailmasta, erityisesti Yhdysvalloista. Sitä tehtiin lisäksi ainakin takavuosina lisenssillä Belgiassa joitain määriä eurooppalaisia jakelukanavia varten.

Khouryt kuuluvat nykyisin olutpuuhiensa ohella Palestiinan muutaman merkittävän viinintuottajan joukkoon. He perustivat panimon kylkeen viisi vuotta sitten viiniviljelmän. Nadim Khoury ei ole peitellyt viinibisnekseen lähtemisen erästä motiivia: palestiinalaiset haluavat kilpailla Länsirannan siirtokuntiin perustettujen viinifirmojen kanssa.

Kun kävimme Taybehin panimolla keväällä 2010, Maria Khoury esitteli meille tiloja ja panimolaitteistoja ja kertoi yrityksen toiminnasta. Hänen miehensä on perustajaveljeksistä toinen, David. Khouryt ovat panimostaan monestakin syystä ylpeitä, ja uusin näistä syistä on panimomestarina pari vuotta toiminut Madees Khoury, ensimmäinen nainen tässä ammatissa Palestiinassa ja Nadimin tytär.

Taybehin vaalea saksalaistyylinen lager oli paikan päällä nautittuna mainio janon sammuttaja. Jos ei ole mahdollisuutta käydä Länsirannan puolella, virkistävältä se maistuu myös Jerusalemin legendaarisen American Colony -hotellin terassilla. Tuohon aikaan panimolla oli vaalean oluen lisäksi vain toinen olut, tumma lager. Sittemmin valikoimaan on tullut Madeesin myötävaikutuksella muitakin oluttyylejä kuten amber ale, IPA ja hapanolut. Näistä mitään en ole maistanut.

Taybeh ei ole myöskään enää Länsirannan ainoa panimo. Birzeitissä toimii hieman samantyylinen kolme vuotta sitten perustettu pienehkö tuottaja, joka myy oluitaan Shepherds-brändillä, ja tänä vuonna Betlehemin lähistöllä on nähty jälleen uusi tulokas. (Ratebeer tosin laskee palestiinalaisiksi panimoiksi myös kaksi israelilaisten siirtokunnissa toimivaa panimoa.) Helppoa palestiinalaisten omilla panimoilla ei aina ole: milloin vesi on poikki, milloin rajamuodollisuudet hankaloittavat kuljetuksia. Sitkeästi nämä yrittäjät kuitenkin karuilla kukkuloilla oluitaan keittävät, ja uuden käsityöoluen trendikkäille aalloillekin on onnistuneesti noustu surffailemaan.

Festbier-kauden avaus: Irlbacher ja Weihenstephaner

Syyskuu on Oktoberfestin kuukausi ja Münchenin isojen kemujen avajaisiin on reilut kaksi viikkoa. Viime vuonnahan kävin paikan päällä, tällä kertaa reissua ei ole suunnitteilla. Eilen Alkon nurkassa odotteli lavan täydeltä Festbier-laatikoita, joita ei ollut vielä avattu tai hyllytetty. Kun kyselin uutuuksien perään, myyjä veisti pari laatikkoa auki ja ojensi pyytämäni pullot.

Ainakin joinakin vuosina Alko on tuonut Baijerista vain Münchenin kuuden virallisen Oktoberfest-panimon juhlaoluita. Nytkin myös näitä on edustettuina, eli Löwenbräu, Spaten ja Paulaner löytyvät valikoimasta. Itse otin matkaani nyt vain kahta ei-müncheniläistä juhlaolutta, joista toinen oli Festbier valtionpanimo Weihenstephanilta ja toinen peräisin sata kilometriä Münchenistä itään Irlbacher-panimolta. Jälkimmäinen on nimeltään Gäubodenvolksfest-Bier, eli kyseessä on Baijerin toiseksi suurimman kansanjuhlan nimikko-olut.

Mitä Festbier tai Oktoberfestbier oikein on? “Oktoberfest-olut on perinteisesti kantavierteeltään 13-14 prosenttinen syvän kullan värinen Märzen, joka maistuu hyvin maltaiselta eikä ole liian vahvasti humaloitu. Maltaana käytetään klassista müncheniläistä mallasta”, kuvailivat Dietrich Höllhuber ja Wolfgang Kaul vuonna 1988 kirjassaan Die Biere Deutschlands.

He totesivat myös, että tämä kultainen olut alkoi syrjäyttää aikaisempaa pronssinpunaista juhla-Märzeniä 1950-luvulla. Sekään ei ollut Höllhuberin ja Kaulin mukaan alkuperäinen Oktoberfest-olut, vaan vuoteen 1892 asti juhlassa oli juotu varta vasten tarkoitukseen pantua kevyttä kesäolutta. Se oli kuitenkin kilpaillut jo vuodesta 1872 saakka tämän toisen juhlaoluen kanssa. Silloin nimittäin kesäolut oli yllättäen loppunut Schottenhamelin teltasta kesken, ja ravintoloitsija oli alkanut tarjoilla varastosta Spatenin talviolutta – vahvempaa Märzeniä siis. Aluksi kahnausta poliisin kanssa aiheuttanut vahva olutuutuus oli sittemmin vähitellen vakiintunut Münchenin olutjuhlan perinteisiin ja lopulta sen ainoaksi olutlaaduksi.

cofHöllhuber ja Kaul pitivät itsestään selvänä, että kultainen Oktoberfestbier on Märzen-olutta siinä missä tummemmatkin variantit. Samoin sen luokitteli vuonna 1977 aiheesta ensimmäisen kerran kirjoittanut Michael Jackson. Amerikkalaiset, jotka toimivat tänä päivänä maailman puolivirallisina oluttyylien kategorisoijina, ovat ryhtyneet nyttemmin erottamaan Festbieriä omaksi, Märzenistä poikkeavaksi oluttyylikseen. Tämän erottelun mukaan Festbier olisi tuo moderni, kullanvärinen juhlaolut ja Märzen tummempi, perinteinen versio.

Minusta erottelu on tarpeeton. Jos Festbier rajataan tyylinä näihin vaaleisiin, nyky-Oktoberfestin inspiroimiin juhlaoluihin, niille jää todella kapea lokero vahvimpien Hellesien ja miedompien Heller Bockien väliin. Eikö oluttyylejä voisi erotella myös käyttötarkoitusten eikä aina pelkkien aistinvaraisten ominaisuuksien mukaan? Käytännössä osa Baijerin juhlaoluista on joka tapauksessa tyylilokeroiden välillä tasapainoilevia, vaaleahkoja tai miedosti punertavia, makean maltaisia oluita, joita sanoina kuvaavat ihan hyvin sekä Märzen että Festbier.

Weihenstephaner Festbier (5,8 %) ja Irlbacher Gäubodenvolksfest-Bier (5,6 %) ovat molemmat oktoberfestmäisen kullanvaaleita oluita. Weihenstephanin versio oli leipäisen maltainen, neutraali, miedon yrttisesti humaloitu, juhlaolueksi müncheniläisen kuivahko ja aavistuksen alkoholivivahteinen. Irlbacherista olin aluksi aistivinani kaalin aromin ja maun, joka joskus aloittelevien ulkomaisten lagerinpanijoiden yritelmiä leimaa. Hapankaali pysyköön lautasella, olut lasissa. Ei olut lopulta kuitenkaan varsinaisesti vihanneksinen ollut, olipahan Weihenstephaneriin verrattuna vähemmän sulkeutunut, makeampi, hedelmäisempi ja runsaampi. Jos useampi lasillinen pitäisi jompaakumpaa nauttia, valitsisin ehkä kuitenkin Weihenstephanerin. Mitään Baijerin parhaita tai kiinnostavimpia oluita nämä kaksi juhlajuomaa eivät ole, mutta hienoa, että Alko on välillä ottanut valikoimiinsa taas muutakin saksalaisjuhlien tuotteita kuin Münchenin vakiomerkkejä.

Tšekki, osa 2: Prahan loisto ja Úněticen hiljainen charmi

Tuokiokuva Prahasta ensin. Saavumme Husova-kadulle U zlatého tygra -kapakkaa vastapäätä vain huomataksemme, että sisään on useamman metrin mittainen jono. Tarkoituksemme oli ollut tulla kuuluisaan ”Kultaiseen tiikeriin” vain yhdelle neuvoa-antavalle oluelle miettimään, mitä kaikkea loppupäivän aikana haluaisimme tehdä. Katselemme jonoa jonkin aikaa silmät tapillaan. Jonottajat eivät kuitenkaan näytä turisteilta, eikä ovesta ole vielä kulkenut kukaan sisään tai ulos.

Lähemmäksi astuessa katse osuu sitten pubin ikkunaan, jossa kerrotaan U zlatého tygran aukeavan vasta kello 15. No, kellohan on tietysti vasta minuuttia vaille – se selittää tilanteen. Näin ollen oletamme, että suuri osa porukasta onkin kantiksia, jotka tietävät tulla paikalle ajoissa ennen kuin satunnaiset matkailijat valtaavat pöydät.

Olimme olleet vähällä poistua paikalta ja jättää näin suositut paikat sellaisille, jotka niihin jaksavat jonottaa. Myönnämme erheemme ja menemme nöyrinä jonon perässä sisään. Silti tähän kokemukseen kiteytyy ehkä palanen Prahaa matkailijan näkökulmasta. Turisteja on vanhankaupungin ja Kaarlensillan tuntumassa jopa kuumimman sesongin ulkopuolella niin paljon, että mikä tahansa absurdi tungos tai jono tuntuu lähes luonnolliselta.cof

Vilinästä on sittenkin mahdollista astua varsin kansanomaisen tuntuiseen ja paikallisten rakastamaan pubiin, jossa baarimikot kiepsauttavat tuopillisen ensimmäiset vaahdot lasin reunoja myöten kuten heidän edeltäjänsä varmasti tekivät jo vuosikymmeniä sitten. Naapuripöydässä tšekkimies näyttää, miten olutjuustoa syödään lorauttamalla lautaselle tilkkanen Urquellia ja sekoittamalla juusto haarukalla olueen.

Seinämaalauksesta katselee harvahapsinen kirjailija Bohumil Hrabal, yksi paikan tunnetuimmista kanta-asiakkaista, joka on päässyt myös toisella seinällä roikkuvassa valokuvassa Bill Clintonin ja Václav Havelin seuraan. Kultaisessa tiikerissä aika pysähtyy tai kiertyy ehkä muutaman vuosikymmenen taaksepäin. Ipojen olemassaolo unohtuu… Samoin turistien, vaikka heitä oikeasti täytyy olla joukossa lisäksemme muitakin…

Olutta Prahassa ennen ja nyt

Kuten Tšekin olutkenttä ylipäätään ja muu maailma siinä samalla, myös Praha näyttää kuitenkin olevan monin tavoin luomassa nahkaansa olutkaupunkina. Se on ollut sitä jo tietysti monia vuosia, mutta muutos näkyy yhä selvemmin. Kaikki olutelämä ei enää pyöri kolmen–neljän ison merkin ympärillä, ja uudet tuulet ovat tuoneet mukanaan sekä perinteille uskollista että uutta luovaa prahalaista ja tšekkiläistä olutkulttuuria. Pääkaupunki Praha ylpeili kymmenen vuotta sitten seitsemällä uudehkolla pienpanimolla, nyt niitä on lähemmäs 40.

Tšekki on kuitenkin iso vanha olutmaa, ja siinä mielessä sen nykytilannekin on rinnastettavissa ainoastaan Britannian, Belgian ja Saksan tilanteeseen. Tämä tarkoittaa, että paikalliset ymmärtävät jatkumon eri tavoin kuin Skandinaviassa tai Amerikassa, jossa on helppoa esimerkiksi yleistää, että vanha lager on huonoa ja uusin käsityöolut parempaa. Ei Prahassa kannata edelleenkään väheksyä Urquellia tai Budvaria, tai sitä, jos uudet pienpanimot ottavat lager-esikuvakseen ”20 vuoden takaisen plzeńiläisen”.

Isoista tšekkimerkeistä prahalainen on Staropramen (”Vanha lähde”), jonka 1800-luvulla perustettu panimo sijaitsee Smichovissa, aikoinaan tehtaiden ja työväen tyyssijana tunnetulla alueella Vltavan vasemmalla rannalla. En tiedä, mikä on Staropramenin rooli prahalaisten sydämissä nykyisin, mutta matkailijoiden tietoisuuteen tämän merkin prahalaisuutta ei ainakaan yritetä isommin rummuttaa. Tšekkioluen tuntijat eivät pidä Staropramenia kovin kummoisena oluena. Tunnetuissa vanhoissa kapakoissa juodaan mieluummin esimerkiksi Urquellia.

Pitkään Prahan olutskeneä seurannut argentiinalaisemigrantti Max Bahnson toteaa, että käsityöoluen buumi on tuonut Tšekin pääkaupunkiin viime vuosina kansainvälisten esikuvien mukaiset alet – sikäläisittäin ejly – joista parhaat ovat ilman muuta maistamisen arvoisia. Hyviä luonnehdintoja tšekkialeista löytyy vaikkapa oman Ari Juntusemme matkakertomuksista.

Bahnsonin mukaan craft beer on tuonut tšekkiolueen myös aivan uuden hintakategorian: kun joku 50 korunaa (~2 €) tuntui muutamia vuosia sitten käsittämättömän korkealta tuopin hinnalta, siihen on nyttemmin alkanut jo turtua. Tšekit ovat kuitenkin tottuneet saamaan hyvää olutta suurin piirtein puolella tuosta hinnasta, ja tietysti monin paikoin yhä saavatkin. ”Craft-lisä” on toistaiseksi pikemminkin poikkeus säännöstä kuin uusi normaali.

Olutkauppa ja panimoravintoloita

Jos suunnilleen kaikista maailman suurkaupungeista löytyy olutkauppa, josta voi ostaa mukaansa sekä paikallista että globaalia käsityöolutta, täytyyhän Prahassakin sellainen olla. On kuin onkin, ja useampiakin kuin yksi. Itse suunnistin eräänä aamupäivänä Nuslen kaupunginosaan, joka on parin kilometrin päässä keskustasta mutta helposti saavutettavissa (raitiovaunu 18 Staroměstskálta tai Kansallisteatterilta).cof

Zlý Časy (”Pahat ajat”) on kehuttu olutravintola, joka aukeaa arkisin klo 14 ja viikonloppuisin klo 17. Aamupäivävisiitilläni se ei ollut auki, joten vierailin naapuritalossa heidän olutkaupassaan ostoksilla. Otin sen jälkeen oluen Zlý Časyn sijaan Bašta-panimoravintolassa, joka sijaitsee kätevästi viereisellä kadulla.

Olutkauppa (Čestmirova 7) on auki arkisin 12.30–20.30 ja sen valikoimat ovat ainakin periaattessa selailtavina myös netissä. En mene takuuseen siitä, onko juuri kaikkia niitä oluita aina kaupasta saatavana. Puoti oli joka tapauksessa hyvin varustellun oloinen, ja useimpien maailman craft beer -kauppojen tapaan skandit, hollantilaiset, belgialaiset, amerikkalaiset ja britit olivat erityisen hyvin edustettuina. Eivät kaikki näiden maiden panimot tietenkään; valikoima keskittyi kyllä niihin parinkymmeneen globaalin craft-kansan eniten rakastamaan, mutta paljon muutakin joukossa vilahteli.

Lisäksi kaupassa oli aika paljon tšekkiläistä. Ei silti ehkä ihan niin kattavasti kuin olisin toivonut. Isojen ja keskitien panimojen ja kaikkien uusimpien craft-yrittäjien välistä puuttui ehkä jokin segmentti. Voi olla, että tätä ei ole kauppoihin asti saatavana ylipäänsäkään – ehkä kyseiset panimot tarjoilevat oluensa omissa ravintoloissaan ja puodeissaan eri puolilla Tšekkiä. Ostin kuitenkin muutaman pullon tuoretta käsityötšekkiläistä, yrittäen pitäytyä paikallisissa tyyleissä vaikka ipoja ja muita tuontimuoteja olisi ollut myös kaupan.cof

Ostokset tehtyäni kurvasin tosiaan kulman taakse Baštaan (Táborská 49), joka on oikeastaan alun perin samassa talossa sijaitsevan kortteliravintola U Bansethůn sivupiste, omalla panimolaitteistolla varustettuna vain. Bašta oli lounasaikaan erittäin sympaattinen, aidon oloinen omaa oluttaan paneva ravintola. Ruokailijat vaikuttivat olevan lähes pelkästään paikallisia, ja hanassa tarjolla oli kolmea omaa olutta: vaaleaa ja puolitummaa lageria sekä vahvaa vehnäolutta. Lisänä oli pieni valikoima belgialaisia hanaoluita.

cofBaštan polotmavý oli erittäin hyvä lajinsa edustaja, ei kovin makea, mutta tuoksussa ja maussa maltaan keksimäisiä ja toffeemaisia vivahteita sekä sopivan rauhallisesti humalaa. Tämä on ehdottomasti riittävän skarppi raskaammankin tšekkityylisen lounaan ruokajuomaksi (vaikka itse en lounasta tässä paikassa syönytkään).

Tätä pientä ekskursiota voin kyllä suositella, jos satut olemaan oluthaukka ja kaipaat pientä huilaustaukoa Prahan turistisimmilta vyöhykkeiltä. Sitten kun taas jaksat katsella turistihyörinää, niin ehkä keskustaan palatessa kannattaa jäädä pois Uuden raatihuoneen (Novoměstská radnice) pysäkillä, jos tulet raitiovaunulla 18, ja kävellä siitä vaikkapa legendaariselle U Fleku -oluttuvalle.

Kuten kaikki Prahassa käyneet olutihmiset tietävät, U Fleku on Tšekin – ja kenties koko maailman –  vanhin ravintolapanimo, joka on ollut paikoillaan (Křemencova 11) vuodesta 1499 ja tekee yhä edelleen yhtä ainoaa tummaa olutta. Olut oli varmasti viisisataa vuotta sitten pintahiivalla pantua ja nykyään pohjahiivalla. Kuten U zlatého tygrassa ja muissa vanhan liiton olutpaikoissa, riittää että istut aloillesi ja tarjoilija kantaa ennen pitkää sinulle tuopin. Tilata et ehdi.dig

U Flekun tumma on tietysti edelleen oikein hieno olut, lakritsaisen mehevä mutta hiilen tai kaakaojauheen tyyppisellä hitusen katkeralla pohjavireellä varustettuna. Joidenkin saksalaisten tai tšekkiläisten tummien lagerien makeutta tässä ei pahemmin ole, mutta jokseenkin tuhti kokonaisuus suodattamaton mustanpuhuva juoma kuitenkin on. Ruokalistalta löytyy luonnollisesti koko joukko paikallisia baariruokia, joiden huuhtomiseen olut soveltuu hyvin.

Vaikka U Fleku on aika lailla sivussa vanhan- ja uudenkaupungin pahimmilta turistireiteiltä, sana on vuosisatojen varrella kiirinyt laajalle ja tosiaan asiakaskunta täällä taitaa olla pitkälti ulkomaalaista. Shottilaseista hunajalikööriä tyrkyttävää tarjoilijaa tekee mieli hätistellä etäämmälle, samoin vartin välein oviaukkoon pärähtävää hanuristia. Jos näiden lieveilmiöiden kanssa tulee toimeen, niin onhan Fleku ehdottomasti yksi Prahan suurista nähtävyyksistä. Ehkä sen väliin jättäminen olisi sama kuin ravata Pariisissa käymättä koskaan Eiffel-tornissa.

Ilta tv-tornin nurkilla

Kun lomamatkoista kirjoittaa jälkikäteen olutnäkökulmasta, homma kuulostaa helposti siltä, kuin nähtävyyksien katselun ja kaiken muun tekemisen motiivina olisi lopulta vain johonkin lähistöllä olevaan baariin, panimoon tai olutkauppaan pääsy. Ne aina sattuvat olemaan niin kätevästi reitillä. No, niin tietysti ovatkin, ainakin jos reitit suunnittelee oikein.

Oma visiittimme Prahassa oli tällä kertaa hädin tuskin kahden vuorokauden mittainen, ja siihen aikahaarukkaan oli tarkoitus mahduttaa muutakin kuin olutta. Silti Praha osoitti, että olut tulee usein vastaan silloinkin, kun sitä ei erikseen etsi. Kapusimme esimerkiksi majapaikastamme Malá Stranan keskivaiheilta jalkaisin Prahan linnalle, ja suurin piirtein tälle reitille olisi osunut aivan sattumaltakin kaksi tunnettua kapakkaa, U Kocoura ja U Hrocha. Ulkoa katsoen nämä vaikuttivat viihtyisiltä ja varmasti suosituksen arvoisilta, mutta sisään emme tällä reissulla menneet. Melko täyttä näytti olevan ainakin illan hämärryttyä.

Sen sijaan Žižkovin tv-tornille asti emme välttämättä olisi lähteneet, elleivät lähteet olisi kertoneet, että lähistöllä on nimenomaan myös poikkeuksellisen runsaasti baareja ja ruokapaikkoja. Tv-torni, Prahan korkein rakennelma, on monien kommunistiaikana suunniteltujen maamerkkien tavoin jakanut vuosien mittaan voimakkaasti mielipiteitä. Omaa silmääni sen hieman kummalliset muodot oikeastaan ihan miellyttivät, ja huipulta oli hienot näkymät joka suuntaan. Tornista löytyy ravintola (prahalaisittain melko kallis) ja jopa yksi ylellinen hotellihuone. Jos pientä reippailua kaipaa ennen ruokaa, Kafkan hauta on parin kilometrin päässä Židovský hřbitov -hautausmaalla.

Kulman takana tv-tornilta on pyöreä Škroupovo náměstí -aukio, jonka yhdellä laidalla on toiminut 1920-luvulta asti mainio kapakka U Sadu. Sádek-nimikko-oluita tehdään näköjään Protivinín panimolla. Kyseessä ei ole varsinaisesti mikään craft beer -paratiisi vaan enemmänkin keskivanhan koulukunnan tšekkiläinen operaatio, mutta nytkin hanassa on muun muassa Matuškan Apollo Galaxy, yksi pidetyimmistä paikallisista jenkkityylisistä oluista. Ansiokkaalta ruokalistalta löytyy jälleen muun muassa hyvä tulkinta nakládaný hermelín -annoksesta eli marinoidusta valkohomejuustosta.

Žižkovista, kuten sanottu, eivät kapakat lopu. Max Bahnsonin suosittelema pubivaellusreitti kulkee U Sadulta seuraavia katuja: Ševčikova–Krásova–Blahníkova–Husitská–U Božích bojovníků. Sille reitille pitäisi osua muutamakin oiva pysähdyspaikka. Itse emme tuohon suuntaan kuitenkaan lähteneet, vaan päätimme tutustua myös viereiseen Vinohradyn kaupunginosaan, ja vaihtelun vuoksi syödä nimenomaan viinibaarissa, joita Vinohradyssa on useampia.

Jos muut juomat kuin oluet kiinnostavat, Tšekin hyviin puoliin kuuluu, että kotimaisia viinejä on aika monessa paikassa saatavana. Ainakin niissä viinibaareissa, joissa itse kävimme, nämä Määrin viinit (Moravské vína, Moravian wines) olivat oikein hyviä. Le Bouquet (Záhřebská 13) löytyi Vinohradyn hieman syrjäiseltä sivukadulta, mutta oli hyvin viihtyisä ja sympaattinen paikka, jossa sekä ruoat että viinit osuivat ihan nappiin. Vanhastakaupungista voi samaan hengenvetoon suositella viininystäville vaikkapa Red Pif -nimistä paikkaa (Betlémská 9), jossa jälleen viineissä ja ruoissa ei ollut mitään valittamista, mutta sommelieria piti vähän hätyytellä, että laseihin sai täydennystä sopivilla hetkillä. Prahan linnalla lisäksi maistelimme muuten maisemia katsellessa viiniä, joka oli kyseisellä kukkulalla kasvaneista rypäleistä tehtyä.

Yksi bonuspaikka vielä ennen kuin siirrytään Prahan ulkopuolelle, tämä saattaa toimia vinkkinä aika moneenkin tilanteeseen. Sekä olutta, viiniä että monenlaista pientä ja vähän isompaa purtavaa nimittäin paikasta löytyy. Tarkoitan Kampan saarella Malá Stranan ja vanhankaupungin välissä sijaitsevaan vanhaan myllyyn rakennettua Mlýnská Kavárna -ravintolaa (Všehrdova 14). Nimensä puolesta tämä on kahvila (kavárna), mutta ilta-aikaan paikka tosiaan toimii puoliboheemina baarina, jossa huhujen mukaan viihtyy esimerkiksi kuvanveistäjä David Černy, jonka töitä on siellä täällä ympäri Prahaa. Kannattaa huomioida, että myllyravintolan osoite on mantereen puolella mutta käsittääkseni ainoa sisäänkäynti on Kampa-saaren puistotieltä Čertovka-kanavan ylittävää siltaa. Lyhyen olutlistan helmenä oli suodattamaton Vinohradská, prahalainen käsityölager.

Únětice, uuden aallon lempilapsi

Arkeologit ympäri maailman tuntevat Prahan pohjoispuolisen Úněticen kylän varhaispronssikautisesta kulttuurista, joka on saanut paikan mukaan nimensä. Paikalliset olutarkeologit puolestaan ovat varmasti riemastuneet, kun alun perin 1500-luvulla toimintansa aloittanut ja vuonna 1949 suljettu kyläpanimo käynnistettiin uudelleen vuonna 2011. Olutihmisille tämä on suositeltava vierailukohde Prahastakin käsin – itse hurautimme paikalle vuokra-autolla, mutta joukkoliikenteelläkin homma onnistunee (bussi 355 Dejvickán metroasemalta).

Nykyinen panimoravintola sijaitsee historiallisen panimon kolmesataa vuotta vanhassa mallastamo-osassa, ja kokonaisuutta isännöi naapurikylästä alun perin kotoisin oleva Tkadlecin perhe. Pääsiäislauantaina lounasaikaan paikka oli lähes täynnä, ja tavanomaisten 10° ja 12° vahvuisten laatujen lisäksi tarjolla oli punaruskea pääsiäisolut Jarni Jantar (11,5°), jota ostin muovipullossa mukaan.

Tämä Únětický pivovar (Rýznerova 19) on todellakin uudemman tšekkiläisen olutkentän suuria toivoja. Vaikka úněticelaiset eivät olekaan lähteneet IPA- ja stout-linjalle, he ovat kuitenkin tšekkiläisittäin toimineet aika avoimin mielin ja kokeilleet ainakin kausiluontoisesti muun muassa ruisolutta ja Jameson-tynnyreissä kypsytystä.

Ennen kaikkea Úněticky-oluiden maine on kuitenkin rakennettu perinteisten tšekkityylien tulkinnoille, joista itse maistelin lounasannokseni juomana kuuluisaa desítkaa eli 10°:ä. Tämä oli reissun aikana testaamistani suodattamattomista kevyistä vaaleista lagereista kenties paras; oluen humalapitoiseen raikkauteen yhdistyi ehkä sen ylempänä mainitun ”vanhan Urquellin” hengessä hiivan höystämää umamia, herkullista syvyyttä, jossa monien tšekkioluiden vahva elementti mallas ei pääse etualalle.

Niin, panimoravintola? Max Bahnson huomauttaa, että Únětický ei oikeastaan ole sitä, vaan paikallinen pienpanimo, jolla on ravintola tai taproom tuotantotilojensa naapurissa. Tosiaankin – kun Prahan trendikkäämpiä katuja kiertelee, siellä täällä harvakseltaan vilahtelee Únětické Pivon sammaleenvihreä valomainos. En tiedä, mitä tämän laitoksen tuotantomäärät ovat – eivät varmasti valtavan suuria – mutta tätä kehuttua olutta virtaa siis muuallakin kuin kotikylässään noin 400 metrin päässä Prahan kaupungin pohjoisrajasta.

 

cof

Uneticke 10 oli reissun parhaita kohtaamisia. 

 

 

cof

Viihtyisän panimon ulkokuori sateisena pääsiäisviikonloppuna.

 

 

cof

U Sadu: talon olutta ja marinoitua juustoa kahdella tavalla. 

 

 

cof

U Fleku: olutta, johon ei ollut lisättävää. 

 

 

mde

U Tri Ruzi: panimoravintola kadun toisella puolella U Zlateho Tygrasta, ja nämäkin oluet kannattaa käydä testaamassa!