Täytyykö olutvalistuksen alkaa ale vs. lager -jaolla? Entä vehnä?

Amerikkalainen olutkirjailija ja -bloggari Jeff Alworth kertoi keväällä Beervana-blogissaan viimeistelevänsä uutta painosta The Beer Bible -kirjasta. Postauksen pointtina oli oluttyylien luokittelu oppassa. Alworth mainitsi pudottaneensa vehnäoluet pois tyylejä esittelevän lukunsa “pääjaottelusta”.

Ensimmäisessä The Beer Biblen painoksessa oluttyylit oli jaettu neljään osioon näin: ale, lager, wheat beers ja wild ales. Kirjoittaja ei itse ollut silloinkaan ollut vakuuttunut vehnäoluiden paikasta pääjaottelussa, mutta kustantaja oli halunnut näin. Uuteen versioon Alworth on nyt saamassa läpi oman luokittelunsa: classic ales, classic lagers, wild ales, new and unusual styles.

Jos olisin nyt baarissa jonkun oluthörhön kanssa, saattaisi alkaa keskustelu siitä, kumpi jako on järkevämpi (jos neljä luokkaa on pakko tehdä) ja mitä etuja kummallakin on. Vai jokin ihan muu jaottelu? Vehnäoluiden pitäminen omana pääluokkanaan kuvastaa ehkä ensimmäisen hörhösukupolven olutajattelua – meidän, jotka aloitimme oluesta nautiskelun 1990-luvulla tai sitäkin aiemmin.

Saksalaiset weizenit olivat uutta ja ihmeellistä lähes kaikkialla Etelä-Saksan ulkopuolella. Makumaailma tuntui todella poikkeavan totutusta. Sama pätee Hoegaarden-tyyppisiin belgialaisvehniin. Ensin mainituissa erikoinen, mausteinen maku tulee kokonaan saksalaisista vehnäoluthiivoista. Jälkimmäisiin hieman saman tyyppisiä piirteitä tuovat (myös) korianterinsiemenet ja pomeranssinkuori sekä mahdolliset muut mausteet. Mallaspuolella tuntuu vehnän paradoksaalinen paksu keveys ja pieni kirpeyskin. Humalalle jää pieni sivuosa.

* * * * *

Tässä mielessä siis ymmärrän kustantajan ajatusta: hän tunnisti vehnäoluissa selkeästi erottuvan ja lukijoille tutun kokonaisuuden. Toisaalta Alworthin perustelut vastustaa tätä ovat vähintään yhtä ymmärrettävät: hänestä oli outoa, että kolme neljästä kategoriasta perustui hiivalajeihin ja yksi maltaisiin. Symmetria puuttui. Vehnäoluethan ovat yleensä hiivan suhteen pintahiivaoluita tai osaa niistä voi pitää villioluina.

periodic-table-bernd-rostad-flickr-cc-by-2-0

Oluiden jaksollinen järjestelmä. Todennäköisesti tarkoitettu luettavaksi kieli poskessa. (Kuva: Flickr.com, Bernd Rostad, CC BY 2.0.)

Sanon tässä vaiheessa, että itse taas suhtaudun yleensä vähän nihkeästi oluen perusoppaiden tapaan korostaa voimakkaasti pinta- ja pohjahiivan eroa. Biologian kannalta kaksi hiivalajia jakavat tietysti olutmaailman kahtia melko selkeästi ja yksiselitteisesti. Mutta olutvalistus ei ole biologiaa vaan jotakin gastronomian ja kulttuurihistorian välimaastoon sijoittuvaa. Silti ale ja lager on (ehkä Michael Jacksonin vaikutuksesta?) omaksuttu samantapaisiksi peruspilareiksi kuin puna- ja valkoviini, proosa ja runo tai oikeisto ja vasemmisto.

Toki sanotaan, ettei puna- ja valkoviiniä erota pimeässä, ja ilmiselvästi proosan ja runon välimaastoon mahtuu kaikenlaista (draamasta puhumattakaan). Oikeisto–vasemmisto-jaon merkityksen sanotaan katoavan politiikasta. Kun perustapauksia katsotaan, ale–lager-jako onkin helppo havainnollistaa ja tuntuu järkevältä: Fuller’s ESB ja Shepherd Neamen Spitfire ovat aika erilaisia tuotteita kuin König Pilsener tai Augustiner Helles.

Mutta jos classic ales -nimikkeen alle aletaan sijoitella sellaisia perinteitä kuin hefeweizen, witbier, dubbel ja tripel, kölsch tai sahti, en voi mitään, jos niskakarvani nousevat pystyyn. Toki monissa näistä on esimerkiksi hedelmäisiä käymisaromeja, joita lager-hiiva varmasti ei tuottaisi. Ne ovat pintahiivaoluita ja usein myös maistuvat siltä. Mutta ei esimerkiksi kölschiä ole helppo erottaa hellesistä tai dortmunderista.

Matalissa käymislämpötiloissa valmistettavat oluet ovat joskus aika samankaltaisia hiivan lajista riippumatta. Pahimmin hukassa ale/lager-kahtiajako on sellaisten tyylien kohdalla kuin bière de garde tai baltic porter, joita tehdään molemmilla hiivoilla ja yleensä viileässä käyttämällä. Hiivan laji ei kerro minulle näistä oluista, niiden aistittavista ominaisuuksista tai niihin liittyvästä historiasta mitään. Altbier, kölsch ja California common ovat samaa joukkoa, vaikka niissä kai vain toinen hiivalaji on sallittu.

* * * * *

Panimopomo ja oluttutkija Matt Dunn esitti ”What’s a Beer Style?” -artikkelissaan takavuosina hauskan ajatusleikin, jossa Kölnillä on rinnakkaismaailmassa sisarkaupunki nimeltä Twin Köln. Siellä kölsch ei ole pintahiivaolut vaan se valmistetaan lager-hiivalla eli on tavallaan dortmunder. Näiden kahden tyylin ominaisuudet ovat siten hiivalajia lukuun ottamatta käytännössä yhtäläiset (myös oikeassa maailmassamme).

Kölnissä asuu kuuluisa olutkirjailija Michael Jackson, ja Twin Kölnissä asuu hänen kaksoisolentonsa Twin Köln Michael Jackson. Ihme kyllä, kummallakaan ekspertillä ei ole mitään hajua siitä, miten heidän kotikaupunkiensa tunnettuja oluttyylejä valmistetaan. Eräänä päivänä Michael Jackson vierailee Twin Kölnissä ja huomaa, että siellä on identtinen, samanniminen olut. Sitten hänelle kuitenkin selviää, että Twin Kölnissä sanalla kölsch viitataankin lager-hiivalla pantuun olueen eli eri asiaan. Samoin Twin Köln Michael Jackson käy Kölnissä ja havaitsee, että kölsch tarkoittaa tuossa kaupungissa pintahiivaolutta.

He eivät kuitenkaan tiedä, että jo heidän isoisoisänsä tekivät 1800-luvulla samanlaiset vastavuoroiset vierailut – aikana, jolloin tiede ei tuntenut pinta- ja pohjahiivaoluen geneettistä eroa. Esi-isät maistoivat siis ominaisuuksiltaan (paitsi hiivakannalta) aivan identtisiä oluita ja totesivat ne samaksi olueksi. Mutta esi-isät eivät olisi voineet tietää – eikä kukaan olisi osannut heitä valistaa – että ne kuuluivat keskeisen raaka-aineensa osalta täysin vastakkaisiin olutkategorioihin.

* * * * *

Edellä oleva esimerkki havainnollistaa “luonnollisten kategorioiden” olemusta – ja oluen tapauksessa se kertoo lähinnä siitä, ettei tällä hiivabiologialla ole maistavalle, haistavalle ja tuntevalle ihmiselle aina lopulta paljonkaan väliä. Kyseessä on samantapainen ero kuin jos Jalostajan ja Lundénin purkkihernekeitot tehtäisiin eri kasvilajeista, joista toinen olisi jokin herneen näköinen, makuinen ja hajuinen papukasvi, ja ruokakauppiaan mielestä tämän eron takia olisi olennaista sijoittaa kyseiset säilykkeet eri käytäville.

Ale ja lager ovat siis maistajan aisteille joskus yksi ja sama asia. Usein ne toki ovat eri asiat. Mutta jos saisin eteeni kolme lasia olutta – ja ne olisivat esimerkiksi Sünner Kölsch, Bitburger Pils ja Franziskaner Hefe-Weissbier – on aivan varma, että olettaisin kahta ensimmäistä käytettävän samalla hiivalajilla (jos siis en tietäisi). Jos taas oluet olisivat Koff Porter, Żywiec Porter ja Must Kuld Porter, en edes osaisi välttämättä veikata hiivoista mitään. Tietäisitkö sinä, mikä on oikea vastaus?

En väitä, että kaikki oluen perusoppaiden kirjoittajat ja olutvalistajat aloittavat oluttyylien esittelyn hiivojen pyhästä kaksinaisuudesta. Onneksi muitakin ratkaisuja on. Esimerkiksi Anikó Lehtisen Yks olut -kirjassa (ja ehkä muissakin) navigoidaan kulinaristisilla kuvailutermeillä. Sellaisilla kuin vaalean hedelmäiset ja maltaisen karamellimaiset. Sitten on Michael Jacksonin aloittama – ja esimerkiksi Tim Webbin ja Stephen Beaumontin jatkama – tapa koota oluttyylit maittaisiin alalukuihin: Britannia, Saksa, Belgia ja niin edelleen.

Ainakin tuohon edellä pohdittuun vehnäoluen olemuksen ymmärtämiseen saisin paljon enemmän eväitä joko oluen makupiirteiden tai paikallisperinteen tuntemisesta kuin siitä tiedosta, että kyseessä on pintahiivaolut. Jos itse joutuisin tekemään kaikista maailman kymmenistä ellei sadoista oluttyyleistä napakan perusluokittelun, lähtisin luultavasti hakemaan jotakin ratkaisua tiettyihin maihin tai alueihin liittyvistä perinteistä. Se saattaisi olla aluksi selkeää: brittiläinen perinne, eteläsaksalais-tšekkiläinen perinne, belgialais-pohjoissaksalainen perinne – tai jotain sen tapaista. Tosin jossain vaiheessa siinäkin todennäköisesti sotkisi jalkansa historian ansalankoihin ja homma menisi niin solmuun, että pitäisi harkita kaiken räjäyttämistä alkutekijöihinsä.

Stadilaistuva saunamakkaraolut SavuKataja

Suomalaiset! Onko kukaan koskaan kertonut teille, että saunaolut on eri asia kuin saunamakkaraolut? Jos molemmat nautinnot haluaa maksimoida, itse saunomiseen kannattaa varata hieman miedompi ja neutraalimpi olut – raikas mutta ravitseva – ja makkaran kanssa taas vahva, makeampi, ehkä tummakin juoma.

cofMonelle saunaolut on Koffin, Karhun, Lapin Kullan, Karjalan tai Olvin tyyppinen peruslager. Minulle toimivat astetta tuhdimmat saksalaiset lagerit, kuten Ayinger Jahrhundertbier (5,5 %) tai Andechser Spezial Hell (5,9 %). En kaipaa saunan yhteydessä voimakasta humalan puraisua, mutta ne, joille se sopii, valitsevat varmasti mieluummin amerikkalaisen tai brittiläisen pale alen. Löylyhuoneeseen en mieluiten vie olutta ollenkaan, mutta toiset vievät, ja siinä taas toimii varmaan parhaiten mahdollisimman kevyt olut.

Saunamakkara on sitten asia erikseen. Jos makkara on yhtään mausteisempi ja sinappi suomalaiseen tapaan makeaa, yhdistelmä tappaa vaalean lagerin. Yhtä hyvin voisi juoda vichyvettä. Niinpä voi kokeilla kääntää oluen nuppeja selkeästi kaakkoon päin. Alkoholia saa olla enemmän, ja silloin runsas maltainen makeus pistää paremmin kampoihin makkaran ja sinapin voimakkalle mauille. Tummat maltaat kohtaavat tummemman makkaran luontevasti. Mausteisuus – oluessa joko humalasta tai muista kasveista ja yrteistä – voi osua myös nappiin.

* * * * *

Vakka-Suomen Panimo ilmoitti maaliskuussa menevänsä konkurssiin. Tämä oli suru-uutinen vuonna 2007 perustetun panimon ystäville. Kuten monet muutkin, harmittelin itse erityisesti SavuKatajan mahdollista poistumista. Prykmestar-tuotenimen alle kuuluva tumma, 9-prosenttinen savulager on ollut yksi Suomen luonteikkampia ja omaperäisimpiä pienpanimo-oluita.

Parempi uutinen oli toukokuun lopussa tullut tieto siitä, että Stadin Panimo on ostanut Vakka-Suomen tuotantolaitteiston ja tuotemerkit, ja että oluenteko jatkuu Uudessakaupungissa. Näillä näkymin siis SavuKatajan ja monien muiden tuotteiden tulevaisuus näyttäisi turvatulta. Nykymuodossaan Stadin Panimo ei ehkä tunnu kaikkein loogisimmalta omistajalta Vakka-Suomen olutkonkareille. Stadin Panimon valikoima painottuu vahvasti moderniin amerikkalaistyyliseen craft-olueen, kun taas Vakka-Suomella on vähintään toinen jalka – ellei molemmat – Saksan perinteissä. Ehkä valikoimat kuitenkin täydentävät toisiaan ihan mukavasti.

SavuKataja on saunamakkaraolut. Mitä voimakkaammat makkarat ja sinapit (jos ei nyt suorastaan tuliset), sen paremmin tummaan siirappiin ja makeisiin itämaisiin maustekastikkeisiin vivahtava pyökkisavuinen olut sopii niiden kumppaniksi. Tässä vahvuudessa ja tummuudessa katajan maku ei enää hallitse oluen kokonaisuutta, mutta on sekin siellä mukana. Varmasti kataja tuo pienen suomalaisen lisänsä makuyhdistelmiin, joissa makkaran olemus ei enää koostu koneellisesti erotelluista ruhon rippeistä, perunakuidusta ja dekstroosista. Makkaroita tulee ja menee, mutta olutpuolella on erinomaista, jos SavuKatajan kehittäjät saavat myös jatkossa vastata tämän mainion oluen laadun varmistamisesta. En oikeastaan usko, että stadilainen omistus muuttaa katajaoluen luonnetta millään lailla, joten toivotan onnea uudelle yhteistyölle!

Bryggeri TestBrew #10 Loikka DH Lager tuoreversiona

Vietetään viimeistä viikonloppua ennen kuin ravintoloiden ja baarien maailma taas palautuu askelen kohti normaalimpaa, ja myös Bryggeri Helsinki valmistautuu kaupungintalokortteliemme uumenissa ottamaan vastaan asiakkaita muuallekin kuin eteisen pullokauppaan. Growler-myynti kuulemma jatkuu silti kesälläkin ainakin jossain mitassa.

Nyt loppuviikosta myynnissä on ollut täysin uusi olutlaatu, amerikkalaisilla käpyhumalilla kuivahumaloitu lager Loikka (4,5 %). Panimon mukaan olut on kypsynyt koronaviikkojen ajan Bryggerin kylmäkellarissa, ja se on myös heidän ensimmäinen oluensa, joka saa ensiesityksensä growler-muodossa. Humalat ovat perinteisiä IPAn ryydittäjiä eli Columbus, Cascade, Amarillo ja Centennial. IBU-lukemissa on noustu 52:een ja mallaspuolella on Pilsneriä ja Caramaltia.

sdrTuoksu on greippinen ja omaan nenääni myös viljainen. Maussa sama aika pelkistetty yhdistelmä toistuu, ja vähäeleisyys on sitä luokkaa, että litran pullon pohjapuolella hiivakin aikaa tuntua kokonaisuudessa. Humalasta on jäänyt varastoinnin jälkeen kevyt sitruksinen hedelmäisyys ja aika napakatkin katkerot. Olutta noutaessani Olli Majanen totesi jotain siihen suuntaan, ettei humaloinnissa ollut haluttu mennä äärimmäisyyksiin, joten jälkimakuun jäävä katkeruus on siis nyt odotuksiani kovempi.

Pitäisi joskus haastatella jotain modernien jenkkilagerien asiantuntijaa niistä sisäsyntyisistä ristiriidoista, joita maallikkona kuvittelisi lajiin liittyvän. Esimerkiksi että lagerin keveys, puhtaus ja pehmeys antaisi periaatteessa humalalle tilaa loistaa, mutta toisaalta varastointiaika saattaa viedä mehevyyttä lajikkeilta, jotka ovat tuoreina parhaimmillaan. Vai onko näin? Ja jos oluelta halutaan hedelmäisyyttä, niin humalan täytyy kantaa siitä aika suuri vastuu, kun kylmäkäymisellä ja pohjahiivalla ei kai synny paljon hiivaperäistä hedelmäisyyttä.

Mutta ehkä lopetan tähän aiheesta, joka on itselleni vähän vieraampi. Kesän väljennetyillä terasseilla tällainen rapsakka lager varmasti maistuu, ja ulosmyynnin kautta ehkä mökkigrillienkin ääressä. Minulle tuli kyllä sekin mieleen, että jotakin tasokasta saksalaistyyppistä lageriakin olisi kiva maistaa suoraan tankista. Odotellaan, mitä kesän mittaan on missäkin tarjolla. Nyt jännittyneet katseet keskittyvät kuitenkin seuraavaksi baarien ja ravintoloiden avautuviin oviin. Moni niistä näytti jo viikonlopun mittaan kantavan terassikalustoja ulkosalle.

Saunaolut ilman saunaa

Voi paha kurki!

Jo pari viikkoa olimme seuranneet, kun koronauutisoinnissa oli yritetty viritellä pientä keskustelua siitä, pitäisikö taloyhtiöiden saunat sulkea viruksen leviämisen estämiseksi. Kauhulla olimme odottaneet hetkeä, jolloin oman talomme hallitus tai isännöitsijä lukee näitä uutisia ja päättää toimia. Toistaiseksi mikään viranomainen ei tietääkseni ole käskenyt taloyhtiöiden suorastaan sulkea saunojaan, mutta liian varovainenhan näinä aikoina ei voi olla.cof

Tällä viikolla kovan onnen päivä koitti. Postiluukusta putosi A4-tuloste, jonka etupuolelta löytyi hallituksen ilmoitus saunavuorojen lopettamisesta (sekä asuntojen vakivuorojen että lenkkisaunojen). Peräpuolelle oli printattu Kiinteistöliiton koronaohjeet taloyhtiöille. Kiinteistöliitto ei muuten saunavuoroasiasta anna sekään mitään suositusta suuntaan tai toiseen mutta toteaa, että taloyhtiöt voivat toimia asiassa harkintansa mukaan.

Torstai-illan sauna – ja tietenkin sen jälkeinen saunaolut – ovat olleet tärkeä osa viikkorutiiniamme koko sen kahdeksan vuotta, jonka olemme nykyisessä talossamme Kalliossa asuneet. Saunavuoro jätetään väliin vain erittäin hyvällä syyllä. Kellarikerroksen kuumassa kopissa otetaan kunnon löylyt, ja saunajuoma minulla on tapana korkata oman kodin parvekkeella.

* * * * *

Kotiharjun ja Arlan saunat ovat kiinni, kuten yleisten saunojen on ohjeistettu olevankin. Ravintolat sulkevat vähitellen oviaan, monet muut yksityiset palvelut kärvistelevät lähes mahdottomassa tilanteessa ja myös osa julkisista palveluista on sulkenut ovensa. Yhteiskunta elää poikkeustilassa. Onhan se myönnettävä, että kaikesta tästä huolimatta Olutkoira itse ei ole joutunut vielä paljonkaan sopeuttamaan arkirutiinejaan muuttuneisiin oloihin, jos etätöitä ei lasketa.

mdeNyt sitten improvisoin peruutetun saunavuoron tilalle kuuman suihkun ja sen jälkeisen vilvoitteluoluen. Melkein samalta tuo jäähdyttely hyvän oluen kanssa tuntui nytkin, vaikka sauna on tietysti aina sauna. Tällä kertaa saunattoman saunan jälkilöylyillä kaatui lasiin Ayingerin 1970-luvulla lanseeraamaa Jahrhundert-Bieriä, joka on yksi parhaita Suomesta myytäviä saksalaislagereita.

Ayinger Privatbrauerei itse siteeraa nettisivuillaan itävaltalaisen oluttuntijan Conrad Seidlin luonnehdintaa, jonka mukaan “tässä mallasvetoisessa oluessa korostuvat mallasohran maanläheiset makuominaisuudet”. Tämä on hyvä havainto: olut on erittäin viljainen, ja baijerilaiset jalohumalat tuovat mallaspohjan vierelle vain yrttisen, miedosti katkeran selkänojansa. Hallertaun humalanviljelyalue on vain noin 50 km päässä Ayingista, mutta ainakaan tämän juhlaoluen tarkoitus ei ole esitellä sikäläisen humalan tuoreita ominaisuuksia.

Saunaolut on yksi suomalaisessa kulttuurissa erittäin laajalle levinneitä fikstuureja. Erilaisilla palstoilla käydään silloin tällöin keskusteluja siitä, millainen olut on paras saunaolut. Näyttää siltä, että useimmille keskitien lager- tai pilsneriolut on yhä edelleen luontevin vaihtoehto. Monet toisaalta vannovat nykyään humalavetoisen pale alen nimeen, ja varmasti myös alkoholittomilla tai miedoilla oluilla on jo kasvava ystäväjoukkonsa.

Oma saunaolutfilosofiani perustuu siihen, että oluessa täytyy olla jotain – selkärankaa ja luonnetta, joka tasapainottaa olotilan lämmön vaihtelujen sekä suolojen ja nesteen menetyksen jälkeen. En ole sitä mieltä, että paras saunaolut on mahdollisimman kevyt, raikas tai mieto olut. Mallasvetoinen saksalainen olut on hyvä, mutta siinä pitää olla riittävästi makua ja kaikupohjaa. En kaihtaisi hieman vahvempaakin olutta, mutta Saksassa yli 5,5 % oluet alkavat olla usein jo hiukan makeita. Jahrhundert-Bier oli tällä kertaa se olut, johon valinta kohdistui, ja vaikka luonteikkaampiakin tuotteita tässä tyylilajissa saattaa löytyä, kovin monia niistä ei ole ainakaan muutaman tunnin varoitusajalla Suomesta saatavana.

Einbecker Ur-Bock Hell – puusta kauas pudonnut omena

Einbeck oli yksi Euroopan suurista olutkaupungeista myöhäiskeskiajalla ja vielä sen jälkeenkin. Kaupungissa oli 700 panimomestaria 1300-luvulla. Jo tuolloin paikallista olutta vietiin Hollantiin, Tanskaan ja Liivinmaalle. Parisataa vuotta myöhemmin Martti Luther lausui: “Paras ihmisen tuntema juoma on Einbeckin olut.”

einbecker-flickr-dierk-schaefer-cc-by-2-0Historia kertoo sellaistakin, että müncheniläisten suosiman bock-oluen esikuva on juuri Einbeckin olut. Baijerissa puhuttiin eri lailla kuin pohjoisemmassa Einbeckissa, ja yleisesti hyväksytyn etymologian mukaan etelämurteinen aimpockisch (einbeckisch) tai oambock muuttui Münchenissä muotoon “ein Bock”, aivan kuin olut olisi nimetty vuohipukin mukaan. Lutherhan liittyy Raamatun kääntäjänä toki myös siihen, että hajanaisista ja toisilleen etäisistä murteista ja kielimuodoista syntyi lopulta uudella ajalla sen niminen kieli kuin saksa.

Jos oluttrendit 1600-luvulla matkasivatkin Einbeckistä Baijeriin, varmasti kyse oli aika erilaisesta oluesta kuin se Ur-Bock Hell, jota Alko tämän kuun erikoiserissään myy. Onhan oluen täytynyt olla tuohon aikaan tummaa ja varmasti myös pintahiivaista. Baijerissa bock-oluesta on tullut vähitellen pohjahiivaolutta, mutta tuskin tiedämme ihan tarkkaan, milloin. Oluen vaalea versio on takuulla syntynyt Einbeckissakin aikaisintaan pilsnerin levittyä Pohjois-Saksaan.

Vaalea Ur-Bock Hell on vahvuudeltaan 6,5 %, eli sinänsä linjassa baijerilaisten vaaleiden bockien kanssa. Esimerkiksi Andechser Bergbock Hell, jota Alko tällä hetkellä myös myy, on 6,9 %, samoin Ayinger Maibock, joka nyttemmin on kadonnut hyllyistä. Katkeruudessa eli EBU-lukemissa Einbecker on selkeästi edellä 36:lla. Ayingerilla on 26 ja Andechserilla vain 19.

Tämän kyllä myös maistaa: Einbeckin bockissa makua hallitsee selkeä jalohumalan puraisu, joka tuntuu monissa saksalaisissa pilsnereissä. Edellä mainitut Baijerin vaaleat bockit ovat pikemminkin juhlaoluita hunajaisen makeine mallasmakuineen ja hillittyine humalineen. Einbecker on niihin verrattuna viljaisempi ja kuivempi, kylläkin saksalaiseen tapaan puhdas ja tyylikäs esitys. En tiedä, onko vaalealla Einbecker Ur-Bockilla juuri mitään tekemistä keskiaikaisten esikuviensa kanssa, mutta se on tältä itsenäisenä pysyneeltä ikivanhalta paikallispanimolta varsin vaikuttava, moderni saksalainen olut.

(Kuva: Dierk Schaefer, Flickr.com, CC BY 2.0.)

Itävaltalainen olut – käsityötä ja teollista historiaa ison naapurin varjossa

bierpapst-f-j-morgenbesser-flickr-cc-by-nc-sa-2-0Selailin syksyllä Wienistä ostamaani olutpaavi Conrad Seidlin Bier Guide 2019 -opasta ja ajattelin kirjoittaa jotain blogiin Seidlin olutoppaista ja herrasta itsestään. Sitten sain hieman käännösapuja ja totesin, että jo oppaan johdantoluvussa on mielenkiintoista ja minulle ennestään tuntematonta asiaa myös Itävallan oluthistoriasta. Niinpä tästä tulikin erilainen tarina, jossa Seidlin, Michael Jacksonin ja muiden olutviisaiden johdolla käydään läpi, miten itävaltalainen olut on kehittynyt historian hämäristä nykypäivän monimuotoiseksi ja vireäksi kentäksi.

Itävalta ei ole Saksa

Tietysti itävaltalaisia baareja ja ravintoloita summamutikassa kiertelemällä on ensivaikutelma helposti se, että samat lagerit ja vehnäoluet jylläävät täällä kuin rajan toisella puolella Baijerissakin. Eivät Itävallan ja Saksan olutkulttuurit kaukaisia sukulaisia ole, mutta niiden välille ei pidä vetää myöskään yhtäläisyysmerkkejä.

Keskiajalla olut ei ilmeisesti ole ollut kansan arkijuoma kaikkialla Itävallassa. Näin on ainakin jos Michael Jacksonia uskotaan: hän sanoo olutkulttuurin tulleen Wieniin 1300-luvun alussa Böömistä eli nykyisestä Tšekistä. Baijerissa alettiin samoihin aikoihin siirtyä isommassa mittakaavassa viininvalmistuksesta oluenpanoon – muun muassa siksi, että pieni jääkausi kutisti viininviljelyyn sopivia alueita. Muualla Itävallassa esimerkiksi luostaripanimoita oli jo aikaisemmilla vuosisadoilla, joten kyse voi olla myös juomatapojen vaihtelusta alueilla, joilla sekä olutta että viiniä esiintyi.

Oluen rakastajia itävaltalaisista joka tapauksessa tuli. Yhteistä saksalaisten kanssa heillä on kovat kulutuslukemat. 1990-luvun alkupuolella itävaltalaiset pysyttelivät tasaisesti Euroopan kolmosina tšekkien ja saksalaisten perässä. Sittemmin kärjen järjestys on vaihdellut, mutta nyt Brewers of Europen uusimmissa vuositilastoissa Itävalta on peräti kakkosena Tšekin jälkeen per capita -kulutuksessa.

Kun miettii Itävallan oluthistoriaa, kannattaa myös muistaa, mitä kaikkia merkittäviä olutpaikkakuntia Wienin vallan alle eri aikoina kuului emämaan lisäksi. Itävalta-Unkarin kahdesta jättiläispanimosta toinen oli toki Anton Dreherin panimo Wienissä, mutta toinen oli Pilsner Urquell -tuotemerkistään tuttu Měšťanský pivovar Plzeň. Näistä molempia on eri lähteissä nimitetty (manner-)Euroopan suurimmaksi panimoksi, ja kummankin tuotanto ylitti 1900-luvun alussa miljoonan hehtolitran rajan.

Koko Euroopan mittakaavassa Itävallassa on nykyään paljon panimoita. Ron Pattinsonin mukaan niitä oli 2000-luvun puolivälissä enemmän kuin missään muussa maassa asukasta kohti. Tämä on tietysti totta, kun kokonaisia valtioita vertaillaan. Sen sijaan harvaan asuttuun mutta panimotiheään Baijeriin verrattuna Itävallankaan suhdeluku ei kuitenkaan pärjännyt alkuunkaan. Tässä suhteessa Itävalta siis eroaa koko Saksasta yhteen suuntaan ja Baijerista toiseen suuntaan.austria-flag-peeled-flickr-public-domain-photyorg

Baijerissa valtaosa panimoista on aina ollut pieniä, ja litramääräinen tuotanto on ollut vähäistä suhteessa panimoiden lukumäärään. Mutta myös koko Saksalle on tyypillistä, että melko laaja joukko pieniä ja keskisuuria panimoita hallitsee huomattavaa siivua markkinoista. Itävallassa sen sijaan Brau-Union AG, jonka olutmerkkejä ovat Gösser, Zipfer, Puntigamer ja muutamat muut, pitää markkinoiden ykkössijaa tuottamalla ilmeisesti edelleen noin puolet Itävallan oluesta. Tällaista teollisuuden keskittymistä ei ole naapurimaassa tapahtunut.

Myöskään Reinheitsgebotia Itävallan puolelle ei tullut. En tiedä, paljonko merkitystä asialla oli varhaisemmilla vuosisadoilla. Näyttää siltä, ettei esimerkiksi oluenpano pohjahiivalla yleistynyt Itävallassa paljonkaan aikaisemmin kuin muualla maailmassa – toki jo ennen 1800-luvun puoltaväliä se oli täydessä käynnissä. Itävallan aikaisemmista panimomenetelmistä emme tiedä paljonkaan, mutta heillä ei vaikuta olleen brittien tai belgialaisten tyyppisiä taipumuksia käyttää sokereita, mausteita tai halpoja viljelykasveja oluenpanossa.

Wieniläisen lagerin maailmanvalloitus, katoaminen ja paluu

Yksi yleisimpiä Itävallan oluesta sanottuja asioita on varmasti tämä: wieniläistyylistä lageria on maailmanmaineestaan huolimatta yllättävän vaikea löytää alkuperäisestä kotimaastaan. Se on kenties ainoa oluttyyli, jota itävaltalaiset nykyään voivat lukea nimenomaan oman olutperintönsä tuotteeksi.

Kun wieniläiset oluenpanijat lukivat vuonna 1977 Michael Jacksonin ensimmäistä The World Guide to Beer -kirjaa, he väittivät Jacksonin keksineen koko Wiener-oluttyylin (tai Vienna lagerin, kuten sitä myöhemmissä englanninkielisissä oppaissa on usein kutsuttu). Itävallassa ei tuolloin tunnistettu Jacksonin kuvausta meripihkanpunaisesta oluesta ja erityisistä wieniläismaltaista.

Jackson, joka ei sinänsä ollut oluthistorioitsija, puolusti tyylikuvaustaan myös myöhemmissä kirjoissaan. Todenperäinen se varmasti olikin, ja samasta oluesta – Anton Dreherin innovaatiosta – puhuu myös esimerkiksi olutpaavi Seidl Bier Guidensa alkuluvussa. Wieniläinen oluenpanija Dreher teki 1830-luvulla ystävänsä, Münchenin Spaten-panimon Gabriel Sedlmayrin kanssa opintomatkan Britanniaan. Saarella oltiin teollisessa oluenpanotaidossa mannermaata edellä.

Matkan seurauksena Dreherin panimossa yhdistettiin ensimmäisenä brittityyppinen vaaleampi mallas ja mannermaisen pohjahiivatekniikan pitkä kylmävarastointi. Vaikka Josef Groll teki Pilsenissä pian saman (ja vielä vaaleammalla maltaalla), Dreherin ja hänen perillistensä panimokonsernista tuli Itävallan olutteollisuuden ensimmäinen johtotähti. Yhtiöllä oli panimoita alkuperäisen Wien-Schwechatin lisäksi Budapestissa, Triestessä ja Böömin Michelobissa.dreher-schwechat-publicdomain

Dreher ja Sedlmayr eivät kuitenkaan “salakuljettaneet hiivaa Englannista ontoissa kävelykepeissä”, vaikka tällaistakin tarinaa on Conrad Seidlin mukaan kerrottu. Kumpikaan heistä ei myöskään keksinyt lager- tai pohjahiivaolutta, koska tämän hiivalajin tiedetään esiintyneen manner-Euroopassa jo kauan ennen heitä (se tuli ehkä 1500-luvun ensimmäisten hedelmäkuormien mukana Etelä-Amerikasta). Michael Jacksonin mukaan jopa Adolf Hitler oli kiinnostunut kysymyksestä, missä tehtiin ensimmäinen lagerolut: Münchenissä, Wienissä vai Pilsenissä. Hitlerin määräämä selvityskomissio päätyi Wienin kannalle.

Ehkäpä Dreherin punainen wieniläinen tosiaan olikin ensimmäinen nykyaikainen lagerolut. Niin tai näin, se jäi alle sadassa vuodessa lähes täysin toisten pohjahiivalaatujen – vaalean pilsnerin ja Münchenin eriväristen oluiden – jalkoihin. Ei Michael Jackson “aitoja” Wienin oluita paljon enää Itävallasta 1970-luvulla löytänytkään. Punaruskea olut oli painunut marginaaliin, vaikka jotkin panimot vielä sen väristä lageria panivatkin esimerkiksi Spezial-nimellä.

Pitkälle 1900-luvun puolelle Dreher-imperiumilla kuitenkin pyyhki hyvin, ja wieniläistyyppistä olutta tehtiin ennen kieltolakien aikaa paikallisina versioina niin Pohjoismaissa kuin Pohjois-Amerikassa. Jackson huomauttaa, että erityisesti Meksikossa perinne näyttää pysyneen hengissä monia muita maita sitkeämmin. Punaruskeat oluet olivat tosin ulkomailla erikoisuuksia eivätkä aivan perusolutta, mutta wieniläinen alkuperä yhdisti niitä siltikin.

Wienissä, kuten muuallakin Itävallassa, perusoluen roolin oli kuitenkin ottamassa müncheniläistä Hellesiä muistuttava Märzen (eli Märzenbier, Lager tai Lagerbier). Tämäkin nimeämispolitiikka sekoittaa monia ulkomaisia olutvieraita, jotka ovat Jacksonilta ja hänen angloamerikkalaisilta opetuslapsiltaan oppineet kutsumaan Märzeniksi nimenomaan tuhdin punaruskeaa Wiener-tai Oktoberfest-olutta. Itävallassa Märzen on kuitenkin kullankeltainen olut, usein vähän yli tai vähän alle 5 % abv, ei siis valikoiman vahvimmasta päästä.

Pienpanimoiden pieni suurvalta

Meidän aikanamme wieniläistyylin perinne elpyi. Ensimmäisen nykyaikaisen itävaltalaisen wiener lagerin teki keskisuuri wieniläispanimo Ottakringer 150-vuotisjuhliinsa vuonna 1987. Ottakringerin edelle perinteen henkiin herättämisessä ehti ainakin Ambier Brewing Company vuonna 1985 Milwaukeessa. Näitä molempia Jackson kehui, kuten 1990-luvulla lukuisia muitakin USA:n ensimmäisen pienpanimosukupolven punertavia lagereita.

Kun pienpanimoiden uusi aalto ehti Wieniin asti, kyse ei ollut pelkästään paikallisen oluthistorian palauttamisesta valokeilaan. Vuonna 1984 perustettu Nussdorfer Brauerei Wienin liepeillä oli Conrad Seidlin mukaan maan ensimmäinen uusi pienpanimo. Sen ensimmäinen olut oli (jälleen Jacksonin kehuma) brittistout Sir Henry’s Stout, 6 % alkoholitilavuudeltaan. Toinen panimon avausoluista oli länsisaksalaistyylinen altbier St. Thomas Brau (5,5 %).

Nussdorfin panimo ei kuitenkaan ollut Itävallan pienpanimobuumin menestyjiä, vaikka sillä oli historiaakin takanaan: perustajana oli paroni von Bachofen-Echt, jonka suku oli pitänyt kylässä suurehkoa panimoa 1950-luvulle asti. Jos paronin uusi panimo pärjäsikin markkinoilla 20 vuotta, monet muut pienpanimot jäivät sitäkin lyhytikäisemmiksi. Conrad Seidlin mukaan esimerkiksi 1980-luvun lopussa avatut ravintolapanimot Schlieb-Bräu, Johannesbräu ja Amadeus-Bräu kaatuivat Wienissä huonojen sijaintiensa takia.

Sellaisillakin pienpanimoilla, jotka ajan mittaan menestyivät erittäin hyvin, saattoi alku olla hankala. Seidlin mukaan esimerkiksi Horst Asangerin perustama 1516 Brewing Company ei tahtonut alkukuukausinaan löytää yleisöä. Amerikkalaistyylisen ravintolapanimon kohderyhmäksi oli kaavailtu YK-virkamiehiä ja muuta kansainvälistä henkilöstöä, jota Wienissä riittää. 1516:n kohdalla ainakaan sijainti ei ollut ongelma, koska paikka on kivenheiton päässä ostoskatu Kärntner Straßelta.

1516-flickr-maria-eklind-cc-by-sa-2-0

Kuva: Flickr.com, Maria Eklind, CC BY-SA 2.0.

Kovin eksoottista itävaltalainen pienpanimo-olut ei ennen 1516 Brewing Companyn tuloa vielä ollut. Moni uusi yrittäjä luotti helles- ja dunkles-tyyppisten perustuotteiden voimaan. Vehnäolutta pidettiin vielä vuonna 1990 melkoisena erikoisuutena; sitä teki vain kuusi panimoa koko Itävallassa. (Tässä siis jälleen yksi ero Baijerin ja Itävallan välillä.) Ainakin Salzburgin suunnalla paikallista vehnäolutta oli tosin ollut tarjolla harvakseltaan jo 1970-luvulla, kun Michael Jackson teki omia tutkimusmatkojaan.

Angloamerikkalainen olutkaan ei tullut Itävaltaan rytinällä, vaikka Nussdorfin paroni olikin sitä jo 80-luvulla kokeillut. Vielä vuoden 2005 paikkeilla lähinnä Wienin 7Stern-Bräu ja 1516 Brewing Company olivat tosissaan kokeilleet amerikkalaisia oluttyylejä. Muuten koko Itävallan kuutisenkymmentä pienpanimoa pärjäsivät täysin saksalais-tšekkiläisten pohjahiivatyylien ja vehnäoluiden erivärisillä muunnoksilla. Brittein saarten vaikutteet olivat uineet muun Itävallan pienpanimoista vain kahteen tai kolmeen, joissa oli kokeiltu portteria/stoutia tai red alea.

Seuraavien viidentoista vuoden aikana on tietysti tapahtunut se, mikä lähes kaikkialla muuallakin Euroopassa on tapahtunut. Panimoiden määrä on kolmin- tai kuusinkertaistunut (riippuen siitä, katsotaanko virallisempia tilastoja vai Ratebeerin panimolukuja, joita saattaa paisuttaa sekalainen määrä sopimusvalmistuttajia tai markkinointitoiminimiä).

Amerikkalaisesta oluesta on tullut normi uudemmalla pienpanimo- tai Craftbier-sektorilla. Kokeilunhalu on vain entisestään kiihtynyt. Edellä mainittu 1516 Brewing Company on viime kuukausina tehnyt oluita, joissa on ”yuzua, pippuria, hasselpähkinää, sitruunaverbenaa ja bergamottia” (kertoo Conrad Seidl). Miksikäs ei. Niinhän ovat tuhannet käsityöpanimot muillakin mantereilla.

Vaikka toisaalla olen kutsunut Itävaltaa konservatiiviseksi olutmaaksi, on varmasti totta, että Wienin edelläkävijät olivat 2000-luvun alussa edelläkävijöitä myös koko Euroopan tasolla. Heillä oli hyvä tuntuma siihen aaltoon, joka Atlantin takaa tulisi joka tapauksessa pyyhkäisemään maanosamme yli, eikä heillä ehkä ollut niin paljon perinteen painolastia niskassaan kuin vaikka saksalaiskollegoilla.

Siinä missä osa Itävallan pienpanimoista ottaa vaikutteita Uudesta maailmasta, toiset taas ovat kääntäneet katseensa menneisyyteen: aikaan, jolloin esi-isien rajallisemmilla raaka-aineilla ja valmistusmenetelmillä saatiin kattiloihin porisemaan kenties jotain aidompaa, paikallisväriä tunnustavaa olutta. Brauerei Hofstetten tekee 1900-luvun alkupuolen olutta entisaikojen ohralajikkeella ja Itävallan pohjoisosalle tyypillisellä Malling-humalalajikkeella. Stiegl-panimon omistamalla Itävallan ensimmäisellä olutmaatilalla Wildshutissa tehdään Urbieriä, joka kypsyy saviastioissa hunajan, taatelien ja mausteiden kanssa kuten 5 000 vuotta sitten (näin panimo väittää). Kärntenin osavaltion vanha kiviolutperinnekään ei ole painunut unholaan.

Tulevaisuuden näkymiä

Itävallassa oli reilut 50 vanhaa panimoa ennen 1980-luvulla noussutta pienpanimoaaltoa. Määrä ylitti sadan vuonna 2000, seuraavan vuosikymmenen lopulla se jumitti pitkään noin 170:ssa ja lähti 2010-luvun loppupuoliskolla jälleen jyrkkään nousuun. Nykyinen panimomäärä liikkuu jossain vajaan 300:n ja reilun 400:n välillä riippuen siitä, paljonko kiertolaisia ja markkinointitoiminimiä hyväksytään lukuihin mukaan.

Itävalta on epäilemättä edelleen yksi Euroopan vahvoista olutmaista, kuten se on satoja vuosia ollut. Yksi niistä asioista, joita tällä mantereella itse suurimmalla mielenkiinnolla seuraan, on se, miten vanhojen olutmaiden kulttuuri imee ja omaksuu nykyisen amerikkalaisvaikutteisen käsityöolutliikkeen.

Wienin keisarillisessa Hofburgissa on eletty muinoin Euroopan raffinoituneinta elämää, jolle on vetänyt ehkä vertoja korkeintaan Ranskan Versailles. Kuitenkin juuri Hofburgissa olen ollut elämäni ainoissa wieniläisissä tanssiaisissa, joissa juhlapuvut päällä raahauduttiin tanssista hikisinä keskiyöllä ala-aulan makkarabaariin. Siellä olut vaahtosi ja wurstit kärysivät grillissä. Tässä kai on jotain wieniläistä: samantapainen tunnelma on voinut olla Johann Strauss nuoremman Gambrinus-tanssien ensiesityksessä Denglerin Bierhallessa vuonna 1851. Se, mitä me pidämme kansankulttuurina, ei Itävallassa välttämättä olekaan kovin kaukana siitä, mitä pidämme korkeakulttuurina.

Miten amerikkalaisperäinen craft beer -meininki sopii tällaiseen kansanluonteeseen? Onko se lopulta liian elitististä ja vakavaa taipuakseen kaikkiin itävaltalaisen juomakulttuurin ilmentymiin? Vai tuleeko IPAsta uusi Märzen ensin Wienin ja sitten kaikkien Itävallan kaupunkien ja kylien kansanomaisiin baareihin? Olutkulttuuri on murroksessa kaikkialla Euroopassa, ja kulttuurikysymyksissä menneisyys on aina jossain määrin huono ennustaja. Jäämme odottamaan, mitä tulevat vuodet tuovat tullessaan.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 19

––Münchenin oluen suuri salaisuus. “Hamb[urger] Fremdenblattin” mukaan on nyt wiimeinkin keksitty Münchenin oluen suuri salaisuus, jonka perille on niin kauwan turhaan koetettu päästä.

munchen-vesi-turun-sanomat-23-10-1910Aikasemmin oli yleisenä se usko, että Münchenin oluen hywät ominaisuudet aiheutuiwat erikoisesta humala- ja mallaslaadusta; mutta tämä luulo osoittautui wääräksi. Sitten turwauduttiin käymisbasilleihin ja koetettiin oikeilla München-basilleilla panna oikeata Münchenin olutta muilla paikkakunnilla; se epäonnistui täydellisesti.

Wiimein ruwettiin tutkimaan wettä, ja nyt luuliwat tutkijat päässeensä salaisuuden perille; mutta kokeet muille paikkakunnille wiedyllä Münchenin wedellä epäonnistuiwat niinikään täydellisesti. Uusi olut oli tosin aiwan Münchenin oluen näköistä, mutta maku ei ollut sama. Ja kuitenkin oli oluenpanijoilla hywä johto siinä tiedossa, että oikea Pilsner Urquell saa erikoisen hywät ominaisuutensa sen kautta, että wesi oluen walmistukseen otetaan lammikoista, joissa kaswaa aromaattisia kalmus-kasweja.

Nyt wiimeinkin sanoo hiiwakeemikko, toht. Emslauder todenneensa, että wesi sen tosin sittenkin yksinänsä tekee. Salaisuus on, sanoo hän, weden kalkki- ja hiilihappo-pitoisuudessa, jotka aineet olutta pantaessa synnyttäwät joukon n.s. “kolloideja”, aineita jotka owat lähellä gelatinia eiwätkä woi kiteytyä. Kolloidit waikuttawat, että olut maistuu “täyteläiseltä”. Mutta tawallisessa wedessä saostuwat kolloidit, niin että olut maistuu “ohkaiselta”.

Sen seikan, että Münchenistä ja ylä-Bajerista muualle wiedyllä wedellä tehdyt kokeet eiwät ole onnistuneet selittää toht. Emslauder johtuneen siitä, että wettä kuljetettaessa suuri määrä hiilihappoa haihtui, ja sen kautta häwisi myöskin kalkkipitoisuus.

Kun salaisuuden perille täten nyt on päästy, ei kulune kaukaakaan aikaa ennenkuin jo melkein missä hywänsä woidaan walmistaa “oikeata” Münchenin olutta, jota ei woi erottaa itse Münchenissä walmistetusta.

* * * * *

Uutisen välittivät Turun Sanomat ja muutama muu suomalainen sanomalehti vuoden 1910 loppusyksyllä, jolloin jo ainakin viisikymmentä vuotta oli meilläkin yleisesti tehty paikallisia “baijerilaisia” tai “müncheniläisiä” oluita. München oli varsinkin 1800-luvun lopulla ympäri Eurooppaa taikasana, joka merkitsi hyvää ja nykyaikaista olutta – vähän samaan tapaan kuin IPA 2010-luvulla. Tieto siitä, miten tehdään “aitoa” Münchenin olutta, olisi varmasti ollut kullanarvoinen. Ei sen salaisuus tosin pelkästään vedestä varmasti riippunutkaan.

Tästä ei kuitenkaan kulunut kau[k]aakaan, kunnes Münchenin magia haihtui. Sitä arvostettiin toki perinteikkään ja laadukkaan oluen tyyssijana myöhemminkin, mutta vaalea olut valtasi 1900-luvulla yhä enemmän markkinoita ja sen alkukotina pidettiin pikemminkin Pilseniä. Tumman oluen kotina tunnettu München taipui itsekin ajan mittaan ja alkoi erikoistua Helles-olueen.

Pilsner Urquelliin liittyvä maininta siitä, että sen vesi otetaan “aromaattisia kalmus-kasweja” kasvavista lammikoista on minulle uutta. Plzeňin veden pehmeydestä puhutaan kyllä paljon. Kalmus on ilmeisesti rohtokalmojuuri, joka on sinänsä yksi niistä lukuisista kasveista, joilla joskus menneisyydessä on olutta ja viinaa maustettu. Onko joku muu kuullut tätä teoriaa, jossa Plzeňin vedenottopaikan kasvistolla olisi ollut vaikutusta oluen makuun?

Münchenin vesi ei ole suinkaan yhdentekevä asia, ja sitä paikalliset panimot yhä käyttävät markkinoinnissaan yhtenä laadun takeena. Esimerkiksi Paulanerin verkkosivuilla on panostettu paljon interaktiiviseen maaperätutkimukseen, jossa oluenystävät voivat katsoa kerros kerrokselta, millaisten kivilajien alla oluessa käytetty pohjavesi makaa.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 8

Joulupöytään vuonna 1969 saattoi Sinebrychoffilta tilata Koff A:ta, “mukavien ihmisten olutta”, taikka “helmeilevän raikasta janojuomaa” Koff 3:a tai sitten erilaista, kevyttä, wieniläistyyppistä Wiener Olutta. Näiden lisäksi joulukuun alussa oli kuitenkin valmistunut myös uusi erä Juhlaolutta, joka oli alun perin tuotu markkinoille alkusyksystä panimon 150-vuotisjuhliin.

juhlaolut-pulloJuhlaolut oli joukosta selkeästi vahvin 16 % kantavierrevahvuudellaan ja enintään 6 painoprosentin alkoholipitoisuudellaan – eli se oli ehkä abv-mittarilla noin 7,5 % vahvuista. Samaa luokkaa oli mitä todennäköisimmin Porter eli silloinen Stout, jota joulumainoksissa ei kuitenkaan näkynyt.

Helsingin Sanomissa kerrottiin 30.9.1969, että kyse on kokeilusta, jossa Alko oli antanut erikoisjuomalle rajoitetun myyntioikeuden. “Siitä saatavien kokemusten perusteella päätetään, saadaanko meillä jatkuvasti valmistaa tällaista IV B -luokan olutta, jonka alkoholipitoisuus pullollista kohden on hieman suurempi kuin tavallisen viskigrogin”, lehti kuvailee.

Juhlaoluen isä, ylipanimomestari Nils Sandman paljastaa, että panimolla alettiin kokeilla vahvan oluen valmistusta jo vuosia aiemmin, mutta alkoholilainsäädäntö ei sallinut sen laskemista markkinoille. Vuoden 1969 alusta voimaan tullut uusi alkoholilaki on tällaisen kokeilunkin ilmeisesti mahdollistanut, vaikka laki tietysti tunnetaan ennen kaikkea keskioluen myynnin vapauttamisesta.

Juhlaoluen myyntiaikaa oli neljä kuukautta, ja sitä valmistui ensimmäisen 600 000 litran erän jatkoksi siis vielä 250 000 litran joulukuinen lisäerä. Juhlaolutta sai myydä vain Helsingin myyntipiirin Alkoissa eli pääkaupungissa sekä Tapiolassa, Leppävaarassa, Kauniaisissa ja Tikkurilassa. Ravintola-anniskelua oli myös muualla Uudellamaalla.

Helmikuun 1970 alussa kokeilu päättyi. Ravintolat saivat myydä jäljellä olevat varastonsa loppuun. Panimo aikoi käyttää itselleen jääneen juhlaoluen omissa edustustilaisuuksissaan sekä markkinoida sitä laivamyyntiin. Alkon edustaja totesi Hesarissa 2.2.1970, ettei kokeilun tuloksista ollut vielä tietoa käytettävissä, eikä vahvan oluen jatkosta siis ollut päätöksiä. En tiedä, miten asiassa tarkalleen lopulta kävi, mutta 1970-luvun puolellahan alkoholipoliittinen ilmapiiri kiristyi jälleen. Kulutuksen kasvu oli se ongelma, johon tutkijat, poliitikot ja ehkä jo alkolaisetkin halusivat taas keskittyä – ei vahvan oluen valmistus- tai myyntimahdollisuuksien puute.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 3

Kirje Münchenistä julkaistiin Hufvudstadsbladetissa vuonna 1904, ja se alkaa müncheniläisten vuodenaikojen esittelyllä. Tällaiset niitä näitä jutustelevat kirjeet eri puolilta maailmaa olivat ilmeisen yleisiä tuon ajan sanomalehdissä. Nytkin varsinainen aihe on tanssija Isadora Duncan ja unissakävelevä perfomanssitaiteilija Madeleine Guipet. Aasinsillan kautta päästään sitten paastonajasta kulttuuritarjontaan, mutta ensin siis kerrotaan, miten müncheniläisille muutenkin hahmottuu vuoden kierto.

Se taas tapahtuu tietysti oluiden merkeissä. Ulkokautta jatkuu kesäkuulta lokakuulle, ja silloin juodaan “tavallista ruskeaa tai keltaista kesäolutta ulkoilmassa”. Talviaikaan müncheniläinen nauttii talviolutta Stammkellerissään; sitten tulee maaliskuun 12. päivästä alkava Salvator-sesonki. Ihana, päihdyttävä Salvator-olut toimii vastapainona paastonajan kieltäymykselle. Pienen väliajan jälkeen päästään siirtymään toukokuiseen Maibock-kauteen.

Näinhän tämä varmaan pitkälti menee Baijerissa edelleen. En tiedä tosin, paljonko nykyään puhutaan kesä- ja talvioluesta. Kesäkauden loppuun osuu myös Oktoberfest-oluiden aika. Alun perin sitä paitsi kesä- ja talvioluen ero ei kai mennyt niin päin, että kesäolut olisi ollut sitä “tavallisempaa”. Aikana ennen jäähdytysjärjestelmiä Yrjönpäivä 23.4. oli viimeinen ajankohta, jolloin olutta sai panna, ja sitä oli siihen mennessä varattava koko kesän tarpeisiin. Kesäolut tehtiin vahvemmaksi ja humalapitoisemmaksi, jotta se säilyisi läpi pitkän lämpimän kauden Mikonpäivään saakka.

Jutussa pisti silmään keltainen müncheniläisolut. Jonkun olutkirjoittajan olen nähnyt sanovan, että Münchenissä juotiin 20-luvulle saakka pelkkää tummaa olutta, vaikka muualla Pilsenin mallin mukaan myös vaalea lager oli yleistynyt. Joko müncheniläiset eivät oikeasti olleet niin konservatiivisia kuin olen luullut, tai sitten pohjoismainen kirjoittaja yleisti Müncheniin ne käsitykset, joita baijerilaisoluista meillä 1900-luvun vaihteessa täällä oli. Jouluoluesta ei erikseen puhuta, eikä se ehkä saksalaisessa perinteessä ole niin iso juttu ollutkaan kuin muualla.

munchen-hbl-10-04-1904

Praha, heinäkuu 2019: Yksinkertaista elämää etsimässä, osa 2

Tupakansavu on ehkä poissa, mutta tomaatinpunaiset ja hernerokanvihreät seinät ympäröivät yhä Klášterní pivnicessä omaa, kaupungin vilinästä eristäytynyttä miniuniversumiaan. Yksi pariskunta nojailee seinänvierustaan, kauemmissa pöydissä istuu yksinäisiä ukkoja olutlaseineen. Baarimikolla on käynnissä leppoisa jutustelu kantiksen kanssa, joka minun on tietysti tilatakseni keskeytettävä.

Joka matkalta jokin juttu jää mieleen parhaana muistona, ja tällä kertaa sen kunnian sai tämä Klášter-panimon pieni sillanpääasema Prahan Holešovicessa (Ovenecká 15). Paikka osui käytännössä reitillemme sattumalta, vaikka olimmekin passiivisesti todenneet (Lonely Planet -oppaasta!) sen olemassaolon. Ellemme olisi osuneet paikalle muuten vain, emme olisi lähteneet sitä erikseen etsimään.

cz-12-klaster

Holesovicen katuelämää Klasterni pivnicen terassilta. Sisätiloissa istuvia en raaskinut kameroineni piinata.

En väitä, että Klášterní-Bock (19°, 7,5 %) olisi suinkaan paras tšekkiolut, jota koskaan olen juonut. Se oli tumma ja tanakka, ei parhaiten helteiseen päivään sopiva, hedelmäsiirappisen makea olut. Baarimikon kulmat ehkä kohosivat hieman kun tilasin, ja saatoinkin olla päivän ensimmäinen bockinjuoja. Vaahtoa hanassa riitti, sen tuoksinassa pöhähti jokin osanen laitteesta irti. Olut oli joka tapauksessa priimaa, ja matkaseuralaisellekin miedompi vaalea lager kelpasi. Paikan aito tunnelma ja lievä eristäytyneisyys vilkkaimmilta reiteiltä keräsi tällä kertaa täydet pisteet.

 

* * * * * * *

Totesimme kaiken kaikkiaan heinäkuisesta Prahasta useampaan kertaan, että se oli erinomainen kohde muutaman päivän Euroopan-lomalle – oluineen tai ilman. Kun edellinen reissu oli ollut rauhallisempaan aikaan huhtikuun alussa, pelkäsimme etukäteen turistimassojen jyräävän keskellä kesää. Ei tästä mitään ongelmaa nytkään koitunut. Isot joukot pysyttelivät Vanhastakaupungista Kaarlensillan kautta Malá Stranaan ja linnalle johtavilla reiteillä.

No, myös Pilsner Urquellista pitää aina puhua, kun Tšekkiä käsitellään. Reissun omasta mielestäni paras Urkki osui eteen U Bílé kuželkyssa (Míšeňská 12), joka on yksi Lokal-pubiketjun viidestä prahalaisesta haarasta. Malá Stranan turistiytimessä sijaitseva paikka on muiden Lokalien tavoin sinänsä erikoistunutkin juuri tuon Tšekin lippulaivaoluen tarjoiluun. Tankin kyljessä seisoo avaamisaika ynnä muita asianmukaisia tietoja.

uPidin tämän paikan raikkaasta ja maukkaasta Urquellista, matkaseuralainen kuitenkin moitti sitä liian kylmäksi (“vetinen keskimaku”), joten jäimme tästä lievän erimielisyyden valtaan. Jälleen kerran en voi täysin sulkea pois olosuhteiden vaikutusta: olimme taivaltaneet illallisen jälkeen pitkin poikin keskustaa, kunnes päätimme vielä istaltaa yhdelle lasilliselle. Tunnelma oli selvästikin U Bílé kuželkyn salissa tiivistynyt illan mittaan, ja hieman hikinen oluen odotus – vaikka lyhytkin – kasvatti janoa.

Muita isoja lagereita kuten Budvaria, Kozelia tai paikallista Staropramenia ei tullut tällä reissulla maisteltua. Näistä löytyy nykyään erilaisia erikoisversioita kuten Urquellistakin. On tankkijuttuja, suodattamatonta ja muuta sekalaista. Sitäkin olen vasta Tšekissä tullut ajatelleeksi (kävin siis maassa ensimmäistä kertaa viime vuonna ja toisen kerran nyt), että lähes kaikilla paikallisilla vaaleilla merkeillä on kaksi vahvuutta – hanaolut (n. 4 %) ja varasto-olut (n. 5 %). Tämä ei ole oikein Suomesta käsin hahmottunut, vaikka näitä on meilläkin jo pyöreästi 30 vuotta juotu.

* * * * * * *

Majoituimme Karlínissa, joka on vanha esikaupunki kukkulaisen kaupungin tasaisella rantapenkalla. Vltava-joen rannasta Karlínia erottaa tympeän näköinen teollisuusalue, mutta kaupunginosan keskeiset kadut ja aukiot ovat tunnelmallisia. Niitä reunustavat värikkäät 1800-luvun kerrostalot ja komeat puurivistöt. Karlín kärsi vaurioita Prahan historian pahimmissa tulvissa vuonna 2002, mutta tulvistakin on jo ajat sitten toivuttu.

Hipsterikahviloita ja -baareja on nyt siellä täällä, mutta miljöö on kuitenkin klassisen keskieurooppalainen – ei mikään Brick Lane. Aamiaispaikkoja hotellimme lähistöltä löytyi helposti: kokeiltua tuli loft-tyyliä edustava Eska (Pernerova 49) sekä intiimimpi mutta tehokas Můj šálek kávy (Křižíkova 105). Molemmissa oli erinomaiset ruoat ja listoilla myös ei-bulkkeja oluita (emme testanneet).

Koko matkan ensimmäiset oluet joimme muuten hotellia vastapäätä sijainneessa Podolkassa (Šaldova 34), joka ei ole sinänsä baari vaan ruokaravintola. Ikkunassa mainostettiin jopa vegaani-, paleo- ynnä muita erikoisruokavalioita, joita varmasti muutama vuosi sitten olisi ollut koko Tšekistä kohtalaisen hankala löytää. Olutmielessä ravintolassa jylläsi Bernard, joka on melko sympaattinen keskisuuri panimo Böömin ja Määrin rajamaastossa. Heillä tuo edellisessä postauksessa mainittu řezané on muuten pullossa, ja kuiva mutta raikas sekoitus toimi hyvin. Matkaseuralainen intoutui luonnehtimaan: “tällaista oluen pitää olla”.

cofMyös viimeinen kohteemme ennen lentokentälle lähtöä oli Karlínissa: U Tunelu (Thámova 1). Ravintola on saanut nimensä 300 metrin mittaisesta kävelytunnelista, joka yhdistää korkealle harjanteelle kasvaneen Žižkovin ja joen tasalla sijaisevan Karlínin. U Tunelu on kohtuullisen hyvä esimerkki siitä tšekkiläisestä yksinkertaisuudesta, jota tältä matkalta lähdin hakemaan ja jota myös edellä mainittu Klášterní pivnice edusti.

Mihin tarvitaan pitkää olutlistaa, jos yhden panimon tuotteet pelittävät tarpeeksi hyvin? U Tunelussa tuo panimo on Pivovar Konrad, jonka muista tuotteista en nyt laita päätäni pantiksi, mutta polotmavý oli nyt hanasta laskettuna aivan asian ytimessä. Ruokaa emme U Tunelussa tilanneet, mutta sitäkin tästä “ensimmäisen tasavallan ruokalaksi” ilmoittautuvasta anniskelulaitoksesta löytyisi.

* * * * * * *

Jälkikirjoituksena mainittakoon, että omatuontia harjoitin tällä kertaa hyvin vähän. Kävimme kyllä Zlý Časyn olutkaupalla, joka tuli jo viime vuoden Prahan-matkalla tutuksi. Sieltä tarttuikin muutama pullo matkaan. Kauppahan on syrjässä tallatuimmilta poluilta Nuslen kaupunginosassa, johon tosin pääsee helposti ratikalla numero 18 Uudesta kaupungista (Karlovo náměstí -aukiolta).

Parasta Nuslen reissulla oli tällä kertaa U Bansethů -ravintola, jossa sotamies Švejkin luoja Jaroslav Hašek tykkäsi perimätiedon mukaan istuskella. Tässäpä ensiluokkainen, perinteinen prahalainen Urquell-paikka, josta myös tšekkiläisten baariruokien koko apokalyptinen kirjo löytyy. Siitä vain rohkeasti google-kääntäjää näppäilemään, että mitä ne marinoitujen juustojen ja etikkamakkaroiden, oluttaikinoiden ja paprikapalkojen yhdistelmät milloinkin ovat.

Olutmaana Tšekki on yhä mielenkiintoinen. En tiedä, onko se niin konservatiivinen kuin usein on sanottu. Toki lähes kaikki juovat vaaleaa lageria, mutta niinhän muuallakin tehdään. Ehkä Tšekissä juuri se vain on keskimäärin parempaa ja monipuolisempaa. Nimittäin myös IPA-, stout- ja hapanolutosasto leviää vinhaa vauhtia trendikkäimmistä hieman perinteisempiin pienpanimoihin. Onko mahdollista, että kansainväliset käsitykset esimerkiksi pilsnereistä muokkaavat tšekkien omia tapoja valmistaa paikallisia tyylejä? Eriytyykö craft-kulttuurille altistunut Praha jatkossa maaseudun ja pikkukaupunkien vanhemmista pienpanimoista? Näitä asioita täytyy mahdollisilla tulevilla reissuilla yrittää tarkkailla.

cof

Polkuveneily auringonlaskussa Vltava-joella on suositeltavaa.

cz-11-jazz

Reduta-jazzklubilla oluena oli Lobkowicz.

cof

Karlínin katuja.

cz-10-adamowicz

Riegrovy Sady -puiston olutterassi oli tänä kesänä kiinni. Puistosta löytyi polku, joka oli nimetty Gdanskin viime talvena murhatun pormestarin Pawel Adamowiczin mukaan. Tästä avautui puiston hienoin näkymä kaupungin yli.