Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 19

––Münchenin oluen suuri salaisuus. “Hamb[urger] Fremdenblattin” mukaan on nyt wiimeinkin keksitty Münchenin oluen suuri salaisuus, jonka perille on niin kauwan turhaan koetettu päästä.

munchen-vesi-turun-sanomat-23-10-1910Aikasemmin oli yleisenä se usko, että Münchenin oluen hywät ominaisuudet aiheutuiwat erikoisesta humala- ja mallaslaadusta; mutta tämä luulo osoittautui wääräksi. Sitten turwauduttiin käymisbasilleihin ja koetettiin oikeilla München-basilleilla panna oikeata Münchenin olutta muilla paikkakunnilla; se epäonnistui täydellisesti.

Wiimein ruwettiin tutkimaan wettä, ja nyt luuliwat tutkijat päässeensä salaisuuden perille; mutta kokeet muille paikkakunnille wiedyllä Münchenin wedellä epäonnistuiwat niinikään täydellisesti. Uusi olut oli tosin aiwan Münchenin oluen näköistä, mutta maku ei ollut sama. Ja kuitenkin oli oluenpanijoilla hywä johto siinä tiedossa, että oikea Pilsner Urquell saa erikoisen hywät ominaisuutensa sen kautta, että wesi oluen walmistukseen otetaan lammikoista, joissa kaswaa aromaattisia kalmus-kasweja.

Nyt wiimeinkin sanoo hiiwakeemikko, toht. Emslauder todenneensa, että wesi sen tosin sittenkin yksinänsä tekee. Salaisuus on, sanoo hän, weden kalkki- ja hiilihappo-pitoisuudessa, jotka aineet olutta pantaessa synnyttäwät joukon n.s. “kolloideja”, aineita jotka owat lähellä gelatinia eiwätkä woi kiteytyä. Kolloidit waikuttawat, että olut maistuu “täyteläiseltä”. Mutta tawallisessa wedessä saostuwat kolloidit, niin että olut maistuu “ohkaiselta”.

Sen seikan, että Münchenistä ja ylä-Bajerista muualle wiedyllä wedellä tehdyt kokeet eiwät ole onnistuneet selittää toht. Emslauder johtuneen siitä, että wettä kuljetettaessa suuri määrä hiilihappoa haihtui, ja sen kautta häwisi myöskin kalkkipitoisuus.

Kun salaisuuden perille täten nyt on päästy, ei kulune kaukaakaan aikaa ennenkuin jo melkein missä hywänsä woidaan walmistaa “oikeata” Münchenin olutta, jota ei woi erottaa itse Münchenissä walmistetusta.

* * * * *

Uutisen välittivät Turun Sanomat ja muutama muu suomalainen sanomalehti vuoden 1910 loppusyksyllä, jolloin jo ainakin viisikymmentä vuotta oli meilläkin yleisesti tehty paikallisia “baijerilaisia” tai “müncheniläisiä” oluita. München oli varsinkin 1800-luvun lopulla ympäri Eurooppaa taikasana, joka merkitsi hyvää ja nykyaikaista olutta – vähän samaan tapaan kuin IPA 2010-luvulla. Tieto siitä, miten tehdään “aitoa” Münchenin olutta, olisi varmasti ollut kullanarvoinen. Ei sen salaisuus tosin pelkästään vedestä varmasti riippunutkaan.

Tästä ei kuitenkaan kulunut kau[k]aakaan, kunnes Münchenin magia haihtui. Sitä arvostettiin toki perinteikkään ja laadukkaan oluen tyyssijana myöhemminkin, mutta vaalea olut valtasi 1900-luvulla yhä enemmän markkinoita ja sen alkukotina pidettiin pikemminkin Pilseniä. Tumman oluen kotina tunnettu München taipui itsekin ajan mittaan ja alkoi erikoistua Helles-olueen.

Pilsner Urquelliin liittyvä maininta siitä, että sen vesi otetaan “aromaattisia kalmus-kasweja” kasvavista lammikoista on minulle uutta. Plzeňin veden pehmeydestä puhutaan kyllä paljon. Kalmus on ilmeisesti rohtokalmojuuri, joka on sinänsä yksi niistä lukuisista kasveista, joilla joskus menneisyydessä on olutta ja viinaa maustettu. Onko joku muu kuullut tätä teoriaa, jossa Plzeňin vedenottopaikan kasvistolla olisi ollut vaikutusta oluen makuun?

Münchenin vesi ei ole suinkaan yhdentekevä asia, ja sitä paikalliset panimot yhä käyttävät markkinoinnissaan yhtenä laadun takeena. Esimerkiksi Paulanerin verkkosivuilla on panostettu paljon interaktiiviseen maaperätutkimukseen, jossa oluenystävät voivat katsoa kerros kerrokselta, millaisten kivilajien alla oluessa käytetty pohjavesi makaa.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 8

Joulupöytään vuonna 1969 saattoi Sinebrychoffilta tilata Koff A:ta, “mukavien ihmisten olutta”, taikka “helmeilevän raikasta janojuomaa” Koff 3:a tai sitten erilaista, kevyttä, wieniläistyyppistä Wiener Olutta. Näiden lisäksi joulukuun alussa oli kuitenkin valmistunut myös uusi erä Juhlaolutta, joka oli alun perin tuotu markkinoille alkusyksystä panimon 150-vuotisjuhliin.

juhlaolut-pulloJuhlaolut oli joukosta selkeästi vahvin 16 % kantavierrevahvuudellaan ja enintään 6 painoprosentin alkoholipitoisuudellaan – eli se oli ehkä abv-mittarilla noin 7,5 % vahvuista. Samaa luokkaa oli mitä todennäköisimmin Porter eli silloinen Stout, jota joulumainoksissa ei kuitenkaan näkynyt.

Helsingin Sanomissa kerrottiin 30.9.1969, että kyse on kokeilusta, jossa Alko oli antanut erikoisjuomalle rajoitetun myyntioikeuden. “Siitä saatavien kokemusten perusteella päätetään, saadaanko meillä jatkuvasti valmistaa tällaista IV B -luokan olutta, jonka alkoholipitoisuus pullollista kohden on hieman suurempi kuin tavallisen viskigrogin”, lehti kuvailee.

Juhlaoluen isä, ylipanimomestari Nils Sandman paljastaa, että panimolla alettiin kokeilla vahvan oluen valmistusta jo vuosia aiemmin, mutta alkoholilainsäädäntö ei sallinut sen laskemista markkinoille. Vuoden 1969 alusta voimaan tullut uusi alkoholilaki on tällaisen kokeilunkin ilmeisesti mahdollistanut, vaikka laki tietysti tunnetaan ennen kaikkea keskioluen myynnin vapauttamisesta.

Juhlaoluen myyntiaikaa oli neljä kuukautta, ja sitä valmistui ensimmäisen 600 000 litran erän jatkoksi siis vielä 250 000 litran joulukuinen lisäerä. Juhlaolutta sai myydä vain Helsingin myyntipiirin Alkoissa eli pääkaupungissa sekä Tapiolassa, Leppävaarassa, Kauniaisissa ja Tikkurilassa. Ravintola-anniskelua oli myös muualla Uudellamaalla.

Helmikuun 1970 alussa kokeilu päättyi. Ravintolat saivat myydä jäljellä olevat varastonsa loppuun. Panimo aikoi käyttää itselleen jääneen juhlaoluen omissa edustustilaisuuksissaan sekä markkinoida sitä laivamyyntiin. Alkon edustaja totesi Hesarissa 2.2.1970, ettei kokeilun tuloksista ollut vielä tietoa käytettävissä, eikä vahvan oluen jatkosta siis ollut päätöksiä. En tiedä, miten asiassa tarkalleen lopulta kävi, mutta 1970-luvun puolellahan alkoholipoliittinen ilmapiiri kiristyi jälleen. Kulutuksen kasvu oli se ongelma, johon tutkijat, poliitikot ja ehkä jo alkolaisetkin halusivat taas keskittyä – ei vahvan oluen valmistus- tai myyntimahdollisuuksien puute.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 3

Kirje Münchenistä julkaistiin Hufvudstadsbladetissa vuonna 1904, ja se alkaa müncheniläisten vuodenaikojen esittelyllä. Tällaiset niitä näitä jutustelevat kirjeet eri puolilta maailmaa olivat ilmeisen yleisiä tuon ajan sanomalehdissä. Nytkin varsinainen aihe on tanssija Isadora Duncan ja unissakävelevä perfomanssitaiteilija Madeleine Guipet. Aasinsillan kautta päästään sitten paastonajasta kulttuuritarjontaan, mutta ensin siis kerrotaan, miten müncheniläisille muutenkin hahmottuu vuoden kierto.

Se taas tapahtuu tietysti oluiden merkeissä. Ulkokautta jatkuu kesäkuulta lokakuulle, ja silloin juodaan “tavallista ruskeaa tai keltaista kesäolutta ulkoilmassa”. Talviaikaan müncheniläinen nauttii talviolutta Stammkellerissään; sitten tulee maaliskuun 12. päivästä alkava Salvator-sesonki. Ihana, päihdyttävä Salvator-olut toimii vastapainona paastonajan kieltäymykselle. Pienen väliajan jälkeen päästään siirtymään toukokuiseen Maibock-kauteen.

Näinhän tämä varmaan pitkälti menee Baijerissa edelleen. En tiedä tosin, paljonko nykyään puhutaan kesä- ja talvioluesta. Kesäkauden loppuun osuu myös Oktoberfest-oluiden aika. Alun perin sitä paitsi kesä- ja talvioluen ero ei kai mennyt niin päin, että kesäolut olisi ollut sitä “tavallisempaa”. Aikana ennen jäähdytysjärjestelmiä Yrjönpäivä 23.4. oli viimeinen ajankohta, jolloin olutta sai panna, ja sitä oli siihen mennessä varattava koko kesän tarpeisiin. Kesäolut tehtiin vahvemmaksi ja humalapitoisemmaksi, jotta se säilyisi läpi pitkän lämpimän kauden Mikonpäivään saakka.

Jutussa pisti silmään keltainen müncheniläisolut. Jonkun olutkirjoittajan olen nähnyt sanovan, että Münchenissä juotiin 20-luvulle saakka pelkkää tummaa olutta, vaikka muualla Pilsenin mallin mukaan myös vaalea lager oli yleistynyt. Joko müncheniläiset eivät oikeasti olleet niin konservatiivisia kuin olen luullut, tai sitten pohjoismainen kirjoittaja yleisti Müncheniin ne käsitykset, joita baijerilaisoluista meillä 1900-luvun vaihteessa täällä oli. Jouluoluesta ei erikseen puhuta, eikä se ehkä saksalaisessa perinteessä ole niin iso juttu ollutkaan kuin muualla.

munchen-hbl-10-04-1904

Praha, heinäkuu 2019: Yksinkertaista elämää etsimässä, osa 2

Tupakansavu on ehkä poissa, mutta tomaatinpunaiset ja hernerokanvihreät seinät ympäröivät yhä Klášterní pivnicessä omaa, kaupungin vilinästä eristäytynyttä miniuniversumiaan. Yksi pariskunta nojailee seinänvierustaan, kauemmissa pöydissä istuu yksinäisiä ukkoja olutlaseineen. Baarimikolla on käynnissä leppoisa jutustelu kantiksen kanssa, joka minun on tietysti tilatakseni keskeytettävä.

Joka matkalta jokin juttu jää mieleen parhaana muistona, ja tällä kertaa sen kunnian sai tämä Klášter-panimon pieni sillanpääasema Prahan Holešovicessa (Ovenecká 15). Paikka osui käytännössä reitillemme sattumalta, vaikka olimmekin passiivisesti todenneet (Lonely Planet -oppaasta!) sen olemassaolon. Ellemme olisi osuneet paikalle muuten vain, emme olisi lähteneet sitä erikseen etsimään.

cz-12-klaster

Holesovicen katuelämää Klasterni pivnicen terassilta. Sisätiloissa istuvia en raaskinut kameroineni piinata.

En väitä, että Klášterní-Bock (19°, 7,5 %) olisi suinkaan paras tšekkiolut, jota koskaan olen juonut. Se oli tumma ja tanakka, ei parhaiten helteiseen päivään sopiva, hedelmäsiirappisen makea olut. Baarimikon kulmat ehkä kohosivat hieman kun tilasin, ja saatoinkin olla päivän ensimmäinen bockinjuoja. Vaahtoa hanassa riitti, sen tuoksinassa pöhähti jokin osanen laitteesta irti. Olut oli joka tapauksessa priimaa, ja matkaseuralaisellekin miedompi vaalea lager kelpasi. Paikan aito tunnelma ja lievä eristäytyneisyys vilkkaimmilta reiteiltä keräsi tällä kertaa täydet pisteet.

 

* * * * * * *

Totesimme kaiken kaikkiaan heinäkuisesta Prahasta useampaan kertaan, että se oli erinomainen kohde muutaman päivän Euroopan-lomalle – oluineen tai ilman. Kun edellinen reissu oli ollut rauhallisempaan aikaan huhtikuun alussa, pelkäsimme etukäteen turistimassojen jyräävän keskellä kesää. Ei tästä mitään ongelmaa nytkään koitunut. Isot joukot pysyttelivät Vanhastakaupungista Kaarlensillan kautta Malá Stranaan ja linnalle johtavilla reiteillä.

No, myös Pilsner Urquellista pitää aina puhua, kun Tšekkiä käsitellään. Reissun omasta mielestäni paras Urkki osui eteen U Bílé kuželkyssa (Míšeňská 12), joka on yksi Lokal-pubiketjun viidestä prahalaisesta haarasta. Malá Stranan turistiytimessä sijaitseva paikka on muiden Lokalien tavoin sinänsä erikoistunutkin juuri tuon Tšekin lippulaivaoluen tarjoiluun. Tankin kyljessä seisoo avaamisaika ynnä muita asianmukaisia tietoja.

uPidin tämän paikan raikkaasta ja maukkaasta Urquellista, matkaseuralainen kuitenkin moitti sitä liian kylmäksi (“vetinen keskimaku”), joten jäimme tästä lievän erimielisyyden valtaan. Jälleen kerran en voi täysin sulkea pois olosuhteiden vaikutusta: olimme taivaltaneet illallisen jälkeen pitkin poikin keskustaa, kunnes päätimme vielä istaltaa yhdelle lasilliselle. Tunnelma oli selvästikin U Bílé kuželkyn salissa tiivistynyt illan mittaan, ja hieman hikinen oluen odotus – vaikka lyhytkin – kasvatti janoa.

Muita isoja lagereita kuten Budvaria, Kozelia tai paikallista Staropramenia ei tullut tällä reissulla maisteltua. Näistä löytyy nykyään erilaisia erikoisversioita kuten Urquellistakin. On tankkijuttuja, suodattamatonta ja muuta sekalaista. Sitäkin olen vasta Tšekissä tullut ajatelleeksi (kävin siis maassa ensimmäistä kertaa viime vuonna ja toisen kerran nyt), että lähes kaikilla paikallisilla vaaleilla merkeillä on kaksi vahvuutta – hanaolut (n. 4 %) ja varasto-olut (n. 5 %). Tämä ei ole oikein Suomesta käsin hahmottunut, vaikka näitä on meilläkin jo pyöreästi 30 vuotta juotu.

* * * * * * *

Majoituimme Karlínissa, joka on vanha esikaupunki kukkulaisen kaupungin tasaisella rantapenkalla. Vltava-joen rannasta Karlínia erottaa tympeän näköinen teollisuusalue, mutta kaupunginosan keskeiset kadut ja aukiot ovat tunnelmallisia. Niitä reunustavat värikkäät 1800-luvun kerrostalot ja komeat puurivistöt. Karlín kärsi vaurioita Prahan historian pahimmissa tulvissa vuonna 2002, mutta tulvistakin on jo ajat sitten toivuttu.

Hipsterikahviloita ja -baareja on nyt siellä täällä, mutta miljöö on kuitenkin klassisen keskieurooppalainen – ei mikään Brick Lane. Aamiaispaikkoja hotellimme lähistöltä löytyi helposti: kokeiltua tuli loft-tyyliä edustava Eska (Pernerova 49) sekä intiimimpi mutta tehokas Můj šálek kávy (Křižíkova 105). Molemmissa oli erinomaiset ruoat ja listoilla myös ei-bulkkeja oluita (emme testanneet).

Koko matkan ensimmäiset oluet joimme muuten hotellia vastapäätä sijainneessa Podolkassa (Šaldova 34), joka ei ole sinänsä baari vaan ruokaravintola. Ikkunassa mainostettiin jopa vegaani-, paleo- ynnä muita erikoisruokavalioita, joita varmasti muutama vuosi sitten olisi ollut koko Tšekistä kohtalaisen hankala löytää. Olutmielessä ravintolassa jylläsi Bernard, joka on melko sympaattinen keskisuuri panimo Böömin ja Määrin rajamaastossa. Heillä tuo edellisessä postauksessa mainittu řezané on muuten pullossa, ja kuiva mutta raikas sekoitus toimi hyvin. Matkaseuralainen intoutui luonnehtimaan: “tällaista oluen pitää olla”.

cofMyös viimeinen kohteemme ennen lentokentälle lähtöä oli Karlínissa: U Tunelu (Thámova 1). Ravintola on saanut nimensä 300 metrin mittaisesta kävelytunnelista, joka yhdistää korkealle harjanteelle kasvaneen Žižkovin ja joen tasalla sijaisevan Karlínin. U Tunelu on kohtuullisen hyvä esimerkki siitä tšekkiläisestä yksinkertaisuudesta, jota tältä matkalta lähdin hakemaan ja jota myös edellä mainittu Klášterní pivnice edusti.

Mihin tarvitaan pitkää olutlistaa, jos yhden panimon tuotteet pelittävät tarpeeksi hyvin? U Tunelussa tuo panimo on Pivovar Konrad, jonka muista tuotteista en nyt laita päätäni pantiksi, mutta polotmavý oli nyt hanasta laskettuna aivan asian ytimessä. Ruokaa emme U Tunelussa tilanneet, mutta sitäkin tästä “ensimmäisen tasavallan ruokalaksi” ilmoittautuvasta anniskelulaitoksesta löytyisi.

* * * * * * *

Jälkikirjoituksena mainittakoon, että omatuontia harjoitin tällä kertaa hyvin vähän. Kävimme kyllä Zlý Časyn olutkaupalla, joka tuli jo viime vuoden Prahan-matkalla tutuksi. Sieltä tarttuikin muutama pullo matkaan. Kauppahan on syrjässä tallatuimmilta poluilta Nuslen kaupunginosassa, johon tosin pääsee helposti ratikalla numero 18 Uudesta kaupungista (Karlovo náměstí -aukiolta).

Parasta Nuslen reissulla oli tällä kertaa U Bansethů -ravintola, jossa sotamies Švejkin luoja Jaroslav Hašek tykkäsi perimätiedon mukaan istuskella. Tässäpä ensiluokkainen, perinteinen prahalainen Urquell-paikka, josta myös tšekkiläisten baariruokien koko apokalyptinen kirjo löytyy. Siitä vain rohkeasti google-kääntäjää näppäilemään, että mitä ne marinoitujen juustojen ja etikkamakkaroiden, oluttaikinoiden ja paprikapalkojen yhdistelmät milloinkin ovat.

Olutmaana Tšekki on yhä mielenkiintoinen. En tiedä, onko se niin konservatiivinen kuin usein on sanottu. Toki lähes kaikki juovat vaaleaa lageria, mutta niinhän muuallakin tehdään. Ehkä Tšekissä juuri se vain on keskimäärin parempaa ja monipuolisempaa. Nimittäin myös IPA-, stout- ja hapanolutosasto leviää vinhaa vauhtia trendikkäimmistä hieman perinteisempiin pienpanimoihin. Onko mahdollista, että kansainväliset käsitykset esimerkiksi pilsnereistä muokkaavat tšekkien omia tapoja valmistaa paikallisia tyylejä? Eriytyykö craft-kulttuurille altistunut Praha jatkossa maaseudun ja pikkukaupunkien vanhemmista pienpanimoista? Näitä asioita täytyy mahdollisilla tulevilla reissuilla yrittää tarkkailla.

cof

Polkuveneily auringonlaskussa Vltava-joella on suositeltavaa.

cz-11-jazz

Reduta-jazzklubilla oluena oli Lobkowicz.

cof

Karlínin katuja.

cz-10-adamowicz

Riegrovy Sady -puiston olutterassi oli tänä kesänä kiinni. Puistosta löytyi polku, joka oli nimetty Gdanskin viime talvena murhatun pormestarin Pawel Adamowiczin mukaan. Tästä avautui puiston hienoin näkymä kaupungin yli.

 

Tumma vahva lager on olut vailla tarinaa

Otetaan vaikka Saku Tume. Viron vanhin panimo on tehnyt tätä olutta vuodesta 1960, eli se on syntynyt keskelle pimeintä neuvostoaikaa. Muutamaa vuotta myöhemmin A. Le Coq eli tuolloinen Tartu Õlletehas lakkautti ikiaikaisen portterinsa (se herätettiin henkiin, kun Olvi 1990-luvun lopulla osti tarttolaistehtaan). En tiedä, millainen olut Sakun tumma on neuvostoaikana ollut – nytkin se on aika kiltti tumma talvenlämmittäjä.

Onko se tyyliltään dunkler Bock, kuten Ratebeer väittää? En ollut koskaan ajatellut virolaisten vahvoja, tummia oluita Bockeina, mutta nyt kun katson jo ajat sitten kadonneen Rüütli-oluen etikettiä, huomaan Tartu Õlletehtaan aikanaan kutsuneen sitä topelt-bockiksi. 7,5-prosenttinen olut maistui 1990-luvun lopun Tallinnassa dekadentin vahvalta, itäeurooppalaiselta, ei baijerilaisen siloitellulta.

Tšekit, jotka eivät kansainvälisistä oluttyylien luokituksista paljon piittaa, tekevät myös vahvoja tummia lagereita. Alko pitää uskollisesti valikoimissaan Pivovar Nova Pákan Podkrkonošsky Speciál Tmavýa (6,3 %), jonka Ratebeer kategorisoi Dark Lager/Dunkel/Tmavý-tyyliin, vaikka esimerkiksi Beer Judge Certification Programin mukaan tumma tšekkilager ei voi niin vahvaa olla.

Tšekeillähän vahvimmat tummat lagerit saattavat mennä myös esimerkiksi portterien koriin, jos panimo niin päättää. Tällöin puhutaan kai Baltic portereista, vaikka monikaan tuota termiä käyttävä tuskin tulee ajatelleeksi, että portteriperinnettä löytyy niinkin etelästä kuin Tšekistä. Eihän Sakullakaan Tume ole lopulta oluena kovin erilainen tai erivahvuinen kuin panimon Porter, joka on korkeintaan hieman makeampi ja viinimäisempi. Novopackéssa on kylläkin tuntuva tšekkiläinen humalointi, joten portteri se ei oikein voisi olla.

Luin jostain, että porttereita oli muinoin jopa Jugoslaviassa asti. Siitä ei kuitenkaan ollut kyse reilut kymmenen vuotta sitten, kun köröttelimme bussilla Kroatian päästä päähän ja joimme litran muovipulloista montenegrolaista Nikšićko Tamnoa. Ratebeer tuntee tuon oluen nykyään 6,2-prosenttisena Schwarzbier/Black Lagerina, eli jälleen hieman eri saksalaislokeroon sijoitettuna – vaikka kyse on mielestäni tässäkin yleisitäeurooppalaisesta tummasta teollisesta lagerista.

Muutama viikko sitten Alko esitteli uutuutena galicialaisen tumman lagerin nimeltä 1906 Black Coupage (7,2 %). Tyylilajina on Alkon mukaan tumma lager, Ratebeerissä Dark Lager/Premium (kategorian oluiden vahvuudet alkavat 4,5 %:sta). Arde murjoi espanjalaisoluen omassa blogissaan, eikä se parhaita viime aikojen Alko-lanseerauksia olekaan. Olut on esimerkiksi Saku Tumeen verrattuna hieman vahvemmin humaloitua, mutta humala tylpistyy pahviseen, kitkerään makuun. Ylipäätään se on samantyyppistä, pähkinäistä ja suklaista, aavistuksen karpalonkirpeää, mutta pliisuhkoa ja helposti juotavaa tummaa olutta kuten sakulainenkin.

Pystyisimmekö kehittämään näistä keskenään erilaisista – mutta usein itäisistä – tapauksista jotakin yhdistävää identiteettiä vahvalle, tummalle lagerille, sen ominaisuuksille, historialle ja merkitykselle? Tuskin. Silti näitä 6–8 prosentin vahvuisia ruskeita tai mustia pohjahiivaoluita yhä pulpahtelee esiin siellä täällä. Vaaleille vahvoille lagereille on muodikas imperial pilsner -kategoriansa, ainakin voimakkaasti humaloiduille. Tummille ei – ja harvoinpa niissä paljon humalaakaan on.

Kaikki tumma vahva lager ei ole kuitenkaan Bockia tai Doppelbockia, ainakaan etikettiensä mukaan. Ei se usein ole myöskään Baltic porteria. Jotkin näistä oluista ovat ehkä – tietämättäänkin – kaukaista sukua 1800-luvun lopulla suositulle baijerilaiselle lager-tyylille nimeltä Kulmbacher. Sitä juotiin ja tehtiin Helsingissäkin, ja se oli noin 6,5–7-prosenttista, tummaa ja vahvasti humaloitua. Toistaiseksi Kulmbacher ei ole noussut Gosen tai Grisetten tavoin yleisesti tunnettuihin oluttyylien luokituksiin, ehkä siksikin, että tumma pohjahiivaolut on nykyään niin täydellisen epäsuosittua. Ron Pattinson, siunatkoon häntä, on kyllä tästäkin oluttyylistä kirjoittanut.

Toisaalta suurin osa nykyisistä vahvoista tummista lagereista ei sopisi Kulmbacherin tyyppisiin lokeroihin senkään puolesta, että ne yleensä ovat hyvin miedosti humaloituja. Tämä olkoon silti muistutuksena siitä, että yleisten oluttyyliluokitusten katvealueisiin jää kaikennäköistä kiinnostavaa. Iso osa belgialaisista oluista esimerkiksi istuu kategorioihin huonosti, ja niitä on ängetty dark strong Belgian ale -tyyppisiin keinotekoisiin kaatoluokkiin. Lagereita sohitaan sokeasti saksalaisiin (oletettuihin) tyyleihin, ja näidenkin karsinoiden laidoille jää sitten jonkin verran vahvoja outolintuja.

Alkon olutvalikoiman kehitys 1975–2000

Ehkä on olemassa scifi-kirja, jossa ihminen elää elämäänsä ajallisesti takaperin. Iäkäs tai keski-ikäinen jäärä ryhtyykin vanhenemisen sijaan kulkemaan kohti syntymäänsä. Jos joku tietää, lisätköön kirjan nimen kommenttikenttään. Olutelämäni eläminen takaperin olisi mielenkiintoinen kokemus sekin: että tästä eteenpäin valikoima Alkossa, kaupoissa ja ravintoloissa kutistuisi vuosi vuodelta, kunnes jäljellä olisi enää pari keskenään identtistä Suomi-lageria kolmos- ja nelosvahvuisina.

Milloin tulee vastaan nollapiste tai pahin matala? Äkkiseltään erehdyin ajattelemaan, että mitä kauemmas nykyhetkestä mennään taaksepäin, suunnilleen koko oman tähänastisen ikäni ajan valikoima hupenisi. Aivan niin ei kuitenkaan ole, kun vaikkapa Alkon vanhoja hinnastoja selaa. Paperikooltaan Alkon hinnastot ovat muuten viimeksi olleet A4-kokoisia, ja ne alkavat pienentyä vähitellen taaksepäin mentäessä. 1990-luvulla on A5:ia, 1980-luvulla pärjätään A6-paperikoolla. Mallasjuomat mahtuivat yhdelle pikkuvihon sivulle.

Panimoita oli Suomessa kuitenkin vähiten suunnilleen 80–90-lukujen vaihteessa. Kun jatkoin vuoteen 1975 asti, huomasinkin panimoiden määrän jo taas pienesti kasvavan. Oli Raninin oluttehdas Kuopiossa, ja tietysti Pyynikki ja Mallasjuoma itsenäisinä panimoina. Hartwall valmisti vielä olutta Vaasassa Bockin panimolla, Auralla Kaarinassa ja Turussa sekä tietysti Etelä-Karjalassa, ja Mallasjuoma Lahden lisäksi Heinolassa sekä Oulun Toppilassa. Nämä tehdaskohtaiset tiedot näkyivät Alkon hinnastossa.

Pari muuta yllätystä vuoden 1975 läpyskässä oli myös. Kahden tanskalaisen oluen, Carlsbergin ja Tuborgin nelosten, lisäksi Alkon ulkomaiseen valikoimaan kuului kolmaskin, itävaltalainen Gösser Export. En tunne maahantuonnin historiaa tältä ajalta reilusti ennen tuonnin vapautumista ja Suomen EU-jäsenyyttä, mutta ehkäpä EFTA-yhteytemme mahdollistivat tämän tuontioluen. Muita ulkomaisia valikoimassa ei tosiaan ollut.

Toinen yllätys oli kuitenkin, että Mallasjuoman portteri eli Special Stout kummitteli vielä valikoimassa. Seuraavana vuonna se jo olikin kadonnut. Malski oli lanseerannut tämän tuotteensa tietääkseni samana vuonna kuin Sinebrychoff oman Porterinsa, eli 1957. Myös Sinebrychoff Porterin nimi oli vielä tuolloin KOFF Stout, kunnes nimi joskus vuoden 1979 aikana muuttui nykyiseksi. Tarkkoja vahvuuksia tuolloiset hinnastot eivät kerro, mutta portterien ABV-haarukka on 6,5–7,6 %.

alko-1975-2000-kotimaa-ulkomaa

Valikoiman kasvupyrähdykset osuvat 1990-luvun alun molemmin puolin

Jos oluttarjontaa katsotaan määrällisestä näkökulmasta, Suomen oluthistorian tylsintä kautta on 1980-luvun alkupuoli. Mitään ei tapahdu. Joku nelosolutnimike katoaa, tilalle tulee ehkä kolmosnimike, tai toisinpäin. Sanat Light Beer ilmestyivät isojen merkkien uusiin olutnimikkeisiin kuten Amerikassakin. Tarjonnassa ei näin nykyajasta katsoen paljon hurraamista ollut. Jää historioitsijoiden pohdittavaksi, milloin ankeus johtui Alkon politiikasta ja milloin panimoiden mukavuudenhalusta.

Vuonna 1986 jokin liikahtaa. Koff tuo markkinoille irlantilaisiin mielikuviin vetoavan Cheers-oluen, joka on etikettinsä mukaan ”tumma ja pehmeä”, pohjahiivamenetelmällä valmistettu olut, jota saa III- ja IV A -vahvuisena. Heikki Kähkönen on sanonut Cheersin olleen ”käytännössä portterin ja vaalean lagerin sekoitusta”. Kestosuosikkia tästä ei tullut, ja kolmen vuoden kuluttua Alkosta sitten sai jo oikeaa irlantilaista oluttakin.

Pelkästään Cheers ei Alkon valikoimaa kuitenkaan vuonna 1986 komistanut, vaan tuontioluiden lista kasvoi tuona vuonna kahdesta tanskalaislagerista kokonaiseen kuuteen, kun myös Beck’s, Kronenbourg, Urquell ja Heineken löytyivät uutuustuotteiden hinnastosta kesän kynnyksellä. Kaksi vuotta myöhemmin ensimmäinen vehnäolut ilmestyi Alkon valikoimaan. Kyseessä oli Itävallassa Josef Siglillä valmistutettu Karjala Weizen-Fest.

Pintahiivaoluiden valikoima kasvaa vuoden 1989 aikana. Löydän kesän uutuuksista brittipuolelta Newcastle Brown Alen, McEwan’s Export Alen ja Bass Pale Alen, ja myös Guinness näkyy tekevän ensiesiintymisensä. Eurolagereista Amstel, Holsten, Löwenbrau, Jever Pilsener ja Beck’s Dark ilmaantuvat, Itä-Saksasta Radeberger ja muilta mantereilta Budweiser ja Tsingtao. Sahtia saa tilata nyt neljältä tuottajalta niin, että asiakas maksaa Alkoon ja hakee tuotteet sahtipanimolta.

Vuonna 1991 uutuusvihossa mainitaan belgialaisia: Belle-Vue Gueuze, Mort Subite Kriek ja Belle-Vue Framboise. Vahvempaa settiä – De Verboden Vrucht ja punainen ja valkoinen Chimay – saadaan Belgiasta seuraavana vuonna. Vuoden 1992 uutuuksiin kuuluvat myös muun muassa Asahi Dry, Sol, San Miguel, London Pride, Bitburger ja Schlenkerla Rauchbier. Vuonna 1993 ovat vuorossa vahvemmat saksalaiset Weltenburger Kloster Asam-Bock ja Kulmbachin supervahva doppelbock EKU 28, ja myös kotimaiset panimot tekevät nyt doppelbock-vahvuisia IV B -lagereitaan.

Kymmenessä vuodessa ajanjaksolla 1985–1995 Alkon olutvalikoima harppasi reilusta parista kymmenestä lähes viisinkertaiseksi, sadan pintaan. Lisäyksiä tuli sekä 1980-luvun loppuvuosina että 1990-luvun puolella. Valikoima alkoi painottua yhä enemmän ulkomaisiin ja vahvoihin oluihin kotimaisten III- ja IV-oluiden kustannuksella.

Tarkistin vielä yhtenä poikkileikkauksena vuoden 2000 ensimmäisen valikoiman. Tietyt myöhemmin keskeisiksi nousseet olutilmiöt eivät näkyneet silloinkaan vielä ollenkaan Alkon valikoimassa. Kotimaisia pienpanimo-oluita ei ala ilmestyä valikoimiin edes vuosituhannen vaihteessa, lukuun ottamatta 1990-luvun alun Rakuunaa ja vähän myöhäisempää Pirkanmaan Uutta Panimoa eli nykyistä Nokian Panimoa.

Amerikkalainen käsityöolut on toinen ilmiö, joka loistaa poissaolollaan vielä vuoden 2000 talven ja kevään hinnastossakin. Myöskään aiemmin mukana olleita Millerin ja Budweiserin tapaisia tuotteita ei enää hinnastossa ole. Täytyy varmaan tehdä tälle postaukselle joskus jatko-osa, jossa vilkaistaan tilanteen kehittymistä vielä uuden vuosituhannen kahdella ensimmäisellä vuosikymmenellä.

Alla olevaan taulukkoon yritin ryhmitellä Alkon valikoiman kasvua oluttyylien jakauman kautta vuosina 1985–2000, joiden väliin aika iso lisäys osuu. Peruslagerista liikutaan poispäin, ja tätä tapahtuu varsinkin poikkileikkausvuosien 1995 ja 2000 välissä, vaikka valikoiman yhteen laskettu koko ei silloin enää nouse. Myöhemmin sekin taas toki nousee. Valikoimaa paisuttaa joinakin aikaisempina vuosina se, että myös ulkkarioluista oli hankittu sekä III- että IV-versio. Kotimaisella puolella tämä käytäntö on tietysti lähes tuplannut valikoiman kaikkina aikoina.

Lähteinä ovat kunkin vuoden ensimmäiset perushinnastot, tai muulta vuodenajalta, ellei ensimmäistä löytynyt. Ne blogin lukijat, jotka muistavat nämä ajat minua paremmin, voivat oikoa, jos virhetulkintoja näyttäisi sattuneen. Ajattelin tämän lähinnä sormiharjoituksena, josta näkee kehityksen suuntaa. En pohdi, mitä kautta mikäkin olut on valikoimiin päätynyt tai onko tyylit luokiteltu sataprosenttisen järkevästi. Itsestään selvää on, että valikoima on tarkastellulla jaksolla kasvanut paljon, mutta tästä nyt itsekin näen vähän, mihin vaiheisiin kasvu tarkemmin osuu.alko-1985-2000-tyyleittäin

Yksi ajatusleikki vielä: jos saisin toivoa, että lähi-Alkon valikoimiin palaisi vaikka huomenna kolme näissä muinaisissa hinnastoissa ollutta olutta, mitkä pitäisi ottaa? Vuoden 1975 hinnastosta ehkä houkuttaisi maistaa Mallasjuoman kadonnutta Special Stoutia, ellei muuten niin vertailukohtana Koffin portterille. Miedon Guinnessin tilalla oli vuoden 2000 hinnastossa 8 % vahvuista Guinness Special Export IV B:tä, se olisi toinen. EKU 28 voisi toimia myös, mutta ei välttämättä haittaisi, jos pullo olisi unohtunut Alkon varaston nurkkaan vuonna 1995 ja löytyisi sieltä nyt.

Autentico-tico – miksi jotkin oluet ovat aidompia kuin toiset?

Aisteja tyydyttävän oluen metsästys voidaan nähdä metaforana syvemmälle autenttisuuden janolle. Oikeaoppisesti laskettu lasillinen, oikeanlämpöisenä tarjoiltuna, maussa juuri sopiva humalan ja maltaiden tasapaino – virkistävä ja vahvistava juoma kuin totuus itse – on kokemuksena niin puhdas ja aito, että se on jo itsensä vuoksi tavoittelemisen arvoinen asia.

Tähän asti kaikki hyvin. Lainaus oli esseestä, jossa amerikkalainen filosofi Dale Jacquette erittelee, mitä merkitsee se, että olut on autenttista ja miten autenttisuus lisää juojan nautintoa. Ilmestyessään kymmenkunta vuotta Beer & Philosophy -kirjassa tämä teksti oli ensimmäinen kerta, kun itse törmäsin autenttisuuden käsitteeseen oluen yhteydessä.

Authentic Key

Kuva: Flickr.com, Mike Lawrence, CC BY 2.0.

Onko autenttisuus vain maistajan suussa?

Artikkelissa käydään läpi pikakelauksella oluen metafysiikkaa (mitä olut on), ontologiaa (minkä tyyppisiä oluita on) ja fenomenologiaa (millaisena kokemuksena olut ilmenee) ennen kuin kysytään suuri kysymys: mitä on autenttisuus. Mikä tekee oluenpanosta tai oluen juomisesta autenttista, ja miksi haluamme arvostaa ja ymmärtää sen estetiikkaa?

Autenttisuus on sana, jota käytämme ihmiskulttuurin tuotteista, Jacquette muistuttaa: emme pohdi, onko kivi, puu tai hyönteinen autenttinen. Hänen mukaansa voimme todeta jonkin asian olevan autenttinen vain, jos meillä on kokemusta kehnoista jäljitelmistä. Jäljitelmällä ei ole niitä ominaisuuksia, jotka tekevät aidosta asiasta nautittavan, arvokkaan tai erityisen. Autenttinen tuote on täydellisimmillään alkuperäisessä kontekstissaan, jossa sen ominaispiirteet pääsevät oikeuksiinsa.

Filosofisista käsitteistä en lähde tietenkään taittamaan peistä Jacquetten kanssa. Hänen tapansa soveltaa niitä olueen kuulostavat myös monin paikoin järkeviltä, mutta joissakin kohdissa en yhtään osaa käsittää hänen järjenjuoksuaan. Artikkeli on kyllä kirjoitettu vähän kieli poskessa (toisin kuin tämä vakavamielinen blogi), mutta jos ajattelun aukkoja paikataan vitseillä, se usein paistaa läpi.

Filosofi Jacquette asettaa aidolle, autenttiselle olutkokemukselle vaatimuksia, jotka kumpuavat hänen omista mieltymyksistään. Sen pitää olla “hanaolutta, joka kahvasta laskemalla kuohuu lasiin muodostaen reunojen yli valuvan kermaisen vaahdon”. Olutlasin tulee olla pienehkö, ohutta lasia, sen kyljessä tulee olla panimon vaakunatunnus, ja lasin reunassa kulta- tai hopearaita.

Yltääkseen täydellisen olutelämyksen mittoihin oluen on oltava vaaleaa, ilmeisesti mieluiten lageria, mutta ei amerikkalaista teollista lageria. Reinheitsgebot eli baijerilainen puhtausmääräys on Jacquetten näkökulmasta “pyrkimys luoda määritelmä erinomaiselle oluenpanotaidolle”. Rajoittamalla panimomestarin liikkumavaraa (vain sallittuihin raaka-aineisiin) ehkäistään näin ylilyönnit, jotka kirjoittajan mukaan johtavat rappioon missä tahansa inhimillisessä taidossa ja tekevät autenttisuudesta mahdotonta.

Hyvin tehty vaalea lager ei ole kirjoittajan mukaan autenttista toisaalta myöskään silloin, jos se on peräisin alueelta – kuten Turkista – jossa “ei ole alkuperäistä oluttraditiota”. Aidotkin olutalueet hämmentävät Jacquettea: belgialaista kriekiä hän ei osaa lähtökohtaisesti kokea autenttisena oluena, vaikka ymmärtää, että voi olla autenttisia tai vähemmän autenttisia kriekejä. Brittiläinen real ale on samoin hänestä hieno ja aito perinne, mutta hänelle itselleen brittioluet ovat tarjoilulämpötilansa ja liian katkeruutensa takia pettymyksiä.

Jos se ei tunnu aidolta, se ei voi olla aitoa – paitsi jos se on – mutta se ei sittenkään ole ehkä ihan aitoa. Tämä kaksilla kärryillä ratsastaminen onnistuu ehkä filosofeilta, mutta Olutkoiran edustama zytologian muoto ei moista tieteilyä sulata. Ymmärrän kyllä esimerkiksi sen, että Bud Lightiin, Milleriin tai Coorsiin tuskastunut amerikkalainen näkee saksalaisessa lagerissa autenttisen esikuvan sille, mistä isot jenkkilagerit ovat epäaitoja kopioita.

Mutta miksi hän korottaa koko ajan myös hollantilaisen lagerin saksalaisen rinnalle? Olkoonkin että Heineken saattaa olla parempi olut kuin Bud tai Michelob, niin miksi mainita vielä sen lisäksi erikseen Oranjeboom, Brand ja Hertog Jan? Ensinnäkään nämä hollantilaiset tehdaslagerit eivät pärjää kovin hyvin Baijerin parhaille oluille. Toiseksi vaalean lagerin valmistusperinne Hollannissa ei oikeasti ole hirveän pitkä, vaikka Jacquette ehkä niin luulee.

Tietoa ja/tai asennetta

Pakitetaan vähän. Mitä muuta autenttisuuteen saattaa aiheeseen perehtyneiden tutkijoiden mukaan kuulua? Charles Lindholm puhuu kirjassaan Culture and Authenticity aidosta ja todennettavasta alkuperästä, joka tietysti sopii myös edellä kuvattuihin autenttisuuden lajeihin. Camembert-juusto on autenttista, jos se tulee oikeilta Ranskan alueilta ja on ominaisuuksiltaan paikallisten tunnistettavissa.

Toisaalta Lindholm mainitsee myös vilpittömyyden (sincerity) yhtenä autenttisuuden rakennusaineena. Kun ihmisen teot ovat aitoja ilmentymiä siitä, mitä hän sisimmässään on, hän on autenttinen. Toisten on tietysti tunnistettava ja tunnustettava tämä aitous, joten se syntyy vain jonkinlaisessa yhteisössä. Lindholmin analyysissä autenttisuudella on siis kaksi kylkeä. Toinen on historiallinen ja genealoginen alkuperä, toinen on yhteisöön ja vuorovaikutukseen liittyvä sisällöllinen aitous.

Näin päästään siihen, millaisia määreitä itse ottaisin mukaan, jos joutuisin määrittelemään sitä, mitä on oluen autenttisuus. Yksi on todellakin historiallinen todenmukaisuus. Belgialainen trappistipanimo ei tekisi IPAa ja väittäisi sen olevan 1800-luvun munkkien lempiolut. Vastaavasti tšekkipanimot voivat tehdä saisonia, scotch alea tai sahtia, mutta jos he yrittävät perustella näiden oluttyylien kuuluvan paikalliseen perinteeseensä, he ovat heikoilla jäillä.

Et voi varastaa toisten maiden tai alueiden historiallisia olutperinteitä ja väittää niitä omiksesi. Tämä on yksi läksy. Toinen on se, että jos alat kikkailla oman kotiseutusi olutperinteillä, et pitemmän päälle voi välttämättä markkinoida itseäsi niiden aitona jatkajana. Tai voit jos asiakkaasi eivät tunne perinnettä tai välitä siitä. Brysselin Cantillonia olisi voinut pitää 1960-luvulla epäautenttisena, koska he jatkoivat gueuzejään sokerilla. Palattuaan alkuperäisiin käytäntöihinsä panimo on nyt koko maailman silmissä kenties aidoin lambic-tuottaja, eikä sitä asemaa kukaan hevin kyseenalaista.

Tämä lähestymistapa autenttiseen olueen edellyttää tietoa. Et voi markkinoida mitä tahansa mallasjuomaa gueuzenä tai saisonina. Tai kannattaa ainakin varautua siihen, että joku saattaa kyseenalaistaa sen, mitä oluen tyylistä on etikettiin painettu. Miten tehdään vaikkapa aito saison? Autenttisen tyylikuvauksen voi löytää nykyisin esimerkiksi Beer Judge Certification Programin verkkosivuilta (tai ainakin niin autenttisen kuin mahdollista). Saisonista ja muista maatilaoluista on kirjoitettu jopa kirjoja.

Jos olet belgialainen panimomestari, toteuttamalla tällaisten suuntaviivojen mukaisen oluen olet autenttinen. Jos taas olet esimerkiksi Torniosta, voit kyllä sanoa tekeväsi autenttista saisonia, mutta et voi mitenkään väittää vastaavan oluen kuuluneen Tornionjokilaakson panimoperinteisiin. Mutta kuuluuko Lapin Kulta sinne sitten sen autenttisemmin? Eikö sekin perustu Böömissä ja Baijerissa keksittyjen pilsner- tai helles-oluiden perinteisiin pikemmin kuin johonkin lappilaiseen?

Tätä kautta tullaankin toiseen autenttisuuden näkökulmaan. Jos olet pienpanimo Tornion alueella, voit sanoa olevasi aito sen takia että et ole Lapin Kulta. Tämä on toinen perustelu, jolla myös pienpanimot kutsuvat itseään autenttisiksi. Ne ovat autenttisia, koska ne eivät ole teollisia, kasvottomia korporaatioita. Niillä on paikallinen fanikunta, ne ehkä valmistavat oluitaan paikallisista raaka-aineista ja ne eivät tee kompromisseja tuotantoprosessissa.

Tällöin autenttisuus on pikemminkin asennetta ja tuotantoteknisiä valintoja kuin olutperinteisiin ja -kulttuureihin liittyvää tietoisuutta. Jos olet pienpanimon pitäjä vaikkapa Wisconsinissa, jossa perinteinen olut on suurpanimoiden lageria, voit ohittaa perinteen ja antaa itsestäsi aidon kuvan tekemällä jotain muuta kuin kyynistä massatuotetta. Teet ehkä merilevä-Gosea tai Barrel-Aged Imperial India Chocolate Cupcake Berliner Weissea. Joku voi moittia tyylivalintojasi hieman teeskenteleviksi, jopa epäaidoiksi (niillä ei ole mitään tekemistä minkään paikkakunnan olutperinteen kanssa). Olet kuitenkin omasta mielestäsi aito koska et ole corporate.

Autenttista tai ei – mitä sitten?

Jos autenttisuudesta tai sen puutteesta puhutaan akateemisiin pohdintoihin tukeutuen, monelle ehkä herää kysymys, miksi asiaa on ylipäänsä syytä pohtia. Jos olut maistuu hyvälle ja myy, eikö se riitä? Vastaus on: riittää niille, jotka haluavat sen riittävän. Sen sijaan hyvän olutkriitikon työkalupakkiin kyllä kuuluu, että hänellä on edellytykset arvioida, mihin kontekstiin (perinteeseen, tyyliin tai trendiin) arvioitava olut kuuluu. Olut suhteutetaan muun muassa tähän taustatietoon.

Kaiken kaikkiaan autenttisuuden arvioiminen on jo lähtökohtaisesti vaikeaa, olipa kyse juomasta, ruoasta tai vaikka jostain muista käsitöistä tai tapakulttuurista. Varsinkin perinteissä törmätään usein siihen, että jokin ikiaikaisena pidetty asia onkin melko uutta perua. Karjalanpiirakoiden riisitäyte ei ulotu perinteenä sen pitemmälle kuin milloin riisiä on ensi kerran tuotu Karjalaan jostain missä se kasvaa. Edes italialaista pizza- tai pastakastiketta ei ole voitu tehdä tomaatista ennen kuin tomaatti tuotiin Europpaan Uudesta maailmasta.

Pelkästään perinnetutkijoiden pohdiskelusta ei ole kuitenkaan kyse. Autenttisuus on myös markkinavaltti, joka antaa oikeutuksen pyytää esimerkiksi oluesta korkeampaa hintaa. Luostaripanimot eri maissa painavat olutpullojensa kylkiin vuosilukuja, jotka ovat yleensä luostarin perustamisvuosia, vaikka niiden annetaan ymmärtää kertovan olutperinteen alkuperästä. Belgiassa on käyty takavuosina jopa oikeutta siitä, että luostarit, jotka eivät kuuluneet trappistiveljeskunnalle, markkinoivat kuitenkin oluitaan trappistien tuotteina. Maalliset panimomestarit valmistivat valetrappisteja, koska haistoivat niissä rahantekomahdollisuuden.

Samaan tapaan IPAn tekijät Amerikassa ja muualla kertovat mielellään tarinaa brittien Intiaan suuntautuneesta olutviennistä, johon IPA-tyyli pohjautuu, vaikka se on muuttunut ja muovautunut vuosisatojen saatossa. Imperial stout -pullojen etiketeissä taas kerrotaan Katariina Suuresta ja muista Venäjän tsaareista, jotka rakastuivat vahvoihin, tummiin englantilaisoluihin. Näillä kertomuksilla luodaan tai toisinnetaan oluiden autenttista menneisyyttä ja sitä kautta uskottavuutta. Joskus hyvä, myyvä tarina painetaan pullon kylkeen mieluummin kuin historiallisesti todenmukainen tarina.

Myös identiteetistä kumpuavaan autenttisuuden lajiin voidaan kohdistaa kritiikkiä. Yksi rintamalinja, jonka yli viime vuosina on paljon ammuskeltu, on käsityöpanimoiden ja isojen massatuottajien välinen raja. Kun käsityöpanimon omistajat ovat myyneet firmansa esimerkiksi jollekin globaaleista suurpanimoista, aitoutta peräänkuuluttavat fanit ja craft-kollegat eivät ole säästelleet pilkkaansa somessa ja nettikommenteissa. Jos tylytyksellä on vaikutusta panimoiden taloudelliseen menestykseen, pelkästä teoretisoinnista ei todellakaan ole kyse.

Aloitin tämän postauksen kertomalla Dale Jacquettesta, jolle oluen autenttisuus näyttäytyy vaalean kuohuvana saksalaisena tai hollantilaisena lagerina. Ken haluaa, että oluen aitous lisää omaa, jo valmiiksi suurta olutnautintoa huippuunsa, hakee tietysti sellaista autenttista olutta, josta muutenkin pitää. Johdonmukaisempaa on kuitenkin myöntää, että kaikki vanhat olutperinteet ovat autenttisia ja niillä on oma arvonsa, eikä yrittää tehdä omasta suosikkioluestaan jotenkin toisia aidompaa ja jalompaa. Pidit tai et lambicin happamuudesta – tai sahdin makeudesta – ne ovat vuosisatojen takaa periytyviä oluenvalmistustapoja, joilla on aidot paikalliset juurensa. Toisaalta niillä alueilla, joilla tunnistettavia vanhoja olutperinteitä ei ole, jo olemalla pieni, riippumaton ja paikallinen panimo voi viestittää olevansa aito asia.