Festbier-kauden avaus: Irlbacher ja Weihenstephaner

Syyskuu on Oktoberfestin kuukausi ja Münchenin isojen kemujen avajaisiin on reilut kaksi viikkoa. Viime vuonnahan kävin paikan päällä, tällä kertaa reissua ei ole suunnitteilla. Eilen Alkon nurkassa odotteli lavan täydeltä Festbier-laatikoita, joita ei ollut vielä avattu tai hyllytetty. Kun kyselin uutuuksien perään, myyjä veisti pari laatikkoa auki ja ojensi pyytämäni pullot.

Ainakin joinakin vuosina Alko on tuonut Baijerista vain Münchenin kuuden virallisen Oktoberfest-panimon juhlaoluita. Nytkin myös näitä on edustettuina, eli Löwenbräu, Spaten ja Paulaner löytyvät valikoimasta. Itse otin matkaani nyt vain kahta ei-müncheniläistä juhlaolutta, joista toinen oli Festbier valtionpanimo Weihenstephanilta ja toinen peräisin sata kilometriä Münchenistä itään Irlbacher-panimolta. Jälkimmäinen on nimeltään Gäubodenvolksfest-Bier, eli kyseessä on Baijerin toiseksi suurimman kansanjuhlan nimikko-olut.

Mitä Festbier tai Oktoberfestbier oikein on? “Oktoberfest-olut on perinteisesti kantavierteeltään 13-14 prosenttinen syvän kullan värinen Märzen, joka maistuu hyvin maltaiselta eikä ole liian vahvasti humaloitu. Maltaana käytetään klassista müncheniläistä mallasta”, kuvailivat Dietrich Höllhuber ja Wolfgang Kaul vuonna 1988 kirjassaan Die Biere Deutschlands.

He totesivat myös, että tämä kultainen olut alkoi syrjäyttää aikaisempaa pronssinpunaista juhla-Märzeniä 1950-luvulla. Sekään ei ollut Höllhuberin ja Kaulin mukaan alkuperäinen Oktoberfest-olut, vaan vuoteen 1892 asti juhlassa oli juotu varta vasten tarkoitukseen pantua kevyttä kesäolutta. Se oli kuitenkin kilpaillut jo vuodesta 1872 saakka tämän toisen juhlaoluen kanssa. Silloin nimittäin kesäolut oli yllättäen loppunut Schottenhamelin teltasta kesken, ja ravintoloitsija oli alkanut tarjoilla varastosta Spatenin talviolutta – vahvempaa Märzeniä siis. Aluksi kahnausta poliisin kanssa aiheuttanut vahva olutuutuus oli sittemmin vähitellen vakiintunut Münchenin olutjuhlan perinteisiin ja lopulta sen ainoaksi olutlaaduksi.

cofHöllhuber ja Kaul pitivät itsestään selvänä, että kultainen Oktoberfestbier on Märzen-olutta siinä missä tummemmatkin variantit. Samoin sen luokitteli vuonna 1977 aiheesta ensimmäisen kerran kirjoittanut Michael Jackson. Amerikkalaiset, jotka toimivat tänä päivänä maailman puolivirallisina oluttyylien kategorisoijina, ovat ryhtyneet nyttemmin erottamaan Festbieriä omaksi, Märzenistä poikkeavaksi oluttyylikseen. Tämän erottelun mukaan Festbier olisi tuo moderni, kullanvärinen juhlaolut ja Märzen tummempi, perinteinen versio.

Minusta erottelu on tarpeeton. Jos Festbier rajataan tyylinä näihin vaaleisiin, nyky-Oktoberfestin inspiroimiin juhlaoluihin, niille jää todella kapea lokero vahvimpien Hellesien ja miedompien Heller Bockien väliin. Eikö oluttyylejä voisi erotella myös käyttötarkoitusten eikä aina pelkkien aistinvaraisten ominaisuuksien mukaan? Käytännössä osa Baijerin juhlaoluista on joka tapauksessa tyylilokeroiden välillä tasapainoilevia, vaaleahkoja tai miedosti punertavia, makean maltaisia oluita, joita sanoina kuvaavat ihan hyvin sekä Märzen että Festbier.

Weihenstephaner Festbier (5,8 %) ja Irlbacher Gäubodenvolksfest-Bier (5,6 %) ovat molemmat oktoberfestmäisen kullanvaaleita oluita. Weihenstephanin versio oli leipäisen maltainen, neutraali, miedon yrttisesti humaloitu, juhlaolueksi müncheniläisen kuivahko ja aavistuksen alkoholivivahteinen. Irlbacherista olin aluksi aistivinani kaalin aromin ja maun, joka joskus aloittelevien ulkomaisten lagerinpanijoiden yritelmiä leimaa. Hapankaali pysyköön lautasella, olut lasissa. Ei olut lopulta kuitenkaan varsinaisesti vihanneksinen ollut, olipahan Weihenstephaneriin verrattuna vähemmän sulkeutunut, makeampi, hedelmäisempi ja runsaampi. Jos useampi lasillinen pitäisi jompaakumpaa nauttia, valitsisin ehkä kuitenkin Weihenstephanerin. Mitään Baijerin parhaita tai kiinnostavimpia oluita nämä kaksi juhlajuomaa eivät ole, mutta hienoa, että Alko on välillä ottanut valikoimiinsa taas muutakin saksalaisjuhlien tuotteita kuin Münchenin vakiomerkkejä.

Mainokset

Tšekki, osa 2: Prahan loisto ja Úněticen hiljainen charmi

Tuokiokuva Prahasta ensin. Saavumme Husova-kadulle U zlatého tygra -kapakkaa vastapäätä vain huomataksemme, että sisään on useamman metrin mittainen jono. Tarkoituksemme oli ollut tulla kuuluisaan ”Kultaiseen tiikeriin” vain yhdelle neuvoa-antavalle oluelle miettimään, mitä kaikkea loppupäivän aikana haluaisimme tehdä. Katselemme jonoa jonkin aikaa silmät tapillaan. Jonottajat eivät kuitenkaan näytä turisteilta, eikä ovesta ole vielä kulkenut kukaan sisään tai ulos.

Lähemmäksi astuessa katse osuu sitten pubin ikkunaan, jossa kerrotaan U zlatého tygran aukeavan vasta kello 15. No, kellohan on tietysti vasta minuuttia vaille – se selittää tilanteen. Näin ollen oletamme, että suuri osa porukasta onkin kantiksia, jotka tietävät tulla paikalle ajoissa ennen kuin satunnaiset matkailijat valtaavat pöydät.

Olimme olleet vähällä poistua paikalta ja jättää näin suositut paikat sellaisille, jotka niihin jaksavat jonottaa. Myönnämme erheemme ja menemme nöyrinä jonon perässä sisään. Silti tähän kokemukseen kiteytyy ehkä palanen Prahaa matkailijan näkökulmasta. Turisteja on vanhankaupungin ja Kaarlensillan tuntumassa jopa kuumimman sesongin ulkopuolella niin paljon, että mikä tahansa absurdi tungos tai jono tuntuu lähes luonnolliselta.cof

Vilinästä on sittenkin mahdollista astua varsin kansanomaisen tuntuiseen ja paikallisten rakastamaan pubiin, jossa baarimikot kiepsauttavat tuopillisen ensimmäiset vaahdot lasin reunoja myöten kuten heidän edeltäjänsä varmasti tekivät jo vuosikymmeniä sitten. Naapuripöydässä tšekkimies näyttää, miten olutjuustoa syödään lorauttamalla lautaselle tilkkanen Urquellia ja sekoittamalla juusto haarukalla olueen.

Seinämaalauksesta katselee harvahapsinen kirjailija Bohumil Hrabal, yksi paikan tunnetuimmista kanta-asiakkaista, joka on päässyt myös toisella seinällä roikkuvassa valokuvassa Bill Clintonin ja Václav Havelin seuraan. Kultaisessa tiikerissä aika pysähtyy tai kiertyy ehkä muutaman vuosikymmenen taaksepäin. Ipojen olemassaolo unohtuu… Samoin turistien, vaikka heitä oikeasti täytyy olla joukossa lisäksemme muitakin…

Olutta Prahassa ennen ja nyt

Kuten Tšekin olutkenttä ylipäätään ja muu maailma siinä samalla, myös Praha näyttää kuitenkin olevan monin tavoin luomassa nahkaansa olutkaupunkina. Se on ollut sitä jo tietysti monia vuosia, mutta muutos näkyy yhä selvemmin. Kaikki olutelämä ei enää pyöri kolmen–neljän ison merkin ympärillä, ja uudet tuulet ovat tuoneet mukanaan sekä perinteille uskollista että uutta luovaa prahalaista ja tšekkiläistä olutkulttuuria. Pääkaupunki Praha ylpeili kymmenen vuotta sitten seitsemällä uudehkolla pienpanimolla, nyt niitä on lähemmäs 40.

Tšekki on kuitenkin iso vanha olutmaa, ja siinä mielessä sen nykytilannekin on rinnastettavissa ainoastaan Britannian, Belgian ja Saksan tilanteeseen. Tämä tarkoittaa, että paikalliset ymmärtävät jatkumon eri tavoin kuin Skandinaviassa tai Amerikassa, jossa on helppoa esimerkiksi yleistää, että vanha lager on huonoa ja uusin käsityöolut parempaa. Ei Prahassa kannata edelleenkään väheksyä Urquellia tai Budvaria, tai sitä, jos uudet pienpanimot ottavat lager-esikuvakseen ”20 vuoden takaisen plzeńiläisen”.

Isoista tšekkimerkeistä prahalainen on Staropramen (”Vanha lähde”), jonka 1800-luvulla perustettu panimo sijaitsee Smichovissa, aikoinaan tehtaiden ja työväen tyyssijana tunnetulla alueella Vltavan vasemmalla rannalla. En tiedä, mikä on Staropramenin rooli prahalaisten sydämissä nykyisin, mutta matkailijoiden tietoisuuteen tämän merkin prahalaisuutta ei ainakaan yritetä isommin rummuttaa. Tšekkioluen tuntijat eivät pidä Staropramenia kovin kummoisena oluena. Tunnetuissa vanhoissa kapakoissa juodaan mieluummin esimerkiksi Urquellia.

Pitkään Prahan olutskeneä seurannut argentiinalaisemigrantti Max Bahnson toteaa, että käsityöoluen buumi on tuonut Tšekin pääkaupunkiin viime vuosina kansainvälisten esikuvien mukaiset alet – sikäläisittäin ejly – joista parhaat ovat ilman muuta maistamisen arvoisia. Hyviä luonnehdintoja tšekkialeista löytyy vaikkapa oman Ari Juntusemme matkakertomuksista.

Bahnsonin mukaan craft beer on tuonut tšekkiolueen myös aivan uuden hintakategorian: kun joku 50 korunaa (~2 €) tuntui muutamia vuosia sitten käsittämättömän korkealta tuopin hinnalta, siihen on nyttemmin alkanut jo turtua. Tšekit ovat kuitenkin tottuneet saamaan hyvää olutta suurin piirtein puolella tuosta hinnasta, ja tietysti monin paikoin yhä saavatkin. ”Craft-lisä” on toistaiseksi pikemminkin poikkeus säännöstä kuin uusi normaali.

Olutkauppa ja panimoravintoloita

Jos suunnilleen kaikista maailman suurkaupungeista löytyy olutkauppa, josta voi ostaa mukaansa sekä paikallista että globaalia käsityöolutta, täytyyhän Prahassakin sellainen olla. On kuin onkin, ja useampiakin kuin yksi. Itse suunnistin eräänä aamupäivänä Nuslen kaupunginosaan, joka on parin kilometrin päässä keskustasta mutta helposti saavutettavissa (raitiovaunu 18 Staroměstskálta tai Kansallisteatterilta).cof

Zlý Časy (”Pahat ajat”) on kehuttu olutravintola, joka aukeaa arkisin klo 14 ja viikonloppuisin klo 17. Aamupäivävisiitilläni se ei ollut auki, joten vierailin naapuritalossa heidän olutkaupassaan ostoksilla. Otin sen jälkeen oluen Zlý Časyn sijaan Bašta-panimoravintolassa, joka sijaitsee kätevästi viereisellä kadulla.

Olutkauppa (Čestmirova 7) on auki arkisin 12.30–20.30 ja sen valikoimat ovat ainakin periaattessa selailtavina myös netissä. En mene takuuseen siitä, onko juuri kaikkia niitä oluita aina kaupasta saatavana. Puoti oli joka tapauksessa hyvin varustellun oloinen, ja useimpien maailman craft beer -kauppojen tapaan skandit, hollantilaiset, belgialaiset, amerikkalaiset ja britit olivat erityisen hyvin edustettuina. Eivät kaikki näiden maiden panimot tietenkään; valikoima keskittyi kyllä niihin parinkymmeneen globaalin craft-kansan eniten rakastamaan, mutta paljon muutakin joukossa vilahteli.

Lisäksi kaupassa oli aika paljon tšekkiläistä. Ei silti ehkä ihan niin kattavasti kuin olisin toivonut. Isojen ja keskitien panimojen ja kaikkien uusimpien craft-yrittäjien välistä puuttui ehkä jokin segmentti. Voi olla, että tätä ei ole kauppoihin asti saatavana ylipäänsäkään – ehkä kyseiset panimot tarjoilevat oluensa omissa ravintoloissaan ja puodeissaan eri puolilla Tšekkiä. Ostin kuitenkin muutaman pullon tuoretta käsityötšekkiläistä, yrittäen pitäytyä paikallisissa tyyleissä vaikka ipoja ja muita tuontimuoteja olisi ollut myös kaupan.cof

Ostokset tehtyäni kurvasin tosiaan kulman taakse Baštaan (Táborská 49), joka on oikeastaan alun perin samassa talossa sijaitsevan kortteliravintola U Bansethůn sivupiste, omalla panimolaitteistolla varustettuna vain. Bašta oli lounasaikaan erittäin sympaattinen, aidon oloinen omaa oluttaan paneva ravintola. Ruokailijat vaikuttivat olevan lähes pelkästään paikallisia, ja hanassa tarjolla oli kolmea omaa olutta: vaaleaa ja puolitummaa lageria sekä vahvaa vehnäolutta. Lisänä oli pieni valikoima belgialaisia hanaoluita.

cofBaštan polotmavý oli erittäin hyvä lajinsa edustaja, ei kovin makea, mutta tuoksussa ja maussa maltaan keksimäisiä ja toffeemaisia vivahteita sekä sopivan rauhallisesti humalaa. Tämä on ehdottomasti riittävän skarppi raskaammankin tšekkityylisen lounaan ruokajuomaksi (vaikka itse en lounasta tässä paikassa syönytkään).

Tätä pientä ekskursiota voin kyllä suositella, jos satut olemaan oluthaukka ja kaipaat pientä huilaustaukoa Prahan turistisimmilta vyöhykkeiltä. Sitten kun taas jaksat katsella turistihyörinää, niin ehkä keskustaan palatessa kannattaa jäädä pois Uuden raatihuoneen (Novoměstská radnice) pysäkillä, jos tulet raitiovaunulla 18, ja kävellä siitä vaikkapa legendaariselle U Fleku -oluttuvalle.

Kuten kaikki Prahassa käyneet olutihmiset tietävät, U Fleku on Tšekin – ja kenties koko maailman –  vanhin ravintolapanimo, joka on ollut paikoillaan (Křemencova 11) vuodesta 1499 ja tekee yhä edelleen yhtä ainoaa tummaa olutta. Olut oli varmasti viisisataa vuotta sitten pintahiivalla pantua ja nykyään pohjahiivalla. Kuten U zlatého tygrassa ja muissa vanhan liiton olutpaikoissa, riittää että istut aloillesi ja tarjoilija kantaa ennen pitkää sinulle tuopin. Tilata et ehdi.dig

U Flekun tumma on tietysti edelleen oikein hieno olut, lakritsaisen mehevä mutta hiilen tai kaakaojauheen tyyppisellä hitusen katkeralla pohjavireellä varustettuna. Joidenkin saksalaisten tai tšekkiläisten tummien lagerien makeutta tässä ei pahemmin ole, mutta jokseenkin tuhti kokonaisuus suodattamaton mustanpuhuva juoma kuitenkin on. Ruokalistalta löytyy luonnollisesti koko joukko paikallisia baariruokia, joiden huuhtomiseen olut soveltuu hyvin.

Vaikka U Fleku on aika lailla sivussa vanhan- ja uudenkaupungin pahimmilta turistireiteiltä, sana on vuosisatojen varrella kiirinyt laajalle ja tosiaan asiakaskunta täällä taitaa olla pitkälti ulkomaalaista. Shottilaseista hunajalikööriä tyrkyttävää tarjoilijaa tekee mieli hätistellä etäämmälle, samoin vartin välein oviaukkoon pärähtävää hanuristia. Jos näiden lieveilmiöiden kanssa tulee toimeen, niin onhan Fleku ehdottomasti yksi Prahan suurista nähtävyyksistä. Ehkä sen väliin jättäminen olisi sama kuin ravata Pariisissa käymättä koskaan Eiffel-tornissa.

Ilta tv-tornin nurkilla

Kun lomamatkoista kirjoittaa jälkikäteen olutnäkökulmasta, homma kuulostaa helposti siltä, kuin nähtävyyksien katselun ja kaiken muun tekemisen motiivina olisi lopulta vain johonkin lähistöllä olevaan baariin, panimoon tai olutkauppaan pääsy. Ne aina sattuvat olemaan niin kätevästi reitillä. No, niin tietysti ovatkin, ainakin jos reitit suunnittelee oikein.

Oma visiittimme Prahassa oli tällä kertaa hädin tuskin kahden vuorokauden mittainen, ja siihen aikahaarukkaan oli tarkoitus mahduttaa muutakin kuin olutta. Silti Praha osoitti, että olut tulee usein vastaan silloinkin, kun sitä ei erikseen etsi. Kapusimme esimerkiksi majapaikastamme Malá Stranan keskivaiheilta jalkaisin Prahan linnalle, ja suurin piirtein tälle reitille olisi osunut aivan sattumaltakin kaksi tunnettua kapakkaa, U Kocoura ja U Hrocha. Ulkoa katsoen nämä vaikuttivat viihtyisiltä ja varmasti suosituksen arvoisilta, mutta sisään emme tällä reissulla menneet. Melko täyttä näytti olevan ainakin illan hämärryttyä.

Sen sijaan Žižkovin tv-tornille asti emme välttämättä olisi lähteneet, elleivät lähteet olisi kertoneet, että lähistöllä on nimenomaan myös poikkeuksellisen runsaasti baareja ja ruokapaikkoja. Tv-torni, Prahan korkein rakennelma, on monien kommunistiaikana suunniteltujen maamerkkien tavoin jakanut vuosien mittaan voimakkaasti mielipiteitä. Omaa silmääni sen hieman kummalliset muodot oikeastaan ihan miellyttivät, ja huipulta oli hienot näkymät joka suuntaan. Tornista löytyy ravintola (prahalaisittain melko kallis) ja jopa yksi ylellinen hotellihuone. Jos pientä reippailua kaipaa ennen ruokaa, Kafkan hauta on parin kilometrin päässä Židovský hřbitov -hautausmaalla.

Kulman takana tv-tornilta on pyöreä Škroupovo náměstí -aukio, jonka yhdellä laidalla on toiminut 1920-luvulta asti mainio kapakka U Sadu. Sádek-nimikko-oluita tehdään näköjään Protivinín panimolla. Kyseessä ei ole varsinaisesti mikään craft beer -paratiisi vaan enemmänkin keskivanhan koulukunnan tšekkiläinen operaatio, mutta nytkin hanassa on muun muassa Matuškan Apollo Galaxy, yksi pidetyimmistä paikallisista jenkkityylisistä oluista. Ansiokkaalta ruokalistalta löytyy jälleen muun muassa hyvä tulkinta nakládaný hermelín -annoksesta eli marinoidusta valkohomejuustosta.

Žižkovista, kuten sanottu, eivät kapakat lopu. Max Bahnsonin suosittelema pubivaellusreitti kulkee U Sadulta seuraavia katuja: Ševčikova–Krásova–Blahníkova–Husitská–U Božích bojovníků. Sille reitille pitäisi osua muutamakin oiva pysähdyspaikka. Itse emme tuohon suuntaan kuitenkaan lähteneet, vaan päätimme tutustua myös viereiseen Vinohradyn kaupunginosaan, ja vaihtelun vuoksi syödä nimenomaan viinibaarissa, joita Vinohradyssa on useampia.

Jos muut juomat kuin oluet kiinnostavat, Tšekin hyviin puoliin kuuluu, että kotimaisia viinejä on aika monessa paikassa saatavana. Ainakin niissä viinibaareissa, joissa itse kävimme, nämä Määrin viinit (Moravské vína, Moravian wines) olivat oikein hyviä. Le Bouquet (Záhřebská 13) löytyi Vinohradyn hieman syrjäiseltä sivukadulta, mutta oli hyvin viihtyisä ja sympaattinen paikka, jossa sekä ruoat että viinit osuivat ihan nappiin. Vanhastakaupungista voi samaan hengenvetoon suositella viininystäville vaikkapa Red Pif -nimistä paikkaa (Betlémská 9), jossa jälleen viineissä ja ruoissa ei ollut mitään valittamista, mutta sommelieria piti vähän hätyytellä, että laseihin sai täydennystä sopivilla hetkillä. Prahan linnalla lisäksi maistelimme muuten maisemia katsellessa viiniä, joka oli kyseisellä kukkulalla kasvaneista rypäleistä tehtyä.

Yksi bonuspaikka vielä ennen kuin siirrytään Prahan ulkopuolelle, tämä saattaa toimia vinkkinä aika moneenkin tilanteeseen. Sekä olutta, viiniä että monenlaista pientä ja vähän isompaa purtavaa nimittäin paikasta löytyy. Tarkoitan Kampan saarella Malá Stranan ja vanhankaupungin välissä sijaitsevaan vanhaan myllyyn rakennettua Mlýnská Kavárna -ravintolaa (Všehrdova 14). Nimensä puolesta tämä on kahvila (kavárna), mutta ilta-aikaan paikka tosiaan toimii puoliboheemina baarina, jossa huhujen mukaan viihtyy esimerkiksi kuvanveistäjä David Černy, jonka töitä on siellä täällä ympäri Prahaa. Kannattaa huomioida, että myllyravintolan osoite on mantereen puolella mutta käsittääkseni ainoa sisäänkäynti on Kampa-saaren puistotieltä Čertovka-kanavan ylittävää siltaa. Lyhyen olutlistan helmenä oli suodattamaton Vinohradská, prahalainen käsityölager.

Únětice, uuden aallon lempilapsi

Arkeologit ympäri maailman tuntevat Prahan pohjoispuolisen Úněticen kylän varhaispronssikautisesta kulttuurista, joka on saanut paikan mukaan nimensä. Paikalliset olutarkeologit puolestaan ovat varmasti riemastuneet, kun alun perin 1500-luvulla toimintansa aloittanut ja vuonna 1949 suljettu kyläpanimo käynnistettiin uudelleen vuonna 2011. Olutihmisille tämä on suositeltava vierailukohde Prahastakin käsin – itse hurautimme paikalle vuokra-autolla, mutta joukkoliikenteelläkin homma onnistunee (bussi 355 Dejvickán metroasemalta).

Nykyinen panimoravintola sijaitsee historiallisen panimon kolmesataa vuotta vanhassa mallastamo-osassa, ja kokonaisuutta isännöi naapurikylästä alun perin kotoisin oleva Tkadlecin perhe. Pääsiäislauantaina lounasaikaan paikka oli lähes täynnä, ja tavanomaisten 10° ja 12° vahvuisten laatujen lisäksi tarjolla oli punaruskea pääsiäisolut Jarni Jantar (11,5°), jota ostin muovipullossa mukaan.

Tämä Únětický pivovar (Rýznerova 19) on todellakin uudemman tšekkiläisen olutkentän suuria toivoja. Vaikka úněticelaiset eivät olekaan lähteneet IPA- ja stout-linjalle, he ovat kuitenkin tšekkiläisittäin toimineet aika avoimin mielin ja kokeilleet ainakin kausiluontoisesti muun muassa ruisolutta ja Jameson-tynnyreissä kypsytystä.

Ennen kaikkea Úněticky-oluiden maine on kuitenkin rakennettu perinteisten tšekkityylien tulkinnoille, joista itse maistelin lounasannokseni juomana kuuluisaa desítkaa eli 10°:ä. Tämä oli reissun aikana testaamistani suodattamattomista kevyistä vaaleista lagereista kenties paras; oluen humalapitoiseen raikkauteen yhdistyi ehkä sen ylempänä mainitun ”vanhan Urquellin” hengessä hiivan höystämää umamia, herkullista syvyyttä, jossa monien tšekkioluiden vahva elementti mallas ei pääse etualalle.

Niin, panimoravintola? Max Bahnson huomauttaa, että Únětický ei oikeastaan ole sitä, vaan paikallinen pienpanimo, jolla on ravintola tai taproom tuotantotilojensa naapurissa. Tosiaankin – kun Prahan trendikkäämpiä katuja kiertelee, siellä täällä harvakseltaan vilahtelee Únětické Pivon sammaleenvihreä valomainos. En tiedä, mitä tämän laitoksen tuotantomäärät ovat – eivät varmasti valtavan suuria – mutta tätä kehuttua olutta virtaa siis muuallakin kuin kotikylässään noin 400 metrin päässä Prahan kaupungin pohjoisrajasta.

 

cof

Uneticke 10 oli reissun parhaita kohtaamisia. 

 

 

cof

Viihtyisän panimon ulkokuori sateisena pääsiäisviikonloppuna.

 

 

cof

U Sadu: talon olutta ja marinoitua juustoa kahdella tavalla. 

 

 

cof

U Fleku: olutta, johon ei ollut lisättävää. 

 

 

mde

U Tri Ruzi: panimoravintola kadun toisella puolella U Zlateho Tygrasta, ja nämäkin oluet kannattaa käydä testaamassa!

 

 

 

 

Viikon viinalager: Founders DKML

Yksi amerikkalaisen craft beer -buumin rakastetuimmista nimistä, Founders Michiganin Grand Rapidsistä, on muistanut ystäviään 14 % vahvuisella vahvalla lagerilla. Alko päätti taannoin ottaa tämän erikoisuuden syksyiseen uutuusvalikoimaansa. Tavallaan hyvä, vahvoja lagereita ei kai ole koskaan liikaa. Vähän pahaenteiseltä tämä silti vaikuttaa, iskulauseena kicks you where you most expect it… Ja selityksenä nimen kirjainlyhenteelle tämä

Malt liquor eli suoraan suomennettuna mallasviina on yleensä kauniimpi nimi erityisesti ammattilaiskäyttöön suunnitelluille halvoille, vahvoille bulkkioluille. Ilmeisesti Amerikassa näillä tuotteilla on jonkinlaista perinnettä, mutta Euroopastakin löytyy kyllä huokeita kioskioluita, joilla kiihtyy nopeasti nollasta sataan. Ruskeasta paperipussista vitsaillaan Ratebeerin oluttyylikuvauksessa.

Brittiläislähtöisestä ohraviinistä (barley wine) mallasviina eroaa ehkä erityisesti panimon tarkoitusperien suhteen; ohraviiniinhän liitetään pikemminkin laatuoluen leima. Alkoholiprosenteiltaan nämä kaksi tyyliä pitkälti vastaavat toisiaan, kymmenen kieppeillä usein liikutaan. Mitään varsinaista viinaa tai viiniä kumpikaan ei tietenkään ole, vaan kyse on käymisteitse valmistetuista oluista. Malt liquor tuntuu olevan usein pohjahiivalla pantua.

Koska Founders DKML maksaa Alkossa 9,73 € (0,355 l), tällä oluella ei taida olla monopolin näkökulmasta paljoakaan tekemistä sen markkinan kanssa, joita meillä ovat perinteisesti hallinneet Sorbukset ja Jormat. Tätä tulevat luultavasti ostamaan pikemminkin käsityöoluthipsterit. Nettiarviot ovat olleet melko positiivisia, ja outoahan se olisi ollutkin, jos laatuoluista tunnettu Founders olisi tällä viinalagerillaan lähtenyt ihan härskisti rimaa tiputtelemaan.cof

No uskaltauduin minäkin ottamaan muutaman kulauksen potenttia juomaa. Maut ovat tietenkin toista kuin useimmissa amerikkalaisissa pienpanimo-oluissa. Viskiä, vaniljaa, alfa-pineeniä, delta-kareenia, pihkaa, kaljaa, tupakkaa, viinaa. Jotenkin kaikessa vaanii taustalla vähän uhkaava loppuillan maku: silloin kun miedot alkavat nyppiä, jokin tällainen täräys voi laukaista baari-illan uusille kiertoradoille, mutta onko se sitten hyvä asia.

Toisin kuin joskus, viskitynnyreissä kypsytys ei tuo tähän olueen pelkästään takkahuoneen tai Skotlannin Ylämaan laadukkaita sivumakuja. Pikemminkin bourbonin aromi muistuttaa siitä, että huonon lagerin huonouden voi hukuttaa esimerkiksi ottamalla sen kylkiäiseksi tuplaviskin. Mutta ei tämä kuitenkaan ole huono lager. Alas menee, ainakin pieninä annoksina. Ja vaikka 14 % on oluen vahvuusprosentiksi järkyttävän korkea, ei se viinissä mikään mahdoton olisi.

Maltaisuus on vähän raakaa, viinakaappimaista, mutta toisaalta ihan elegantti vahvan ”Quintupel-Bockin” ajatus leijailee vanavedessä. Tosiaan bockien sukuun eli lager-kuntaan tämä vahva yksilö minun käsittääkseni kuuluu, vaikka Alkon nettisivut antavatkin oluttyyliksi ”ale (ale)”. Olut on tehty espanjalaisen Mahou-lagerin hiivalla.

Viikon viinalager: Spitfire Super Strong

Kentin perinnepanimolla Shepherd Neamellä on jännä käytäntö kutsua Spitfire-nimellä sekä perus-bitteriään että uusinta monista panemistaan miedoista lagereista. Panimon, joka tekee kymmeniä ja taas kymmeniä eri oluita, luulisi keksivän näin erilaisille tuotteille eri nimet.

Spitfire Super Strong Lager (9 %), kuten neljäprosenttinen pikkuveljensäkin, on panimon mukaan kehitelty Spitfire-hävittäjän ensilennon 80-vuotisjuhlan kunniaksi. Tällaista tuotetta oli nyt saatu sitten meille monopolin hyllyynkin, mikä ainakin minua suoraan sanottuna hieman hämmästytti.

spitfire-etikettiTämän tyyppisiä – todennäköisesti lyhytaikaisia – erikoisuuksia ei ole brittisuunnalta hirveän usein Alkoon muutoin tullut, lukuun ottamatta Fuller’sin vuosikerta- ja Past Masters -oluita. Ei pääasiassa ainakaan. Ja tässä on vielä tämä tyyliseikka. Brittilager!? Tuplaelefantin vahvuusluokkaa?

Minä olen varmaan aktiivisemman olutväen joukossa niitä harvoja perverssejä, jolle tällainen olut ei lähtökohtaisesti ole ongelma. Ainakaan jos se ei maistu pahasti teollisuuspahville – kuten monet isojen lager-brändien vahvemmat versiot maistuvat. Uteliaisuus iski, ostin pullon, ja pahvillehan tämä ei kyllä mielestäni maistu. Tuoksu on maltainen, maku viinaisen päärynäinen, makeahko, ja taustavoimista löytyy jonkin verran humalaakin, ehkä konservatiivisen panimon lageriksi yllättävästikin.

Ei Spitfiren supervahva lager nyt mikään pohjahiivamaailman helmi ole – kyllä ajatukset ohjautuvat enemmän Kööpenhaminan norsujen kuin saksankielisten maiden parhaiden vaaleiden bockien suuntaan. Kannattaa juoda suhteellisen kylmänä.

Mutta jos olisin hopeahapsinen, tutisevajalkainen ex-hävittäjälentäjä ja kutsuttuna joihinkin Spitfiren juhlallisuuksiin, joissa tarjoiltaisiin pieni malja tätä lageria, kyllä se saattaisi jännällä tavalla ihan arvokkaalta tuntua. Tai vähintäänkin lämmittäisi, jos olisi hyisen kostea talvipäivä Kentin rannikolla. Monta jossia, mutta tätä taustaa vasten miedon positiivinen arvio.Spitfires_Flickr_Hugh-Llewelyn_CC-BY-SA-2-0-att 

Lyhyet erikoiset: Biisoniruoho-olut Pils z trawą żubrową

Olen parin viime vuoden aikana maistellut aika ison joukon puolalaisia oluita. Niinpä melkein yllätyin, kun tajusin, ettei tätä maustetta ole missään niistä tullut minulle ennen vastaan. Viikonloppuna saunaoluena juomani Pils z trawą żubrową sisälsi nimittäin biisoniruohoa, heinäkasvia, joka sentään kuuluu yhteen Puolan kansallisjuomista, Żubrówka-vodkaan.

cofValmistuttaja Browar Lumberjack on kiertolaisfirma Legionowosta Varsovan lähistöltä. Korkissa on Browar Zakładowyn logo, joten oletan, että olut on myös pantu eikä vain korkitettu siellä. Yllättäviä jakelukanavia tällä oluella ja saman brändin maustamattomalla pilsnerillä on, koska ne löytyivät Varsovasta lähikaupasta, joka ei ole millään tavalla erikoistunut oluihin.

Ruohon oikea nimi on lännenmaarianheinä, ja sen voimakas Żubrówka-vodkasta tuttu tuoksu leijuu nenään myös tätä olutpulloa avatessa. Kasvi maistuu ilmeisesti myös biisoneille itselleen, ja molemmat viihtyvät villinä itäisen Puolan myyttisessä Białowieżan metsässä. Vodkan tuoksu on erikoinen yhdistelmä vaniljaa, tilliä ja anista. Oluessa – kuten vodkassakin – heinä ottaa heti hallitsevan aseman, ja humalan jäädessä takapenkille pohdin, onko olut pilsneriä lainkaan.

Tämä olut on kummallinen kokemus. Se on aavistuksen hapan – liekö vivahde tullut ruohon mukana vai onko keitokseen muutoin uinut jokin pikku epäpuhtaus. Oudointa on kuitenkin vahva jälkiruokamainen ja samalla eksoottinen maku, jota emme kykene millään nimeämään vaikka se on hyvin tuttu ja eksakti. Ennen kuin sitten pullon jo lähes tyhjennyttyä välähtää: kookospähkinä.

Todennäköisesti sekin maku on peräisin biisoniruohosta eikä liity mihinkään käymisen sivutuotteena syntyneeseen esteriin tai diasetyyliin. Ehkäpä tämä on niitä oluita, joissa tavallisen mallas–humala–hiiva-kolminaisuuden ulkopuolinen mauste saa niin suuren roolin, ettei lopputulos ihan pysy enää kasassa. Tällainen maustettu lager ei tietenkään pääsisi edes myyntiin oluena, jos se olisi valmistettu naapurimaassa Saksassa.

Lopullinen tuomioni: mielenkiintoinen olut, jossa on otettu hauskasti mukaan vahvaa paikallista symboliikkaa sisältävä raaka-aine, mutta jonka tuotekehittelyä kannattaisi ehkä vielä vähän hioa.

Lyhyet erikoiset: Lidlin Volksfestbier (5,5 %)

Kirjoitin kuluneella viikolla Oktoberfestistä, ja ehkä siksi Festbier on nyt aiheena mielen päällä. Näitä on minulle tullut eteläsaksalaisilta panimoilta vuosien mittaan vastaan ehkä korkeintaan kymmenkunta, Münchenin tunnettujen juhlaoluiden lisäksi.

Olutfariseukset saattavat ajatella, että saksalaisen juhlaoluen pitäisi olla suurin piirtein punaruskeaa Märzeniä ollakseen oikeaoppista – sellaista siis jota tyylioppaissa myös Vienna-style Lageriksi kutsutaan. Käytäntö on kuitenkin osoittanut, että Festbier on usein yhtä vaaleaa kuin Helles, jonkin verran vahvempaa ja monesti myös makeaa.

schwaben
Nyt kuvassa olevat Volksfestbier-pullot on ostettu Lidlistä, ei tosin Suomesta, kuten prosenteista voi päätelläkin. Tekijä Dinkelacker-Schwaben-Bräu on kahden vanhan stuttgartilaisen panimon muodostama suurehko yhteenliittymä, ja vieläpä itsenäinen panimo (tosin Schwaben-Bräu on kuulunut jossakin vaiheessa myös InBeville).

Tässä ehkä on siis suurin piirtein Stuttgartin vastine Münchenin kuudelle panimolle, jonkin verran pienempi vain. Kyse ei toisin sanoen ole ”maitokaupan omasta merkistä”.

Koska Lidl on meikäläisistä ruokakaupoista se, jossa käyminen tuntuu ulkomailla suunnilleen samalta kuin kotimaassa, Volksfestbierin bongaaminen tuntui tavallaan aikamatkalta Suomen uuden alkoholilain aikakauteen (jos se siis toteutuisi sellaisena kuin ehdotus, josta nyt syyskuussa eduskunnassa kiisteltiin).

Eihän tämä mikään Saksan paras olut ollut, mutta kuitenkin ihan kelvollinen, perusvaaleaa germaaniolutta hieman tuhdimpi kausiolut. Tyylillisesti olisin voinut heittää sen Oktoberfest- tai Märzen-kategorian sijaan esimerkiksi Export-koppaan. Olut oli maltaan tuoksuinen ja prosentteihinsa nähden vielä kevyehko ja kuiva, maltainen maultaankin, joskin aavistuksenomainen pahvin vivahde leijui muuten hyvän viljan liepeillä. Humalaa oli hyvin miedosti, mutta kun olut lämpeni, jälkimakuun tuli jalohumalan minttuista raikkautta.

Juhlaolut pääsi töihin tavallisen viikonlopun saunaoluena ja suoriutui siitä tehtävästä ihan kunnialla. Usein pohdin, muuttaisiko esitetty alkoholilain uudistus elämääni juuri mitenkään. Tässä on kuitenkin yksi esimerkki: oivallisia saksalaisia lagereita voisi tulla yllättäen vastaan missä tahansa hyvin varustellussa ruokakaupassa, sen verran keskiolutta vahvempia että niiden ominaisuudet pääsevät oikeuksiinsa.

Moderneja ja perinteisiä Bockeja Berliinistä ja Baijerista

Viisi tavalla tai toisella Bock-oluttyyppiin luettavaa pulloa tarttui mukaani, kun reilu viikko sitten pistäydyin parissa berliiniläisessä olutkaupassa.

Bock on tietysti enemmän kuin yksi ainoa oluttyyli: vaalean Heller Bockin tai kausiluonteisen Maibockin lisäksi löytyy tummia Bockeja, Doppelbockeja ja supervahvoja Eisbockeja. Tripel-etuliitettäkin on Bockin eteen soviteltu, ja kokonaan oma lukunsa ovat vehnäiset Weizenbockit, joita myös tehdään monenvärisinä.

Omaan makuuni monenlaisetkin Bockit sopivat hyvin, ja esimerkiksi Paulanerin Salvatorin tapaisia klassikoita on vaikeaa olla arvostamatta, vaikka isot nimet ehkä tarjoavatkin enemmän pysyvyyttä kuin uutuutta ja yllätyksiä. Myös vaaleissa Bockeissa on jotain, mikä minua kovasti viehättää, vaikka niissä lipsahdetaan usein ylimakean maltaisuuden puolelle.

Täydellinen vaalea Bock, jos sellainen jostain löytyisi, saattaisi olla yksi omista aution saaren oluistani. On aina hauskaa, jos pullon avatessa edes hetkeksi toivo herää, että nyt ollaan lähellä Bock-täydellisyyttä. Viimeksi näin kävi Reutberger Heller Bockin (6,7 %) kanssa. Tyylikästä, puhdasta, vaaleaa mallasta reunusti viileän yrttinen humala ja erikoinen ruusunkukan tai jasmiinin aromi.

Alun innostus laantui hieman, kun kukkainen sivumaku alkoi pullon tyhjentyessä muuntua hieman saippuaiseksi. Jos näitä olisi tullut ostettua useampi kuin yksi, kestäisin tuon pienen pettymyksen ja joisin loput hyvällä halulla kauniissa kesäillassa, vaikkapa saunan jälkeen vilvoitellessa. Reutbergerin luostaripanimon vaalea Bock on myös muiden näkemieni arvioiden mukaan jakanut mielipiteitä, ja laatu on ilmeisesti ollut ainakin jossain vaiheessa enemmänkin hukassa. Oluesta on löydetty asioita, joita ainakaan tässä pullossa ei ollut. Ehkä luostari on nyt löytämässä Midaan kosketuksen?

Paremmin hanskassa pysyi tumma vehnäbock Muospacher Bockfotzn (8 %). Sitä valmistaa Weißbierbrauerei Hopf, jonka taustalla on Paulanerinkin pääomistajana tunnettu iso vapaa-ajan bisneksiin erikoistunut Schörghuber-konserni. Läheinen vertailukohta löytyy Alkon valikoimastakin tutusta Erdingerin perhepanimon Pikantus-vehnäbockista.

Molemmat ovat lempeitä, Pikantus ehkä vielä enemmän banaanisen, suklaisen ja kuivahedelmäisen pehmeä. Bockfotzn tuntuu tuhdimmalta kuin mitä 0,7 abv-yksikön ero antaisi ymmärtää, ja aivan hienoista happamuutta ja tummaa poltettua sokeria on mukana. Kumpikaan ei ole kuitenkaan yltiöpäisen makea; näissä oluissa tulee hyvin esiin se, mitä lisäarvoa pieni vahvuuden lisäys perinteisille Baijerin tummille vehnäoluille tuo.

Seuraavaa ohjelmanumeroa varten siirrytään varsin toisennäköiseen ympäristöön. Berliinissä Kreuzbergin Markthalle Neun -hallikompleksissa toimiva Heidenpetersin panimo on käyttänyt viisi toimintavuottaan pitkälti ale-leirissä seikkailemiseen, erikoistuen varsinkin amerikkalaishenkisiin ipoihin ja muihin vastaaviin.

 

heidenpeters_flickr_alper-cugun_cc-by-2-0-small

Heidenpeters Markthalle Neunissa. (Kuva: Alper Çuğun, Flickr, CC BY 2.0).

Maibock (7,5 %) on Heidenpetersin riveissä ilmeisesti uusi tulokas tai mahdollisesti tekemässä paluuta tauon jälkeen. Belgian-Style Maibock -niminen viritys on myös panimon valikoimassa esiintynyt, samoin Citra Dunkler Bock. Kaikesta voi päätellä, ettei Heidenpetersiä juurikaan kiinnosta perinteisen baijerilaisen Bockin paneminen, ja kyllähän jo tämän Maibockin tuoksusta käy ilmi, että humalat on nyt ainakin tuotu merten takaa.

Heidenpeterin Maibockin sukulaissielu on monessakin mielessä tuo aiemmassa Berliini-postauksessa mainitsemani Lemken panimoravintolan Hopfenweisse (7 %). Maibock oli toki puhdas ohrabock, ellen nyt täysin missannut jotain olennaista. Amerikkalaistyylisen humalan alta löytyi hunajainen – ehkä sitten siinä mielessä baijerilainen –  vahva vaalea olut. Hopfenweisse on puolestaan normaali vehnäbock banaanin ja neilikan makuineen, mutta jälleen tosiaan kuorrutettuna Uuden maailman humaloilla.

Maistelusettini viimeinen, Rummelsnuffs Kraftbock, on peräisin Bierfabrik Berlinistä ja nimittää itseään 10-prosenttisena peräti Eisbockiksi. Tässä ei nyt ole tyydytty pelkästään ohraan ja vehnään vaan mukana on myös ruismallasta. Se tuo lopputulokseen oman hieman happaman viljaisuutensa, joka ei periaatteessa ole saksalaisille vehnäbockeillekaan vierasta.

Kraftbockissa on jo vilja- ja alkoholipuolella niin paljon meneillään, että humala ei samalla lailla korostu kuin kahdessa edellisessä. Onko tätä soppaa ryyditetty muilla kuin saksalaisilla lajikkeilla? Ei se mahdotonta ole: tiettyä sitruunaisuutta on ilmassa. Yleisvaikutelma jää myös jonnekin Saksa-bockin ja angloamerikkalaisten vahvojen alejen välimaastoon – pintahiivallahan tässä luultavasti ollaan joka tapauksessa liikkeellä.

Tässä muuten tietoa etiketissä esiintyvästä Rummelsnuffista saksaksi ja ruotsiksi.

cofYhteenvetona: pienestä Bock-maistelusta jää nyt hieman ristiriitaiset tunnelmat. Toisaalta on hienoa, etteivät saksalaiset enää pelkää venyttää vanhoja konventioitaan ja soveltaa oluttyylejään nykyisten kansainvälisten makujen mukaisiksi. Toisaalta on vaikeaa välttää ajatusta, että mitä enemmän erilaisia viljoja ja humalalajikkeita resepteihin ui mukaan, sitä syvemmälle makujen kakofoniaan hukkuu Bockien perusajatus.

Varmasti berliiniläisbockien tyyppiset kokeilut sulautuvat ennen pitkää osaksi Bock-perinnettä, kuten Belgiassakin on käymässä, kun sikäläiset oluttyylit omaksuvat amerikkalaisia vaikutteita. Toivoisin kuitenkin, että baijerilaiset perinteet pysyisivät samalla hengissä ja kehittyisivät omana itsenään, vanhassa mannereurooppalaisessa olomuodossaan. Nämähän eivät sinänsä sulje toisiaan pois.