Mannermaisia oluita Irlannista: Wicklow Wolf Arcadia ja Heff Bezos

Pienet vihreät olennot vilistävät taas baarien ja juhlatilojen lattioilla tänä iltana, kun maailma juhlii Pyhän Patrickin päivää. Olut virtaa, ja kuvissa näkyy yleensä tuoppeja täynnä sileävaahtoista, mustaa Guinnessia. Irlannissa tehdään kuitenkin nykyään muutakin kuin stoutia ja punaista Kilkennyä, onhan saarella kymmenittäin pienpanimoita kuten muissakin Euroopan maissa.

Kuva (vas.): Flickr.com, DaPuglet, CC BY-SA 2.0.

Tällä kertaa maistelussa eivät ole niistä kaikkein mielikuvituksellisimmat, vaikka Wicklow Wolf -panimon runsaassa vaihtuvien oluiden valikoimassa on nähty monenlaisiakin erikoisuuksia. Sen sijaan kaksi tämänkertaista tölkkiä, Arcadia Gluten Free Lager ja Heff Bezos -vehnäolut, vaikuttaisivat edustavan melko perinteisiä saksalaisia oluttyylejä. Valmistaja, alun perin Brayn kaupungissa County Wicklow’ssa aloittanut Wicklow Wolf, kuuluu 2010-lukulaiseen pienpanimosukupolveen – voisiko sanoa craft beerin suuriin ikäluokkiin?

Arcadia (4,3 %) on miedohko ja suoraviivainen lager, jonka kellertävä väri ja sitruksisen viljainen tuoksu viittaavat raikkaanpuoleiseen pohjahiivaolueen. Sitrushedelmä on aika tiukasti mukana myös maussa, ja ylipäätään tämä on keskitien pienpanimolagereiden joukossa kirpakan hapokas. Luulisi, että piirre tulee jostakin humalalajikkeesta, ei valmistusvirheestä. Onhan kevyissä lager-oluissa saksalaisessa perinteessäkin erilaisia happoihin liittyviä kommervenkkejä, joista ei kovin yleisesti puhuta, kuten sauergut. Minun maistelutaitoni eivät kyllä ulotu siihen, että osaisin lagerin makua pilkkomalla sanoa kauhean tarkkaan, mitä panimolla on tapahtunut ja mitä ei.

Illan toinen olut, Heff Bezos (6,5 %) on periaatteessa saksalaistyylinen vaalea vehnäolut, hefeweizen, johon oluen nimen selkäpiitä karmiva sanaleikkikin viittaa. Tai viittaa se myös tietysti Jeff Bezosiin – ilmeisesti Hugh Hefneristä keksityt sanaleikit on jo kaikki käytetty tai Hef-vainaan törkeydet syöneet niiden markkina-arvon.

Niin, periaatteessa saksalaistyylinen vehnäolut – paino sanalla periaatteessa. Tässä Wicklow Wolf on lähtenyt hakemaan (NE)IPA-oluiden humalointikulttuuria, joten kyseessä on oikeastaan Baijerin vehnäoluiden 2000- ja 2010-luvuilla kehitetty variantti hopfenweisse. Sen verran neipamaista meininkiä tässä on, etten olisi välttämättä aistinvaraisesti tunnistanut tätä vehnäolueksi ollenkaan. En saa esimerkiksi tuoksusta irti tuttua banaania, vaikka jotain hefeweizen-maista mausteisuutta siinä ehkä on, kuten maussakin. Erilaisia hedelmiä kuten mangoa, greippiä ja kookosta risteilee maussa. Katkeruutta ei ole hirveästi, mikä ehkä auttaa paketin kasassa pysymistä. Jälkimakuun jää vähän vehnäolutmaista hiivaa.

Eipä näissä oluissa paljon Irlantia ollut, mutta ihan mainioita tuotteita maasta, jonka oluttarjontaa esimerkiksi Alkosta löytyy vain tusinan nimekkeen verran (jos Guinnessit luetaan pois). Piste myös tölkkien hienoista susiaiheisista designeista. Pyhän Patrickin päivästä ja pyhimyksen juhlapäivän symbolista, shamrockista, voi lukea lisää vaikkapa Heikki Kähkösen tämänpäiväisestä artikkelista.

Advertisement

Joulukuun kuvat 20/24: Back to the future – vuoden 2023 oluttrendejä

Muutaman vuoden ajan keräsin tähän blogiin aina joulun tai uudenvuoden tienoilla seuraavan vuoden oluttrendejä. Noita postauksia varten kävin läpi ison nipun ennustuksia, joita eri maiden olut- ja juoma-aiheisilla verkkosivustoilla oli loppuvuodesta julkaistu (yleensä isoin osa USA:n olutmediasta). Pariin tai kolmeen vuoteen en ole tehnyt moisia koonteja – ensinnäkin koska ennustuksista alkoivat jotenkin uudet ideat kuivahtaa ja toiseksi koronapandemian aiheuttamien poikkeusolojen johdosta.

Nyt pitkästä aikaa katsoin, mitä ammattimaiset povaajat kertovat vuoden 2023 oluttrendeistä maailmalla. Yllättäen trendeissä oli tällä kertaa vähän enemmän luettavaa kuin muutamana viime vuonna, ja jos nyt ei sentään täysin uusia ajatuksia niin ainakin tuoreilla sanamuodoilla ilmaistuja. Tehdään niistä siis ainakin tällainen nopea muutaman pääpointin katsaus. Kuten aina, spekulaatioihin saa suhtautua niihin vähällä tai paljolla vakavuudella kuin haluaa. Arvauksiahan ne vain ovat, vaikka moni artikkeleita varten haastateltu asiantuntija varmasti käyttääkin pohdintoihinsa laajaa kokemustaan ja terävää vaistoaan.

Tämänkertaiset ennustukset voi ehkä kiteyttää erään trendinuuskijan luonnehdintaan ”back to the future”. Sillä viitataan varmasti ennen kaikkea koronakriisin jälkeisiin normaalioloihin, mutta ehkä myös siihen, että olutala ei voi jatkuvasti pelkistyä yhä enemmän johonkin muuhun kuin olueen – olipa se nolla-alkoholiset mallasjuomat tai hard seltzer -tyyppiset kossuvissyt – ilman että joku joskus alkaa kaivata vanhaa takaisin. Tuo tulevaisuus, siis menneisyydestä käsin ajateltuna, tarkoittaa jotain ihan tavallista. Vähän parempaa lageria, länsirannikon IPAa, miksei jopa saksalaisia raikkaita tyylejä kuten kölschiä, tai brittien vähälle huomiolle jäänyttä mildia.

Lagerin paluuta käsityöpanimoiden valikoimaan on tietysti povattu vuotuisissa trendiveikkailuissa jo iät ja ajat, ja onhan pilsneriä ja muita pohjahiivatyylejä nähtykin pienpanimoissa viime aikoina kosolti. Uusi termi eräällä ensi vuoteen katsovalla olutastrologilla oli kuitenkin petite lager, pienimuotoinen, miedonpuoleinen, ei erikoinen mutta kuitenkin maukas olut. Toinen minulle uusi oli pseudo-lager, visio pintahiivan käymisnopeudella toimivasta, rapean raikasta olutta tuottavasta prosessista. Äskettäin suosiota saanut ”cold IPA” voi olla teknisesti tämän vastakohta mutta lopputulos ehkä samantapainen?

Raikkaus, miedommat prosentit – vaikka ei välttämättä ihan ykkös- ja nollaoluiden sarjassa – ja erilaiset jo ennestään tutut, mutta ehkä vähän varjoon jääneet oluttyylit, olivat kaiken kaikkiaan ennustusten ytimessä. Lisäksi myönnettiin sekin, että viime vuosien hittioluet kuten hazy IPA eli NEIPA eivät ole välttämättä katoamassa mihinkään. Jotkut panimot voivat fokusoida valikoimaansa peräti entistä enemmän niihin. Myös hapanoluilla – jopa erilaisia hedelmiä ja eksoottisempiakin ainesosia sisältävillä – voi olla ennustusten mukaan tulevaisuutta.   

Muita mainittuja asioita raaka-ainepuolella olivat artesaanimaltaat (tämäkin minulle uusi näissä ennustuksissa), edistyneemmät humalatuotteet kuten humalaöljyuutteet, tuoreet humalat, sekä edellisinäkin vuosina mainittu CBD eli kannabidioli. Taproomien voittokulun ennustettiin jatkuvan, ja jotkut odottivat pienten panimoiden määrän laskua (niitä on esimerkiksi Yhdysvalloissa jo lähes 10 000). Panimot voivat löytää menestyksen siemeniä myös tarinoista, mihin viittasi erään ennustajan käyttämä käsite passion beers. Siinä oluttyyleillä tai teknisillä yksityiskohdilla ei ole niinkään merkitystä, vaan sillä, miksi joku tietty oluentekijä on innoissaan juuri tästä oluesta ja näistä raaka-aineista.   

Katsellaan siis, mitä vuosi 2023 tuo tullessaan ja moniko näistä oluthoroskoopeista osoittautuu tällä kertaa paikkansa pitäviksi.

(Kuva: floodllama, Flickr.com, CC BY 2.0.)

Joulukuun kuvat 14/24: Linna maalatulla lasilla

Jos organisoisin johonkin kuvantunnistuskilpailuja – mistä päin Helsinkiä tämä yksityiskohta on? – saattaisin valita alla olevan ikkunakuvan tapaisia otoksia helposti mukaan. Lasimaalauksiin ja muihin ikkunoiden värikuvioihin kiinnittää usein huomiota enemmän niiden luoman tunnelman takia kuin siksi, että kuva esittää jotain tiettyä asiaa. Yhdistäminen johonkin paikkaan ei ole välttämättä jälkikäteen helppoa. Tietysti jos lasin kuvaa sitten on jäänyt joskus tarkastelemaan lähempää, linkki löytyy heti.

Ikkunan takana on ravintola, johon tullaan sisään suoraan kodikkaan baaritiskin edustalle. Siitä jatketaan ruokasaleihin, joita on vasemmalla ja varsinkin oikealla suurempia. Kellari kaareilevine kattoineen on muodoltaan viini- ja oluttupa, tosin se ei ole juurikaan toiminut sellaisena, koska alakerran pöydätkin on käytännössä aina katettu ruokailijaseurueille – paikka on sen verran suosittu ryhmien keskuudessa. Makkarat, possunpihvit, wieninleikkeet ja maksaherkut tekevät kauppansa. Olutlaseihin lasketaan hyviä baijerilaisia lagereita kuten Andechsia, Augustineria tai Weihenstephaneria.

Pakkohan toisin sanoen Zinnkellerkin oli ottaa mukaan näihin joulunaluskuviin, kun Kolme Kruunua jo oli. Ruoat ja juomat olivat siellä jälleen tänä iltana hyvää saksalaista tavaraa. Varmaan myös Zinnkellerin baaritiskin ääreen voisi istua vain yhdelle oluelle, ainakin hiljaisempaan aikaan, jos varoo tukkimasta tarjoilijoiden reittiä. Varsinaisia pitkän linjan olutpaikkoja Kruununhaassa on ollut viime aikoina vähemmän, kadonneiden listaan on liittynyt takavuosien Savannan jatkoksi ainakin Marian Helmi. Harry’s Bar Liisankadulla kyllä jatkaa, ehkä osin samoilla eväillä, vähän boheemina korttelipubina jos oikein muistan.  

Joulukuun kuvat 9/24: Fondue

Näinä päivinä ihminen etsii tapoja paeta pakkaselta, viimalta ja rännän roiskeelta. Genevestä löysimme maanantaina hyvän pakopaikan, Jardin des Anglais’n puiston joulutorin keskuksena toimivan fondue-mökin. Mökki on ehkä vähättelevä sana, enemmänkin rakennus oli moderni alppimaja tai kakkoskoti, jonka suurempaan saliin mahtui kymmenittäin pitkiä ravintolapöytiä. Paikka oli arkena lounasaikaan suosittu, ja voi kuvitella sen olevan viikonloppuisin tupaten täynnä.

Odottelu- ja ruokajuomaksi tilasin Valaisanne Lagerin (4,8 %), joka oli kevyt mutta hedelmäinen vaalea peruslager. Panimo kuuluu Carlsberg-omisteisen ison Feldschlösschenin talliin, mutta oluessa on hillittyä käsityöläismäistä rosoa, mahtaako olla amerikkalaisesta Bravo-humalasta peräisin vai mistä. En tiedä, mikä olisi ihanteellinen fondue-olut, koska juustot voivat olla terävänkin voimakkaita. Sveitsiläiset kai juovat valkoviiniä yleensä juustoruokiensa kanssa. Kannattaisiko jotain hapanolutta kokeilla, jos mitä tahansa olisi tarjolla? Laadukasta viinin vahvuista lageria à la Samichlaus?

Fondue-keittiön koneisto toimi erinomaisesti, padat tulivat pöytään nopeasti ja leipäkorit oli käyty tuomassa jo sitä ennen. Tarjoilija suositteli keitettyjä perunoita kylkiäiseksi, ja ne kannattikin ottaa. Valitsemassamme fonduessa oli huhtasieniä juustoseoksen joukossa, mikä nosti hintaa hieman, mutta annokset olivat joka tapauksessa enemmän ravintola- kuin joulutorihinnoissa. Maku lunasti lupaukset. Juustoissa oli sen verran ytyä, että hienot sienet olisivat melkein voineet jäädä varjoon – eivät ne onneksi aivan jääneet. Kodikkaan lämpimässä alppimajatunnelmassa heikompikin fondue olisi menetellyt, mutta nyt kokemus oli harvinaisen tasokas.   

Juhlaoluiden aikaan: Zoller-Hof Export-Festbier ja Benediktiner Festbier

Syksyllä on Etelä-Saksassa juhlaoluiden aika, Festbier-Zeit. Viikon päästä käynnistyy Baijerin kansanjuhlista tunnetuin, Münchenin Oktoberfest, kahden koronavuoden aiheuttaman tauon jälkeen. Pienempiä juhlia vietetään muilla Baden-Württembergin ja Baijerin paikkakunnilla läpi syyskauden, ja toki suurimmat niistäkin ovat käytännössä kansainvälisen kokoluokan tapahtumia.

Alko ottaa vuosittain valikoimaansa muutaman Oktoberfestbier-tyylisen kausioluen. Tänä vuonna mukana ovat vanhoista tuttavuuksista Münchenin juhlillakin tarjoiltavat Löwenbräu, Paulaner, Spaten ja Hofbräu sekä vehnäolut Erdinger Oktoberfest-Weissbier. Uusia minulle ovat tämän vuoden kattauksessa sen sijaan Zoller-Hofin ja Benediktiner-panimon juhlaoluet. Ne pääsevät nyt siis maisteluun ensimmäistä kertaa.   

Zoller-Hofin panimo perustettiin vuonna 1845 Sigmaringeniin, joka oli siihen aikaan yhden Hohenzollern-suvun hallitsemista pienistä ruhtinaskunnista pääkaupunki. Hohenzollernien toinen haara toimi tietysti Preussin kuninkaina, ja heidän johdollaan Saksa muutamaa vuosikymmentä myöhemmin yhdistyi eurooppalaiseksi suurvallaksi. Majatalon isäntä Paul Graf perusti panimonsa Sigmaringenin kaupunginmuurien tuntumaan, ja solmi hyvät suhteet hallitsijasukuun. Panimon johdossa on edelleen Paulin jälkeläisiä.

Benediktiner Weissbier taas nivoutuu Saksan vanhoihin panimoperinteisiin sikäli, että kyseessä on Ettalin luostaripanimon ja reininmaalaisen Bitburgerin yhteisyritys. Ettalissa on toki tehty olutta keskiajalta lähtien ja Bitburgissa nykymallilla 1800-luvun alusta. Silti yhteistyössä on baijerilaista ilmeisesti vain Ettalin hiiva, sillä oluita valmistetaan Hessenin osavaltiossa Lichin kaupungissa. Ja tämä Festbier ei suinkaan ole vehnäolutta, vaikka vehnä onkin tämän 2000-lukulaisen panimoyhteistyön kantava idea. 

Millaisia juhlaoluita pöytään on siis nyt saatu? Väriltään molemmat ovat kultaisen vaaleita, Benediktiner Festbier (5,8 %) aavistuksen tummempi kuin Zoller-Hof Export Festbier (5,6 %). Tuoksuissa on aluksi hyvin vähän eroa, molemmissa pullon (Zoller-Hof) ja tölkin (Benediktiner) avatessa raikasta sitruunan reunustamaa mallasta. Myöhemmin Benediktineristä erottaa selvästi viljaisempaa, kypsemmäksi paistetun pikkuleivän tuoksua ja Zoller-Hofista vaaleampaa, saippuaisen hedelmäistä mallasta.

Eipä makumaailmoissa ei ole valtavaa eroa myöskään. Benediktinerissä on pyöreä kypsän jyvän maku, jossa on pienet hunajan ja heinän vivahteet. Zoller-Hofin viljaisuudessa on vähän kermaista marsipaania, yrttiä, kukkia ja jopa ripaus alkoholia.   

Taas tulee vilkaistua kantavierrelukemia, kun toinen olut tuntuu jonkin verran ohuemmalta kuin toinen. Näin asia onkin: Zoller-Hofilla on hoidettu 5,6-prosenttinen olut 12,3° kantavierteestä, kun taas Benediktiner-juhlaoluen vastaavat tiedot ovat 5,8 % ja peräti 13,5°. Makuja on tietysti moneen lähtöön, mutta itse yhdistäisin jälkimmäisen kaavan luontevammin eteläsaksalaisten syysjuhlien oluisiin. Runsas ja pehmeä olemus sopii niihin.

Muutoin kyllä myös Zoller-Hofin olut on juhlaoluen muotilla tehty. Ei se ole vaaleaksi export-olueksi ylipäätään hassumpi, vaikka jokin kitkerä piirre siinä vetää makua vähän ruttuun. Tämä tuskin on humalaa, koska EBU-lukemissa on vain parin piirun ero (Zoller-Hof 22 ja Benediktiner 20). Tyypillistä saksalaista ”lähes neljän tähden” suorittamista kai molemmat edustavat. Veisikö benediktiinien Festbier tällä kertaa voiton? Ei senkään maltaisuus täysin hienostunutta ole, ei Saksan terävintä kärkeä. Ihan hyviä lisiä Alkon syyskausivalikoimaan kummatkin silti ovat.

Novopacký Podkrkonošský Speciál ja Žatecký Celia Dark Export

Jo muutamassa aikaisemmassa postauksessa olen tänä vuonna käsitellyt vähän vahvempia lagereita ja toisaalta nimenomaan tšekkiläisiä sellaisia. Sarja jatkuu nyt selkeästi tummemmilla esimerkeillä, nämä kaksi olutta ovat väriltään tummanruskean–mustan skaalalla, valossa kyllä punertavia. Tumma tšekkiolut on sinänsä ainakin 1990-luvulla olutharrastamisen aloittaneille tuttu juttu, mutta vahvempia versioita ei tule vastaan niin usein. Tässä on kuitenkin kaksi Alko-myynnissä olevaa esimerkkiä.

Podkrkonošský Speciál (6,3 %) on tumma speciál-olut Nová Pakan kaupungista, joka sijaitsee pohjoisessa Tšekissä Krkonoše-vuorten juurella (oluen nimikin tarkoittaa täsmälleen tätä). Olut syntyi alkujaan panimon 125-vuotisjuhliin ja siitä tuli myöhemmin osa vakiovalikoimaa. Olen maistanut tätä ennenkin ja pitänyt melko erikoisena. En tiedä, miten tämä on jämähtänyt Alkon vakiovalikoimiin näin pitkäksi aikaa, mutta kun se nyt siellä on, otetaan uudelleen maisteluun.

Tuoksussa on ohuesti kaakaota tai kahvia ja erikoista hunajaista leipäisyyttä. Maussa on kahvia, mausteleipää, ja voimakkaan kemikaalimaista ja ruohoista humalaa, jälkimaussa tumman sokerin makeutta ja jotain lääkemäistä. Kaikkien näiden erikoisten piirteiden alla runko on jotenkin vetinen.

Ehkä vilkaisu Alkon ilmoittamiin tietoihin tästä oluesta valaisee vähän sen outoa luonnetta. Tässä on siis vain 13,3° Platoa kantavierrevahvuutta. Yleensä kuvittelisin tšekkipanimon keittelevän sen vahvuisesta vierteestä myös vähäväkisempää olutta. Tässä maltaan sokerit on käytetty tarkkaan. Vertailukohtana Bohemia Regent Prezident – vaalea olut tosin – on kantavierteeltään vahvempi (13,7°) mutta alkoholiprosenteiltaan miedompi (6,0). Kun tähän yhdistää kohtuullisen korkean katkeropitoisuuden (27 EBU), saadaan ehkä juuri ohutselkärankainen olut, jossa humalan piirteet pääsevät todennäköisesti hyvin esiin. Tasapaino ei ole minusta ihanteellinen.

Celia Dark on Žatecký pivovar -panimon export-olut, jossa taas ei ole aineksia säästelty. 14,2° Plato-asteen kantavierteestä (Alkon mukaan, kun panimo itse mittaa jopa 14,4–14,6°) on tehty 5,7 %-abv vahvuinen olut, jossa sekä humala (30 EBU) että maltaan mehevät maut on kuitenkin saatu jotenkin puristettua melko mitäänsanomattomaksi kokonaisuudeksi.

Tuoksu on mieto mutta hyvä, siinä pähkinäsuklaata ja häivähdys lakritsia. Maussakin on miellyttäviä piirteitä, pähkinäistä mallasta, vähän karamellia, kahvia ja nahkaa, pieni yrttinen humalan pilkahduskin. Silti lopputulos on tosiaan jossain määrin pliisu ja jälkimaku yksiulotteisen makea. Liittyykö tasapaksuus johonkin metodiin, jolla tästä on saatu gluteeniton olut – sehän Celia-sarjan tärkein myyntivaltti kai on?

* * * * *

Täydellisen tšekkilagerin etsintää (kategoriassa tummat) eivät nämä kaksi olutta hirveästi edistä, vaikka kumpaakin maistelee tarpeen tullen aika mielellään, jos tyylistä tykkää. Niinkin karu asia kuin alkoholiprosentti tekee tästä kaksikosta astetta vakavasti otettavampia tekijöitä kuin jotkut ruokakauppapuolen tummat tšekit, jotka ovat monesti myös vähän tylsiä oluita ulkomaalaisomisteisilta bulkkipanimoilta.

Kuitenkin jokin tässä siis silti tökkii. Jos Celian ongelma on enemmänkin liian matala profiili ja Podkrkonošský Speciálilla taas vähän hallitsematon tasapaino ohuen maltaan ja vahvan humalan välillä, mitä asialle voisi tehdä? Žatecin panimo jos mikä on tietysti tsekkiläisen humalanviljelyalueen ytimessä. Selvästikin myös Nova Pakan panimo tykkää heittää pataan ihan kunnolla kotimaista humalaa. Alkaa kiinnostaa, saisiko näistä resepteistä enemmän irti, jos niitä pääsisi maistamaan vaikka tuoreeltaan paikan päällä hanasta ja uusimmalla humalasadolla?

Ayinger Frühlingsbier, Saksalaisen oluen päivä ja Kirjan ja ruusun päivä

Tällä viikolla missasin kutsuvierastilaisuuden Bierhaus Münchenissä, jossa olisi päässyt maistelemaan Ayingerin oluita maahantuoja Brukettin johdolla – jopa Roman Schatz olisi ollut paikalla turinoimassa saksalaisesta oluesta. Maistelun verukkeena oli Saksalaisen oluen päivä, mutta tietysti tuo päivä on oikeasti vasta tänään.

23. huhtikuuta 1516 annettiin Baijerissa niin sanottu oluen puhtausmääräys eli Reinheitsgebot, ja sitä historiaa Saksalaisen oluen päivällä juhlitaan. Ayinger on yksi suosikkipanimoistani koko maailmassa, ja siitä voi lukea lisää muutaman vuoden takaisesta postauksestani. Parempi panimon esittely löytyy toki esimerkiksi Peter Tammenheimon tuoreesta artikkelista Avec-mediassa, ja hänen jutussaan käydään läpi myös Saksalaisen oluen päivän ja Reinheitsgebotin merkitystä.

  

Frühlingsbier (5,5 %) on muistikuvissani melko humalavetoinen ja kevyt, olen juonut sitä joskus kymmenkunta vuotta sitten Kolmessa Kaisassa. Ihme oikeastaan ettei se ole tässä välivuosina tullut vastaan. Käsitykseni tämän kevätoluen humalaorientaatiosta on luultavasti joko muistin tepposia tai sitten tottumista katkerampiin oluihin ylipäätään. En usko, että olut itse on muuttunut.

Nyt siis hankin pullon Alkosta. Väriltään olut on kellertävä ja lasissa sameahko. Tuoksussa on pikemminkin hiivaa, mallasta, hedelmää ja hyvin kevyesti vähän ruohoista humalaa. Maku on herkullisen maltainen, tukevampi kuin muistin, ja vähän makea. Humala huojuu aika mietona taustalla, jälkimakuun sitä kuitenkin vähän jää. IBU-lukema on 24, eli ei nyt mitätönkään tällaiselle lempeälle lagerille.

Kun Ayingerin valikoimaa katsoo, tulee mieleen kysymys, onko Frühlingsbier käytännössä vain suodattamaton kellerbier-versio panimon vahvimmasta peruslagerista Jahrhundertbieristä. Jahrhundertbier on export-tyylinen olut, jossa kantavierrevahvuus on 12,4° ja prosentit samat eli 5,5 % abv. Näin ei kuitenkaan ilmeisesti ole, sillä Frühlingsbierin kantavierteessä on peräti 13,8° Platoa, mikä on todella paljon tämän vahvuiselle oluelle. Se siis selittää oluen selkärankaa ja makean maltaista olemusta, vaikka siinä on myös keväistä vaaleutta ja puhtautta. Ainakin tämä yksilö oli mielestäni loistava olut.

* * * * *

Tietenkään tänään ei ole ollut pelkästään Saksalaisen oluen päivä vaan myös esimerkiksi Kirjan ja ruusun päivä, Shakespearen ja Cervantesin kuolinpäivä. He molemmat kuolivat tasan sata vuotta Reinheitsgebotin voimaantulon jälkeen.

Tänään ostamani kirja oli divaritavaraa, vuoden 1996 olutoppaiden mammutti The Beer-Taster’s Log. Kirjoittaja on James D. Robertson, jonka lähes kahtakymmentä vuotta aikaisemmasta kirjasta The Great American Beer Book postasin toissa vuoden joulukalenterissani. Sitä kirjaa en ollut itse lukenut, vaan tiivistin postaukseen belgialaisten olutaktivistien ihmettelyä heidän maansa oluiden käsittelytavasta kirjassa.

En ole edelleenkään ehtinyt kaivella, kuka Robertson tarkkaan ottaen on. Ehkä yksi “Amerikan Michael Jacksoneista”, koska hänkin on aloittanut olutkirjoittajan uransa jo 1970-luvulla ja maistellut ilmeisesti tuhansia arvioimiaan oluita niiden kotiseuduilla Euroopassa ja muualla. Esipuheen tähän The Beer-Taster’s Log -kirjaan on tehnyt Fred Eckhardt, joka puolestaan on tutumpi nimi amerikkalaisista kotiolut- ja olutkirjakuvioista.

Tässä kirjassa kiinnostavaa nykyajan olutfriikille ovat laajat arviot 90-luvun amerikkalaisten pienpanimoiden tuotevalikoimista. Kirjassa esitellään yhteensä 6 000 olutta, mikä ei ole vähän. Siinä käsitellään kyllä koko maailman oluet, mutta puolet sivumäärästä uhrataan Yhdysvaltojen panimoille. Tämä on hyvä – niistä suuri osa on nyt jo kadonneita tekijöitä.

Suomi kuitataan viidellä Hartwellin (sic), Mallasjuoman ja Sinebrychoffin lagerilla sekä Koffin portterilla, jota kutsutaan Koff Imperial Stoutiksi. Se saa kolmanneksi huonoimmat pisteet koko joukosta, vain 53/100, kun taas paras lager eli Mallasjuoman Finlandia Gold saa 83/100. En ole Malskin tuolloisia lagereita maistellut (panimo oli siis sulautunut Hartwalliin jo vuonna 1988), mutta onhan reaktio Suomi-näkökulmasta vähän samalla lailla yllättynyt kuin belgialaisilla James D. Robertsonin ensimmäistä kirjaa lukiessa. Michael Jacksonin arvostukset eivät ainakaan tässä kohtaa olleet linjassa Robertsonin näkemysten kanssa.

Salvator pelastaa

Alkoholia ei saisi juoda ketutukseen, usein ohjeistetaan. Enkä minä nytkään niin tehnyt, vaikka perjantaina rankan työviikon jälkeen olisi teoriassa voinut sekin tilanne olla. Pienen Salvatorin kävin Kaislassa nauttimassa, mutta viikko kyllä oli sinänsä ihan hyvä, tulosta tuli taottua ja suorittaminen sujui mukavasti.

Jos kuitenkin viikko olisi ollut erityisen veemäinen, niin Paulaner-panimon klassikko – kaikkien bockien emoalus – Salvator (7,9 %) olisi varmasti tuonut hetkellisen lohdun. Nestemäinen vapahtaja on kevään airut, ja se pelastaa tähän aikaan vuodesta – jos ei muulta – niin ainakin pitkältä ja lumisen hyiseltä talvelta.

Oluen tarina juontaa juurensa 1700-luvun lopulle, jolloin panimo oli vielä luostariveljien hallussa. Siitä tuli seuraavalla vuosisadalla yksi Münchenin olutihmeen rakennuspalikoita, kuitenkin siis nimenomaan alkuvuoden ja paastonajan juoma. Jo aikaa sitten maallistunut Paulaner on nykyäänkin, Schörghuber Unternehmensgruppen (70 %) ja Heinekenin (30 %) omistamana, yksi kaupungin legendaarisista Oktoberfest-panimoista ja Saksan suosituimpia olutmerkkejä.

Kun istuin katsellen olutta lasissa ja meditoiden sen hienoutta, tulivat mieleeni kuvaukset siitä 1990-luvun alusta. Onko Salvator muuttunut 30 vuodessa? Graham Leesin Good Beer Guide to Munich and Bavaria kutsui sitä tuolloin “erittäin tummaksi”, ja Michael Jacksonin suomenkielinen Matkailijan olutopas “hyvin tummaksi, syvän ambranpunaiseksi”. Nyt maistelussa olevan hana-Salvatorin väri on hailakan ruskea, selkeän punertava kyllä mutta ei juuri millään mittarilla kovin tumma. Monet muut Baijerin yleisistä bockeista, kuten Kaislan hanassakin ollut Asam Bock, ovat sen sijaan selkeästi mustanpuhuvia.

Salvatorin tuoksu on karamellisen maltainen; maussa on paljon pehmeää, lempeää pähkinää, kuten pekaania. Siinä on myös karamelliä ja jotain kuivattua hedelmää tai ehkä jopa marjaa, vadelmaa tai vastaavaa. Tummaa hedelmäistä brandya tai hedelmälikööriä voi myös assosioida tähän makuun, koska alkoholiprosentti on melko korkea. Täysin vailla katkeruutta tämä ei ole, mutta vahvuuteen nähden humalan piirteitä on Salvatorissa hyvin vähän.

Maalis-huhtikuussa on ollut tapana, että Münchenin Starkbierfestin eli vahvojen oluiden juhlan alkajaisiksi Baijerin pääministeri saa käteensä litran kolpakon Salvatoria. Sellaisia juhlakansa siellä muutenkin nauttii, koska baijerilaiset tykkäävät festivaaleilla juoda vähän isommista astioista. Parin Salvator-litran jälkeen saa kyllä raavaampikin baijerilaisherra tai -rouva asetella askeleitaan tarkkaan, jos mielii kotiinsa löytää. Aamulla sitten mietitään, tuliko edellisenä iltana kohdattua vapahtaja vai itse sielunvihollinen. Nämä ovat näitä olutkulttuurin erikoisuuksia, onneksi Kaisla tarjoaa tuotetta myös tyylikkäistä pikkukolpakoista.

Sandels Juhlaolut ja Kukko Pils Juhlaolut

Nyt katsotaan kahta kotimaista synttäriolutta, jotka eivät ole festbierejä saksalaisessa mielessä mutta eroavat kumpikin omalla tavallaan panimoiden perustuotteista. Olvi on suurpanimoista pienin, Laitila pienpanimoista suurin. Tämä näkyy näissä oluissakin.

Olvin Sandels-sarjan suodattamaton Juhlaolut lanseerattiin vuonna 2021 kunnioittamaan Iisalmen kaupungin 130-vuotista olemassaoloa ja kai myös Sandels-oluen viittäkymmentä vuotta. Se kadonnee myynnistä nyt kevään aikana. Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan Kukko Pils Juhlaolut taas juhlistaa keltaisessa tölkeissä (ja keltaetikettisissä pulloissa) myytävän Kukko Pilsin 20-vuotista taivalta. Tämäkin juhlaolut tuli ensimmäisen kerran maisteltavaksi paikallisesti jo vuoden 2021 puolella, mutta nyt alkuvuodesta sitä on ollut mahdollista bongata täällä Helsinginkin marketeissa.

Sandels Juhlaoluen (5,3 %) kanssa minulle kävi kuten Pilsner Urquell Nefiltrovanýn kanssa syksyllä: suodattamattomaksi mainittu olut on lasissa sen verran kirkasta, että alkaa epäillä ostaneensa väärän tölkin. Ihmetyshän ei kerro muusta kuin siitä, että useimmat muut juomani oluet ovat niin suodattamattomia, että koko sana on kärsinyt pientä inflaatiota. En ole Sandelsin tavallista A-olutta vähään aikaan maistanut, mutta väitän kyllä mausta erottavan tämän suodattamattomaksi versioksi, vaikka silmämääräisesti eroa ei heti huomaisikaan.

Tietysti kyseessä on suuren yleisön olut, jonka ei ihmeemmin pidäkään kuluttajaa hämmentää. Olvin linja on kaikessa vähäeleinen – kuten kokoiselleen panimolle kai sopiikin – myös siis craftmaisemmissa tölkeissä myytävissä ”erikoisoluissa”, IPAssa ja muissa. Sandels-perhe on luonnollisesti sitäkin perinteisempää suomilageria, melkein siinä missä talon nimibrändin keskiolut ja A-olut.

Hennon kullankeltainen olut tuoksuu miedosti maltaalle, ja pienellä mielikuvituksella siinä voi ehkä tuntea humalantuoksuakin leijailemassa. Maku on keksimäisen maltainen, siinä on vaalean viljan raikkauden lisäksi minimaalinen sitruksen puraisu ja vaisu ruohoinen humalointi. Vähän paperimaisen ohueksi olut suodattamattomuudestaan huolimatta jää. Kuten kotimaisessa A-oluessa joskus, hedelmäkaramellinen, hunajainen ja miedosti viinainen vihlaisu on myös mukana mutta tässä ihan hyvin osana muuta makua, ei päälleliimatun karkeana.

Silloin kun kotimainen bulkki ei ärsytä latteudellaan, se aiheuttaa usein jonkinlaisia nostalgisia mielikuvia. Tyyliin: lapsuuden taloyhtiösaunat 70-luvun lopussa, mummon pieni olutpullo joka nautitaan saunasta vilvoitellessa. Puupanelointi ja punavalkoruutuiset pöytäliinat. Oiva Toikan kolpakko tai sellainen kuoppalasinen. Tämän Sandels Juhlaoluen kun juo riittävästi viilennettynä ja erittäin janoisena (vaikka juuri saunan jälkeen), se saattaa jättää nihkeästikin teolliseen lageriin suhtautuvalle ihan positiivisen makumuiston.

Laitilan Kukko Pils Juhlaolut on miedompi kuin Sandelsin juhlaolut ja asettuu 5,0-prosenttisena keskikalja-Kukon ja Kukko Vahva Pilsin välimaastoon. Tämän oluen määräävä erikoispiirre ei ole suodattamattomuus vaan kuivahumalointi. Oluen tuoksussa onkin eittämättä sitä itseään eli kokonaista humalakäpyä. Hallertauer Hersbrucker on ilmeisesti kuivahumaloinnissa käytetty lajike, muuten oluesta löytyy myös Northern Brewer -humalaa.

Tämä on tietysti aivan eri tyyppinen ilmestys kuin Sandelsin juhlaolut. Humalointiin se ero kai selvimmin kiteytyy. Sandels lienee Suomen miedoimmin humaloituja oluita jopa normilagereista. Kukolla taas on perusversioissaan jopa 35 EBU:n katkeruus ja tässä juhlaoluessa panimon mukaan 32 EBU. Melkein kolme kertaa korkeammat lukemat siis kuin Sandelsissa. Ulkonäöltään Kukko Pils Juhlaolut on selkeästi suodattamaton ja värissä on oranssi vivahde kuin Urquellissa konsanaan.

Mukana on siis pils-maltaan lisäksi vaaleaa karamellimallasta, ja maussa tuntuukin välillä jopa aika intensiivistä karamellin makeutta – näin pääsiäisen aikaan mieleen tulevat melkein sellaiset pienet munanmuotoiset hedelmärakeet karkkipusseissa. Toki mallas on tässä oluessa humalan rinnalla isona makuna mutta ei erityisen viljaisena vaan enemmänkin hedelmäisenä. Jälkimaku on aavistuksen makea, ja siinä on humalaakin mutta ei mahdottoman katkerana.

Laitilan Wirvoitusjuomatehdas kertoo sivuillaan myös tällaista:

Laitilan Kukko Pils oli ensimmäinen suomalainen pienpanimo-olut, joka pakattiin tölkkiin 21.3.2002, ja saatavilla olevan tiedon mukaan se oli ehkäpä jopa maailman ensimmäinen lajissaan. Samana vuonna 2002, mutta muutamaa kuukautta myöhemmin, tölkkiin alkoi oluitaan pakata myös amerikkalainen pienpanimo nimeltään Oskar Blues Brewery, joka virheellisesti itseään maailman ensimmäiseksi tölkkiin pakkaavaksi pienpanimoksi nimittää.

Luotetaan panimon sanaan tässä. Pakkauksen tyylikkyydessä Kukko vie ilman muuta pitemmän korren Olviin verrattuna. Ei muuten olisi hassumpi juttu, jos Kukon juhlaolut jäisi Laitilan valikoimaan vaikka pysyvämpänä edustajana. Juohan tuota Sandelsin juhlaoluttakin mieluummin kuin suodatettuja Sandelseja, mutta tässä kai on se melko ison ja tosi ison panimon ero – Kukko-sarjaan sopii tällainen craft-henkinen erikoisversio, Sandels-brändiä on hyödynnettävä varovaisemmin. Jos Olvi olisi pienpanimo, se olisi saattanut tehdä juhlavuoden kunniaksi esimerkiksi ”oluen, jollaista eversti Sandels olisi oikeasti voinut juoda Suomen sodan aikaan”. Se ei olisi vaalea ja utuisen kirkas vaan luultavasti tumma ja mämmimäisempi, pintahiivalla pantu.

(Tölkkien kuvien lähde: panimot.)

ABK Edel ja Rothaus Märzen

Viime viikonloppuna postasin kotimaisesta märzen-oluesta, jonka tuotoista osa lahjoitetaan Ukrainan auttamiseksi. Tällä kertaa testissä on kaksi eteläsaksalaista märzeniä, joihin ei liity muuta ajankohtaista tai erikoista kuin että molemmat sattuvat löytymään tällä hetkellä Alkon valikoimasta. Märzenit siis olivat vanhaan aikaan maaliskuussa pantuja kesäoluita, jotka kuuluivat syksyn sadonkorjuujuhlien juominkeihin.

Tekijöistä ABK:n (Die Aktienbrauerei Kaufbeuren) historia Baijerin Schwabenissa ulottuu keskiajalle asti, joskin panimolla on nykyään amerikkalainen enemmistöomistaja. Rothaus on puolestaan Baden-Württembergin osavaltion omistama valtionpanimo, jossa 1700-luvun lopussa oluenpanon aloittivat benediktiinimunkit, vaikka toiminta sittemmin päätyikin maallisen vallan käsiin. Se sijaitsee Schwarzwaldin alueella.

Aika perinteisiä panimoita näyttävät joka tapauksessa olevan nämä molemmat. Koko saksalainen skaala hallitaan kyllä, pilsnereistä vehnäoluiden kautta vahvoihin bockeihin, mutta IPAan tai muihin ulkomaisiin pintahiivaerikoisuuksiin ei ole lähdetty. Kumpikin on vanhojen pienpanimoiden luvatussa maassa, Saksan etelävaltioissa, panimokentän isoimmasta päästä. Rothausin tuotanto hipoo melkein miljoonan vuotuisen hehtolitran rajaa, ja ABK:kin on kuusinumeroisissa luvuissa.

Edel ei ehkä sisällä nimessään vihjettä märzen-tyyppisestä oluesta, mutta panimo itse kutsuu sitä juhlaolueksi, joten sellainen se on. Olut on väriltään syvän kullankeltainen, tuoksu on maltainen mutta jollain lailla myös metallinen; nämä samat elementit toistuvat maussa. Olut on varsin makea ottaen huomioon ettei prosenttien (5,8 %) puolesta puhuta edes bockista.

Olemukseltaan tämä Edel on aika lähellä Andechsin luostaripanimon vastaavaa olutta, Spezial Helliä, jossa maltaisuus on myös makeahkoa mutta vähän viljaisempaa ja vailla metallin klangia. Kun Edel lasissa lämpenee, mukaan tulee kemikaalimainenkin piirre sekä hunajaisuutta.

Rothausin olut on Märzen jopa nimeltään, joskin se tunnetaan 0,33 l pulloissa eri nimellä, Eiszäpfle. Rothausin Märzen (5,6 %) on Edeliä astetta vaaleampi olut, jonka tuoksussa mallas on viljaista ja hieman paperista – melkein kuin suomalaisissa A-oluissa – eikä ollenkaan yhtä makeaa kuin ABK:n oluessa. Myös maussa on runsaasti selkeän oloista vaaleaa mallasta ja hieman ruohoista humalaa. Tässä on katkeruutta 22 EBU, kun astetta vahvemmassa Edelissä on 18. Rothaus Märzen sammuttaa janoa lagermaisesti, kun Edelissä on pieni öljyinen tuntuma, joka ei ole niin raikas.  

Molemmat ovat melko pehmeitä, lempeitä oluita, jossa humalan puraisua tai muitakaan särmiä ei paljon ole, vaan keskitytään puhtaasti mallastyynyillä lepäilyyn. Oluet edustavat varsin luotettavaa eteläsaksalaista osaamista, joskaan eivät ole aivan terävintä saksalaisen olutsuorittamisen kärkeä. Kumpaakin voisin kenties ostaa silti toistekin, tai tilata litran kolpakolla, jos Saksassa liikkuessa vaikka syysjuhlien aikaan tulisi jossain vastaan.