Lyhyet erikoiset: Lidlin Volksfestbier (5,5 %)

Kirjoitin kuluneella viikolla Oktoberfestistä, ja ehkä siksi Festbier on nyt aiheena mielen päällä. Näitä on minulle tullut eteläsaksalaisilta panimoilta vuosien mittaan vastaan ehkä korkeintaan kymmenkunta, Münchenin tunnettujen juhlaoluiden lisäksi.

Olutfariseukset saattavat ajatella, että saksalaisen juhlaoluen pitäisi olla suurin piirtein punaruskeaa Märzeniä ollakseen oikeaoppista – sellaista siis jota tyylioppaissa myös Vienna-style Lageriksi kutsutaan. Käytäntö on kuitenkin osoittanut, että Festbier on usein yhtä vaaleaa kuin Helles, jonkin verran vahvempaa ja monesti myös makeaa.

schwaben
Nyt kuvassa olevat Volksfestbier-pullot on ostettu Lidlistä, ei tosin Suomesta, kuten prosenteista voi päätelläkin. Tekijä Dinkelacker-Schwaben-Bräu on kahden vanhan stuttgartilaisen panimon muodostama suurehko yhteenliittymä, ja vieläpä itsenäinen panimo (tosin Schwaben-Bräu on kuulunut jossakin vaiheessa myös InBeville).

Tässä ehkä on siis suurin piirtein Stuttgartin vastine Münchenin kuudelle panimolle, jonkin verran pienempi vain. Kyse ei toisin sanoen ole ”maitokaupan omasta merkistä”.

Koska Lidl on meikäläisistä ruokakaupoista se, jossa käyminen tuntuu ulkomailla suunnilleen samalta kuin kotimaassa, Volksfestbierin bongaaminen tuntui tavallaan aikamatkalta Suomen uuden alkoholilain aikakauteen (jos se siis toteutuisi sellaisena kuin ehdotus, josta nyt syyskuussa eduskunnassa kiisteltiin).

Eihän tämä mikään Saksan paras olut ollut, mutta kuitenkin ihan kelvollinen, perusvaaleaa germaaniolutta hieman tuhdimpi kausiolut. Tyylillisesti olisin voinut heittää sen Oktoberfest- tai Märzen-kategorian sijaan esimerkiksi Export-koppaan. Olut oli maltaan tuoksuinen ja prosentteihinsa nähden vielä kevyehko ja kuiva, maltainen maultaankin, joskin aavistuksenomainen pahvin vivahde leijui muuten hyvän viljan liepeillä. Humalaa oli hyvin miedosti, mutta kun olut lämpeni, jälkimakuun tuli jalohumalan minttuista raikkautta.

Juhlaolut pääsi töihin tavallisen viikonlopun saunaoluena ja suoriutui siitä tehtävästä ihan kunnialla. Usein pohdin, muuttaisiko esitetty alkoholilain uudistus elämääni juuri mitenkään. Tässä on kuitenkin yksi esimerkki: oivallisia saksalaisia lagereita voisi tulla yllättäen vastaan missä tahansa hyvin varustellussa ruokakaupassa, sen verran keskiolutta vahvempia että niiden ominaisuudet pääsevät oikeuksiinsa.

Mainokset

Moderneja ja perinteisiä Bockeja Berliinistä ja Baijerista

Viisi tavalla tai toisella Bock-oluttyyppiin luettavaa pulloa tarttui mukaani, kun reilu viikko sitten pistäydyin parissa berliiniläisessä olutkaupassa.

Bock on tietysti enemmän kuin yksi ainoa oluttyyli: vaalean Heller Bockin tai kausiluonteisen Maibockin lisäksi löytyy tummia Bockeja, Doppelbockeja ja supervahvoja Eisbockeja. Tripel-etuliitettäkin on Bockin eteen soviteltu, ja kokonaan oma lukunsa ovat vehnäiset Weizenbockit, joita myös tehdään monenvärisinä.

Omaan makuuni monenlaisetkin Bockit sopivat hyvin, ja esimerkiksi Paulanerin Salvatorin tapaisia klassikoita on vaikeaa olla arvostamatta, vaikka isot nimet ehkä tarjoavatkin enemmän pysyvyyttä kuin uutuutta ja yllätyksiä. Myös vaaleissa Bockeissa on jotain, mikä minua kovasti viehättää, vaikka niissä lipsahdetaan usein ylimakean maltaisuuden puolelle.

Täydellinen vaalea Bock, jos sellainen jostain löytyisi, saattaisi olla yksi omista aution saaren oluistani. On aina hauskaa, jos pullon avatessa edes hetkeksi toivo herää, että nyt ollaan lähellä Bock-täydellisyyttä. Viimeksi näin kävi Reutberger Heller Bockin (6,7 %) kanssa. Tyylikästä, puhdasta, vaaleaa mallasta reunusti viileän yrttinen humala ja erikoinen ruusunkukan tai jasmiinin aromi.

Alun innostus laantui hieman, kun kukkainen sivumaku alkoi pullon tyhjentyessä muuntua hieman saippuaiseksi. Jos näitä olisi tullut ostettua useampi kuin yksi, kestäisin tuon pienen pettymyksen ja joisin loput hyvällä halulla kauniissa kesäillassa, vaikkapa saunan jälkeen vilvoitellessa. Reutbergerin luostaripanimon vaalea Bock on myös muiden näkemieni arvioiden mukaan jakanut mielipiteitä, ja laatu on ilmeisesti ollut ainakin jossain vaiheessa enemmänkin hukassa. Oluesta on löydetty asioita, joita ainakaan tässä pullossa ei ollut. Ehkä luostari on nyt löytämässä Midaan kosketuksen?

Paremmin hanskassa pysyi tumma vehnäbock Muospacher Bockfotzn (8 %). Sitä valmistaa Weißbierbrauerei Hopf, jonka taustalla on Paulanerinkin pääomistajana tunnettu iso vapaa-ajan bisneksiin erikoistunut Schörghuber-konserni. Läheinen vertailukohta löytyy Alkon valikoimastakin tutusta Erdingerin perhepanimon Pikantus-vehnäbockista.

Molemmat ovat lempeitä, Pikantus ehkä vielä enemmän banaanisen, suklaisen ja kuivahedelmäisen pehmeä. Bockfotzn tuntuu tuhdimmalta kuin mitä 0,7 abv-yksikön ero antaisi ymmärtää, ja aivan hienoista happamuutta ja tummaa poltettua sokeria on mukana. Kumpikaan ei ole kuitenkaan yltiöpäisen makea; näissä oluissa tulee hyvin esiin se, mitä lisäarvoa pieni vahvuuden lisäys perinteisille Baijerin tummille vehnäoluille tuo.

Seuraavaa ohjelmanumeroa varten siirrytään varsin toisennäköiseen ympäristöön. Berliinissä Kreuzbergin Markthalle Neun -hallikompleksissa toimiva Heidenpetersin panimo on käyttänyt viisi toimintavuottaan pitkälti ale-leirissä seikkailemiseen, erikoistuen varsinkin amerikkalaishenkisiin ipoihin ja muihin vastaaviin.

 

heidenpeters_flickr_alper-cugun_cc-by-2-0-small

Heidenpeters Markthalle Neunissa. (Kuva: Alper Çuğun, Flickr, CC BY 2.0).

Maibock (7,5 %) on Heidenpetersin riveissä ilmeisesti uusi tulokas tai mahdollisesti tekemässä paluuta tauon jälkeen. Belgian-Style Maibock -niminen viritys on myös panimon valikoimassa esiintynyt, samoin Citra Dunkler Bock. Kaikesta voi päätellä, ettei Heidenpetersiä juurikaan kiinnosta perinteisen baijerilaisen Bockin paneminen, ja kyllähän jo tämän Maibockin tuoksusta käy ilmi, että humalat on nyt ainakin tuotu merten takaa.

Heidenpeterin Maibockin sukulaissielu on monessakin mielessä tuo aiemmassa Berliini-postauksessa mainitsemani Lemken panimoravintolan Hopfenweisse (7 %). Maibock oli toki puhdas ohrabock, ellen nyt täysin missannut jotain olennaista. Amerikkalaistyylisen humalan alta löytyi hunajainen – ehkä sitten siinä mielessä baijerilainen –  vahva vaalea olut. Hopfenweisse on puolestaan normaali vehnäbock banaanin ja neilikan makuineen, mutta jälleen tosiaan kuorrutettuna Uuden maailman humaloilla.

Maistelusettini viimeinen, Rummelsnuffs Kraftbock, on peräisin Bierfabrik Berlinistä ja nimittää itseään 10-prosenttisena peräti Eisbockiksi. Tässä ei nyt ole tyydytty pelkästään ohraan ja vehnään vaan mukana on myös ruismallasta. Se tuo lopputulokseen oman hieman happaman viljaisuutensa, joka ei periaatteessa ole saksalaisille vehnäbockeillekaan vierasta.

Kraftbockissa on jo vilja- ja alkoholipuolella niin paljon meneillään, että humala ei samalla lailla korostu kuin kahdessa edellisessä. Onko tätä soppaa ryyditetty muilla kuin saksalaisilla lajikkeilla? Ei se mahdotonta ole: tiettyä sitruunaisuutta on ilmassa. Yleisvaikutelma jää myös jonnekin Saksa-bockin ja angloamerikkalaisten vahvojen alejen välimaastoon – pintahiivallahan tässä luultavasti ollaan joka tapauksessa liikkeellä.

Tässä muuten tietoa etiketissä esiintyvästä Rummelsnuffista saksaksi ja ruotsiksi.

cofYhteenvetona: pienestä Bock-maistelusta jää nyt hieman ristiriitaiset tunnelmat. Toisaalta on hienoa, etteivät saksalaiset enää pelkää venyttää vanhoja konventioitaan ja soveltaa oluttyylejään nykyisten kansainvälisten makujen mukaisiksi. Toisaalta on vaikeaa välttää ajatusta, että mitä enemmän erilaisia viljoja ja humalalajikkeita resepteihin ui mukaan, sitä syvemmälle makujen kakofoniaan hukkuu Bockien perusajatus.

Varmasti berliiniläisbockien tyyppiset kokeilut sulautuvat ennen pitkää osaksi Bock-perinnettä, kuten Belgiassakin on käymässä, kun sikäläiset oluttyylit omaksuvat amerikkalaisia vaikutteita. Toivoisin kuitenkin, että baijerilaiset perinteet pysyisivät samalla hengissä ja kehittyisivät omana itsenään, vanhassa mannereurooppalaisessa olomuodossaan. Nämähän eivät sinänsä sulje toisiaan pois.

Brauhaus Lemke am Hackescher Markt – 12 vuotta myöhemmin

Berliini on vanha panimokaupunki, jossa oli enimmillään lähes kolmesataa panimoa 1700-luvulla. Osa panimoista on useimpina aikoina valmistanut berliiniläistä vehnäolutta, josta on ilmeisesti tunnettu historiassa muitakin versioita kuin nykyinen mieto, hapan Berliner Weisse. Myös muut oluet ovat berliiniläisille aina maistuneet.

Jälkimmäinen maailmansota ja Berliinin jako jättivät kaupungin olutkentän kummalliseen tilanteeseen. Kun sota päättyi, useammallakin isolla panimolla oli kiinteistöjä ja toimintoja sekä länsi- että itäpuolella, ja nämä jäivät nyt siis eri valtioiden alueille. Saman yhtiön eri osien historia jatkui täysin toisistaan erillään. Tänä päivänä kaikki Berliinin vanhat suurpanimot ovat käytännössä Dr. Oetkerin omistaman Radebergerin alaisuudessa tai lopettaneet toimintansa.

Jonkinlaisia uuden ajan airueita olivat panimoravintolat, joita 1990-luvulla syntyi Berliiniinkin. En tiedä, paljonko niitä aikoinaan tuli ja meni, mutta muutama parinkymmenen vuoden ikäinen Restaurantbrauerei on yhä pystyssä. Niissä keskityttiin yleensä muutamaan perusolueen, eikä nykyisen kaltainen tyyli-iloittelu ollut vielä ajan sana, mutta ravintolapanimot kuitenkin kasvattivat rautaisten – ja yhä vaikutusvaltaisten – ammattilaisten sukupolven.

cofEnsimmäinen ja viime viikkoon asti ainut visiittini Berliiniin tapahtui vuonna 2005. Silloin kaupungissa ei tullut mitenkään riesaksi asti kiinnostavaa olutta vastaan. Olisi ehkä löytynyt, jos olisi etsitty. Juotiin isojen pilsner-merkkien litkuja ja pakolliset Berliner Kindlin Weisset punaisen ja vihreän makusiirapin kanssa. Ainoat erityisen hyvinä mieleen painuneet oluet nautittiin Brauhaus Lemken terassilla.

Oliver Lemkeä pidetään nykyään Schoppe Bräun Thorsten Schoppen ohella Berliinin olutskenen grand old manina. Viisikymppinen Lemke muutti teini-ikäisenä Heidelbergistä jaettuun Berliiniin vuonna 1981, ja ajautui kauppatieteen opintojen ja maatilalla USA:ssa vietetyn vuoden jälkeen panimokouluun. Nuorukainen suoritti harjoittelujaksot berliiniläisessä Luisenbräu-panimoravintolassa sekä isolla pohjoissaksalaisella Jeverillä.

Lemkeä kiinnosti juomien lisäksi gastronomia, kun esimerkiksi Schoppe puolestaan keskittyi pelkään oluenpanoon. Ensimmäisen panimoravintolansa Lemke avasi vuonna 1999 Hackescher Marktin tuntumaan, junaradan alla olevaan holvimaiseen tilaan. Alun kokeiluinto, jossa erilaisia oluttyyppejä luotiin viitisenkymmentä ja ruoasta yritettiin tehdä japanilaista, vaihtui maanläheisempään otteeseen. Saksalaisen ruoan kyytipoikana tarjottiin muutamaa saksalaistyylistä olutta.

Hackescher Marktin esikoisravintolasta Lemken imperiumi on laajentunut kolme panimoravintolaa ja muutakin ravintolatoimintaa käsittäväksi ketjuksi. Yksi panimoravintoloista on hänen entisen harjoittelupaikkansa, nyttemmin lakkautetun Luisenbräun tiloissa.

Viimeisimmän herätyksensä Oliver Lemke koki muutama vuosi sitten Amerikassa, jossa hän näki, mitä sikäläiset käsityöpanimot ovat saaneet aikaan. Lemke ihmetteli, miksei Saksassa tehty samaa. No, nyt tehdään. Hackescher Marktin konkari ei ole ainoa eikä varmasti ensimmäinenkään, joka Berliinissä on lähtenyt kokeilemaan amerikkalaisvaikutteisilla tyyleillä.

Kaupungissa on nykyisin noin 70 panimoalan toimijaa, joista puolet on varsinaisia fyysisiä panimoita ja puolet erilaisia sopimusvalmistuttajia. Jenkkityylistä särmää löytyy nykyään molemmista ryhmistä, ja nuorten turistien massoille sekä kansainväliselle asujaimistolle maistuvat vanhasta saksalaisesta ruodusta poikkeavat oluet.

Lemke-terassiMatkaseuralaisen Lemkellä juoma Hopfenweisse pitänee laskea tähän joukkoon. Pidimme siitä; humalainen Uuden maailman ote ei jyrännyt liikaa perussaksalaista Weizenbockia. Hyvä uutuus, ja myös esimerkiksi Imperial Stout ja Imperial IPA löytyvät Lemken valikoimasta. Itse join Original-nimisen oluen, joka on wieniläistyylinen punaruskea lager, tuhdin yrttinen. Siinä maistui, että tuotetta on hiottu pitkäjänteisesti useamman vuoden ajan.

Lemken tyyppiseltä toimijalta on tietenkin fiksua kasvattaa valikoimaa tämän hetken muotioluiden suuntaan, mutta pitkän kokemuksen ansiosta tätä näköjään tehdään uhraamatta vanhoja peruslaatuja. Sekin on hyvä. Ei tällaista pitkän linjan tekijää enää tulla varmasti kaupungin innovatiivisimpana pitämään, vaikka hän tekisi mitä, mutta ei nyt ehkä vanhanaikaiseksikaan sitten syytetä. Ja terassilla on edelleen mukava istua lämpimänä kesäiltana, kun junat kolisevat ohi yläpuolella.

 

Kässäbisset 2017: saksalaistyyliset

Jatkan perjantaisesta postauksesta Alkon helmikuisen pienpanimo-olutvalikoiman yhteenvedoilla. Nyt ovat vuorossa saksalaistyyppiset oluet.

Olen iloinen, että niitä on näinkin monta  edes neljä siis. Yksi mustikkavehnäolut taisi olla vielä Alkon luettelossa, mutta sellainen ei nyt tähän settiin päätynyt. Näistäkin kaksi viimeistä ovat tosin sijoittuneet saksalaisnippuun lähinnä Weizen-sanan takia, ei siksi että ne olisivat välttämättä kovin saksalaisia olemukseltaan.

Prykmestar Saazer Pils (5,7 %), Vakka-Suomen Panimo.

Vaalea olut tuntuu ensi siemaisulla ankaran humalaiselta ainakin Olutkoiran pliisuun lagermakuun. Tiedän, että moni kaipaa nimenomaan pils-tyyppiseltä oluelta tätäkin tiukempaa katkeruutta, mutta kyllä Uudenkaupungin uutukainen minusta ihan perustellusti on printannut humalalajikkeen nimen (Saaz) jopa pullon etikettiin. Humalaa jää myös jälkimakuun. Ai niin, tuoksussa en sitä kovin selvästi aistinut.

Suussa humalan alta erottuu myös muhevaa maltaisuutta, pientä makeutta, osin humalan ansiosta kivaa sitruunalakun muhkeutta. Kaikkea on kuitenkin omaan lager-kokemukseeni suhteutettuna hyvin hillitysti, ja olisin valmis kutsumaan tätä vahvanpuoleista pilsneriä kotimaisittain tyylikkääksi suoritukseksi.

Pullon pohjalla on ihan reilusti hiivaa, joka tekee sitten tuosta viimeisestä neljänneksestä hämärän hedelmäistä. Itse asiassa päätyisin suosittamaan, että kaadatte ne hiivat sinne suoraan sekaan. Yllättävää kyllä, näin pääsee aika lähelle itäisen Baijerin kotikutoisia Zoigl-oluita, joita kävin kesällä testailemassa. Voihan olla, että suomalaiset pilsnerit olivat hiukan tämäntapaisia ennen suurten teollisuuslaitosten aikaa. Minulle tämä olut passaa hyvin ja on tämän saksalaissarjan voittaja.

kasioluet_saksaPirunpelto (6,5 %), Panimo Hiisi.

En ole tämän kivibockin tuoksusta aivan haltioissani. Siitä saa hakemalla hakea bockmaista herkullista maltaisuutta, enemmänkin vähän kärähtäneen tumman leivän henki leijuu oluen yllä, myös maussa jälkimakuun saakka.

Tämä on kuivahko ja yllättävänkin humalapitoinen tumma bock (ei humalaa siis sinänsä paljon ole, paitsi bock-kontekstissa). Jotenkin harmittaa, etten saa tästä nyt isompia kiksejä. Näkisin mielelläni Suomessa paljon hyviä bockeja, ja jälleen kerran antaisin kyllä yrittämisestä jonkin lisäpisteen, jos ylipäänsä pisteitä antaisin. Ja tätäkin ihan mielelläni juon, eli mitenkään heikosta suorituksesta ei ole edes kysymys.

Dunkler Blaumeister (5,9 %), Humalove.

Tätä oli nyt pakko ostaa ihmetyksen vallassa toinenkin pullo, kun ensimmäinen oli osunut niin kauaksi siitä, mitä panimon oma määritelmä American Dunkelweizen antaa ymmärtää. Ensimmäisellä maistokerralla korostuivat toffee, weizeniksi tiukahko humalointi, joka ei ole siis saksalaisen mieto mutta ei selkeästi amerikkalainenkaan. Suhteellisen kirkas meripihkan väri, ihan pientä vehnäistä happamuutta. Saksalaisen weizenin piirteitä ei ole juuri aistittavissa, mutta yllättävän vähän sitä amerikkalaisuuttakaan. Muhkea mutta hieman epäselvä lopputulos.

Toinen pullo on sitten selkeästi amerikkalaisempi, sitruksinen humalointi, myös jälkimaussa Uuden maailman humalaa. Sopii niille, ketkä siitä pitävät. Nyt happamuuskin on sitruunaisempaa. Mitäköhän tässä tapahtui? En muista, oliko suu ollut ennen ensimmäistä maistokertaa jollakin voimakkaammalla turrutettu, kun tämän oluen olemus – oletan siis toisella kerralla sen löytäneeni – ei ollut paljastunut. Joistakin tämän talven pienpanimo-oluista näyttää kommenttien perusteella olleen vähän vaihtelevan tasoisia eriä liikenteessä. Tämän osalta kahden pullon erilaiset kokemukset saattavat mennä myös omaan piikkiini.

Mufloni Doppelapfel Weizenbock (9 %), Beer Hunter’s.

Minä en ole kuvitellut kuuluvani niihin olutihmisiin, joita makeus tai mausteisuus alkaa kovin helposti tökkiä. Niinpä tartuin ihan uteliaana tasokkaan porilaispanimon tulkintaan tummasta saksalaistyyppisestä Weizenbockista, josta ilmeisesti kaikki omenapiirakan ainekset – vehnästä hedelmiin ja mausteisiin – löytyvät. Tässä versiossa siis. Saksassahan sellaiset olisivat laittomia.

Nyt täytyy sanoa kuitenkin vähän samaa kuin puolalaisista jouluoluista, nimittäin että maustehyllyn kanssa on oltava aika varovainen, varsinkin jos vielä hedelmäisyyttä ja makeutta uutetaan mukaan ihan oikeasta ompusta. Tuoksu tulee ilmoille jouluisen hajuvesimäisenä. Maku on todella intensiivinen, ja jotenkin sekään ei pääse unohtumaan, että alkoholinuppikin on melkein kaakossa. En sano, etteikö tämän tyyppisillä oluillakin olisi paikkansa. Raskaan joulupöydän jälkeen vahva tupla- tai triplabock voisi olla pienenä ryyppynä hyvä kodin putkimies. Siihen tarkoitukseen tämä saisi ehkä olla alkoholipitoisuudeltaan jopa vahvempi. Mutta puolen litran pullo?

cof

Miksi Pabst Blue Ribbonia pidettiin hipsterioluena

Erikoisuuden tavoittelu isossa mittakaavassa johtaa siihen, että kaikki näyttää samalta. Silloin edelläkävijät haluavat erottua näyttämällä tavalliselta, ja pian kaikki näyttää taaskin samalta mutta vähän eri tavalla.

En ole sosiologi, mutta seuraan puoliakateemisella kiinnostuksella kansainvälisessä ja silloin tällöin kotimaisessakin mediassa esiin pulpahtelevaa pohdintaa hipsterikulttuurin olemuksesta.pbr_flickr_roger-w_cc-by-sa-2-0-att

Hipsteri on olento, jota on usein toistetun käsityksen mukaan vaikeaa määritellä. Silti se on olemassa. Ei pelkästään sen vuoksi, että kaikki ovat joskus nähneet hipstereitä. Hipsterin määritteleminenkin on mahdollista.

Kun määritelmät ovat monimutkaisia, useimmille riittää tunnistaminen ulkoisten merkkien perusteella. Hipsterillä on iso parta tai ”ironiset viikset” (ainakin jos se on mies), villatakkeja, retroja kukka- tai ruutukuoseja vaatteissa, henkselit mieluummin kuin vyö, sekä tietysti nörttilasit ja hattu.

Se ajaa jopolla tai fiksipyörällä, kerää vinyylilevyjä ja istuu tietyn tyyppisissä valoisissa kahviloissa ja baareissa juomassa asioita hillopurkista. Tyypillinen hipsterien elinympäristö on kotikaupunginosani Kallion tapainen gentrifikaation muokkaama laitakaupunki.

Tämän stereotypian rinnalla toinen tapa lähestyä hipsteriyden ydintä on sisällöllinen. Hipsteriys on tietämistä (knowingness). Hipsteri tietää, mitkä yhtyeet, baarit, vaatekaupat tai vaikkapa pienpanimo-oluet eivät ole vielä valtavirtaa. Sitten kun liian moni alkaa olla kuullut niistä, hipsteri ei enää katso niihin päinkään.

On tietysti myös vitsailtu siitä, montako hipsteriä tarvitaan vaihtamaan hehkulamppu. ”Se on niin uusi ja tuntematon numero, ettet ole varmaan kuullut siitä.”

Oluthipsteri ilmaantuu näyttämölle

Hipstereistä on puhuttu Yhdysvalloissa ensimmäisen kerran 1940-luvulla, toisen kerran vuosituhannen vaihteessa ja nyt – ilmiön vallattua kaikki Euroopankin ”Kalliot” – hipsterianalyysin piikki on kenties juuri ohitettu jossain kohtaa 2010-luvun alkupuoliskoa.

Nämä hipsterin inkarnaatiot olivat erilaisia. Ensimmäinen kuului Yhdysvaltain mustaan alakulttuuriin sotien jälkeisinä vuosina. Toinen oli valkoinen, keskiluokkainen nuorimies, jonka tunnisti lippalakista, hihattomasta ”vaimonhakkaajapaidasta”, tatuoinneista ja ”pornoviiksistä”.

Kolmas, viimeisin, on juuri tuo punavihreän kuplan asukas ja luovan luokan jäsen, jonka nyky-Helsingissäkin voi nähdä kahvilan ikkunapöydässä flat white ja MacBook edessään.latte_lauren-friedman_flickr_cc-by-2-0-att

Käsityöoluen yhdistäminen hipstereihin kuuluu nimenomaan tähän tuoreimpaan vaiheeseen. Esimerkiksi brittiläinen The Daily Telegraph listasi paikallisen pienpanimo-oluen tai boutique beer’it niiden asioiden joukkoon, joita hipsterit ovat – vinyylilevyjen, partojen, lautapelien ja lehtikaalin ohella – pelastaneet joutumiselta unholaan.

Hipsterimäinen lähestymistapa kulttuuriin sopii hyvin craft beer -maailmaan. Käsityöoluesta on tullut viime vuosina juuri sellainen kuluttamisen kenttä, jossa trendien pienimpienkin nyanssien tuntemisella pystyy osoittamaan sen, että on valovuosia edellä ainakin suurimpia kanssakuluttajien massoja.

Oluen genrejen mystisiä ja jatkuvasti eläviä alakategorioita ei luultavasti ole enää kymmeniä vaan pikemminkin jo satoja. ”Ai toi on west coast -ipa. Mä olen juonut viime aikoina lähinnä vermont ipoja.”

Tämän kaiken valossa tuntuikin varsin kummalliselta, kun Nyt-liite vuonna 2014 uutisoi, että hipsterien suosikkiolut Pabst Blue Ribbon on tulossa Suomeen. Kyllähän pari kolme vuotta sitten jo tiedettiin, että hipsterit tykkäävät käsityöoluesta. IPA oli ainakin olutpiireissä iso juttu Suomessakin, eikä kukaan itseään kunnioittava hipsteri olisi varmaan näyttäytynyt massalager-tölkki kädessä baarissa – ei vaikka Pabstilla on Amerikan ykkösmerkkiin Budweiseriin verrattuna huomattava altavastaajan asema.

Pabst oli 1800-luvun lopulla Budweiserin tekijän Anheuser-Buschin pahin kilpailija, mutta siitä oli tullut monien vaiheiden jälkeen taantuva, ruostevyöhykkeen hupenevan duunariväestön juoma. Se kuitenkin onnistui 1990-luvun lopussa kääntämään työväenluokkaisen katu-uskottavuutensa nuoria trendsettereitä kiinnostavaksi piirteeksi.

Niinpä selitys Blue Ribbonin väitetylle hipsteriyhteydelle onkin – kuten edellä kerrotusta voi ehkä arvata – siinä, että samaa hipsteri-termiä käytettiin parin vuosikymmenen sisällä viittaamaan kahteen varsin erilaiseen alakulttuuriin. Blue Ribbon oli siis sen vuosituhannen vaihteen hipsterin näyttäytymisjuoma. Ei niinkään tämän nykyisen.

Silloista alakulttuuria inspiroi nostalgia valkoista esikaupunkilaista duunarikulttuuria kohtaan. Se oli todennäköisesti sukua samoihin aikoihin Britanniassa nousseelle lad-kulttuurille. Alemman keskiluokan tai white trash -väen poliittinen epäkorrektius, huono käytös ja auktoriteettien uhma olivat tämän kulttuurin käyttövoimaa, vaikka sen harjoittajat olisivatkin olleet liikkeellä trenditietoisella ja ironisella otteella. Suomessakin oli MoonTV:n Pornostaraa, Wallu Valpion sekoilua ja Törkytorstaita.

Tälle alakulttuurille – tai ainakin sen amerikkalaisille edustajille – työväenluokkainen Pabst Blue Ribbon oli siis trendikäs olut, ja siitä on ilmeisesti jäänyt elämään kyseisen peruslagerin maine ”hipsterioluena”.prbwarriors_flickr_sam-howzit_cc-by-2-0-att

Se oli valkoisen hipsterin olut.

Nykypäivän ”vihreä hipsteri” panee itse oman oluensa kaveriporukalla, bloggaa siitä, ja tikkaa kymmenientuhansien samantapaisten kaveriporukoiden panemia paikallisia oluita Untappdissa tai Ratebeerissä (jossa muuten Pabst Blue Ribbonin pisteytysten keskiarvo on 1 asteikolla 1–100).

Mutta kehä sulkeutuu. Tai niin ainakin Nyt-liite oletti jo kesällä 2015. Silloin uutisoitiin, että hipsterikulttuuri tekee kuolemaa. ”Lopullisesti sen tulee tuhoamaan uusi megatrendi: 1990-luvun lad-kulttuurista ammentava nu lad -tyyli.”

Toisin kuin hipsterityylissä, tarkoitus ei ole erottua joukosta. Tarkoitus on sulautua massaan. Sama pätee muuhunkin kuin vaatteisiin. Erikoisoluen sijaan nu lad -jätkä tilaa baarissa tuopin keskiolutta.

Saanko arvata, mitä olutta?

Tai kenties – sitten kun tämä trendi mahdollisesti tulee 2020-luvulla Suomeen – sen kotimaista vastinetta Karjalaa? Nämä kehät toisaalta kiertävät toisiaan niin nopeasti, että ehkä nu lad -muoti ehti tulla ja mennäkin. Nythän on jo 2017. Tuskin sellaista täältä olutkuplasta käsin huomaisikaan.

Olen nyt kuitenkin vihdoin selvittänyt ainakin itselleni tuon PBR-arvoituksen, jota kolme vuotta sitten jäin vähintäänkin ohikiitäväksi hetkeksi pähkäilemään.

(Amerikkalaisen hipsterikulttuurin typologia tässä postauksessa on lainattu Mark Greifin artikkelista What was the hipster?, joka perustuu saman nimiseen kirjaan.)

Korruptiokoira: Rekolan Panimon uutuudet

Yksi kotimaisista suosikkipanimoistani, Rekolan Panimo, otti yhteyttä hämäräperäisissä merkeissä. He halusivat tarjota uutuuksiaan ennakkomaisteluun suositussa olutblogissa. Niinpä sovimme tapaamisen vanhaan tienristeykseen, jossa salamyhkäinen musta salkku vaihtoi omistajaa.forest_flickr_wilmer-nilsson_cc-by-2-0-att

Lupasin, että oluet arvioidaan tässä blogissa ennen kuin yksikään haaskalintu ehtii astialle. Ylisanoja ei säästeltäisi. Vastapalveluksena panimo vakuutti, että Korruptiokoiralla olisi exclusivité totale. Kenellekään muulle ei hiiskuttaisi ennen kuin aika on kypsä.

Tässä siis ensimmäisiä vaikutelmia oluista, joita muut eivät ole vielä päässeet nautiskelemaan.

Kaffe Stout (5,5 %)

Sekä tuoksussa että maussa on selvästi kahvia. Sikäli nimeen sisältyvä lupaus lunastetaan. Tämä kahvisuus on mukavaa, ehkä turhankin mukavaa pehmeää maitokahvia. Olut on etikettinsä mukaan laktoosilla makeutettu, mutta ei se suinkaan ole mikään makein koskaan maistamani stout.

Kahvitauoillahan minä olen ärhäkän mustan kahvin ystävä, joten siinä mielessä hyvä, että tässä oluessa koneöljyn kitkeryyttä simuloi pieni humalan puraisu. (Aika pieni tosin.)

Kahvistout on nyt niin valtavirta-hip tyyli, että omaperäisyyspisteitä ei Rekolalle voi valitettavasti antaa. Olutkellari uumoili, että tämän tuotteen vahvuus 5,5 % olisi viritetty tulevaa alkoholilakia ja maitokauppoja ajatellen. Siinä todellisuudessa tämä olut voisi kököttää Starbucksin jääkahvien rinnalla Alepan pienessä tyrkkyjääkaapissa kassojen lähistöllä.cof

Talven tähti (4,3 %)

Ensimmäinen tuoksahdus panimon lähettämästä pullosta viittaa miellyttävään joulu- tai talviolueen: on pienesti mausteita ja jonkinlaista sitrushedelmän kuoren tuntua. Maku kyllä sopii tuoksun antamiin vihjeisiin. Ihmetystä aiheuttaa kuitenkin selkeä happamuus: sitrus on uinut mukaan myös makuun.

Nyt nimittäin sattui olemaan niin, että Korruptiokoiralla on jääkaapissa myös ruokakaupasta äskettäin ostettu versio identtisestä Talven tähdestä (ei siis aikaisempi Alko-vahvuinen tuote). Se otettiin rinnalle hörpättäväksi. Siinä tätä sitruunaista olemusta ei tunnu olevan, vaan makua hallitsevat ehkä hiukan liiankin ylväästi erilaiset joulumausteet.

En pysty näiden kahden pullon perusteella sanomaan, mitä panimo on tarkalleen halunnut Talven tähdellä saavuttaa. Varmaan ainakin teoriassa happamuus ja lievä sitruuna-Fairyn maku voisi viitata pilaantuneeseen yksilöön.

Yleisenä kommenttina tällä joulu- ja talvioluiden saralla voin sanoa, että toivoisin henkilökohtaisesti panimoiden panostavan hieman vahvempiin tuotteisiin ja yrittävän pitää maustearsenaalin niin kurissa kuin mahdollista. Sitrushedelmät ovat tietenkin myös sallittuja, mutta niistä ei saa jäädä epäilystä tahattomasta happamuudesta.

Juhla Pils (4,5 %)

Rekolan lootassa oli siis myös etiketitön ”pimeä pullo”, joka panimon saatekirjeen mukaan sisältää heidän Suomi100-juhlavuotta varten panemaansa pilsiä. Oletan että kyseessä on Ratebeerissa Juhla Pilsiksi nimetty 4,5-prosenttinen lager.

Minulla ei ole mitään erityistä tätä pilsiä vastaan, mutta sekä tuoksussa että maussa tuntuu jokin kasvikunnan elementti, jota jään hieman märehtimään. Ei kai tämä ole sitä hernettä, josta hörhöt moittivat erään toisen kotimaisen pienpanimon lagereita, vai onko kyseessä vain humalasta tai jostain muusta johtuva ruokaisa ruohoisuus? Pullo ehti loppua, ennen kuin osasin päättää.mde

Kuinka tiukka humalointi muuten on pilsissä tarpeen? Arden näkemyksen mukaan katkeruus puuttuu tästä oluesta lähes kokonaan. Humala kuuluu toki pilsin rakenteeseen, ja minusta tässä juhlapilsnerissä on sitä sen verran, että pilsneri-nimitys on paikallaan. Onko lopputulos sitten tšekkiläisen jalo vai vaatiiko vielä virittämistä, siitä voidaan keskustella.

Käytän kuitenkin tilaisuuden antaakseni Rekolan Panimolle tunnustusta siitä, että juhlavuoden tuotteeksi on valittu melko vähäalkoholinen pohjahiivaolut. Ne eivät ole helpoin laji.

**************

Jos haluat Korruptiokoiran haukkuvan panimosi uutuusoluet, tiedät mitä tehdä.

Lager onkin uusvanha sana

Saksalaisesta näkökulmasta kaikkien pohjahiivaoluiden kutsuminen lageriksi on keinotekoinen, vasta viime aikoina yleistynyt ilmiö. Vai onko?

Saksan osavaltioita kierrellessään voi törmätä monenmoisiin pohjahiivatyyleihin, joista tunnetuimpia ovat Helles, Dunkles, Pils ja Export. Kausittain esiintyviä ovat Bock ja Doppelbock sekä Märzen tai (Oktober)festbier. Paikallisemmin suosittuja ovat Kellerbier (tai Zwickl tai Landbier), Schwarzbier tai vaikkapa Zoigl.

Se sana, johon harvemmin törmää, on Lager. Kansainvälisen olutkirjallisuuden perusteellahan on opittu ajattelemaan, että kaikki pohjahiivaolut on lageria.bamberg-night-cc-by-2-0-matthias-ripp-flickr-att

Saksalaiset saattavat kuitenkin käyttää sanaa ihan eri tavalla. Tai erityisesti frankenilaiset; en tiedä minkä verran muut saksalaiset sitä yhäkään käyttävät. Frankenin eli Baijerin pohjoisosan panimoilla Lagerbier voi olla yksi talon olutvalikoiman tuote, ja kuitenkin ne kaikki muutkin saattavat olla pohjahiivaoluita. Esimerkiksi bambergilaisella Keesmannin panimolla Sternla Lager on viisiprosenttinen puolitumma varasto-olut.

Aikaisemmin oletin, että tapa kutsua kaikkia mahdollisia pohjahiivaoluita lagereiksi oli brittien tai amerikkalaisten putkiaivoisuutta, taipumusta vetää mutkat suoriksi hankalien vieraskielisten termien kohdalla. Olisin pistänyt sen Michael Jacksonin ja hänen opetuslastensa piikkiin. (Itse asiassa Michael Jackson ei alkuperäisessä The World Guide to Beer -kirjassaan muuten edes käyttänyt lager-sanaa noin.)

No, kun olutkirjahylly karttuu, sitä tulee toisinaan kyseenalaistaneeksi joitakin vanhoja ajatuksiaan.

Viime päivinä olen tutustunut vuonna 1988 ilmestyneeseen Die Biere Deutschlands -kirjaan, jossa kirjoittajat Dietrich Höllhuber ja Wolfgang Kaul toteavat aivan päivänselvästi näin:

Nimitys Lager erityyppisille vaaleille ja tummille täysoluille ja ahtaammassa merkityksessä vaaleille täysoluille on nykyään enää vain historiallinen jäänne. 1800-luvulla nimitettiin kaikkia pohjahiivaoluita ”Lageriksi”. Ne olivat niitä oluita, joita voitiin ja täytyi varastoida, mikä erotti ne siihen asti yleisistä pintahiivaoluista.

Monilla Saksan alueilla, erityisesti Baijerissa, nimitystä Lager käytetään vielä yksinkertaisesta vaaleasta oluesta. Britanniassa ja muissa englanninkielisissä maissa sitä käytetään, niin kuin meillä 1800-luvulla, vaaleista pohjahiivaoluista.

Hyvä: tämä avaa logiikkaa termin käytön taustalla. Britit eivät siis ole varsinaisesti käsittäneet väärin, vaan käyttävät sanaa aikoinaan saksalaisilta oppimassaan merkityksessä. Ja saksalaiset puolestaan ovat vielä ainakin 1980-luvulla olleet myös tietoisia siitä, että näin Kanaalin (ja Atlantin) takana tehdään.

Näin kysymykseksi jää, miten loogisia Frankenin panimot sitten ovat lager-sanan käytössään. Korostuuko pitkä varastointi (Lagerung) erityisesti niissä oluissa, joita he nimittävät Lageriksi, vai onko kyseessä vain tuo Höllhuberin ja Kaulin mainitsema ”historiallinen jäänne”?

Toinen historiallinen detalji, johon edellä mainitut kirjoittajat eivät ota kantaa, on tapa puhua varastoitavista pintahiivaoluista (”obergärige Lagerbiere”). Useimmat pintahiivaoluet eivät sitä ole, mutta kategoriaan on voitu laskea ainakin Kölsch ja Altbier. Nämä ovat oluita, joissa käymisen hoitaa pintahiiva, mutta joissa koko muu prosessi – aina makua myöten – muistuttaa pikemminkin pohjahiivaoluen valmistusta.

Ainakin oluthistorioitsija Ron Pattinson oli takavuosina hyvin vihainen, jos näistä Saksan varastoitavista pintahiivaoluista käytettiin termiä ale. Sehän on puolestaan vakiintunut nykyaikana kaiken pintahiivaoluen yleisnimeksi, tavallaan lagerin vastinpariksi.