Ranskalaiset tripelit #2: Vendale Saint Roch ja O’Clock Side Effect

Toiset kaksi Ranskan-matkalta tuotua tripeliä pääsevät nyt maistoon. Edelliseen postaukseen olin onnistunut nappaamaan neljän satsista ne ”modernimmat” kaksi, siis enemmän amerikkalaisvetoisen craft beerin humalointi-ideologiaan nojaavat yksilöt. Nämä loput ovat ehkä astetta perinteisempiä.

Vendale (myös VNDL) on panimo Etelä-Ranskasta Montpellier’n metropolialueelta, ja sen tripel-olut Saint Roch (9 %) on edellisiin verrattuna aivan erilainen. Pikemminkin laadukkaiden vahvojen lagereiden kaltainen (vrt. esim. Budvar Reserve), kullanoranssi olut on nyt lasissa, ja humaloinnissa on käytetty brittiläistä East Kent Goldingsia. Aprikoosia, mantelia, kuivattua banaania löytyy mausta, ei tyypillisiä belgialaisten vaaleiden oluiden estereitä eikä ihmeemmin sikäläisten hiivojen mausteitakaan. Tämä voisi olla mukava olut sellaisenaan, mutta tässä vertailussa vähän jää hedelmäisempien uustripelien varjoon, kun kuitenkin aitojen belgialaistripelien puraisu – hiivaperäinen pippuri tai poltetun sokerin lämpö – puuttuu myös.

O’Clock Brewing -panimon Side Effect (9 %) on tyyliltään perinteisin näistä tripeleistä, kuten etiketissäkin kehutaan. Panimo on Pariisin lähiseudulla, kivenheiton päässä Versailles’n linnan puistosta, ja se on tehnyt kollaboraatio-olutta esimerkiksi Sori Brewingin kanssa. Side Effect on panimon omaa valikoimaa, ilmeisen hiiva- ja mallasvetoinen olut, mutta jos hiiva on belgialaista, se tuottaa hedelmien ja mausteiden efektejä, jotka tuovat lopputulosta lähelle tiettyjä humalavetoisempia juttuja. Väri on jälleen aprikoosin oranssi, ei pilsnerin vaalea. Aika tuhti olut, joka pitää otteessaan. Hiiva on varsinkin tuoksussa dominoiva, mutta maun puolella vaikutelma on melko linjakas ja hyvin tehty. Makeutta on jonkin verran ja sitä jää jälkimakuunkin.

Tästä neljän ranskalaisen tripelin sarjasta suosikkini taisi olla viimeinen eli Side Effect. Johtuuko suosio siitä, että se oli perinteisimmällä tavalla belgialaisen makuinen? Ehkä. Kaikissa neljässä oli kuitenkin hyvän käsityömäisen osaamisen merkkejä, joten täysiä pommeja ei tähän maistelusarjaan mahtunut, ja kaikissa oli jokin oma ideansa.

Ranskahan on panimoiden määrällä mitattuna nykyään Euroopan johtava maa noin 2 300 panimonsa voimalla. Näistä valtaosa on viime vuosina perustettuja nyrkkipajoja, ja tämän vuosikymmenen edetessä näemme, kuinka suuri osa osoittautuu elinkelpoisiksi. Täältä kyynisestä Pohjolasta käsin olisi helppo veikata, että joukossa on paljon tyhjää ilmaa ja haihattelua, mutta enpä toisaalta lähtisi myös kevyesti aliarvioimaankaan ranskalaisten suorituskykyä ja tahtotilaa, kun ruokaan ja juomaan liittyvästä elinkeinosta puhutaan.

Advertisement

Joulukuun kuvat 18/24: Puupelejä

Olen tehnyt tänä syksynä jonkinlaista vanhojen olutkuvieni läpikäyntiä, niitähän on nykyihmiselle tyypilliseen tapaan puhelimessa, entisessä puhelimessa, muistitikuilla, kahdessa kamerassa ja varmaan muissakin digitaalisissa paikoissa. En ole varma pääsenkö kaikkiin enää edes käsiksi, mutta löytämieni joukossa on nippu ihan mielenkiintoisia kuvia – tai ainakin tavalla tai toisella tärkeitä.

Varsinkin matkoilla otetuista kuvista monet liittyvät hyvin paikallisiin olutkulttuurin ilmentymiin, joilla ei ole välttämättä maailmanlaajuista mainetta. Kymmenisen vuotta sitten kiertelimme Pohjois-Ranskan flaamilaisalueilla, siis La Flandre française -nimellä tunnetulla alueella, joka on jäänyt jo vuosisatoja sitten eri puolelle valtakunnanrajaa kuin Belgian Flanderi. Yhtenä matkan tavoitteista oli nähdä – pienenä paikallisena ilmiönä monien vastaavien joukossa – alueen vanhoja kapakkapelejä.

En enää edes muista tarkemmin, kuinka laajalle levinneestä peliperinteestä oli kysymys, mutta itse löysimme puisia pelilautoja Casselin läheltä Hondeghemista, jossa Estaminet de l’Ancienne Maison Commune oli tunnelmallinen oluttupa ja ruokapaikka. Katselimme naapuripöydästä, miten peliä pelattiin, ja kun lauta vapautui, omimme sen parin pelin ajaksi itsellemme. Keittiö tarjosi hyvää flaamilaista ruokaa, ja tietysti sen kyytipojaksi löytyi hienoja belgialaisia ja pohjoisranskalaisia oluita.

Kun väijyin netin paikallisuutisista, mitä tälle Estaminet’lle nykyään kuuluu, huomasin sen kärsineen alkuvuoden talvisäissä vaurioita puun kaatuessa talon katolle. Ilmeisesti tapaus ei ollut kuitenkaan aiheuttanut kovin pitkää taukoa oluttuvan toiminnassa, vaikka samana päivänä myös kylän kirkon tornia päin kaatunut puu oli sorruttanut tornin huipun. Puilla on selvästikin jotain tätä ravintolaa vastaan, koska myös muutamaa vuotta aikaisemmin puun kaatuminen oli aiheuttanut vahinkoja talolle. Ruoka, juoma ja tunnelma näyttävät kuitenkin nettisivuston perusteella olevan ennallaan kuten 2010-luvun alussakin.

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Charles Deulin: Cambrinus, roi de la bière

Cambrinus on tavallinen lasinpuhaltajan oppipoika pohjoisranskalaisessa Fresnes-sur-Escaut’n pikkukylässä Belgian rajan tuntumassa. Hän on toivottomasti rakastunut mestarinsa tyttäreen Flandrineen, joka ei huoli häntä. Cambrinus ryhtyy rakkauden huumassa moniin kummallisiin edesottamuksiin ja sekoiluihin saadakseen Flandrinen huomion ja suosion, mutta nämä päättyvät onnettomasti: häpäisyyn, kyläläisten nauruun ja jopa lyhyeen vankeustuomioon.

Epätoivoisena Cambrinus menee metsän synkimpään kolkkaan ja kietoo köyden kaulansa ympärille. Silloin hän havaitsee oudon näköisen muukalaisen, joka puhuttelee häntä.

–Mutta hyvä Cambrinus, minä se tässä olen.
–Vai niin! Tiedätte nimeni?
–Ja tiedän myös että aiot tanssia viimeisen valssisi. Sinut on tuupattu vankilaan ja ihana Flandrine kieltäytyy suomasta sinulle aviosäädyn onnea.

Näin sanoen muukalainen otti hatun päästään.
–Mitä! Sehän olette te, myn heer van Belzébuth. Jaa jaa! Kahden sarvenne kautta, olisin luullut teitä rumemmaksi.
–Kiitos!
–Mikä hyvä tuuli teidät tänne tuo?

Paholainen muistuttaa, että on lauantai, ja lauantaisin hän on yleensä kotoa paossa, kun vaimo siivoaa taloa. Sen lisäksi hän on tietysti Cambrinuksen sielua hakemassa. Erilaisten käänteiden kautta hän onnistuu tekemään nuorukaisesta juomarin, jolle maistuu niin viini ja siideri kuin gini, brandy ja viski. Kun Cambrinus on hoitanut itsensä näillä juomilla huonoon kuntoon, Belzébuth näyttää hänelle näyn tulevaisuudesta. Siinä Cambrinuksen panimon olut lumoaa kyläläiset, eikä kukaan voi vastustaa hänen tornikellopelin soittoaan.

–Mitä tämä on, myn God? kysyi Fresnes’in mies.
–Se, hyvä herra, on humalakasvi, ja talo jonka tuolla näet on panimo. Tämän kasvin kukka parantaa sinut rakkauden taudista.

Belzébuth vei Cambrinuksen panimorakennukselle. Siellä oli valtavia tankkeja ja tulisijoja sekä tynnyreitä ja kattiloita täynnä vaaleaa nestettä, josta huokui katkera tuoksu. Joukko miehiä sinissä esiliinoissaan puuhaili erikoisten askareidensa parissa. –Ohrasta ja humalasta, sanoi Belzébuth, –tulet sinä valmistamaan Flanderin viiniä, toisin sanoen olutta. Kun mylly on rouhinut ohran, keität sen tässä suuressa kattilassa, josta ohraviini lasketaan tuohon astiaan ja siinä naitetaan humalan kanssa. Humalan kukinto antaa maun ja aromin ohraviinille. Tämän pyhän kasvin ansiosta olut – kuten rypälemehu – voidaan kypsyttää noissa tynnyreissä. Siitä tulee topaasin keltaista tai onyksin ruskeaa, ja kelpo flaameista se tekee jumalia maan päällä. Ole hyvä, ota kulaus!

Niinpä Cambrinus rakentaa suuren panimon. Hänen panemansa olut on kuitenkin kyläläisten mielestä sietämättömän katkeraa. He valittavat sen surkeaa ja etovaa makua. Silloin Cambrinus alkaa soittaa tornikellojaan. Yhtäkkiä kaikki kyläläiset – nuoret ja vanhat, laihat ja lihavat, kumarat ja suoraselkäiset, rammat ja huonojalkaiset, lapset ja aikuiset – valtaa vastustamaton halu tanssia. Koirat tanssivat takakäpälillään, huonekalut jaloillaan ja jopa talot perustuksillaan, kirkko ja panimokin. Kaikki tanssivat niin kauan kunnes ankara jano iskee heihin.

Silloin Cambrinuksen olut onkin heistä yhtäkkiä erinomaisen hyvää. Soitosta ja tanssista hullaannutaan myös muualla, ja tornikelloja, soivia kellotaluluja, panimoita, tavernoita, kapakoita ja majataloja putkahtelee myös Lilleen, Dunkerqueen, Monsiin, Bruggeen, Brysseliin ja muualle.

Siellä juotiin ruskeaa olutta, valkoista olutta, vahvaa olutta, lambicia, faroa, pale alea, scotch alea, porteria ja stoutia, sekä vanhan ajan olutta. Kuitenkin Fresnesin tornikello oli ainut lumottu kello, ja Fresnesin olut oli parasta olutta, fresneslaiset maailman suurimpia oluen juojia.

Cambrinuksesta tuli kuuluisa, Alankomaiden kuningas antoi hänelle monia aatelisarvoja ja kyläläiset kutsuivat häntä “oluen kuninkaaksi”. Lopulta myös Flandrine tulee hänen luoksensa, mutta Cambrinus torjuu neidon. Vuosikymmeniä myöhemmin paholainen tulee katsomaan, olisiko hänen sielunsa vihdoin perittävissä, mutta Cambrinuksen ruumis on muuttunut oluttynnyriksi.

* * * * *

Gambrinuksen (yleensä g:llä) legenda on tietysti paljon vanhempi kuin Charles Deulinin vuonna 1868 kirjoittama novelli. Jo keskiajan ja uuden ajan taitteessa baijerilainen historioitsija Aventinus kirjoitti hänen tarinaansa, ja siinä ja myöhemmissä lähteissä Gambrinusta on yritetty yhdistää niin todellisiin kuin myyttisiin kuninkaisiin. Deulinin tarinat edistivät hahmon tunnettuutta ja suosiota panimoiden markkinoinnissa, ja niitä jatkojalostettiin muun muassa Amerikassa. Gambrinuksen mukaan nimettiin kaikkialla panimoita, oluita, olutseuroja ja monenlaista muuta. Lopullista totuutta hänen henkilöstään tai historiallisista esikuvistaan ei ole löytynyt, ja Gambrinus jäikin ennen kaikkea myyttiseksi hahmoksi, joka poseeraa viinin jumalan Dionysoksen tai Bacchuksen tapaan oluttynnyrillä ratsastaen ja kuohuvaa kolpakkoa pidellen.

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Philippe Delerm: Ensimmäinen siemaus olutta ja muita pieniä iloja

Kuulostaako tutulta?

Se on ainoa tärkeä. Seuraavat yhä pidemmät ja turhemmat saavat aikaan vain pöhötyksen ja liiallisen kylläisyyden tunteen. Viimeinen saattaa tuntua yhtä voimalliselta, kun siinä on lopettamisen mukana toiveiden romahtamista… Mutta ensimmäinen siemaus! Siemausko? Makuhan alkaa jo ennen suuhun tuloa. Jo huulilla kuohkea kulta, vaahdon vahvistama raikkaus, sitten kitalaen hidas onni, jossa on jo hiven kitkeryyttä. Miten pitkältä ensimmäinen siemaus tuntuukaan! Se otetaan heti, jotenkin muka vaistomaisen ahnaasti. Tosiasiassa kaikki on tiedossa: ihanteellinen, viettelevä määrä eli ei liikaa eikä liian vähän; hyvä olo jota korostetaan huokaisemalla ja maiskauttamalla kieltä tai sitten vai vaieten, mikä vastaa molempia. Tulee valheellinen tunne nautinnosta, joka avautuu äärettömiin… Vaikka samalla jo tietää. Paras on nautittu.

Philippe Delerm on ranskalainen kirjailija, joka on kirjoittanut myös romaaneja mutta hankkinut ehkä mainetta erityisesti tällaisten esseetyyppisten lyhyiden pohdintojen kokoelmilla. Ensimmäinen siemaus olutta ja muita pieniä iloja (La première gorgée de bière et autres plaisirs minuscules, 1997) ja eräs toinen Delermin kokoelma on jopa suomennettu, mitä ei jokaisesta ranskalaisesta pohdiskelijasta voi sanoa.

Käännöskirjallisuus on ehkä helppo maali, mutta en löydä Annikki Sunin käännöksestä ihan samaa eleganssia kuin alkutekstistä, vaikka tunnettu ja palkittu kääntäjä onkin ollut asialla. Nämä tekstit ovat niin lyhyitä ja punnittuja, että jokaisen sanavalinnan on puolustettava paikkaansa. Jään pohtimaan joitakin sanoja, vaikkapa “pöhötystä” ja sitä että “kaikki on tiedossa”, ja tietysti “kitkeryyttä” jonka pitäisi olla katkeruus. Siemaus on varmasti sinänsä parempi sana kuin kulaus, mutta alkutekstin gorgée viittaa enemmänkin kurkkuun, ja “jo ennen suuhun tuloa” onkin silloin ranskalaisille “jo ennen kurkkua”.

Delermin kuvaamista pienistä iloista oluen ensimmäinen siemaus on varmasti universaaleimmasta päästä: kaikille oluesta pitäville tuttu tunne. Selvästi hän puhuu vaaleasta lagerista, johon havainnot kuohkeasta kullasta ja vaahdon vahvistamasta mausta sopivat. Muistan itsekin tietyn tulikuuman hellepäivän Lyonissa, jolloin tuntui, että olisin vajonnut oitis nääntyneenä maahan, ellei kulaus erästä kylmää italialaista lageria olisi herättänyt minua taas henkiin. Silloin ei kyllä ollut niinkään kyseessä pieni ilo kuin lääkinnällinen toimenpide. Britti kirjoittaisi tietysti real ale -oluesta eri sanankäänteillä, eikä esimerkiksi pöhötyksen tai täyteyden tunne tulisi varmaan vähähiilihappoisesta oluesta äkkiä mieleen.

Toiset pienet ilot ovat ranskalaisille tuttuja, mutta meille suomalaisille ehkä vähemmän. Tällaisia ovat vaikka karhunvatukoiden poimiminen ystävien kanssa viimeisenä kesäpäivänä, taikka sunnuntaiaamun leivoslaatikko, tai lokum-makeisten ostaminen kulmakaupasta. Myös Ranskan ympäriajon katselemiseen liittyvä yhteisöllisyys on muun maalaisille etäisempi tunne kuin ranskalaisille itselleen. On kirjassa tosiaan kuitenkin monia sellaisiakin iloja, joita kaikkialla muuallakin on koettu ainakin joskus, kuten lasisten lumisadepallojen ihmettely, puhelinkopista soittaminen, kirjastoautossa käynti tai Agatha Christien romaanin lukeminen.

(Kuva: Rawpixel, Flickr.com, CC BY 2.0.)

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Simenon: Les demis de Maigret (Why Maigret drinks beer)

Lämmittelynä tämän vuoden olutjoulukalenteriin aloitamme Georges Simenonin lyhyellä kirjoituksella tai miniesseellä komisario Maigret’n juomatavoista. Teksti on ilmeisesti peräisin vuodelta 1953 ja se on julkaistu Cahiers Simenon -lehdessä vuonna 1994. En ole maigretologi, mutta kun juttu kerran oli saatavana netissä ranskaksi, englanniksi ja turkiksi, vilkaisin alkukielisen version.

Simenonin mukaan yksi häneltä yleisimmin kysytyistä kysymyksistä on, miksi Jules Maigret juo useimmiten olutta, vaikka poliisihahmon kotiseutu Ranskassa tuottaa hyvää valkoviiniä ja hän asuu aperitiivien kaupungissa Pariisissa. Simenonin tavallinen vastaus on: Pitäisikö hänen mielestänne juoda esimerkiksi minttu- tai anislikööriä? Kirjailijalle on selvää, ettei Maigret voi juoda muuta kuin olutta, hän on sellainen. 

Todellinen vastaus kysymykseen löytyi Simenonin mukaan kuitenkin visiitillä, jonka hän oli aiemmin tehnyt synnyinkaupunkiinsa Liègeen, Belgiaan. Alitajuisesti kirjailija oli kulkenut siellä vanhoja nuoruuden reittejään, jotka kulkivat lähes päivittäin kolmen kiintopisteen kautta. Nämä kaikki olivat baareja, joissa hän aloittelevana toimittajana oli tavannut ystäviään ja tuttujaan. Kaikissa kolmessa paikassa oli oma tunnelmansa, tapansa, tarjoilijansa ja kanta-asiakkaansa.

Simenon syntyi Meuse-joen rannalla Outremeusen kaupunginosassa, jonka paikallisen lempinimen ”Djud’la” voi kääntää suoraan Turun murteelle ”tois puol”.

Kaikissa paikoissa myös juotiin olutta, ja joen vastarannalta Jupille-sur-Meusen kylästä leijaili kaupunkiin Piedbœufin panimon tuoreen oluen tuoksu. Belgian suosituimman lagerin Jupilerin valmistaja sijaitsi vain reilun kilometrin päässä Simenonin entisiltä kotikaduilta. Simenonille se oli “Belgian tuoksu”, ja myös syy miksi Maigret – ranskalaisuudestaan huolimatta – joi aina olutta.

* * * * *

Lukijat olisivat voineet kysyä myös Agatha Christieltä, miksi belgialaisen yksityisetsivän Hercule Poirot’n lempijuomia sitten olivat juuri tuollaiset Simenonille vieraat liköörit ja hedelmäjuomat, crème de menthe tai sirop de cassis. Ehkä kysyivätkin. Poirot’n tausta on kirjojen mukaan Belgian poliisissa, jonka hän tosin on jättänyt taakseen jo viimeistään ensimmäisen maailmansodan aikaan. Mitä juomaa aikakauden belgialainen poliisimies – ehkä jopa päällystöön kuuluva – olisi tyypillisesti nauttinut?

Olutta voisi veikata, jopa tuontiolutta vaikkapa Englannista tai Saksasta. Tai ehkä ranskalaista punaviiniä, tai Luxemburgin Moselin valkoviiniä. Kenties aperitiiviksi jotain muutakin.

Poirot kuitenkin mainitsee erikseen eräässä kirjassa, ettei hän juo olutta. Kuten tunnettua, Christie korostaa jatkuvasti Poirot’n hahmon eksoottisuutta – kaikkea sitä, missä Poirot eroaa englantilaisista. Hän on ulkomaalainen. Juo yrttiteetä, ei tavallista teetä. Marjalikööriä, ei englantilaista olutta. Hänen hahmossaan on karrikoituja piirteitä, joissa on varmasti ainakin osittain turvauduttu brittien käsityksiin ranskalaisista. Belgialaisissa on oikeasti enemmän samaa brittien kanssa kuin keskivertoranskalaisessa (karkea stereotypia toki tämäkin).

Jos siis yksi kirjallinen poliisi on olevinaan ranskalainen mutta vaikuttaa juomatavoiltaan belgialaiselta, niin toinen on belgialainen ja kuuluu silti ranskalaisen juomakulttuurin piiriin. Mikäli tässä olisi ollut lukijoille ylipääsemättömiä ristiriitoja, kirjailijat olisivat luultavasti muuttaneet hahmojaan vähitellen autenttisemmiksi. Muu on ollut tärkeämpää, ja mikäs siinä.

(Kuvalähteet: Saffar Abdalah, Flickr.com, CC BY 2.0, Cyclonebill, Flickr.com, CC BY-SA 2.0.)

1664 Kronenbourg Blanc, Hoegaarden ja Blue Moon – megapanimoiden belgianvehnät

Tämän postauksen kolme vehnäolutta ovat kaikki belgialaistyylisiä, siis hollanninkielinen sana on witbier. Ainakin Kronenbourgin kotimarkkinoilla Ranskassa termi kuuluu tietysti bière blanche, samoin Hoegaardenin reviirillä isossa osassa Belgiaa. Yksi oluista on Belgiassa valmistettua, eikä aina sekään. Venäjällä tehdään Kronenbourgia (muun muassa Suomen markkinoille) ja siellä on viime vuosina pantu myös Hoegaardenia. Blue Moon on amerikkalainen, mutta sitäkin on olemassa Atlantin tällä puolen ainakin brittivalmisteisena.

Ennen maistelua muutama sana kunkin oluen merkityksestä ja syntyhistoriasta. Tätä oluttyyliä ei olisi olemassa ilman Hoegaardenin olutta, siinä koko homman lähtökohta. Hoegaarden on pikkukaupunki Belgian Brabantissa, jo 1500-luvulla kaukana omien rajojensa ulkopuolella tunnettu panimokeskus. Paikallinen vehnäolut, jonka raaka-aineet ovat ohramallas, mallastamaton vehnä, pomeranssinkuori ja korianteri, oli hukkumassa historian unholaan 1960-luvulla, jolloin Pierre Celis alkoi uudelleen valmistaa sitä. Nykyinen Hoegaardenin panimo on hänen yrityksensä toiminnan jatkaja.   

Kun Blue Moonin kehittäjä, Coorsin panimolla Denverissä työskennellyt Keith Villa lähti opiskelemaan tohtorintutkintoa Brysseliin vuonna 1988, Hoegaarden oli vasta kaksi vuotta aikaisemmin myyty isolle Interbrew’lle (nykyinen AB-InBev). Aikalaistodistusten perusteella siinä oli vielä silloin Pierre Celisin aikainen potku jäljellä, vaikka muutama lisävuosi panimojättiläisen omistuksessa hioikin jo persoonallista särmää pois.

Voisi siis ajatella, että jos Keith Villa halusi tuoda belgialaista panimo-osaamista tämän oluen muodossa Amerikkaan luodessaan Blue Moonin, se olisi lähempänä alkuperäistä Hoegaardenin olutta kuin InBevin muokkaamaa versiota. Kuitenkin Blue Moon Brewing Company – Molson Coorsin tytäryhtiö – kertoo nettisivuillaan, että Villa tiesi amerikkalaisten kaipaavan hieman makeampaa olutta ja teki siis sellaisen. Blue Moon lanseerattiin vuonna 1995. Olutkirjoittaja Stan Hieronymus muistelee, että se löi todella läpi amerikkalaisen pienpanimoyleisön suursuosikkina vasta kymmenkunta vuotta myöhemmin.

Entäpä Kronenbourg? Ranskan Strasbourg ei ole varmasti kaukana Etelä-Saksan läntisimmiltä vehnäolutalueilta, mutta belgialaisen witbierin kanssa kaupungilla ei ole perinteisesti ollut mitään tekemistä. Kronenbourg on kaupungin 350-vuotinen panimoylpeys, jonka tunnetuin tuote on tietysti lager nimeltä 1664. Siitä on nyttemmin kehitelty witbierversio 1664 Blanc, josta panimon ranskalaisilla sivuilla ei ole juurikaan tietoa mutta emoyhtiö Carlsbergin kansainväliset sivustot hoitavat homman. Ranska-romantiikkaa hyödyntävässä sanataiteilussa ei ole säästelty, ja ilmaus “elegantly playful” toistuu usein.

Näin on koossa kolmikko, jossa takapiruina on siis todella suuren kokoluokan toimijoita. Hoegaardenin omistaja AB-InBev on maailman isoin panimoyhtiö, jonka aivot eli pääkonttori on Belgian Leuvenissä mutta iso osa sielusta ja ruumiista Etelä- ja Pohjois-Amerikan tytäryhtiöissä. Blue Moonin emofirma Molson Coors on kanadalaisvetoinen ja kasvoi muutama vuosi sitten Pohjois-Amerikan suurimmaksi oluenvalmistajaksi. Kronenbourg tosiaan kuuluu tanskalaiselle Carlsbergille, joten sitä jakelee Suomessa Carlsbergin tytäryhtiö Sinebrychoff – joka näköjään markkinoi myös Hoegaardenia meillä. Blue Moonia tuo Olvi-omisteinen Servaali.

Väliolut

Ennen kuin mennään megapanimoiden kolmikkoon, otetaan kalibrointiolueksi Limburgse Witte (5 %). Tämä ei ole suuren panimon tuote vaan maakuntasarjan belgialainen witbier Cornelissen-panimolta. Tuoksu on eittämättä witbiermäinen ja lupaa hyvää, mutta siinä on jokin elementti jota nenäni ei tunne – ehkä maitohappo? Mausteita varmaan on mukana, ehkä korianteria, hiivan estereitä ja mieto sitrushedelmän aromi. Ulkonäöltään olut on vaalean keltainen ja samea.

Maku on kevyt – makeahko, mutta ei liian – ja suutuntuma melko hento. Hiivan hedelmäisiä sivutuotteita tuntuu myös maussa, mutta siinä on lisäksi saippuaisen hapokasta sitrusta, mineraalisuutta ja maustehyllyä (jälleen kai korianteri). Maltaan makua on varsin vähän, humala ei maistu käytännössä lainkaan, ja jälkimakuun jää pääasiassa sitrushedelmän kuorta. Asiallinen ja pätevä witbier tämä on, ehkä parasta belgialaista indie-witiä Suomen kaupoissa tällä hetkellä, mutta tyylin puitteissa varmaan voisi mennä vieläkin raikkaampaan ja vähemmän saippuamaiseen suuntaan.

 

Kolmen oluen maistelut

Hoegaarden (4,9 %) tuoksuu Hoegaardenille, käytännössä kai belgialaiselle hiivalle ja jonkinlaiselle mausteelle. Tuoksu on miedompi ja yksiulotteisempi kuin edellisessä oluessa ja viittaa limburgilaiseen verrattuna melkein luostariolutosastolle. Myös maussa on jotain ”yritimme tripeliä mutta jätimme puolet raaka-aineista pois” -tyyppistä limboilua. Väriltään olut on tutun vaalea ja samea.

Belgialainen vehnäolut on yksi Euroopan klassisista oluttyyleistä, ja Hoegaardenin pitäisi olla paitsi tyylin esivanhempi myös tietenkin sen osuvin edustaja, enkä nyt saa kiinni, miksi tämä olut sitä oikeastaan olisi. Maku menee vähän pahvimaisesti tukkoon, se on lähinnä yleishiivainen, miedosti sitrusmaisen hapokas, ja luostarityylisen esterinen. Siinä ei ole mitään raikasta wau-elämystä tai muutakaan, mikä nostaisi sen satojen kopioidensa yläpuolelle – melkeinpä päinvastoin. Tämä ei ehkä ole huono olut sinänsä mutta ei nouse niiden vaatimusten tasolle, mitä sille voi perustellusti asettaa. 

Blue Moon on belgialaistyyppiseksi vehnäolueksi yllättävän vahvaa (5,4 %) ja ennen kaikkea aika tummaa, melkein kuin Valion omenamehua mutta suodattamatonta. Tietysti kyseessä on edelleen vaalea olut mutta siis suunnilleen kinuskin värinen. Tuoksu ei muistuta läheisesti Hoegaardenia jos kohta ei Limburgse Witteäkään, vaan on erikoisen mantelimainen, vähän mausteinen. Maussa on ylikypsää sitruunaa, taas kerran vähän paperista tukkoisuutta ja mantelilikööriä. Jälkimakuun jää vain aavistus hapokkuutta.

Yllä mainittu amerikkalaisen ja belgialaisen vehnäolutmaun ero on siis ollut Keith Villan suuntaviittana hänen kehittäessään Blue Moon -olutta, ja toki tämä onkin varmaan jonkinlainen Disney-versio 30 vuoden takaisesta Hoegaardenista. Ongelmana vain on, että myös nykyinen Hoegaarden on Disney-versio entisestä itsestään, joten paremmuutta tai autenttisuutta ei ainakaan näiden kahden oluen välillä ole ihan helppo todentaa. Sanoisin kuitenkin, että Blue Moon nousee hädin tuskin nykyisenkään Hoegaardenin tasolle.

Kronenbourg 1664 Blanc (4,5 %) on tämän vehnäolutkattauksen miedoin ja selkeästi myös uusin tulokas markkinoilla. Viilennetty olut ei tahdo tuoksua aluksi juuri miltään, mutta minuutin tai parin lämpeneminen tuo esiin hölmön aprikoosin tai persikan tuoksun. Olut on vaalea, ilmeisesti suodatettu mutta kuitenkin vähän sumuisen näköinen. Ainakin Suomessa myytävä 1664 Blanc on siis pantu Baltikalla Pietarissa.

Maussa jatkuu tuoksun olutcocktailmainen linja, jossa ei ole jälkeäkään belgialaisista vehnäoluen hiivoista tai mausteista vaan pelkästään aasialaisia luumusuvun hedelmiä kuten persikkaa. Niitä ei kuitenkaan ainesosista Sinebrychoffin tiedotteen mukaan löydy, vaan luetteloon kuuluvat ohramallas, vehnä, sokerikulööri, sitruunahappo, maitohappo, askorbiinihappo, sitruskuori, korianteri ja humala.

Humala on ranskalaista Strisselspaltia, mutta se ei maistu lainkaan, kuten ei korianterikaan. Huomattavasta erilaisten happojen ryhmästä olueen ei ole myöskään jäänyt mitään merkittävää happamuutta, mikä varmaan oli tavoitteenakin. Sinebrychoffin mukaan olut ”nautitaan edukseen erottuvasta, tyylikkäästä sinisestä kierrätyslasipullosta tai vehnäolutlasista”. Tämä saattaa olla ensimmäinen kerta, kun olen nähnyt panimolta ensisijaiseksi astiasuositukseksi pullon suusta juomisen.  

* * * * *

Mitä kolmesta suurpanimoiden witbieristä suosittelisin siis juomaan, jos joskus vain ne olisivat tarjolla eikä mitään muuta?

Valinta kallistuisi ehkä klassikko Hoegaardeniin, jossa on sentään jotain belgialaista tunnelmaa – vaikka juuri tämän oluen alkuperäisestä olomuodosta on luultavasti vain rippeet jäljellä. Jos saatavana olisi myös Limburgse Witteä tai jonkin muun belgialaisen pienpanimon vehnäolutta, ottaisin varmasti sen. Blue Moon on erkaantunut ehkä turhan kauas omalle polulleen, jonka varrelta ei löydy aivan belgialaista tyylikkyyttä eikä uutta raikasta näkemystäkään. Kronenbourgin 1664 Blanc on puolestaan niin kyyninen ja epäolutmainen terassikansan rahastusväline, etten olisi sellaista osannut edes näiltä jättiläispanimoilta odottaa. Se jää siis kevyesti joukon hännille.

Vehnäolut – ainakin belgialainen variantti – ei ole aivan helppo laji siinä, että sen pitäisi olla yhtäältä autenttinen ja luonteikas mutta toisaalta panimot haluavat vedota sen raikkaudella myös oluen vieroksujiin. Liika happamuus karkottaa monia, muttei varmaan yhtä monia kuin vielä 1990-luvulla. Samalla jotkut muistanevat vehnäoluen takavuosilta mausteisena ja hiivaisena erikoisoluena, joka oli jotain todella erilaista kuin tavallinen lager. Nämä kantikset taas pettyvät, jos witbier ajetaan liian kepeään, hapokkaaseen ja sitruunaiseen suuntaan, puhumattakaan muista hedelmistä. Kepeydessä voi olla sekin riski, että oluen täytyy olla joko varsin tuoretta ja hyvin tehtyä tai muuten vaikutelma kääntyy äkkiä ylimaustetuksi tai esanssiseksi.

Yhtä kaikki maistelu oli mielenkiintoinen, ja se paljasti sekä yllättäviä eroja melko identtisiksi oletettujen tuotteiden välillä että vaikeuksia saada tätä tunnettua ja pidettyä oluttyyliä hyvin hallintaan. Suosittelen otannan perusteella etsimään “täydellistä vehnäolutta” pikemminkin pienten panimoiden rakkaudella tehdyistä tuotteista kuin näiden ylikansallisten markkinointikoneistojen kassakoneliuskoista.  

Ranskan uusi pienpanimoaalto käynnistyi Bretagnessa brittituella

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 11. luukku.

Kirjoitin tällä ja viime viikolla tähän joulukalenteriin jo Alankomaiden ja Belgian olutkentän vaiheista 1980-luvulla, kun pisaroittain syntyneistä uusista pienpanimoista alkoi muodostua pieni aalto. Saksasta ja Britanniasta on tulossa lisää myöhemmissä luukuissa, mutta tänään käännetään katse Ranskaan. Nyt 2020-luvun alkaessa Ranska on yllättäen Euroopan panimorikkain maa, mutta 40 vuotta sitten panimoita oli siellä vain kaksi tusinaa.

Germaanisen ja romaanisen Euroopan raja on ehkä häilyvä, mutta se kulkee suurin piirtein Eurotunnelin suulta Belgian halki Luxemburgiin ja sieltä Vogeeseille ja Sveitsiin. Olut- ja viini-Euroopan raja menee ainakin nykyään hieman etelämpänä. Koko Belgia ja iso osa Pohjois-Ranskaa on kiistatonta olutaluetta, yhtä maanosan vanhimmista ja tiheimmistä. Alsace–Lorrainen alueella ja varsinkin Strasbourgissa on tunnetusti pitkiä panimoperinteitä. Omana kelttiläisenä saarekkeenaan on Bretagne, jonka kulttuuriin oluenvalmistus on myös perinteisesti kuulunut.

Juuri Bretagnessa syntyi vuonna 1985 panimo, joka monien lähteiden mukaan on Ranskan ensimmäinen uusi pienpanimo maailmansotien jälkeen. Panimon nimi oli tuolloin Brasserie des Deux Rivières (“kahden joen panimo”), ja se kulkee nykyään olutbrändinsä nimellä Coreff. Coreff (korev) tarkoittaa bretonin kielellä olutta, ja perustajien Christian Blanchardin ja Jean-Franois Malgornen ensimmäinen resepti oli punaruskea Coreff Ambrée.

Puuhamiehet saivat tuolloin 80-luvulla avukseen panimoa rakentamaan Peter Austinin, joka oli perustanut Englantiin vuonna 1978 Ringwood Breweryn. Austin auttoi sittemmin alkuun kymmeniä panimoita Britanniassa ja muissa maissa – esimerkiksi Amerikassa oli lähes sata hänen pystyttämillään laitteilla toimivaa pienpanimoa. Tänä päivänä Coreff on Bretagnen suurin panimo, ja se on siirtynyt alkuperäisestä sijainnistaan rannikon Morlaix’sta sisämaahan Carhaix’hen.

Kun pienpanimorintamalla alkoi tapahtua, yksi polttopisteistä oli Nord, Ranskan pohjoisin osa. Lillessä avautui jo vuonna 1986 ensimmäinen Les 3 Brasseurs -panimoravintola, ja muutakin aktiivisuutta kaupungissa oli. Maaseudulla uusia panimoita avautui esimerkiksi vuonna 1989 Brasserie Bailleux, vuonna 1993 maatilapanimo Ferme-Brasserie Beck ja vuonna 1996 Brasserie Thiriez. Näiden rinnalla oli muitakin innokkaita yrittäjiä, jotka katsoivat tulevaisuuteen katsomalla menneisyyteen, entisaikojen pintahiivaperinteisiin.

Ehkä yhtenä syynä pohjoisranskalaisten aktiivisuuteen oli Belgian rajan läheisyys. Belgiassa uusia pienpanimoita oli syntynyt 80-luvulla ja 90-luvun alussa jo pitkä liuta. Inspiroiduttiin esimerkiksi luostarioluista. Toinen syy oli se, ettei vanha pienpanimoperinne ollut Pohjois-Ranskasta koskaan kunnolla sammunutkaan – ja se perinne oli pääkaupunkien asettamista valtionrajoista riippumaton. Historiallisesti Flanderi jatkui olutalueena kymmenien kilometrien matkalla Ranskan puolelle; esimerkiksi oud bruin oli muinoin flaamilainen perusolut molemmin puolin rajaa.

Ranskan pohjoisrajan tuntumassa toimi edelleen muutamia vanhoja pienpanimoita, saman tapaisia joita Belgiassa oli yhä kymmenittäin. Esimerkiksi Duyckin panimosuku, jonka ensimmäinen panimo perustettiin jo vuonna 1900, lanseerasi vuonna 1949 samppanjapullossa myytävän bière de garden, joka on oikeastaan nykyajan pohjoisranskalaisen pienpanimoperinteen kulmakivi. Sitä kutsuttiin “vanhaksi olueksi”, eikä pullossa ollut etikettiä eikä muutakaan tekstiä. Brasserie Duyck rakensi siitä kuitenkin brändin, joka pääsi 1960-luvun lopussa levitykseen ruokakauppoihin. Oluen nimeksi tuli Jenlain kylän mukaan, jossa panimo oli 1920-luvulta asti sijainnut.

Muita useammassa sukupolvessa periytyneitä perhepanimoita Nordissa ovat muun muassa Brasserie Theillier, Brasserie de Saint-Sylvestre, Brasserie de Saint-Omer, Brasserie la Choulette ja Brasserie Castelain. Kukin näistä 1800-luvun lopussa tai 1900-luvun alussa perustetuista panimoista tekee jotakin enemmän tai vähemmän bière de garde -tyylistä tuotetta, ja sen lisäksi mahdollisesti lukuisia muita oluita. Esimerkiksi Brasserie Castelainin vuonna 1979 lanseeraama Biere du Ch’ti (6,4 %) sai muuten uutta imua kymmenkunta vuotta sitten Bienvenue chez les Ch’tis -komediasta (vapaasti suomennettuna: “Tervetuloa Pohjois-Ranskaan”).

Bière de garde on olut, jota nykyajan oluttyylikuvastot (esim. BJCP) kohtelevat jokseenkin eri lailla kuin Belgian puolella syntynyttä saisonia, vaikka näissä kahdessa on todennäköisesti ollut alun perin kyse käytännössä samasta perinteestä. Saisonista kuvaillaan miedompaa pöytäolutversiota (“maatyöläisille”) ja tavernavahvuista versiota. Bière de gardea kohdellaan vain mallasvetoisena luksusoluena, joka todellisuudessa kuitenkin on siis maailmansotien jälkeinen versio tästä perinteestä (vrt. Saison Dupont). Tämä on oluttyyliluokituksiin sisäänrakennettu ongelma: jos halutaan, että saison ja bière de garde ovat yksiselitteisesti kaksi eri tyyliä, silloin jommankumman historiaa on keinotekoisesti vääristeltävä.

* * * * *

Pohditaan jatkopostauksessa lisää Ranskan pienpanimorenessanssin vaiheita 1990-luvulla ja uuden vuosituhannen puolella. Kuinka pitkälle pärjättiin kotimaisella blonde–ambrée–brune (vaalea–punaruskea–tumma) -valikoimalla, ja missä vaiheessa piti ryhtyä tuomaan kolmikirjaimisia lyhenteitä kuten IPAa ja APAa Atlantin takaa? Ja mikä oli Pariisin rooli Ranskan nykyisessä olutmaisemassa?

(Kuva: Flickr.com, Bernd Rostad, CC BY 2.0. Lähde: G. Thierry, Sur la route des bières du Nord-Pas-de-Calais.)

Mont des Cats: valetrappisti uusintamaistelussa

Kun Pohjois-Ranskassa toimiva Mont des Cats’n luostari ilmoitti vuonna 2011 lanseeraavansa oman oluen, Belgian ulkopuolella ei vielä ollut trappistiluostarien oluita muualla kuin Alankomaiden Koningshoevenissa eli “La Trappessa”. Sittemmin niitä on tietysti alettu tehdä myös Italiassa, Itävallassa, Yhdysvalloissa ja Britanniassa sijaitsevissa luostareissa.

Mont des Cats’n uutuustuote herätti kiinnostusta monessa maassa, vaikka siinä oli yksi iso ongelma: olut valmistettiin Chimayssä Belgiassa eikä se siis saanut käyttää kuusikulmaista trappistilogoa etiketeissään. Jos sitä oltaisiin tuomassa markkinoille nyt, voisi jopa kuvitella ranskalaismunkkien päätyvän toiseen ratkaisuun ja perustavan oikean panimon omiin tiloihinsa. Trappistimerkin pienoinen inflaatio on varmasti johtanut tilanteeseen, jossa “epäaito” trappististatus ei liene kummoinenkaan mainosvaltti maailmalla. Paikallisemmin kauppa varmaan käy, ja mikäs siinä. 

Maistoin olutta 8–9 vuotta sitten pian sen tultua kauppoihin Belgiassa. Olisin tuon aiemman maistelun perusteella muistellut tämän olevan tumma olut tai tummahko amber, mutta kyseessä on (ainakin tänä päivänä) vaaleamman punaruskea, hiukan samea luostariolut. Vaikka Mont des Cats’n olut on siis pantu Chimayssä, se ei muistuta kovin selkeästi mitään heidän omista oluistaan, edes Rougea, joka on kuitenkin lähimpänä. Vahvuutta on 7,6 %.

Nyt uudestaan maistaessa hedelmäinen ja mausteinen olut nojaa ilmiselvästi belgialaisen luostarioluen aistimaailmaan, ehkä jonnekin dubbelin, maallisen amberin ja miedon tripelin välimaastoon asettuen. Jälkimakuun jää reippaasti hedelmäisyyttä, ehkä kuivattua aprikoosia tai banaania, ja minttuinen humalakatkero. Tämä on kelpo olut, vaikka ei belgialaisten luostarioluen klassikoiden rinnalla ehkä erityisemmin loistakaan. Tuotetta pitäisi vielä vähän terävöittää, jos siihen pyrittäisiin.

En tunne Mont des Cats’n nykyisen oluen syntyhistoriaa sen tarkemmin – onko tuote tehty ranskalaisten munkkien toiveiden mukaan vai mistä ideat on saatu. Kohtuullisen varman päälle chimayläiset tässä tilaustuotteessa ovat kuitenkin pelanneet. Mont des Cats’ssa on kyllä toiminut vuosina 1848–1907 omakin panimo. Itse asiassa jopa Westvleterenin perustajamunkit, jotka toki käynnistivät oman panimonsa jo vuonna 1838, olivat lähtöisin Mont des Cats’sta (jossa silloin ei siis vielä ollut panimoa). Nyt siis sellaista ei ilmeisesti vuoden 2011 jälkeenkään ole avattu uudelleen.  

Vanhasta panimotoiminnasta kertoili luostarin taloudenhoitaja, veli Bernard-Marie van Caloen, aikoinaan Chimay-yhteistyön lanseeraustilaisuudessa*: “Ensimmäinen luostarissa pantu olut [vuonna 1848] näyttää olleen alkoholipitoisuudeltaan mieto, ruskea olut. Melko pian ryhdyttiin panemaan vaaleampaa, vahvempaa olutta, sillä luostarissa ei haluttu kilpailla samoilla tuotteilla kuin muut paikalliset panimot. Olutta myytiin Pariisissa saakka. Sen pullottamisesta ei ole säilynyt mitään merkkejä, mutta olutta myytiin puutynnyreissä, joiden kannessa oli pyöreä etiketti. Vanhoissa kuvissa näkyy myös luostarin alueella sijainnut humalatarha ja munkkeja poimimassa humalan kukintoja.”

(* Ranskankielinen lehdistötiedote löytyy täältä.) Kuva: Pierre-André Leclercq, Flickr.com, CC BY-SA 2.0.

Saksalaisen oluen päivä 2020

Tänään vietettiin saksalaisen oluen päivää (Tag des deutschen Bieres) tilanteessa, jossa Baijerin osavaltio on vasta toissapäivänä ilmoittanut peruuttavansa Oktoberfestin – Saksan ja kenties koko maailman tunnetuimman olutaiheisen tapahtuman. Lukuisia muita esimerkkejä koronapandemian vaikutuksista Saksan olutalaan voisi kaivaa, mutta ne olisivat luultavasti paljolti samoja kuin muissakin maissa.

Olutkoiran ennustajanlahjat eivät riitä kertomaan mitään siitä, mitä saksalaiselle oluelle kuuluu joskus tautikriisin ja sen mahdollisten jälkiaaltojen iskeydyttyä alaan. Tutkaillaan siis hiukan tilastojen kautta, mihin saksalainen olut oli matkalla ennen koronaa.

Fakta: Saksa ei ole enää EU:n ykkösmaa panimoiden määrällä mitattuna. Kuka muuten arvaa, mikä se on?

Ollessaan vielä EU:n jäsenvaltio Britannia ehti ohittaa Saksan panimoiden määrässä. Brewers of Europen tilastojen (via Ron Pattinson) mukaan tämä tapahtui jo vuonna 2013. Kahden maan käyrät olivat olleet edellisinä viitenä vuonna hyvin erimuotoiset. Saksassa panimoiden määrä kasvoi kahdeksallatoista (1 331 -> 1 349), Britanniassa taas kaksinkertaistui (745 -> 1 490).

Nyt Britanniassa on yli kaksituhatta panimoa, mutta Britannia ei ole enää EU:ssa. Sen sijaan yksi perustajavaltioista on viimeisimmän tilastoidun vuoden aikana kirinyt Saksan ohi. Nimittäin Ranska. Brewers of Europen mukaan Ranskan panimomäärä on hypännyt 1 100:sta 1 600:aan vuosien 2017–2018 välillä, kun taas Saksassa nousu oli vaatimaton (1 492 -> 1 539).

Tuotantoluvuissahan Saksa on edelleen kirkkaasti ykkönen lähes sadalla miljoonalla hehtolitrallaan. Puola on kakkonen, ja se jää Saksan luvuista reilusti alle puoleen. Ranskan oluttuotanto oli vuonna 2018 vain 22 miljoonaa hehtolitraa, vähemmän kuin Alankomailla. Tietysti kokonaistuotantoluvuissa on pitkälti kysymys bulkkilagerista: Saksa ei ole suinkaan ainoa EU-maa, jossa luvut ovat 2010-luvun aikana laskeneet (Suomi on toinen, ja monia muitakin on).

Aivan yhtä kirkkaasti Saksa johtaa tilastoa oluen kokonaiskulutuksessa vuonna 2018. Nykyisistä EU-maista mikään muu ei yllä edes puoleen Saksan lukemista (Espanja on muuten kakkonen ja Ranska viides). Toisaalta tässäkin tilastossa Saksan käyrä on laskeva, kun taas latinalaisessa Euroopassa kulutus on noussut. Per capita -kulutuksessa Saksa on vasta kolmantena, mikä kertonee edelleen siitä, että baijerilaiset juovat tolkuttomasti olutta ja pohjoissaksalaiset maltilla.

Ehkä yllättävämpi tilastofakta on baarissa juodun ja kotona juodun oluen (on-trade/off-trade) suhde. Ainakin itse ajattelen Saksaa tässäkin Baijerin kautta: ukot istuvat joka ilta Stammtischin ääressä ja eiköhän rouvatkin jossain välissä kolpakon tai pari kumoa. Mutta tilaston mukaan Saksassa on Euroopan viidenneksi heikoin suhde baarimyynnin kannalta. Isoimmat oluen baarikulutuksen osuudet löytyvät sen sijaan Välimeren rannoilta sekä Brittein saarilta, Belgiasta ja Luxemburgista.

* * * * *

Tilastoilla voi tietysti tehdä temppuja ja niiden keräämistapojakin pitää aina tarkastella kriittisesti. Itseäni esimerkiksi kutkuttaisi kysyä Ranskan ja Saksan panimoliitoilta vuonna 2017 perustettujen panimoiden listoja. Mikä sattuma, että Ranskassa mennään aina tasaluvusta toiseen (1 100 -> 1 600, eli 500 panimon lisäys)! Saksassa lisäystä on tarkalleen 47, ei esimerkiksi 50.

Joka tapauksessa on sanottava – ja tämä on sanottu monesti muuallakin – että Saksa ei ole Euroopan craft beer -aallon dynaamisin maa. Panimoiden määrän kasvuhan liittyy juuri tähän kenttään. Kyllä, Saksassakin on paljon moderneja amerikkalaistyylisiä pienpanimoita ja parhaat niistä ovat oikein hyviä. Kyllä, Saksan pienpanimot ovat löytäneet pohjoisten osavaltioiden historialliset oluttyylit kuten Gosen ja Berliner Weissen – mutta eivät ennen kuin brittiläiset ja amerikkalaiset olutasiantuntijat jo loivat niille maailmanlaajuista mainetta.

Kuvaajat: Ken Marshall, Ran Zwigenberg. Flickr.com. CC BY 2.0.

Kuitenkin omaan makuuni Saksan kiinnostavuus olutmaana liittyy yhä edelleen niihin perinteisiin baijerilaisiin pienpanimoihin, joissa Amerikan ihmeitä on saatettu ottaa mausteeksi valikoimaan (tai sitten ei), mutta pääpaino on paikallisessa yleisössä ja heidän arkisissa mieltymyksissään. Onhan tällaisia Baijerin ulkopuolellakin – esimerkiksi Düsseldorfissa ja Kölnissä – mutta vähemmän.

Saksa on makukoulu. Ei ehkä koko Saksa, mutta Baijeri tai ainakin Franken. Kun oletusasetukset ovat keskitien hellesissä tai pilsnerissä, jokainen Kellerbier, Landbier, Export, Spezial tai Weizenbier maistuu erilaiselta ja vähän ihmeelliseltä. Ne kaikki ovat vähän ”meh”, jos makunystyrät on totutettu imperial stoutin, oude geuzen tai triple IPAn tykitteleviin makumaailmoihin. Mutta jos osaat tehdä eron arkioluen ja juhlaoluen välillä, osaat nauttia myös Bockista, Weizenbockista, Stickestä tai Festbieristä.

Mene Saksaan, jos haluat juoda niitä oluita, jotka saksalaiset osaavat tehdä parhaiten. Toki saksalaiset IPAt ja imperial stoutitkin ovat saksalaisia oluita, mutta vähänpä niissä on mitään erityisesti saksalaista. Tai jos niistä jotain sellaista löydät, kerro Olutkoirallekin. Etsi aitoa Gosea. Selvitä itsellesi, miten saksalaiset sen tekevät. Jos et siitä vakuutu, mieti, onko Gosea oluttyylinä oikeastaan olemassakaan. Vai onko se vain avaruuskasvi, joka on lähtenyt elämään omaa elämäänsä Maata kiertävällä radalla?

Tynt Meadow ja trappistioluen englantilaiset juuret

Viime vuonna saatiin taas uusi tulokas olutta panevien trappistiluostarien listalle. Aikoinaan kaikki viralliset trappistipanimot sijaitsivat Belgiassa, mutta joukkoon on liittynyt luostareita Hollannista, Italiasta, Itävallasta ja Yhdysvalloista. Kahdestoista trappistimerkin käyttöön oikeutettu luostaripanimo on Englannissa ja nimeltään Mount Saint Bernard Abbey.

Reilun 10 km päässä Burton-upon-Trentistä sijaitsevassa luostarissa ei ole pantu olutta yli sataan vuoteen, mutta 1800-luvun puolella niin tehtiin. Kanadalainen olutkirjoittaja Gary Gillman on selvitellyt useammassa blogipostauksessaan Mount Saint Bernardin oluthistoriaa. En aio kerrata hänen löydöksiään aivan yksityiskohtaisesti, mutta suosittelen lukemaan – ja nostan tähän omasta mielestäni niistä kiinnostavimman.

Dubbel, englantilaisen oluen perillinen?

Euroopassa on paljon vanhoja, keskiajalta periytyviä luostareita. Olutta valmistavat trappistiluostarit eivät kuitenkaan yleensä kuulu näihin. Niiden alkuajat liittyvät tavallisesti valistushallitsijoiden tekemien uudistusten, Ranskan vallankumouksen ja Napoleonin jälkeiseen 1800-luvun alun historiaan, jolloin luostarilaitos oli monissa maissa ahtaalla.

Trappistimunkit olivat lähteneet alkuperäisistä tukikohdistaan Ranskasta pakoon ja osa heistä päätyi eri vaiheiden kautta Brittein saarille. Englannissa opittua oluenpanotaitoa palasi myöhemmin munkkien mukana takaisin Ranskaan. Myös englantilaisia luostariveljiä saapui Kanaalin yli. Tätä kautta syntyivät manner-Euroopan ensimmäiset olutta valmistavat trappistiluostarit.

Edestakaisin Ranskan ja Brittein saarten väliä kulkeneet trappistit perustivat myös Mount Saint Bernardin 1830-luvun puolessavälissä. Gillmanin lähteiden mukaan luostarissa pantiin olutta jo ainakin seuraavan vuosikymmenen lopulla. Nykyisin trappistioluet mielletään vahvoiksi, koska ne säilyivät Belgiassa juuri sellaisina. Munkkien oluet saattoivat olla kuitenkin 1800-luvulla melko mietojakin, aikana jolloin brittiolut monesti muuten oli hyvin voimakasta.

Belgian ensimmäiset trappistiluostarit Westvleteren ja Westmalle aloittivat toimintansa juuri näihin aikoihin, 1830-luvulla. Trappistit palasivat usein käytöstä poistettujen vanhojen luostarien rakennuksiin kunnostaen niitä. Seuraavilla vuosikymmenillä Belgian trappistiluostarien määrä täydentyi Chimayn, Rochefortin ja Achelin myötä viiteen, ja Orvaliin munkit palasivat vihdoin 1920-luvulla. Kaikissa näissä luostareissa oli myös panimot.

Yllättäen belgialaiseen trappistiolueen on saattanut vaikuttaa erityisesti eräs Ranskassa toimiva munkkiyhteisö, jonka perustajat olivat kyllä englantilaisia hekin mutta eivät trappisteja. Tämä on Dieulouardin luostari Lorrainessa, johon Englannista tulleet benediktiinimunkit 1600-luvulla rakensivat myös panimon. Luostari oli pitkään tunnettu brittityylisestä oluestaan.

Gillmanin tulkinta onkin, että Belgian trappistiluostarit olivat tietoisia ranskalaisten virkaveljien brittityylisestä oluenvalmistuksesta. Hän olettaa, että tumma dubbel, joka on sittemmin opittu tuntemaan belgialaisen luostarioluen perusmuotona, oli alun perin englantilainen double beer.

Siinä, että belgialaiset aikoinaan tykkäsivät brittioluista ja imitoivatkin niitä, ei ole mitään järisyttävän uutta. Esimerkiksi De Koninckin tyyppisillä pale ale– tai spéciale belge -oluilla on tällainen tausta, ja myös stout– ja scotch ale -oluttyyleillä on nyt jo Belgiassakin yli satavuotinen historia. Kokosin näitä asioita blogipostaukseksi kolme vuotta sitten. Trappistioluiden brittiläisistä juurista en ollut kuitenkaan kuullut ennen kuin luin Gary Gillmanin spekulaatiot.

Tynt Meadow lasissa

Uusinta trappistiolutta saapui jokin aika sitten muutamiin baareihin myös Suomessa. Itse maistoin sitä Helsingin Kaislassa. Mount Saint Bernardin munkit ovat nimenneet oluensa Tynt Meadow’n tontin mukaan, jolle luostari lähes kaksisataa vuotta sitten rakennettiin.

Vaikka trappistioluilla olisi mitä brittiläisiä juuria, tämä olut tuoksuu ja maistuu mielestäni belgialaiselta. Tulokseen ovat toisaalta vaikuttaneet hengelliset kollegat italialaisesta Norcian luostarista sekä ranskalaisesta Saint Wandrillesta ja hollantilaisesta Zundertistä, sillä he ovat neuvoneet aloittelevaa panimoa. Myös muut viralliset trappistipanimot ovat auttaneet englantilaisia alkuun.

Ratebeer luokittelee oluen English strong aleksi – ei esimerkiksi abbey dubbeliksi. Hiiva onkin ilmeisesti brittikantaa, millä on sitten ehkä saatu panimon tavoittelemaa ‟englantilaista luonnetta” olueen. Vaikka itse tosiaan pidin Tynt Meadow’ta aika belgialaisen oloisena, tyypillinen belgialainen dubbel se ei ehkä kuitenkaan ole. Sitä ei esimerkiksi hallitse ohut poltetun sokerin maku, jota monessa tummassa belgialaisessa oluessa on.

Melko makea, syvän melassinen tai siirappinen olut tämä kuitenkin on ja jättää sokerisen tuntuman myös jälkeensä. Lempeän paahteisessa maussa on tuhdisti salmiakkia, karhunvatukkaa ja muita tummia herkkuja, ja humalointi on useimpien trappistien tapaan rauhallista. Reittaajien kokemuksissa on mainintoja ylikuohuneista pulloista ja muista mahdollisista alkukankeuksista, mutta minulle jäi vaikutelma tasapainoisesta luostarioluesta, joka ei pahemmin kalpene esikuviensa rinnalla.

(Tiedot trappistioluiden englantilaisista juurista perustuvat Beer et seq. -blogin artikkeliin Brewing at Mount Saint Bernard Abbey in England, 19th Century, ja siihen linkattuihin aiempiin postauksiin.)