Blogi 2 vuotta: tuplaoluita joka lähtöön

Blogille on tullut kaksi vuotta mittariin, ja sen kunniaksi ryhmäkuvaan pääsi joukko erilaisia oluita, jotka kaikki edustivat ”tuplavahvuisia” tyylilajeja.

cofVasemmalta oikealle: Jack (Browar Brodacz, 8,7 %) on double New England IPA Puolasta, tumman appelsiinimarmeladin makuinen ja varovaisesti humaloitu. NEIPA on ollut tämän vuoden näkyvimpiä oluttyylejä kaikkialla craft beer -universumissa. Loppuvaahdossa on aavistus kaurapölyä; se teettää eräänlaista kuohkeutta, jota joissain maistamissani Uuden-Englannin ipoissa on ollut. Raikasta tuoretta hedelmää tai mehuisuutta tässä ei paljon ole, mutta alkuun vaisu humala jää lopussa kielelle pihkaisena katkeruutena.

Westmalle Trappist Dubbel (Brouwerij der Trappisten van Westmalle, 7 %) on ainakin minulle ollut aina alkuperäisistä belgialaistrappisteista vaikeimmin avautuva olut. Se on tuoreena kohtalaisen kuiva olut, joka esittelee itsestään haastavimpia belgialaisia piirteitä: pippurisuutta, yrttisen kitkeriä lääke- ja maustekasveja, ehkä jotain äärimmäisen tummaa suklaata. Osa näistä on ehkä humalan ansiota, osa hiivan. Monien muiden tummien trappistien lempeän makeat hedelmäiset ja lakritsaiset maut ovat poissa tai taka-alalla. Tietysti tämä vaikeus tavallaan lisää Westmallen dubbelin kiinnostavuutta ja myös houkuttaa laittaa sitä kellariin kypsymään. En muista koskaan maistaneeni ikääntynyttä Westmallea.

Jules (Browar Birbant, 7,8 %). Puolalainen Jules ilmoittaa olevansa double robust porter. Robust porter pohjautuu oluttyylinä pseudohistoriaan ja sen voisi heittää roskakoriin, mutta kun sellainen kerran on, miksipä siitä ei tekisi tuplaversiota. Maussa on tuhkaa ja tummaa suklaata, ihan kohtalaisesti katkeroakin (IBU 55), ehkä enemmän brittiläishenkisistä humalista kuin tyypillisimmistä Uuden maailman lajikkeista. Näillä mennään: Puola on kova portterimaa, ja tämä asemoituu ehkä piirun keskitason paremmalle puolelle, mutta vain hädin tuskin.

Potężny Pinkus (Browar Piwoteka, 7 %). Vehnäbock tulee Puolan kolmanneksi suurimmasta kaupungista Łódźista, joka oli aikoinaan puuvillateollisuutensa ansiosta Puolan Manchester tai Tampere. Oluen nimikkohenkilö ”Mahtava Pinkus” oli juutalainen puuvillatehtailija, joka vaikutti kaupungissa 1800-luvun lopulla. Erilaiset vehnäoluet ovat kyllä Puolan historiasta tuttuja, mutta tämä vehnäbock tavoittelee ehkä enemmän baijerilaisia esikuvia, pullossa lukee Weizen Doppelbock. Olut on makea kuin banaanikarkki, hedelmäisen raskas; ehkä nykyisisissä baijerilaisvehnissä sokeri on palanut tehokkaammin pois, mutta reilut sata vuotta sitten baijerilaisissa oluissa tilanne kyllä olikin toinen.

Primátor Double 24° (Pivovar Nachod LIF, 10,5 %) on tšekkiläisittäin erittäin voimakas olut, ja panimon tuotekuvauksessa vihjaillaan konservatiivisen olutmaan tapaan machoilevasti sen mahdollisiin vaikutuksiin (”musta viagra”). Panimo kutsuu olutta portteriksi, vaikka kansainvälinen reittaajayhteisö on eri mieltä. Kyllä tämä ihan hyvin keskieurooppalaisten (eli Baltic eli itämeren-)portterien riviin mahtuu, vaikka vahva kermaisen makea pohjahiivaolut kyseessä onkin. Ei mikään tyypillinen tšekki.

Imperialny Atomowy Morświn (Browar Golem, 7,3 %). Ehkä joku tuntee tarinan etiketin eläimen taustalla, minä en; kirjaimellisesti nimi tarkoittaa atomipyöriäistä. Oudointa on kuitenkin olutnäkökulmasta hiiva, joka tässä oluessa on yhdistetty double IPA -olueen: se nimittäin on norjalaisen Vossin maalaispanimon kveik-hiiva. Tämähän viittaa sahdin tyyppisiin kotiolutperinteisiin. Haistellessa ja maistellessa tästä kveik double IPAsta tulee kyllä enemmän mieleen perus-IPA kuin mikään sahdin sukulainen. Silti hybridin aineksia on ilmassa. Passiohedelmän tuoksuun sekoittuu vähän ylikypsää banaania ja kompostia, suussa tuntuma on vähän öljyinen, ja hedelmäisyys on toisen tyyppistä kuin ipoissa yleensä. Olut on aavistuksen hapan ja ulkonäöltään samea. Tulemmeko näkemään jatkossa muitakin kansainvälisiä oluttyylejä norjalaisilla maalaishiivoilla pantuna? Aika näyttää.

Mainokset

Kässäbisset 2017: saksalaistyyliset

Jatkan perjantaisesta postauksesta Alkon helmikuisen pienpanimo-olutvalikoiman yhteenvedoilla. Nyt ovat vuorossa saksalaistyyppiset oluet.

Olen iloinen, että niitä on näinkin monta  edes neljä siis. Yksi mustikkavehnäolut taisi olla vielä Alkon luettelossa, mutta sellainen ei nyt tähän settiin päätynyt. Näistäkin kaksi viimeistä ovat tosin sijoittuneet saksalaisnippuun lähinnä Weizen-sanan takia, ei siksi että ne olisivat välttämättä kovin saksalaisia olemukseltaan.

Prykmestar Saazer Pils (5,7 %), Vakka-Suomen Panimo.

Vaalea olut tuntuu ensi siemaisulla ankaran humalaiselta ainakin Olutkoiran pliisuun lagermakuun. Tiedän, että moni kaipaa nimenomaan pils-tyyppiseltä oluelta tätäkin tiukempaa katkeruutta, mutta kyllä Uudenkaupungin uutukainen minusta ihan perustellusti on printannut humalalajikkeen nimen (Saaz) jopa pullon etikettiin. Humalaa jää myös jälkimakuun. Ai niin, tuoksussa en sitä kovin selvästi aistinut.

Suussa humalan alta erottuu myös muhevaa maltaisuutta, pientä makeutta, osin humalan ansiosta kivaa sitruunalakun muhkeutta. Kaikkea on kuitenkin omaan lager-kokemukseeni suhteutettuna hyvin hillitysti, ja olisin valmis kutsumaan tätä vahvanpuoleista pilsneriä kotimaisittain tyylikkääksi suoritukseksi.

Pullon pohjalla on ihan reilusti hiivaa, joka tekee sitten tuosta viimeisestä neljänneksestä hämärän hedelmäistä. Itse asiassa päätyisin suosittamaan, että kaadatte ne hiivat sinne suoraan sekaan. Yllättävää kyllä, näin pääsee aika lähelle itäisen Baijerin kotikutoisia Zoigl-oluita, joita kävin kesällä testailemassa. Voihan olla, että suomalaiset pilsnerit olivat hiukan tämäntapaisia ennen suurten teollisuuslaitosten aikaa. Minulle tämä olut passaa hyvin ja on tämän saksalaissarjan voittaja.

kasioluet_saksaPirunpelto (6,5 %), Panimo Hiisi.

En ole tämän kivibockin tuoksusta aivan haltioissani. Siitä saa hakemalla hakea bockmaista herkullista maltaisuutta, enemmänkin vähän kärähtäneen tumman leivän henki leijuu oluen yllä, myös maussa jälkimakuun saakka.

Tämä on kuivahko ja yllättävänkin humalapitoinen tumma bock (ei humalaa siis sinänsä paljon ole, paitsi bock-kontekstissa). Jotenkin harmittaa, etten saa tästä nyt isompia kiksejä. Näkisin mielelläni Suomessa paljon hyviä bockeja, ja jälleen kerran antaisin kyllä yrittämisestä jonkin lisäpisteen, jos ylipäänsä pisteitä antaisin. Ja tätäkin ihan mielelläni juon, eli mitenkään heikosta suorituksesta ei ole edes kysymys.

Dunkler Blaumeister (5,9 %), Humalove.

Tätä oli nyt pakko ostaa ihmetyksen vallassa toinenkin pullo, kun ensimmäinen oli osunut niin kauaksi siitä, mitä panimon oma määritelmä American Dunkelweizen antaa ymmärtää. Ensimmäisellä maistokerralla korostuivat toffee, weizeniksi tiukahko humalointi, joka ei ole siis saksalaisen mieto mutta ei selkeästi amerikkalainenkaan. Suhteellisen kirkas meripihkan väri, ihan pientä vehnäistä happamuutta. Saksalaisen weizenin piirteitä ei ole juuri aistittavissa, mutta yllättävän vähän sitä amerikkalaisuuttakaan. Muhkea mutta hieman epäselvä lopputulos.

Toinen pullo on sitten selkeästi amerikkalaisempi, sitruksinen humalointi, myös jälkimaussa Uuden maailman humalaa. Sopii niille, ketkä siitä pitävät. Nyt happamuuskin on sitruunaisempaa. Mitäköhän tässä tapahtui? En muista, oliko suu ollut ennen ensimmäistä maistokertaa jollakin voimakkaammalla turrutettu, kun tämän oluen olemus – oletan siis toisella kerralla sen löytäneeni – ei ollut paljastunut. Joistakin tämän talven pienpanimo-oluista näyttää kommenttien perusteella olleen vähän vaihtelevan tasoisia eriä liikenteessä. Tämän osalta kahden pullon erilaiset kokemukset saattavat mennä myös omaan piikkiini.

Mufloni Doppelapfel Weizenbock (9 %), Beer Hunter’s.

Minä en ole kuvitellut kuuluvani niihin olutihmisiin, joita makeus tai mausteisuus alkaa kovin helposti tökkiä. Niinpä tartuin ihan uteliaana tasokkaan porilaispanimon tulkintaan tummasta saksalaistyyppisestä Weizenbockista, josta ilmeisesti kaikki omenapiirakan ainekset – vehnästä hedelmiin ja mausteisiin – löytyvät. Tässä versiossa siis. Saksassahan sellaiset olisivat laittomia.

Nyt täytyy sanoa kuitenkin vähän samaa kuin puolalaisista jouluoluista, nimittäin että maustehyllyn kanssa on oltava aika varovainen, varsinkin jos vielä hedelmäisyyttä ja makeutta uutetaan mukaan ihan oikeasta ompusta. Tuoksu tulee ilmoille jouluisen hajuvesimäisenä. Maku on todella intensiivinen, ja jotenkin sekään ei pääse unohtumaan, että alkoholinuppikin on melkein kaakossa. En sano, etteikö tämän tyyppisillä oluillakin olisi paikkansa. Raskaan joulupöydän jälkeen vahva tupla- tai triplabock voisi olla pienenä ryyppynä hyvä kodin putkimies. Siihen tarkoitukseen tämä saisi ehkä olla alkoholipitoisuudeltaan jopa vahvempi. Mutta puolen litran pullo?

cof

Pääsiäisolut – joko katoavaa kansanperinnettä?

Maistuuko oikeaoppinen pääsiäisolut yllätysmunalta tai mämmiltä, ja pitääkö etiketissä olla pupu? Vai onko kalenteriin sidotuilla kausioluilla enää ylipäänsä mitään virkaa?

Easter_eggs_Flickr-Caitriana-Nicholson-CC BY SA 2-0Alko julkisti sivuillaan kahdeksan pääsiäisolutta vuodelle 2016. Niistä vain 3–4 on panimoiden pääsiäisoluiksi tarkoittamia, mikä on tavallaan erikoista, mutta aina pitää olla tyytyväinen valikoiman tilapäisestäkin laajentumisesta.

Samaan aikaan naapurissa Systembolaget mainostaa muuten yhdeksäätoista pääsiäisolutta, joista käytännössä kaikki ovat pääsiäis- tai kevätoluiksi tarkoitettuja ja kaikki vieläpä pohjoismaisia. 18 on Ruotsista ja yksi Tanskasta.

Tähän lähestymistapojen eroihin on varmasti jokin luonnollinen selitys. (Ehkä vain kaksi Suomen panimoa tekee tänä vuonna pääsiäisolutta? Ehkä Alko julkistaa myöhemmin lisää pääsiäisoluita?)

Joka tapauksessa asialla ei ole nyt tarkoitus spekuloida enempää. Sen sijaan rupesi mietityttämään, millainen tilaus pääsiäis- ynnä muilla juhlaoluilla nykyään on kuluttajien keskuudessa.

Hämärää eurooppalaista kulttuuriperintöä

Pääsiäisolut on osa eurooppalaisten juhlaoluiden perinnettä, josta historioitsijat luultavasti tietävät yhteen laskien aika paljonkin, mutta josta on yksittäisen maan tai juhlapäivän kohdalla vaikea sanoa mitään ihmeellistä. Perinteissä on muutenkin toisinaan kyse enemmän käsityksistä, joiden mukaan ”näin on aina tehty”, kuin sen todistamisesta, mitä tarkalleen on tehty ja mistä lähtien.

Belgialaisesta pääsiäisoluesta minä tiedän sen verran, että Grimbergenin luostarin munkit ovat tehneet sellaista 1700-luvulla. Oluen nimi oli Besten Bruynen tai kyökkilatinaksi Optimo Bruno, siis ”paras tumma(nruskea) olut”. Tällä nimellä kulkevaa olutta tehdään luostarissa – tai oikeastaan sen lisensoimassa Alken-Maes-panimossa – myös nykyään. Vuonna 1988 henkiin herätetty Optimo Bruno ei tosin ole enää pääsiäisolut vaan ympärivuotinen.

Tämä on yksittäinen historiafakta, josta voi päätellä, että kun kerran Grimbergenin niin ehkä muidenkin luostarien munkit tekivät pääsiäisolutta jo vuosisatoja sitten. Ehkä tekivät, tai sitten eivät. Joku belgialainen oluthistorioitsija löytäisi ehkä tuon oletuksen tueksi luotettavia lähteitä, mutta minulla sellaisia ei ole. Nykyisistä belgialaisista pääsiäisoluista pisin menneisyys taitaa olla Slaghmuylderin Paasbier-oluella, jota on tehty panimon verkkosivujen mukaan jo ”yli 50 vuotta sitten”.

Tanskassa on toinen nykymittapuulla pitkä pääsiäisoluen perinne. Yksi sen ilmentymä on Tuborgin Påskebryg, vahva tumma lagerolut, jota panimon mukaan myytiin ensimmäisen kerran vuonna 1906 ja sen jälkeen useimpina keväinä, joskaan ei kaikkina. Påskebrygiä yritettiin 1950- ja 1970-luvuilla pariin otteeseen vaalentaa, mutta kuluttajien toiveesta palattiin aina tummempaan tai ainakin punaruskeaan. Pääsiäisoluen julkistuspäivä (”P-dag”) on tanskalaisessa olutkalenterissa suunnilleen yhtä tärkeä kuin jouluoluen (”J-dag”).

Påskebryg_Flickr-Erik-Cleves-Kristensen_CC BY 2-0-att2Joillakin tanskalaisilla sivustoilla selitetään pääsiäisoluen suosiota sillä, että Kööpenhaminan oluenystävät ihastuivat 1800-luvun lopulla baijerilaiseen Salvator-olueen, joka on tyypiltään doppelbock. Tästä sitten olisi kehitetty påskebryg, jota kyllä nykyisin hyvin monet panimot Skandinaviassa tekevät. En mene näistä lähteistä takuuseen, mutta on toki totta, että myös Saksassa on olemassa vahvan kevätoluen perinne.

Baijerissa nimenomaan doppelbock näyttää tosiaan olleen paastonajan olut, ja paastohan loppuu pääsiäiseen. Siinä mielessä tarina saksalaisen kevätoluen muuttumisesta tanskalaiseksi pääsiäisolueksi voi olla looginen. Edellä mainittua Salvatoria panivat alun perin Paolan Pyhän Franciscuksen munkit Münchenissä jo 1630-luvulla, ja sekä heidän perillisensä Paulaner-panimo että monet maalliset panimot ovat sittemmin menestyneet vastaavilla doppelbockeilla.

Pääosa doppelbockeista on tummia, mutta osa on vaaleita kuten meillä jouluoluena nähty Zoller-Hof-panimon Donator. Lisäksi Baijerissa on ainakin nykypäivänä vahvojen vaaleiden oluiden sesonki toukokuussa, jolloin panimot laskevat myyntiin Maibockit. En tiedä, kuinka suuri osa toukokuun bockeista on vaaleita, mutta varmasti merkittävä osa.

Pääsiäisoluen tulevaisuus?

Pääsiäisolut voi olla melkein mitä vain. Jouluoluen tavoin pääsiäisolut on ehkä useammin tumma kuin vaalea. Hyvin tunnettu vaalea esimerkki pääsiäisoluesta on belgialaisen De Dolle Brouwersin Boskeun, joka on nykyisin mahtava 10 % vahvuinen, kandisokerin kera pantu vaalea pintahiivaolut. Myös edellä mainittu Slaghmuylderin pääsiäisolut on vaalea ja vieläpä saksalaistyylinen lager.

Toiset panimot tekevät pääsiäisoluesta hyvin kirjaimellisesti pääsiäisen näköistä ja makuista. Esimerkiksi Vakka-Suomen Pääsiäisporter oli ainakin viime vuonna kuin nestemäistä Mignon-munaa. Laitila on tehnyt useampana vuonna mämmioluita.

Belgiassa vaikutti olevan joitakin vuosia sitten pääsiäisoluiden piikki. Sen jälkeen ainakin Sint-Bernardus ja Saint-Feuillien ovat ilmeisesti lakanneet tekemästä pääsiäisolutta. Sanottiin, että Saint-Feuillien teki omansa lähinnä Pohjoismaiden markkinoita ajatellen. Mitä nyt kuuluu belgialaiselle pääsiäisolutperinteelle?

Pääsiäisoluet ovat peräisin maailmasta, jossa panimot valmistivat suurimman osan vuodesta yhtä ja samaa perusvalikoimaa – joissakin tapauksissa jopa yhtä ja samaa olutta. Juhlapyhien oluet liittyivät paastoon tai pääsiäiseen, helluntaihin, sadonkorjuuseen, kekriin tai jouluun. Niitä oli Saksan ja Belgian lisäksi Englannissa, Pohjolassa ja muissakin olutmaissa. Silloin poikettiin normaalista, juotiin parempaa eli yleensä vahvempaa olutta.

Nykyisin normaalia ei ole. Panimoiden täytyy tyydyttää faniensa uutuuksien nälkää ympäri vuoden. Erikoisuus ei ole ominaisuus, jolla olut voisi kunnioittaa jotakin kalenteripyhää, vaan välttämättömyys, jota ilman ei saa huomiota jatkuvassa uutuustuotteiden kohinassa.

Jouluoluilla saattaa säilyä vahvempi jalansijansa joulupöydässä, jossa on enemmän aikaa hiljentymiseen ja odotukset oluen suhteen selvät. Entä muut kristillisen kirkon ja maatalousyhteiskunnan pyhiin tarkoitetut oluet? Mitä ne ylipäätään tänä päivänä ovat, ja kaipaammeko niitä vielä huomenna?