Lyhyet erikoiset: Yksisarvinen nimeltä hyvä vaalea Bock

Kevät on vahvempien erikoisoluiden aikaa Saksassa ja entisen Itävallan keisarikunnan olutmailla. Helsingissäkin olen joinakin keväinä mennyt esimerkiksi Urkkiin, kun sieltä on saanut Ayingerin Maibockia tai jotain vastaavaa vaaleaa nektaria. Täällä on vielä huhti-toukokuussakin usein sellaiset säät, että pieni ryyppy vahvaa olutta lämmittää luita.

Niin kuin varmaan on tullut ennenkin mainittua, vaalea Bock on yksi suosikkioluttyyleistäni. Hyvät sellaiset ovat myös harmillisen harvassa (hyviä vehnäbockeja on ehkä enemmän, mutta tarkoitan nyt tässä ohrabockeja). Moni varmasti ajattelee, että ne ovat liian makeita viinalagereita, joille täytyy tehdä kikkoja – esimerkiksi humaloida amerikkalaisittain – että niistä saa edes puolittain kiinnostavia. Minusta temput ovat turhia.

Janoinen Lohi on tarjoillut nyt huhtikuun alkupuolella Andechsin luostaripanimon oluita jonkinlaisessa tap takeoverissa. Kävin paikalla pari viikkoa sitten juomassa baijerilaispanimon Bergbockin, joka oli vaalean Bockin ystävälle pientä ekstaasia. Arde oli alkukuusta kehunut myös panimon Spezial Hell -olutta maisteltuaan sitä samassa kalabaarissa.

Lempeä Bergbock Hell (7 %) oli hunajaisen maltainen, kuin sopivan maltillisesti paahdettu paahtoleipä, ja jälkimakua reunusti mieto baijerilainen humalointi, joka toi kokonaisuuteen aavistuksen sitruunapastillin pirteyttä. On tästä varmasti varaa kääntää joitakin nuppeja vähän kaakkoon päin, mutta se pitäisi tehdä taitavasti, ettei tämän oluen suuri tasapaino ja zen vahingossa järky.

Matkalla kotiin pysähdyin vielä aina yhtä luotettavassa St. Urho’s Pubissa. Vaalean Bockin joukkoja edusti siellä Schlossbrauerei Au-Hallertaun Bierteufel. Onko se todella eri olut kuin heidän Auer Maibockinsa? Bierteufel (6,9 %) on astetta kukkaisempi, vaaleampi, vähähappoisempi ja mallaspohjaltaan ohuempi kuin Andechser Bergbock. Ruusunmarjamaista karamellisyyttä ja lakritsia maistoin myös. On varmaan hassua tehdä maailman suurimmalla humalanviljelyalueella olutta, jossa humalaa ei pääse juurikaan esittelemään. Hyvin miellyttävä Bock oli silti tämäkin, vaikkei aivan Andechsin tasoa.

cofToivottavasti nämä keväiset Bock-esittelyt jatkuvat tulevina vuosina myös Helsingin baareissa. Saksalaista vaaleaa Bockia on sen verran vähän tarjolla Alkossa ja ravintoloissa, että on ihan yksittäisistä tapauksista kiinni, nähdäänkö tätä laatukamaa Suomessa tiettynä vuonna ollenkaan. Itse asiassa Alko kuittaa tällä hetkellä vaalean Bockin kategorian vain iänikuisella Neuzeller Bockilla, joka ei ole kovin kummoinen. Myös äskettäin valikoimiin tulleen katalonialaisen Moritz-panimon Epidorin Alko luokittelee Bockiksi, vaikka se on kyllä ihan tavallinen vahvakarhu ja aika onneton sellainen.

Kannustan kotimaisia panimoita jatkamaan vaaleiden Bockiensa kehittelyä. Pari tällä hetkellä saatavana olevaa suomalaista yksilöä kärsii ehkä vielä joistakin panimoprosessin ongelmista. Keitetty maissi tai pakasteherne haisevat lasiin kaadettaessa liikaa. Jos ja kun suodatettuun saksalaistyyliseen Bockiin tähtää, puhtaus on puoli ruokaa ja loppukäyttäjälle ei saisi tuoksua juuri mikään muu kasvis kuin ohra ja humala.

Vaalean Bockin ystävät – jos teitä on muita – lobatkaa maahantuojia, panimoita ja muita tahoja laadukkaiden Bockien saamiseksi Suomeen ainakin näin keväisin, kun niitä Saksassakin juodaan. Olisi hyvä, että kun meille tuodaan luostarioluita Belgiasta tai ipoja Amerikasta, saataisiin tumman Bockin ohella myös vaaleaa sieltä, missä se parhaiten osataan. Sitä tärkeämpää tämä on, jos hallitus onnistuu järkeä uhmaten kieltämään yli 5,5-prosenttisten oluiden nykymuotoisen etämyynnin Suomeen.

Mainokset

Eisbockit – totta toki

Joskus, kun olut on pitänyt jäähdyttää nopeasti, olen lykännyt sen pakastimeen, ja joitakin kertoja se on sinne unohtunutkin liian pitkäksi aikaa. Mikä voisi harmittaa enemmän kuin jäätynyt pullo. Nyt pureudutaan vahvojen saksalaisoluiden valmistusmenetelmään, jonka alkuperä on juuri tällaisessa jäätymään unohtamisessa. Mutta mitä nämä Eisbockit ovat? Mikä niissä on se jokin?

Pukki joka pökki

Bock-oluen historia ylipäätään on pikkuisen epätyydyttävä ja hämärä. Tarina oluttyylin keskiaikaisesta alkuperästä kuuluu niin, että pohjoissaksalaisen Einbeckin kaupungin olut muodostui eri puolilla hansa-Eurooppaa ja aina Italiassa asti hyvin suosituksi. Einbeckin panimot tekivät oluesta vahvaa, jotta se kestäisi kuljetusta. Münchenissä, jossa siitä myös pidettiin, paikalliset alkoivat ajan mittaan valmistaa sitä itse, ja vaikka kuljetuskestävyys ei näin ollutkaan enää olennaista, vahva alkoholipitoisuus on säilynyt oluttyylin ominaisuutena nykyaikaan asti. Baijerista tuli lopulta tämän oluen valmistamisen keskus.

Baijerin murteessa Einbeck lausuttiin kai jotakuinkin ainpöck, ja tämä sana sulautui ajan mittaan pässiä ja pukkia tarkoittavan sanan (ein Bock) kanssa, jolloin siitä tuli Einbeck-oluen baijerilaisversion nimi. Tämä haiskahtaa omasta mielestäni jälkikäteen keksitylle kansanetymologialle, mutta teoria on niin laajalle levinnyt, ettei kai auta kuin uskoa. Lopullisesti en vakuutu ennen kuin joku uskottava kielihistorioitsija vahvistaa selityksen.

Kokonaan eri asia – mutta Bockin sukulaisilmiö kylläkin – on Eisbock (eli ”jää-Bock”). Sen historia on vieläkin hatarampi, tai ei ainakaan yksiselitteisesti selviä mistään minun ulottuvillani olevista lähteistä. Kulmbacher Brauerei kertoo nettisivuillaan, että ”panimon aikakirjojen mukaan joskus vuoden 1900 paikkeilla” panimon oppipoika unohti pakkaspäivänä siirtää kaksi kellariin matkalla ollutta oluttynnyriä sisätiloihin. Alkoi lumisade, joka peitti tynnyrit, ja ne löydettiin vasta lumen sulaessa. Haljenneiden tynnyreiden sisältä jääkuoren alta löytyi kuitenkin tiivistynyttä Bock-olutta, joka oli täysin juotavassa kunnossa mutta sen alkoholipitoisuus oli veden jäädyttyä kohonnut.

Hassua kyllä, samanlaista tarinaa vahingossa jäätyneestä Bockista on kertonut myös Schneiderin panimon Hans-Peter Drexler, mutta hänen versiossaan se on ajoitettu johonkin 1930-luvun poikkeuksellisen kylmään talveen. Mahdollisesti jäätyminen tapahtui kuljetuksen yhteydessä eikä panimolla. Tässä tapauksessa kyse on ollut Schneiderin Aventinuksesta, josta myös on nykyisin saatavana Eisbock-versio. Kuten Kulmbacher, myös Schneider on kehitellyt jonkin hieman modernimman tavan hoitaa jäädyttämismenetelmä, joten ulkosalle näitä astioita ei enää nykyisin unohdella. Koska hiiva poistuu jäätyneen veden mukana, Aventinus Eisbockissa oluessa ei muista Schneidereista poiketen tapahdu pullokäymistä.

Muutama Eisbock maistelussa

Kulmbacher Eisbockin (9,2 %, Kulmbacher Brauerei) valmistuksessa tosiaan noudatetaan ilmeisesti yhä jotakin jäädytysmenetelmän versiota, mutta se ei ole panimon vahvin olut, mikä on hieman yllättävää. EKU 28 -niminen Doppelbock on nimittäin edelleen 11-prosenttista. Tässä kohtaa panimon ratkaisuja on vaikea ymmärtää. Esimerkiksi Michael Jackson raportoi vuoden 1977 olutkirjassaan 13,2-prosenttisesta Kulminator-oluesta, jossa kantavierrevahvuus oli 28° (kuten ilmeisesti EKU 28:ssakin), ja valmistusmenetelmään kuului tuo eisbockmainen jäädytys. Näyttää siltä, että Kulminator-nimi on hylätty joskus 2000-luvun loppupuolella, jolloin sen vahvuuskin oli jo huvennut Ratebeerin mukaan 7,5 %:iin.

Kulmbacher Eisbock on väriltään melkein musta, ja jos sitä nyt pikemminkin Doppelbockina kuin Eisbockina pitää, sellaiseksi se on tietysti melko vahva. Pähkinäistä mallasta ja tummaa siirappia on maussa, joka muistuttaa hieman Ayingerin Winterbieriä. Humalat ovat minimissään, ja jälkimaku on melko makea.

aventinus-1503Aventinus Eisbock (12 %, G. Schneider & Sohn). Siinä missä Kulmbacherin Eisbock-tulkinnassa jää ehkä kaipaamaan suurieleistä ”panimon vahvimman oluen” gloriaa, Schneider tykittää omalla jääbockillaan juuri sille maalialueelle. Aventinus, panimon perinteikäs tuplavehnäpukki, on jo itsessään 8,2-prosenttisena ja suodattamattomana aikamoinen pala purtavaksi. Tämä on vielä se potenssiin kaksi.

Aventinus Eisbock tuoksuu munatotille, siis varsin erilaiselle ja vahvemmalle juomalle kuin se olut, josta tämä jääversio on valmistettu. Sinänsä banaaniliköörin makua ja muita pehmeitä vaaleita, hedelmäisiä makuja tässä on, kuten perus-Aventinuksessakin, vaikka väri on kohtalaisen tumma. Sahti ei ole kaikkein kauimmaisin assosiaatio. Alkoholi peittyy paksussa oluessa melko hyvin. Tämä olut ei todennäköisesti jätä ketään kylmäksi, vaikkei varmaan kaikkien mieleen olekaan. Minussa Aventinuksen Eisbock kuten Aventinus itsekin herättävät lähinnä kunnioitusta, ja pidän niistä paljon.

Eisbock Grand Prix (11,3 %, PINTA). Tähän väliin puolalainen tulkinta naapurimaan Eisbock-tyylistä, valmistuttajana maan johtava käsityökiertolainen PINTA ja toteutuksesta vastaa PINTAn luottopanimo Browar na Jurze. Reseptin taustalla on Varsovan kotiolutkilpailun parin vuoden takainen voittaja. Humaloina ovat Perle ja puolalainen Junga. Kantavierrettä on 22° ennen jäädytystä, ja jäädytyksen jälkeen olut on kypsynyt kaksi vuotta pullossa.

Olut on jykevä ilmestys Baltic porterin tai quadrupel-luostarioluen tyyliin, maussa appelsiinilikööriä ja siirappia, kahviakin. Todennäköisesti tämä on tyylin mukaisesti pohjahiivaolut, mutta kovasti alemäisen hedelmäiselle tuoksuu myös. Väriltään olut on mahonginruskea, vaikka maku ohjaakin aivoja myös mustiin portterimaisiin ajatuksiin. Puolalaiset ovat yleensä parhaimmillaan tummahkoissa, vahvoissa oluissa ja tämä ei ole poikkeus siitä säännöstä.

Granitbock Ice (11,5 %, Brauerei Hofstetten). Itävallan vanhimpana panimona itseään pitävä Hofstetten on perustettu vuonna 1229. Pitkään historiaan suhteutettuna panimon viimeaikaiset edesottamukset ovat melko moderneja. Esimerkiksi Amerikan markkinoille suunnattu Saphir-Bock on humaloinniltaan hyvin tanakka, aivan eri maata kuin eurooppalaiset Bockit keskimäärin. Kausioluena panimo on tehnyt myös kurpitsaolutta, joka sekin on helppo yhdistää Atlantin takaiseen olutskeneen, vaikka kurpitsa on syksyisin myös itävaltalaisten herkkua.

Tämä jääbock on tyylilajinsa eurooppalaisille perinteille uskollinen. Se muistuttaa maultaan jotain Paulanerin Salvatoria, vaikka humalaa on ehkä laitettu joukkoon hieman reippaammin kuin Saksassa tai Itävallassa muuten. Reseptissä näyttää olevan vehnää, mutta se ei tee lopputuloksesta aventinusmaisella tavalla paksua. Olut on tumman ruskea, ehkä pieniä viinimäisiä sävyjä, tummia hedelmiä, toffeeta ja kahvia on aistittavissa, jopa puolalaistyylistä lakritsaista portteria. Pohjaoluena on panimon Granitbock, jota on sitten tyypilliseen tapaan jäädytetty. Tämä ei ole välttämättä tämänkertaisen Eisbock-kattauksen kuningas, mutta on silti hyvä ja mielenkiintoinen olut.pintaeisbockgranitbock

Oluttyylistä on näiden neljän esimerkin perusteella vaikea vetää yhteen muuta kuin että kyseessä on jäädyttämällä aikaansaatu vahva lager, jossa maut ovat tiivistyneet, kun vesi on prosessin myötä jäätynyt pois. Tuntuu, että lopputulokseen vaikuttaa paljon se, millainen perusolut jäädytettävän oluen pohjana on ollut. Nämä esimerkit ovat pikemminkin tummia, mutta yllä mainitsemani 1970-luvun Kulminatorissa pohjaoluena näyttää olleen vaalea Doppelbock. Varianssille on siis sijaa.

* * *

Tarina G. Schneider & Sohnin jääbockin alkuperästä on kerrottu Sylvia Koppin artikkelissa 1001 Beers You Must Try Before You Die -kirjassa (toim. Adrian Tierney-Jones). Oluiden ostopaikka on PIWOmaniaK Varsovassa.

Schneider Weisse Tap X Marie’s Rendezvous

Kirjoitin kesällä baijerilaisen G. Schneider & Sohn -panimon kypsytysohjelmista ja toisesta Tap X -sarjan erikoisuudesta. Tuo Mein Cuvée Barrique oli viinimäinen, tynnyrissä happamia sävyjä saanut olut. Tämä Marie’s Rendezvous on melko erityyppinen tapaus.  

En tiedä, mikä perusolut tämän kypsytyksen taustalla on ollut. Tummalta Aventinukselta se ei näytä eikä maistu. Olen ennenkin todennut, että kun saksalaisille vehnäbockeille tehdään tiettyjä asioita, päästään aika lähelle belgialaista tripel/”quadrupel”-maailmaa eli vahvoja luostarioluita.

Marie’s Rendezvous on tuoksunsa puolesta läheistä sukua belgialaisen Struise-panimon Tsjeeses Reservalle. Sehän on mainio, vahvasta messingin värisestä oluesta tehty tynnyrikypsytelmä. Tämän oluen tuoksussa on karamellia, jotain hedelmälikööriä, ehkä limoncelloa. Maku muistuttaa joiltain osin vaniljaista espanjalaista brandyä, mutta ehkä vähän tiukemmalla hunajamaisella makeudella.

cofOlut on 10-prosenttisena vahvuudeltaan Aventinuksen ja Aventinus Eisbockin väliltä. Tässä ei ole aistittavissa happamuutta kuten edellisessä Tap X-oluessa, mutta tynnyrin tuomaa vaniljaa kyllä. Hiilihappo on suhteellisen heikko mutta selvästi havaittava.

Tietojen mukaan olut on jälkihumaloitu Cascade-lajikkeella, ja myös Tradition-humala on ollut osallisena. Kaiken kaikkiaan humalaa on joko käytetty suhteellisen maltillisesti tai se on häipynyt säilytyksessä. Jenkkihumalien tyyli ei ainakaan mitenkään korostu, ellei sitten pienoinen hillottujen sitrushedelmien makeus ole sitä. Alkoholi tuntuu hieman muttei liikaa.

Kaiken kaikkiaan tässä on oikein miellyttävä nautiskeluolut, joka luultavasti kelpaa ainakin saksalaisten vahvojen vehnäoluiden sekä belgialaisten oluiden ystäville. Toistan nyt sen, mitä aikaisemmin sanoin Tap X -olutsarjasta: hienoa, että 1870-luvulla perustettu panimo on lähtenyt laajentamaan horisonttejaan ja tehnyt sen juurilleen uskollisella, tasokkaalla tavalla. Olutmaailma olisi köyhempi ilman näitä Schneiderin kokeiluja.  

Oktoberfest 2017: nahkahoususillaan Baijerin taivaassa

Jos mietit, kannattaako sinne lähteä, lue tämä ja tule siihen tulokseen, että kaikkea on kokeiltava kerran.

Etukäteen jännitti, miten noin isossa tapahtumassa toimiminen sujuisi, kun siitä oli lukenut netissä kokeneiden kävijöiden loputtomia do’s and don’ts– ja FAQ-listoja. Niissä neuvottiin, kuinka varhain on mentävä jonottamaan, jos haluaa telttaan sisään minäkin päivänä (ilman istumapaikkaa ei ole oluttarjoilua). Oli varoituksia kireistä turvatoimista, pitkistä vessajonoista, humalaisten turistien massoista ja läikkyvän oluen kastelemista vaatteista.

Oktoberfestistä puhutaan usein olutfestivaalina, mutta se tuntuu vähän vievän ajatukset harhaan, vaikka tietysti olut onkin tapahtuman keskeisimpiä juttuja. Oktoberfest on maailman suurin saksalainen kansanjuhla, ja sellaisen kulmakiviä ovat ruoka, juoma, musiikki ja huvipuisto. Ruoka on enemmän tai vähemmän baijerilaista perusruokaa, olut baijerilaista juhlaolutta ja musiikki torvisoittoa. Jos ehdottomasti haluaa festivaaliltaan jotain muuta, tämä varmasti kannattaa jättää väliin.

Ja me siis haimme juuri tätä. Ajatuksena oli nauttia tapahtuman perusasioista mahdollisimman rennosti: olutta ja ruokaa piti saada eteensä, ehkä johonkin tivolilaitteeseen uskaltautua, ja muuten vain aistia aitoa Oktoberfest-tunnelmaa teltoissa ja muualla festivaalialueella.

Pistäydyimme festivaalialueella Theresienwiesessä ensimmäisen kerran sunnuntai-illan jo hämärtyessä. Jo rautatieasemalta saakka katuun maalatut nuolet osoittivat kohti aluetta. Tämä sunnuntai-illan visiitti osoittautui hyväksi ideaksi, koska viikonlopun riehakas meno oli ehkä laantunut jo hieman, mutta teltat olivat silti pullollaan iloista juhlakansaa ja musiikki soi.

Oktoberfest-augustiner2Augustiner-Festhallessa oli nopeasti katsottuna pöydät käytännössä täynnä, mutta kun olimme vain neljän hengen seurueella liikenteessä, yksi tarjoilijarouvista alkoi oitis järjestellä paikkoja. Hän bongasi yhden hiukan väljästi istutun pöydänpään ja alkoi tiivistää porukkaa siellä.

Ei kulunut kauan ennen kuin saimme eteemme litrat Augustiner-Bräun Oktoberfest-Bieriä, ja sen kylkeen korin kanssa kiertelevältä myyjältä isot rinkelit eli Breznit. Itse ostin hetken mielijohteesta jopa Augustinerin Oktoberfest-t-paidan.

Paistetun kanan jalanjäljissä

Jotain oli kuitenkin sunnuntai-illasta puuttunut ja se oli virallinen juhla-asu. Niinpä löysin itseni maanantaina aamupäivällä Münchenin keskustasta Steindlin liikkeestä sovittamasta aitoja baijerilaisia nahkahousuja.

Kun astuin kaupasta ulos, olo tuntui hetken aikaa hiukan vieraalta, kun keskikaupungilla ei ihmisiä näissä perinneasuissa liikkunut yhtä paljon kuin Wiesnillä. Siellähän heitä on varmaan 80 prosenttia porukasta, mukana yhtä lailla paikallisia kuin meitä muukalaisia.

Takaisin juhla-alueelle päästyämme olimme kuin kalat vedessä. Olin jotenkin erehtynyt aiemmin kuvittelemaan, että Lederhosenit tuntuisivat tiukoilta ja epämukavilta, kun ne nyt aika paksua ja jähmeää nahkaa kerran olivat. Ei suinkaan, ainakin omani olivat perusolemukseltaan oikein väljät ja roikkuivat harteilta tyylikkäillä henkselilaitteillaan. Kun tuli tivolikyytien kokeilemisen aika, ihan hyvin nahkahousuissa onnistui ainakin Die Münchner Rutsch’n -liukumäen laskeminen, ja niin myös matkaseuralaiselta Dirndlissään.

Sitten pöydän ääreen. Hacker-Festzelt tunnetaan katostaan, jonka voi ilmeisesti avatakin lämpimällä säällä mutta joka on suljettuna erityisen hieno pilvineen ja sinitaivaineen. Katonrajaa reunustaa Münchenin historiallinen kaupunkikuva ja musiikkikorokkeen ylle on maalattu osuvasti teksti Hacker-Pschorr–Himmel der Bayern.

digcof
Söimme lounaaksi herkullisen meheväksi paistetut puolikkaat kananpojat, jotka huuhdottiin tietenkin alas Hacker-Pschorrin Oktoberfest-Märzenillä. Torvet veivasivat rakastetuimpia paikallisia iskelmiä, joiden väleihin soittokunta pudotteli silloin tällöin Ein Prosit -juomalaulun säveliä.

Ilman tätä rohkaisuakin teltan väki kyllä nosteli kolpakkoja huulilleen. Jo lounasaikaan käynnissä oli jatkuva juomahaaste, jossa penkille nouseva osanottaja sai juoda koko litran kolpakkonsa yhdeltä istumalta. Onnistumisesta seurasi suosionosoitukset, roiskimisesta buuattiin. Tähän emme osallistuneet.

Isoimpiin telttoihin mahtuu kerrallaan noin kymmenentuhatta henkeä. Vaikka voisi kuvitella niiden täyttyvän ihan äärimmilleen lähinnä viikonloppuisin, ei maanantain aikanakaan paljon tyhjiä paikkoja näkynyt. Maanantai-iltana meno itse asiassa yltyi kaikissa näkemissämme isoissa teltoissa siihen pisteeseen, että koko reservierungsfrei-alue hytkyi yhtenä penkeillä tanssivana massana erilaisten megahittien ja paikallisten suosikkien tahtiin.

Kuten jo tuli todettua, ihan noin juhlatuulella emme kyllä maanantai-iltanakaan olleet vaan hakeuduimme mukavaan nurkkapöytään Ochsenbraterei-teltan parvelle. Siellä oli mahdollisuus nauttia Spatenin Oktoberfest-olutta ja seurailla paikallisten porukoiden elkeitä. Pöytiin kannettiin ruokia ja tuoppeja, ja ihmisiä tanssahteli iloisesti yläkerrankin käytävillä. Tarjoilijoilla mahtoi olla tekemistä, etteivät tuoppilastit ja valtavat leikkeletarjottimet saisi matkalla kolhuja. Tottuneesti se näytti sujuvan.

cofOktoberfest on onnistunut säilyttämään aika lailla aidon baijerilaisen yleisilmeensä, vaikka osa yhtyeiden ohjelmistosta ja tietysti juhlakansastakin on kansainvälistä. Festivaalin oman sivuston mukaan meitä ulkomaalaisia on noin viidesosa. Oli erikoista huomata, että esimerkiksi lähes kaikki tekstit teltoissa ja muuallakin alueella olivat silti vain saksaksi. Laukut ja reput oli jätettävä alueen ulkopuolelle säilytyskioskeihin, joiden pitäjät tuntuivat myös puhuvan lähinnä saksaa.

Oide Wiesn: historiallista festivaalitunnelmaa

Festivaalialueelle – paikallisten suussa siis pelkästään Niitty eli Wiesn – on ilmainen sisäänpääsy kaikkialle paitsi tivolilaitteisiin ja vuonna 2010 avatulle museoalueelle. Tämä Oide Wiesn (”vanha niitty”) tarjoaa kolmen euron pääsymaksua vastaan Oktoberfest-tunnelmaa menneiltä vuosikymmeniltä telttoineen ja laitteineen.

Oktoberfest tuntuu tosin olevan muutenkin sen verran uskollinen juurilleen, että kontrasti nykyaikaisten juhlatelttojen ja historiallisen alueen välillä on yllättävän vähäinen.

cofFestzelt Tradition on perinneteltoista isoin, ja maanantai-iltapäivänä siellä käydessämme erona pääalueen telttoihin oli lähinnä hieman riisutumpi puunvärinen sisustus ja juhlakansan rauhallisempi käytös. Käynnissä oli ruoskaniskuilla tahditettu musiikkiesitys, jollaista en ollut ennen nähnyt (ilmeisti olennainen osa baijerilaista perinnettä). Mainiolta teltalta näytti myös pienimuotoisempi Herzkasperl-Festzelt, jossa yleisö on ehkä vielä astetta iäkkäämpää mutta lavalla vaihtuva kattaus kansanmusiikkiyhtyeitä, sekä paikallista torvisoittoa että modernimpaakin.

Erikseen oli vielä Museumszelt, johon oli koottu muun muassa näyttelyt 1950–2010-lukujen virallisista Oktoberfest-julisteista sekä ylipäätään festivaalin historiasta. Näissä museoalueen teltoissa on myös saatavana Münchenin panimoiden Oktoberfest-oluita mutta niitä tarjoillaan savituopeista. Historianäyttelystä käy ilmi, että Oktoberfestissä siirryttiin lasisiin kolpakoihin 1960-luvulla, vaikka pienemmissä baijerilaisjuhlissa (kuten Forchheimin Annafestissa) edelleen näköjään tarjoillaan oluet pääasiassa keraamisista litran astioista.

Pääkallonpaikalla Hofbräuhausissa

Blogosfääri on ollut tänäkin vuonna aika hiljaa Oktoberfestistä. Syy on varmasti se ilmeinen: koska oluet ovat aina käytännössä samat ja muihinkin festarin järjestelyihin tehdään vain välttämättömät muutokset, mitään erityistä kommentoitavaa ei ainakaan olutuutuuksiin keskittyvillä bloggaajilla ole.

Ron Pattinson kirjoitti sen sijaan pienen postauksen, koska hänelle oli vasta tänä vuonna Saksan television välityksellä selvinnyt, että oluttarjoilu tapahtuu puutynnyreistä muutenkin kuin festivaalin juhlallisessa avauksessa. Ehkä tuo yksittäinen havainto kertoo jotain Oktoberfestin olemuksesta nykypäivässä: se on baijerilaisen oluttaivaan kiintotähti, joka muuttuu jopa hitaammin kuin voisi luulla. (Ja toisaalta, jos jokin muutos tapahtuu, sitäkään ei luultavasti huomaa, kun sellaista ei lainkaan odota.)

Kotimaisista Oktoberfest-kuvauksista tuli vastaan Eräsmiehen vauhdikas matkaraportti sekä Viisi Tähteä -verkkolehden juttu, jossa Heikki Kähkönen kertaa muun muassa kansanjuhlan syntyhistorian kuningas Ludvig I:n ja Therese von Sachsen-Hildburghausenin häiden oheistapahtumana vuonna 1810. (Onko muuten totta tuo vanha anekdootti, ettei ensimmäisessä Oktoberfestissä olisi tarjottu lainkaan olutta?)

Tiistaina jätimme sitten festivaalialueen jo väliin ja kuljeskelimme Münchenin komeassa keskustassa. Lounaspaikkaa ei lähdetty haeskelemaan millään erityisillä kriteereillä, vaan astuttiin sen kummemmin miettimättä historialliseen Hofbräuhausiin – kerran sekin on nähtävä.

Tunnelmahan ei ole erityisen intiimi, kun käytävillä vaeltelee laumoittain turisteja, joista osa yrittää syömään ja osa kai lähinnä katselee. Mutta tämä on München, ja kun itsensä saa järjestettyä pöytään, edessä on taas pian iso sianpotka, leike tai makkaralajitelma. Ja tietysti litran verran valtionpanimon panemaa Oktoberfest-olutta. When in Rome ja niin edelleen. Olutkoira on rodultaan saksalainen teurastajan koira ja täällä kohtalaisen kotonaan.

Oktoberfest-augustiner-yö.jpg

Oktoberfest-löwen.jpg

sdr

cof

cof

Aying syyskuisena sunnuntaina

Olimme sattuneesta syystä Münchenin lähistöllä sunnuntaiaamupäivänä ja tarvitsimme ohjelmaa pariksi tunniksi, ennen kuin pääsisimme sisään metropolialueen etelälaidalla sijaitsevaan majapaikkaamme. Autolla emme halunneet uskaltautua kaupungin keskustaan.

Jos maailman kaupunkialueet laitettaisiin järjestykseen sen mukaan, kuinka monta ulkomailla laajasti tunnettua panimoa kullakin sijaitsee, München olisi todennäköisesti ykkönen. Ensinnäkin itse kaupungin alueella on kuusi perinteikästä panimoa, jotka ovat enemmän tai vähemmän tuttuja nimiä Oktoberfest- ja muiden yhteyksiensä kautta. Sen lisäksi seudun laitamilla sijaitsevat 140 vuotta tänä vuonna täyttävä Brauerei Aying ja kymmenisen vuotta nuorempi Erdingin vehnäolutpanimo. Nämä nyt ainakin.

Aying valikoitui nyt tällä kertaa lounaspaikaksi. Tuntui, että se oli eniten reitillä, vaikka lentokentältä lähtiessä Airbnb-asunnollemme olisi periaatteessa voinut ajaa myös Erdingin kautta. Varmaan aikaa olisi ollut vaikka Hallertaun humalanviljelyalueella vierailuunkin. Aika isohan Münchenin urbaani alue on, mutta tiestö on saksalaiseen tapaan hyvin organisoitu.

Olen kyllä aina luottanut myös jotenkin Ayingeriin panimona. Siitä on melko helppo muodostaa mielipiteensä jopa koti-Suomessa, kun panimon tuottamista oluista suunnilleen joka kolmas kuuluu tällä hetkellä Alkon valikoimiin.

Aying on pieni kunta, jonka maalaismaisuus antaa sympaattisen leiman sinänsä hyvin ammattimaiselle ja osittain kansainvälisestikin suuntauneelle Ayingerin panimolle.

cof
Kylän ytimessä ovat pienen aukion laidoilla Brauereigasthof Hotel Aying, Ayinger Bräustüberl ja vanha panimorakennus torneineen. Hotelli-ravintola ja oluttupa ovat mitä suurimmassa määrin päivittäisessä käytössä, mutta varsinainen panimotoiminta taitaa nykyään tapahtua pääosin Münchner Straßella pari korttelia lähempänä rautatieasemaa.

Bräustüberl oli saapuessamme täynnä, ja saimme odotella pöydän vapautumista muutaman minuutin eteiskäytävällä, jossa oli käymälöiden ohella muun muassa kanta-asiakkaiden omien tuoppien teline. Jokainen juoma-astia oli paikalliseen tapaan telineessä kiinni omalla pikku munalukollaan, ja numerot ykkönen ja kakkonen kuuluivat näköjään panimon omistajasuvun Inselkammerien johtohahmoille.

Lounasasiakkaille oli tarjolla eteläsaksalaisia erikoisuuksia sekä pysyvällä että vaihtuvalla listalla. Oma Zwiebelrostbratenini oli luotettavaa paikallista laatua, samoin kuulemma muun seurueen Münchner Schnitzelit ja Schweinsbratenit. Kausiolut Kirta-Bier on ilmeisesti päätynyt joskus pulloihin myös nimellä Ayinger Oktober-Fest-Märzen, ja tämän punaruskean, kaneliomenalta ja muskotilta vivahtavan mausteisen lagerin (5,8 %) voi kuvitella edustavan Oktoberfest-oluiden vanhempaa tyylilajia – sellaisia kuin ne olivat reilu sata vuotta sitten.

Harmi, että Suomesta on niin vaikeaa löytää tällaista paikkaa, jossa pääsisi nauttimaan samaan aikaan loistavasta oluesta, ruoasta ja maalaismaisesta tunnelmasta lähellä isoa kaupunkia. Uudenmaan vanhoilla ruukeilla on potentiaalia, mutta ne ovat historiallisista syistä hieman syrjässä kasvukeskuksista. Sekä panimo- että ruokaosaamista meiltä kyllä löytyisi, kunhan pari tällaista osaajaa lyöttäytyisi yhteen ja perustaisi majatalon jonnekin metsänreunaan. Tai niin, jos tällaisia paikkoja jo on mutta minä vain en niistä tiedä, saa kyllä vinkata.

Baijerissa on tietysti paljon idyllisiä olutkyliä, ja varsinkin pohjoisempana Frankenissa hyvin pienimuotoisten perhepanimoiden tuotteet ovat usein lähempänä sitä, mikä joskus sata vuotta sitten oli tyypillistä olutta. Tällainen syysjuhlan aika Ayingissa on kuitenkin äärimmäisen aitoa Baijeria sekin, ja tunnelmaltaan kaukana Oktoberfestin kansainvälisemmästä jytkeestä vaikka sijaitsee Münchenin S-junaverkostonkin piirissä. Vahva suositus.

cof

mde

cof

cof

Aying-kirta.jpg

Schneider Weisse Tap X Mein Cuvée Barrique

Konservatiivisena oluen kuluttajana olen tullut joskus miettineeksi, että ehkei tynnyrikypsytyksiin ja muihin oluen makua muuttaviin temppuihin olisi aihetta ryhtyä, ennen kuin perustuote on hiottu täyteen terään. Sitten kun plakkarissa on luotettava ja tunnistettava olut, on mielenkiintoista seurata, miten erilaiset valmistuksen ja säilytyksen koukerot vaikuttavat sen maun nyansseihin.

Entinen müncheniläispanimo, nykyisin Kelheimissa toimiva G. Schneider & Sohn on ehkä liiankin hyvä esimerkki jälkimmäisestä. Heidän tummaa Weizenbock-oluttaan Aventinusta on kehitetty vuodesta 1907 asti ensin maailman ainoana ja sen jälkeenkin kenties maailman parhaana lajinsa edustajana. Pihkanvärinen perusvehnä Original on tätäkin vanhempi, peräisin vuodelta 1872, jolloin Schneiderit hankkivat vehnäolutpanimonsa.

Vasta Aventinuksen satavuotisjuhlien aikoihin panimo päätyi – ja silloinkin poikkeuksena perinteisten saksalaispanimojen joukossa – seuraamaan aikaansa ja tekemään vahvalla vehnäbockilla ja muilla oluillaan erilaisia humalointi- ja kypsytyskokeiluja. Brooklyn Breweryn Garrett Oliver pistäytyi konsultoimassa Schneidereitä.

Panimon vaaleasta vehnäoluesta on nähty voimakkaampia versioita, joissa on mukana Uuden maailman humaloita tai vähintäänkin uutta lähestymistapaa humalointiin. Varsinkin 8,2-prosenttinen Tap 5 Meine Hopfen-Weisse on tyylilajissaan yksi suosikkejani. Siihen tuon hieman amerikkalaissävyisen sitrusvivahteen tuo nähtävästi Hallertausta peräisin oleva lajike Saphir.

Onnistuin tällä viikolla hankkimaan Aventinus-pohjaisen uus-schneiderilaisen oluen, jota en ollut ennen nähnyt. Tummaan vehnäbockiin on tässä haettu uudenlaista luonnetta kypsytysohjelmalla. Tämä Tap X Mein Cuvée Barrique (Limited Edition 2016) on viinitynnyrissä kypsytettyä Aventinuksen ja Aventinus Eisbockin sekoitusta, vahvuudeltaan 9,5 %.

cofEi muuta kuin testaamaan. Viinimäinen tuoksu tuo mieleen belgialaisen oud bruinin. Tynnyri on jättänyt tähän olueen aika tuntuvat jäljet. Jos tuoksu miellyttää, hyvä on kieltämättä makukin: jos se pitäisi pukea sanoiksi, olkoon vaikka marja-salmiakkisorbettia.

Happamuus vaikuttaa maussa yllättävänkin selvästi mutta ei jyrää kokonaisuutta ihan täysin. Aventinushan on perusmuodossaan aika paksua tököttiä, mutta tässä viinimäisessä olomuodossa vehnän muhkeus tuntuu vasta aivan loppuliu’ussa.

Pari Ratebeerissä ollutta kommenttia kiinnitti huomioni. Yhden mukaan viinimäinen happamuus peittää liikaakin alkuperäisoluen luonteesta. Tavallaan olen samaa mieltä: Aventinuksen makua saa todella etsiä ikäännytetyn viinimäisen nektarin alta. Toinen kommentoija taas tiivisti vaikutelmansa sanoihin ”hyvä Weizenbock”. Siihen en yhdy. Kyllä tämä oluena hyvä on, mutta eihän näin erilaisesta olomuodosta miksikään Weizenbockin mittatikuksi ole.

Aikamoinen matka on joka tapauksessa tultu muutamassa vuodessa, kun näin iso ja perinteinen baijerilaispanimo tykittää tällaista trendiolutta kuin kuka tahansa jenkki tai skandinaavi. Mikäs näillä perustuotteilla on kokeillessa. Aventinus itsessään sopii ikäännytettäväksi hyvin – sitä en osaa sanoa, pariutuuko se oluttyyleistä kaikkein parhaiten viinitynnyrin makujen kanssa. Virkistävää silti, että joku kypsyttelee muutakin kuin imperial stouteja ja barley wineja.

Dortmunder Exportista ei tullutkaan tulevaisuuden olutta

Vuosi 1968. Melkein 60 prosenttia Saksan oluttuotannosta edusti Dortmunder Export -tyyliä, kun myöhempi ykköstyyli Pils sai tyytyä 19 prosenttiin. Heiluri heilahti pian toiseen suuntaan.

Empiirisen kokemuksen perusteella saattaa olla vaikeaa päästä sisälle viisikymmentä vuotta sitten suositun Export-tyylin erikoispiirteisiin, koska sen edustajia ei kerta kaikkiaan ole nykymaailmassa liiaksi.

Jo Wolfgang Kaulin ja Dietrich Höllhuberin vuonna 1988 julkaisemassa Die Biere Deutschlands -kirjassa todettiin, että harvat panimot enää olivat erikoistuneet Export-olueen. Heidän oluttyyliluokittelussaan se on heitetty samaan koppaan Helles- ja Lager-termien kanssa.

Helles ja Lager ovat baijerilaisia täysoluita, joiden humalapitoisuus on (tavallisesti) mieto ja vahvuus tilavuusprosentteina reilut 5 %. Ensin mainittu on nimensä mukaisesti vaalea ja jälkimmäisellä on laajempi väriskaala. Dortmunder Export on tekijöiden mukaan tyypillisesti Hellesiä hieman vahvempaa vaaleaa olutta. Miedon humaloinnin taustalla on osittain Dortmundin vesi, joka on esimerkiksi Pilsenin vettä kivennäispitoisempi ja saattaa antaa humalan katkeroille tahattoman sivumaun.

Sen lisäksi ainakin Frankenissa Pohjois-Baijerissa tehdään erilaisia Export-nimisiä oluita, jotka eivät ole välttämättä tyylillisesti muuten kuin vahvuutensa puolesta sukua dortmundilaisille serkuilleen. Toki myös Lager on lähinnä frankenilainen termi eikä ehkä oluttyylinä kovin helposti määriteltävissä.

Dortmundilaisen export-oluen historiaa

Nykyisen Pohjois-Saksan kaupungeissa tehtiin 1800-luvun alussa vielä käytännössä pelkkää pintahiivaolutta (paikoin ehkä muilla organismeilla höystettynä), ja näin oli myös Dortmundissa, jossa ensimmäinen pohjahiivaolut nähtiin vasta 1840-luvulla. Kaupunki kasvoi muutamassa vuosikymmenessä pikkupaikkakunnasta tärkeäksi kivihiili- ja terästeollisuuden keskukseksi.

Pohjahiivatyylien leviäminen Baijerista ja Böömistä Saksan muihin osiin ja ulkomaille 1800-luvun lopulla on ihan mielenkiintoinen vaihe oluen historiassa. Dortmundin pohjahiivaolut muuttui näihin aikoihin tummasta kullankeltaiseksi, ja taustalla on ilmeisesti ollut jo tällöin vaalean Pilsenerin kasvava suosio muuallakin kuin kotialueillaan. Müncheniläisethän vastustivat tätä trendiä ja joivat 1920-luvulle saakka jääräpäisesti tummaa pohjahiivaoluttaan.

Noin vuosina 1875–1880 olutmaailma pääsi nauttimaan erilaisista uudistuksista, joihin kuuluivat kylmälaitteet sekä Pasteurin laboratoriokokeiden tuloksen syntyneet puhtaat pohjahiivat. Ammoniakkikylmäkoneita ja muita teknisiä uutuuksia otettiin käyttöön Dortmundin isoiksi kasvaneilla panimoilla, jotka jo näihin aikoihin alkoivat myös viedä olutta ulkomaille.

Alkava vuosisata oli Dortmunderin valtakautta aina 1960–70-luvulle saakka. Dortmundin isot DAB- ja DUB-panimot (Dortmunder Aktien Brauerei, Dortmunder Union Brauerei) olivat silloin Saksan suurimpia.

Baijerissa paikallinen kilpailu oli kovempaa, ja pienillä panimoilla ei ollut rahkeita lähteä moderneille olutmarkkinoille. Münchenin isot panimot alkoivat toki jo maailmansotien välissä pärjätä muun Saksan jättimäisille teollisille panimoyhtiöille, mutta kansallisen kilpailun voitto lankesi lopulta pohjoisen Pils-valmistajille.

Export-oluen markkinaosuus putoaa nopeasti. Valtasuhteet Pilsin ja Exportin välillä ovat vaihtuneet jo vuonna 1976, jolloin 41 % Saksan tuotannosta on Pilsiä ja vain 32 % Exportia.

Export_flessa1990-luvulla Exportin osuus notkahtaa alle 9 prosentin, minkä jälkeen se taas lähtee nousuun. Vuonna 2006 käväistään jopa 12,5 prosentissa. Tämän nousun syyt eivät ole minulle selvillä. Lukemassa ovat mukana myös Spezial-tyyppiset oluet – vahvoja pohjahiivaoluita nekin – mutta eivät esimerkiksi Hellesit.

Ei sittenkään tulevaisuuden olut?

Kyselin Deutscher Brauer-Bundista viime vuoden tilastoja, ja heidän mukaansa Export-oluita oli vuonna 2016 Saksan off-trade-olutmyynnistä 7,7 prosenttia. Pils on edelleen Saksan suosituin oluttyyppi noin 50 prosentin osuudellaan.

Osavaltioittain jakauma vaihtelee, ja etenkin Baden-Württembergissä Exportit ovat suosittuja (12,9 %). Samoin idässä. Pohjoisessa niitä ei enää paljon juoda, mutta tarkemmalla aluetasolla olisi tietysti hauskaa tietää, ovatko ne kuitenkin voimissaan Dortmundin alueella.

Muutaman vuoden ajan näytti siis siltä, että Export-oluet ehkä olisivat palaamassa saksalaisen oluen eturintamaan, ja nyt tämä kasvu tosiaan on taittunut. Onko Exportilla edellytyksiä pärjätä craft beer -aikakaudella, jos Saksassa käy kuten muuallakin ja vanha pienpanimokanta korvautuu uusilla amerikkalaishenkisillä käsityöläisvalmistajilla?

Tavallaan voisi ollakin, koska craft-porukka suosii tyylillistä monimuotoisuutta. Yleisö janoaa jatkuvasti uutuuksia, ja tyylien muuntelu ja kokeilu tarjoavat siihen hyviä tekosyitä. Toisaalta Export on vähähumalainen olut, mikä ei ole nykyään muodikasta (ellei miedon humaloinnin vastapainona ole jotain muuta vahvaa makua kuten happamuutta).

Yksi tämän tyylin haaste on myös sen epämääräisyys. Viisi viimeksi juomaani Export-olutta ovat keskenään toivottoman erilaisia.

Täytyy tietysti myöntää, ettei yksikään niistä ollut varsinaisesti peräisin läheltäkään Dortmundia. Flessa-Bräun Export (5 %) on Berliinin Friedrichshainista, yllättävänkin kuiva ja kevyt (siis vailla Exportilta odottamaani makeutta), mineraalinen, heinäisen yrttinen olut. Lopputulos on hieman rosoinen mutta kehityskelpoinen, ei kuitenkaan ehkä henkisesti kovin lähellä dortmundilaisia esi-isiään.

Export_tucherTucherin Übersee Export (5,5 %) ei ole tietenkään dortmundilainen sekään, vaan peräisin Nürnbergin lähellä toimivalta pitkän linjan panimolta, jonka nykyään omistaa Dr. Oetker ja joka on viime aikoina onnistunut pitchaamaan Alkoon useammankin oluen valikoimastaan. Eiväthän nämä mitään Baijerin parhaita oluita ole, eli vähän sitä kartonkia ja ohuen tunkkaista humalaa on mukana. Viljapuolelta löytyy makea reunus, mutta ei tämä olut myöskään sinänsä maltainen ole.

Keveydessä kuitenkin ohi ajaa vielä Sternburg Export (5,1 %), jota toissa viikon Berliinin-reissulla ostimme hotellin läheiseltä Imbissiltä. Saksan hienous on, että vaikka ostaisit kaupungin kököintä olutta nakkikioskilta, se saattaa kuitenkin olla puhdasta ja hyvin tehtyä – ja tässä tapauksessa valikoimakin oli ympäristöön nähden aivan häikäisevä. Isojen ja keskisuurten panimoiden lagereita oli kioskilla varmaan parikymmentä. ”Sterni” on ilmeisesti ollut itäpuolen punkkareiden suosima merkki, ja tosiaan erittäin hyvin alas meneväksi suunniteltu, mutta äärimmäisen kaukana meikäläisten punkkareiden kiljunkatkuisesta maailmasta… Varsin kunniallinen keskivahva lager.

Export_rothausRothaus Märzen-Export (5,6 %) on eteläsaksalainen olut, tällä kertaa ei Baijerista vaan Baden-Württembergistä, ja tässä kyllä Export tuntuu olevan nimessä pikemminkin hämäyksenä. Kyseessä on Frankenin Festbierejä muistuttava makea ilmestys, Märzen ehkä, mutta Ruhrin laakson duunareiden oluista ollaan kaiketi aika kaukana. Eikä siinä mitään, tällaiset hunajaisen helpot oluet tuntuvat etelän miehille maistuvan silloin kuin jotain normaalia vahvempaa kaivataan.

Muutaman viime viikon sisään olen onnistunut maistamaan myös puolalaista Dortmunder Exportia. Panimo on Browar Waszczukowe ja oluen nimenä Janusz Moczywąs (4,8 %). Vahvimmasta päästä dortmundilaisia tämä ei ole, ja joidenkin tšekkiläisten pilsnerien tyyliin haju- ja makureseptorit täyttää voinen diasetyyli. Humalointi on kuitenkin mietoa, ulkomuoto okrankeltaista ja sameahkoa, ja maussa tuntuu karamellisen keksin lisäksi hento sitruunaisuus.

Export_waszczukoweEn tiedä, mitä Export-sana yleisesti ottaen puolalaisille merkitsee, sillä heidän isojen panimoidensa peruslagerien etiketeissä sana usein esiintyy. Kysehän onkin noin 5,5-prosenttisista melko makeista, tuhdeista oluista – erilaisista kuin Saksan panimoiden peruslagerit. Ja onhan esimerkiksi meilläkin Olvi Export A, erilainen toki kuin puolalaiset virkaveljensä. Ehkä nämä ovat kuitenkin kaikuja Dortmundin historiallisesta olutherruudesta?