Schneider Weisse Tap X Mein Cuvée Barrique

Konservatiivisena oluen kuluttajana olen tullut joskus miettineeksi, että ehkei tynnyrikypsytyksiin ja muihin oluen makua muuttaviin temppuihin olisi aihetta ryhtyä, ennen kuin perustuote on hiottu täyteen terään. Sitten kun plakkarissa on luotettava ja tunnistettava olut, on mielenkiintoista seurata, miten erilaiset valmistuksen ja säilytyksen koukerot vaikuttavat sen maun nyansseihin.

Entinen müncheniläispanimo, nykyisin Kelheimissa toimiva G. Schneider & Sohn on ehkä liiankin hyvä esimerkki jälkimmäisestä. Heidän tummaa Weizenbock-oluttaan Aventinusta on kehitetty vuodesta 1907 asti ensin maailman ainoana ja sen jälkeenkin kenties maailman parhaana lajinsa edustajana. Pihkanvärinen perusvehnä Original on tätäkin vanhempi, peräisin vuodelta 1872, jolloin Schneiderit hankkivat vehnäolutpanimonsa.

Vasta Aventinuksen satavuotisjuhlien aikoihin panimo päätyi – ja silloinkin poikkeuksena perinteisten saksalaispanimojen joukossa – seuraamaan aikaansa ja tekemään vahvalla vehnäbockilla ja muilla oluillaan erilaisia humalointi- ja kypsytyskokeiluja. Brooklyn Breweryn Garrett Oliver pistäytyi konsultoimassa Schneidereitä.

Panimon vaaleasta vehnäoluesta on nähty voimakkaampia versioita, joissa on mukana Uuden maailman humaloita tai vähintäänkin uutta lähestymistapaa humalointiin. Varsinkin 8,2-prosenttinen Tap 5 Meine Hopfen-Weisse on tyylilajissaan yksi suosikkejani. Siihen tuon hieman amerikkalaissävyisen sitrusvivahteen tuo nähtävästi Hallertausta peräisin oleva lajike Saphir.

Onnistuin tällä viikolla hankkimaan Aventinus-pohjaisen uus-schneiderilaisen oluen, jota en ollut ennen nähnyt. Tummaan vehnäbockiin on tässä haettu uudenlaista luonnetta kypsytysohjelmalla. Tämä Tap X Mein Cuvée Barrique (Limited Edition 2016) on viinitynnyrissä kypsytettyä Aventinuksen ja Aventinus Eisbockin sekoitusta, vahvuudeltaan 9,5 %.

cofEi muuta kuin testaamaan. Viinimäinen tuoksu tuo mieleen belgialaisen oud bruinin. Tynnyri on jättänyt tähän olueen aika tuntuvat jäljet. Jos tuoksu miellyttää, hyvä on kieltämättä makukin: jos se pitäisi pukea sanoiksi, olkoon vaikka marja-salmiakkisorbettia.

Happamuus vaikuttaa maussa yllättävänkin selvästi mutta ei jyrää kokonaisuutta ihan täysin. Aventinushan on perusmuodossaan aika paksua tököttiä, mutta tässä viinimäisessä olomuodossa vehnän muhkeus tuntuu vasta aivan loppuliu’ussa.

Pari Ratebeerissä ollutta kommenttia kiinnitti huomioni. Yhden mukaan viinimäinen happamuus peittää liikaakin alkuperäisoluen luonteesta. Tavallaan olen samaa mieltä: Aventinuksen makua saa todella etsiä ikäännytetyn viinimäisen nektarin alta. Toinen kommentoija taas tiivisti vaikutelmansa sanoihin ”hyvä Weizenbock”. Siihen en yhdy. Kyllä tämä oluena hyvä on, mutta eihän näin erilaisesta olomuodosta miksikään Weizenbockin mittatikuksi ole.

Aikamoinen matka on joka tapauksessa tultu muutamassa vuodessa, kun näin iso ja perinteinen baijerilaispanimo tykittää tällaista trendiolutta kuin kuka tahansa jenkki tai skandinaavi. Mikäs näillä perustuotteilla on kokeillessa. Aventinus itsessään sopii ikäännytettäväksi hyvin – sitä en osaa sanoa, pariutuuko se oluttyyleistä kaikkein parhaiten viinitynnyrin makujen kanssa. Virkistävää silti, että joku kypsyttelee muutakin kuin imperial stouteja ja barley wineja.

Dortmunder Exportista ei tullutkaan tulevaisuuden olutta

Vuosi 1968. Melkein 60 prosenttia Saksan oluttuotannosta edusti Dortmunder Export -tyyliä, kun myöhempi ykköstyyli Pils sai tyytyä 19 prosenttiin. Heiluri heilahti pian toiseen suuntaan.

Empiirisen kokemuksen perusteella saattaa olla vaikeaa päästä sisälle viisikymmentä vuotta sitten suositun Export-tyylin erikoispiirteisiin, koska sen edustajia ei kerta kaikkiaan ole nykymaailmassa liiaksi.

Jo Wolfgang Kaulin ja Dietrich Höllhuberin vuonna 1988 julkaisemassa Die Biere Deutschlands -kirjassa todettiin, että harvat panimot enää olivat erikoistuneet Export-olueen. Heidän oluttyyliluokittelussaan se on heitetty samaan koppaan Helles- ja Lager-termien kanssa.

Helles ja Lager ovat baijerilaisia täysoluita, joiden humalapitoisuus on (tavallisesti) mieto ja vahvuus tilavuusprosentteina reilut 5 %. Ensin mainittu on nimensä mukaisesti vaalea ja jälkimmäisellä on laajempi väriskaala. Dortmunder Export on tekijöiden mukaan tyypillisesti Hellesiä hieman vahvempaa vaaleaa olutta. Miedon humaloinnin taustalla on osittain Dortmundin vesi, joka on esimerkiksi Pilsenin vettä kivennäispitoisempi ja saattaa antaa humalan katkeroille tahattoman sivumaun.

Sen lisäksi ainakin Frankenissa Pohjois-Baijerissa tehdään erilaisia Export-nimisiä oluita, jotka eivät ole välttämättä tyylillisesti muuten kuin vahvuutensa puolesta sukua dortmundilaisille serkuilleen. Toki myös Lager on lähinnä frankenilainen termi eikä ehkä oluttyylinä kovin helposti määriteltävissä.

Dortmundilaisen export-oluen historiaa

Nykyisen Pohjois-Saksan kaupungeissa tehtiin 1800-luvun alussa vielä käytännössä pelkkää pintahiivaolutta (paikoin ehkä muilla organismeilla höystettynä), ja näin oli myös Dortmundissa, jossa ensimmäinen pohjahiivaolut nähtiin vasta 1840-luvulla. Kaupunki kasvoi muutamassa vuosikymmenessä pikkupaikkakunnasta tärkeäksi kivihiili- ja terästeollisuuden keskukseksi.

Pohjahiivatyylien leviäminen Baijerista ja Böömistä Saksan muihin osiin ja ulkomaille 1800-luvun lopulla on ihan mielenkiintoinen vaihe oluen historiassa. Dortmundin pohjahiivaolut muuttui näihin aikoihin tummasta kullankeltaiseksi, ja taustalla on ilmeisesti ollut jo tällöin vaalean Pilsenerin kasvava suosio muuallakin kuin kotialueillaan. Müncheniläisethän vastustivat tätä trendiä ja joivat 1920-luvulle saakka jääräpäisesti tummaa pohjahiivaoluttaan.

Noin vuosina 1875–1880 olutmaailma pääsi nauttimaan erilaisista uudistuksista, joihin kuuluivat kylmälaitteet sekä Pasteurin laboratoriokokeiden tuloksen syntyneet puhtaat pohjahiivat. Ammoniakkikylmäkoneita ja muita teknisiä uutuuksia otettiin käyttöön Dortmundin isoiksi kasvaneilla panimoilla, jotka jo näihin aikoihin alkoivat myös viedä olutta ulkomaille.

Alkava vuosisata oli Dortmunderin valtakautta aina 1960–70-luvulle saakka. Dortmundin isot DAB- ja DUB-panimot (Dortmunder Aktien Brauerei, Dortmunder Union Brauerei) olivat silloin Saksan suurimpia.

Baijerissa paikallinen kilpailu oli kovempaa, ja pienillä panimoilla ei ollut rahkeita lähteä moderneille olutmarkkinoille. Münchenin isot panimot alkoivat toki jo maailmansotien välissä pärjätä muun Saksan jättimäisille teollisille panimoyhtiöille, mutta kansallisen kilpailun voitto lankesi lopulta pohjoisen Pils-valmistajille.

Export-oluen markkinaosuus putoaa nopeasti. Valtasuhteet Pilsin ja Exportin välillä ovat vaihtuneet jo vuonna 1976, jolloin 41 % Saksan tuotannosta on Pilsiä ja vain 32 % Exportia.

Export_flessa1990-luvulla Exportin osuus notkahtaa alle 9 prosentin, minkä jälkeen se taas lähtee nousuun. Vuonna 2006 käväistään jopa 12,5 prosentissa. Tämän nousun syyt eivät ole minulle selvillä. Lukemassa ovat mukana myös Spezial-tyyppiset oluet – vahvoja pohjahiivaoluita nekin – mutta eivät esimerkiksi Hellesit.

Ei sittenkään tulevaisuuden olut?

Kyselin Deutscher Brauer-Bundista viime vuoden tilastoja, ja heidän mukaansa Export-oluita oli vuonna 2016 Saksan off-trade-olutmyynnistä 7,7 prosenttia. Pils on edelleen Saksan suosituin oluttyyppi noin 50 prosentin osuudellaan.

Osavaltioittain jakauma vaihtelee, ja etenkin Baden-Württembergissä Exportit ovat suosittuja (12,9 %). Samoin idässä. Pohjoisessa niitä ei enää paljon juoda, mutta tarkemmalla aluetasolla olisi tietysti hauskaa tietää, ovatko ne kuitenkin voimissaan Dortmundin alueella.

Muutaman vuoden ajan näytti siis siltä, että Export-oluet ehkä olisivat palaamassa saksalaisen oluen eturintamaan, ja nyt tämä kasvu tosiaan on taittunut. Onko Exportilla edellytyksiä pärjätä craft beer -aikakaudella, jos Saksassa käy kuten muuallakin ja vanha pienpanimokanta korvautuu uusilla amerikkalaishenkisillä käsityöläisvalmistajilla?

Tavallaan voisi ollakin, koska craft-porukka suosii tyylillistä monimuotoisuutta. Yleisö janoaa jatkuvasti uutuuksia, ja tyylien muuntelu ja kokeilu tarjoavat siihen hyviä tekosyitä. Toisaalta Export on vähähumalainen olut, mikä ei ole nykyään muodikasta (ellei miedon humaloinnin vastapainona ole jotain muuta vahvaa makua kuten happamuutta).

Yksi tämän tyylin haaste on myös sen epämääräisyys. Viisi viimeksi juomaani Export-olutta ovat keskenään toivottoman erilaisia.

Täytyy tietysti myöntää, ettei yksikään niistä ollut varsinaisesti peräisin läheltäkään Dortmundia. Flessa-Bräun Export (5 %) on Berliinin Friedrichshainista, yllättävänkin kuiva ja kevyt (siis vailla Exportilta odottamaani makeutta), mineraalinen, heinäisen yrttinen olut. Lopputulos on hieman rosoinen mutta kehityskelpoinen, ei kuitenkaan ehkä henkisesti kovin lähellä dortmundilaisia esi-isiään.

Export_tucherTucherin Übersee Export (5,5 %) ei ole tietenkään dortmundilainen sekään, vaan peräisin Nürnbergin lähellä toimivalta pitkän linjan panimolta, jonka nykyään omistaa Dr. Oetker ja joka on viime aikoina onnistunut pitchaamaan Alkoon useammankin oluen valikoimastaan. Eiväthän nämä mitään Baijerin parhaita oluita ole, eli vähän sitä kartonkia ja ohuen tunkkaista humalaa on mukana. Viljapuolelta löytyy makea reunus, mutta ei tämä olut myöskään sinänsä maltainen ole.

Keveydessä kuitenkin ohi ajaa vielä Sternburg Export (5,1 %), jota toissa viikon Berliinin-reissulla ostimme hotellin läheiseltä Imbissiltä. Saksan hienous on, että vaikka ostaisit kaupungin kököintä olutta nakkikioskilta, se saattaa kuitenkin olla puhdasta ja hyvin tehtyä – ja tässä tapauksessa valikoimakin oli ympäristöön nähden aivan häikäisevä. Isojen ja keskisuurten panimoiden lagereita oli kioskilla varmaan parikymmentä. ”Sterni” on ilmeisesti ollut itäpuolen punkkareiden suosima merkki, ja tosiaan erittäin hyvin alas meneväksi suunniteltu, mutta äärimmäisen kaukana meikäläisten punkkareiden kiljunkatkuisesta maailmasta… Varsin kunniallinen keskivahva lager.

Export_rothausRothaus Märzen-Export (5,6 %) on eteläsaksalainen olut, tällä kertaa ei Baijerista vaan Baden-Württembergistä, ja tässä kyllä Export tuntuu olevan nimessä pikemminkin hämäyksenä. Kyseessä on Frankenin Festbierejä muistuttava makea ilmestys, Märzen ehkä, mutta Ruhrin laakson duunareiden oluista ollaan kaiketi aika kaukana. Eikä siinä mitään, tällaiset hunajaisen helpot oluet tuntuvat etelän miehille maistuvan silloin kuin jotain normaalia vahvempaa kaivataan.

Muutaman viime viikon sisään olen onnistunut maistamaan myös puolalaista Dortmunder Exportia. Panimo on Browar Waszczukowe ja oluen nimenä Janusz Moczywąs (4,8 %). Vahvimmasta päästä dortmundilaisia tämä ei ole, ja joidenkin tšekkiläisten pilsnerien tyyliin haju- ja makureseptorit täyttää voinen diasetyyli. Humalointi on kuitenkin mietoa, ulkomuoto okrankeltaista ja sameahkoa, ja maussa tuntuu karamellisen keksin lisäksi hento sitruunaisuus.

Export_waszczukoweEn tiedä, mitä Export-sana yleisesti ottaen puolalaisille merkitsee, sillä heidän isojen panimoidensa peruslagerien etiketeissä sana usein esiintyy. Kysehän onkin noin 5,5-prosenttisista melko makeista, tuhdeista oluista – erilaisista kuin Saksan panimoiden peruslagerit. Ja onhan esimerkiksi meilläkin Olvi Export A, erilainen toki kuin puolalaiset virkaveljensä. Ehkä nämä ovat kuitenkin kaikuja Dortmundin historiallisesta olutherruudesta?

 

Moderneja ja perinteisiä Bockeja Berliinistä ja Baijerista

Viisi tavalla tai toisella Bock-oluttyyppiin luettavaa pulloa tarttui mukaani, kun reilu viikko sitten pistäydyin parissa berliiniläisessä olutkaupassa.

Bock on tietysti enemmän kuin yksi ainoa oluttyyli: vaalean Heller Bockin tai kausiluonteisen Maibockin lisäksi löytyy tummia Bockeja, Doppelbockeja ja supervahvoja Eisbockeja. Tripel-etuliitettäkin on Bockin eteen soviteltu, ja kokonaan oma lukunsa ovat vehnäiset Weizenbockit, joita myös tehdään monenvärisinä.

Omaan makuuni monenlaisetkin Bockit sopivat hyvin, ja esimerkiksi Paulanerin Salvatorin tapaisia klassikoita on vaikeaa olla arvostamatta, vaikka isot nimet ehkä tarjoavatkin enemmän pysyvyyttä kuin uutuutta ja yllätyksiä. Myös vaaleissa Bockeissa on jotain, mikä minua kovasti viehättää, vaikka niissä lipsahdetaan usein ylimakean maltaisuuden puolelle.

Täydellinen vaalea Bock, jos sellainen jostain löytyisi, saattaisi olla yksi omista aution saaren oluistani. On aina hauskaa, jos pullon avatessa edes hetkeksi toivo herää, että nyt ollaan lähellä Bock-täydellisyyttä. Viimeksi näin kävi Reutberger Heller Bockin (6,7 %) kanssa. Tyylikästä, puhdasta, vaaleaa mallasta reunusti viileän yrttinen humala ja erikoinen ruusunkukan tai jasmiinin aromi.

Alun innostus laantui hieman, kun kukkainen sivumaku alkoi pullon tyhjentyessä muuntua hieman saippuaiseksi. Jos näitä olisi tullut ostettua useampi kuin yksi, kestäisin tuon pienen pettymyksen ja joisin loput hyvällä halulla kauniissa kesäillassa, vaikkapa saunan jälkeen vilvoitellessa. Reutbergerin luostaripanimon vaalea Bock on myös muiden näkemieni arvioiden mukaan jakanut mielipiteitä, ja laatu on ilmeisesti ollut ainakin jossain vaiheessa enemmänkin hukassa. Oluesta on löydetty asioita, joita ainakaan tässä pullossa ei ollut. Ehkä luostari on nyt löytämässä Midaan kosketuksen?

Paremmin hanskassa pysyi tumma vehnäbock Muospacher Bockfotzn (8 %). Sitä valmistaa Weißbierbrauerei Hopf, jonka taustalla on Paulanerinkin pääomistajana tunnettu iso vapaa-ajan bisneksiin erikoistunut Schörghuber-konserni. Läheinen vertailukohta löytyy Alkon valikoimastakin tutusta Erdingerin perhepanimon Pikantus-vehnäbockista.

Molemmat ovat lempeitä, Pikantus ehkä vielä enemmän banaanisen, suklaisen ja kuivahedelmäisen pehmeä. Bockfotzn tuntuu tuhdimmalta kuin mitä 0,7 abv-yksikön ero antaisi ymmärtää, ja aivan hienoista happamuutta ja tummaa poltettua sokeria on mukana. Kumpikaan ei ole kuitenkaan yltiöpäisen makea; näissä oluissa tulee hyvin esiin se, mitä lisäarvoa pieni vahvuuden lisäys perinteisille Baijerin tummille vehnäoluille tuo.

Seuraavaa ohjelmanumeroa varten siirrytään varsin toisennäköiseen ympäristöön. Berliinissä Kreuzbergin Markthalle Neun -hallikompleksissa toimiva Heidenpetersin panimo on käyttänyt viisi toimintavuottaan pitkälti ale-leirissä seikkailemiseen, erikoistuen varsinkin amerikkalaishenkisiin ipoihin ja muihin vastaaviin.

 

heidenpeters_flickr_alper-cugun_cc-by-2-0-small

Heidenpeters Markthalle Neunissa. (Kuva: Alper Çuğun, Flickr, CC BY 2.0).

Maibock (7,5 %) on Heidenpetersin riveissä ilmeisesti uusi tulokas tai mahdollisesti tekemässä paluuta tauon jälkeen. Belgian-Style Maibock -niminen viritys on myös panimon valikoimassa esiintynyt, samoin Citra Dunkler Bock. Kaikesta voi päätellä, ettei Heidenpetersiä juurikaan kiinnosta perinteisen baijerilaisen Bockin paneminen, ja kyllähän jo tämän Maibockin tuoksusta käy ilmi, että humalat on nyt ainakin tuotu merten takaa.

Heidenpeterin Maibockin sukulaissielu on monessakin mielessä tuo aiemmassa Berliini-postauksessa mainitsemani Lemken panimoravintolan Hopfenweisse (7 %). Maibock oli toki puhdas ohrabock, ellen nyt täysin missannut jotain olennaista. Amerikkalaistyylisen humalan alta löytyi hunajainen – ehkä sitten siinä mielessä baijerilainen –  vahva vaalea olut. Hopfenweisse on puolestaan normaali vehnäbock banaanin ja neilikan makuineen, mutta jälleen tosiaan kuorrutettuna Uuden maailman humaloilla.

Maistelusettini viimeinen, Rummelsnuffs Kraftbock, on peräisin Bierfabrik Berlinistä ja nimittää itseään 10-prosenttisena peräti Eisbockiksi. Tässä ei nyt ole tyydytty pelkästään ohraan ja vehnään vaan mukana on myös ruismallasta. Se tuo lopputulokseen oman hieman happaman viljaisuutensa, joka ei periaatteessa ole saksalaisille vehnäbockeillekaan vierasta.

Kraftbockissa on jo vilja- ja alkoholipuolella niin paljon meneillään, että humala ei samalla lailla korostu kuin kahdessa edellisessä. Onko tätä soppaa ryyditetty muilla kuin saksalaisilla lajikkeilla? Ei se mahdotonta ole: tiettyä sitruunaisuutta on ilmassa. Yleisvaikutelma jää myös jonnekin Saksa-bockin ja angloamerikkalaisten vahvojen alejen välimaastoon – pintahiivallahan tässä luultavasti ollaan joka tapauksessa liikkeellä.

Tässä muuten tietoa etiketissä esiintyvästä Rummelsnuffista saksaksi ja ruotsiksi.

cofYhteenvetona: pienestä Bock-maistelusta jää nyt hieman ristiriitaiset tunnelmat. Toisaalta on hienoa, etteivät saksalaiset enää pelkää venyttää vanhoja konventioitaan ja soveltaa oluttyylejään nykyisten kansainvälisten makujen mukaisiksi. Toisaalta on vaikeaa välttää ajatusta, että mitä enemmän erilaisia viljoja ja humalalajikkeita resepteihin ui mukaan, sitä syvemmälle makujen kakofoniaan hukkuu Bockien perusajatus.

Varmasti berliiniläisbockien tyyppiset kokeilut sulautuvat ennen pitkää osaksi Bock-perinnettä, kuten Belgiassakin on käymässä, kun sikäläiset oluttyylit omaksuvat amerikkalaisia vaikutteita. Toivoisin kuitenkin, että baijerilaiset perinteet pysyisivät samalla hengissä ja kehittyisivät omana itsenään, vanhassa mannereurooppalaisessa olomuodossaan. Nämähän eivät sinänsä sulje toisiaan pois.

Brauhaus Lemke am Hackescher Markt – 12 vuotta myöhemmin

Berliini on vanha panimokaupunki, jossa oli enimmillään lähes kolmesataa panimoa 1700-luvulla. Osa panimoista on useimpina aikoina valmistanut berliiniläistä vehnäolutta, josta on ilmeisesti tunnettu historiassa muitakin versioita kuin nykyinen mieto, hapan Berliner Weisse. Myös muut oluet ovat berliiniläisille aina maistuneet.

Jälkimmäinen maailmansota ja Berliinin jako jättivät kaupungin olutkentän kummalliseen tilanteeseen. Kun sota päättyi, useammallakin isolla panimolla oli kiinteistöjä ja toimintoja sekä länsi- että itäpuolella, ja nämä jäivät nyt siis eri valtioiden alueille. Saman yhtiön eri osien historia jatkui täysin toisistaan erillään. Tänä päivänä kaikki Berliinin vanhat suurpanimot ovat käytännössä Dr. Oetkerin omistaman Radebergerin alaisuudessa tai lopettaneet toimintansa.

Jonkinlaisia uuden ajan airueita olivat panimoravintolat, joita 1990-luvulla syntyi Berliiniinkin. En tiedä, paljonko niitä aikoinaan tuli ja meni, mutta muutama parinkymmenen vuoden ikäinen Restaurantbrauerei on yhä pystyssä. Niissä keskityttiin yleensä muutamaan perusolueen, eikä nykyisen kaltainen tyyli-iloittelu ollut vielä ajan sana, mutta ravintolapanimot kuitenkin kasvattivat rautaisten – ja yhä vaikutusvaltaisten – ammattilaisten sukupolven.

cofEnsimmäinen ja viime viikkoon asti ainut visiittini Berliiniin tapahtui vuonna 2005. Silloin kaupungissa ei tullut mitenkään riesaksi asti kiinnostavaa olutta vastaan. Olisi ehkä löytynyt, jos olisi etsitty. Juotiin isojen pilsner-merkkien litkuja ja pakolliset Berliner Kindlin Weisset punaisen ja vihreän makusiirapin kanssa. Ainoat erityisen hyvinä mieleen painuneet oluet nautittiin Brauhaus Lemken terassilla.

Oliver Lemkeä pidetään nykyään Schoppe Bräun Thorsten Schoppen ohella Berliinin olutskenen grand old manina. Viisikymppinen Lemke muutti teini-ikäisenä Heidelbergistä jaettuun Berliiniin vuonna 1981, ja ajautui kauppatieteen opintojen ja maatilalla USA:ssa vietetyn vuoden jälkeen panimokouluun. Nuorukainen suoritti harjoittelujaksot berliiniläisessä Luisenbräu-panimoravintolassa sekä isolla pohjoissaksalaisella Jeverillä.

Lemkeä kiinnosti juomien lisäksi gastronomia, kun esimerkiksi Schoppe puolestaan keskittyi pelkään oluenpanoon. Ensimmäisen panimoravintolansa Lemke avasi vuonna 1999 Hackescher Marktin tuntumaan, junaradan alla olevaan holvimaiseen tilaan. Alun kokeiluinto, jossa erilaisia oluttyyppejä luotiin viitisenkymmentä ja ruoasta yritettiin tehdä japanilaista, vaihtui maanläheisempään otteeseen. Saksalaisen ruoan kyytipoikana tarjottiin muutamaa saksalaistyylistä olutta.

Hackescher Marktin esikoisravintolasta Lemken imperiumi on laajentunut kolme panimoravintolaa ja muutakin ravintolatoimintaa käsittäväksi ketjuksi. Yksi panimoravintoloista on hänen entisen harjoittelupaikkansa, nyttemmin lakkautetun Luisenbräun tiloissa.

Viimeisimmän herätyksensä Oliver Lemke koki muutama vuosi sitten Amerikassa, jossa hän näki, mitä sikäläiset käsityöpanimot ovat saaneet aikaan. Lemke ihmetteli, miksei Saksassa tehty samaa. No, nyt tehdään. Hackescher Marktin konkari ei ole ainoa eikä varmasti ensimmäinenkään, joka Berliinissä on lähtenyt kokeilemaan amerikkalaisvaikutteisilla tyyleillä.

Kaupungissa on nykyisin noin 70 panimoalan toimijaa, joista puolet on varsinaisia fyysisiä panimoita ja puolet erilaisia sopimusvalmistuttajia. Jenkkityylistä särmää löytyy nykyään molemmista ryhmistä, ja nuorten turistien massoille sekä kansainväliselle asujaimistolle maistuvat vanhasta saksalaisesta ruodusta poikkeavat oluet.

Lemke-terassiMatkaseuralaisen Lemkellä juoma Hopfenweisse pitänee laskea tähän joukkoon. Pidimme siitä; humalainen Uuden maailman ote ei jyrännyt liikaa perussaksalaista Weizenbockia. Hyvä uutuus, ja myös esimerkiksi Imperial Stout ja Imperial IPA löytyvät Lemken valikoimasta. Itse join Original-nimisen oluen, joka on wieniläistyylinen punaruskea lager, tuhdin yrttinen. Siinä maistui, että tuotetta on hiottu pitkäjänteisesti useamman vuoden ajan.

Lemken tyyppiseltä toimijalta on tietenkin fiksua kasvattaa valikoimaa tämän hetken muotioluiden suuntaan, mutta pitkän kokemuksen ansiosta tätä näköjään tehdään uhraamatta vanhoja peruslaatuja. Sekin on hyvä. Ei tällaista pitkän linjan tekijää enää tulla varmasti kaupungin innovatiivisimpana pitämään, vaikka hän tekisi mitä, mutta ei nyt ehkä vanhanaikaiseksikaan sitten syytetä. Ja terassilla on edelleen mukava istua lämpimänä kesäiltana, kun junat kolisevat ohi yläpuolella.

 

Berliinin olutkauppoja

Jos sinulla on aikaa käydä Berliinissä olutostoksilla vain kahdessa kaupassa, käy näissä. (En minäkään ole käynyt muissa.)

Olin varannut itselleni keskiviikkoillan niin monen Berliinin olutkaupan kiertämiseen kuin suinkin ehtisin. Finnairin kone, jonka piti laskeutua Tegeliin 17.55, saapui etuajassa, mutta jouduimme odottelemaan puolisen tuntia portin vapautumista, joten koneesta päästiin ulos reilusti myöhässä. Tegelin ahtaudesta päästään näillä näkymin vuonna 2019, jolloin uuden Berlin-Brandenburgin lentokentän on määrä valmistua. Vaikeahan siihen on enää uskoa – kai Länsimetron myöhästely on sentään suhteessa pientä.

Suunnistin terminaalista ulos päästyäni taksitolpalle. Osa Berliinin olutkaupoista sulkee ovensa ihmisten aikoihin eikä puolenyön maissa, joten en uskaltanut jättää illan ensimmäiselle etapille ehtimistä joukkoliikenteen varaan. En tunne kaupunkia erityisen hyvin. Kun sanoin taksille kaupan katuosoitteen Triftstraßella, hän kysyi, onko se hotelli. Sanoin että ei. Kuskin mukaan sen nimisiä katuja on Berliinissä vain yksi, ja se on Weddingissä!

Tervetuloa Berliiniin. Olette matkalla osoitteeseen, johon taksikuskin mielestä turistin ei selvästikään ole syytä olla menossa. Wikipedia tukee käsitystä Weddingin epämääräisyydestä: viime marraskuussa kuriirifirma DHL on lopettanut kuljetukset kaupunginosaan, kun heidän postinkantajiaan on toistuvasti mukiloitu, kiristetty ja ryöstetty.

Totuus oli tietysti taaskin monivivahteisempi, ja suomalaisen matkailusivuston mukaan Wedding on viime vuosina alkanut kiinnostaa myös turisteja – esimerkiksi craft beer -yhteyksiensä ansiosta. Pienpanimo Eschenbräu on samalla kadulla olutkaupan kanssa, ja Vagabund Brauerei muutaman korttelin päässä. Pikavisiittini perusteella kyseessä oli aivan tavallinen kantakaupungin kaupunginosa, etninen mutta hipsteröityvä, osin vähän resuinen ja paikoitellen oikein viihtyisä.

cof

Hopfen & Malz sisäpuolelta: hyllyt on järjestetty oluttyylien mukaan.

Hopfen & Malz, Triftstraße 57, Wedding

Lämpimänä kesäiltana hyväntuuliset ihmiset pysähtyvät olutkaupan terassille juttelemaan tuttujen kanssa ja juomaan oluen tai pari puiden varjossa. Välillä asiakkaat käyvät hakemassa sisältä kaupasta uuden pullon ja kyselemässä omistajalta kaupan uutuuksista. Saa nähdä, eletäänkö tässä niin vanhaksi, että suomalaisissa esikaupungeissakin nähtäisiin jotain vastaavaa.

Ei uskoisi, että kauppa on avattu vasta vuonna 2012. Valikoimassa keskitytään todella vahvasti tarjoamaan parhaita oluita eri puolilta Saksaa, mikä tarkoittaa odotettavasti, että aika suuri osa pulloista on peräisin Baijerista ja varsinkin Frankenista. Belgiasta oli parin hyllyn verran tavaraa, ja yhden hyllyn kulmaan oli merkattu myös Kalifornia, tosin jouduin tarkalla silmällä hakemaan löytääkseni hyllystä edes pari amerikkalaisperäistä olutta. Uusi globaali craft beer loisti enimmäkseen poissaolollaan.

cof

Hopfen & Malz ulkopuolelta: paikalliset notkuvat neuvoa-antavalla.

Pienen kaupan eri osiot oli nimetty oluttyylien mukaan, ja suurimman osan tilasta veivät todellakin kotimaiset klassikkotyylit. Ale- ja IPA-nimiset hyllyt löytyivät kyllä myös, ja Spezialitäten-hyllyssä oli sitten kaikkea sekalaista, jota ei ole saatu mahtumaan tuttuihin kategorioihin. Yhdessä jääkaapissa luki ”Berlin”.

Omistaja Ludger Berges on mukavan oloinen ukkeli, joka oli lähes jatkuvassa liikkeessä takahuoneen ja kaupan välillä, hyräillen mennessään. Ostin valikoiman eteläsaksalaisia oluita ja pari berliiniläistä craft-pulloa, ellei muuta niin kuriositeetteina. Berges myi minulle pullojen lisäksi hyvän näköisen Berliini-olutkirjan, johon iskin silmäni tiskillä.

Biererei, Oranienstraße 19, Kreuzberg

Metro kiidätti minut keskustan halki Kreuzbergiin. En tarkoita sanoa, etteikö Berliinissä olisi useita muitakin hyviä olutkauppoja, mutta Hopfen & Malzin ja tämän Biererein nähtyäni ajattelin ainakin kokeneeni kaksi ääripäätä. Toinen oli siis varsin perinteinen, vanhan koulukunnan saksalaisiin pienpanimoihin keskittyvä, ja toinen tiiviisti 2010-luvun craft beer -aallon etulinjassa.

Päivittelin myyjälle, että on tavallaan absurdia, kun Berliinistä löytää monin verroin paremman ruotsalaisten käsityöoluiden valikoiman kuin Helsingistä. Syyt ovat tietysti päivänselvät, eikä iso Saksa ole toisaalta maantieteellisestikään kauheasti Suomea kauempana, jos Tukholmasta katsotaan. Bierereista näytti saavan Stigbergetiä, Brekerietiä, Beerbliotekiä ja Omnipolloa, tavallisimpia tanskalaisia sekä briteistä ainakin Brew by Numbersia ja Buxtonia. Lisäksi uudempaa craftia oli tarjolla sekä berliiniläisiltä panimoilta että muualta Saksasta.

Biererei

Biererei sisäpuolelta: kuvauskielto voimassa. ”It’s a policy, man.”

Valikoimassa on ilmeisesti noin 600 olutta, selvästi enemmän kuin Hopfen & Malzilla. Kun kysyin lupaa napsia pari kuvaa, jotta muistaisin, mitä kaikkea tällä kertaa oli jäänyt ostamatta, myyjä eväsi pyyntöni ykskantaan. Heillä on kuvauskielto. En ole sellaiseen vielä olutkaupoissa törmännyt, ja sentään melkein aina nappaan niistä kuvan tai pari, luvan kanssa tai ilman. Minulle tarjottiin sen sijaan paperilappua ja kynää, jos halusin kirjoittaa jotain muistiin. Jep jep…

Muuta tarjontaa

Biererei on pelipaikoilla Kreuzbergin suosittujen bilekatujen tuntumassa, joten sinne saattaa eksyä ihan vahingossakin. Wedding ei ole yhtä selvästi keskivertoturistin reitillä, mutta metrolla sinnekin pääsee hujauksessa, ja saksalaista olutta kaipaavan kannattaa visiitti Hopfen & Malziin tehdä. Kolmantena etappinani piti olla Bierlieb entisellä itäpuolella Friedrichshainissa, mutta sepä olikin sulkenut ovensa pysyvästi maaliskuun lopussa.

Kun sain oikeastaan haluamani ostokset tehtyä Hopfen & Malzista ja Bierereista, en enää jaksanut kiertää kaupunkia muita kauppoja tarkastamassa vaan vaihdoin vapaalle. Kellokin lähestyi jo iltakymmentä. Tähän listaan paikallinen journalisti on koonnut tasokkaita berliiniläisiä oluenostopaikkoja. Ratebeer toki kirjaa kaupunginosittain myös niitä vähemmän hohdokkaita.

Kristallweizenbock – kun Belgia laskeutuu Isarille

Maistoin Weihenstephanin vahvaa kirkasvehnää viime kuussa sekä S-ryhmän hanasta että Alkon pullosta. Selvästi samaa olutta mutta hieman erilaisella kärjellä.

Kävin lyhyen Twitter-keskustelun tästä oluesta joku aika sitten Weihenstephanin panimon somevastaavan kanssa. Kehuin heidän Weizenbockiaan Vitusta (vai heidän Vitus-nimistä Weizenbockiaan?) ja sanoin odottavani sen perusteella suuria tältä uudelta kristallivehnäbockilta.

Panimon vastauksen mukaan Kristallweizenbockin (7,5 %) idea perustuu kokonaan humalointiin, kun taas Vitus on puhtaasti Weizen-hiivan päälle rakennettu olut. No sama se, kunhan uutuudestakin löytyy sitä samaa vahvan vehnäoluen omaperäistä luonnetta, jota näille leveysasteille harvoin saadaan.

Parjattu Kristallweizen

Normaalista miedosta vehnäoluesta suodatettu kirkas versio Kristallweizen (5–5,5 %) ei ole oikein koskaan auennut minulle. Oletan, että sen alkuperä on 1900-luvun ensimmäisen puoliskon olutmaailmassa, jolloin kaikki asemastaan taistelevat perinteiset euro-olutyylit pyrkivät näyttämään kirkkaan kullanvaalealta pi­lsneriltä – ihan vain siksi että joku baarissa tilaisi niitä.

Ei ole kauan siitä, kun viimeksi ostin Erdingerin Kristall-Weißbierin kotiin ihan testatakseni, onko vanha vieroksuntani tätä oluttyyliä kohtaan edelleen tallella. Jostain syystä Alko katsoo asiakseen pitää valikoimissaan kokonaista neljää tällaista miedompaa kirkasvehnää – täytyy joskus maistella niitä rinnakkain ja tutkia, onko niissä mitään eroa keskenään.

Kovin kummoista makua erdingiläisessä ei ollut, enkä keksi, miksi ikinä ostaisin Saksan johtavilta vehnäolutpanimoilta mieluummin kirkasta kuin sameaa vehnäolutta. Suodatus tuntuu vievän luonteen. Onnistuin siis säilyttämään ennakkoluuloni. Kristallweizenhan on ollut jo aiemmin esimerkiksi blogikollega Tuopillisen viiden inhokkityylin listalla, ja se sai kovaa kyytiä myös Tuopin ääressä -blogin vastaavan mustan listan kommenttiosiossa.

Entäpä vahvempi Kristallweizenbock? Pääsin itse ensi kerran nuuhkimaan tätä tuttavuutta kolmen viikon takaisella pistäytymisellä paikalliseen osuusliikkeen baariin.

Hanasta laskettu versio oli tuoksultaan hedelmäisen yrttihumalaista, ja jo sitä maistellessani koin vahvoja flashbackejä belgialaisiin hoogblondeihin. (Tätä unohdettua termiä yritettiin Belgiassa takavuosina lanseerata kuvaamaan Duvelin tyyppisiä voimakkaita mutta ei luostariperäisiä vaalean jaloja oluita.)mde

Vielä selkeämpi Belgia-assosiaatio tuli, kun joitakin päiviä myöhemmin maistoin samaa olutta Alkosta ostamastani pullosta. Sitä haistaessa nenään iski kuuman leipäinen tuoksu, joka muistutti minua pitkäaikaisesta suosikkioluestani Tripel Karmelietistä. Siinähän vehnä ja kaura mellastavat ohran seurana.

Uuden oluttyylin juurilla?

Jacques Brel kuvasi aikoinaan Belgian kesää eräässä laulussaan ilmaisuvoimaisen romanttisella säkeellä avec de l’Italie qui descendrait l’Escaut (”on kuin Italia laskeutuisi Schelde-joen ylle”).

Minun vaikutelmani tästä Weihenstephaner Kristallweizenbockista on, että Belgia on nyt laskeutunut Isarin laaksoon Münchenin esikaupunkialueelle. Siellä Weihenstephanin luostari ja nykyinen valtionpanimo on pannut tyypillisen baijerilaisia oluitaan jo vuosisatojen ajan.

Tämän baijerilaisuutuuden kirpeän kirkas mausteisuus ja yrttinen eurooppalainen humalointi vievät todellakin ajatukseni ensimmäisenä Belgiaan. Siellä samantapaisilla aineksilla on jo vuosikymmeniä tehty tiettyjä tripelin ja vahvan saisonin risteävillä kiertoradoilla pyöriviä klassikoita kuten Duvel, La Chouffe ja Westmalle Tripel.

Kristallweizenbock ei ole toistaiseksi isompi juttu, ainakaan googlaamalla siitä ei löydy juurikaan esimerkkejä. Ratebeer sijoittaa Weihenstephanin uutuuden samaan kategoriaan mietojen Kristallweizenien kanssa – ja siinä luokassa se kohoaakin sarjansa maailmanlaajuiseen Top 50:een asti, ainoana yli 6-prosenttisena oluena.

Minulle tyylilajin yleistyminen sopisi hyvin ja voisin fanittaa muidenkin saksalaisten klassikkopanimoiden Kristallweizenbockeja, jos niitä ilmaantuisi enemmän. Eipä ole ennen tullut mieleen kehottaa panimoja suodattamaan oluitaan sen sijaan, että myisivät ne sameina – pikemminkin toisinpäin.

Ehkä kristallivehnäoluilla onkin jotain sanottavaa, kunhan niille vain antaa riittävät alkoholiprosentit sen sanomiseen?

Se pieni ero: Aventinus vm. 2012 ja 2013

Kun ei ole jaksanut itse kypsytellä kellarissa, ostaa sitten valmiiksi ikäännytettynä.

Pienenpieni varsovalainen olutkauppa PIWOmaniaK, josta olen ennenkin yhtä ja toista ostellut, tarjosi taas yllätyksiä. Kaupan valikoima painottuu periaatteessa omaan makuuni vähän liikaa tiettyihin amerikkalaisvaikutteisiin oluttyyleihin (ja erityisesti niiden puolalaisiin tulkintoihin), mutta pakko on todeta nyt jo useamman vierailun perusteella, että aina on jotain hauskaa silti löytynyt.

Nyt siis tätä: hyllyllä oli nätisti vierekkäin kahta eri vuosikertaa G. Schneider & Sohn -panimon legendaarista tummaa vehnäbockia Aventinusta. Vuodet olivat 2012 ja 2013, ja taustalla näemmä panimon oma tietoinen vintage-ohjelma. Kyse ei siis ollut siitä, että kauppias olisi pulloja kypsytellyt, vaan ne oli pakattu jo valmiiksi vuosikertakääreisiin, joihin oli myös kirjoiteltu merkittäviä maailman tapahtumia kummaltakin vuodelta.

Itselleni tällainen juttu ei ole ennen tullut vastaan, mutta kiinnostuin tietysti ja yksi pullo kummaltakin vuodelta lähti matkaan. Kappalehinta oli muuten 21 złotyä eli 4,95 euroa. Se on vain 46 senttiä enemmän kuin tuore Aventinus Alkossa. En tiedä, millainen premium näissä vintage-pulloissa Saksassa olisi, mutta tuskin meikäläisiin viinakauppoihin voisi noin halvalla tulla?Aventinus

Oitis maisteluun

Otimme molemmat Aventinukset saman tien lauantai-iltana maisteluun, ensin vanhemman ja sitten tuoreemman. Sanonpa nyt heti sen, mikä vuoden 2012 Aventinuksessa näin viiden vuoden kypsymisen jälkeen herätti eniten ihmetystä: se oli lähentynyt maultaan aika lailla belgialaisia tummia luostarioluita.

Tai jos nyt ei mitä tahansa dubbelia tai vahvempaa tummaa belgialaista, ainakin joitakin verrokkeja Belgian puolelta on minusta löydettävissä. Esimerkkejä voisivat olla Het Kapittel Prior, joka on silloin tällöin samalla tavalla vähän ontto ja fariinisokerinen mutta silti hiivansa ansiosta elegantti – tai vaikkapa Grottenbier, ei ehkä luostariolut mutta tumma, vehnäpitoinen ja luolissa varastoitu.

Samea, muheva vehnäisyys oli ainakin tästä Aventinus-pullosta viiden vuoden aikana palanut pois, samoin tuoreissa yksilöissä usein tuntuva pieni alkoholisuus, mausteinen hiivaisuus ja tumman intensiivinen makeus. Tai oli näistä elementeistä varmasti muistumia tallella, mutta tuoreessa Aventinuksessa ne voivat olla jokseenkin tyrmääviä ja tässä todellakaan eivät.

Vuoden 2013 pullo oli yllättäen toista maata. En tietenkään tiedä mitään näiden yksittäisten pullojen taipaleesta baijerilaiselta panimolta puolalaiseen olutkauppaan, mutta jos nämä olivat tyyppiesimerkkejä, niin sitten voisi olettaa Aventinukselle tapahtuvan jotain olennaista neljännen ja viidennen varastointivuoden välissä.

Tämä tuoreempi pullo oli selkeästi – Aventinusta. Jotkin maut olivat ehkä hieman pehmenneet, ja pieni säilykekirsikkaa muistuttava vivahde tuntui jälkimaussa, mutta kellarointi ei vielä ollut alkanut toden teolla muuttaa vuoden 2013 Aventinusta toiseksi olueksi.

Tutkailin myös, mitä Patrick Dawsonin Vintage Beer -kirja kertoo aiheesta, koska muistelin siinä suositellun Aventinuksen ikäännyttämistä. Kirjan kaavioiden mukaan vuosien 4–5 välillä ei pitäisi tapahtua mitään valtavan dramaattista muutosta, mutta vuoden 7 jälkeen sekä maun että aromin valtaa sherrymäisyys ja muut elementit hiipuvat vähitellen pois.

Omissa esimerkkipulloissani ero oli joka tapauksessa selvä. Ehkäpä ostan enemmänkin näitä valmiiksi kellaroituja ja pidän niitä muutaman vuoden lisää – tulisi sitten kokeiltua se todella vanha Aventinuskin.