Kirjoituksia kellarioluesta, osa 2: Pullot (Zoller, Autenrieder, Giesinger, Leikeim, Riegele)

Suomen supermarkettien – ja erikoiseriään markkinoivan Alkon – laajentuneen kellerbier-valikoiman ihmettely jatkuu. Viime viikon postauksessa oli mukana kolme tyylikkään moniväristä tölkkiä, nyt maistellaan perinteisempiä saksalaisia puolen litran pulloja. Niitä on päätynyt eri kaupoista viime viikkojen aikana jääkaappiini peräti viisi.

Pääosin nämä eivät ole frankenilaisia kellarioluita, oikeastaan yksi viidestä on siltä suunnalta. Zoller-Hof sijaitsee naapuriosavaltiossa Baden-Württembergissä. Autenriedin linnapanimo on suunnilleen Stuttgartin ja Münchenin puolessavälissä, ja Riegele samalla suunnalla Augsburgissa. Giesinger on Münchenissä. Leikeim sen sijaan on Frankenissa, Altenkunstadtin kylässä Bambergista koilliseen.

Tyylillisesti tällä kertaa testatut oluet voi raa’asti heitellä kahteen laariin. Zoller, Autenried ja Giesinger ovat vaaleankeltaista, keväisen raikasta kellarioluttyyliä (kuten viime postauksen Gelbvieh). Leikeim ja Riegele ovat pikemminkin kinuskin värisiä ja enemmän johonkin värilliseen maltaaseen kuten müncheniläiseen kallellaan.

Zoller-Zwickel (5,5 %) on nimensä puolesta zwickelbier, joka on kellarioluen lähisukulainen vaikkei välttämättä ihan sama asia (yrittäkääpä selittää minulle uskottavasti, mikä niiden ero käytännössä on). Samean keltainen olut muistuttaa saman näköisiä kellerbierejä myös tuoksultaan ja maultaan. Tuoksu on kukkainen ja melko raikas, mukana pientä kirpeyttä, maku viljainen, humalointi yrttimäistä. Hiivakin pysyy aisoissa.

Autenrieder Schlossbräu Kellerbier (5 %) on laajasti ottaen samaa kellarioluen alalajia, vähemmän raikas (voinee johtua pullon iästäkin), viljainen sekä tuoksultaan että maultaan, edellistä vähän hedelmäisempi. Vähän sitrusta on jälleen mukana, jauhoista mallasta, hiivaa ja ehkä jopa jotain kasvista – ruohoista humalaa ainakin. Ei hassumpi olut tämäkään, mutta paketti ei minusta pysy yhtä hyvin kasassa kuin Zollerilla.

Giesinger Bräu hyväksyttiin hiljattain seitsemäntenä Münchenin “virallisten” panimoiden joukkoon, joten sen oluita saa jatkossa myös Oktoberfestista, kunhan sellainen seuraavan kerran järjestetään. Panimo kutsuu Untergiesinger Erhellungia (5,3 %) lippulaivaoluekseen, ja vaikka etiketissä sitä ei kutsuta kellerbieriksi, heidän kotisivuiltaan tämä maininta löytyy. Varsin vaalean keltainen on tämäkin olut, tuoksu lähinnä maltainen, maussa kuitenkin raikkaan kukkaista, vähän sitruunaista särmää, joka on lähellä lipsahtaa siman puolelle. Sinne ei kuitenkaan eksytä. Humala ei tuo katkeruutta mutta pienen yrttimäisen lisän kuitenkin. Tämä on juotava ja miellyttävä olut, ja olisi hauska kokeilla, miten toimisi litran kolpakosta juhlateltassa.

Leikeim Kellerbier (4,9 %) on tosiaan värinsä puolesta pikemminkin Mahrs U:n linjoilla eli pienesti punaiseen vivahtaa ja aavistuksen tummemmalle maltaalle myös tuoksuu. Tämä jää näiden viiden oluen joukossa ehkä kauimmaksi siitä, mitä itse hyvältä kellarioluelta – ja vielä frankenilaiselta – toivoisin. Mallas on jotenkin tukkoisella tavalla maanläheinen, siinä on tupakkamainen tai pahvimainen sivumaku ja pientä kirpeyttä, eikä juuri ollenkaan tämänväriselle oluelle sopivia herkullisia karamellisävyjä. Sinänsä on mukavaa, että tummempiakin kellarioluita tehdään, ettei tyyli täysin pelkisty vaaleiden melko samantapaisten oluiden kavalkadiksi.   

Riegelen tuote kuuluu samaan astetta tummempaan kellarioluttyyliin, ja se taas erottuu viisikosta omaperäisen hiivavalintansa takia. Riegele Kellerbier (5 %) on nimittäin pantu brittiläisellä pintahiivalla (“eine spezielle Ale-Hefe eines befreundeten Brauers aus England”). Ilmeisesti tämä käy Saksan nykyisten olutlakien mukaan päinsä. Vehnämallastakin on mukana, en tiedä kuinka paljon. Ulkonäkö on kinuskikastikkeen värinen ja yhtä läpitunkemattoman samea, tuoksussa ja maussa on jonkin verran ale-maista hedelmäisyyttä ja vehnäoluen kirpeyttä. Hiivavetoista ja kuivahkoa meininkiä on kuitenkin tarjolla, ei mitään hefeweizenin banaanisuutta, ja kokonaisuus päättyy mietoon, aavistuksen katkeraan ja mausteiseen jälkimakuun.

* * * * *

Suodattamaton olut alkoi tulla Saksassa uudelleen muotiin 1980-luvulla, kuten tulin joulukalenteripostauksessani maininneeksi. Vehnäolut oli trendin harjalla. Vaikka kellarioluet olisivat voineet sinänsä levitä nopeastikin ympäri Etelä-Saksan, ei hyllystäni löytyvässä 2000-luvun puolessavälissä julkaistussa Good Beer Guide to Germany -kirjassa vielä mainittu näitä nyt testattuja oluita vielä lainkaan. Kyseiset panimot kuitenkin olivat olemassa (tosin Giesinger oli vasta perusteilla).

Ehkä kellerbier on tulevaisuuden laji. On siinä ehdottomasti enemmän mystiikkaa kuin perus-pilseissä ja helleseissä. Omaan makuuni nämä esimerkit olivat helposti lipiteltäviä, ei mihinkään äärielämyksiin tähtääviä oluita. Ne kuitenkin tarjoavat uuden lähestymiskulman sinänsä aika yhdenmukaisiin saksalaisiin lagereihin, ja usein tämä kulma on ihan mielenkiintoinen – jotain aivan muuta kuin samojen panimoiden suodatetut perusoluet. Parhaat onnistumiset osuivat tässä valikoimassa kellanvaaleisiin, raikkaisiin kevät- ja kesäkauden oluihin.  

Käsityöpanimot ja vehnäoluen paluu – Saksan 80-luvun trendejä

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 12. luukku.

Käsityöläisoluenpano on “in”. Käsityönä olutta tekevät Hausbrauereit ovat “in”, ja sellaiset pärjäävät, kun niitä perustetaan alueille, jossa pienpanimokilpailu ei vielä ole kovaa. Kaikki tällaiset projektit ovat olleet menestyksiä!

Sitaatti saa minut hieraisemaan silmiäni, kun se tulee vastaan Die Biere Deutschlands -kirjan 1980-luvun olutmuoteja kuvaavassa luvussa. Dietrich Höllhuberin ja Wolfgang Kaulin kirja on ilmestynyt vuonna 1988, ja sen taustatutkimus on todennäköisesti tehty edeltävinä vuosina. Lauseet kuulostavat kuitenkin melkein siltä kuin ne kertoisivat 2010-luvusta.

Englanninkielisissä olutpiireissä on pyöritelty useampaankin kertaan kysymystä, milloin craft beer -termi on tullut kieleen. Kenties juuri 80-luvulla. Eurooppaan sen käännökset (kuten Suomen käsityöolut tai käsityöläisolut) tulivat isommin vasta viime vuosikymmenellä, ja tietysti kun Saksassa 80-luvulla käytetään tällaisia sanoja, ne eivät ole Amerikan kautta kierrätettyjä ajatuksia. Alkutekstissä onkin handwerkliches Brauen, nykyäänhän saksalaiset puhuvat jenkkityylisestä käsityöoluesta Craftbierinä.

Käsityönä pantavalla oluella tarkoitetaan suurin piirtein sitä, mitä sadoissa vanhanaikaisissa pienpanimoissa ympäri Saksaa tehtiin, ja mistä “ympäristö- ja perinnetietoiset oluentuntijat” olivat nyt uudelleen kiinnostuneet:

Nämä oluenpanijat eivät ole uudistaneet kattiloitaan ja käymistankkejaan vuotta 2000 ennakoiden. He ehkä työskentelevät vielä vanhalla suodatinlaitteistolla, joka päästää aina läpi hienoista sameutta, jota tuntija arvostaa, koska se parantaa makua, täyteläisyyttä ja luontaista ravintoarvoa. He eivät stabilisoi oluttaan, tee sitä säilyväksi, koska heillä ei ole siihen laitteita. He anniskelevat panimoravintolassaan vielä suoraan tynnyristä, tietysti puutynnyristä. Niinpä yhä useammat oluentuntijat vaeltavat pieniin panimoihin juomaan olutta, jota ei saa kaikkialta – joka eroaa suurpanimoista niin kuin leipurinsämpylä kymmenen pakkauksissa myytävästä teollisesta sämpylästä. Näitä pieniä panimoita on säilynyt koko joukko Frankenissa, Ylä-Pfalzissa, vanhassa Baijerissa, Baijerin Schwabenissa ja Württembergissä.

Kun käsityömäisemmät panimot olivat 80-luvulla siis tulleet muotiin, Saksaan perustettiin myös roppakaupalla niiden innoittamia uusia pienpanimoita. Niitä oli erilaisia. Joskus oli kysymys siitä, että isompi panimo “sponsoroi” jotakuta käsityöläispanijaa, jolle järjestyy ehkä tätä kautta tilat ja välineet. Laitteisto saattoi olla käytettynä hankittu, ja valmistustavassa pyrittiin jonkinlaiseen ei-tehdasmaisuuteen. Esimerkkejä ovat vuonna 1984 perustetut Nürnbergin Hausbrauerei Altstadthof ja Eltvillen Kleines Eltviller Brauhaus.

Oli myös läheisemmin isomman panimon yhteydessä – jopa tytäryhtiönä – toimivia “pienpanimosiipiä” kuten Dortmundin Thier-panimoon kuuluva Hövels Hausbrauerei. Laitteet ja työtavat olivat ehkä avoimemmin moderneja, mutta reseptit usein sellaisia (esim. historiallinen bitterbier), joita emopanimo ei olisi tehnyt.   

Kolmantena uuden Hausbrauerein muotona oli sitten se, minkä nykyään kaikkein selkeimmin tunnistamme pien- tai käsityöpanimoksi: kokonaan itsenäinen, yleensä nuori yrittäjä. Sellainen oli muun muassa Rudi Vögel Karlsruhen Vögelbraussa. Hän oli perustanut uuden panimoravintolan, jossa oluenpanovälineet olivat tuliterät, ja yrittäjä rahoitti pienpanimotoimintaansa ravintolan tuotoilla.

* * * * *

Saksassa 60–70-luvuilla jyllänneen pils-manian rinnalle olivat aivan toisenlaiset oluttyylit tulossa muutenkin muotiin. Varsinkin suodattamattomat vehnäoluet saivat jalansijaa eri puolilla maata. Vielä 70-luvulla Baijerin ja Württembergin vehnäoluita oli juotu lähinnä niiden kotialueilla, ja sielläkin erityisesti konservatiivinen vanhempi väestö (Michael Jacksonin mukaan eläkeläisrouvat jättiläismäisissä perinnehatuissaan). Hefeweizenista, johon hiivapitoisuuden takia liitettiin usein sana natürlich, tuli nyt nuorten ympäristötietoisten ihmisten suosikki. Siihen kuitenkin tykästyivät hiljalleen myös vähemmän nuoret oluenystävät eri puolilla maata.  

Suodattamaton vehnäolut oli säilynyt noihin aikoihin saakka paljolti pienten, perinteikkäiden panimoiden erikoisuutena, mutta trendin kiihtyessä 80-luvulla siitä innostuivat myös isommat panimot. Hefeweizenia lisäksi paitsi juotiin myös pantiin nyt myös muualla Saksassa kuin etelässä. Esimerkiksi sellaiset pitkän linjan panimot Nordrhein-Westfalenissa kuin Wicküler-Küpper ja Pinkus Müller julkistivat omat suodattamattomat vehnäoluensa.

Etelä-Saksan vehnäoluttalot puolestaan esittelivät näihin aikoihin uutuutena hanasta myytävän vehnäoluen. Kirjoittajat eivät tästä erityisemmin innostu, koska heidän mukaansa vehnäoluen laadun kehittymisessä pullossa käyminen on merkittävä osa. Panimot tietävät makueron pullo- ja hanavehnän välillä ja myös myöntävät sen. “Vehnäolut hanasta maistuu latteammalta, on usein piirun verran vähemmän hiilihappoinen – ja muutamia piiruja vähemmän monipuolinen”, Höllhuber ja Kaul valittavat. Panimoiden ja baarien näkökulmasta hanaolut on kuitenkin useimmissa tapauksissa taloudellisempi tuote.  

Uutta muotia on myös vehnäoluen väripari: vaalean vehnäoluen rinnalle tehtiin nyt yhä useammin tumma, tai päinvastoin. Kirjoittajat toteavat, että vehnäoluissa on kyllä aina ollut värieroja – yhdellä panimolla on banaanin vaaleaa, toisella kinuskin punertavaa ja kolmannella suklaan ruskeaa – mutta uuden muodin mukaisissa vehnäoluissa vaalea ja tumma olivat usein käytännössä väriversioita samasta oluesta. Vahvemmat vehnäoluet – weizenbockit – saivat 80-luvulla myös jonkin verran uutta levikkiä miedompien vehnien vanavedessä, mutta niiden osuus pysyi pienenä kuten vahvojen oluiden Saksassa yleensäkin.

Bayreuthilaisen Maisel’s Weissen mainonta 80-luvulla toi vehnäolutta kuluttajien tietoisuuteen muuallakin kun sen ydinalueilla Etelä-Saksassa.

(Lähde: D. Höllhuber & W. Kaul, Die Biere Deutschlands, kuvat: Flickr.com, Bernd Rostad, James Cridland, CC BY 2.0.)

Saksan olutmaiseman muutokset ennen 1980-lukua

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 5. luukku.

Selailin toissapäivänä Die Biere Deutschlands -olutkirjaa ja postasin Mina Bickelin maatilapanimosta, jossa historian havina oli käsinkosketeltavaa. Mikään ei ollut muuttunut maailmansotien välisestä ajasta. Helposti tulee ajatelleeksi, ettei Saksassa muutenkaan olisi kummoisia olutuudistuksia tapahtunut 1980-lukuun mennessä: kourallinen isoja panimoita ja tuhatkunta pienempää teki lähinnä samoja valtavirran lagereita kuin sata vuotta aiemmin. Muutamat harvinaisuuksiin erikoistuneet pienpanijat kulkivat ehkä omia polkujaan.

Vuonna 1988 ilmestyneessä kirjassa kuitenkin puhutaan yllättävän paljon isoista muutoksista. Toisen maailmansodan ja julkaisuvuoden välillä tapahtui yhtä ja toista näennäisesti tyynen lager-merenpinnan alla. Käytännössä kai vastaavia muutoksia ei esimerkiksi Suomen tai Ruotsin tapaisissa – myös vaalean pohjahiivaoluen hallitsemissa – maissa nähty noihin aikoihin ollenkaan, tai ainakaan samassa mitassa.

Aaltoja oli kirjoittajien Höllhuberin ja Kaulin mukaan kolme – export-aalto, pils-aalto ja vehnäaalto. Dortmund oli exportin erityinen kotipesä, ei ainoa vientipanimoita synnyttänyt kaupunki, mutta sen kullankeltaisen, kohtalaisen tukevan tyylisen exportin suosio lähti nousuun jo heti sodan jälkeisinä jälleenrakennuksen vuosina.  

Dortmund oli pommitettu sodassa lähes maan tasalle, mutta raunioista kohosi nopeasti vanhan olutkaupungin henki. Höllhuber ja Kaul kirjoittavat dortmundilaisten lentävästä lähdöstä:

Kun toisen maailmansodan ja valuuttareformin jälkeen oli vihdoin taas saatavilla kunnollista olutta ‒ ei korvikeolutta, ei laihaa kaljaa, vaan hyvää täyteläistä olutta, tekivät dortmundilaiset oluenpanijat ainoan oikean ratkaisun: he investoivat voimakkaaseen, keskivaaleaan, hyvänmakuiseen, täyteläiseen “dortmunderiin”, klassiseen exportiinsa. Sodanjälkeisessä Saksassa syntyi pula-ajan vastareaktiona kulutusaalto. Mässäilyaalto – jolle kelpasi vain kaikki runsas ja mehukas, sitä kun ei oltu pitkään aikaan saatu ‒ loi ihanteellisen perustan voimakkaan ja raskaan export-oluen menestykselle.

Vaaleiden ja keskivaaleiden oluiden sarjassa oli toki ollut kilpailua jo ennen maailmansotia ja niiden välissä. Pilsener oli levinnyt Itävalta-Unkarin puolelta Pohjois-Saksaan ja saavuttanut suuren suosion muun muassa Berliinissä. Dortmundilaisten kanssa samalla tontilla – hieman vahvemman ja maltaisemman pohjahiivaoluen parissa – puuhasivat myös müncheniläiset, ensimmäisinä ilmeisesti Spaten ja Paulaner: uusi tyyli oli Münchner Hell, helles. Münchenissä kuitenkaan vaalea olut ei lyönyt todella läpi ennen 1920-luvun loppua.

Export-oluiden (joita siis pantiin sotien jälkeen jo kaikkialla Saksassa) markkinaosuus oli huipussaan vuonna 1968, jolloin niitä oli 57 % saksalaispanimoiden tuotannosta. Pilsnerin siivu oli tuolloin 19 %. Pils ohitti exportin viimeistään 1970-luvun puolivälissä: vuonna 1976 osuudet olivat 41 % sille ja 32 exportille. Kirjan kirjoittamishetkellä pils oli kahminut Saksan markkinoista jo yli puolet, noin 55 prosenttia.

Pils-aaltoa säesti kirjoittajien mukaan jälleen ruokatrendien muuttuminen uudelleen 70-luvulla. Runsaan ja mehevän tilalle ruoan tuli elegantti, keveämpi ja ylellisempi ateriointi.  

70-luvulla syntyi luksusruokatrendi, joka esiintyy elitistisesti, ympäröi itsensä omilla aikakauslehdillä (Der Feinschmecker, VIF ym.) ja on ilmeeltään hyvin snobistinen. Ruoka ja juoma nähdään tässä snobiruokatrendissä profiloitumismahdollisuutena ja sellaisina niitä käytetään.

Kehiteltiin hienosti ja vaateliaasti tarjottuja, hinnaltaan asiaankuuluvan kalliita pils-merkkejä, joita tarjoiltiin usein panimon omissa luksustiloissa. Näin uusi ”überpils” onnistui soluttautumaan mukaan luksus- ja snobiruokatrendiin, vaikka hienomman ruokailun itseoikeutettu juoma olikin yleensä viini. Tähän vaiheeseen liittyy esimerkiksi Warsteinerin nousu perinteisten pohjoissaksalaisten pils-panijoiden kuten Bitburgerin ja Beck’sin rinnalle ja ohikin. Warsteinerin kilpailuvaltti oli Sauerlandin alueen pehmeä vesi, jonka avulla se saattoi tehdä omasta pilsistään vaaleaakin vaaleamman, ja ajan estetiikkaan sopivan; tämä heilautti heidän tuotantolukunsa 2 miljoonan hehtolitran paremmalle puolelle.  

Vuosien 1965–85 välillä Warsteiner mutta myös Bitburger ja Veltins kasvattivat kokoaan viisinkertaisiksi. Kaksin- tai kolminkertaisesti kasvoivat myös monet muut pils-merkit kuten König, Krombacher tai Jever (Bavaria St. Pauli).

Höllhuberin ja Kaulin mukaan “hyvin monet juovat [pilsiä], koska se on aikakauden juoma. On paha tilata exportia, jos ringissä tilataan pilsiä. Sehän näyttäisi siltä, ettei ole makua eikä rahaa.”

Kirjoittajat tekevät 80-luvun loppuvaiheilla ehkä hiukan hutiin osuneen ennustuksen, että yhä vetisempään suuntaan ajautuvan pils-muodin vastavoimaksi kehkeytyisi exportin kosto. Jos tästä pieniä merkkejä olikin ilmassa, aivan toisenlaiset muodit vetivät lopulta pitemmän korren. Näistäkin Saksan olutoppaassa toki kerrotaan – vehnäoluista, uusista käsityöpanimoista ja muusta – mutta jääkööt ne tulevaan postaukseen.

(Kuvat: Flickr.com, Roger W, CC BY-SA 2.0.)

Brui-Mina

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 3. luukku.

1980-luvulla eri puolilla olutmaailmaa oli vielä elossa ja toiminnassa monia ihmisiä ja paikkoja, jotka elivät ikään kuin vanhaa aikaa – teollistuminen ja olutalan keskittyminen olivat ajaneet heidän ohitseen, eikä muillakaan uusilla muoti-ilmiöillä ollut sijaa heidän maailmassaan. Voi tällaisia yksittäisiä olla yhä nytkin jäljellä, mutta vähän.  

Eräs konkari oli Wilhelmina “Mina” Bickel, jonka panimo oli Baijerin Obermögersheimissa. Die Biere Deutschlands -kirjan kirjoittajat Dietrich Höllhuber ja Wolfgang Kaul kävivät hänen luonaan keväällä 1985, jolloin Mina oli 86-vuotias. Paikallisille hän oli “Brui-Mina”: maatilan, ravintolan ja pienen panimon emäntä jo 55 vuotta eli suurimman osan elämästään.

Brui-Mina pani olutta vain syksystä kevääseen, kuten Frankenin maaseudulla oli muinoin tapana, kun kylmälaitteita oli vasta lähinnä kaupunkipanimoissa. Minalla niitä ei ollut edes 1980-luvulla. Maaliskuussa syntyi talven viimeinen keitto, ja kirjan kirjoittajat kutsuvatkin hänen oluttaan hyvin tummaksi märzen-tyyppiseksi vollbieriksi. Sitä se varmasti oli. Oluen kantavierreväkevyys oli 13–14 % välillä, ja maku “muistutti savuoluita”. Oluen loputtua kesäkuumalla Mina tarjoili müncheniläisen panimon dunkelia, ja omaa pantiin taas syksyn viilennyttyä.

Tuotanto oli pienimuotoista: 130–150 hehtolitraa valmistui vuodessa 1980-luvulla, ja huippuvuonnakin eli 1928 alle 200 hl. Kirjoittajien mukaan pelkällä panimolla pystyi Saksassa elämään 5 000 hl minimituotannolla, joten rahoiksi Minan toiminta ei varmasti lyönyt – ehkä lisätienestiä tuli sitten ravintolasta tai maatilan tuotteista. Viimeksi mainittuihin kuului muuten oman tarhan humala, jonka käyttö panimon oluessa oli tuolloin Saksassa harvinaista ellei ainutlaatuista.

Oluen resepti oli peräisin Mina Bickelin isältä, joka oli toiminut oluenpanijana samassa kylässä. Minan tiluksilla on pantu olutta jo 1400-luvulla. Maailmansotien välissä isä luovutti tilan tyttärelleen ja kuoli vain pari vuotta myöhemmin. Paljon ei noista ajoista ollut Minan tilalla muuttunut, paitsi että panimoravintolan emännästä oli tullut ikävuosien myötä kyläläisten rakastama hahmo, jolla oli kyky saada nuoretkin asiakkaat viihtymään menneen maailman idyllissä. Kylän nuoret tulivat korjaamaan humalasatoa syksyisin, ja adoptiopoika Rafael auttoi panimolla.

Brui-Mina kuoli vuonna 1989 saavutettuaan 90 vuoden iän. Höllhuberin ja Kaulin mukaan tarkoitus oli tehdä talosta ja panimosta Minan kuoleman jälkeen museo. En tiedä, kävikö näin koskaan. Kirjoittajien kysymys “mutta mitä se kaikki olisi ilman häntä, Brui-Minaa?” on tietysti paikallaan. Joka tapauksessa vuonna 2004 Minan panimoa päätettiin kunnioittaa Bad Windsheimin ulkoilmamuseossa, jossa pahvinen Brui-Mina katsoo vierestä, kun kävijät kirjoittavat terveisiään museon vieraskirjaan.

 — Lähteet: Höllhuber D. & Kaul W., Die Biere Deutschlands, Frankenland Online, Allgemeine Hotel- und Gastronomie-Zeitung. Kuva (Mittelfranken): Sergei Gussev, Flickr.com, CC BY 2.0.

Jouluolut #4: BRLO Winter Porter

Tähän mennessä kaikki Alkon jouluoluet, joita olen saanut aikaiseksi maistaa, ovat olleet saksalaisia. Sitä tämä BRLOn tuotekin on, tyylilajina portteri. Portteri ei ole epäsaksalainen oluttyyli, vaan niitä on Saksassa tehty paljon jo keisarikaudella 1800-luvun lopulla. Näin kertoo muun muassa Ron Pattinson. Kukapa enää oluen maantieteestä välittää globaalin craft beerin aikana, mutta Berliini oli noina vuosina merkittävä portterikaupunki maansa mittakaavassa.

BRLO on panimona uudehko, aloittanut Berliinin Gleisdreieckissa vuonna 2016. Panimon nimi on vanha slaavilainen sana, josta juontuu koko kaupungin nimi. Heidän ydinvalikoimaansa kuuluu olut nimeltä Baltic Porter, ja mahdollisesti (todennäköisesti?) tämä talviportteri on sama tuote eri etiketillä. Ainakin aistinvaraisesti Winter Porterin (7 %) tuoksu- ja makumaailma sopisi yhteen sen kanssa, mitä panimo kertoo nettisivuillaan Baltic Porterin piirteistä. Samoin vahvuus. Maltaina ovat pilsneri-, karamelli- ja roast malt, humalina Herkules ja Tettnanger.

Tuoksu on tummaksi olueksi nimittäin yllättävän paljon länsisaksalaisen pilsnerin tapainen. Maussa korostuu myös yleislagermainen humalaisuus, katkeruus ei ole mitenkään tapissaan mutta sitä on kuitenkin portterille aika paljon. Herkuleksessa on korkeat alfahapot ja vaikka lajike onkin saksalainen, se tuo ehkä tähän olueen jotain, mikä minulle ei niin kolahda. On maussa toki muutakin, maanläheisiä, suklaisia, leipäisiä ja lääkemäisiä vivahteita.

En tiedä, onko hiivana käytetty lagerhiivaa. Se ainakin olisi yksi syy kutsua olutta Baltic porteriksi. BRLO:n luonnehdinta, että olut on “englantilaisen portterin ja Russian imperial stoutin risteytys”, ei kai kerro muuta kuin että tässä on keskivahva tumma olut. Baltic porter tai itämerenportteri on oluttyylinä jonkinlainen kentauri, jonka pää on maantieteellistä olutperinnettä ja vartalo sekalainen kokoelma raaka-aineita, joista voi valita brittiläisemmän tai saksalaisemman yhdistelmän.

Mallasprofiiliin suositellaan mannereurooppalaisen perinteen porttereille esimerkiksi BJCP:n tuomarointiohjeissa München/Wien-akselin perusmallasta. BRLOssa ei ole lähdetty sille linjalle, ja lopputulos on rungoltaan vähän ohuen oloinen. Erityisen brittiläiseltä tämä ei tunnu, ja toisaalta kun Berliinistä lähdetään itään päin, rajan takana Puolassa tehdään astetta mielenkiintoisempia tuhteja makupommeja. Silti annan taas Alkolle pari lisäpistettä tämän tyyppisen saksalaisportterin tuonnista, tätä perusraaka-aineilla tehtyjen tummien oluiden osastoahan ei ole koskaan liikaa.  

Kuva (BRLO-17): 1992since, public domain / Flickr.com.

Jouluolut #1: Zoller-Hof Donator

Jouluaattoon on kaksi kuukautta, ja siitä lähtee juhlakauteen valmistautuminen tässä blogissa, mitä se sitten tarkoittaakin. En aio testata Alkoon juuri tullutta jouluolutvalikoimaa kokonaisuudessaan, vaan maistella vähän kerrallaan ne, joihin en ole itse ennen törmännyt. Esimerkiksi tässä postauksessa juotava doppelbock Donator on kyllä tehnyt ainakin yhden aikaisemmankin ilmestyksen Suomen monopoliin, mutta itse en sitä muista silloin ostaneeni.

Saksalaiset keskisuuret panimot ovat omanlaisiaan otuksia. Zoller-Hof on ollut olemassa Sigmaringenin kaupungissa Baden-Württembergissä 185 vuotta, ja nykyinen omistaja Claudia Sieben edustaa kuudetta sukupolvea panimon keulassa. Vehnäoluet, normi-pils ja astetta vahvempi export ovat perustuotteita, erikois- ja kausivalikoiman puolella on tehty monen näköisiä vahvoja bockeja. Italialaisille valmistuttajille pannaan “craft pilsiä” ja jonkinlaista vahvaa lageria. IPA-tehtailuun ei ole lähdetty, mutta katse kuitenkin ulottuu myös paikallisten stammtischien konservatiivisia asiakkaita kauemmaksi.

Yksi panimon pukeista on siis vaalea Donator (8 %). Vaaleat doppelbockit ovat täällä Pohjolassa vain vähän yleisempiä olentoja kuin yksisarviset, ja jotkut eivät niistä pidä, koska skandinaavisessa suussa ne saattavat yhdistyä elefanttiin ja muihin suurpanimoiden mallasviinaksiin. Donatorin tuoksu onkin hillityn maltainen, toisin kuin joidenkin miedompien heller bockien hunajainen aromi. Tarkemmalla nuuhkimisella mukaan tulee kyllä jotain makeampaakin.

Mikään äkkimakea tuplapukki tämä ei maultaankaan ole, vaan tuhdilla keskitien (täys)maltaisuudella mennään. Vilja maistuu, ehkä joitain mantelin ja päärynäkarkin vivahteita on mukana. Maku ei ole kuitenkaan kovin moniulotteinen, mutta ainakaan omaan suuhuni siinä ei tunnu pahasti myöskään alkoholiprosenttien vaikutusta – korkeintaan pieni kuumuus jälkimaussa. Humala on läsnä lievänä katkeruutena, joka ehkä viiraa hiukan kitkeryyden puolelle. Jotkut Belgian tripelitkään eivät ole kaukaisia serkkuja, vaikka eri hiivalajin takia tunnelma on pidättyvämpi.   

Panimo ei aktiivisesti mainosta tätä olutta jouluoluena – tai muutenkaan – mutta etiketin kuvassa esiintyvät kolme kuningasta eli “itämaan tietäjät” kameleineen tietysti kiinnittävät sen vuodenvaihteen sesonkiin. Lahjojen antajina he vastaavat myös oluen nimen merkitystä. Tämä olut ei tule olemaan sen kummemmin isojen massojen kuin craft beer -entusiastien suosikki, mutta Olutkoiralle se on pieni joululahja Alkolta: hyvä nähdä tästäkin oluttyylistä edes joitakin edustajia joskus Suomessa.

Oktoberfest, jota ei ollut

Yksi monista isoista asioista ja tilaisuuksista, joita pieni virus on onnistunut tänä vuonna peruuttamaan, on Münchenin kansanjuhla Oktoberfest. Wikipedia tietää kertoa, että Oktoberfest on jätetty historiansa aikana järjestämättä vain 24 kertaa. Tämä taitaa olla ensimmäinen peruutusvuosi sen jälkeen, kun toisen maailmansodan mainingeista selvittiin. Aloituspäivä olisi ollut nyt lauantaina, jos tapahtuma olisi toteutunut normaalisti.

Olen ollut paikan päällä kerran, ja pakko on sanoa, että jos jokin oluttapahtuma nykymuodossaan on koronan leviämiselle otollista alustaa, niin se on ehkä juuri Oktoberfest. Juhlinta tapahtuu pääasiassa teltoissa eli käytännössä sisätiloissa, joissa sadoittain ihmisiä on ahtautuneina pöytiin (ja pöytien päälle) tiiviinä massana, ja laulu raikaa. Kaiken lisäksi ainakin osa juhlaväestä on sen verran iloisessa hiprakassa, ettei varmasti edes normaalia varovaisuuden tasoa saa aivan pidettyä yllä.

Isommat yleisötilaisuudet on Münchenissä peruttu muutenkin vuoden loppuun saakka. Niinpä esimerkiksi Münchener Starkbierfestival jää järjestämättä – se olisi ollut käynnissä tällä Oktoberfestiä edeltävällä viikolla. Pieniä hyperpaikallisia olutkarkeloita saattaa Münchenissäkin toteutua, mutta niistä en ole lähtenyt ottamaan selvää. Tuskin tämän blogin lukijoissa on monia, jotka olisivat sille suunnalle juuri nyt matkustamassa ja etsisivät vinkkejä.

Toki Müncheninkin olutmaailmassa tapahtuu erinäisiä asioita, vaikka isot juhlat jäävätkin tältä vuodelta väliin. Yksi paikallinen olutuutinen koskee Giesinger-panimoa, joka on ensimmäisenä oluentekijänä sataan vuoteen saanut oikeuden käyttää “müncheniläisen panimon” arvonimeä. Tähän ei riitä se, että panee olutta kyseisessä kaupungissa, vaan panimon täytyy lisäksi hankkia vetensä Münchenin pohjavedestä 150 metrin syvyydestä. Giesinger porasi itselleen syvän kaivon ja saa ilmeisesti sitä kautta oikeuden esiintyä tulevilla Oktoberfesteillä aitona müncheniläispanimona.

* * * * *

Alko on jälleen tuonut kausivalikoimaansa muutaman Oktoberfestbierin: tällä kertaa mukana ovat Spatenin, Paulanerin, Löwenbräun ja Hofbräun vaaleat perusoktot, Irlbacher Gäuboden Volksfestbier sekä Erdinger Oktoberfest. Maistoin Erdingerin, koska se oli ainoa itselleni ennestään tuntematon (vaikka yleensä mieluummin juonkin tässä juhlasesongissa vaaleaa tai punertavaa ohrajuhlaolutta).

Oluen nimi on todellakin pelkkä Oktoberfest, mikä saattaisi viitata siihen, että pullot on etiketöity Amerikkaan vientiä varten. Amerikassa tämän oluttyylin nimi on Oktoberfest, kun taas Saksassa Oktoberfest on se juhla ja Oktoberfestbier se olut. Vahvuutta on 5,7 %, kuten Erdingerin Festweißessa, joten eiköhän tämä ole juurikin tuo juhlavehnä uusissa vaatteissa. Saksalaisen etiketin kuvassa on juhlateltta, tähän toiseen taas on saatu mahdutettua myös perinteinen naistarjoilija dirndlissään ja kolpakkorivistö kourassa.

Vehnäoluessa on viljainen, jopa vähän jauhoinen tuoksu, jossa on mukana yllättäen ripaus alkoholia. Vaikka prosentit ovat vehnäolueksi melko koholla, suutuntuma on vetinen, eikä baijerilaisen weißbierin tyyppiominaisuuksia – kuten mausteisen banaanista hiivaefektiä – tunnu juurikaan. Makeutta on jonkin verran, samoin jotain epämääräistä hedelmäisyyttä ja kivennäisaineita. Onko panimomestaria briiffattu, että “tee niin lähelle Spatenin ja muiden oluita kuin vehnällä pystyt”? En nyt väitä, että olut olisi suunniteltu vain mahdollisimman helposti juhlissa alas meneväksi juomaksi, mutta kovin monipuoliseksi nautiskeluolueksi siitä ei myöskään näillä eväillä ole.

Miten Bambergista tuli Bamberg – olutkaupunki historiansa peilinä

“Bamberg on kaupunki, jossa on kymmenen panimoa.”

Tämä virke tuntui kuvaavan vielä viime vuosituhannen lopussa maanpäällistä ihmettä, suoranaista paratiisia, jonka ei olisi järjellä ajatellen pitänyt voida säilyä. Useissa miljoonakaupungeissakaan ei usein ollut enää kuin yksi tai kaksi panimoa. Kai 1990-luvulla käytiin hetkellisesti tilanteessa, jossa esimerkiksi Helsingissä ei ollut ainuttakaan jäljellä. Miten oli mahdollista, että Kuopion kokoisessa saksalaisessa maalaiskaupungissa oli niitä kymmenen?

Nyt 2020-luvulle tultaessa kymmenen panimoa kaupungissa on toki edelleen aika paljon, ainakin keskikokoiselta kaupungilta. Mitään ennen kuulumatonta siinä ei kuitenkaan enää ole. Helsingissä voi varmaan laskea toimivan tällä hetkellä kymmenisen panimoa (toki Helsinki on isompi kaupunki, mutta se ei myöskään sijaitse oluen vanhoilla sydänmailla Saksassa). Toisaalta Helsingin kokoluokkaa on Oregonin Portland, joka on panimomäärällä laskettuna tämän päivän globaali olutpääkaupunki. Siellä panimoita pitäisi olla kuutisenkymmentä, riippuen toki koronakriisin vaikutuksista.

Bamberg ei ole siis enää määrällisesti ainutlaatuinen, mutta se on kuitenkin nykypäivänä mielenkiintoinen – ja aika poikkeuksellinenkin – olutkaupunki etenkin Saksan ja Keski-Euroopan historiallisista olutperinteistä kiinnostuneille. Nuo perinteet elävät yhä Bambergissa sellaisessa mittakaavassa, jota muualta on vaikea aitona löytää. Varmasti niille, jotka ovat aloittaneet olutharrastamisen 2010-luvulla ja kiinnostus kohdistuu lähinnä NEIPA- ja hapanhedelmäakselille, Bamberg saattaa vaikuttaa lähes yhtä harmaalta ja konservatiiviselta kuin mikä tahansa Saksan kaupunki. Käyn tässä postauksessa Bambergin oluthistoriaa ja sen erikoisuuksia läpi Christian Fiedlerin kirjan Bamberg – die wahre Hauptstadt des Bieres avulla, joten vaikka saksalainen olut ei olisi omaa sydäntä lähellä, tätä voi lukea vain olutkaupungin tarinana.Bamberg-Regnitz

Viinikaupungista omaperäiseksi olutmekaksi

Baijeri tunnettiin keskiajan lopulle saakka viininviljelyalueena, jossa oluen valmistus vasta alkoi saada vähitellen enemmän jalansijaa. Tämä pätee myös Bambergin seutuun. Kaupunki sijaitsee seitsemän kukkulan lomassa Regnitz-joen laaksossa, ja kaikilla sen aurinkoisilla rinteillä kasvoi viiniköynnöstä viimeistään 1100-luvulla. Viini säilyi 1800-luvun alkuun saakka merkittävänä Bambergin tuotteena. Vaikka kaupunki nykyään onkin keskellä Frankenin olutaluetta, ei Bambergin porteilta toki ole edelleenkään kuin joitakin kymmeniä kilometrejä Würzburgin tunnetuille viinitarhoille.

Kuitenkin myös olut on ollut koko tämän ajan osa Bambergin elinkeinoelämää, aluksi siis vähäisempi mutta myöhemmin varsin merkittävä. Yksi syy, miksi kaupungissa oli jatkuvasti suurehko määrä panimoita, oli paikallisten viranomaisten tapa sitoa oluenpano-oikeus tonttiin. Oikeutta ei siis myönnetty henkilöille vaan käytännössä taloille. Näin hallittiin esimerkiksi oluenkeiton aiheuttamaa paloriskiä: kiinteät rakenteet, jotka periytyivät omistajalta toiselle, olivat todennäköisemmin turvallisia kuin talosta toiseen siirreltävät kattilat.

Oluenpano-oikeuden kiinnittäminen taloihin merkitsi myös, että Bambergista oikeastaan puuttui muualla yleinen kunnallisten yhteispanimoiden kulttuuri. Anniskelun näkökulmasta lopputulos oli kuitenkin melko sama kuin vaikkapa itäisen Baijerin zoigl-alueilla nykyään. Olutta pantiin varsinkin vanhoina aikoina pitkälti talon omiin tarpeisiin, mutta oluttalo sai myös myydä ja tarjoilla yli jäävää olutta julkisesti. Puinen sammio asetettiin ulko-oven eteen merkiksi siitä, että talossa myytiin olutta ulkopuolisille. Näin Bambergissa oli ennen pitkää koko joukko yritysmuotoisia oluen tuottajia.

Anniskelukulttuuri Bambergissa liittyy myös kylmien kellariluolien lähelle pystytettyihin ulkoilmaravintoloihin (Bierkeller tarkoittaa käytännössä samaa täälläpäin kuin Biergarten muualla). Kalliokellareita kaivettiin alun perin pesuhiekan hankkimiseen, ja vuosisatojen saatossa niiden verkosto laajeni useimpien Bambergin kukkuloiden sisäosiin. Tunneleissa varastoitiin viiniä ja elintarvikkeita – toki oluttakin. Vaikka maan alla oli ympäri vuoden viileää, käytäviä myös jäähdytettiin talvella kerätyllä jäällä. Luolatilaa oli niin paljon, että panimotoiminnan yleistyttyä sadat hevos- tai härkävetoiset ajopelit kuljettivat joinakin talvipäivinä aamusta iltamyöhään saakka jääkuormia kellareille.

Itse panimot olivat omistajiensa asuintalojen takapihoilla, kaupungin keskustan lähistöllä. Asuintalot olivat usein komeita ja edustavia, sillä monet panimoyrittäjät olivat varsin vauraita ja arvostettuja kansalaisia. Ravintola oli asuintalon alakerrassa kadun puolella. Sen sijaan kellarit, joita joillakin panimotaloilla saattoi olla useampikin, sijaitsivat kauempana kukkuloilla. Niiden merkitys väheni oikeastaan vasta koneellisen jäähdytyksen yleistyessä 1800-luvun lopusta alkaen. Vielä maailmansotien jälkeenkin jokunen pieni panimo varastoi oluttaan käytännössä vain vanhoissa kellariluolissaan.

Mitä tulee oluttyyleihin, savuolut (Rauchbier) on tietenkin Bambergin perinteinen erikoisuus. Maltaat kuivataan pyökkihalkojen poltosta syntyvällä lämmöllä, ja ainakin Christian Fiedler olettaa tämän olleen “alkuperäinen” maltaiden valmistustapa ennen hiilen polton yleistymistä. Savuolutta eivät valmista kuitenkaan kaikki Bambergin panimot; muistaakseni esimerkiksi Fässla ja Mahrs ovat perinteisistä panimoista sellaisia, joiden valikoimassa sitä ei ole. Schlenkerla ja Spezial sitä vastoin ovat savuoluestaan tunnettuja, ja 1930-luvulle asti vielä ainakin Polarbär- ja Greifenklau-panimot valmistivat nimenomaan pelkkää savuolutta.

bamberg-panimokeskittymat

Bambergin panimot kartalla (punainen = lakkautettu panimo, vihreä = toimiva panimo). Lista perustuu vuoden 1817 panimoluetteloon ja sitä uudempiin tietolähteisiin. Kartta on tehty tätä blogia varten openstreetmap.org -pohjalle, mutta panimotiedot ovat Fiedleriltä (2007).

Panimokeskittymiä ja laskevia lukuja

Kuten kartasta näkyy, olutpanimot keskittyivät Bambergin vanhassa kaupungissa voimakkaasti tiettyjen katujen varsiin. Nämä olivat usein perinteisiä kauppakatuja – esimerkiksi Steinweg kartan ylälaidassa – mikä antoi panimoille mahdollisuuden palvella maksukykyisiä liikemiehiä, kauppiaita ja matkustavaisia. Panimot järjestivät heille tyypillisesti paitsi ruokaa ja juomaa, myös yöpymismahdollisuuden ja tallin hevosille.

Olutpanimoiden määrästä Bambergissa ei ole kaikilta ajoilta löydettävissä tarkkaa tietoa, mutta hyvä läpileikkaus on Fiedlerin siteeraama luettelo vuodelta 1818. Siinä nimetään 65 panimoa osoitteineen. Nämä lähes kaikki näkyvät myös kartassa. Tästä eteenpäin panimoiden määrä alkaa Fiedlerin mukaan laskea, ja esimerkiksi toisen maailmansodan aattona 1930-luvulla niistä on jäljellä enää 20. Syitä vähenemiseen on monia: teollistuminen, muut yleiset elinkeinoelämän muutokset, tietysti myös maailmansodat.

Fiedler olettaa kuitenkin, että panimoita oli kaikkein eniten Bambergissa 1700-luvun loppupuolella. Tällöin kaikki kaupungin luostaripanimotkin olivat vielä toiminnassa. Ne suljettiin Ranskan vallankumouksen jälkimainingeissa, jolloin nyky-Saksankin alueella tehtiin melkoista vallan uusjakoa ja esimerkiksi Bamberg menetti itsenäisen asemansa ruhtinaspiispan hallitsemana valtiona. Ennen sitä, vuonna 1788, kaupungissa oli ollut 78 “tynnyrintekijää ja oluenpanijaa” (tynnyrintekijät siis ilmeisesti yleensä olivat myös oluenpanijoita).

2000-luvulla Bambergin jäljelle jääneet panimot ovat pienehköjä, ravintolavetoisia perheyrityksiä. Tämä pätee myös Schlenkerlahan – siitä huolimatta, että panimon savu-märzen on yksi maailman tunnetuimpia (bulkkilagerin ulkopuolisia) oluita. Panimo tuotti Fiedlerin kirjan aikoihin eli tämän vuosituhannen alkukymmenellä noin 12 000 hl olutta vuodessa. Se oli siis pienempi kuin Mahrs (23 000), Keesmann (19 000) tai Fässla (16 000) mutta suurempi kuin esimerkiksi Spezial (6 000). Toki nämä määrät ovat suuria verrattuna 1800-luvun alkuun, jolloin kaupungin 65 panimoa valmistivat yhteensä 44 000 hl, keskimäärin 700 hl panimoa kohti.

Bamberg on todellinen olutkaupunki monessa mielessä. Paitsi että ala on ollut varsin merkittävä paikallisen elinkeinoelämän ja jopa maantieteen kannalta, myös Bambergin asukkaat ovat oluelle harvinaisen persoja. Vuonna 1818 kaupungin 20 000 asukasta joivat keskimäärin 220 litraa olutta vuodessa päätä kohti. Kun kaikkein nuorimmille sitä ei varmaankaan tarjoiltu, muiden hoideltavaksi saattoi jäädä ehkä litra päivässä. Maailmansotien välissä sitä kaatui heidän kurkkuihinsa 187 litraa per henki, mikä oli yhä selvästi enemmän kuin esimerkiksi Münchenissä. Nykyisiä tilastoja Fiedler ei valitettavasti esitä.

Ihan hyvä on muuten muistaa, että Bamberg ei ole mikään historiallinen olutsaareke automarkettiesikaupunkien meressä, vaan kaupunkia ympäröivällä maaseudulla ja pikkukylissä on vielä runsas joukko muita panimoita. Piirikunnassa, joka on kooltaan Suomen pääkaupunkiseudun luokkaa, on nykypäivänä reilut 50 panimoa, monet niistä vanhoja ja perinteikkäitä. Joihinkin pääsee kohtalaisen kätevästi paikallisbusseilla tai -junilla Bambergin asemilta. Näistä oli vielä muutama vuosi sitten englanninkielisiä opaskirjojakin saatavana; en tiedä, onko niistä ajantasaisia painoksia, kun internet on syönyt markkinoita olutmatkalaisten perusteoksilta. Toki sähköisten välineiden avulla reittien suunnittelu on toisaalta paljon entistä vaivattomampaa, vaikka tieto voikin olla hajanaista.

Bamberg-MichaelsbergBamberg_MahrsBamberg-Spezial

Kaikki Bambergin oluthistoriaa koskevat faktat tässä postauksessa perustuvat Christian Fiedlerin kirjaan Bamberg – die wahre Hauptstadt des Bieres (2007), vaikka lukemisen helpottamiseksi en olekaan viitannut lähteeseen joka kohdassa.

Missä mennään oluen bucket-listalla?

En ole kirjoittanut tähän blogiin pitkään aikaan olutkirjoista, vaikka niitä yhä edelleen kertyy hyllyyni hidasta mutta tasaista tahtia. Nyt siis tämän puutteen korjaamiseksi kevyt kesäpostaus Mark Dredgen viime vuonna julkaistun The Beer Bucket List -kirjan pohjalta.

Kirjan alaotsikko on “A Travel-Sized Guide to over 150 of the Best Beer Experiences on the Planet”. Ämpärilista tietysti tarkoittaa asioita, joita tulee tehdä ennen kuin viikatemies korjaa. Kirja on rakennettu maanosittain (tai ainakin sinnepäin): Pohjois-Amerikka, Brittein saaret, Eurooppa, Australia ja Uusi-Seelanti, ja muu maailma. Jos on rahaa matkustaa, nämä puolitoistasataa asiaa epäilemättä kannattaa tehdä – ja varmasti muutama muu vielä kaupan päälle.

cof

Pakko oli tietysti ensimmäisenä katsoa, montako näistä reilusta 150 jutusta olen itse tehnyt tai kokenut. Laskennallisesti: noin 40. Tämä tietysti paljastaa harrastukseni surkean Eurooppa-keskeisyyden. Juuri mitään Amerikan asioita en voi laskea päänahoiksi, koska olen käynyt vain New Yorkissa ja sielläkin ennen aktiivisemman olutharrastamiseni alkua. Australiassa ja Uudessa-Seelannissa en ole koskaan ollut. Singaporesta saan oikeastaan ainoat “muun maailman” tikkini. Länsirannalla olen käynyt (jopa pienpanimossa), mutta en kirjassa mainituissa paikoissa. Afrikassa olen juonut vain isojen sikäläisten panimoiden lagereita.

Paljon on siis olutmaailmaa vielä näkemättä. Keräsin alle kaikki, mitä kirjassa mainituista asioista Euroopassa (joko Brittein saarilla tai mantereella) olen tehnyt tai en ole tehnyt, jos jotakuta kiinnostaa verrata. Jos keskittyisin otsasuoni koholla keräämään juuri tämän kirjan bucket list -asioita, harmittaisi kyllä jotkut paikat, joissa olisin esimerkiksi Belgiassa tai Britanniassa helposti voinut käydä mutta en ole. Kuten nyt vaikka lambic-onnela In de Verzekering tegen de Grote Dorst, tai Fuller’sin panimo.

Brittein saaret

En ole käynyt Fuller’sin Griffin-panimolla Lontoossa.

Olen ollut joissakin Lontoon historiallisissa pubeissa, kirjassa mainituista ainakin George Innissa.

Olen juonut joitakin “Britannian parhaita cask-oluita” caskista, ainakin Tim Taylor’s Landlordia ja Theakston’s Old Peculieria. Molempia jopa Britanniassa. Valitettavasti monien kehumaa Harvey’s Sussex Bestiä en ole, enkä St Austell’s Tributea (caskista).

Olen maistanut moderneja cask-oluita, erityisesti toki Helsingissä mutta myös Englannissa (yleensä vahingossa).

En ole välttämättä käynyt Wetherspoons-pubissa, ainakaan missään paremmissa sellaisissa. (Edit: Matkaseuralainen korjasi, olen ainakin kerran tai kaksi.)

En ole käynyt Beavertown Breweryssä, enkä ole ryöminyt Bermondsey Beer Milea.

En ole käynyt Blue Anchorissa Cornwallissa enkä Shepherd Neamella Kentissä. En ole muutenkaan käynyt Kentissä, en siis myöskään Thanetin mikropubeissa.

Muistaakseni olen juonut Sarah Hughes’ Dark Ruby Mildia, mutta vain Helsingissä, mitä ei varmasti lasketa.

En ole käynyt Burton-upon-Trentissa enkä nähnyt Marstonin union systemiä. En ole käynyt Black Countryssä.

En ole käynyt Bundobustissa (intialainen ravintola Yorkshiressa, jossa on sekä hyvä valikoima intialaista katuruokaa että cask alea). En ole käynyt Castlefordin The Junctionissa, joka tarjoilee olutta puutynnyreistä.

Olen syönyt Sunday roastin ja juonut sen kanssa cask alea.

En ole käynyt Cloudwaterin panimolla.

Olen juonut Marblen olutta Manchesterin The Marble Arch Innissa. En ole käynyt Manchesterin IndyMan-festareilla.

En ole käynyt Great British Beer Festivalissa.

En ole tehnyt baarikierrosta Bristolissa.

En ole käynyt koskaan Walesissa.

Edinburghissa olen tehnyt pubiturneen, mutta en ole käynyt Skotlannin Traquair House -panimolla enkä BrewDogin päämajassa. Harviestounin viskitynnyrioluita olen juonut mutta en paikan päällä.

Olen juonut Guinnessia Irlannissa, mutta en ole käynyt The Porterhousessa Dublinissa, en olutkierroksella Corkissa enkä vieraillut Galway Bay Breweryssä.

cof

Manner-Eurooppa

Olen käynyt Münchenin Oktoberfestissa.

Olen syönyt ja juonut Münchenissä myös Hofbräuhausissa ja maistanut Augustiner Helliä hanasta. Münchenin Starkbierfestissä en ole käynyt.

Olen juonut aitoa Zoigl-olutta paikan päällä Oberpfalzissa.

Olen käynyt Forchheimin Annafestissa.

Olen syönyt ja juonut Schlenkerlan ravintolassa Bambergissa.

En ole käynyt “maailman vanhimmassa panimossa” Weihenstephanissa.

Olen juonut craft beeriä Berliinissä, ainakin jos ensimmäisen sukupolven pienpanimotyypit kuten Lemke lasketaan.

Olen juonut alueellisia lagereita eri puolilla Saksaa. Olen juonut altbieria Düsseldorfissa ja kölschiä Kölnissä.

Olen juonut Baltic porteria Puolassa, muun muassa kaikkia kirjassa mainittuja merkkejä.

Olen juonut Pilsner Urquelliä Plzeňissä, myös suodattamattomana ja panimon puutynnyristä.

Olen juonut tšekkiläistä polotmavýa eli puolitummaa olutta.

Olen käynyt U Flekůssa, 500 vuotta vanhassa panimoravintolassa Prahassa.

En ole käynyt olutkylpylässä.

cof

Olen juonut wiener lageria Wienissä, ainakin jos 7Sternin punaruskea märzen lasketaan (minä lasken).

Olen käynyt Augustinerbräun oluthallissa Salzburgissa.

Olen juonut käsityöolutta Roomassa, myös kirjan mainitsemassa Ma che siete venuti a fà -baarissa.

En ole maistanut Birrificio Italianon Tipopils-pilsneriä Italiassa (Helsingissä kylläkin).

En ole käynyt Baladinin panimolla Piemontessa (heidän panimoravintolassaan Roomassa kyllä).

Olen metsästänyt bière de gardea Lillessä (ja muuallakin Pohjois-Ranskassa useaan otteeseen).

Olen maistanut Orvalin luostarin mietoa munkkiolutta Orval Vertiä paikan päällä.

Olen juonut Westvleterenin luostarin 12°-olutta (myös paikan päällä luostarin In de Vrede -ravintolassa).

Olen käynyt kolmessa klassisessa belgialaisessa panimossa, en tosin yhdessäkään kirjan ehdottamasta kolmikosta (Dupont, Rodenbach, Duvel Moortgat).

En ole käynyt lambic-fanaatikkojen suosimassa historiallisessa In de Verzekering tegen de Grote Dorst -tavernassa. Muuten olen juonut lambicia sen kotialueella Pajottenlandissa. Olen myös käynyt Cantillonin panimossa.

Olen käynyt kaikissa kolmessa “olennaisessa belgialaisessa baarissa”, jotka ovat Kulminator Antwerpenissa sekä Moeder Lambic Fontainas ja Delirium Café Brysselissä. (Kahdesta viimeisimmästä voisin olla jopa eri mieltä.)

Olen käynyt useimmissa kirjan suosittelemista “Bruggen parhaista olutelämyksistä”, muun muassa ’t Brugs Beertje -baarissa.

Olen käynyt viidessä kuudesta Belgian parhaasta beer cooking -ravintolasta: Nuëtnigenough, Restobières, De 3 Fonteinen ja De Heeren van Liedekercke Brysselissä tai sen lähiseuduilla, sekä Cambrinus Bruggessä. Kuudes olisi ’t Hommelhof Poperingen laitamilla.

Olen käynyt Amsterdamissa useammassakin bruin caféssa, en muista onko kirjan mainitsemissa paikoissa minulle tuttuja (todennäköisesti).

En ole käynyt Norjan Tromssassa tai siellä sijaitsevassa maailman pohjoisimmassa panimossa Mack Bryggerissä.

Olen juonut pohjoismaisia maalaisoluita. Tai no, oikeastaan vain sahtia. Ja Viron koduõlua, jos se lasketaan pohjoismaiseksi.

Olen juonut Tukholmassa “loistavia ruotsalaisia oluita”. Ihme kyllä, missään kirjan mainitsemista paikoista en ole käynyt (Akkurat, Oliver Twist, Omnipollos Hatt), vaikka tiedän niiden olevan olennaisia baareja.

En ole käynyt Mikkellerin baareissa Kööpenhaminassa, monissa muissa sikäläisissä paikoissa kyllä.

En ole käynyt Carlsbergin panimolla.

Olen juonut kvassia Venäjällä.

Olen juonut maalaisoluita Liettuassa.

Saksalaisen oluen päivä 2020

Tänään vietettiin saksalaisen oluen päivää (Tag des deutschen Bieres) tilanteessa, jossa Baijerin osavaltio on vasta toissapäivänä ilmoittanut peruuttavansa Oktoberfestin – Saksan ja kenties koko maailman tunnetuimman olutaiheisen tapahtuman. Lukuisia muita esimerkkejä koronapandemian vaikutuksista Saksan olutalaan voisi kaivaa, mutta ne olisivat luultavasti paljolti samoja kuin muissakin maissa.

Olutkoiran ennustajanlahjat eivät riitä kertomaan mitään siitä, mitä saksalaiselle oluelle kuuluu joskus tautikriisin ja sen mahdollisten jälkiaaltojen iskeydyttyä alaan. Tutkaillaan siis hiukan tilastojen kautta, mihin saksalainen olut oli matkalla ennen koronaa.

Fakta: Saksa ei ole enää EU:n ykkösmaa panimoiden määrällä mitattuna. Kuka muuten arvaa, mikä se on?

german-beer-Ken-Marshall-Flickr-CCBY20Ollessaan vielä EU:n jäsenvaltio Britannia ehti ohittaa Saksan panimoiden määrässä. Brewers of Europen tilastojen (via Ron Pattinson) mukaan tämä tapahtui jo vuonna 2013. Kahden maan käyrät olivat olleet edellisinä viitenä vuonna hyvin erimuotoiset. Saksassa panimoiden määrä kasvoi kahdeksallatoista (1 331 -> 1 349), Britanniassa taas kaksinkertaistui (745 -> 1 490).

Nyt Britanniassa on yli kaksituhatta panimoa, mutta Britannia ei ole enää EU:ssa. Sen sijaan yksi perustajavaltioista on viimeisimmän tilastoidun vuoden aikana kirinyt Saksan ohi. Nimittäin Ranska. Brewers of Europen mukaan Ranskan panimomäärä on hypännyt 1 100:sta 1 600:aan vuosien 2017–2018 välillä, kun taas Saksassa nousu oli vaatimaton (1 492 -> 1 539).

Tuotantoluvuissahan Saksa on edelleen kirkkaasti ykkönen lähes sadalla miljoonalla hehtolitrallaan. Puola on kakkonen, ja se jää Saksan luvuista reilusti alle puoleen. Ranskan oluttuotanto oli vuonna 2018 vain 22 miljoonaa hehtolitraa, vähemmän kuin Alankomailla. Tietysti kokonaistuotantoluvuissa on pitkälti kysymys bulkkilagerista: Saksa ei ole suinkaan ainoa EU-maa, jossa luvut ovat 2010-luvun aikana laskeneet (Suomi on toinen, ja monia muitakin on).

Aivan yhtä kirkkaasti Saksa johtaa tilastoa oluen kokonaiskulutuksessa vuonna 2018. Nykyisistä EU-maista mikään muu ei yllä edes puoleen Saksan lukemista (Espanja on muuten kakkonen ja Ranska viides). Toisaalta tässäkin tilastossa Saksan käyrä on laskeva, kun taas latinalaisessa Euroopassa kulutus on noussut. Per capita -kulutuksessa Saksa on vasta kolmantena, mikä kertonee edelleen siitä, että baijerilaiset juovat tolkuttomasti olutta ja pohjoissaksalaiset maltilla.

Ehkä yllättävämpi tilastofakta on baarissa juodun ja kotona juodun oluen (on-trade/off-trade) suhde. Ainakin itse ajattelen Saksaa tässäkin Baijerin kautta: ukot istuvat joka ilta Stammtischin ääressä ja eiköhän rouvatkin jossain välissä kolpakon tai pari kumoa. Mutta tilaston mukaan Saksassa on Euroopan viidenneksi heikoin suhde baarimyynnin kannalta. Isoimmat oluen baarikulutuksen osuudet löytyvät sen sijaan Välimeren rannoilta sekä Brittein saarilta, Belgiasta ja Luxemburgista.

* * * * *

Tilastoilla voi tietysti tehdä temppuja ja niiden keräämistapojakin pitää aina tarkastella kriittisesti. Itseäni esimerkiksi kutkuttaisi kysyä Ranskan ja Saksan panimoliitoilta vuonna 2017 perustettujen panimoiden listoja. Mikä sattuma, että Ranskassa mennään aina tasaluvusta toiseen (1 100 -> 1 600, eli 500 panimon lisäys)! Saksassa lisäystä on tarkalleen 47, ei esimerkiksi 50.

Joka tapauksessa on sanottava – ja tämä on sanottu monesti muuallakin – että Saksa ei ole Euroopan craft beer -aallon dynaamisin maa. Panimoiden määrän kasvuhan liittyy juuri tähän kenttään. Kyllä, Saksassakin on paljon moderneja amerikkalaistyylisiä pienpanimoita ja parhaat niistä ovat oikein hyviä. Kyllä, Saksan pienpanimot ovat löytäneet pohjoisten osavaltioiden historialliset oluttyylit kuten Gosen ja Berliner Weissen – mutta eivät ennen kuin brittiläiset ja amerikkalaiset olutasiantuntijat jo loivat niille maailmanlaajuista mainetta.

warsteiner-flickrcom-

Kuvaajat: Ken Marshall, Ran Zwigenberg. Flickr.com. CC BY 2.0.

Kuitenkin omaan makuuni Saksan kiinnostavuus olutmaana liittyy yhä edelleen niihin perinteisiin baijerilaisiin pienpanimoihin, joissa Amerikan ihmeitä on saatettu ottaa mausteeksi valikoimaan (tai sitten ei), mutta pääpaino on paikallisessa yleisössä ja heidän arkisissa mieltymyksissään. Onhan tällaisia Baijerin ulkopuolellakin – esimerkiksi Düsseldorfissa ja Kölnissä – mutta vähemmän.

Saksa on makukoulu. Ei ehkä koko Saksa, mutta Baijeri tai ainakin Franken. Kun oletusasetukset ovat keskitien hellesissä tai pilsnerissä, jokainen Kellerbier, Landbier, Export, Spezial tai Weizenbier maistuu erilaiselta ja vähän ihmeelliseltä. Ne kaikki ovat vähän ”meh”, jos makunystyrät on totutettu imperial stoutin, oude geuzen tai triple IPAn tykitteleviin makumaailmoihin. Mutta jos osaat tehdä eron arkioluen ja juhlaoluen välillä, osaat nauttia myös Bockista, Weizenbockista, Stickestä tai Festbieristä.

Mene Saksaan, jos haluat juoda niitä oluita, jotka saksalaiset osaavat tehdä parhaiten. Toki saksalaiset IPAt ja imperial stoutitkin ovat saksalaisia oluita, mutta vähänpä niissä on mitään erityisesti saksalaista. Tai jos niistä jotain sellaista löydät, kerro Olutkoirallekin. Etsi aitoa Gosea. Selvitä itsellesi, miten saksalaiset sen tekevät. Jos et siitä vakuutu, mieti, onko Gosea oluttyylinä oikeastaan olemassakaan. Vai onko se vain avaruuskasvi, joka on lähtenyt elämään omaa elämäänsä Maata kiertävällä radalla?