Einbecker Ur-Bock Hell – puusta kauas pudonnut omena

Einbeck oli yksi Euroopan suurista olutkaupungeista myöhäiskeskiajalla ja vielä sen jälkeenkin. Kaupungissa oli 700 panimomestaria 1300-luvulla. Jo tuolloin paikallista olutta vietiin Hollantiin, Tanskaan ja Liivinmaalle. Parisataa vuotta myöhemmin Martti Luther lausui: “Paras ihmisen tuntema juoma on Einbeckin olut.”

einbecker-flickr-dierk-schaefer-cc-by-2-0Historia kertoo sellaistakin, että müncheniläisten suosiman bock-oluen esikuva on juuri Einbeckin olut. Baijerissa puhuttiin eri lailla kuin pohjoisemmassa Einbeckissa, ja yleisesti hyväksytyn etymologian mukaan etelämurteinen aimpockisch (einbeckisch) tai oambock muuttui Münchenissä muotoon “ein Bock”, aivan kuin olut olisi nimetty vuohipukin mukaan. Lutherhan liittyy Raamatun kääntäjänä toki myös siihen, että hajanaisista ja toisilleen etäisistä murteista ja kielimuodoista syntyi lopulta uudella ajalla sen niminen kieli kuin saksa.

Jos oluttrendit 1600-luvulla matkasivatkin Einbeckistä Baijeriin, varmasti kyse oli aika erilaisesta oluesta kuin se Ur-Bock Hell, jota Alko tämän kuun erikoiserissään myy. Onhan oluen täytynyt olla tuohon aikaan tummaa ja varmasti myös pintahiivaista. Baijerissa bock-oluesta on tullut vähitellen pohjahiivaolutta, mutta tuskin tiedämme ihan tarkkaan, milloin. Oluen vaalea versio on takuulla syntynyt Einbeckissakin aikaisintaan pilsnerin levittyä Pohjois-Saksaan.

Vaalea Ur-Bock Hell on vahvuudeltaan 6,5 %, eli sinänsä linjassa baijerilaisten vaaleiden bockien kanssa. Esimerkiksi Andechser Bergbock Hell, jota Alko tällä hetkellä myös myy, on 6,9 %, samoin Ayinger Maibock, joka nyttemmin on kadonnut hyllyistä. Katkeruudessa eli EBU-lukemissa Einbecker on selkeästi edellä 36:lla. Ayingerilla on 26 ja Andechserilla vain 19.

Tämän kyllä myös maistaa: Einbeckin bockissa makua hallitsee selkeä jalohumalan puraisu, joka tuntuu monissa saksalaisissa pilsnereissä. Edellä mainitut Baijerin vaaleat bockit ovat pikemminkin juhlaoluita hunajaisen makeine mallasmakuineen ja hillittyine humalineen. Einbecker on niihin verrattuna viljaisempi ja kuivempi, kylläkin saksalaiseen tapaan puhdas ja tyylikäs esitys. En tiedä, onko vaalealla Einbecker Ur-Bockilla juuri mitään tekemistä keskiaikaisten esikuviensa kanssa, mutta se on tältä itsenäisenä pysyneeltä ikivanhalta paikallispanimolta varsin vaikuttava, moderni saksalainen olut.

(Kuva: Dierk Schaefer, Flickr.com, CC BY 2.0.)

Düsseldorfin herkut Uerige Sticke ja DoppelSticke

Tässä on kaksi olutta, joiden Suomeen tulo saa kaikenlaista nähneen olutbloggaajan herkistymään. Zum Uerige on yksi Düsseldorfin altbier-olutperinteen kehdoista, ja vaikka paikan päälläkin olen käynyt, en kuitenkaan sellaisena vuodenaikana, jolloin Sticke-nimellä tunnettu kausituote olisi ollut hanassa.

Zum Uerigen perus-alt on hieno juoma sekin, ja toissa vuosisadalta periytyvä Düsseldorfin vanhankaupungin panimoravintola on klassikkopaikka. Kannattaa poiketa, vaikka paikallinen anniskelutapa saattaa toki tuntua liukuhihnamaiselta niille pubien ystäville, joille baaritiskillä fiilistely ja valikointi ovat tärkeä asia. Lyijykynällä merkataan lasinalusia ja niin edespäin.

Näihin Uerige-oluen vahvempiin versioihin olen törmännyt pullomyynnissä ainakin Italian olutkaupoissa, ja nyt ne maaliskuun erikoiserissä siis rantautuivat Alkoon. Oluilla on jonkin verran eroa vahvuudessa: Sticke on 6 % ja DoppelSticke 8,5 %. Vielä enemmän niillä on katkeruuseroa EBU-yksiköillä mitattuna: Stickellä 38 ja DoppelStickellä 67. Tämä vaikuttaa sellaiselta taustatiedolta, jota ei voi sivuuttaa oluita maistellessa. Yksi tärkeä fakta on sekin, että DoppelSticke on kehitetty vasta vuonna 2005 Amerikan markkinoita ajatellen.uerige2

Yksöis-sticke on mukavan kuiva, hedelmäinen ja saksalaisittain katkerakin pihkanruskea olut. Jo tuoksussa on miellyttävää toffeeta ja kuivahedelmää, ja humala tuo olueen hempeän yrttisen sävyn. Uerige tykkää ilmeisesti etenkin Hallertaun ja Spaltin baijerilaishumalista.

Ja toden totta, DoppelSticke onkin miedomman sisaruksensa rinnalla käsittämättömän tanakka, saksalaisesta näkökulmasta miltei jenkkityylinen extreme-olut (vaikka mitään amerikkalaisia raaka-aineita siinä ei ilmeisesti mukana olekaan). Yrttisyys menee viher- ja piparminttua sisältävien Apteekkarin Pehmeiden Yrttipastillien linjalle, ja sen täytyy olla ainakin suurelta osin peräisin tiukemmasta humaloinnista.

Mopo keulii DoppelStickessa niin, että sitä on suorastaan vaikea yhdistää Düsseldorfin lauhkeaan altbier-perinteeseen. Minusta molemmat Sticke-versiot olivat kuitenkin mielenkiintoisia ja maukkaita oluita, joita nauttisi mielellään lisääkin. DoppelSticke-maistelun ylle heitti jonkinlaisen varjon blogikollega Tuopillinen, joka oli haistanut ja maistanut oluessa asetaldehydi-virhemaun vihreää omenaa.

cofItselläni oli kaksi eri DoppelSticke-pulloa, joista maistoin, ja päädyin siihen tulokseen, että toisessa tuo virhe oli todennäköisempi kuin toisessa. Mahtaako olla mahdollista, jos samasta erästä ovat pullotettuja? Joka tapauksessa jälkimmäisestä pullosta kaadettu maisteluannos herätti selvästi vähemmän sellaista ihmetystä, että “mitäs tämä oikein on” (pihkaa? liuotinta?), ja että kylläpä ihmeelliset maut korostuvat tässä oluessa. Nautinto oli suurempi.

Lopuksi sen pitemmittä puheitta maahantuojalle ja Alkolle täydet pisteet siitä, että näitä klassikoita on saatu hyllyyn ainakin reilulla kolmellakymmenellä paikkakunnalla ympäri Suomen. Alkon järjestelmä luokittelee ne “erikoisuuksiksi”, koska altbier on sellaiseen laariin systeemiä laadittaessa heitetty, mutta melko valtavirtaisia pienpanimo-oluitahan nämä nykypäivänä tietysti ovat.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 19

––Münchenin oluen suuri salaisuus. “Hamb[urger] Fremdenblattin” mukaan on nyt wiimeinkin keksitty Münchenin oluen suuri salaisuus, jonka perille on niin kauwan turhaan koetettu päästä.

munchen-vesi-turun-sanomat-23-10-1910Aikasemmin oli yleisenä se usko, että Münchenin oluen hywät ominaisuudet aiheutuiwat erikoisesta humala- ja mallaslaadusta; mutta tämä luulo osoittautui wääräksi. Sitten turwauduttiin käymisbasilleihin ja koetettiin oikeilla München-basilleilla panna oikeata Münchenin olutta muilla paikkakunnilla; se epäonnistui täydellisesti.

Wiimein ruwettiin tutkimaan wettä, ja nyt luuliwat tutkijat päässeensä salaisuuden perille; mutta kokeet muille paikkakunnille wiedyllä Münchenin wedellä epäonnistuiwat niinikään täydellisesti. Uusi olut oli tosin aiwan Münchenin oluen näköistä, mutta maku ei ollut sama. Ja kuitenkin oli oluenpanijoilla hywä johto siinä tiedossa, että oikea Pilsner Urquell saa erikoisen hywät ominaisuutensa sen kautta, että wesi oluen walmistukseen otetaan lammikoista, joissa kaswaa aromaattisia kalmus-kasweja.

Nyt wiimeinkin sanoo hiiwakeemikko, toht. Emslauder todenneensa, että wesi sen tosin sittenkin yksinänsä tekee. Salaisuus on, sanoo hän, weden kalkki- ja hiilihappo-pitoisuudessa, jotka aineet olutta pantaessa synnyttäwät joukon n.s. “kolloideja”, aineita jotka owat lähellä gelatinia eiwätkä woi kiteytyä. Kolloidit waikuttawat, että olut maistuu “täyteläiseltä”. Mutta tawallisessa wedessä saostuwat kolloidit, niin että olut maistuu “ohkaiselta”.

Sen seikan, että Münchenistä ja ylä-Bajerista muualle wiedyllä wedellä tehdyt kokeet eiwät ole onnistuneet selittää toht. Emslauder johtuneen siitä, että wettä kuljetettaessa suuri määrä hiilihappoa haihtui, ja sen kautta häwisi myöskin kalkkipitoisuus.

Kun salaisuuden perille täten nyt on päästy, ei kulune kaukaakaan aikaa ennenkuin jo melkein missä hywänsä woidaan walmistaa “oikeata” Münchenin olutta, jota ei woi erottaa itse Münchenissä walmistetusta.

* * * * *

Uutisen välittivät Turun Sanomat ja muutama muu suomalainen sanomalehti vuoden 1910 loppusyksyllä, jolloin jo ainakin viisikymmentä vuotta oli meilläkin yleisesti tehty paikallisia “baijerilaisia” tai “müncheniläisiä” oluita. München oli varsinkin 1800-luvun lopulla ympäri Eurooppaa taikasana, joka merkitsi hyvää ja nykyaikaista olutta – vähän samaan tapaan kuin IPA 2010-luvulla. Tieto siitä, miten tehdään “aitoa” Münchenin olutta, olisi varmasti ollut kullanarvoinen. Ei sen salaisuus tosin pelkästään vedestä varmasti riippunutkaan.

Tästä ei kuitenkaan kulunut kau[k]aakaan, kunnes Münchenin magia haihtui. Sitä arvostettiin toki perinteikkään ja laadukkaan oluen tyyssijana myöhemminkin, mutta vaalea olut valtasi 1900-luvulla yhä enemmän markkinoita ja sen alkukotina pidettiin pikemminkin Pilseniä. Tumman oluen kotina tunnettu München taipui itsekin ajan mittaan ja alkoi erikoistua Helles-olueen.

Pilsner Urquelliin liittyvä maininta siitä, että sen vesi otetaan “aromaattisia kalmus-kasweja” kasvavista lammikoista on minulle uutta. Plzeňin veden pehmeydestä puhutaan kyllä paljon. Kalmus on ilmeisesti rohtokalmojuuri, joka on sinänsä yksi niistä lukuisista kasveista, joilla joskus menneisyydessä on olutta ja viinaa maustettu. Onko joku muu kuullut tätä teoriaa, jossa Plzeňin vedenottopaikan kasvistolla olisi ollut vaikutusta oluen makuun?

Münchenin vesi ei ole suinkaan yhdentekevä asia, ja sitä paikalliset panimot yhä käyttävät markkinoinnissaan yhtenä laadun takeena. Esimerkiksi Paulanerin verkkosivuilla on panostettu paljon interaktiiviseen maaperätutkimukseen, jossa oluenystävät voivat katsoa kerros kerrokselta, millaisten kivilajien alla oluessa käytetty pohjavesi makaa.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 16

Saksasta tulleen uutisen mukaan suuressa kaupungissa Reininmaalla oli vietetty erään panimon olutkuskin hautajaisia. Elettiin 1920-luvun puoltaväliä, ja ruumisvaunuja vetäneet kaksi työhevosta olivat päässeet osallisiksi myös sodan kauhuista yhdessä isäntänsä kanssa.

Joitakin vuosia aikaisemmin, ensimmäisen maailmansodan päästyä vauhtiin, suurpanimon hevoset ja kuski päätyivät kaikki kolme palvelemaan mörssäripatterissa. Siellä raskaan tykin iänikuinen kiskominen sinne sun tänne onnistui kyllä vahvoilta työeläimiltä myös huonoilla teillä ja hankalilla keleillä.

Vuoden 1918 kevätoffensiivissa Amiensin lähistöllä panimohevoset olivat toisen parivaljakon kanssa vetämässä ammuslastia Montdidier’n kaupungin läpi, kun kirkkomaalla tämä kuljetus sai raskaassa tykistötulessa osuman. Kaksi muuta hevosta pillastuivat ja karkasivat, ja ajurit putosivat iskun voimasta tien sivuun.

Suuri oli ihmetys patterissa, kun panimohevoset jonkin ajan päästä vetivät lastinsa – kaksi tusinaa 125 kg painoisia tykistökranaatteja – puhki ammuttujen teiden halki perille, kahdestaan ja ilman ajajaa. Myös olutkuski oli selvinnyt kirkkomaan tapahtumista hengissä, vaikkakaan ei vammoitta, ja liittyi myöhemmin hevostensa seuraan. Kun sota syksyllä loppui, koko kolmikko palasi entisiin hommiinsa panimon palvelukseen.

Ajan mittaan panimo hankki olutkuljetuksiaan varten automobiileja, mutta kaksi hevosta ja niiden ajuri saivat kuitenkin jäädä yhtiön leipiin. Hevoset eivät koskaan täysin toipuneet sodan järkytyksistä, ja ajurinkin liikkuminen oli sotavamman takia heikkoa. Suurpanimo otti kuitenkin asiakseen huolehtia näiden kolmen uskollisen työntekijän elannosta loppuun saakka. Ensimmäisenä lähti ajasta ikuisuuteen entinen olutkuski, ja hevoset saivat vielä kerran pujottaa väsyneet kaulansa valjaisiin tehdäkseen viimeisen palveluksen isännälleen.horses-public-domain

Alun perin Deutsche Tageszeitungin julkaiseman uutisen välittivät keväällä 1926 Wiborgs Nyheter, Svenska Pressen ja Tammerfors Aftonblad.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 3

Kirje Münchenistä julkaistiin Hufvudstadsbladetissa vuonna 1904, ja se alkaa müncheniläisten vuodenaikojen esittelyllä. Tällaiset niitä näitä jutustelevat kirjeet eri puolilta maailmaa olivat ilmeisen yleisiä tuon ajan sanomalehdissä. Nytkin varsinainen aihe on tanssija Isadora Duncan ja unissakävelevä perfomanssitaiteilija Madeleine Guipet. Aasinsillan kautta päästään sitten paastonajasta kulttuuritarjontaan, mutta ensin siis kerrotaan, miten müncheniläisille muutenkin hahmottuu vuoden kierto.

Se taas tapahtuu tietysti oluiden merkeissä. Ulkokautta jatkuu kesäkuulta lokakuulle, ja silloin juodaan “tavallista ruskeaa tai keltaista kesäolutta ulkoilmassa”. Talviaikaan müncheniläinen nauttii talviolutta Stammkellerissään; sitten tulee maaliskuun 12. päivästä alkava Salvator-sesonki. Ihana, päihdyttävä Salvator-olut toimii vastapainona paastonajan kieltäymykselle. Pienen väliajan jälkeen päästään siirtymään toukokuiseen Maibock-kauteen.

Näinhän tämä varmaan pitkälti menee Baijerissa edelleen. En tiedä tosin, paljonko nykyään puhutaan kesä- ja talvioluesta. Kesäkauden loppuun osuu myös Oktoberfest-oluiden aika. Alun perin sitä paitsi kesä- ja talvioluen ero ei kai mennyt niin päin, että kesäolut olisi ollut sitä “tavallisempaa”. Aikana ennen jäähdytysjärjestelmiä Yrjönpäivä 23.4. oli viimeinen ajankohta, jolloin olutta sai panna, ja sitä oli siihen mennessä varattava koko kesän tarpeisiin. Kesäolut tehtiin vahvemmaksi ja humalapitoisemmaksi, jotta se säilyisi läpi pitkän lämpimän kauden Mikonpäivään saakka.

Jutussa pisti silmään keltainen müncheniläisolut. Jonkun olutkirjoittajan olen nähnyt sanovan, että Münchenissä juotiin 20-luvulle saakka pelkkää tummaa olutta, vaikka muualla Pilsenin mallin mukaan myös vaalea lager oli yleistynyt. Joko müncheniläiset eivät oikeasti olleet niin konservatiivisia kuin olen luullut, tai sitten pohjoismainen kirjoittaja yleisti Müncheniin ne käsitykset, joita baijerilaisoluista meillä 1900-luvun vaihteessa täällä oli. Jouluoluesta ei erikseen puhuta, eikä se ehkä saksalaisessa perinteessä ole niin iso juttu ollutkaan kuin muualla.

munchen-hbl-10-04-1904

Olutkoira raiteillaan #7: Praha – Büchen – Lyypekki – Helsinki

Paluumatka Wienistä pohjoiseen mentiin pienillä pysähdyksillä, joista ei ole kovin paljon kerrottavaa. Prahaan jäi noin tunti, jonka aikana kävimme haukkaamassa happea aseman ulkopuolella mutta emme lähteneet syömään tai juomaan. Lounasaika kului seuraavassa junassa, josta kyllä tarjoiluja löytyikin. Büchenissä vaihdoimme illansuussa Lyypekin junaan ja hansakaupungista sitten parin tunnin ruokailutauon jälkeen paikallisjunalla satamaan.

* * * * *

Tšekin junaravintolayhtiön asiakaslehti oli haastatellut Václav Berkaa, joka on pitkäaikainen Plzeňský Prazdroj’n eli Urquellin panimomestari. Berka on jo kolmannessa polvessa töissä kyseisellä panimolla, jossa hänen isoisänsä aloitti vuonna 1927. Setä taas työskenteli toisella lähiseudun panimolla, josta myös Václavin oma ura poikasena alkoi. Urquellilla hän ei ollut alkuaikoina tekemisissä oluenpanon kanssa kuten moni kollega, vaan hänen vastuullaan oli panimon 3 500 tammitynnyrin maanalainen armeija. Niissä oluen käyminen tapahtui aina vuoteen 1993 saakka, jolloin siirryttiin nykyisiin astioihin.

Berka on sittemmin muun muassa johtanut samaan konserniin kuuluvaa Gambrinus-panimoa ja ollut tietysti päävastuussa oluenpanosta Urquellillä. Jossain vaiheessa hän toimi myös oman isänsä esimiehenä, mikä ei ollut aluksi helppoa. He asuivat kumpikin Plzeňin lähistöllä, heräsivät aamuisin puoli viisi lähteäkseen töihin ja juttelivat junamatkalla panimon asioista. Berka korostaa sitä, miten Urquellin raaka-aineet ja osin valmistusmenetelmätkin ovat pysyneet niin kauan samanlaisina. Vaikka se meistä voi tuntua joskus ”peruspilsneriltä”, panimon kannalta se on kuitenkin laadukas varasto-olut, kun taas arkisemman ja kotimaan markkinoille suunnatun käyttöoluen virkaa hoitaa Gambrinus.

Panimo on opastanut Tšekin junayhtiön ravintolahenkilökuntaa oikeaoppisessa Pilsner Urquellin laskemisessa, ja hyvät oluet meille nytkin ravintolavaunun hanasta saatiin. Vaunussa on erilaisiin aikoihin päivästä ”happy hour” -hetkiä, ja ehdimme tilata ruokamme ja juomamme juuri yhdellä näistä, vaikka emme olleet ajoitusta suunnitelleet. Niinpä esimerkiksi Urquellin hinnaksi tuli 39 korunaa eli noin 1,60 euroa (tosin 0,33 l eikä 0,5 kolpakosta). Oluita juodessa nautimme myös paluumatkan kauneimmista maisemista Elben laaksossa.

* * * * *

Käyttöoluesta puheen ollen, sitä on tämän reissun aikana nautittu monessa paikassa ja taas Lyypekissä oli sitten Holsten Pilsenerin aika. Holsten ei ole pohjoisimman Saksan pilsnerien kärkeä, eli makua on minusta vähemmän kuin esimerkiksi Jeverissä tai Flensburgerissa. Nyt sitä kuitenkin Lyypekin Ratskellerissä oli tarjolla, ja olihan se kaaliruokani kumppanina vähintäänkin pitkää ja kylmää, ellei muuta.

Kun jo Hampurissa tällä reissulla törmättiin Holsteniin, alkoi välittömästi soida päässä Oodi ilolle kuuluisan brittiläisen baritonin Robert Benningtonin sanoilla. Bennington (Rowan Atkinson) nimittäin huomaa vasta lavalla, että hänen nuoteistaan puuttuu kaikki paitsi kansilehdet. Baritoni ei hätkähdä vaan laskettelee saksankielistä puppua, jota sylki suuhun tuo: ja ja, nein nein, Apfelstrudel, Hofmeister und Holsten-Pils. Piti sitten tarkistaa, miksi juuri nuo kaksi olutmerkkiä. Netin mukaan molemmat olivat aikanaan vahvasti Englannissa mainostettuja (ja myös siellä valmistettuja) lagermerkkejä ja niillä raivattiin saarivaltakuntaan tölkkilagerin markkinat.

Kaksi muuta asiaa täytyy nostaa vielä: toinen on, että Schleswig-Holsteinissa syödään ilmeisesti paljon lehtikaalia, muutkin kuin hipsterit. Nyt loppusyksystä on juurikin Grünkohl-sesonki ja minun annoksessani, joka kulki nimellä Kuddelmuddel, oli sitä maukkaassa mössössä, jonka päällä oli makkara ja kasslerviipale. Vähän belgialaisen stoempin tapaan. Vihanneksen ympärille syntyneeseen kulttiin kuuluu osavaltiossa sitten kaalikuninkaan kruunaaminen ja muita rientoja.

Toinen asia on raatihuoneen kellarit. Niitä pitäisi olla joka kaupungissa. Oli erinomaista mennä perjantai-iltana – tietämättä Lyypekistä tai sen ravintolatarjonnasta ennalta mitään – suoraan kaupungin ytimeen ja löytää rauhallinen, tunnelmallinen kellariravintola ja sieltä lähialueen ruokaa. Tiiliholvit kuuluvat asiaan, samoin olut, puiset loosit, kokeneet tarjoilijat, vanhojen paikallisten seurueet sekä se, että kellari suljetaan ihmisten aikoihin eikä riekuta aamuun.

* * * * *

Kaksi viikkoa aikaisemmin olimme tulleet Suomesta Keski-Eurooppaan päin Ruotsin ja Tanskan halki, mutta nyt Itämeren yli palattiin laivalla Travemündestä Vuosaareen. Tämän blogin kommenteissa ehdittiin jo jossain vaiheessa mainita junamatkailun ekologisuudesta, mutta tässä rahtilaivaratkaisussa tulee saasteiden näkökulmasta vähän takkiin, koska se ei ole käsittääkseni mikään vähäpäästöinen matkustusmuoto.

Laiva lähtee tietysti Skandinavienkailta, johon pääsee sinänsä kätevästi junalla, mutta rautatieseisakkeen ja laivaterminaalin välinen etäisyys tuli meille kuitenkin pienenä yllätyksenä. Illan pimennyttyä seisoimme junan laiturilla ja yritimme etsiä jostain opastusta perille. Onneksi laiturilla oli lisäksemme yksi paikallinen mies, joka osasi neuvoa kävelemään radan ali julkisen liikenteen bussipysäkille. On tosin mahdollista, että samaisella bussilla, joka meidät vei sataman porteista sisään ja terminaalille, olisi voinut tulla myös koko matkan Lyypekin keskustasta.

Itse laivalla eli Finnstarilla olo oli leppoisaa, hytti oli viihtyisä ja ateriapakettiin sisältyvät ruoat päästiin syömään ikkunapöydässä. Kyllähän merta mielellään katselee, vaikkei näkymässä paljon vaihtelua tällä matkalla ollut – toista ovat Turun ja Tukholman saaristot ja Ahvenanmaa. Baarin olutvalikoima näyttää laivan nettisivuilla suppeammalta kuin se oikeasti oli. Peruslagerien ja vehnäoluen lisäksi jääkaapista löytyi esimerkiksi kolmea erilaista Stallhagenin olutta ja kahta väriä Leffeä.

Kun laiva kurvasi Vuosaaren laituriin, olimme olleet matkalla kaksi viikkoa – 14 vuorokautta ja risat. Olimme junailleet kahdeksassa maassa kolmellatoista eri junalla. Juotuja oluita en lähde laskemaan, eikä niiden määrä varmasti päätä huimaisikaan, kun minussa ei ole pahemmin tikkerin vikaa. Matkan eteläisimmissä pisteissä aperitiiveina ja ruokajuomina oli usein viini tai katkerospritz. Junan penkissä istumisen puuduttavuutta pelkäsimme etukäteen ehkä turhankin paljon, ja toisaalta mielenkiintoista nähtävää ja havainnoitavaa oli eri etapeilla enemmän kuin toivoinkaan. Tekisin uudestaan – jos ei tällä niin vaikka jollain muulla reitillä.

lub-2lub-0lub-1cofsdrcof

Olutkoira raiteillaan #2: Hampuri

Jos Kööpenhaminassa poikkeamiseen oli aikaa vain kaksi tuntia, Hampurissa vietimme ruhtinaalliset 24 tuntia. Ennustettu sadekaan ei ehtinyt tulla niskaan kuin aamulenkillä. Hansakaupunki siis näytti meille niin ystävälliset kasvot kuin marraskuussa on mahdollista. Hotelli oli valittu läheltä rautatieasemaa, mutta sekään ei olisi ollut välttämätöntä, koska saavuimme iltakahdeksan maissa Tanskasta ja toisaalta yöjuna Zürichiin lähtisi vasta seuraavana iltana.

Hampuri oli pitkään yksi Euroopan oluenvalmistuksen merkittävimpiä keskuksia. Sikäläinen olutkenttä muistuttaa ehkä nykyään enemmän Pohjoismaiden tai Hollannin suurkaupunkeja kuin esimerkiksi Müncheniä tai Kölniä. Iso Holsten hoitaa pilsnerin panemisen ja pienpanimot ovat enimmäkseen nuoria, monesti amerikkalaisten innoittamia. Tämä hankauskohta globaalin craft beerin ja konservatiivisemman saksalaisuuden välillä on aina kiinnostava, mutta mitään erityistä Hampuri-pintaa siitä on vaikea löytää. En kyllä mitään tarkkaa tutkimusta yrittänytkään tehdä Hampurin craft-skenestä.

Kaupunki oli minulle ennestään tuntematon, ja sateen lakattua lähdimme hotellilta St. Georgin alueelta katselemaan keskustaa. Hampuri vaikutti komealta ja porvarilliselta kaupungilta, josta jotkin osat ovat säästyneet toiselta maailmansodalta ja muilta mullistuksilta hyvinkin. Toisaalta esimerkiksi vanhaa kaupunkia on pitkälti korvattu moderneilla, vähän kolhon näköisillä toimistorakennuksilla. Raatihuone oli näyttävä ilmestys, kanavia risteili siellä täällä ja monet kadut olivat tyylikkäitä, kuten Neues Wall, jossa poikkesimme Felix Judin kirjakaupassa.

Satama oli toista maata. Söimme lounasta Groβe Elbstraβen tukkutorilla, jossa monien kalakauppojen yhteydessä oli ravintola tai ainakin myytiin take away -kalaleipiä. Atlantic-kalakaupan BistrOcean oli tunnelmallinen, aidon oloinen ja erittäin suosittu paikka. Söin hummeriragun paistetuilla perunoilla ja matkaseuralainen sai runsaan lautasellisen eri tyyppisiä katkarapuja, sillejä ja mustekalasalaattia. Jever Pilsener oli hyvä ruokajuoma, koska siinä on hiukan enemmän humalan puraisua kuin monissa peruspilsnereissä.

Juuri noilla nurkilla satama-alueen vanhaa rakennuskantaa on säilynyt mukavasti, samoin tietysti mahtavassa Speicherstadtissa. Siellä kanavia reunustavat punatiiliset varastokolossit edustavat komeinta eurooppalaista teollisuus- ja logistiikkarakentamista. Jättiläisvarastojen kautta kulkee kuulemma iso osa Euroopan itämaisten mattojen kaupasta, ja monessa rakennuksessa mattokasoja näkyikin. Myös monenlaista it-firmaa ja innovaattoria tuntui ylemmissä kerroksissa toimivan. Juomaa tai ruokaa hakeville varastokorttelit eivät ole Hampurin anteliaimpia alueita, mutta toisaalta sekä keskusta että Hafencity ovat lähellä. Arkkitehtuurin ystäville toinen must-paikka, Kontorhausviertel 1920-luvun toimistotaloineen on aivan kivenheiton päässä.

Hafencityn suunnalta löytyy upea uusi konserttitalo Elbphilharmonie, ja siellä sen sijaan on oluenystäville nähtävää. Störtebekerin panimo pitää talossa ravintolaa ja pientä baarikahvilaa. Suomen kaupoissa heiltä nähdyt oluet eivät ehkä ole ihan Saksan kiinnostavimmasta päästä, mutta koko sortimentti on paljon laajempi ja se on saatu tässä ravintolassa toimimaan minusta hyvin sekä ruoan kanssa että omillaan. Itse maistamani oluet Eis-Lager ja Nordik Porter kuuluivat neljä eri oluttyyliä kattavaan ”Eisbock-listaan”. En tiedä oliko vahva portterikin tehty vettä pois jäädyttämällä kuten Eis-Lager. Molemmat olivat yli 9-prosenttisia ja varsinkin Eis-Lager oli onnistunut ruokaparitus mausteisen tonnikalatartarin kanssa.

Störtebeker on Stralsundista, ei siis hampurilainen panimo. Muutenkin lähialueiden ja muun Saksan oluet olivat kaupungissa monipuolisesti esillä – kaikki kapakat eivät suinkaan olleet Holstenin kilven alla. Hotellin lähibaari, perinteikäs Zum alten Ritter tarjosi Barren panimon pilsneriä ja dunkelia Nordrhein-Westfalenista, ja näistä jälkimmäinen oli yllättäen pintahiivaolut. St. Georgin pääkadun Lange Reihen baareissa näkyi yhtä hyvin Hampurin pienpanimoiden Ratsherrnin ja Wildwuchsin kuin Münchenin suurten lager-panimoiden kylttejä. Monet vanhat preussilaiset pils-merkit kuten Veltins, Bitburger ja Warsteiner olivat myös kaupungissa esillä.

Minulla oli ollut epämääräinen ajatus käväistä Bar Oorlamissa, joka on ilmeisesti paikallisen käsityöpanimon Buddelshipin uudehko baari. Se ei kuitenkaan ollut käytännössä auki sinä aikana, kun Hampurissa olimme, joten tuo suunnitelma jäi, enkä muihinkaan kaupungin craft beer -paratiiseihin sitten aktiivisesti pyrkinyt.

Tarjontaahan on 2010-lukulaisen olutkulttuurin saralla Hampurissakin ihan mukavasti, yllä mainittujen lisäksi esimerkiksi panimot Kehrwieder, Bunthaus ja Landgang. Jääköön jotain seuraavaankin reissuun. Sen sijaan perinteisempi panimoravintola Gröninger osui juuri passelisti reitillemme, ja siellä pääsin testailemaan erikoista, tikkunekun väristä pilsiä, jossa ei ollut humalan puraisua oikeastaan nimeksikään. Olutvalikoimaltaan ysärihenkinen kellariravintola oli paikkana samaan aikaan varsin tunnelmallinen että selvästikin tarvittaessa tehokas.

* * * * *

Matka jatkuu yöjunalla Saksan poikki, ja seuraavana aamuna on tarkoitus herätä Zürichissä. Sveitsissä pysähdys on jälleen lyhyt, mutta sitä seuraava etappi Milano toimii majapaikkanamme vähän pitempään. Milanosta käsin naputellaan matkan seuraava postaus, ja siinä todennäköisesti ainakin joitakin tuoreita havaintoja Italian olutkuvioista.    Huomautus 2019-11-06 001127ham1Huomautus 2019-11-06 001127ham2Huomautus 2019-11-06 001127ham3Huomautus 2019-11-06 001127ham4Huomautus 2019-11-06 001500ham5