Tumma vahva lager on olut vailla tarinaa

Otetaan vaikka Saku Tume. Viron vanhin panimo on tehnyt tätä olutta vuodesta 1960, eli se on syntynyt keskelle pimeintä neuvostoaikaa. Muutamaa vuotta myöhemmin A. Le Coq eli tuolloinen Tartu Õlletehas lakkautti ikiaikaisen portterinsa (se herätettiin henkiin, kun Olvi 1990-luvun lopulla osti tarttolaistehtaan). En tiedä, millainen olut Sakun tumma on neuvostoaikana ollut – nytkin se on aika kiltti tumma talvenlämmittäjä.

Onko se tyyliltään dunkler Bock, kuten Ratebeer väittää? En ollut koskaan ajatellut virolaisten vahvoja, tummia oluita Bockeina, mutta nyt kun katson jo ajat sitten kadonneen Rüütli-oluen etikettiä, huomaan Tartu Õlletehtaan aikanaan kutsuneen sitä topelt-bockiksi. 7,5-prosenttinen olut maistui 1990-luvun lopun Tallinnassa dekadentin vahvalta, itäeurooppalaiselta, ei baijerilaisen siloitellulta.

Tšekit, jotka eivät kansainvälisistä oluttyylien luokituksista paljon piittaa, tekevät myös vahvoja tummia lagereita. Alko pitää uskollisesti valikoimissaan Pivovar Nova Pákan Podkrkonošsky Speciál Tmavýa (6,3 %), jonka Ratebeer kategorisoi Dark Lager/Dunkel/Tmavý-tyyliin, vaikka esimerkiksi Beer Judge Certification Programin mukaan tumma tšekkilager ei voi niin vahvaa olla.

Tšekeillähän vahvimmat tummat lagerit saattavat mennä myös esimerkiksi portterien koriin, jos panimo niin päättää. Tällöin puhutaan kai Baltic portereista, vaikka monikaan tuota termiä käyttävä tuskin tulee ajatelleeksi, että portteriperinnettä löytyy niinkin etelästä kuin Tšekistä. Eihän Sakullakaan Tume ole lopulta oluena kovin erilainen tai erivahvuinen kuin panimon Porter, joka on korkeintaan hieman makeampi ja viinimäisempi. Novopackéssa on kylläkin tuntuva tšekkiläinen humalointi, joten portteri se ei oikein voisi olla.

Luin jostain, että porttereita oli muinoin jopa Jugoslaviassa asti. Siitä ei kuitenkaan ollut kyse reilut kymmenen vuotta sitten, kun köröttelimme bussilla Kroatian päästä päähän ja joimme litran muovipulloista montenegrolaista Nikšićko Tamnoa. Ratebeer tuntee tuon oluen nykyään 6,2-prosenttisena Schwarzbier/Black Lagerina, eli jälleen hieman eri saksalaislokeroon sijoitettuna – vaikka kyse on mielestäni tässäkin yleisitäeurooppalaisesta tummasta teollisesta lagerista.

Muutama viikko sitten Alko esitteli uutuutena galicialaisen tumman lagerin nimeltä 1906 Black Coupage (7,2 %). Tyylilajina on Alkon mukaan tumma lager, Ratebeerissä Dark Lager/Premium (kategorian oluiden vahvuudet alkavat 4,5 %:sta). Arde murjoi espanjalaisoluen omassa blogissaan, eikä se parhaita viime aikojen Alko-lanseerauksia olekaan. Olut on esimerkiksi Saku Tumeen verrattuna hieman vahvemmin humaloitua, mutta humala tylpistyy pahviseen, kitkerään makuun. Ylipäätään se on samantyyppistä, pähkinäistä ja suklaista, aavistuksen karpalonkirpeää, mutta pliisuhkoa ja helposti juotavaa tummaa olutta kuten sakulainenkin.

Pystyisimmekö kehittämään näistä keskenään erilaisista – mutta usein itäisistä – tapauksista jotakin yhdistävää identiteettiä vahvalle, tummalle lagerille, sen ominaisuuksille, historialle ja merkitykselle? Tuskin. Silti näitä 6–8 prosentin vahvuisia ruskeita tai mustia pohjahiivaoluita yhä pulpahtelee esiin siellä täällä. Vaaleille vahvoille lagereille on muodikas imperial pilsner -kategoriansa, ainakin voimakkaasti humaloiduille. Tummille ei – ja harvoinpa niissä paljon humalaakaan on.

Kaikki tumma vahva lager ei ole kuitenkaan Bockia tai Doppelbockia, ainakaan etikettiensä mukaan. Ei se usein ole myöskään Baltic porteria. Jotkin näistä oluista ovat ehkä – tietämättäänkin – kaukaista sukua 1800-luvun lopulla suositulle baijerilaiselle lager-tyylille nimeltä Kulmbacher. Sitä juotiin ja tehtiin Helsingissäkin, ja se oli noin 6,5–7-prosenttista, tummaa ja vahvasti humaloitua. Toistaiseksi Kulmbacher ei ole noussut Gosen tai Grisetten tavoin yleisesti tunnettuihin oluttyylien luokituksiin, ehkä siksikin, että tumma pohjahiivaolut on nykyään niin täydellisen epäsuosittua. Ron Pattinson, siunatkoon häntä, on kyllä tästäkin oluttyylistä kirjoittanut.

Toisaalta suurin osa nykyisistä vahvoista tummista lagereista ei sopisi Kulmbacherin tyyppisiin lokeroihin senkään puolesta, että ne yleensä ovat hyvin miedosti humaloituja. Tämä olkoon silti muistutuksena siitä, että yleisten oluttyyliluokitusten katvealueisiin jää kaikennäköistä kiinnostavaa. Iso osa belgialaisista oluista esimerkiksi istuu kategorioihin huonosti, ja niitä on ängetty dark strong Belgian ale -tyyppisiin keinotekoisiin kaatoluokkiin. Lagereita sohitaan sokeasti saksalaisiin (oletettuihin) tyyleihin, ja näidenkin karsinoiden laidoille jää sitten jonkin verran vahvoja outolintuja.

Mainokset

Andechser Bergbock Hell – matka Myyrmäkeen

Klosterbrauerei Andechs on yksi niitä saksalaispanimoita, joiden tuotteet uusi alkoholilaki on tuonut pienellä ryminällä ruokakauppoihinkin. Näköjään BrewSeeker kuskaa näitä Suomeen. Mikään panimon oluista ei olisi mennyt aikaisemman 4,7 %:n rajan alta kauppoihin, mutta nyt sitten Vollbier Hell ynnä muut ovat siellä.

Ylempi sääty, Doppelbock, Spezial Hell ja Bergbock, on tietysti edelleen ruokakaupparajan yläpuolella ja Alko onkin poiminut näitä maahantuojan valikoimista omille hyllyilleen. Kevät on Olutkoiralle vaaleiden Bockien aikaa, ja niinpä katsoin harmikseni, että Bergbock on kuitenkin päätynyt valitettavan harvoihin pääkaupunkiseudun Alkoihin.

Jostain kansalaistoiveiden ja algo(Alko?)ritmien yhdistelmästä johtuen Myyrmannin myymälä pitää hallussaan Andechsin koko valikoimaa. Hetken mielijohteesta – melko epäekologisesti kyllä – huristelimme lauantaina Länsi-Vantaalle hakemaan Bergbockia. Olisihan sitä verkkokaupasta kai saanut maanantaiksi, mutta nyt se tarvittiin viikonlopun maistelujuomaksi. Andechs(1).jpg

Otin kyllä kassiin Bergbock-pullojen lisäksi muutaman kappaleen Spezial Helliä, joka on mainio maltainen ”super-Helles”. Teimme samalla ruokakauppaostoksia Myyrmannissa, joten pelkkien oluiden vuoksi näitä kilometrejä ei sentään ajettu. Vilkaisin paikallisen Alkon muunkin olutvalikoiman läpi, ja se tuntui jotenkin osuvan omiin mieltymyksiini erityisen hyvin – brittejä ja muuta oli paljon.

Kuten ennenkin olen sanonut, Maibock ja muu Heller Bock -kuvio on Suomessa aika ohutta, ja jopa näin sesonkiaikaan keväisin voi käydä paljonkin baareissa ja kaupoissa törmäämättä yhteenkään sellaiseen. Tyyli ei ole mitenkään vahvasti muodissa – päinvastoin. Jotkut kotimaiset panimot ovat kyllä kunnostautuneet asiassa, mutta tuontia ei paljon ole. Ei ehkä sitten kysyntääkään.

Andechsin vaalea Bergbock (6,9 %) on joka tapauksessa hyvä esimerkki lajinsa kermasta. Maltainen, miedon jalohumalainen ja hunajaisen makeaan vivahtava olut on parasta saksalaista peruskamaa – ei spektaakkelinomaista vaan laadukasta ja turvallista. Prosenttiyksikköä miedompi Spezial Hell on samaa sukua mutta kuivempi ja tosiaan ehkä vielä ohraisempi.

Andechs(2)cof

Muuten olen tänä vuonna bongannut taas tutun Ayinger Maibockin sekä Schlossbrauerei Au-Hallertaun Maibockin, joista jälkimmäinen on märzenmäisen punertava eikä ihan vaalea. Näitä näkee Urkin tai kalaravintoloiden tyyppisissä pitkän linjan paikoissa. Uusien craft-baarien näkökulmasta Saksan kausiperinteet tuntuvat olevan yhtä kaukaisia ja epäkiinnostavia kuin taivaankappale Pluto sen jälkeen kun se alennettiin kääpiöplaneetaksi.

Viiden tähden pilsneri

Hesarin olutraadit ovat usein perusasioiden äärellä. Tämä tekee niistä joidenkin olutsomettajien mielestä turhan ”old school” -henkisiä, mutta jos katsoo asioita muillakin akseleilla kuin vanhanaikainen–moderni-jaolla, perusasioistakin löytyy monia puolia. Ja joka tapauksessa on kiinnostavaa, miten suhtautuminen perusasioihin muuttuu sekä ajassa että sen mukaan, kuka puhuu.

Suomen olutfoorumeilla pilkahtaa toisinaan pieni jännite olutihmisten vanhan koulukunnan – eli viime vuosituhannella aloittaneiden ammattilaisten – ja nuoremman polven craft-junnujen välillä. Yhtenä kitkan purkautumismuotona ovat ajatukset pilsnerin roolista olutkentässä. Vanhoille pilsneri on kuninkuuslaji, jonka mestariksi halajavan kannattaa katsoa nöyränä Saksan suuntaan. Nuorille Saksan bulkkipils on kaukaa kierrettävää ”ötkeriä” – tai pelkkää ilmaa. Ainakin vähän kärjistäen.

Saksalainen pilsneri on kuin hento akvarelli: tarkkoja siveltimenvetoja valkealla taustalla. Kyse ei ole siitä, että kaikki maut vaimennetaan, jotta päästäisiin pienimpään yhteiseen nimittäjään. Sen sijaan maisemasta pitää saada niin vähäeleinen, että jokin keskeinen elementti – tässä tapauksessa kai humala – korostuu hukkumatta taustaan. Maltaan ja muidenkin osasten pitää olla täydellisessä tasapainossa, koska pienikin särö häiritsee.

Hesarin raati ei löytänyt pilsnereitä testaillessaan tällä viikolla yhtään viiden tähden tuotetta. Neljään tähteen parhailla pisteillä ylsi König Pilsener, jo 1990-luvulta Helsingin baareista tuttu könäri. Toinen klassikko, tšekkiläinen Urquell oli kakkonen, ja raadin mukaan selvästi näiden jäljessä kolmantena tuli baijerilainen Tucher. Nämä ovat muuten kaikki suurten panimokonsernien tuotteita, Urquell vieläpä monikansallisen – jos sillä on mitään väliä.

Mikä sitten olisi viiden tähden pilsneri, jos ei esimerkiksi Urquell tai jokin testin saksalaisista klassikoista?

Silloin kun craft beer -väki intoilee pilsnereistä, ”rapsakkaa humalointia” oluttyylin ominaisuutena tulkitaan hieman eri tavalla kuin siinä maailmassa, jossa König on kuningas. Vaikkapa Birrificio Italianon Tipopils, joita ostin viikonlopuksi pari kappaletta Öl Ut -kaupasta, luottaa kuivahumaloinnista saatavaan humalankukan puraisuun. IBUja on puolitoista kertaa enemmän kuin Königissä. Yhteensä neljää eri Hallertau-alueen humalaa sisältyy reseptiin.

Tipopils on kerännyt esimerkiksi Ratebeerissä 94 pistettä (tyylipisteet 100), kun taas Saksan tutut nimet König, Bitburger, Veltins, Flensburger ja muut jäävät niukasti 20 pisteen paremmalle puolelle. Isot saksalaiset kiikkuvat siis reittaajien mielestä heikon ja välttävän rajamaastossa, kun viiden tähden tavaraa on esimerkiksi tuo italo-pils.sdr

Kotimaiset pienpanimopilsnerit eivät välttämättä tarjoa saksalaista minimalismia nekään, vaan jyräävät ruohon ja heinän tuoksulla. Usein on mahdotonta estää aivoja tuomasta keltaisen Kukko-tölkin kuvaa mieleen. Kukossa ei ole mitään pahaa, mutta monet Suomen pienpanimoiden pilsnerit sijoittuvat mielestäni johonkin hankalasti määriteltävään maastoon keveiden teutonipilsnerien, raskaampien tšekkitulkintojen ja kikkelihumaloitujen craft-pilsien välillä.

Olisi ollut hyvä, jos esimerkiksi Hesarin raati olisi saanut nostettua yhden pilsnerin kirkkaasti viiden tähden olueksi – olipa se sitten jokin saksalaisen rapea, matalan profiilin pils tai naapurimaan svetlý ležák. Tätä tarvittaisiin signaaliksi siitä, ettei dry hopping tai jokin muu kikka ole välttämätön edellytys pilsnerin nousemiseen korkeimmalle korokkeelle.

Tšekkiläinen pilsneri on virtahepo tasting-huoneessa, mikäli pilsnerin laatukriteerit otetaan tiukasti Josef Grollin kotimaasta. Tšekkiversioissa voi olla diasetyyliä ja moniulotteisia, karamellisia maltaan flavoreita, joista saksalainen kepeys ja rapeus on kaukana. Esimerkiksi Beer Judge Certification Program ei lokeroi näitä oluita pilsner-otsikon alle lainkaan vaan ”Czech premium pale lager”.

Jos pilsneri nimenomaan saksalaisessa olomuodossaan korotetaan kuninkuuslajiksi, sen edustajien joukosta pitää löytyä täydellisiä 100 pisteen tai viiden tähden oluita. Näitä saa ilmiantaa kommentteihin: maistan mielelläni. Jos taas jokin tšekkijuttu – esimerkiksi suodattamaton Urquell – on pilsnerien kuningas ja kuninkaiden pilsneri, senkin kai voi sanoa suoraan.

Stone Berlinin loppu ja craft-kulttuurin Jeesus-kompleksi

Tapahtui kesällä 2014: iso amerikkalainen käsityöpanimo Stone Brewing julkisti aikeensa avata tytärpanimo Saksaan. Saadakseen julkisuutta ilmoitukselle panimon nokkamies Greg Koch istahti Berliinissä nosturin ohjaimiin ja murskasi ison kasan eurooppalaisia lagerpulloja ja -tölkkejä pudottamalla kivenmurikan niiden päälle. Protesti ei aiheuttanut yksinomaan ihailua: tulokkaan tulkittiin halveksivan paikallista olutkulttuuria.

Stonen pystytysvaihe Berliinissä ei ilmeisesti edennyt kovin sujuvasti, vaikka valtava panimo- ja ravintolakompleksi saatiinkin avattua Mariendorfin esikaupunkiin vaiheittain vuosina 2015–2016. Kochin missio oli kyllä selvä: opettaa saksalaiset ymmärtämään hyvän oluen päälle. Avaamisen aikoihin hän lausui Berliinistä muun muassa, että se “ei oikeastaan ole vielä mikään olutkaupunki”.

Stonen Berliinissä taittamaa taivalta dokumentoitiin viime syksynä ilmestyneeseen The Beer Jesus From America -elokuvaan, jonka nimi tuntuu olevan korkeintaan puoliksi ironiaa. Evankeliumeissa kerrotulla Jeesuksen tarinalla ja Stone Brewingin Euroopan-valloituksella on vapahtajahahmon lisäksi yhteistä sekin, että molemmilla on jokseenkin onneton loppu.

stoneberlin_Flickr_Yerodin-Quarzen_CC-BY-2-0_45355554004_e174aeb0ee_o (1)

Kuva: Flickr.com, Yerodin Quarzen, CC BY 2.0.

Perjantaina 5.4.2019 Stone julkaisi Greg Kochin allekirjoittaman muistion, jonka mukaan yhtiö siirtää Berliinin Stone Brewing World Bistro & Gardens -yksikkönsä omistuksen skottipanimo BrewDogille. Olutsomen ja nettijulkaisujen kommentaattorit keskustelivat viikonloppuna kiivaasti siitä, mikä Stonella oikeasti meni pieleen. Kompastuttiinko ylimielisyyteen, vääriin laskelmiin, kulttuurieroihin vai johonkin muuhun?

Pureudutaan seuraavassa vähän syvemmälle aiheeseen. Varoitan heti kättelyssä, etten ole sen kummemmin käynyt Stonen Berliinin-laitoksilla kuin nähnyt niistä kertovaa elokuvaakaan. Vedän lähinnä yhteen muiden käymää keskustelua. Asia siis kiinnostaa erityisesti siksi, että tämä eurooppalaisen pienpanimokentän muovautuminen amerikkalaiseen suuntaan on yksi minua jo pitkään kiehtoneista vakioaiheista.

Pahoja aavistuksia

Ainakin kaksi seikkaa, joilla Stone Berlinin epäonnistumista on nyt jälkikäteen selitetty, oli mainittu lehtijutuissa jo ennen kuin koko paikkaa oli avattukaan. Vuonna 2015 San Diego Tribune haastatteli nimittäin muutamia henkilöitä, jotka tuntevat hyvin Berliinin olutkenttää, ja nämä osoittautuivat kaukonäköisiksi.

Kaupungin pitkäikäisimmän pienpanimon omistaja Oliver Lemke uumoili tuolloin, että Stone Brewingin panimoravintolakompleksin sijaintivalinta kaukana Berliinin keskustan eteläpuolella ei ollut ainakaan paras mahdollinen. Saksan kaupungeissa ei autoilla käsityöoluen perässä. Lemken oma ravintolahan on aivan ytimessä Hackescher Marktilla.

Etäisyys ja heikot yhteydet kaupungista on kiistaton totuus. Matkan kesto joukkoliikenteellä näyttää olevan ainakin kolmen vartin luokkaa ja lähimmältä pysäkiltä on vielä kävelymatkaa. Sattumalta sinne ei poiketa.

Toinen kanto kaskessa, jonka paikallisetkin ennakkoartikkelissa mainitsivat, on saksalaisten konservatiivinen olutmaku. Berliiniläisen BRLO-panimon Katharina Kurzin mukaan Stonen oluet “eivät ole kovin helposti lähestyttäviä” keskiverrolle saksalaiselle oluenystävälle. Olutalan analyytikko Ina Verstl oli samoilla linjoilla: “uskon, että [paikalliset] käyvät siellä kerran ja maistavat, mutta toteavat maut liian äärimmäisiksi”.

Kun projektia käynnisteltiin, Stonen Greg Koch vertasi Berliinin olutskeneä (noin vuonna 2015) San Diegon meininkiin 1990-luvun puolivälissä. Panimoita oli vähemmän, baareja oli vähemmän. Berliinissä kyllä puhuttiin jo neljä vuotta sitten paljon craft beeristä, mutta sillä tehtiin Kochin mukaan ero tietynlaisten oluenjuojien ja niiden toisten välille. Hän väitti, että Amerikassa ero oli jo hämärtynyt ja “IPA on vain olutta”.

Nyt projektin sitten kaaduttua Greg Koch puhuu edelleen siitä, miten “useimmat saksalaiset yhä sivuuttavat nämä hienot [käsityö]oluet ja ostavat halpaa tavaraa”. Hän hokee, että mahtava olut ei ole koskaan halpaa, kuten muutkaan hienot asiat eivät ole halpoja. Hän kuitenkin myöntää Berliinin craft-kentän kehittyneen muutamassa vuodessa: siellä on jo “yli 20 baaria tai ravintolaa, joilta löytyy enemmän kuin kymmenen oluthanaa”.

Partasuu saarnaa

Greg Koch ei toki ole väittänyt tuoneensa amerikkalaistyylistä käsityöolutta Berliiniin, eikä hän kyllä ole sitä tuonutkaan. Yllä mainittu Oliver Lemke teki omassa panimoravintolassaan IPAa jo 2000-luvun puolessavälissä, ja jopa Etelä-Kalifornian ylpeys DIPA oli Lemken valikoimassa jo ennen kuin Stone avasi Saksassa. Voi kuvitella, että Lemken IPAt ovat olleet jenkkimakuun aika vaisuja, mutta tarkoitan siis, että Kalifornia-vaikutteet ovat alun perin tulleet Berliiniin jo kauan sitten – kuten moneen muuhunkin Euroopan kaupunkiin.

Amerikkalaisissa craft-sedissä vain on jotain, miksi heihin helposti yhdistyy messiaaninen leima. Koch itse vitsaili parin viikon takaisessa podcastissa, että hänellä on tarkoitukseen sopivat pitkä tukka ja partakin.

Käännyttäjiä on ollut ennenkin. “[Garrett Oliver] rantautui Vanhaan maailmaan kuin pyhiinvaeltajaisät muinoin Amerikkaan”, kuvaili saksalainen olutkurssittaja ja -kirjoittaja Sylvia Kopp Oliverin saapumista Saksaan vuonna 2007. “Brooklyn Breweryn panimomestarin tehtävä [oli] tutustuttaa alkuasukkaat hyviin, runsaasti humaloituihin oluihin.”

Garrett Oliver ei sinänsä liity Stonen tarinaan mitenkään, mutta Koppin kuvauksessa kuuluu sama ajatus uskonnollisella paatoksella craftin ilosanomaa julistavista sankareista. Vanha maailma kuuntelee ja imitoi oppimaansa – tai jämähtää entiseen ja tyrmää uudet ajatukset. Greg Koch puhuu “käännyttämisestä” ja “käännynnäisistä” vielä jäähyväisviestissäänkin.

Onko Saksa sitten sellainen pakanamaa, johon Greg Koch kuvitteli tulevansa craftia tuomaan? Millaiseen maaperään olutjeesusten uudet testamentit ovat Berliinissä uponneet – jos ovat?

Beervana-blogin Jeff Alworth on sitä mieltä, että Koch diagnosoi Saksan olutkentän ongelmat väärin ja määräsi siksi myös vääriä lääkkeitä. Ensinnäkään ongelma berliiniläisten näkökulmasta ei välttämättä ole oluen saksalaisuus. Oli helpompaa myydä 1990-luvun kalifornialaisille ajatus, etteivät heidän juomansa Budweiserit tai Coorsit ole maailman parasta olutta, kuin todistaa saksalaisille heidän laadukkaiden pilsneriensä tai vehnäoluidensa olevan jotain, mikä tulisi pikimmin korvata amerikkalaisilla erikoisuuksilla. Tai että hanojen määrä olisi baarin laadun mittari.

Alworth uskoo, että Stonen epäonnistumisen keskiössä on panimon kyvyttömyys rakentaa siltaa kahden olutkulttuurin välille. Siltojen sijaan lähdettiin siitä, että “halvan” oluen ylivalta pitää murskata. Koch ei pelkää konfliktitilanteita vaan pikemminkin hakeutuu niihin, ja tämä strategia ei Alworthin mukaan purrut Saksassa niin hyvin kuin USA:ssa aikoinaan. BrewDoghan on toinen hyökkäävästä tyylistä pitävä panimo, ja kysymys toki herää, miten he samassa pelissä pärjäävät. (Garrett Oliverin linjana Euroopassa on taas ollut nimenomaan yhteistyökuvioiden luominen enemmänkin kuin markkinaosuuksien kahmiminen yksinpelillä, samassa kirjoituksessa todetaan.)

Beervana-blogin analyysissä myös kummastellaan hieman sitä, miten hanakasti Koch ottaa kunniaa Berliinin pienpanimokentällä jo tapahtuneesta muutoksesta (tai ainakin antaa ymmärtää näin). Esimerkiksi Berliner Weisse -oluttyylin paluu nuorten olutfanien suosioon menee Kochin tekstissä samaan pinkkaan muiden asioiden kanssa, joita Stonen läsnäolo on osaltaan edistänyt.

Tässä Stone Brewingin oma kertomus minustakin ontuu: craft-muoti oli jo alkanut vallata Berliiniä pitkälti paikallisin voimin ennen Stonen tuloa. BRLO ja muut tekivät Berliner Weisseakin, ja trendi olisi varmasti jatkanut laajentumistaan ilman amerikkalaisiakin. Toisaalta on varmaan tottakin, että berliiniläiset – tai saksalaiset muutenkin – ovat jonkin verran vaikeampia “käännytettäviä” kuin oluenystävät monissa maissa, joissa oma perinne ei ole yhtä vahva.

Oma pointtinsa on siinäkin, että saksalainen olut todella on ehkä “liian halpaa”. Twitter-ketjuissa huomautetaan, että tätä ei pidä tulkita merkiksi sen huonommuudesta. Jos somessa mainittu rinnastus laadukkaan saksalaislagerin hinnoista pitää paikkansa – että Stone myi ravintolassaan 7,80 euron hintaan Mahr’sia, joka maksaa Bambergin panimolla 2,80 € – Kochin tapa opettaa saksalaisille oluen arvoa on vähintäänkin erikoinen. Peräti kyyninen.

Monen asian summa

Stonen Berliinin-operaatio oli paljon muutakin kuin panimo ja sen yhteydessä toimiva ravintola. Stonelle jää kaupunkiin keskustan pieni taproom, ja BrewDogin ottaessa esikaupungin panimoravintolakompleksin haltuunsa Stone voi kai yhä jossain määrin tuottaa siellä myös oluitaan.

Sulkemisen syitä pitänee etsiä myös tuotanto- ja jakelupuolelta, ei pelkästään siitä, tehtiinkö asenteen, kulttuurin, ravintolan sijainnin tai ravintolan hintatason suhteen virhearvioita. Toki Kochin väite, että rakentamisen aikana tapahtuneet panimosta riippumattomat viivästykset toivat rasitetta talouspuolelle jo ennen tuotantolaitoksen avaamista, on varmasti sekin totta.

Berliinin Mariendorfissa kuitenkin tehtiin Stone-oluita myös muualle Saksaan ja Eurooppaan vientiä varten, ja tämäkään ei joidenkin spekulaatioiden mukaan vetänyt odotusten mukaisesti. Jos tölkkejä jää hyllyille, uusien craft-fanien käännyttäminen ei vanhentuneella IPAlla onnistu. BrewDogilla on aivan erilaiset kannustimet saada homma toimimaan mantereella, jos ja kun Brexit toteutuu. Skottipunkkarit myyvät nykyään kolmanneksen oluestaan Kanaalin tällä puolella, ja ainoan tuotantolaitoksen jääminen Brexit-saarelle merkitsisi tullimuurien uhkaa.

Stonen kohtaloon vaikuttivat siis varmasti monet yhtäaikaiset tekijät. Suosittujen panimoiden kuten Mikkellerin ja BrewDogin voittokulku maasta toiseen saattaa näyttää niin helpolta ja itsestään selvältä, että unohtuu, mitä kaikkia sudenkuoppia matkalla voi olla. Isokin voi epäonnistua – varsinkin, kun tähän tapaan toteutetuissa reviirinvaltauksissa maalataan leveällä telalla ja mennään paitsi suurella uholla myös riskillä. Mukana oli varmasti ymmärtämättömyyttä, mittakaavavirheitä ja ehkä ongelmallisia laskelmiakin. Tarkempia lukuja tuntematta jää kuitenkin arvailun varaan, mikä tekijä katkaisi lopulta kamelin selän.

DDR-portteri, Gose ja muut 80-luvun idän ihmeet läntisin silmin

Miltä Itä-Saksan olutmaailma näytti länsisaksalaisin silmin siinä vaiheessa, kun maailman merkittävin olutkansa oli elänyt lähes 40 vuotta kahdessa toisistaan eriytyneessä valtiossa? Yksi tapa katsoa näitä kauan sitten hälvenneitä jakolinjoja on tämän blogin lukijoille tuttu kirja Die Biere Deutschlands, jossa Wolfgang Kaul ja Dietrich Höllhuber kiersivät kotimaansa liittotasavallan sekä naapurimaa DDR:n panimoita ja ravintoloita 1980-luvun lopulla.

Kaul ja Höllhuber aloittavat DDR-katsauksensa toteamalla sen länsisaksalaisittain olennaisimman eron, että Itä-Saksassa olutta ei tarvinnut koskaan tehdä Reinheitsgebotin mukaisesti. He eivät kuitenkaan avaa tämän eron merkitystä sen pitemmälle kuin että monissa oluissa on “kemiallisia lisiä”. Riippuen määritelmästä voidaan ehkä sanoa, että jonkinlaisia panimoprosessia auttavia lisiä on ollut läntisissä puhtausmääräyksen mukaisissa oluissakin.

Armollisesti kirjoittajat kertovat, että DDR:n panimot valmistavat panimoprosessin teollistumisesta ja raaka-aineiden puutteista huolimatta monia oluita, “jotka ovat aivan juotavia”. Nyt kun kukaan meistä ei voi enää palata ajassa taaksepäin tekemään omia johtopäätöksiään, voi kysyä, onko tässä hieman nihkeässä arviossa läntistä kansallislisää. Vai oliko se jopa länsisaksalaiseksi aidosti harvinaisen myönteinen lausunto?

Ron Pattinson, brittiläinen oluthistorioitsija, joka vietti 80-luvulla aikaa Itä-Saksassa, sanoo näin: “Halveksunta, jota monet [länsisaksalaiset] osoittivat DDR:n olutta kohtaan – enimmäkseen heikompilaatuisiin panimoprosesseihin vedoten – oli epäreilua ja perustui paljolti ennakkoluuloihin … En ymmärrä, miten kukaan [idässä] saattoi juoda kalliita, valjuja [läntisiä] tuontioluita kun tarjolla oli maukkaita, paikallisia tuotteita … DDR:n olut yksinkertaisesti maistui paremmalta.” Vertailu ehkä koskee erityisesti arkisimpia massaoluita mutta on kuitenkin mielenkiintoinen.

Itäoluista esimerkiksi Radeberger, Wernesgrüner, Ur-Krostitzer Schweden, Sternburg Export Pils ja Sachsenbräu Spezial Deutsches Pilsner Vollbier läpäisevät Kaulin ja Höllhuberin seulan kelpo oluina. Sternburgin Deutscher Porter on heidän mukaansa “hyvin samettinen, ei liian makea Starkbier, jolla on hieno vaahto, ja joka on väriltään tummanruskea, miltei musta”. Oluella on pitkä jälkimaku, “joka vain jättää kitalaen yläosaan hieman epämiellyttävän makuaistimuksen”.

Saksin ja Thüringenin perinteitä

Kahdesta itäsaksalaisesta erikoisuudesta kirjoittajat jopa miedosti innostuvat. Toista niistä tekee Leipzigin pohjoisosassa talvella 1985–1986 avattu Alt-Leipziger Gosenschenke “Ohne Bedenken”. Ettekö ole koskaan kuulleet Gosesta, Kaul ja Höllhuber kysyvät lukijoiltaan, ja vakuuttavat, etteivät leipzigilaisetkaan olleet siitä kuulleet.

Gosen kohdalla on kysymys ohra- ja vehnäpitoisuudeltaan sellaisesta Weiβbieristä, jollaisena Berliner Weiβe tehdään. Panimoreseptiin emme ole tähän mennessä päässeet käsiksi; [ravintoloitsija] Lothar Goldhahn lienee varuillaan, ettei hänen Goseaan liian pian pystytä jäljittelemään. Gose muuten juodaan usein kuminaviinaryypyn kanssa tai, kuten makean ystävät, mustaviinimarjamehun kanssa. Tässäkin suhteessa ollaan lähellä Berliner Weiβea.

Ehkä leipzigilaisten kriittinen massa oli jo Gosen unohtanut, mutta kirjoittajat samalla korostavat sitä, että Lothar Goldhahn perusti henkiin herättämänsä oluttyylin yli sadan vanhan leipzigilaisen haastatteluihin. Hän oli jututtanut muun muassa panimomestaria, joka oli vuonna 1966 pannut viimeisen “alkuperäisen” Gosen. Kirjoittajat kutsuvat Gosea hennonhappamaksi olueksi ja toteavat (vanhempaan oluttyylin kuvaukseen vedoten) sen olevan kullanvärinen, hapokkaan täyteläinen, ruoansulatukselle edullinen ja janon sammuttava.

Gose_Ohne-Bedenken_Flickr_Bernd-Rostad-rajattu_CC-BY-2-0

Mainos Ohne Bedenken -ravintolassa. (Kuva: Bernd Rostad, Flickr.com, CC BY 2.0)

Pintahiivaolutta DDR:ssä ei enää käytännössä muutoin pantu, mutta ainakin yksi muu mielenkiintoinen poikkeus löytyi. Thüringenissä, Erfurtin eteläpuolella Singenin kylässä on entisen Itä-Saksan pienin panimo, Brauerei Schmitt. Wolfgang Kaul ja Dietrich Höllhuber pohtivat, miten se on saattanut pysyä hengissä perinteisenä perheyrityksenä, joka tarjoaa ruokaa kahtena päivänä viikossa ja keittää oluensa ikivanhoilla panimolaitteilla.

Tiistai on oluenpanopäivä. Silloin valmistetaan vaaleaa, vahvaa olutta, jonka maku on voimakkaan katkera. Panimoperheen ei tarvitse suorittaa käsityötään yksin, sillä kaikilta DDR:n alueilta tulee kävijöitä yhä uudestaan katselemaan toimitusta. Ja he saavat siinä ohessa tynnyristä oluen jos toisenkin, eihän sitä kuivin suin haluta olla, kun on kaukaa tultu. Kaikki tehdään niin kuin ennen sadoissa Thüringenin yrityksissä ja tässä suhteessa samanlaisessa Frankenissa.

Kahdeksan viikon jälkikäyminen tuottaa hienon hiilihapon ja kypsyneen maun, kirjoittajat kehuvat. He kutsuvat olutta Helles-termillä, mutta tosiaan erikseen mainitsevat, että hiiva on vanhaan tapaan pintahiivaa. Se “säilyttää meille viikko toisensa jälkeen palan 1700-lukua.”

Museopanimo Schmitt on edelleen olemassa. Höyryvoimalla toimivat laitteet ovat panimon nettisivujen mukaan peräisin 1800-luvun lopulta, jolloin vanhasta majatalosta tuli Schmittin perheen panimo, ja niiden kerrotaan yhä toimivan. Pullottaminen aloitettiin ilmeisesti 1930-luvulla, ja yritys sai pienenä, historiallisesti merkittävänä “mikroyrityksenä” säilyä valtiollisen panimojärjestelmän ulkopuolella myös kommunistiaikana.

Oluesta on vaikea sanoa paljonkaan käymättä paikan päällä, mutta ainakin Ratebeerin arvioijat olettavat sen olevan nykyisin pohjahiivaista Pilsneriä tai Landbieriä. Ehkä läntinen paine on Saksojen yhdistyessä pakottanut tähän? Toisaalta jos olut tehdään normaaliin saksalaistyyliin kylmissä lämpötiloissa, makueroa voisi olla vaikea havaita, olipa hiiva kumpaa lajia tahansa. Nykyisestä 800 hehtolitran vuosituotannosta suurin osa myydään yhä suoraan panimon omista hanoista.

Itäportterin ja Gosen myöhemmät vaiheet

Portteri, alun perin brittiläinen oluttyyli, jatkoi omituisia seikkailujaan sosialistisessa itäblokissa senkin jälkeen, kun se kaikkialta muualta paitsi Pohjoismaista oli kadonnut. (Tai stout, alun perin vahvan portterin nimi, oli korvannut porter-sanan miedon mustan brittioluen nimityksenä.)

Viime vuosisadan alussa saksalainen portteri saattoi olla noin 6–7 prosentin vahvuista. Ron Pattinsonin mukaan tämä oluttyyli säilyi erityisesti Itä-Saksassa ja katosi Saksojen yhdistymisen jälkeen. Jotkin idän panimot ovat ottaneet sen uudelleen valikoimiinsa myöhemmin, mutta osa näistä on melko mietoja ja Pattinsonin mukaan turhan makeita. Hän olettaa, että useimmat panimot tekivät sitä jo ennen toista maailmansotaa pohjahiivalla.

Katsoin huvikseni vuonna 2006 julkaistua Good Beer Guide to Germany -kirjaa nähdäkseni, minkä verran saksalaisporttereita oli tuohon aikaan tuotannossa. Ajattelin, että ajankohta on hyvä, koska 12 vuotta sitten amerikkalaislähtöiset craft beer -vaikutteet eivät vielä olleet rantautuneet kunnolla Saksaan ja tuoneet mukanaan angloportterin kertaustyylejä.

Löysin Saksan noin 1 300 panimosta yhdeksän portteria. Kuusi oli entisen Itä-Saksan alueella ja kolme Länsi-Saksan (ja näistäkin kolmesta yksi oli tuottajalta, joka omisti panimon myös Dresdenissä). Vahvuudet vaihtelivat 4,4% ABV:sta 10 %:iin. Mukana oli sekä uudehkoja panimoita että pitkän tien kulkijoita.

Jos saksalaisen portteriperinteen vähittäinen hiipuminen on tapahtunut melko huomaamatta, Gosen myöhemmät vaiheet ovat toista maata. Mikäli Wolfgang Kaul ja Dietrich Höllhuber olisivat vuonna 1988 kuulleet, että Gose on 30 vuotta myöhemmin yksi pienpanimoiden suosituimpia uutuustuotteita ympäri maailman, se olisi kuulostanut heistä yhtä mielikuvitukselliselta kuin marsilaisten laskeutuminen Maahan.

Gosen leviäminen mannertenväliseksi pienpanimotrendiksi 2010-luvulla on yleisen käsityksen mukaan paljolti edellä lainatun Pattinsonin syytä tai ansiota. Hän kirjoitti Gosesta blogissaan muutamaan otteeseen viime vuosikymmenen puolella ja innoitti seikkailunhaluisia panimoita tarttumaan tuntemattomaan oluttyyliin. Suolainen, kirpeän raikas maku on omiaan kesäterasseille. Saksalaiset tavat maustaa Gosea ja Berliner Weiβea mehuilla ja makusiirapeilla ovat muuntuneet nykypanimoissa muodiksi, jossa happamiin saksalaisvehnäoluihin lisätään usein jo valmistusvaiheessa marjoja ja hedelmiä.

Driftwood Brewing Gose-uh

Gose-olutta Kanadan länsirannikolta. (Kuva: Fil.AI, Flickr.com, CC BY 2.0.)

Riedenburger Dolden Bock ja Weizen-Bock Doppelbock

Nykyään on totuttu siihen, että oluiden tyylikuvaukset painetaan näkyvästi pullojen etiketteihin, eikä sisältöä tarvitse pahemmin arvailla. Vaikka ostaisin olutta, josta minulla ei ole aikaisempaa tietoa, pystyn pullon perusteella päättelemään paljon. Perinteisten oluttyylien nimien lisäksi pulloihin on alkanut ilmestyä myös koodisanastoa (imperial = vahva, India = amerikkalaiseen tyyliin humaloitu, New England = samea).

Alkossa on nyt syysbock-kausi, jonkinlaisena jatkona muutama viikko sitten alkaneelle Oktoberfest-sesongille. Loppusyksy oli vanhaan aikaan Saksassa uusien Bockien valmistusaikaa, ja niitä juotiin talven mittaan. Nykyään pukkikauden painopiste on siirtynyt paljon laskiaisaikaan ja toukokuulle.

doldenbockOtin hyllystä 0,33 l pullon Weizenbock-tyyppistä olutta Riedenburger-panimolta, miettien mikä ero tässä Dolden Bock -uutuudessa (7,9 %) mahtoi olla puolen litran pulloissa myytävään saman panimon tuplavehnäbockiin. Jälkimmäinen olut, Weizen-Bock Doppelbock (7,8 %) on ilmeisesti vakiintunut monopolin ympärivuotiseen Bock-valikoimaan.

Kaadoin Dolden Bockista kotona pienen maistelulasillisen, enkä jotenkin edelleenkään keksinyt. Maku oli purkkamaisen banaaninen, mutta kuvittelin, ettei ero normaaliin Weizen-Bock Doppelbockiin ollut kovin selkeä. Paitsi tietenkin se 0,1 tilavuusprosenttiyksikön ero, jota ei suussa tietenkään huomannut.

Olin kuitenkin ostanut varmuuden vuoksi myös yhden pullon tuota tavallista versiota, ja kun maistoin oluita rinnakkain, asian laita valkeni. Huomasin sitten, että idea olisi myös ollut pienellä präntillä luettavissa Dolden Bockin etiketistä, jossa olutta kuvattiin sanaparilla hopfengestopter Weizenbock. Termi ei ollut tuttu ja oletin sen tarkoittaneen kirjaimellisesti ”humalaa täyteen tuupattu”, mutta sain kuulla sen viittaavan kuivahumalointiin.

Dolden Bock edustaa muodikasta saksalaisoluen suuntausta, jota myös Hopfenweißeksi kutsutaan. Sen noin kymmenvuotisen historian alun voi varmasti sijoittaa Schneiderin vehnäolutpanimon yhteistyöhön amerikkalaisen Brooklyn Breweryn kanssa vuonna 2007. Tällöin syntyneessä vehnäbockissa – jonka nimi oli Meine Hopfenweiße – tarkoitus on ollut korostaa humalan makua ja ehkä määrääkin, enemmän kuin Baijerissa oli ollut tapana.

Kyläpanimosta maailmalle

Riedenburgin pikkukaupungissa Ala-Baijerissa on kaksi vehnäolutpanimoa, joista se vanhempi, Riemhofer, on perustettu jo vuonna 1683. Riedenburger Brauhaus puolestaan on hiljattain viettänyt vasta 150-vuotispäiviään. Jo aikaa sitten tämä nuorempi tulokas on kuitenkin kasvanut paikkakunnan panimoista suuremmaksi, parinkymmenen tuhannen hehtolitran vuosituotannollaan.

Riedenburger laskee oman historiansa alkaneen vuodesta 1866, jolloin nykyisen omistajan isoisoisä Michael Krieger osti paikalliselta suvulta yrityksen, joka oli silloin yksi kylän viidestä panimosta. Lisäksi Riedenburgissa oli yhteispanimo, jossa muut talot saattoivat halutessaan panna omaa oluttaan. Vehnäolut oli tuolloin matkalla kohti suosionsa aallonpohjaa, ja vasta 1950-luvulla Riedenburgerin nykyisen omistajan isä alkoi ensimmäisten joukossa elvyttää alueen vanhaa Weizenbier-perinnettä.

Tonava- ja Inn-jokien välinen maaseutu Münchenin koillispuolella oli ainakin 1980-luvulla Baijerin – ja sikäli koko maailman – tiheimmin vehnäolutpanimoiden kansoittamaa aluetta. Näin väittivät Wolfgang Kaul ja Dietrich Höllhuber Die Biere Deutschlands -kirjassaan. Riedenburg on itse asiassa vähän Tonavan pohjoispuolella, mutta Höllhuber ja Kaul mainitsevat tämän pikkukaupungin silti kirjassaan tässä yhteydessä – ja toteavat nimenomaan Riemhoferin vehnäoluen olevan laajasti tunnettua.

Vaikka vehnäolutpanimoista puhutaankin, molemmilla paikallisilla panimoilla on ollut jo vuosikymmenten ajan valikoimassaan myös Pils, ja nykyään ajan hengen mukaisesti muutakin. Riemhofer tosin keskittyy perinteisiin saksalaistyyleihin. Riedenburger on sen sijaan selvästi seikkailunhaluisempi. Siitä todistaa panimon viime vuosina lanseeraama Dolden-sarja, josta löytyy Hopfenweißen lisäksi muun muassa IPA, “black IPA” ja pintahiivalla pantu vahva portteri.

Jos ratebeeristien arvioihin on luottamista, Riedenburgerin miedompi vehnäbock (6,8 %) on parempi olut kuin tämä Alkon myymä Weizen-Bock-Doppelbock. En osaa arvioida, koska en ole maistanut ensin mainittua. Tuplavahvuinen versio on toffeemaisen makea, vehnäolutmaiseen tapaan hiivavetoinen ja pienellä hedelmäisellä happamuudella silattu. Siinä missä Weihenstephanin Vitus on elegantti, vaalean maltainen ja sitruksinen, tämä on astetta krouvimpi serkku.

Nyt Dolden Bockia ja Riedenburger Weizen-Bock Doppelbockia rinnakkain maistettuani en ihan enää ymmärrä, miten saatoin maistaa Dolden-Bockia älyämättä, että humala-aromin korostaminen oli tämän oluen pointti. Mitenkään erityisen katkera tämä Hopfenweiße ei ole, toisin kuin jotkut amerikkalaista humalointityyliä korostavat saksalaiset oluet. Tämä on perinteistä sisaroluttaan vaaleampi, vaaleiden hedelmien makuinen, Weizen-hiivainen olut, jossa humala kuitenkin jää sitruunan kirpeytenä jälkimakuun. En tiedä, mitä humalia on käytetty, mutta kaikki viittaisi siihen, että mukana on jotakin Uuden maailman lajiketta. (EDIT 7.10. Lisätty maininta kuivahumaloinnista.)

Lyhyet erikoiset: Yksisarvinen nimeltä hyvä vaalea Bock

Kevät on vahvempien erikoisoluiden aikaa Saksassa ja entisen Itävallan keisarikunnan olutmailla. Helsingissäkin olen joinakin keväinä mennyt esimerkiksi Urkkiin, kun sieltä on saanut Ayingerin Maibockia tai jotain vastaavaa vaaleaa nektaria. Täällä on vielä huhti-toukokuussakin usein sellaiset säät, että pieni ryyppy vahvaa olutta lämmittää luita.

Niin kuin varmaan on tullut ennenkin mainittua, vaalea Bock on yksi suosikkioluttyyleistäni. Hyvät sellaiset ovat myös harmillisen harvassa (hyviä vehnäbockeja on ehkä enemmän, mutta tarkoitan nyt tässä ohrabockeja). Moni varmasti ajattelee, että ne ovat liian makeita viinalagereita, joille täytyy tehdä kikkoja – esimerkiksi humaloida amerikkalaisittain – että niistä saa edes puolittain kiinnostavia. Minusta temput ovat turhia.

Janoinen Lohi on tarjoillut nyt huhtikuun alkupuolella Andechsin luostaripanimon oluita jonkinlaisessa tap takeoverissa. Kävin paikalla pari viikkoa sitten juomassa baijerilaispanimon Bergbockin, joka oli vaalean Bockin ystävälle pientä ekstaasia. Arde oli alkukuusta kehunut myös panimon Spezial Hell -olutta maisteltuaan sitä samassa kalabaarissa.

Lempeä Bergbock Hell (7 %) oli hunajaisen maltainen, kuin sopivan maltillisesti paahdettu paahtoleipä, ja jälkimakua reunusti mieto baijerilainen humalointi, joka toi kokonaisuuteen aavistuksen sitruunapastillin pirteyttä. On tästä varmasti varaa kääntää joitakin nuppeja vähän kaakkoon päin, mutta se pitäisi tehdä taitavasti, ettei tämän oluen suuri tasapaino ja zen vahingossa järky.

Matkalla kotiin pysähdyin vielä aina yhtä luotettavassa St. Urho’s Pubissa. Vaalean Bockin joukkoja edusti siellä Schlossbrauerei Au-Hallertaun Bierteufel. Onko se todella eri olut kuin heidän Auer Maibockinsa? Bierteufel (6,9 %) on astetta kukkaisempi, vaaleampi, vähähappoisempi ja mallaspohjaltaan ohuempi kuin Andechser Bergbock. Ruusunmarjamaista karamellisyyttä ja lakritsia maistoin myös. On varmaan hassua tehdä maailman suurimmalla humalanviljelyalueella olutta, jossa humalaa ei pääse juurikaan esittelemään. Hyvin miellyttävä Bock oli silti tämäkin, vaikkei aivan Andechsin tasoa.

cofToivottavasti nämä keväiset Bock-esittelyt jatkuvat tulevina vuosina myös Helsingin baareissa. Saksalaista vaaleaa Bockia on sen verran vähän tarjolla Alkossa ja ravintoloissa, että on ihan yksittäisistä tapauksista kiinni, nähdäänkö tätä laatukamaa Suomessa tiettynä vuonna ollenkaan. Itse asiassa Alko kuittaa tällä hetkellä vaalean Bockin kategorian vain iänikuisella Neuzeller Bockilla, joka ei ole kovin kummoinen. Myös äskettäin valikoimiin tulleen katalonialaisen Moritz-panimon Epidorin Alko luokittelee Bockiksi, vaikka se on kyllä ihan tavallinen vahvakarhu ja aika onneton sellainen.

Kannustan kotimaisia panimoita jatkamaan vaaleiden Bockiensa kehittelyä. Pari tällä hetkellä saatavana olevaa suomalaista yksilöä kärsii ehkä vielä joistakin panimoprosessin ongelmista. Keitetty maissi tai pakasteherne haisevat lasiin kaadettaessa liikaa. Jos ja kun suodatettuun saksalaistyyliseen Bockiin tähtää, puhtaus on puoli ruokaa ja loppukäyttäjälle ei saisi tuoksua juuri mikään muu kasvis kuin ohra ja humala.

Vaalean Bockin ystävät – jos teitä on muita – lobatkaa maahantuojia, panimoita ja muita tahoja laadukkaiden Bockien saamiseksi Suomeen ainakin näin keväisin, kun niitä Saksassakin juodaan. Olisi hyvä, että kun meille tuodaan luostarioluita Belgiasta tai ipoja Amerikasta, saataisiin tumman Bockin ohella myös vaaleaa sieltä, missä se parhaiten osataan. Sitä tärkeämpää tämä on, jos hallitus onnistuu järkeä uhmaten kieltämään yli 5,5-prosenttisten oluiden nykymuotoisen etämyynnin Suomeen.