Schneider Weisse Tap X Marie’s Rendezvous

Kirjoitin kesällä baijerilaisen G. Schneider & Sohn -panimon kypsytysohjelmista ja toisesta Tap X -sarjan erikoisuudesta. Tuo Mein Cuvée Barrique oli viinimäinen, tynnyrissä happamia sävyjä saanut olut. Tämä Marie’s Rendezvous on melko erityyppinen tapaus.  

En tiedä, mikä perusolut tämän kypsytyksen taustalla on ollut. Tummalta Aventinukselta se ei näytä eikä maistu. Olen ennenkin todennut, että kun saksalaisille vehnäbockeille tehdään tiettyjä asioita, päästään aika lähelle belgialaista tripel/”quadrupel”-maailmaa eli vahvoja luostarioluita.

Marie’s Rendezvous on tuoksunsa puolesta läheistä sukua belgialaisen Struise-panimon Tsjeeses Reservalle. Sehän on mainio, vahvasta messingin värisestä oluesta tehty tynnyrikypsytelmä. Tämän oluen tuoksussa on karamellia, jotain hedelmälikööriä, ehkä limoncelloa. Maku muistuttaa joiltain osin vaniljaista espanjalaista brandyä, mutta ehkä vähän tiukemmalla hunajamaisella makeudella.

cofOlut on 10-prosenttisena vahvuudeltaan Aventinuksen ja Aventinus Eisbockin väliltä. Tässä ei ole aistittavissa happamuutta kuten edellisessä Tap X-oluessa, mutta tynnyrin tuomaa vaniljaa kyllä. Hiilihappo on suhteellisen heikko mutta selvästi havaittava.

Tietojen mukaan olut on jälkihumaloitu Cascade-lajikkeella, ja myös Tradition-humala on ollut osallisena. Kaiken kaikkiaan humalaa on joko käytetty suhteellisen maltillisesti tai se on häipynyt säilytyksessä. Jenkkihumalien tyyli ei ainakaan mitenkään korostu, ellei sitten pienoinen hillottujen sitrushedelmien makeus ole sitä. Alkoholi tuntuu hieman muttei liikaa.

Kaiken kaikkiaan tässä on oikein miellyttävä nautiskeluolut, joka luultavasti kelpaa ainakin saksalaisten vahvojen vehnäoluiden sekä belgialaisten oluiden ystäville. Toistan nyt sen, mitä aikaisemmin sanoin Tap X -olutsarjasta: hienoa, että 1870-luvulla perustettu panimo on lähtenyt laajentamaan horisonttejaan ja tehnyt sen juurilleen uskollisella, tasokkaalla tavalla. Olutmaailma olisi köyhempi ilman näitä Schneiderin kokeiluja.  

Mainokset

Oktoberfest 2017: nahkahoususillaan Baijerin taivaassa

Jos mietit, kannattaako sinne lähteä, lue tämä ja tule siihen tulokseen, että kaikkea on kokeiltava kerran.

Etukäteen jännitti, miten noin isossa tapahtumassa toimiminen sujuisi, kun siitä oli lukenut netissä kokeneiden kävijöiden loputtomia do’s and don’ts– ja FAQ-listoja. Niissä neuvottiin, kuinka varhain on mentävä jonottamaan, jos haluaa telttaan sisään minäkin päivänä (ilman istumapaikkaa ei ole oluttarjoilua). Oli varoituksia kireistä turvatoimista, pitkistä vessajonoista, humalaisten turistien massoista ja läikkyvän oluen kastelemista vaatteista.

Oktoberfestistä puhutaan usein olutfestivaalina, mutta se tuntuu vähän vievän ajatukset harhaan, vaikka tietysti olut onkin tapahtuman keskeisimpiä juttuja. Oktoberfest on maailman suurin saksalainen kansanjuhla, ja sellaisen kulmakiviä ovat ruoka, juoma, musiikki ja huvipuisto. Ruoka on enemmän tai vähemmän baijerilaista perusruokaa, olut baijerilaista juhlaolutta ja musiikki torvisoittoa. Jos ehdottomasti haluaa festivaaliltaan jotain muuta, tämä varmasti kannattaa jättää väliin.

Ja me siis haimme juuri tätä. Ajatuksena oli nauttia tapahtuman perusasioista mahdollisimman rennosti: olutta ja ruokaa piti saada eteensä, ehkä johonkin tivolilaitteeseen uskaltautua, ja muuten vain aistia aitoa Oktoberfest-tunnelmaa teltoissa ja muualla festivaalialueella.

Pistäydyimme festivaalialueella Theresienwiesessä ensimmäisen kerran sunnuntai-illan jo hämärtyessä. Jo rautatieasemalta saakka katuun maalatut nuolet osoittivat kohti aluetta. Tämä sunnuntai-illan visiitti osoittautui hyväksi ideaksi, koska viikonlopun riehakas meno oli ehkä laantunut jo hieman, mutta teltat olivat silti pullollaan iloista juhlakansaa ja musiikki soi.

Oktoberfest-augustiner2Augustiner-Festhallessa oli nopeasti katsottuna pöydät käytännössä täynnä, mutta kun olimme vain neljän hengen seurueella liikenteessä, yksi tarjoilijarouvista alkoi oitis järjestellä paikkoja. Hän bongasi yhden hiukan väljästi istutun pöydänpään ja alkoi tiivistää porukkaa siellä.

Ei kulunut kauan ennen kuin saimme eteemme litrat Augustiner-Bräun Oktoberfest-Bieriä, ja sen kylkeen korin kanssa kiertelevältä myyjältä isot rinkelit eli Breznit. Itse ostin hetken mielijohteesta jopa Augustinerin Oktoberfest-t-paidan.

Paistetun kanan jalanjäljissä

Jotain oli kuitenkin sunnuntai-illasta puuttunut ja se oli virallinen juhla-asu. Niinpä löysin itseni maanantaina aamupäivällä Münchenin keskustasta Steindlin liikkeestä sovittamasta aitoja baijerilaisia nahkahousuja.

Kun astuin kaupasta ulos, olo tuntui hetken aikaa hiukan vieraalta, kun keskikaupungilla ei ihmisiä näissä perinneasuissa liikkunut yhtä paljon kuin Wiesnillä. Siellähän heitä on varmaan 80 prosenttia porukasta, mukana yhtä lailla paikallisia kuin meitä muukalaisia.

Takaisin juhla-alueelle päästyämme olimme kuin kalat vedessä. Olin jotenkin erehtynyt aiemmin kuvittelemaan, että Lederhosenit tuntuisivat tiukoilta ja epämukavilta, kun ne nyt aika paksua ja jähmeää nahkaa kerran olivat. Ei suinkaan, ainakin omani olivat perusolemukseltaan oikein väljät ja roikkuivat harteilta tyylikkäillä henkselilaitteillaan. Kun tuli tivolikyytien kokeilemisen aika, ihan hyvin nahkahousuissa onnistui ainakin Die Münchner Rutsch’n -liukumäen laskeminen, ja niin myös matkaseuralaiselta Dirndlissään.

Sitten pöydän ääreen. Hacker-Festzelt tunnetaan katostaan, jonka voi ilmeisesti avatakin lämpimällä säällä mutta joka on suljettuna erityisen hieno pilvineen ja sinitaivaineen. Katonrajaa reunustaa Münchenin historiallinen kaupunkikuva ja musiikkikorokkeen ylle on maalattu osuvasti teksti Hacker-Pschorr–Himmel der Bayern.

digcof
Söimme lounaaksi herkullisen meheväksi paistetut puolikkaat kananpojat, jotka huuhdottiin tietenkin alas Hacker-Pschorrin Oktoberfest-Märzenillä. Torvet veivasivat rakastetuimpia paikallisia iskelmiä, joiden väleihin soittokunta pudotteli silloin tällöin Ein Prosit -juomalaulun säveliä.

Ilman tätä rohkaisuakin teltan väki kyllä nosteli kolpakkoja huulilleen. Jo lounasaikaan käynnissä oli jatkuva juomahaaste, jossa penkille nouseva osanottaja sai juoda koko litran kolpakkonsa yhdeltä istumalta. Onnistumisesta seurasi suosionosoitukset, roiskimisesta buuattiin. Tähän emme osallistuneet.

Isoimpiin telttoihin mahtuu kerrallaan noin kymmenentuhatta henkeä. Vaikka voisi kuvitella niiden täyttyvän ihan äärimmilleen lähinnä viikonloppuisin, ei maanantain aikanakaan paljon tyhjiä paikkoja näkynyt. Maanantai-iltana meno itse asiassa yltyi kaikissa näkemissämme isoissa teltoissa siihen pisteeseen, että koko reservierungsfrei-alue hytkyi yhtenä penkeillä tanssivana massana erilaisten megahittien ja paikallisten suosikkien tahtiin.

Kuten jo tuli todettua, ihan noin juhlatuulella emme kyllä maanantai-iltanakaan olleet vaan hakeuduimme mukavaan nurkkapöytään Ochsenbraterei-teltan parvelle. Siellä oli mahdollisuus nauttia Spatenin Oktoberfest-olutta ja seurailla paikallisten porukoiden elkeitä. Pöytiin kannettiin ruokia ja tuoppeja, ja ihmisiä tanssahteli iloisesti yläkerrankin käytävillä. Tarjoilijoilla mahtoi olla tekemistä, etteivät tuoppilastit ja valtavat leikkeletarjottimet saisi matkalla kolhuja. Tottuneesti se näytti sujuvan.

cofOktoberfest on onnistunut säilyttämään aika lailla aidon baijerilaisen yleisilmeensä, vaikka osa yhtyeiden ohjelmistosta ja tietysti juhlakansastakin on kansainvälistä. Festivaalin oman sivuston mukaan meitä ulkomaalaisia on noin viidesosa. Oli erikoista huomata, että esimerkiksi lähes kaikki tekstit teltoissa ja muuallakin alueella olivat silti vain saksaksi. Laukut ja reput oli jätettävä alueen ulkopuolelle säilytyskioskeihin, joiden pitäjät tuntuivat myös puhuvan lähinnä saksaa.

Oide Wiesn: historiallista festivaalitunnelmaa

Festivaalialueelle – paikallisten suussa siis pelkästään Niitty eli Wiesn – on ilmainen sisäänpääsy kaikkialle paitsi tivolilaitteisiin ja vuonna 2010 avatulle museoalueelle. Tämä Oide Wiesn (”vanha niitty”) tarjoaa kolmen euron pääsymaksua vastaan Oktoberfest-tunnelmaa menneiltä vuosikymmeniltä telttoineen ja laitteineen.

Oktoberfest tuntuu tosin olevan muutenkin sen verran uskollinen juurilleen, että kontrasti nykyaikaisten juhlatelttojen ja historiallisen alueen välillä on yllättävän vähäinen.

cofFestzelt Tradition on perinneteltoista isoin, ja maanantai-iltapäivänä siellä käydessämme erona pääalueen telttoihin oli lähinnä hieman riisutumpi puunvärinen sisustus ja juhlakansan rauhallisempi käytös. Käynnissä oli ruoskaniskuilla tahditettu musiikkiesitys, jollaista en ollut ennen nähnyt (ilmeisti olennainen osa baijerilaista perinnettä). Mainiolta teltalta näytti myös pienimuotoisempi Herzkasperl-Festzelt, jossa yleisö on ehkä vielä astetta iäkkäämpää mutta lavalla vaihtuva kattaus kansanmusiikkiyhtyeitä, sekä paikallista torvisoittoa että modernimpaakin.

Erikseen oli vielä Museumszelt, johon oli koottu muun muassa näyttelyt 1950–2010-lukujen virallisista Oktoberfest-julisteista sekä ylipäätään festivaalin historiasta. Näissä museoalueen teltoissa on myös saatavana Münchenin panimoiden Oktoberfest-oluita mutta niitä tarjoillaan savituopeista. Historianäyttelystä käy ilmi, että Oktoberfestissä siirryttiin lasisiin kolpakoihin 1960-luvulla, vaikka pienemmissä baijerilaisjuhlissa (kuten Forchheimin Annafestissa) edelleen näköjään tarjoillaan oluet pääasiassa keraamisista litran astioista.

Pääkallonpaikalla Hofbräuhausissa

Blogosfääri on ollut tänäkin vuonna aika hiljaa Oktoberfestistä. Syy on varmasti se ilmeinen: koska oluet ovat aina käytännössä samat ja muihinkin festarin järjestelyihin tehdään vain välttämättömät muutokset, mitään erityistä kommentoitavaa ei ainakaan olutuutuuksiin keskittyvillä bloggaajilla ole.

Ron Pattinson kirjoitti sen sijaan pienen postauksen, koska hänelle oli vasta tänä vuonna Saksan television välityksellä selvinnyt, että oluttarjoilu tapahtuu puutynnyreistä muutenkin kuin festivaalin juhlallisessa avauksessa. Ehkä tuo yksittäinen havainto kertoo jotain Oktoberfestin olemuksesta nykypäivässä: se on baijerilaisen oluttaivaan kiintotähti, joka muuttuu jopa hitaammin kuin voisi luulla. (Ja toisaalta, jos jokin muutos tapahtuu, sitäkään ei luultavasti huomaa, kun sellaista ei lainkaan odota.)

Kotimaisista Oktoberfest-kuvauksista tuli vastaan Eräsmiehen vauhdikas matkaraportti sekä Viisi Tähteä -verkkolehden juttu, jossa Heikki Kähkönen kertaa muun muassa kansanjuhlan syntyhistorian kuningas Ludvig I:n ja Therese von Sachsen-Hildburghausenin häiden oheistapahtumana vuonna 1810. (Onko muuten totta tuo vanha anekdootti, ettei ensimmäisessä Oktoberfestissä olisi tarjottu lainkaan olutta?)

Tiistaina jätimme sitten festivaalialueen jo väliin ja kuljeskelimme Münchenin komeassa keskustassa. Lounaspaikkaa ei lähdetty haeskelemaan millään erityisillä kriteereillä, vaan astuttiin sen kummemmin miettimättä historialliseen Hofbräuhausiin – kerran sekin on nähtävä.

Tunnelmahan ei ole erityisen intiimi, kun käytävillä vaeltelee laumoittain turisteja, joista osa yrittää syömään ja osa kai lähinnä katselee. Mutta tämä on München, ja kun itsensä saa järjestettyä pöytään, edessä on taas pian iso sianpotka, leike tai makkaralajitelma. Ja tietysti litran verran valtionpanimon panemaa Oktoberfest-olutta. When in Rome ja niin edelleen. Olutkoira on rodultaan saksalainen teurastajan koira ja täällä kohtalaisen kotonaan.

Oktoberfest-augustiner-yö.jpg

Oktoberfest-löwen.jpg

sdr

cof

cof

Aying syyskuisena sunnuntaina

Olimme sattuneesta syystä Münchenin lähistöllä sunnuntaiaamupäivänä ja tarvitsimme ohjelmaa pariksi tunniksi, ennen kuin pääsisimme sisään metropolialueen etelälaidalla sijaitsevaan majapaikkaamme. Autolla emme halunneet uskaltautua kaupungin keskustaan.

Jos maailman kaupunkialueet laitettaisiin järjestykseen sen mukaan, kuinka monta ulkomailla laajasti tunnettua panimoa kullakin sijaitsee, München olisi todennäköisesti ykkönen. Ensinnäkin itse kaupungin alueella on kuusi perinteikästä panimoa, jotka ovat enemmän tai vähemmän tuttuja nimiä Oktoberfest- ja muiden yhteyksiensä kautta. Sen lisäksi seudun laitamilla sijaitsevat 140 vuotta tänä vuonna täyttävä Brauerei Aying ja kymmenisen vuotta nuorempi Erdingin vehnäolutpanimo. Nämä nyt ainakin.

Aying valikoitui nyt tällä kertaa lounaspaikaksi. Tuntui, että se oli eniten reitillä, vaikka lentokentältä lähtiessä Airbnb-asunnollemme olisi periaatteessa voinut ajaa myös Erdingin kautta. Varmaan aikaa olisi ollut vaikka Hallertaun humalanviljelyalueella vierailuunkin. Aika isohan Münchenin urbaani alue on, mutta tiestö on saksalaiseen tapaan hyvin organisoitu.

Olen kyllä aina luottanut myös jotenkin Ayingeriin panimona. Siitä on melko helppo muodostaa mielipiteensä jopa koti-Suomessa, kun panimon tuottamista oluista suunnilleen joka kolmas kuuluu tällä hetkellä Alkon valikoimiin.

Aying on pieni kunta, jonka maalaismaisuus antaa sympaattisen leiman sinänsä hyvin ammattimaiselle ja osittain kansainvälisestikin suuntauneelle Ayingerin panimolle.

cof
Kylän ytimessä ovat pienen aukion laidoilla Brauereigasthof Hotel Aying, Ayinger Bräustüberl ja vanha panimorakennus torneineen. Hotelli-ravintola ja oluttupa ovat mitä suurimmassa määrin päivittäisessä käytössä, mutta varsinainen panimotoiminta taitaa nykyään tapahtua pääosin Münchner Straßella pari korttelia lähempänä rautatieasemaa.

Bräustüberl oli saapuessamme täynnä, ja saimme odotella pöydän vapautumista muutaman minuutin eteiskäytävällä, jossa oli käymälöiden ohella muun muassa kanta-asiakkaiden omien tuoppien teline. Jokainen juoma-astia oli paikalliseen tapaan telineessä kiinni omalla pikku munalukollaan, ja numerot ykkönen ja kakkonen kuuluivat näköjään panimon omistajasuvun Inselkammerien johtohahmoille.

Lounasasiakkaille oli tarjolla eteläsaksalaisia erikoisuuksia sekä pysyvällä että vaihtuvalla listalla. Oma Zwiebelrostbratenini oli luotettavaa paikallista laatua, samoin kuulemma muun seurueen Münchner Schnitzelit ja Schweinsbratenit. Kausiolut Kirta-Bier on ilmeisesti päätynyt joskus pulloihin myös nimellä Ayinger Oktober-Fest-Märzen, ja tämän punaruskean, kaneliomenalta ja muskotilta vivahtavan mausteisen lagerin (5,8 %) voi kuvitella edustavan Oktoberfest-oluiden vanhempaa tyylilajia – sellaisia kuin ne olivat reilu sata vuotta sitten.

Harmi, että Suomesta on niin vaikeaa löytää tällaista paikkaa, jossa pääsisi nauttimaan samaan aikaan loistavasta oluesta, ruoasta ja maalaismaisesta tunnelmasta lähellä isoa kaupunkia. Uudenmaan vanhoilla ruukeilla on potentiaalia, mutta ne ovat historiallisista syistä hieman syrjässä kasvukeskuksista. Sekä panimo- että ruokaosaamista meiltä kyllä löytyisi, kunhan pari tällaista osaajaa lyöttäytyisi yhteen ja perustaisi majatalon jonnekin metsänreunaan. Tai niin, jos tällaisia paikkoja jo on mutta minä vain en niistä tiedä, saa kyllä vinkata.

Baijerissa on tietysti paljon idyllisiä olutkyliä, ja varsinkin pohjoisempana Frankenissa hyvin pienimuotoisten perhepanimoiden tuotteet ovat usein lähempänä sitä, mikä joskus sata vuotta sitten oli tyypillistä olutta. Tällainen syysjuhlan aika Ayingissa on kuitenkin äärimmäisen aitoa Baijeria sekin, ja tunnelmaltaan kaukana Oktoberfestin kansainvälisemmästä jytkeestä vaikka sijaitsee Münchenin S-junaverkostonkin piirissä. Vahva suositus.

cof

mde

cof

cof

Aying-kirta.jpg

Schneider Weisse Tap X Mein Cuvée Barrique

Konservatiivisena oluen kuluttajana olen tullut joskus miettineeksi, että ehkei tynnyrikypsytyksiin ja muihin oluen makua muuttaviin temppuihin olisi aihetta ryhtyä, ennen kuin perustuote on hiottu täyteen terään. Sitten kun plakkarissa on luotettava ja tunnistettava olut, on mielenkiintoista seurata, miten erilaiset valmistuksen ja säilytyksen koukerot vaikuttavat sen maun nyansseihin.

Entinen müncheniläispanimo, nykyisin Kelheimissa toimiva G. Schneider & Sohn on ehkä liiankin hyvä esimerkki jälkimmäisestä. Heidän tummaa Weizenbock-oluttaan Aventinusta on kehitetty vuodesta 1907 asti ensin maailman ainoana ja sen jälkeenkin kenties maailman parhaana lajinsa edustajana. Pihkanvärinen perusvehnä Original on tätäkin vanhempi, peräisin vuodelta 1872, jolloin Schneiderit hankkivat vehnäolutpanimonsa.

Vasta Aventinuksen satavuotisjuhlien aikoihin panimo päätyi – ja silloinkin poikkeuksena perinteisten saksalaispanimojen joukossa – seuraamaan aikaansa ja tekemään vahvalla vehnäbockilla ja muilla oluillaan erilaisia humalointi- ja kypsytyskokeiluja. Brooklyn Breweryn Garrett Oliver pistäytyi konsultoimassa Schneidereitä.

Panimon vaaleasta vehnäoluesta on nähty voimakkaampia versioita, joissa on mukana Uuden maailman humaloita tai vähintäänkin uutta lähestymistapaa humalointiin. Varsinkin 8,2-prosenttinen Tap 5 Meine Hopfen-Weisse on tyylilajissaan yksi suosikkejani. Siihen tuon hieman amerikkalaissävyisen sitrusvivahteen tuo nähtävästi Hallertausta peräisin oleva lajike Saphir.

Onnistuin tällä viikolla hankkimaan Aventinus-pohjaisen uus-schneiderilaisen oluen, jota en ollut ennen nähnyt. Tummaan vehnäbockiin on tässä haettu uudenlaista luonnetta kypsytysohjelmalla. Tämä Tap X Mein Cuvée Barrique (Limited Edition 2016) on viinitynnyrissä kypsytettyä Aventinuksen ja Aventinus Eisbockin sekoitusta, vahvuudeltaan 9,5 %.

cofEi muuta kuin testaamaan. Viinimäinen tuoksu tuo mieleen belgialaisen oud bruinin. Tynnyri on jättänyt tähän olueen aika tuntuvat jäljet. Jos tuoksu miellyttää, hyvä on kieltämättä makukin: jos se pitäisi pukea sanoiksi, olkoon vaikka marja-salmiakkisorbettia.

Happamuus vaikuttaa maussa yllättävänkin selvästi mutta ei jyrää kokonaisuutta ihan täysin. Aventinushan on perusmuodossaan aika paksua tököttiä, mutta tässä viinimäisessä olomuodossa vehnän muhkeus tuntuu vasta aivan loppuliu’ussa.

Pari Ratebeerissä ollutta kommenttia kiinnitti huomioni. Yhden mukaan viinimäinen happamuus peittää liikaakin alkuperäisoluen luonteesta. Tavallaan olen samaa mieltä: Aventinuksen makua saa todella etsiä ikäännytetyn viinimäisen nektarin alta. Toinen kommentoija taas tiivisti vaikutelmansa sanoihin ”hyvä Weizenbock”. Siihen en yhdy. Kyllä tämä oluena hyvä on, mutta eihän näin erilaisesta olomuodosta miksikään Weizenbockin mittatikuksi ole.

Aikamoinen matka on joka tapauksessa tultu muutamassa vuodessa, kun näin iso ja perinteinen baijerilaispanimo tykittää tällaista trendiolutta kuin kuka tahansa jenkki tai skandinaavi. Mikäs näillä perustuotteilla on kokeillessa. Aventinus itsessään sopii ikäännytettäväksi hyvin – sitä en osaa sanoa, pariutuuko se oluttyyleistä kaikkein parhaiten viinitynnyrin makujen kanssa. Virkistävää silti, että joku kypsyttelee muutakin kuin imperial stouteja ja barley wineja.

Dortmunder Exportista ei tullutkaan tulevaisuuden olutta

Vuosi 1968. Melkein 60 prosenttia Saksan oluttuotannosta edusti Dortmunder Export -tyyliä, kun myöhempi ykköstyyli Pils sai tyytyä 19 prosenttiin. Heiluri heilahti pian toiseen suuntaan.

Empiirisen kokemuksen perusteella saattaa olla vaikeaa päästä sisälle viisikymmentä vuotta sitten suositun Export-tyylin erikoispiirteisiin, koska sen edustajia ei kerta kaikkiaan ole nykymaailmassa liiaksi.

Jo Wolfgang Kaulin ja Dietrich Höllhuberin vuonna 1988 julkaisemassa Die Biere Deutschlands -kirjassa todettiin, että harvat panimot enää olivat erikoistuneet Export-olueen. Heidän oluttyyliluokittelussaan se on heitetty samaan koppaan Helles- ja Lager-termien kanssa.

Helles ja Lager ovat baijerilaisia täysoluita, joiden humalapitoisuus on (tavallisesti) mieto ja vahvuus tilavuusprosentteina reilut 5 %. Ensin mainittu on nimensä mukaisesti vaalea ja jälkimmäisellä on laajempi väriskaala. Dortmunder Export on tekijöiden mukaan tyypillisesti Hellesiä hieman vahvempaa vaaleaa olutta. Miedon humaloinnin taustalla on osittain Dortmundin vesi, joka on esimerkiksi Pilsenin vettä kivennäispitoisempi ja saattaa antaa humalan katkeroille tahattoman sivumaun.

Sen lisäksi ainakin Frankenissa Pohjois-Baijerissa tehdään erilaisia Export-nimisiä oluita, jotka eivät ole välttämättä tyylillisesti muuten kuin vahvuutensa puolesta sukua dortmundilaisille serkuilleen. Toki myös Lager on lähinnä frankenilainen termi eikä ehkä oluttyylinä kovin helposti määriteltävissä.

Dortmundilaisen export-oluen historiaa

Nykyisen Pohjois-Saksan kaupungeissa tehtiin 1800-luvun alussa vielä käytännössä pelkkää pintahiivaolutta (paikoin ehkä muilla organismeilla höystettynä), ja näin oli myös Dortmundissa, jossa ensimmäinen pohjahiivaolut nähtiin vasta 1840-luvulla. Kaupunki kasvoi muutamassa vuosikymmenessä pikkupaikkakunnasta tärkeäksi kivihiili- ja terästeollisuuden keskukseksi.

Pohjahiivatyylien leviäminen Baijerista ja Böömistä Saksan muihin osiin ja ulkomaille 1800-luvun lopulla on ihan mielenkiintoinen vaihe oluen historiassa. Dortmundin pohjahiivaolut muuttui näihin aikoihin tummasta kullankeltaiseksi, ja taustalla on ilmeisesti ollut jo tällöin vaalean Pilsenerin kasvava suosio muuallakin kuin kotialueillaan. Müncheniläisethän vastustivat tätä trendiä ja joivat 1920-luvulle saakka jääräpäisesti tummaa pohjahiivaoluttaan.

Noin vuosina 1875–1880 olutmaailma pääsi nauttimaan erilaisista uudistuksista, joihin kuuluivat kylmälaitteet sekä Pasteurin laboratoriokokeiden tuloksen syntyneet puhtaat pohjahiivat. Ammoniakkikylmäkoneita ja muita teknisiä uutuuksia otettiin käyttöön Dortmundin isoiksi kasvaneilla panimoilla, jotka jo näihin aikoihin alkoivat myös viedä olutta ulkomaille.

Alkava vuosisata oli Dortmunderin valtakautta aina 1960–70-luvulle saakka. Dortmundin isot DAB- ja DUB-panimot (Dortmunder Aktien Brauerei, Dortmunder Union Brauerei) olivat silloin Saksan suurimpia.

Baijerissa paikallinen kilpailu oli kovempaa, ja pienillä panimoilla ei ollut rahkeita lähteä moderneille olutmarkkinoille. Münchenin isot panimot alkoivat toki jo maailmansotien välissä pärjätä muun Saksan jättimäisille teollisille panimoyhtiöille, mutta kansallisen kilpailun voitto lankesi lopulta pohjoisen Pils-valmistajille.

Export-oluen markkinaosuus putoaa nopeasti. Valtasuhteet Pilsin ja Exportin välillä ovat vaihtuneet jo vuonna 1976, jolloin 41 % Saksan tuotannosta on Pilsiä ja vain 32 % Exportia.

Export_flessa1990-luvulla Exportin osuus notkahtaa alle 9 prosentin, minkä jälkeen se taas lähtee nousuun. Vuonna 2006 käväistään jopa 12,5 prosentissa. Tämän nousun syyt eivät ole minulle selvillä. Lukemassa ovat mukana myös Spezial-tyyppiset oluet – vahvoja pohjahiivaoluita nekin – mutta eivät esimerkiksi Hellesit.

Ei sittenkään tulevaisuuden olut?

Kyselin Deutscher Brauer-Bundista viime vuoden tilastoja, ja heidän mukaansa Export-oluita oli vuonna 2016 Saksan off-trade-olutmyynnistä 7,7 prosenttia. Pils on edelleen Saksan suosituin oluttyyppi noin 50 prosentin osuudellaan.

Osavaltioittain jakauma vaihtelee, ja etenkin Baden-Württembergissä Exportit ovat suosittuja (12,9 %). Samoin idässä. Pohjoisessa niitä ei enää paljon juoda, mutta tarkemmalla aluetasolla olisi tietysti hauskaa tietää, ovatko ne kuitenkin voimissaan Dortmundin alueella.

Muutaman vuoden ajan näytti siis siltä, että Export-oluet ehkä olisivat palaamassa saksalaisen oluen eturintamaan, ja nyt tämä kasvu tosiaan on taittunut. Onko Exportilla edellytyksiä pärjätä craft beer -aikakaudella, jos Saksassa käy kuten muuallakin ja vanha pienpanimokanta korvautuu uusilla amerikkalaishenkisillä käsityöläisvalmistajilla?

Tavallaan voisi ollakin, koska craft-porukka suosii tyylillistä monimuotoisuutta. Yleisö janoaa jatkuvasti uutuuksia, ja tyylien muuntelu ja kokeilu tarjoavat siihen hyviä tekosyitä. Toisaalta Export on vähähumalainen olut, mikä ei ole nykyään muodikasta (ellei miedon humaloinnin vastapainona ole jotain muuta vahvaa makua kuten happamuutta).

Yksi tämän tyylin haaste on myös sen epämääräisyys. Viisi viimeksi juomaani Export-olutta ovat keskenään toivottoman erilaisia.

Täytyy tietysti myöntää, ettei yksikään niistä ollut varsinaisesti peräisin läheltäkään Dortmundia. Flessa-Bräun Export (5 %) on Berliinin Friedrichshainista, yllättävänkin kuiva ja kevyt (siis vailla Exportilta odottamaani makeutta), mineraalinen, heinäisen yrttinen olut. Lopputulos on hieman rosoinen mutta kehityskelpoinen, ei kuitenkaan ehkä henkisesti kovin lähellä dortmundilaisia esi-isiään.

Export_tucherTucherin Übersee Export (5,5 %) ei ole tietenkään dortmundilainen sekään, vaan peräisin Nürnbergin lähellä toimivalta pitkän linjan panimolta, jonka nykyään omistaa Dr. Oetker ja joka on viime aikoina onnistunut pitchaamaan Alkoon useammankin oluen valikoimastaan. Eiväthän nämä mitään Baijerin parhaita oluita ole, eli vähän sitä kartonkia ja ohuen tunkkaista humalaa on mukana. Viljapuolelta löytyy makea reunus, mutta ei tämä olut myöskään sinänsä maltainen ole.

Keveydessä kuitenkin ohi ajaa vielä Sternburg Export (5,1 %), jota toissa viikon Berliinin-reissulla ostimme hotellin läheiseltä Imbissiltä. Saksan hienous on, että vaikka ostaisit kaupungin kököintä olutta nakkikioskilta, se saattaa kuitenkin olla puhdasta ja hyvin tehtyä – ja tässä tapauksessa valikoimakin oli ympäristöön nähden aivan häikäisevä. Isojen ja keskisuurten panimoiden lagereita oli kioskilla varmaan parikymmentä. ”Sterni” on ilmeisesti ollut itäpuolen punkkareiden suosima merkki, ja tosiaan erittäin hyvin alas meneväksi suunniteltu, mutta äärimmäisen kaukana meikäläisten punkkareiden kiljunkatkuisesta maailmasta… Varsin kunniallinen keskivahva lager.

Export_rothausRothaus Märzen-Export (5,6 %) on eteläsaksalainen olut, tällä kertaa ei Baijerista vaan Baden-Württembergistä, ja tässä kyllä Export tuntuu olevan nimessä pikemminkin hämäyksenä. Kyseessä on Frankenin Festbierejä muistuttava makea ilmestys, Märzen ehkä, mutta Ruhrin laakson duunareiden oluista ollaan kaiketi aika kaukana. Eikä siinä mitään, tällaiset hunajaisen helpot oluet tuntuvat etelän miehille maistuvan silloin kuin jotain normaalia vahvempaa kaivataan.

Muutaman viime viikon sisään olen onnistunut maistamaan myös puolalaista Dortmunder Exportia. Panimo on Browar Waszczukowe ja oluen nimenä Janusz Moczywąs (4,8 %). Vahvimmasta päästä dortmundilaisia tämä ei ole, ja joidenkin tšekkiläisten pilsnerien tyyliin haju- ja makureseptorit täyttää voinen diasetyyli. Humalointi on kuitenkin mietoa, ulkomuoto okrankeltaista ja sameahkoa, ja maussa tuntuu karamellisen keksin lisäksi hento sitruunaisuus.

Export_waszczukoweEn tiedä, mitä Export-sana yleisesti ottaen puolalaisille merkitsee, sillä heidän isojen panimoidensa peruslagerien etiketeissä sana usein esiintyy. Kysehän onkin noin 5,5-prosenttisista melko makeista, tuhdeista oluista – erilaisista kuin Saksan panimoiden peruslagerit. Ja onhan esimerkiksi meilläkin Olvi Export A, erilainen toki kuin puolalaiset virkaveljensä. Ehkä nämä ovat kuitenkin kaikuja Dortmundin historiallisesta olutherruudesta?

 

Moderneja ja perinteisiä Bockeja Berliinistä ja Baijerista

Viisi tavalla tai toisella Bock-oluttyyppiin luettavaa pulloa tarttui mukaani, kun reilu viikko sitten pistäydyin parissa berliiniläisessä olutkaupassa.

Bock on tietysti enemmän kuin yksi ainoa oluttyyli: vaalean Heller Bockin tai kausiluonteisen Maibockin lisäksi löytyy tummia Bockeja, Doppelbockeja ja supervahvoja Eisbockeja. Tripel-etuliitettäkin on Bockin eteen soviteltu, ja kokonaan oma lukunsa ovat vehnäiset Weizenbockit, joita myös tehdään monenvärisinä.

Omaan makuuni monenlaisetkin Bockit sopivat hyvin, ja esimerkiksi Paulanerin Salvatorin tapaisia klassikoita on vaikeaa olla arvostamatta, vaikka isot nimet ehkä tarjoavatkin enemmän pysyvyyttä kuin uutuutta ja yllätyksiä. Myös vaaleissa Bockeissa on jotain, mikä minua kovasti viehättää, vaikka niissä lipsahdetaan usein ylimakean maltaisuuden puolelle.

Täydellinen vaalea Bock, jos sellainen jostain löytyisi, saattaisi olla yksi omista aution saaren oluistani. On aina hauskaa, jos pullon avatessa edes hetkeksi toivo herää, että nyt ollaan lähellä Bock-täydellisyyttä. Viimeksi näin kävi Reutberger Heller Bockin (6,7 %) kanssa. Tyylikästä, puhdasta, vaaleaa mallasta reunusti viileän yrttinen humala ja erikoinen ruusunkukan tai jasmiinin aromi.

Alun innostus laantui hieman, kun kukkainen sivumaku alkoi pullon tyhjentyessä muuntua hieman saippuaiseksi. Jos näitä olisi tullut ostettua useampi kuin yksi, kestäisin tuon pienen pettymyksen ja joisin loput hyvällä halulla kauniissa kesäillassa, vaikkapa saunan jälkeen vilvoitellessa. Reutbergerin luostaripanimon vaalea Bock on myös muiden näkemieni arvioiden mukaan jakanut mielipiteitä, ja laatu on ilmeisesti ollut ainakin jossain vaiheessa enemmänkin hukassa. Oluesta on löydetty asioita, joita ainakaan tässä pullossa ei ollut. Ehkä luostari on nyt löytämässä Midaan kosketuksen?

Paremmin hanskassa pysyi tumma vehnäbock Muospacher Bockfotzn (8 %). Sitä valmistaa Weißbierbrauerei Hopf, jonka taustalla on Paulanerinkin pääomistajana tunnettu iso vapaa-ajan bisneksiin erikoistunut Schörghuber-konserni. Läheinen vertailukohta löytyy Alkon valikoimastakin tutusta Erdingerin perhepanimon Pikantus-vehnäbockista.

Molemmat ovat lempeitä, Pikantus ehkä vielä enemmän banaanisen, suklaisen ja kuivahedelmäisen pehmeä. Bockfotzn tuntuu tuhdimmalta kuin mitä 0,7 abv-yksikön ero antaisi ymmärtää, ja aivan hienoista happamuutta ja tummaa poltettua sokeria on mukana. Kumpikaan ei ole kuitenkaan yltiöpäisen makea; näissä oluissa tulee hyvin esiin se, mitä lisäarvoa pieni vahvuuden lisäys perinteisille Baijerin tummille vehnäoluille tuo.

Seuraavaa ohjelmanumeroa varten siirrytään varsin toisennäköiseen ympäristöön. Berliinissä Kreuzbergin Markthalle Neun -hallikompleksissa toimiva Heidenpetersin panimo on käyttänyt viisi toimintavuottaan pitkälti ale-leirissä seikkailemiseen, erikoistuen varsinkin amerikkalaishenkisiin ipoihin ja muihin vastaaviin.

 

heidenpeters_flickr_alper-cugun_cc-by-2-0-small

Heidenpeters Markthalle Neunissa. (Kuva: Alper Çuğun, Flickr, CC BY 2.0).

Maibock (7,5 %) on Heidenpetersin riveissä ilmeisesti uusi tulokas tai mahdollisesti tekemässä paluuta tauon jälkeen. Belgian-Style Maibock -niminen viritys on myös panimon valikoimassa esiintynyt, samoin Citra Dunkler Bock. Kaikesta voi päätellä, ettei Heidenpetersiä juurikaan kiinnosta perinteisen baijerilaisen Bockin paneminen, ja kyllähän jo tämän Maibockin tuoksusta käy ilmi, että humalat on nyt ainakin tuotu merten takaa.

Heidenpeterin Maibockin sukulaissielu on monessakin mielessä tuo aiemmassa Berliini-postauksessa mainitsemani Lemken panimoravintolan Hopfenweisse (7 %). Maibock oli toki puhdas ohrabock, ellen nyt täysin missannut jotain olennaista. Amerikkalaistyylisen humalan alta löytyi hunajainen – ehkä sitten siinä mielessä baijerilainen –  vahva vaalea olut. Hopfenweisse on puolestaan normaali vehnäbock banaanin ja neilikan makuineen, mutta jälleen tosiaan kuorrutettuna Uuden maailman humaloilla.

Maistelusettini viimeinen, Rummelsnuffs Kraftbock, on peräisin Bierfabrik Berlinistä ja nimittää itseään 10-prosenttisena peräti Eisbockiksi. Tässä ei nyt ole tyydytty pelkästään ohraan ja vehnään vaan mukana on myös ruismallasta. Se tuo lopputulokseen oman hieman happaman viljaisuutensa, joka ei periaatteessa ole saksalaisille vehnäbockeillekaan vierasta.

Kraftbockissa on jo vilja- ja alkoholipuolella niin paljon meneillään, että humala ei samalla lailla korostu kuin kahdessa edellisessä. Onko tätä soppaa ryyditetty muilla kuin saksalaisilla lajikkeilla? Ei se mahdotonta ole: tiettyä sitruunaisuutta on ilmassa. Yleisvaikutelma jää myös jonnekin Saksa-bockin ja angloamerikkalaisten vahvojen alejen välimaastoon – pintahiivallahan tässä luultavasti ollaan joka tapauksessa liikkeellä.

Tässä muuten tietoa etiketissä esiintyvästä Rummelsnuffista saksaksi ja ruotsiksi.

cofYhteenvetona: pienestä Bock-maistelusta jää nyt hieman ristiriitaiset tunnelmat. Toisaalta on hienoa, etteivät saksalaiset enää pelkää venyttää vanhoja konventioitaan ja soveltaa oluttyylejään nykyisten kansainvälisten makujen mukaisiksi. Toisaalta on vaikeaa välttää ajatusta, että mitä enemmän erilaisia viljoja ja humalalajikkeita resepteihin ui mukaan, sitä syvemmälle makujen kakofoniaan hukkuu Bockien perusajatus.

Varmasti berliiniläisbockien tyyppiset kokeilut sulautuvat ennen pitkää osaksi Bock-perinnettä, kuten Belgiassakin on käymässä, kun sikäläiset oluttyylit omaksuvat amerikkalaisia vaikutteita. Toivoisin kuitenkin, että baijerilaiset perinteet pysyisivät samalla hengissä ja kehittyisivät omana itsenään, vanhassa mannereurooppalaisessa olomuodossaan. Nämähän eivät sinänsä sulje toisiaan pois.

Brauhaus Lemke am Hackescher Markt – 12 vuotta myöhemmin

Berliini on vanha panimokaupunki, jossa oli enimmillään lähes kolmesataa panimoa 1700-luvulla. Osa panimoista on useimpina aikoina valmistanut berliiniläistä vehnäolutta, josta on ilmeisesti tunnettu historiassa muitakin versioita kuin nykyinen mieto, hapan Berliner Weisse. Myös muut oluet ovat berliiniläisille aina maistuneet.

Jälkimmäinen maailmansota ja Berliinin jako jättivät kaupungin olutkentän kummalliseen tilanteeseen. Kun sota päättyi, useammallakin isolla panimolla oli kiinteistöjä ja toimintoja sekä länsi- että itäpuolella, ja nämä jäivät nyt siis eri valtioiden alueille. Saman yhtiön eri osien historia jatkui täysin toisistaan erillään. Tänä päivänä kaikki Berliinin vanhat suurpanimot ovat käytännössä Dr. Oetkerin omistaman Radebergerin alaisuudessa tai lopettaneet toimintansa.

Jonkinlaisia uuden ajan airueita olivat panimoravintolat, joita 1990-luvulla syntyi Berliiniinkin. En tiedä, paljonko niitä aikoinaan tuli ja meni, mutta muutama parinkymmenen vuoden ikäinen Restaurantbrauerei on yhä pystyssä. Niissä keskityttiin yleensä muutamaan perusolueen, eikä nykyisen kaltainen tyyli-iloittelu ollut vielä ajan sana, mutta ravintolapanimot kuitenkin kasvattivat rautaisten – ja yhä vaikutusvaltaisten – ammattilaisten sukupolven.

cofEnsimmäinen ja viime viikkoon asti ainut visiittini Berliiniin tapahtui vuonna 2005. Silloin kaupungissa ei tullut mitenkään riesaksi asti kiinnostavaa olutta vastaan. Olisi ehkä löytynyt, jos olisi etsitty. Juotiin isojen pilsner-merkkien litkuja ja pakolliset Berliner Kindlin Weisset punaisen ja vihreän makusiirapin kanssa. Ainoat erityisen hyvinä mieleen painuneet oluet nautittiin Brauhaus Lemken terassilla.

Oliver Lemkeä pidetään nykyään Schoppe Bräun Thorsten Schoppen ohella Berliinin olutskenen grand old manina. Viisikymppinen Lemke muutti teini-ikäisenä Heidelbergistä jaettuun Berliiniin vuonna 1981, ja ajautui kauppatieteen opintojen ja maatilalla USA:ssa vietetyn vuoden jälkeen panimokouluun. Nuorukainen suoritti harjoittelujaksot berliiniläisessä Luisenbräu-panimoravintolassa sekä isolla pohjoissaksalaisella Jeverillä.

Lemkeä kiinnosti juomien lisäksi gastronomia, kun esimerkiksi Schoppe puolestaan keskittyi pelkään oluenpanoon. Ensimmäisen panimoravintolansa Lemke avasi vuonna 1999 Hackescher Marktin tuntumaan, junaradan alla olevaan holvimaiseen tilaan. Alun kokeiluinto, jossa erilaisia oluttyyppejä luotiin viitisenkymmentä ja ruoasta yritettiin tehdä japanilaista, vaihtui maanläheisempään otteeseen. Saksalaisen ruoan kyytipoikana tarjottiin muutamaa saksalaistyylistä olutta.

Hackescher Marktin esikoisravintolasta Lemken imperiumi on laajentunut kolme panimoravintolaa ja muutakin ravintolatoimintaa käsittäväksi ketjuksi. Yksi panimoravintoloista on hänen entisen harjoittelupaikkansa, nyttemmin lakkautetun Luisenbräun tiloissa.

Viimeisimmän herätyksensä Oliver Lemke koki muutama vuosi sitten Amerikassa, jossa hän näki, mitä sikäläiset käsityöpanimot ovat saaneet aikaan. Lemke ihmetteli, miksei Saksassa tehty samaa. No, nyt tehdään. Hackescher Marktin konkari ei ole ainoa eikä varmasti ensimmäinenkään, joka Berliinissä on lähtenyt kokeilemaan amerikkalaisvaikutteisilla tyyleillä.

Kaupungissa on nykyisin noin 70 panimoalan toimijaa, joista puolet on varsinaisia fyysisiä panimoita ja puolet erilaisia sopimusvalmistuttajia. Jenkkityylistä särmää löytyy nykyään molemmista ryhmistä, ja nuorten turistien massoille sekä kansainväliselle asujaimistolle maistuvat vanhasta saksalaisesta ruodusta poikkeavat oluet.

Lemke-terassiMatkaseuralaisen Lemkellä juoma Hopfenweisse pitänee laskea tähän joukkoon. Pidimme siitä; humalainen Uuden maailman ote ei jyrännyt liikaa perussaksalaista Weizenbockia. Hyvä uutuus, ja myös esimerkiksi Imperial Stout ja Imperial IPA löytyvät Lemken valikoimasta. Itse join Original-nimisen oluen, joka on wieniläistyylinen punaruskea lager, tuhdin yrttinen. Siinä maistui, että tuotetta on hiottu pitkäjänteisesti useamman vuoden ajan.

Lemken tyyppiseltä toimijalta on tietenkin fiksua kasvattaa valikoimaa tämän hetken muotioluiden suuntaan, mutta pitkän kokemuksen ansiosta tätä näköjään tehdään uhraamatta vanhoja peruslaatuja. Sekin on hyvä. Ei tällaista pitkän linjan tekijää enää tulla varmasti kaupungin innovatiivisimpana pitämään, vaikka hän tekisi mitä, mutta ei nyt ehkä vanhanaikaiseksikaan sitten syytetä. Ja terassilla on edelleen mukava istua lämpimänä kesäiltana, kun junat kolisevat ohi yläpuolella.