Hoegaarden Grand Cru @Tuulensuun Schnitzelviikot

Tampereen Gastropub Tuulensuuhun tuli taas poikettua viime viikonloppuna, ja kuten ennenkin, hyvät ruoat ja juomat saatiin pöytään. Pubissa oli schnitzelviikot, eli Saksasta ja alppimaista inspiroituneita leikkeitä eri lihoista on ollut tarjolla nyt jo kolmella viikolla, ja vielä tänä viikonloppuna on tapahtuma käynnissä. Sunnuntaierikoisuutena on tällä viikolla cordon bleu eli juustotäytteinen sveitsinleike.

Olutpuolella illan aikana tuli nautittua pitkästä aikaa yhtä Hoegaardenin panimon vahvemmista oluista eli Grand Cru’tä. Hoegaarden Grand Cru on peräti 8,5-prosenttinen samea blond, jossa on kuitenkin vähän vehnäolutmaista banaanituoksua ja reippaasti mausteita. Tämähän oli 1980-luvulla belgialaisen oluen ystävien suursuosikkeja, silloin viiden tähden olueksikin mainittu. Myöhempinä vuosina Grand Cru on ollut aika matalan profiilin tuote suuressa AB-InBev-panimokonsernissa, ja laatukin on ollut sitä sun tätä. Silloin Belgiassa liikkui Tim Webbin mukaan huhuja, että Hoegaarden Grand Cru olisi sama olut kuin Leffe Tripel, mutta jälkimmäistä vain lantrattiin hieman miedommaksi.

Tällä maistelukerralla Hoegaarden Grand Cru ei ollut mitenkään hassumpi, vähintään keskitason vahva belgialainen olut, jossa ehkä on edelleen jotain Pierre Celisin vehnäolutta muistuttavaa pientä twistiä sinänsä tavanomaisessa kuoressa. Niille, jotka karsastavat korianteria oluessa, ei voi tätä myöskään suositella. Fiksua olisi hinata tätä Grand Cru’tä selkeästi Celisin alkuperäisten kirpeiden retro-oluiden suuntaan, mutta moista kehittelytyötä on AB-InBeviltä turha odottaa. Siinä lokerossa voisi olla kuitenkin potentiaalia.

Toinen havainto samalta illalta: De Dolle Brouwersin Oerbier, joka myös on tehnyt vuosikymmenten mittaan tyylillistä aaltoliikettä ruskean (puoli)hapanoluen ja tumman luostarityyppisen oluen välimaastossa, näyttäisi tällä hetkellä sijaitsevan melkein Rodenbachia muistuttavassa ääripäässä. Olut on kynttilänvalossa jopa voimakkaan punainen eikä ollenkaan niin tumma kuin joskus.

Oma schnitzelini oli vasikanlihaa, melko paksu ainakin wieniläisellä mittapuulla, mutta maukas. Kastike sen sijaan oli currykastike, joka taas viittaa Berliinin makkarakioskeille, ja lisukkeena perunasalaattia. Kastikkeet ja lisukkeet saa siis mieleiselleen leikkeelle Tuulensuun schnitzelviikoilla valikoida useita vaihtoehtoja sisältäviltä listoilta. Matkaseuralaisen pääruoka oli simpukat valkoviinikastikkeessa, ja myös ne olivat oikein makoisat. Alkupalat olivat tällä kertaa pikkelikasvikset ja riimipeura.

Advertisement

Joulukuun kuvat 17/24: Ennakkoluulo ja ylpeys

Kalliossa on arviolta satakunta baaria, joissa voi käydä joko pelkällä oluella tai syömässä oluen ohella. Luvun tarkkuus riippuu siitä, ottaako mukaan katuja, jotka sijaitsevat tarkkaan ottaen naapurialueilla kuten Harjussa – tai toisaalta Kallion peruspiiriin kuuluvissa Sörnäisissä ja Kalasatamassa, jotka eivät ole kuitenkaan Kallion kaupunginosaa.

Joissain näistä tulee käytyä useammin, toisissa harvoin tai ei koskaan. Loosisterissa Hämeentiellä kävimme joskus sen avauduttua pizzalla, siis useampi vuosi sitten. Baarihan on 20-vuotista taivaltaan tänä syksynä juhlistaneen Loose-rokkibaarin sisarusravintola. Alkuaikojen jälkeen Loosisterissa ei ole tullut kuitenkaan käytyä. Tähän ei ole ihan selvää syytä, mutta yksi selitys voi olla, että paikka on aina ohi kulkiessa vaikuttanut muutenkin suositulta. Keski-ikäinen hiljaisissa ravintoloissa viihtyjä ei lähde hevillä tungeksimaan muiden meluisiin bileisiin.

Tämä oli siis se ennakkoluulo-osuus. Ruoka oli Loosisterissa muistaakseni silloinkin ihan hyvää. Olutvalikoimasta muistikuvaksi on jäänyt Brooklyn East IPA -tyyppinen, ei niin laaja tai omaperäinen poiminta. Voi olla, että muistan senkin aivan väärin. Tänään poikkesimme Loosisteriin nälkäisinä ravintolan avautuessa klo 14. Baaritiskin ja keittiön meininki yllätti kahdellakin tavalla. Toinen oli se, että vegaanihampurilaisia oli listalla kokonaista kolme erilaista (ei Kalliossa ehkä täysin mullistavaa, mutta kuitenkin). Toinen oli olutvalikoiman kärki, jossa oli muun muassa useampi Andechsin olut sekä belgialaiset Rodenbach ja Delirium. Varsin viihtyisäkin Loosister on, mutta se ei ollut mikään yllätys.

Henkilökunnan edustaja sanoi hampurilaisia pohtiessamme, että Stepsister on suosituin vegaanivaihtoehto ja Rock Burger lihapitoisista. Hyppäsimme siis enemmistön vankkureihin ja söimme nämä kaksi, ja olimme tyytyväisiä valintoihin. Hän mainitsi myös Loosisterin olleen toinen baari Helsingissä, joka otti Andechsin mainiota Spezial Helliä hanaan, ja se on kuulemma mennyt mukavasti kaupaksi. Maahantuoja oli tarjonnut santsia, jota oli runsain mitoin otettukin. Pullo-oluina löytyi myös saman panimon Bergbockia ja Hellestä.

Kalliossa kuten muuallakin baarit vaihtuvat nopeasti, osa ei kestä paikoillaan kauan ja tilalle löytyy pian uusia ravintolayrittäjiä. Korona-aika on saattanut vauhdittaa muutoksia, mutta jo ennen koronaa oli päiväperhoja. Ehkä viime aikoina trendi on ollut poispäin kaljajuottoloista, ja lopettavien sellaisten tilalle on saattanut tulla moderni ruokapaikka tai kahvila. Sitten on hyviä olut- ja ruokapaikkoja, joilla osoittautuu olevan paljon turnauskestävyyttä ja niistä tulee pysyviä fikstuureja. Ehkäpä Loosister on muutamien muiden ohella asemoinut itsensä tähän sarjaan, ja hyvä niin. Kalliolaisena voi olla ylpeä paikoista, jotka hoitavat hommansa ilmeisen hyvin ja tarjoavat vielä vähän valtavirrasta erottuvaa olutsettiä.  

Joulukuun kuvat 14/24: Linna maalatulla lasilla

Jos organisoisin johonkin kuvantunnistuskilpailuja – mistä päin Helsinkiä tämä yksityiskohta on? – saattaisin valita alla olevan ikkunakuvan tapaisia otoksia helposti mukaan. Lasimaalauksiin ja muihin ikkunoiden värikuvioihin kiinnittää usein huomiota enemmän niiden luoman tunnelman takia kuin siksi, että kuva esittää jotain tiettyä asiaa. Yhdistäminen johonkin paikkaan ei ole välttämättä jälkikäteen helppoa. Tietysti jos lasin kuvaa sitten on jäänyt joskus tarkastelemaan lähempää, linkki löytyy heti.

Ikkunan takana on ravintola, johon tullaan sisään suoraan kodikkaan baaritiskin edustalle. Siitä jatketaan ruokasaleihin, joita on vasemmalla ja varsinkin oikealla suurempia. Kellari kaareilevine kattoineen on muodoltaan viini- ja oluttupa, tosin se ei ole juurikaan toiminut sellaisena, koska alakerran pöydätkin on käytännössä aina katettu ruokailijaseurueille – paikka on sen verran suosittu ryhmien keskuudessa. Makkarat, possunpihvit, wieninleikkeet ja maksaherkut tekevät kauppansa. Olutlaseihin lasketaan hyviä baijerilaisia lagereita kuten Andechsia, Augustineria tai Weihenstephaneria.

Pakkohan toisin sanoen Zinnkellerkin oli ottaa mukaan näihin joulunaluskuviin, kun Kolme Kruunua jo oli. Ruoat ja juomat olivat siellä jälleen tänä iltana hyvää saksalaista tavaraa. Varmaan myös Zinnkellerin baaritiskin ääreen voisi istua vain yhdelle oluelle, ainakin hiljaisempaan aikaan, jos varoo tukkimasta tarjoilijoiden reittiä. Varsinaisia pitkän linjan olutpaikkoja Kruununhaassa on ollut viime aikoina vähemmän, kadonneiden listaan on liittynyt takavuosien Savannan jatkoksi ainakin Marian Helmi. Harry’s Bar Liisankadulla kyllä jatkaa, ehkä osin samoilla eväillä, vähän boheemina korttelipubina jos oikein muistan.  

Tampereella taas: Tuulensuu ja Pispalan Pulteri

Toukokuun lopussa kirjoittelin Tampereen keskustorin kesäterassista ja jääkiekon finaaliviikonlopun tunnelmista. Reittimme veivät viikko sitten uudemman kerran Tampereelle, jossa oli mahdollisuus testata pitkästä aikaa legendaarinen gastropubi Tuulensuu. Lisäksi pistäydyimme harjukaupunginosan olohuoneessa Pispalan Pulterissa, jossa en ollut ennen käynyt.

Aika paljon olen Tamperetta vuosien varrella kulkenut ristiin rastiin, mutta metsäistä Pyynikintietä en ollut koskaan mennyt päästä päähän. Nyt navigoimme sitä sähköpotkulaudoilla, ja tie on tarkoitettukin jalankulkijaa nopeammin eteneville. Dramaattiset jyrkänteet ja penkereet toivat melkein mieleen jonkin keskieurooppalaisen esikaupungin vuoristometsät. Potkulaudat jätimme Pispalan portaiden alapäähän ja tihkusateen alkaessa kipusimme portaikkoa ylös.

Sadekuuro ehti jo lakatakin, ennen kuin pääsimme Pispalan Pulterin ovelle. Syksyllä 1968 aloittanut kortteliravintola kuului pitkään Alkon Arctian ravintolalinnakkeeseen, mutta pitää nykyään yllä mainettaan – monien vastaavien krouvien tavoin – itsenäisenä pihvien, kotiruoan ja konstailemattoman tunnelman pesänä. Sisustus ilmeisesti palautettiin jo joskus 90-luvulla epäonnistuneiden modernisointien jälkeen lähemmäs alkuperäistä, ja tätä perua ovat esimerkiksi nykyiset kelohonkaloossit.

Emme syöneet Pulterissa, mutta joimme oluitamme kaikessa rauhassa ja tarkkailimme, kun iltapäivän hiljaisempien tuntien jälkeen alkuillan ruokailevaa yleisöä ilmestyi vähitellen vapaisiin pöytiin. Olutvalikoima ei vaikuttanut laajalta, mutta yksittäisiä kotimaisia, saksalaisia ja brittiläisiä pienpanimoita oli mukana täydentämässä suurten toimijoiden perusoluita. Itse join König Ludwig Weissbierin, joka ei ole Baijerin vehnäoluista paras jos ei suinkaan heikoimpiakaan. Pulteri voisi pienellä vaivalla skarpata vähän oluttarjontaansa, jotta se tukisi vielä paremmin paikan ruokalistaa ja tarjoaisi perinneravintolan satunnaisille fiilistelijöille enemmän valinnanvaraa.

Tuulensuu on nuorempaa sukupolvea, se viettänee 20-vuotisjuhliaan parin vuoden säteellä tästä kirjoitushetkestä. Sillä on gastropubina vähintään kaksi kärkeä – erinomainen ruoka ja huolella valikoitu juoma-, erityisesti olutvalikoima. Viimeksi vuonna 2018 se pääsi jopa Viisi Tähteä -median kunnianarvoisalle Suomen 50 parhaan ravintolan listalle. Tämän tunnustuksen päälle se sai samassa arvostelussa sen vuoden Paras Olutlista -maininnan.

Helsinki on näiden korpimaiden pääkaupunki, jolla on laajempi seutukuntansa mukaan lukien kolmin verroin ostavaa yleisöä Tampereeseen ja Pirkanmaahan verrattuna. Silti täällä ei ole Tuulensuuta. Juuri missään muualla ei tule näinä aikoina tunnetta, että jääkaapeista saattaa löytää periaatteessa mitä tahansa belgialaista olutta – ei toki kaikkia niitä, mutta runsaasti muitakin kuin Alkossa ja baareissa eniten kohtaamiani merkkejä. Untappdista tämä ensivaikutelma on aika pitkälti todennettavissa – Tuulensuu on harrastanut vuosien saatossa paljon omatuontia ja ilmeisesti edelleenkin. Lisäksi baari panostaa jonkin verran harvinaisempiin saksalaisiin oluihin, joissa suoraan sanottuna Citymarketit ovat olleet viime aikoina vahvemmilla kuin monetkaan oluthuoneet.

Ruoka oli yksinkertaista ranskalais-belgialaista tai keskieurooppalaista ravintolaruokaa, ei fine diningia mutta tosiaan erittäin hyvää. Lihaa oli monessa annoksessa, kuten omassa paahdetussa possunniskassani. Matkaseuralainen tykkäsi kovasti sammakonreisistä. Annoksissa oli yksi sama lisuke, juustokermaperunat. Niille, jotka kaipaavat ruoan kylkeen nimenomaan viiniä, löytyy kyllä Tuulensuun kaapeista ja kellarista reilusti vaihtoehtoja. Ennen ja jälkeen aterian voi lisäksi nauttia listan vermutti-, pastis- tai absinttivalikoimista, sekä harvinaisemmista ranskalaisista juomatyypeistä kuten pineau’ista tai pommeau’ista.

Huhhuh, mikä baari. Eräs tamperelainen aluevaltuutettu ehdotti viime viikolla pääkaupungin siirtämistä Helsingistä Tampereelle, jossa kaupunkikehittämisessä tuntuu olevan draivi päällä. On kiekkokisoja, ratikkaa ja ratakantta. Jos minä joutuisin perustelemaan, miksi Helsingin pitäisi kokea vuorollaan tämä Turun kohtalo, Tuulensuun olemassaolo olisi listani kärkipäässä.

Kaljakesä ’21: Koulun Piha, Turku

Turkuun päättyi viime postauksessa mainittu Saariston Rengastien kierroksemme, ja kun emme olleet pitkään aikaan ex-pääkaupungissa käyneet, vietimme siellä vielä kierroksen jälkeen yhden illan ja yhden päivän. Ankara helle oli edelleen päällä, kun tulimme Turkuun, joten vilvoittelimme kohtuullisen viileässä hotellihuoneessamme Seurahuoneella jonkin aikaa ennen kaupungille lähtöä.

Elämä keskittyy kesä-Turussa Auran rannoille, ja miksei keskittyisi. Jokivarsi on luonteva paikka terassiryppäille, ravintolalaivoille ja muulle viihtymiselle. Helsingissä ei ehkä ihan vastaavaa keskittymää ole, vaikka merenrantaa on keskustan tuntumassakin muille jakaa. Ennen iltaruokailua testasimme jokilautan nimeltä Jakke. Se otti ja jätti matkustajia useammassa paikassa Auransillan ja Suomen Joutsenen välillä, ja 7–10 € hintaisella lipulla saa istuskella kannella haluamansa ajan. Oluet ja muut juomat maksoivat tietysti erikseen, ja valikoima näytti koostuvan pitkälti Hartwallin aluepanimoiden jutuista eli erivärisistä Lahden Erikoisista ja Aurasta. Olutta sai myös useamman litran pöniköissä, joita voi jakaa pöytäkunnan kesken. Osa pöydistä oli miellyttävästi varjossa katoksen alla.

Hypättyämme pois Jaken kyydistä suunnistimme Ravintola Gustavoon. Sekin on rannassa, Kirjastosillan kupeessa ja kertoo edustavansa välimerellistä keittiötä. Tästä voi saada vääränkin käsityksen, eli mitään pelkkiä mereneläviä, fetasalaatteja ja oliiviöljyjä ei listalla ole. Välimeren maista – ehkä varsinkin Italiasta ja Pohjois-Espanjasta – on kuitenkin vaikutteita ja raaka-aineita hankittu, ja kokonaiselämyksessä on minusta myös ranskalaisen bistron henkeä. Todella hyvää ja varman tuntuista toimintaa, voi suositella!

Vetäydyimme vielä rauhallisille myöhäisillan juomille klassikkopaikkaan Panimoravintola Kouluun, ja kun Turun yöhön selvästikin lämpöä riitti, oluet piti tietysti juoda Koulun Pihalla. Pihaan pääsee Kristiinankadulta, josta on kuulemma muodostunut muutenkin paikallisten suosima ravintolakatu. Terassilla myytiin pitkän linjan Koulu-oluita Lehtoria ja Maisteria, Boris Orlo -pilsneriä, pihkanpunaista Kesäolutta sekä vaaleaa vehnäoluita. Näiden lisäksi uutena oli juuri tullut hanaan TPA, ilmeisesti Turku Pale Ale. Kaikki toki oman talon tuotteita.  

Luin takavuosina koululaisten haastattelussa sanovan, että jos Koulu sijaitsisi muutamankin korttelin väärään suuntaan Turun keskustassa, sitä ei olisi olemassa. Kyse on siis äärimmäisen paikallisesta ja sijaintiin sidotusta toiminnasta, joka on riippuvainen turkulaisten reiteistä. Runsaat 20 vuotta homma on näin toiminut, ja vaikka en tiedä miten paikka on koronan ja muiden paineiden alla viime aikoina pärjännyt, ainakin nyt lämpimänä arki-iltana porukkaa oli terassilla melko mukavasti.

Maisteri (5,5 %) maistui, tällaista puolitummaa tai tummaa peruslageria joisi mielellään tuoreena hanatuotteena enemmänkin jos panimot tekisivät ja baarit myisivät. Ylipäätään Koulun tekemisessä on 90-luvun klassinen tatsi, joka ainakin silloin tällöin on NEIPA-meressä pärskiessä todella virkistävää. Pähkinäistä, vähän karamellimaista, rauhallisesti humaloitua janonsammuttajaa oli tosiaan nyt lasissa, ja toinen testattu olut TPA (5,1 %) toi sekin jossain mielessä muistoja parinkymmenen vuoden takaa, kun vakiintuneet pienpanimot ensimmäisiä kertoja kokeilivat tehdä jenkkityylisiä pale aleja. Hyvin hillittyä mutta miksei ihan toimivaa kamaa tämäkin; tuoreeltaan ainakin tuli myös runsaat humala-aromit nenään.

Jos vertailukohtia pitäisi Koulun Pihalle omasta viime vuosien kokemuksesta etsiä, yksi mahdollinen olisi Lemken panimoravintolan takapiha Berliinin Hackescher Marktilla. Siellähän on myös reilun parin vuosikymmenen kokemus taustalla, ja eri aikojen pintatrendien suuntaan heiluteltu ainakin joitakin tuntosarvia.

Uudempaa turkulaista tekemistä pääsimme katsomaan vain ulkoa käsin Kakolanmäellä, kun heti aamusta testailimme pahamaineista funikulaaria – Kakola Brewing Companyn myymälä ja baari olivat nimittäin keskiviikkoaamuna kiinni. Heidän oluitaan toki saa myös täällä pääkaupunkiseudulla esimerkiksi Alkosta useampaakin sorttia. Funikulaari toimi tällä kertaa esimerkillisesti, ja ihan mielenkiintoista oli nähdä myös Kakolan vankila-alueelle toteutettuja asuinkortteleita. Miljööstä on tullut jännä, siinä on jotain entisaikojen tiiviin mutta autottoman kivikaupungin tunnelmaa.

Itse asiassa kakolalaiset anniskelivat oluitaan myös tuomiokirkon edustalle pystytetyllä Kirkkopuiston Terassilla, joka näytti toimivan vähän samalla periaatteella kuin Helsingin viimevuotinen Senaatintorin terassi ja tämän kesän Kasarmitori. Ruokaa ja juomaa on siis tarjolla erinäisiltä pienehköiltä toimijoilta, jotka muulloinkin jossain päin kaupunkia vaikuttavat. Tällä viikolla tuomiokirkon terassin valtaa Turku Craft Beer Park -tapahtuma, joka on sukua aiempien vuosien Turku Craft Beer -festivaaleille.

 

Kaljakesä ’21: CoolHead Viikki

Tässä postaussarjassa nautitaan oluita ulkosalla Suomen kesässä, mieluiten Olutkoiralle uusissa paikoissa. Ensimmäinen tällainen oli eilen testattu CoolHead Brew’n terassi Viikin Gardenian edustalla. Panimo on tunnetusti tuusulalainen mutta aikoo ilmeisesti emigroitua tämän uuden taproom-sijainnin myötä Helsinkiin.

Tällä hetkellä Gardenian lasisen puutarharakennuksen etuosa toimii baari–myymälänä, ja muita osia näköjään yhä remontoidaan. Ulko- ja sisäpuutarhoja sisältänyt Gardenia-kompleksi oli Helsingin kaupungin ja yliopiston yhdessä omistama nähtävyys ja tapahtumatila, joka pantiin myyntiin muutama vuosi sitten sen osoittauduttua taloudellisesti kannattamattomaksi. Panimon tuotanto- ja anniskelutilaksi se vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta, ja tämän idean varaan CoolHead nyt on siis laskenut tulevaisuutensa.

Havaintoja: Terveysturvallisuudesta selvästikin pidetään huolta: saavuimme paikalle neljän hengen porukalla pian avaamisajan jälkeen, ja järjestysmies naksutteli meidät heti laskurilla jonkin rajoitetun henkilömäärän sisään. Tähän en ollut vielä muualla törmännyt, ja yksi seurueestamme luulikin hänen ampuvan meitä sormipistoolilla pelleilymielessä. Paikka oli melko hiljainen siihen asti, kunnes pihaan saapui pieni bussillinen teekkareita tupsulakit päässä (heillä näytti olevan tilavaraus sisäpuolella) ja heti perään toinenkin opiskelijaporukan näköinen sakki.

Kiitämme: Kuumaan kesäperjantaihin sopi hyvin CoolHeadin italotyyppinen pilsneri, jossa oli naseva humalointi ja riittävästi mallastakin. Etukäteen osa porukastamme oli kantanut huolta siitä, että tarjonnasta löytyisi vain hapanoluita ja IPAa, jotka eivät kuuluneet heidän suosikkeihinsa. Palvelu tiskillä hoitui sujuvasti ilman jonoja. En tosin tiedä, ruuhkauttivatko isommat opiskelijaporukat meininkiä myöhemmin, koska siinä vaiheessa olimme itse jo poistumassa muualle.  

Moitimme: Suomessa on harvoin näin helteisiä viikonloppuja kuin tämä meneillään oleva. Sää ei ole CoolHeadin vika, mutta toivottavasti paahteiselle etuterassille löytyy jatkossa päivänvarjoja tai muita vastaavia konsteja suojata olutkansaa Isä Aurinkoisen vainolta. Lasirakennuksen taakse on ilmeisesti tulossa enemmänkin terassi-infraa – kenties siellä voidaan hyödyntää myös puita tai muuta luonnollista varjoa.

Muikea Muikku

Kalaravintolat viettävät parin vuoden kuluttua 30-vuotisjuhliaan, mutta nykyisistä seitsemästä kalasta uusin – Muikea Muikku – on avannut ovensa vasta tänä kesänä. En osaa edes kuvitella, millaista on avata uusi ravintola koronavuonna 2020. Tästä huolimatta toivon tietysti tulokkaalle kaikkea hyvää. Muikku on ketjun ensimmäinen ruokaravintola (tosin Janoisessa Lohessa oli aikoinaan keittiö), ja listalta löytyy kaikennäköistä croque monsieur -osastosta kunnon pihveihin.

Marraskuisen lauantain alkuillasta valoisa baari oli kutsuvan näköinen mustasta merestä nousevan Verkkosaaren rantakorttelissa. Viereinen baari, Olutravintola Jano, oli silmämääräisesti hieman suositumpi, mutta kyllä Muikussakin muutama seurue nautti juomia ja ainakin yhteen pöytään tilailtiin myös syötävää.

Pistäydyimme lasillisilla, ja heti silmiin osui hanarivistöstä Pilsner Urquellin suodattamaton versio. Sitä tuli tietysti tilattua, kun suosikkipilsneri tässä olomuodossa kuitenkin on edelleen jonkinlainen harvinaisuus. Toista tilausta varten kyselin stoutia tai portteria, joksi henkilökunta suositteli Thornbridgen Cocoa Wonderlandia kaakaopapuineen.

Kun kuitenkin olin tyypilliseen tapaani enemmän maustamattoman portterin perässä, en siihen tarttunut, ja ainoaksi vaihtoehdoksi valikoimasta seuloutui Põhjalan Must Kuld (sekin taitaa tosin sisältää laktoosia, eli sikäli perusraaka-aineiden ulkopuolelle mennään). Hyvä oluthan Must Kuld kuitenkin on, eli tarjonta ja kysyntä onnistuivat kohtaamaan.

Ruokalistaa emme tällä kertaa kokeilleet. Siinä Muikku sanoo olevansa “aidosti belgialaiseen ruokamaailmaan suuntautunut”, mutta toisaalta hakeneensa inspiraatiota myös Saksasta ja Ranskasta. Belgiasta tuttuja elementtejä listalla ovat simpukat, juustopiiras ja olutkastikkeet. Muu on yleismaailmallista gastropubiruokaa. Ei sataprosenttisen belgialaistyylinen menu olisi varmaan mahdoton Helsingissä toteuttaa, mutta jostain syystä sitä ei kukaan (S-ryhmän Belge mukaan lukien) ole koskaan varsinaisesti yrittänyt. Mitään vikaa Muikun tarjonnassakaan ei toki ole, tällainen useammasta lähteestä haalittu ratkaisu sopii olutbaariin oikein hyvin.

Olutlistalla Belgiaa edustavat klassikot Duvel, Chimay ja Rodenbach, sekä 70–80-lukujen tulokkaista Boon ja Delirium Tremens. Viimeksi mainitun valmistajalta löytyy myös La Guillotinea. Rodenbachin kilpailija Duchesse de Bourgogne on sekin mukana. Brittipuolella on Thornbridgen lisäksi Bombardier Bitter ja St Austell’s Proper Job, Suomi–Viro-akselilla ainakin Mallaskoskea, Ruosniemeä ja Põhjalaa. Nykymaailman mittapuulla valikoima ei vaikuta valtavan suurelta tai kokeilunhaluiselta, mutta voi hyvinkin olla riittävän kattava korttelibaariin. En ole Momentin Restaurantsin edustajia haastatellut siitä, mitkä heidän tavoitteensa Muikulle ovat, mutta mielellään tietysti näkisin kalasatamalaisten tänne tiensä löytävän, vaikka uudessa kaupunginosassa muutakin olutbaaritarjontaa on.

Hilpeä Hauki oli hikinen hauki – mutta uudessa iskussa

Kalliolaisena olin tietysti paikalla, kun naapurikaupunginosan eli ”henkiseen Kallioon” kuuluvan Alppiharjun perinteikäs oluthuone Hilpeä Hauki vietti eilen uudistumisensa jälkeisiä avajaisia. Perinteiseksi tai legendaariseksi baariksi pääsee Suomessa jo alle 25 vuoden historiallakin, mutta Hauki sattumoisin juhlii tänä vuonna juuri neljännesvuosisadan mittaista olemassaoloaan.

Niille, jotka eivät tunne helsinkiläisen baarihistorian vaiheita, muistutettakoon, että Kalaravintolat – nykyään kuuden eri puolilla kantakaupunkia sijaitsevan olutravintolan ketju – kuuluivat ensimmäisiin erikoisoluita Suomeen tuoneisiin baareihin. Vanhimmat eli Janoinen Lohi ja Vastarannan Kiiski avattiin vuonna 1992. Moni minun ikäiseni on tutustunut niissä ensimmäisen kerran Euroopan perinteisten olutmaiden, ja ehkä erityisesti Belgian, herkkuihin.

Sikäli olin ainakin itse ilahtunut, kun ravintoloita pyörittävän Momentinin omistaja Teemu Lehto tuli kertomaan meille bloggarin retkuille, että Hauki haluaa erikoistua jatkossa nimenomaan klassikkoihin. Lehdon isä Juha toi aikoinaan Hollannista rennon oluthuoneen idean Taka-Töölöön perustamaansa Janoiseen Loheen, josta varmaan sitten Momentin Groupin tarinan voi katsoa alkaneen.

Klassikot tarkoittavat uudistuneessa Hauessa sitä, että hanassa oli esimerkiksi De Koninckia ja Delirium Tremensiä – keskisuurten indie-konsernien belgialaisoluita – ja jääkaapissa vaikkapa De Leiten ja De Glazen Torenin pulloja. Jälkimmäiset ovat uudempia, pieniä belgialaistekijöitä, joista ainakin De Leite edustaa puolittain Belgian jenkkivaikutteista ”craft”-sektoria.

Laadukas perinnelinja on kuitenkin avain. Momentinin ravintolapuolen pomo Jan Karppanen kertoi myös, että klassikoita aiotaan vaihtaa säännöllisin välein. Mukana on omatuontia, joten ehkäpä jääkaapista löytyy yllätyksiäkin. Vaihtuvuus pitää mielenkiintoa yllä. Monenlaista muutakin Hauen hana- ja pullovalikoimaan toki kuuluu: kotimaista craftia, perussaksalaista olutta ja brittien vanhempia ja moderneja nimiä.

Ravintolapäällikkö Jarkko Pyysing laskee ”bolleken” eli De Koninckin lasiin. Viereisessä hanassa on vaaleanpunaisista norsuistaan tuttua Delirium Tremensiä.

Isäntien pääviesti uudistuksesta puhuttaessa tuntui olevan se, että Haukea ei ole haluttu muuttaa ”liikaa”. Toimivaa konseptia ei pidä pilata. Toisaalta mitään tulipalokiirettä tämänkään muutoksen tekemiseen ei tainnut olla, koska uudistus oli ajoitettu taloyhtiön putkiremontin yhteyteen. Haukihan majailee 1960-luvun talossa, jollaiset ovat olleet viime vuosina remontti-iässä.

Tummat ajan patinoimat seinäpaneelit ovat alkuperäiset, samoin tuulimyllykuvioidut sinivalkoiset laatat pöytien pinnoilla, kertoi concept lead Daniel Wallenius. Tilaa oli saatu joiltakin osin avarammaksi varsinkin entisen ”takahuoneen” puolelta. Selkeimmin kadonnut oli vanhojen seinien lämmin sinapinkeltainen sävy, jota jotkut kantikset voivat tietysti jäädä kaipaamaankin.

Helsinkiä hellii tällä hetkellä alkukesäinen lähes kolmenkymmenen asteen kuumuusaalto. Sääolojen ansiosta Hauen lähtölaukaus oli hieman hikinen tapahtuma, vaikka ovet ja ikkunat olivat auki kadulle ja takapihalle. Baarihan on ollutkin jo yleisölle avoinna jonkin aikaa, vaikka virallisempi tilaisuus medialle ja kutsuvieraille olikin vasta nyt. Omasta puolestani toivotan onnea yhdelle Helsingin suosikkibaareistani myös seuraaville 25 vuodelle!

Helsingin olutmaisemaa Signe Branderin linssin läpi

Valokuvaaja Signe Branderin syntymästä on tänään kulunut 150 vuotta. Brander ikuisti monien muiden kuvaustöidensä lisäksi erityisesti Helsingin katoavaa katukuvaa, kun vanhaa puutalokaupunkia 1900-luvun alkuvuosina purettiin korkeamman kivirakentamisen tieltä.

Kun kyseinen aika oli myös paikallisen olut- ja panimoelämän kannalta pienimuotoista kulta-aikaa ennen kieltolakia ja Alkon kautta, ajattelin selailla kuvia ja katsoa, löytyykö tästä maailmasta mitään jälkiä Branderin kuvista.

Yllättävän paljon pientä mielenkiintoista osui silmään. Tietenkään esimerkiksi panimorakennukset tai ravintolat eivät ole kuuluneet sinänsä Branderilta tilattuun urakkaan, koska ne eivät ole olleet kollektiivisesti minkään purku-uhan alla. Niitäkin kuviin on satunnaisesti osunut, mutta varsinkin tästä materiaalista saa tuntumaa siihen, mistä olutta tuolloin reilut sata vuotta sitten ostettiin kotiin.

Otin alla oleviin poimintoihini mukaan myös joitakin muiden alkoholijuomien myyntiin ja mainontaan liittyviä otoksia. Useimmat alla olevat kuvat olen zoomannut Branderin kuvien osista tai yksityiskohdista, jotta bongaamani olutasiat erottuvat. (Kaikki kuvat: Signe Brander, Finna.fi / Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0.)

Simonkadulla (Simonskaja ulitsa) myytiin viinejä, punsseja, olutta ja portteria. 

Samantapainen kivijalkakauppa myi olutta sekä viiniä ja punssia Itäisellä Heikinkadulla eli Mannerheimintie 5-7:ssa.

Vilhonkadulla (vinosti nykyisen Kaislan sisäänkäyntiä vastapäätä) Uusi Wiinikauppa myi Sinebrychoffin olutta ja portteria.

Viranomaisen selän takana myytiin olutta ja portteria Mariankadulla.

Konstantininkadulla (nyk. Meritullinkatu) oli olut- ja ruokatarjoilu. Vaatimattomia ravintoloita oli puutalojen katutasossa eri puolilla kaupunkia, ja varsinkin Pitkänsillan pohjoispuolella näkyi kansankeittiöiden kylttejä.

Punavuorenkadulla olutkaupan ikkunassa oli esillä tutun näköisiä Sinebrychoffin mainostauluja.

Uusi Osake-Panimo (Nya Aktie-Bryggeriet) Albertinkadun ja nykyisen Kalevankadun kulmassa oli jo kuvaushetkellä vuonna 1913 uuden omistajansa Sinebrychoffin sulkema. 

Alkoholijuomien mainoksia Pohjoisesplanadilla.

Ravintola Alppila sijaitsi Linnanmäen ja nykyisen Alppipuiston välisessä rinteessä. Puurakennus paloi ainakin kahteen otteeseen, ja 1950-luvun alun palon jälkeen sitä ei enää rakennettu uudelleen.

 

Kaivohuonetta ei tunneta ehkä erityisenä olutpaikkana, mutta monenlaisia virvokkeita on nautittu puistoravintolassa 1830-luvun kylpyläajoista alkaen. Kieltolain jälkeen ravintolassa oli kuitenkin tarjolla esimerkiksi reilu valikoima kotimaisia porttereita ja stouteja.

Sinebrychoffien salongissa Bulevardilla istuu kuvatietojen mukaan Paul Sinebrychoff nuorempi.

Nüetnigenough & belgocraft – ”perinteinen” ei riitä olutkulttuurin murroksessa

Brysselin keskustassa on pieni baari-brasserie nimeltään Nüetnigenough. Vaikeasti suuhun taipuva nimi tarkoittaa paikallisella hollannin kielen murteella kyltymätöntä ahmattia, sellaista, jolle mikään ei riitä. Söimme siellä sunnuntaina. Häränhäntälasagneni näytti niin mittavalta, että pelkäsin etukäteen jaksavani siitä vain puolet. Se oli kuitenkin niin hyvää, että minusta tuli juuri se ahmija, jonka mukaan paikka on nimetty. Tyhjensin lautasen ongelmitta.

Muistan Nüetnigenoughin suunnilleen kymmenen vuoden takaa, jolloin se oli uusi tulokas Brysselin baarikentällä. Silloinkin söin siellä jotain hyvää, vaikka en enää muistakaan mitä. Olutlista oli lyhyt ja miellyttävä, ja siitä oli melko helppo löytää jotain ruoan kylkeen sopivaa. (Myös ruokien valmistuksessa käytetään listan oluita.) Se on jäänyt mieleen, että tuolloinen olueni oli Aux Bons Vœux de la Brasserie Dupont, varmaan kyllä turhan tuhti olut ollakseen oikeasti ihanteellinen ruokajuoma, mutta liian hyvä ohitettavaksi.

Nyt olutlista oli erinäköinen. Siinä eivät enää olleet kärjessä klassiset trappistit, Rochefort, Orval, Westmalle tai muut. Niitä ei ollut listalla ollenkaan. Rehellistä tripeliä hädin tuskin löytyi, ja perus-witbierin kaivaminenkin pitkästä luettelosta oli haastavaa. Oluiden nimissä alkaa olla enemmän englantia kuin paikallisia kieliä, ja suuri osa niistä on tehty kollaboraationa amerikkalaisten tai skandinaavisten käsityöpanimoiden kanssa. Globaalin craft beer -kulttuurin piirteet erottaa kaukaa.

Brysselin baareista ja olutystävällisistä ravintoloista osa tietysti hiihtää yhä eteenpäin perinteisellä tyylillä. Toisille ‟pertsa” ei riitä, vaan jo jonkin aikaa on menty luistelutekniikalla. Trappistit eivät  näissä paikoissa enää muodosta ylempää jumalallista kastia. Saisonit sekä lambicit ja muut tynnyrikypsytysviritelmät ovat vieneet luostarioluiden roolin belgialaisina kulttioluina, ja ne kelpaavat myös craft-junnuille. Vehnäoluihin ja muihin puolustuskyvyttömiin belgialaistyyleihin on usein luikerrellut Uuden maailman humalalajikkeita.

Tietysti kyse on osin panimopuolella vallitsevista trendeistä, jotka sitten välittyvät anniskelulaitoksiin (ja toisinpäin). Myös yksittäisen baarin listasta tämä näkyy – kunhan baari on itsensä etuvartioon laskevien joukossa. Nüetnigenoughin omistaja Olivier Desmet on ollut mukana pyrkimyksissä tuoda uudemman tyyppistä olutkulttuuria Brysseliin. Hän oli esimerkiksi yksi neljästä paikallisesta aktiivista, jotka lanseerasivat Belgian pääkaupunkiin olutfestivaali BXLBeerFestin, koska sieltä “puuttui kansainvälisesti arvostettu craft beer -tapahtuma”.

Puuttui varmasti, jos kansainvälisesti arvostetun tapahtuman puuttuminen tarkoittaa sitä, ettei kaupungissa ollut tapahtumaa, jossa saa ruotsalaista, espanjalaista tai italialaista IPAa. Puolet festarin oluista tuli näistä ja parista muusta maasta. Sellaista tapahtumaa Bryssel ei ehkä aiemmin ollut tosiaan kokenut tarvitsevansa. Tämäkin kuvastaa hyvin sitä, miten ajat muuttuvat. Ne ovat muuttuneet jopa Nüetnigenoughin olemassaoloaikana.

Belgian perinteet – mitä ne sitten ovatkin – eivät enää kaikille riitä. Osa perinteistä on siis yhä huippusuosittuja craft-piireissä niin Belgiassa kuin ympäri maailman. Niitä ovat juurevat hapanoluet, vaaleat maalaisoluet ja puutynnyrikuviot. Sen sijaan varsinkin makeammat luostarioluet, ja melkein mitkä tahansa tummat (ei-happamat) oluet ovat jossain määrin väistyneet. Monet niistä lepäilevät sivuraiteilla, jotka trendijunat ohittavat kaukaa.

Ennen oli ehkä enemmän belgialaisten määrättävissä, mitkä heidän oluistaan ovat kovaa valuuttaa myös kansainvälisesti. Nyt tämä määrittely tuntuu kulkevan ainakin osittain amerikkalaisten ja yleiseurooppalaisten mieltymysten kautta. Kun hapan vetää rapakon takana, se antaa vipuvartta myös belgialaisille hapanharrastajille. Heillähän on pitkine perinteineen kuitenkin yhä uskottavuutta hapanoluiden tekijöinä. Myös saison taisi ponnahtaa globaaliksi kulttiolueksi nimenomaan sen jälkeen, kun Jenkkilän olutpiirit innostuivat siitä.

Itse join Nüetnigenoughissa pari vuotta vanhan Pannepotin. Se on itse asiassa lähimpänä sitä, mitä Chimayn tai Rochefortin klassikot tarjoavat – länsiflaamilaista tumman vahvan oluen traditiota – ja siksi ehkä tylsähkö valinta. Olutlista on venähtänyt pitkäksi reilussa kymmenessä vuodessa. Lista on kyllä varsin monipuolinen, eikä minulla sen suhteen isompaa ongelmaa ole. Siellä täällä silmiin osuu hyväksi tuntemiani oluita. Hieman kuitenkin epäilyttää: onko happamien tai erilaisissa viinatynnyreissä kypsyneiden oluiden iso määrä enää tasapainossa muun kanssa? Miksen osaa luottaa, että englanniksi nimetyt oluet ovat sellaista, mitä Belgiassa haluan juoda?

Ratebeerin mukaan Belgiassa on nyt runsaat 500 panimoa. Näistä osa on tietysti kiertolaisia, jotka belgialainen vanhempi kaarti laskee panimoiksi vain pitkin hampain jos ollenkaan. Vaikka nekin poistaisi listasta, se olisi yli tuplasti pitempi kuin vielä vuosikymmen takaperin. Silti listasta on alkanut erottua reilu kymmenen panimoa, jotka näissä edistyksellisissä juottoloissa tulevat usein vastaan. Samalla lailla Ruotsista, Tanskasta tai Britanniasta törmää lähes aina samoihin ‟kanonisoituihin” käsityöpanimoihin, vaikka joka maasta löytyisi kymmeniä muitakin.

Aktiiviset, ulospäin katsovat ja markkinointi- ja verkostoitumistaitoiset panimot pärjäävät. Belgiaankin on näin syntynyt uusi craft-eliitti, joka on tietysti osittain samaa porukkaa kuin vanha bière artisanale -kerma. Dupont ja Cantillon ovat pitäneet asemansa tässä joukossa vanhoina isäntinä. Nuorempaa – mutta tyylikkäästi perinteitä ymmärtävää – polvea edustavat Brasserie de la Senne ja De Ranke, ehkä myös Struise ja Dochter van de Korenaar. Alvinne muistuttaa hyperaktiivisuudessaan Mikkelleriä, mutta sillä on oma panimo ja sekin nojaa osin perinteisiin.

Jos Belgian koko panimokentän toinen ääripää on melko konservatiivista ja paikallista, siihen toiseen ääripäähän asemoituu esimerkiksi Brussels Beer Project, joka tuli markkinoille muutama vuosi sitten brewdogmaisin elkein. Craft-panimo halusi tomuttaa olutkulttuuria ja puhkui itseään täyteen vallankumouksen ilmaa. Tunkkaiseksi julistetun vanhan tilalle haluttiin tuoda oma, uusi (Amerikasta kopioitu) sapluuna. Ne belgialaiset, jotka samastuvat kansainväliseen craft-heimoon mieluummin kuin paikalliseen pienpanimokenttään, kokivat sen ehkä raikkaana. Muista en tiedä.

Niinpä kysymys kuuluu taas: quo vadis, cerevisia belgica? Belgialainen olut, minne olet menossa? Pohdin aihetta Olutpostiin 4/2012 kirjoittamassani jutussa. Vilkaisin nyt tuolloista tekstiä ja yritin päättää, olinko silloin optimistisempi vai pessimistisempi kuin nyt. Ehkä molempia. Belgialaisen pienpanimomaailman amerikkalaistuminen on edennyt pitemmälle, minkä itse koen vähän tylsänä (tästä on tietysti monia näkemyksiä). Ulkomaisten trendien perässä juokseminen tuntuu turhalta, kun kotimaassakin olisi kehitettäviä aihioita. Eikö mikään riitä? Nüetnigenough hienona baarina ja ruokapaikkana ei muuten ole sinänsä turhautumiseni kohde, mutta se nyt päätyi mukaan tähän juttuun, kun siellä aloin asiaa taas miettiä.

Toisaalta panimo- ja baarikasvusto on kokonaisuudessaan tänä päivänä vielä rehevämpi kuin muutama vuosi sitten – niin Belgiassa kuin muissakin maissa. Sen suojissa voivat pärjätä myös ne, joihin auringonpaiste ei juuri nyt osu. Kiihtynyt craft beer -säpinä on saattanut tökkiä hieman eloa joihinkin urautumassa olleisiin puolivanhoihin panimoihin tai baareihin. Nämä ovat hyviä asioita. Toivottavasti räväköitynyt belgocraft muistaa silti huolehtia hieman nukkavierummista sukulaisistaan: perus-tripeleistä, tummista oluista ynnä muista. Ne kun aikanaan olivat innoittamassa myös amerikkalaisen käsityöoluen paradigmaa.