Helsingin olutmaisemaa Signe Branderin linssin läpi

Valokuvaaja Signe Branderin syntymästä on tänään kulunut 150 vuotta. Brander ikuisti monien muiden kuvaustöidensä lisäksi erityisesti Helsingin katoavaa katukuvaa, kun vanhaa puutalokaupunkia 1900-luvun alkuvuosina purettiin korkeamman kivirakentamisen tieltä.

Kun kyseinen aika oli myös paikallisen olut- ja panimoelämän kannalta pienimuotoista kulta-aikaa ennen kieltolakia ja Alkon kautta, ajattelin selailla kuvia ja katsoa, löytyykö tästä maailmasta mitään jälkiä Branderin kuvista.

Yllättävän paljon pientä mielenkiintoista osui silmään. Tietenkään esimerkiksi panimorakennukset tai ravintolat eivät ole kuuluneet sinänsä Branderilta tilattuun urakkaan, koska ne eivät ole olleet kollektiivisesti minkään purku-uhan alla. Niitäkin kuviin on satunnaisesti osunut, mutta varsinkin tästä materiaalista saa tuntumaa siihen, mistä olutta tuolloin reilut sata vuotta sitten ostettiin kotiin.

Otin alla oleviin poimintoihini mukaan myös joitakin muiden alkoholijuomien myyntiin ja mainontaan liittyviä otoksia. Useimmat alla olevat kuvat olen zoomannut Branderin kuvien osista tai yksityiskohdista, jotta bongaamani olutasiat erottuvat. (Kaikki kuvat: Signe Brander, Finna.fi / Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0.)

. N191

Simonkadulla (Simonskaja ulitsa) myytiin viinejä, punsseja, olutta ja portteria. 

. N304

Samantapainen kivijalkakauppa myi olutta sekä viiniä ja punssia Itäisellä Heikinkadulla eli Mannerheimintie 5-7:ssa.

vilhonkatu-pieni

Vilhonkadulla (vinosti nykyisen Kaislan sisäänkäyntiä vastapäätä) Uusi Wiinikauppa myi Sinebrychoffin olutta ja portteria.

mariankatu-pieni

Viranomaisen selän takana myytiin olutta ja portteria Mariankadulla.

. N425

Konstantininkadulla (nyk. Meritullinkatu) oli olut- ja ruokatarjoilu. Vaatimattomia ravintoloita oli puutalojen katutasossa eri puolilla kaupunkia, ja varsinkin Pitkänsillan pohjoispuolella näkyi kansankeittiöiden kylttejä.

Brander_Punavuorenkatu3-5-olutkauppasff-FINNA_cc-by-4-0

Punavuorenkadulla olutkaupan ikkunassa oli esillä tutun näköisiä Sinebrychoffin mainostauluja.

. N843

Uusi Osake-Panimo (Nya Aktie-Bryggeriet) Albertinkadun ja nykyisen Kalevankadun kulmassa oli jo kuvaushetkellä vuonna 1913 uuden omistajansa Sinebrychoffin sulkema. 

esplanadi-pieni

Alkoholijuomien mainoksia Pohjoisesplanadilla.

. N578

Ravintola Alppila sijaitsi Linnanmäen ja nykyisen Alppipuiston välisessä rinteessä. Puurakennus paloi ainakin kahteen otteeseen, ja 1950-luvun alun palon jälkeen sitä ei enää rakennettu uudelleen.

 

. N603

Kaivohuonetta ei tunneta ehkä erityisenä olutpaikkana, mutta monenlaisia virvokkeita on nautittu puistoravintolassa 1830-luvun kylpyläajoista alkaen. Kieltolain jälkeen ravintolassa oli kuitenkin tarjolla esimerkiksi reilu valikoima kotimaisia porttereita ja stouteja.

M012_HK19200131_18 (1)

Sinebrychoffien salongissa Bulevardilla istuu kuvatietojen mukaan Paul Sinebrychoff nuorempi.

Mainokset

Nüetnigenough & belgocraft – ”perinteinen” ei riitä olutkulttuurin murroksessa

Brysselin keskustassa on pieni baari-brasserie nimeltään Nüetnigenough. Vaikeasti suuhun taipuva nimi tarkoittaa paikallisella hollannin kielen murteella kyltymätöntä ahmattia, sellaista, jolle mikään ei riitä. Söimme siellä sunnuntaina. Häränhäntälasagneni näytti niin mittavalta, että pelkäsin etukäteen jaksavani siitä vain puolet. Se oli kuitenkin niin hyvää, että minusta tuli juuri se ahmija, jonka mukaan paikka on nimetty. Tyhjensin lautasen ongelmitta.

Muistan Nüetnigenoughin suunnilleen kymmenen vuoden takaa, jolloin se oli uusi tulokas Brysselin baarikentällä. Silloinkin söin siellä jotain hyvää, vaikka en enää muistakaan mitä. Olutlista oli lyhyt ja miellyttävä, ja siitä oli melko helppo löytää jotain ruoan kylkeen sopivaa. (Myös ruokien valmistuksessa käytetään listan oluita.) Se on jäänyt mieleen, että tuolloinen olueni oli Aux Bons Vœux de la Brasserie Dupont, varmaan kyllä turhan tuhti olut ollakseen oikeasti ihanteellinen ruokajuoma, mutta liian hyvä ohitettavaksi.

Nyt olutlista oli erinäköinen. Siinä eivät enää olleet kärjessä klassiset trappistit, Rochefort, Orval, Westmalle tai muut. Niitä ei ollut listalla ollenkaan. Rehellistä tripeliä hädin tuskin löytyi, ja perus-witbierin kaivaminenkin pitkästä luettelosta oli haastavaa. Oluiden nimissä alkaa olla enemmän englantia kuin paikallisia kieliä, ja suuri osa niistä on tehty kollaboraationa amerikkalaisten tai skandinaavisten käsityöpanimoiden kanssa. Globaalin craft beer -kulttuurin piirteet erottaa kaukaa.

nuetnigBrysselin baareista ja olutystävällisistä ravintoloista osa tietysti hiihtää yhä eteenpäin perinteisellä tyylillä. Toisille ‟pertsa” ei riitä, vaan jo jonkin aikaa on menty luistelutekniikalla. Trappistit eivät  näissä paikoissa enää muodosta ylempää jumalallista kastia. Saisonit sekä lambicit ja muut tynnyrikypsytysviritelmät ovat vieneet luostarioluiden roolin belgialaisina kulttioluina, ja ne kelpaavat myös craft-junnuille. Vehnäoluihin ja muihin puolustuskyvyttömiin belgialaistyyleihin on usein luikerrellut Uuden maailman humalalajikkeita.

Tietysti kyse on osin panimopuolella vallitsevista trendeistä, jotka sitten välittyvät anniskelulaitoksiin (ja toisinpäin). Myös yksittäisen baarin listasta tämä näkyy – kunhan baari on itsensä etuvartioon laskevien joukossa. Nüetnigenoughin omistaja Olivier Desmet on ollut mukana pyrkimyksissä tuoda uudemman tyyppistä olutkulttuuria Brysseliin. Hän oli esimerkiksi yksi neljästä paikallisesta aktiivista, jotka lanseerasivat Belgian pääkaupunkiin olutfestivaali BXLBeerFestin, koska sieltä “puuttui kansainvälisesti arvostettu craft beer -tapahtuma”.

Puuttui varmasti, jos kansainvälisesti arvostetun tapahtuman puuttuminen tarkoittaa sitä, ettei kaupungissa ollut tapahtumaa, jossa saa ruotsalaista, espanjalaista tai italialaista IPAa. Puolet festarin oluista tuli näistä ja parista muusta maasta. Sellaista tapahtumaa Bryssel ei ehkä aiemmin ollut tosiaan kokenut tarvitsevansa. Tämäkin kuvastaa hyvin sitä, miten ajat muuttuvat. Ne ovat muuttuneet jopa Nüetnigenoughin olemassaoloaikana.

Belgian perinteet – mitä ne sitten ovatkin – eivät enää kaikille riitä. Osa perinteistä on siis yhä huippusuosittuja craft-piireissä niin Belgiassa kuin ympäri maailman. Niitä ovat juurevat hapanoluet, vaaleat maalaisoluet ja puutynnyrikuviot. Sen sijaan varsinkin makeammat luostarioluet, ja melkein mitkä tahansa tummat (ei-happamat) oluet ovat jossain määrin väistyneet. Monet niistä lepäilevät sivuraiteilla, jotka trendijunat ohittavat kaukaa.

Ennen oli ehkä enemmän belgialaisten määrättävissä, mitkä heidän oluistaan ovat kovaa valuuttaa myös kansainvälisesti. Nyt tämä määrittely tuntuu kulkevan ainakin osittain amerikkalaisten ja yleiseurooppalaisten mieltymysten kautta. Kun hapan vetää rapakon takana, se antaa vipuvartta myös belgialaisille hapanharrastajille. Heillähän on pitkine perinteineen kuitenkin yhä uskottavuutta hapanoluiden tekijöinä. Myös saison taisi ponnahtaa globaaliksi kulttiolueksi nimenomaan sen jälkeen, kun Jenkkilän olutpiirit innostuivat siitä.

sidingItse join Nüetnigenoughissa pari vuotta vanhan Pannepotin. Se on itse asiassa lähimpänä sitä, mitä Chimayn tai Rochefortin klassikot tarjoavat – länsiflaamilaista tumman vahvan oluen traditiota – ja siksi ehkä tylsähkö valinta. Olutlista on venähtänyt pitkäksi reilussa kymmenessä vuodessa. Lista on kyllä varsin monipuolinen, eikä minulla sen suhteen isompaa ongelmaa ole. Siellä täällä silmiin osuu hyväksi tuntemiani oluita. Hieman kuitenkin epäilyttää: onko happamien tai erilaisissa viinatynnyreissä kypsyneiden oluiden iso määrä enää tasapainossa muun kanssa? Miksen osaa luottaa, että englanniksi nimetyt oluet ovat sellaista, mitä Belgiassa haluan juoda?

Ratebeerin mukaan Belgiassa on nyt runsaat 500 panimoa. Näistä osa on tietysti kiertolaisia, jotka belgialainen vanhempi kaarti laskee panimoiksi vain pitkin hampain jos ollenkaan. Vaikka nekin poistaisi listasta, se olisi yli tuplasti pitempi kuin vielä vuosikymmen takaperin. Silti listasta on alkanut erottua reilu kymmenen panimoa, jotka näissä edistyksellisissä juottoloissa tulevat usein vastaan. Samalla lailla Ruotsista, Tanskasta tai Britanniasta törmää lähes aina samoihin ‟kanonisoituihin” käsityöpanimoihin, vaikka joka maasta löytyisi kymmeniä muitakin.

Aktiiviset, ulospäin katsovat ja markkinointi- ja verkostoitumistaitoiset panimot pärjäävät. Belgiaankin on näin syntynyt uusi craft-eliitti, joka on tietysti osittain samaa porukkaa kuin vanha bière artisanale -kerma. Dupont ja Cantillon ovat pitäneet asemansa tässä joukossa vanhoina isäntinä. Nuorempaa – mutta tyylikkäästi perinteitä ymmärtävää – polvea edustavat Brasserie de la Senne ja De Ranke, ehkä myös Struise ja Dochter van de Korenaar. Alvinne muistuttaa hyperaktiivisuudessaan Mikkelleriä, mutta sillä on oma panimo ja sekin nojaa osin perinteisiin.

Jos Belgian koko panimokentän toinen ääripää on melko konservatiivista ja paikallista, siihen toiseen ääripäähän asemoituu esimerkiksi Brussels Beer Project, joka tuli markkinoille muutama vuosi sitten brewdogmaisin elkein. Craft-panimo halusi tomuttaa olutkulttuuria ja puhkui itseään täyteen vallankumouksen ilmaa. Tunkkaiseksi julistetun vanhan tilalle haluttiin tuoda oma, uusi (Amerikasta kopioitu) sapluuna. Ne belgialaiset, jotka samastuvat kansainväliseen craft-heimoon mieluummin kuin paikalliseen pienpanimokenttään, kokivat sen ehkä raikkaana. Muista en tiedä.

Niinpä kysymys kuuluu taas: quo vadis, cerevisia belgica? Belgialainen olut, minne olet menossa? Pohdin aihetta Olutpostiin 4/2012 kirjoittamassani jutussa. Vilkaisin nyt tuolloista tekstiä ja yritin päättää, olinko silloin optimistisempi vai pessimistisempi kuin nyt. Ehkä molempia. Belgialaisen pienpanimomaailman amerikkalaistuminen on edennyt pitemmälle, minkä itse koen vähän tylsänä (tästä on tietysti monia näkemyksiä). Ulkomaisten trendien perässä juokseminen tuntuu turhalta, kun kotimaassakin olisi kehitettäviä aihioita. Eikö mikään riitä? Nüetnigenough hienona baarina ja ruokapaikkana ei muuten ole sinänsä turhautumiseni kohde, mutta se nyt päätyi mukaan tähän juttuun, kun siellä aloin asiaa taas miettiä.

Toisaalta panimo- ja baarikasvusto on kokonaisuudessaan tänä päivänä vielä rehevämpi kuin muutama vuosi sitten – niin Belgiassa kuin muissakin maissa. Sen suojissa voivat pärjätä myös ne, joihin auringonpaiste ei juuri nyt osu. Kiihtynyt craft beer -säpinä on saattanut tökkiä hieman eloa joihinkin urautumassa olleisiin puolivanhoihin panimoihin tai baareihin. Nämä ovat hyviä asioita. Toivottavasti räväköitynyt belgocraft muistaa silti huolehtia hieman nukkavierummista sukulaisistaan: perus-tripeleistä, tummista oluista ynnä muista. Ne kun aikanaan olivat innoittamassa myös amerikkalaisen käsityöoluen paradigmaa.

Kaksi panimoravintolaa, kaksi portteria

Joululomalla söimme ja joimme panimoravintoloissa. Tampereella kohteena oli Pyynikin Brewhouse, paikallisen pienpanimon oluiden ympärille rakennettu konsepti. Pääkaupunkiseudulla kävimme Espoon Fat Lizard -ravintolassa, joka sijaitsee muutaman sadan metrin päässä samannimisestä panimosta.

sdrOtimme molemmissa paikoissa annokset à la carte -listalta ja kyytipojaksi tietysti oluet, panimoravintoloissa kun oltiin. Olutvalintani oli Espoossa Backdrop Porter, joka oli ruokakauppavahvuisena lempeän paahteinen kumppani hampurilaiselle. Tampereella ajattelin, että otan vertailun vuoksi portterin täälläkin ja mielessäni oli etukäteen Pyynikin Vahvaportteri. Sitä ei ollut kuitenkaan saatavilla.

Join sen sijaan Two Broken Ribs Reindeer Moss Stoutin (8 %), jonka Pyynikki on tehnyt yhteistyössä portugalilaisen Post Scriptumin ja espanjalaisen In Peccatum -panimon kanssa. Mausteena on jäkälää, johon siis reindeer moss oluen nimessä viittaa. En nyt jaksa piitata siitä, onko stout eri asia kuin portteri, joten totean vain, että molemmissa panimoravintoloissa sekä purilaiset että portterit olivat oikein miellyttäviä kokemuksia.

­­Arvostan Fat Lizardin draivia, jolla ravintolaköyhään entiseen kotikaupunkiini on tuotu varman oloinen ruoka- ja olutpaikka. Bonuksena Aalto-yliopiston metroasema on aivan kivenheiton päässä. Alkuruokana söimme friteerattuja sirkkoja, jotka ovat hauskaa naposteltavaa. Eipä hampurilaisessakaan ollut mitään valittamista. Portteri oli tamperelaiseen verrattuna ehkä astetta tylsempi, vaikka vertailu on hieman epäreilu, kun vahvemmasta oluesta ehkä keskimäärin on helpompaa tehdä kiinnostava.cof

Pyynikin Brewhouse oli paikkana nyt mukavamman oloinen kuin aikaisemmassa olomuodossaan belgialaisena ravintolana. Sen ideoinut Hans Välimäki on edelleen jollain tavalla tekemisissä ruokapuolen kanssa. Hampurilaiseen otin tarjoilijan ehdotuksesta maksullisen lisä-gorgonzolan, ja burgeri olikin erinomainen. Kun tykkään tummista oluista ruokajuomina, myös jäkälä-stout toimi loistavasti. Pyynikin Käsityöläispanimolla tuntuu muutenkin olevan kova noste päällä, kun he ovat saamassa oluitaan Lidliin eri Euroopan maissa ja uudistavat paikallista läsnäoloaan Tampereella korttelioluilla.

cof

Panimoravintolat ovat hauskoja paikkoja, ja on hyvä, että niitä jälleen Suomeen syntyy. Niistähän kotimainen pienpanimomeininki 1990-luvulla lähti alun perin käyntiin. Fat Lizard ja Pyynikin Brewhouse ovat tyylilajiltaan aika erilaisia. Toinen on nykyaikaisen virtaviivainen ja tehokas, mutta silti kieltämättä miellyttävä. Toinen on historiallisesta miljööstään hyötyvä, pubimaisempi viihtymispaikka, jossa paikallinen opiskelijaporukka pelasi naapuripöydässä Tampere-tietovisapeliä. Kumpikin sopii sitä paitsi kuin nakutettu ympäristönsä luonteenomaiseen punatiiliarkkitehtuuriin.

cof
mde

Laajan valikoiman harha: kaksi näkökulmaa

Nappasin käsitteen ”laajan valikoiman harha” (illusion of choice) Josh Noelilta, joka kirjoitti siitä nettisivuillaan muutama päivä sitten. Noel on kirjan Barrel-Aged Stout and Selling Out tekijä. Tuossa teoksessa hän käsittelee laajemmin sitä, miten käsityöoluesta tuli Amerikassa niin iso bisnes, että megapanimot kuten AB-InBev päätyivät uppoutumaan siihen ja päivittämään omaa tuotesalkkuaan ostamillaan craft-oluilla.

Näkökulma #1: Iso yrittää näyttää monelta pieneltä

Itse kirjaa en ole siis edes lukenut, joten tämä ei ole sen arvostelu tai suositus. Noelin kuvaus laajan valikoiman harhasta liippaa kuitenkin läheltä juuri AB-InBevin (ja vastaavien jättiläisten) craft-strategian ydintä. Termi ei ole hänen keksimänsä, vaan sitä on aiemmin käyttänyt ainakin Brewers’ Association ja ilmeisesti jopa Camra.

Kyse on siitä, että iso panimo kerää portfolioonsa niin suuren määrän käsityöoluita ja sellaisilta kuulostavia oluita, että esimerkiksi jonkin baarin hanat ja jääkaapit voi täyttää yhden konsernin tuotteilla. Silti asiakkaista saattaa vaikuttaa siltä, että tarjolla on valtava valikoima erilaisia pienpanimo-oluita useilta eri valmistajilta.

Beer-wall-Flickr-Max_handelsman_CC-BY-Sa-2-0

Kuva: Max Handelsman, Flickr.com, CC BY-SA 2.0.

Samasta tai samantapaisesta ilmiöstä puhuttiin esimerkiksi Belgiassa jo parikymmentä vuotta sitten. Tästä tulin viisastelleeksi Josh Noelille myös Twitterissä.  AB-InBevin (tai sen silloisten belgialaisten edeltäjien Interbrewin ja InBevin) strategiana oli jo 1990-luvulta lähtien hankkia omistukseensa pitkä liuta laadukkailta erikoisoluilta vaikuttavia merkkejä.

Lähtiessään laajentumaan aggressiivisesti eri mantereille InBev-konserni halusi olla “the world’s local brewer”. Firma oli oivaltanut, että kalliisiin erikoisoluihin ihastunut markkina vaati erilaista otetta kuin millä isot panimot vielä 70–80-luvuilla toimivat. Ennen yritettiin saada Carlsbergia, Heinekenia tai Stellaa Euroopan jokaiseen pönötysbaariin. Nyt piti vedota paikallistunteeseen tai erikoisemman ja ehkä pienimuotoisen oluttuotannon imagoon.

Esimerkiksi Hoegaardenin vehnäolut päätyi Interbrew-konsernin omistukseen vuonna 1987. Monellakaan oluella ei ollut aidompaa ja paikallisempaa pienpanimo-oluen mainetta kuin Hoegaardenilla ennen Interbrew-aikaa. Leffe-luostarioluet olivat useampien yritysostojen kautta tulleet Interbrewille jo aiemmin.

Belgiassa on ollut jo kauan mahdollista varustaa baariin ihan kohtuullisen näköinen olutvalikoima, ainakin 20–25 melko uskottavaa paikallista olutta, siten, että se ei sisällä käytännössä muuta kuin AB-InBevin tytäryhtiöiden oluita. Leffejä on mahdollista haalia viittä–kuutta eri laatua, Hoegaardenin panimolta löytyy perusvehnän ohella Grand Cru, Julius ja Verboden Vrucht.

Lisäksi Belgian InBevilla on pitkä liuta belgialaisyleisölle tuttuja menneiden vuosikymmenten pienmerkkejä kuten Vieux Temps, Scotch CTS, Belle-Vue-lambicit tai Bassin tyyppiset lisenssibrittiläiset. Jos tähän lisätään vielä panimon peruslager Stella tai Jupiler sekä sen hiljattain ostamat Kwak-, Deus- ja Tripel Karmeliet -brändit, saatetaan nyt yltää jo useamman kymmenen oluen listaan. Yleensä joku trappisti, Rodenbach tai vastaava on vielä menyyssä mukana, ettei ihan kokonaan yhden puljun tuotteilla mentäisi.

Ja nyt siis vastaavalla AB-InBev-hegemonialla on mahdollista varustella myös amerikkalainen käsityöolutbaari. Maailman suurin panimokonserni on hankkinut craft-yleisöä houkutellakseen joukon aitoina pidettyjä käsityöpanimoita – kuten toki sen pahimmat kilpailijatkin ovat tehneet.

Pelin avasi chicagolaisen Goose Islandin myynti AB-InBeville vuonna 2011. Suurpanimon talliin ovat sittemmin liittyneet monien muiden ohella 10 Barrel Brewing, Elysian ja Wicked Weed, joita muuten yhdistää se, että ne sijaitsevat panimokeskittyminä tunnetuilla paikkakunnilla. Myös ainakin Britanniassa AB-InBevin siipien alle on päätynyt suosittu lontoolainen käsityöpanimo Camden Town.

Tietysti kuvio on vähän erilainen kuin noiden belgialaisoluiden keräily aikoinaan. Eiväthän Leffet ja muut enää olleet 1990–2000-lukujen vaihteessa pieniä artesaanioluita, vaikka taustaltaan sitä ovatkin. Se, että AB-InBev osti Belgiassa pari vuotta sitten pienen Bosteelsin panimon (eli Kwakin, Deusin ja Tripel Karmelietin tekijän), on kylläkin selkeästi osa tätä nykyilmiötä.

Sekä Interbrewin/InBevin aikaisempi toiminta Belgiassa että nykyisen AB-InBevin laajentuminen craft-kenttään ovat kuitenkin pohjimmiltaan esimerkkejä samasta suurpanimoiden toimintatavasta. Erikoisoluita janoavilta taviksilta, jotka eivät jaksa ottaa selvää panimoiden omistussuhteista ja tytäryhtiörakenteista, saadaan pää pyörälle näennäisen laajalla ja monipuolisella “pienpanimo-oluiden” valikoimalla. Kun pintaa raaputtaa, takaa paljastuu yhden ainoan yhtiön hallinnoima kymmenien tai jopa satojen oluiden suora.

Näkökulma #2: Sadat pienpanimot tekevät samoja kolmea, neljää olutta  

Olen törmännyt viime vuosina tiettyyn, toisenlaiseen laajan valikoiman illuusioon myös ihan aidoissa craft beer -paikoissa, joilla on hanat ja pullokaapit täynnä rehellistä käsityöolutta – useammalta eri panimoilta, trendikkäiltä, laadukkailta ja pieniltä tekijöiltä. On ipaa, apaa, hapanoluita, imperial stoutia, oatmeal stoutia, ehkä saisonia, gosea tai barley winea.

Ongelma on tällöin siinä, että oluet ovat liian samantyylisiä. Kutsuin tällaisia paikkoja joskus yksipuolisuuden taskuiksi, joihin voi pudota seilatessaan tämän päivän huimaavan suurten olutvalikoimien aallokoissa. Koska kaikki tietävät, mitkä ovat keskivertojen craft-fanien eniten suosimia oluttyylejä, käytännössä jokaisella craft-panimolla on niitä valikoimissaan.

Yksipuolisuuden tasku voi olla pieni, rakkaudella hoidettu baari tai mikropubi, jossa myytävät tuotteet ovat hyvin valittuja, hyvässä kunnossa ja hyvin tarjoiltuja. Silti vanhan koulukunnan oluenystävä, joka ei ole varttunut 2010-luvun craft beer -kulttuurissa, ihmettelee, missä ovat belgialaiset oluet (muut kuin lambicit ja saisonit), perinteisemmät britit tai hyvät saksalaiset. Bockeja ja tšekkejä ei näy, ja jos lagereita tai pilsejä löytyy, niissä on niin paljon amerikkalaisia humalia, että ne maistuvat apalta.

Pakokauhu iskee. Ehkä jos nyt menisin Kaislaan tai Janoiseen Loheen tai edes pääsisin aikakoneella takaisin Vanhan kuppilaan vuonna 1995, oluet olisi valittu tasaisemmin eri perinteistä ja kulttuureista. Pakolliset klassikot olisivat siellä uusien kellokkaiden rinnalla, ja eurooppalaisia jalohumalia ei täytyisi haeskella kivenkoloista. Tietysti tämä voi olla jälleen yksi harha. Oikeasti pitemmän linjan paikoissa iskee joskus turhautuminen, että eikö täällä ole mitään tapahtunut millenniumin ja Y2K:n jälkeen.

Ongelma on tavallaan muutenkin jurputtajan päässä. Suurin osa asiakkaista on tyytyväisiä; kukaan ei varmasti voi väittää, että valikoima olisi sinänsä turhan suppea. Mutta ei auta, vaikka olisi vadelma-gosea, kookos-gosea ja passionhedelmä-gosea, jos en satu haluamaan edes tavallista gosea. Samoin tämä tietysti toimisi myös toisin päin: jos kaikkia mahdollisia belgialaisia luostarioluita enkelista dubbelin ja tripelin kautta quadrupeliin ja quintupeliin olisi tarjolla, valikoiman paljous ei lohduttaisi belgialaisoluen inhoajaa.

* * * * *

Kahdesta tässä postauksessa käsitellystä näkökulmasta ensimmäinen laajan valikoiman harha on varmasti ilmiönä harmillisempi. Varsinkin aikaisemmilla vuosikymmenillä isot panimot ovat kohdelleet ostamiaan pieniä erikoisolutmerkkejä kyseenalaisilla tavoilla. Oluiden laatu ja ominaispiirteet ovat vähitellen kadonneet, mutta markkinoinnissa perinteisiin nojaava hype on saanut jatkua.

Epäilemättä AB-InBevkin on sittemmin oppinut jotain ja osaa käsitellä viime vuosina hankkimiaan craft-merkkejä paremmin. Silti: jos kuluttajat juovat korporaatio-olutta ja luulevat sitä pienpanimo-olueksi, jotain on tavallaan pielessä. Aika näyttää, miten olutyleisö jättipanimoiden uusimman valtausaallon seurauksiin suhtautuu.

Luottomesta: Cella, Plevna Weizenbock ja Vorschmack

Sellaisia ei ole enää / sella in curuli struma Nonius sedet.

Noin runoili Saarikoski aikoinaan. En muista mitä mahtoi tarkoittaa. Cella on kuitenkin yhä paikoillaan Kalliossa, eikä oikeastaan liity asiaan välttämättä mitenkään, vaikka onkin 1960-luvun peruja kuten runokin.

Vajaa 50 vuotta on Helsingin ravintolaelämässä aivan helvetin pitkä aika. Täytyy joskus kunnioittaa näitä pitkän linjan selviytyjiä ihan erillisellä postauksella. Tämän kirjoituksen ajatuksena on luoda katsaus siihen, miten Cella toimii tänä päivänä (oikeastaan toissapäivänä).

sdrEi tällaista klassikkoravintolaa tietenkään ole meikäläisen blogissa mahdollista arvioida puhtaalta pöydältä. Turha kuvitellakaan. Itse asiassa oli erikoinen sattuma, että samana viikonloppuna päädyin Sori Taproomiin, joka on todennäköisesti uusin kilometrin säteellä kotoani avattu ravintola. Cella on yksi vanhimmista.

Päätöksemme lounastaa pitkästä aikaa Cellassa tapahtui kuitenkin aivan riippumatta tästä kaikesta. Teki mieli vorschmackia. Seuralainen söi lohi-silakkapihvit, jotka kuulemma olivat hyvät. Ruokasalissa kaikki oli ennallaan. Tunnelma oli kaurismäkeläisen hiljainen, mutta silti kaikissa pöydissä taisi lopulta olla asiakkaita oman vierailumme aikana. Oli yksikseen istuvia ja kolmen–neljän hengen seurueita, ja kaksi pöytäkuntaa koostui isästä ja lapsesta.

Käsitellään oluet ensin, vaikka ne eivät olekaan Cellan pointti. Hanassa olivat Weizenbock ja Severin IPA Plevnalta sekä Stallhagenin Raspberry Stout ja Mallaskosken Roihu IPA. Ilmeisesti myös Shepherd Neame IPA, Laitilan Mississippi, Erdingerin vehnä sekä Urquell ja pari peruslageria. Pullopuolella komeili vahvoja belgialaisia, muutama hyvä saksalainen ja uudemmalta pienrintamalta lähinnä Stallhagen Baltic Porter ja Põhjala Virmalised IPA.

Cellan olutvalikoima on aina yllättänyt pikemminkin positiivisesti kuin toisin päin. Oletuksena on siis, ettei näin pitkällä aikajanalla toimiva ravintolaklassikko älyäisi välttämättä panostaa lainkaan pienpanimotuotteisiin. Cella ymmärtää. Ikimuistoinen tapaus oli parin vuoden takainen Kallion baarikierros työkavereiden kanssa, jolloin täältä löytyi hanatuotteena silloinen suursuosikkini Tripel Karmeliet.

plevna-cellaOma ruokajuomavalintani oli siis tuo Plevnan Weizenbock. Tamperelaisten lähestymistapa vehnäpukki-teemaan muistuttaa ehkä enemmän Malmgårdin Emmer Tripeliä kuin esimerkiksi Weihenstephanin Vitusta. Totta kai Weizenbock on taipuisa oluttyyli, ja minulle tämä plevnalainen versio on uponnut oikein hyvin aina silloin (harvoin) kun sitä on saanut.

Vorschmackin kylkeen se ei erityisen hyvin sopinut, eikä tämä yhdistelmä kyllä ollut menun suosituskaan. Olut ja ruoka olivat tällä kertaa omia erillisiä nautintojaan. Cellan vorschmack nimittäin on lajinsa ansiokas edustaja. Se oli kuohkea, hieman makea mutta kuitenkin lihaisa kakku, jota taustoitti maustepippurin tai vastaavan itämaisen mausteen kotoinen eksotiikka. Perunamuusi oli kermaisen sileää.

Vorschmackin juurilla

Yksi vorschmackiin liittyvä tarina on, että marsalkka C.G.E. Mannerheim olisi tuonut sen Puolan-matkoiltaan Suomeen. Tätä on vaikea pikaisten nettilähteiden perusteella päätellä oikeaksi tai vääräksi. Ehkä joku ravintolahistorioitsija osaa kertoa ruokalajin Mannerheim-yhteyksistä enemmän. Nykyisessä Puolassa seikkaillessani vorschmack ei ole tullut vastaan kertaakaan.

sdrSen sijaan esimerkiksi Wikipedia vihjaa ruokalajilla olevan historiaa monessakin paikassa Itämeren ympärillä. Siis jos lukee (tai google-kääntää) suomen-, venäjän-, ukrainan- ja puolankieliset artikkelit. Ilmeisesti kyseessä on ollut pilkottuun silliin ja jauhettuun lihaan perustunut ruoka, josta ainakin juutalaisessa keittiössä liha saatettiin jättää poiskin. Itämeren itärannoille ominaisia lisukkeita kuten sipulia, smetanaa tai perunaa on ollut eri versioissa mukana, ja joskus juustokuorrutuskin.

Nyky-Puolassa tunnetaan näköjään Lublinin forszmak, pikemminkin gulassin näköinen lihapata, johon makua tuovat maustekurkut, makkara ja tomaattipyree. Paha sanoa, mitä Mannerheim on Puolassa asuessaan syönyt. Hän ei ota tähän asiaan muistelmissaan kantaa, mikä on nykylukijan kannalta äärimmäisen turhauttavaa. Ainakin Wikipedian perusteella venäläiset tuntuvat ymmärtävän helsinkiläisen tyyppisen jauhelihaan perustuvan vorschmackin päälle puolalaisia enemmän.

Astuminen ajan ulkopuolelle

Cella elää tavallaan, vieraat kulkevat ajallaan. Odottelimme ruokiamme suhteellisen kauan ja laskua vielä monin verroin kauemmin. Meidän jälkeemme tullut kanta-asiakas ilmoitti jo eteisessä kokille haluavansa silakat ja sai ne suunnilleen heti. Muutenkin tarjoilijalla oli totutut reittinsä, joista maallikko ymmärsi yhtä vähän kuin mehiläisten lentoradoista.

Tällä ei ole mitään merkitystä. Ruoka oli sitä mitä toivoimmekin, ja hyvä olut tuli siihen päälle pelkkänä bonuksena.

Lähes viisikymmentä vuotta vanhaa salia koristaa marskin muotokuva, ehkä kunnianosoituksena vorschmackin ystävälle. Silläkin uhalla, että kuulostan rautalangasta vääntäjältä: tämä paikka on parin muun ohella helsinkiläisittäin ainutlaatuinen, hieman nukkavieru historiallinen kortteliravintola. Sellaisia ei juurikaan ole enää. Näissä paikoissa jyllää yhä klassinen ravintolakeittiö täydennettynä stadilaisen kotiruoan piirteillä. Vegetarjontaa ei tullut testattua; sitä on, mutta kasvissyöjät kertokoot, miten se vastaa paikan muuta tasoa.

Summa summarum: Kun Cella parin vuoden päästä täyttää viisikymmentä, toivottavasti Kalliossa ammutaan ilmoille isot ilotulitukset.

sdr

Baarivalokuvaa parhaimmillaan – katoavien kansankuppiloiden elämää

Valokuvaaja Jimmy Kets kuvasi muutama vuosi sitten flaamilaisia kapakoita, ja harvoin näkee yhtä elämänmakuisia baarikuvia kuin tässä sarjassa.

Kuvat liittyvät samoihin aikoihin Belgiassa ilmestyneeseen Volkscafés-kirjaan, joka on aiheensa ja tunnelmansa puolesta läheistä sukua M.A. Nummisen klassiselle Baarien miehelle, vaikka onkin tieteellisemmällä otteella tuotettu.size2-jimmy-kets-volkscafes-3-image-4145

Nämä kapakat kuuluvat erottamattomasti flaamilaiseen kansankulttuuriin. Kuvissa näkyy monia niiden tunnusomaisia elementtejä: anopinkieliä ikkunalaudoilla, pöytäpelejä, kuvioituja klinkkerilattioita, seinien olutmainoksia ja julisteita, paikallisten urheiluseurojen pokaaleja.

Kansanbaareiksi (volkscafé) luonnehdittavia pieniä anniskelulaitoksia oli ennen joka kadunkulmassa, monissa pari kolmekin. Niitä oli tuhansia ympäri Belgiaa.

Ennen kuin televisio liimasi ihmiset kotisohviin, virikkeitä haettiin enemmän kodin ulkopuolelta. Varsinkaan pikkukylissä tarjonta ei ollut kummoista, ja lähinnä baariin kelpasi mennä nuuhkimaan vapaampaa ilmaa ja seurustelemaan hieman rennommin naapurien ja muiden tuttujen kanssa.

Nykyihmisellä olisi ehkä monia muitakin tapoja viettää vapaa-aikaa, mutta volkscafén vetovoima on silti osittain säilynyt. Vaikka joku vuosikymmeniä toiminut baari sulkee lähes viikoittain ovensa tai remontoidaan trendiravintolaksi, on niitä runsaan laisesti vielä jäljelläkin.size2-jimmy-kets-volkscafes-112-image-1524

Olutta volkscaféssa nimenomaan juodaan yhä, vaikka café-sana viittaisikin periaatteessa kahviin. Kahvi on tavallista suodatinkahvia. Olutvalikoima on usein niukka; tavallisen pilsnerin lisäksi kaapista voi löytyä paria vahvempaa olutta tai joskus jokin paikallinen erikoisuus. Hanoja ei ole välttämättä lainkaan, vaan pilsnerikin kaadetaan laseihin (tai suoraan suuhun) pulloista.

Juodessa poltetaan tupakkaa, ja huonekasvien tehtävänä on “puhdistaa ilmaa”. Lämmintä ruokaa ei ole tarjolla, eikä kylmillä naposteltavillakaan tavoitella kuuta taivaalta. Tavallisia kaljan kumppaneita ovat perunalastut, kuivamakkarat tai kovaksi keitetyt kananmunat. Musiikki ei soi, ja jos desibelit loppuillasta nousevatkin, se kertoo pelkästään asiakkaiden juopumistilanteesta.

Sisustus on koruton, eikä sitä ole välttämättä uusittu kymmeniin vuosiin. Tavallaan aika on pysähtynyt jo kauan sitten. Kun itse asuimme Belgiassa muutaman vuoden, käytimme tämän tapaisista baareista nimitystä nuhjula – ihailimme niitä ulkoa päin kuluneiden pitsiverhojen läpi, mutta sisään ei juuri tullut astuttua.size2-jimmy-kets-volkscafes-140-image-2439

Huoneen nurkassa – tai joskus keskellä lattiaa – voi olla vanha valurautainen kamiina, vaikka huoneiston lämmitys ei enää olisikaan sen varassa. Vessat ovat usein pihan perällä, ovessa sydämenmuotoinen tuuletusaukko ja pytyn tilalla joskus pelkkä reikä. Käynti mukavuuslaitoksille menee ehkä omistajien asuintilojen kautta.

Baari ei ole aina kultakaivos, eikä tupa ole mitenkään välttämättä joka ilta täynnä. Moni baariyrittäjä harjoittaa samassa rakennuksessa myös muuta liiketoiminnan muotoa. Sivubisnes on esimerkiksi kioski, parturi-kampaamo tai lihakauppa. Pariskuntien pitämissä baareissa rouva saattaa leikata hiuksia, kun herra myy olutta tiskin takana, tai toisin päin.size2-jimmy-kets-volkscafes-106-image-1334

Kansanbaari on auki aamusta iltaan joka päivä. Sinne tullaan töiden jälkeen tai sunnuntaisin kirkonmenojen päätteeksi. Vaihdetaan kuulumiset kanta-asiakkaiden kesken, juorutaan kylän asioista, avaudutaan sydänsuruista tai kehuskellaan uudella autolla; kerrotaan vitsejä ja valitetaan kotiasioista.

Volkscaféssa käy porukkaa eri kansankerroksista, ja periaatteessa vaikka kunnanjohtajaan saattaa törmätä. Baaria ei pidä silti julistaa romanttisesti miksikään luokattoman yhteiskunnan ihanteeksi. Kaikki eivät seurustele kaikkien kanssa, vaan piirit ovat tietyt ja jollakin kantisporukalla voi olla oma pöytänsä, johon muilla ei ole asiaa.

Vakiokasvot istuvat paikoillaan lähes päivittäin ja tuntevat omistajan. Häntä puhutellaan etunimellä, ja hän kutsuu asiakkaita etunimellä. Hän tietää, mitä jokaisella on tapana juoda. Kun kohotat tyhjää lasia pöydänpinnasta, saat oitis tilalle täyden. Jos pyöräytät sormeasi pöytäseurueen ympäri, viestität tiskin taakse, että tarjoat kaikille seuraavan kierroksen.

Välillä lyödään korttia, heitetään tikkaa tai pelataan biljardia (jos sellainen on). Joissakin baareissa on pieni keilaratakin. Myös perinteisempiä huvituksia harrastetaan, kuten naulojen lyömistä pölkkyyn tai isoilla kiekoilla pelattavaa krulbolia.size2-jimmy-kets-volkscafes-93-image-0935

Moni paikka on nimetty vain omistajansa (“Bij Gust”) tai jonkin läheisen maamerkin mukaan, tai nimi on tervetulotoivotus: In de Welkom. Alkuperä on voinut jäädä unholaan: kukaan ei enää muista, miksi Bruggessä toiminut Klein Noorwegen oli alun perin saanut nimekseen “pikku-Norja”. Joskus omistajan mielikuvitus on lähtenyt surrealistiseen laukkaan, ja baari on nimetty uskollisen Lassien mukaan (“Trouwe Lassie”), tai se on vakuutus suuren janon varalta (“In de Verzekering tegen de Grote Dorst”).

Kansanomaisia baareja on nyttemmin inventoitu, ja historioitsijat ovat analysoineet niiden merkitystä yhteiskunnalle. Yksi johtopäätös on ollut, että rakennuksina tai interiööreinä niistä suojelun arvoisia ovat vain aivan muutamat.

Muutoin niiden arvo on aineetonta kulttuuriperintöä, jota on vaikea erottaa ihmisistä, jotka baarien hengen luovat: omistajat, kanta-asiakkaat ja erilaiset yhdistykset ja seurat, joiden kokoontumispaikkana kuppila toimii. Urheilulajeista ykkösiä ovat jalkapallo ja pyöräily, mutta torvisoittokunnat ja kirjekyyhkyharrastajat ovat myös olleet yleisiä.size2-jimmy-kets-volkscafes-145-image-2551

Aitoa kansanomaista tunnelmaa haistelemaan on viime aikoina ilmestynyt myös erilaisia intellektuelleja, boheemeja tai gentrifioijia. Tässä asetelmassa piilee jännitteitä; kukapa kanta-asiakas haluaisi olla museoesineen lailla uusien tulokkaiden pällisteltävänä. Turistit ovat harvassa, mutta heitä siedetään, koska he tuovat rahaa.

Totta kai maailma muuttuukin, ja muutosta on vaikea estää. Nuoret toivovat ehkä musiikkia, laajempaa olutvalikoimaa, tyylikkäämpää sisustusta – milloin mitäkin. Varsinkin kaupungeissa on vakiintuneita kansankuppiloita, joiden kantiksilta uskonto kieltää alkoholin, ja kaljan sijaan juodaan minttuteetä. Ovatko ne volkscaféita?

Baarit ovat kylien ja kaupunginosien hermokeskuksia varmasti tulevaisuudessakin, mutta joka sukupolvi tekee niistä ainakin jonkin verran oman näköisiään. Vaikka juottoloilta halutaan eri aikoina eri asioita, kansankulttuurista jää usein sen verran vähän konkreettisia jälkiä, etteikö jokin konservointitoiminta olisi ihan paikallaan – museoimisen uhallakin.

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *

Valokuvat ©Jimmy Kets. Lupa niiden käyttöön tässä postauksessa on saatu kuvaajalta. Sarjan muut valokuvat löytyvät täältä. (Photographs published with permission from Jimmy Kets.)

Teksti perustuu kirjan Volkscafés – vrouwentongen & mannenpraat -kirjan artikkeleihin (10–12, 46–48, 116–122, 154–159).
size2-jimmy-kets-volkscafes-129-image-2105