Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 17

Ilmoitus Lördagen-viikkolehdessä 16.2.1901:

Englannin portteri (Robsahms English Imperial), jota jo kauan on kyselty, on nyt valmiina laskettavaksi myyntiin. Tämä ns. Extra Double English Imperial Stout on valmistettu täydelliseksi hiotun menetelmän mukaisesti. Sitä varten on tutkittu ale cog (sic)- ja Barcklay Perkins & C:o (sic) -merkkien tuotteita, joihin teillä on tätä olutta mahdollista verrata ja arvioida. Laadultaan se on samanveroista mutta hinnaltaan puolet edullisempaa. Huom! Pullot on sinetöity punaisella tinapaperilla.

robsahm-lördagen-16-2-1901Kaksi kuukautta myöhemmin sama panimo, Robsahm, kertoi toisessa ilmoituksessaan, että “Engelsk Porter (Robsahm Imperial) on uusi olutlaatu, joka näinä päivinä saapuu markkinoille. Uudessa valmisteessa, joka on tehty samalla menetelmällä kuin tunnetuimmat englantilaiset portterilajit, on erityisen miellyttävä maku ja sitä voidaan hyvin verrata ulkomaisiin laatuihin.”

Vuonna 1888, kolmetoista vuotta aikaisemmin, Robsahm oli suositellut tuotettaan nimeltä “Imperial Porter (Imperial Stout)” toteamalla, että se pannaan yksinomaan englantilaisista maltaista ja että “Englannissa Imperial Stoutia pidetään suuremmassa arvossa kuin tavallista Brown Stoutia sen hienomman bouquet’n ja korkeamman mallaspitoisuuden takia.”

* * * * *

Mitä näistä portterien nimistä? Olen joskus pohtinut muidenkin panimoiden vanhoja etikettejä ja mainoksia selatessani, onko eri myyntinimissä kyse oikeasti erilaisista tai uusista oluista – vai siitä, että panimo jostain muusta syystä nimeää valmistuserät miten milloinkin. Robsahmilta on myyty oluita nimeltä Brown Stout Porter, Double Brown Stout ja Double Brown Stout Genuine Porter, samoin kuin Imperial Stout ja Extra Double English Imperial Stout.

Paitsi tavallista Porteria tai Portteria, Brown Stout Porteria on tehty Helsingin lisäksi 1800-luvulla Tampereella, Double Brown Stoutia Kuopiossa, Best Double Brown Stoutia Oulussa, Best Brown Stoutia ja Imperial Stoutia Tammisaaressa, XXX Porteria Tyrväällä ja Best Borgå Extra Stoutia Porvoossa. Jos pitäisi veikata, suurin osa noista on vain sattumanvaraisia yhdistelmiä adjektiiveista, joita portteripullojen kyljissä on muualla nähty ja joita niissä “kuuluu” olla.

Näin siis Suomessa. Toki Englannissa eri stout-vahvuuksilla olikin ainakin jonkinlainen vakiintunut ominaispainojen haarukka, eivätkä nimitykset menneet aivan ristiin. Toinen ääripää on ehkä nyky-Puola, jossa olut saattaa olla 9,5 % abv tai enemmänkin ja nimeltään pelkkä Porter.

Vanhojen suomalaisten portterien ominaisuuksista on säilynyt ilmeisesti hyvin vähän tietoa. Edes analyysejä niiden mahdollisista vahvuuksista ei tunnu löytyvän juuri muualta kuin Sinebrychoffin historiasta, jossa heidän omansa ja Porvoon portteri on todettu 6 painoprosentin vahvuisiksi. Nykyisen Koff Porterin voisi kuvitella 7,2 % abv vahvuisena olevan melko samalla tasolla kuin monet noista toissa vuosisadan oluista.

Robsahmin ilmoitus, jossa hän kuvailee Imperial Stoutia mallaspitoisuudeltaan vahvemmaksi kuin Brown Stout, on poikkeuksellinen juuri vertailun takia. Vaikka pullojen etiketteihin ei olisi tuohon aikaan selkeitä alkoholipitoisuuksia painettukaan, voisi kuvitella, että hänen panimonsa Imperial Stoutin on täytynyt olla voimakkaampaa kuin ainakin jotkin saman ajan Brown Stoutit.

* * * * *

Entä sitten sanat stout ja portteri (porter)? Nykyisinhän joissain uudemmissa olutpiireissä on alettu ajatella, että nämä viittaisivat kahteen eri oluttyyliin, joilla on muitakin eroja kuin stoutin vahvempi alkoholimäärä suhteessa portteriin. Nettikeskusteluissa ja ehkä tyylioppaissakin esiintyy sellaisia näkemyksiä, että stout on esimerkiksi paahteisempaa tai portteri suklaisempaa. Nämä ajatukset toisintavat itse itseään ja panimot sitten tekevät niistä vähitellen totta.

Vanhoina aikoina – varmasti vähintäänkin 1980-luvulle asti – ei kenelläkään kai käynyt mielessäkään, että kyseessä olisi kaksi eri oluttyyliä. Portteri oli yläotsikko, jonka alle sisältyivät stout-sanalla ja muilla adjektiiveilla nimetyt variantit. 1800-luvullahan oli muuten yleistä, että panimon nimenäkin oli olut- ja portteripanimo (tai jopa portteri- ja olutpanimo). Portteri miellettiin ainakin osittain oluesta erilliseksi mallasjuomaksi. Vielä minun syntyessäni 1970-luvulla Alkon luetteloissakin oli kaksi mallasjuomien otsikkoa, “oluet” ja “portterit”.

Venäjän portteri- ja stouthistoriaa Hesarin mitalla

Helsingin Sanomien matkasivuilla kirjoitettiin viime viikonloppuna Pietarin pienpanimobuumista ja Venäjän juomakulttuurin murroksesta. Pitkä pätkä tekstistä omistettiin historiallisesta portterista kehitetyn Russian imperial stout -oluttyylin tarinan kertaamiseen. Koska portteri ja stout ovat osa myös Suomen ja Helsingin oluthistoriaa, ajattelin, että olisi mukavaa, jos valtakunnan ykköslehti kertoisi historian oikein.

Imperial stout -historia tiivistetään artikkelissa käytännössä neljään pointtiin. Itse asiassa jokaisen kohdalla sisäinen punakynäni heilahti, tai ainakin aloin miettiä, tuliko vaiheet esitettyä ihan asianmukaisesti.

  • Pietari Suuri innostui brittiläisistä porttereista ja stouteista 1600-luvun lopussa, kun hän oli Lontoossa perehtymässä laivanrakennukseen.
  • Tummat ja vahvat alet kestivät monia muita oluttyyppejä paremmin Venäjän kylmää ilmastoa ja pitkiä kuljetusmatkoja, joten juomaperinne juurtui maahan.
  • Venäläiset oluenvalmistajat kehittivät lajityyppiä entistäkin vahvemmaksi sekä maultaan että alkoholipitoisuudeltaan ja loivat Russian imperial stoutin, johon tiettävästi Katariina Suurikin myöhemmin ihastui.
  • Neuvostoajan pula tykötarpeista lopetti stoutien valmistuksen lähes tyystin kymmeniksi vuosiksi, kun bolševikit yrittivät muuttaa maan olutkulttuuria saksalaistyylisten lager-oluiden suuntaan.

Ensimmäisen pointin ongelma taitaa olla se, ettei portteria ollut keksitty vielä 1600-luvun lopussa, kun Pietari kävi Englannissa. Sana esiintyi tiettävästi ensimmäisen kerran vuonna 1721. Stout oli olutta kuvaavana adjektiivina käytössä jo ennen portteria, mutta sillä tarkoitettiin mitä tahansa vahvaa olutta – vaikkapa väriltään selvästi vaaleampaa. Sinänsä ainakin kahdensadan vuoden ajan ja ehkä kauemminkin stoutiksi on kutsuttu nimenomaan vahvaa portteria.

baltikaToisessa kohdassa voi olla totuuden siemen mutta siinä on myös hataraa ajattelua. Oluen ei tarvinnut olla kovin vahvaa kestääkseen pitkät kuljetusmatkat. India pale ale, jota jo 1700-luvulla vietiin Intiaan, oli vahvuudeltaan keskimäärin 6–6,5-prosenttista. Eli oluen ei tarvitse olla ainakaan niin vahvaa kuin imperial stout pärjätäkseen matkalla. En myöskään tiedä, onko oluen väristä apua kuljetuksessa. Tai haittaako kylmä ilmasto todella kuljetusta? Ainakin joidenkin olutkirjoittajien siteeraamat tarinat, joiden mukaan miedompi olut jäätyi Venäjälle vietäessä, ovat puppua.

Historiallisessa mielessä porttereita ja stouteja ei myöskään tuolloin kutsuttu koskaan sanalla ale vaan yksinomaan sanalla beer. Kokonaan toinen juttu on, että vahvoja ja tummia ale-oluita kyllä vietiin Itämeren satamiin jo ainakin 1700-luvulla, mutta ne eivät olleet porttereita tai stouteja.

Kolmannesta historiankohdasta en ole nähnyt mainintaa muualla. Portteri (tai stout) oli nimenomaan se oluttyyppi, jota venäläiset pitkään pitivät mahdottomana valmistaa itse Venäjällä. 1800-luvulla sitä kyllä tehtiin Pietarissa ja muuallakin, mutta tällöin Katariina Suuren kausi oli jo kaukana takanapäin. Miksi venäläiset olisivat tehneet siitä vahvempaa brittituotteisiin verrattuna? Brittien Itämerelle viemät oluet olivat joskus yli 10-prosenttisia ja erittäin tuhteja jo alun perinkin. Russian stout oli brittiläinen termi, jota käytettiin 1800-luvulla, kun tarkoitettiin Venäjälle vietävää brittiolutta. Russian imperial stout on 1900-luvun sana, sekin Brittein saarilla eikä Venäjällä lanseerattu.

Neljäs ajatus on tavallaan totta, mutta siitä voi saada väärän käsityksen. Se, mitä ”bolševikit” tietoisesti tekivät, on imperial-sanan käytön lopettaminen. Keisarillisia oluita ei Neuvostoliitossa ollut. Sen sijaan vahvoja porttereita oli, ja ne olivat ainakin parhaimmillaan täsmälleen samoja oluita kuin imperial stoutit yli 20° kantavierrevahvuudellaan. Niitä tehtiin Lvivissä, Tartossa ja muutamilla muilla paikkakunnilla – ei toki välttämättä säännöllisesti eikä aina yhtä vahvoina kuin ennen. Sitä paitsi lähes kaikkien Euroopan maiden olutkulttuuri muuttui 1900-luvulla suosimaan saksalaistyylistä lageria, ja bolševikit tuskin olivat ensimmäisinä sitä aktiivisesti edistämässä.

* * * * *

En ole yleensä kovin innostunut nyppimään asiavirheitä muiden teksteistä, varsinkaan kirjoittajien, jotka eivät erityisesti edes esiinny juuri olutasiantuntijoina. Tässäkään tapauksessa en ole varmasti tehnyt sen enempää taustatyötä kuin HS:n artikkelin kirjoittaja. Olen lähinnä referoinut ylle joidenkin oluthistorioitsijoiden kirjoituksia, joiden tiedän tietävän paljon portterin menneisyydestä – erityisesti ehkä Martyn Cornellin (ks. täällä ja täällä). Luotan niihin kirjoittajiin, jotka osoittavat tuntevansa alkuperäistä 1700–1800-lukujen kirjallisuutta, mutta enhän minäkään ole tietysti yrittänyt itse tarkistaa heidän lähteitään.

Tämän postauksen tein pikemminkin siksi, että minua kiinnostaa oluthistoria ja sen käyttö. Maailmalta löytyy lukuisia esimerkkejä siitä, miten kirjoittajat – jotka siis nimenomaan esiintyvät olutviisaina – eivät vaivaudu hankkimaan mitään luotettavaa tietoa käyttöönsä ja sepittävät silti asiantuntijan elkein yksityiskohtaistakin fiktiivistä historiaa oluttyyleille. Nämä tiedot sitten leviävät muillekin verkkosivustoille ja painetuille sivuille, osin tahattomasti. Ja niitä voivat vuorostaan käyttää mediat, joiden periaatteessa pitäisi esittää luotettavaa tietoa. Olut on kansanjuoma tai fiilistelyjuoma, jonka ei ole kenties koettu tarvitsevan vakavaa, faktoihin perustuvaa historiankirjoitusta. Tarinat ovat tärkeitä markkinoinnissa, mutta niiden ei pidä antaa peittää sitä, mitä panimoiden ja muun olutalan historiassa on todella tapahtunut. Niin viaton ja vähäpätöinen osa maailmanhistoriaa kuin oluen historia ehkä onkin, tässä blogissa siihen suhtaudutaan vakavasti. Näin ollen jos löydät edellä esittämästäni portterihistorian kritiikistä virheitä tai ongelmia, vähintä, mitä voit tehdä, on kertoa niistä kommenttikentässä.

Portteria Porkkalan kallioilla

Perjantaina keksimme lähteä ulkoiluttamaan vanhaa telttaamme Porkkalan niemelle, joka on sentään lähiseudun legendaarisimpia luontokohteita. Auringonlasku olikin näkemisen arvoinen, ja sitä ihaillessamme nautimme myös pari merelliseen ympäristöön sopivaa olutta. Tämä postaus ei tämän pitempiä johdantoja kaipaa – kuvat kertovat olennaisen.

cof

Baltic porter on itseoikeutettu oluttyyli Itämeren rannalla juotavaksi.

Porkala-5

sdr

Toinen auringonlaskun olut oli Amagerin Buffalo Burlesque -niminen imperial stout, jossa ilmeisesti oli mukana kahviakin, mutta en antanut sen haitata.

Porkala-3

Illan viilennyttyä nautimme vielä teltassa mainion ”tunkutarjottimen” antimista.

cof

Aamulla telttakankaan päällä kiipeili kutsumaton vieras.

Porkala-2

Koskelon keittokatoksen alueelle pystytetyn telttamme suuaukolta pilkotti merinäkymä.

Porkala-1

Aamuiset munkkikahvit Café Porkkalassa.

cof

Edellisenä iltapäivänä testasimme erinomaisen Bistro O mat -ravintolan Kirkkonummen Citymarketin takana.

cof

Lasissa on Hofbräu Dunkelia, mutta Bistro O matin olutlistalta löytyi myös Makun, Stallhagenin ja Mattssonin oluita sekä Kimito 200 Reasons to Rye -ruisviiniä.

 

Fuller’s Imperial Stout 2017 cask @St. Urho’s Pub, portteri- & stoutpäivät

Tummien oluiden tulkeilla ei ole valoisat ajat. Niin panimoiden kuin olutnautiskelijoiden huomio keskittyy nyt erilaisiin pale aleihin ja (yleensä vaaleisiin) hapan- ja villihiivaoluihin.

Monet rusehtavat oluttyylit, jotka yksi ihmissukupolvi takaperin vihkivät meidät suomalaisetkin laajemmin erikoisoluiden saloihin, on nyt sullottu naftaliinissa kaappiin. Näitä ovat Belgian dubbelit, tummat saksalais-tšekkiläiset lagerit ja muut.

Ainoa tummien oluiden kategoria, joka on pysynyt täysillä kaikissa pöhinöissä mukana, ovat imperial stoutit. Näitäkin mustia juomia nähdään nykyään yhä useammin jollakin tavalla tuunattuna, esimerkiksi viskitynnyreissä kypsyneinä tai jälkiruokapöydän herkuilla maustettuina.

Helsingissä Urkki eli virallisemmin St. Urho’s Pub on järjestänyt jo useampana talvena portteri- ja stoutpäivät. En tiedä, onko Suomessa muita tummiin oluihin keskittyviä tapahtumia. Ennen oli Tummien oluiden toria ja Tummia oluita Taidetehtaalla, vaikka en tiedä, kuinka paljon tapahtumissa oli myös muun värisiä oluita esillä.

Urkin hanat on nyt yhtä vaaleaa tšekkilageria lukuun ottamatta pyhitetty porttereille ja stouteille. Tätä baarin henkilökunta sai selvittää useammallekin satunnaiselle asiakkaalle, kun tapahtumaa ei ollut markkinoitu millään kaiken kattavilla plakaateilla. Sinänsä porukkaa oli torstain afterwork-hetkellä suunnilleen saman verran kuin normaalinakin torstaina, eli suuren craft beer -juhlan tuntua ei ollut ilmassa.

Minulle kimmokkeena saapua paikalle toimi Fuller’s Imperial Stout, jota Urkin portteri- ja stoutpäivillä tarjotaan real alena. Kaiken kukkuraksi kyseinen olut on toissavuotista vuosikertaa eli tällä kertaa vuotta 2017. Tämä on niin kiinnostava tuote, että monia pari viikkoa sitten ärsyttänyt Fuller’sin myynti isolle japanilaiselle Asahille tuntui kaukaiselta kärpästen surinalta, kun tummaa herkkua sai lasiinsa.

cof

Urkissahan on Fuller’sin klassista ESB:tä caskissa jatkuvasti. Ainakin minulle saman panimon Imperial Stout toimi myös hyvin. Ardella oli viime vuoden raportissaan joitakin kipupisteitä vuotta vanhemman vastaavan oluen laadusta Urkissa. Näitä ongelmia en tämänkertaisesta versiosta havainnut, vaikkakin monen brittioluen pienoinen puisevuus oli tässäkin hieman jälkimaussa läsnä. Maussa oli salmiakkijauhetta, mietoa paahteisuutta ja pehmeää umamia.

Maistoin kuitenkin Fuller’s IS:n lisäksi paria muutakin portteria, seuraavaksi Evil is in a Midnight Mash -nimistä yksilöä Espanjasta. Asialla on meidän pohjoisilla rannoillammekin monesti nähty La Quince -kiertolaispanimo, joka on tehnyt/teettänyt oluen Baskimaan Irunissa sijaitsevassa Bidassoa-panimossa. Kyse on Baltic porter -tyyppisestä oluesta, ja nyt siis todella jopa pohjahiivalla valmistetusta. Jos oikein tulkitsen espanjankielistä tuoteselostetta, eriväristen ohramaltaiden lisäksi mukana on vain kaurahiutaleita.

sdrSilti kahvia ja savun makua on aistittavissa, vaikka lakritsaisen Fuller’sin jälkeen ensituoksu ja -maku ovat hedelmäisemmät. Paahteisuus on kuitenkin vähäistä ja kahvin makukin lähinnä cappuccinon viehkeyttä. Katkeroa on jonkin verran, mutta yleinen käsitys Baltic porterista taitaa olla vähähumalainen ja siihen tämä jokseenkin sopii. Jälkimaussa on jotain vähän sulkeutunutta tanniinisuutta. Tämä ei ole ehkä legendaarisen hyvä vahva portteri, mutta oikein juotava.

Olin päättänyt etukäteen jättää maistamatta kotimaiset (koska niitä todennäköisesti löytää muualtakin) sekä maustetut stoutit/portterit (koska niistä en yleensä pidä). Poikkeus tuli tehtyä jo heti kolmannen ja tällä kertaa viimeisen maisteluni kohdalla. Ajattelin, että Perhon ja Urhon yhteistä luumuportteria en tulisi muualla näkemään, ellen täällä sitä kokeilisi.

Tämä St. Urho’s Plum Porter oli 6,8-prosenttinen perusportteri, joka kuitenkin oli maustettu kanelilla ja mukana oli siis myös luumua. En epäile, etteikö perusolut tässä olisi hyvä, mutta kaneli taitaa olla kaikista maailman mausteista se, joka valitettavasti eniten jyrää oluen makua alleen. Miltä tämä olisi maistunut ilman kanelia? Ei luumuportteri ehkä ihan reiluimpia asemia maistelussa saanut muutenkaan, kun olin aloittanut kolmen oluen sarjan vahvemmalla Imperial Stoutilla. Brittiportterin maltaisuutta tässä kyllä oli, mutta myös luumunkuoren pientä happamuutta. East Kent Goldings -humalat eivät kovin selvästi tuntuneet.

Muitakin kattauksen porttereita ja stouteja (jos noiden kahden oluttyylin välillä eroa edes on) olisin voinut vielä maistaa, mutta oli kiiruhdettava eteenpäin. Esimerkiksi Olutverkosta löytyy koko lista lyhyine luonnehdintoineen.

Arvostan Urkkia paljon sen vuoksi, että he tällaisen tapahtuman joka talvi järjestävät, ja että listalta löytyy muutakin kuin kahvilla, suklaakakuilla, vaniljalla, vaahtokarkeilla ja muulla vastaavalla höystettyjä supervahvoja nyky-imperial stouteja.

Mielenkiintoista nähdä, mihin tummat oluttyylit ovat kehittymässä. Olen sivusilmällä seuraillut keskustelua niistä. Roger Protz ennusti uutenavuotena, että ne olisivat tekemässä jonkinlaista comebackia ipojen dominoimaan maailmaan. Tuopillinen pakinoi ruskean oluen kammosta kesällä. Belgialaiset puhuivat tummien oluttyylien alamäestä, kun kuukausi sitten vierailin sillä suunnalla. Tuntuu siltä, että itsekin tulen kirjoittamaan näistä asioista tänä vuonna vielä lisää.

dig

Kolme poimintaa: Nederlanden 1467 -oluet, Captain Corvus

Hollantilaisia ja belgialaisia oluita oli tarjolla suomalaisen kauppakeskuksen käytävänmutkassa.

Pubi nimeltä Captain Corvus laittoi taannoin Olutkoirankin sähköpostiin tiedotteen Hollannin ja Belgian oluiden tapahtumastaan. Noita kahta maata jonkin verran kolunneena koin miltei velvollisuudekseni tehdä festareille jonkinlaisen visiitin, kysehän siis ei ollut sen kummemmasta kuin muutaman sikäläisen panimon vierailusta Corvuksen hanoissa ja jääkaapeissa.

Blogistin aikataulut olivat ulko-oluellisista syistä vähän tiukat ja ainoaksi vaihtoehdoksi jäi pikainen pistäytyminen arkena after work -aikaan. Muutama muukin asiakas oli jo ennättänyt paikalle, ja yhdessä pöydässä puhuttiin jopa hollantia. Pöydällä lojuvat lasinaluset olivat Klein Duimpje -panimolta, ja heidän oluensa olikin yksi niistä, joita etukäteen olin suunnitellut maistavani. Panimon nimi merkitsee Peukaloista ja jonkinlainen menninkäinen lasinalusissakin virnuili.

mdeBlauwe Tram eli Sininen ratikka oli vehnämaltaalla ja korianterilla ryyditetty tripel, jonka humalapuolesta vastaavat panimon antamien tietojen mukaan Challenger- ja Saaz-lajikkeet. Ensin mainittu toi brittiläistä tuntua hedelmäiseen tuoksuun. Maku ei kuitenkaan valloittanut, vaan tämä oli tripeliksi yllättävänkin heikko esitys, makean kukkainen ja hanakaljamainen. Hanakaljamaisella tarkoitan, että taustalla maistui jokin keitetty kasvis, jota tuoteselosteesta ei löydy.

Hollantilaisilla pitäisi belgialaiset oluttyylit olla periaatteessa hallussa, koska heillä on suurin piirtein pisimmät perinteet Belgian ulkopuolella luostarioluiden, witbierien sun muiden valmistamisesta. Ainakin puolen tusinaa pienpanimoa teki niitä siellä jo 1980-luvun lopulla, ja nykyään kymmenet elleivät sadat. Joukkoon varmasti mahtuu isompia ja pienempiä onnistumisia.

Seuraavaan pikkutuoppiin tilasin vahvahkoa saisonia, jonka nimi Deux Amis viittaa siihen, että olut on syntynyt yhteistyössä kahden tunnetun belgialaisten oluiden osaajan kesken. Kaverukset ovat siis The Lost Abbey Brewing Company, joka on toiminut Kalifornian San Marcosissa reilun kymmenen vuoden ajan, ja Belgian tunnetuin maatilapanimo Dupont, jolla on noin 250-vuotinen historia.

Corvus_Deux-AmisEn ollut aiemmin maistanut Deux Amis’ta, mutta odotukseni olivat korkealla ja yllätys kova, kun toinenkin näillä festareilla nauttimani lasillinen jäi hieman pettymykseksi. Aiemmin lukemieni arvioiden perusteella tämän pitäisi olla tyylikäs yhdistelmä Belgiaa ja Uutta maailmaa, vähintäänkin samassa mitassa kuin Malmgårdin Amarillo Tripel.

Amerikkalainen humala ajoi nyt katujyrän lailla kaiken saisonmaisuuden yli, ja pieni mutta karskin tuntuinen happamuus ei täydentänyt sitä vaan kävi tässä lasillisessa omaa sotaansa. En ole kovin hyvä analysoimaan oluiden makuja systemaattisesti, joten en tiedä, oliko hapon alkulähteenä ärhäkkä humala vaiko jokin käymiseen liittyvä. Kombinaatio jäi silti omissa kirjoissani hieman miinuksen puolelle. Tekisi mieli maistaa samaa olutta pullossa – hanaolutkin on joskus arvaamaton olento.

Anteeksi ei pyydellä, armoa ei anneta

Corvus_Sans-PardonVuonna 2004, kun imperial stoutit eivät olleet vielä pesiytyneet olutihmisten perusruokavalioon Euroopan mantereella, oma käsitykseni hyvästä vahvasta stoutista kiteytyi Hercule-nimiseen belgialaisolueen. Kyseinen Hercule on sittemmin saanut innoittajansa Poirot’n viiksekkään hahmon uutta etikettiään koristamaan, ja mainio olut se on edelleen, vaikka kilpailu vahvan stoutin markkinoilla onkin niin paljon kiristynyt.

Hercule ei kuitenkaan ollut nyt paikalla Captain Corvuksen olutfestivaaleilla. Sen sijaan lyhyen visiittini kolmas ja viimeinen olut oli Sans Pardon, 11-prosenttinen imperial stout belgialaiselta De Dochter van de Korenaarilta. Olin pelännyt amerikkalaistyyppistä armottoman humaloinnin ja paahteisuuden yhdistelmää, mutta tämä olut operoi nimestään huolimatta poirotmaisen hienovaraisesti. Tummaan luumuun ja hieman dubbelmaiseen suklaisuuteen kallistuva Sans Pardon oli tasapainoinen ja tyylikäs, ja jos se tosiaan jotain muistutti, niin vanhaa kunnon Herculea.

Sijainniltaan De Dochter van de Korenaar -panimo kyllä sopi tähän festivaaliin harvinaisen hyvin. Sen kotipaikkahan on Baarle-Hertog, belgialainen kylä, jota Alankomaat ympäröi joka puolelta. Olen paikan päällä käynytkin, ja muistelen valtakunnanrajan kulkeneen esimerkiksi erään juomatukun myymälätilojen halki. Poimit oluesi kärryyn Belgian puolella ja maksat ne Hollannissa. Nykyään tällainen on lähinnä hauska kuriositeetti, mutta aikoinaan kai piti vähintään muistaa, mitä valuuttaa kassalle missäkin tarjosi.

Tällä festarivisiitillä vain yksi kolmesta oluesta sattui osumaan napakymppiin omassa maussani, mutta siinä oli tuuripeliä eivätkä Captain Corvuksen panimovalinnat takuulla huonoja olleet. Nostankin baarin taustajoukoille hattua tästä avauksesta. Alankomaat ja Belgia ovat monipuolisia olutmaita, ja tasokkaista panimoista tuskin tulee pulaa. Ehkä ensi keväänä taas?

Lyhyet erikoiset: Komesin portterisalkku

Ruokakauppa tarjosi neljä itämerenportteria ja yhden maistelulasin sisältävää ”oluentuntijan salkkua”.

Koska eletään vuotta 2017 eikä 2027, elintarvikeliike ei tietenkään ollut lähi-Alepani Castréninkadulla vaan Piotr i Paweł -ketjun Koszykowan liike Varsovassa.

Portterisalkku. Olenko koskaan maininnut, että puolalaiset ottavat portteriperinteensä paljon vakavammin kuin suomalaiset panimot, Sinebrychoff mukaan lukien? Puolalaiset pyrkivät – varsin onnistuneestikin – tekemään vahvasta portterista luksustuotteen, jota voi pakata komeisiin pakkauksiin ja myydä vaikka kuinka kalliilla.

Tämä salkku ei ole noista pakkauksista suinkaan hienostuneimmasta päästä. Olen juonut Puolassa myös punaisella vahalla suljettuja vanhan viinipullon näköisiä portteripulloja, samoin kuin mustaan viskipullomaiseen pahvirasiaan suljettuja yksilöitä.komes

Komes-olutmerkin taustalla on Browar Fortuna Ison-Puolan Miłosławista. Miłosław on ilmeisesti ollut merkittävä olutkaupunki jo 1600-luvulla, ja Fortuna-panimo katsoo oman historiansa alkavan vuodesta 1889. Sosialistisen Puolan toteuttama panimotoiminnan valtiollistaminen toi tietysti omat mutkansa matkaan, mutta 1990-luvulla panimo palautettiin aiemmille omistajilleen.

Porttereita on salkussa neljää laatua: perus-Porter Bałtycki (9 %), sama tammilastujen kanssa kypsytettynä (Porter Bałtycki Płatki Dębowe), vadelmaportteri Porter Malinowy (8,5 %), sekä Russian Imperial Stout (12 %).

Komesin perusportteri ei ole mitenkään hassumpi. Tuoksussa tuntuu paahdettu vilja, ja se viipyy hieman maussakin. Maku on kuitenkin perusolemukseltaan jykevän puolalainen itämerenportteri (Baltic porter), lääkemäisine ja lakritsisiirappisine yliotteineen. Tammilastuinen versio on odotetun mukaisesti hieman vaniljaisempi ja pyöreämpi.

Vadelmaportteria maistellessa oli tietysti vaikea välttää vertailua viime kuussa testaamaani Stallhagenin Raspberry Stoutiin, ja niissä olikin paljon yhteistä. Puolalaisessa versiossa oli enemmän paahteisuutta ja suklaisuutta kuin ahvenanmaalaisessa, joka ainakin oman muistikuvani mukaan oli melko kevyt. Molemmissa juotavuus oli hyvä, easy drinking -osastoa. Vadelma ei tuonut liikaa makeutta mutta ei juuri happamuuttakaan.

Isoin kysymysmerkki tästä maistelusalkusta jäi Russian Imperial Stoutin kohdalle. Historiallisessa mielessä on vähän outo anakronismi, että Pietarin keisarilliseen hoviin tarkoitettu olut olisi kolme ABV-yksikköä vahvempi kuin perusportteri, koska Itämeren alueelle toimitetut perusportterit olivat juuri 1700- ja 1800-luvuilla niitä erityisvahvoja brittioluita, joista tsaarin hovi piti.

Komesin tulkinta supervahvasta keisarillisesta oluesta lämmittää toki mukavasti, jos Moika- tai Fontanka-kanavista sattuu nousemaan arktisen hyisiä pakkashuuruja vaikka vielä näin maaliskuussa. Maku tuo kuitenkin mieleen Venäjän keisarien sijasta Suomen tangokuninkaalliset, tarkemmin sanoen Jari Sillanpään, jota on kutsuttu salmiakkikossun isäksi. Ruotsinlaivalla ollaan, mutta diskossa saattaa soida raa-raa-Rasputin.

Kahvi ja vanilja valtaavat oluttyylejä kuin homesieni kouluja

Hei, ei kaiken tumman oluen pidä maistua kahville. Mistä on kyse: syntyikö jo kokonaan uusi oluttyyli? Breakfast beer?

coffee-flickr-mack-male-cc-by-sa-2-0-attJoskus olutmaailma näyttää erilaiselta, kun sitä katsoo Ratebeer-palvelun koosteiden kautta. Onhan sivustoa tullut moneen kertaan kummasteltua. Nämäkö ovat maailman parhaat oluet? Eikö tässä nyt ole melkoinen Amerikka-vääristymä? Miksei se ja se suosikkiolueni ole mukana? Mitäköhän ihmettä taas olikaan cascara?

Viimeisin ihmetykseni seurasi siitä, kun katselin aivan toista tarkoitusta varten joidenkin tummien oluttyylien parhaita pisteitä saaneiden listoja. Huomasin, että niihin oli hiipinyt (ainakin omasta mielestäni) selvästi entistä enemmän sellaisia oluita, joiden reseptiikkaan kuuluu tavalla tai toisella kahvi. Usein sen seuralaisena oluessa on myös vaniljaa.

Alla olevaan taulukkoon on valittu muutamia oluttyylejä, joissa kahvipapujen tai vaniljapalkojen lisääminen on erityisen yleistä. Taulukossa esitetty luku kertoo, montako Ratebeerissa parhaat pisteet saaneista 25 oluesta (siis Ratebeer Top 50 by Style -taulukoiden ylemmät puoliskot) on ollut jossain panoprosessin vaiheessa tekemisissä joko kahvin tai vaniljan kanssa.

kahvitauluToisin sanoen näistä 125 oluesta (joista mihinkään ei tyylimääritelmän mukaan kahvi tai vanilja kuulu) yhteensä 64:ssä on jompaakumpaa ainesosaa, valtaosassa nimenomaan kahvia. Eli yli puolessa oluista. Ja niistä lopuistakin suuressa osassa on joko jotain muuta erikoista ainesosaa kuten kookosta tai maapähkinävoita, tai sitten ne on vähintäänkin tynnyrikypsytetty, mikä tietysti vaikuttaa makuun.

Taulukkoa pitää kuitenkin lukea samalla kriittisellä otteella kuin Ratebeer-sivustoa yleensäkin. Lukemia saattaa vinouttaa se, että jotkin korkeimpiin pisteisiin yltäneistä oluista ovat aina kullakin hetkellä pienehkön piirin suosikkipanimoiden parhaista oluistaan tekemiä versiointeja. Jonkin tyylilajin 50 parhaasta oluesta jopa kymmenkunta saattaa tulla samalta panimolta ja olla vieläpä yhden ja saman oluen eri variantteja.

No, vaikka Ratebeer-tilastoa lukisi miten päin, jokin todellinen ilmiö tässä on taustalla. Onhan kahvioluita ollut kotimaisessa myynnissäkin jo useampia, vaikkei esimerkiksi Alkon uutuuksien luetteloita kahlaamalla ehkä havaitsekaan mitään suurempaa hyökyaaltoa.

Kahvi on nyt joka tapauksessa kova sana, ja suomalaisten voi odottaa vanhana kahvinjuojakansana innostuvan yhä enemmän myös näistä – yleensä hyvin miellyttävän makuisista – tummista oluista. Kahvikaan ei ole niissä mitä tahansa saludoa vaan sen alkuperä sisältyy usein oluen nimeen, ja esimerkiksi floridalaisen Cigar City -panimon Good Morning Mekong -oluessa on sivettikissan elimistön läpi kulkeneita kahvipapuja. Kallista tavaraa siis.

Usein kahvioluen tunnistaa siitä, että sen nimessä viitataan aamiaiseen – lähinnä breakfast stout alkaa olla jo melkeinpä vakiintunut tyylillinen käsite.

Jos olutyhteisön ajatuksenjuoksu menisi niin, että tyylien määritelmät muuttuvat sen mukaan, miten oluita oikeasti panimoissa tehdään – eikä toisin päin – niin ainakin sweet stoutin määritelmään pitäisi jo harkita lisättäväksi kahvia oluttyylin keskeiseksi valmistusaineeksi. Onhan kahvia jossain muodossaan tämän tyylilajin 25 parhaasta esimerkistä Ratebeerin mukaan neljässä viidesosassa.

Vaikka Ratebeer-listojen edustavuuteen liittyy ongelmia, olisi kuitenkin kohtuullista, että ainakin suurin osa sivustolla mainituista oluttyylien parhaista edustajista todella edustaisi kyseisen tyylin tyypillistä ilmentymää. Ei keskitietä laadullisesti mutta tyylillistä valtavirtaa. Jos näiden eri stout-alalajien tyylimääritelmiin ei kuulu kahvi tai vanilja, sitten ylläpidon pitäisi kehitellä jokin tapa painottaa pisteitä niin, etteivät kahvioluet valtaisi kaikkia kärkisijoja.

Nykyisissä tyylimääritelmissä kahvi tai vanilja – kasvikunnan tuotteita kuten salvia tai kurpitsakin – eivät edellytä oluen siirtämistä “päätyylistä” kaatoluokkaan spiced/herb/vegetable. Tätä kannattaisi miettiä, koska kahvi kyllä maistuu lopputuloksessa vahvasti läpi siinä missä erilaiset yrtit tai juurikkaatkin. Tai sitten voisi perustaa erillisen oluttyylin kahville ja sen kylkeen sopiville pullamausteille: breakfast beer?

Mikään uusi ilmiö kahvin käyttö oluenpanossa ei enää nyt ole. New Glarus samannimisessä kylässä Wisconsinissa teki coffee stoutia jo vuonna 1996. Amerikkalaisilla kahvioluilla on siis jo 20-vuotinen historia. Löytyykö jostakin vielä vanhempia tapauksia?

Jos yllä taulukossa mainitut viisi oluttyyliä ovat olleet kaikkein otollisimmat kahviolutkokeilujen isännät, myös monissa muissa tumman oluen tyylilajeissa on kahvia ja/tai vaniljaa nähty. Black IPA, abt/quadrupel, Baltic porter, imperial porter, dry stout, foreign stout ja abbey dubbel eivät ole säästyneet villitykseltä.

Hauskaa on sekin, ettei kahvin (ja vaniljan, kaakaon, kookoksen ja muiden herkkujen) esiinmarssi rajoitu suinkaan pelkkiin tummiin oluihin. Oikeastaan alkaa kohta olla vaikeaa löytää oluttyyliä, jossa jokin panimo ei olisi kokeillut kahvilla maustettua versiota. Kahvi maistuu jo joissakin India pale ale-, amber/Vienna lager– ja cream ale -tyylisissä oluissa – ehkä yksittäisissä esimerkeissä vasta, mutta onko tässä suunta, jota kohti trendi on matkalla?

Sen vielä ymmärsi, kun Jope Ruonansuun sketsin sivupersoonamieheltä meni aikoinaan kahvit ja Irish coffeet tarkoituksella sekaisin, mutta pitääkö nyt siis osata erottaa myös Koffit näistä puuroista ja velleistä?