Hedelmäkakkua ja imperial stoutia

Olutvaikuttaja Lotte Peplow ehdotti kuningatar Elisabetin platinajuhlaviikonlopun viettoon kakku- ja olutparituksia. Peplow on brittiläisyydestään huolimatta amerikkalaisen pienpanimoliiton Brewers’ Associationin palveluksessa, joten hänen suosituksissaan keskityttiin jenkkioluihin ja brittiläisiin kakkuihin.

Otimme kokeiluun yhden näistä suosituksista: englantilaistyylinen hedelmäkakku ja tynnyrikypsytetty imperial stout. Neuvona oli viinojen harmonia – eli jos olut oli kypsynyt esimerkiksi konjakkitynnyreissä, kakkuohjeessakin oli hyvä olla konjakkia. Koska meillä ei ollut erityistä syytä haeskella nimenomaan amerikkalaista olutta, juomapuolelta valikoitui brittipanimo Thornbridgen konjakkitynnyreissä valmistettu Necessary Evil. Olut on 13-prosenttinen, joten pieni sherrylasillinen riittää yhden paksun kakkuviipaleen kumppaniksi.

Yhdistelmä oli mukava, stout leikkaa kakun makeutta hyvin ja brittihumalan kuivatun appelsiinin sävyt löysivät samoja makuja kakun ainesosista. Oluessa ja kakussa oli jollain lailla samaa kontrastia kuin kahvissa hedelmäkakun palanpainikkeena. Tynnyristout ei ole välttämättä niin makeaa tavaraa kuin luulisi. Kakkumme oli toki leivottu suomalaisen keittokirjan ohjeella, josta lopputuloksena oli aika vaalea kakku. On olemassa brittiläisiä hedelmäkakkuohjeita, joihin tungetaan niin paljon siirappia, tummia rusinoita ja jopa mustaa teetä, että yhtymäkohtia stout-oluen makuun on varmasti vielä enemmän. Kakkuja saatetaan pitää myös kellarissa kuukausikaupalla ja valella säännöllisesti vaikkapa brandyllä.

 

Oltiinpa monarkian sopivuudesta nykyaikaiseksi hallitsemistavaksi mitä mieltä tahansa, tässä blogissa ainakin kohotetaan pieni malja pitkän päivätyön tehneelle hallitsijalle. Ymmärrettävästikin kuningashuone symboloi monille brittiyhteiskunnan epätasa-arvoisuutta ja etuoikeuksia, mutta ongelmien purkaminen pitää aloittaa isommista poliittisista kysymyksistä. Platinajuhla on tietysti tarkoitettukin hyvän mielen tapahtumaksi, jossa kuningatar pääsi muun muassa nauttimaan teetä Karhuherra Paddingtonin kanssa.

Oluen ystäville kuninkaalliset merkkipäivät Britanniassa ovat olleet kautta aikojen tilaisuus maistaa erityisiä Jubilee Ale-, Coronation Ale- ja muita juhlaoluita, jollaisia nytkin on ollut tarjolla vaikkapa Fuller’sin panimolla tai Marks & Spencer -kauppaketjussa. Tänne Pohjan perukoille niitä ei ole ehkä päätynyt, mutta Thornbridgen hieno stout oli aiheeseen sopiva herkku.

Advertisement

Porterhouse (& Dingle) Around the Clock Imperial Irish Stout, batch release #3

Tulin viikonlopun postauksessa maininneeksi Pyhän Patrickin päivän, johon Irlannin ulkopuolellakin voi yöelämässä törmätä näin maaliskuun 17. päivänä. En ole itse nyt tätä yhden illan festivaalia missään juhlistamassa, mutta nostetaan aiheen kunniaksi esiin vielä potentiaalinen irlantilainen loppuliuku eli yömyssy. Kyseessä on Porterhouse-panimon 12,5-prosenttinen imperial stout, josta omat muistiinpanoni on tosin tehty jo jokin aika sitten.

Around the Clock -olut kypsytetään Dingle Distillery -nimisen viskitislaamon tynnyreissä, ja tislaamon perustaja on sama Oliver Hughes kuin Porterhousellakin. Ilmeisesti Dingle on Irlannin vanhin yksityisomisteinen viskin tuottaja siinä missä Porterhouse on vanhin itsenäinen pienpanimo. Sikäli kuin tämä fakta pitää paikkansa, se kertoo saaren panimo- ja tislaamokuvioiden omistussuhteista enemmän kuin tuhat sanaa. Kansainväliset alkoholijätit (osittain tietysti Guinnessin edesauttamina) ovat kolonisoineet Irlannin, ja nyt sitten indie-tekijöitä pukkaa kaikista kivenkoloista. Itse en ole lainkaan viskien tuntija, joten Dingle-nimestä tulee mieleen lähinnä Emmerdale, mutta jos muilla on heidän tuotteistaan kokemuksia, niitä voi toki jakaa kommenttiboksissa.

Olut on hyvin tumma mutta ei läpitunkemattoman musta. Tuoksu on tumman karamellinen, maltainen, ilman liiallisen imelää vaniljavivahdetta. Maussa vaniljaa ehkä jo onkin, mutta ei minusta liikaa. Tummat maltaat salmiakin ja karamellin makuineen ovat etualalla, kuivattua luumua maistuu myös, vähän puuta ja paahtunutta sokeria samoin ja hyvin miedosti yrttimäistä humalaa.

Jännä olut sikäli, että joidenkin arvioijien mielestä tämä ei ole niinkään stout kuin tumma barley wine (ja siinä lajissa alun perin Ratebeeriin ilmoitettukin). Mielestäni Around the Clock on hyvä nautiskelujuoma, mutta tietysti voi tuntua ohuehkolta niille, jotka ovat tottuneet stoutissa öljyisen mustaan paksuuteen. Brittein saarilla stoutit eivät kuitenkaan aina ole niin obsidiaanimaista tököttiä.

Joka tapauksessa Porterhouse on varsin ylpeä Around the Clockin panoprosessista, jossa keittoaika on (nimen mukaisesti) 24 tuntia, ja sen myötä nestemäärä vähenee puoleen. Maltaita on seitsemän erilaista, humalaa lisätään seitsemästi, ja tynnyrikypsytys kestää 250 päivää. Olipa stoutin määritelmä olutoppaissa mikä tahansa, adjektiivi “stout” sopii kyllä erittäin hyvin kuvaamaan tätä olutta.

Sláinte, etten paremmin sanoisi!

A. Le Coq Baltic Porter vs. A. Le Coq Imperial Extra Double Stout vs. A. Le Coq Porter

Tänään on Baltic Porter Day, joten yksi viime aikojen olutvertailuistani on päivään sopivaa sisältöä. Olen nimittäin seurannut kiinnostuneena, miten A. Le Coq on ottanut erilaisen otteen Itämeren rantojen mustan kullan eli vahvan portterin markkinointiin kuin kilpailijapanimonsa Suomessa ja Virossa. Olvin omistama A. Le Coq, jonka juuret ulottuvat tsaarin ajan englantilais–venäläiseen portterikauppaan, on tehnyt muutaman vuoden sisään kaksi stailatumpaa versiota normiportteristaan – tai sisaroluita sille.

Imperial Extra Double Stout on 7-prosenttinen puoli pykälää ”stoutimpi” versio perustuotteesta (6,5 %). Kun ensimmäisen kerran maistoin tätä Saarenmaan Sõrven majakalla, väri vaikutti tummemmalta, maku brittityylisemmältä ja vähän kuivemmalta. Ei tämä olut välttämättä kovin ”imperial” ole – eli on siis miedohko sellaiseksi – mutta kuitenkin normaalia Le Coqin portteria luonteikkaampi.

Nyt Alko-valikoimaankin tullut Baltic Porter (6 %) on minulle uusi tuttavuus, aivan yllättäen siis alkoholipitoisuudeltaan perusportteria miedompi. En ymmärrä tässä kohtaa, mitä panimon tuotesuunnittelijoilla on ollut mielessä heidän tehdessään tällaisen oluen ja nimetessään sen näin. A. Le Coqin perusportterinhan pitäisi olla juuri sitä, mihin tarkoitukseen Michael Jackson ”baltic porter” -käsitteen kehitti. Jos tuosta baltic-sanasta tässä yhteydessä jotain tulee mieleen, niin ”tavallista” brittiportteria vahvempi tuote. Panimolta, joka toimii Baltiassa ja jolla jo on 6,5-prosenttinen Porter, odottaisin ainakin 7–8-prosenttista baltic porteria (jos he erikseen haluavat nimetä toisen tuotteen niin). Komeampaan pulloon tämä uusi miedompi portteri on tosin pakattu, siinä on jopa häivähdys Stalinin ajan krumeluuria.

Hiivapuolellakin saattaa olla eroja. En ole tätä mistään yrittänyt tarkistaa, mutta veikkaan, että Porter ja Baltic Porter käyvät Le Coqin pohjahiivalla, ja tuota IEDS:ää varten on hankittu jostain pintahiiva.

Kun taas katsotaan kilpailijan Carlsbergin strategiaa Suomenlahden tällä puolen, niin Sinebrychoffin klassikko Koff Porter on ainoa tuote tässä lokerossa. Se on kuin peruskoulu, Fazerin Sininen tai Sauli Niinistö: toisten mielestä itsestäänselvästi maailman huippua, joidenkin mielestä vähän jähmeä, kaipaisi tuuletusta. Tarjoava taho ei ainakaan halua nähdä juurikaan parantamisen varaa – tällä mennään ja piste. Viron Saku on melkein yhtä flegmaattinen, mutta se sentään ilmeisesti edelleen tekee jonkinlaista jouluversiota perusportteristaan. 

Maistetaan vielä kaikki kolme A. Le Coqia varmuuden vuoksi rinnakkain.

Porter, eli valikoiman vanhin tuote ja “perustason” olut, on varmaan vaalein portterin nimeä kantava olut minkä olen nähnyt. Se on mustan sijasta mahonginruskea, selvästi punertavan kirkas, ja sekä tuoksussa että maussa tuntuu varsin ohuesti tummempia maltaita. Jos minulle kerrottaisiin, että tämä onkin pelkällä sokerilla värjätty vaalea olut, en järkyttyisi. Kuivattua luumua, tummaa sokeria ja hentoa paahteisuutta on maussa, mutta melko vetinen fiilis näihin prosentteihin nähden. Tumma lager siis, eikä sellaiseksi maailman hölmöin, mutta ei mikään kunniakas Le Coqin kauppiassuvun perinteiden jatkaja portterina. Sakun vastaava perusportteri lienee parempi. 

Baltic Porterin ero edelliseen käy kyllä ilmi peräkkäin maistaessa. Väri on jo muutamaa pykälää tummempi, vaikka kovasti punertaa tämäkin valossa. Soppaan on pyritty tuomaan selvästi mustan oluen tunnelmaa, maussa on kuin lakujäätelön intensiivistä “lakritsisuonta”. Tuoksussa on tätä samaa, sekä fariinisokeria ja aivan kuin appelsiininkuorta. Edelleenkin myös maku assosioituu poltettuun sokeriin, ei niinkään jykeviin tummiin maltaisiin. Ehkä aivan aavistus viinimäistä tyylikkyyttä leijailee mukaan, kuin muinaisten aikojen ikäännytetyistä porttereista. Tässä tuntuu olevan Tarton tehtaiden portterikäsityksen ydin: jostain syystä melkeinpä niin kaukana imperial stoutin paahteisen maltaisesta mustuudesta kuin ikinä kehtaa. Ei siinä mitään, mutta vähemmän vetistä saisi olla.

Imperial Extra Double Stout on tästä kolmikosta se, jonka idea aukeaa maistajalle parhaiten. Siihen on haettu selvästi sellaisten oluiden tunnelmaa, jota Le Coqin suku toi Englannista ja joita myytiin 1800-luvulla Venäjän imperiumin paremmille piireille. Tuoksussa on hedelmäisyyttä, jota luultavasti englantilaistyyppinen hiiva tuottaa, sekä salmiakkia. Maussa on nyt edellisiä oluita paljon selkeämpi tummaksi paahdettujen maltaiden puraisu. Maku on vähän metallinen, mutta kahvin ja toffeen sävyt sekä pieni sitruksisuus ovat mukana. Umamia on kieltämättä tukevammin kuin edellisissä.

* * * * *

A. Le Coqin toiminta vahvempien portterien tontilla on melko kiinnostava ilmiö, ainakin siitä saa enemmän irti kuin Sakun ja Sinebrychoffin kivettyneestä suhtautumisesta asiaan. Harmi että firman 7-prosenttinen stout on jo varustettu useammalla vahvuutta kuvastavalla adjektiivilla – imperial, extra, double – joten on mahdotonta kuvitella, millä nimellä valikoimaa jatkettaisiin vielä korkeaoktaanisempaan suuntaan. Tämä olisi nimittäin toiveeni: miksei Tartto voisi tehdä sellaista imperiaalia, millä brittipanimot aikoinaan hurmasivat venäläiset asiakkaansa tällä suunnalla, 9–11-prosenttista. Onnistuisiko tällainen Olvin tytäryhtiöltä?    

Oerbier ja Hercule

De Dolle Brouwers -panimon Oerbier oli 1980-luvun alussa alkaneen pienpanimoaallon ensimmäinen olut Belgiassa. Yli 40-vuotisella historiallaan tätä tummaa herkkua voi jo hyvin kutsua klassikoksi. Tämän pääsiäisen kunniaksi se pääsee pikatestiin Hercule Stoutin rinnalla. Herculen tekijä on Brasserie des Légendes, tarkemmin ottaen yhtiön kahdesta panimosta se vanhempi, Ellezellesin kylässä toimiva. Ellezelles väittää itse olevansa Agatha Christien belgialaisetsivän syntymäkylä, ja panimo alkoi hyödyntää tätä legendaa jo 1990-luvulla.  

En ole kumpaankaan olueen viime aikoina paljon törmännyt, kun näitä panimoita ei Suomen jakelukoneistoihin juurikaan päädy. Belgian nettikaupoista tein takavuosina enemmänkin tilauksia, mutta nyt ne ovat jääneet vähemmälle. Aina silloin tällöin on kuitenkin paikallaan testata vanhat tutut ja katsoa, mitä niille kuuluu. Belgian pienpanimoissa ei ole ollut tavatonta, että vakiovalikoiman oluissakin tapahtuu reseptin, vahvuuden tai vaikka hiivakannan muutoksia.  

Oerbier (9 %) on edelleen tumman ruskea, vaahtoaa melko paljon mutta ei hallitsemattomasti. Tuoksu on tyypillinen flaamilaisen tumman oluen tuoksu, jota dubbeleista ja muistakin löytyy, paitsi että mukana on vähän viinimäisyyttä. Maku on varsin täyteläinen ja moniulotteinenkin, makean lakritsipinnan alla on belgialaista mausteisuutta, paahdetta ja hedelmiä.

Kun viimeksi muutama vuosi sitten olen maistanut Oerbieriä, maku tuntui olevan selvemmin viinimäinen, jopa oud bruin -oluttyyliä muistuttava. Voi toki olla, että silloin testattu pullo oli nuorempi – nyt avatun Oerbierin korkissa luki SEP2019 (pullotuskuukausi vai parasta ennen?). Ainakin tämän ikäisenä olut toi mieleen 17 vuoden takaisen talven, jolloin ensimmäistä kertaa Oerbieriin törmäsin. Se oli silloin Sint-Bernardus Abtin tyyppinen musta flaamilainen olut.

Hercule Stout (9 %) on nykyaikana vaikeammin arvioitava olut kuin ennen vanhaan. Maailma on parissakymmenessä vuodessa täyttynyt toinen toistaan täyteläisemmistä ja taidokkaammista imperial stouteista, ja Ellezelloise-panimon näkemys tyylistä on ehkä hankala hahmottaa. Ollaanko supervahvan belgialaisstoutin äärellä, vai onko tuoreita vaikutteita otettu Kanaalin takaa tai jostain muualta?

Harva mieltää belgialaista stoutia omaksi oluttyylikseen, mutta jos joku jaksaisi tutkia sen historiaa ja nykyisiä jäänteitä, niin siitä voisi vaikka erillistyylikin tulla – onhan meillä myös Belgian IPA. En itse tunne tyylin esimerkkejä kovin hyvin, mutta fakta on, että reilusti yli sata vuotta stouteja on Belgiassakin tehty ja ne ovat siellä olleet hyvin suosittuja. Veikkaisin, ettei sikäläinen stout-perinne ole ihan yksi yhteen Brittein saarten stoutien kanssa eikä myöskään Itämeren alueen baltic porterien. Jääkööt arvoitukseksi.   

Tämä salmarintuoksuinen vahva stout on maultaan kuivahko, ei kovin täyteläinen eikä erityisen paahteinen, kahvimainen tai suklainen. Enemmänkin maussa vierailevat tummille belgialaisoluille tyypilliset hedelmäiset, jälleen vähän viinimäiset piirteet, ohuen paahtomaltaisen ja yrttihumalaisen pinnan alla. Se, joka etsii tyypillisen brittiläisen tai amerikkalaisen imperial stoutin ominaisuuksia, saattaa pettyä. Lakritsaa on kuin Fuller’s Imperial Stoutissa, mutta loppumakuun jää lähinnä hieman hapanta marjaisuutta. Kun nyt oluen iästä tuli puhuttua, tämän Herculen pullossa lukee parasta ennen -ajankohtana lokakuu 2021, en tiedä mikä sitten on ollut valmistusaika.

Mahdotonta tälle olisi antaa yhtä korkeita pisteitä kuin Oerbierille. Jos oluen nimihenkilö Hercule Poirot on englantilaisena romaanihahmona vähän ohuesti belgialainen, samoin tämä belgialainen stout-olut on englantilaisperäiseksi olueksi aika ohuesti englantilainen. Alkuperä ei tietenkään ole kaikki kaikessa, mutta hyvät ainekset eivät tällä kertaa yhdisty niin luontevaksi kokonaisuudeksi kuin olisin näinkin pitkäikäiseltä oluelta toivonut. Olen nauttinut aikoinaan selvästi parempiakin Hercule-yksilöitä.

Siperia opetti – Nøgne Ø myös

Vahvan ja tukevan, tumman stoutin historia liittyy paitsi Brittein saariin myös Venäjän keisarikuntaan, jonne britit sitä veivät ja jossa sitä sittemmin myös valmistettiin. Maantieteellisen yhteyden vuoksi Britanniassa alettiin kutsua imperial stoutina tunnettua oluttyyliä myöhemmin myös nimellä Russian (imperial) stout. Monien nykyisten tämän tyylilajin oluiden nimissä on yhä jokin enemmän tai vähemmän leikillinen Venäjä-viittaus.

Näin on myös Plevnalla eli Koskipanimolla (jolla muuten panimon myyntinimi viittaa epäsuorasti Venäjän ja Turkin sodan Plevnan taisteluun 1870-luvulla). Heidän imperial stoutinsa on nimeltään Siperia (8 %). E-kirjaimessa on jopa sakarat vasemmalle, kuin se olisi venäjän э. Siperia on viileän, karun ja armottoman paikan maineessa, ja sellaisena ehkä vertauskuva panimon kovaotteiselle stoutille. Sen lisäksi Siperia on toki yksi Finlaysonin tehdasalueen vanhoista rakennuksista Tampereella, kuten Plevna itsekin.

Norjalaisen Nøgne Ø:n vastaava tuote on nimeltään yksinkertaisemmin Imperial Stout (9 %). Se on ollut Alkon valikoimista välillä tauolla ja nyt taas saatavana. En tiedä, olenko koskaan ennen maistellut sitä rinnakkain Siperian kanssa – pitkäänhän tämä olisi ollut mahdotontakin, koska Siperia oli vain hanatuote. Nyt sitten monopolimme tarjoaa tähän tilaisuuden, ja hankin pullolliset molempia kotibaariin.

Kun oluiden speksejä katsoo, kantavierrevahvuudet ovat jokseenkin linjassa (Siperia 20.5 °P ja Nøgne 21.7 °P), mutta katkeruutta Siperialla on tuplaten: 90 ja 45 EBU. Itse asiassa sekä RateBeer että Beer Advocate listaavat Nøgne Ø Imperial Stoutin tiedoissa selvästi korkeammat Platot ja IBUt kuin Alkon ilmoittamissa luvuissa. Sivustojen mukaan humalana ovat Columbus ja Crystal. En tiedä, onko Nøgne jossain vaiheessa viilannut reseptiä johonkin suuntaan?

Nämä oluet liittyvät tiettyyn vaiheeseen pohjoismaisen pienpanimobuumin tarinassa. 2000-luvun loppupuolella oluita harrastaneille ne olivat yksiä ensimmäisistä täkäläisistä tuotteista, joissa amerikkalainen craft beer -filosofia pääsi tummassa oluessa oikeuksiinsa. Siperia opetti ison joukon suomalaisia oluenystäviä nauttimaan ronskista jenkkihumaloinnista tässä alkujaan brittiläisessä oluttyylissä. Norjalaisten idea oli enemmän tai vähemmän samantapainen, vaikka humalaa oli ehkä niukemmin.

Vaikka sekä takavuosina että viime aikoina on nähty selvästi näitäkin vahvempia ja ehkä reilummin humaloituja stouteja, Plevnan Siperia ja Nøgne Ø Imperial Stout kuuluvat kuitenkin suurpetojen kastiin. Kun niitä varovaisesti lähestyy, jo nenään leijuva vaikutelma on molemmissa erilainen. Tamperelainen antaa selvän viestin havuisesta amerikkalaistyylisestä humalaisuudesta, siinä missä norjalaisilla on tarjota maanläheinen, salmiakkinen aromi.

Kuten EBU-lukujen antamasta osviitasta voi päätellä, myös maussa humala on selvästi vähemmän keskiössä Nøgne Ø:llä. Sitä ei tarvitse epäillä, etteikö tämäkin olut perustuisi alun perin amerikkalaisiin tulkintoihin vanhasta brittityylistä. Toinen Nøgnen oluen humalista, Columbus, on itse asiassa sama lajike kuin yksi Siperiassa käytetyistä humalista eli Tomahawk. (Muut Siperian humalat ovat ilmeisesti Mount Hood, Simcoe ja Vanguard.)

En ole ollut perinteisesti yhtään niin innoissani jenkkityylisistä stouteista kuin monet olutfanit, mutta näiden kahden oluen rinnakkainen maistelu on valaiseva ja tuotteet tietysti hyviä. Mielenkiintoista on, miten Nøgne Ø jää pitkälti Siperian varjoon, kun suomalainen stout tykittelee humalan ominaisuuksilla aivan kuin jokin supervahva Cascadian dark ale/Black IPA.

Katkeruutta Siperiassa tosiaan on, ja havuinen ja sitruksinen meininki hallitsee. Norjalaiset luottavat enemmän paahteisuuteen, mutta sen alta tulee tässä vertailuasetelmassa paljon turhanoloista siirappileipää. Nøgnen imperial stoutilla on varmasti hetkensä ja tilanteensa, mutta pohjoismaisessa finaalissa Suomella lienee nyt parempi pelistrategia: kun kerran mennään amerikkalaisella tyylillä, mennään sitten päätyyn asti.

RateBeerin käyttäjät antavat Nøgnelle 100/100 pistettä ja Siperialle 99/100. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun heidän parviälynsä on jossain asiassa ollut väärässä.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 17

Ilmoitus Lördagen-viikkolehdessä 16.2.1901:

Englannin portteri (Robsahms English Imperial), jota jo kauan on kyselty, on nyt valmiina laskettavaksi myyntiin. Tämä ns. Extra Double English Imperial Stout on valmistettu täydelliseksi hiotun menetelmän mukaisesti. Sitä varten on tutkittu ale cog (sic)- ja Barcklay Perkins & C:o (sic) -merkkien tuotteita, joihin teillä on tätä olutta mahdollista verrata ja arvioida. Laadultaan se on samanveroista mutta hinnaltaan puolet edullisempaa. Huom! Pullot on sinetöity punaisella tinapaperilla.

robsahm-lördagen-16-2-1901Kaksi kuukautta myöhemmin sama panimo, Robsahm, kertoi toisessa ilmoituksessaan, että “Engelsk Porter (Robsahm Imperial) on uusi olutlaatu, joka näinä päivinä saapuu markkinoille. Uudessa valmisteessa, joka on tehty samalla menetelmällä kuin tunnetuimmat englantilaiset portterilajit, on erityisen miellyttävä maku ja sitä voidaan hyvin verrata ulkomaisiin laatuihin.”

Vuonna 1888, kolmetoista vuotta aikaisemmin, Robsahm oli suositellut tuotettaan nimeltä “Imperial Porter (Imperial Stout)” toteamalla, että se pannaan yksinomaan englantilaisista maltaista ja että “Englannissa Imperial Stoutia pidetään suuremmassa arvossa kuin tavallista Brown Stoutia sen hienomman bouquet’n ja korkeamman mallaspitoisuuden takia.”

* * * * *

Mitä näistä portterien nimistä? Olen joskus pohtinut muidenkin panimoiden vanhoja etikettejä ja mainoksia selatessani, onko eri myyntinimissä kyse oikeasti erilaisista tai uusista oluista – vai siitä, että panimo jostain muusta syystä nimeää valmistuserät miten milloinkin. Robsahmilta on myyty oluita nimeltä Brown Stout Porter, Double Brown Stout ja Double Brown Stout Genuine Porter, samoin kuin Imperial Stout ja Extra Double English Imperial Stout.

Paitsi tavallista Porteria tai Portteria, Brown Stout Porteria on tehty Helsingin lisäksi 1800-luvulla Tampereella, Double Brown Stoutia Kuopiossa, Best Double Brown Stoutia Oulussa, Best Brown Stoutia ja Imperial Stoutia Tammisaaressa, XXX Porteria Tyrväällä ja Best Borgå Extra Stoutia Porvoossa. Jos pitäisi veikata, suurin osa noista on vain sattumanvaraisia yhdistelmiä adjektiiveista, joita portteripullojen kyljissä on muualla nähty ja joita niissä “kuuluu” olla.

Näin siis Suomessa. Toki Englannissa eri stout-vahvuuksilla olikin ainakin jonkinlainen vakiintunut ominaispainojen haarukka, eivätkä nimitykset menneet aivan ristiin. Toinen ääripää on ehkä nyky-Puola, jossa olut saattaa olla 9,5 % abv tai enemmänkin ja nimeltään pelkkä Porter.

Vanhojen suomalaisten portterien ominaisuuksista on säilynyt ilmeisesti hyvin vähän tietoa. Edes analyysejä niiden mahdollisista vahvuuksista ei tunnu löytyvän juuri muualta kuin Sinebrychoffin historiasta, jossa heidän omansa ja Porvoon portteri on todettu 6 painoprosentin vahvuisiksi. Nykyisen Koff Porterin voisi kuvitella 7,2 % abv vahvuisena olevan melko samalla tasolla kuin monet noista toissa vuosisadan oluista.

Robsahmin ilmoitus, jossa hän kuvailee Imperial Stoutia mallaspitoisuudeltaan vahvemmaksi kuin Brown Stout, on poikkeuksellinen juuri vertailun takia. Vaikka pullojen etiketteihin ei olisi tuohon aikaan selkeitä alkoholipitoisuuksia painettukaan, voisi kuvitella, että hänen panimonsa Imperial Stoutin on täytynyt olla voimakkaampaa kuin ainakin jotkin saman ajan Brown Stoutit.

* * * * *

Entä sitten sanat stout ja portteri (porter)? Nykyisinhän joissain uudemmissa olutpiireissä on alettu ajatella, että nämä viittaisivat kahteen eri oluttyyliin, joilla on muitakin eroja kuin stoutin vahvempi alkoholimäärä suhteessa portteriin. Nettikeskusteluissa ja ehkä tyylioppaissakin esiintyy sellaisia näkemyksiä, että stout on esimerkiksi paahteisempaa tai portteri suklaisempaa. Nämä ajatukset toisintavat itse itseään ja panimot sitten tekevät niistä vähitellen totta.

Vanhoina aikoina – varmasti vähintäänkin 1980-luvulle asti – ei kenelläkään kai käynyt mielessäkään, että kyseessä olisi kaksi eri oluttyyliä. Portteri oli yläotsikko, jonka alle sisältyivät stout-sanalla ja muilla adjektiiveilla nimetyt variantit. 1800-luvullahan oli muuten yleistä, että panimon nimenäkin oli olut- ja portteripanimo (tai jopa portteri- ja olutpanimo). Portteri miellettiin ainakin osittain oluesta erilliseksi mallasjuomaksi. Vielä minun syntyessäni 1970-luvulla Alkon luetteloissakin oli kaksi mallasjuomien otsikkoa, “oluet” ja “portterit”.

Venäjän portteri- ja stouthistoriaa Hesarin mitalla

Helsingin Sanomien matkasivuilla kirjoitettiin viime viikonloppuna Pietarin pienpanimobuumista ja Venäjän juomakulttuurin murroksesta. Pitkä pätkä tekstistä omistettiin historiallisesta portterista kehitetyn Russian imperial stout -oluttyylin tarinan kertaamiseen. Koska portteri ja stout ovat osa myös Suomen ja Helsingin oluthistoriaa, ajattelin, että olisi mukavaa, jos valtakunnan ykköslehti kertoisi historian oikein.

Imperial stout -historia tiivistetään artikkelissa käytännössä neljään pointtiin. Itse asiassa jokaisen kohdalla sisäinen punakynäni heilahti, tai ainakin aloin miettiä, tuliko vaiheet esitettyä ihan asianmukaisesti.

  • Pietari Suuri innostui brittiläisistä porttereista ja stouteista 1600-luvun lopussa, kun hän oli Lontoossa perehtymässä laivanrakennukseen.
  • Tummat ja vahvat alet kestivät monia muita oluttyyppejä paremmin Venäjän kylmää ilmastoa ja pitkiä kuljetusmatkoja, joten juomaperinne juurtui maahan.
  • Venäläiset oluenvalmistajat kehittivät lajityyppiä entistäkin vahvemmaksi sekä maultaan että alkoholipitoisuudeltaan ja loivat Russian imperial stoutin, johon tiettävästi Katariina Suurikin myöhemmin ihastui.
  • Neuvostoajan pula tykötarpeista lopetti stoutien valmistuksen lähes tyystin kymmeniksi vuosiksi, kun bolševikit yrittivät muuttaa maan olutkulttuuria saksalaistyylisten lager-oluiden suuntaan.

Ensimmäisen pointin ongelma taitaa olla se, ettei portteria ollut keksitty vielä 1600-luvun lopussa, kun Pietari kävi Englannissa. Sana esiintyi tiettävästi ensimmäisen kerran vuonna 1721. Stout oli olutta kuvaavana adjektiivina käytössä jo ennen portteria, mutta sillä tarkoitettiin mitä tahansa vahvaa olutta – vaikkapa väriltään selvästi vaaleampaa. Sinänsä ainakin kahdensadan vuoden ajan ja ehkä kauemminkin stoutiksi on kutsuttu nimenomaan vahvaa portteria.

baltikaToisessa kohdassa voi olla totuuden siemen mutta siinä on myös hataraa ajattelua. Oluen ei tarvinnut olla kovin vahvaa kestääkseen pitkät kuljetusmatkat. India pale ale, jota jo 1700-luvulla vietiin Intiaan, oli vahvuudeltaan keskimäärin 6–6,5-prosenttista. Eli oluen ei tarvitse olla ainakaan niin vahvaa kuin imperial stout pärjätäkseen matkalla. En myöskään tiedä, onko oluen väristä apua kuljetuksessa. Tai haittaako kylmä ilmasto todella kuljetusta? Ainakin joidenkin olutkirjoittajien siteeraamat tarinat, joiden mukaan miedompi olut jäätyi Venäjälle vietäessä, ovat puppua.

Historiallisessa mielessä porttereita ja stouteja ei myöskään tuolloin kutsuttu koskaan sanalla ale vaan yksinomaan sanalla beer. Kokonaan toinen juttu on, että vahvoja ja tummia ale-oluita kyllä vietiin Itämeren satamiin jo ainakin 1700-luvulla, mutta ne eivät olleet porttereita tai stouteja.

Kolmannesta historiankohdasta en ole nähnyt mainintaa muualla. Portteri (tai stout) oli nimenomaan se oluttyyppi, jota venäläiset pitkään pitivät mahdottomana valmistaa itse Venäjällä. 1800-luvulla sitä kyllä tehtiin Pietarissa ja muuallakin, mutta tällöin Katariina Suuren kausi oli jo kaukana takanapäin. Miksi venäläiset olisivat tehneet siitä vahvempaa brittituotteisiin verrattuna? Brittien Itämerelle viemät oluet olivat joskus yli 10-prosenttisia ja erittäin tuhteja jo alun perinkin. Russian stout oli brittiläinen termi, jota käytettiin 1800-luvulla, kun tarkoitettiin Venäjälle vietävää brittiolutta. Russian imperial stout on 1900-luvun sana, sekin Brittein saarilla eikä Venäjällä lanseerattu.

Neljäs ajatus on tavallaan totta, mutta siitä voi saada väärän käsityksen. Se, mitä ”bolševikit” tietoisesti tekivät, on imperial-sanan käytön lopettaminen. Keisarillisia oluita ei Neuvostoliitossa ollut. Sen sijaan vahvoja porttereita oli, ja ne olivat ainakin parhaimmillaan täsmälleen samoja oluita kuin imperial stoutit yli 20° kantavierrevahvuudellaan. Niitä tehtiin Lvivissä, Tartossa ja muutamilla muilla paikkakunnilla – ei toki välttämättä säännöllisesti eikä aina yhtä vahvoina kuin ennen. Sitä paitsi lähes kaikkien Euroopan maiden olutkulttuuri muuttui 1900-luvulla suosimaan saksalaistyylistä lageria, ja bolševikit tuskin olivat ensimmäisinä sitä aktiivisesti edistämässä.

* * * * *

En ole yleensä kovin innostunut nyppimään asiavirheitä muiden teksteistä, varsinkaan kirjoittajien, jotka eivät erityisesti edes esiinny juuri olutasiantuntijoina. Tässäkään tapauksessa en ole varmasti tehnyt sen enempää taustatyötä kuin HS:n artikkelin kirjoittaja. Olen lähinnä referoinut ylle joidenkin oluthistorioitsijoiden kirjoituksia, joiden tiedän tietävän paljon portterin menneisyydestä – erityisesti ehkä Martyn Cornellin (ks. täällä ja täällä). Luotan niihin kirjoittajiin, jotka osoittavat tuntevansa alkuperäistä 1700–1800-lukujen kirjallisuutta, mutta enhän minäkään ole tietysti yrittänyt itse tarkistaa heidän lähteitään.

Tämän postauksen tein pikemminkin siksi, että minua kiinnostaa oluthistoria ja sen käyttö. Maailmalta löytyy lukuisia esimerkkejä siitä, miten kirjoittajat – jotka siis nimenomaan esiintyvät olutviisaina – eivät vaivaudu hankkimaan mitään luotettavaa tietoa käyttöönsä ja sepittävät silti asiantuntijan elkein yksityiskohtaistakin fiktiivistä historiaa oluttyyleille. Nämä tiedot sitten leviävät muillekin verkkosivustoille ja painetuille sivuille, osin tahattomasti. Ja niitä voivat vuorostaan käyttää mediat, joiden periaatteessa pitäisi esittää luotettavaa tietoa. Olut on kansanjuoma tai fiilistelyjuoma, jonka ei ole kenties koettu tarvitsevan vakavaa, faktoihin perustuvaa historiankirjoitusta. Tarinat ovat tärkeitä markkinoinnissa, mutta niiden ei pidä antaa peittää sitä, mitä panimoiden ja muun olutalan historiassa on todella tapahtunut. Niin viaton ja vähäpätöinen osa maailmanhistoriaa kuin oluen historia ehkä onkin, tässä blogissa siihen suhtaudutaan vakavasti. Näin ollen jos löydät edellä esittämästäni portterihistorian kritiikistä virheitä tai ongelmia, vähintä, mitä voit tehdä, on kertoa niistä kommenttikentässä.

Portteria Porkkalan kallioilla

Perjantaina keksimme lähteä ulkoiluttamaan vanhaa telttaamme Porkkalan niemelle, joka on sentään lähiseudun legendaarisimpia luontokohteita. Auringonlasku olikin näkemisen arvoinen, ja sitä ihaillessamme nautimme myös pari merelliseen ympäristöön sopivaa olutta. Tämä postaus ei tämän pitempiä johdantoja kaipaa – kuvat kertovat olennaisen.

cof

Baltic porter on itseoikeutettu oluttyyli Itämeren rannalla juotavaksi.

Porkala-5

sdr

Toinen auringonlaskun olut oli Amagerin Buffalo Burlesque -niminen imperial stout, jossa ilmeisesti oli mukana kahviakin, mutta en antanut sen haitata.

Porkala-3

Illan viilennyttyä nautimme vielä teltassa mainion ”tunkutarjottimen” antimista.

cof

Aamulla telttakankaan päällä kiipeili kutsumaton vieras.

Porkala-2

Koskelon keittokatoksen alueelle pystytetyn telttamme suuaukolta pilkotti merinäkymä.

Porkala-1

Aamuiset munkkikahvit Café Porkkalassa.

cof

Edellisenä iltapäivänä testasimme erinomaisen Bistro O mat -ravintolan Kirkkonummen Citymarketin takana.

cof

Lasissa on Hofbräu Dunkelia, mutta Bistro O matin olutlistalta löytyi myös Makun, Stallhagenin ja Mattssonin oluita sekä Kimito 200 Reasons to Rye -ruisviiniä.

 

Fuller’s Imperial Stout 2017 cask @St. Urho’s Pub, portteri- & stoutpäivät

Tummien oluiden tulkeilla ei ole valoisat ajat. Niin panimoiden kuin olutnautiskelijoiden huomio keskittyy nyt erilaisiin pale aleihin ja (yleensä vaaleisiin) hapan- ja villihiivaoluihin.

Monet rusehtavat oluttyylit, jotka yksi ihmissukupolvi takaperin vihkivät meidät suomalaisetkin laajemmin erikoisoluiden saloihin, on nyt sullottu naftaliinissa kaappiin. Näitä ovat Belgian dubbelit, tummat saksalais-tšekkiläiset lagerit ja muut.

Ainoa tummien oluiden kategoria, joka on pysynyt täysillä kaikissa pöhinöissä mukana, ovat imperial stoutit. Näitäkin mustia juomia nähdään nykyään yhä useammin jollakin tavalla tuunattuna, esimerkiksi viskitynnyreissä kypsyneinä tai jälkiruokapöydän herkuilla maustettuina.

Helsingissä Urkki eli virallisemmin St. Urho’s Pub on järjestänyt jo useampana talvena portteri- ja stoutpäivät. En tiedä, onko Suomessa muita tummiin oluihin keskittyviä tapahtumia. Ennen oli Tummien oluiden toria ja Tummia oluita Taidetehtaalla, vaikka en tiedä, kuinka paljon tapahtumissa oli myös muun värisiä oluita esillä.

Urkin hanat on nyt yhtä vaaleaa tšekkilageria lukuun ottamatta pyhitetty porttereille ja stouteille. Tätä baarin henkilökunta sai selvittää useammallekin satunnaiselle asiakkaalle, kun tapahtumaa ei ollut markkinoitu millään kaiken kattavilla plakaateilla. Sinänsä porukkaa oli torstain afterwork-hetkellä suunnilleen saman verran kuin normaalinakin torstaina, eli suuren craft beer -juhlan tuntua ei ollut ilmassa.

Minulle kimmokkeena saapua paikalle toimi Fuller’s Imperial Stout, jota Urkin portteri- ja stoutpäivillä tarjotaan real alena. Kaiken kukkuraksi kyseinen olut on toissavuotista vuosikertaa eli tällä kertaa vuotta 2017. Tämä on niin kiinnostava tuote, että monia pari viikkoa sitten ärsyttänyt Fuller’sin myynti isolle japanilaiselle Asahille tuntui kaukaiselta kärpästen surinalta, kun tummaa herkkua sai lasiinsa.

cof

Urkissahan on Fuller’sin klassista ESB:tä caskissa jatkuvasti. Ainakin minulle saman panimon Imperial Stout toimi myös hyvin. Ardella oli viime vuoden raportissaan joitakin kipupisteitä vuotta vanhemman vastaavan oluen laadusta Urkissa. Näitä ongelmia en tämänkertaisesta versiosta havainnut, vaikkakin monen brittioluen pienoinen puisevuus oli tässäkin hieman jälkimaussa läsnä. Maussa oli salmiakkijauhetta, mietoa paahteisuutta ja pehmeää umamia.

Maistoin kuitenkin Fuller’s IS:n lisäksi paria muutakin portteria, seuraavaksi Evil is in a Midnight Mash -nimistä yksilöä Espanjasta. Asialla on meidän pohjoisilla rannoillammekin monesti nähty La Quince -kiertolaispanimo, joka on tehnyt/teettänyt oluen Baskimaan Irunissa sijaitsevassa Bidassoa-panimossa. Kyse on Baltic porter -tyyppisestä oluesta, ja nyt siis todella jopa pohjahiivalla valmistetusta. Jos oikein tulkitsen espanjankielistä tuoteselostetta, eriväristen ohramaltaiden lisäksi mukana on vain kaurahiutaleita.

sdrSilti kahvia ja savun makua on aistittavissa, vaikka lakritsaisen Fuller’sin jälkeen ensituoksu ja -maku ovat hedelmäisemmät. Paahteisuus on kuitenkin vähäistä ja kahvin makukin lähinnä cappuccinon viehkeyttä. Katkeroa on jonkin verran, mutta yleinen käsitys Baltic porterista taitaa olla vähähumalainen ja siihen tämä jokseenkin sopii. Jälkimaussa on jotain vähän sulkeutunutta tanniinisuutta. Tämä ei ole ehkä legendaarisen hyvä vahva portteri, mutta oikein juotava.

Olin päättänyt etukäteen jättää maistamatta kotimaiset (koska niitä todennäköisesti löytää muualtakin) sekä maustetut stoutit/portterit (koska niistä en yleensä pidä). Poikkeus tuli tehtyä jo heti kolmannen ja tällä kertaa viimeisen maisteluni kohdalla. Ajattelin, että Perhon ja Urhon yhteistä luumuportteria en tulisi muualla näkemään, ellen täällä sitä kokeilisi.

Tämä St. Urho’s Plum Porter oli 6,8-prosenttinen perusportteri, joka kuitenkin oli maustettu kanelilla ja mukana oli siis myös luumua. En epäile, etteikö perusolut tässä olisi hyvä, mutta kaneli taitaa olla kaikista maailman mausteista se, joka valitettavasti eniten jyrää oluen makua alleen. Miltä tämä olisi maistunut ilman kanelia? Ei luumuportteri ehkä ihan reiluimpia asemia maistelussa saanut muutenkaan, kun olin aloittanut kolmen oluen sarjan vahvemmalla Imperial Stoutilla. Brittiportterin maltaisuutta tässä kyllä oli, mutta myös luumunkuoren pientä happamuutta. East Kent Goldings -humalat eivät kovin selvästi tuntuneet.

Muitakin kattauksen porttereita ja stouteja (jos noiden kahden oluttyylin välillä eroa edes on) olisin voinut vielä maistaa, mutta oli kiiruhdettava eteenpäin. Esimerkiksi Olutverkosta löytyy koko lista lyhyine luonnehdintoineen.

Arvostan Urkkia paljon sen vuoksi, että he tällaisen tapahtuman joka talvi järjestävät, ja että listalta löytyy muutakin kuin kahvilla, suklaakakuilla, vaniljalla, vaahtokarkeilla ja muulla vastaavalla höystettyjä supervahvoja nyky-imperial stouteja.

Mielenkiintoista nähdä, mihin tummat oluttyylit ovat kehittymässä. Olen sivusilmällä seuraillut keskustelua niistä. Roger Protz ennusti uutenavuotena, että ne olisivat tekemässä jonkinlaista comebackia ipojen dominoimaan maailmaan. Tuopillinen pakinoi ruskean oluen kammosta kesällä. Belgialaiset puhuivat tummien oluttyylien alamäestä, kun kuukausi sitten vierailin sillä suunnalla. Tuntuu siltä, että itsekin tulen kirjoittamaan näistä asioista tänä vuonna vielä lisää.

dig

Kolme poimintaa: Nederlanden 1467 -oluet, Captain Corvus

Hollantilaisia ja belgialaisia oluita oli tarjolla suomalaisen kauppakeskuksen käytävänmutkassa.

Pubi nimeltä Captain Corvus laittoi taannoin Olutkoirankin sähköpostiin tiedotteen Hollannin ja Belgian oluiden tapahtumastaan. Noita kahta maata jonkin verran kolunneena koin miltei velvollisuudekseni tehdä festareille jonkinlaisen visiitin, kysehän siis ei ollut sen kummemmasta kuin muutaman sikäläisen panimon vierailusta Corvuksen hanoissa ja jääkaapeissa.

Blogistin aikataulut olivat ulko-oluellisista syistä vähän tiukat ja ainoaksi vaihtoehdoksi jäi pikainen pistäytyminen arkena after work -aikaan. Muutama muukin asiakas oli jo ennättänyt paikalle, ja yhdessä pöydässä puhuttiin jopa hollantia. Pöydällä lojuvat lasinaluset olivat Klein Duimpje -panimolta, ja heidän oluensa olikin yksi niistä, joita etukäteen olin suunnitellut maistavani. Panimon nimi merkitsee Peukaloista ja jonkinlainen menninkäinen lasinalusissakin virnuili.

mdeBlauwe Tram eli Sininen ratikka oli vehnämaltaalla ja korianterilla ryyditetty tripel, jonka humalapuolesta vastaavat panimon antamien tietojen mukaan Challenger- ja Saaz-lajikkeet. Ensin mainittu toi brittiläistä tuntua hedelmäiseen tuoksuun. Maku ei kuitenkaan valloittanut, vaan tämä oli tripeliksi yllättävänkin heikko esitys, makean kukkainen ja hanakaljamainen. Hanakaljamaisella tarkoitan, että taustalla maistui jokin keitetty kasvis, jota tuoteselosteesta ei löydy.

Hollantilaisilla pitäisi belgialaiset oluttyylit olla periaatteessa hallussa, koska heillä on suurin piirtein pisimmät perinteet Belgian ulkopuolella luostarioluiden, witbierien sun muiden valmistamisesta. Ainakin puolen tusinaa pienpanimoa teki niitä siellä jo 1980-luvun lopulla, ja nykyään kymmenet elleivät sadat. Joukkoon varmasti mahtuu isompia ja pienempiä onnistumisia.

Seuraavaan pikkutuoppiin tilasin vahvahkoa saisonia, jonka nimi Deux Amis viittaa siihen, että olut on syntynyt yhteistyössä kahden tunnetun belgialaisten oluiden osaajan kesken. Kaverukset ovat siis The Lost Abbey Brewing Company, joka on toiminut Kalifornian San Marcosissa reilun kymmenen vuoden ajan, ja Belgian tunnetuin maatilapanimo Dupont, jolla on noin 250-vuotinen historia.

Corvus_Deux-AmisEn ollut aiemmin maistanut Deux Amis’ta, mutta odotukseni olivat korkealla ja yllätys kova, kun toinenkin näillä festareilla nauttimani lasillinen jäi hieman pettymykseksi. Aiemmin lukemieni arvioiden perusteella tämän pitäisi olla tyylikäs yhdistelmä Belgiaa ja Uutta maailmaa, vähintäänkin samassa mitassa kuin Malmgårdin Amarillo Tripel.

Amerikkalainen humala ajoi nyt katujyrän lailla kaiken saisonmaisuuden yli, ja pieni mutta karskin tuntuinen happamuus ei täydentänyt sitä vaan kävi tässä lasillisessa omaa sotaansa. En ole kovin hyvä analysoimaan oluiden makuja systemaattisesti, joten en tiedä, oliko hapon alkulähteenä ärhäkkä humala vaiko jokin käymiseen liittyvä. Kombinaatio jäi silti omissa kirjoissani hieman miinuksen puolelle. Tekisi mieli maistaa samaa olutta pullossa – hanaolutkin on joskus arvaamaton olento.

Anteeksi ei pyydellä, armoa ei anneta

Corvus_Sans-PardonVuonna 2004, kun imperial stoutit eivät olleet vielä pesiytyneet olutihmisten perusruokavalioon Euroopan mantereella, oma käsitykseni hyvästä vahvasta stoutista kiteytyi Hercule-nimiseen belgialaisolueen. Kyseinen Hercule on sittemmin saanut innoittajansa Poirot’n viiksekkään hahmon uutta etikettiään koristamaan, ja mainio olut se on edelleen, vaikka kilpailu vahvan stoutin markkinoilla onkin niin paljon kiristynyt.

Hercule ei kuitenkaan ollut nyt paikalla Captain Corvuksen olutfestivaaleilla. Sen sijaan lyhyen visiittini kolmas ja viimeinen olut oli Sans Pardon, 11-prosenttinen imperial stout belgialaiselta De Dochter van de Korenaarilta. Olin pelännyt amerikkalaistyyppistä armottoman humaloinnin ja paahteisuuden yhdistelmää, mutta tämä olut operoi nimestään huolimatta poirotmaisen hienovaraisesti. Tummaan luumuun ja hieman dubbelmaiseen suklaisuuteen kallistuva Sans Pardon oli tasapainoinen ja tyylikäs, ja jos se tosiaan jotain muistutti, niin vanhaa kunnon Herculea.

Sijainniltaan De Dochter van de Korenaar -panimo kyllä sopi tähän festivaaliin harvinaisen hyvin. Sen kotipaikkahan on Baarle-Hertog, belgialainen kylä, jota Alankomaat ympäröi joka puolelta. Olen paikan päällä käynytkin, ja muistelen valtakunnanrajan kulkeneen esimerkiksi erään juomatukun myymälätilojen halki. Poimit oluesi kärryyn Belgian puolella ja maksat ne Hollannissa. Nykyään tällainen on lähinnä hauska kuriositeetti, mutta aikoinaan kai piti vähintään muistaa, mitä valuuttaa kassalle missäkin tarjosi.

Tällä festarivisiitillä vain yksi kolmesta oluesta sattui osumaan napakymppiin omassa maussani, mutta siinä oli tuuripeliä eivätkä Captain Corvuksen panimovalinnat takuulla huonoja olleet. Nostankin baarin taustajoukoille hattua tästä avauksesta. Alankomaat ja Belgia ovat monipuolisia olutmaita, ja tasokkaista panimoista tuskin tulee pulaa. Ehkä ensi keväänä taas?