1664 Kronenbourg Blanc, Hoegaarden ja Blue Moon – megapanimoiden belgianvehnät

Tämän postauksen kolme vehnäolutta ovat kaikki belgialaistyylisiä, siis hollanninkielinen sana on witbier. Ainakin Kronenbourgin kotimarkkinoilla Ranskassa termi kuuluu tietysti bière blanche, samoin Hoegaardenin reviirillä isossa osassa Belgiaa. Yksi oluista on Belgiassa valmistettua, eikä aina sekään. Venäjällä tehdään Kronenbourgia (muun muassa Suomen markkinoille) ja siellä on viime vuosina pantu myös Hoegaardenia. Blue Moon on amerikkalainen, mutta sitäkin on olemassa Atlantin tällä puolen ainakin brittivalmisteisena.

Ennen maistelua muutama sana kunkin oluen merkityksestä ja syntyhistoriasta. Tätä oluttyyliä ei olisi olemassa ilman Hoegaardenin olutta, siinä koko homman lähtökohta. Hoegaarden on pikkukaupunki Belgian Brabantissa, jo 1500-luvulla kaukana omien rajojensa ulkopuolella tunnettu panimokeskus. Paikallinen vehnäolut, jonka raaka-aineet ovat ohramallas, mallastamaton vehnä, pomeranssinkuori ja korianteri, oli hukkumassa historian unholaan 1960-luvulla, jolloin Pierre Celis alkoi uudelleen valmistaa sitä. Nykyinen Hoegaardenin panimo on hänen yrityksensä toiminnan jatkaja.   

Kun Blue Moonin kehittäjä, Coorsin panimolla Denverissä työskennellyt Keith Villa lähti opiskelemaan tohtorintutkintoa Brysseliin vuonna 1988, Hoegaarden oli vasta kaksi vuotta aikaisemmin myyty isolle Interbrew’lle (nykyinen AB-InBev). Aikalaistodistusten perusteella siinä oli vielä silloin Pierre Celisin aikainen potku jäljellä, vaikka muutama lisävuosi panimojättiläisen omistuksessa hioikin jo persoonallista särmää pois.

Voisi siis ajatella, että jos Keith Villa halusi tuoda belgialaista panimo-osaamista tämän oluen muodossa Amerikkaan luodessaan Blue Moonin, se olisi lähempänä alkuperäistä Hoegaardenin olutta kuin InBevin muokkaamaa versiota. Kuitenkin Blue Moon Brewing Company – Molson Coorsin tytäryhtiö – kertoo nettisivuillaan, että Villa tiesi amerikkalaisten kaipaavan hieman makeampaa olutta ja teki siis sellaisen. Blue Moon lanseerattiin vuonna 1995. Olutkirjoittaja Stan Hieronymus muistelee, että se löi todella läpi amerikkalaisen pienpanimoyleisön suursuosikkina vasta kymmenkunta vuotta myöhemmin.

Entäpä Kronenbourg? Ranskan Strasbourg ei ole varmasti kaukana Etelä-Saksan läntisimmiltä vehnäolutalueilta, mutta belgialaisen witbierin kanssa kaupungilla ei ole perinteisesti ollut mitään tekemistä. Kronenbourg on kaupungin 350-vuotinen panimoylpeys, jonka tunnetuin tuote on tietysti lager nimeltä 1664. Siitä on nyttemmin kehitelty witbierversio 1664 Blanc, josta panimon ranskalaisilla sivuilla ei ole juurikaan tietoa mutta emoyhtiö Carlsbergin kansainväliset sivustot hoitavat homman. Ranska-romantiikkaa hyödyntävässä sanataiteilussa ei ole säästelty, ja ilmaus “elegantly playful” toistuu usein.

Näin on koossa kolmikko, jossa takapiruina on siis todella suuren kokoluokan toimijoita. Hoegaardenin omistaja AB-InBev on maailman isoin panimoyhtiö, jonka aivot eli pääkonttori on Belgian Leuvenissä mutta iso osa sielusta ja ruumiista Etelä- ja Pohjois-Amerikan tytäryhtiöissä. Blue Moonin emofirma Molson Coors on kanadalaisvetoinen ja kasvoi muutama vuosi sitten Pohjois-Amerikan suurimmaksi oluenvalmistajaksi. Kronenbourg tosiaan kuuluu tanskalaiselle Carlsbergille, joten sitä jakelee Suomessa Carlsbergin tytäryhtiö Sinebrychoff – joka näköjään markkinoi myös Hoegaardenia meillä. Blue Moonia tuo Olvi-omisteinen Servaali.

Väliolut

Ennen kuin mennään megapanimoiden kolmikkoon, otetaan kalibrointiolueksi Limburgse Witte (5 %). Tämä ei ole suuren panimon tuote vaan maakuntasarjan belgialainen witbier Cornelissen-panimolta. Tuoksu on eittämättä witbiermäinen ja lupaa hyvää, mutta siinä on jokin elementti jota nenäni ei tunne – ehkä maitohappo? Mausteita varmaan on mukana, ehkä korianteria, hiivan estereitä ja mieto sitrushedelmän aromi. Ulkonäöltään olut on vaalean keltainen ja samea.

Maku on kevyt – makeahko, mutta ei liian – ja suutuntuma melko hento. Hiivan hedelmäisiä sivutuotteita tuntuu myös maussa, mutta siinä on lisäksi saippuaisen hapokasta sitrusta, mineraalisuutta ja maustehyllyä (jälleen kai korianteri). Maltaan makua on varsin vähän, humala ei maistu käytännössä lainkaan, ja jälkimakuun jää pääasiassa sitrushedelmän kuorta. Asiallinen ja pätevä witbier tämä on, ehkä parasta belgialaista indie-witiä Suomen kaupoissa tällä hetkellä, mutta tyylin puitteissa varmaan voisi mennä vieläkin raikkaampaan ja vähemmän saippuamaiseen suuntaan.

 

Kolmen oluen maistelut

Hoegaarden (4,9 %) tuoksuu Hoegaardenille, käytännössä kai belgialaiselle hiivalle ja jonkinlaiselle mausteelle. Tuoksu on miedompi ja yksiulotteisempi kuin edellisessä oluessa ja viittaa limburgilaiseen verrattuna melkein luostariolutosastolle. Myös maussa on jotain ”yritimme tripeliä mutta jätimme puolet raaka-aineista pois” -tyyppistä limboilua. Väriltään olut on tutun vaalea ja samea.

Belgialainen vehnäolut on yksi Euroopan klassisista oluttyyleistä, ja Hoegaardenin pitäisi olla paitsi tyylin esivanhempi myös tietenkin sen osuvin edustaja, enkä nyt saa kiinni, miksi tämä olut sitä oikeastaan olisi. Maku menee vähän pahvimaisesti tukkoon, se on lähinnä yleishiivainen, miedosti sitrusmaisen hapokas, ja luostarityylisen esterinen. Siinä ei ole mitään raikasta wau-elämystä tai muutakaan, mikä nostaisi sen satojen kopioidensa yläpuolelle – melkeinpä päinvastoin. Tämä ei ehkä ole huono olut sinänsä mutta ei nouse niiden vaatimusten tasolle, mitä sille voi perustellusti asettaa. 

Blue Moon on belgialaistyyppiseksi vehnäolueksi yllättävän vahvaa (5,4 %) ja ennen kaikkea aika tummaa, melkein kuin Valion omenamehua mutta suodattamatonta. Tietysti kyseessä on edelleen vaalea olut mutta siis suunnilleen kinuskin värinen. Tuoksu ei muistuta läheisesti Hoegaardenia jos kohta ei Limburgse Witteäkään, vaan on erikoisen mantelimainen, vähän mausteinen. Maussa on ylikypsää sitruunaa, taas kerran vähän paperista tukkoisuutta ja mantelilikööriä. Jälkimakuun jää vain aavistus hapokkuutta.

Yllä mainittu amerikkalaisen ja belgialaisen vehnäolutmaun ero on siis ollut Keith Villan suuntaviittana hänen kehittäessään Blue Moon -olutta, ja toki tämä onkin varmaan jonkinlainen Disney-versio 30 vuoden takaisesta Hoegaardenista. Ongelmana vain on, että myös nykyinen Hoegaarden on Disney-versio entisestä itsestään, joten paremmuutta tai autenttisuutta ei ainakaan näiden kahden oluen välillä ole ihan helppo todentaa. Sanoisin kuitenkin, että Blue Moon nousee hädin tuskin nykyisenkään Hoegaardenin tasolle.

Kronenbourg 1664 Blanc (4,5 %) on tämän vehnäolutkattauksen miedoin ja selkeästi myös uusin tulokas markkinoilla. Viilennetty olut ei tahdo tuoksua aluksi juuri miltään, mutta minuutin tai parin lämpeneminen tuo esiin hölmön aprikoosin tai persikan tuoksun. Olut on vaalea, ilmeisesti suodatettu mutta kuitenkin vähän sumuisen näköinen. Ainakin Suomessa myytävä 1664 Blanc on siis pantu Baltikalla Pietarissa.

Maussa jatkuu tuoksun olutcocktailmainen linja, jossa ei ole jälkeäkään belgialaisista vehnäoluen hiivoista tai mausteista vaan pelkästään aasialaisia luumusuvun hedelmiä kuten persikkaa. Niitä ei kuitenkaan ainesosista Sinebrychoffin tiedotteen mukaan löydy, vaan luetteloon kuuluvat ohramallas, vehnä, sokerikulööri, sitruunahappo, maitohappo, askorbiinihappo, sitruskuori, korianteri ja humala.

Humala on ranskalaista Strisselspaltia, mutta se ei maistu lainkaan, kuten ei korianterikaan. Huomattavasta erilaisten happojen ryhmästä olueen ei ole myöskään jäänyt mitään merkittävää happamuutta, mikä varmaan oli tavoitteenakin. Sinebrychoffin mukaan olut ”nautitaan edukseen erottuvasta, tyylikkäästä sinisestä kierrätyslasipullosta tai vehnäolutlasista”. Tämä saattaa olla ensimmäinen kerta, kun olen nähnyt panimolta ensisijaiseksi astiasuositukseksi pullon suusta juomisen.  

* * * * *

Mitä kolmesta suurpanimoiden witbieristä suosittelisin siis juomaan, jos joskus vain ne olisivat tarjolla eikä mitään muuta?

Valinta kallistuisi ehkä klassikko Hoegaardeniin, jossa on sentään jotain belgialaista tunnelmaa – vaikka juuri tämän oluen alkuperäisestä olomuodosta on luultavasti vain rippeet jäljellä. Jos saatavana olisi myös Limburgse Witteä tai jonkin muun belgialaisen pienpanimon vehnäolutta, ottaisin varmasti sen. Blue Moon on erkaantunut ehkä turhan kauas omalle polulleen, jonka varrelta ei löydy aivan belgialaista tyylikkyyttä eikä uutta raikasta näkemystäkään. Kronenbourgin 1664 Blanc on puolestaan niin kyyninen ja epäolutmainen terassikansan rahastusväline, etten olisi sellaista osannut edes näiltä jättiläispanimoilta odottaa. Se jää siis kevyesti joukon hännille.

Vehnäolut – ainakin belgialainen variantti – ei ole aivan helppo laji siinä, että sen pitäisi olla yhtäältä autenttinen ja luonteikas mutta toisaalta panimot haluavat vedota sen raikkaudella myös oluen vieroksujiin. Liika happamuus karkottaa monia, muttei varmaan yhtä monia kuin vielä 1990-luvulla. Samalla jotkut muistanevat vehnäoluen takavuosilta mausteisena ja hiivaisena erikoisoluena, joka oli jotain todella erilaista kuin tavallinen lager. Nämä kantikset taas pettyvät, jos witbier ajetaan liian kepeään, hapokkaaseen ja sitruunaiseen suuntaan, puhumattakaan muista hedelmistä. Kepeydessä voi olla sekin riski, että oluen täytyy olla joko varsin tuoretta ja hyvin tehtyä tai muuten vaikutelma kääntyy äkkiä ylimaustetuksi tai esanssiseksi.

Yhtä kaikki maistelu oli mielenkiintoinen, ja se paljasti sekä yllättäviä eroja melko identtisiksi oletettujen tuotteiden välillä että vaikeuksia saada tätä tunnettua ja pidettyä oluttyyliä hyvin hallintaan. Suosittelen otannan perusteella etsimään “täydellistä vehnäolutta” pikemminkin pienten panimoiden rakkaudella tehdyistä tuotteista kuin näiden ylikansallisten markkinointikoneistojen kassakoneliuskoista.  

Bock’s Katajavehnäpukki ja Doppelbock – sahti ja sen veli

Pohdin aikoinaan paljonkin sitä, kannattaisiko suomalaisten pienpanimoiden tehdä nimisuojatun sahdin “ohi” erilaisia sahtiperinteestä ammentavia oluita, joihin voisi yhdistää sahdin hyviä puolia mutta ilman EU-rajoitteita. Jotkin Lammin Sahdin vahvat ale-oluet olivat takavuosina selkeästi tällaisia, esimerkiksi Hippiäinen, mutta kovin monia muita yritelmiä ei ole näkynyt.

Sahtimaisia piirteitä – kuten hiivasta tulevaa banaanin tuoksua ja makua tai intensiivisen makeaa mallasta – löytyy Pohjolan ja Baltian ulkopuolelta Euroopan muidenkin olutmaiden tuotteista. Näitä ovat esimerkiksi Etelä-Saksan vehnäoluet, miksei myös osa voimakkaimmista belgialaisoluista. Vaasalaispanimo Bock’s Corner on nyt tehnyt Katajavehnäpukin, joka lupaa saksalaisen bock-tyylin ohella pohjoista sahtimaista katajanmakua.

Bock’s Corner on tietysti nimensäkin puolesta oivallinen paikka bock-oluiden valmistamiseen. Nimi ei ole tuulesta temmattu, vaan BOCK-niminen panimo oli merkittävä oluentuottaja Vaasassa ja Pohjanmaan rannoilla 1800-luvun lopulta aina 1960–70-luvun vaihteeseen saakka, jolloin Hartwall osti sen. Tehdas ajettiin alas 1980-luvulla. Nykyinen Bock’s Corner sijaitsee samalla tontilla, jossa muinoin toimi toinenkin vaasalaispanimo, Lahden oluttehdas, ja tämän panimon perustamisvuodesta (1865) Bock’s Corner ilmeisesti laskee oman “perinteensä” alkavan.

Katajavehnäpukki on toffeenvärinen, punertava, eli selkeästi tummemmasta päästä vaaleita vehnäpukkeja. Tuoksu on – ilmeisesti katajan ansiosta – siis sahtimainen. Myös maussa on sahdin herkullisen makeaa mallasta, vähän hiivaisuuttakin, mutta tosiaan roppakaupalla kinuskin, banaanin ja keksien vivahteita. Katajavehnäpukki vetää siis tavallaan kahteen suuntaan – toisaalta raskaan makeaan sahtimaailmaan, toisaalta kevyemmin kuohuvaan saksalaiseen weizenbockiin.

Hiilihappoa ei ole kovin paljon, ja juuri hiilihappohan joskus auttaa pitämään täyteläisiä weizenbockeja “ilmassa”. Sahti puolestaan voi toki olla hyvinkin kuplatonta, mutta siinä taas mallas jytisee yleensä tätä olutta tukevammin.

Vahvuutta on nyt 7 %, mikä riittää baijerilaiselle vehnäpukille mutta olisi ehkä sahdille vähän niukasti. Kuten Olutkellaristille toissapäivänä, minullekin herää kysymys, jääkö Katajavehnäpukki väliinputoajaksi kahden klassisen olutperinteen puristukseen. Veikkaisin, että ne, jotka näistä oluttyyleistä ovat yleensä innostuneita, eivät yhtä tai kahta lisäprosenttia pelästyisi. Paljon hyviä aineksia tässä oluessa on, mutta tahdin viimeinen isku ehkä jää lyömättä. Suosittelen silti maistamaan, ties vaikka joku sahtia karsastanut oluenystävä kokisi tämän myötä valaistumisen tyylien yhtäläisyyksiin!

Panimon toinen pukkiolut, hyvin tummanpuhuva Doppelbock (7,5 %) kumartaa yksiselitteisemmin Saksan suuntaan. Parin vuoden takainen tumman lagerin sarjan voitto Suomen Paras Olut -kilpailussa on painettu myös pullon etikettiin – vuosiluku 2019 on jopa sen verran isolla, että luulin tätä ensin kellarikypsytetyksi vuosikertaolueksi.

Tuoksussa on mallasleipää, siirappia, tuoretta suklaata. Maussa toistuu vastaavia tyylille tyypillisiä piirteitä, mutta suutuntuma ei ole kuitenkaan erityisen runsas, vaan mukaan tulee myös pientä mehumaista karhunvadelmaa ja ikään kuin kalkkimaista tiukkuutta. Humalointi on mitta-asteikoilla tyylin ylärajoilla, panimon mukaan jopa 30 IBU ja Alkon mukaan 26 EBU. Ehkä tuo hienoinen kireys tai kitkeryys jälkimaussa on humalan tuomaa.

Sen verran hyvää tämäkin on että pistää miettimään, voisiko olla vielä tähden tai puolikkaan verran parempaakin. Bock’s Corner tuntuu olevan niitä 2010-luvulla aloittaneita panimoita, jotka sekä ovat parantaneet juoksuaan alkuaikoihin nähden että aikovat epäilemättä varmistaa paikkansa kotimaisessa kisassa myös 20-luvulla. Näin ainakin tuotteiden perusteella olettaisin – en tietenkään tiedä miten tuo covid on heidän suunnallaan toimintaan iskenyt.    

(Vaasan panimohistoriaa lainattu tuttuun tapaan BeerFinland.com-sivustolta.)

Käsityöpanimot ja vehnäoluen paluu – Saksan 80-luvun trendejä

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 12. luukku.

Käsityöläisoluenpano on “in”. Käsityönä olutta tekevät Hausbrauereit ovat “in”, ja sellaiset pärjäävät, kun niitä perustetaan alueille, jossa pienpanimokilpailu ei vielä ole kovaa. Kaikki tällaiset projektit ovat olleet menestyksiä!

Sitaatti saa minut hieraisemaan silmiäni, kun se tulee vastaan Die Biere Deutschlands -kirjan 1980-luvun olutmuoteja kuvaavassa luvussa. Dietrich Höllhuberin ja Wolfgang Kaulin kirja on ilmestynyt vuonna 1988, ja sen taustatutkimus on todennäköisesti tehty edeltävinä vuosina. Lauseet kuulostavat kuitenkin melkein siltä kuin ne kertoisivat 2010-luvusta.

Englanninkielisissä olutpiireissä on pyöritelty useampaankin kertaan kysymystä, milloin craft beer -termi on tullut kieleen. Kenties juuri 80-luvulla. Eurooppaan sen käännökset (kuten Suomen käsityöolut tai käsityöläisolut) tulivat isommin vasta viime vuosikymmenellä, ja tietysti kun Saksassa 80-luvulla käytetään tällaisia sanoja, ne eivät ole Amerikan kautta kierrätettyjä ajatuksia. Alkutekstissä onkin handwerkliches Brauen, nykyäänhän saksalaiset puhuvat jenkkityylisestä käsityöoluesta Craftbierinä.

Käsityönä pantavalla oluella tarkoitetaan suurin piirtein sitä, mitä sadoissa vanhanaikaisissa pienpanimoissa ympäri Saksaa tehtiin, ja mistä “ympäristö- ja perinnetietoiset oluentuntijat” olivat nyt uudelleen kiinnostuneet:

Nämä oluenpanijat eivät ole uudistaneet kattiloitaan ja käymistankkejaan vuotta 2000 ennakoiden. He ehkä työskentelevät vielä vanhalla suodatinlaitteistolla, joka päästää aina läpi hienoista sameutta, jota tuntija arvostaa, koska se parantaa makua, täyteläisyyttä ja luontaista ravintoarvoa. He eivät stabilisoi oluttaan, tee sitä säilyväksi, koska heillä ei ole siihen laitteita. He anniskelevat panimoravintolassaan vielä suoraan tynnyristä, tietysti puutynnyristä. Niinpä yhä useammat oluentuntijat vaeltavat pieniin panimoihin juomaan olutta, jota ei saa kaikkialta – joka eroaa suurpanimoista niin kuin leipurinsämpylä kymmenen pakkauksissa myytävästä teollisesta sämpylästä. Näitä pieniä panimoita on säilynyt koko joukko Frankenissa, Ylä-Pfalzissa, vanhassa Baijerissa, Baijerin Schwabenissa ja Württembergissä.

Kun käsityömäisemmät panimot olivat 80-luvulla siis tulleet muotiin, Saksaan perustettiin myös roppakaupalla niiden innoittamia uusia pienpanimoita. Niitä oli erilaisia. Joskus oli kysymys siitä, että isompi panimo “sponsoroi” jotakuta käsityöläispanijaa, jolle järjestyy ehkä tätä kautta tilat ja välineet. Laitteisto saattoi olla käytettynä hankittu, ja valmistustavassa pyrittiin jonkinlaiseen ei-tehdasmaisuuteen. Esimerkkejä ovat vuonna 1984 perustetut Nürnbergin Hausbrauerei Altstadthof ja Eltvillen Kleines Eltviller Brauhaus.

Oli myös läheisemmin isomman panimon yhteydessä – jopa tytäryhtiönä – toimivia “pienpanimosiipiä” kuten Dortmundin Thier-panimoon kuuluva Hövels Hausbrauerei. Laitteet ja työtavat olivat ehkä avoimemmin moderneja, mutta reseptit usein sellaisia (esim. historiallinen bitterbier), joita emopanimo ei olisi tehnyt.   

Kolmantena uuden Hausbrauerein muotona oli sitten se, minkä nykyään kaikkein selkeimmin tunnistamme pien- tai käsityöpanimoksi: kokonaan itsenäinen, yleensä nuori yrittäjä. Sellainen oli muun muassa Rudi Vögel Karlsruhen Vögelbraussa. Hän oli perustanut uuden panimoravintolan, jossa oluenpanovälineet olivat tuliterät, ja yrittäjä rahoitti pienpanimotoimintaansa ravintolan tuotoilla.

* * * * *

Saksassa 60–70-luvuilla jyllänneen pils-manian rinnalle olivat aivan toisenlaiset oluttyylit tulossa muutenkin muotiin. Varsinkin suodattamattomat vehnäoluet saivat jalansijaa eri puolilla maata. Vielä 70-luvulla Baijerin ja Württembergin vehnäoluita oli juotu lähinnä niiden kotialueilla, ja sielläkin erityisesti konservatiivinen vanhempi väestö (Michael Jacksonin mukaan eläkeläisrouvat jättiläismäisissä perinnehatuissaan). Hefeweizenista, johon hiivapitoisuuden takia liitettiin usein sana natürlich, tuli nyt nuorten ympäristötietoisten ihmisten suosikki. Siihen kuitenkin tykästyivät hiljalleen myös vähemmän nuoret oluenystävät eri puolilla maata.  

Suodattamaton vehnäolut oli säilynyt noihin aikoihin saakka paljolti pienten, perinteikkäiden panimoiden erikoisuutena, mutta trendin kiihtyessä 80-luvulla siitä innostuivat myös isommat panimot. Hefeweizenia lisäksi paitsi juotiin myös pantiin nyt myös muualla Saksassa kuin etelässä. Esimerkiksi sellaiset pitkän linjan panimot Nordrhein-Westfalenissa kuin Wicküler-Küpper ja Pinkus Müller julkistivat omat suodattamattomat vehnäoluensa.

Etelä-Saksan vehnäoluttalot puolestaan esittelivät näihin aikoihin uutuutena hanasta myytävän vehnäoluen. Kirjoittajat eivät tästä erityisemmin innostu, koska heidän mukaansa vehnäoluen laadun kehittymisessä pullossa käyminen on merkittävä osa. Panimot tietävät makueron pullo- ja hanavehnän välillä ja myös myöntävät sen. “Vehnäolut hanasta maistuu latteammalta, on usein piirun verran vähemmän hiilihappoinen – ja muutamia piiruja vähemmän monipuolinen”, Höllhuber ja Kaul valittavat. Panimoiden ja baarien näkökulmasta hanaolut on kuitenkin useimmissa tapauksissa taloudellisempi tuote.  

Uutta muotia on myös vehnäoluen väripari: vaalean vehnäoluen rinnalle tehtiin nyt yhä useammin tumma, tai päinvastoin. Kirjoittajat toteavat, että vehnäoluissa on kyllä aina ollut värieroja – yhdellä panimolla on banaanin vaaleaa, toisella kinuskin punertavaa ja kolmannella suklaan ruskeaa – mutta uuden muodin mukaisissa vehnäoluissa vaalea ja tumma olivat usein käytännössä väriversioita samasta oluesta. Vahvemmat vehnäoluet – weizenbockit – saivat 80-luvulla myös jonkin verran uutta levikkiä miedompien vehnien vanavedessä, mutta niiden osuus pysyi pienenä kuten vahvojen oluiden Saksassa yleensäkin.

Bayreuthilaisen Maisel’s Weissen mainonta 80-luvulla toi vehnäolutta kuluttajien tietoisuuteen muuallakin kun sen ydinalueilla Etelä-Saksassa.

(Lähde: D. Höllhuber & W. Kaul, Die Biere Deutschlands, kuvat: Flickr.com, Bernd Rostad, James Cridland, CC BY 2.0.)

Kun aidompi Hoegaarden löytyi Amerikasta

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 10. luukku.

Kaikki tietävät, että Pierre Celis – New York Timesin toimittajan sanoin “Ross Perot’n kokoinen mies, jolla on usein narusolmio kaulallaan” – muutti Amerikkaan saavutettuaan kaiken Belgian panimomaailmassa. Hän myi vuonna 1985 sattuneen tulipalon seurauksena vakuuttamattoman Hoegaardenin panimonsa Belgian johtavalle pils-panimolle Interbrew’lle, toimi kaupan ehtojen mukaisesti viisi vuotta suurpanimon palveluksessa ja nosti sitten kytkintä.

Päädyin tätä joulukalenterin luukkua varten kaivelemaan tietoja siitä, mitä Celis itse myöhemmistä vaiheistaan ajatteli, ja mitä niistä Belgian päässä tuumattiin. Hän tuntuu olleen pääasiassa tyytyväinen päätökseensä siirtyä rapakon taakse, mutta olutmaailman arki – legendaarinen maine, kasvupaineet ja tolkuton työmäärä – saivat hänet lopulta kiinni.

1990-luvun alussa Celis siis löysi itsensä Texasista, tarkemmin sanoen Austinista, joka on Antwerpenin kokoinen kaupunki. “Viihdyn täällä hyvin”, Celis kertoi Den Bierproever -lehden päätoimittajalle Peter Crombecqille vuonna 1992. Texas on Yhdysvaltojen eniten olutta kuluttavia valtioita, ja pienille erikoisolutpanimoillekin alkoi jo olla tilausta. Celis, jonka englanti oli aluksi haparoivaa, piti myös texasilaisten hitaasta puhetavasta.

Hänen uuden panimonsa toiminta-ajatus oli sinänsä selkeä: sen kantava tuote oli autenttinen Hoegaardenin vehnäolut, jonka Celis oli pelastanut sukupuutolta 60-luvulla. Peter Crombecqin mukaan – eikä hän ole ainoa näin ajatteleva – Interbrew (nykyinen AB-InBev) oli onnistunut jo 90-luvun alkuun mennessä jossain määrin vesittämään Pierre Celisin alkuperäisen vehnäoluen.

Näin Crombecq:

[Oud Hoegaerds Witbier] oli alun perin luonteikas, omaperäinen maustettu olut, josta on sittemmin tullut varsin tavallinen vehnäolut – maultaan suurin piirtein witbier-kategorian keskitasoa. Suuren ostajapanimon painostuksen alla Pierre Celis joutui rusikoimaan oman vehnäoluensa Interbrew-pakkopaitaan. Sitä maailmaa hän ei olisi pitempään kestänyt, joten hän vetäytyi.

Aina tiettyyn paikkaan ja historiaan sidotut tuotteet ja perinteet eivät ehkä kestä 8 000 kilometrin siirtymää menettämättä jotain luonteestaan tai sielustaan. Mielenkiintoista onkin, että Interbrew-Hoegaardenin suhteen kriittinen Peter Crombecq kuvailee Celisin Texasissa tekemää vehnäolutta, Celis Whitea, “aidoksi, vanhanaikaiseksi, autenttiseksi Hoegaardenin valkoiseksi”. Se ei siis ole menettänyt mitään matkan varrella. Onhan tekijänä Pierre Celis, mies, joka tästä olutperinteestä todennäköisesti tietää enemmän kuin edes muut belgialaiset.

Michael Jackson kirjoittaa Beer Companion -kirjansa (1993) suomenkielisessä laitoksessa:

Pierre Celisin uusi, modernin ryhdikäs panimo sijaitsee avaran, lehtevän puiston keskellä runsaan viiden kilometrin päässä Austinin keskustasta. Kalkkikivipitoinen vesi pulppuaa lähteestä, jonka ympärillä lainehti muinoin sisämeri ja jonka lähistöltä on löydetty esihistoriallisten liskojen fossiileja. Kova, “punainen” talvivehnä tulee texasilaisesta Luckenbachin pikkukaupungista, jonka musiikinystävät tuntevat Waylon Jenningsin kotipaikkana, vaalea ohramallas taas Belgiasta. Humala on Willametteä (Oregonista) ja Cascadea (Washingtonista). Valmistuksessa käytetään belgialaiseen tapaan myös korianteria ja appelsiininkuorta. Olut käytetään hyvin samantapaisella hiivalla kuin Belgiassa. Pääkäymisen jälkeen vierteeseen lisätään maitohappobakteereja, minkä jälkeen olut pastöroidaan ja herätetään uudelleen alkuperäisellä hiivalla jatkamaan varastokäymistä tankeissa.

Minun korviini tässä kuvauksessa on kaksi kiinnostavaa piirrettä. Yksi on amerikkalaisten humalalajikkeiden käyttö: jos vielä Willamette saattaisi ehkä maistua aidosti eurooppalaiselta perinteeltä, Cascaden voisi kuvitella jo tuovan olueen selkeästi amerikkalaista luonnetta, jos sitä on enemmän kuin muutama hippunen?  

Toinen on maitohappobakteerit: oliko amerikkalainen Celis White uskollinen Hoegaardenin perinteelle nimenomaan pienen happamuuden suhteen, joka kai InBevin Hoegaardenista on ajan mittaan hioutunut pois makeamman maltaisuuden tieltä?

Näihin kysymyksiin Celis Whiten “autenttisuudesta” on tietysti nyt hankala vastata, kun Pierre Celis on itse jo yhdeksän vuotta käyskennellyt autuaammilla vehnäpelloilla. Myös empiirinen testaus on mahdotonta, kun Amerikassa kukaan ei (minun tietääkseni) tätä olutta enää tee. Belgialainen Celis White -versio, josta vastaa Van Steenbergen panimo, on ilmeisesti aika erilainen, lähempänä nykyisiä belgialaisia keskitien vehnäoluita.

Kuten alussa tuli todettua, Celisin toiminta Yhdysvalloissa oli kohtalaisen menestyksekästä alusta asti. “En mainostanut oluttani siellä millään lailla. Toin sinne vain tarinan belgialaisesta, joka valmistaa belgialaista oluterikoisuutta sikäläisillä raaka-aineilla. Ihmisten oli tultava itse hakemaan olutta panimolta, en kuljettanut sitä minnekään”, hän kertoi Den Bierproverin haastattelussa.

Se oli kovaa työtä, Celisin yhtiökumppani muistelee. Muutamassa viikossa päästiin 20 000 hl tuotantoon ja ennen pitkää tuotettiin noin 100 000 hl vuodessa. Vertailun vuoksi pieni belgialainen artesaanipanimo kuten De Dolle Brouwers tuotti tuolloin 1 000 hl vuodessa. Vehnäolut ei ollut panimon ainoa tuote, vaan he tekivät – kuten useimmat amerikkalaiset pienpanimot tuolloin – myös saksalaistyylisiä oluita kuten pilsiä ja bockia.

Pierre Celis eli yli kuusikymppisenä toista nuoruuttaan Uudessa maailmassa, ja hänen yrityksensä kasvu ylitti kaikki toiveet. Lopulta kasvupaine koitui myös yrityksen kohtaloksi: ennen pitkää Celisin kumppaniksi laajentumiseen otettiin iso lager-panimo Miller, joka muutamaa vuotta myöhemmin sulki panimon ja brändi myytiin michiganilaiselle pienpanimolle.  

Alkuajat Texasissa olivat kuitenkin lääkettä niihin haavoihin, joita pakotettu yhteistyö Interbrew’n kanssa oli jättänyt Pierre Celisiin. Austinissa oli mahdollista kävellä katuja ja tuntea ylpeyttä Hoegaardenin vehnäolutperinteen maihinnoususta uudelle mantereelle: hänen oluttaan tuli vastaan yhdessä jos toisessa baarissa aikana, jolloin belgialainen olut ei muuten vielä ollut lyönyt Atlantin takana toden teolla läpi.

(Lähteet: Den Bierproever, New York Times. Kuva: Flickr.com, Stephen Boisvert, CC BY 2.0.)

Pikkujoulu, currywurst ja Andechser Weizenbock

Pikkujoulu on taas käsillä, oli tarkemmin ottaen toissapäivänä. Jo edellisinä vuosina olen juhlistanut tätä vanhaa kotoisan joulunodotuksen alkua tässä blogissa nauttimalla jonkin oluen ja kokkailemalla. Tähän vuoteen se sopii tietysti sitäkin paremmin, kun firmojen ja muiden tahojen railakkaammat pikkujoulut (aivan eri asia) ovat koronan takia katkolla.

Ostimme Hakaniemen torilta lauantaina pöytäkokoisen pikkujoulukuusen, ja kuusimyyjäkin toivotti iloisesti “hyvää pikkujoulua!”. Keittiön puolella valmistui currywurstia vanhalla ohjeellamme, joka on alkujaan peräisin Pastanjauhantaa-blogista. Makkarana oli tällä kertaa vegaaninen Muu Kasvigrillimakkara, mutta aikaisemmin olemme käyttäneet reseptissä ainakin Lidlin paksuja bratwursteja. Lisukkeena olivat lohkoperunat. Kyseessä ei ole ehkä kaikkein jouluisin ruokalaji, mutta voihan sitä syödessään kuvitella olevansa vaikka saksalaisilla joulumarkkinoilla, makkarakioskilla notkuen ja olut- tai glühweinlasi kädessä.

* * * * *

Andechser Weizenbock on vahvempi vehnäolut (7 %) baijerilaispanimolta, jolta suurin piirtein koko valikoima on nähty Alkossa parin viime vuoden aikana. Tältä luostaripanimolta on tullut tasaisen laadukasta tavaraa, ja vahvemmalla puolella loistavien Exportin ja Bergbockin rinnalle on ilmaantunut siis monopolin hyllyille nyt myös vehnäbock.

Tuplavehnät ovat joskus hyvin makeita superoluita, mutta tässä sokerisuus pysyy hallinnassa. Maistelin Weizenbockia rinnakkain Weihenstephaner Vitusin kanssa, joka on vahvojen vehnäoluiden joukossa aivan vaaleimpia ja makeudeltaan sekin maltillinen. Andechsin vehnäpukki on kyllä sitä asteen tummempi, siinä on punertavaa toffeen värisävyä. Vitus puolestaan on voimakkaampi: prosentteja on kokonaiset 7,7.

Näissä kahdessa oluessa on siis jotain samaa ja myös selkeitä eroja. Vitus päästää aavistuksen verran viinan makua läpi, ehkä koska muissa elementeissä pidetään tälle oluttyylille epätyypillisesti melko matalaa profiilia. Lämmetessä makuun nousee myös vähän vehnäistä makeutta, hieman saman oloista kuin esimerkiksi moniviljaisessa Tripel Karmelietissa. Andechser Weizenbock sen sijaan on keskitumman vehnäoluen (vrt. Ayinger Urweisse) vahva serkku, ja siinä hiivan mausteiset ominaisuudet pääsevät esille. Molemmat mainitut saksalaiset ovat minusta hienoja oluita, vaikkakaan eivät välttämättä pärjää currywurst-annokselle – sen pariksi ehkä kannattaa etsiä jotain makeampaa ja tummempaa lämmikettä.

Jouluolut #5: Mallaskoski Dark Christmas Weizen

Seinäjoki on tehnyt Alkon tämänvuotiseen jouluolutvalikoimaan tumman vehnäbockin, jolla on vahvuutta 6,5 %. Vahvoja tai melko vahvoja vehnäoluita panimo on valmistanut aikaisemminkin, mutta tietääkseni ei näin tummaa. Ulkonäöltään Dark Christmas Weizen näyttää kahvimaisen tummalta normibockilta, siinä ei ole hiivoineenkaan Aventinuksen tai muiden vastaavien sameutta.

Maltaista ensimmäisenä on mainittu pilsnerimallas, joten jos maininnat ovat suuruusjärjestyksessä, oluessa ei ole yli puolet vehnämallasta kuten Saksan vehnäpukeissa kai on tapana. Muut maltaat ovat uudehko Red Active sekä Crystal ja Carafa II. Lopputulos on siis varsin tummanpuhuva olut. Humalana on Centennial, jonka ansiosta tuoksussa ja maussa ei kuroteta kaikkein perinteisimpien saksalaisvehnien tontille vaan mennään post-2007 -maailmassa (tuolloin Garrett Oliver yhteistyössä Schneiderin vehnäpanimon kanssa teki ensimmäisiä merkittäviä saksalaisoluita jenkkihumalalla).

Omaan makuuni ainakin jotkin amerikkalaiset humalat ovat aina riidelleet hiivavetoisten eurooppalaistyylien kanssa, esimerkiksi saksalaisten vehnäoluiden mutta ehkä myös Belgian luostarioluiden. Tässä on vähän samaa kitkaa: mausteinen, melkein pippurinen hiiva ei ole aivan sovussa multaisen, sitruunaisen, mäntyhavuisen humalan kanssa. Yhdistelmässä on jotain pisteliästä. Ihan sinuiksi en ole koskaan päässyt myöskään Vakka-Suomen Wehnäbockin kanssa, jossa tosin humalana taitaa olla Cascade.

Näissä yhdistelmissä kyse on makuasioista, enkä sittenkään ole aina varma, onko tökkivä elementti juuri humala vai jokin muu. Myös helposti lähestyttävää karamellia ja kaakaota on maussa mukana. Runko ei ole erityisen jämäkkä. Pidän ajatuksesta, että kylmän vuodenajan kausiolueksi tehdään sakeaa tummaa vehnäolutta, ja sitä tarkoitusta varten alkoholiprosenttia voisi kokeilla hilata vähän ylemmäksikin. Humala ei ole tämän tyylin kannalta olennainen aines, enkä kaipaa sitä kovin etualalle, oli kyse amerikkalaisesta tai eurooppalaisesta lajikkeesta.

Honkavuoren Valo – saksalaistakin simppelimpää kultamitaliolutta

Suomen Paras Olut -kilpailun voittajat – joita on nyt kertynyt kilpailun historiassa täysi kymmenikkö – ovat mielenkiintoinen, sekalainenkin seurakunta. Viime vuonna palkittiin puolalaistyylinen savuvehnäolut Groteski kuopiolaiselta Iso-Kallan Panimolta, sitä ennen supisuomalainen klassikko Lammin Sahti. Vuosikymmenen mittaan on kruunattu myös tuhteja stouteja kolmesta eri tyylilajista, pari amerikkalaishenkistä vaaleampaa olutta sekä pilsneri ja vehnäbock.

Tämän vuoden voittaja julkistettiin torstaina ja se oli siis Honkavuoren Panimon miedohko saksalaistyylinen vehnäolut Valo (4,5 %). Kun poikkesimme perjantaina iltapäivällä erään suuren uusmaalaisen automarketin oluthyllylle, Valoja oli jäljellä enää pari kappaletta – uutinen lähti selvästikin leviämään tehokkaasti. En ollut itse tätä joensuulaista olutta ennen maistanut, joten se oli napattava oitis koriin.

Eteläsaksalainen vehnäolut – Weißbier, Weiße, tai suodattamattomana usein Hefeweizen – on yksi oluen isoista perustyyleistä, johon meillä Suomessa tutustuttiin laajemmin 80–90-lukujen vaihteesta alkaen. Sitä on nähty sen jälkeisissä pienpanimobuumin aalloissa vaihtelevassa määrin, mutta koskaan se ei ole täysin kadonnut tutkasta, vaikka jenkkimuodit ovatkin viime aikoina nousseet etualalle. Hyvin tehtynä vehnäolut voi olla yksinkertainen, loistava juoma, joka ansaitseekin tulla palkituksi yleiskilpailussa, kun jokin panimo siinä toden teolla onnistuu.

Viimeksi maistamani kotimainen saksalaisvehnä on Bryggeri Weizen, jonka alkoholiprosentit ovat lähes täyden pinnan tätä korkeammalla. Se teki suuren vaikutuksen raikkaudellaan ja tuoreudellaan – toki kyse oli vasta valmistuneesta tankkioluesta, jota mikään ikääntyminen ei olisi voinut vielä haitatakaan. Nyt maistossa oleva Valo on kotoisin pullosta, jonka parasta ennen -päiväys on helmikuussa 2021, mutta valmistusaikaa en tiedä. Hedelmäinen raikkaus kuitenkin paistaa läpi tästäkin oluesta, ja ainakin itse pidän siitä erittäin paljon.

Kirkas ja kuulas vehnä on nyt viljankeltainen, ei samean toffeenvärinen kuten saman oluen aikaisempi inkarnaatio, jonka esimerkiksi Arde maistoi ja kuvasi vuonna 2017. Perusasioiden äärelle on ilmeisesti sittemmin pyritty, ja operaatio on saatu toimimaan. Mausteisuutta on tyyliin sopien hyvin runsaasti, makeuttakin ihan tuntuvasti. Kuten Bryggerin oluessa, mietin nytkin, mitkä saksalaiset tässä ovat esikuvina olleet. Baijerin isot nimet eivät tunnu tekevän tätä tyylilajia läheskään aina näin selkeäpiirteisenä, hedelmäpastellien ja joulumausteiden hallitsemana, vaan hiivan ja maltaan sävyt ovat vähän tummempia, haastavampia.

Honkavuori on joka tapauksessa ilmeisesti parantanut juoksuaan. Kun panimon alkuaikoina maistoin paria heidän oluttaan, en olisi osannut ennustaa heille loistavaa tulevaisuutta. Nyt Valo siis voitti Suomen Parhaan Oluen tittelin, ja viime vuoden SOPP Helsingin yhteydessä kuulin eräältä arvovaltaiselta vieraalta positiivisen arvion Honkavuoren vahvemmasta Heili-vehnäoluesta. Sekin pitäisi ottaa maistoon. Ylipäätään jos tietyiltä suomalaispanimoilta löytyy nyt näinkin mainiota saksavehnää, täytyy toki testailla jatkossa vastaavia tuotteita muiltakin – josko lisää yllätyksiä tulisi vastaan.

Täytyykö olutvalistuksen alkaa ale vs. lager -jaolla? Entä vehnä?

Amerikkalainen olutkirjailija ja -bloggari Jeff Alworth kertoi keväällä Beervana-blogissaan viimeistelevänsä uutta painosta The Beer Bible -kirjasta. Postauksen pointtina oli oluttyylien luokittelu oppassa. Alworth mainitsi pudottaneensa vehnäoluet pois tyylejä esittelevän lukunsa “pääjaottelusta”.

Ensimmäisessä The Beer Biblen painoksessa oluttyylit oli jaettu neljään osioon näin: ale, lager, wheat beers ja wild ales. Kirjoittaja ei itse ollut silloinkaan ollut vakuuttunut vehnäoluiden paikasta pääjaottelussa, mutta kustantaja oli halunnut näin. Uuteen versioon Alworth on nyt saamassa läpi oman luokittelunsa: classic ales, classic lagers, wild ales, new and unusual styles.

Jos olisin nyt baarissa jonkun oluthörhön kanssa, saattaisi alkaa keskustelu siitä, kumpi jako on järkevämpi (jos neljä luokkaa on pakko tehdä) ja mitä etuja kummallakin on. Vai jokin ihan muu jaottelu? Vehnäoluiden pitäminen omana pääluokkanaan kuvastaa ehkä ensimmäisen hörhösukupolven olutajattelua – meidän, jotka aloitimme oluesta nautiskelun 1990-luvulla tai sitäkin aiemmin.

Saksalaiset weizenit olivat uutta ja ihmeellistä lähes kaikkialla Etelä-Saksan ulkopuolella. Makumaailma tuntui todella poikkeavan totutusta. Sama pätee Hoegaarden-tyyppisiin belgialaisvehniin. Ensin mainituissa erikoinen, mausteinen maku tulee kokonaan saksalaisista vehnäoluthiivoista. Jälkimmäisiin hieman saman tyyppisiä piirteitä tuovat (myös) korianterinsiemenet ja pomeranssinkuori sekä mahdolliset muut mausteet. Mallaspuolella tuntuu vehnän paradoksaalinen paksu keveys ja pieni kirpeyskin. Humalalle jää pieni sivuosa.

* * * * *

Tässä mielessä siis ymmärrän kustantajan ajatusta: hän tunnisti vehnäoluissa selkeästi erottuvan ja lukijoille tutun kokonaisuuden. Toisaalta Alworthin perustelut vastustaa tätä ovat vähintään yhtä ymmärrettävät: hänestä oli outoa, että kolme neljästä kategoriasta perustui hiivalajeihin ja yksi maltaisiin. Symmetria puuttui. Vehnäoluethan ovat yleensä hiivan suhteen pintahiivaoluita tai osaa niistä voi pitää villioluina.

periodic-table-bernd-rostad-flickr-cc-by-2-0

Oluiden jaksollinen järjestelmä. Todennäköisesti tarkoitettu luettavaksi kieli poskessa. (Kuva: Flickr.com, Bernd Rostad, CC BY 2.0.)

Sanon tässä vaiheessa, että itse taas suhtaudun yleensä vähän nihkeästi oluen perusoppaiden tapaan korostaa voimakkaasti pinta- ja pohjahiivan eroa. Biologian kannalta kaksi hiivalajia jakavat tietysti olutmaailman kahtia melko selkeästi ja yksiselitteisesti. Mutta olutvalistus ei ole biologiaa vaan jotakin gastronomian ja kulttuurihistorian välimaastoon sijoittuvaa. Silti ale ja lager on (ehkä Michael Jacksonin vaikutuksesta?) omaksuttu samantapaisiksi peruspilareiksi kuin puna- ja valkoviini, proosa ja runo tai oikeisto ja vasemmisto.

Toki sanotaan, ettei puna- ja valkoviiniä erota pimeässä, ja ilmiselvästi proosan ja runon välimaastoon mahtuu kaikenlaista (draamasta puhumattakaan). Oikeisto–vasemmisto-jaon merkityksen sanotaan katoavan politiikasta. Kun perustapauksia katsotaan, ale–lager-jako onkin helppo havainnollistaa ja tuntuu järkevältä: Fuller’s ESB ja Shepherd Neamen Spitfire ovat aika erilaisia tuotteita kuin König Pilsener tai Augustiner Helles.

Mutta jos classic ales -nimikkeen alle aletaan sijoitella sellaisia perinteitä kuin hefeweizen, witbier, dubbel ja tripel, kölsch tai sahti, en voi mitään, jos niskakarvani nousevat pystyyn. Toki monissa näistä on esimerkiksi hedelmäisiä käymisaromeja, joita lager-hiiva varmasti ei tuottaisi. Ne ovat pintahiivaoluita ja usein myös maistuvat siltä. Mutta ei esimerkiksi kölschiä ole helppo erottaa hellesistä tai dortmunderista.

Matalissa käymislämpötiloissa valmistettavat oluet ovat joskus aika samankaltaisia hiivan lajista riippumatta. Pahimmin hukassa ale/lager-kahtiajako on sellaisten tyylien kohdalla kuin bière de garde tai baltic porter, joita tehdään molemmilla hiivoilla ja yleensä viileässä käyttämällä. Hiivan laji ei kerro minulle näistä oluista, niiden aistittavista ominaisuuksista tai niihin liittyvästä historiasta mitään. Altbier, kölsch ja California common ovat samaa joukkoa, vaikka niissä kai vain toinen hiivalaji on sallittu.

* * * * *

Panimopomo ja oluttutkija Matt Dunn esitti ”What’s a Beer Style?” -artikkelissaan takavuosina hauskan ajatusleikin, jossa Kölnillä on rinnakkaismaailmassa sisarkaupunki nimeltä Twin Köln. Siellä kölsch ei ole pintahiivaolut vaan se valmistetaan lager-hiivalla eli on tavallaan dortmunder. Näiden kahden tyylin ominaisuudet ovat siten hiivalajia lukuun ottamatta käytännössä yhtäläiset (myös oikeassa maailmassamme).

Kölnissä asuu kuuluisa olutkirjailija Michael Jackson, ja Twin Kölnissä asuu hänen kaksoisolentonsa Twin Köln Michael Jackson. Ihme kyllä, kummallakaan ekspertillä ei ole mitään hajua siitä, miten heidän kotikaupunkiensa tunnettuja oluttyylejä valmistetaan. Eräänä päivänä Michael Jackson vierailee Twin Kölnissä ja huomaa, että siellä on identtinen, samanniminen olut. Sitten hänelle kuitenkin selviää, että Twin Kölnissä sanalla kölsch viitataankin lager-hiivalla pantuun olueen eli eri asiaan. Samoin Twin Köln Michael Jackson käy Kölnissä ja havaitsee, että kölsch tarkoittaa tuossa kaupungissa pintahiivaolutta.

He eivät kuitenkaan tiedä, että jo heidän isoisoisänsä tekivät 1800-luvulla samanlaiset vastavuoroiset vierailut – aikana, jolloin tiede ei tuntenut pinta- ja pohjahiivaoluen geneettistä eroa. Esi-isät maistoivat siis ominaisuuksiltaan (paitsi hiivakannalta) aivan identtisiä oluita ja totesivat ne samaksi olueksi. Mutta esi-isät eivät olisi voineet tietää – eikä kukaan olisi osannut heitä valistaa – että ne kuuluivat keskeisen raaka-aineensa osalta täysin vastakkaisiin olutkategorioihin.

* * * * *

Edellä oleva esimerkki havainnollistaa “luonnollisten kategorioiden” olemusta – ja oluen tapauksessa se kertoo lähinnä siitä, ettei tällä hiivabiologialla ole maistavalle, haistavalle ja tuntevalle ihmiselle aina lopulta paljonkaan väliä. Kyseessä on samantapainen ero kuin jos Jalostajan ja Lundénin purkkihernekeitot tehtäisiin eri kasvilajeista, joista toinen olisi jokin herneen näköinen, makuinen ja hajuinen papukasvi, ja ruokakauppiaan mielestä tämän eron takia olisi olennaista sijoittaa kyseiset säilykkeet eri käytäville.

Ale ja lager ovat siis maistajan aisteille joskus yksi ja sama asia. Usein ne toki ovat eri asiat. Mutta jos saisin eteeni kolme lasia olutta – ja ne olisivat esimerkiksi Sünner Kölsch, Bitburger Pils ja Franziskaner Hefe-Weissbier – on aivan varma, että olettaisin kahta ensimmäistä käytettävän samalla hiivalajilla (jos siis en tietäisi). Jos taas oluet olisivat Koff Porter, Żywiec Porter ja Must Kuld Porter, en edes osaisi välttämättä veikata hiivoista mitään. Tietäisitkö sinä, mikä on oikea vastaus?

En väitä, että kaikki oluen perusoppaiden kirjoittajat ja olutvalistajat aloittavat oluttyylien esittelyn hiivojen pyhästä kaksinaisuudesta. Onneksi muitakin ratkaisuja on. Esimerkiksi Anikó Lehtisen Yks olut -kirjassa (ja ehkä muissakin) navigoidaan kulinaristisilla kuvailutermeillä. Sellaisilla kuin vaalean hedelmäiset ja maltaisen karamellimaiset. Sitten on Michael Jacksonin aloittama – ja esimerkiksi Tim Webbin ja Stephen Beaumontin jatkama – tapa koota oluttyylit maittaisiin alalukuihin: Britannia, Saksa, Belgia ja niin edelleen.

Ainakin tuohon edellä pohdittuun vehnäoluen olemuksen ymmärtämiseen saisin paljon enemmän eväitä joko oluen makupiirteiden tai paikallisperinteen tuntemisesta kuin siitä tiedosta, että kyseessä on pintahiivaolut. Jos itse joutuisin tekemään kaikista maailman kymmenistä ellei sadoista oluttyyleistä napakan perusluokittelun, lähtisin luultavasti hakemaan jotakin ratkaisua tiettyihin maihin tai alueihin liittyvistä perinteistä. Se saattaisi olla aluksi selkeää: brittiläinen perinne, eteläsaksalais-tšekkiläinen perinne, belgialais-pohjoissaksalainen perinne – tai jotain sen tapaista. Tosin jossain vaiheessa siinäkin todennäköisesti sotkisi jalkansa historian ansalankoihin ja homma menisi niin solmuun, että pitäisi harkita kaiken räjäyttämistä alkutekijöihinsä.

Groteski – Suomen Paras Olut on uskollinen puolalaistyylilleen

Tämän blogin toistaiseksi luetuin postaus on Puolalainen olut eilen ja tänään keväältä 2017, ja taidan olla muutenkin puolalaisesta olutkulttuurista eniten julkaissut suomalainen olutkirjoittaja. Niinpä tuntui luontevalta rynnistää läheiseen William K -ketjun baariin heti, kun somesta huomasin sinne saapuneen Suomen Parhaaksi Olueksi valittua grodziskieta. Se on nyt testattu, ja alla pienen tyyli-intron jälkeen maistelumerkintöjä.

Mikä grodziskie?

Kommunistiset talousjärjestelmät eivät olleet totaalisen (totalitaristisen?) huonoja paikkoja muinaisten oluttyylien säilymiselle, vaikka jotkut angloamerikkalaiset lähteet antavatkin ymmärtää rautaesiripun laskeutuneen erikoisempia mallasjuomia tuhoamaan. Kummasti Neuvostoliitossa, Puolassa ja Tšekissä juotiin pohjahiivaportteria, ja DDR:lle kuuluu kunnia nykynuorten suosiman Gosen ylösnousemuksesta.

Länsi-Puolassa grodziskie-nimisen savuvehnäoluen perinne jatkui suunnitelmataloudesta huolimatta vuoteen 1993, kunnes kapitalismi tappoi sen. Grodziskie, saksalaiselta nimeltään Grätzer, kuului Preussin rikkaaseen pintahiivaoluiden traditioon, jota vapaa markkinatalous oli jo ennen ensimmäistä maailmansotaa harventanut armotta. Vain vahvat selvisivät niistä taistoista, eikä henkiin jääneiden joukossa ollut monia pintahiivaoluita.

Grodziskien kotikaupungin Grodzisk Wielkopolskin panimohistoriaa on jäljitetty ainakin 700 vuoden päähän. Se sijaitsee humalanviljelyalueella, jossa kai yhä Tomyski- tai Nowotomyski-lajiketta kasvaa. Kuten monissa muissakin manner-Euroopan panimokaupungeissa, Grodziskissa pantiin jo 1600-luvulla erityisesti vehnämaltaisiin perustuvaa olutta – varmaan sitä aiemminkin.

Kun Puola 2010-luvun vaihteessa heräsi muun maailman vanavedessä käsityöoluisiin ja Euroopan oluthistorian ihmeisiin, Grodziskie Redivivus -nimisessä projektissa rakennettiin raameja perinteisen oluttyylin henkiin herättämiselle. Lähdettiin rekonstruoimaan Grodziskin viimeisen panimon miedointa, 7,7° Ballingin (noin 3 % abv) vahvuista 100-prosenttisesti vehnäpohjaista olutta. En tunne panimon historiaa, mutta projektin raportista saa käsityksen, että se – joko panimo tai ainakin olut itse jossain muodossa – tosiaan sinnitteli 1990-luvun alkuun saakka.

Olut oli raportin mukaan raaka-aineiltaan hyvin paikallista. Sen makuun vaikuttivat kaupungin kaivojen kova vesi ja juurikin nuo Nowy Tomyślin alueen aromaattiset, noin 5% alfahappoiset humalat. Hiiva oli pintahiivaa, jossa oli sekä paikallisia kantoja että jossain vaiheessa Berliinistä tuotua kantaa. Mallastaminen tapahtui myös paikallisesti ja tammisavulla kuivaamalla (ei Bambergin tavoin pyökkisavulla).

Puolalaista olutta Kallaveden rannalta

Iso-Kallan Panimon tänä vuonna lanseeraama Groteski (3,2 %) kukitettiin siis Suomen Parhaana Oluena tässä kuussa järjestetyssä palkintojenjaossa. Kilpailuoluet tuomaroitiin kesällä ja finaaliraati kokoontui Helsingin SOPP-festarien yhteydessä. Olen nähnyt Groteskia kutsuttavan Suomen ensimmäiseksi grodziskieksi, mikä onkin hyvin mahdollista. En usko, että yksikään muu ei-puolalainen grodziskie on saanut lähellekään tämän tason julkista huomiota kotimaassaan.groteski

Analyyttinen oluenmaistelu ei ehkä ole erikoistaitojani, mutta maistelen Groteskia nyt yrittäen verrata sitä puolalaisiin grodziskie-oluihin, joita olen joskus juonut. Olen testannut niitä ehkä yhteensä kymmenkunta, ja vaikka ne eivät olleet aivan samasta puusta veistettyjä, yleisimmät ominaisuudet toistuivat lähes kaikissa.

Myös kuopiolaisessa grodziskiessa olivat nyt samat perusperiaatteet kunnossa. Tuoksu muistutti saksalaista vehnäolutta, mutta siitä puuttui banaanimainen hedelmäisyys ja toisaalta takamatkalla oli miedosti savua. Näin tulee ollakin. Maku oli selkeän vehnäinen sekin, ei tarjonnut yllätyksiä mutta ei tosiaan pettymyksiäkään. Savuisuus oli maussa maltillista, ei savukinkkumaista, ja se kääntyi loppumaussa hieman tuhkaiseksi. Toisaalta tämä on puhdas ja suorastaan askeettinen vehnäolut, ja toisaalta taas maukkaimpia maistamiani noin 3-prosenttisia oluita. Jälkimakuun jäi kenties pieni vehnäinen kirpeys, mutta missään vaiheessa tämä olut ei ollut hapan. Humalaa siinä oli myös erittäin hillitysti – ehkä grodziskiessä voisi olla reippaamminkin.

Jos yksinkertaiset, laadukkaat maut olisivat nykyään arvossaan, tässä voisi olla iso hitti. Annetaan joka tapauksessa pisteet sekä panimolle että SPO-raadille tyyliltään erikoisen mutta olemukseltaan matalaprofiilisen oluen nostamisesta hetkellisesti kotimaiseen valokeilaan. Groteski on tyylilajissaan ja muutenkin hyvin tehty tuote.

Riedenburger Dolden Bock ja Weizen-Bock Doppelbock

Nykyään on totuttu siihen, että oluiden tyylikuvaukset painetaan näkyvästi pullojen etiketteihin, eikä sisältöä tarvitse pahemmin arvailla. Vaikka ostaisin olutta, josta minulla ei ole aikaisempaa tietoa, pystyn pullon perusteella päättelemään paljon. Perinteisten oluttyylien nimien lisäksi pulloihin on alkanut ilmestyä myös koodisanastoa (imperial = vahva, India = amerikkalaiseen tyyliin humaloitu, New England = samea).

Alkossa on nyt syysbock-kausi, jonkinlaisena jatkona muutama viikko sitten alkaneelle Oktoberfest-sesongille. Loppusyksy oli vanhaan aikaan Saksassa uusien Bockien valmistusaikaa, ja niitä juotiin talven mittaan. Nykyään pukkikauden painopiste on siirtynyt paljon laskiaisaikaan ja toukokuulle.

doldenbockOtin hyllystä 0,33 l pullon Weizenbock-tyyppistä olutta Riedenburger-panimolta, miettien mikä ero tässä Dolden Bock -uutuudessa (7,9 %) mahtoi olla puolen litran pulloissa myytävään saman panimon tuplavehnäbockiin. Jälkimmäinen olut, Weizen-Bock Doppelbock (7,8 %) on ilmeisesti vakiintunut monopolin ympärivuotiseen Bock-valikoimaan.

Kaadoin Dolden Bockista kotona pienen maistelulasillisen, enkä jotenkin edelleenkään keksinyt. Maku oli purkkamaisen banaaninen, mutta kuvittelin, ettei ero normaaliin Weizen-Bock Doppelbockiin ollut kovin selkeä. Paitsi tietenkin se 0,1 tilavuusprosenttiyksikön ero, jota ei suussa tietenkään huomannut.

Olin kuitenkin ostanut varmuuden vuoksi myös yhden pullon tuota tavallista versiota, ja kun maistoin oluita rinnakkain, asian laita valkeni. Huomasin sitten, että idea olisi myös ollut pienellä präntillä luettavissa Dolden Bockin etiketistä, jossa olutta kuvattiin sanaparilla hopfengestopter Weizenbock. Termi ei ollut tuttu ja oletin sen tarkoittaneen kirjaimellisesti ”humalaa täyteen tuupattu”, mutta sain kuulla sen viittaavan kuivahumalointiin.

Dolden Bock edustaa muodikasta saksalaisoluen suuntausta, jota myös Hopfenweißeksi kutsutaan. Sen noin kymmenvuotisen historian alun voi varmasti sijoittaa Schneiderin vehnäolutpanimon yhteistyöhön amerikkalaisen Brooklyn Breweryn kanssa vuonna 2007. Tällöin syntyneessä vehnäbockissa – jonka nimi oli Meine Hopfenweiße – tarkoitus on ollut korostaa humalan makua ja ehkä määrääkin, enemmän kuin Baijerissa oli ollut tapana.

Kyläpanimosta maailmalle

Riedenburgin pikkukaupungissa Ala-Baijerissa on kaksi vehnäolutpanimoa, joista se vanhempi, Riemhofer, on perustettu jo vuonna 1683. Riedenburger Brauhaus puolestaan on hiljattain viettänyt vasta 150-vuotispäiviään. Jo aikaa sitten tämä nuorempi tulokas on kuitenkin kasvanut paikkakunnan panimoista suuremmaksi, parinkymmenen tuhannen hehtolitran vuosituotannollaan.

Riedenburger laskee oman historiansa alkaneen vuodesta 1866, jolloin nykyisen omistajan isoisoisä Michael Krieger osti paikalliselta suvulta yrityksen, joka oli silloin yksi kylän viidestä panimosta. Lisäksi Riedenburgissa oli yhteispanimo, jossa muut talot saattoivat halutessaan panna omaa oluttaan. Vehnäolut oli tuolloin matkalla kohti suosionsa aallonpohjaa, ja vasta 1950-luvulla Riedenburgerin nykyisen omistajan isä alkoi ensimmäisten joukossa elvyttää alueen vanhaa Weizenbier-perinnettä.

Tonava- ja Inn-jokien välinen maaseutu Münchenin koillispuolella oli ainakin 1980-luvulla Baijerin – ja sikäli koko maailman – tiheimmin vehnäolutpanimoiden kansoittamaa aluetta. Näin väittivät Wolfgang Kaul ja Dietrich Höllhuber Die Biere Deutschlands -kirjassaan. Riedenburg on itse asiassa vähän Tonavan pohjoispuolella, mutta Höllhuber ja Kaul mainitsevat tämän pikkukaupungin silti kirjassaan tässä yhteydessä – ja toteavat nimenomaan Riemhoferin vehnäoluen olevan laajasti tunnettua.

Vaikka vehnäolutpanimoista puhutaankin, molemmilla paikallisilla panimoilla on ollut jo vuosikymmenten ajan valikoimassaan myös Pils, ja nykyään ajan hengen mukaisesti muutakin. Riemhofer tosin keskittyy perinteisiin saksalaistyyleihin. Riedenburger on sen sijaan selvästi seikkailunhaluisempi. Siitä todistaa panimon viime vuosina lanseeraama Dolden-sarja, josta löytyy Hopfenweißen lisäksi muun muassa IPA, “black IPA” ja pintahiivalla pantu vahva portteri.

Jos ratebeeristien arvioihin on luottamista, Riedenburgerin miedompi vehnäbock (6,8 %) on parempi olut kuin tämä Alkon myymä Weizen-Bock-Doppelbock. En osaa arvioida, koska en ole maistanut ensin mainittua. Tuplavahvuinen versio on toffeemaisen makea, vehnäolutmaiseen tapaan hiivavetoinen ja pienellä hedelmäisellä happamuudella silattu. Siinä missä Weihenstephanin Vitus on elegantti, vaalean maltainen ja sitruksinen, tämä on astetta krouvimpi serkku.

Nyt Dolden Bockia ja Riedenburger Weizen-Bock Doppelbockia rinnakkain maistettuani en ihan enää ymmärrä, miten saatoin maistaa Dolden-Bockia älyämättä, että humala-aromin korostaminen oli tämän oluen pointti. Mitenkään erityisen katkera tämä Hopfenweiße ei ole, toisin kuin jotkut amerikkalaista humalointityyliä korostavat saksalaiset oluet. Tämä on perinteistä sisaroluttaan vaaleampi, vaaleiden hedelmien makuinen, Weizen-hiivainen olut, jossa humala kuitenkin jää sitruunan kirpeytenä jälkimakuun. En tiedä, mitä humalia on käytetty, mutta kaikki viittaisi siihen, että mukana on jotakin Uuden maailman lajiketta. (EDIT 7.10. Lisätty maininta kuivahumaloinnista.)