Teerenpelin Hampunsiemen Ale @Keskustorin kesäkeidas, Tampere

Viikonloppuna Tampereella ei voinut olla huomaamatta, mikä kaupunki isännöi maailmanmestaruuskisoja ja missä lajissa. Kun kisakansa eilen lauantaina alkoi puolenpäivän maissa kömpiä koloistaan, Asemankannen fanialue täyttyi melko ripeästi ja Tuomiokirkonkadun kiekkokatukin vilkastui. Pian joka kadunkulmassa tuli vastaan sinivalkoisia kisapaitoja, peruukkeja, kasvomaalauksia ja kaikenlaista leijonateemaista.

Toisessa MM-kisakaupungissa Helsingissä meininki ei ole ehkä ollut ihan yhtä tiivistä, ainakaan kisojen aikaisemmissa vaiheissa. Toki pääkaupungin kaduillakin on vaeltanut muiden osallistujamaiden yleisöä kisafiiliksissä. Triplan, jäähallin ja muiden kiekkoaiheisten kohteiden ympärillä on voinut aistia, että jonkinlaisen urheilujuhlan tuntua on ilmassa.

Kun istahdimme eilen iltapäivällä Tampereella Keskustorin kesäkeitaaksi ristitylle yhdentoista ravintolan yhteisterassille, huomasimme puolivahingossa parkkeeranneemme myös melkein eturivipaikoille terassin kiekkoscreenin eteen. Tilasimme Teerenpelin kojulta oluet ja sulamit eli täytetyt leivät. Muita kesäkeitaalla mukana olevia toimijoita ovat esimerkiksi Bodega Salud, Ukkometso ja Ravintola Pons sekä vahvasti Pyynikin Brewing Companyn logojen reunustama SAWUkeidas.

Join tänä keväänä lanseeratun Hampunsiemen Alen (5 %), tai pulloetiketin mukaan Hampunsiemenoluen, joka on vaalea, lievästi samea ja maultaan kevyehkö pintahiivaolut. Tuoksussa ja maussa on mietoa paahteista pähkinäisyyttä, joka näin vaaleaan aleen tuo jännän lisän ja on siis peräisin oluessa käytetyistä paahdetuista hampunsiemenistä. Siemenet eivät tuo kuitenkaan olueen sellaista hampun tai kannabiksen makeaa tuoksua, joka kyseiseen kasviin ehkä usein yhdistetään.

Hampunsiemenolut oli miellyttävä terassijuoma, jonka pieni twisti on varmasti kohdennettu varsin perinteisten oluiden ystäville – ei niinkään nykypäivän mielikuvituksellisimpien kahvileivosoluiden ja maustettujen hapanten tuntijoille. Matkaseuralainen puolestaan oli yllättynyt tilaamansa Vauhtiveikon mausta, joka oli odotettua kirpakampi, ei nyt hapan mutta napakan sitruksinen. Heräsi jopa kysymys, onko olut sitä millaiseksi se on tarkoitettu. Totesimme, ettemme ole välttämättä koskaan Vauhtiveikkoakaan maistaneet, vaikka se on pitkän linjan Teerenpeli-olut. Voihan se olla sitrusvetoisempi hefeweizen.

Kesäkeidas oli mainio kokonaisuus, varsinkin kun lauantai-iltapäivänä alkoi melko raskaalta tuntunut pilviverho väistyä ja aurinko lämmitti terassin nopeasti. Se on auki elokuun puoleenväliin asti. Helsingissä ei tullut näillä suurterasseilla käytyä sen kummemmin Senaatintorilla kuin Kasarmitorilla, ja Turussakin viime kesänä vain vaelsimme Tuomiokirkontorin terassin läpi istumatta alas. Tänä viikonloppuna kiekkotunnelma sähköisti Tampereen keskustaa, ja muutaman kymmenen minuutin kuluessa tämän postauksen julkaisemisesta siis selviää, mihin suuntaan korkeajännitteet laukeavat.

Erdinger Urweisse ja Ayinger Urweisse

Tässä on kaksi “wanhan ajan wehnäolutta” Münchenin metropolialueen liepeiltä, joissa on molemmissa suurin piirtein sama idea, mutta toteutuksessa pieniä eroja. Ajatus on, että ennen vanhaan juotiin vähän tummempaa suodattamatonta vehnäolutta. Oli niitä myös ihan kunnolla tummia, melkein mustia, mutta ehkä nämä keskivaaleat koetaan nyt jollain lailla sekä nykyaikaan sopiviksi että perinnetietoisiksi.

Länsisaksalaisten asenne entisaikojen oluisiin alkoi muuttua joskus 1970–1980-luvuilla. Sitä ennen oli katsottu vain tulevaisuuteen, ja tulevaisuus oli tietenkin pilsnerinvaalea ja kirkas. Yhtäkkiä nuorta sukupolvea – tai ainakin sen hipahtavaa, boheemia etujoukkoa – alkoivat kiinnostaa suodattamattomat oluet, kuten hefeweizenit, joita aikaisemmin oli pidetty setien ja tätien juomina. Oluista, joiden oli oletettu kuolevan sukupuuttoon samalla kuin sodan käynyt sukupolvi kupsahtaisi, tulikin kuuma trendihitti.

Tästä kaikesta on jo 40 vuotta. Suodattamattomat vehnäoluet ovat tietysti nykyään jo aika valtavirtaa, ja hc-olutharrastajien mielestä kenties turhankin tavanomaista tavaraa. Tällaiset urweisse-versiot – siis vielä vähän historiallisemmat versiot suodattamattomasta perusvehnäoluesta – ovat ehkä astetta kiinnostavampia. Kaikilla panimoilla niitä ei ole, mutta historiatietoiset keskisuuret toimijat Erdinger ja Ayinger sellaisia ainakin tarjoavat. Ayinger on tehnyt omaansa vuodesta 1979 asti, erdingiläisen historiaa en tarkemmin tunne.

Erdinger Urweisse (4,9 %) on väriltään vaalean kinuskimainen, korkeintaan samean vappusiman sävyä. Tuoksussa on kinuskia tai karamellia, ehkä kaneliomenaakin. Maku on kohtalaisen hedelmäinen, siinä on vähän uunibanaania ja neilikkaa. Tämä on ihan mukava keskivaalea vehnäolut, jossa myös vehnämaltaan oma viljaisuus pääsee esiin hedelmäisempien hiivaefektien alta.

Ayinger Urweisse (5,8 %) on Erdingerin olutta jonkin verran tummempi, suunnilleen viikunahillon värinen. Samea – ei erityisen kaunis – on tämäkin olut. Varsinaisesti ei silti ole tummasta vehnäoluesta kyse, vaan edelleen keskivaaleasta. Tuoksu on mausteisempi, mutta periaatteessa samantapaista miedosti karamellimaista, banaanin ja hunajan kaltaista aromia on tässäkin. Maku on edellistä olutta täyteläisempi, mikä jo alkoholiprosentteihinkin sopii. Mehevää kuivatun aprikoosin, tikkunekun, maustekakun ja kypsän päärynän makua löytyy myös.  

Näin erivahvuisten oluiden laittaminen paremmuusjärjestykseen ei ole ihan reilua, koska tässä tyylilajissa isompi mallasmäärä myös kääntyy helposti maukkaammaksi olueksi. Tämän voi varmaan sanoa Ayingin Urweissesta verrattuna erdingiläiseen.

Joissain oluttyyleissä tietysti kevyemmät prosentit saattavat tarkoittaa raikasta, puhtaan virkistävää olutta. Suodattamattomassa vehnässä ei ole välttämättä näin. Erdinger Urweisse on silti juurikin vähän kevyempi mutta silti selkeän maukas olut, ei liian tuhti kesäsaunan terassille. Se on mielenkiintoisella tavalla samalla hieman tummempi kuin panimon vahva syysjuhlaolut Festweisse mutta silti alkoholipitoisuudeltaan miedompi kuin perusvehnäolut Erdinger Weissbier.  

Ayinger Urweissessa sen sijaan on joka tapauksessa maailmanluokan klassikon aineksia, kuten joissain muissakin Ayinger-oluissa. Olisi ihan kiinnostavaa nähdä siitä doppelweizenbock-vahvuinen versio (tyyliin Schneider Aventinus) tai miksei jopa kellarointikelpoinen eisbock.

(Erding-valokuvan lähde: Polybert49, Flickr.com, CC BY-SA 2.0.)

Schneider Weisse Hopfenweisse Weizendoppelbock

G. Schneider & Sohn ei ole klassisista Baijerin panimoista ehkä se ykkössuosikkini, mutta heidän valikoimastaan löytyy kyllä yksi ikuisista lempioluistani, tumma vehnäbock Aventinus. Se on ainutlaatuinen. Sen lisäksi Schneider – vehnäoluihin erikoistunut tuottaja – on viime vuosina tehnyt pesäeroa konservatiivisen osavaltion valtavirtapanimoihin ottamalla ensimmäisenä käyttöön amerikkalaisia humalalajikkeita. Tämä alkoi 15 vuotta sitten, siis selvästi ennen kuin siitä tuli Baijerissakin jo jonkinlainen normi.

Nyt testissä oleva olut Hopfenweisse on yksi näiden kokeilujen hedelmistä. Brooklyn Breweryn Garrett Oliver oli aikoinaan konsultoimassa Schneiderin väkeä uudenlaisessa humaloinnissa. Panimon verkkosivujen mukaan tässä Hopfenweissessa (toisin kuin miedommassa serkussa Festweissessa) kyllä käytetään vain Hallertaun lajikkeita Baijerista. Niistä 2000-luvun alussa kehitetyn Saphirin ominaisuudet muistuttavat ilmeisesti jonkin verran Uuden maailman lajikkeita. Kuiva- tai kylmähumalointi on tässä se juttu.

Olin vähän yllättynyt huomatessani, etten ole blogiin aikaisemmin kirjoittanut tästä oluesta tai Festweissesta. Viimeksi olen ylipäätään maininnut Schneiderin panimon luultavasti ensimmäisenä koronakeväänä 2020, kun kirjoittelin Bryggeri Helsingin tuoretuotteena myydystä Weizenista. Vertasin sitä Schneiderin Original-vehnäolueen, johon olin silloin jotenkin syvällisen pettynyt.

Nyt siis Hopfenweisse on palannut Alkon valikoimaan ja siksi se päätyy maisteluun. On ihan paikallaan tarkistaa aika ajoin näkemyksenä näistä “uudemmista klassikoista”: mikä niissä oli 2000-luvulla alkuaikojen uutuudenhuumaa ja missä on kenties pysyvää arvoa ja todellisen legendan aineksia. Avataan siis nätillä vihreällä etiketillä varustettu pullo. Näköjään possessiivipronomini on pudotettu pois oluen aiemmasta nimestä “Meine Hopfenweisse”, ja myöskään oluiden numerointi, jossa tämä tuote oli TAP5, ei ole enää pullossa kovin näkyvästi esillä.

Olut on vaalean kinuskin värinen. Tuoksu paljastaa selvästi saksalaisia perusvehnäoluita vahvemman humaloinnin, se on normaalin mausteisen banaanisuuden sijaan selvästi sitrusvaikutteisempi, ehkä kypsää banaania ja kiiviä löytyy myös sekä häivähdys hamppua ja sichuaninpippuria. Maku on paksu ja täynnä kaikenlaista, pääasiassa hyviä asioita kyllä, mutta ylenpalttinen kokonaisuus ei ihan jäsenny. Perinteisten vehnäoluen makujen päällä on ylikypsää trooppisuutta, Kaukoidän mausteita, jotain kivennäistyyppistä ja hapokasta sitruunaa. Melko korkea alkoholiprosentti (8,2 %) ei tämän kaiken alta juurikaan maistu, mikä on hyvä asia.

Hopfenweisse on ehkä jo jonkinlainen oma oluttyylinsä nykyään, vaikka esimerkiksi Beer Judge Certification Programin (BJCP) uusimpien tuomarointiohjeiden mukaan se varmasti pitäisi ilmoittaa olutkilpailussa kategoriaan “Mixed-Style Beer”. Humala-arvot ovat liian korkeat vehnäbockille ja saksalainen vehnäoluthiiva taas ei olisi sallittua amerikkalaisessa vehnäviinissä. Schneider täytyy varmasti jossain mielessä lukea tämän tyylin kehittäjäksi, ja hyvä tuotehan heidän Hopfenweissensa on. Silti on vielä näkemättä se modernisti humaloitu vehnäolut, jossa kaikki ainesosat muodostaisivat yhtä täydellisen harmonisen kokonaisuuden kuin parhaissa perinteisen humaloinnin weizeneissa ja weizenbockeissa.

(Kuvalähde, humalakävyt: Flickr.com, Florian Golchert, CC BY 2.0.)

Vuoden sykähdyttävimmät alkoholittomat ja vähäalkoholiset oluet 2021

En ole tipattoman tammikuun viettäjiä, joten olisin voinut postata tämän tekstin jossain muussakin kuussa. Aihe liittyy silti vuodenvaihteeseen, minullahan on ollut tapana tehdä jonkinlaisia “olutvuoden tilinpäätöksiä” tai sitten katsauksia tulevan vuoden näkymiin. Kun katson taaksepäin vuoteen 2021, täytyy tunnustaa, että näitä alkoholittomia tai äärimmäisen mietoja mallasjuomia on alkanut ilmestyä ajoittain jääkaappini oveen. Kerron kohta miksi. 

Alkoholittomat ja vähäalkoholiset ovat selkeä globaali trendi, siitä ei pääse mihinkään. Se on tehnyt voimalla tuloaan jo muutaman vuoden, mutu-tuntumalta etenkin isoimmissa panimoissa mutta monilta osin myös pienissä. Yllättävissäkin paikoissa alkoholiton on lyönyt läpi, esimerkiksi yhdessä Euroopan konservatiivisimmista olutmaista Tšekissä nealko on tullut osaksi vakiokalustoa ravintoloiden olutlistoilla.

Itse asiassa kyllästyin pari vuotta sitten kokoamaan blogia varten ennustuksia alkavan vuoden oluttrendeistä maailmalla, vaikka olin monen aiemman vuoden alussa tehnyt niin. Kyllästymisen syy oli, että oikeastaan mitään muuta merkittävän kuuloista trendiä ei enää ennustuksista tahtonut löytää kuin tämän low & no -aallon.

Tähänkö koko olutbuumi lässähtää? Vesittyykö vuosikymmeniä jatkunut oluen laadun, makujen, saatavuuden ja arvostuksen koheneminen miedosti maltaiseen sihijuomaan, josta voi microdousata itselleen kangastuksia aidon oluen mausta? Entä valkoinen heteromies ja hänen tunteensa? Vai onko kyse sittenkin maailmanlopun sijaan vain vaihtoehtojen lisääntymisestä – myös skaalan matalammassa päässä – ja siitä että markkinat tekevät tehtävänsä oluenystävien palveluksessa?

“Onko se edes olutta?”

Jonkin verran on viritelty nettipalstoilla keskustelua siitä, onko alkoholiton olut olutta ollenkaan. Osa keskustelijoista on sitä mieltä, että oluen tulee sisältää alkoholia ollakseen olutta, muuten se on väärin valmistettua, nollakaljaa tai jotain muuta.

Kielitoimiston sanakirjan mukaan olut on “tav[allisesti] alkoholipitoinen mallasjuoma”, eli ainakin valtion kielenhuoltoviranomainen jättää asiassa pientä pelivaraa. S-marketin itsepalvelukassa on myös sitä mieltä, että tarvitsen ammattiapua, kun yritän skannata omatoimisesti nollatölkkiä.

Suuri enemmistö ei semanttista ristiriitaa näe. Panimoita kiinnostaa haravoida voittoja nollaolutbuumista eikä rajata sana-aidoilla rahantekokonetta oluthyllyjen ulkopuolelle. Kuluttajista iso osa halunnee myös ostaa mieluummin alkoholitonta olutta kuin jotain eri nimellä kutsuttavaa korviketta. Niinpä nimidebatti on melko tarpeeton, siitä jaksavat innostua lähinnä ne, joilla on tarve päästä purkamaan alkoholittomuuden (jostain syystä) aiheuttamaa henkilökohtaista närää.

“Miksi minä joisin alkoholitonta?”

Niiden, jotka eivät alkoholitonta halua, ei sitä tietenkään tarvitse juoda. Joillekin kivennäisvesi tai limut maistuvat paremmin – ja tuntuvat ehkä myös “aidommilta” kuin keinotekoisesti dealkoholisoitu olut. Tämäkin on jokaisen oma valinta. Itse en ollut ajatuksen tasolla torjunut alkoholittomia ja vähäalkoholisia oluita satunnaisina janojuomina, koska en pidä vichyn (varsinkaan makuvichyjen) mausta ja limut taas ovat liian sokerisia. Pitkään oli kuitenkin niin, etten löytänyt sellaisia nollaoluita, joiden mausta olisin juurikaan tykännyt.

Ilman joitakin viime kuukausina bongattuja miellyttävämpiä yksilöitä en olisi varmaan tätä postaustakaan tehnyt. Minulla ei siis ole mitään periaatteellista nollaoluita vastaan, mutta ei myöskään mitään periaatteellista niiden puolesta. (Toki kansanterveydellisesti on hyväksi, että ihmiset juovat mieluummin vähän kuin paljon alkoholia, mutta sen voi ratkaista muullakin kohtuullistamisella.)

Enkä ole erityisen kiinnostunut kirjoittamaan “alkoholista” tai sen puutteesta, mieluummin kirjoittaisin oluesta ja siihen liittyvästä kulttuurista. Alkoholittomista oluista kirjoittaessa kemiallisen yhdisteen nimeä ei toki täysin voi välttää. Onneksi ei sentään tarvitse käyttää valtamedian rakastamaa sanastoa kuten “juomista” ja “ryyppäämistä” tai “kännejä” ja “darraa” – kun sentään puhutaan vain siitä, että lähinnä kohtuukäyttäjiin kuuluva väestönosa silloin tällöin valitsee vahvemman oluen sijaan miedon.  

Onnistuneita ja ei-niin onnistuneita tapauksia

Mennään sitten itse asiaan, oluihin. Listaan alle ensin niitä low & no -oluita, joista pidän, ja monia muita jää joko ohimenevän maininnan tasolle tai kokonaan pois. Olen keskittänyt maisteluni enimmäkseen vaaleiden ja tummien lagerien tyyleihin, joten esimerkiksi monien suosimia alkoholittomia IPA-oluita ei tässä ole lainkaan. Niistä kyllä löytyy suosituksia googlaamalla.

Kunniamainintoja:

Kukko Pils 0,3 %. Laitilan alkoholiton pils voitti vuonna 2020 jokseenkin käsittämättömästi Suomen Paras Olut -kilpailussa koko pils-oluiden sarjan, siis jätti taakseen koko joukon 4–5-prosenttisia kotimaisia pilsnereitä. En yritä mennä tuomareiden pään sisään, mutta alkoholittomien kotimaisten oluiden laarissa tämä on kuin onkin ehdotonta top 3:a, ja pils-tyylissä varmaan ykkönen. Tuskin yllättää ketään, että tämä on minunkin listallani. Onko laatu silti täysin tasainen? Joissain tölkeissä vähän hernemäiset hapot iskevät tajuntaan ja mietin, voiko napakammalla humaloinnilla olla osuutta huojunnassa.  

Kukko Lager 0,3 %. Aika pitkälti samat sanat kuin edellisestä: vaalea lager, jossa maltaan makua ja ruohoista humalaa, aika puhtaan ja selkeän oloinen. Alkoholittomuus tuntuu lähinnä kevyytenä, ei esimerkiksi makeutena. Puraisua on tietysti vähemmän, mutta humalaakin on tässä niukemmin kuin keltaisessa Kukossa. Jompikumpi näistä on luultavasti tämän hetken onnistunein kotimainen nollaolut.  

Koff Crisp Vehnä 0,5 %. Jotkut karmeat muistot takavuosien alkoholittomista oluista liittyvät juuri vehnäoluihin, joista ei ollut saatu aikaiseksi kuin ällömakeita viljasiirappeja. Odotukset Koffin tuotteesta ovat siis sen verran matalalla, että niitä ei ole mahdoton ylittää. Saksalaisen vehnäoluen paksuuden tilalla tässä onkin melkein belgialaista keveyttä: hedelmän ja purukumin tuoksua seuraa aika raikas terassijuoma. Sen suurin hyve voi olla harmittomuus, mutta on sekin jotain. Tämä saattaisi olla sukua Carlsbergin 1664 Blancille, jonka nollaolutversiota en tosin ole maistanut.

Mahrs Sommerpils 2,8 %. Bambergista tulevan kesäherkun prosentit eivät mahdu nollakoriin vaan ovat ykkösoluenkin ylärajoilla, mutta kuitenkin selvästi matalampia kuin muissa normaalioluissa, joita Saksasta tuodaan. Tämä pils on hyvin vaalea, kevyt ja kukkainen kuin ilmavin belgialainen luostari-singel, ja löylyn päälle nautittuna se ei pane hauraammankaan saunojan päätä pyörälle. Kirjoitin kesällä baijerilaisesta pilsneristä, ja tämä on jälleen yksi todiste sen erityisluonteesta: humalan katkeroa ei kannata juurikaan odottaa. Jos muut mainitut olivat suosikkejani nollaoluista, tässä on viime vuoden paras puoliolut – jota löytyi ainakin tietyistä Citymarketeista kuten Helsingin Ruoholahdesta ja Tampereen Linnainmaalta.

Kukko Tumma Lager 0,3 % on keltaisen ja vihreän Kukon tavoin ihan kelvollinen alkoholiton versio tavallisesta ruskeasta Kukosta. Pähkinäinen, vähän ruohoinen tuoksu vihjaa jo siitä, mikä on tämän oluen paras puoli myös maussa – liiallinen makeus puuttuu, ja tummien maltaiden kevyt leipäisyys pääsee esiin ilman turhuista siirappia. Häivähdys katkeroa jää jälkimakuun.

Hajahuomioita muista:

Brooklyn Special Effects (0,4 %)on monien ylistämä keskitumma “hoppy lager”, joka tyylinä saattaa sopiakin alkoholittomaksi tai vähäalkoholiseksi olueksi. Maistoin tätä ensimmäisen kerran jo melko kauan sitten (toissa kesänä?), ja olihan tuo pienikin määrä tummempaa mallasta ja napakkaa humalaa virkistävä poikkeus siihen mennessä kokeilemiini alkoholittomiin verrattuna. Kari Ylännekin oli tätä kehunut Ilta-Sanomissa. Nyt myöhemmällä testikerralla makeahko, vähän siirappinen puoli maussa vähän toisaalta tökkikin.

Heineken 0,0 % ei ole hassumpi – ihan kuin humalan tuoksu blokkaisi sen normaalin hunajaisuuden, joka yleensä vaaleimmista nollaoluista ehtii ensimmäisenä nenään. Maussakin on hitunen humalaa mukana, sokerisuutta kyllä saisi olla vähän vähemmän. Jälkimakuun makeutta ei jää tuskallisen paljon, ja siinä on sitruunainen piirre.

Beck’sin (0,3 %), Stella Artois’n (0,0 %) ja A. Le Coqin (0,0 %) oluissa ensimmäisenä tulee vastaan viljaisempi jauhon tai talkkunan tuoksu ja/tai maku – ei niin mukava – ja sen alla on hunajaista makeutta, joka on pitkäkestoisempaa. Beck’sillä siinä on karkeaa hedelmäisyyttä jatkona. Humala ei pahemmin tuoksu tai maistu, poikkeuksena Beck’s, joka on silti aika heikko suoritus. Keijo 0,0 % muistuttaa kovasti Le Coqin omaa, jos ei ole jopa sama olut (tosin K-Ruoan mukaan se valmistetaan Saksassa, eikä Tartossa kuten perus-Keijo). 

Karhu 0,0 % on vähän eri maata, se ei perustu niin vaaleaan lageriin kuin vaikka Heineken (jota hollantilaiset kutsuisivat pilsiksi) vaan kullanväriseen suomi-exportiin. Niinpä tuoksussa ja maussa on hieman enemmän mallasta, tietysti vain nimeksi, ja sen takaa kyllä paljastuu pian alkoholittomille tyypillinen simamainen sokeri. Kotimaisen perusbissen ystäville tämä ei silti ole varmaan huono nollalinjan valinta. Lapin Kulta 0,0 % tuntuu asteen verran sokerisemmalta, joten mieluummin Karhu.

Velkopopovický Kozel (≤0,5 %) ei kirvoita riemunkiljahduksia, puolitumma olut on aika siirappista mallasmehua, jossa on vain ripaus humalaa mausteena. Peroni Libera (0,0 %) on turhan hunajainen myös, makeus jyrää muun. Rainbow Tumma Lager (0,0 %), jota valmistaa belgialainen Martens, on vähemmän makea kuin edellä mainittu Velko, mutta siinä on outo keittomausteen sivumaku, jonka takia sekään ei ole onnistunut nollaolut.

Lapin Kulta Pure 2,7 % on mieto versio suomalaisesta peruslagerista, kuivahko, ja raaka-aineiden vähyyden vuoksi myös kotimaisen bulkin ongelmat tuntuvat vähemmän. Tämä on tietysti ykkösolut eikä nollaolut, mutta reunaehdot huomioiden joka tapauksessa melko asiallista juotavaa.

Yhteenvetona voi sanoa, että vaikka alkoholittomista oluista parhaat ovat selvästi jo harppauksen edellä valtavirtaa, kovin moni tapaus ei vielä kuitenkaan houkuttele aidolla olutmaisuudellaan. Perusongelmista ainakin makeus on edelleen usein riesana, jos sille ei löydy muista mauista selkeää vastavoimaa. Kukot – eli Laitilan Wirvoitusjuomatehdas – ovat nujertaneet tämän pulman isompia valmistajia paremmin. Joskus muinoin tuli maistettua jotakin saksalaista nollaolutta, joka oli kuivan kitkerää kartonkilientä, mutta sitä tyylilajia ei nyt näissä testeissä tullut vastaan.

Erittäin hyvä asia – ja nykyajalle tyypillinen – on näiden alkoholittomien ja vähäalkoholisten oluiden moninainen kirjo. Tyylejä löytyy lähes joka makuun, ja vaikka jotkin niistä ehkä taipuvat paremmin mataliin prosentteihin kuin toiset, uudet valinnan mahdollisuudet ovat tervetulleita. Panimoiden kannalta tyylillinen laajeneminen helpottaa trendikkään hype-materiaalin kehittämistä aiheen ympärille. Hype ei itsessään ole syy fanittaa näitä oluita, mutta suosio antaa kenties lisämahdollisuuksia panimoille satsata myös itse tuotteiden jatkokehitykseen ja parantamiseen. Juokaa siis alkoholittomia(kin) oluita vuonna 2022!

1664 Kronenbourg Blanc, Hoegaarden ja Blue Moon – megapanimoiden belgianvehnät

Tämän postauksen kolme vehnäolutta ovat kaikki belgialaistyylisiä, siis hollanninkielinen sana on witbier. Ainakin Kronenbourgin kotimarkkinoilla Ranskassa termi kuuluu tietysti bière blanche, samoin Hoegaardenin reviirillä isossa osassa Belgiaa. Yksi oluista on Belgiassa valmistettua, eikä aina sekään. Venäjällä tehdään Kronenbourgia (muun muassa Suomen markkinoille) ja siellä on viime vuosina pantu myös Hoegaardenia. Blue Moon on amerikkalainen, mutta sitäkin on olemassa Atlantin tällä puolen ainakin brittivalmisteisena.

Ennen maistelua muutama sana kunkin oluen merkityksestä ja syntyhistoriasta. Tätä oluttyyliä ei olisi olemassa ilman Hoegaardenin olutta, siinä koko homman lähtökohta. Hoegaarden on pikkukaupunki Belgian Brabantissa, jo 1500-luvulla kaukana omien rajojensa ulkopuolella tunnettu panimokeskus. Paikallinen vehnäolut, jonka raaka-aineet ovat ohramallas, mallastamaton vehnä, pomeranssinkuori ja korianteri, oli hukkumassa historian unholaan 1960-luvulla, jolloin Pierre Celis alkoi uudelleen valmistaa sitä. Nykyinen Hoegaardenin panimo on hänen yrityksensä toiminnan jatkaja.   

Kun Blue Moonin kehittäjä, Coorsin panimolla Denverissä työskennellyt Keith Villa lähti opiskelemaan tohtorintutkintoa Brysseliin vuonna 1988, Hoegaarden oli vasta kaksi vuotta aikaisemmin myyty isolle Interbrew’lle (nykyinen AB-InBev). Aikalaistodistusten perusteella siinä oli vielä silloin Pierre Celisin aikainen potku jäljellä, vaikka muutama lisävuosi panimojättiläisen omistuksessa hioikin jo persoonallista särmää pois.

Voisi siis ajatella, että jos Keith Villa halusi tuoda belgialaista panimo-osaamista tämän oluen muodossa Amerikkaan luodessaan Blue Moonin, se olisi lähempänä alkuperäistä Hoegaardenin olutta kuin InBevin muokkaamaa versiota. Kuitenkin Blue Moon Brewing Company – Molson Coorsin tytäryhtiö – kertoo nettisivuillaan, että Villa tiesi amerikkalaisten kaipaavan hieman makeampaa olutta ja teki siis sellaisen. Blue Moon lanseerattiin vuonna 1995. Olutkirjoittaja Stan Hieronymus muistelee, että se löi todella läpi amerikkalaisen pienpanimoyleisön suursuosikkina vasta kymmenkunta vuotta myöhemmin.

Entäpä Kronenbourg? Ranskan Strasbourg ei ole varmasti kaukana Etelä-Saksan läntisimmiltä vehnäolutalueilta, mutta belgialaisen witbierin kanssa kaupungilla ei ole perinteisesti ollut mitään tekemistä. Kronenbourg on kaupungin 350-vuotinen panimoylpeys, jonka tunnetuin tuote on tietysti lager nimeltä 1664. Siitä on nyttemmin kehitelty witbierversio 1664 Blanc, josta panimon ranskalaisilla sivuilla ei ole juurikaan tietoa mutta emoyhtiö Carlsbergin kansainväliset sivustot hoitavat homman. Ranska-romantiikkaa hyödyntävässä sanataiteilussa ei ole säästelty, ja ilmaus “elegantly playful” toistuu usein.

Näin on koossa kolmikko, jossa takapiruina on siis todella suuren kokoluokan toimijoita. Hoegaardenin omistaja AB-InBev on maailman isoin panimoyhtiö, jonka aivot eli pääkonttori on Belgian Leuvenissä mutta iso osa sielusta ja ruumiista Etelä- ja Pohjois-Amerikan tytäryhtiöissä. Blue Moonin emofirma Molson Coors on kanadalaisvetoinen ja kasvoi muutama vuosi sitten Pohjois-Amerikan suurimmaksi oluenvalmistajaksi. Kronenbourg tosiaan kuuluu tanskalaiselle Carlsbergille, joten sitä jakelee Suomessa Carlsbergin tytäryhtiö Sinebrychoff – joka näköjään markkinoi myös Hoegaardenia meillä. Blue Moonia tuo Olvi-omisteinen Servaali.

Väliolut

Ennen kuin mennään megapanimoiden kolmikkoon, otetaan kalibrointiolueksi Limburgse Witte (5 %). Tämä ei ole suuren panimon tuote vaan maakuntasarjan belgialainen witbier Cornelissen-panimolta. Tuoksu on eittämättä witbiermäinen ja lupaa hyvää, mutta siinä on jokin elementti jota nenäni ei tunne – ehkä maitohappo? Mausteita varmaan on mukana, ehkä korianteria, hiivan estereitä ja mieto sitrushedelmän aromi. Ulkonäöltään olut on vaalean keltainen ja samea.

Maku on kevyt – makeahko, mutta ei liian – ja suutuntuma melko hento. Hiivan hedelmäisiä sivutuotteita tuntuu myös maussa, mutta siinä on lisäksi saippuaisen hapokasta sitrusta, mineraalisuutta ja maustehyllyä (jälleen kai korianteri). Maltaan makua on varsin vähän, humala ei maistu käytännössä lainkaan, ja jälkimakuun jää pääasiassa sitrushedelmän kuorta. Asiallinen ja pätevä witbier tämä on, ehkä parasta belgialaista indie-witiä Suomen kaupoissa tällä hetkellä, mutta tyylin puitteissa varmaan voisi mennä vieläkin raikkaampaan ja vähemmän saippuamaiseen suuntaan.

 

Kolmen oluen maistelut

Hoegaarden (4,9 %) tuoksuu Hoegaardenille, käytännössä kai belgialaiselle hiivalle ja jonkinlaiselle mausteelle. Tuoksu on miedompi ja yksiulotteisempi kuin edellisessä oluessa ja viittaa limburgilaiseen verrattuna melkein luostariolutosastolle. Myös maussa on jotain ”yritimme tripeliä mutta jätimme puolet raaka-aineista pois” -tyyppistä limboilua. Väriltään olut on tutun vaalea ja samea.

Belgialainen vehnäolut on yksi Euroopan klassisista oluttyyleistä, ja Hoegaardenin pitäisi olla paitsi tyylin esivanhempi myös tietenkin sen osuvin edustaja, enkä nyt saa kiinni, miksi tämä olut sitä oikeastaan olisi. Maku menee vähän pahvimaisesti tukkoon, se on lähinnä yleishiivainen, miedosti sitrusmaisen hapokas, ja luostarityylisen esterinen. Siinä ei ole mitään raikasta wau-elämystä tai muutakaan, mikä nostaisi sen satojen kopioidensa yläpuolelle – melkeinpä päinvastoin. Tämä ei ehkä ole huono olut sinänsä mutta ei nouse niiden vaatimusten tasolle, mitä sille voi perustellusti asettaa. 

Blue Moon on belgialaistyyppiseksi vehnäolueksi yllättävän vahvaa (5,4 %) ja ennen kaikkea aika tummaa, melkein kuin Valion omenamehua mutta suodattamatonta. Tietysti kyseessä on edelleen vaalea olut mutta siis suunnilleen kinuskin värinen. Tuoksu ei muistuta läheisesti Hoegaardenia jos kohta ei Limburgse Witteäkään, vaan on erikoisen mantelimainen, vähän mausteinen. Maussa on ylikypsää sitruunaa, taas kerran vähän paperista tukkoisuutta ja mantelilikööriä. Jälkimakuun jää vain aavistus hapokkuutta.

Yllä mainittu amerikkalaisen ja belgialaisen vehnäolutmaun ero on siis ollut Keith Villan suuntaviittana hänen kehittäessään Blue Moon -olutta, ja toki tämä onkin varmaan jonkinlainen Disney-versio 30 vuoden takaisesta Hoegaardenista. Ongelmana vain on, että myös nykyinen Hoegaarden on Disney-versio entisestä itsestään, joten paremmuutta tai autenttisuutta ei ainakaan näiden kahden oluen välillä ole ihan helppo todentaa. Sanoisin kuitenkin, että Blue Moon nousee hädin tuskin nykyisenkään Hoegaardenin tasolle.

Kronenbourg 1664 Blanc (4,5 %) on tämän vehnäolutkattauksen miedoin ja selkeästi myös uusin tulokas markkinoilla. Viilennetty olut ei tahdo tuoksua aluksi juuri miltään, mutta minuutin tai parin lämpeneminen tuo esiin hölmön aprikoosin tai persikan tuoksun. Olut on vaalea, ilmeisesti suodatettu mutta kuitenkin vähän sumuisen näköinen. Ainakin Suomessa myytävä 1664 Blanc on siis pantu Baltikalla Pietarissa.

Maussa jatkuu tuoksun olutcocktailmainen linja, jossa ei ole jälkeäkään belgialaisista vehnäoluen hiivoista tai mausteista vaan pelkästään aasialaisia luumusuvun hedelmiä kuten persikkaa. Niitä ei kuitenkaan ainesosista Sinebrychoffin tiedotteen mukaan löydy, vaan luetteloon kuuluvat ohramallas, vehnä, sokerikulööri, sitruunahappo, maitohappo, askorbiinihappo, sitruskuori, korianteri ja humala.

Humala on ranskalaista Strisselspaltia, mutta se ei maistu lainkaan, kuten ei korianterikaan. Huomattavasta erilaisten happojen ryhmästä olueen ei ole myöskään jäänyt mitään merkittävää happamuutta, mikä varmaan oli tavoitteenakin. Sinebrychoffin mukaan olut ”nautitaan edukseen erottuvasta, tyylikkäästä sinisestä kierrätyslasipullosta tai vehnäolutlasista”. Tämä saattaa olla ensimmäinen kerta, kun olen nähnyt panimolta ensisijaiseksi astiasuositukseksi pullon suusta juomisen.  

* * * * *

Mitä kolmesta suurpanimoiden witbieristä suosittelisin siis juomaan, jos joskus vain ne olisivat tarjolla eikä mitään muuta?

Valinta kallistuisi ehkä klassikko Hoegaardeniin, jossa on sentään jotain belgialaista tunnelmaa – vaikka juuri tämän oluen alkuperäisestä olomuodosta on luultavasti vain rippeet jäljellä. Jos saatavana olisi myös Limburgse Witteä tai jonkin muun belgialaisen pienpanimon vehnäolutta, ottaisin varmasti sen. Blue Moon on erkaantunut ehkä turhan kauas omalle polulleen, jonka varrelta ei löydy aivan belgialaista tyylikkyyttä eikä uutta raikasta näkemystäkään. Kronenbourgin 1664 Blanc on puolestaan niin kyyninen ja epäolutmainen terassikansan rahastusväline, etten olisi sellaista osannut edes näiltä jättiläispanimoilta odottaa. Se jää siis kevyesti joukon hännille.

Vehnäolut – ainakin belgialainen variantti – ei ole aivan helppo laji siinä, että sen pitäisi olla yhtäältä autenttinen ja luonteikas mutta toisaalta panimot haluavat vedota sen raikkaudella myös oluen vieroksujiin. Liika happamuus karkottaa monia, muttei varmaan yhtä monia kuin vielä 1990-luvulla. Samalla jotkut muistanevat vehnäoluen takavuosilta mausteisena ja hiivaisena erikoisoluena, joka oli jotain todella erilaista kuin tavallinen lager. Nämä kantikset taas pettyvät, jos witbier ajetaan liian kepeään, hapokkaaseen ja sitruunaiseen suuntaan, puhumattakaan muista hedelmistä. Kepeydessä voi olla sekin riski, että oluen täytyy olla joko varsin tuoretta ja hyvin tehtyä tai muuten vaikutelma kääntyy äkkiä ylimaustetuksi tai esanssiseksi.

Yhtä kaikki maistelu oli mielenkiintoinen, ja se paljasti sekä yllättäviä eroja melko identtisiksi oletettujen tuotteiden välillä että vaikeuksia saada tätä tunnettua ja pidettyä oluttyyliä hyvin hallintaan. Suosittelen otannan perusteella etsimään “täydellistä vehnäolutta” pikemminkin pienten panimoiden rakkaudella tehdyistä tuotteista kuin näiden ylikansallisten markkinointikoneistojen kassakoneliuskoista.  

Bock’s Katajavehnäpukki ja Doppelbock – sahti ja sen veli

Pohdin aikoinaan paljonkin sitä, kannattaisiko suomalaisten pienpanimoiden tehdä nimisuojatun sahdin “ohi” erilaisia sahtiperinteestä ammentavia oluita, joihin voisi yhdistää sahdin hyviä puolia mutta ilman EU-rajoitteita. Jotkin Lammin Sahdin vahvat ale-oluet olivat takavuosina selkeästi tällaisia, esimerkiksi Hippiäinen, mutta kovin monia muita yritelmiä ei ole näkynyt.

Sahtimaisia piirteitä – kuten hiivasta tulevaa banaanin tuoksua ja makua tai intensiivisen makeaa mallasta – löytyy Pohjolan ja Baltian ulkopuolelta Euroopan muidenkin olutmaiden tuotteista. Näitä ovat esimerkiksi Etelä-Saksan vehnäoluet, miksei myös osa voimakkaimmista belgialaisoluista. Vaasalaispanimo Bock’s Corner on nyt tehnyt Katajavehnäpukin, joka lupaa saksalaisen bock-tyylin ohella pohjoista sahtimaista katajanmakua.

Bock’s Corner on tietysti nimensäkin puolesta oivallinen paikka bock-oluiden valmistamiseen. Nimi ei ole tuulesta temmattu, vaan BOCK-niminen panimo oli merkittävä oluentuottaja Vaasassa ja Pohjanmaan rannoilla 1800-luvun lopulta aina 1960–70-luvun vaihteeseen saakka, jolloin Hartwall osti sen. Tehdas ajettiin alas 1980-luvulla. Nykyinen Bock’s Corner sijaitsee samalla tontilla, jossa muinoin toimi toinenkin vaasalaispanimo, Lahden oluttehdas, ja tämän panimon perustamisvuodesta (1865) Bock’s Corner ilmeisesti laskee oman “perinteensä” alkavan.

Katajavehnäpukki on toffeenvärinen, punertava, eli selkeästi tummemmasta päästä vaaleita vehnäpukkeja. Tuoksu on – ilmeisesti katajan ansiosta – siis sahtimainen. Myös maussa on sahdin herkullisen makeaa mallasta, vähän hiivaisuuttakin, mutta tosiaan roppakaupalla kinuskin, banaanin ja keksien vivahteita. Katajavehnäpukki vetää siis tavallaan kahteen suuntaan – toisaalta raskaan makeaan sahtimaailmaan, toisaalta kevyemmin kuohuvaan saksalaiseen weizenbockiin.

Hiilihappoa ei ole kovin paljon, ja juuri hiilihappohan joskus auttaa pitämään täyteläisiä weizenbockeja “ilmassa”. Sahti puolestaan voi toki olla hyvinkin kuplatonta, mutta siinä taas mallas jytisee yleensä tätä olutta tukevammin.

Vahvuutta on nyt 7 %, mikä riittää baijerilaiselle vehnäpukille mutta olisi ehkä sahdille vähän niukasti. Kuten Olutkellaristille toissapäivänä, minullekin herää kysymys, jääkö Katajavehnäpukki väliinputoajaksi kahden klassisen olutperinteen puristukseen. Veikkaisin, että ne, jotka näistä oluttyyleistä ovat yleensä innostuneita, eivät yhtä tai kahta lisäprosenttia pelästyisi. Paljon hyviä aineksia tässä oluessa on, mutta tahdin viimeinen isku ehkä jää lyömättä. Suosittelen silti maistamaan, ties vaikka joku sahtia karsastanut oluenystävä kokisi tämän myötä valaistumisen tyylien yhtäläisyyksiin!

Panimon toinen pukkiolut, hyvin tummanpuhuva Doppelbock (7,5 %) kumartaa yksiselitteisemmin Saksan suuntaan. Parin vuoden takainen tumman lagerin sarjan voitto Suomen Paras Olut -kilpailussa on painettu myös pullon etikettiin – vuosiluku 2019 on jopa sen verran isolla, että luulin tätä ensin kellarikypsytetyksi vuosikertaolueksi.

Tuoksussa on mallasleipää, siirappia, tuoretta suklaata. Maussa toistuu vastaavia tyylille tyypillisiä piirteitä, mutta suutuntuma ei ole kuitenkaan erityisen runsas, vaan mukaan tulee myös pientä mehumaista karhunvadelmaa ja ikään kuin kalkkimaista tiukkuutta. Humalointi on mitta-asteikoilla tyylin ylärajoilla, panimon mukaan jopa 30 IBU ja Alkon mukaan 26 EBU. Ehkä tuo hienoinen kireys tai kitkeryys jälkimaussa on humalan tuomaa.

Sen verran hyvää tämäkin on että pistää miettimään, voisiko olla vielä tähden tai puolikkaan verran parempaakin. Bock’s Corner tuntuu olevan niitä 2010-luvulla aloittaneita panimoita, jotka sekä ovat parantaneet juoksuaan alkuaikoihin nähden että aikovat epäilemättä varmistaa paikkansa kotimaisessa kisassa myös 20-luvulla. Näin ainakin tuotteiden perusteella olettaisin – en tietenkään tiedä miten tuo covid on heidän suunnallaan toimintaan iskenyt.    

(Vaasan panimohistoriaa lainattu tuttuun tapaan BeerFinland.com-sivustolta.)

Käsityöpanimot ja vehnäoluen paluu – Saksan 80-luvun trendejä

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 12. luukku.

Käsityöläisoluenpano on “in”. Käsityönä olutta tekevät Hausbrauereit ovat “in”, ja sellaiset pärjäävät, kun niitä perustetaan alueille, jossa pienpanimokilpailu ei vielä ole kovaa. Kaikki tällaiset projektit ovat olleet menestyksiä!

Sitaatti saa minut hieraisemaan silmiäni, kun se tulee vastaan Die Biere Deutschlands -kirjan 1980-luvun olutmuoteja kuvaavassa luvussa. Dietrich Höllhuberin ja Wolfgang Kaulin kirja on ilmestynyt vuonna 1988, ja sen taustatutkimus on todennäköisesti tehty edeltävinä vuosina. Lauseet kuulostavat kuitenkin melkein siltä kuin ne kertoisivat 2010-luvusta.

Englanninkielisissä olutpiireissä on pyöritelty useampaankin kertaan kysymystä, milloin craft beer -termi on tullut kieleen. Kenties juuri 80-luvulla. Eurooppaan sen käännökset (kuten Suomen käsityöolut tai käsityöläisolut) tulivat isommin vasta viime vuosikymmenellä, ja tietysti kun Saksassa 80-luvulla käytetään tällaisia sanoja, ne eivät ole Amerikan kautta kierrätettyjä ajatuksia. Alkutekstissä onkin handwerkliches Brauen, nykyäänhän saksalaiset puhuvat jenkkityylisestä käsityöoluesta Craftbierinä.

Käsityönä pantavalla oluella tarkoitetaan suurin piirtein sitä, mitä sadoissa vanhanaikaisissa pienpanimoissa ympäri Saksaa tehtiin, ja mistä “ympäristö- ja perinnetietoiset oluentuntijat” olivat nyt uudelleen kiinnostuneet:

Nämä oluenpanijat eivät ole uudistaneet kattiloitaan ja käymistankkejaan vuotta 2000 ennakoiden. He ehkä työskentelevät vielä vanhalla suodatinlaitteistolla, joka päästää aina läpi hienoista sameutta, jota tuntija arvostaa, koska se parantaa makua, täyteläisyyttä ja luontaista ravintoarvoa. He eivät stabilisoi oluttaan, tee sitä säilyväksi, koska heillä ei ole siihen laitteita. He anniskelevat panimoravintolassaan vielä suoraan tynnyristä, tietysti puutynnyristä. Niinpä yhä useammat oluentuntijat vaeltavat pieniin panimoihin juomaan olutta, jota ei saa kaikkialta – joka eroaa suurpanimoista niin kuin leipurinsämpylä kymmenen pakkauksissa myytävästä teollisesta sämpylästä. Näitä pieniä panimoita on säilynyt koko joukko Frankenissa, Ylä-Pfalzissa, vanhassa Baijerissa, Baijerin Schwabenissa ja Württembergissä.

Kun käsityömäisemmät panimot olivat 80-luvulla siis tulleet muotiin, Saksaan perustettiin myös roppakaupalla niiden innoittamia uusia pienpanimoita. Niitä oli erilaisia. Joskus oli kysymys siitä, että isompi panimo “sponsoroi” jotakuta käsityöläispanijaa, jolle järjestyy ehkä tätä kautta tilat ja välineet. Laitteisto saattoi olla käytettynä hankittu, ja valmistustavassa pyrittiin jonkinlaiseen ei-tehdasmaisuuteen. Esimerkkejä ovat vuonna 1984 perustetut Nürnbergin Hausbrauerei Altstadthof ja Eltvillen Kleines Eltviller Brauhaus.

Oli myös läheisemmin isomman panimon yhteydessä – jopa tytäryhtiönä – toimivia “pienpanimosiipiä” kuten Dortmundin Thier-panimoon kuuluva Hövels Hausbrauerei. Laitteet ja työtavat olivat ehkä avoimemmin moderneja, mutta reseptit usein sellaisia (esim. historiallinen bitterbier), joita emopanimo ei olisi tehnyt.   

Kolmantena uuden Hausbrauerein muotona oli sitten se, minkä nykyään kaikkein selkeimmin tunnistamme pien- tai käsityöpanimoksi: kokonaan itsenäinen, yleensä nuori yrittäjä. Sellainen oli muun muassa Rudi Vögel Karlsruhen Vögelbraussa. Hän oli perustanut uuden panimoravintolan, jossa oluenpanovälineet olivat tuliterät, ja yrittäjä rahoitti pienpanimotoimintaansa ravintolan tuotoilla.

* * * * *

Saksassa 60–70-luvuilla jyllänneen pils-manian rinnalle olivat aivan toisenlaiset oluttyylit tulossa muutenkin muotiin. Varsinkin suodattamattomat vehnäoluet saivat jalansijaa eri puolilla maata. Vielä 70-luvulla Baijerin ja Württembergin vehnäoluita oli juotu lähinnä niiden kotialueilla, ja sielläkin erityisesti konservatiivinen vanhempi väestö (Michael Jacksonin mukaan eläkeläisrouvat jättiläismäisissä perinnehatuissaan). Hefeweizenista, johon hiivapitoisuuden takia liitettiin usein sana natürlich, tuli nyt nuorten ympäristötietoisten ihmisten suosikki. Siihen kuitenkin tykästyivät hiljalleen myös vähemmän nuoret oluenystävät eri puolilla maata.  

Suodattamaton vehnäolut oli säilynyt noihin aikoihin saakka paljolti pienten, perinteikkäiden panimoiden erikoisuutena, mutta trendin kiihtyessä 80-luvulla siitä innostuivat myös isommat panimot. Hefeweizenia lisäksi paitsi juotiin myös pantiin nyt myös muualla Saksassa kuin etelässä. Esimerkiksi sellaiset pitkän linjan panimot Nordrhein-Westfalenissa kuin Wicküler-Küpper ja Pinkus Müller julkistivat omat suodattamattomat vehnäoluensa.

Etelä-Saksan vehnäoluttalot puolestaan esittelivät näihin aikoihin uutuutena hanasta myytävän vehnäoluen. Kirjoittajat eivät tästä erityisemmin innostu, koska heidän mukaansa vehnäoluen laadun kehittymisessä pullossa käyminen on merkittävä osa. Panimot tietävät makueron pullo- ja hanavehnän välillä ja myös myöntävät sen. “Vehnäolut hanasta maistuu latteammalta, on usein piirun verran vähemmän hiilihappoinen – ja muutamia piiruja vähemmän monipuolinen”, Höllhuber ja Kaul valittavat. Panimoiden ja baarien näkökulmasta hanaolut on kuitenkin useimmissa tapauksissa taloudellisempi tuote.  

Uutta muotia on myös vehnäoluen väripari: vaalean vehnäoluen rinnalle tehtiin nyt yhä useammin tumma, tai päinvastoin. Kirjoittajat toteavat, että vehnäoluissa on kyllä aina ollut värieroja – yhdellä panimolla on banaanin vaaleaa, toisella kinuskin punertavaa ja kolmannella suklaan ruskeaa – mutta uuden muodin mukaisissa vehnäoluissa vaalea ja tumma olivat usein käytännössä väriversioita samasta oluesta. Vahvemmat vehnäoluet – weizenbockit – saivat 80-luvulla myös jonkin verran uutta levikkiä miedompien vehnien vanavedessä, mutta niiden osuus pysyi pienenä kuten vahvojen oluiden Saksassa yleensäkin.

Bayreuthilaisen Maisel’s Weissen mainonta 80-luvulla toi vehnäolutta kuluttajien tietoisuuteen muuallakin kun sen ydinalueilla Etelä-Saksassa.

(Lähde: D. Höllhuber & W. Kaul, Die Biere Deutschlands, kuvat: Flickr.com, Bernd Rostad, James Cridland, CC BY 2.0.)

Kun aidompi Hoegaarden löytyi Amerikasta

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 10. luukku.

Kaikki tietävät, että Pierre Celis – New York Timesin toimittajan sanoin “Ross Perot’n kokoinen mies, jolla on usein narusolmio kaulallaan” – muutti Amerikkaan saavutettuaan kaiken Belgian panimomaailmassa. Hän myi vuonna 1985 sattuneen tulipalon seurauksena vakuuttamattoman Hoegaardenin panimonsa Belgian johtavalle pils-panimolle Interbrew’lle, toimi kaupan ehtojen mukaisesti viisi vuotta suurpanimon palveluksessa ja nosti sitten kytkintä.

Päädyin tätä joulukalenterin luukkua varten kaivelemaan tietoja siitä, mitä Celis itse myöhemmistä vaiheistaan ajatteli, ja mitä niistä Belgian päässä tuumattiin. Hän tuntuu olleen pääasiassa tyytyväinen päätökseensä siirtyä rapakon taakse, mutta olutmaailman arki – legendaarinen maine, kasvupaineet ja tolkuton työmäärä – saivat hänet lopulta kiinni.

1990-luvun alussa Celis siis löysi itsensä Texasista, tarkemmin sanoen Austinista, joka on Antwerpenin kokoinen kaupunki. “Viihdyn täällä hyvin”, Celis kertoi Den Bierproever -lehden päätoimittajalle Peter Crombecqille vuonna 1992. Texas on Yhdysvaltojen eniten olutta kuluttavia valtioita, ja pienille erikoisolutpanimoillekin alkoi jo olla tilausta. Celis, jonka englanti oli aluksi haparoivaa, piti myös texasilaisten hitaasta puhetavasta.

Hänen uuden panimonsa toiminta-ajatus oli sinänsä selkeä: sen kantava tuote oli autenttinen Hoegaardenin vehnäolut, jonka Celis oli pelastanut sukupuutolta 60-luvulla. Peter Crombecqin mukaan – eikä hän ole ainoa näin ajatteleva – Interbrew (nykyinen AB-InBev) oli onnistunut jo 90-luvun alkuun mennessä jossain määrin vesittämään Pierre Celisin alkuperäisen vehnäoluen.

Näin Crombecq:

[Oud Hoegaerds Witbier] oli alun perin luonteikas, omaperäinen maustettu olut, josta on sittemmin tullut varsin tavallinen vehnäolut – maultaan suurin piirtein witbier-kategorian keskitasoa. Suuren ostajapanimon painostuksen alla Pierre Celis joutui rusikoimaan oman vehnäoluensa Interbrew-pakkopaitaan. Sitä maailmaa hän ei olisi pitempään kestänyt, joten hän vetäytyi.

Aina tiettyyn paikkaan ja historiaan sidotut tuotteet ja perinteet eivät ehkä kestä 8 000 kilometrin siirtymää menettämättä jotain luonteestaan tai sielustaan. Mielenkiintoista onkin, että Interbrew-Hoegaardenin suhteen kriittinen Peter Crombecq kuvailee Celisin Texasissa tekemää vehnäolutta, Celis Whitea, “aidoksi, vanhanaikaiseksi, autenttiseksi Hoegaardenin valkoiseksi”. Se ei siis ole menettänyt mitään matkan varrella. Onhan tekijänä Pierre Celis, mies, joka tästä olutperinteestä todennäköisesti tietää enemmän kuin edes muut belgialaiset.

Michael Jackson kirjoittaa Beer Companion -kirjansa (1993) suomenkielisessä laitoksessa:

Pierre Celisin uusi, modernin ryhdikäs panimo sijaitsee avaran, lehtevän puiston keskellä runsaan viiden kilometrin päässä Austinin keskustasta. Kalkkikivipitoinen vesi pulppuaa lähteestä, jonka ympärillä lainehti muinoin sisämeri ja jonka lähistöltä on löydetty esihistoriallisten liskojen fossiileja. Kova, “punainen” talvivehnä tulee texasilaisesta Luckenbachin pikkukaupungista, jonka musiikinystävät tuntevat Waylon Jenningsin kotipaikkana, vaalea ohramallas taas Belgiasta. Humala on Willametteä (Oregonista) ja Cascadea (Washingtonista). Valmistuksessa käytetään belgialaiseen tapaan myös korianteria ja appelsiininkuorta. Olut käytetään hyvin samantapaisella hiivalla kuin Belgiassa. Pääkäymisen jälkeen vierteeseen lisätään maitohappobakteereja, minkä jälkeen olut pastöroidaan ja herätetään uudelleen alkuperäisellä hiivalla jatkamaan varastokäymistä tankeissa.

Minun korviini tässä kuvauksessa on kaksi kiinnostavaa piirrettä. Yksi on amerikkalaisten humalalajikkeiden käyttö: jos vielä Willamette saattaisi ehkä maistua aidosti eurooppalaiselta perinteeltä, Cascaden voisi kuvitella jo tuovan olueen selkeästi amerikkalaista luonnetta, jos sitä on enemmän kuin muutama hippunen?  

Toinen on maitohappobakteerit: oliko amerikkalainen Celis White uskollinen Hoegaardenin perinteelle nimenomaan pienen happamuuden suhteen, joka kai InBevin Hoegaardenista on ajan mittaan hioutunut pois makeamman maltaisuuden tieltä?

Näihin kysymyksiin Celis Whiten “autenttisuudesta” on tietysti nyt hankala vastata, kun Pierre Celis on itse jo yhdeksän vuotta käyskennellyt autuaammilla vehnäpelloilla. Myös empiirinen testaus on mahdotonta, kun Amerikassa kukaan ei (minun tietääkseni) tätä olutta enää tee. Belgialainen Celis White -versio, josta vastaa Van Steenbergen panimo, on ilmeisesti aika erilainen, lähempänä nykyisiä belgialaisia keskitien vehnäoluita.

Kuten alussa tuli todettua, Celisin toiminta Yhdysvalloissa oli kohtalaisen menestyksekästä alusta asti. “En mainostanut oluttani siellä millään lailla. Toin sinne vain tarinan belgialaisesta, joka valmistaa belgialaista oluterikoisuutta sikäläisillä raaka-aineilla. Ihmisten oli tultava itse hakemaan olutta panimolta, en kuljettanut sitä minnekään”, hän kertoi Den Bierproverin haastattelussa.

Se oli kovaa työtä, Celisin yhtiökumppani muistelee. Muutamassa viikossa päästiin 20 000 hl tuotantoon ja ennen pitkää tuotettiin noin 100 000 hl vuodessa. Vertailun vuoksi pieni belgialainen artesaanipanimo kuten De Dolle Brouwers tuotti tuolloin 1 000 hl vuodessa. Vehnäolut ei ollut panimon ainoa tuote, vaan he tekivät – kuten useimmat amerikkalaiset pienpanimot tuolloin – myös saksalaistyylisiä oluita kuten pilsiä ja bockia.

Pierre Celis eli yli kuusikymppisenä toista nuoruuttaan Uudessa maailmassa, ja hänen yrityksensä kasvu ylitti kaikki toiveet. Lopulta kasvupaine koitui myös yrityksen kohtaloksi: ennen pitkää Celisin kumppaniksi laajentumiseen otettiin iso lager-panimo Miller, joka muutamaa vuotta myöhemmin sulki panimon ja brändi myytiin michiganilaiselle pienpanimolle.  

Alkuajat Texasissa olivat kuitenkin lääkettä niihin haavoihin, joita pakotettu yhteistyö Interbrew’n kanssa oli jättänyt Pierre Celisiin. Austinissa oli mahdollista kävellä katuja ja tuntea ylpeyttä Hoegaardenin vehnäolutperinteen maihinnoususta uudelle mantereelle: hänen oluttaan tuli vastaan yhdessä jos toisessa baarissa aikana, jolloin belgialainen olut ei muuten vielä ollut lyönyt Atlantin takana toden teolla läpi.

(Lähteet: Den Bierproever, New York Times. Kuva: Flickr.com, Stephen Boisvert, CC BY 2.0.)

Pikkujoulu, currywurst ja Andechser Weizenbock

Pikkujoulu on taas käsillä, oli tarkemmin ottaen toissapäivänä. Jo edellisinä vuosina olen juhlistanut tätä vanhaa kotoisan joulunodotuksen alkua tässä blogissa nauttimalla jonkin oluen ja kokkailemalla. Tähän vuoteen se sopii tietysti sitäkin paremmin, kun firmojen ja muiden tahojen railakkaammat pikkujoulut (aivan eri asia) ovat koronan takia katkolla.

Ostimme Hakaniemen torilta lauantaina pöytäkokoisen pikkujoulukuusen, ja kuusimyyjäkin toivotti iloisesti “hyvää pikkujoulua!”. Keittiön puolella valmistui currywurstia vanhalla ohjeellamme, joka on alkujaan peräisin Pastanjauhantaa-blogista. Makkarana oli tällä kertaa vegaaninen Muu Kasvigrillimakkara, mutta aikaisemmin olemme käyttäneet reseptissä ainakin Lidlin paksuja bratwursteja. Lisukkeena olivat lohkoperunat. Kyseessä ei ole ehkä kaikkein jouluisin ruokalaji, mutta voihan sitä syödessään kuvitella olevansa vaikka saksalaisilla joulumarkkinoilla, makkarakioskilla notkuen ja olut- tai glühweinlasi kädessä.

* * * * *

Andechser Weizenbock on vahvempi vehnäolut (7 %) baijerilaispanimolta, jolta suurin piirtein koko valikoima on nähty Alkossa parin viime vuoden aikana. Tältä luostaripanimolta on tullut tasaisen laadukasta tavaraa, ja vahvemmalla puolella loistavien Exportin ja Bergbockin rinnalle on ilmaantunut siis monopolin hyllyille nyt myös vehnäbock.

Tuplavehnät ovat joskus hyvin makeita superoluita, mutta tässä sokerisuus pysyy hallinnassa. Maistelin Weizenbockia rinnakkain Weihenstephaner Vitusin kanssa, joka on vahvojen vehnäoluiden joukossa aivan vaaleimpia ja makeudeltaan sekin maltillinen. Andechsin vehnäpukki on kyllä sitä asteen tummempi, siinä on punertavaa toffeen värisävyä. Vitus puolestaan on voimakkaampi: prosentteja on kokonaiset 7,7.

Näissä kahdessa oluessa on siis jotain samaa ja myös selkeitä eroja. Vitus päästää aavistuksen verran viinan makua läpi, ehkä koska muissa elementeissä pidetään tälle oluttyylille epätyypillisesti melko matalaa profiilia. Lämmetessä makuun nousee myös vähän vehnäistä makeutta, hieman saman oloista kuin esimerkiksi moniviljaisessa Tripel Karmelietissa. Andechser Weizenbock sen sijaan on keskitumman vehnäoluen (vrt. Ayinger Urweisse) vahva serkku, ja siinä hiivan mausteiset ominaisuudet pääsevät esille. Molemmat mainitut saksalaiset ovat minusta hienoja oluita, vaikkakaan eivät välttämättä pärjää currywurst-annokselle – sen pariksi ehkä kannattaa etsiä jotain makeampaa ja tummempaa lämmikettä.

Jouluolut #5: Mallaskoski Dark Christmas Weizen

Seinäjoki on tehnyt Alkon tämänvuotiseen jouluolutvalikoimaan tumman vehnäbockin, jolla on vahvuutta 6,5 %. Vahvoja tai melko vahvoja vehnäoluita panimo on valmistanut aikaisemminkin, mutta tietääkseni ei näin tummaa. Ulkonäöltään Dark Christmas Weizen näyttää kahvimaisen tummalta normibockilta, siinä ei ole hiivoineenkaan Aventinuksen tai muiden vastaavien sameutta.

Maltaista ensimmäisenä on mainittu pilsnerimallas, joten jos maininnat ovat suuruusjärjestyksessä, oluessa ei ole yli puolet vehnämallasta kuten Saksan vehnäpukeissa kai on tapana. Muut maltaat ovat uudehko Red Active sekä Crystal ja Carafa II. Lopputulos on siis varsin tummanpuhuva olut. Humalana on Centennial, jonka ansiosta tuoksussa ja maussa ei kuroteta kaikkein perinteisimpien saksalaisvehnien tontille vaan mennään post-2007 -maailmassa (tuolloin Garrett Oliver yhteistyössä Schneiderin vehnäpanimon kanssa teki ensimmäisiä merkittäviä saksalaisoluita jenkkihumalalla).

Omaan makuuni ainakin jotkin amerikkalaiset humalat ovat aina riidelleet hiivavetoisten eurooppalaistyylien kanssa, esimerkiksi saksalaisten vehnäoluiden mutta ehkä myös Belgian luostarioluiden. Tässä on vähän samaa kitkaa: mausteinen, melkein pippurinen hiiva ei ole aivan sovussa multaisen, sitruunaisen, mäntyhavuisen humalan kanssa. Yhdistelmässä on jotain pisteliästä. Ihan sinuiksi en ole koskaan päässyt myöskään Vakka-Suomen Wehnäbockin kanssa, jossa tosin humalana taitaa olla Cascade.

Näissä yhdistelmissä kyse on makuasioista, enkä sittenkään ole aina varma, onko tökkivä elementti juuri humala vai jokin muu. Myös helposti lähestyttävää karamellia ja kaakaota on maussa mukana. Runko ei ole erityisen jämäkkä. Pidän ajatuksesta, että kylmän vuodenajan kausiolueksi tehdään sakeaa tummaa vehnäolutta, ja sitä tarkoitusta varten alkoholiprosenttia voisi kokeilla hilata vähän ylemmäksikin. Humala ei ole tämän tyylin kannalta olennainen aines, enkä kaipaa sitä kovin etualalle, oli kyse amerikkalaisesta tai eurooppalaisesta lajikkeesta.