1664 Kronenbourg Blanc, Hoegaarden ja Blue Moon – megapanimoiden belgianvehnät

Tämän postauksen kolme vehnäolutta ovat kaikki belgialaistyylisiä, siis hollanninkielinen sana on witbier. Ainakin Kronenbourgin kotimarkkinoilla Ranskassa termi kuuluu tietysti bière blanche, samoin Hoegaardenin reviirillä isossa osassa Belgiaa. Yksi oluista on Belgiassa valmistettua, eikä aina sekään. Venäjällä tehdään Kronenbourgia (muun muassa Suomen markkinoille) ja siellä on viime vuosina pantu myös Hoegaardenia. Blue Moon on amerikkalainen, mutta sitäkin on olemassa Atlantin tällä puolen ainakin brittivalmisteisena.

Ennen maistelua muutama sana kunkin oluen merkityksestä ja syntyhistoriasta. Tätä oluttyyliä ei olisi olemassa ilman Hoegaardenin olutta, siinä koko homman lähtökohta. Hoegaarden on pikkukaupunki Belgian Brabantissa, jo 1500-luvulla kaukana omien rajojensa ulkopuolella tunnettu panimokeskus. Paikallinen vehnäolut, jonka raaka-aineet ovat ohramallas, mallastamaton vehnä, pomeranssinkuori ja korianteri, oli hukkumassa historian unholaan 1960-luvulla, jolloin Pierre Celis alkoi uudelleen valmistaa sitä. Nykyinen Hoegaardenin panimo on hänen yrityksensä toiminnan jatkaja.   

Kun Blue Moonin kehittäjä, Coorsin panimolla Denverissä työskennellyt Keith Villa lähti opiskelemaan tohtorintutkintoa Brysseliin vuonna 1988, Hoegaarden oli vasta kaksi vuotta aikaisemmin myyty isolle Interbrew’lle (nykyinen AB-InBev). Aikalaistodistusten perusteella siinä oli vielä silloin Pierre Celisin aikainen potku jäljellä, vaikka muutama lisävuosi panimojättiläisen omistuksessa hioikin jo persoonallista särmää pois.

Voisi siis ajatella, että jos Keith Villa halusi tuoda belgialaista panimo-osaamista tämän oluen muodossa Amerikkaan luodessaan Blue Moonin, se olisi lähempänä alkuperäistä Hoegaardenin olutta kuin InBevin muokkaamaa versiota. Kuitenkin Blue Moon Brewing Company – Molson Coorsin tytäryhtiö – kertoo nettisivuillaan, että Villa tiesi amerikkalaisten kaipaavan hieman makeampaa olutta ja teki siis sellaisen. Blue Moon lanseerattiin vuonna 1995. Olutkirjoittaja Stan Hieronymus muistelee, että se löi todella läpi amerikkalaisen pienpanimoyleisön suursuosikkina vasta kymmenkunta vuotta myöhemmin.

Entäpä Kronenbourg? Ranskan Strasbourg ei ole varmasti kaukana Etelä-Saksan läntisimmiltä vehnäolutalueilta, mutta belgialaisen witbierin kanssa kaupungilla ei ole perinteisesti ollut mitään tekemistä. Kronenbourg on kaupungin 350-vuotinen panimoylpeys, jonka tunnetuin tuote on tietysti lager nimeltä 1664. Siitä on nyttemmin kehitelty witbierversio 1664 Blanc, josta panimon ranskalaisilla sivuilla ei ole juurikaan tietoa mutta emoyhtiö Carlsbergin kansainväliset sivustot hoitavat homman. Ranska-romantiikkaa hyödyntävässä sanataiteilussa ei ole säästelty, ja ilmaus “elegantly playful” toistuu usein.

Näin on koossa kolmikko, jossa takapiruina on siis todella suuren kokoluokan toimijoita. Hoegaardenin omistaja AB-InBev on maailman isoin panimoyhtiö, jonka aivot eli pääkonttori on Belgian Leuvenissä mutta iso osa sielusta ja ruumiista Etelä- ja Pohjois-Amerikan tytäryhtiöissä. Blue Moonin emofirma Molson Coors on kanadalaisvetoinen ja kasvoi muutama vuosi sitten Pohjois-Amerikan suurimmaksi oluenvalmistajaksi. Kronenbourg tosiaan kuuluu tanskalaiselle Carlsbergille, joten sitä jakelee Suomessa Carlsbergin tytäryhtiö Sinebrychoff – joka näköjään markkinoi myös Hoegaardenia meillä. Blue Moonia tuo Olvi-omisteinen Servaali.

Väliolut

Ennen kuin mennään megapanimoiden kolmikkoon, otetaan kalibrointiolueksi Limburgse Witte (5 %). Tämä ei ole suuren panimon tuote vaan maakuntasarjan belgialainen witbier Cornelissen-panimolta. Tuoksu on eittämättä witbiermäinen ja lupaa hyvää, mutta siinä on jokin elementti jota nenäni ei tunne – ehkä maitohappo? Mausteita varmaan on mukana, ehkä korianteria, hiivan estereitä ja mieto sitrushedelmän aromi. Ulkonäöltään olut on vaalean keltainen ja samea.

Maku on kevyt – makeahko, mutta ei liian – ja suutuntuma melko hento. Hiivan hedelmäisiä sivutuotteita tuntuu myös maussa, mutta siinä on lisäksi saippuaisen hapokasta sitrusta, mineraalisuutta ja maustehyllyä (jälleen kai korianteri). Maltaan makua on varsin vähän, humala ei maistu käytännössä lainkaan, ja jälkimakuun jää pääasiassa sitrushedelmän kuorta. Asiallinen ja pätevä witbier tämä on, ehkä parasta belgialaista indie-witiä Suomen kaupoissa tällä hetkellä, mutta tyylin puitteissa varmaan voisi mennä vieläkin raikkaampaan ja vähemmän saippuamaiseen suuntaan.

 

Kolmen oluen maistelut

Hoegaarden (4,9 %) tuoksuu Hoegaardenille, käytännössä kai belgialaiselle hiivalle ja jonkinlaiselle mausteelle. Tuoksu on miedompi ja yksiulotteisempi kuin edellisessä oluessa ja viittaa limburgilaiseen verrattuna melkein luostariolutosastolle. Myös maussa on jotain ”yritimme tripeliä mutta jätimme puolet raaka-aineista pois” -tyyppistä limboilua. Väriltään olut on tutun vaalea ja samea.

Belgialainen vehnäolut on yksi Euroopan klassisista oluttyyleistä, ja Hoegaardenin pitäisi olla paitsi tyylin esivanhempi myös tietenkin sen osuvin edustaja, enkä nyt saa kiinni, miksi tämä olut sitä oikeastaan olisi. Maku menee vähän pahvimaisesti tukkoon, se on lähinnä yleishiivainen, miedosti sitrusmaisen hapokas, ja luostarityylisen esterinen. Siinä ei ole mitään raikasta wau-elämystä tai muutakaan, mikä nostaisi sen satojen kopioidensa yläpuolelle – melkeinpä päinvastoin. Tämä ei ehkä ole huono olut sinänsä mutta ei nouse niiden vaatimusten tasolle, mitä sille voi perustellusti asettaa. 

Blue Moon on belgialaistyyppiseksi vehnäolueksi yllättävän vahvaa (5,4 %) ja ennen kaikkea aika tummaa, melkein kuin Valion omenamehua mutta suodattamatonta. Tietysti kyseessä on edelleen vaalea olut mutta siis suunnilleen kinuskin värinen. Tuoksu ei muistuta läheisesti Hoegaardenia jos kohta ei Limburgse Witteäkään, vaan on erikoisen mantelimainen, vähän mausteinen. Maussa on ylikypsää sitruunaa, taas kerran vähän paperista tukkoisuutta ja mantelilikööriä. Jälkimakuun jää vain aavistus hapokkuutta.

Yllä mainittu amerikkalaisen ja belgialaisen vehnäolutmaun ero on siis ollut Keith Villan suuntaviittana hänen kehittäessään Blue Moon -olutta, ja toki tämä onkin varmaan jonkinlainen Disney-versio 30 vuoden takaisesta Hoegaardenista. Ongelmana vain on, että myös nykyinen Hoegaarden on Disney-versio entisestä itsestään, joten paremmuutta tai autenttisuutta ei ainakaan näiden kahden oluen välillä ole ihan helppo todentaa. Sanoisin kuitenkin, että Blue Moon nousee hädin tuskin nykyisenkään Hoegaardenin tasolle.

Kronenbourg 1664 Blanc (4,5 %) on tämän vehnäolutkattauksen miedoin ja selkeästi myös uusin tulokas markkinoilla. Viilennetty olut ei tahdo tuoksua aluksi juuri miltään, mutta minuutin tai parin lämpeneminen tuo esiin hölmön aprikoosin tai persikan tuoksun. Olut on vaalea, ilmeisesti suodatettu mutta kuitenkin vähän sumuisen näköinen. Ainakin Suomessa myytävä 1664 Blanc on siis pantu Baltikalla Pietarissa.

Maussa jatkuu tuoksun olutcocktailmainen linja, jossa ei ole jälkeäkään belgialaisista vehnäoluen hiivoista tai mausteista vaan pelkästään aasialaisia luumusuvun hedelmiä kuten persikkaa. Niitä ei kuitenkaan ainesosista Sinebrychoffin tiedotteen mukaan löydy, vaan luetteloon kuuluvat ohramallas, vehnä, sokerikulööri, sitruunahappo, maitohappo, askorbiinihappo, sitruskuori, korianteri ja humala.

Humala on ranskalaista Strisselspaltia, mutta se ei maistu lainkaan, kuten ei korianterikaan. Huomattavasta erilaisten happojen ryhmästä olueen ei ole myöskään jäänyt mitään merkittävää happamuutta, mikä varmaan oli tavoitteenakin. Sinebrychoffin mukaan olut ”nautitaan edukseen erottuvasta, tyylikkäästä sinisestä kierrätyslasipullosta tai vehnäolutlasista”. Tämä saattaa olla ensimmäinen kerta, kun olen nähnyt panimolta ensisijaiseksi astiasuositukseksi pullon suusta juomisen.  

* * * * *

Mitä kolmesta suurpanimoiden witbieristä suosittelisin siis juomaan, jos joskus vain ne olisivat tarjolla eikä mitään muuta?

Valinta kallistuisi ehkä klassikko Hoegaardeniin, jossa on sentään jotain belgialaista tunnelmaa – vaikka juuri tämän oluen alkuperäisestä olomuodosta on luultavasti vain rippeet jäljellä. Jos saatavana olisi myös Limburgse Witteä tai jonkin muun belgialaisen pienpanimon vehnäolutta, ottaisin varmasti sen. Blue Moon on erkaantunut ehkä turhan kauas omalle polulleen, jonka varrelta ei löydy aivan belgialaista tyylikkyyttä eikä uutta raikasta näkemystäkään. Kronenbourgin 1664 Blanc on puolestaan niin kyyninen ja epäolutmainen terassikansan rahastusväline, etten olisi sellaista osannut edes näiltä jättiläispanimoilta odottaa. Se jää siis kevyesti joukon hännille.

Vehnäolut – ainakin belgialainen variantti – ei ole aivan helppo laji siinä, että sen pitäisi olla yhtäältä autenttinen ja luonteikas mutta toisaalta panimot haluavat vedota sen raikkaudella myös oluen vieroksujiin. Liika happamuus karkottaa monia, muttei varmaan yhtä monia kuin vielä 1990-luvulla. Samalla jotkut muistanevat vehnäoluen takavuosilta mausteisena ja hiivaisena erikoisoluena, joka oli jotain todella erilaista kuin tavallinen lager. Nämä kantikset taas pettyvät, jos witbier ajetaan liian kepeään, hapokkaaseen ja sitruunaiseen suuntaan, puhumattakaan muista hedelmistä. Kepeydessä voi olla sekin riski, että oluen täytyy olla joko varsin tuoretta ja hyvin tehtyä tai muuten vaikutelma kääntyy äkkiä ylimaustetuksi tai esanssiseksi.

Yhtä kaikki maistelu oli mielenkiintoinen, ja se paljasti sekä yllättäviä eroja melko identtisiksi oletettujen tuotteiden välillä että vaikeuksia saada tätä tunnettua ja pidettyä oluttyyliä hyvin hallintaan. Suosittelen otannan perusteella etsimään “täydellistä vehnäolutta” pikemminkin pienten panimoiden rakkaudella tehdyistä tuotteista kuin näiden ylikansallisten markkinointikoneistojen kassakoneliuskoista.  

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s