Kovan päivän ilta Genevessä (1/2)

Istuimme Café-Crossroads-Bar -nimisessä kulmabaarissa Eaux-Vivesin kaupunginosassa ja totesimme, että seuraavana päivänä jalkalihakset olisivat takuulla kipeät. Olimme aamulla lähteneet soitellen sotaan, Mont Salève -vuoren rinteille, tietämättä mitä polkuja rinteissä on – ja millaista kuntoa ja varusteita ne vaatisivat.

Salève on korkeimmillaankin alle puolentoista kilometrin korkuinen, enemmän osa Jura-vuoristoa kuin Alppeja. Ei siis mikään Matterhorn. Sinne pääsee bussilla numero 8 Geneven keskustasta: itse vuori on Ranskan puolella, mutta sveitsiläisen bussin päätepysäkki ennen rajaa on kävelymatkan päässä téléphériquen (kabiinihissin) ala-asemalta. Hissi otettiin jälleen käyttöön kunnostuksen jälkeen viime kuussa, ja sillä mekin nousimme yläasemalle. Lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna, kun olimme paikalla, siellä vietettiin avajaisjuhlallisuuksia, joissa esiintyi muun muassa nuorallakävelijä, ja ruokarekkojakin oli ajettu vuoren laelle.

Ongelmat alkoivat, kun päätimme pienen piknikin jälkeen kävellä vuorelta takaisin ala-asemalle. Ihmettimme vähän, ettei alaspäin näyttänyt johtavan mitään selkeästi merkittyä polkua tai kävelytietä. Seurailimme neulansilmämäisesti mutkittelevaa autotietä jonkin matkaa, kunnes ala-asemalle johtava pikku polku löytyi. Aluksi se laskeutui melko rauhallisesti syksyisen metsän läpi, mutta ennen pitkää jyrkempiä kivikkoisia osuuksia tuli vastaan yhä useammin. Polun seuraaminen alkoi tuntua joissain lihaksissa, joiden ei muistanut olleen olemassakaan.

Jalat löivät jo pientä setsuuria siinä vaiheessa, kun polku siirtyi hetkeksi päällystetylle tielle lähellä Monnetier’n kylää. Huokasimme helpotuksesta – ehkä tämä tästä. Ihmettelimme kyllä, miksi polulla näkyi vain ylöspäin tulijoita, ja muita laskeutujia ei juurikaan. Kylän laitamilla käännyttiin taas alas muinaisen junaradan hammastuksia seurailevalle reitille, mikä ei ollut sekään erityisen helppokulkuista. Kun puiden välistä avautui näkymä alarinteeseen, laskusta vaikuttikin vielä yli puolet olevan edessä!

Karmeimmat vaiheet väsyneille jaloille olivat silti polun viimeisellä kolmanneksella, jossa rautakaiteista kiinni pitäen piti pahimmillaan navigoida lähes pystysuoraan vuorenrinteeseen hakatuilla kiviaskelmilla. Kun kaide välillä loppui, askeliaan sai asetella tarkasti kalkkikivien päälle kertyneillä syksynlehdillä, ettei lipeävä kenkä olisi suistanut polulta jyrkkään metsärinteeseen. Lämpötilat nousivat Genevessä kuun alussa vielä yli 25 asteeseen, joten hikistäkin hommaa patikointi oli. 

Kalloja ei kuitenkaan halkeillut eikä edes nilkkoja nyrjäytetty. Parin tunnin koettelemusten jälkeen päästiin alas Pas-d’Echellen kylään eli käytännössä Sveitsin entisen tulliaseman viereen. Olisihan neljä minuuttia kabiinihississä ollut helpompi ja tyylikkäämpi tapa laskeutua tältä vuorelta kaupunkivaatteissa. Paikallisille polku on varmasti lällärikamaa sekä ylös- että alaspäin, mutta satunnaisen matkailijan kannattaa harkita tarkkaan.

Crossroads-baari, jossa nuolimme haavojamme illalla, on yksi sopukka, johon Geneven porvarillinen ja elegantin asiallinen yleisvaikutelma ei ulotu. Ei se mikään anarkistinen punkkaribaari ole, mutta vaikutti, että aika pitkään on sinnitelty aaltoilematta uusimpien olut- tai muidenkaan trendien mukaan. Ranskalainen bière de garde oli valikoiman kuningas, ja nimenomaan La Goudale, jota löytyi niin blonde– kuin ambrée-versioina sekä vähemmän perinteisenä IPAna. Liekö jokin muukin Goudale ollut, ja blonde sekä hanassa että pullossa. Ysäribaarien fani tunnisti Crossroadsista tutunoloista sekamelskaa. Sisustuselementteinä oli muun muassa pullonkorkeilla täytettyjä oluttorneja. Sohvien väliset pikkupöydät olivat šakkilautoja, ja baarin takaosasta löytyi sekä biljardipöytä että rivi darts-peliautomaatteja.

Baaritiskillä markkinoitiin ”olutmetrejä”, jotka sisälsivät Goudale-pullojen lisäksi englantilaisen Woodforde’s-panimon pulloja sekä – yllättäen – Fuller’s Vintage Alea. Enpä ole sellaista ennen nähnyt. Yhdessä vitriinissä oli pientä suolaista, ainakin kauempaa katsoen joidenkin latinalaisamerikkalaisten pasteijoiden tyyppistä, mutta saattoi olla muutakin. Kaiken kaikkiaan Crossroads-Bar oli persoonallinen, ehkä vähän eksentrinenkin kulmakuppila, joskin täytyy myöntää, etten tiedä paikan tarinasta tämän lisäksi yhtään mitään.

No, jos äsken tuli vihjattua Crossroadsin olevan lievästi 90-lukulainen paikka, niin todellinen sellainen löytyy kuitenkin Geneven sataman vastarannalta. Siellä on kaupungin päärautatieasemaa Genève-Cornaviniä vastapäätä sijaitseva Les Brasseurs, josta lisää tämän postauksen jatko-osassa. Les Brasseursiin verrattuna Crossroads on nimittäin varsin ajaton baari.

Matkaraportin toinen osa löytyy täältä.

Ranskalaiset baltic porterit + pari jouluolutta

Vielä oli kaapin perukoilla muutama Sveitsistä ja Ranskasta joulukuussa tuotu olut, näistä viimeisistä kaksi on mannermaisia porttereita ja kaksi jouluoluita. Nekin vielä viikonloppuna testasin, joten saatiin loppuvuoden ”aktiivinen” varasto kulutettua loppuun. Uusi vuosi, uudet oluet. Ehkä Alkokin tuo taas jossain vaiheessa valikoimaansa joitain kiinnostavia uutuuksia, vaikka heidän jouluolutkautensa jälkeen onkin ollut hiljaisempaa. Panimomyymälät ja ruokakaupat tietysti tekevät jatkuvasti omaa juttuaan.

Näistä porttereista ensimmäisen valmistaja tuli jo mainittua aikaisemmassa postauksessa, jossa heiltä oli testissä tripel. Panimo on siis La Brasserie du Mont-Salève. Tämän tumman ranskalaisen oluen nimi on yksinkertaisesti Porter Baltique, siis oluttyylin nimi baltic porter vain ranskaksi käännettynä. Itse olen suomentanut sen usein itämerenportteriksi, ja niin toki ranskaksikin Itämeri on la mer Baltique. Prosentteja on 8 %.

Noista korkeammista prosenteista huolimatta Mont-Salèven vahva portteri on aika lailla monien kevyempien porttereiden oloinen, kahvin, suklaan ja paahteisen maltaan makuinen, samantapaisia elementtejä myös tuoksussa. Tyylin mukaisesti humalakatkeroa ei ole kauhean paljon. Miellyttävä ja hyvin tehty melko brittihenkinen portteri tämä Porter Baltique on, ja etikettien retrotyyli on myös visuaalisesti onnistunut.

Tässä oluessa ei siis ole varsinaisesti mitään ongelmaa, mutta ei se myöskään tarjoa mitään uutta tarttumapintaa baltic porter -kysymykseen – siis siihen miksi manner-Euroopan perinteiset portterit olisivat brittiläisistä esi-isistään erillinen oluttyyppi. Riittääkö se, jos jäljelle jää vain hiivojen ero, kun lopputulos on kaikilta aistittavilta piirteiltään samanlainen? Portteri on siis pintahiivaolut ja baltic porter tämän tulkinnan mukaan pohjahiivainen. On kuitenkin tunnettuja esimerkkejä, joissa tämäkään ei ole totta, esimerkiksi virolaisen Põhjalan Öö. Chris Pilkington panimolta kertoi joskus minulle, että Öö käy pintahiivalla mutta kylmässä lämpötilassa, ja sen jälkeen kypsyy nollassa asteessa. Pitäisikö eroa hakeakin enemmän mallas- ja humalapuolelta, jossa esimerkiksi Koff Porter ja Żywiec Porter suuntaavat brittiläisten raaka-aineiden sijaan Saksa–Böömi-akselille?

Sen sijaan toinen testatuista ranskalaisporttereista nyökkää manner-Euroopan ohella astetta enemmän myös Uuden maailman suuntaan. Cambier’n panimo on Croix-nimisessä kunnassa, joka on käytännössä Lillen esikaupunki. Tässäkin Baltic Porterissa on prosentteja 8 % mutta katkeruuden IBU-lukema peräti 50. Pullon etiketissä on mainittu humalalajike Tettnang (ei muita), joten humala voi siis olla saksalaistakin mutta sen tanakka määrä muistuttaa 2000-luvun amerikkalaisista tyyliversioinneista. Sinänsä kelpo olut vaikuttaisi olevan tämäkin, mutta korkea humalointiaste vähän peittää alleen muuta ja sopisi ehkä paremmin muhkeaan imperial stoutiin.

Sitten ensimmäinen jouluolut, se on peräisin Sainte-Cru-panimolta Colmarista. Heiltä maistoin Pariisissa myös mainion belgialaistyylisen hunajaoluen nimeltä Orange Mécanique. Rage Against Christmas (7 %) on sen sijaan punaruskea, tammilastuilla maustettu (”triple oak”) olut, joka tuoksuu kuitenkin enemmän entisaikojen karamellisille jenkki-ipoille kuin tammelle. Maku on mausteisen oloinen, karamellimaltainen, mutta siinä on vähän jotain kasvimaisen epämääräistä. Silti myös viskissä uitettujen tammilastujen maku tulee sinänsä tyylikkäästi mukaan. Humalapuolella on Columbusta ja Citraa mutta sen verran maltilla, että maussa edellämainitut tammijutut melkein jyräävät niiden ominaisuudet. Katkeruutta on vain vähän (20 IBU) ja reseptissä lisäksi kandisokeria, viljapuolella normaalin pale-maltaan lisäksi vehnää, caramunichia ja special W:tä.

Le Saut de l’Ange (8 %) on sveitsiläinen tummanruskea jouluolut Le Fou du Roi -panimolta eli Hovinarrilta. Tuoksu on aika lailla joulumausteinen ja maussa vaikutelma vain voimistuu. Etiketissä mainitaankin, että mukana on tähtianista, kanelia ja muskottia, eli jos niistä ei joulutunnelmaa irtoa niin ei mistään. Totuus on, että tästä oluesta on melko vaikea sanoa mitään noiden mausteiden ohi, sen verran ne valtaavat alaa maussa. Ei pohjaolut varmasti huono ole, mutta hieman hillitymmin ainakin itse hyödyntäisin maustehyllyä jopa joulun aikaan.

Ranskalaiset tripelit #2: Vendale Saint Roch ja O’Clock Side Effect

Toiset kaksi Ranskan-matkalta tuotua tripeliä pääsevät nyt maistoon. Edelliseen postaukseen olin onnistunut nappaamaan neljän satsista ne ”modernimmat” kaksi, siis enemmän amerikkalaisvetoisen craft beerin humalointi-ideologiaan nojaavat yksilöt. Nämä loput ovat ehkä astetta perinteisempiä.

Vendale (myös VNDL) on panimo Etelä-Ranskasta Montpellier’n metropolialueelta, ja sen tripel-olut Saint Roch (9 %) on edellisiin verrattuna aivan erilainen. Pikemminkin laadukkaiden vahvojen lagereiden kaltainen (vrt. esim. Budvar Reserve), kullanoranssi olut on nyt lasissa, ja humaloinnissa on käytetty brittiläistä East Kent Goldingsia. Aprikoosia, mantelia, kuivattua banaania löytyy mausta, ei tyypillisiä belgialaisten vaaleiden oluiden estereitä eikä ihmeemmin sikäläisten hiivojen mausteitakaan. Tämä voisi olla mukava olut sellaisenaan, mutta tässä vertailussa vähän jää hedelmäisempien uustripelien varjoon, kun kuitenkin aitojen belgialaistripelien puraisu – hiivaperäinen pippuri tai poltetun sokerin lämpö – puuttuu myös.

O’Clock Brewing -panimon Side Effect (9 %) on tyyliltään perinteisin näistä tripeleistä, kuten etiketissäkin kehutaan. Panimo on Pariisin lähiseudulla, kivenheiton päässä Versailles’n linnan puistosta, ja se on tehnyt kollaboraatio-olutta esimerkiksi Sori Brewingin kanssa. Side Effect on panimon omaa valikoimaa, ilmeisen hiiva- ja mallasvetoinen olut, mutta jos hiiva on belgialaista, se tuottaa hedelmien ja mausteiden efektejä, jotka tuovat lopputulosta lähelle tiettyjä humalavetoisempia juttuja. Väri on jälleen aprikoosin oranssi, ei pilsnerin vaalea. Aika tuhti olut, joka pitää otteessaan. Hiiva on varsinkin tuoksussa dominoiva, mutta maun puolella vaikutelma on melko linjakas ja hyvin tehty. Makeutta on jonkin verran ja sitä jää jälkimakuunkin.

Tästä neljän ranskalaisen tripelin sarjasta suosikkini taisi olla viimeinen eli Side Effect. Johtuuko suosio siitä, että se oli perinteisimmällä tavalla belgialaisen makuinen? Ehkä. Kaikissa neljässä oli kuitenkin hyvän käsityömäisen osaamisen merkkejä, joten täysiä pommeja ei tähän maistelusarjaan mahtunut, ja kaikissa oli jokin oma ideansa.

Ranskahan on panimoiden määrällä mitattuna nykyään Euroopan johtava maa noin 2 300 panimonsa voimalla. Näistä valtaosa on viime vuosina perustettuja nyrkkipajoja, ja tämän vuosikymmenen edetessä näemme, kuinka suuri osa osoittautuu elinkelpoisiksi. Täältä kyynisestä Pohjolasta käsin olisi helppo veikata, että joukossa on paljon tyhjää ilmaa ja haihattelua, mutta enpä toisaalta lähtisi myös kevyesti aliarvioimaankaan ranskalaisten suorituskykyä ja tahtotilaa, kun ruokaan ja juomaan liittyvästä elinkeinosta puhutaan.

Ranskalaiset tripelit #1: Mont Salève Triple ja Elixkir Sans Foi Ni Loi

Ostin joulukuun alussa Pariisin À la bière comme à la bière -olutkaupasta neljä belgialaistyylistä tripel-olutta, jotka kaikki olivat peräisin ranskalaisilta panimoilta eri puolilta maata. Varmaan pitäisi sanoa tripelin sijaan triple, kun Ranskassa kerran ollaan – kuten Belgian ranskankielisillä alueillakin sanotaan. Neljä aika erilaista olutta on joka tapauksessa kyseessä, tämä käy maistelussa ilmi. Kertaan alla muistiinpanoni testikierrokselta, kaksi ensimmäistä tähän kärkeen. 

La Brasserie du Mont Salève sijaitsee Geneven metropolialueella mutta Ranskan puolella rajaa. Triple (8 %) on oranssi, ei ihan perinteisen tuoksuinen – mukana on appelsiininkukkaa melkein kuin Cascade-humalassa (en tiedä, onko sitä käytetty) sekä jotain intensiivistä ammoniakkimaista. Maussa on sitrusta, appelsiinimarmeladia (ei sitä brittien paahtoleipien päälle siveltävää kirpeää vaan sokeroitua marmeladimakeista), sekä pienesti mineraalia. Kaikkien tripelien janalla tämä on kuivemmasta päästä.

Brasserie Elixkirin Sans Foi Ni Loi’ssa (9 %) on vielä selvempi moderni tuoksahdus, mustaherukan lehteä ja trooppista hedelmää, ja maussa minttua sekä ylikypsää herukkatyyppistä marjaa. Barbe Rouge, Sabro ja Sorachi Ace ovat humalina tässä versiossa, aikaisemmissa erissä ilmeisesti muitakin komboja ollut. Ranskan Alsacessa – ei ihan kaukana panimon kotiseuduilta – kehitelty Barbe Rouge on humalalajikkeista se, joka tuo makuun selkeän mustaherukan vivahteen. Mintusta vastaa ilmeisestikin Arden nemesis Sabro, johon en ole ainakaan tripelissä koskaan törmännyt. Sorachi Ace on joskus todella omaleimaisen makuinen, mutta nyt se hukkuu kokonaisuuteen. Ei hassumpi tripel tämäkään vaikka aika kaukana belgialaisluostarien viboista.

Toiset kaksi tripel-arviota löytyvät seuraavasta postauksesta.

1664 Kronenbourg Blanc, Hoegaarden ja Blue Moon – megapanimoiden belgianvehnät

Tämän postauksen kolme vehnäolutta ovat kaikki belgialaistyylisiä, siis hollanninkielinen sana on witbier. Ainakin Kronenbourgin kotimarkkinoilla Ranskassa termi kuuluu tietysti bière blanche, samoin Hoegaardenin reviirillä isossa osassa Belgiaa. Yksi oluista on Belgiassa valmistettua, eikä aina sekään. Venäjällä tehdään Kronenbourgia (muun muassa Suomen markkinoille) ja siellä on viime vuosina pantu myös Hoegaardenia. Blue Moon on amerikkalainen, mutta sitäkin on olemassa Atlantin tällä puolen ainakin brittivalmisteisena.

Ennen maistelua muutama sana kunkin oluen merkityksestä ja syntyhistoriasta. Tätä oluttyyliä ei olisi olemassa ilman Hoegaardenin olutta, siinä koko homman lähtökohta. Hoegaarden on pikkukaupunki Belgian Brabantissa, jo 1500-luvulla kaukana omien rajojensa ulkopuolella tunnettu panimokeskus. Paikallinen vehnäolut, jonka raaka-aineet ovat ohramallas, mallastamaton vehnä, pomeranssinkuori ja korianteri, oli hukkumassa historian unholaan 1960-luvulla, jolloin Pierre Celis alkoi uudelleen valmistaa sitä. Nykyinen Hoegaardenin panimo on hänen yrityksensä toiminnan jatkaja.   

Kun Blue Moonin kehittäjä, Coorsin panimolla Denverissä työskennellyt Keith Villa lähti opiskelemaan tohtorintutkintoa Brysseliin vuonna 1988, Hoegaarden oli vasta kaksi vuotta aikaisemmin myyty isolle Interbrew’lle (nykyinen AB-InBev). Aikalaistodistusten perusteella siinä oli vielä silloin Pierre Celisin aikainen potku jäljellä, vaikka muutama lisävuosi panimojättiläisen omistuksessa hioikin jo persoonallista särmää pois.

Voisi siis ajatella, että jos Keith Villa halusi tuoda belgialaista panimo-osaamista tämän oluen muodossa Amerikkaan luodessaan Blue Moonin, se olisi lähempänä alkuperäistä Hoegaardenin olutta kuin InBevin muokkaamaa versiota. Kuitenkin Blue Moon Brewing Company – Molson Coorsin tytäryhtiö – kertoo nettisivuillaan, että Villa tiesi amerikkalaisten kaipaavan hieman makeampaa olutta ja teki siis sellaisen. Blue Moon lanseerattiin vuonna 1995. Olutkirjoittaja Stan Hieronymus muistelee, että se löi todella läpi amerikkalaisen pienpanimoyleisön suursuosikkina vasta kymmenkunta vuotta myöhemmin.

Entäpä Kronenbourg? Ranskan Strasbourg ei ole varmasti kaukana Etelä-Saksan läntisimmiltä vehnäolutalueilta, mutta belgialaisen witbierin kanssa kaupungilla ei ole perinteisesti ollut mitään tekemistä. Kronenbourg on kaupungin 350-vuotinen panimoylpeys, jonka tunnetuin tuote on tietysti lager nimeltä 1664. Siitä on nyttemmin kehitelty witbierversio 1664 Blanc, josta panimon ranskalaisilla sivuilla ei ole juurikaan tietoa mutta emoyhtiö Carlsbergin kansainväliset sivustot hoitavat homman. Ranska-romantiikkaa hyödyntävässä sanataiteilussa ei ole säästelty, ja ilmaus “elegantly playful” toistuu usein.

Näin on koossa kolmikko, jossa takapiruina on siis todella suuren kokoluokan toimijoita. Hoegaardenin omistaja AB-InBev on maailman isoin panimoyhtiö, jonka aivot eli pääkonttori on Belgian Leuvenissä mutta iso osa sielusta ja ruumiista Etelä- ja Pohjois-Amerikan tytäryhtiöissä. Blue Moonin emofirma Molson Coors on kanadalaisvetoinen ja kasvoi muutama vuosi sitten Pohjois-Amerikan suurimmaksi oluenvalmistajaksi. Kronenbourg tosiaan kuuluu tanskalaiselle Carlsbergille, joten sitä jakelee Suomessa Carlsbergin tytäryhtiö Sinebrychoff – joka näköjään markkinoi myös Hoegaardenia meillä. Blue Moonia tuo Olvi-omisteinen Servaali.

Väliolut

Ennen kuin mennään megapanimoiden kolmikkoon, otetaan kalibrointiolueksi Limburgse Witte (5 %). Tämä ei ole suuren panimon tuote vaan maakuntasarjan belgialainen witbier Cornelissen-panimolta. Tuoksu on eittämättä witbiermäinen ja lupaa hyvää, mutta siinä on jokin elementti jota nenäni ei tunne – ehkä maitohappo? Mausteita varmaan on mukana, ehkä korianteria, hiivan estereitä ja mieto sitrushedelmän aromi. Ulkonäöltään olut on vaalean keltainen ja samea.

Maku on kevyt – makeahko, mutta ei liian – ja suutuntuma melko hento. Hiivan hedelmäisiä sivutuotteita tuntuu myös maussa, mutta siinä on lisäksi saippuaisen hapokasta sitrusta, mineraalisuutta ja maustehyllyä (jälleen kai korianteri). Maltaan makua on varsin vähän, humala ei maistu käytännössä lainkaan, ja jälkimakuun jää pääasiassa sitrushedelmän kuorta. Asiallinen ja pätevä witbier tämä on, ehkä parasta belgialaista indie-witiä Suomen kaupoissa tällä hetkellä, mutta tyylin puitteissa varmaan voisi mennä vieläkin raikkaampaan ja vähemmän saippuamaiseen suuntaan.

 

Kolmen oluen maistelut

Hoegaarden (4,9 %) tuoksuu Hoegaardenille, käytännössä kai belgialaiselle hiivalle ja jonkinlaiselle mausteelle. Tuoksu on miedompi ja yksiulotteisempi kuin edellisessä oluessa ja viittaa limburgilaiseen verrattuna melkein luostariolutosastolle. Myös maussa on jotain ”yritimme tripeliä mutta jätimme puolet raaka-aineista pois” -tyyppistä limboilua. Väriltään olut on tutun vaalea ja samea.

Belgialainen vehnäolut on yksi Euroopan klassisista oluttyyleistä, ja Hoegaardenin pitäisi olla paitsi tyylin esivanhempi myös tietenkin sen osuvin edustaja, enkä nyt saa kiinni, miksi tämä olut sitä oikeastaan olisi. Maku menee vähän pahvimaisesti tukkoon, se on lähinnä yleishiivainen, miedosti sitrusmaisen hapokas, ja luostarityylisen esterinen. Siinä ei ole mitään raikasta wau-elämystä tai muutakaan, mikä nostaisi sen satojen kopioidensa yläpuolelle – melkeinpä päinvastoin. Tämä ei ehkä ole huono olut sinänsä mutta ei nouse niiden vaatimusten tasolle, mitä sille voi perustellusti asettaa. 

Blue Moon on belgialaistyyppiseksi vehnäolueksi yllättävän vahvaa (5,4 %) ja ennen kaikkea aika tummaa, melkein kuin Valion omenamehua mutta suodattamatonta. Tietysti kyseessä on edelleen vaalea olut mutta siis suunnilleen kinuskin värinen. Tuoksu ei muistuta läheisesti Hoegaardenia jos kohta ei Limburgse Witteäkään, vaan on erikoisen mantelimainen, vähän mausteinen. Maussa on ylikypsää sitruunaa, taas kerran vähän paperista tukkoisuutta ja mantelilikööriä. Jälkimakuun jää vain aavistus hapokkuutta.

Yllä mainittu amerikkalaisen ja belgialaisen vehnäolutmaun ero on siis ollut Keith Villan suuntaviittana hänen kehittäessään Blue Moon -olutta, ja toki tämä onkin varmaan jonkinlainen Disney-versio 30 vuoden takaisesta Hoegaardenista. Ongelmana vain on, että myös nykyinen Hoegaarden on Disney-versio entisestä itsestään, joten paremmuutta tai autenttisuutta ei ainakaan näiden kahden oluen välillä ole ihan helppo todentaa. Sanoisin kuitenkin, että Blue Moon nousee hädin tuskin nykyisenkään Hoegaardenin tasolle.

Kronenbourg 1664 Blanc (4,5 %) on tämän vehnäolutkattauksen miedoin ja selkeästi myös uusin tulokas markkinoilla. Viilennetty olut ei tahdo tuoksua aluksi juuri miltään, mutta minuutin tai parin lämpeneminen tuo esiin hölmön aprikoosin tai persikan tuoksun. Olut on vaalea, ilmeisesti suodatettu mutta kuitenkin vähän sumuisen näköinen. Ainakin Suomessa myytävä 1664 Blanc on siis pantu Baltikalla Pietarissa.

Maussa jatkuu tuoksun olutcocktailmainen linja, jossa ei ole jälkeäkään belgialaisista vehnäoluen hiivoista tai mausteista vaan pelkästään aasialaisia luumusuvun hedelmiä kuten persikkaa. Niitä ei kuitenkaan ainesosista Sinebrychoffin tiedotteen mukaan löydy, vaan luetteloon kuuluvat ohramallas, vehnä, sokerikulööri, sitruunahappo, maitohappo, askorbiinihappo, sitruskuori, korianteri ja humala.

Humala on ranskalaista Strisselspaltia, mutta se ei maistu lainkaan, kuten ei korianterikaan. Huomattavasta erilaisten happojen ryhmästä olueen ei ole myöskään jäänyt mitään merkittävää happamuutta, mikä varmaan oli tavoitteenakin. Sinebrychoffin mukaan olut ”nautitaan edukseen erottuvasta, tyylikkäästä sinisestä kierrätyslasipullosta tai vehnäolutlasista”. Tämä saattaa olla ensimmäinen kerta, kun olen nähnyt panimolta ensisijaiseksi astiasuositukseksi pullon suusta juomisen.  

* * * * *

Mitä kolmesta suurpanimoiden witbieristä suosittelisin siis juomaan, jos joskus vain ne olisivat tarjolla eikä mitään muuta?

Valinta kallistuisi ehkä klassikko Hoegaardeniin, jossa on sentään jotain belgialaista tunnelmaa – vaikka juuri tämän oluen alkuperäisestä olomuodosta on luultavasti vain rippeet jäljellä. Jos saatavana olisi myös Limburgse Witteä tai jonkin muun belgialaisen pienpanimon vehnäolutta, ottaisin varmasti sen. Blue Moon on erkaantunut ehkä turhan kauas omalle polulleen, jonka varrelta ei löydy aivan belgialaista tyylikkyyttä eikä uutta raikasta näkemystäkään. Kronenbourgin 1664 Blanc on puolestaan niin kyyninen ja epäolutmainen terassikansan rahastusväline, etten olisi sellaista osannut edes näiltä jättiläispanimoilta odottaa. Se jää siis kevyesti joukon hännille.

Vehnäolut – ainakin belgialainen variantti – ei ole aivan helppo laji siinä, että sen pitäisi olla yhtäältä autenttinen ja luonteikas mutta toisaalta panimot haluavat vedota sen raikkaudella myös oluen vieroksujiin. Liika happamuus karkottaa monia, muttei varmaan yhtä monia kuin vielä 1990-luvulla. Samalla jotkut muistanevat vehnäoluen takavuosilta mausteisena ja hiivaisena erikoisoluena, joka oli jotain todella erilaista kuin tavallinen lager. Nämä kantikset taas pettyvät, jos witbier ajetaan liian kepeään, hapokkaaseen ja sitruunaiseen suuntaan, puhumattakaan muista hedelmistä. Kepeydessä voi olla sekin riski, että oluen täytyy olla joko varsin tuoretta ja hyvin tehtyä tai muuten vaikutelma kääntyy äkkiä ylimaustetuksi tai esanssiseksi.

Yhtä kaikki maistelu oli mielenkiintoinen, ja se paljasti sekä yllättäviä eroja melko identtisiksi oletettujen tuotteiden välillä että vaikeuksia saada tätä tunnettua ja pidettyä oluttyyliä hyvin hallintaan. Suosittelen otannan perusteella etsimään “täydellistä vehnäolutta” pikemminkin pienten panimoiden rakkaudella tehdyistä tuotteista kuin näiden ylikansallisten markkinointikoneistojen kassakoneliuskoista.  

Ranskan uusi pienpanimoaalto käynnistyi Bretagnessa brittituella

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 11. luukku.

Kirjoitin tällä ja viime viikolla tähän joulukalenteriin jo Alankomaiden ja Belgian olutkentän vaiheista 1980-luvulla, kun pisaroittain syntyneistä uusista pienpanimoista alkoi muodostua pieni aalto. Saksasta ja Britanniasta on tulossa lisää myöhemmissä luukuissa, mutta tänään käännetään katse Ranskaan. Nyt 2020-luvun alkaessa Ranska on yllättäen Euroopan panimorikkain maa, mutta 40 vuotta sitten panimoita oli siellä vain kaksi tusinaa.

Germaanisen ja romaanisen Euroopan raja on ehkä häilyvä, mutta se kulkee suurin piirtein Eurotunnelin suulta Belgian halki Luxemburgiin ja sieltä Vogeeseille ja Sveitsiin. Olut- ja viini-Euroopan raja menee ainakin nykyään hieman etelämpänä. Koko Belgia ja iso osa Pohjois-Ranskaa on kiistatonta olutaluetta, yhtä maanosan vanhimmista ja tiheimmistä. Alsace–Lorrainen alueella ja varsinkin Strasbourgissa on tunnetusti pitkiä panimoperinteitä. Omana kelttiläisenä saarekkeenaan on Bretagne, jonka kulttuuriin oluenvalmistus on myös perinteisesti kuulunut.

Juuri Bretagnessa syntyi vuonna 1985 panimo, joka monien lähteiden mukaan on Ranskan ensimmäinen uusi pienpanimo maailmansotien jälkeen. Panimon nimi oli tuolloin Brasserie des Deux Rivières (“kahden joen panimo”), ja se kulkee nykyään olutbrändinsä nimellä Coreff. Coreff (korev) tarkoittaa bretonin kielellä olutta, ja perustajien Christian Blanchardin ja Jean-Franois Malgornen ensimmäinen resepti oli punaruskea Coreff Ambrée.

Puuhamiehet saivat tuolloin 80-luvulla avukseen panimoa rakentamaan Peter Austinin, joka oli perustanut Englantiin vuonna 1978 Ringwood Breweryn. Austin auttoi sittemmin alkuun kymmeniä panimoita Britanniassa ja muissa maissa – esimerkiksi Amerikassa oli lähes sata hänen pystyttämillään laitteilla toimivaa pienpanimoa. Tänä päivänä Coreff on Bretagnen suurin panimo, ja se on siirtynyt alkuperäisestä sijainnistaan rannikon Morlaix’sta sisämaahan Carhaix’hen.

Kun pienpanimorintamalla alkoi tapahtua, yksi polttopisteistä oli Nord, Ranskan pohjoisin osa. Lillessä avautui jo vuonna 1986 ensimmäinen Les 3 Brasseurs -panimoravintola, ja muutakin aktiivisuutta kaupungissa oli. Maaseudulla uusia panimoita avautui esimerkiksi vuonna 1989 Brasserie Bailleux, vuonna 1993 maatilapanimo Ferme-Brasserie Beck ja vuonna 1996 Brasserie Thiriez. Näiden rinnalla oli muitakin innokkaita yrittäjiä, jotka katsoivat tulevaisuuteen katsomalla menneisyyteen, entisaikojen pintahiivaperinteisiin.

Ehkä yhtenä syynä pohjoisranskalaisten aktiivisuuteen oli Belgian rajan läheisyys. Belgiassa uusia pienpanimoita oli syntynyt 80-luvulla ja 90-luvun alussa jo pitkä liuta. Inspiroiduttiin esimerkiksi luostarioluista. Toinen syy oli se, ettei vanha pienpanimoperinne ollut Pohjois-Ranskasta koskaan kunnolla sammunutkaan – ja se perinne oli pääkaupunkien asettamista valtionrajoista riippumaton. Historiallisesti Flanderi jatkui olutalueena kymmenien kilometrien matkalla Ranskan puolelle; esimerkiksi oud bruin oli muinoin flaamilainen perusolut molemmin puolin rajaa.

Ranskan pohjoisrajan tuntumassa toimi edelleen muutamia vanhoja pienpanimoita, saman tapaisia joita Belgiassa oli yhä kymmenittäin. Esimerkiksi Duyckin panimosuku, jonka ensimmäinen panimo perustettiin jo vuonna 1900, lanseerasi vuonna 1949 samppanjapullossa myytävän bière de garden, joka on oikeastaan nykyajan pohjoisranskalaisen pienpanimoperinteen kulmakivi. Sitä kutsuttiin “vanhaksi olueksi”, eikä pullossa ollut etikettiä eikä muutakaan tekstiä. Brasserie Duyck rakensi siitä kuitenkin brändin, joka pääsi 1960-luvun lopussa levitykseen ruokakauppoihin. Oluen nimeksi tuli Jenlain kylän mukaan, jossa panimo oli 1920-luvulta asti sijainnut.

Muita useammassa sukupolvessa periytyneitä perhepanimoita Nordissa ovat muun muassa Brasserie Theillier, Brasserie de Saint-Sylvestre, Brasserie de Saint-Omer, Brasserie la Choulette ja Brasserie Castelain. Kukin näistä 1800-luvun lopussa tai 1900-luvun alussa perustetuista panimoista tekee jotakin enemmän tai vähemmän bière de garde -tyylistä tuotetta, ja sen lisäksi mahdollisesti lukuisia muita oluita. Esimerkiksi Brasserie Castelainin vuonna 1979 lanseeraama Biere du Ch’ti (6,4 %) sai muuten uutta imua kymmenkunta vuotta sitten Bienvenue chez les Ch’tis -komediasta (vapaasti suomennettuna: “Tervetuloa Pohjois-Ranskaan”).

Bière de garde on olut, jota nykyajan oluttyylikuvastot (esim. BJCP) kohtelevat jokseenkin eri lailla kuin Belgian puolella syntynyttä saisonia, vaikka näissä kahdessa on todennäköisesti ollut alun perin kyse käytännössä samasta perinteestä. Saisonista kuvaillaan miedompaa pöytäolutversiota (“maatyöläisille”) ja tavernavahvuista versiota. Bière de gardea kohdellaan vain mallasvetoisena luksusoluena, joka todellisuudessa kuitenkin on siis maailmansotien jälkeinen versio tästä perinteestä (vrt. Saison Dupont). Tämä on oluttyyliluokituksiin sisäänrakennettu ongelma: jos halutaan, että saison ja bière de garde ovat yksiselitteisesti kaksi eri tyyliä, silloin jommankumman historiaa on keinotekoisesti vääristeltävä.

* * * * *

Pohditaan jatkopostauksessa lisää Ranskan pienpanimorenessanssin vaiheita 1990-luvulla ja uuden vuosituhannen puolella. Kuinka pitkälle pärjättiin kotimaisella blonde–ambrée–brune (vaalea–punaruskea–tumma) -valikoimalla, ja missä vaiheessa piti ryhtyä tuomaan kolmikirjaimisia lyhenteitä kuten IPAa ja APAa Atlantin takaa? Ja mikä oli Pariisin rooli Ranskan nykyisessä olutmaisemassa?

(Kuva: Flickr.com, Bernd Rostad, CC BY 2.0. Lähde: G. Thierry, Sur la route des bières du Nord-Pas-de-Calais.)

Mont des Cats: valetrappisti uusintamaistelussa

Kun Pohjois-Ranskassa toimiva Mont des Cats’n luostari ilmoitti vuonna 2011 lanseeraavansa oman oluen, Belgian ulkopuolella ei vielä ollut trappistiluostarien oluita muualla kuin Alankomaiden Koningshoevenissa eli “La Trappessa”. Sittemmin niitä on tietysti alettu tehdä myös Italiassa, Itävallassa, Yhdysvalloissa ja Britanniassa sijaitsevissa luostareissa.

Mont des Cats’n uutuustuote herätti kiinnostusta monessa maassa, vaikka siinä oli yksi iso ongelma: olut valmistettiin Chimayssä Belgiassa eikä se siis saanut käyttää kuusikulmaista trappistilogoa etiketeissään. Jos sitä oltaisiin tuomassa markkinoille nyt, voisi jopa kuvitella ranskalaismunkkien päätyvän toiseen ratkaisuun ja perustavan oikean panimon omiin tiloihinsa. Trappistimerkin pienoinen inflaatio on varmasti johtanut tilanteeseen, jossa “epäaito” trappististatus ei liene kummoinenkaan mainosvaltti maailmalla. Paikallisemmin kauppa varmaan käy, ja mikäs siinä. 

Maistoin olutta 8–9 vuotta sitten pian sen tultua kauppoihin Belgiassa. Olisin tuon aiemman maistelun perusteella muistellut tämän olevan tumma olut tai tummahko amber, mutta kyseessä on (ainakin tänä päivänä) vaaleamman punaruskea, hiukan samea luostariolut. Vaikka Mont des Cats’n olut on siis pantu Chimayssä, se ei muistuta kovin selkeästi mitään heidän omista oluistaan, edes Rougea, joka on kuitenkin lähimpänä. Vahvuutta on 7,6 %.

Nyt uudestaan maistaessa hedelmäinen ja mausteinen olut nojaa ilmiselvästi belgialaisen luostarioluen aistimaailmaan, ehkä jonnekin dubbelin, maallisen amberin ja miedon tripelin välimaastoon asettuen. Jälkimakuun jää reippaasti hedelmäisyyttä, ehkä kuivattua aprikoosia tai banaania, ja minttuinen humalakatkero. Tämä on kelpo olut, vaikka ei belgialaisten luostarioluen klassikoiden rinnalla ehkä erityisemmin loistakaan. Tuotetta pitäisi vielä vähän terävöittää, jos siihen pyrittäisiin.

En tunne Mont des Cats’n nykyisen oluen syntyhistoriaa sen tarkemmin – onko tuote tehty ranskalaisten munkkien toiveiden mukaan vai mistä ideat on saatu. Kohtuullisen varman päälle chimayläiset tässä tilaustuotteessa ovat kuitenkin pelanneet. Mont des Cats’ssa on kyllä toiminut vuosina 1848–1907 omakin panimo. Itse asiassa jopa Westvleterenin perustajamunkit, jotka toki käynnistivät oman panimonsa jo vuonna 1838, olivat lähtöisin Mont des Cats’sta (jossa silloin ei siis vielä ollut panimoa). Nyt siis sellaista ei ilmeisesti vuoden 2011 jälkeenkään ole avattu uudelleen.  

Vanhasta panimotoiminnasta kertoili luostarin taloudenhoitaja, veli Bernard-Marie van Caloen, aikoinaan Chimay-yhteistyön lanseeraustilaisuudessa*: “Ensimmäinen luostarissa pantu olut [vuonna 1848] näyttää olleen alkoholipitoisuudeltaan mieto, ruskea olut. Melko pian ryhdyttiin panemaan vaaleampaa, vahvempaa olutta, sillä luostarissa ei haluttu kilpailla samoilla tuotteilla kuin muut paikalliset panimot. Olutta myytiin Pariisissa saakka. Sen pullottamisesta ei ole säilynyt mitään merkkejä, mutta olutta myytiin puutynnyreissä, joiden kannessa oli pyöreä etiketti. Vanhoissa kuvissa näkyy myös luostarin alueella sijainnut humalatarha ja munkkeja poimimassa humalan kukintoja.”

(* Ranskankielinen lehdistötiedote löytyy täältä.) Kuva: Pierre-André Leclercq, Flickr.com, CC BY-SA 2.0.

Saksalaisen oluen päivä 2020

Tänään vietettiin saksalaisen oluen päivää (Tag des deutschen Bieres) tilanteessa, jossa Baijerin osavaltio on vasta toissapäivänä ilmoittanut peruuttavansa Oktoberfestin – Saksan ja kenties koko maailman tunnetuimman olutaiheisen tapahtuman. Lukuisia muita esimerkkejä koronapandemian vaikutuksista Saksan olutalaan voisi kaivaa, mutta ne olisivat luultavasti paljolti samoja kuin muissakin maissa.

Olutkoiran ennustajanlahjat eivät riitä kertomaan mitään siitä, mitä saksalaiselle oluelle kuuluu joskus tautikriisin ja sen mahdollisten jälkiaaltojen iskeydyttyä alaan. Tutkaillaan siis hiukan tilastojen kautta, mihin saksalainen olut oli matkalla ennen koronaa.

Fakta: Saksa ei ole enää EU:n ykkösmaa panimoiden määrällä mitattuna. Kuka muuten arvaa, mikä se on?

Ollessaan vielä EU:n jäsenvaltio Britannia ehti ohittaa Saksan panimoiden määrässä. Brewers of Europen tilastojen (via Ron Pattinson) mukaan tämä tapahtui jo vuonna 2013. Kahden maan käyrät olivat olleet edellisinä viitenä vuonna hyvin erimuotoiset. Saksassa panimoiden määrä kasvoi kahdeksallatoista (1 331 -> 1 349), Britanniassa taas kaksinkertaistui (745 -> 1 490).

Nyt Britanniassa on yli kaksituhatta panimoa, mutta Britannia ei ole enää EU:ssa. Sen sijaan yksi perustajavaltioista on viimeisimmän tilastoidun vuoden aikana kirinyt Saksan ohi. Nimittäin Ranska. Brewers of Europen mukaan Ranskan panimomäärä on hypännyt 1 100:sta 1 600:aan vuosien 2017–2018 välillä, kun taas Saksassa nousu oli vaatimaton (1 492 -> 1 539).

Tuotantoluvuissahan Saksa on edelleen kirkkaasti ykkönen lähes sadalla miljoonalla hehtolitrallaan. Puola on kakkonen, ja se jää Saksan luvuista reilusti alle puoleen. Ranskan oluttuotanto oli vuonna 2018 vain 22 miljoonaa hehtolitraa, vähemmän kuin Alankomailla. Tietysti kokonaistuotantoluvuissa on pitkälti kysymys bulkkilagerista: Saksa ei ole suinkaan ainoa EU-maa, jossa luvut ovat 2010-luvun aikana laskeneet (Suomi on toinen, ja monia muitakin on).

Aivan yhtä kirkkaasti Saksa johtaa tilastoa oluen kokonaiskulutuksessa vuonna 2018. Nykyisistä EU-maista mikään muu ei yllä edes puoleen Saksan lukemista (Espanja on muuten kakkonen ja Ranska viides). Toisaalta tässäkin tilastossa Saksan käyrä on laskeva, kun taas latinalaisessa Euroopassa kulutus on noussut. Per capita -kulutuksessa Saksa on vasta kolmantena, mikä kertonee edelleen siitä, että baijerilaiset juovat tolkuttomasti olutta ja pohjoissaksalaiset maltilla.

Ehkä yllättävämpi tilastofakta on baarissa juodun ja kotona juodun oluen (on-trade/off-trade) suhde. Ainakin itse ajattelen Saksaa tässäkin Baijerin kautta: ukot istuvat joka ilta Stammtischin ääressä ja eiköhän rouvatkin jossain välissä kolpakon tai pari kumoa. Mutta tilaston mukaan Saksassa on Euroopan viidenneksi heikoin suhde baarimyynnin kannalta. Isoimmat oluen baarikulutuksen osuudet löytyvät sen sijaan Välimeren rannoilta sekä Brittein saarilta, Belgiasta ja Luxemburgista.

* * * * *

Tilastoilla voi tietysti tehdä temppuja ja niiden keräämistapojakin pitää aina tarkastella kriittisesti. Itseäni esimerkiksi kutkuttaisi kysyä Ranskan ja Saksan panimoliitoilta vuonna 2017 perustettujen panimoiden listoja. Mikä sattuma, että Ranskassa mennään aina tasaluvusta toiseen (1 100 -> 1 600, eli 500 panimon lisäys)! Saksassa lisäystä on tarkalleen 47, ei esimerkiksi 50.

Joka tapauksessa on sanottava – ja tämä on sanottu monesti muuallakin – että Saksa ei ole Euroopan craft beer -aallon dynaamisin maa. Panimoiden määrän kasvuhan liittyy juuri tähän kenttään. Kyllä, Saksassakin on paljon moderneja amerikkalaistyylisiä pienpanimoita ja parhaat niistä ovat oikein hyviä. Kyllä, Saksan pienpanimot ovat löytäneet pohjoisten osavaltioiden historialliset oluttyylit kuten Gosen ja Berliner Weissen – mutta eivät ennen kuin brittiläiset ja amerikkalaiset olutasiantuntijat jo loivat niille maailmanlaajuista mainetta.

Kuvaajat: Ken Marshall, Ran Zwigenberg. Flickr.com. CC BY 2.0.

Kuitenkin omaan makuuni Saksan kiinnostavuus olutmaana liittyy yhä edelleen niihin perinteisiin baijerilaisiin pienpanimoihin, joissa Amerikan ihmeitä on saatettu ottaa mausteeksi valikoimaan (tai sitten ei), mutta pääpaino on paikallisessa yleisössä ja heidän arkisissa mieltymyksissään. Onhan tällaisia Baijerin ulkopuolellakin – esimerkiksi Düsseldorfissa ja Kölnissä – mutta vähemmän.

Saksa on makukoulu. Ei ehkä koko Saksa, mutta Baijeri tai ainakin Franken. Kun oletusasetukset ovat keskitien hellesissä tai pilsnerissä, jokainen Kellerbier, Landbier, Export, Spezial tai Weizenbier maistuu erilaiselta ja vähän ihmeelliseltä. Ne kaikki ovat vähän ”meh”, jos makunystyrät on totutettu imperial stoutin, oude geuzen tai triple IPAn tykitteleviin makumaailmoihin. Mutta jos osaat tehdä eron arkioluen ja juhlaoluen välillä, osaat nauttia myös Bockista, Weizenbockista, Stickestä tai Festbieristä.

Mene Saksaan, jos haluat juoda niitä oluita, jotka saksalaiset osaavat tehdä parhaiten. Toki saksalaiset IPAt ja imperial stoutitkin ovat saksalaisia oluita, mutta vähänpä niissä on mitään erityisesti saksalaista. Tai jos niistä jotain sellaista löydät, kerro Olutkoirallekin. Etsi aitoa Gosea. Selvitä itsellesi, miten saksalaiset sen tekevät. Jos et siitä vakuutu, mieti, onko Gosea oluttyylinä oikeastaan olemassakaan. Vai onko se vain avaruuskasvi, joka on lähtenyt elämään omaa elämäänsä Maata kiertävällä radalla?

Sessio #5: Olutmatkailussa on yhä vähemmän pointtia – ja samalla enemmän

Kiersimme muutama vuosi sitten Pohjois-Ranskaa ja olimme ajamassa rannikon suunnasta Sept Vallées’n alueen eli Seitsemän laakson halki, kun kello alkoi lähestyä lounasaikaa. Alue on todennäköisesti alle kahdensadan kilometrin päässä Pariisin ja Brysselin kaltaisista metropoleista mutta tuntui kovasti unohdetulta ja arkipäiväiseltä. Tällaisia kainon idyllisiä mutta pienimuotoisia jokilaaksoja aaltoilevien peltomaisemien keskellä täytyy olla Ranskassa satoja.

Koska mukana oli Pohjois-Ranskan oluihin ja panimoihin erikoistunut kirja, piti tietysti katsoa, sijaitsiko lähistöllä lounaspaikkaa, jossa olisi jotakin olutintressiä. Kyllä: reilun vartin ajomatkan päästä löytyi pikkukaupunki nimeltä Saint-Pol-sur-Ternoise, jossa kirjan mukaan majaili panimoravintola. Uneliaan oloisella paikkakunnalla ei tainnut olla maailmanluokan nähtävyyksiä, mutta lounasaikaan keskusaukiolla sekä panimoravintola Café de la Postessa näkyi jonkin verran vilskettä.

Itse ravintolassa ei ollut sellaista maalaisromantiikkaa, jota jotkut Pohjois-Ranskankin olutpaikat tihkuvat. Sitä ei ollut viritetty vähääkään turistien tarpeisiin, ja tuskin meitä keskimäärin paljon paikalle eksyikään. Sisustusta oli uusittu hiljattain modernin kirkkaanvihreillä ja oransseilla pinnoilla. Muissa pöydissä oli paikallista väkeä lounastaukoa viettämässä, pukumiehistä iäkkäisiin pariskuntiin. Pihvejä Maroilles-kastikkeella ja ranskalaisilla perunoilla kannettiin pöytiin ripeää tahtia, ja kyytipojaksi monet ottivat talon vaalean tai tumman oluen.

En kerro tätä siksi, että olut olisi osoittautunut sadan pisteen helmeksi tai ruoka Michelin-tasoiseksi, siellä keskellä puolituntemattoman maaseudun arkea. Ne olivat kyllä erittäin hyviä. Ennen kaikkea ne olivat paikallista peruslaadukasta tarjontaa. Juustojen maailmassa tiilenpunaisen ja voimakkaantuoksuisen Maroillesin kotialuetta on nimenomaan Nord-Pas-de-Calais-Picardie. Oluet puolestaan olivat belgialais-ranskalaista perus-blondea ja brunea. Ruoka ja juoma toimivat mainiosti yhteen, ja olivat yksinkertaisuudessaan täydellinen osa paikan jokapäiväistä, tavallista tunnelmaa.

Mikä merkitys oli sillä, ettei Café de la Posten oluita ollut saatavana mistään muualta? (Ainakaan tuohon aikaan ravintola ei pullottanut niitä eikä tainnut juuri myydä jakeluun muille baareillekaan.) Jollakin tavalla osa tällaisten vierailujen magiasta kyllä liittyy ainutkertaisuuteen. Tosin myös sellaisiin oluihin, joita saa monestakin paikasta, saattaa tulla himo maistaa niitä juuri valmistamispaikassaan, panimokattiloiden katveessa. Esimerkiksi Bambergissa kehitin pakkomielteen, ettei Mahrs Bräun tai Schlenkerlan oluita pitänyt juoda muissa baareissa ennen kuin oli maistanut niitä kotipesissään.

Nyt ei olla enää Kansasissa, tai saatetaan ollakin

Olutmatkailun maailma on muuttunut 2000-luvun mittaan, se on ihan selvä. Nykyajan olutfani saattaa tehdä olutmatkan Italiaan, Baltian maihin tai vaikkapa Ruotsiin tai Suomeen. Ei näitä kohteita olisi ennen vanhaan kovin moni keksinyt. Entiset maailman navat – München, Praha, Dublin, Lontoo, Bryssel tai Bamberg – ovat osittain menettäneet merkitystään tai ainakin saaneet rinnalleen monta uutta virkeää olutmekkaa. Kööpenhaminaa harva enää ajattelee Carlsbergin norsujen kautta, ja Yhdysvalloissa olutmatkailuun on tuhansia uusia syitä, niin itä- ja länsirannikoilla kuin keskilännessä ja järvialueellakin.

Muutoksessa on hyvät ja huonot puolensa. Huonot ensin.

Ajatellaanpa edellä olevaa pikku tarinaa Ranskasta. Siinä ei ole mitään suurta kliimaksia eikä siinä liikuta maailman parhaiden oluiden taikaympyrässä, mutta oman olutmatkailuni juju kiteytyy aika pitkälti tuon tapaisiin paikkoihin. Samanlaisen tarinanpätkän olisi voinut kertoa vaikkapa Saksan Frankenista (paljon helpomminkin), tai ehkä jostain päin Belgiaa tai Englantia. Lyhyemmin ilmaistuna kyse on tästä: hyvä olut, joka resonoi jollain tavalla paikallisten perinteiden kanssa, on yhä nykyään luonteva osa paikallista syömis- ja juomiskulttuuria, tavallista arkielämää. Tämä on nähtävyys, jota kannattaa tulla katsomaan ja kokemaan kauempaakin.

Viimeisten viidentoista vuoden aikana craft beer -vallankumous on kuitenkin levinnyt myös moniin tämän tyyppisiin paikkoihin. Onko tässä ongelmaa? On – ainakin siinä tapauksessa, että nuorempi olutta juova sukupolvi* kääntää selkänsä paikalliselle olutperinteelle ja alkaa suosia pääasiassa amerikkalaistyylisiä käsityöoluita. Kuluttajaahan ei voi pakottaa juomaan perinteistä olutta silloin, kun hän haluaa kokeilla jotain uutta ja eksoottista. Vanhan kulttuurin rapistuminen on tällaisessa tapauksessa uhkana, joten huolestuneet äänenpainot ovat ainakin paikoin ihan oikeutettuja.

Pahimmissa uhkakuvissa globaali craft beer on oluen mcdonaldisaatiota. Kukaan ei ehkä ole niin pitkälle meneviä kauhuskenaarioita suoranaisesti seinille maalaillut, mutta olutkohteiden homogenisoitumisesta on jurputtanut useampikin laajasti luettu olutkirjoittaja. Craft-baari on paljolti samanlainen kokemus Barcelonassa, Kööpenhaminassa, Helsingissä, Lontoossa tai Singaporessa. Varsinkin jos omistaja on kansainvälistä pubiketjua pyörittävä panimo kuten BrewDog tai Mikkeller. Samat skandinaaviset, amerikkalaiset ja brittiläiset panimot ovat hanassa, joskus mannereurooppalaisilla tai eksoottisemmilla vahvistuksilla höystettyinä. Onko oikeastaan enää mitään houkutinta poistua kotikulmilta merta edemmäs kalaan?

Mutta on muutoksessa paljon positiivistakin, myös olutmatkailun kannalta.

Ensimmäinen on se, että erilaisia oluita ja niiden valmistajia on yksinkertaisesti monin verroin enemmän kuin ennen. Vaikka tämä kehitys on moninkertaistanut heikkotasoisen oluen määrän, se on tietenkin myös lisännyt eksponentiaalisesti hyviä ja erinomaisia oluita eri maissa.

Amerikkalainen IPA-kulttuuri on tästä mainio esimerkki. Maassa, jossa oli kohtalaisen vähän ulkomaisia olutharrastajia houkuttavia must-oluita vielä 1990-luvullakin (jolloin pienpanimobuumia oli sentään jatkunut jo jonkin aikaa), on nyt tolkuttomasti suosittujen käsityöoluttyylien legendaarisimpia edustajia. Niitä tullaan maistelemaan kaikilta maailman kolkilta ja jonotetaan Vermontin arvostetuimpien panimoiden edustalla kukonlaulusta saakka.

Myös olutbaarit ja muut hyvät paikat oluiden nautiskeluun ovat useissa maissa moninkertaistuneet muutamassa vuodessa. Voi olla, että niiden tarjonta – ainakin isommissa kaupungeissa – on jossain määrin globalisoitunutta. Silti todennäköisyys, että kuka tahansa löytää näistä baareista ainakin joitakin itseään miellyttäviä oluita, on arvattavasti entistä korkeampi.

Kolmantena optimismin aiheena voi mainita vielä sen, että myös olutperinteistä ja perinteisistä olutseuduista kiinnostuneiden harrastajien määrä on kovassa kasvussa. Tämän voi arvella suojaavan Frankenin tai Belgian tyyppisiä alueita, brittiläistä cask alea tai vaikkapa sahtia ja norjalaista maalaisolutta toisaalta relevanssin hiipumiselta, toisaalta globaalin oluttalouden tuomalta ipaistumiselta. Euroopan perinteiden arvostus ei ole haihtunut, ja se saattaa elvyttää näiden seutujen olutmaisemaa myös muilta osin.

Itse suunnittelemme tällä hetkellä matkaa Tšekkiin. Vaikka IPA-buumi on saavuttanut myös tämän Euroopan kenties konservatiivisimman olutmaan, ei minulla ole isompaa pelkoa siitä, etteikö Prahasta ja Böömistä yhä löytyisi autenttisia oluttupia, taitavia oluenlaskijoita tai maailmanluokan makuja siinä missä joskus takavuosinakin. Itse en ole maassa koskaan käynyt mutta paljon tietysti kuullut ja lukenut. Ehkäpä hyvän oluen löytäminen on jopa Tšekissä vain helpottunut esimerkiksi vuosituhannen vaihteeseen verrattuna.

Minä olen tulevaisuudessakin onnellinen olutmatkailija, jos muista maista löytyy kaikkia näitä kolmea: maailman parhaita klassikko-oluita, vankkoihin perinteisiin nojautuvia hyviä arkioluita ja uusien trendien mukaisia, kokeilevia craft-oluita. Keskimmäisen puolesta olen eniten huolissani, ja niiden säilymistä ja kehittymistä aion tässäkin blogissa seurata myös jatkossa. Paikkoja, joihin haluaisin joskus päästä, on muun muassa USA:n luoteisrannikko humalasadon korjuun aikaan.

Saint-Pol-sur-Ternoisessa tapahtui tällä vuosikymmenellä kaksi auto-onnettomuutta, joissa kummassakin tila-auto törmäsi panimoravintola Café de la Posten nurkkaan. Kyydissä oli molemmissa tapauksissa neljä alaikäistä, jotka saivat lieviä vammoja ja vietiin paikalliseen sairaalaan. Kumpikin tälli tapahtui sunnuntain vastaisena aamuyönä, toinen vuotta ennen ja toinen vuotta jälkeen meidän vierailumme. Ravintola nimittäin sijaitsee paikassa, jossa kaupunkiin johtava suora maantie tekee jyrkän kurvin kohti keskustoria, ja jos mutkaan ajaa ylinopeutta tai muuten kiihtyneessä tilassa, saattaa löytää itsensä pelti rutussa ravintolan seinältä.

Ikäviä tapauksia, mutta kuitenkin vain pienimuotoisia paikallisuutisia. Paikallisuutiset sopivat olutmatkoille. Jokaisen uuden oluen maistaminen ei tarvitse olla WTC-tornien sortumiseen verrattava uutispommi.

* Tämä asenne menee nyt ehkä osittain epäreilusti nuorten piikkiin, vaikka mitä ilmeisimmin monet nuoret myös kiintyvät vanhoihin perinteisiin ja toisaalta seniorimpaan väestöön kuuluu monia kansainvälisen craftin faneja.  

Ranskalainen villitripel Wilde Leeuw Cuvée Brettanomyces

Minulla on kieroutunut suhde lambiciin. Pidän brettanomyces-hiivan tuoksusta ja mausta, ja arvostan suunnattomasti niitä panimoita ja oluensekoittajia, jotka ovat pitäneet vanhat belgialaiset perinteet elossa silloin, kun hapanoluet olivat jo lähes kuollutta kansanperinnettä.

Juuri happamuutensa takia lambic päätyy kuitenkin lasiini aika harvoin, ja useampaa peräkkäistä en samana iltana tykkää juoda. Tästä huomattavasta rajoittuneisuudestani huolimatta olen tavannut pitää lambicia silti yhtenä lempioluttyyleistäni. Monista muista hapanoluista en piittaa ollenkaan, ja niiden jatkuvasti kasvanut osuus baarien ja kauppojen tarjonnasta on tuntunut välillä hieman kiusalliselta.

Tämä postaus ei liity nyt sen kummemmin lambiciin, vaan edessäni on Wilde Leeuw -niminen 10-prosenttinen vaalea olut Brasserie du Pays Flamandilta. Panimo toimii Ranskassa parinkymmenen kilometrin päässä Belgian rajasta, niin sanotussa ranskalaisessa Flanderissa. Alueella on puhuttu historiallisesti flaamin eli hollannin kieltä, ja siellä viljellään humalaa ja juodaan olutta aivan kuten valtakunnanrajan toisella puolen.

Lasista tervehtii tuttu brettamainen tuoksu, joka on yhdistelmä eläimen nahkaa ja sitruunan happamuutta. Tuoksun perusteella voisi odottaa gueuzen tyyppistä oluttakin, mutta mausta tuntee, että kyse on nyt selvästi vahvemmasta ja vähemmän muinaisesta oluesta. Jos Orvalin luostari tekisi normaalin 6-ja-risat-prosenttisen oluensa ohella tuplasti vahvempaa tripel- tai ”quadrupel”-olutta, se voisi muistuttaa tätä Villiä leijonaa.

Pullo on musta, mattapintainen ja läpinäkymätön. Tämähän tuntuu aina olevan merkki siitä, että panimo on luokitellut tuotteen eksklusiiviseksi nautiskeluolueksi, josta sopii pyytää vähän isompaa hintaa (vrt. Castelain Grand Cru). Wilde Leeuw -sarjassa on julkaistu jo pitkälti toistakymmentä olutta, joista useimpiin liittyy jonkinlaista happamuutta ja villihiivoja. Käytännössä kaikki ovat käyneet läpi jonkinlaisen kypsytysvaiheen, yleensä viinin tai vahvempien alkoholijuomien tuottajilta hankituissa tynnyreissä.

Tässä tapauksessa tynnyreissä on aiemmin ollut Quarts-de-Chaumea, joka on Loiren laaksossa tuotettava makea valkoviini. Se on jättänyt olueen oman pehmeän jälkensä, joka muistuttaa villihiivakontaktin jälkeen makeaa sherryä tai jotakin vastaavaa perusviinistä poikkeavaa jälkiruokajuomaa. Kaiken kaikkiaan olut ei ole kuitenkaan makean rypälemäinen vaan hallitsevia makuja ovat enemmänkin lambicin tyylinen sitrushedelmä ja marsipaanimainen hedelmänkivi.

Maistelussa oli vuoden 2017 vuosikerta, ja pullon tekstin mukaan Wilde Leeuw-sarjan oluet kehittyvät kellarikypsytyksen myötä. Tällä kertaa olut meni tuoreena, ja omaan makuuni tässä oli sopiva tasapaino tuhdin makeahkon tripelin ja kuivan, miedosti happaman villioluen välillä. Luostarin puhdas eleganssi kohtasi maatilan multaisuuden. Lasin lämmetessä olut kyllä muistutti vahvuudestaan ja uhkasi muuttua tökötiksi, joten suosittelen tätä viilennettynä ja pienempinä annoksina.