Istuimme Café-Crossroads-Bar -nimisessä kulmabaarissa Eaux-Vivesin kaupunginosassa ja totesimme, että seuraavana päivänä jalkalihakset olisivat takuulla kipeät. Olimme aamulla lähteneet soitellen sotaan, Mont Salève -vuoren rinteille, tietämättä mitä polkuja rinteissä on – ja millaista kuntoa ja varusteita ne vaatisivat.
Salève on korkeimmillaankin alle puolentoista kilometrin korkuinen, enemmän osa Jura-vuoristoa kuin Alppeja. Ei siis mikään Matterhorn. Sinne pääsee bussilla numero 8 Geneven keskustasta: itse vuori on Ranskan puolella, mutta sveitsiläisen bussin päätepysäkki ennen rajaa on kävelymatkan päässä téléphériquen (kabiinihissin) ala-asemalta. Hissi otettiin jälleen käyttöön kunnostuksen jälkeen viime kuussa, ja sillä mekin nousimme yläasemalle. Lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna, kun olimme paikalla, siellä vietettiin avajaisjuhlallisuuksia, joissa esiintyi muun muassa nuorallakävelijä, ja ruokarekkojakin oli ajettu vuoren laelle.
Ongelmat alkoivat, kun päätimme pienen piknikin jälkeen kävellä vuorelta takaisin ala-asemalle. Ihmettimme vähän, ettei alaspäin näyttänyt johtavan mitään selkeästi merkittyä polkua tai kävelytietä. Seurailimme neulansilmämäisesti mutkittelevaa autotietä jonkin matkaa, kunnes ala-asemalle johtava pikku polku löytyi. Aluksi se laskeutui melko rauhallisesti syksyisen metsän läpi, mutta ennen pitkää jyrkempiä kivikkoisia osuuksia tuli vastaan yhä useammin. Polun seuraaminen alkoi tuntua joissain lihaksissa, joiden ei muistanut olleen olemassakaan.
Jalat löivät jo pientä setsuuria siinä vaiheessa, kun polku siirtyi hetkeksi päällystetylle tielle lähellä Monnetier’n kylää. Huokasimme helpotuksesta – ehkä tämä tästä. Ihmettelimme kyllä, miksi polulla näkyi vain ylöspäin tulijoita, ja muita laskeutujia ei juurikaan. Kylän laitamilla käännyttiin taas alas muinaisen junaradan hammastuksia seurailevalle reitille, mikä ei ollut sekään erityisen helppokulkuista. Kun puiden välistä avautui näkymä alarinteeseen, laskusta vaikuttikin vielä yli puolet olevan edessä!
Karmeimmat vaiheet väsyneille jaloille olivat silti polun viimeisellä kolmanneksella, jossa rautakaiteista kiinni pitäen piti pahimmillaan navigoida lähes pystysuoraan vuorenrinteeseen hakatuilla kiviaskelmilla. Kun kaide välillä loppui, askeliaan sai asetella tarkasti kalkkikivien päälle kertyneillä syksynlehdillä, ettei lipeävä kenkä olisi suistanut polulta jyrkkään metsärinteeseen. Lämpötilat nousivat Genevessä kuun alussa vielä yli 25 asteeseen, joten hikistäkin hommaa patikointi oli.
Kalloja ei kuitenkaan halkeillut eikä edes nilkkoja nyrjäytetty. Parin tunnin koettelemusten jälkeen päästiin alas Pas-d’Echellen kylään eli käytännössä Sveitsin entisen tulliaseman viereen. Olisihan neljä minuuttia kabiinihississä ollut helpompi ja tyylikkäämpi tapa laskeutua tältä vuorelta kaupunkivaatteissa. Paikallisille polku on varmasti lällärikamaa sekä ylös- että alaspäin, mutta satunnaisen matkailijan kannattaa harkita tarkkaan.
Crossroads-baari, jossa nuolimme haavojamme illalla, on yksi sopukka, johon Geneven porvarillinen ja elegantin asiallinen yleisvaikutelma ei ulotu. Ei se mikään anarkistinen punkkaribaari ole, mutta vaikutti, että aika pitkään on sinnitelty aaltoilematta uusimpien olut- tai muidenkaan trendien mukaan. Ranskalainen bière de garde oli valikoiman kuningas, ja nimenomaan La Goudale, jota löytyi niin blonde– kuin ambrée-versioina sekä vähemmän perinteisenä IPAna. Liekö jokin muukin Goudale ollut, ja blonde sekä hanassa että pullossa. Ysäribaarien fani tunnisti Crossroadsista tutunoloista sekamelskaa. Sisustuselementteinä oli muun muassa pullonkorkeilla täytettyjä oluttorneja. Sohvien väliset pikkupöydät olivat šakkilautoja, ja baarin takaosasta löytyi sekä biljardipöytä että rivi darts-peliautomaatteja.
Baaritiskillä markkinoitiin ”olutmetrejä”, jotka sisälsivät Goudale-pullojen lisäksi englantilaisen Woodforde’s-panimon pulloja sekä – yllättäen – Fuller’s Vintage Alea. Enpä ole sellaista ennen nähnyt. Yhdessä vitriinissä oli pientä suolaista, ainakin kauempaa katsoen joidenkin latinalaisamerikkalaisten pasteijoiden tyyppistä, mutta saattoi olla muutakin. Kaiken kaikkiaan Crossroads-Bar oli persoonallinen, ehkä vähän eksentrinenkin kulmakuppila, joskin täytyy myöntää, etten tiedä paikan tarinasta tämän lisäksi yhtään mitään.
No, jos äsken tuli vihjattua Crossroadsin olevan lievästi 90-lukulainen paikka, niin todellinen sellainen löytyy kuitenkin Geneven sataman vastarannalta. Siellä on kaupungin päärautatieasemaa Genève-Cornaviniä vastapäätä sijaitseva Les Brasseurs, josta lisää tämän postauksen jatko-osassa. Les Brasseursiin verrattuna Crossroads on nimittäin varsin ajaton baari.
Olutkoira 