Bière de garde -watch: Castelain Grand Cru ja helppouden ylistys

Ranska on viime vuosina täyttynyt vastaperustetuista panimoista, mutta Brasserie Castelain kuuluu eittämättä kunnianarvoisaan vanhempaan kaartiin – se juhli viime vuonna 90-vuotista olemassaoloaan.

Nykyään reilun 50 miljoonan (juomaikäisen kansalaisen) suuruinen kotimarkkina vetää olutta melkein niin paljon kuin sitä ehditään panna ja lopun voi myydä kuriositeettina ulkomaille. Tuskin kukaan nykyisistä Pariisin tai Nordin craft beer -hipstereistä muistaa, millaista oli markkinoida pienpanimo-olutta vuonna 1979, jolloin Castelainin nykyisen bière de garde -valikoiman esikoinen Ch’ti näki päivänvalon.

Kaivosmies ei ollutkaan katastrofi

Castelainin kotialue Lensin kaupungin lähistöllä sijaitsee Pohjois-Ranskan kivihiilikenttien ytimessä, ja hiilikaivosten historia oli juuri se kulttuurinen tausta, johon panimo halusi alun perin jouluoluena syntyneen tuotteensa kiinnittää. Ennen oluen etiketissäkin komeili hieman resuisen oloinen kaivosmies.

”Kävimme paikallisen kauppakamarin kehotuksesta [1980-luvun alussa] Pariisissa teettämässä markkinatutkimuksen”, muistelee Annick Castelain Sur la route des bières du Nord-Pas-de-Calais-kirjassa. Annick on nykyisen panimomestarin Nicolas Castelainin täti, joka piti veljensä kanssa pitkään panimon ohjaksia.

”Pariisilaiset sanoivat, että kaivosmies etiketissä tuo mieleen [Emile Zolan] Germinalin. Se on PR-mielessä katastrofi eikä kukaan halua juoda sellaista olutta.”

Castelainit pitivät kuitenkin päänsä ja halusivat säilyttää oluelle kehittämänsä paikallisen identiteetin. Kompromissina kaivosmiehen ääriviivoista tehtiin hieman häilyvämmät, jotta kuva ei pomppaisi heti silmään etiketistä.

Ch’ti on ensimmäisen maailmansodan aikana syntynyt sana, joka tarkoittaa pohjoisranskalaista, tai erityisesti sikäläisiä murteita puhuvia ihmisiä. Olut saavutti laajan paikallisen suosion – varmasti osittain markkinointikuvastollaan mutta myös siksi, että se iski 1980–90-luvuilla kasvaneen belgialaistyylisten erikoisoluiden kysynnän hermoon. Vaalea Ch’ti on jonkinlainen kompromissi belgialaisen tripelin ja saksalaisen premium-lagerin tai bockin välillä, ja näin se oli riittävän turvallinen tuote lagerin juojille mutta myös riittävän autenttinen flaamilaiseksi perinneolueksi.

Pohjoisranskalaisia ei ole muuten välttämättä nähty minään erityisinä kulttuuriheeroksina muualla päin Ranskaa, mutta vuonna 2008 ilmestynyt elokuva Bienvenue chez les Ch’tis muutti asetelman ainakin hetkeksi. Hyväntuulinen komedia rikkoi katsojaennätyksiä, ja yhtäkkiä pohjoisen nuhjuiset ex-kaivoskaupungit olivat koko maan huomion keskipisteenä.

Huomiosta tuskin oli haittaa Castelainin panimon olutmyynnille, vaikka Annick Castelain myöntääkin, että ”meitä pidettiin Walt Disneynä”. Moni epäilemättä kuvitteli, että paikallinen panimo oli kehitellyt oluensa opportunistisesti huippusuositun elokuvan imuun, vaikka Ch’ti-olut vietti siis noihin aikoihin jo 30-vuotisjuhliaan.

Hienompaa mutta silti helppoa

mdeKaivosmiesten imagolla ratsastavan Ch’tin rinnalle on syntynyt hieman elitistisempi Castelain Grand Cru, vahva bière de garde, jonka pullossa korostetaan humalien olevan peräisin Flanderista (en tiedä, ovatko ne pelkästään Ranskan-puoleisesta Flanderista vai myös belgialaisia). Humalalajikkeet ovat Magnum, Tettnanger ja Lublin, joista viimeksi mainittu siis puolalaisperäinen Saazin jälkeläinen.

Tällä oluella on eri lailla humaloitu sisartuote Cuvée Cascade, jossa on puolestaan hyödynnetty houblonnage à cru -tekniikkaa eli dry hoppingia. Siinä edellä mainittujen eurohumalien joukkoon on lisätty amerikkalaista Cascadea. Cascadea löytyy myös sarjan kolmannesta oluesta, pari prosenttia miedommasta Fleur de Houblonista, joka väittää peräti olevansa IPA. Tettnangerin ja Lublinin tilalla humalaprofiilissa on brittiläinen Challenger. Tämä Fleur de Houblon on myös Alkossa saatavilla, mutta sitä en ole itse testannut.

Komea pullo ja sanat ”grand cru” tietysti ohjaavat ajatukset kalliiseen nautiskeluolueen, johonkin varsin erityiseen. Viinissä grand cru viittaa parhaiden kasvupaikkojen luokitukseen, oluessa yleensä (ranskankielisissä maissa) panimon vahvimpiin tuotteisiin. Ei sillä: ne voivat hyvin olla myös samalla panimon parhaita oluita, niitä, joihin panostetaan.

Castelainin tapauksessa näin myös varmasti on, mutta Grand Cru on toisaalta samalla melkein koomisen helposti juotava olut. Siitä tulee mieleen Barbãr, hunajaolut, jonka tekijä Lefèbvre kuuluu Belgian vanhimpiin panimoihin ja on sitä paitsi historiansa aikana erikoistunut kaivosmiesten janon sammuttamiseen sekin.

Meidät on opetettu viime vuosina väheksymään makeahkoja, helposti juotavia oluita. Ymmärrän hyvin, miksi jotkut Belgian johtavista olutasiantuntijoista polttivat päreensä makeista oluista 1990–2000-luvuilla, kun niitä tuntui tulvivan ovista ja ikkunoista. Nykyään tätä käsitystä vahvistavat miljoonat netti- ja mobiilipalveluissa reittaavat oluenystävät, joille ankara humalointi on hyve ja maltainen makeus synti.

Hops-flanders-Flickr-Andrew-Nash_CC-BY-SA-2-0

Humalankorjuu Flanderissa. (Kuva: Andrew Nash, Flickr, CC BY SA 2.0)

Olisin kuitenkin valmis puolustamaan Castelain Grand Crun kaltaisten oluiden merkitystä ranskalais-belgialaisen oluttarjonnan kentällä. Kuten Leffe, ne toimivat vähintään porttituotteina lagerin juojille, jotka haluavat tutustua paikallisiin olutperinteisiin mutta eivät ole valmiita aloittamaan vaikeimmista mauista. Kyse ei ole lainkaan siitä, että tämä olisi huono olut; se on hyvin tehty (ja miellyttävämpi kuin Leffe) mutta luultavasti ei tarpeeksi haastava hardcore-olutfriikeille.

Minun tyyppiseni historiasuuntautunut hupiukko arvostaa ensimmäisen sukupolven ranskalaisia bière de garde -panimoita siitä, että ne pelastivat Nordin vanhojen oluiden muiston 1970–80-luvuilla vaipumasta unholaan. Siihen nähden on pieni menetys, että nämä Jenlainit, Castelainit ja muutamat muut ovat hiukan jämähtäneet tarjoamaan sitä pienintä yhteistä nimittäjää mahdollisimman isoille joukoille. Ja sittenkin – tässä oluessa maistuu Flanderin historia, ja minä ainakin juon sitä silloin tällöin hyvällä halulla.

Mainokset

Bière de garde -watch: BAL Blonde, Ambrée ja Brune

Olen päättänyt postata jokaisesta bière de gardesta, jonka tästä lähin Alkosta tai suomalaisista ravintoloista onnistun bongaamaan.

Luberonin ylänkö, jolta Brasserie Artisanale de Luberon -panimo on ottanut nimensä, on tullut maailmalle tutuksi jostakin aivan muusta kuin oluesta. Siellä asuu nimittäin brittiläinen matkakirjailija Peter Mayle, jonka Vuosi Provencessa jatko-osineen on muodostunut yhdeksi lajityyppinsä suurimmista kansainvälisistä bestsellereistä.

Provencen ytimessä toimiva BAL on suunnilleen yhtä kaukana Ranskan bière de garde -oluttyylin ydinalueista kuin Kööpenhamina tai Praha. Ennen vanhaan Ranskassa tehtiin olutta pääasiassa lähellä Belgian tai Saksan rajoja, mutta nykyäänhän kaikki on toisin. Maassa on yli 800 panimoa, ja vaikka ne ehkä painottuvat yhä vanhoille olutalueille, Ranskasta tuskin enää löytyy kolkkaa, johon jonkinlaista pienpanimotoimintaa ei olisi syntynyt.

Luberon BAL
Blonde
(5,5 %) on kevyt belgialaistyyppinen vaalea olut, joka tarjoilee sitä, mitä blonde on oluttyylinä suunniteltukin tarjoamaan: pilsnerin helppoutta mutta kuorrutettuna pintahiivaoluen hedelmäisellä maulla ja hiivareunaisuudella. Tarkoitan nyt pilsnerillä yleistä eurolageria enkä esimerkiksi jotain vahvemmin humaloitua tšekkiläistä kamaa.

Mausteena on etiketin mukaan neilikkaa, mutta sen kanssa ei onneksi pelehditä liikaa. Miedossa tuoksussa en sitä aisti, makeahkossa jälkimaussa mausteisuutta kyllä on, miellyttävän eurooppalaisen humalan mietoon katkeruuteen sekoittuneena. Kolmesta BAL-oluesta Blonde on se, joka hoitaa minusta urakkansa parhaiten maaliin, vaikka varmasti hieman runsaampi humalan ja maltaan maku olisi nostanut sen eri tasolle.

Ambrée (5,5 %) alkaa maltaisen happamalla tuoksulla, josta en erityisemmin pidä, ja sama yhdistelmä jatkuu maussakin. Hunajan korostama makeus ei auta asiaa, ja jostain syystä pelkään koko ajan kotiolutmaisen vierteisyyden nostavan päätään (niin ei käy). Mahdollisesti tämän oluen vähän kärähtänyt leipäisyys sopii oluttyylin määritelmään, mutta suhtaudun siihen nihkeästi ihan omien mieltymysteni pohjalta. Parhaat maistamani bière de garde ambréet eivät ole sellaisia.

Brunessä (5,5 %) ensi vaikutelma on, että tässä on tehty pitkälti sama juttu mutta suklaisemmalla maltaalla. Maku on sinänsä kiva ja tuo mieleen tummaan suklaaseen dipatun luumun tai vastaavan hedelmän. Väri on tummanruskea. Aivan tyylikäs saavutus tämäkään ei ole vaan heilahtaa välillä kepeän limumaiseksi. Humala jää vähän kitkeränä jälkimakuun ja sitä ilmeisesti on mukana enemmän kuin Ambréessa.

Tämä olutkolmikko jättää ilman joitakin kysymyksiä. Ensimmäinen on vahvuus: Alkossa ja pullon kyljessä kaikki ovat 5,5-prosenttisia, mutta Ratebeer ja panimon omat sivut tuntevat vain 6,5-prosenttisen Blonden ja muut 7-prosenttisina. Toinen on se hankalampi kysymys, jonka voi toki kohdistaa moniinkin Suomeen tuotaviin oluihin, eli: kannattiko tuoda. Oliko laatu sillä tasolla, että on perusteltua valita satojen ranskalaispanimoiden joukosta juuri tämä? Ehkä osa näistä oluista olisi toiminutkin paremmin astetta tai paria vahvempina?

Tähän toiseen pulmaan liittyy laajempikin eksistentiaalinen kysymys ranskalaisen olutkentän olemuksesta, ja sehän onkin yksi lempipuheenaiheitani. Ranska on vanha olutmaa. Pienpanimo-olutta – ja etenkin sen belgialaistyyppistä varianttia – ei ole tuotu maahan 2000-luvulla vaan se on ollut läsnä aina. Kuten sanottu, ehkä lähinnä pohjois- ja itärajojen tuntumassa, mutta silti.

Mitä siis on bière de garde – tuo lähes ainoa ranskalaiseksi tunnustettu alkuperäinen oluttyyli – ja miten nämä BAL:n oluet suhteutuvat siihen? Ratebeer luokittelee yllämainituista kolmesta BAL-oluesta vain Ambréen bière de garde -tyylin alle, muut ovat RB:ssä Belgian ale ja brown ale. Mikä tekee oluesta bière de garden?

Moni nykyaikainen olutharrastaja ehkä sanoisi esimerkiksi että bière de garde -hiiva. Vaikkapa tällainen. Mutta lukuisat Pohjois-Ranskan panimot tuovat hiivansa Belgiasta – ei kai siellä tehdä heille automaattisesti erillistä bière de garde -hiivaa? Sitä paitsi pintahiivahan ei ole ainoa sallittu hiiva tässä oluttyylissä, vaan myös lager-hiivoja käytetään.

Bière de gardesta on helppoa heittää jokin sen tyyppinen luonnehdinta kuin a classic style of beer with a nutty spiciness (kiitos Michael Jackson vuosimallia 1996). Toisaalta Beer Judge Certification Program, yksi tämän päivän isoista oluttyylien auktoriteeteista, toteaa, että bière de garde on belgialaiseen serkkuunsa saisoniin verrattuna a rounder, richer, malt-focused, and lacks the spicy, bitter character. Maltaista siis, mutta mausteisuutta korkeintaan kohtuudella. Samoin humalaa.

BJCP:n bière de garde -määritelmä muuten antaa oluttyylin vahvuudeksi 6,0–8,5 %. Tässä katsannossa kaikki BAL:n oluet pitäisi heivata muihin tyylikategorioihin. Jos mentäisiin aikakoneella sadan vuoden takaiseen Ranskaan, jopa 5,5-prosenttinen bière de garde olisi luultavasti poikkeuksellisen vahva yksilö, mutta jätettäköön historian sivupolut tällä kertaa rauhaan.

Lopuksi täytyy toki lausua vielä kiitokset kaikille maahantuojille siitä, että tänne Suomeenkin silloin tällöin saadaan ranskalaisia bière de gardeja. Voisin kuvitella, että kiusaus olisi kova tuoda sieltäkin vain ipaa, apaa ja stoutia kuten kaikkialta muualtakin. Ties vaikka siltä saralta olisi helpompikin löytää laadukkaita ranskalaisia esimerkkejä kuin näiltä perinteisimmiltä metsästysmailta. Vaikka arvioni jäivät nyt osittain penseiksi, kannustan Alkoa ja kaikkia Suomeen olutta tuovia tahoja jatkamaan täydellisen bière de garden etsintää.

Bière de garde – oluttyyli jota ei ollut olemassakaan

1970-luvulla alkoi ranskalaisen bière de garden uusi nousu osana eurooppalaisen pienpanimorenessanssin ensimmäistä aaltoa.

En ole aivan varma onko mitään bière de gardea olemassakaan.” Nämä panimomestari Daniel Thiriez’n sanat ovat kaikuneet päässäni aina, kun tästä ranskalaisesta oluttyylistä tulee puhe.

Juttelin Thiriez’n kanssa kesällä 2011, jolloin uusi craft beer -aalto oli vasta alkamassa vyöryä Ranskaan. Thiriez’n panimo on kuitenkin lähellä Belgian rajaa Nordin departementissa, joka on paitsi ollut itsekin historiallisesti aktiivista olutaluetta, myös saanut jo vuosikymmenten ajan seurata muuta maailmaa lähempää belgialaisen artesaanioluen kansainvälisen suosion kasvua.

Epäillessään bière de garden olemassaoloa Daniel Thiriez ei suinkaan tarkoittanut, etteikö pitempää varastointia varten tehtyä olutta olisi kutsuttu sillä nimellä entisajan ranskalaisissa maatilapanimoissa.

poidevin-korit

Lakkautettujen bière de garde -panimojen koreja.

 

Näin oli Pohjois-Ranskassa, ja luultavasti ainakin paikoin myös Belgian puolella, vaikka siellä vastaava olut tunnetaan nykyään lähinnä saisonin nimellä.

Tämä on siis sitä olutta, joka piti tehdä kuukausia etukäteen varastoon, jotta sitä voitin tarjota janoisille peltotyöläisile sadonkorjuun aikaan. Kesällä uuden oluen valmistaminen oli lämmön aiheuttaman pilaantumisriskin vuoksi yleensä mahdotonta.

Thiriez tarkoitti sen sijaan – tai näin ainakin tulkitsin – että se, mitä nykyisin kutsumme bière de gardeksi on käytännössä aivan eri asia kuin muinoin maatöissä juotu olut.

Jenlain oli ensimmäinen moderni bière de garde

Sekä saisonin että bière de garden yhteydessä tulee aina esiin se historiallinen näkökulma, että toimiakseen peltotyöläisten virkistäjänä oluen on täytynyt olla melko mietoa. Tiedetään, että kaikki olut niin Pohjois-Ranskassa kuin Belgiassakin oli vielä sata vuotta sitten muutenkin hyvin vähäalkoholista nykyiseen verrattuna.

Tästä seuraa se yleinen argumentti, että nykyaikanakin autenttisuuteen pyrkivän saisonin tai bière de garden “pitää olla” hyvin mietoa.

Kyllä: jos tavoitellaan esimerkiksi 1800-luvun maalaisoluiden luonnetta, näin on. Sen sijaan ainakin saisonista tiedetään (ks. Markowski 2004), että kun sitä ei enää tarvittu maatiloilla, siitä alkoi kehittyä vahvempi nautiskeluolut. Tämä tapahtui maailmansotien välissä ja niiden jälkeen.

Belgialaiset erikoisoluet ovat vahvoja. Ne ovat olleet sitä suurin piirtein vuoden 1919 lakiuudistuksesta alkaen. Myös sellaiset, joiden taustalla on mieto historiallinen oluttyyli, kuten Hoegaardenin witbier, ovat sittemmin usein vahventuneet. Luostarioluetkin ovat nyt voimakkaampia kuin sata vuotta sitten, vaikka ne jo aikoinaan olivat suhteessa muihin oluihin varsin vahvoja.

Jenlain, bière de garde -olut, jota Duyckin panimo tekee Pohjois-Ranskassa, vastaa luonteeltaan belgialaisia maalaisoluista kehittyneitä erikoisoluita.

Verrokki voisi olla vaikkapa Dupont-panimon La Moinette. Daniel Thiriez saattaa olla eri mieltä, mutta ainakin minusta Jenlain on autenttinen moderni bière de garde. Oluttyyli on ehkä katkonut siteitään vanhaan maalais-bière de gardeen, mutta se on löytänyt itsensä uudelleen läheltä belgialaisia vahvoja artesaanioluita.

Jenlain sai nimensä vuonna 1968 kotikylänsä mukaan (ks. Thierry 2010), mutta Duyckin panimon mukaan tämä olut – tai tarkemmin sen alkuperäinen ambrée-versio – perustuu 1920-luvun reseptiin. Korkeampi alkoholipitoisuus sekä jälkikäyminen samppanjapulloissa ovat puolestaan 1950-luvulla vakiintuneita käytäntöjä.

Olut on siis tavallaan suoraa jatkumoa entisajan bière de gardeille. En osaa sanoa yhtään, paljonko resepti on matkan varrella muuttunut, mutta sen panimo itsekin toteaa, että 1970-luvulta alkaen se oli nappituote ranskalaisille olutkaupoille, joissa oli huomattu asiakkaiden kasvava kiinnostus Duvelia, Chimaytä ja muita laadukkaita belgialaisia klassikkoja kohtaan.

Jenlainista tuli 70-luvulla myös Lillen opiskelijaporukoiden suosima kulttiolut. Myös Daniel Thiriez kertoo innostuneensa vahvemmista erikoisoluista juuri opiskeluaikoinaan. Vahvuutta Jenlainissa on nykyään 8,5 %. Toinen pitkän historian omaava ja uuteen tyyliin varhain siirtynyt merkki on La Bavaisienne.

thiriez-pullot

Thiriez’n valikoimaa.

 

Viimeiset vuosikymmenet ovat olleet muutenkin suopeita tätä uudempaa, Jenlainin ja Bavaisiennen esikuvaan perustuvaa bière de garde -tyyliä kohtaan. Kysyntää riittää kotimaassa, johon ainakin Daniel Thiriez sanoi viisi vuotta sitten myyvänsä jopa 90 prosenttia oluestaan. Vientioluellekin olisi halukkaita ottajia eri maissa.

Craft beer -aikakaudelle ominaista on kuitenkin joskus aika hiuksiahalkova tarve päästä oluttyylien juurille.

Niinpä on ennustettavissa, että jos globaalilla craft-yhteisöllä riittää kiinnostusta Ranskan olutperinteitä kohtaan, bière de garden suhteen käydään samaa jaakobinpainia kuin saisoninkin. Toisin sanoen: tehdäkö Saison Dupontin tyyppistä hienostuneempaa erikoisolutta vai pyrkiäkö takaisin rehevän, happaman ja miedon maalaisoluen alkulähteille?

Bière de garde ennen

Tosiaan varsin happamasta, tummastakin, ja tynnyrikypsytetystä oluesta puhutaan, mikäli bière de garden valmistuksessa halutaan palata menneiden vuosisatojen käytäntöihin. Jos nykyään saatavana olevista oluista tahtoo hakea vertailukohtaa, esimerkiksi flaamilainen oud bruin noudattaa aidoimmillaan samantapaisia speksejä.

Pitkä aika tynnyrissä toi olueen viinimäisiä vivahteita, ja se on luultavasti päässyt myös osalliseksi jonkinlaisesta maitohappokäymisestä. Lopputulos on voinut olla lambicmaisen kuiva ja joka tapauksessa siis nykyisiä variantteja miedompi. Toisinaan sitä sekoitettiin tuoreeseen, makeampaan olueen. Kovin paljon vanhoista bière de gardeista ei kuitenkaan lopulta tiedetä.

Nykyistä tulkintaa bière de gardesta – siis Jenlainin ja Bavaisiennen perillisiä – on puolestaan saattanut muokata belgialaisten serkkujen lisäksi myös saksalainen lager. Se syrjäytti myös Ranskan olutalueilla vanhat pintahiivaoluet viimeistään 1900-luvun alkupuoliskolla. Lagerin vaaleus, kirkkaus ja joskus jopa pohjahiiva ovat siirtyneet ainakin joihinkin bière de garde -versioihin.

Parhaat nyky-bière de gardet onnistuvat yhdistämään maalaisoluen juurevat lähtökohdat tyylikkäisiin, yrttisen tai anismaisen humalan sävyttämiin luksusoluihin. Ne ovat Dupontin tai hyvien vaaleampien luostarioluiden veroisia. Markowskin kirjassa tyypilliseksi bière de garden piirteeksi mainittu korkin maku on saattanut olla viallisiin pulloihin perustuva väärinkäsitys.

Vaikka nykyinen bière de garde ei ole välttämättä oluttyylinä kaikkein selvärajaisimpia, olisin taipuvainen sanomaan, että se kuitenkin “on olemassa”. Se oli olemassa myös vanhojen maatilapanimoiden aikaan, samoin kuin – juuri ja juuri – näiden inkarnaatioidensa välissäkin.

Lähteet: Markowski P., Farmhouse ales. 2004. Thierry, D. Sur la route des bières de Nord-Pas-de-Calais. 2010. Thiriez, D. Haastattelu. 2011.