Alankomaiden pienpanimokenttä virkosi 80-luvulla

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 14. luukku.

Ensimmäisinä liikkeelle lähtivät pilsneritrappistit. Keitä he olivat? Koningshoevenin luostari lähellä Belgian rajaa oli pitkään ollut Alankomaiden ainoa olutta markkinoiva trappistiluostari, mutta 70-luvulla munkit eivät itse panneet olutta eivätkä siis olleet nykymerkityksessä “virallinen” trappistipanimo. Heillä oli sopimus belgialaisen lager-valmistajan Artois’n kanssa, ja pilsneri olikin luostarin päätuote.

Luostarilla oli kuitenkin vanha olutmerkkinsä La Trappe, ja heillä oli myös vuonna 1960 lanseerattu 6,5-prosenttinen pintahiivainen luostariolut, joka sittemmin oli jäänyt täysin pilsnerin katveeseen. Kun yhteistyösopimus Artois’n kanssa päättyi vuonna 1979, munkit päättivät ottaa ohjat taas omiin käsiinsä ja panostaa pintahiivaolueen. Kiinnostus perinneoluita kohtaan oli viriämässä Belgian lisäksi myös Alankomaissa, jossa erikoisolutbaareja ja -tapahtumia oli jo nähty useampi. Nyt uudistushenki alkoi levitä panimoihin.

Ensimmäisenä uutena pienpanimona pidetään Arcener Bierbrouwerij’ta, joka käynnisti toimintansa vuonna 1980. Seuraavana vuonna panimon puuhamiehet, jotka olivat Allied Breweriesin sulkeman De Vriendenkring -panimon entisiä työntekijöitä, lupasivat valmistaa neljää olutta – vahvin niistä olisi 10-prosenttinen ohraviini. Näin kävikin, vaikka panimon valikoimaan tulivatkin ensin Oud Limburgs -pintahiivaolut, sitten dubbel ja vuonna 1982 tripel. Ohraviinin nimi oli Hertog Jan Grand Prestige, ja se oli varsinkin alkuaikoina Alankomaiden pienpanimobuumin arvostetuimpia oluita.

Arcen toi vuonna 1982 markkinoille myös bokbierin, jota he tekivät pintahiivalla päätettyään, ettei heillä pilsnereitä tai muita lagereita tehdä lainkaan. Tässä suhteessa he olivat ensimmäisiä, mutta myös muutamat muut hollantilaiset pienpanimot käyttivät seuraavien vuosien aikana pintahiivaa bokiensa valmistuksessa.

Kuten aikaisemmassa postauksessa mainitsin, bokbier oli jonkinlainen hollantilainen sovellus saksalaisten bockeista. Vielä vanhempaa alankomaalaista oluthistoriaa kaiveli vuonna 1984 Gulpener Bierbrouwerij, joka herätti henkiin Maastrichtin 1930-luvulla kadonneen pintahiivatyylin. Panimo kutsui sitä paikallisella murteella nimellä Mestreechs Aajt, mutta yleiskielellä se on maastrichts oud, Maastrichtin vanha olut. Vanha ei tarkoittanut tässä pelkästään historiallista, vaan sitä oli myös kypsytetty vuosikausia puutynnyreissä – tyyliltään se muistuttaa jonkin verran Belgian Rodenbachia. Prosentteja oli vain 3,5 %.

Osa 80-luvulla aloittaneista panimoista putosi kyydistä matkan varrelle: jäi junnaamaan laatuteknisten ongelmien kanssa tai päätyi jo varhain kilpailijoiden ostamaksi. Alkuvuosilta jäi kuitenkin myös elämään huomattavia menestystarinoita, kuten Amsterdamin vuonna 1984 perustettu ’t IJ. Panimo erottui joukosta oudoilla strutsietiketeillään, ja tuotteet – tyyliltään usein Belgian inspiroimat – olivat riittävän hyviä. Hassummin ei pärjännyt myöskään Friisinmaalle 1985 avattu Us Heit – De Friese Bierbrouwerij.

Panimoiden määrä kasvoi sykäyksissä, kuten monissa muissakin maissa. Kun Alankomaissa oli 70-luvun lopulla ollut tusinan verran panimoita, joista reilu puolet vanhoja itsenäisiä pienpanimoita, niin 80–90-lukujen vaihteessa niitä oli jo tuplaten. Uuden vuosituhannen alussa maassa oli yli 40 panimoa, ja niistä tietenkin jo valtaosa uudehkoja indie-pienpanimoita. Marco Daanen kirjassa Bier in Nederland tätä 90-luvun “satsia”, johon kuuluivat Jopen, De Leckere tai Klein Duimpje, kutsutaan toiseksi aalloksi. Kolmas aalto tuli sitten 2000-luvun puolella ja siinä tuttuja nimiä olivat muun muassa De Molen ja Emelisse.  

Oluttyylien valikoima oli pitkään suppea, niin kuin se 80- ja vielä 90-luvuillakin yleensä oli. Vanhasta hollantilaisesta panimokentästä oli peritty pilsin lisäksi lähinnä bok, erilaiset “vanhat ruskeat” oluet sekä hollantilaisten tapa tehdä dortmunderia hyvin vahvana, jopa 6,5–7-prosenttisena. Belgialaiset tyylit tulivat vähitellen mukaan ja niistä erityisesti dubbelit, tripelit ja witbierit. Pari hassua stoutiakin nähtiin jo näinä varhaisina vuosina, ja ainakin yksi niistä oli pohjahiivalla pantu. Myöhemmin 2000-luvulla rantautui sitten IPAn ja imperial stoutien aalto ja muut Amerikan ihmeet. Viimeksi mainituista tyyleistä yksi, “quadrupel”, on tietysti alun perin vain hollantilaisen oluen nimi, vaikka amerikkalaiset halusivat yleistää sen vahvimman belgialaisen luostarioluen tyylilajiksi.   

(Lähteet: Marco Daane, Bier in Nederland, Tim Webb, Good Beer Guide to Belgium and Holland, VerlorenBieren.nl. Kuvat: Flickr.com, Chris, CC BY-SA 2.0, David Evers, CC BY 2.0.)

Mont des Cats: valetrappisti uusintamaistelussa

Kun Pohjois-Ranskassa toimiva Mont des Cats’n luostari ilmoitti vuonna 2011 lanseeraavansa oman oluen, Belgian ulkopuolella ei vielä ollut trappistiluostarien oluita muualla kuin Alankomaiden Koningshoevenissa eli “La Trappessa”. Sittemmin niitä on tietysti alettu tehdä myös Italiassa, Itävallassa, Yhdysvalloissa ja Britanniassa sijaitsevissa luostareissa.

Mont des Cats’n uutuustuote herätti kiinnostusta monessa maassa, vaikka siinä oli yksi iso ongelma: olut valmistettiin Chimayssä Belgiassa eikä se siis saanut käyttää kuusikulmaista trappistilogoa etiketeissään. Jos sitä oltaisiin tuomassa markkinoille nyt, voisi jopa kuvitella ranskalaismunkkien päätyvän toiseen ratkaisuun ja perustavan oikean panimon omiin tiloihinsa. Trappistimerkin pienoinen inflaatio on varmasti johtanut tilanteeseen, jossa “epäaito” trappististatus ei liene kummoinenkaan mainosvaltti maailmalla. Paikallisemmin kauppa varmaan käy, ja mikäs siinä. 

Maistoin olutta 8–9 vuotta sitten pian sen tultua kauppoihin Belgiassa. Olisin tuon aiemman maistelun perusteella muistellut tämän olevan tumma olut tai tummahko amber, mutta kyseessä on (ainakin tänä päivänä) vaaleamman punaruskea, hiukan samea luostariolut. Vaikka Mont des Cats’n olut on siis pantu Chimayssä, se ei muistuta kovin selkeästi mitään heidän omista oluistaan, edes Rougea, joka on kuitenkin lähimpänä. Vahvuutta on 7,6 %.

Nyt uudestaan maistaessa hedelmäinen ja mausteinen olut nojaa ilmiselvästi belgialaisen luostarioluen aistimaailmaan, ehkä jonnekin dubbelin, maallisen amberin ja miedon tripelin välimaastoon asettuen. Jälkimakuun jää reippaasti hedelmäisyyttä, ehkä kuivattua aprikoosia tai banaania, ja minttuinen humalakatkero. Tämä on kelpo olut, vaikka ei belgialaisten luostarioluen klassikoiden rinnalla ehkä erityisemmin loistakaan. Tuotetta pitäisi vielä vähän terävöittää, jos siihen pyrittäisiin.

En tunne Mont des Cats’n nykyisen oluen syntyhistoriaa sen tarkemmin – onko tuote tehty ranskalaisten munkkien toiveiden mukaan vai mistä ideat on saatu. Kohtuullisen varman päälle chimayläiset tässä tilaustuotteessa ovat kuitenkin pelanneet. Mont des Cats’ssa on kyllä toiminut vuosina 1848–1907 omakin panimo. Itse asiassa jopa Westvleterenin perustajamunkit, jotka toki käynnistivät oman panimonsa jo vuonna 1838, olivat lähtöisin Mont des Cats’sta (jossa silloin ei siis vielä ollut panimoa). Nyt siis sellaista ei ilmeisesti vuoden 2011 jälkeenkään ole avattu uudelleen.  

Vanhasta panimotoiminnasta kertoili luostarin taloudenhoitaja, veli Bernard-Marie van Caloen, aikoinaan Chimay-yhteistyön lanseeraustilaisuudessa*: “Ensimmäinen luostarissa pantu olut [vuonna 1848] näyttää olleen alkoholipitoisuudeltaan mieto, ruskea olut. Melko pian ryhdyttiin panemaan vaaleampaa, vahvempaa olutta, sillä luostarissa ei haluttu kilpailla samoilla tuotteilla kuin muut paikalliset panimot. Olutta myytiin Pariisissa saakka. Sen pullottamisesta ei ole säilynyt mitään merkkejä, mutta olutta myytiin puutynnyreissä, joiden kannessa oli pyöreä etiketti. Vanhoissa kuvissa näkyy myös luostarin alueella sijainnut humalatarha ja munkkeja poimimassa humalan kukintoja.”

(* Ranskankielinen lehdistötiedote löytyy täältä.) Kuva: Pierre-André Leclercq, Flickr.com, CC BY-SA 2.0.

Tripel Karmeliet – tuttu viljapommi ravintoketjun huipulla

Kun itse aloittelin belgialaisen oluen aktiivisempaa harrastamista tämän vuosituhannen alussa, Tripel Karmeliet oli ollut markkinoilla vasta muutaman vuoden mutta tuntui jo silloin kuuluvan täysin vakiokalustoon – yhtenä “iki-tripeleistä”. Vaikutelmaa saattoi auttaa Bosteelsin panimon mutkia oikova tapa painaa vuosiluku 1679 Karmeliet-pullojen korkkeihin ja kaulaetiketteihin. Kuten usein luostarioluissa, kyse ei ole siitä, että tätä olutta olisi tehty yhtäjaksoisesti noin kauan – tällä kertaa se perustuu lähiluostarista löytyneeseen olutreseptiin, joka on päivätty kyseiselle vuodelle.

Ei pidä luulla, ettei Bosteelsilla itsellään silti ollut jo pitkä ja kunnioitettava historia takanaan. Panimo perustettiin vuonna 1791 ja siirtyi suvussa seitsemän polven ajan, kunnes nykyinen omistajasukupolvi päätti myydä sen isolle kilpailijalle AB InBeville – itse asiassa isoimmalle mahdolliselle tällä planeetalla. Se veto järkytti monia. Niistä, jotka näkevät itsenäisessä perheyrittämisessä jonkin itseisarvon, voikin tuntua paradoksaaliselta, että juuri sellaiset panimot, jotka parhaiten näyttävät pärjäävän omillaan, ovat toisaalta myös houkuttelevimpia ostoksia suurille kansallisille ja globaaleille toimijoille.

Koko Bosteelsin historiaa ei lähdetä nyt kertaamaan, varsinkaan kun en sitä ensimmäisten kahdensadan vuoden ajalta kovin hyvin tunne. Joka tapauksessa panimo havahtui 1970–80-lukujen vaihteessa siihen, että olutmarkkinat olivat uusiutumassa, ja värikkäillä, paikallisilla pintahiivaperinteillä alkoi taas olla vetoa. Kun Bosteelsin valikoimaan ei siinä vaiheessa moista olutta enää kuulunut, se luotiin ikään kuin tyhjästä. Heidän paikallisen ykköstuotteensa Prosit Pilsin rinnalle syntyi Pauwel Kwak, mielikuvituksellisesta lasistaan tuttu hevosajurien amber-olut.

Kwakista kehkeytyi yksi 1980–90-lukujen belgialaisen artesaaniolutaallon näkyvimmistä oluista niin kotimaassa kuin maailmalla. Koska Bosteelsin panimo on pärjännyt aina virtaviivaisella valikoimalla, seuraavat merkittävät uutuudet tulivatkin käytännössä vasta vuosina 1996 ja 2001: Tripel Karmeliet ja DeuS. Jälkimmäinen on Belgian ensimmäinen (tai toinen, riippuen keneltä kysytään) samppanjaolut, jonka kypsytys tapahtuu Ranskan puolella Champagnen maakunnassa. Nimessä d- ja s-kirjaimet ovat isoja, toisin kuin antwerpeniläisen indie-rockbändin nimessä dEUS.

Tripel Karmeliet sen sijaan on Tripel Karmeliet. Tuntuu, ettei se paljon esittelyjä kaipaa, ja että 2010–20-lukujen olutyleisölle sen pointti onkin tavallaan helpommin käsitettävissä kuin vaikka Kwakin. Panimo on aina pitänyt brändinsä erillään toisistaan ja panimon nimen taka-alalla; vain valveutunut kuluttaja tietää, että Kwak ja Karmeliet tulevat samasta talosta.

Antoine Bosteels sanoi vuonna 2017: “Tripel on Belgian kenties arvostetuin oluttyyli. Jokainen belgialainen panimo haluaa tuoda tripeliään esille samaan tapaan, kuin jokainen amerikkalainen panimo tuo IPAansa. Tämä on meidän taisteluhuutomme.” Tätä ei tosin aina uskoisi, kun katsoo belgialaisen oluen valikoimia vaikka kansainvälisissä verkkokaupoissa tai jopa Brysselin trendibaareissa.

Antoine Bosteelsin mukaan panimo sai ajatuksen kolmen viljan oluesta paikallisen leipomon tekemästä kolmen viljan leivästä. Vasta kun olut oli kehittelyvaiheessa, hän bongasi lähiseudulla julkaistusta historiakirjasta, että karmeliittain nunnaluostari Dendermondessa oli käyttänyt 1600-luvulla oluessaan samoja viljoja ja vieläpä samassa suhteessa. Bosteelsin mukaan tämä oli yhteensattuma, ja sen vuoksi oluen nimeen oli tietysti saatava sana Karmeliet. Mikäpä siinä: tuskin Belgiassa enää monta luostaria on, johon jokin panimo ei olisi luonut joko todellista tai keksittyä suhdetta. 

* * * * *

Tripel Karmelietin (8,4 %) tuoksu on sinänsä kuin tuulahdus Flanderin vehnäpelloilta, siinä on witbierin tuttua viljan ja sitruunankuoren yhdistelmää – mausteisuuttakin – ja aivan kuin savustamon vieno aromi leijuisi sekaan jostain kauempaa. Reseptiin siis kuuluu kolmea viljaa: ohramallasta, kauraa, ja vehnää sekä mallastettuna että ilman. Ohramallas on vähemmistössä, sitä on alle 50 %. En ole ennen huomannut, että etiketissä on mainittu myös “mausteet”; lienevätkö Hoegaardenin vehnäoluesta tutut korianteri ja pomeranssinkuori?

Maku on viljavetoinen, humalaa ei ole juuri nimeksikään ja siksi tietty kirpakkuus (viljasta lähtöisin?) ja mausteisuus pääsevät myös etualalle. Pieni savuisuus tai paahteisuus väijyy nytkin kulman takana, vaikka raaka-aineissa ei varmasti mitään savustettua olekaan. Alkoholia on tripelille normaalit 8,4 %; viinan poltetta ei tunnu. Karmeliet ei ole maltaisuutensa ja mausteisuutensa takia ehkä kaikkein raikkain tyylilajinsa edustaja, mutta onhan se paljolti maineensa veroinen. Varmasti se on saanut viimeisten parinkymmenen vuoden aikana monia jäljittelijöitäkin. Jos tripelin epävirallisia “alalajeja” pitäisi jotenkin nimetä, tämä olisi ehkä super-witbier.

Antoine Bosteels vertaa Tripel Karmelietia Westmallen vaaleaan klassikkoon todeten, että rungot ovat melko samanlaiset mutta Westmalle panostaa enemmän katkeroihin. Ei toki Westmallen tripelkään ole enää katkerin mitä markkinoilta löytyy. Bosteelsin mukaan Karmeliet on kukkaisempi, aromeiltaan voimakkaampi ja jälkimaultaan pehmeämpi. Aromien ja pehmeyden osalta olen ehdottomasti samaa mieltä, ja jotain kukkaisuuttakin löytyy.

Tripel Karmeliet täyttää ensi vuonna 25 vuotta, ja näistä viitenä viimeisenä sitä on siis valmistettu ison AB InBevin siipien alla. Tässä vaiheessa tuntuu toki mukavalta myös huomata, etteivät ainakaan ensimmäiset vuodet intergalaktisen giganttipanimon tallissa tunnu heikentäneen Tripel Karmelietin laatua. Väittäisin, että se on edelleen merkittävä belgialainen olut.

Chimay Grande Réserve 2017 viellie en barriques de rhum

Ja tapahtui niinä päivinä, ettei Chimayn luostarikaan enää luottanut sinisen Grande Réserve -oluensa erinomaisuuteen sellaisenaan, vaan päätti tehdä siitä nykymuodin mukaisia, eri alkoholijuomien marinoimissa tynnyreissä kypsyneitä eriä. Kauhu levisi Chimayn ystävien keskuuteen. Eikö tässä maailmassa enää mitään tummia, vahvoja oluita saa juoda ilman, että tammipönikän vanilja–kookos–sokeriset flavorit peittävät olutmaiset maut alleen?

Tynnyriin on Chimayn luostarissa pantu kypsymään tähän mennessä viittä sinisen oluen vuosikertaa: 2016, 2017, 2018, 2019 ja 2020. Kolmessa ensimmäisessä oli kyse konjakki-, rommi- ja viskitynnyreistä, viimeisimmässä ilmeisesti armagnacista. Vuoden 2019 erästä en tiedä yksityiskohtia: olivatko tynnyrit silloin aiemmin käyttämättömiä tammitynnyreitä? Täytynee tutkia tarkemmin.

chimay_ixabyKirjoitin tähän blogiin pari vuotta sitten konjakkitynnyri-Chimaystä ja olen näköjään tykännyt siitä. Jotenkin muistin varassa arvelin, että olisin pitänyt Chimayn tynnyröintikokeilua alun perinkin vähän turhanpäiväisenä, mutta nyt vanhaa postausta lukiessani huomaan, ettei näin ollut. Voidaan todellakin käydä keskustelua siitä, pitäisikö trappistien isojen oluiden olla tarpeeksi kiinnostavia “omillaankin”, ilman tynnyriohjelmia, mutta todellisuus on kuitenkin tämä ja lopputulos mielestäni yllättävän positiivinen.

Näitä Chimay-versiointeja on pyörinyt Alkojen kylmäkaapeissa ja pölyttyneillä ylähyllyillä nyt jo useampana vuonna, ja tänä kesänä huomasin toistaiseksi viimeisten pullojen olevan Helsingissä tarjolla. Jäljellä oli rommitynnyröityä vuoden 2017 Grande Réserveä, jota en ollut ennen testannut. Kävin siis kotiuttamassa pullollisen sitä ja tarkoitus oli kokeilla, tekisikö se yhtä myönteisen vaikutelman kuin vuoden 2016 konjakkitynnyri-Chimay oli jättänyt.

Jotkut, jotka ovat maistaneet tätä Chimaytä tuoreempana (esimerkiksi heti vuonna 2017), ovat valittaneet raakuudesta ja siitä, että rommin maku jyrää. Oma arvioni on – nyt kolme vuotta myöhemmin – että elementit ovat saavuttaneet jonkinlaisen keskinäisen tasapainon. Ainakin ilman vertailukohtaa olen valmis hyväksymään rommin pienenä lisävivahteena Chimayssä; toki jos vierellä olisi tammitynnyrissä kypsynyt versio ilman rommia, voisin olla taas eri mieltä.

Tuoksu on kyllä romminen, ei siitä pääse mihinkään; se ei minusta viittaa juurikaan trappistiluostarien kuninkuuslajiin, tummaan 9–11-prosenttiseen olueen. Maku on silti monipuolisempi: viikunaa, luumua, joulumausteita, lakritsia, toki iso annos vaniljaa myös. Niiden seurana on sokeriruokoviinan dekadentti olemus, mutta se ei minusta dominoi tämän arvo-olutpullon sisältöä haitaksi asti.

Kuten sanoin jo kahden vuoden takaisessa postauksessani konjakkitynnyri-Chimaystä, tämän luostarin siniselle perusoluelle on muutenkin usein ikäännyttäminen tehnyt hyvää. Tuoreen Chimayn hieman särmikkäät piirteet hioutuvat tyylikkääksi nautiskeluolueksi kellarin hämärissä. Näin toki tapahtuu myös ilman viinatynnyreitä: pulloissakin Chimayt saavat iän myötä jonkin verran lisää pehmeyttä. Silti pidän tämän maistelun perusteella kiinni varovaisen positiivisesta suhtautumisestani luostaripanimon tynnyrikypsytysohjelmaan.

Pannepot Vintage 2019: nelinkertaista olutta vanhojen merenkävijöiden kunniaksi

Pannepot vain yhtäkkiä ilmestyi belgialaiseen olutmaisemaan tämän vuosituhannen alussa ja siitä tuli pian hitti. Kyseisen oluen taustavoima, De Struise Brouwers, toimi pitkään kiertolaispanimona ja siirsi tuotantonsa vuonna 2012 nykyiseen rakennukseensa Oostvletereniin, kuuluisan luostaripanimon kotikuntaan. Panimon tunnetuin olut onkin tyylillisesti melko läheistä sukua Westvleterenin oluille ja niiden maalliselle serkulle Sint-Bernardukselle. Kyse on siis tummasta, erittäin vahvasta flaamilaisesta oluesta.

Siinä ei ollut päälle päin mitään, mitä monetkin Belgian panimot eivät olisi jo tehneet. Jostakin syystä Struisesta jäi kuitenkin jo melko varhaisessa vaiheessa se olo, että tyypit tiesivät tarkkaan, mitä olivat tekemässä – ja että heillä oli myös taitoa tehdä se. Pitkälti tämä vaikutelma johtui nimenomaan Pannepotista, jonka nimikin istui paikalliseen maisemaan mukavasti. Pannepoteiksi kutsuttiin länsiflaamilaisen De Pannen kaupungin kalastajaveneitä, ja entisajan kalastajat joivat mielellään tukevaa tummaa olutta.

Struisen ensimmäinen olut oli tosin vehnäolut nimeltä Struise Witte, mutta vuosien varrella he ovat tulleet enemmän tutuiksi vahvoista oluistaan. Stouteja on tehty Black Albertin ja Cuvée Delphinen nimellä, ja molempien perusoluet taitavat olla hurjaa 13 % luokkaa. Näitä on sitten ahkerasti kypsytelty erilaisissa tynnyreissä, kuten Pannepotejakin. Vaikka tynnyrikypsytys sinänsä on vanhaa belgialaista perinnettä, todella vahvojen imperial stoutien tynnyröinnin idea on luultavasti tullut struiselaisille Yhdysvalloista. Vaikka juuri nämä versioinnit ovat kasvattaneet Struisen karmaa Ratebeerissa ja muualla, minusta on hienoa, että he ovat jaksaneet pitää myös perustuotteensa – kuten Pannepotin – hyvinvoivina.pannepot-2019

Testissä on nyt Pannepot (10 %) vuosikertaa 2019. Tuoksu muistuttaa jossain määrin hollantilaista La Trappe Quadrupelia. Apottitason trappistioluissa ja näissä vahvimmissa tummissa maallikko-oluissa on paljon leikkauspintaa, eli tyylilajien raja on usein veteen piirretty. Nyt liikutaan makeiden alkoholien aromimaailmassa: brandyssä uitettujen rusinoiden tuoksu yhdistyy johonkin tummempaan, ehkä lakritsiin tai salmiakkiin. Väriltään tämä on selvästi mustanpuhuvampi kuin pohjoisnaapurin luostariolut.

Maussa korostuvat aika paljonkin lakritsi ja tumma suklaa, hopeatoffee. Vielä kun oluen visuaaliseen ilmeeseen on liitetty entisajan purjelaivat, ajatukset alkavat olla miltei muinaisten hansakaupunkien tummissa oluissa, sellaisissa kuin Braunschweiger Mumme tai Danziger Jopenbier. Toisaalta brittiläisen old alen viinimäinen henki on myös vahvasti läsnä, ja varmaan se oli noissa mainituissa muinaisoluissakin, joita kuitenkin tammitynnyreissä kuljetettiin.

Sattumoisin pystyin vertaamaan viimevuotista Pannepotia myös vuoden 2017 Vintageen. Harvoin käy näin, mutta omaan makuuni tuoreempi olut oli nyt selvästi mielenkiintoisempi ja tasapainoisempi kuin kaksi vuotta pitempään kypsynyt versio. En toki tiedä, millainen vuoden 2017 olut oli tuoreeltaan, mutta jos oletamme reseptin pysyneen samana, kellarointi ei näytä tuoneen tähän olueen paljonkaan lisäarvoa.

Päinvastoin: tuoreemman oluen täyteläisestä mausta olivat ikäännytyksessä kadonneet suklaan ja toffeen sävyt, ja tilalle oli tullut vähän raa’an oloista hedelmäistä happamuutta. Tumma viinimäinen tyylikkyys oli kyllä yhä läsnä, mutta jotenkin ohuempana, vailla tukea. Jos näiden kahden pullon perusteella pitäisi sanoa, suosittelisin juomaan Pannepotit vuoden tai parin vanhoina. En muista, olenko koskaan useamman vuoden ikäisiä yksilöitä maistellut, mutta herää kysymys, voiko vielä pitemmässä kellaroinnissa enää syntyä jotain vaivan arvoista maun kehitystä? Sinänsä vahvuuden ja makeuden luulisi antavan potentiaalia pitkäänkin ikäännytykseen.

(Kuva Oostenden satamasta: Flickr.com, phlubdr, CC BY 2.0.)

Achel Extra Bruin – belgialaistrappistien nuorempaa polvea

Pitkästä aikaa sain hankittua Alkosta tätä tuttua trappistiolutta, johon tutustuin Belgiassa asuessani kymmenen vuotta sitten. Achel eroaa muista Belgian trappistiluostareista siinä, että panimotoiminta oli siellä sammunut ensimmäisen maailmansodan aikaan ja se käynnistyi uudelleen vasta vuonna 1998. Tässä mielessä nyky-Achel on luostaripanimoiden joukossa enemmän samaa sukupolvea vaikkapa Zundertin ja Engelszellin kanssa kuin Westmallen ja Chimayn.

Achelin vahva tumma tripel ei ole tehnyt sellaista vaikutusta kuin esimerkiksi Rochefort 10°, jolla on selkeä omaleimainen makunsa. Toki Extra Bruin (9,5 %) on yleisesti “lähes sadan pisteen oluena” tunnettu ja ansaitseekin arvostusta. Oluen juuret ovat vuonna 2002 jouluolueksi tehdyssä De Drie Wijzen -kausituotteessa. Kolmen itämaan viisaan olut oli ilmestyessään ensimmäinen kausiolut trappistiluostarista sen jälkeen, kun Chimayn sininen olut näki päivänvalon 1950-luvulla.

IMG_0273 (1)Achel Extra Bruin muistuttaa jonkin verran Westvleterenin vahvimpia oluita tai niiden maalaisserkkua St Bernardus Abtia. Siinä ei ole ihan sitä kaikupohjaa tai moniulotteisuutta kuin mitä trappistiluostarin jylhimmältä oluelta toivoisi, mutta hieno juoma tämäkin on. Tuoksussa on suklaatoffeeta ja tummaa brandyä, maku rusinainen, pähkinäinen, lakritsainen ja kirsikkaliköörinen. Maku on makeahko, mutta ei niin makea kuin muistin, ja humalointi on mietoa.

Vaikka olen vuosien varrella seurannut Belgian panimoiden asioita välillä hyvin tiiviistikin, se minulta on jotenkin mennyt ohi, että Extra Bruinilla on myös vaaleampi veli: Extra Blond. Myös blondi on 9,5-prosenttinen ja perustuu vuoden 2004 kesäksi tehtyyn kausiolueen. Pitää yrittää yhyttää sekin joskus. Belgian trappistipanimot eivät tehtaile uusia oluita riesaksi asti, joten sellaiset kuuluisi kyllä tässä blogissa maistella, vaikka nyt jo kymmenen vuotta olenkin ollut Extra Blondin olemassaolosta pimennossa.

Tynt Meadow ja trappistioluen englantilaiset juuret

Viime vuonna saatiin taas uusi tulokas olutta panevien trappistiluostarien listalle. Aikoinaan kaikki viralliset trappistipanimot sijaitsivat Belgiassa, mutta joukkoon on liittynyt luostareita Hollannista, Italiasta, Itävallasta ja Yhdysvalloista. Kahdestoista trappistimerkin käyttöön oikeutettu luostaripanimo on Englannissa ja nimeltään Mount Saint Bernard Abbey.

Reilun 10 km päässä Burton-upon-Trentistä sijaitsevassa luostarissa ei ole pantu olutta yli sataan vuoteen, mutta 1800-luvun puolella niin tehtiin. Kanadalainen olutkirjoittaja Gary Gillman on selvitellyt useammassa blogipostauksessaan Mount Saint Bernardin oluthistoriaa. En aio kerrata hänen löydöksiään aivan yksityiskohtaisesti, mutta suosittelen lukemaan – ja nostan tähän omasta mielestäni niistä kiinnostavimman.

Dubbel, englantilaisen oluen perillinen?

Euroopassa on paljon vanhoja, keskiajalta periytyviä luostareita. Olutta valmistavat trappistiluostarit eivät kuitenkaan yleensä kuulu näihin. Niiden alkuajat liittyvät tavallisesti valistushallitsijoiden tekemien uudistusten, Ranskan vallankumouksen ja Napoleonin jälkeiseen 1800-luvun alun historiaan, jolloin luostarilaitos oli monissa maissa ahtaalla.

Trappistimunkit olivat lähteneet alkuperäisistä tukikohdistaan Ranskasta pakoon ja osa heistä päätyi eri vaiheiden kautta Brittein saarille. Englannissa opittua oluenpanotaitoa palasi myöhemmin munkkien mukana takaisin Ranskaan. Myös englantilaisia luostariveljiä saapui Kanaalin yli. Tätä kautta syntyivät manner-Euroopan ensimmäiset olutta valmistavat trappistiluostarit.

Edestakaisin Ranskan ja Brittein saarten väliä kulkeneet trappistit perustivat myös Mount Saint Bernardin 1830-luvun puolessavälissä. Gillmanin lähteiden mukaan luostarissa pantiin olutta jo ainakin seuraavan vuosikymmenen lopulla. Nykyisin trappistioluet mielletään vahvoiksi, koska ne säilyivät Belgiassa juuri sellaisina. Munkkien oluet saattoivat olla kuitenkin 1800-luvulla melko mietojakin, aikana jolloin brittiolut monesti muuten oli hyvin voimakasta.

Belgian ensimmäiset trappistiluostarit Westvleteren ja Westmalle aloittivat toimintansa juuri näihin aikoihin, 1830-luvulla. Trappistit palasivat usein käytöstä poistettujen vanhojen luostarien rakennuksiin kunnostaen niitä. Seuraavilla vuosikymmenillä Belgian trappistiluostarien määrä täydentyi Chimayn, Rochefortin ja Achelin myötä viiteen, ja Orvaliin munkit palasivat vihdoin 1920-luvulla. Kaikissa näissä luostareissa oli myös panimot.

Yllättäen belgialaiseen trappistiolueen on saattanut vaikuttaa erityisesti eräs Ranskassa toimiva munkkiyhteisö, jonka perustajat olivat kyllä englantilaisia hekin mutta eivät trappisteja. Tämä on Dieulouardin luostari Lorrainessa, johon Englannista tulleet benediktiinimunkit 1600-luvulla rakensivat myös panimon. Luostari oli pitkään tunnettu brittityylisestä oluestaan.

Gillmanin tulkinta onkin, että Belgian trappistiluostarit olivat tietoisia ranskalaisten virkaveljien brittityylisestä oluenvalmistuksesta. Hän olettaa, että tumma dubbel, joka on sittemmin opittu tuntemaan belgialaisen luostarioluen perusmuotona, oli alun perin englantilainen double beer.

Siinä, että belgialaiset aikoinaan tykkäsivät brittioluista ja imitoivatkin niitä, ei ole mitään järisyttävän uutta. Esimerkiksi De Koninckin tyyppisillä pale ale– tai spéciale belge -oluilla on tällainen tausta, ja myös stout– ja scotch ale -oluttyyleillä on nyt jo Belgiassakin yli satavuotinen historia. Kokosin näitä asioita blogipostaukseksi kolme vuotta sitten. Trappistioluiden brittiläisistä juurista en ollut kuitenkaan kuullut ennen kuin luin Gary Gillmanin spekulaatiot.

mde

Tynt Meadow lasissa

Uusinta trappistiolutta saapui jokin aika sitten muutamiin baareihin myös Suomessa. Itse maistoin sitä Helsingin Kaislassa. Mount Saint Bernardin munkit ovat nimenneet oluensa Tynt Meadow’n tontin mukaan, jolle luostari lähes kaksisataa vuotta sitten rakennettiin.

Vaikka trappistioluilla olisi mitä brittiläisiä juuria, tämä olut tuoksuu ja maistuu mielestäni belgialaiselta. Tulokseen ovat toisaalta vaikuttaneet hengelliset kollegat italialaisesta Norcian luostarista sekä ranskalaisesta Saint Wandrillesta ja hollantilaisesta Zundertistä, sillä he ovat neuvoneet aloittelevaa panimoa. Myös muut viralliset trappistipanimot ovat auttaneet englantilaisia alkuun.

Ratebeer luokittelee oluen English strong aleksi – ei esimerkiksi abbey dubbeliksi. Hiiva onkin ilmeisesti brittikantaa, millä on sitten ehkä saatu panimon tavoittelemaa ‟englantilaista luonnetta” olueen. Vaikka itse tosiaan pidin Tynt Meadow’ta aika belgialaisen oloisena, tyypillinen belgialainen dubbel se ei ehkä kuitenkaan ole. Sitä ei esimerkiksi hallitse ohut poltetun sokerin maku, jota monessa tummassa belgialaisessa oluessa on.

Melko makea, syvän melassinen tai siirappinen olut tämä kuitenkin on ja jättää sokerisen tuntuman myös jälkeensä. Lempeän paahteisessa maussa on tuhdisti salmiakkia, karhunvatukkaa ja muita tummia herkkuja, ja humalointi on useimpien trappistien tapaan rauhallista. Reittaajien kokemuksissa on mainintoja ylikuohuneista pulloista ja muista mahdollisista alkukankeuksista, mutta minulle jäi vaikutelma tasapainoisesta luostarioluesta, joka ei pahemmin kalpene esikuviensa rinnalla.

(Tiedot trappistioluiden englantilaisista juurista perustuvat Beer et seq. -blogin artikkeliin Brewing at Mount Saint Bernard Abbey in England, 19th Century, ja siihen linkattuihin aiempiin postauksiin.)

De Ranken värisuora: XX Bitter, Saison, Noir, Noël, Cuvée, Guldenberg

Onnea Suomi!

Tällä viikolla juhlitaan uusia kotimaisia pienpanimo-oluita, joita Alko on ottanut vuotuiseen tapaansa myyntiin vajaat pari tusinaa erilaista. Näistä todennäköisesti kirjoitan kyllä jossain vaiheessa myös, mutta sitä ennen ehdotan toista juhlan aihetta.

Kaikessa hiljaisuudessa Alko on nimittäin ottanut hyllyilleen belgialaiselta De Ranken panimolta käytännössä firman koko vakiovalikoiman. Pari vähemmän näkyvää De Ranke -tuotetta setistä kenties puuttuu, mutta yhtä kaikki olisin halutessani pystynyt maistelemaan pelkästään monopolissa käymällä viime viikkoina kuutta eri De Ranke -olutta.

Monille nämä ovat varmasti tuttujakin, mutta jos eivät, suosittelen käymään läpi niin monta kuin ehditte käsiinne saada. Jouluolut Père Noël saattaa olla tämän vuoden osalta jo menetetty tapaus, tosin tuotehaun mukaan sitä pitäisi vielä Munkkivuoren Alkosta Helsingistä löytyä jokunen pullo. Muita on todennäköisesti saatavilla paremmin. Omat arvioni De Ranke -oluista tässä postauksessa ovat tosin suurelta osin aikaisemmilta maistelukerroilta peräisin.

Humala!

Sen, joka nykypäivän belgialaisista oluista haluaa puhua asiantuntevasti, on pakko tuntea De Ranke. Panimo aloitti toimintansa vuonna 1994 Wevelgemissä Länsi-Flanderissa ja on päätynyt sittemmin Dottignies-nimiselle paikkakunnalle, joka sijaitsee vain muutaman kilometrin päässä mutta kielirajan ranskankielisellä puolella.

Kymmenkunta ensimmäistä vuotta Nino Bacelle ja Guido Devos, panimon puuhamiehet, tekivät kahta ympärivuotista tuotetta: XX Bitter -nimistä belgialaista pale alea sekä luostarioluen tyyppistä Guldenbergiä. Kerran vuodessa valikoimassa esiintyi myös jouluinen erikoisuus Père Noël. Kun panimon sivuja nyt katsoo, siellä esitellään 12 olutta, joista niistäkin osa on kausittaisia tai muiden oluiden versioita. Mihinkään hallitsemattomaan oluttehtailuun ei siis ole lähdetty.

Jos De Ranken filosofia – se ajattelutapa, jolla se on jättänyt reilussa kahdessakymmenessä vuodessa lähtemättömän merkkinsä Belgian olutkenttään – pitäisi tiivistää yhteen sanaan, se sana olisi epäilemättä humala.

cofYleinen käsitys, että belgialaisten oluiden humalointi on verrattain (tai erittäin) mietoa, oli varmasti tilastollisesti totta 1990-luvulla. Se saattaa olla sitä nykypäivänäkin, ainakin verrattuna esimerkiksi humalavetoisista oluistaan tunnetuksi tulleeseen Yhdysvaltoihin. De Ranke oli yksi ensimmäisiä panimoita, jotka lähtivät koko arsenaalinsa voimalla jo varhain uurtamaan uraa aivan toiseen suuntaan.

XX Bitter (6 %) on nimensä mukaisesti vanhan eurooppalaisen pienpanimo-oluen raameissa erittäin katkera. En ole naiivi; en kuvittele, että sen 60–65 IBU:lla pääsisi enää tänä päivänä lähellekään minkäänlaisten katkeruustilastojen kärkeä. Aikanaan se oli kuitenkin jotain aivan muuta kuin valtaosa Belgian artesaanipanimojen oluista, ja ehkä voi ajatella, että se on yhä yksi Euroopan luontevimmista vahvasti humaloiduista oluista.

Humalina XX Bitterissä ovat Brewers Gold ja Hallertau Mittelfrüh, brittiläistä ja saksalaista kantaa siis. Samaa mannermaista tai korkeintaan EEC-läistä humalointiperintöä jatkavat muutkin panimon oluet. De Ranke ehti kehitellä oman humalavetoisen tyylinsä jo hyvän aikaa ennen amerikkalaisten humalalajikkeiden rantautumista toden teolla manner-Eurooppaan.

XX Bitterissä on belgialainen tuoksu, eukalyptusta ja hedelmäpurkkaa. Aluksi jopa ihmetyttää, missä humala piilee, jos kerran tämä sentään oli pitkään belgialaisen olutkentän ykköshumalapesäke. Tuoksussa sitä ei paljon irtoa, ja makukin on asiallisen maltainen, kevyehkö tosin, kenties sokerin takia. Mutta jälkimaussa humala tulee, pistää vähän aivastuttamaankin ja jää tiukasti suun limakalvoille.

Saison de Dottignies (5,5 %). Jo XX Bitterin maistelumerkintöihin olen aikaisemmin kirjannut, että saattaisiko se edustaa tiettyä saisonin olomuotoa – sellaista jossa ei ole maatalon aromeja tai happamuutta, mutta niiden tilalla on kosolti humalakatkeroa ja mineraalisuutta. Nyt saisonia maistaessa XX Bitteriä ei ole rinnalla, joten en pysty vahvistamaan tätä ajatusta, mutta jossain määrin De Ranken saisonista – vaikka se oivallinen olut onkin – tulee mieleen, että onko tässä nyt ensi sijassa vain puoli prosenttiyksikköä miedompi versio panimon lippulaivaoluesta varustettuna trendikkäämmällä nimellä? Tämä voi olla aiheetonta loanheittoa: oluet pitäisi testata kunnolla rinnakkain. Ihan hitusen jotain villimpää ja kirpakampaa voin saisonin maun taustalla ehkä aistia tai ainakin aavistaa, mutta se ei todellakaan ole tämän oluen juttu.

Noir de Dottignies (9 %). Tässä on olut, jolle ei oikein ole omaa tyylilokeroa. Belgiassa ei ole vastaavia paljon tehty. Jos Westmalle Dubbelissa olisi yhtä jykevä humalointi kuin saman luostarin tripelissä  ja pari alkoholiprosenttia lisää voisiko lopputulos olla jotain tämänkaltaista? Humalat eli Challenger ja Saaz hallitsevat, mutta vahva olut tukeutuu myös tumman paahteiseen, maitosuklaiseen mallasytimeensä. Ehkä tämä ei ole oma suosikkini De Ranken oluista, mutta on tavallaan tervetullut muistutus että tummaakin olutta voi tehdä tähän tapaan. Hatusta vedetty tyylimääritelmä (tämän päivän sanastolla) voisi olla vaikka ”black Belgian British IPA”. Aikaisemmat maistajat ovat tunnistaneet tässä hapantakin sävyä, mutta sitä ei nyt tunnu olevan ollenkaan.cof

Père Noël (7 %). On aina yllättävää, kun jouluolut ei olekaan panimon tummin olut. Aiemmin ”Joulupukki” on kylläkin ollut valikoiman ainoa tumma, ja sitä on ilmeisesti viime vuosina vasta vaalennettu. De Rankelle poikkeuksellisesti tässä oluessa on jopa maustetta, nimittäin lakritsia. Olut on itse asiassa nykymuodossaan lähes tripelmäisen vaalea, ja ilman lakun makua tämä voisi olla läheistäkin sukua saman panimon Guldenbergille tai Dupontin Moinette Blondelle. Aikaisempien vuosien maisteluraporteissa netissä mainitaan joskus kellarin tuoksu tai brettanomyces, näitä en tuoreessa versiossa todellakaan aisti. Olisiko olut mennyt vaalentuessaan simppelimpään suuntaan? Humala on mentolimaisen eurooppalainen ja jouluolueksi sitä on aika runsaastikin, ei silti XX Bitterin määrissä. Samalla derankemaisen tuttu ja hieman eksoottinen tuoksu ja maku.

Cuvée de Ranke (7 %). Kun tein muutama vuosi sitten Olutpostiin juttua belgialaisista sekoiteoluiesta (mengbier), siis kahden eri oluen – yleensä iäkkään hapanoluen ja tuoreen oluen – sekoituksista, De Ranken Nino Bacelle kertoili silloin minulle Cuvéen syntyvaiheista. Panimolla oli joskus 2000-luvun puolivälissä kehitellyn kriekinsä valmistamista varten varastossa paljon tynnyrissä kypsynyttä hapanta olutta. Noihin aikoihin amerikkalainen maahantuoja ehdotti, että pojat pullottaisivat sitä. Bacelle ja Devos eivät kuitenkaan olleet sitä mieltä, että se olisi omana itsenään riittävän hyvää pullotettavaksi. Niinpä he hankkivat Girardinilta vuoden vanhaa lambicia, jota sekoittivat omaan vielä vanhempaan hapanolueensa. Tästä syntyi uusi tuote Cuvée de Ranke, joka sai sekoittamisen jälkeen kypsyä vielä vähintään puoli vuotta pullossa. Lambicilla on tapana ”vallata” tämäntyyppinen tuote, ja nytkin tuoksu on hyvin gueuzemäinen ja olut muutenkin suuta kuivaavan sitruunainen. Kun De Ranken pohjaolutta ei ole maistanut, on tietysti mahdotonta sanoa, mikä kaikki on Girardiniltä peräisin, mutta paljon tämä tuntuu olevan Senne-joen laakson villihiivakannoille velkaa.

Guldenberg (8,5 %). De Ranken luostariolut, jota Ratebeer sanoo Belgian strong aleksi mutta minä sanoisin ehkä tripeliksi, on kenties panimon helpoimmin lähestyttävä tuote. Se on tyylilajiinsa nähden aika napakasti humaloitu kuten De Ranken kaikki oluet, mutta IBU-luvuiltaan sittenkin vain 40. Belgialaisen sitruunainen tuoksu leijuu nenään, ilman että reseptissä on ilmeisesti mitään erityisestä sitruksisuudesta tunnettua humalaa. Mitään happamuutta ei kirpeä hedelmäinen tuoksu toki merkitse, vaan tämä on hyvin maltainen, varsin lempeäkin vahva belgialainen olut. Westmalle Tripel on tyylillisesti Guldenbergin pikkuserkku tai kolmas serkku mutta ei sen kaukaisempi sukulainen. Sekoittuneena tietysti paikalliseen hiivaan ja vaaleaan maltaaseen humalainen maku on äärimmäisen belgialainen. Tässä vaaleiden luostari- tai lähes-luostarioluiden sarjassa Guldenberg on jo pitkään ollut Belgian ehdotonta huippua. Sitähän on myös De Ranke panimona miltei kaikkien oluidensa osalta.

Munuaisia sinappikastikkeessa ja St Martin -luostariolutta

Enpä taida olla kovin aktiivinen ruoka- ja olutyhdistelmistä bloggaaja, mutta aina silloin tällöin – ehkä kerran vuodessa – saan aikaiseksi postata jonkin reseptin. Tällä kertaa lautasella on munuaisia, joiden valmistaminen kermaisessa sinappikastikkeessa on minulle belgialainen juttu, vaikka ruokalaji (rognons à la moutarde) on yleinen toki myös etelänaapuri Ranskassa ja on kenties sieltä lähtöisin.

Munuaiset-annos
En siis ole ennen itse tehnyt munuaisruokia, syönyt ravintoloissa vain. Eilen Hakaniemen hallin lihakauppiaalla oli tiskissä nuoren pihvikarjan munuaisia ja niitä sitten innostuimme ostamaan. Vähän etukäteen jännitti, mutta munuaisen putsaaminen ei osoittautunut erityisen hankalaksi. Suurin piirtein vain kaikki valkoiset osat poistettiin ja loppu pilkottiin suupalan kokoisiksi pikku kimpaleiksi.

Nämä munuaispalat paistoin sitten voissa melko nopeasti, vaarana on että liika kypsennys tekee niistä kumisia. Kun munuaiset siirtää ruskistamisen jälkeen odottelemaan kastikkeen tekoa lämpimään, ne ehtivät siinä tekeytyä sopivan roseeksi. Kastikkeeseen tarvitaan nokare lihafondia, runsaasti sinappia sekä kermaa. Meillä oli sinappina belgialainen Devos & Lemmens, joka muistuttaa ehkä lähinnä dijoninsinappia mutta on maultaan miedompaa.

Pannulle, jossa on munuaisten paistosta tummunutta voita, voi lorauttaa ensin pikku tilkan vettä ja vaikka konjakkiakin. Sitten fondi ja 2–3 rkl sinappia, mustaapippuria, ja tähän vähitellen kuohukermaa mukaan, ehkä desin verran. Kastike saa porista kokoon 10–15 minuuttia. Suolaa saa lisätä, jos sitä ei ole tullut fondista ja voista tarpeeksi; samoin jotain yrttiä, ehkä rakuunaa.

Lisukkeena söimme paistettuja perunoita hieman ranskalaisen pommes de terre sarladaises -ohjeen tyyliin. Siinä paistetaan ohuehkoja perunakiekkoja voissa (tai vielä mieluummin ankan- tai hanhenrasvassa) ensin miedolla lämmöllä pehmeiksi, jonka jälkeen niille annetaan kullanruskea väri hieman kuumemmalla pannulla. Perunoita voi suolata ja pippuroida maun mukaan. Lopuksi joukkoon sekoitetaan hienonnettu valkosipulinkynsi ja silputtua persiljaa.

Olin katsonut olutsuositusta ruoalle Garrett Oliverin The Brewmaster’s Table -kirjasta, jota yleensä käytän tähän tarkoitukseen. Ajattelin, että ruoan sinappisuus pitäisi jotenkin ottaa huomioon, mutta en oikein löytänyt kirjasta vihjeitä siihen, mikä olut pärjää sinapin kanssa parhaiten. Niinpä tyydyin katsomaan munuaiset-otsikon alta ja siinähän sopivasti suositeltiinkin tummia belgialaisia luostarioluita tai vaihtoehtoisesti Scotch alea.

Jääkaapissa oli Abbaye de Saint-Martin Brunea, tuottajana Brunehaut. Sikäli kuin se ketään kiinnostaa, Saint-Martin ei ole mikään toimiva luostari vaan sen muinainen päärakennus on nykyään käytössä kotikaupunkinsa Tournain kaupungintalona. Se ei estä panimoa käyttämästä nimeä luostariolutbrändinään. Tämä olut tuli Alkon uutuuksiin nyt lokakuussa. 8-prosenttinen dubbel on ihan mukava olut, tyyliltään hedelmäinen, hieman viinimäinen, tumman karamellinen mutta ei järjettömän makea. Jykevän sisäelinten maun kanssa olisi saattanut sointua paremmin mustanpuhuva, westvleterenmäinen luostariolut, mutta tämäkin ajoi asiansa.

Munuaiset-kollaasi

Munkkeja ja hilloa: maallisten luostarioluiden nousu

Belgialaisen oluen vuosisata -kirjoitussarjani kuudes osa pureutuu 1940–50-lukuihin, jolloin jotkut nokkelat panimomestarit hoksasivat trappistioluiden kasvaneen suosion ja arvostuksen. Leffen tekijät ja monet muut olivat haistaneet rahan.

Olipa kerran luostari nimeltä Maredsous, joka sijaitsi syrjäisen kukkulan laella Condroz’n ylängöllä keskellä Belgiaa. Tarkemmin sanoen luostari oli kaukana asutuksesta vielä silloin, kun se vuonna 1872 perustettiin. Jo muutamaa vuotta myöhemmin valtion rautatieyhtiö ryhtyi vetämään lähistölle uutta rataa, jonka varteen rakennettiin asema luostarin mäen juurelle.

1200px-denee-maredsous_station_with_former_belgian_railcar_4614_noben-k_cc-by-sa-3-0

Denée-Maredsous’n asema oli käytössä 1970-luvun lopulle asti. (Kuva: Noben K, CC BY-SA 3.0.)

 

Maredsous oli benediktiiniläinen luostari, jonka kirkkoon oli aikanaan saatu vanha Pyhää Benedictusta esittävä patsas. Se houkutteli paikalle pyhiinvaeltajia yhä sakenevana virtana. Varsinkin toisen maailmansodan jälkeen vierailijoiden määrä räjähti niin, että munkkiveljeskunta joutui rakentamaan uutta infrastruktuuria tulijoiden vastaanottamista varten.

Uudessa vierailijarakennuksessa tarjottiin pyhiinvaeltajille ja muille kävijöille ruokaa ja juomaa, ja mikäpä olisi ollut luontevampaa kuin kehitellä paikallisen panimon kanssa tähän tarkoitukseen oma luostariolut.

Maredsous’ssa ei ollut aiemmin koskaan pantu olutta, mutta onneksi peninkulman säteeltä löytyi maineikas panimo Brasserie du Faleau, jonka kanssa isä Attout ryhtyi kehittelemään uutta reseptiä.

Maredsous’n valikoima kasvaa

Faleaun panimo oli tullut tunnetuksi erityisesti spéciale belge -nimisen oluttyylin kehittäjänä. Vuonna 1949 luotu alkuperäisen Maredsous-oluen resepti mukaili tuon tyylin ominaisuuksia. Tämän päivän oluenystävä voi kuvitella mielessään englantilaisen pale alen ja vallonialaisen Orvalin välimaastoon sijoittuvan oluen. (Vanhimpia Maredsous-pullojen etikettejä on muuten selailtavissa mm. täällä.)

Aluksi tuote oli hyvinkin paikallista, kun esimerkiksi humalat siihen kerättiin luostarin omasta humalatarhasta. Jo 1960-luvun alussa oltiin kuitenkin jo tilanteessa, jossa humalatarha oli jäänyt hunningolle ja Faleaun panimokin myyty isommalle kilpailijalle. Luostari ei enää saanut vaatimustensa mukaista olutta uudelta tuottajalta.

Munkeille tuli kiire löytää uusi sopimuspanimo, eikä etsinnässä ollut enää olennaista edes se, että panimo sijaitsisi lähellä luostaria. Sen ei itse asiassa tarvinnut sijaita edes Valloniassa, vaan tärkeää oli, että firma osasi tehdä hyvää pintahiivaolutta, jota rohkenisi myydä luostarin kautta.

Haasteeksi osoittautui, että yhä harvempi panimo 1960-luvulla oli erikoistunut pintahiivaoluihin. Maredsous ulotti etsintänsä Belgian hollanninkieliselle puolelle, Flanderiin. Esimerkiksi Lamot’n panimo Mechelenissä, johon oltiin yhteydessä, kieltäytyi kunniasta otettuaan strategiakseen pilsiin ja muihin pohjahiivaoluihin keskittymisen.

Sopiva ehdokas löytyi lopulta muutaman kilometrin päästä Mechelenistä: maineikkaan tumman Duvel-oluen valmistaja Moortgat. Tässä vaiheessa Maredsous-oluiden valikoima muodostui kahdesta tummasta oluesta (6 % ja 8 %), joista vahvempi oli ollut alun perin jouluolut.

Moortgatin kaudella mukaan tuli Centenaire, joka puolestaan lanseerattiin luostarin 100-vuotisjuhliin vuonna 1972. Se oli tripel ja jäi juhlavuoden jäkeen pysyvään tuotantoon nimellä Maredsous 9°.

Vuonna 2001 Maredsous-kattaus vakiintui vihdoin nykyiseen muotoonsa. Vanha 6-prosenttinen tummempi olut katosi, mutta sen rinnalle jo aiemmin tullut vaalea 6 % blond-olut jatkoi elämäänsä. Ainoaksi tummaksi olueksi jäi näin 8-prosenttinen ”dubbel”. Sarjan vahvin, vaaleahko Maredsous Tripel voimistui näihin aikoihin 10-prosenttiseksi.

Sopimuksia metsästämässä

Tässä vaiheessa voi paljastaa, ettei Maredsous’n tarina ole modernien belgialaisten luostarioluiden historiassa mitenkään poikkeuksellinen. Pikemminkin se lienee tyypillinen. Tätä siis tarkoitin, kun puhuin otsikossa maallisista luostarioluista: oluita, jotka kantavat tietyn luostarin nimeä, mutta joita valmistetaan luostarin luvalla jossakin kaupallisessa panimossa.

Maredsous ei ollut ensimmäinen luostari, joka solmi tällaisen lisenssisopimuksen ulkopuolisen panimon kanssa. Näitä merkkejä on nykyään runsaat parikymmentä, kun taas kiinteästi luostarien sisällä valmistettavia ovat vain kuusi trappistiolutta.

Ensimmäinen maallikkoyrittäjä oli luultavasti Evariste Dekoninckin omistama Saint-Bernard (nyk. Sint-Bernardus), joka teki vuosina 1946–1992 Westvleterenin Sint-Sixtuksen luostarin oluita munkkien puolesta. Vuodesta 1992 Westvleteren-oluita on jälleen valmistettu luostarin seinien sisäpuolella.

Maredsous näyttää kuitenkin olleen järjestyksessä toinen sopimuspanimoa käyttänyt luostari. Näitä pelinavauksia seurasi jo 1950-luvulla Belgian panimokentällä pienimuotoinen trendi. Jo ensimmäisten kymmenen vuoden aikana markkinoille putkahti koko joukko kilpailevia luostarioluita:

Maredsous (1949, panimo Brasserie du Faleau)
Leffe (1952, panimo Brouwerij Lootvoet)
Saint-Feuillien (1952, panimo Brasserie Friart)
Tongerlo (1954, panimo Brouwerij Van Milders)
Affligem (1956, panimo Brouwerij De Smedt)
Bornem (1957, panimo Brouwerij Beirens)
Postel (1957, panimo Brouwerij Campina)
Grimbergen (1958, panimo Brouwerij Maes)
Steenbrugge (1958, panimo Brouwerij De Lac)

Esimerkiksi Leffen tarina on siinä mielessä erilainen kuin Maredsous’n, että siinä luostarilla ei ollut lainkaan aloitteellinen rooli. Ajatus luostariyhteistyöstä syntyi tässä tapauksessa panimomestari Paul Lootvoetin aivoissa toisen maailmansodan jälkeen.

Veljekset Paul ja Albert Lootvoet olivat ottaneet rintamalta palattuaan ohjat isänsä Valère Lootvoetin omistamassa pienpanimossa, joka sijaitsi Brysselin lähistöllä Overijsessä. Panimon voitoilla piti nyt elättää kummankin veljeksen perheet, ja rakennuksen ja laitteiston uudistamiseenkin olisi täytynyt investoida. Tuotto oli kuitenkin niukkaa.

Leffen olut syntyy tyhjästä

Paul, joka vastasi oluen myynnistä, oli huomannut, että trappistioluille oli noihin aikoihin Belgiassa enemmän kysyntää kuin mihin luostarit pystyivät vastaamaan. Miksei heidän panimonsa voisi valmistaa saman tyyppistä olutta kuin trappistit? Vahvasta erikoisoluesta saisi sitä paitsi paljon paremmat katteet kuin Lootvoetin tavallisista oluista.

Reilun vuoden ajan Paul etsiskeli sopivaa luostaria eri puolilta Belgiaa – tuloksetta. Vuoden 1952 keväällä hän sai kuitenkin kutsun illalliselle kaniikki Dehoux’n luokse, johon oli tutustunut sodassa. Tutun papin luona oli vieraana myös Leffen luostarin apotti nimeltään Nijs.

Leffe (joka itse asiassa sijaitsee vain muutaman kilometrin päässä Maredsous’sta) oli Paul Lootvoetille ennestään aivan tuntematon paikka.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Leffen luostari. (Kuva: Flickr.com, OliBac, CC BY-SA 2.0.)

 

Oli sattumalta niin, että Leffen luostarilta puuttui varoja sodassa vahingoittuneiden rakennustensa kunnostamiseen. Olutkauppias Lootvoet ja apotti Nijs tulivat yhteistuumin siihen tulokseen, että luostarin ”oma” olut saattaisi olla vastaus tähän varojen puutteeseen, ja sopimus syntyi.

Leffessä oli oletettavasti pantu olutta joskus muinaisilla vuosisadoilla, mutta vanhoja reseptejä ei ollut saatavilla. Niinpä Albert Lootvoet kehitteli tarkoitusta varten kokonaan uuden oluen, joka oli oikeastaan nykyisen Leffe Brunen edeltäjä: tummanruskea, suodatettu pintahiivaolut, jota alettiin myydä kruunukorkillisissa 33 cl pulloissa. (Vanhimpia Leffe-etikettejä täällä.)

Jo vuonna 1956 se sai rinnalleen Vieille Cuvée -oluen, ja vasta vuonna 1967 valikoima täydentyi vaalealla Leffe Blondilla. Leffe Radieuse, joka suunniteltiin alun perin Rochefort 10:n kilpailijaksi, näki päivänvalon vuonna 1973.

Paul Lootvoet ei ollut ainoa, joka haistoi voiton suloisen tuoksun luostarien lisenssillä valmistettavissa oluissa. Mahtava Artois’n panimo tarjoutui jo vuonna 1954 ostamaan enemmistön pienen Lootvoetin osakkeista, jotta Leffen tekijät saisivat rahaa tuotannon kasvattamiseen tarvittaviin investointeihin. Kaupat syntyivät, ja vaikka tuotanto jatkui vielä yhden sukupolven verran Overijsen panimolla, Leffe ajautui lopulta kokonaan Artois’n ja sen seuraajan Interbrewn olutimperiumin (nyk. AB-InBev) käsiin.

Mistä dubbel ja tripel tulivat?

Yksi asia, joka näissä 1940–1950-lukujen luostarioluttarinoissa pistää ehkä silmään, on tuttujen munkkioluen termien dubbelin ja tripelin poissaolo. Selitys on se, etteivät ne vielä olleet vakiintuneet ”klassisiksi” luostarioluen perustyypeiksi, jollaisina niitä nykyään pidetään.

Jotkut panimot tekivät jo varhain molempia, esimerkiksi Affligemilla oli 1950-luvun lopussa sekä dubbel että tripel valikoimassaan. Maredsous’n (ja Orvalin) lisäksi Saint-Feuillien ja Grimbergen näyttäisivät aloittaneen pelkällä yhdellä meripihkan värisellä oluella, joka ei siis ollut dubbel eikä tripel.

grimbergen_antonio-manfredonio_flickr_cc-by-sa-2-0-att

Vuosiluvut luostarioluiden markkinoinnissa kertovat yleensä luostarin perustamisesta, ei nykyisen panimon toiminnan aloittamisesta.

 

Monilla ensimmäinen olut oli kuitenkin tumma, kuten Leffellä, sillä ainakin noihin aikoihin kuluttajat lienevät yhdistäneet juuri tumman oluen luontevimmin luostaripanimoihin.

Dubbel ja tripel (ransk. double, triple) ovat sanoja, joita Belgiassa on käytetty aiemmin melkein minkä tahansa oluen – muidenkin kuin luostarioluen – määrittelyyn. Oli double saisoneja, ja Piedbœufin panimo taitaa edelleen tehdä triple-pöytäolutta. Lähinnä kai tarkoitettiin, että olut oli jonkin verran panimon perusolutta vahvempaa, tai triplen tapauksessa paljon vahvempaa.

On luultavasti Westmallen trappistipanimon ansiota, että nämä kaksi käsitettä ovat muodostuneet 1900-luvun mittaan niin keskeisiksi luostarioluen määreiksi. Nimenomaan Westmallessa luotiin vuonna 1934 ensimmäinen tripel-luostariolut, ilmeisesti jo silloin vaalea väriltäänkin. Sitä pidettiin ”supervahvana” ja sitä myytiinkin vahvuutensa vuoksi vain 25 cl pikkupulloissa.

Westmallen veto – vahvan, kirkkaanvaalean luksusoluen lanseeraus – oli siinä määrin aikaansa edellä, että on epäilty eräällä maallisella panimomestarilla olleen tässäkin näppinsä pelissä. Hän oli Hendrik Verlinden, panimotekniikkaan erikoistunut kemisti, jonka tiedetään auttaneen Westmallen munkkeja näiden tumman oluen laatuongelmissa 1920-luvun lopussa.

Sopisi hyvin kuvaan, että Verlinden olisi tuonut luostariin paitsi mikrobiologista osaamistaan myös ulkopuolisen maailman kuumimpia trendejä. Kirkas ja vaalea pils teki tuloaan, ja samalla belgialaisen pintahiivaoluen saralla liikuttiin kohti korkeampia alkoholiprosentteja. Verlinden loi samoihin aikoihin omassa panimossaan Witkap-brändin, joka tavallaan oli vuonna 1929 tietysti ensimmäinen luostarin ulkopuolinen luostariolut. En kuitenkaan ole laskenut sitä sellaiseksi, koska tämän oluen tuotantoa varten Verlinden ei solminut lisenssisopimusta minkään tietyn luostarin kanssa.

Tarinan opetukset

Sanooko joku nykyään rahaa ”hilloksi”? Oli miten oli, munkkien lisensoimilla oluella on kääritty sekä panimoiden osakkeenomistajien että taivaallisten yhtiömiesten taskuihin viimeisten 50 vuoden aikana tuhottomasti massia eli mammonaa eli kaikkivaltiasta.

Esimerkiksi Leffe on nykyisin yksi maailman suurimman panimoyhtiön keskeisimmistä ”yhdeksästätoista brändistä, joiden arvioitu vähittäismyyntituotto ylittää miljardi dollaria”. Vaikka tarkkoja lukuja ei yhtiöltä saane, Leffe on selkeästi vieläpä näiden 19 olutmerkin joukossa niitä eniten markkinoituja – ja siis parhaiten myyviä.

Käytännössä bisneksen tekeminen oli alun perinkin maallisten luostarioluiden tärkein funktio. Niiden historia ei alkanut munkkien päivittäisistä askareista, heidän virkistymistarpeestaan tai luostarien maatiloilta. Tuottojen käyttäminen luostarin hyväksi oli tietenkin olennaista, mutta oluita valmistavien panimoiden näkökulmasta yhtä tärkeää oli, että he itsekin hyötyivät oluiden suuresta suosiosta.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että nämä kymmenet erilaiset oluet – joista osalla on siis sopimus jonkin luostarin kanssa ja toiset vain vihjaavat luostarimaailmaan markkinoinnissaan – olisivat välttämättä mitenkään heikompia laadultaan kuin ”aidot luostarioluet”, trappistioluet.

Niiden joukosta ei ehkä löydy suhteessa yhtä monia legendaarisen hienoja oluita kuin trappistipanimoilta, mutta erinomaisista tuotteista ei myöskään näiden näennäisten luostarioluiden segmentissä ole pulaa.

Omia suosikkejani ovat ainakin seuraavat: Sint-Bernardus 12°, La Moinette Blonde, Watou Tripel, Guldenberg, Tripel Karmeliet, Abbaye des Rocs Brune, Gouden Carolus Tripel, Saint-Feuillien Triple, Val-Dieu Grand Cru ja Kapittel Prior. Täytyy tunnustaa, että silloin tällöin tulee tilattua myös vanhaa kunnon Leffe Brunea, joka ei ole mitenkään erityisen kehno oman lajinsa edustaja.