Jouluolut #4: Abbaye d’Aulne Christmas Beer / Bière de Noël

Abbaye d’Aulne eli “Leppäluostari” on vanha luostarinpaikka Charleroin lähellä Belgiassa, peräti 600-luvulle saakka on jäljitetty uskonnollisen toiminnan historiaa alueella. Joitakin merkkejä on, että oluttakin olisi tehty luostarissa jo keskiajalla. Vielä Napoleonin jälkeen Aulnessa oli ilmeisesti panimotoimintaa, kunnes 1800-luvun puolenvälin jälkeen homma kuivui kasaan. Luostarista on vain raunio jäljellä, mutta Abbaye d’Aulne -tavaramerkkiä käytettiin maallisissa panimoissa jälleen 1950-luvulta alkaen.

Naapurustossa sijaitseva, vuonna 2000 perustettu Val de Sambre -panimo nimettiin muutama vuosi sitten luostarin mukaan, ja juuri he ovat Abbaye d’Aulne -oluita viime aikoina tehneetkin. Jotain näistä olen joskus maistanut, mutta lähtemätöntä vaikutusta ei ole jäänyt suuntaan tai toiseen. Kun jouluolut tuli tänä syksynä Alkon valikoimaan valkoisessa pullossa, pidin sitä takuuvarmasti ennen maistamattomana. Luin toisaalta juuri, että samaa olutta olisi ollut myynnissä myös Super Noël -nimellä. Olen saattanut sitäkin testata takavuosina Belgiassa.

Jouluolut on erikoisuus siinä mielessä, että pullon kyljessä lukee selkeästi Triple 9°, mutta olut on kuitenkin puolitummaa. Entisaikoina Belgiassa tämä ei olisi ollut mikään ihme, kun sanat tripel (hollannin kielessä) ja triple (ranskan kielessä) viittasivat lähinnä oluen vahvuuteen, eivät oluttyyliin. Nykyäänhän tripel ymmärretään melkein pelkästään vaaleana oluena, ja tummille samanvahvuisille oluille on keksitty keinotekoisia nimityksiä kuten Belgian dark strong ale.

Lasiin kaatuukin vähintään kuparin tummaa, melko kirkasta olutta. Tuoksu on ihan mukavasti hedelmäinen, ehkä pientä alkoholisuutta on kuitenkin mukana. Maussa on kuivatun hedelmän makuista kuohkeutta, joka on miellyttävää, mutta siinä on myös raskasta pähkinälikööriä, puisevuutta, lakattua mahonkia. Kuivahedelmä kääntyy alkoholin lämmöksi. Likööri ottaa liikaakin otetta maun kehittyessä; muulle ei jää riittävästi tilaa, eikä kummoista jälkimakua synny, katkeruus on aika nollilla.

Onhan tämä olut belgialaista jossain määrin mutta ei luostarityylejä ihan parhaimmillaan. Vahvuutta on 9 % eli aika napakasti. Noilla lukemilla ohuenpuoleinen ja viinaiseen suuntaan huojahteleva meininki on pieni pettymys, pitäisikö sitten maltaan ja sokerin suhdetta vaikka säätää. Puolensa on tässäkin oluessa, mutta jos tämänvuotisesta Alko-valikoimasta haluaa löytää belgialaista jouluolutta, joka jaksaa varmasti kantaa oman painonsa, kannattaa ehkä turvautua vanhaan tuttuun Gouden Carolukseen.

Chimay 150 / “Verte”

Kun kuukausi sitten blogissa päivittelin, miten harvoin uusia belgialaisia trappistioluita ilmestyy maisteltavaksi, tuli nyt tietysti toinenkin sellainen tänne Suomeen ja Alkon hyllyyn. Chimayn petrolinvihreä olut ei ole sinänsä varsinainen uutuus, vaan siitä tehtiin 150 000 pullon erä luostaripanimon 150-vuotisjuhliin jo vuonna 2012. Minä en sitä kuitenkaan silloin päässyt maistelemaan.

Tänä keväänä Chimayn luostari on tehnyt siitä pysyvän täydennyksen valikoimaansa, jossa oli vielä 20 vuotta sitten kaksi tummaa olutta ja yksi vaalea, ja sittemmin mukaan tuli myös mieto vaalea olut. 150-vuotisolut on 10 % vahvuisena ravintoketjun huipulla, ja etiketissä sitä kuvataankin sanoilla blonde forte ja englanniksi strong blond. Käytännössä panimolla on nyt kaksi erivahvuista vaaleaa tripeliä. Chimayn oluilla ei ole 33 cl pulloissa nimiä, mutta Belgiassa tähän tuotteeseen viitataan Chimay 150- tai “Chimay verte” (vihreä Chimay) -nimillä. Isossa pullossa lukee Cent Cinquante eli sataviisikymmentä.

Maistelin tämän ennen kokemattoman Chimayn viime viikonloppuna. Belgialainen olut on selvästi lasissa, siitä ei ole epäilystä. Tämä on “kuuman” sokeriarominen tripel, jonka tuoksussa on myös mausteisuutta, mantelia, kukkaista parfyymiä ja sitrusta. Maku on luostariolueksi aika hedelmäinen, intensiivinen, siinä on viljaista puraisua, palanutta sokeria, viinaa, mantelijauhoa, samppanjatryffeliä ja aprikoosimarmeladia. Makeutta on jonkin verran, samoin maustetta, ehkä korianteria. Jännästi tämä olut on samaan aikaan vähän lälly ja jotenkin terävä – ei lainkaan huono mutta ei myöskään tajunnan räjäyttävä. Chimay Blanchea ei ole nyt vertailukohdaksi, mutta kaikkien tripelien esiäiti Westmalle Tripel on viime maistelujen perusteella nykyään aika lähellä tätä.

Mielenkiintoista oli lukea Belgian mediasta näkemyksiä Chimayn vihreästä oluesta, joista tässä pari sitaattia. Luostaripanimon pomo Xavier Pirlot kuvasi tuotetta näin: “Se on hyvin virkistävä, suhteellisen miedosti humaloitu, makea, ja siinä on kukkaisia piirteitä, jotka tulevat reseptiin valituista humalalajikkeista.” Beer.be-sivuston päätoimittaja Cédric Dautinger kertoi:

“Tämän päivän uutuusoluet katsovat moderniin olutkulttuuriin, jossa panimot täydentävät valikoimiaan puuttuvilla oluilla – vaikkapa vähäalkoholisella oluella tai perinteisemmällä vahvalla blondella – ja huomioivat eri asiakaskuntia kuten nuoret tai naiset, jotka suosivat entistä useammin erikoisoluita tai vahvoja oluita. Vahvat vaaleat luostari- tai trappistioluet ovat pilsin jälkeen Belgian eniten juotu oluttyyli, ja kasvavan kulutuksen vanavedessä myös yleinen kiinnostus tätä tyyliä kohtaan lisääntyy.”   

Chimay 150 on vähintäänkin kohtuullisen hyvä lisä legendaarisen luostarin valikoimaan, mutta jos minun olisi esimerkiksi nimettävä viisi Belgian parasta trappistiolutta, siihen joukkoon tällä ei kuitenkaan olisi asiaa. Pitäisikö olla? Ehkä. Muilla trappistiluostareilla valikoiman vahvin on yleensä myös sen paras, “lippulaivaolut”. Vaaleassa oluessa esimerkiksi maustehyllyn turhan höveli käyttö maistuu tummaa selvemmin. Sininen Chimay saa toistaiseksi pitää asemansa tämän valloniluostarin kruununjalokivenä, ja sininen onkin viime vuosina parantanut juoksuaan – ja on sitä paitsi saatavana miellyttävinä tynnyrikypsytettyinä versioina. Toivottavasti vihreäkin kuitenkin pysyy valikoimassa ja kehittyy vuosien mittaan vielä napakammaksi suoritukseksi.

(Kuva Chimaysta: Flickr.com/ines s., CC BY 2.0. Haastattelusitaattien lähde: RTBF.)

Rochefort Triple Extra

Moni belgialaisen oluen ystävä on tätä uutuustuotetta jo testannut ennen minua, mutta nyt kun Rochefort Triple Extraa saatiin myös Alkon hyllyyn, kävin sieltä heti hankkimassa pullon maistoon. Olen viime kuukausina useamman kerran harkinnut tämän oluen tilaamista ulkomaisista nettikaupoista, mutta kun en ole saanut aikaiseksi niin nyt kotoisa monopolimme ratkaisi ongelman puolestani. Jo noin vuoden tämä Triple Extra onkin ollut markkinoilla.

Suhtaudun tähän olueen ennalta kaksijakoisesti. Toisaalta mikään ei ole sen mukavampaa kuin maistaa luotetun trappistipanimon uutuutta, jollaisia tulee ehkä vain kerran vuosikymmenessä – jos niinkään usein. Westmallen ohella Rochefort on ollut Belgian trappistipanimoista se, joka ei ole vuosikymmeniin uusinut valikoimaansa millään lailla. Muille on tullut vähintäänkin vaalea “maitokauppavahvuinen” olut jossain 2000-luvun aikana. Rochefort ei ole ilmeisesti koskaan ennen tehnyt vaaleaa olutta, ja tavallaan onkin sääli, että tästä säännöstä on nyt luistettu. Triple Extra ei ole kuitenkaan mieto luostariolut vaan 8,1-prosenttinen.

Luostari sijaitsee Rochefortin pikkukaupungissa, joka on ollut uutisissa tänä kesänä myös heinäkuun tulvien takia. Euroopan rankkasateista alkaneet tulvat iskivät pahimmin Saksaan ja itäiseen Belgiaan, ja Belgiassa yksi hankalimmista tulvatilanteista oli juuri Rochefortissa. Euroopan komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen ja Belgian pääministeri Alexander De Croo vierailivat paikan päällä. Lehtikuvissa kuranvärinen vesi oli noussut kaduilla ensimmäisten kerrosten ikkunoiden yläreunaan saakka. En onnistunut jutuista bongaamaan, millaiseksi tilanne oli luostarin suunnalla päässyt, mutta mikään unelmakesä ei ole varmasti munkeillakaan ollut.

 

Olut on siis tyylilajiltaan triple (sanotaan se nyt tämän kerran ranskaksi, kun kuuluisan vallonipanimon tuotteesta puhutaan). En tiedä mitä extra tässä tarkoittaa. Alkoholiprosentit on siis triple-olueksi miedohkot, mutta toki kyse on silti nautiskelu- eikä kurkunkostutusoluesta. Tuoksussa on samantapaista päärynäesanssia ja mausteisuutta kuin panimon tummissakin oluissa. Maku on Gouden Carolus Tripelin tapaan vaaleaksi luostariolueksi erittäin intensiivinen, minkä voisi olettaa johtuvan muun muassa talon hiivasta.

Maku on monipuolinen, siinä on vaniljan ja mantelin tyyppistä makeutta, sitrushedelmän kirpeyttä (reseptissä on appelsiininkuorta) ja belgialaista mausteista hiivaa, yllättäen myös jonkin verran selkeää humalakatkeroa. Ei tämä vahvasti humaloitu silti ole. Oluttyylin tienraivaaja Westmalle Tripel on ollut viime vuosina joskus aika askeettinenkin sitrus–humala–alkoholi-cocktail, mutta tässä Rochefortin perässähiihtäjässä maistuu monenlaista muutakin hedelmää. Ei sellaisia reseptissä ole, mutta aprikoosi tai jotkin sen eksoottisemmat sukulaiset muulta mantereilta tulevat mausta mieleen.

Aika korkeilla pisteillä tämä vaalea Rochefort pääsee Olutkoiran seulasta läpi. Haluaisin ainakin itse uskoa, ettei posiitivisessa arviossani ole “trappistilisää” tai huojentuneisuutta siitä, että suuresti arvostamani panimo ei ole ainakaan katastrofaalisesti mokannut harvinaisen uutuustuotteensa lanseerauksessa. Tässä oluessa on melkoisesti luonnetta ja ainakin osa siitä on ihan tunnistettavaa Rochefort-luonnetta. Poikkeuksellistahan sekin on näinä aikoina, kun 99,9 prosenttia panimoista tekee uutuustuotteita klikkailemalla hiivoja, maltaita ja humalia samoista nettikaupoista kuin tuhannet muutkin.

Olutvaellus Averboden luostarille

Heinäkuu 2020

Olin hankkinut olutvaelluksista koostuvan kirjan Randos bière en Belgique, johon on kehitelty 40 patikkareittiä olutkohteineen eri puolilta Belgiaa. Kuten aikaisemmasta postauksesta kävi ilmi, vietin jonkin aikaa viime vuoden kesällä siis Brysselissä. Patikkaretket varsinkin rauhallisella maaseudulla olivat koronarajoitusten aikaan mainiota tekemistä, kun kaupungissa kuitenkin oli ulkoillessakin kuljettava varovasti turvavälien takia ja ruuhkapaikoissa maski naamalla. Toki sosiaalinen etäisyys pätee maallakin, mutta väisteltävää on vähemmän. Niinpä kirjan “puolipitkistä”, reilun 10 km mittaisista reiteistä yksi pääsi vuosi sitten heinäkuussa testiin.

Ajelimme aamupäivän hiljaisilla junilla Testeltin asemalle, josta patikkaretki oli mahdollista aloittaa. Kierroksen toiseen ääripäähän osuu näin Averboden luostari, joka on ollut muutaman vuoden ajan yksi olutta panevista belgialaisluostareista. Siis niistä harvoista joiden seinien sisällä oikeasti olutta valmistuu. Aluksi tuote tehtiin lisenssillä Huyghen panimolla lähellä Gentiä, mutta munkit ovat pystyttäneet pienet panimolaitteet myös luostarin alueelle. En tiedä, onko Huyghellä tässäkin jokin konsultoiva tai jopa toimeenpaneva rooli, mutta ainakin olutta voidaan näin markkinoida sanalla huisgebrouwen.

Reitin lähtöpisteenä toimivasta kylästä noustiin pian männikköiselle harjulle, jollaiset ovat ominaisia tälle Hagelandin ja Kempenin alueiden väliselle rajaseudulle. Harjanteelta näki Demer-joen laakson, jota Leuven–Hasselt-junarata seurailee. Polku laskeutui kuitenkin pienten peltoplänttien ja karhunvatukkapensaiden ohi Demerbroekenin kosteikkoiseen maastoon, jossa yksi lampi oli muun muassa suosittu kalastuspaikka. Opastetut polut veivät meidät pian luontokohteesta kohti luostaria ympäröivää pientaloaluetta. Viimeinen pätkä ennen Averbodea leikkasi leirintäalueen halki, jossa oli käynnissä jokin pienimuotoinen partiokokoontuminen.

Patikkareittien verkosto toimii Belgiassa niin, että kohdat, joissa polut haarautuvat, on kukin numeroitu. Reitit voivat seurailla metsäpolkuja, esikaupunkien kävelyteitä tai vaikkapa luostaria ympäröiviä kujia. Esimerkiksi Averboden lähistöllä numeroitujen solmukohtien verkko on hyvin tiheä, ja kymmenen kilometrin vaelluksella saa vahdata numeroituja tienviittoja tämän tästä. Kun olimme vierailleet luostarin ulkoilmaravintolassa, samosimme vielä muutaman kilometrin verran mäkisessä metsämaastossa, ennen kuin polku taas palasi radan varteen.

Averboden terassi on toistaiseksi ainoa paikka, jossa covid-pandemian aikana olen “rekisteröitynyt” ravintolan asiakkaaksi eli jättänyt yhteystietoni mahdollisten tartuntaketjujen jäljittäjiä varten. Heinäkuussa 2020 tämä oli Belgiassa yleinen käytäntö, joskin tartuntaluvut olivat yhä hyvin matalalla ja riski tuntui ulkoilmassa pieneltä. Söimme juustolautasen ja joimme luostarin omaa olutta. Se oli paikan päällä pantavista oluista miedoin eli alle 5-prosenttinen vaalea singel, jota luostaripanimo itse luonnehtii sanalla “doordrinker” (“läpijuotava”, eli suurin piirtein sama asia kuin brittien sessionable). Se oli virkistävä olut helteisen patikoinnin tauolle, mutta kuitenkin vähemmän luonteikas kuin pullossa myytävä 7,5-prosenttinen Huyghen lisenssi-Averbode.

Saa nähdä, milloin koronatilanne sallii normaalin matkustamisen niin, että pääsisi testailemaan muita Randos bière -kirjan vaellusreittejä. Averboden reitin ohella kävelimme läpi lyhyemmän polun, joka kulki kokonaan Brysselin kaupunkialueella, muun muassa vanhan tutun Cantillonin panimon ja muutamien klassisten baarien kautta. Reiteistä ei ole kirjassa kuin aivan viitteelliset kartat, mutta tämä ei haittaa, koska sanallisista kuvauksista löytyy sekä polkuverkoston solmujen numerot että muita vihjeitä (“polku kääntyy talorivistön jälkeen mäkeä ylös” jne.). Olutvaeltajalle kunkin reitin varrella on yksi tai useampia tärppejä, kuten pienpanimoita ja vierailemisen arvoisia olutravintoloita.

Erittäin miellyttävä tapa viettää sunnuntaipäivää – ja tietysti ainoastaan mahdollinen tiheästi asutussa maassa jossa myös olutkohteiden välillä on riittävän lyhyet etapit.

Pauline Moulin: Randos bière en Belgique. La façon la plus rafraîchissante de voir la Belgique.

Alankomaiden pienpanimokenttä virkosi 80-luvulla

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 14. luukku.

Ensimmäisinä liikkeelle lähtivät pilsneritrappistit. Keitä he olivat? Koningshoevenin luostari lähellä Belgian rajaa oli pitkään ollut Alankomaiden ainoa olutta markkinoiva trappistiluostari, mutta 70-luvulla munkit eivät itse panneet olutta eivätkä siis olleet nykymerkityksessä “virallinen” trappistipanimo. Heillä oli sopimus belgialaisen lager-valmistajan Artois’n kanssa, ja pilsneri olikin luostarin päätuote.

Luostarilla oli kuitenkin vanha olutmerkkinsä La Trappe, ja heillä oli myös vuonna 1960 lanseerattu 6,5-prosenttinen pintahiivainen luostariolut, joka sittemmin oli jäänyt täysin pilsnerin katveeseen. Kun yhteistyösopimus Artois’n kanssa päättyi vuonna 1979, munkit päättivät ottaa ohjat taas omiin käsiinsä ja panostaa pintahiivaolueen. Kiinnostus perinneoluita kohtaan oli viriämässä Belgian lisäksi myös Alankomaissa, jossa erikoisolutbaareja ja -tapahtumia oli jo nähty useampi. Nyt uudistushenki alkoi levitä panimoihin.

Ensimmäisenä uutena pienpanimona pidetään Arcener Bierbrouwerij’ta, joka käynnisti toimintansa vuonna 1980. Seuraavana vuonna panimon puuhamiehet, jotka olivat Allied Breweriesin sulkeman De Vriendenkring -panimon entisiä työntekijöitä, lupasivat valmistaa neljää olutta – vahvin niistä olisi 10-prosenttinen ohraviini. Näin kävikin, vaikka panimon valikoimaan tulivatkin ensin Oud Limburgs -pintahiivaolut, sitten dubbel ja vuonna 1982 tripel. Ohraviinin nimi oli Hertog Jan Grand Prestige, ja se oli varsinkin alkuaikoina Alankomaiden pienpanimobuumin arvostetuimpia oluita.

Arcen toi vuonna 1982 markkinoille myös bokbierin, jota he tekivät pintahiivalla päätettyään, ettei heillä pilsnereitä tai muita lagereita tehdä lainkaan. Tässä suhteessa he olivat ensimmäisiä, mutta myös muutamat muut hollantilaiset pienpanimot käyttivät seuraavien vuosien aikana pintahiivaa bokiensa valmistuksessa.

Kuten aikaisemmassa postauksessa mainitsin, bokbier oli jonkinlainen hollantilainen sovellus saksalaisten bockeista. Vielä vanhempaa alankomaalaista oluthistoriaa kaiveli vuonna 1984 Gulpener Bierbrouwerij, joka herätti henkiin Maastrichtin 1930-luvulla kadonneen pintahiivatyylin. Panimo kutsui sitä paikallisella murteella nimellä Mestreechs Aajt, mutta yleiskielellä se on maastrichts oud, Maastrichtin vanha olut. Vanha ei tarkoittanut tässä pelkästään historiallista, vaan sitä oli myös kypsytetty vuosikausia puutynnyreissä – tyyliltään se muistuttaa jonkin verran Belgian Rodenbachia. Prosentteja oli vain 3,5 %.

Osa 80-luvulla aloittaneista panimoista putosi kyydistä matkan varrelle: jäi junnaamaan laatuteknisten ongelmien kanssa tai päätyi jo varhain kilpailijoiden ostamaksi. Alkuvuosilta jäi kuitenkin myös elämään huomattavia menestystarinoita, kuten Amsterdamin vuonna 1984 perustettu ’t IJ. Panimo erottui joukosta oudoilla strutsietiketeillään, ja tuotteet – tyyliltään usein Belgian inspiroimat – olivat riittävän hyviä. Hassummin ei pärjännyt myöskään Friisinmaalle 1985 avattu Us Heit – De Friese Bierbrouwerij.

Panimoiden määrä kasvoi sykäyksissä, kuten monissa muissakin maissa. Kun Alankomaissa oli 70-luvun lopulla ollut tusinan verran panimoita, joista reilu puolet vanhoja itsenäisiä pienpanimoita, niin 80–90-lukujen vaihteessa niitä oli jo tuplaten. Uuden vuosituhannen alussa maassa oli yli 40 panimoa, ja niistä tietenkin jo valtaosa uudehkoja indie-pienpanimoita. Marco Daanen kirjassa Bier in Nederland tätä 90-luvun “satsia”, johon kuuluivat Jopen, De Leckere tai Klein Duimpje, kutsutaan toiseksi aalloksi. Kolmas aalto tuli sitten 2000-luvun puolella ja siinä tuttuja nimiä olivat muun muassa De Molen ja Emelisse.  

Oluttyylien valikoima oli pitkään suppea, niin kuin se 80- ja vielä 90-luvuillakin yleensä oli. Vanhasta hollantilaisesta panimokentästä oli peritty pilsin lisäksi lähinnä bok, erilaiset “vanhat ruskeat” oluet sekä hollantilaisten tapa tehdä dortmunderia hyvin vahvana, jopa 6,5–7-prosenttisena. Belgialaiset tyylit tulivat vähitellen mukaan ja niistä erityisesti dubbelit, tripelit ja witbierit. Pari hassua stoutiakin nähtiin jo näinä varhaisina vuosina, ja ainakin yksi niistä oli pohjahiivalla pantu. Myöhemmin 2000-luvulla rantautui sitten IPAn ja imperial stoutien aalto ja muut Amerikan ihmeet. Viimeksi mainituista tyyleistä yksi, “quadrupel”, on tietysti alun perin vain hollantilaisen oluen nimi, vaikka amerikkalaiset halusivat yleistää sen vahvimman belgialaisen luostarioluen tyylilajiksi.   

(Lähteet: Marco Daane, Bier in Nederland, Tim Webb, Good Beer Guide to Belgium and Holland, VerlorenBieren.nl. Kuvat: Flickr.com, Chris, CC BY-SA 2.0, David Evers, CC BY 2.0.)

Mont des Cats: valetrappisti uusintamaistelussa

Kun Pohjois-Ranskassa toimiva Mont des Cats’n luostari ilmoitti vuonna 2011 lanseeraavansa oman oluen, Belgian ulkopuolella ei vielä ollut trappistiluostarien oluita muualla kuin Alankomaiden Koningshoevenissa eli “La Trappessa”. Sittemmin niitä on tietysti alettu tehdä myös Italiassa, Itävallassa, Yhdysvalloissa ja Britanniassa sijaitsevissa luostareissa.

Mont des Cats’n uutuustuote herätti kiinnostusta monessa maassa, vaikka siinä oli yksi iso ongelma: olut valmistettiin Chimayssä Belgiassa eikä se siis saanut käyttää kuusikulmaista trappistilogoa etiketeissään. Jos sitä oltaisiin tuomassa markkinoille nyt, voisi jopa kuvitella ranskalaismunkkien päätyvän toiseen ratkaisuun ja perustavan oikean panimon omiin tiloihinsa. Trappistimerkin pienoinen inflaatio on varmasti johtanut tilanteeseen, jossa “epäaito” trappististatus ei liene kummoinenkaan mainosvaltti maailmalla. Paikallisemmin kauppa varmaan käy, ja mikäs siinä. 

Maistoin olutta 8–9 vuotta sitten pian sen tultua kauppoihin Belgiassa. Olisin tuon aiemman maistelun perusteella muistellut tämän olevan tumma olut tai tummahko amber, mutta kyseessä on (ainakin tänä päivänä) vaaleamman punaruskea, hiukan samea luostariolut. Vaikka Mont des Cats’n olut on siis pantu Chimayssä, se ei muistuta kovin selkeästi mitään heidän omista oluistaan, edes Rougea, joka on kuitenkin lähimpänä. Vahvuutta on 7,6 %.

Nyt uudestaan maistaessa hedelmäinen ja mausteinen olut nojaa ilmiselvästi belgialaisen luostarioluen aistimaailmaan, ehkä jonnekin dubbelin, maallisen amberin ja miedon tripelin välimaastoon asettuen. Jälkimakuun jää reippaasti hedelmäisyyttä, ehkä kuivattua aprikoosia tai banaania, ja minttuinen humalakatkero. Tämä on kelpo olut, vaikka ei belgialaisten luostarioluen klassikoiden rinnalla ehkä erityisemmin loistakaan. Tuotetta pitäisi vielä vähän terävöittää, jos siihen pyrittäisiin.

En tunne Mont des Cats’n nykyisen oluen syntyhistoriaa sen tarkemmin – onko tuote tehty ranskalaisten munkkien toiveiden mukaan vai mistä ideat on saatu. Kohtuullisen varman päälle chimayläiset tässä tilaustuotteessa ovat kuitenkin pelanneet. Mont des Cats’ssa on kyllä toiminut vuosina 1848–1907 omakin panimo. Itse asiassa jopa Westvleterenin perustajamunkit, jotka toki käynnistivät oman panimonsa jo vuonna 1838, olivat lähtöisin Mont des Cats’sta (jossa silloin ei siis vielä ollut panimoa). Nyt siis sellaista ei ilmeisesti vuoden 2011 jälkeenkään ole avattu uudelleen.  

Vanhasta panimotoiminnasta kertoili luostarin taloudenhoitaja, veli Bernard-Marie van Caloen, aikoinaan Chimay-yhteistyön lanseeraustilaisuudessa*: “Ensimmäinen luostarissa pantu olut [vuonna 1848] näyttää olleen alkoholipitoisuudeltaan mieto, ruskea olut. Melko pian ryhdyttiin panemaan vaaleampaa, vahvempaa olutta, sillä luostarissa ei haluttu kilpailla samoilla tuotteilla kuin muut paikalliset panimot. Olutta myytiin Pariisissa saakka. Sen pullottamisesta ei ole säilynyt mitään merkkejä, mutta olutta myytiin puutynnyreissä, joiden kannessa oli pyöreä etiketti. Vanhoissa kuvissa näkyy myös luostarin alueella sijainnut humalatarha ja munkkeja poimimassa humalan kukintoja.”

(* Ranskankielinen lehdistötiedote löytyy täältä.) Kuva: Pierre-André Leclercq, Flickr.com, CC BY-SA 2.0.

Tripel Karmeliet – tuttu viljapommi ravintoketjun huipulla

Kun itse aloittelin belgialaisen oluen aktiivisempaa harrastamista tämän vuosituhannen alussa, Tripel Karmeliet oli ollut markkinoilla vasta muutaman vuoden mutta tuntui jo silloin kuuluvan täysin vakiokalustoon – yhtenä “iki-tripeleistä”. Vaikutelmaa saattoi auttaa Bosteelsin panimon mutkia oikova tapa painaa vuosiluku 1679 Karmeliet-pullojen korkkeihin ja kaulaetiketteihin. Kuten usein luostarioluissa, kyse ei ole siitä, että tätä olutta olisi tehty yhtäjaksoisesti noin kauan – tällä kertaa se perustuu lähiluostarista löytyneeseen olutreseptiin, joka on päivätty kyseiselle vuodelle.

Ei pidä luulla, ettei Bosteelsilla itsellään silti ollut jo pitkä ja kunnioitettava historia takanaan. Panimo perustettiin vuonna 1791 ja siirtyi suvussa seitsemän polven ajan, kunnes nykyinen omistajasukupolvi päätti myydä sen isolle kilpailijalle AB InBeville – itse asiassa isoimmalle mahdolliselle tällä planeetalla. Se veto järkytti monia. Niistä, jotka näkevät itsenäisessä perheyrittämisessä jonkin itseisarvon, voikin tuntua paradoksaaliselta, että juuri sellaiset panimot, jotka parhaiten näyttävät pärjäävän omillaan, ovat toisaalta myös houkuttelevimpia ostoksia suurille kansallisille ja globaaleille toimijoille.

Koko Bosteelsin historiaa ei lähdetä nyt kertaamaan, varsinkaan kun en sitä ensimmäisten kahdensadan vuoden ajalta kovin hyvin tunne. Joka tapauksessa panimo havahtui 1970–80-lukujen vaihteessa siihen, että olutmarkkinat olivat uusiutumassa, ja värikkäillä, paikallisilla pintahiivaperinteillä alkoi taas olla vetoa. Kun Bosteelsin valikoimaan ei siinä vaiheessa moista olutta enää kuulunut, se luotiin ikään kuin tyhjästä. Heidän paikallisen ykköstuotteensa Prosit Pilsin rinnalle syntyi Pauwel Kwak, mielikuvituksellisesta lasistaan tuttu hevosajurien amber-olut.

Kwakista kehkeytyi yksi 1980–90-lukujen belgialaisen artesaaniolutaallon näkyvimmistä oluista niin kotimaassa kuin maailmalla. Koska Bosteelsin panimo on pärjännyt aina virtaviivaisella valikoimalla, seuraavat merkittävät uutuudet tulivatkin käytännössä vasta vuosina 1996 ja 2001: Tripel Karmeliet ja DeuS. Jälkimmäinen on Belgian ensimmäinen (tai toinen, riippuen keneltä kysytään) samppanjaolut, jonka kypsytys tapahtuu Ranskan puolella Champagnen maakunnassa. Nimessä d- ja s-kirjaimet ovat isoja, toisin kuin antwerpeniläisen indie-rockbändin nimessä dEUS.

Tripel Karmeliet sen sijaan on Tripel Karmeliet. Tuntuu, ettei se paljon esittelyjä kaipaa, ja että 2010–20-lukujen olutyleisölle sen pointti onkin tavallaan helpommin käsitettävissä kuin vaikka Kwakin. Panimo on aina pitänyt brändinsä erillään toisistaan ja panimon nimen taka-alalla; vain valveutunut kuluttaja tietää, että Kwak ja Karmeliet tulevat samasta talosta.

Antoine Bosteels sanoi vuonna 2017: “Tripel on Belgian kenties arvostetuin oluttyyli. Jokainen belgialainen panimo haluaa tuoda tripeliään esille samaan tapaan, kuin jokainen amerikkalainen panimo tuo IPAansa. Tämä on meidän taisteluhuutomme.” Tätä ei tosin aina uskoisi, kun katsoo belgialaisen oluen valikoimia vaikka kansainvälisissä verkkokaupoissa tai jopa Brysselin trendibaareissa.

Antoine Bosteelsin mukaan panimo sai ajatuksen kolmen viljan oluesta paikallisen leipomon tekemästä kolmen viljan leivästä. Vasta kun olut oli kehittelyvaiheessa, hän bongasi lähiseudulla julkaistusta historiakirjasta, että karmeliittain nunnaluostari Dendermondessa oli käyttänyt 1600-luvulla oluessaan samoja viljoja ja vieläpä samassa suhteessa. Bosteelsin mukaan tämä oli yhteensattuma, ja sen vuoksi oluen nimeen oli tietysti saatava sana Karmeliet. Mikäpä siinä: tuskin Belgiassa enää monta luostaria on, johon jokin panimo ei olisi luonut joko todellista tai keksittyä suhdetta. 

* * * * *

Tripel Karmelietin (8,4 %) tuoksu on sinänsä kuin tuulahdus Flanderin vehnäpelloilta, siinä on witbierin tuttua viljan ja sitruunankuoren yhdistelmää – mausteisuuttakin – ja aivan kuin savustamon vieno aromi leijuisi sekaan jostain kauempaa. Reseptiin siis kuuluu kolmea viljaa: ohramallasta, kauraa, ja vehnää sekä mallastettuna että ilman. Ohramallas on vähemmistössä, sitä on alle 50 %. En ole ennen huomannut, että etiketissä on mainittu myös “mausteet”; lienevätkö Hoegaardenin vehnäoluesta tutut korianteri ja pomeranssinkuori?

Maku on viljavetoinen, humalaa ei ole juuri nimeksikään ja siksi tietty kirpakkuus (viljasta lähtöisin?) ja mausteisuus pääsevät myös etualalle. Pieni savuisuus tai paahteisuus väijyy nytkin kulman takana, vaikka raaka-aineissa ei varmasti mitään savustettua olekaan. Alkoholia on tripelille normaalit 8,4 %; viinan poltetta ei tunnu. Karmeliet ei ole maltaisuutensa ja mausteisuutensa takia ehkä kaikkein raikkain tyylilajinsa edustaja, mutta onhan se paljolti maineensa veroinen. Varmasti se on saanut viimeisten parinkymmenen vuoden aikana monia jäljittelijöitäkin. Jos tripelin epävirallisia “alalajeja” pitäisi jotenkin nimetä, tämä olisi ehkä super-witbier.

Antoine Bosteels vertaa Tripel Karmelietia Westmallen vaaleaan klassikkoon todeten, että rungot ovat melko samanlaiset mutta Westmalle panostaa enemmän katkeroihin. Ei toki Westmallen tripelkään ole enää katkerin mitä markkinoilta löytyy. Bosteelsin mukaan Karmeliet on kukkaisempi, aromeiltaan voimakkaampi ja jälkimaultaan pehmeämpi. Aromien ja pehmeyden osalta olen ehdottomasti samaa mieltä, ja jotain kukkaisuuttakin löytyy.

Tripel Karmeliet täyttää ensi vuonna 25 vuotta, ja näistä viitenä viimeisenä sitä on siis valmistettu ison AB InBevin siipien alla. Tässä vaiheessa tuntuu toki mukavalta myös huomata, etteivät ainakaan ensimmäiset vuodet intergalaktisen giganttipanimon tallissa tunnu heikentäneen Tripel Karmelietin laatua. Väittäisin, että se on edelleen merkittävä belgialainen olut.

Chimay Grande Réserve 2017 viellie en barriques de rhum

Ja tapahtui niinä päivinä, ettei Chimayn luostarikaan enää luottanut sinisen Grande Réserve -oluensa erinomaisuuteen sellaisenaan, vaan päätti tehdä siitä nykymuodin mukaisia, eri alkoholijuomien marinoimissa tynnyreissä kypsyneitä eriä. Kauhu levisi Chimayn ystävien keskuuteen. Eikö tässä maailmassa enää mitään tummia, vahvoja oluita saa juoda ilman, että tammipönikän vanilja–kookos–sokeriset flavorit peittävät olutmaiset maut alleen?

Tynnyriin on Chimayn luostarissa pantu kypsymään tähän mennessä viittä sinisen oluen vuosikertaa: 2016, 2017, 2018, 2019 ja 2020. Kolmessa ensimmäisessä oli kyse konjakki-, rommi- ja viskitynnyreistä, viimeisimmässä ilmeisesti armagnacista. Vuoden 2019 erästä en tiedä yksityiskohtia: olivatko tynnyrit silloin aiemmin käyttämättömiä tammitynnyreitä? Täytynee tutkia tarkemmin.

chimay_ixabyKirjoitin tähän blogiin pari vuotta sitten konjakkitynnyri-Chimaystä ja olen näköjään tykännyt siitä. Jotenkin muistin varassa arvelin, että olisin pitänyt Chimayn tynnyröintikokeilua alun perinkin vähän turhanpäiväisenä, mutta nyt vanhaa postausta lukiessani huomaan, ettei näin ollut. Voidaan todellakin käydä keskustelua siitä, pitäisikö trappistien isojen oluiden olla tarpeeksi kiinnostavia “omillaankin”, ilman tynnyriohjelmia, mutta todellisuus on kuitenkin tämä ja lopputulos mielestäni yllättävän positiivinen.

Näitä Chimay-versiointeja on pyörinyt Alkojen kylmäkaapeissa ja pölyttyneillä ylähyllyillä nyt jo useampana vuonna, ja tänä kesänä huomasin toistaiseksi viimeisten pullojen olevan Helsingissä tarjolla. Jäljellä oli rommitynnyröityä vuoden 2017 Grande Réserveä, jota en ollut ennen testannut. Kävin siis kotiuttamassa pullollisen sitä ja tarkoitus oli kokeilla, tekisikö se yhtä myönteisen vaikutelman kuin vuoden 2016 konjakkitynnyri-Chimay oli jättänyt.

Jotkut, jotka ovat maistaneet tätä Chimaytä tuoreempana (esimerkiksi heti vuonna 2017), ovat valittaneet raakuudesta ja siitä, että rommin maku jyrää. Oma arvioni on – nyt kolme vuotta myöhemmin – että elementit ovat saavuttaneet jonkinlaisen keskinäisen tasapainon. Ainakin ilman vertailukohtaa olen valmis hyväksymään rommin pienenä lisävivahteena Chimayssä; toki jos vierellä olisi tammitynnyrissä kypsynyt versio ilman rommia, voisin olla taas eri mieltä.

Tuoksu on kyllä romminen, ei siitä pääse mihinkään; se ei minusta viittaa juurikaan trappistiluostarien kuninkuuslajiin, tummaan 9–11-prosenttiseen olueen. Maku on silti monipuolisempi: viikunaa, luumua, joulumausteita, lakritsia, toki iso annos vaniljaa myös. Niiden seurana on sokeriruokoviinan dekadentti olemus, mutta se ei minusta dominoi tämän arvo-olutpullon sisältöä haitaksi asti.

Kuten sanoin jo kahden vuoden takaisessa postauksessani konjakkitynnyri-Chimaystä, tämän luostarin siniselle perusoluelle on muutenkin usein ikäännyttäminen tehnyt hyvää. Tuoreen Chimayn hieman särmikkäät piirteet hioutuvat tyylikkääksi nautiskeluolueksi kellarin hämärissä. Näin toki tapahtuu myös ilman viinatynnyreitä: pulloissakin Chimayt saavat iän myötä jonkin verran lisää pehmeyttä. Silti pidän tämän maistelun perusteella kiinni varovaisen positiivisesta suhtautumisestani luostaripanimon tynnyrikypsytysohjelmaan.

Pannepot Vintage 2019: nelinkertaista olutta vanhojen merenkävijöiden kunniaksi

Pannepot vain yhtäkkiä ilmestyi belgialaiseen olutmaisemaan tämän vuosituhannen alussa ja siitä tuli pian hitti. Kyseisen oluen taustavoima, De Struise Brouwers, toimi pitkään kiertolaispanimona ja siirsi tuotantonsa vuonna 2012 nykyiseen rakennukseensa Oostvletereniin, kuuluisan luostaripanimon kotikuntaan. Panimon tunnetuin olut onkin tyylillisesti melko läheistä sukua Westvleterenin oluille ja niiden maalliselle serkulle Sint-Bernardukselle. Kyse on siis tummasta, erittäin vahvasta flaamilaisesta oluesta.

Siinä ei ollut päälle päin mitään, mitä monetkin Belgian panimot eivät olisi jo tehneet. Jostakin syystä Struisesta jäi kuitenkin jo melko varhaisessa vaiheessa se olo, että tyypit tiesivät tarkkaan, mitä olivat tekemässä – ja että heillä oli myös taitoa tehdä se. Pitkälti tämä vaikutelma johtui nimenomaan Pannepotista, jonka nimikin istui paikalliseen maisemaan mukavasti. Pannepoteiksi kutsuttiin länsiflaamilaisen De Pannen kaupungin kalastajaveneitä, ja entisajan kalastajat joivat mielellään tukevaa tummaa olutta.

Struisen ensimmäinen olut oli tosin vehnäolut nimeltä Struise Witte, mutta vuosien varrella he ovat tulleet enemmän tutuiksi vahvoista oluistaan. Stouteja on tehty Black Albertin ja Cuvée Delphinen nimellä, ja molempien perusoluet taitavat olla hurjaa 13 % luokkaa. Näitä on sitten ahkerasti kypsytelty erilaisissa tynnyreissä, kuten Pannepotejakin. Vaikka tynnyrikypsytys sinänsä on vanhaa belgialaista perinnettä, todella vahvojen imperial stoutien tynnyröinnin idea on luultavasti tullut struiselaisille Yhdysvalloista. Vaikka juuri nämä versioinnit ovat kasvattaneet Struisen karmaa Ratebeerissa ja muualla, minusta on hienoa, että he ovat jaksaneet pitää myös perustuotteensa – kuten Pannepotin – hyvinvoivina.pannepot-2019

Testissä on nyt Pannepot (10 %) vuosikertaa 2019. Tuoksu muistuttaa jossain määrin hollantilaista La Trappe Quadrupelia. Apottitason trappistioluissa ja näissä vahvimmissa tummissa maallikko-oluissa on paljon leikkauspintaa, eli tyylilajien raja on usein veteen piirretty. Nyt liikutaan makeiden alkoholien aromimaailmassa: brandyssä uitettujen rusinoiden tuoksu yhdistyy johonkin tummempaan, ehkä lakritsiin tai salmiakkiin. Väriltään tämä on selvästi mustanpuhuvampi kuin pohjoisnaapurin luostariolut.

Maussa korostuvat aika paljonkin lakritsi ja tumma suklaa, hopeatoffee. Vielä kun oluen visuaaliseen ilmeeseen on liitetty entisajan purjelaivat, ajatukset alkavat olla miltei muinaisten hansakaupunkien tummissa oluissa, sellaisissa kuin Braunschweiger Mumme tai Danziger Jopenbier. Toisaalta brittiläisen old alen viinimäinen henki on myös vahvasti läsnä, ja varmaan se oli noissa mainituissa muinaisoluissakin, joita kuitenkin tammitynnyreissä kuljetettiin.

Sattumoisin pystyin vertaamaan viimevuotista Pannepotia myös vuoden 2017 Vintageen. Harvoin käy näin, mutta omaan makuuni tuoreempi olut oli nyt selvästi mielenkiintoisempi ja tasapainoisempi kuin kaksi vuotta pitempään kypsynyt versio. En toki tiedä, millainen vuoden 2017 olut oli tuoreeltaan, mutta jos oletamme reseptin pysyneen samana, kellarointi ei näytä tuoneen tähän olueen paljonkaan lisäarvoa.

Päinvastoin: tuoreemman oluen täyteläisestä mausta olivat ikäännytyksessä kadonneet suklaan ja toffeen sävyt, ja tilalle oli tullut vähän raa’an oloista hedelmäistä happamuutta. Tumma viinimäinen tyylikkyys oli kyllä yhä läsnä, mutta jotenkin ohuempana, vailla tukea. Jos näiden kahden pullon perusteella pitäisi sanoa, suosittelisin juomaan Pannepotit vuoden tai parin vanhoina. En muista, olenko koskaan useamman vuoden ikäisiä yksilöitä maistellut, mutta herää kysymys, voiko vielä pitemmässä kellaroinnissa enää syntyä jotain vaivan arvoista maun kehitystä? Sinänsä vahvuuden ja makeuden luulisi antavan potentiaalia pitkäänkin ikäännytykseen.

(Kuva Oostenden satamasta: Flickr.com, phlubdr, CC BY 2.0.)

Achel Extra Bruin – belgialaistrappistien nuorempaa polvea

Pitkästä aikaa sain hankittua Alkosta tätä tuttua trappistiolutta, johon tutustuin Belgiassa asuessani kymmenen vuotta sitten. Achel eroaa muista Belgian trappistiluostareista siinä, että panimotoiminta oli siellä sammunut ensimmäisen maailmansodan aikaan ja se käynnistyi uudelleen vasta vuonna 1998. Tässä mielessä nyky-Achel on luostaripanimoiden joukossa enemmän samaa sukupolvea vaikkapa Zundertin ja Engelszellin kanssa kuin Westmallen ja Chimayn.

Achelin vahva tumma tripel ei ole tehnyt sellaista vaikutusta kuin esimerkiksi Rochefort 10°, jolla on selkeä omaleimainen makunsa. Toki Extra Bruin (9,5 %) on yleisesti “lähes sadan pisteen oluena” tunnettu ja ansaitseekin arvostusta. Oluen juuret ovat vuonna 2002 jouluolueksi tehdyssä De Drie Wijzen -kausituotteessa. Kolmen itämaan viisaan olut oli ilmestyessään ensimmäinen kausiolut trappistiluostarista sen jälkeen, kun Chimayn sininen olut näki päivänvalon 1950-luvulla.

IMG_0273 (1)Achel Extra Bruin muistuttaa jonkin verran Westvleterenin vahvimpia oluita tai niiden maalaisserkkua St Bernardus Abtia. Siinä ei ole ihan sitä kaikupohjaa tai moniulotteisuutta kuin mitä trappistiluostarin jylhimmältä oluelta toivoisi, mutta hieno juoma tämäkin on. Tuoksussa on suklaatoffeeta ja tummaa brandyä, maku rusinainen, pähkinäinen, lakritsainen ja kirsikkaliköörinen. Maku on makeahko, mutta ei niin makea kuin muistin, ja humalointi on mietoa.

Vaikka olen vuosien varrella seurannut Belgian panimoiden asioita välillä hyvin tiiviistikin, se minulta on jotenkin mennyt ohi, että Extra Bruinilla on myös vaaleampi veli: Extra Blond. Myös blondi on 9,5-prosenttinen ja perustuu vuoden 2004 kesäksi tehtyyn kausiolueen. Pitää yrittää yhyttää sekin joskus. Belgian trappistipanimot eivät tehtaile uusia oluita riesaksi asti, joten sellaiset kuuluisi kyllä tässä blogissa maistella, vaikka nyt jo kymmenen vuotta olenkin ollut Extra Blondin olemassaolosta pimennossa.