Sveitsiläistä olutta: La Madeleine Triple ja Boulevard des Philosophes

Bière du Lac -panimo majailee Geneven kaupunkialueen eteläosassa, nimestään huolimatta pikemmin Rhône-joen ja Ranskan rajan välissä kuin Genevenjärven rannassa. Nopeasti muuttuvassa olutmaisemassa panimo on jo ”keskivanhaa” sarjaa, perustettu vuonna 2009. Heidän päähuomionsa on keskittynyt Belgian, Britannian ja Tšekin tapaisten vanhojen eurooppalaisten olutmaiden tyyleihin – tietenkään tämä ei välttämättä sulje joitain amerikkalaisiakaan vaikutteita pois.

Ostin joulukuun alussa Geneven rautatieaseman Drinks of the World -olutkaupasta kaksi tämän panimon belgialaistyyppistä olutta, joista La Madeleine (9 %) on tyyliltään tripel ja Boulevard des Philosophes (10 %) vielä vahvempi luostarihenkinen olut, jollaisia ruvettiin takavuosina kutsumaan quadrupeliksi. Italiassa monet panimot osaavat tehdä belgialaistyylisiä oluita hyvin, ja nyt on siis yksi tilaisuus tarkistaa, miten homma sujuu Sveitsissä.

Vaalean La Madeleinen tuoksu on herkullisen mausteinen ja maltainen, parhaiden belgialaisten tripelien tapaan. Maussa on myös paksua vaaleaa mallaspohjaa (ei liian tuhtia, kuten belgialaishenkisessä oluessa ei kuulukaan olla). Kukkaista, mausteisen hedelmäistä makua löytyy tyylilajin mukaisesti, ja hento sitruunamainen happamuus lienee tarkoituksellista, ei valmistusvirhe. En tiedä raaka-aineista juuri mitään –panimo kyllä kertoo käyttävänsä aivan yllättäen monissa oluissaan geneveläisiä maltaita, mutta tämän La Madeleinen kuvauksessa sitä ei mainita. Katkeruus on melko matalalla (IBU 27) tyyliin nähden.

Boulevard des Philosophes on puolestaan katu Genevessä, en tiedä onko se jotain muutakin, tai mihin sitten tämän oluen nimi viittaa. Vaaleanruskea, kuivatun viikunan värinen olut on tuoksultaan vähän brittiläinenkin, pähkinämäinen, vaikka belgialaisen luostarioluen tyyliin on varmasti tässäkin tähdätty. Maussa on kuivattuja hedelmiä, lämmittävää karamellia (jonkinlainen Carawheat kuuluu mallasprofiiliin), jonkin verran belgialaista hiivan mausteisuuttakin. Toisin kuin monet quadrupelit, tämä ei ole äkkimakea. Styrian Goldings -humalat lisäävät keitoksen ruokamaista pippurisuutta, ja IBU-katkeruutta on edellisen tavoin 27 yksikköä.

Näiden kahden oluen perusteella Bière du Lac on pätevä tekijä, ja taso on pienestä käsityömäisestä rosoisuudesta huolimatta varsin hyvä. On henkisesti helpottavaa löytää Euroopasta tällaisia uudehkoja, mutta viime kesän trendejä pitemmällä aikajänteellä toimivia panimoita, joilla homma tuntuu olevan enemmän tai vähemmän hanskassa. Keski-ikä ei tule yksin, ja nojatuolissa kuvitteellisen takkatulen ääressä siemailee mieluummin jotain muuta kuin bilekeskusten hedelmäsoureja. Drinks of the World -kauppa Genevessä oli muuten kohtuullisen hyvä ostospaikka siinä mielessä, että se oli ottanut huomioon käytännössä kaikenlaiset oluenystävät – muutkin kuin viimeisen hypen perässä juoksijat. Käykää, jos osutte noille nurkille.   

Advertisement

Tummeneviin iltoihin: Weltenburger Asam Bock ja Wieninger Impulsator

Edellisessä postauksessani otin varaslähtöä Oktoberfest-tunnelmiin maistelemalla paria vaaleaa juhlaolutta. Syksy on niiden lisäksi myös tummien ja vahvojen bock-oluiden toinen sesonkiaika, ja näihin keskitytään tämänkertaisessa testissä.

Nyt pöydällä on kaksi perusvarmaa tummaa doppelbockia, joista Weltenburger Asam Bock on tuttu jo vuosien takaa ja Impulsator puolestaan tullut nyt Alkon hyllyille muutamien muiden Wieninger-oluiden vanavedessä. Jo vanhastaan tiedetään, että Asam on Weltenburger-luostaripanimon tuotteiden kärkeä. Weltenburger ei ole keskimäärin niin kova suorittaja kuin voisi toivoa yhdeltä maailman vanhimmista panimoista – vieläpä baijerilaiselta. Wieninger taas on maakuntasarjan tekijä, mutta varmasti vähintäänkin kohtuullinen sellainen, kun sen oluita on jo tänne pohjoisille leveysasteillekin useampia saatu.  

Asam Bockin (7,3 %) tuoksu on miellyttävä, ei kovin voimakas, suklaakeksimäinen ja miedosti paahteinen. Mausta voi löytää kahvia, suklaarusinoita, Dr. Pepperiä tai pähkinäistä mallasta. Tässä on myös pienesti humalan katkeroa, jopa jälkimausta sitä on aistittavissa. Alkon mittaama IBU-lukema 32 menee reilusti yli doppelbockin skaalan (esimerkiksi BJCP Style Guidelinesin mukaan). Ei se oluesta vielä humalavetoista tee näillä alkoholilukemilla, mutta tuo jonkin verran luonnetta mukaan.

Esimerkiksi Ayinger Celebratoriin verrattuna Asam Bock on kyllä rungoltaan vähemmän tanakka, mutta tarvitseeko toisaalta bockien aina ollakaan silkkaa mämmiä. Detaljina tuli vielä huomattua eräästä vanhasta olutkirjasta, että Asam on ollut näköjään takavuosina vain 6,9-prosenttinen – tuo pieni nosto ei ole sille tehnyt ainakaan pahaa.

Impulsator (7,5 %) edustaa Wieningerin panimon valikoimassa perinteistä siipeä, eli on tyylilajilleen tyypillinen tumma doppelbock. Panimohan on eteläsaksalaisittain siitä harvinainen, että se improvisoi teutonityylien ympärillä kuin jazzmuusikko – esimerkiksi enzian-katkerotynnyrissä kypsytettyä bockia löytyy valikoimasta, kuten myös pintahiivalla käytettyä juhlaolutta tai kuivahumaloitua schwarzbieriä. Kuten sanottu, Suomessakin panimon oluista on viime vuosina nähty moniakin, mutta ei kyllä noita erikoisempia kokeiluja.

Impulsator ei ole valtavan tumma bock, ja tuoksussakin on enemmän kastanjalikööriä ja karamellia kuin paahteisia ja ruisleipämäisiä aromeja. Olisin ennakkoluulojeni perusteella veikannut, että tämä häviäisi kaksinpelin Asam Bockille kirkkaamminkin, mutta ei Impulsator heikko esitys ole. Jonkin verran häiritsee viinaisen sivumaun puskeminen muiden makujen läpi. Enemmänkin tämä olut liippaa makean puolelle kuin paahteisen tai katkeran – esimerkiksi humalakatkeroa on Alkon mittauksessa 26 EBU ja panimon omassa 24 IBU. Tummaa sokeria, saaristolaisleipää, parapähkinää ja kuivahedelmiä on myös maussa, mutta se voisi olla vieläkin runsaampi ja hallitumpi.

Onhan mukavaa, että Alkon valikoimassa on sentään tuollaiset kymmenkunta doppelbockia, kun kerran IPA-tyylin oluitakin on kolmesataa. Olisiko sellainen maailma parempi, jossa Alko myisi kolmeasataa bockia ja kymmentä IPAa? En tiedä, mutta jos siitä tehtäisiin It’s a Wonderful Life -tyyppinen elokuva, Olutkoira olisi mielellään siinä James Stewartin roolissa. Nämä kaksi saksalaista näytettä ovat joka tapauksessa kelpo lisä tämänhetkiseen doppelbock-valikoimaan.    

St. Bernardus Tripel

Tänään on Belgian kansallispäivä, joten otetaan työn alle yksi sikäläinen olut, jo vuosien takaa tuttu. Kuten on varmaan ennenkin tullut todettua, St. Bernarduksen tarina on belgialaiseksi maallikkopanimoksi sikäli erikoinen, että sillä oli vuosina 1946–1992 sopimus Westvleterenin kanssa luostarin oluiden tuottamisesta kaupallisille markkinoille. Niinpä panimon nykyvalikoiman vahvin olut, St. Bernardus Abt, on edelleen ainakin jossain mielessä samantapainen tuote kuin Westvleterenin munkkien tumma lippulaivaolut 12°.

Tripel ei kuulunut St. Bernarduksen – tuolloisen St. Sixtuksen – trappistiolutvalikoimaan. Se kehitettiin joskus 1980–90-lukujen vaihteessa, kun sopimus luostarin kanssa oli raukeamassa. Enpä ole tainnut tätä Tripeliä koskaan Suomen valikoimissa nähdä, ellei sitten jonkin baarin omatuontisatseissa. Arde arvioi sen tällä viikolla Iso-Roban Black Doorissa. Ostin oman pulloni muutama viikko sitten Virosta, Koht-baarin olutkaupasta. Pullon parasta ennen -päiväys oli mennyt kesäkuussa, mutta sekin saattaa olla tällaisessa tuotteessa pikemminkin etu kuin haitta. 

St. Bernardus Tripel on belgialaisen runsaasti – mutta ei liikaa – vaahtoava oranssinkultainen olut, lasissa jonkin verran samea. Tuoksussa on jotain hiukan karamellimaista mallasta sekä korianteria tai vastaavaa maustetta. Maku on myös herkullisen toffeisen maltainen, karkkipastillimainen, miedon yrttimäisen humalan reunustama, ja maustekin tuntuu jälleen. Maussa on pehmeyttä ja aavistus makeutta, mutta se ei korostu muiden ominaisuuksien alta ja lopputulos on tyylilajiin nähden melkein kuivahko. Edelleen erinomainen, hyvin hallittu belgialainen olut on kyseessä, ja vahvuuteen nähden myös juotavuus on kohdillaan.

Alkoholiprosenttia on tänä päivänä 8 %, eli sitä on hilattu tripelmäiselle tasolle reilun 30 vuoden takaisesta 7 %:sta. Joskus tässä välissä se on ollut myös 7,5 %. Sen vahvuinen on edelleen panimon toinen vaalea tripel, Watou Tripel. Näiden kahden oluen erot ovat minimaaliset, 1–3 asteen heittoja laskennallisessa katkeruudessa sekä värissä (Watou Tripel on katkerampi ja tummempi). Tavallaan on outoa, että panimolla on kaksi näin saman tapaista tuotetta, mutta muistaakseni Watou Tripel on viritelty varta vasten Ranskan markkinoille ja ranskalaiseen makuun. Watou on siis panimoa lähin kylä humalapelloistaan tunnetussa Poperingen kunnassa, ja panimon ovelta Ranskan rajalle on kilometrin matka.

(Kuva panimolta.)

Sonnisaaren Hämy ja BrewDog & La Trappe Practise What You Preach

Tein jokin aika sitten pyhän lupauksen, että yritän maistaa kaikki suomalaisten panimoiden tekemät uudet belgialaistyyliset oluet. Ajattelin, että ne ovat sen verran epätrendikkäitä NEIPA-, pastry stout- ja hapanoluiden värikkäiden tölkkiarmeijoiden rinnalla, että pienikin lisäapu niiden markkinointiin on ehkä paikallaan. Olettaen tietysti että oluet ovat hyviä.

Lipsuin kyllä tavoitteesta heti tiensivuun. Yhtenä syynä on näiden oluiden saatavuus. Ne ovat melkein aina yli 5,5-prosenttisia, eli niitä ei pääse paljonkaan ruokakauppojen jakelukoneistoon. Alko taas ei pysty/halua/viitsi ottaa kaikkia ruokakaupparajan ylittäviä kotimaisia oluita hyllyihinsä vaikka varmaan teoriassa – hieman vaihtoehtoisessa todellisuudessa – joillain järjestelyillä voisikin. Niinpä tällaisten belgialaistyylisten uutuuksien metsästäminen vaatisi ankaraa baaritarjonnan tarkkailua ja tehoiskuja joihinkin olutravintoloihin, sekä sen täydentämistä matkoilla panimoiden omiin kauppoihin eri puolille maata.

Hommaa kyllä helpottaa, ettei kovin moni panimo belgialaisille tyyleille lämpene. Eivät ne kai ole kaikkein helpoimpia valmistaakaan. Kun puhutaan 2000-luvun ensimmäisestä vuosikymmenestä, pitkään Malmgård taisi olla Suomessa melkein ainoa, jolta saatiin yhtään näkyvämpiä esimerkkejä pitkäaikaiseen jakeluun. Olihan toki esimerkiksi joku Stadin Panimo varmaan testannut vaikka mitä oluttyylejä jo pre-millenniumin humussa. Sitten meni aikansa ennen kuin tuli Oulun Maistilaa ja muita kolmannen sukupolven pienpanimoita, joista osalla liikeni aikaa myös tällaisiin kokeiluihin.  

Oululaista maistellaan siis nytkin, kyseessä kuitenkin Sonnisaaren olut ja melko tuore sellainen. Hämy on peräti 10-prosenttinen ja väriltään samean punaruskea, ehkä sukua näiltä ominaisuuksiltaan La Trappe Quadrupelille (joka on toki hollantilainen olut vaikka Belgian inspiroima). Tuoksusta tulee mieleen puolestaan Westmalle Dubbel, pidättyvän luumuhillomainen aromi, joka antaa odottaa pikemminkin kuivahkoa kuin ylimakeaa vahvaa luostariolutta.

Luostarioluthan tämä käytännössä onkin tyylilajiltaan, vaikka Oulun esikaupunkialueella ei tietenkään mitään munkkien tai nunnien salaisia panimokattiloita lymyä. Sonnisaaren panimo on muutaman vaalean belgialaistyylisen oluen tehnyt jo aiemmin, ja ainakin joku niistä on ollut aika vahvakin. Olisikohan nyt kyseessä ensimmäinen kerta, kun heiltä tulee vahva (puoli)tumma trappistihenkinen olut? Kuten todettua, Maistila samassa kaupungissa on tehnyt sellaisia enemmänkin.

Vaahto on belgialaiseen tyyliin hyvin runsasta. Maussa on kuivatun aprikoosin tai banaanin tyyppistä hedelmän makeuden ja happojen tiivistymistä, ilman liiallista sokerisuutta. Taustalla on karamellia, jopa vaaleaa suklaata, ja mausteisuutta johon sekoittuu humalan katkeroa. Kokonaisuudessa on herkullisia makuja mutta ne ovat vähän levällään, esimerkiksi pieni sitrusmainen jälkimaku yllättää. Hiivaisuutta ei sinänsä ole, eikä alkoholikaan maistu pahasti läpi, mikä on hyvä. 

Tämä on vähintäänkin keskitasoa parempi belgialaispastissi, eli pisteet panimolle suorituksesta. Saisiko tästä täyden kympin kellarikypsyttelyllä vai pitäisikö panimon hioa tuotetta johonkin suuntaan, sitä en ihan osaa sanoa. Erityinen kiitos Sonnisaarelle vielä siitä, että tässä oltiin käsittääkseni aika perusasioiden äärellä – ilman outoja mausteita, harkitsemattomia humalalajikkeita tai viinatynnyrien lisämakuja. Ja miksei myös Alkolle tuotteen ottamisesta valtakunnan jakelukoneistoon.

Toinen tämänkertaisista oluista on astetta ongelmallisempi. Suomalainen se ei toki ole. Maisteltavan oluen tekijöinä ovat Skotlannin (entinen) ylpeys BrewDog ja alankomaalainen trappistipanimo Koningshoeven eli La Trappe.

En tiedä, perustuuko Practise What You Preach (10 %) jollain tavalla suoraan La Trappen tavalliseen Quadrupeliin, luostarin valikoiman vahvimpaan olueen (jos tynnyrikypsytettyjä ja muita erikoisversioita ei lasketa). Samoja piirteitä on. Jonkun muun trappistipanimon tekemänä olettaisin aika intensiivisen, makeutusainemaisen makeuden tulevan hunajasta, mutta tässä taustalla saattaisi olla myös La Trappe Quadrupelin normaalia sokerisuutta.  

Amerikkalaisten humalalajikkeiden merkitystä en osaa arvioida. Ei kai niitä normaaleissa La Trappe -oluissa ole? Tässä Practise What You Preachissa ne (Simcoe ja HBC 692 Talus) eivät ole niin etualalla, että oluen perusluonne muuttuisi jotenkin odottamattoman amerikkalaiseksi. 

Tuoksun perusteella oluesta irtoaa villihunajan primitiivistä, maanläheistä aromia. Se sekoittuneena ilmeisen normaalin tumman trappistioluen tuoksuun ohjaa yllättäen ajatuksia muiden luostarien kuin Koningshoevenin tuotteisiin, esimerkiksi jälleen Westmalle Dubbeliin.

Maku on kuitenkin belgialaisia trappistioluita yksiulotteisempi, siinä varmaankin normaalin La Trappe-laisen kuivahedelmän makeuden päällä on lähinnä tuota kanervahunajaa. Omissa kirjoissani hunaja ylipäätään aika harvoin nostaa jonkin oluen osakkeita – jos perusolut on sinällään heikko, hunaja ei sitä pelasta, ja jos se taas on hyvä, hunaja voi pahimmillaan tukkia sen jyräävällä maullaan. Suklaista, karamellimäistä mallasta on maussa jonkin verran, ja sen lisäksi ruohoista, vähän laastarimaista humalaa, jälkimaku lähinnä metsäisen ja hunajaisen makea.

Ei minulla tästä oluesta mitään erityisen pahaa sanottavaa ole. Kokeilla pitää kaikenlaista, miksei tällaistakin. BrewDog on muistaakseni ennenkin pyrkinyt tuomaan johonkin vahvempaan olueen “autenttista skottiväriä” kanervahunajalla, mutta jotenkin päälleliimatuksi tuon tyyppinen aines helposti jää. Tässä kuitenkin on riittävästi ideaa. Kanervahunajan maku on lopulta kohtalaisen kiva, ja jotenkin se onnistuu liimautumaan luostariolutkokonaisuuteen melko positiiviseksi lisäominaisuudeksi. Mutta sikäli kun BrewDogin karma on viime aikoina ollut ylipäätään vahvasti laskusuuntainen, ei tämä nyt sitä merkittävästi kohotakaan. La Trappe taas pärjäisi hyvin ilmankin tällaista kollaboa, jos tämä viimeiseksi kerraksi jäisi. Kai tämän juoman ansiot kuitenkin enemmän pohjautuvat heidän hyvään luostariolueensa kuin siihen kanervahunajaan.

(Luostariraunion kuva: Flickr.com, Not So Dusty, CC BY 2.0.)

Tammikuun tammiversiot trappisteista

Syksyllä tuli kirjoitettua Chimay 150:a ja Rochefort Triple Extraa arvioidessa, että perinteisimmiltä trappistiluostareilta tulee uutuusoluita äärimmäisen harvoin. Totta sinänsä – jos puhutaan täysin uusista oluista – mutta onhan ainakin pari luostaria julkistanut silloin tällöin erilaisia tynnyrikypsytettyjä versioita oluistaan. Kypsytystavasta riippuen näitä on varmasti syytä joskus pitää “uusina” tuotteina.

Alkoissa on tällaisia oluita tällä hetkellä kolme, ja aiempina vuosina niitä on myös näkynyt harvakseltaan. Belgialainen Scourmontin luostari eli tuttavallisemmin Chimay on kypsyttänyt tammitynnyreissä “sinistä” ja “punaista” oluttaan – eli luostarin kahta erivahvuista tummaa olutta. Alankomaiden puolella – vain muutama kilometri Belgian rajasta tosin – La Trappen munkit ovat jo yli kymmenen vuotta tehneet omasta Quadrupel-oluestaan tammiversioita. Tammikuun aikana satuin näitä erikoisuuksia maistelemaan, ja niistä asiaa alla.

Chimay Grande Réserve Fermentée en Barriques 2019 (10,5 %) perustunee siniseen Chimayhin vaikka onkin prosenteiltaan puolitoista pykälää sitä voimakkaampaa. Ensimmäisen kerran tätä ilmeisesti tammikypsyteltiin vuonna 2015. Kyseessä on maistetun kolmikon tummin olut, jos ei nyt suorastaan musta niin tummanruskea.

Yllättävänkin paljon tammea tarttuu jykevään siniseen Chimayhin tynnyristä. Vaniljaa, salmiakkijauhetta, vähän appelsiinimaista kirpeyttä on mukana, taustalla ehkä tummia kuivahedelmiä, liköörisyyttä, jotain maanläheistä makua, mutta ei mitään ällistyttäviä uusia ulottuvuuksia. Humala ei tunnu juurikaan. Novelty value perustuu tässä tynnyriefektiin, ja se saattaa jopa peittää alleen perusoluen ominaisuuksia. Hyvää trappistiolutta tämä siis on, erinomainen yömyssy, mutta enpä tiedä valitsisinko tämän jos tarjolla olisi pelkässä pullossa muutaman vuoden kypsynyt Chimay.

Chimay Première Fermentée en Barriques 2018 (8 %) on punaisen Chimayn versio, ja edellisen tavoin tammessa muhiminen tekee perusoluesta ennen kaikkea pehmeämmän makuista. Särmät hioutuvat, ja myös sokereita palaa pois, vaikka chimayläiset eivät varmaan kaikkein makeimpia trappistioluita ole muutenkaan. Tämä on vuoden vanhempaa kuin edellinen olut, mutta varmasti vielä oivallisessa iässä. Mauista korostuu uutena ehkä etenkin kaakaojauhemainen, melko mieto maltaisuus, joka muistuttaa hieman Erdingerin Pikantus-bockia. Taas voi sanoa, ettei kyse ole tajunnanräjäyttävästä oluesta, mutta kylläkin miellyttävästä ja hienostuneesta juomasta.

 

La Trappe Quadrupel Oak Aged (11 %) on Chimayn sinisen tynnyrioluen tavoin vahvempi kuin edustamansa perusolut, La Trappe Quadrupel, joka on 10-prosenttista. Kuvittelin tynnyrien olevan uutta tammea, kun etiketissä ei selvästi lukenut mitä viinaksia samassa tammiastiassa on ennen säilytetty. Olin ehkä naiivi, mutta Alkokaan ei tätä kertonut. Tarkemmalla selvittelyllä käy ilmi, että pullo on erää numero 23, eli sekoiteltu eri tynnyreissä kypsyneistä oluista jo joulukuussa 2015. Jos näin on, suurin osa (80 %) siinä erässä käytetystä oluesta on ollut saksalaisissa Spätburgunder-viinitynnyreissä.

Tässä oluessa kuten Chimay Premièressäkin lopputulos on perusversiota kuivempi, La Trappella huomattavastikin, koska Quadrupel on sellaisenaan hyvin makea belgialaistyyliseksi luostariolueksi. Viinitynnyri tai ei, se tuo kuivuuden lisäksi mukaan jonkin verran tammiperäistä vaniljaa, ja normaalien Quadrupel-makujen lisäksi ikääntyneen oluen sherrymäistä piirrettä. Kuivattua aprikoosia sekä vähän salmiakin tai lakritsan maanläheisyyttä on mukana, ja aavistus sitrusta. En siis maistaessa ollut vielä ymmärtänyt, että kyseessä on näinkin vanha olut, mutta leveämpi tai ainakin erilainen paletti makuja on kumminkin tarjolla kuin perus-Quadissa.  

Yhteenvetona kaikista kolmesta: vaikka usein olen kriittinen viinatynnyröintejä kohtaan, koska ne muovaavat hyvin erilaisetkin perusoluet joskus liian samaan formuun, ihan kiinnostavaa näitä trappistiversiointeja on kuitenkin maistella. Hinnat ovat toki kovia, mutta sopivan tilaisuuden tullen voisin taas pullollisen jotain tammitrappistia hankkiakin.

Jouluolut #4: Abbaye d’Aulne Christmas Beer / Bière de Noël

Abbaye d’Aulne eli “Leppäluostari” on vanha luostarinpaikka Charleroin lähellä Belgiassa, peräti 600-luvulle saakka on jäljitetty uskonnollisen toiminnan historiaa alueella. Joitakin merkkejä on, että oluttakin olisi tehty luostarissa jo keskiajalla. Vielä Napoleonin jälkeen Aulnessa oli ilmeisesti panimotoimintaa, kunnes 1800-luvun puolenvälin jälkeen homma kuivui kasaan. Luostarista on vain raunio jäljellä, mutta Abbaye d’Aulne -tavaramerkkiä käytettiin maallisissa panimoissa jälleen 1950-luvulta alkaen.

Naapurustossa sijaitseva, vuonna 2000 perustettu Val de Sambre -panimo nimettiin muutama vuosi sitten luostarin mukaan, ja juuri he ovat Abbaye d’Aulne -oluita viime aikoina tehneetkin. Jotain näistä olen joskus maistanut, mutta lähtemätöntä vaikutusta ei ole jäänyt suuntaan tai toiseen. Kun jouluolut tuli tänä syksynä Alkon valikoimaan valkoisessa pullossa, pidin sitä takuuvarmasti ennen maistamattomana. Luin toisaalta juuri, että samaa olutta olisi ollut myynnissä myös Super Noël -nimellä. Olen saattanut sitäkin testata takavuosina Belgiassa.

Jouluolut on erikoisuus siinä mielessä, että pullon kyljessä lukee selkeästi Triple 9°, mutta olut on kuitenkin puolitummaa. Entisaikoina Belgiassa tämä ei olisi ollut mikään ihme, kun sanat tripel (hollannin kielessä) ja triple (ranskan kielessä) viittasivat lähinnä oluen vahvuuteen, eivät oluttyyliin. Nykyäänhän tripel ymmärretään melkein pelkästään vaaleana oluena, ja tummille samanvahvuisille oluille on keksitty keinotekoisia nimityksiä kuten Belgian dark strong ale.

Lasiin kaatuukin vähintään kuparin tummaa, melko kirkasta olutta. Tuoksu on ihan mukavasti hedelmäinen, ehkä pientä alkoholisuutta on kuitenkin mukana. Maussa on kuivatun hedelmän makuista kuohkeutta, joka on miellyttävää, mutta siinä on myös raskasta pähkinälikööriä, puisevuutta, lakattua mahonkia. Kuivahedelmä kääntyy alkoholin lämmöksi. Likööri ottaa liikaakin otetta maun kehittyessä; muulle ei jää riittävästi tilaa, eikä kummoista jälkimakua synny, katkeruus on aika nollilla.

Onhan tämä olut belgialaista jossain määrin mutta ei luostarityylejä ihan parhaimmillaan. Vahvuutta on 9 % eli aika napakasti. Noilla lukemilla ohuenpuoleinen ja viinaiseen suuntaan huojahteleva meininki on pieni pettymys, pitäisikö sitten maltaan ja sokerin suhdetta vaikka säätää. Puolensa on tässäkin oluessa, mutta jos tämänvuotisesta Alko-valikoimasta haluaa löytää belgialaista jouluolutta, joka jaksaa varmasti kantaa oman painonsa, kannattaa ehkä turvautua vanhaan tuttuun Gouden Carolukseen.

Chimay 150 / “Verte”

Kun kuukausi sitten blogissa päivittelin, miten harvoin uusia belgialaisia trappistioluita ilmestyy maisteltavaksi, tuli nyt tietysti toinenkin sellainen tänne Suomeen ja Alkon hyllyyn. Chimayn petrolinvihreä olut ei ole sinänsä varsinainen uutuus, vaan siitä tehtiin 150 000 pullon erä luostaripanimon 150-vuotisjuhliin jo vuonna 2012. Minä en sitä kuitenkaan silloin päässyt maistelemaan.

Tänä keväänä Chimayn luostari on tehnyt siitä pysyvän täydennyksen valikoimaansa, jossa oli vielä 20 vuotta sitten kaksi tummaa olutta ja yksi vaalea, ja sittemmin mukaan tuli myös mieto vaalea olut. 150-vuotisolut on 10 % vahvuisena ravintoketjun huipulla, ja etiketissä sitä kuvataankin sanoilla blonde forte ja englanniksi strong blond. Käytännössä panimolla on nyt kaksi erivahvuista vaaleaa tripeliä. Chimayn oluilla ei ole 33 cl pulloissa nimiä, mutta Belgiassa tähän tuotteeseen viitataan Chimay 150- tai “Chimay verte” (vihreä Chimay) -nimillä. Isossa pullossa lukee Cent Cinquante eli sataviisikymmentä.

Maistelin tämän ennen kokemattoman Chimayn viime viikonloppuna. Belgialainen olut on selvästi lasissa, siitä ei ole epäilystä. Tämä on “kuuman” sokeriarominen tripel, jonka tuoksussa on myös mausteisuutta, mantelia, kukkaista parfyymiä ja sitrusta. Maku on luostariolueksi aika hedelmäinen, intensiivinen, siinä on viljaista puraisua, palanutta sokeria, viinaa, mantelijauhoa, samppanjatryffeliä ja aprikoosimarmeladia. Makeutta on jonkin verran, samoin maustetta, ehkä korianteria. Jännästi tämä olut on samaan aikaan vähän lälly ja jotenkin terävä – ei lainkaan huono mutta ei myöskään tajunnan räjäyttävä. Chimay Blanchea ei ole nyt vertailukohdaksi, mutta kaikkien tripelien esiäiti Westmalle Tripel on viime maistelujen perusteella nykyään aika lähellä tätä.

Mielenkiintoista oli lukea Belgian mediasta näkemyksiä Chimayn vihreästä oluesta, joista tässä pari sitaattia. Luostaripanimon pomo Xavier Pirlot kuvasi tuotetta näin: “Se on hyvin virkistävä, suhteellisen miedosti humaloitu, makea, ja siinä on kukkaisia piirteitä, jotka tulevat reseptiin valituista humalalajikkeista.” Beer.be-sivuston päätoimittaja Cédric Dautinger kertoi:

“Tämän päivän uutuusoluet katsovat moderniin olutkulttuuriin, jossa panimot täydentävät valikoimiaan puuttuvilla oluilla – vaikkapa vähäalkoholisella oluella tai perinteisemmällä vahvalla blondella – ja huomioivat eri asiakaskuntia kuten nuoret tai naiset, jotka suosivat entistä useammin erikoisoluita tai vahvoja oluita. Vahvat vaaleat luostari- tai trappistioluet ovat pilsin jälkeen Belgian eniten juotu oluttyyli, ja kasvavan kulutuksen vanavedessä myös yleinen kiinnostus tätä tyyliä kohtaan lisääntyy.”   

Chimay 150 on vähintäänkin kohtuullisen hyvä lisä legendaarisen luostarin valikoimaan, mutta jos minun olisi esimerkiksi nimettävä viisi Belgian parasta trappistiolutta, siihen joukkoon tällä ei kuitenkaan olisi asiaa. Pitäisikö olla? Ehkä. Muilla trappistiluostareilla valikoiman vahvin on yleensä myös sen paras, “lippulaivaolut”. Vaaleassa oluessa esimerkiksi maustehyllyn turhan höveli käyttö maistuu tummaa selvemmin. Sininen Chimay saa toistaiseksi pitää asemansa tämän valloniluostarin kruununjalokivenä, ja sininen onkin viime vuosina parantanut juoksuaan – ja on sitä paitsi saatavana miellyttävinä tynnyrikypsytettyinä versioina. Toivottavasti vihreäkin kuitenkin pysyy valikoimassa ja kehittyy vuosien mittaan vielä napakammaksi suoritukseksi.

(Kuva Chimaysta: Flickr.com/ines s., CC BY 2.0. Haastattelusitaattien lähde: RTBF.)

Rochefort Triple Extra

Moni belgialaisen oluen ystävä on tätä uutuustuotetta jo testannut ennen minua, mutta nyt kun Rochefort Triple Extraa saatiin myös Alkon hyllyyn, kävin sieltä heti hankkimassa pullon maistoon. Olen viime kuukausina useamman kerran harkinnut tämän oluen tilaamista ulkomaisista nettikaupoista, mutta kun en ole saanut aikaiseksi niin nyt kotoisa monopolimme ratkaisi ongelman puolestani. Jo noin vuoden tämä Triple Extra onkin ollut markkinoilla.

Suhtaudun tähän olueen ennalta kaksijakoisesti. Toisaalta mikään ei ole sen mukavampaa kuin maistaa luotetun trappistipanimon uutuutta, jollaisia tulee ehkä vain kerran vuosikymmenessä – jos niinkään usein. Westmallen ohella Rochefort on ollut Belgian trappistipanimoista se, joka ei ole vuosikymmeniin uusinut valikoimaansa millään lailla. Muille on tullut vähintäänkin vaalea “maitokauppavahvuinen” olut jossain 2000-luvun aikana. Rochefort ei ole ilmeisesti koskaan ennen tehnyt vaaleaa olutta, ja tavallaan onkin sääli, että tästä säännöstä on nyt luistettu. Triple Extra ei ole kuitenkaan mieto luostariolut vaan 8,1-prosenttinen.

Luostari sijaitsee Rochefortin pikkukaupungissa, joka on ollut uutisissa tänä kesänä myös heinäkuun tulvien takia. Euroopan rankkasateista alkaneet tulvat iskivät pahimmin Saksaan ja itäiseen Belgiaan, ja Belgiassa yksi hankalimmista tulvatilanteista oli juuri Rochefortissa. Euroopan komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen ja Belgian pääministeri Alexander De Croo vierailivat paikan päällä. Lehtikuvissa kuranvärinen vesi oli noussut kaduilla ensimmäisten kerrosten ikkunoiden yläreunaan saakka. En onnistunut jutuista bongaamaan, millaiseksi tilanne oli luostarin suunnalla päässyt, mutta mikään unelmakesä ei ole varmasti munkeillakaan ollut.

 

Olut on siis tyylilajiltaan triple (sanotaan se nyt tämän kerran ranskaksi, kun kuuluisan vallonipanimon tuotteesta puhutaan). En tiedä mitä extra tässä tarkoittaa. Alkoholiprosentit on siis triple-olueksi miedohkot, mutta toki kyse on silti nautiskelu- eikä kurkunkostutusoluesta. Tuoksussa on samantapaista päärynäesanssia ja mausteisuutta kuin panimon tummissakin oluissa. Maku on Gouden Carolus Tripelin tapaan vaaleaksi luostariolueksi erittäin intensiivinen, minkä voisi olettaa johtuvan muun muassa talon hiivasta.

Maku on monipuolinen, siinä on vaniljan ja mantelin tyyppistä makeutta, sitrushedelmän kirpeyttä (reseptissä on appelsiininkuorta) ja belgialaista mausteista hiivaa, yllättäen myös jonkin verran selkeää humalakatkeroa. Ei tämä vahvasti humaloitu silti ole. Oluttyylin tienraivaaja Westmalle Tripel on ollut viime vuosina joskus aika askeettinenkin sitrus–humala–alkoholi-cocktail, mutta tässä Rochefortin perässähiihtäjässä maistuu monenlaista muutakin hedelmää. Ei sellaisia reseptissä ole, mutta aprikoosi tai jotkin sen eksoottisemmat sukulaiset muulta mantereilta tulevat mausta mieleen.

Aika korkeilla pisteillä tämä vaalea Rochefort pääsee Olutkoiran seulasta läpi. Haluaisin ainakin itse uskoa, ettei posiitivisessa arviossani ole “trappistilisää” tai huojentuneisuutta siitä, että suuresti arvostamani panimo ei ole ainakaan katastrofaalisesti mokannut harvinaisen uutuustuotteensa lanseerauksessa. Tässä oluessa on melkoisesti luonnetta ja ainakin osa siitä on ihan tunnistettavaa Rochefort-luonnetta. Poikkeuksellistahan sekin on näinä aikoina, kun 99,9 prosenttia panimoista tekee uutuustuotteita klikkailemalla hiivoja, maltaita ja humalia samoista nettikaupoista kuin tuhannet muutkin.

Olutvaellus Averboden luostarille

Heinäkuu 2020

Olin hankkinut olutvaelluksista koostuvan kirjan Randos bière en Belgique, johon on kehitelty 40 patikkareittiä olutkohteineen eri puolilta Belgiaa. Kuten aikaisemmasta postauksesta kävi ilmi, vietin jonkin aikaa viime vuoden kesällä siis Brysselissä. Patikkaretket varsinkin rauhallisella maaseudulla olivat koronarajoitusten aikaan mainiota tekemistä, kun kaupungissa kuitenkin oli ulkoillessakin kuljettava varovasti turvavälien takia ja ruuhkapaikoissa maski naamalla. Toki sosiaalinen etäisyys pätee maallakin, mutta väisteltävää on vähemmän. Niinpä kirjan “puolipitkistä”, reilun 10 km mittaisista reiteistä yksi pääsi vuosi sitten heinäkuussa testiin.

Ajelimme aamupäivän hiljaisilla junilla Testeltin asemalle, josta patikkaretki oli mahdollista aloittaa. Kierroksen toiseen ääripäähän osuu näin Averboden luostari, joka on ollut muutaman vuoden ajan yksi olutta panevista belgialaisluostareista. Siis niistä harvoista joiden seinien sisällä oikeasti olutta valmistuu. Aluksi tuote tehtiin lisenssillä Huyghen panimolla lähellä Gentiä, mutta munkit ovat pystyttäneet pienet panimolaitteet myös luostarin alueelle. En tiedä, onko Huyghellä tässäkin jokin konsultoiva tai jopa toimeenpaneva rooli, mutta ainakin olutta voidaan näin markkinoida sanalla huisgebrouwen.

Reitin lähtöpisteenä toimivasta kylästä noustiin pian männikköiselle harjulle, jollaiset ovat ominaisia tälle Hagelandin ja Kempenin alueiden väliselle rajaseudulle. Harjanteelta näki Demer-joen laakson, jota Leuven–Hasselt-junarata seurailee. Polku laskeutui kuitenkin pienten peltoplänttien ja karhunvatukkapensaiden ohi Demerbroekenin kosteikkoiseen maastoon, jossa yksi lampi oli muun muassa suosittu kalastuspaikka. Opastetut polut veivät meidät pian luontokohteesta kohti luostaria ympäröivää pientaloaluetta. Viimeinen pätkä ennen Averbodea leikkasi leirintäalueen halki, jossa oli käynnissä jokin pienimuotoinen partiokokoontuminen.

Patikkareittien verkosto toimii Belgiassa niin, että kohdat, joissa polut haarautuvat, on kukin numeroitu. Reitit voivat seurailla metsäpolkuja, esikaupunkien kävelyteitä tai vaikkapa luostaria ympäröiviä kujia. Esimerkiksi Averboden lähistöllä numeroitujen solmukohtien verkko on hyvin tiheä, ja kymmenen kilometrin vaelluksella saa vahdata numeroituja tienviittoja tämän tästä. Kun olimme vierailleet luostarin ulkoilmaravintolassa, samosimme vielä muutaman kilometrin verran mäkisessä metsämaastossa, ennen kuin polku taas palasi radan varteen.

Averboden terassi on toistaiseksi ainoa paikka, jossa covid-pandemian aikana olen “rekisteröitynyt” ravintolan asiakkaaksi eli jättänyt yhteystietoni mahdollisten tartuntaketjujen jäljittäjiä varten. Heinäkuussa 2020 tämä oli Belgiassa yleinen käytäntö, joskin tartuntaluvut olivat yhä hyvin matalalla ja riski tuntui ulkoilmassa pieneltä. Söimme juustolautasen ja joimme luostarin omaa olutta. Se oli paikan päällä pantavista oluista miedoin eli alle 5-prosenttinen vaalea singel, jota luostaripanimo itse luonnehtii sanalla “doordrinker” (“läpijuotava”, eli suurin piirtein sama asia kuin brittien sessionable). Se oli virkistävä olut helteisen patikoinnin tauolle, mutta kuitenkin vähemmän luonteikas kuin pullossa myytävä 7,5-prosenttinen Huyghen lisenssi-Averbode.

Saa nähdä, milloin koronatilanne sallii normaalin matkustamisen niin, että pääsisi testailemaan muita Randos bière -kirjan vaellusreittejä. Averboden reitin ohella kävelimme läpi lyhyemmän polun, joka kulki kokonaan Brysselin kaupunkialueella, muun muassa vanhan tutun Cantillonin panimon ja muutamien klassisten baarien kautta. Reiteistä ei ole kirjassa kuin aivan viitteelliset kartat, mutta tämä ei haittaa, koska sanallisista kuvauksista löytyy sekä polkuverkoston solmujen numerot että muita vihjeitä (“polku kääntyy talorivistön jälkeen mäkeä ylös” jne.). Olutvaeltajalle kunkin reitin varrella on yksi tai useampia tärppejä, kuten pienpanimoita ja vierailemisen arvoisia olutravintoloita.

Erittäin miellyttävä tapa viettää sunnuntaipäivää – ja tietysti ainoastaan mahdollinen tiheästi asutussa maassa jossa myös olutkohteiden välillä on riittävän lyhyet etapit.

Pauline Moulin: Randos bière en Belgique. La façon la plus rafraîchissante de voir la Belgique.

Alankomaiden pienpanimokenttä virkosi 80-luvulla

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 14. luukku.

Ensimmäisinä liikkeelle lähtivät pilsneritrappistit. Keitä he olivat? Koningshoevenin luostari lähellä Belgian rajaa oli pitkään ollut Alankomaiden ainoa olutta markkinoiva trappistiluostari, mutta 70-luvulla munkit eivät itse panneet olutta eivätkä siis olleet nykymerkityksessä “virallinen” trappistipanimo. Heillä oli sopimus belgialaisen lager-valmistajan Artois’n kanssa, ja pilsneri olikin luostarin päätuote.

Luostarilla oli kuitenkin vanha olutmerkkinsä La Trappe, ja heillä oli myös vuonna 1960 lanseerattu 6,5-prosenttinen pintahiivainen luostariolut, joka sittemmin oli jäänyt täysin pilsnerin katveeseen. Kun yhteistyösopimus Artois’n kanssa päättyi vuonna 1979, munkit päättivät ottaa ohjat taas omiin käsiinsä ja panostaa pintahiivaolueen. Kiinnostus perinneoluita kohtaan oli viriämässä Belgian lisäksi myös Alankomaissa, jossa erikoisolutbaareja ja -tapahtumia oli jo nähty useampi. Nyt uudistushenki alkoi levitä panimoihin.

Ensimmäisenä uutena pienpanimona pidetään Arcener Bierbrouwerij’ta, joka käynnisti toimintansa vuonna 1980. Seuraavana vuonna panimon puuhamiehet, jotka olivat Allied Breweriesin sulkeman De Vriendenkring -panimon entisiä työntekijöitä, lupasivat valmistaa neljää olutta – vahvin niistä olisi 10-prosenttinen ohraviini. Näin kävikin, vaikka panimon valikoimaan tulivatkin ensin Oud Limburgs -pintahiivaolut, sitten dubbel ja vuonna 1982 tripel. Ohraviinin nimi oli Hertog Jan Grand Prestige, ja se oli varsinkin alkuaikoina Alankomaiden pienpanimobuumin arvostetuimpia oluita.

Arcen toi vuonna 1982 markkinoille myös bokbierin, jota he tekivät pintahiivalla päätettyään, ettei heillä pilsnereitä tai muita lagereita tehdä lainkaan. Tässä suhteessa he olivat ensimmäisiä, mutta myös muutamat muut hollantilaiset pienpanimot käyttivät seuraavien vuosien aikana pintahiivaa bokiensa valmistuksessa.

Kuten aikaisemmassa postauksessa mainitsin, bokbier oli jonkinlainen hollantilainen sovellus saksalaisten bockeista. Vielä vanhempaa alankomaalaista oluthistoriaa kaiveli vuonna 1984 Gulpener Bierbrouwerij, joka herätti henkiin Maastrichtin 1930-luvulla kadonneen pintahiivatyylin. Panimo kutsui sitä paikallisella murteella nimellä Mestreechs Aajt, mutta yleiskielellä se on maastrichts oud, Maastrichtin vanha olut. Vanha ei tarkoittanut tässä pelkästään historiallista, vaan sitä oli myös kypsytetty vuosikausia puutynnyreissä – tyyliltään se muistuttaa jonkin verran Belgian Rodenbachia. Prosentteja oli vain 3,5 %.

Osa 80-luvulla aloittaneista panimoista putosi kyydistä matkan varrelle: jäi junnaamaan laatuteknisten ongelmien kanssa tai päätyi jo varhain kilpailijoiden ostamaksi. Alkuvuosilta jäi kuitenkin myös elämään huomattavia menestystarinoita, kuten Amsterdamin vuonna 1984 perustettu ’t IJ. Panimo erottui joukosta oudoilla strutsietiketeillään, ja tuotteet – tyyliltään usein Belgian inspiroimat – olivat riittävän hyviä. Hassummin ei pärjännyt myöskään Friisinmaalle 1985 avattu Us Heit – De Friese Bierbrouwerij.

Panimoiden määrä kasvoi sykäyksissä, kuten monissa muissakin maissa. Kun Alankomaissa oli 70-luvun lopulla ollut tusinan verran panimoita, joista reilu puolet vanhoja itsenäisiä pienpanimoita, niin 80–90-lukujen vaihteessa niitä oli jo tuplaten. Uuden vuosituhannen alussa maassa oli yli 40 panimoa, ja niistä tietenkin jo valtaosa uudehkoja indie-pienpanimoita. Marco Daanen kirjassa Bier in Nederland tätä 90-luvun “satsia”, johon kuuluivat Jopen, De Leckere tai Klein Duimpje, kutsutaan toiseksi aalloksi. Kolmas aalto tuli sitten 2000-luvun puolella ja siinä tuttuja nimiä olivat muun muassa De Molen ja Emelisse.  

Oluttyylien valikoima oli pitkään suppea, niin kuin se 80- ja vielä 90-luvuillakin yleensä oli. Vanhasta hollantilaisesta panimokentästä oli peritty pilsin lisäksi lähinnä bok, erilaiset “vanhat ruskeat” oluet sekä hollantilaisten tapa tehdä dortmunderia hyvin vahvana, jopa 6,5–7-prosenttisena. Belgialaiset tyylit tulivat vähitellen mukaan ja niistä erityisesti dubbelit, tripelit ja witbierit. Pari hassua stoutiakin nähtiin jo näinä varhaisina vuosina, ja ainakin yksi niistä oli pohjahiivalla pantu. Myöhemmin 2000-luvulla rantautui sitten IPAn ja imperial stoutien aalto ja muut Amerikan ihmeet. Viimeksi mainituista tyyleistä yksi, “quadrupel”, on tietysti alun perin vain hollantilaisen oluen nimi, vaikka amerikkalaiset halusivat yleistää sen vahvimman belgialaisen luostarioluen tyylilajiksi.   

(Lähteet: Marco Daane, Bier in Nederland, Tim Webb, Good Beer Guide to Belgium and Holland, VerlorenBieren.nl. Kuvat: Flickr.com, Chris, CC BY-SA 2.0, David Evers, CC BY 2.0.)