Alkon jouluoluet 2022 (#1): Grünbacher Prinzen-Bock Weisse

Tämän vuoden jouluoluissa on tällä tietoa ainakin pari sellaista, joita en ole ennen maistanut. Voi olla, että jos valikoima jatkossa täydentyy, niitä tulee useampiakin. Ensimmäisenä testiin päätyy – jo nyt lokakuun puolessavälissä – baijerilaisen Brauerei Grünbacherin Prinzen-Bock Weisse, vahva vehnäolut. Panimon viestinnästä ei ole mielestäni mistään pääteltävissä, että tämä olisi heillä juuri joulun ajan olut, mutta se on mahdollista.

Panimo on ilmeisen perinteikäs, vuonna 1810 perustettu linnapanimo parinkymmenen kilometrin päässä Münchenin liepeiltä, toisen panimopaikkakunnan Erdingin vieressä. Kuten Erdinger-panimo, myös tämä Grünbacher on erikoistunut nimenomaan vehnäoluihin. Ei sen valikoimasta taida muita oluita juuri löytyäkään, ja sinänsä tällainen yhteen asiaan keskittyminen onkin hienoa. Nyt ei kuitenkaan päästä arvioimaan perustuotteita vaan hypätään tosiaan suoraan tuohon vahvimpaan erikoisuuteen.

Prinzen-Bock (7 %) on lasissa oranssinpunertava, ei siis vaalein mahdollinen vehnäbock jos ei tummakaan, ja tietysti samea. Nenään tuntuu tyypillistä saksalaisen vehnäoluen runsautta, mutta se vivahtaa jonkin sitruunaisen belgialaisen luostarioluen tuoksuun. Herkullinen, purukumimainen vehnämallas muodostaa maun, jossa on mukana mineraaleja ja sitruunapippuria. Jonkin verran sitä tuttua uunibanaania on jälleen sekä tuoksussa että maussa. Jälkimakuun jää vähän ummehtuneempaa hedelmäisyyttä.

Tämä vehnäbock on ihan kelvollinen avaus Alkon loppuvuoden kausiolutvalikoimaan. Se ei ole ihan Etelä-Saksan parhaita lajissaan mutta ei huonommasta päästäkään. Tälle tyylilajille toisinaan ominainen ylenpalttinen makeus vältetään, eikä muitakaan ikäviä piirteitä kuten läpitunkevaa alkoholia minusta tunnu. Kyllä tämä kannattaa monopolin hyllystä ottaa testiin, jos weizenbock-tyyli ylipäätään kiinnostaa. Ote on vähän rustiikkinen mutta osaava.

(Vuoden 2022 jouluoluita esitellään Alkon artikkelissa. Tämän postauksen kuva on Alkolta.)

Advertisement

Schneider Weisse Hopfenweisse Weizendoppelbock

G. Schneider & Sohn ei ole klassisista Baijerin panimoista ehkä se ykkössuosikkini, mutta heidän valikoimastaan löytyy kyllä yksi ikuisista lempioluistani, tumma vehnäbock Aventinus. Se on ainutlaatuinen. Sen lisäksi Schneider – vehnäoluihin erikoistunut tuottaja – on viime vuosina tehnyt pesäeroa konservatiivisen osavaltion valtavirtapanimoihin ottamalla ensimmäisenä käyttöön amerikkalaisia humalalajikkeita. Tämä alkoi 15 vuotta sitten, siis selvästi ennen kuin siitä tuli Baijerissakin jo jonkinlainen normi.

Nyt testissä oleva olut Hopfenweisse on yksi näiden kokeilujen hedelmistä. Brooklyn Breweryn Garrett Oliver oli aikoinaan konsultoimassa Schneiderin väkeä uudenlaisessa humaloinnissa. Panimon verkkosivujen mukaan tässä Hopfenweissessa (toisin kuin miedommassa serkussa Festweissessa) kyllä käytetään vain Hallertaun lajikkeita Baijerista. Niistä 2000-luvun alussa kehitetyn Saphirin ominaisuudet muistuttavat ilmeisesti jonkin verran Uuden maailman lajikkeita. Kuiva- tai kylmähumalointi on tässä se juttu.

Olin vähän yllättynyt huomatessani, etten ole blogiin aikaisemmin kirjoittanut tästä oluesta tai Festweissesta. Viimeksi olen ylipäätään maininnut Schneiderin panimon luultavasti ensimmäisenä koronakeväänä 2020, kun kirjoittelin Bryggeri Helsingin tuoretuotteena myydystä Weizenista. Vertasin sitä Schneiderin Original-vehnäolueen, johon olin silloin jotenkin syvällisen pettynyt.

Nyt siis Hopfenweisse on palannut Alkon valikoimaan ja siksi se päätyy maisteluun. On ihan paikallaan tarkistaa aika ajoin näkemyksenä näistä “uudemmista klassikoista”: mikä niissä oli 2000-luvulla alkuaikojen uutuudenhuumaa ja missä on kenties pysyvää arvoa ja todellisen legendan aineksia. Avataan siis nätillä vihreällä etiketillä varustettu pullo. Näköjään possessiivipronomini on pudotettu pois oluen aiemmasta nimestä “Meine Hopfenweisse”, ja myöskään oluiden numerointi, jossa tämä tuote oli TAP5, ei ole enää pullossa kovin näkyvästi esillä.

Olut on vaalean kinuskin värinen. Tuoksu paljastaa selvästi saksalaisia perusvehnäoluita vahvemman humaloinnin, se on normaalin mausteisen banaanisuuden sijaan selvästi sitrusvaikutteisempi, ehkä kypsää banaania ja kiiviä löytyy myös sekä häivähdys hamppua ja sichuaninpippuria. Maku on paksu ja täynnä kaikenlaista, pääasiassa hyviä asioita kyllä, mutta ylenpalttinen kokonaisuus ei ihan jäsenny. Perinteisten vehnäoluen makujen päällä on ylikypsää trooppisuutta, Kaukoidän mausteita, jotain kivennäistyyppistä ja hapokasta sitruunaa. Melko korkea alkoholiprosentti (8,2 %) ei tämän kaiken alta juurikaan maistu, mikä on hyvä asia.

Hopfenweisse on ehkä jo jonkinlainen oma oluttyylinsä nykyään, vaikka esimerkiksi Beer Judge Certification Programin (BJCP) uusimpien tuomarointiohjeiden mukaan se varmasti pitäisi ilmoittaa olutkilpailussa kategoriaan “Mixed-Style Beer”. Humala-arvot ovat liian korkeat vehnäbockille ja saksalainen vehnäoluthiiva taas ei olisi sallittua amerikkalaisessa vehnäviinissä. Schneider täytyy varmasti jossain mielessä lukea tämän tyylin kehittäjäksi, ja hyvä tuotehan heidän Hopfenweissensa on. Silti on vielä näkemättä se modernisti humaloitu vehnäolut, jossa kaikki ainesosat muodostaisivat yhtä täydellisen harmonisen kokonaisuuden kuin parhaissa perinteisen humaloinnin weizeneissa ja weizenbockeissa.

(Kuvalähde, humalakävyt: Flickr.com, Florian Golchert, CC BY 2.0.)

Ayinger Celebrator & Winterbock & Weizenbock

Tätä kolmen oluen postausta varten oli itse asiassa maisteltavana vain kaksi olutta, jos luotettaviin tietoihin on luottaminen. Ja miksen luottaisi. Winterbock on Ayingerin panimon 6,7-prosenttinen tumma bock (vai doppelbock) toisella nimellä ja joulua ympäröivään aikaan sovitetulla pakkauksella. Celebrator on se perinteisempi nimi samalle bockille, sen vintage-tyylisessä etiketissä kaksi takasorkillaan seisovaa vuohipukkia halaa kuohuvaa oluttuoppia.

Neste kuvan tuopissa on vaaleamman ruskeaa kuin Celebrator/Winterbock ainakin nykymuodossaan, tämä on nimittäin huomattavankin tumma olut. Kun lasi on täynnä, sävy on melkein mustanpuhuva, toki valossa oluen saa välkkymään myös punertavana.

Viileämpien vuodenaikojen tummat bockit ovat varmasti keskimäärin karamellisempia, joulukakkumaisempia, makeampia ja helpompia kuin Celebrator/Winterbock. Tässä oluessa on pieni nyökkäys tuoksussa saaristolaisleivän suuntaan, muuten kahvin, lakritsin ja tumman suklaatoffeeisen maltaan maut puhuvat. Jonkinlaista yrttistä humalan otettakin löytyy, mikä on yllättävää Ylä-Baijerin usein lempeähumalaisten oluiden joukossa. Vaikka nytkin maussa on aavistus makeaa, tämä bock on riittävän kuivaa tuntuakseen – vahvuuden ja tyylin rajoissa – jopa melko raikkaalta ja janoa sammuttavalta.

Jos speksejä vertailee esimerkiksi Andechser Doppelbockin kanssa, kantavierteen Plato-asteet (Ayinger 18,2°, Andechser 18,5°) ja ABV:t (Ayinger 6,7 % ja Andechser 7,1 %) ovat suhteellisen linjassa, mutta katkeruudessa eli EBUissa on kuitenkin selkeä ero: Ayinger 25 ja Andechser 19.

Weizenbock on puolestaan Ayingerin vaalea vehnäbock, joka ei enempiä esittelyjä kaipaa. Väri on oranssin kultainen, olut tietysti suodattamattomana sameahko, tuoksussa kypsää banaania. Maun puolesta tarjolla on tyypillistä banaanimaista, mausteista hiivaefektiä ja taustalla vähän karamellin, hedelmäpastillien vivahteita, sitrusta. Tämäkään ei ole lainkaan makeammasta päästä vahvempia vehniä, vaan tyyliin ja vahvuuteen nähden kyseessä on jälleen varsin “juotava” olut. Alkoholi ei tule lainkaan läpi, tosin prosentitkin ovat tyylilajille maltilliset 7,1 %, ja katkerotaso on myös hyvin matala.

Tiivistyksenä näistä Ayingerin bockeista voin helposti (edelleen) yhtyä tuhansien muiden mielipiteeseen, jonka mukaan nämä ovat tyylilajiensa valioita ja yksiä parhaista baijerilaisen bock-osaamisen esimerkeistä. Panimolla on ilmeisesti kaikki kunnossa, ja mikä sen mukavampaa kuin että hyvin laaja kattaus Ayingin oluita löytyy Suomenkin kauppojen ja Alkojen hyllyistä. Nyt maistellut oluet oli saatu maahantuojalta, Celebrator ensimmäistä kertaa minulla 0,75 litran pullossa. Siitä, onko se parempaa 0,33 vai 0,75 litran pullossa (vai 0,5 litran Winterbockina), en osaa sanoa. Olisiko isossa pullossa maussa ollut hieman enemmän syvyyttä (mutta myös jotain kalkkista vivahdetta?) – mutta jos ero oli ylipäätään todellinen eikä kangastus, se oli marginaalinen. Iso pullo on kyllä komean näköinen. Hyviä vuodenvaihteen juomia siis nämä.

Bock’s Katajavehnäpukki ja Doppelbock – sahti ja sen veli

Pohdin aikoinaan paljonkin sitä, kannattaisiko suomalaisten pienpanimoiden tehdä nimisuojatun sahdin “ohi” erilaisia sahtiperinteestä ammentavia oluita, joihin voisi yhdistää sahdin hyviä puolia mutta ilman EU-rajoitteita. Jotkin Lammin Sahdin vahvat ale-oluet olivat takavuosina selkeästi tällaisia, esimerkiksi Hippiäinen, mutta kovin monia muita yritelmiä ei ole näkynyt.

Sahtimaisia piirteitä – kuten hiivasta tulevaa banaanin tuoksua ja makua tai intensiivisen makeaa mallasta – löytyy Pohjolan ja Baltian ulkopuolelta Euroopan muidenkin olutmaiden tuotteista. Näitä ovat esimerkiksi Etelä-Saksan vehnäoluet, miksei myös osa voimakkaimmista belgialaisoluista. Vaasalaispanimo Bock’s Corner on nyt tehnyt Katajavehnäpukin, joka lupaa saksalaisen bock-tyylin ohella pohjoista sahtimaista katajanmakua.

Bock’s Corner on tietysti nimensäkin puolesta oivallinen paikka bock-oluiden valmistamiseen. Nimi ei ole tuulesta temmattu, vaan BOCK-niminen panimo oli merkittävä oluentuottaja Vaasassa ja Pohjanmaan rannoilla 1800-luvun lopulta aina 1960–70-luvun vaihteeseen saakka, jolloin Hartwall osti sen. Tehdas ajettiin alas 1980-luvulla. Nykyinen Bock’s Corner sijaitsee samalla tontilla, jossa muinoin toimi toinenkin vaasalaispanimo, Lahden oluttehdas, ja tämän panimon perustamisvuodesta (1865) Bock’s Corner ilmeisesti laskee oman “perinteensä” alkavan.

Katajavehnäpukki on toffeenvärinen, punertava, eli selkeästi tummemmasta päästä vaaleita vehnäpukkeja. Tuoksu on – ilmeisesti katajan ansiosta – siis sahtimainen. Myös maussa on sahdin herkullisen makeaa mallasta, vähän hiivaisuuttakin, mutta tosiaan roppakaupalla kinuskin, banaanin ja keksien vivahteita. Katajavehnäpukki vetää siis tavallaan kahteen suuntaan – toisaalta raskaan makeaan sahtimaailmaan, toisaalta kevyemmin kuohuvaan saksalaiseen weizenbockiin.

Hiilihappoa ei ole kovin paljon, ja juuri hiilihappohan joskus auttaa pitämään täyteläisiä weizenbockeja “ilmassa”. Sahti puolestaan voi toki olla hyvinkin kuplatonta, mutta siinä taas mallas jytisee yleensä tätä olutta tukevammin.

Vahvuutta on nyt 7 %, mikä riittää baijerilaiselle vehnäpukille mutta olisi ehkä sahdille vähän niukasti. Kuten Olutkellaristille toissapäivänä, minullekin herää kysymys, jääkö Katajavehnäpukki väliinputoajaksi kahden klassisen olutperinteen puristukseen. Veikkaisin, että ne, jotka näistä oluttyyleistä ovat yleensä innostuneita, eivät yhtä tai kahta lisäprosenttia pelästyisi. Paljon hyviä aineksia tässä oluessa on, mutta tahdin viimeinen isku ehkä jää lyömättä. Suosittelen silti maistamaan, ties vaikka joku sahtia karsastanut oluenystävä kokisi tämän myötä valaistumisen tyylien yhtäläisyyksiin!

Panimon toinen pukkiolut, hyvin tummanpuhuva Doppelbock (7,5 %) kumartaa yksiselitteisemmin Saksan suuntaan. Parin vuoden takainen tumman lagerin sarjan voitto Suomen Paras Olut -kilpailussa on painettu myös pullon etikettiin – vuosiluku 2019 on jopa sen verran isolla, että luulin tätä ensin kellarikypsytetyksi vuosikertaolueksi.

Tuoksussa on mallasleipää, siirappia, tuoretta suklaata. Maussa toistuu vastaavia tyylille tyypillisiä piirteitä, mutta suutuntuma ei ole kuitenkaan erityisen runsas, vaan mukaan tulee myös pientä mehumaista karhunvadelmaa ja ikään kuin kalkkimaista tiukkuutta. Humalointi on mitta-asteikoilla tyylin ylärajoilla, panimon mukaan jopa 30 IBU ja Alkon mukaan 26 EBU. Ehkä tuo hienoinen kireys tai kitkeryys jälkimaussa on humalan tuomaa.

Sen verran hyvää tämäkin on että pistää miettimään, voisiko olla vielä tähden tai puolikkaan verran parempaakin. Bock’s Corner tuntuu olevan niitä 2010-luvulla aloittaneita panimoita, jotka sekä ovat parantaneet juoksuaan alkuaikoihin nähden että aikovat epäilemättä varmistaa paikkansa kotimaisessa kisassa myös 20-luvulla. Näin ainakin tuotteiden perusteella olettaisin – en tietenkään tiedä miten tuo covid on heidän suunnallaan toimintaan iskenyt.    

(Vaasan panimohistoriaa lainattu tuttuun tapaan BeerFinland.com-sivustolta.)

Käsityöpanimot ja vehnäoluen paluu – Saksan 80-luvun trendejä

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 12. luukku.

Käsityöläisoluenpano on “in”. Käsityönä olutta tekevät Hausbrauereit ovat “in”, ja sellaiset pärjäävät, kun niitä perustetaan alueille, jossa pienpanimokilpailu ei vielä ole kovaa. Kaikki tällaiset projektit ovat olleet menestyksiä!

Sitaatti saa minut hieraisemaan silmiäni, kun se tulee vastaan Die Biere Deutschlands -kirjan 1980-luvun olutmuoteja kuvaavassa luvussa. Dietrich Höllhuberin ja Wolfgang Kaulin kirja on ilmestynyt vuonna 1988, ja sen taustatutkimus on todennäköisesti tehty edeltävinä vuosina. Lauseet kuulostavat kuitenkin melkein siltä kuin ne kertoisivat 2010-luvusta.

Englanninkielisissä olutpiireissä on pyöritelty useampaankin kertaan kysymystä, milloin craft beer -termi on tullut kieleen. Kenties juuri 80-luvulla. Eurooppaan sen käännökset (kuten Suomen käsityöolut tai käsityöläisolut) tulivat isommin vasta viime vuosikymmenellä, ja tietysti kun Saksassa 80-luvulla käytetään tällaisia sanoja, ne eivät ole Amerikan kautta kierrätettyjä ajatuksia. Alkutekstissä onkin handwerkliches Brauen, nykyäänhän saksalaiset puhuvat jenkkityylisestä käsityöoluesta Craftbierinä.

Käsityönä pantavalla oluella tarkoitetaan suurin piirtein sitä, mitä sadoissa vanhanaikaisissa pienpanimoissa ympäri Saksaa tehtiin, ja mistä “ympäristö- ja perinnetietoiset oluentuntijat” olivat nyt uudelleen kiinnostuneet:

Nämä oluenpanijat eivät ole uudistaneet kattiloitaan ja käymistankkejaan vuotta 2000 ennakoiden. He ehkä työskentelevät vielä vanhalla suodatinlaitteistolla, joka päästää aina läpi hienoista sameutta, jota tuntija arvostaa, koska se parantaa makua, täyteläisyyttä ja luontaista ravintoarvoa. He eivät stabilisoi oluttaan, tee sitä säilyväksi, koska heillä ei ole siihen laitteita. He anniskelevat panimoravintolassaan vielä suoraan tynnyristä, tietysti puutynnyristä. Niinpä yhä useammat oluentuntijat vaeltavat pieniin panimoihin juomaan olutta, jota ei saa kaikkialta – joka eroaa suurpanimoista niin kuin leipurinsämpylä kymmenen pakkauksissa myytävästä teollisesta sämpylästä. Näitä pieniä panimoita on säilynyt koko joukko Frankenissa, Ylä-Pfalzissa, vanhassa Baijerissa, Baijerin Schwabenissa ja Württembergissä.

Kun käsityömäisemmät panimot olivat 80-luvulla siis tulleet muotiin, Saksaan perustettiin myös roppakaupalla niiden innoittamia uusia pienpanimoita. Niitä oli erilaisia. Joskus oli kysymys siitä, että isompi panimo “sponsoroi” jotakuta käsityöläispanijaa, jolle järjestyy ehkä tätä kautta tilat ja välineet. Laitteisto saattoi olla käytettynä hankittu, ja valmistustavassa pyrittiin jonkinlaiseen ei-tehdasmaisuuteen. Esimerkkejä ovat vuonna 1984 perustetut Nürnbergin Hausbrauerei Altstadthof ja Eltvillen Kleines Eltviller Brauhaus.

Oli myös läheisemmin isomman panimon yhteydessä – jopa tytäryhtiönä – toimivia “pienpanimosiipiä” kuten Dortmundin Thier-panimoon kuuluva Hövels Hausbrauerei. Laitteet ja työtavat olivat ehkä avoimemmin moderneja, mutta reseptit usein sellaisia (esim. historiallinen bitterbier), joita emopanimo ei olisi tehnyt.   

Kolmantena uuden Hausbrauerein muotona oli sitten se, minkä nykyään kaikkein selkeimmin tunnistamme pien- tai käsityöpanimoksi: kokonaan itsenäinen, yleensä nuori yrittäjä. Sellainen oli muun muassa Rudi Vögel Karlsruhen Vögelbraussa. Hän oli perustanut uuden panimoravintolan, jossa oluenpanovälineet olivat tuliterät, ja yrittäjä rahoitti pienpanimotoimintaansa ravintolan tuotoilla.

* * * * *

Saksassa 60–70-luvuilla jyllänneen pils-manian rinnalle olivat aivan toisenlaiset oluttyylit tulossa muutenkin muotiin. Varsinkin suodattamattomat vehnäoluet saivat jalansijaa eri puolilla maata. Vielä 70-luvulla Baijerin ja Württembergin vehnäoluita oli juotu lähinnä niiden kotialueilla, ja sielläkin erityisesti konservatiivinen vanhempi väestö (Michael Jacksonin mukaan eläkeläisrouvat jättiläismäisissä perinnehatuissaan). Hefeweizenista, johon hiivapitoisuuden takia liitettiin usein sana natürlich, tuli nyt nuorten ympäristötietoisten ihmisten suosikki. Siihen kuitenkin tykästyivät hiljalleen myös vähemmän nuoret oluenystävät eri puolilla maata.  

Suodattamaton vehnäolut oli säilynyt noihin aikoihin saakka paljolti pienten, perinteikkäiden panimoiden erikoisuutena, mutta trendin kiihtyessä 80-luvulla siitä innostuivat myös isommat panimot. Hefeweizenia lisäksi paitsi juotiin myös pantiin nyt myös muualla Saksassa kuin etelässä. Esimerkiksi sellaiset pitkän linjan panimot Nordrhein-Westfalenissa kuin Wicküler-Küpper ja Pinkus Müller julkistivat omat suodattamattomat vehnäoluensa.

Etelä-Saksan vehnäoluttalot puolestaan esittelivät näihin aikoihin uutuutena hanasta myytävän vehnäoluen. Kirjoittajat eivät tästä erityisemmin innostu, koska heidän mukaansa vehnäoluen laadun kehittymisessä pullossa käyminen on merkittävä osa. Panimot tietävät makueron pullo- ja hanavehnän välillä ja myös myöntävät sen. “Vehnäolut hanasta maistuu latteammalta, on usein piirun verran vähemmän hiilihappoinen – ja muutamia piiruja vähemmän monipuolinen”, Höllhuber ja Kaul valittavat. Panimoiden ja baarien näkökulmasta hanaolut on kuitenkin useimmissa tapauksissa taloudellisempi tuote.  

Uutta muotia on myös vehnäoluen väripari: vaalean vehnäoluen rinnalle tehtiin nyt yhä useammin tumma, tai päinvastoin. Kirjoittajat toteavat, että vehnäoluissa on kyllä aina ollut värieroja – yhdellä panimolla on banaanin vaaleaa, toisella kinuskin punertavaa ja kolmannella suklaan ruskeaa – mutta uuden muodin mukaisissa vehnäoluissa vaalea ja tumma olivat usein käytännössä väriversioita samasta oluesta. Vahvemmat vehnäoluet – weizenbockit – saivat 80-luvulla myös jonkin verran uutta levikkiä miedompien vehnien vanavedessä, mutta niiden osuus pysyi pienenä kuten vahvojen oluiden Saksassa yleensäkin.

Bayreuthilaisen Maisel’s Weissen mainonta 80-luvulla toi vehnäolutta kuluttajien tietoisuuteen muuallakin kun sen ydinalueilla Etelä-Saksassa.

(Lähde: D. Höllhuber & W. Kaul, Die Biere Deutschlands, kuvat: Flickr.com, Bernd Rostad, James Cridland, CC BY 2.0.)

Pikkujoulu, currywurst ja Andechser Weizenbock

Pikkujoulu on taas käsillä, oli tarkemmin ottaen toissapäivänä. Jo edellisinä vuosina olen juhlistanut tätä vanhaa kotoisan joulunodotuksen alkua tässä blogissa nauttimalla jonkin oluen ja kokkailemalla. Tähän vuoteen se sopii tietysti sitäkin paremmin, kun firmojen ja muiden tahojen railakkaammat pikkujoulut (aivan eri asia) ovat koronan takia katkolla.

Ostimme Hakaniemen torilta lauantaina pöytäkokoisen pikkujoulukuusen, ja kuusimyyjäkin toivotti iloisesti “hyvää pikkujoulua!”. Keittiön puolella valmistui currywurstia vanhalla ohjeellamme, joka on alkujaan peräisin Pastanjauhantaa-blogista. Makkarana oli tällä kertaa vegaaninen Muu Kasvigrillimakkara, mutta aikaisemmin olemme käyttäneet reseptissä ainakin Lidlin paksuja bratwursteja. Lisukkeena olivat lohkoperunat. Kyseessä ei ole ehkä kaikkein jouluisin ruokalaji, mutta voihan sitä syödessään kuvitella olevansa vaikka saksalaisilla joulumarkkinoilla, makkarakioskilla notkuen ja olut- tai glühweinlasi kädessä.

* * * * *

Andechser Weizenbock on vahvempi vehnäolut (7 %) baijerilaispanimolta, jolta suurin piirtein koko valikoima on nähty Alkossa parin viime vuoden aikana. Tältä luostaripanimolta on tullut tasaisen laadukasta tavaraa, ja vahvemmalla puolella loistavien Exportin ja Bergbockin rinnalle on ilmaantunut siis monopolin hyllyille nyt myös vehnäbock.

Tuplavehnät ovat joskus hyvin makeita superoluita, mutta tässä sokerisuus pysyy hallinnassa. Maistelin Weizenbockia rinnakkain Weihenstephaner Vitusin kanssa, joka on vahvojen vehnäoluiden joukossa aivan vaaleimpia ja makeudeltaan sekin maltillinen. Andechsin vehnäpukki on kyllä sitä asteen tummempi, siinä on punertavaa toffeen värisävyä. Vitus puolestaan on voimakkaampi: prosentteja on kokonaiset 7,7.

Näissä kahdessa oluessa on siis jotain samaa ja myös selkeitä eroja. Vitus päästää aavistuksen verran viinan makua läpi, ehkä koska muissa elementeissä pidetään tälle oluttyylille epätyypillisesti melko matalaa profiilia. Lämmetessä makuun nousee myös vähän vehnäistä makeutta, hieman saman oloista kuin esimerkiksi moniviljaisessa Tripel Karmelietissa. Andechser Weizenbock sen sijaan on keskitumman vehnäoluen (vrt. Ayinger Urweisse) vahva serkku, ja siinä hiivan mausteiset ominaisuudet pääsevät esille. Molemmat mainitut saksalaiset ovat minusta hienoja oluita, vaikkakaan eivät välttämättä pärjää currywurst-annokselle – sen pariksi ehkä kannattaa etsiä jotain makeampaa ja tummempaa lämmikettä.

Jouluolut #5: Mallaskoski Dark Christmas Weizen

Seinäjoki on tehnyt Alkon tämänvuotiseen jouluolutvalikoimaan tumman vehnäbockin, jolla on vahvuutta 6,5 %. Vahvoja tai melko vahvoja vehnäoluita panimo on valmistanut aikaisemminkin, mutta tietääkseni ei näin tummaa. Ulkonäöltään Dark Christmas Weizen näyttää kahvimaisen tummalta normibockilta, siinä ei ole hiivoineenkaan Aventinuksen tai muiden vastaavien sameutta.

Maltaista ensimmäisenä on mainittu pilsnerimallas, joten jos maininnat ovat suuruusjärjestyksessä, oluessa ei ole yli puolet vehnämallasta kuten Saksan vehnäpukeissa kai on tapana. Muut maltaat ovat uudehko Red Active sekä Crystal ja Carafa II. Lopputulos on siis varsin tummanpuhuva olut. Humalana on Centennial, jonka ansiosta tuoksussa ja maussa ei kuroteta kaikkein perinteisimpien saksalaisvehnien tontille vaan mennään post-2007 -maailmassa (tuolloin Garrett Oliver yhteistyössä Schneiderin vehnäpanimon kanssa teki ensimmäisiä merkittäviä saksalaisoluita jenkkihumalalla).

Omaan makuuni ainakin jotkin amerikkalaiset humalat ovat aina riidelleet hiivavetoisten eurooppalaistyylien kanssa, esimerkiksi saksalaisten vehnäoluiden mutta ehkä myös Belgian luostarioluiden. Tässä on vähän samaa kitkaa: mausteinen, melkein pippurinen hiiva ei ole aivan sovussa multaisen, sitruunaisen, mäntyhavuisen humalan kanssa. Yhdistelmässä on jotain pisteliästä. Ihan sinuiksi en ole koskaan päässyt myöskään Vakka-Suomen Wehnäbockin kanssa, jossa tosin humalana taitaa olla Cascade.

Näissä yhdistelmissä kyse on makuasioista, enkä sittenkään ole aina varma, onko tökkivä elementti juuri humala vai jokin muu. Myös helposti lähestyttävää karamellia ja kaakaota on maussa mukana. Runko ei ole erityisen jämäkkä. Pidän ajatuksesta, että kylmän vuodenajan kausiolueksi tehdään sakeaa tummaa vehnäolutta, ja sitä tarkoitusta varten alkoholiprosenttia voisi kokeilla hilata vähän ylemmäksikin. Humala ei ole tämän tyylin kannalta olennainen aines, enkä kaipaa sitä kovin etualalle, oli kyse amerikkalaisesta tai eurooppalaisesta lajikkeesta.

Hedönist & Friends: Homemade Dynamite #1 Toukopukki

Panimot tekevät nykyään paljon oluita frendiensä kanssa. Joskus on kysymys siitä, että pitkäikäiset, perinteikkäät panimot haluavat osoittaa olevansa kartalla 2010-luvun trendeistä. Tällaisia viritelmiä ovat brittiläinen Fuller’s & Friends tai saksalainen Maisel & Friends. Niissä konkaripanimot työstävät käsityöoluita yhdessä nuorempien, dynaamisten tekijöiden kanssa. Jos esimerkiksi Maisel on yleisesti tunnettu perusbaijerilaisesta vehnäoluesta, Maisel & Friends -brändin alla saattaa syntyä vaikka Choco Porter tai Hoppy Hell.

Suomalainen Hedönist & Friends -otsikko kätkee taakseen erilaisen, hieman sekavamman kuvion. Ensinnäkään Hedönist ei ole panimo vaan jonkinlainen toimija, jolla on majapaikka Helsingissä. Brändinä Hedönist kuuluu Saimaa Brewing Companyn tuoteperheeseen, jossa sen tehtävänä on luullakseni tuoda mikkeliläisen, konservatiivisemman big craftin rinnalle nuorekkaita tuulia ja rentoa asennetta. Tavallaan Hedönist on jo itsessään jonkinlainen “Saimaa & Friends”.

Homemade Dynamite taas on kotiolutkilpailu, joka on Hedönist & Friends -verkoston esimmäinen projekti. Kilpailua tuomaroimassa on myös muista yhteyksistä tuttuja hahmoja kuten Malmgårdin Panimon Tuomas Markkula, bloggari Jaakko “Jaska” Matikainen ja olutalan yleistaituri Anikó Lehtinen. Jos oikein ymmärrän, kisa pyörii kalenterivuoden ympäri eikä esimerkiksi vain kerran vuodessa. Kilpailurakenteen kuvausta löytyy Homemade Dynamite -nettisivuilta tai Jaskan postauksesta. Porkkanana osallistujille on joka tapauksessa oman oluen saaminen valtakunnalliseen jakeluun.

Tällainen on nyt sitten Alkojen hyllyihin taannoin ilmestynyt Toukopukki, joka on tyylilajiltaan tumma Weizenbock. Vahvuutta on peräti 8,6 %. Tekijät ovat etiketin mukaan Dan Koivulaakso (onko kyseessä kaupunginvaltuutettumme?) ja Jussi Vuorio. Ironisestihan tässä on tapahtunut nyt niin päin, että äärimmäisen hype-henkinen Hedönist-brändi on päätynyt ensimmäisenä frendijulkaisunaan lanseeraamaan oluen, joka edustaa epämuodikasta saksalaista setätyyliä.

Minulle tämä kaikki sopii mitä mainioimmin. Ehdin tänä kesänä heiluttaa jo märkää rättiä Hedönistin IPA-uutuuksien suuntaan, osittain siksikin, etten ollut ehkä niiden ydinkohderyhmää. No Weizenbockien kohderyhmää minä kylläkin olen. Tätä sitten kotiutuikin lähi-Alkosta pari pulloa, ja täytyy sanoa, että odotukset maistelussa jopa ylittyivät. Kotimaisten bockien kanssa olen joutunut silloin tällöin pettymäänkin.

Toukopukin ensivaikutelma oli, että tässä on suunnattoman täyteläinen, makea ja ylipäätään monia nuppeja kaakkoon vääntävä olut. Jos jonkin Aventinuksen mausteisessa omaperäisyydessä on samanlaista mystiikkaa kuin vaikkapa Rochefortin 10°:ssä, tämä on kansanomaisempi, ehkä sahtimainenkin olut. Kypsää banaania ja tummia kuivahedelmiä on jo tuoksussa, samoin jotain umamia, ehkä vaahterasiirappimarinoitua pekonia. Maku seuraa samoilla linjoilla. Suutuntuma on hiilihappoisempi kuin pehmeissä sukulaisoluissa – esimerkiksi Erdingerin Pikantuksessa – vaikka näkyvää vaahtoa on paljon vähemmän.

Vehnäbockeja on moneen lähtöön. Jos tämä tummempi, makeampi siipi houkuttaa, Toukopukki on kotimaisena vaihtoehtona aivan asiallinen esitys. Olut on kai valmistettu tähän laajempaan jakeluun Malmgårdilla Pernajassa, ja kartanon tuotepalettiinhan tämä tuntuisikin sopivan selvästi paremmin kuin hörhömäisen Hedönistin. Kiva että panimoiden uutuuslistoille tulee yhä muutakin kuin IPAa, jos ei muuten niin sitten kotiolutkilpailujen kautta. Panimoilla on paha tapa tehdä sitä, mitä olettavat trenditietoisimpien kuluttajien juuri nyt vaativan. Kotioluen tekijänä ainakin itse panisin juuri niitä oluita, joista satun eniten tykkäämään.

Riedenburger Dolden Bock ja Weizen-Bock Doppelbock

Nykyään on totuttu siihen, että oluiden tyylikuvaukset painetaan näkyvästi pullojen etiketteihin, eikä sisältöä tarvitse pahemmin arvailla. Vaikka ostaisin olutta, josta minulla ei ole aikaisempaa tietoa, pystyn pullon perusteella päättelemään paljon. Perinteisten oluttyylien nimien lisäksi pulloihin on alkanut ilmestyä myös koodisanastoa (imperial = vahva, India = amerikkalaiseen tyyliin humaloitu, New England = samea).

Alkossa on nyt syysbock-kausi, jonkinlaisena jatkona muutama viikko sitten alkaneelle Oktoberfest-sesongille. Loppusyksy oli vanhaan aikaan Saksassa uusien Bockien valmistusaikaa, ja niitä juotiin talven mittaan. Nykyään pukkikauden painopiste on siirtynyt paljon laskiaisaikaan ja toukokuulle.

Otin hyllystä 0,33 l pullon Weizenbock-tyyppistä olutta Riedenburger-panimolta, miettien mikä ero tässä Dolden Bock -uutuudessa (7,9 %) mahtoi olla puolen litran pulloissa myytävään saman panimon tuplavehnäbockiin. Jälkimmäinen olut, Weizen-Bock Doppelbock (7,8 %) on ilmeisesti vakiintunut monopolin ympärivuotiseen Bock-valikoimaan.

Kaadoin Dolden Bockista kotona pienen maistelulasillisen, enkä jotenkin edelleenkään keksinyt. Maku oli purkkamaisen banaaninen, mutta kuvittelin, ettei ero normaaliin Weizen-Bock Doppelbockiin ollut kovin selkeä. Paitsi tietenkin se 0,1 tilavuusprosenttiyksikön ero, jota ei suussa tietenkään huomannut.

Olin kuitenkin ostanut varmuuden vuoksi myös yhden pullon tuota tavallista versiota, ja kun maistoin oluita rinnakkain, asian laita valkeni. Huomasin sitten, että idea olisi myös ollut pienellä präntillä luettavissa Dolden Bockin etiketistä, jossa olutta kuvattiin sanaparilla hopfengestopter Weizenbock. Termi ei ollut tuttu ja oletin sen tarkoittaneen kirjaimellisesti ”humalaa täyteen tuupattu”, mutta sain kuulla sen viittaavan kuivahumalointiin.

Dolden Bock edustaa muodikasta saksalaisoluen suuntausta, jota myös Hopfenweißeksi kutsutaan. Sen noin kymmenvuotisen historian alun voi varmasti sijoittaa Schneiderin vehnäolutpanimon yhteistyöhön amerikkalaisen Brooklyn Breweryn kanssa vuonna 2007. Tällöin syntyneessä vehnäbockissa – jonka nimi oli Meine Hopfenweiße – tarkoitus on ollut korostaa humalan makua ja ehkä määrääkin, enemmän kuin Baijerissa oli ollut tapana.

Kyläpanimosta maailmalle

Riedenburgin pikkukaupungissa Ala-Baijerissa on kaksi vehnäolutpanimoa, joista se vanhempi, Riemhofer, on perustettu jo vuonna 1683. Riedenburger Brauhaus puolestaan on hiljattain viettänyt vasta 150-vuotispäiviään. Jo aikaa sitten tämä nuorempi tulokas on kuitenkin kasvanut paikkakunnan panimoista suuremmaksi, parinkymmenen tuhannen hehtolitran vuosituotannollaan.

Riedenburger laskee oman historiansa alkaneen vuodesta 1866, jolloin nykyisen omistajan isoisoisä Michael Krieger osti paikalliselta suvulta yrityksen, joka oli silloin yksi kylän viidestä panimosta. Lisäksi Riedenburgissa oli yhteispanimo, jossa muut talot saattoivat halutessaan panna omaa oluttaan. Vehnäolut oli tuolloin matkalla kohti suosionsa aallonpohjaa, ja vasta 1950-luvulla Riedenburgerin nykyisen omistajan isä alkoi ensimmäisten joukossa elvyttää alueen vanhaa Weizenbier-perinnettä.

Tonava- ja Inn-jokien välinen maaseutu Münchenin koillispuolella oli ainakin 1980-luvulla Baijerin – ja sikäli koko maailman – tiheimmin vehnäolutpanimoiden kansoittamaa aluetta. Näin väittivät Wolfgang Kaul ja Dietrich Höllhuber Die Biere Deutschlands -kirjassaan. Riedenburg on itse asiassa vähän Tonavan pohjoispuolella, mutta Höllhuber ja Kaul mainitsevat tämän pikkukaupungin silti kirjassaan tässä yhteydessä – ja toteavat nimenomaan Riemhoferin vehnäoluen olevan laajasti tunnettua.

Vaikka vehnäolutpanimoista puhutaankin, molemmilla paikallisilla panimoilla on ollut jo vuosikymmenten ajan valikoimassaan myös Pils, ja nykyään ajan hengen mukaisesti muutakin. Riemhofer tosin keskittyy perinteisiin saksalaistyyleihin. Riedenburger on sen sijaan selvästi seikkailunhaluisempi. Siitä todistaa panimon viime vuosina lanseeraama Dolden-sarja, josta löytyy Hopfenweißen lisäksi muun muassa IPA, “black IPA” ja pintahiivalla pantu vahva portteri.

Jos ratebeeristien arvioihin on luottamista, Riedenburgerin miedompi vehnäbock (6,8 %) on parempi olut kuin tämä Alkon myymä Weizen-Bock-Doppelbock. En osaa arvioida, koska en ole maistanut ensin mainittua. Tuplavahvuinen versio on toffeemaisen makea, vehnäolutmaiseen tapaan hiivavetoinen ja pienellä hedelmäisellä happamuudella silattu. Siinä missä Weihenstephanin Vitus on elegantti, vaalean maltainen ja sitruksinen, tämä on astetta krouvimpi serkku.

Nyt Dolden Bockia ja Riedenburger Weizen-Bock Doppelbockia rinnakkain maistettuani en ihan enää ymmärrä, miten saatoin maistaa Dolden-Bockia älyämättä, että humala-aromin korostaminen oli tämän oluen pointti. Mitenkään erityisen katkera tämä Hopfenweiße ei ole, toisin kuin jotkut amerikkalaista humalointityyliä korostavat saksalaiset oluet. Tämä on perinteistä sisaroluttaan vaaleampi, vaaleiden hedelmien makuinen, Weizen-hiivainen olut, jossa humala kuitenkin jää sitruunan kirpeytenä jälkimakuun. En tiedä, mitä humalia on käytetty, mutta kaikki viittaisi siihen, että mukana on jotakin Uuden maailman lajiketta. (EDIT 7.10. Lisätty maininta kuivahumaloinnista.)

Blogi 2 vuotta: tuplaoluita joka lähtöön

Blogille on tullut kaksi vuotta mittariin, ja sen kunniaksi ryhmäkuvaan pääsi joukko erilaisia oluita, jotka kaikki edustivat ”tuplavahvuisia” tyylilajeja.

Vasemmalta oikealle: Jack (Browar Brodacz, 8,7 %) on double New England IPA Puolasta, tumman appelsiinimarmeladin makuinen ja varovaisesti humaloitu. NEIPA on ollut tämän vuoden näkyvimpiä oluttyylejä kaikkialla craft beer -universumissa. Loppuvaahdossa on aavistus kaurapölyä; se teettää eräänlaista kuohkeutta, jota joissain maistamissani Uuden-Englannin ipoissa on ollut. Raikasta tuoretta hedelmää tai mehuisuutta tässä ei paljon ole, mutta alkuun vaisu humala jää lopussa kielelle pihkaisena katkeruutena.

Westmalle Trappist Dubbel (Brouwerij der Trappisten van Westmalle, 7 %) on ainakin minulle ollut aina alkuperäisistä belgialaistrappisteista vaikeimmin avautuva olut. Se on tuoreena kohtalaisen kuiva olut, joka esittelee itsestään haastavimpia belgialaisia piirteitä: pippurisuutta, yrttisen kitkeriä lääke- ja maustekasveja, ehkä jotain äärimmäisen tummaa suklaata. Osa näistä on ehkä humalan ansiota, osa hiivan. Monien muiden tummien trappistien lempeän makeat hedelmäiset ja lakritsaiset maut ovat poissa tai taka-alalla. Tietysti tämä vaikeus tavallaan lisää Westmallen dubbelin kiinnostavuutta ja myös houkuttaa laittaa sitä kellariin kypsymään. En muista koskaan maistaneeni ikääntynyttä Westmallea.

Jules (Browar Birbant, 7,8 %). Puolalainen Jules ilmoittaa olevansa double robust porter. Robust porter pohjautuu oluttyylinä pseudohistoriaan ja sen voisi heittää roskakoriin, mutta kun sellainen kerran on, miksipä siitä ei tekisi tuplaversiota. Maussa on tuhkaa ja tummaa suklaata, ihan kohtalaisesti katkeroakin (IBU 55), ehkä enemmän brittiläishenkisistä humalista kuin tyypillisimmistä Uuden maailman lajikkeista. Näillä mennään: Puola on kova portterimaa, ja tämä asemoituu ehkä piirun keskitason paremmalle puolelle, mutta vain hädin tuskin.

Potężny Pinkus (Browar Piwoteka, 7 %). Vehnäbock tulee Puolan kolmanneksi suurimmasta kaupungista Łódźista, joka oli aikoinaan puuvillateollisuutensa ansiosta Puolan Manchester tai Tampere. Oluen nimikkohenkilö ”Mahtava Pinkus” oli juutalainen puuvillatehtailija, joka vaikutti kaupungissa 1800-luvun lopulla. Erilaiset vehnäoluet ovat kyllä Puolan historiasta tuttuja, mutta tämä vehnäbock tavoittelee ehkä enemmän baijerilaisia esikuvia, pullossa lukee Weizen Doppelbock. Olut on makea kuin banaanikarkki, hedelmäisen raskas; ehkä nykyisisissä baijerilaisvehnissä sokeri on palanut tehokkaammin pois, mutta reilut sata vuotta sitten baijerilaisissa oluissa tilanne kyllä olikin toinen.

Primátor Double 24° (Pivovar Nachod LIF, 10,5 %) on tšekkiläisittäin erittäin voimakas olut, ja panimon tuotekuvauksessa vihjaillaan konservatiivisen olutmaan tapaan machoilevasti sen mahdollisiin vaikutuksiin (”musta viagra”). Panimo kutsuu olutta portteriksi, vaikka kansainvälinen reittaajayhteisö on eri mieltä. Kyllä tämä ihan hyvin keskieurooppalaisten (eli Baltic eli itämeren-)portterien riviin mahtuu, vaikka vahva kermaisen makea pohjahiivaolut kyseessä onkin. Ei mikään tyypillinen tšekki.

Imperialny Atomowy Morświn (Browar Golem, 7,3 %). Ehkä joku tuntee tarinan etiketin eläimen taustalla, minä en; kirjaimellisesti nimi tarkoittaa atomipyöriäistä. Oudointa on kuitenkin olutnäkökulmasta hiiva, joka tässä oluessa on yhdistetty double IPA -olueen: se nimittäin on norjalaisen Vossin maalaispanimon kveik-hiiva. Tämähän viittaa sahdin tyyppisiin kotiolutperinteisiin. Haistellessa ja maistellessa tästä kveik double IPAsta tulee kyllä enemmän mieleen perus-IPA kuin mikään sahdin sukulainen. Silti hybridin aineksia on ilmassa. Passiohedelmän tuoksuun sekoittuu vähän ylikypsää banaania ja kompostia, suussa tuntuma on vähän öljyinen, ja hedelmäisyys on toisen tyyppistä kuin ipoissa yleensä. Olut on aavistuksen hapan ja ulkonäöltään samea. Tulemmeko näkemään jatkossa muitakin kansainvälisiä oluttyylejä norjalaisilla maalaishiivoilla pantuna? Aika näyttää.