Sessio #5: Olutmatkailussa on yhä vähemmän pointtia – ja samalla enemmän

Kiersimme muutama vuosi sitten Pohjois-Ranskaa ja olimme ajamassa rannikon suunnasta Sept Vallées’n alueen eli Seitsemän laakson halki, kun kello alkoi lähestyä lounasaikaa. Alue on todennäköisesti alle kahdensadan kilometrin päässä Pariisin ja Brysselin kaltaisista metropoleista mutta tuntui kovasti unohdetulta ja arkipäiväiseltä. Tällaisia kainon idyllisiä mutta pienimuotoisia jokilaaksoja aaltoilevien peltomaisemien keskellä täytyy olla Ranskassa satoja.

Koska mukana oli Pohjois-Ranskan oluihin ja panimoihin erikoistunut kirja, piti tietysti katsoa, sijaitsiko lähistöllä lounaspaikkaa, jossa olisi jotakin olutintressiä. Kyllä: reilun vartin ajomatkan päästä löytyi pikkukaupunki nimeltä Saint-Pol-sur-Ternoise, jossa kirjan mukaan majaili panimoravintola. Uneliaan oloisella paikkakunnalla ei tainnut olla maailmanluokan nähtävyyksiä, mutta lounasaikaan keskusaukiolla sekä panimoravintola Café de la Postessa näkyi jonkin verran vilskettä.

Itse ravintolassa ei ollut sellaista maalaisromantiikkaa, jota jotkut Pohjois-Ranskankin olutpaikat tihkuvat. Sitä ei ollut viritetty vähääkään turistien tarpeisiin, ja tuskin meitä keskimäärin paljon paikalle eksyikään. Sisustusta oli uusittu hiljattain modernin kirkkaanvihreillä ja oransseilla pinnoilla. Muissa pöydissä oli paikallista väkeä lounastaukoa viettämässä, pukumiehistä iäkkäisiin pariskuntiin. Pihvejä Maroilles-kastikkeella ja ranskalaisilla perunoilla kannettiin pöytiin ripeää tahtia, ja kyytipojaksi monet ottivat talon vaalean tai tumman oluen.

En kerro tätä siksi, että olut olisi osoittautunut sadan pisteen helmeksi tai ruoka Michelin-tasoiseksi, siellä keskellä puolituntemattoman maaseudun arkea. Ne olivat kyllä erittäin hyviä. Ennen kaikkea ne olivat paikallista peruslaadukasta tarjontaa. Juustojen maailmassa tiilenpunaisen ja voimakkaantuoksuisen Maroillesin kotialuetta on nimenomaan Nord-Pas-de-Calais-Picardie. Oluet puolestaan olivat belgialais-ranskalaista perus-blondea ja brunea. Ruoka ja juoma toimivat mainiosti yhteen, ja olivat yksinkertaisuudessaan täydellinen osa paikan jokapäiväistä, tavallista tunnelmaa.

Mikä merkitys oli sillä, ettei Café de la Posten oluita ollut saatavana mistään muualta? (Ainakaan tuohon aikaan ravintola ei pullottanut niitä eikä tainnut juuri myydä jakeluun muille baareillekaan.) Jollakin tavalla osa tällaisten vierailujen magiasta kyllä liittyy ainutkertaisuuteen. Tosin myös sellaisiin oluihin, joita saa monestakin paikasta, saattaa tulla himo maistaa niitä juuri valmistamispaikassaan, panimokattiloiden katveessa. Esimerkiksi Bambergissa kehitin pakkomielteen, ettei Mahrs Bräun tai Schlenkerlan oluita pitänyt juoda muissa baareissa ennen kuin oli maistanut niitä kotipesissään.

Nyt ei olla enää Kansasissa, tai saatetaan ollakin

Olutmatkailun maailma on muuttunut 2000-luvun mittaan, se on ihan selvä. Nykyajan olutfani saattaa tehdä olutmatkan Italiaan, Baltian maihin tai vaikkapa Ruotsiin tai Suomeen. Ei näitä kohteita olisi ennen vanhaan kovin moni keksinyt. Entiset maailman navat – München, Praha, Dublin, Lontoo, Bryssel tai Bamberg – ovat osittain menettäneet merkitystään tai ainakin saaneet rinnalleen monta uutta virkeää olutmekkaa. Kööpenhaminaa harva enää ajattelee Carlsbergin norsujen kautta, ja Yhdysvalloissa olutmatkailuun on tuhansia uusia syitä, niin itä- ja länsirannikoilla kuin keskilännessä ja järvialueellakin.

Muutoksessa on hyvät ja huonot puolensa. Huonot ensin.

Ajatellaanpa edellä olevaa pikku tarinaa Ranskasta. Siinä ei ole mitään suurta kliimaksia eikä siinä liikuta maailman parhaiden oluiden taikaympyrässä, mutta oman olutmatkailuni juju kiteytyy aika pitkälti tuon tapaisiin paikkoihin. Samanlaisen tarinanpätkän olisi voinut kertoa vaikkapa Saksan Frankenista (paljon helpomminkin), tai ehkä jostain päin Belgiaa tai Englantia. Lyhyemmin ilmaistuna kyse on tästä: hyvä olut, joka resonoi jollain tavalla paikallisten perinteiden kanssa, on yhä nykyään luonteva osa paikallista syömis- ja juomiskulttuuria, tavallista arkielämää. Tämä on nähtävyys, jota kannattaa tulla katsomaan ja kokemaan kauempaakin.

Viimeisten viidentoista vuoden aikana craft beer -vallankumous on kuitenkin levinnyt myös moniin tämän tyyppisiin paikkoihin. Onko tässä ongelmaa? On – ainakin siinä tapauksessa, että nuorempi olutta juova sukupolvi* kääntää selkänsä paikalliselle olutperinteelle ja alkaa suosia pääasiassa amerikkalaistyylisiä käsityöoluita. Kuluttajaahan ei voi pakottaa juomaan perinteistä olutta silloin, kun hän haluaa kokeilla jotain uutta ja eksoottista. Vanhan kulttuurin rapistuminen on tällaisessa tapauksessa uhkana, joten huolestuneet äänenpainot ovat ainakin paikoin ihan oikeutettuja.

Pahimmissa uhkakuvissa globaali craft beer on oluen mcdonaldisaatiota. Kukaan ei ehkä ole niin pitkälle meneviä kauhuskenaarioita suoranaisesti seinille maalaillut, mutta olutkohteiden homogenisoitumisesta on jurputtanut useampikin laajasti luettu olutkirjoittaja. Craft-baari on paljolti samanlainen kokemus Barcelonassa, Kööpenhaminassa, Helsingissä, Lontoossa tai Singaporessa. Varsinkin jos omistaja on kansainvälistä pubiketjua pyörittävä panimo kuten BrewDog tai Mikkeller. Samat skandinaaviset, amerikkalaiset ja brittiläiset panimot ovat hanassa, joskus mannereurooppalaisilla tai eksoottisemmilla vahvistuksilla höystettyinä. Onko oikeastaan enää mitään houkutinta poistua kotikulmilta merta edemmäs kalaan?

Mutta on muutoksessa paljon positiivistakin, myös olutmatkailun kannalta.

Ensimmäinen on se, että erilaisia oluita ja niiden valmistajia on yksinkertaisesti monin verroin enemmän kuin ennen. Vaikka tämä kehitys on moninkertaistanut heikkotasoisen oluen määrän, se on tietenkin myös lisännyt eksponentiaalisesti hyviä ja erinomaisia oluita eri maissa.

Amerikkalainen IPA-kulttuuri on tästä mainio esimerkki. Maassa, jossa oli kohtalaisen vähän ulkomaisia olutharrastajia houkuttavia must-oluita vielä 1990-luvullakin (jolloin pienpanimobuumia oli sentään jatkunut jo jonkin aikaa), on nyt tolkuttomasti suosittujen käsityöoluttyylien legendaarisimpia edustajia. Niitä tullaan maistelemaan kaikilta maailman kolkilta ja jonotetaan Vermontin arvostetuimpien panimoiden edustalla kukonlaulusta saakka.

Myös olutbaarit ja muut hyvät paikat oluiden nautiskeluun ovat useissa maissa moninkertaistuneet muutamassa vuodessa. Voi olla, että niiden tarjonta – ainakin isommissa kaupungeissa – on jossain määrin globalisoitunutta. Silti todennäköisyys, että kuka tahansa löytää näistä baareista ainakin joitakin itseään miellyttäviä oluita, on arvattavasti entistä korkeampi.

Kolmantena optimismin aiheena voi mainita vielä sen, että myös olutperinteistä ja perinteisistä olutseuduista kiinnostuneiden harrastajien määrä on kovassa kasvussa. Tämän voi arvella suojaavan Frankenin tai Belgian tyyppisiä alueita, brittiläistä cask alea tai vaikkapa sahtia ja norjalaista maalaisolutta toisaalta relevanssin hiipumiselta, toisaalta globaalin oluttalouden tuomalta ipaistumiselta. Euroopan perinteiden arvostus ei ole haihtunut, ja se saattaa elvyttää näiden seutujen olutmaisemaa myös muilta osin.

Itse suunnittelemme tällä hetkellä matkaa Tšekkiin. Vaikka IPA-buumi on saavuttanut myös tämän Euroopan kenties konservatiivisimman olutmaan, ei minulla ole isompaa pelkoa siitä, etteikö Prahasta ja Böömistä yhä löytyisi autenttisia oluttupia, taitavia oluenlaskijoita tai maailmanluokan makuja siinä missä joskus takavuosinakin. Itse en ole maassa koskaan käynyt mutta paljon tietysti kuullut ja lukenut. Ehkäpä hyvän oluen löytäminen on jopa Tšekissä vain helpottunut esimerkiksi vuosituhannen vaihteeseen verrattuna.

Minä olen tulevaisuudessakin onnellinen olutmatkailija, jos muista maista löytyy kaikkia näitä kolmea: maailman parhaita klassikko-oluita, vankkoihin perinteisiin nojautuvia hyviä arkioluita ja uusien trendien mukaisia, kokeilevia craft-oluita. Keskimmäisen puolesta olen eniten huolissani, ja niiden säilymistä ja kehittymistä aion tässäkin blogissa seurata myös jatkossa. Paikkoja, joihin haluaisin joskus päästä, on muun muassa USA:n luoteisrannikko humalasadon korjuun aikaan.

Saint-Pol-sur-Ternoisessa tapahtui tällä vuosikymmenellä kaksi auto-onnettomuutta, joissa kummassakin tila-auto törmäsi panimoravintola Café de la Posten nurkkaan. Kyydissä oli molemmissa tapauksissa neljä alaikäistä, jotka saivat lieviä vammoja ja vietiin paikalliseen sairaalaan. Kumpikin tälli tapahtui sunnuntain vastaisena aamuyönä, toinen vuotta ennen ja toinen vuotta jälkeen meidän vierailumme. Ravintola nimittäin sijaitsee paikassa, jossa kaupunkiin johtava suora maantie tekee jyrkän kurvin kohti keskustoria, ja jos mutkaan ajaa ylinopeutta tai muuten kiihtyneessä tilassa, saattaa löytää itsensä pelti rutussa ravintolan seinältä.

Ikäviä tapauksia, mutta kuitenkin vain pienimuotoisia paikallisuutisia. Paikallisuutiset sopivat olutmatkoille. Jokaisen uuden oluen maistaminen ei tarvitse olla WTC-tornien sortumiseen verrattava uutispommi.

* Tämä asenne menee nyt ehkä osittain epäreilusti nuorten piikkiin, vaikka mitä ilmeisimmin monet nuoret myös kiintyvät vanhoihin perinteisiin ja toisaalta seniorimpaan väestöön kuuluu monia kansainvälisen craftin faneja.  

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s