Ranskan uusi pienpanimoaalto käynnistyi Bretagnessa brittituella

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 11. luukku.

Kirjoitin tällä ja viime viikolla tähän joulukalenteriin jo Alankomaiden ja Belgian olutkentän vaiheista 1980-luvulla, kun pisaroittain syntyneistä uusista pienpanimoista alkoi muodostua pieni aalto. Saksasta ja Britanniasta on tulossa lisää myöhemmissä luukuissa, mutta tänään käännetään katse Ranskaan. Nyt 2020-luvun alkaessa Ranska on yllättäen Euroopan panimorikkain maa, mutta 40 vuotta sitten panimoita oli siellä vain kaksi tusinaa.

Germaanisen ja romaanisen Euroopan raja on ehkä häilyvä, mutta se kulkee suurin piirtein Eurotunnelin suulta Belgian halki Luxemburgiin ja sieltä Vogeeseille ja Sveitsiin. Olut- ja viini-Euroopan raja menee ainakin nykyään hieman etelämpänä. Koko Belgia ja iso osa Pohjois-Ranskaa on kiistatonta olutaluetta, yhtä maanosan vanhimmista ja tiheimmistä. Alsace–Lorrainen alueella ja varsinkin Strasbourgissa on tunnetusti pitkiä panimoperinteitä. Omana kelttiläisenä saarekkeenaan on Bretagne, jonka kulttuuriin oluenvalmistus on myös perinteisesti kuulunut.

Juuri Bretagnessa syntyi vuonna 1985 panimo, joka monien lähteiden mukaan on Ranskan ensimmäinen uusi pienpanimo maailmansotien jälkeen. Panimon nimi oli tuolloin Brasserie des Deux Rivières (“kahden joen panimo”), ja se kulkee nykyään olutbrändinsä nimellä Coreff. Coreff (korev) tarkoittaa bretonin kielellä olutta, ja perustajien Christian Blanchardin ja Jean-Franois Malgornen ensimmäinen resepti oli punaruskea Coreff Ambrée.

Puuhamiehet saivat tuolloin 80-luvulla avukseen panimoa rakentamaan Peter Austinin, joka oli perustanut Englantiin vuonna 1978 Ringwood Breweryn. Austin auttoi sittemmin alkuun kymmeniä panimoita Britanniassa ja muissa maissa – esimerkiksi Amerikassa oli lähes sata hänen pystyttämillään laitteilla toimivaa pienpanimoa. Tänä päivänä Coreff on Bretagnen suurin panimo, ja se on siirtynyt alkuperäisestä sijainnistaan rannikon Morlaix’sta sisämaahan Carhaix’hen.

Kun pienpanimorintamalla alkoi tapahtua, yksi polttopisteistä oli Nord, Ranskan pohjoisin osa. Lillessä avautui jo vuonna 1986 ensimmäinen Les 3 Brasseurs -panimoravintola, ja muutakin aktiivisuutta kaupungissa oli. Maaseudulla uusia panimoita avautui esimerkiksi vuonna 1989 Brasserie Bailleux, vuonna 1993 maatilapanimo Ferme-Brasserie Beck ja vuonna 1996 Brasserie Thiriez. Näiden rinnalla oli muitakin innokkaita yrittäjiä, jotka katsoivat tulevaisuuteen katsomalla menneisyyteen, entisaikojen pintahiivaperinteisiin.

Ehkä yhtenä syynä pohjoisranskalaisten aktiivisuuteen oli Belgian rajan läheisyys. Belgiassa uusia pienpanimoita oli syntynyt 80-luvulla ja 90-luvun alussa jo pitkä liuta. Inspiroiduttiin esimerkiksi luostarioluista. Toinen syy oli se, ettei vanha pienpanimoperinne ollut Pohjois-Ranskasta koskaan kunnolla sammunutkaan – ja se perinne oli pääkaupunkien asettamista valtionrajoista riippumaton. Historiallisesti Flanderi jatkui olutalueena kymmenien kilometrien matkalla Ranskan puolelle; esimerkiksi oud bruin oli muinoin flaamilainen perusolut molemmin puolin rajaa.

Ranskan pohjoisrajan tuntumassa toimi edelleen muutamia vanhoja pienpanimoita, saman tapaisia joita Belgiassa oli yhä kymmenittäin. Esimerkiksi Duyckin panimosuku, jonka ensimmäinen panimo perustettiin jo vuonna 1900, lanseerasi vuonna 1949 samppanjapullossa myytävän bière de garden, joka on oikeastaan nykyajan pohjoisranskalaisen pienpanimoperinteen kulmakivi. Sitä kutsuttiin “vanhaksi olueksi”, eikä pullossa ollut etikettiä eikä muutakaan tekstiä. Brasserie Duyck rakensi siitä kuitenkin brändin, joka pääsi 1960-luvun lopussa levitykseen ruokakauppoihin. Oluen nimeksi tuli Jenlain kylän mukaan, jossa panimo oli 1920-luvulta asti sijainnut.

Muita useammassa sukupolvessa periytyneitä perhepanimoita Nordissa ovat muun muassa Brasserie Theillier, Brasserie de Saint-Sylvestre, Brasserie de Saint-Omer, Brasserie la Choulette ja Brasserie Castelain. Kukin näistä 1800-luvun lopussa tai 1900-luvun alussa perustetuista panimoista tekee jotakin enemmän tai vähemmän bière de garde -tyylistä tuotetta, ja sen lisäksi mahdollisesti lukuisia muita oluita. Esimerkiksi Brasserie Castelainin vuonna 1979 lanseeraama Biere du Ch’ti (6,4 %) sai muuten uutta imua kymmenkunta vuotta sitten Bienvenue chez les Ch’tis -komediasta (vapaasti suomennettuna: “Tervetuloa Pohjois-Ranskaan”).

Bière de garde on olut, jota nykyajan oluttyylikuvastot (esim. BJCP) kohtelevat jokseenkin eri lailla kuin Belgian puolella syntynyttä saisonia, vaikka näissä kahdessa on todennäköisesti ollut alun perin kyse käytännössä samasta perinteestä. Saisonista kuvaillaan miedompaa pöytäolutversiota (“maatyöläisille”) ja tavernavahvuista versiota. Bière de gardea kohdellaan vain mallasvetoisena luksusoluena, joka todellisuudessa kuitenkin on siis maailmansotien jälkeinen versio tästä perinteestä (vrt. Saison Dupont). Tämä on oluttyyliluokituksiin sisäänrakennettu ongelma: jos halutaan, että saison ja bière de garde ovat yksiselitteisesti kaksi eri tyyliä, silloin jommankumman historiaa on keinotekoisesti vääristeltävä.

* * * * *

Pohditaan jatkopostauksessa lisää Ranskan pienpanimorenessanssin vaiheita 1990-luvulla ja uuden vuosituhannen puolella. Kuinka pitkälle pärjättiin kotimaisella blondeambréebrune (vaalea–punaruskea–tumma) -valikoimalla, ja missä vaiheessa piti ryhtyä tuomaan kolmikirjaimisia lyhenteitä kuten IPAa ja APAa Atlantin takaa? Ja mikä oli Pariisin rooli Ranskan nykyisessä olutmaisemassa?

(Kuva: Flickr.com, Bernd Rostad, CC BY 2.0. Lähde: G. Thierry, Sur la route des bières du Nord-Pas-de-Calais.)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s