Vuoden sykähdyttävimmät alkoholittomat ja vähäalkoholiset oluet 2021

En ole tipattoman tammikuun viettäjiä, joten olisin voinut postata tämän tekstin jossain muussakin kuussa. Aihe liittyy silti vuodenvaihteeseen, minullahan on ollut tapana tehdä jonkinlaisia “olutvuoden tilinpäätöksiä” tai sitten katsauksia tulevan vuoden näkymiin. Kun katson taaksepäin vuoteen 2021, täytyy tunnustaa, että näitä alkoholittomia tai äärimmäisen mietoja mallasjuomia on alkanut ilmestyä ajoittain jääkaappini oveen. Kerron kohta miksi. 

Alkoholittomat ja vähäalkoholiset ovat selkeä globaali trendi, siitä ei pääse mihinkään. Se on tehnyt voimalla tuloaan jo muutaman vuoden, mutu-tuntumalta etenkin isoimmissa panimoissa mutta monilta osin myös pienissä. Yllättävissäkin paikoissa alkoholiton on lyönyt läpi, esimerkiksi yhdessä Euroopan konservatiivisimmista olutmaista Tšekissä nealko on tullut osaksi vakiokalustoa ravintoloiden olutlistoilla.

Itse asiassa kyllästyin pari vuotta sitten kokoamaan blogia varten ennustuksia alkavan vuoden oluttrendeistä maailmalla, vaikka olin monen aiemman vuoden alussa tehnyt niin. Kyllästymisen syy oli, että oikeastaan mitään muuta merkittävän kuuloista trendiä ei enää ennustuksista tahtonut löytää kuin tämän low & no -aallon.

Tähänkö koko olutbuumi lässähtää? Vesittyykö vuosikymmeniä jatkunut oluen laadun, makujen, saatavuuden ja arvostuksen koheneminen miedosti maltaiseen sihijuomaan, josta voi microdousata itselleen kangastuksia aidon oluen mausta? Entä valkoinen heteromies ja hänen tunteensa? Vai onko kyse sittenkin maailmanlopun sijaan vain vaihtoehtojen lisääntymisestä – myös skaalan matalammassa päässä – ja siitä että markkinat tekevät tehtävänsä oluenystävien palveluksessa?

“Onko se edes olutta?”

Jonkin verran on viritelty nettipalstoilla keskustelua siitä, onko alkoholiton olut olutta ollenkaan. Osa keskustelijoista on sitä mieltä, että oluen tulee sisältää alkoholia ollakseen olutta, muuten se on väärin valmistettua, nollakaljaa tai jotain muuta.

Kielitoimiston sanakirjan mukaan olut on “tav[allisesti] alkoholipitoinen mallasjuoma”, eli ainakin valtion kielenhuoltoviranomainen jättää asiassa pientä pelivaraa. S-marketin itsepalvelukassa on myös sitä mieltä, että tarvitsen ammattiapua, kun yritän skannata omatoimisesti nollatölkkiä.

Suuri enemmistö ei semanttista ristiriitaa näe. Panimoita kiinnostaa haravoida voittoja nollaolutbuumista eikä rajata sana-aidoilla rahantekokonetta oluthyllyjen ulkopuolelle. Kuluttajista iso osa halunnee myös ostaa mieluummin alkoholitonta olutta kuin jotain eri nimellä kutsuttavaa korviketta. Niinpä nimidebatti on melko tarpeeton, siitä jaksavat innostua lähinnä ne, joilla on tarve päästä purkamaan alkoholittomuuden (jostain syystä) aiheuttamaa henkilökohtaista närää.

“Miksi minä joisin alkoholitonta?”

Niiden, jotka eivät alkoholitonta halua, ei sitä tietenkään tarvitse juoda. Joillekin kivennäisvesi tai limut maistuvat paremmin – ja tuntuvat ehkä myös “aidommilta” kuin keinotekoisesti dealkoholisoitu olut. Tämäkin on jokaisen oma valinta. Itse en ollut ajatuksen tasolla torjunut alkoholittomia ja vähäalkoholisia oluita satunnaisina janojuomina, koska en pidä vichyn (varsinkaan makuvichyjen) mausta ja limut taas ovat liian sokerisia. Pitkään oli kuitenkin niin, etten löytänyt sellaisia nollaoluita, joiden mausta olisin juurikaan tykännyt.

Ilman joitakin viime kuukausina bongattuja miellyttävämpiä yksilöitä en olisi varmaan tätä postaustakaan tehnyt. Minulla ei siis ole mitään periaatteellista nollaoluita vastaan, mutta ei myöskään mitään periaatteellista niiden puolesta. (Toki kansanterveydellisesti on hyväksi, että ihmiset juovat mieluummin vähän kuin paljon alkoholia, mutta sen voi ratkaista muullakin kohtuullistamisella.)

Enkä ole erityisen kiinnostunut kirjoittamaan “alkoholista” tai sen puutteesta, mieluummin kirjoittaisin oluesta ja siihen liittyvästä kulttuurista. Alkoholittomista oluista kirjoittaessa kemiallisen yhdisteen nimeä ei toki täysin voi välttää. Onneksi ei sentään tarvitse käyttää valtamedian rakastamaa sanastoa kuten “juomista” ja “ryyppäämistä” tai “kännejä” ja “darraa” – kun sentään puhutaan vain siitä, että lähinnä kohtuukäyttäjiin kuuluva väestönosa silloin tällöin valitsee vahvemman oluen sijaan miedon.  

Onnistuneita ja ei-niin onnistuneita tapauksia

Mennään sitten itse asiaan, oluihin. Listaan alle ensin niitä low & no -oluita, joista pidän, ja monia muita jää joko ohimenevän maininnan tasolle tai kokonaan pois. Olen keskittänyt maisteluni enimmäkseen vaaleiden ja tummien lagerien tyyleihin, joten esimerkiksi monien suosimia alkoholittomia IPA-oluita ei tässä ole lainkaan. Niistä kyllä löytyy suosituksia googlaamalla.

Kunniamainintoja:

Kukko Pils 0,3 %. Laitilan alkoholiton pils voitti vuonna 2020 jokseenkin käsittämättömästi Suomen Paras Olut -kilpailussa koko pils-oluiden sarjan, siis jätti taakseen koko joukon 4–5-prosenttisia kotimaisia pilsnereitä. En yritä mennä tuomareiden pään sisään, mutta alkoholittomien kotimaisten oluiden laarissa tämä on kuin onkin ehdotonta top 3:a, ja pils-tyylissä varmaan ykkönen. Tuskin yllättää ketään, että tämä on minunkin listallani. Onko laatu silti täysin tasainen? Joissain tölkeissä vähän hernemäiset hapot iskevät tajuntaan ja mietin, voiko napakammalla humaloinnilla olla osuutta huojunnassa.  

Kukko Lager 0,3 %. Aika pitkälti samat sanat kuin edellisestä: vaalea lager, jossa maltaan makua ja ruohoista humalaa, aika puhtaan ja selkeän oloinen. Alkoholittomuus tuntuu lähinnä kevyytenä, ei esimerkiksi makeutena. Puraisua on tietysti vähemmän, mutta humalaakin on tässä niukemmin kuin keltaisessa Kukossa. Jompikumpi näistä on luultavasti tämän hetken onnistunein kotimainen nollaolut.  

Koff Crisp Vehnä 0,5 %. Jotkut karmeat muistot takavuosien alkoholittomista oluista liittyvät juuri vehnäoluihin, joista ei ollut saatu aikaiseksi kuin ällömakeita viljasiirappeja. Odotukset Koffin tuotteesta ovat siis sen verran matalalla, että niitä ei ole mahdoton ylittää. Saksalaisen vehnäoluen paksuuden tilalla tässä onkin melkein belgialaista keveyttä: hedelmän ja purukumin tuoksua seuraa aika raikas terassijuoma. Sen suurin hyve voi olla harmittomuus, mutta on sekin jotain. Tämä saattaisi olla sukua Carlsbergin 1664 Blancille, jonka nollaolutversiota en tosin ole maistanut.

Mahrs Sommerpils 2,8 %. Bambergista tulevan kesäherkun prosentit eivät mahdu nollakoriin vaan ovat ykkösoluenkin ylärajoilla, mutta kuitenkin selvästi matalampia kuin muissa normaalioluissa, joita Saksasta tuodaan. Tämä pils on hyvin vaalea, kevyt ja kukkainen kuin ilmavin belgialainen luostari-singel, ja löylyn päälle nautittuna se ei pane hauraammankaan saunojan päätä pyörälle. Kirjoitin kesällä baijerilaisesta pilsneristä, ja tämä on jälleen yksi todiste sen erityisluonteesta: humalan katkeroa ei kannata juurikaan odottaa. Jos muut mainitut olivat suosikkejani nollaoluista, tässä on viime vuoden paras puoliolut – jota löytyi ainakin tietyistä Citymarketeista kuten Helsingin Ruoholahdesta ja Tampereen Linnainmaalta.

Kukko Tumma Lager 0,3 % on keltaisen ja vihreän Kukon tavoin ihan kelvollinen alkoholiton versio tavallisesta ruskeasta Kukosta. Pähkinäinen, vähän ruohoinen tuoksu vihjaa jo siitä, mikä on tämän oluen paras puoli myös maussa – liiallinen makeus puuttuu, ja tummien maltaiden kevyt leipäisyys pääsee esiin ilman turhuista siirappia. Häivähdys katkeroa jää jälkimakuun.

Hajahuomioita muista:

Brooklyn Special Effects (0,4 %)on monien ylistämä keskitumma “hoppy lager”, joka tyylinä saattaa sopiakin alkoholittomaksi tai vähäalkoholiseksi olueksi. Maistoin tätä ensimmäisen kerran jo melko kauan sitten (toissa kesänä?), ja olihan tuo pienikin määrä tummempaa mallasta ja napakkaa humalaa virkistävä poikkeus siihen mennessä kokeilemiini alkoholittomiin verrattuna. Kari Ylännekin oli tätä kehunut Ilta-Sanomissa. Nyt myöhemmällä testikerralla makeahko, vähän siirappinen puoli maussa vähän toisaalta tökkikin.

Heineken 0,0 % ei ole hassumpi – ihan kuin humalan tuoksu blokkaisi sen normaalin hunajaisuuden, joka yleensä vaaleimmista nollaoluista ehtii ensimmäisenä nenään. Maussakin on hitunen humalaa mukana, sokerisuutta kyllä saisi olla vähän vähemmän. Jälkimakuun makeutta ei jää tuskallisen paljon, ja siinä on sitruunainen piirre.

Beck’sin (0,3 %), Stella Artois’n (0,0 %) ja A. Le Coqin (0,0 %) oluissa ensimmäisenä tulee vastaan viljaisempi jauhon tai talkkunan tuoksu ja/tai maku – ei niin mukava – ja sen alla on hunajaista makeutta, joka on pitkäkestoisempaa. Beck’sillä siinä on karkeaa hedelmäisyyttä jatkona. Humala ei pahemmin tuoksu tai maistu, poikkeuksena Beck’s, joka on silti aika heikko suoritus. Keijo 0,0 % muistuttaa kovasti Le Coqin omaa, jos ei ole jopa sama olut (tosin K-Ruoan mukaan se valmistetaan Saksassa, eikä Tartossa kuten perus-Keijo). 

Karhu 0,0 % on vähän eri maata, se ei perustu niin vaaleaan lageriin kuin vaikka Heineken (jota hollantilaiset kutsuisivat pilsiksi) vaan kullanväriseen suomi-exportiin. Niinpä tuoksussa ja maussa on hieman enemmän mallasta, tietysti vain nimeksi, ja sen takaa kyllä paljastuu pian alkoholittomille tyypillinen simamainen sokeri. Kotimaisen perusbissen ystäville tämä ei silti ole varmaan huono nollalinjan valinta. Lapin Kulta 0,0 % tuntuu asteen verran sokerisemmalta, joten mieluummin Karhu.

Velkopopovický Kozel (≤0,5 %) ei kirvoita riemunkiljahduksia, puolitumma olut on aika siirappista mallasmehua, jossa on vain ripaus humalaa mausteena. Peroni Libera (0,0 %) on turhan hunajainen myös, makeus jyrää muun. Rainbow Tumma Lager (0,0 %), jota valmistaa belgialainen Martens, on vähemmän makea kuin edellä mainittu Velko, mutta siinä on outo keittomausteen sivumaku, jonka takia sekään ei ole onnistunut nollaolut.

Lapin Kulta Pure 2,7 % on mieto versio suomalaisesta peruslagerista, kuivahko, ja raaka-aineiden vähyyden vuoksi myös kotimaisen bulkin ongelmat tuntuvat vähemmän. Tämä on tietysti ykkösolut eikä nollaolut, mutta reunaehdot huomioiden joka tapauksessa melko asiallista juotavaa.

Yhteenvetona voi sanoa, että vaikka alkoholittomista oluista parhaat ovat selvästi jo harppauksen edellä valtavirtaa, kovin moni tapaus ei vielä kuitenkaan houkuttele aidolla olutmaisuudellaan. Perusongelmista ainakin makeus on edelleen usein riesana, jos sille ei löydy muista mauista selkeää vastavoimaa. Kukot – eli Laitilan Wirvoitusjuomatehdas – ovat nujertaneet tämän pulman isompia valmistajia paremmin. Joskus muinoin tuli maistettua jotakin saksalaista nollaolutta, joka oli kuivan kitkerää kartonkilientä, mutta sitä tyylilajia ei nyt näissä testeissä tullut vastaan.

Erittäin hyvä asia – ja nykyajalle tyypillinen – on näiden alkoholittomien ja vähäalkoholisten oluiden moninainen kirjo. Tyylejä löytyy lähes joka makuun, ja vaikka jotkin niistä ehkä taipuvat paremmin mataliin prosentteihin kuin toiset, uudet valinnan mahdollisuudet ovat tervetulleita. Panimoiden kannalta tyylillinen laajeneminen helpottaa trendikkään hype-materiaalin kehittämistä aiheen ympärille. Hype ei itsessään ole syy fanittaa näitä oluita, mutta suosio antaa kenties lisämahdollisuuksia panimoille satsata myös itse tuotteiden jatkokehitykseen ja parantamiseen. Juokaa siis alkoholittomia(kin) oluita vuonna 2022!

Advertisement

9 kommenttia artikkeliin ”Vuoden sykähdyttävimmät alkoholittomat ja vähäalkoholiset oluet 2021

  1. Brooklyn Special Effects on hyvin vaihteleva mielestäni. Joskus tosi hyvä, välillä kova pettymys. Olen alkanut tarkastaa päivämäärä, kun epäilen, että se menettää humalan tuoreuden suht nopeasti…

    Tykkää

  2. Special Effectsissä on tullut vastaan paljon vaihtelua. Joskus nimenomaan tuoreus on näytellyt oluen parasta roolia, mutta heikoimmillaan ongelmat ovat muualla. Vastaan on tullut jopa juomakelvoton paukkumaissilta maistunut diasetyylilimu. Tuoreuden ohella alkoholittomien haasteena lienee siis myös alkoholin säilömiskyvyn ja pöpöjä tappavan luonteen puuttuminen.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s