Taas tuli vastaani yksi yritys elvyttää kadonnutta saksalaista kaupunkiolutta, ja se innosti kaivelemaan kyseisen kaupungin oluthistoriaa. Nyt vuorossa on siis Cottbus.
En ole paikan päällä käynyt, sanottakoon se heti kärkeen. Maistamani tuore Cottbuser Bier -tyylin edustaja ei ole peräisin Cottbusista itsestään vaan läheisen valtakunnanrajan toiselta puolelta, Puolasta. Koska oluttyylillä näyttää olevan vahva historiallinen yhteys nykyisen Puolan alueella valmistettaviin oluihin, toimikoon pullolöytöni kuitenkin tämän historiatuokion kimmokkeena.
Cottbus ei ole mikään nykyisen Saksan olutkulttuurin keskus, pikemminkin lähellä toista ääripäätä. Kymmenen vuotta vanhan Good Beer Guide to Germany -painokseni mukaan kaupungissa ei ollut vuonna 2006 ensimmäistäkään panimoa. Nykypäivänä Ratebeer kertoo keskustorilla olevan yksi panimoravintola, jonka lisäksi kaupungissa toimii uusi käsityöpanimo LaBieratorium. Yleisesti ottaen entisen Itä-Saksan osavaltiot kuuluvat Saksan passiivisimpiin olutalueisiin.
Vehnäoluen vientiä
Kuten arvata saattaa, Cottbusin oluthistoria alkaa keskiajalta ja ensimmäiset maininnat panimotoiminnasta ajoittuvat 1300-luvulle. Jo seuraavalla vuosisadalla Cottbusin olut oli saanut mainetta paitsi kaupungin ulkopuolella, jopa ulkomaita myöten.
Oluen vienti yhtään minnekään – saati muihin maihin asti – ei ollut myöhäiskeskiajan säilytys- ja kuljetusoloissa mitenkään joka kaupungin heiniä. Toiseen suuntaan vaikutteet eivät toisaalta myöskään virranneet, vaan Cottbusissa ja sen ympäristössä vallitsi ns. olutpakko eli pelkästään paikallisen oluen myynti oli sallittua.
1600-luvulla alettiin panna vehnäolutta, kun siihen asti mallasjuomaa oli tehty vain ohrasta. Berliinissä ja Tukholmassa asti kiiteltiin Cottbusin olutta. Dresdenissä sitä juotiin sitruunan ja sokerin kanssa. Vehnäoluen tekijät nauttivat kaupungissa suurta arvostusta. Kaupungissa oli 1600-luvun lopussa runsaat sata panimoravintolaa ja sama määrä noin sata vuotta myöhemmin.
Tässä välissä oli kuitenkin tapahtunut jotain: cottbusilainen olut ei enää käynyt yhtä hyvin kaupaksi kuin ennen. Vaikeudet jatkuivat 1800-luvulla, jolloin uutiset muualta saksalaisalueilta kertoivat, että Bitterbier oli syrjäyttänyt suosiossa Cottbusin oluen monissa suurissa kaupungeissa. (Bitterbier on kai jonkinlainen kattotermi, joka viittaa ainakin kölschmäiseen, lageria muistuttavaan vaaleahkoon pintahiivaolueen.)
Oluentuotanto alkoi pian teollistua Cottbusissa kuten monissa Euroopan merkittävissä olutkaupungeissa. Paljastettakoon tässä vaiheessa, että käyttämäni lähde Cottbusin oluthistoriasta on DDR:n aikaisen juomakombinaatin johtajan allekirjoittama historiikki kaupungin 600-vuotisesta oluthistoriasta. Eli edellinen lause hänen 1980-luvulla ilmaisemanaan: 1800-luvun toisella puoliskolla päädyttiin Cottbusissakin kapitalismin nopeaan nousuun, ja se näkyi myös oluessa.
Vielä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa jotkut niistä panimoista, jotka myöhemmin DDR-aikana sulautettiin kansan omistamiin yhtyneisiin juomatehtaisiin, valmistivat Cottbuser Weiβbier -olutta. Eräästä vuonna 1901 perustetusta panimosta, nimeltään Braurei Gustav Schultze Söhne, tiedetään kertoa seuraavaa:
Cottbuser Weiβbier oli erikoisolut, jota tehtiin vehnäsavumaltaan avulla. Pulloina käytettiin 0,7 litran vetoisia savipulloja, joissa samalla tapahtui jälkikäyminen. Tuotanto-olosuhteet olivat välttävät, tuotantovälineet täysin primitiivisiä ja miltei kaikki työt jouduttiin tekemään käsin. Kaikki olut kuljetettiin hevos- tai käsikärryillä.
Savuvehnäoluesta tulee tietysti mieleen Grätzer Bier, nykyisen Puolan piwo grodziskie. Cottbusin ja Grodzisk Wielkopolskin (Grätz) välinen matka on sadan kilometrin luokkaa. Moderni aika vaati muutenkin tuotevalikoiman päivittämistä, ja vuoden 1934 jälkeen Schultze teki myös Cottbuser Kristall-Weiβbier -nimistä tuotetta. Erilaiset lager-oluet olivat tässä vaiheessa olleet jo kauan valtavirtaa Cottbusinkin panimoissa.
Kombinaatti ponnistelee hyvälaatuisen oluen eteen
Toisen maailmansodan jälkeen koettiin melko ilmeisiä käynnistymisvaikeuksia: panimohenkilökuntaa oli kaatunut sodassa tai yhä vankeina, ja rakennuksia ja ajokalustoa oli tuhoutunut. Pienetkin arkiset asiat kuten työvaatteiden puute jarruttivat käyntiin pääsyä. DDR:n puolella panimoiden sopeutuminen sodanjälkeiseen aikaan oli toki länteen verrattuna muutenkin oman laistaan.
Esimerkiksi cottbusilainen panimomestari Kircher jatkoi toimintaansa syyskuussa 1945 mutta poistui muutamaa vuotta myöhemmin vähin äänin länteen, kun sosialistivaltion perustaminen alkoi uhata yksityisen yritystoiminnan edellytyksiä. Kircherin panimo oli yksi niistä, jotka tässä vaiheessa päätyivät valtiollistetun panimoyhtiön siipien suojaan.
Toiset panimot sulautuivat kansan omistamaan sektoriin ennemmin tai myöhemmin kuka mitäkin kautta.
Vuoden 1981 alusta perustettuun alueelliseen juomakombinaattiin (VEB Getränkekombinat) oli vihdoin saatu yhdistettyä kaikki Cottbusin alueella toimivat kansan omistamat juomayritykset. Se tuotti 1980-luvun puolivälissä vuosittain 215 000 hl olutta, yhteensä kolmea oluttyyppiä: Vollbier Hell, Deutsches Pilsener ja Bockbier. Minulla ei ole tarkkaa tietoa, missä vaiheessa perinteisen vehnäoluen valmistus on kaupungissa lakannut.
Tämän lisäksi Cottbusin alueelle tuotiin muista juomakombinaateista pullotettavaksi vielä monin verroin suurempi määrä olutta. Oman alueen voimin ei saatu siis sammutettua läheskään kaikkien janoa, ja olut tosiaan maistui cottbusilaisille 1980-luvullakin. Vuonna 1985 kulutus henkeä kohden oli Cottbusin kaupungissa 149 litran luokkaa, mikä vastaa melko tarkkaan kyseisen vuoden keskimääräistä oluenkulutusta Länsi-Saksassa. Idässä keskiarvo oli muutamia litroja matalampi.
Sosialistisen kilpailun puitteissa Cottbusin yrityksen työntekijät ponnistelivat ankarasti tuottaakseen väestölle hyvälaatuista olutta, kombinaatin johtaja kirjoittaa.
Laatuongelmia selvästikin oli, vaikka historiikissa kerrotaan monisanaisesti kaikista teknologisista edistysaskeleista, joita on otettu. DDR:n viidentoista juomakombinaatin laatukilpailussa oli noustu vuoden 1983 viimeistä edelliseltä sijalta vuonna 1985 hyvään keskikastiin. Säännöllisesti pidettiin asiantuntijaraadin suorittamia koemaistatuksia, joiden avulla muodostettiin oluen ”laatukerroin”.
Työllämme haluamme yhtäältä jatkaa panimoteollisuuden perinteitä ja toisaalta suorittaa poliittisen tehtävämme taata väestön huollon taso ja korottaa sitä, kuten puolueen ja valtion johto on päättänyt. Yrityksemme työntekijät antavat kilpailuvelvoitteissaan tukensa [sosialistiselle yhtenäispuolueelle] SED:lle ja alueemme asukkaille SED:n XI puoluekokouksen arvokkaaseen valmisteluun.
Puolalaista versiota maistamassa
Tällä kertaa oluen maistelu ei ole ainakaan omasta mielestäni varsinaisesti tämän postauksen sisällöllinen huipentuma, vaikka olenkin säästänyt sen viimeiseksi. Oluen nimi on Lodzermensch, ja sen on tehnyt sopimusvalmistuttaja Piwotekalle käsityöpanimo Jan Olbracht.
Ratebeer luokittelee tämän sour/wild aleksi, mutta ainakaan omaan suuhuni happamuutta tai villiyttä ei ole enempää kuin kauran tai vehnän tuomassa aavistuksen kirpeässä maussa. Voi olla, että historiallisesti Cottbuser Bier on ollutkin joskus hapan olut.
Pilsnerimaltaan, vehnämaltaan ja kaurahiutaleiden lisäksi reseptiin kuuluu hunajaa ja sokeria. Samat raaka-aineet kuuluivat Ron Pattinsonin taannoin julkaisemaan Cottbuser Bier -reseptiin vuodelta 1853. Savustetuista vehnämaltaista ei nyt ainakaan tässä modernissa puolalaistulkinnassa näytä olevan kyse. Humalana on puolalainen Lubelski, hiivana amerikkalainen ale-hiiva US-05.
Olut itse on kuivahko, vehnäolutmaisen sakea mutta jotenkin lyhyt ja tylppä maultaan. Vahvuus (5 %) vastaa saksalaista Weizenia, mutta sen mausteisuus ja banaaninen hedelmäisyys puuttuvat, varmaankin eri hiivan ansiosta. Humalan makua ei juuri ole. Grodziskien keveyden ja juotavuuden kanssa tämä ei yritä kilpailla, pikemminkin puolalaisen lagerin haamu kummittelee taustalla.
Muinaisten oluiden henkiinherätykset ovat aina viihdyttäviä tapauksia, ainakin minun kaltaiselleni oluthistoriafriikille. Tässä puolalaiset eivät ehkä ole saaneet kuitenkaan aikaiseksi ihan elämää suurempaa olutta. Itse Cottbusin kaupungissa LaBieratorium on näköjään myös tehnyt vastaavan kokeilun otsikolla Alte Welt Ale, jossa kuvausten perusteella on savumallasta mutta toisaalta humalaprofiilissa osittain Uuden maailman lajikkeita. Mene ja tiedä. Jos saan käsiini, maistan kyllä.
(Alkuperäinen saksankielinen lähdeteksti löytyy täältä. Se vaikuttaa uskottavalta, mutta en silti laita omaa päätäni pantiksi tietojen oikeellisuudesta. Käännösavusta kiitokset jälleen Annelle!)
Olutkoira 