Maailmojen sota: amerikkalainen Zoigl ja oluen autenttisuus

Viime viikolla tapahtunutta: brittiläistaustainen oluthistorioitsija Ron Pattinson veti herneet nenäänsä nähtyään Twitterissä Oregonissa toimivan Zoiglhaus-panimon pullotetut uutuudet, Zoigl-Kölschin ja Zoigl-Pilsin.

They really shouldn’t be using the name Zoigl. Because it isn’t fucking Zoigl, totesi Pattinson diplomaattiseen tapaansa.

Jos tuossa twiitissä ilmaistun ärtyneisyyden syyt kaipaavat selvennystä, kysymys on siis siitä, että Zoigl on itäisessä Baijerissa säilynyt hyvin paikallinen perinne, ja Kölsch taas Reininmaalle Kölniin rajoittunut täysin erilainen – mutta yhtä lailla paikallinen – oluttyyppi.

Eurooppalaisesta näkökulmasta näiden yhdistäminen on yhtä luontevaa kuin porokarjalanpiirakka tai hapankaalipizza. Amerikkalaisesta näkökulmasta: molemmat ovat saksalaisia, joten miksei. Voi olla, että esimerkiksi Zoigl-Kölschin tapauksessa kyse on enemmänkin Zoigl-sanan käytöstä brändinimenä kuin tyylien fuusioinnista, mutta problematiikka on silti suunnilleen sama.

Jenkkiläisistä pullo-zoigleista alun perin twiitannut Jeff Alworth on äärimmäisen tiedostava ja herkkävainuinen olutkirjoittaja, mutta tällä kertaa hänen vastauksensa Pattinsonin syytöksiin valoi vain lisää bensaa liekkeihin:

This is America. We riff on everything. I know it pisses Europeans off that we steal, but that’s what you get in an immigrant country. All the Euros who came here and adapted their culture: it’s our culture.

Alworth käräytettiin lisäksi keskustelussa sisäisen logiikan puutteesta, koska aiemmassa blogitekstissään hän oli suhtautunut hyvin nuivasti siihen, että amerikkalaiset panimot tekevät lambic-oluita. Jos Zoiglia, miksei sitten lambicia?

 

Zoigl-ger-usa

Vasemmalla: Zoiglia Baijerissa. Oikealla: Zoigl-Kölschiä Oregonissa.

 

That’s the way it Gose

Siinä ei ole mitään uutta, että amerikkalaiset panimot hakevat innoitusta vanhoista eurooppalaisista olutperinteistä.

Paraatiesimerkki on viime vuosina nähty Gose-oluen valtaisa suosio eri maiden käsityöolutpiireissä. Ironista kyllä, nimenomaan Ron Pattinsonilla oli todennäköisesti iso rooli siinä, että muissa maissa toimivat panimot ovat ylipäänsä kuulleet koko Gosesta saati uskaltautuneet valmistamaan sitä. Hän on sittemmin miltei katunut kertoneensa maailmalle Gosesta.

Gosehan on vanha itäsaksalainen hapan vehnäolut, jonka maustamiseen käytetään korianteria ja suolaa. 1960- ja 1980-lukujen välissä Gosea ei luultavasti valmistanut DDR:ssä – eikä tietenkään missään muuallakaan – yksikään panimo. Sen jälkeenkin tarjonta on ollut Saksassa vähintään vaihtelevaa.

Amerikkalaiset tulkinnat Gose-tyylistä alkoivat yleistyä ilmeisesti 2000-luvun lopulla, ja sittemmin Goseja on putkahdellut vaikka minkä maiden käsityöolutmarkkinoille.

Vuonna 2007 Pattinson nimittäin kirjoitti blogiinsa postauksen, joka luultavasti oli useimmille olutihmisille ensimmäinen kerta, kun he ylipäätään kuulivat Gosen olemassaolosta. Tuon blogitekstin perusteella vaikuttaa, ettei ulkomaisia Gose-tulkintoja vielä ollut olemassa tai ainakaan kirjoittaja ei sellaisia tuntenut.

Pumpkin-Pie-Gose_Flickr_Sam-Cavanagh_CC-BY-2-0

Kurpitsapiirakka-Gosen on tehnyt Epic Ales -panimo Seattlesta. Kuva: Sam Cavenagh, Flickr, CC BY 2.0.

 

Seuraavien kymmenen vuoden aikana on tapahtunut paljon. Huffington Postista löytyy yllättäen hyvä kiteytys siitä, minkälaisen oluttyylin amerikkalaiset ovat tuolloin Saksasta löytäneet ja mitä he ovat Gosella sittemmin tehneet. Tämän artikkelin mukaan puolet markkinoilla olevista Goseista on nykyään jollakin hedelmällä maustettuja.

Näin varmasti on amerikkalaispanimoissa – ja heidän esimerkkiään seuraavilla oluenvalmistajilla muissakin maissa – mutta alun perin hedelmät eivät siis kuuluneet saksalaiseen Gose-kulttuuriin.

Pitääkö olla huolissaan

No niin: pitääkö olla huolissaan siitä, että amerikkalaiset ”löytävät” eurooppalaisia olutperinteitä ja tekevät niistä omia – mahdollisesti alkuperäistä kontekstia ymmärtämättömiä – tulkintojaan? Kun puhutaan Gosesta tai Zoiglista, meidän on Suomessa ehkä helppo olla relativisteja ja todeta, että mikä ettei.

Jos kuluttajat kerran tykkäävät, miksi kenenkään kannattaisi käskyttää, mitä panimot saavat tai eivät saa tehdä. Verigreippi – voiko se nyt Gosea kovin pahasti pilata.

Mutta entä jos tulkintojen kohteeksi otettaisiin vaikka sahti? Toistaiseksi kansainväliset sahtiversioinnit ovat olleet toki harvassa, ehkäpä johtuen sahdin olomuodosta tuoreoluena.

Entä jos kuitenkin syntyisi ensin amerikkalainen ja sitten maailmanlaajuinen sahdin trendi, jossa yli puolet maailmassa valmistettavista sahdeista maustettaisiin mangolla, ananaksella tai muilla eksoottisilla hedelmillä? Voisin kuvitella yhden jos toisenkin tahon Suomessa älähtävän.

Palaan siis vielä alkuperäiseen kysymykseen siitä, onko saksalaisilla – tai meillä muilla eurooppalaisilla – oikeutta soimata amerikkalaista panimoa heidän Zoigl-sanan käytöstään.

Jeff Alworth jatkaa keskustelua postauksella, jossa hän puolustaa kaunopuheisesti paitsi Zoiglhausin panimomestarin aitoa Saksan tuntemusta myös amerikkalaisen kulttuurin perusolemusta. Se on ”sekarotuinen” kulttuuri, ja jos se ei saisi hyödyntää esi-isiensä eurooppalaisia juuria hyväksi katsomallaan tavalla, sillä ei olisi mitään pohjaa jolle rakentaa.

Hyvä niin. Se onkin selvää, että saksalaisperäisellä olutkulttuurilla on Yhdysvalloissa vankat perinteet, koska Saksasta alun perin tulleet panimosuvut ovat hallinneet maan olutmarkkinoita jo 1800-luvulta alkaen.

Zoiglia – joka Alworthille vastanneiden mukaan on laajempi paikallinen perinne eikä pelkkä ”tyyli” – amerikansaksalaiset eivät tiettävästi tuoneet kotiseuduiltaan Atlantin taakse, mutta ei tällainenkaan yhteys mahdoton olisi.

Samoin Yhdysvalloissa on jäänteitä pitkäikäisestä brittiläisperäisestä olutkulttuurista, joka on muovautunut vuosisatojen saatossa amerikkalaiseksi. Yksi muistuma tästä perinteestä on amerikkalainen IPA, joka on viime vuosina korvannut alun perin brittiläisen IPA-jatkumon globaalin olutkansan tietoisuudessa. Tähän syrjäyttämiseen on syynä voimakas ja luova kehitystyö, jota amerikkalaiset pienpanimot ovat 1990- ja 2000-luvuilla kohdistaneet kyseiseen oluttyyliin. Sen seurauksena useimmat eurooppalaiset IPAt käytännössä matkivat nykyään amerikkalaisia esikuvia; harvempi perustuu tietoisesti britti-IPAan.

Amerikan voi jo nykyään sanoa ohjailevan eurooppalaisen pienpanimo-oluen valtavirtaa. Niinpä eurooppalaisten taistelut omien olutperinteidensä puhtaudesta ovat jossakin määrin tuhoon tuomittuja, kun yhdysvaltalainen ja sitä kautta globaalistunut olut-avantgarde lähtee jotakin tällaista perinnettä muovaamaan uuteen uskoon.

Keskustelu näistä perinteistä on silti ainakin omasta mielestäni tärkeää. Se ei ole yhdentekevää lillukanvarsien ruotimista. Debattia täytyy pystyä käymään niin, että tunnustetaan samaan aikaan sekä jonkin oluttyylin lähtöalueella vallitseva autenttinen käsitys perinteestä – olipa se saksilainen Gose, Ylä-Pfalzin Zoigl tai Hämeen sahti – että uudemmat tulkinnat vaikkapa Oregonissa tai Uudessa-Seelannissa.

Jos eurooppalaiset jankuttavat ”te ette saa koskea meidän aitoon olutperinteeseemme” ja muut vastaavat ”me tulemme Euroopasta, joten meillä on oikeus tehdä eurooppalaisilla perinteillä mitä haluamme”, ummikko puhuu ummikolle ja kaikki haaskaavat aikaansa turhaan sapelinkalisteluun.

Cottbuser Bier – loistavaa olutmenneisyyttä etsimässä

Taas tuli vastaani yksi yritys elvyttää kadonnutta saksalaista kaupunkiolutta, ja se innosti kaivelemaan kyseisen kaupungin oluthistoriaa. Nyt vuorossa on siis Cottbus.

En ole paikan päällä käynyt, sanottakoon se heti kärkeen. Maistamani tuore Cottbuser Bier -tyylin edustaja ei ole peräisin Cottbusista itsestään vaan läheisen valtakunnanrajan toiselta puolelta, Puolasta. Koska oluttyylillä näyttää olevan vahva historiallinen yhteys nykyisen Puolan alueella valmistettaviin oluihin, toimikoon pullolöytöni kuitenkin tämän historiatuokion kimmokkeena.

lodzermenschCottbus ei ole mikään nykyisen Saksan olutkulttuurin keskus, pikemminkin lähellä toista ääripäätä. Kymmenen vuotta vanhan Good Beer Guide to Germany -painokseni mukaan kaupungissa ei ollut vuonna 2006 ensimmäistäkään panimoa. Nykypäivänä Ratebeer kertoo keskustorilla olevan yksi panimoravintola, jonka lisäksi kaupungissa toimii uusi käsityöpanimo LaBieratorium. Yleisesti ottaen entisen Itä-Saksan osavaltiot kuuluvat Saksan passiivisimpiin olutalueisiin.

Vehnäoluen vientiä

Kuten arvata saattaa, Cottbusin oluthistoria alkaa keskiajalta ja ensimmäiset maininnat panimotoiminnasta ajoittuvat 1300-luvulle. Jo seuraavalla vuosisadalla Cottbusin olut oli saanut mainetta paitsi kaupungin ulkopuolella, jopa ulkomaita myöten.

Oluen vienti yhtään minnekään – saati muihin maihin asti – ei ollut myöhäiskeskiajan säilytys- ja kuljetusoloissa mitenkään joka kaupungin heiniä. Toiseen suuntaan vaikutteet eivät toisaalta myöskään virranneet, vaan Cottbusissa ja sen ympäristössä vallitsi ns. olutpakko eli pelkästään paikallisen oluen myynti oli sallittua.

1600-luvulla alettiin panna vehnäolutta, kun siihen asti mallasjuomaa oli tehty vain ohrasta. Berliinissä ja Tukholmassa asti kiiteltiin Cottbusin olutta. Dresdenissä sitä juotiin sitruunan ja sokerin kanssa. Vehnäoluen tekijät nauttivat kaupungissa suurta arvostusta. Kaupungissa oli 1600-luvun lopussa runsaat sata panimoravintolaa ja sama määrä noin sata vuotta myöhemmin.

Tässä välissä oli kuitenkin tapahtunut jotain: cottbusilainen olut ei enää käynyt yhtä hyvin kaupaksi kuin ennen. Vaikeudet jatkuivat 1800-luvulla, jolloin uutiset muualta saksalaisalueilta kertoivat, että Bitterbier oli syrjäyttänyt suosiossa Cottbusin oluen monissa suurissa kaupungeissa. (Bitterbier on kai jonkinlainen kattotermi, joka viittaa ainakin kölschmäiseen, lageria muistuttavaan vaaleahkoon pintahiivaolueen.)stadtcb1720

Oluentuotanto alkoi pian teollistua Cottbusissa kuten monissa Euroopan merkittävissä olutkaupungeissa. Paljastettakoon tässä vaiheessa, että käyttämäni lähde Cottbusin oluthistoriasta on DDR:n aikaisen juomakombinaatin johtajan allekirjoittama historiikki kaupungin 600-vuotisesta oluthistoriasta. Eli edellinen lause hänen 1980-luvulla ilmaisemanaan: 1800-luvun toisella puoliskolla päädyttiin Cottbusissakin kapitalismin nopeaan nousuun, ja se näkyi myös oluessa.

Vielä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa jotkut niistä panimoista, jotka myöhemmin DDR-aikana sulautettiin kansan omistamiin yhtyneisiin juomatehtaisiin, valmistivat Cottbuser Weiβbier -olutta. Eräästä vuonna 1901 perustetusta panimosta, nimeltään Braurei Gustav Schultze Söhne, tiedetään kertoa seuraavaa:

Cottbuser Weiβbier oli erikoisolut, jota tehtiin vehnäsavumaltaan avulla. Pulloina käytettiin 0,7 litran vetoisia savipulloja, joissa samalla tapahtui jälkikäyminen. Tuotanto-olosuhteet olivat välttävät, tuotantovälineet täysin primitiivisiä ja miltei kaikki työt jouduttiin tekemään käsin. Kaikki olut kuljetettiin hevos- tai käsikärryillä.

Savuvehnäoluesta tulee tietysti mieleen Grätzer Bier, nykyisen Puolan piwo grodziskie. Cottbusin ja Grodzisk Wielkopolskin (Grätz) välinen matka on sadan kilometrin luokkaa. Moderni aika vaati muutenkin tuotevalikoiman päivittämistä, ja vuoden 1934 jälkeen Schultze teki myös Cottbuser Kristall-Weiβbier -nimistä tuotetta. Erilaiset lager-oluet olivat tässä vaiheessa olleet jo kauan valtavirtaa Cottbusinkin panimoissa.

Kombinaatti ponnistelee hyvälaatuisen oluen eteen

Toisen maailmansodan jälkeen koettiin melko ilmeisiä käynnistymisvaikeuksia: panimohenkilökuntaa oli kaatunut sodassa tai yhä vankeina, ja rakennuksia ja ajokalustoa oli tuhoutunut. Pienetkin arkiset asiat kuten työvaatteiden puute jarruttivat käyntiin pääsyä. DDR:n puolella panimoiden sopeutuminen sodanjälkeiseen aikaan oli toki länteen verrattuna muutenkin oman laistaan.

Esimerkiksi cottbusilainen panimomestari Kircher jatkoi toimintaansa syyskuussa 1945 mutta poistui muutamaa vuotta myöhemmin vähin äänin länteen, kun sosialistivaltion perustaminen alkoi uhata yksityisen yritystoiminnan edellytyksiä. Kircherin panimo oli yksi niistä, jotka tässä vaiheessa päätyivät valtiollistetun panimoyhtiön siipien suojaan.

Toiset panimot sulautuivat kansan omistamaan sektoriin ennemmin tai myöhemmin kuka mitäkin kautta.

Vuoden 1981 alusta perustettuun alueelliseen juomakombinaattiin (VEB Getränkekombinat) oli vihdoin saatu yhdistettyä kaikki Cottbusin alueella toimivat kansan omistamat juomayritykset. Se tuotti 1980-luvun puolivälissä vuosittain 215 000 hl olutta, yhteensä kolmea oluttyyppiä: Vollbier Hell, Deutsches Pilsener ja Bockbier. Minulla ei ole tarkkaa tietoa, missä vaiheessa perinteisen vehnäoluen valmistus on kaupungissa lakannut.

Tämän lisäksi Cottbusin alueelle tuotiin muista juomakombinaateista pullotettavaksi vielä monin verroin suurempi määrä olutta. Oman alueen voimin ei saatu siis sammutettua läheskään kaikkien janoa, ja olut tosiaan maistui cottbusilaisille 1980-luvullakin. Vuonna 1985 kulutus henkeä kohden oli Cottbusin kaupungissa 149 litran luokkaa, mikä vastaa melko tarkkaan kyseisen vuoden keskimääräistä oluenkulutusta Länsi-Saksassa. Idässä keskiarvo oli muutamia litroja matalampi.

Sosialistisen kilpailun puitteissa Cottbusin yrityksen työntekijät ponnistelivat ankarasti tuottaakseen väestölle hyvälaatuista olutta, kombinaatin johtaja kirjoittaa.

Laatuongelmia selvästikin oli, vaikka historiikissa kerrotaan monisanaisesti kaikista teknologisista edistysaskeleista, joita on otettu. DDR:n viidentoista juomakombinaatin laatukilpailussa oli noustu vuoden 1983 viimeistä edelliseltä sijalta vuonna 1985 hyvään keskikastiin. Säännöllisesti pidettiin asiantuntijaraadin suorittamia koemaistatuksia, joiden avulla muodostettiin oluen ”laatukerroin”.

Työllämme haluamme yhtäältä jatkaa panimoteollisuuden perinteitä ja toisaalta suorittaa poliittisen tehtävämme taata väestön huollon taso ja korottaa sitä, kuten puolueen ja valtion johto on päättänyt. Yrityksemme työntekijät antavat kilpailuvelvoitteissaan tukensa [sosialistiselle yhtenäispuolueelle] SED:lle ja alueemme asukkaille SED:n XI puoluekokouksen arvokkaaseen valmisteluun.

Puolalaista versiota maistamassa

Tällä kertaa oluen maistelu ei ole ainakaan omasta mielestäni varsinaisesti tämän postauksen sisällöllinen huipentuma, vaikka olenkin säästänyt sen viimeiseksi. Oluen nimi on Lodzermensch, ja sen on tehnyt sopimusvalmistuttaja Piwotekalle käsityöpanimo Jan Olbracht.

Ratebeer luokittelee tämän sour/wild aleksi, mutta ainakaan omaan suuhuni happamuutta tai villiyttä ei ole enempää kuin kauran tai vehnän tuomassa aavistuksen kirpeässä maussa. Voi olla, että historiallisesti Cottbuser Bier on ollutkin joskus hapan olut.

Pilsnerimaltaan, vehnämaltaan ja kaurahiutaleiden lisäksi reseptiin kuuluu hunajaa ja sokeria. Samat raaka-aineet kuuluivat Ron Pattinsonin taannoin julkaisemaan Cottbuser Bier -reseptiin vuodelta 1853. Savustetuista vehnämaltaista ei nyt ainakaan tässä modernissa puolalaistulkinnassa näytä olevan kyse. Humalana on puolalainen Lubelski, hiivana amerikkalainen ale-hiiva US-05.

Olut itse on kuivahko, vehnäolutmaisen sakea mutta jotenkin lyhyt ja tylppä maultaan. Vahvuus (5 %) vastaa saksalaista Weizenia, mutta sen mausteisuus ja banaaninen hedelmäisyys puuttuvat, varmaankin eri hiivan ansiosta. Humalan makua ei juuri ole. Grodziskien keveyden ja juotavuuden kanssa tämä ei yritä kilpailla, pikemminkin puolalaisen lagerin haamu kummittelee taustalla.

Cottbus-markt_Flickr_Endless-Autumn_CC-BY-SA-2-0-att.jpgMuinaisten oluiden henkiinherätykset ovat aina viihdyttäviä tapauksia, ainakin minun kaltaiselleni oluthistoriafriikille. Tässä puolalaiset eivät ehkä ole saaneet kuitenkaan aikaiseksi ihan elämää suurempaa olutta. Itse Cottbusin kaupungissa LaBieratorium on näköjään myös tehnyt vastaavan kokeilun otsikolla Alte Welt Ale, jossa kuvausten perusteella on savumallasta mutta toisaalta humalaprofiilissa osittain Uuden maailman lajikkeita. Mene ja tiedä. Jos saan käsiini, maistan kyllä.

(Alkuperäinen saksankielinen lähdeteksti löytyy täältä. Se vaikuttaa uskottavalta, mutta en silti laita omaa päätäni pantiksi tietojen oikeellisuudesta. Käännösavusta kiitokset jälleen Annelle!)    

 

Lager onkin uusvanha sana

Saksalaisesta näkökulmasta kaikkien pohjahiivaoluiden kutsuminen lageriksi on keinotekoinen, vasta viime aikoina yleistynyt ilmiö. Vai onko?

Saksan osavaltioita kierrellessään voi törmätä monenmoisiin pohjahiivatyyleihin, joista tunnetuimpia ovat Helles, Dunkles, Pils ja Export. Kausittain esiintyviä ovat Bock ja Doppelbock sekä Märzen tai (Oktober)festbier. Paikallisemmin suosittuja ovat Kellerbier (tai Zwickl tai Landbier), Schwarzbier tai vaikkapa Zoigl.

Se sana, johon harvemmin törmää, on Lager. Kansainvälisen olutkirjallisuuden perusteellahan on opittu ajattelemaan, että kaikki pohjahiivaolut on lageria.bamberg-night-cc-by-2-0-matthias-ripp-flickr-att

Saksalaiset saattavat kuitenkin käyttää sanaa ihan eri tavalla. Tai erityisesti frankenilaiset; en tiedä minkä verran muut saksalaiset sitä yhäkään käyttävät. Frankenin eli Baijerin pohjoisosan panimoilla Lagerbier voi olla yksi talon olutvalikoiman tuote, ja kuitenkin ne kaikki muutkin saattavat olla pohjahiivaoluita. Esimerkiksi bambergilaisella Keesmannin panimolla Sternla Lager on viisiprosenttinen puolitumma varasto-olut.

Aikaisemmin oletin, että tapa kutsua kaikkia mahdollisia pohjahiivaoluita lagereiksi oli brittien tai amerikkalaisten putkiaivoisuutta, taipumusta vetää mutkat suoriksi hankalien vieraskielisten termien kohdalla. Olisin pistänyt sen Michael Jacksonin ja hänen opetuslastensa piikkiin. (Itse asiassa Michael Jackson ei alkuperäisessä The World Guide to Beer -kirjassaan muuten edes käyttänyt lager-sanaa noin.)

No, kun olutkirjahylly karttuu, sitä tulee toisinaan kyseenalaistaneeksi joitakin vanhoja ajatuksiaan.

Viime päivinä olen tutustunut vuonna 1988 ilmestyneeseen Die Biere Deutschlands -kirjaan, jossa kirjoittajat Dietrich Höllhuber ja Wolfgang Kaul toteavat aivan päivänselvästi näin:

Nimitys Lager erityyppisille vaaleille ja tummille täysoluille ja ahtaammassa merkityksessä vaaleille täysoluille on nykyään enää vain historiallinen jäänne. 1800-luvulla nimitettiin kaikkia pohjahiivaoluita ”Lageriksi”. Ne olivat niitä oluita, joita voitiin ja täytyi varastoida, mikä erotti ne siihen asti yleisistä pintahiivaoluista.

Monilla Saksan alueilla, erityisesti Baijerissa, nimitystä Lager käytetään vielä yksinkertaisesta vaaleasta oluesta. Britanniassa ja muissa englanninkielisissä maissa sitä käytetään, niin kuin meillä 1800-luvulla, vaaleista pohjahiivaoluista.

Hyvä: tämä avaa logiikkaa termin käytön taustalla. Britit eivät siis ole varsinaisesti käsittäneet väärin, vaan käyttävät sanaa aikoinaan saksalaisilta oppimassaan merkityksessä. Ja saksalaiset puolestaan ovat vielä ainakin 1980-luvulla olleet myös tietoisia siitä, että näin Kanaalin (ja Atlantin) takana tehdään.

Näin kysymykseksi jää, miten loogisia Frankenin panimot sitten ovat lager-sanan käytössään. Korostuuko pitkä varastointi (Lagerung) erityisesti niissä oluissa, joita he nimittävät Lageriksi, vai onko kyseessä vain tuo Höllhuberin ja Kaulin mainitsema ”historiallinen jäänne”?

Toinen historiallinen detalji, johon edellä mainitut kirjoittajat eivät ota kantaa, on tapa puhua varastoitavista pintahiivaoluista (”obergärige Lagerbiere”). Useimmat pintahiivaoluet eivät sitä ole, mutta kategoriaan on voitu laskea ainakin Kölsch ja Altbier. Nämä ovat oluita, joissa käymisen hoitaa pintahiiva, mutta joissa koko muu prosessi – aina makua myöten – muistuttaa pikemminkin pohjahiivaoluen valmistusta.

Ainakin oluthistorioitsija Ron Pattinson oli takavuosina hyvin vihainen, jos näistä Saksan varastoitavista pintahiivaoluista käytettiin termiä ale. Sehän on puolestaan vakiintunut nykyaikana kaiken pintahiivaoluen yleisnimeksi, tavallaan lagerin vastinpariksi.

Reinheitsgebot on varjellut saksalaista olutkulttuuria ja tuhonnut sitä

Viime kesänä poikkesimme helteisenä iltapäivänä kotinurkilla erään olutbaarin terassille.

Kävin tilaamassa juomat sisältä, en muista mitä itse join, mutta seuralainen oli pyytänyt vehnäolutta. Hanassa oli baijerilaista.

könig-lasi-pieniJuomat ojennettuaan baarimikko kaivoi vielä tiskin kätköistä pakkauksessaan olevan komean vehnäolutlasin, jota König Ludwigin ostajille jaettiin kaupanpäällisinä! Tarkemmin lasia tutkiessamme selvisi, että kaupantekijäiset liittyivät tuleviin Reinheitsgebot-lain 500-vuotisjuhlallisuuksiin.

Laki, johon oluen puhtausmääräys sisältyy, astui siis voimaan 23.4.1516. Vaikka saksalaista olutta aika usein tuleekin juotua, ei moisen merkkipäivän lähestyminen ollut kesällä vielä käynyt mielessäkään.

Kolme eli neljä sallittua raaka-ainetta

Nyt juhlavuoden puolella aihe on näkynyt kansainvälisessä ja suomalaisessakin olutkirjoittelussa, ja tietysti myös viime viikonlopun Helsinki Beer Festivalin teemana oli Saksa ja Reinheitsgebot juuri näiden tasavuosien ansiosta.

En ollut kotimaan kamaralla viikonloppuna, joten HBF jäi valitettavasti väliin. Ajattelin silti muistaa vihattua ja ihailtua Reinheitsgebotia kertaamalla hieman sen merkitystä entisaikojen ja nykypäivän Saksalle ja saksalaisille.

ein-bier_flickr_Andrew Mager_cc-by-sa-2-0-rajattuTai aluksi ei pidä puhua Saksasta, kun tarinan juuret ovat renessanssin ajassa. Vuoden 1516 laki oli Baijerin herttuakunnan laki ja jatkoi elämäänsä herttuakuntaa seuranneissa Baijerin vaaliruhtinaskunnassa ja kuningaskunnassa. Vasta lähes neljäsataa vuotta myöhemmin se astui vihdoin voimaan yhdistyneen keisarillisen Saksan kaikissa osissa.

Niin sanottu ”puhtausmääräys” (jonka lisäksi lakiin sisältyy siis muitakin pykäliä) säätää, että oluenpanossa saa käyttää vain kolmea ainesosaa, vettä, humalaa ja ohraa. Tämä on koko jutun pointti, se mitä saksalaiset käytännössä nyt juhlivat.

Saksalaisille – tai niille heistä, joille tämä on juhlistamisen aihe – pelkästä ohrasta, vedestä ja humalasta* tehty olut on puhdasta ja siksi hyvää.

Olutkirjoittajat kummastelevat alkuperäistä puhtausmääräystä usein siksi, ettei siinä mainita hiivaa. Hiivan pois jättäminen lakitekstistä selitetään sillä, että hiiva biologisena organismina löydettiin vasta satoja vuosia myöhemmin. Eivätkö 1500-luvun ihmiset tienneet, että hiivaa tarvitaan oluen käymiseen?

Tiesivät, sanoo oluthistoriaa opiskellut panimomestari Matthias Trüm. Hänen mukaansa hiivaa ei mainittu puhtausmääräyksessä sen vuoksi, että sitä ei mielletty raaka-aineeksi. Ymmärrettiin toki, ettei oluen käyminen onnistu ilman hiivaa. Ajateltiin kuitenkin, että koska hiiva on talletettu edellisestä käymiserästä ja sitä otetaan taas talteen seuraavaa varten, se ei ole valmistusaine vaan jonkinlainen hupenematon ”agentti”.

Hyvästit pohjoisen oluille

Kriittisesti Reinheitsgebotiin suhtautuvien yksi suuri kaunan aihe on, että lain astuminen voimaan koko Saksassa 1900-luvun alussa johti käytännössä koko Pohjois-Saksan omaperäisten olutperinteiden tuhoon.

Oluthistorioitsija Ron Pattinson on esimerkiksi todennut, että ”[Reinheitsgebotin] tärkein vaikutus oli pohjoissaksalaisen olutkulttuurin hävittäminen. Sen asettamat rajoitukset olivat täydellisessä ristiriidassa pohjoisen vuosisatoja vanhojen perinteiden kanssa.”

Meillä ei ole Pattinsonin ponnisteluista huolimatta ihan millintarkkaa kuvaa siitä, millainen tämä olutkulttuuri oli ennen baijerilaisen puhtausmääräyksen tuloa. 1700-luvulta on säilynyt tietoja eri puolilla Saksaa juoduista paikallisista oluista, ja vaikuttaa, että sadoilla paikkakunnilla on ollut omat erityiset oluttyyppinsä.

Kuten vaikkapa Belgiassa, vanhoissa saksalaisissa oluissa käytettiin erilaisia luonnonkasveja, yrttejä ja muita puhtausmääräyksen kanssa yhteen sopimattomia raaka-aineita.

Lukuisa joukko tällaisia oluita tunnettiin kai vielä 1800-luvullakin. En ole varma, paljonko niitä oli olemassa vielä vuosisadan vaihteessa, kun Reinheitsgebot ilmestyi pohjoiseen. Pohjoisen pintahiivaoluet olivat silloin ryhmiteltävissä muutamaksi perustyypiksi: vaalea hapan (esim. Berliner Weisse), vaalea katkera (esim. Kölsch) ja tumma makea (vrt. nykyisin ykkösoluen vahvuinen Malzbier).

Barley_Jake_Cook_Flickr_CC-BY-2-0-attOliko sitten Reinheitsgebotin syytä, että baijerilais-böömiläinen lager valtasi myös Pohjois-Saksan olutmarkkinat ja syrjäytti vanhat paikalliset oluet?

Sillä oli takuulla osuutensa asiassa. On selvää, ettei kaikki pohjoisessa aikaisemmin harjoitettu oluenpano olisi ollut mitenkään mahdollista 1900-luvulla, koska puhtausmääräys todella rajasi sallitut raaka-aineet hyvin tiukasti.

Toisaalta tuntuu, ettei olettamus kaiken pohjoissaksalaisen olutkulttuurin katoamisesta pelkän Reinheitsgebotin seurauksena ota riittävästi huomioon markkinavoimien lakeja.

Onhan sentään tunnettua, että baijerilaistyyppinen olut oli silkan laatunsa ja luksusimagonsa ansiosta erittäin suosittua 1800-luvun lopulta alkaen käytännössä kaikkialla olutta juovassa maailmassa (ehkä Britanniaa lukuun ottamatta). Se valtasi Ranskan, Belgian, Hollannin, Ruotsin, Suomen, USA:n ja monien muiden maiden markkinoita – maiden, joissa mitään Reinheitsgebotia ei ollut.

Pohjoissaksalainen olut taas oli nykyajan näkökulmasta omituisen mietoa. Monet esimerkit 1900-luvun alusta jäivät alle 3 vol-%:n, jotkut alle kahden. Belgiassa oli käsittääkseni noihin aikoihin sama tilanne. Kun paikallinen tuote oli käynyt hyvin miedoksi, baijerilainen olut pystyi ehkä vakuuttamaan kuluttajat voimakkuudellaan.

Ja kyllähän myös meillä Suomessa vanha ruskea pintahiivaolut katosi melko pian baijerilaisen oluen tultua kansan suosikiksi. Sahti ja portteri tosin säilyivät.

Reinheitsgebot vuonna 2516?

Kun Reinheitsgebot nyt lähestyy 500:ttä vuosipäiväänsä, voi luonnehtia Saksan kehittyneen sen suojeluksessa aika omanlaisekseen olutmaaksi.

Saksalaisesta oluesta paljon suurempi osuus tehdään pienissä panimoissa kuin muualla. Varsinkin Baijerissa mutta ehkä myös Reinin laaksossa peruslagerin tuotanto on yhä lukemattomien pienten, paikallisten perhepanimoiden sarkaa. Markkinoilla esiintyy joitakin samoja globaaleja panimoyhtiöitä kuin muissa maissa, mutta kaikkein suurimmat lager-merkit eivät ole Saksassa niiden hallussa. Warsteiner, Oettinger, Krombacher ja Bitburger ovat kansallisen kokoluokan saksalaisomisteisia brändejä.

Dirndl_Flickr_Alessandra-Nölting_CC-BY-SA-2-0-attJälleen on vaikeaa sanoa, kuinka paljon juuri Reinheitsgebotin olemassaolo on eristänyt Saksaa globaalien olutmarkkinoiden vaikutukselta taloudellisessa mielessä. EU:n sisämarkkinat ovat joka tapauksessa pakottaneet saksalaiset avaamaan olutmarkkinansa kilpailulle, ja vanhan olutlain korvasi uusi Biersteuergesetz.

Kulttuurisesti puhtausmääräyksen merkitys on varmasti ollut hyvin suuri. Kansainväliset vaikutteet – oluen muotivirtaukset – ovat rantautuneet Saksaan vain varsin satunnaisesti vielä 1990- ja 2000-luvuillakin. Saksalainen kuluttaja haluaa hyvää olutta ja uskoo, että sitä voivat tehdä vain saksalaiset panimot, jotka noudattavat Reinheitsgebotin kirjainta.

Muutoksen tuulet näyttäisivät kuitenkin voimistuvan. Juuri nyt ei voi kovin turvallisin mielin toivottaa Reinheitsgebotille hyviä seuraavia viittäsataa vuotta.

Puhtausmääräyksen edustamalla baijerilaisella olutfilosofialla meni erinomaisen hyvin vielä joitakin vuosikymmeniä sitten. Vaaleat modernin baijerilaisen oluen kopiot olivat levinneet kaikkialle läntiseen maailmaan ja sen siirtomaihin vuosien 1850–1950 välillä. Niistä oli lähes kaikkialla tullut ”perusbisseä”, sitä mitä saa kun tilaa baarissa tuopin.

Hipster_museum_Flickr_Michael-Mayer_CC-BY-2-0-attNyt maailma haluaa toisenlaista olutta. Tai ellei vielä koko maailma, niin pienpanimo-oluen ystävät ainakin. Heidän suosimansa olut kasvattaa markkinaosuuksiaan erityisesti Yhdysvalloissa mutta myös Euroopan olutmaissa. Halutaan pale aleja tai stouteja, joskus lähes kuukausittain vaihtuvien muotien mukaisia oluita.

Ja, ironista kyllä, hapanoluita. Historialliset pohjoissaksalaiset oluttyylit ovat olleet ihan viime vuosina kovassa huudossa eri maiden olutharrastajapiireissä. Leipzigin alueen Gose on palannut kartalle, Berliner Weissella ei ole mennyt näin lujaa sataan vuoteen.

Amerikkalainen näkemys käsityöoluesta on rantautunut vihdoin myös Saksaan. Berliinin ja muiden suurkaupunkien hipsterit janoavat milk stoutia ja kahviportteria, joita Saksan nykyisenkään lain mukaan ei saa kutsua olueksi. Craft-sukupolvella on puolellaan nuoruus, ja kansainvälisen olutyhteisön tuki. Lager-pappojen rivit harvenevat ennen pitkää.

Kritiikki kovenee. Mitä virkaa on lailla, joka estää panimoita tekemästä kuluttajien kysyntään vastaavaa olutta, ihmettelevät käsityöpanimot. Peistä taitetaan siitäkin, miten saksalaisten olutlakien kirjain ja henki sopivat nykyiseen oluenpanotekniikkaan, esimerkiksi kirkastusaineiden käyttämiseen tai veden käsittelyyn.

Perinteiden vaalijat vastaavat, että on aivan mahdollista tehdä muodikkaita oluttyyppejä, esimerkiksi IPAa, ja noudattaa silti Saksan olutlakeja. Ja että olisi sääli, jos satoja vuosia vanhat saksalaiset olutperinteet heitettäisiin romukoppaan ohimenevien muoti-ilmiöiden takia.

Tulevien vuosien iso kysymys on, pystyvätkö uudistajat ja säilyttäjät löytämään yhteisen äänen ja edes osittain jaetun vision saksalaisesta oluesta. Siinä pitäisi näkyä kyky uudistua ajan vaatimusten mukana mutta myös vuosisatojen aikana kertynyt osaaminen.

(* Nämä sallitaan pohjahiivaoluiden resepteissä. Pintahiivaoluille on omat rajoituksensa, ja niissä vehnäkin on hyväksyttyä.)