Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Eric Linklater: Poet’s Pub

“Lukeeko joku vielä nykypäivänä Eric Linklateria?” Tällaiseen kysymykseen voi törmätä, jos googlailee vuosina 1899–1974 elänyttä skottikirjailijaa ja aukoo niitä vähäisiä osumia, jotka eivät ole Amazonin ja muiden nettikirjakauppojen tuotesivuja. Muutama kirja Linklaterilta on suomennettukin: esimerkiksi lastenkirja Kuussa tuulee (The Wind on the Moon), aikanaan suosittu pikareski Juan Amerikassa (Juan in America) tai Haikaralle tuli kiire (Ripeness is All).

Suomeksi ei löydy kuitenkaan esikoisromaania White Maa’s Saga (1929) eikä samana vuonna julkaistua Poet’s Pubia. Poet’s Pub on ollut hyllyssämme jo iät ja ajat, ja itsekään en ole muuta Linklaterin tuotantoa lukenut. Kepeän kirjan lähtöasetelmana on, että runoilija ja skotlantilaisen aristokraattiperheen poika Saturday Keith on ryhtynyt pitämään pubia, jota hänelle vuokraa panimomagnaatti Lady Mercy Cotton. Cotton’s Beer -panimon omistajan poika Quentin Cotton on Saturdayn ystävä.

Pubi on itse asiassa majatalo, jonka pitkäaikaisempien vieraiden ja henkilökunnan ympärille rakennetaan kirjan henkilökavalkadi. Siihen kuuluvat kirjallisuuden professori Benbow ja hänen tyttärensä Joan, amerikkalaiset liikemies Van Buren ja bibliofiili Wesson, baarimikko Holly, sisäkkö Nelly Bly ja monet muut. En ole suuri 1920-luvun brittikirjallisuuden tuntija, mutta tuntuu, että siinä usein esiintyy tällekin kirjalle tyypillisiä aineksia: modernin ja vanhan maailman ristiriitaa, tyylikkäitä autoja ja cocktaileja, itsetietoisia nuoria naisia, höttöisiä nuoria miehiä, runsaasti kirjallista nokkeluutta ja viittauksia aikakauden viihteeseen.

Olutta ei muuten nautita kirjassa paljonkaan, vaikka tapahtumapaikkaa kutsutaan pubiksi ja kaksi keskushenkilöä on ison panimon taustahahmoja. Paljon suuremmassa roolissa on Holly-baarimikon kehittämä sininen cocktail, tai oikeastaan kaksi sellaista – nimeltään Oxford ja Cambridge. Kun kirjassa suunnilleen puolenvälin jälkeen alkaa kadota pubin vierashuoneista eri henkilöille tärkeitä papereita, Holly kauhistuu cocktail-reseptin myös joutuneen näpistelijöiden käsiin. Monet olivat nimittäin yrittäneet saada häntä paljastamaan sen ainesosat, joita baarimikko immateriaalioikeuksistaan tietoisena halusi tiukasti varjella.

En täysin ihmettele, jos Linklateria tai ainakaan hänen kaikkia teoksiaan ei enää nykyään lueta niin ahkerasti. Vaikka henkilöt ja varsinkin kaikkitietävä kertoja tekevätkin usein osuvia tai hyvin kuvailtuja havaintoja sosiaalisista ympyröistään ja englantilaisesta miljööstä, juonessa on tyhjäkäyntiä ja dialogissa korkealentoisia ja aikaan sidottuja koukeroita, jotka menevät nykylukijalta yli hilseen. Loppupuolen seikkailujuonessa on tietysti poika- tai tyttökirjamaista lapsekkuuttakin, ja melko yläluokkaisen elämänmenon keveys voi tuntua vähän sietämättömältä. Ei tämä aikakausi ehkä “Vanhaa iloista Englantia” enää ole, mutta varsin hilpeää ja huoletonta tuntuu olevan sotienvälisinä vuosinakin.

Vielä kuitenkin sananen Cotton’s Beer -firmasta. Siihen liitetään määre “Britain’s Best Beer”, “or at any rate… One of Britain’s Best Beers”. Alun perin yhden kreivikunnan ja kahden pikkukaupungin janonsammuttajasta oli tullut valtakunnallinen kuuluisuus:

Now it was poured, in a glittering amber stream, from gigantic bottle to gigantic glass high over Piccadilly at night. ‘Is ninepence dear for Cotton’s Beer?’ said the white-and-amber sky sign. And promptly another glass was poured, golden-full and silver-topped with electric foam. Now Cotton’s Beer was drunk in every county in England, in mining villages and seaside towns and industrial capitals, in Birmingham and Rhyl and Tunbridge Wells and Newcastle and Stoke-on-Trent and above all in London, the heart of the Empire. Now it was exported – with chemical preservatives, though these were not advertised – to India and Kenya and Malaya and other places as thirsty. It was advertised on hoardings, in the air, in penny papers and Sunday papers, and always in Punch.   

En tiedä, oliko Linklaterin mielessä Cotton’s Beerille jokin todellinen esikuva, mutta oikeastikin Britannian olutteollisuuden keskittyminen oli jo 1920–30-luvuilla vauhdissa. Esimerkiksi Bass ja Whitbread tekivät tuolloin useita yrityskauppoja, joilla rakennettiin toisen maailmansodan jälkeisiä olutimperiumeja. Niiden välisessä kilpailussa olikin kyse yhä enemmän jakelukanavasta eli pubien omistuksesta – isoimmilla panimoilla oli kullakin useita tuhansia pubeja – ja yhä vähemmän oluen erityislaatuisuudesta. Mainonnan lisääntyminen ja kaikenlainen muu modernisointi jatkui panimoalalla toki myös.

(Kuvassa The Pelican -pubi Chew Magnassa, joka epäilemättä ei liity mitenkään Poet’s Pubin The Pelicaniin. Kuvalähde: Sam Saunders, Flickr.com, CC BY-SA 2.0.)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s