Viime lauantain postauksessa kirjoitin Fuller’s-uutuudesta nimeltä Beer One. Nyt sama strong ale -teema jatkuu jo aikaisemmin maistellulla oluella, josta vastaa Kentin ylpeys Shepherd Neame. Sitä verrataan jälleen Fuller’sin vastaavaan olueen.
Shepherd Neame kutsuu itseään Englannin vanhimmaksi panimoksi. Tässä postauksessa esiteltävän oluen nimikkovuosi 1698 on samalla panimon perustamisvuosi. Blue Anchor -niminen pubi Cornwallin Helstonissa on tehnyt omaa olutta 1400-luvulta asti, mutta pubipanimoita voi ajatella kokonaan omana perinteenään. Shepherd Neame olkoon siis maansa vanhin “varsinainen” panimo.
Millainen panimo Britannian vanhin oluentekijä oikeastaan on? Perinteinen on yksi sana, joka voi tulla mieleen. Joskus tuntuu, että panimo tyytyy vääntämään Spitfireä, Bishop’s Fingeriä ja paria muuta perusbrittiläistä klassikkoaan kaukana craft beer -maailman vilskeistä.
Vilkaisu heidän viime vuosien tuotelistaansa kertoo ainakin osittain toista tarinaa. On toisaalta joitakin ihan mielenkiintoisen kuuloisia yhteistyökuvioita eri maiden craft-panimoiden kanssa – mutta on myös Aldille ja Lidlille tuotettuja omamerkkioluita, joista mikään indie-panimo ei koskaan huutele kovin kovaan ääneen.
Alkon valikoimiin saatu 1698 tehtiin alun perin panimon 300-vuotisjuhliin yli kaksikymmentä vuotta sitten, ja silloin se oli todella vahva olut, 10,5 %. Nyt käsillä oleva versio 1698:sta on 6,5-prosenttinen. Toisin kuin Lontoon kollegoilla Fuller’silla olisi, tämä on vahvempi kuin mikään Shepherd Neamen ympärivuotisen perusvalikoiman oluista. Vahvempia ovat vain jouluolut (7 %) sekä kertaluontoiset merkkipäiväoluet.
Väriltään tämä on konjakkimainen, ehkä miedosti tuoksultaankin. Maussa vaikutelma ei jatku, vaan se on pohjimmiltaan tyypillisen kuivahko, ohuen maltainen Shepherd Neamen maku – voisiko sanoa jopa “talonmaku”. Kenties pientä viskimaltaista vivahdetta voi kuvitella aistivansa. Tämä strong ale on maun puolesta lähisukua panimon Christmas Alelle. Siinä missä Fuller’sin vahvat oluet ovat usein helposti avautuvia, reilun hedelmäisiä, tätä tyylilajia voisi sanoa pikemminkin varautuneeksi.
Humala maistuu niukanlaisesti. Ottaen huomioon sen, että panimo sijaitsee keskellä Englannin tunnetuinta humalanviljelyaluetta, tuoreita tai muutenkaan nykyaikaisia humalan aromeja ja makuja on Shepherd Neamen oluista varsin vaikeaa löytää. Maku päättyy katkeruuden sijaan vähän makeutusainemaisesti. Jossain määrin Neame-maku saattaa olla opittu maku, ei epämiellyttävä mutta omanlaisensa. Toki olisi ollut kiinnostavaa päästä testaamaan alkuperäistä 10,5 % versiota 1698:sta.
Olisi hauska myös olla paikalla, kun Shepherd Neamen ja Fuller’sin panimomestarit analysoivat toistensa oluita ja pohtivat, miksi te teette noin ja me teemme näin. (Ja ehkä ylipäätään kuulemassa tarkemmin, miten kukin näistä oluista tehdään.) Fuller’s lanseerasi oman perustamisvuotensa mukaan nimetyn oluen 1845:n panimon 150-vuotisjuhliin vuonna 1995. Se on kiistämättä aika erilainen tapaus kuin kentiläinen serkku.
1845 alkaa kahvisella tumman maltaan tuoksulla, joka toistuu myös maussa. Pähkinänkuorinen, mantelinen, tryffelisuklainen olut on astetta voimakkaammin humaloitu kuin 1698, vaikka humalointi ei varmasti tässäkään määräävä ominaisuus ole. Täyteläinen olut on jälkiruokamaisista sävyistään huolimatta melko kuiva, suklaisuuden alla lievästi sitruksinen.
Panimomestari Georgina Young on huomauttanut, että tämän oluen myötä amber- eli biscuit-mallas palasi vähitellen yleisempään käyttöön brittioluissa kuin mitä se oli ennen 90-lukua ollut. Entisaikojen vahvoihin Burton aleihin tuon mallastyypin on sanottu kuuluneen. 1845 ei vedä niille vahvuudessa vertoja, vaikka ei 6,3-prosenttisena aivan vähäinen olekaan. Se on panimon valikoimassa ehkä osin omassa, sinänsä kiinnostavassa kategoriassaan vähemmän hedelmäisenä ja tummempana kuin Vintage Alet, Golden Pride ja uutuus Beer One.
Olutkoira 