Tässä on kaksi eurooppalaista vahvan jouluoluen klassikkoa, toinen alkuperältään sveitsiläis–itävaltalainen ja toinen belgialainen. Testaamistani pulloista Stille Nacht (se belgialainen) on ostettu Alkosta, jonka jouluolutvalikoimaan se oli äskettäin ilmestynyt muutama viikko etujoukon perässä. Samichlaus taas on hankittu Genevestä Tom Beersiltä. Se on valmistettu Eggenbergin linnapanimolla Ylä-Itävallassa, jossa kyseistä olutta muutenkin on pantu jo reilusti yli 20 vuotta. Oluen alun perin kehittänyt Hürlimann teki sitä Zürichin liepeillä vuodet 1980–1996.
Samichlaus tunnettiin 1980-luvulla maailman vahvimpana oluena, mitä se 13–14 prosentin tilavuudellaan varmasti siihen aikaan olikin (nyt pullon kyljessä lukee tasan 14 %). Muistan lukeneeni jostain Michael Jacksonin vanhasta kirjasta, miten Hürlimann – laadukkaiden hiivojen kehittelyyn ja myyntiin erikoistunut panimo – teki jouluoluttaan varten lagerhiivan, joka jalostettiin mahdollisimman alkoholinkestäväksi. Yleensä hiivat alkavat ennen pitkää häiriintyä itse tuottamansa alkoholin läsnäolosta ja ajaa toimintaansa alas, mutta tällä bakteerikannalla oli pukin antama erikoistehtävä.
Vaikka 14 alkoholiprosentilla ei nykypäivänä ole enää asiaa ”maailman vahvimman oluen” kilpavarusteluihin, on Samichlaus edelleen hyvin vahvaa. Jos joulupukki tällä itseään kylmänä aattoyönä lämmittää, saa varoa putoamasta porojen kelkasta. Punaruskea olut on hyvin vähävaahtoinen, ja siinä on todella intensiivinen makean maltaan ja konjakin tuoksu. Maku on samaten siirappisen maltainen, nautiskelujuomaksikin melkein turhan makea – ehkä jonkun vahvan juuston kumppanina toimisi parhaiten.
Tämä Samichlaus Classic on siis nyt lähes kaksi vuotta vanha pullo; oluttahan pannaan vain kerran vuodessa joulukuun 6. päivänä. Sinä aikana mukaan on ehkä tullut lisää konjakin tai sherryn sävyjä, ja mieto humalointi on ehkä muuttunut lääkemäisemmän makuiseksi. Sokeri ei ole kuitenkaan palanut pois, eli raskaanpuoleinen juhlajuoma on edelleen kyseessä. Makeutta lukuun ottamatta tämä on ihan hieno ja kunnioitettava perinneolut.
Stille Nachtista kirjoitin kolme vuotta sitten vähän pitemmän jutun, ja nyt tarkoitus on vain katsastaa, ovatko ajatukseni vuosikerrasta 2023 samanlaisia kuin vuoden 2020 Stille Nachtista. De Dolle Brouwers aloitti tämän oluen kehittelyn Belgiassa 1980-luvun alussa vain pari vuotta myöhemmin kuin Hürlimann Sveitsissä rakenteli Samichlausin. Näitä oluita yhdistää syntymäajan lisäksi se, että nuppeja käännetään isossa mittakaavassa kaakkoon, eli ei ajeta sammutetuin lyhdyin.
Stille Nacht (12 %) vaahtoaa kohtalaisen runsaasti, kuten Belgiassa vahvemmatkin oluet usein tekevät. Nenään leijuu tyypillisen belgialaista mausteisen karamellista tuoksua mutta myös sitrushedelmien aromia. Suutuntuma voisi olla raskas mutta runsas hiilihappo keventää sitä. Kuten kolmen vuoden takaisessa Stille Nachtissa, nytkin sanoisin, että pienesti hapokas sitrus – tai makea sitruunapurukumi – on aika hallitseva maku. Olikohan reseptissä taas jotain amerikkalaista humalalajiketta? Stille Nacht on edelleen omaperäinen ja hyvin tehty jouluolut, ei ihan samanlainen kuin 10–15 vuotta sitten (jolloin ehkä tykkäsin siitä vielä enemmän) mutta yhäkin iskevä ja mielenkiintoinen.
Olutkoira 