Haeskelin sahtiin liittyvää luukkua tätä joulukalenteria varten, mielellään jotain harvemmin nähtyä kuvausta perinnejuoman teosta tai nautiskelusta kaunokirjallisuudessa. Aivojen sopukoista kaivelin muistikuvan takavuosien pikkuromaanista, joka kertoi maalaishäistä. Nuo häät kun ovat monille suomalaisille se ainoa ympäristö, jossa sahtiin on saatettu aidossa käyttötilanteessa törmätä. Nimi ja tekijäkin löytyi, Tero Liukkonen ja Häätanhu (1996).
Mäkelän Jussi palaa vaimoineen ja lapsineen pitkän ajan jälkeen vanhoille kotinurkilleen häävieraaksi. Morsian ja sulhanen ovat hänen nuoruudenystävänsä Tuula ja Heikki, ja tavan mukaan juhlapaikkana morsiamen kotitalo. Jussin vaimo Anna ei ole innostunut sahdin juonnista, joka alkaa käytännössä heti juhlapaikalle saavuttua. Jussi, jolla näyttää olevan tapana soittaa myös selvänä suutaan, valittaa vähäisen kiinnostuksen johtuvan “kulttuurin puutteesta”.
Myöhemmin Jussi kuitenkin onnistuu taivuttelussaan.
Sahtikojun luona oli vapautunut tunnelma. Penkeillä istui yhä enimmäkseen miehiä, mutta naisia oli lyöttäytynyt mukaan, eivätkä muutamat näistä aikoneet jäädä miehiä huonommiksi. Jatkuva pieni kuhina kävi joukossa, ja tulijoita ja menijöitä riitti. Puheen sorina aaltoili taukoamatta. Joukkoon liittyessämme jonkun sanoista kohosi naurunremakka. Kehotin Annaa istuutumaan ja menin hakemaan meille sahtia. Mannisen Pentti laski juoman puolen litran muovimukeihin, jollaisista kaupungin kesäterassitkin nykyään mallasjuomansa tavallisesti tarjosivat. Palasin vaimoni luokse ja istuuduin kahareisin penkin päähän. Nostin vasemman käteni Annan hartioille ja joimme sahtia. Se oli kylmää ja hyvää. Annan mielestä se ei ollut hassumpaa.
Sahtia oli pantu häihin “valehtelematta kymmenen säkkiä”, ja kyllä sitä seuraavien lukujen aikana kuluukin. Myös pontikkaa, jallua ja koskenkorvaa juodaan. Aika tavanomaisesta alkuasetelmasta kehittyy illan kuluessa se tavallinen tarina: sulhanen juotetaan kaatokänniin ja hänen kustannuksellaan keppostellaan, morsian suuttuu, naapurin aikamiespojat aiheuttavat hässäkkää, lopulta tapellaan ja vedetään haulikkoakin esiin. Potentiaalista kierrettä syntyy siitäkin, että morsian on kertoja-Jussin entinen heila.
Sahti on tihentyvän tunnelman polttoaine, katastrofin airut, mikä on tavallaan kliseistä mutta varmasti monista tosielämän häistä tuttu kuvio. Toisaalta se on illan rankempien ryyppyrupeamien välissä puhdistavakin neste, joka maistuu aina hyvältä vaikka ilmapiiri muuten jo happanisi. Pappikin suostutellaan mukaan sahtia maistamaan ja hänkin innostuu sen vahvasta mausta.
Häätanhu on äijäproosaa, jossa maailman meno etenee syvään uurrettuja uriaan, miehiset ladut eri reittejä kuin naiselliset, ja näiden kohtauspaikoissa tapahtuu tietysti asioita. Lakoninen naljailu ja uho taitaa olla paljon velkaa Antti Tuurin Pohjanmaan henkilöille, melkein pastissinomaisia lauserakenteita myöten, vaikka nyt ollaankin “Hämeen ja Savon rajamailla”. Tapahtumien kiihtyvä intensiteetti johtaa lopulta yhteenottoon ja pahoinpitelyyn, mutta jännitteet jäävät silti kummasti ratkaisematta. Mihin kaikki johti, mitä oikeastaan tapahtui ja miksi?
Sahtitonkat varmasti tyhjenivät, ja jos Jussista ei oikein jää muuta käteen, sahdin ilojen sanallistajana hän on taitava. Pieni piikki tulee olutviisaidenkin suuntaan, kun Jussi keskustelee pastori Könösen kanssa.
–Ehkä olet pannut merkille, selostin Könöselle, –että valtakunnan lehdissä asiantuntijat ovat tutustuneet sahtiin ja ovat kirjoittaneet maistavansa siinä muka banaania ja mansikkaa. En tiedä mistä ne kummallisia luonnehdintojaan keksivät, mutta näillä nuuhkijoilla ja suutaan suipistavilla lasinpyörittäjillä ei ole mitään edellytyksiä ymmärtää sahdin olemusta. Sahti on pellon piimää, joka sopii iloon ja suruun. Kyllä sen jokainen suullaan maistaa, onko kalja hyvää vai liian harvaa.
(Kuva: Greg Buri, Flickr.com, CC BY 2.0.)
Olutkoira 