Timothy Taylor’s Knowle Spring, Boltmaker ja Dark Mild @Caskiviikot, Pikkulintu Ruttopuisto

Kun kävin joulun välipäivinä Ruttopuiston Pikkulinnun VÄPÄ 2023 -tapahtumassa, tein oikeastaan jo silloin mielessäni päätöksen palata paikalle heidän tammikuisille Caskiviikoilleen.

Tiedossa oli, että saman Timothy Taylor’s -panimon muita tuotteita oli tulossa tarjolle vajaa viikko Nuutinpäivän jälkeen. Bonuksena Caskiviikoille on saatu oluita myös Docks Beers -panimolta. Tapahtumahan jatkuu 31.1.2024 saakka.

Eilen iltapäivällä sitten pääsin Lönnrotinkadun olutkeitaaseen. Kolmea olutta oli cask– eli real ale -muodossa tarjolla, kaikki Timothy Taylorilta. Legendaarinen Landlord oli tilapäisesti loppu, uusi satsi on ilmeisesti korkattu jo tänään. Tiskillä nököttivät siis tynnyrilliset Knowle Springiä, Boltmakeria ja Dark Mildia. Kysyin baarista, kummalla kannattaa aloittaa, Boltmakerilla vai Knowle Springillä – kuulemma jälkimmäisellä, vaikka se on vahvempi.

Mietojahan nämä ovat alkoholipitoisuudeltaan kaikki kolme: Knowle Spring 4,2 %, Boltmaker 4 % ja Dark Mild 3,5 %.

Knowle Spring on panimon golden ale, kullankeltainen, ja sen tuoksussa on brittihiivaa ja keksiä. Maku on myös jäljittelemättömän brittiläinen: siinä on sitrushedelmien, keltaisen luumun ja hunajamelonin hedelmäisyyttä, jota vaaleat murokeksit säestävät. Humalointi on hillittyä, ja jälkimakuun jää vähän brittihiivaa kuten cask-oluissa usein, mikä ei siis ole ongelma. Tämä on keveähkö ja aurinkoinen hyvän mielen olut, jota voisi helposti juoda toisen tai kolmannenkin.

Boltmaker on väriltään punertavampi, mikä kuuluu bitteriin, ja tämän oluen tuoksuakin voisi kuvata ”caskbittermäiseksi” paremman adjektiivin puutteessa. Tyypillistä brittitavaraa joka tapauksessa. Maussa on marjapensasta, luonnonkukkia, vadelmatoffeeta ja keksiä. Humalaa on taaskin aika vähän. Nyt kun ei ole Landlordia rinnalla, tämän voisi julistaa vaikka Pohjois-Englannin parhaaksi bitteriksi, mutta toki cask-oluen kanssa kyse on aina hetkestä – joskus toinen voi olla parempi ja toisinaan toinen.

Dark Mild on alkoholipitoisuudeltaan erityisen mieto ja tummaksi olueksi brittiläisen hedelmäinen. Kuulemma se oli ollut tynnyrissään aluksi maultaan paahteisempi ja nyt parissa päivässä kehittynyt tähän suuntaan. Siinä ei ole lakritsimaista makua, jonka olin tummassa Landlordissa ollut joulukuussa maistavinani. Tämä Dark Mild oli – ainakin tässä hetkessä ja tällä tarjoilutavalla anniskeltuna – yllättävän paljon vaaleampien Taylor’s-oluiden kaltainen, väristään huolimatta. Tästäkin kyllä tykkäsin, vaikka session parhaaksi en valitsisikaan. Mild on tietenkin hieno oluttyyli ja ylipäätään turhaan aliarvostettu.  

Cask-oluen arvostuksesta puheen ollen, kuulin sivukorvalla hetken ajan viereisen pöydän keskustelua, jossa toinen osapuoli oli ilmeisesti tällaisten oluiden fani ja toinen vähän nolona siitä, ettei maistanut tuopissaan juuri muuta kuin ”väljähtyneen IPAn”. On selvää, että Suomessa real alet ovat aina olleet marginaalinen juttu, johon iso oluenystävien massa ei ole välttämättä koskaan törmännyt. Ja vaikka olisikin, pakkohan niistä ei ole tykätä. Voisi kuvitella, että useimmat suomalaisista faneista ovat tutustuneet näihin oluihin alun perin Britanniassa, eli tämän tyyppiseen tapahtumaan tullessaan monet ovat jo valmiiksi käännynnäisiä.

Brittiyleisön nuoremmat segmentit – ne amerikkalaistyylisellä craft-oluella kasvatetut – ovat sen sijaan hyvinkin haastava ja caskin tulevaisuuden kannalta kriittinen kuluttajajoukko. Päiväperhon tavoin cask-olut on aina vain hetken ajan siinä täydellisessä kunnossaan, jossa on edes teoriassa mahdollista todistaa sen olevan valtavasti kiinnostavampi kuin vastaava pullo- tai kegiolut. Oluenystävien huomiosta kilpailee 2020-luvulla suuri joukko hienoja tuotteita lukuisista olutmaista, eikä heitä ole siksi kovinkaan helppo vakuuttaa yhden tietyn perinneoluen erinomaisuudesta. Tämä brittien täytyisi silti jotenkin onnistua tekemään.