Timothy Taylor’s Knowle Spring, Boltmaker ja Dark Mild @Caskiviikot, Pikkulintu Ruttopuisto

Kun kävin joulun välipäivinä Ruttopuiston Pikkulinnun VÄPÄ 2023 -tapahtumassa, tein oikeastaan jo silloin mielessäni päätöksen palata paikalle heidän tammikuisille Caskiviikoilleen.

Tiedossa oli, että saman Timothy Taylor’s -panimon muita tuotteita oli tulossa tarjolle vajaa viikko Nuutinpäivän jälkeen. Bonuksena Caskiviikoille on saatu oluita myös Docks Beers -panimolta. Tapahtumahan jatkuu 31.1.2024 saakka.

Eilen iltapäivällä sitten pääsin Lönnrotinkadun olutkeitaaseen. Kolmea olutta oli cask– eli real ale -muodossa tarjolla, kaikki Timothy Taylorilta. Legendaarinen Landlord oli tilapäisesti loppu, uusi satsi on ilmeisesti korkattu jo tänään. Tiskillä nököttivät siis tynnyrilliset Knowle Springiä, Boltmakeria ja Dark Mildia. Kysyin baarista, kummalla kannattaa aloittaa, Boltmakerilla vai Knowle Springillä – kuulemma jälkimmäisellä, vaikka se on vahvempi.

Mietojahan nämä ovat alkoholipitoisuudeltaan kaikki kolme: Knowle Spring 4,2 %, Boltmaker 4 % ja Dark Mild 3,5 %.

Knowle Spring on panimon golden ale, kullankeltainen, ja sen tuoksussa on brittihiivaa ja keksiä. Maku on myös jäljittelemättömän brittiläinen: siinä on sitrushedelmien, keltaisen luumun ja hunajamelonin hedelmäisyyttä, jota vaaleat murokeksit säestävät. Humalointi on hillittyä, ja jälkimakuun jää vähän brittihiivaa kuten cask-oluissa usein, mikä ei siis ole ongelma. Tämä on keveähkö ja aurinkoinen hyvän mielen olut, jota voisi helposti juoda toisen tai kolmannenkin.

Boltmaker on väriltään punertavampi, mikä kuuluu bitteriin, ja tämän oluen tuoksuakin voisi kuvata ”caskbittermäiseksi” paremman adjektiivin puutteessa. Tyypillistä brittitavaraa joka tapauksessa. Maussa on marjapensasta, luonnonkukkia, vadelmatoffeeta ja keksiä. Humalaa on taaskin aika vähän. Nyt kun ei ole Landlordia rinnalla, tämän voisi julistaa vaikka Pohjois-Englannin parhaaksi bitteriksi, mutta toki cask-oluen kanssa kyse on aina hetkestä – joskus toinen voi olla parempi ja toisinaan toinen.

Dark Mild on alkoholipitoisuudeltaan erityisen mieto ja tummaksi olueksi brittiläisen hedelmäinen. Kuulemma se oli ollut tynnyrissään aluksi maultaan paahteisempi ja nyt parissa päivässä kehittynyt tähän suuntaan. Siinä ei ole lakritsimaista makua, jonka olin tummassa Landlordissa ollut joulukuussa maistavinani. Tämä Dark Mild oli – ainakin tässä hetkessä ja tällä tarjoilutavalla anniskeltuna – yllättävän paljon vaaleampien Taylor’s-oluiden kaltainen, väristään huolimatta. Tästäkin kyllä tykkäsin, vaikka session parhaaksi en valitsisikaan. Mild on tietenkin hieno oluttyyli ja ylipäätään turhaan aliarvostettu.  

Cask-oluen arvostuksesta puheen ollen, kuulin sivukorvalla hetken ajan viereisen pöydän keskustelua, jossa toinen osapuoli oli ilmeisesti tällaisten oluiden fani ja toinen vähän nolona siitä, ettei maistanut tuopissaan juuri muuta kuin ”väljähtyneen IPAn”. On selvää, että Suomessa real alet ovat aina olleet marginaalinen juttu, johon iso oluenystävien massa ei ole välttämättä koskaan törmännyt. Ja vaikka olisikin, pakkohan niistä ei ole tykätä. Voisi kuvitella, että useimmat suomalaisista faneista ovat tutustuneet näihin oluihin alun perin Britanniassa, eli tämän tyyppiseen tapahtumaan tullessaan monet ovat jo valmiiksi käännynnäisiä.

Brittiyleisön nuoremmat segmentit – ne amerikkalaistyylisellä craft-oluella kasvatetut – ovat sen sijaan hyvinkin haastava ja caskin tulevaisuuden kannalta kriittinen kuluttajajoukko. Päiväperhon tavoin cask-olut on aina vain hetken ajan siinä täydellisessä kunnossaan, jossa on edes teoriassa mahdollista todistaa sen olevan valtavasti kiinnostavampi kuin vastaava pullo- tai kegiolut. Oluenystävien huomiosta kilpailee 2020-luvulla suuri joukko hienoja tuotteita lukuisista olutmaista, eikä heitä ole siksi kovinkaan helppo vakuuttaa yhden tietyn perinneoluen erinomaisuudesta. Tämä brittien täytyisi silti jotenkin onnistua tekemään.

Thornbridge brittityylien jälijllä – Hopton ja Yule

Ottaen huomioon, miten keskeinen panimo Derbyshiren Thornbridge on ollut Britannian 2010-luvun craft beer -aallossa, tässä blogissa on oikeastaan sivuttu sitä yllättävän harvoin. Ongelma ei ole siinä, etteikö Thornbridgeltä tulisi uusia ja kohtalaisen kiinnostaviakin tulkintoja mitä moninaisimmista oluttyyleistä melkein liukuhihnalta. Niitä on myös ollut viime vuosina todella hyvin saatavissa Suomen jakelussa.

Käsityöoluen meri on kuitenkin nykyään niin rannaton ja välillä myrskyisäkin, että hyvätkin oluet jäävät silloin tällöin ihmisenkorkuisten aaltojen varjoon. Yhden käden sormet eivät riitä sellaisten aivan mainioiden Thornbridge-oluiden luettelemiseen, joita olen muutaman viime vuoden aikana Helsingin baareissa – tai Alkosta ja ruokakaupoista kotiin kannettuina – maistellut. Tässä postauksessa poimin lähinnä satunnaisotannalla kaksi tuoretta tapausta tarkempaan käsittelyyn.

Vaalean kultainen Hopton (4,2 %) on tuoksussaan sitruunainen, herkullisen viljainen ja hiivainen. Pientä kirpeyttä tuntuu maussa kielen takareunoilla, hunajaista makeutta on myös hiukan. Humala ei golden ale -tyylin mukaisesti tunnu pahemmin, sen ruohoinen ja sitruunainen puraisu on kevyt. Pullon etiketissä puhutaan vain East Kent Goldings -humalasta, sen sijaan Ratebeeriin postattu tuotekuvaus kertoo Pioneer- ja Bramling Cross -lajikkeista. Jotenkin tuntuisi, että tässä kyllä muutakin kuin EKG:tä on. Tämä on mukava arkiolut, jota olisi tietysti kiinnostavaa maistaa myös sen perusolemuksessa, cask-oluena.

Yule (9 %) on puolestaan nimensä perustella jouluolut, ja siihen toki myös tummanvihreää ja punaista yhdistelevä tölkkidesign viittaa. Panimon logon päällä keikkuu tonttulakki. Tämä scotch ale ei kuitenkaan ollut ennen joulua Alkon jouluolutvalikoimassa, vaan uiskenteli monopoliin käsittääkseni vasta Nuutin päivän jälkeen. Kaadetaan nyt pari kuukautta joulun jälkeen lasiin tämä punertavan ruskea olut.

Tuoksussa on tumman maltaan ohella lakritsia ja tuhkaa, melkein kuin joissain nykyaikaisemmissa stouteissa. Maultaan tämä ei ole mitenkään rankan maltainen ja paksu, pikemminkin ohuehko alkoholiprosentteihin nähden. Tölkin kuvauksessa puhutaan rusinoista, kuivatuista aprikooseista tai karamellista, mutta omiin aisteihini iskee myös jonkinlainen sitruunainen, puinen kireys. Toki myös tumman toffeinen, suklainen mallas on koko ajan taustalla, vaikka vähän häveliäästi. Yule on sekin varsin hyvä olut, mutta en ole varma, saanko siitä irti nimenomaan scotch alen ydintä.  

* * * * *

Mitä noista muista viime vuosien Thornbridge-oluista on jäänyt mieleen? Nytkin Alkossa oleva Secret World, belgialais-hollantilaistyylinen vahva luostariolut on pitkälti esikuviensa veroinen ja helposti juotava jättiläinen. Mukana sitä tekemässä on ollut Sheffieldin Saint Mars of the Desert.

Mind Games, ginitynnyreissä kypsytetty saison, kuulostaa ajatuksena hiukan karsealta mutta tuhti olut kantaa katajanmarjaisen viinavivahteen selässään ihan kunnialla. Tämä on ehdottomasti paremmasta päästä kaikkia saison-nimeä hyödyntäviä oluita, mitä tällä vuosikymmenellä olen maistanut.

Panimon imperial stoutit kuten Pardus ja Saint Petersburg eivät ole hassumpia nekään.

Bracia, kymmenprosenttinen dark ale, teki moniin vaikutuksen joskus 2010-luvun alussa, kun sitä ensimmäisiä kertoja päästiin testailemaan. Tämä olut on viittaus kelttiläisen Britannian juomiin tummalla kastanjahunajallaan ja turvesavustetulla maltaallaan. Humalalajikkeita ja erilaisia maltaita on pitkä lista, sanoisin nyt kymmenen vuotta myöhemmin melkein että turhankin paljon. Kokonaisuudessa on siis vähän liikaa kaikkea – tavallaan vaikuttava olut tämä edelleen on, historiatietoisuutensakin takia, mutta ei ehkä mauiltaan erityisen linjakas.