Timothy Taylor’s Knowle Spring, Boltmaker ja Dark Mild @Caskiviikot, Pikkulintu Ruttopuisto

Kun kävin joulun välipäivinä Ruttopuiston Pikkulinnun VÄPÄ 2023 -tapahtumassa, tein oikeastaan jo silloin mielessäni päätöksen palata paikalle heidän tammikuisille Caskiviikoilleen.

Tiedossa oli, että saman Timothy Taylor’s -panimon muita tuotteita oli tulossa tarjolle vajaa viikko Nuutinpäivän jälkeen. Bonuksena Caskiviikoille on saatu oluita myös Docks Beers -panimolta. Tapahtumahan jatkuu 31.1.2024 saakka.

Eilen iltapäivällä sitten pääsin Lönnrotinkadun olutkeitaaseen. Kolmea olutta oli cask– eli real ale -muodossa tarjolla, kaikki Timothy Taylorilta. Legendaarinen Landlord oli tilapäisesti loppu, uusi satsi on ilmeisesti korkattu jo tänään. Tiskillä nököttivät siis tynnyrilliset Knowle Springiä, Boltmakeria ja Dark Mildia. Kysyin baarista, kummalla kannattaa aloittaa, Boltmakerilla vai Knowle Springillä – kuulemma jälkimmäisellä, vaikka se on vahvempi.

Mietojahan nämä ovat alkoholipitoisuudeltaan kaikki kolme: Knowle Spring 4,2 %, Boltmaker 4 % ja Dark Mild 3,5 %.

Knowle Spring on panimon golden ale, kullankeltainen, ja sen tuoksussa on brittihiivaa ja keksiä. Maku on myös jäljittelemättömän brittiläinen: siinä on sitrushedelmien, keltaisen luumun ja hunajamelonin hedelmäisyyttä, jota vaaleat murokeksit säestävät. Humalointi on hillittyä, ja jälkimakuun jää vähän brittihiivaa kuten cask-oluissa usein, mikä ei siis ole ongelma. Tämä on keveähkö ja aurinkoinen hyvän mielen olut, jota voisi helposti juoda toisen tai kolmannenkin.

Boltmaker on väriltään punertavampi, mikä kuuluu bitteriin, ja tämän oluen tuoksuakin voisi kuvata ”caskbittermäiseksi” paremman adjektiivin puutteessa. Tyypillistä brittitavaraa joka tapauksessa. Maussa on marjapensasta, luonnonkukkia, vadelmatoffeeta ja keksiä. Humalaa on taaskin aika vähän. Nyt kun ei ole Landlordia rinnalla, tämän voisi julistaa vaikka Pohjois-Englannin parhaaksi bitteriksi, mutta toki cask-oluen kanssa kyse on aina hetkestä – joskus toinen voi olla parempi ja toisinaan toinen.

Dark Mild on alkoholipitoisuudeltaan erityisen mieto ja tummaksi olueksi brittiläisen hedelmäinen. Kuulemma se oli ollut tynnyrissään aluksi maultaan paahteisempi ja nyt parissa päivässä kehittynyt tähän suuntaan. Siinä ei ole lakritsimaista makua, jonka olin tummassa Landlordissa ollut joulukuussa maistavinani. Tämä Dark Mild oli – ainakin tässä hetkessä ja tällä tarjoilutavalla anniskeltuna – yllättävän paljon vaaleampien Taylor’s-oluiden kaltainen, väristään huolimatta. Tästäkin kyllä tykkäsin, vaikka session parhaaksi en valitsisikaan. Mild on tietenkin hieno oluttyyli ja ylipäätään turhaan aliarvostettu.  

Cask-oluen arvostuksesta puheen ollen, kuulin sivukorvalla hetken ajan viereisen pöydän keskustelua, jossa toinen osapuoli oli ilmeisesti tällaisten oluiden fani ja toinen vähän nolona siitä, ettei maistanut tuopissaan juuri muuta kuin ”väljähtyneen IPAn”. On selvää, että Suomessa real alet ovat aina olleet marginaalinen juttu, johon iso oluenystävien massa ei ole välttämättä koskaan törmännyt. Ja vaikka olisikin, pakkohan niistä ei ole tykätä. Voisi kuvitella, että useimmat suomalaisista faneista ovat tutustuneet näihin oluihin alun perin Britanniassa, eli tämän tyyppiseen tapahtumaan tullessaan monet ovat jo valmiiksi käännynnäisiä.

Brittiyleisön nuoremmat segmentit – ne amerikkalaistyylisellä craft-oluella kasvatetut – ovat sen sijaan hyvinkin haastava ja caskin tulevaisuuden kannalta kriittinen kuluttajajoukko. Päiväperhon tavoin cask-olut on aina vain hetken ajan siinä täydellisessä kunnossaan, jossa on edes teoriassa mahdollista todistaa sen olevan valtavasti kiinnostavampi kuin vastaava pullo- tai kegiolut. Oluenystävien huomiosta kilpailee 2020-luvulla suuri joukko hienoja tuotteita lukuisista olutmaista, eikä heitä ole siksi kovinkaan helppo vakuuttaa yhden tietyn perinneoluen erinomaisuudesta. Tämä brittien täytyisi silti jotenkin onnistua tekemään.

Timothy Taylor’s Landlord Dark ja Golden Best @VÄPÄ 2023 Real Ale, Pikkulintu Ruttopuisto

Kävin eilen alkuillasta Lönnrotinkadun Pikkulinnussa, joka mainosti hankkineensa joulun välipäivien jakeluun cask– eli real ale -versioita Timothy Taylorin perinteikkään panimon tuotteista Yorkshiresta. Tiskillä nököttäneistä kahdesta tynnyristä molemmat sisälsivät sattumoisin oluita, joita en ollut ennen maistanut tässä tarjoilumuodossa. Ainoastaan vaaleaa Landlordia olen Englannissa juonut tuoreena, tummaa vain pullossa ja Golden Bestiä en edes siitä.

Nyt maisteluun pääsivät siis Golden Best (3,5 %) ja Landlord Dark (4,3 %).

Ensin mainittu on vaalea mild ale – ei best bitter vaikka nimestä voisi niinkin luulla. Vaaleat mildit kävivät erittäin harvinaisiksi jo vuosikymmeniä sitten, ja tämä on varmaan harvoja edes melko yleisesti Britanniassa tarjottavia yksilöitä. Ei tummiakaan liikaa ole, vaikka ne ehkä ovat taas yleistyneetkin viime vuosina hiukan.

Kullankeltainen tai lievästi punertava olut tuoksuu herkullisen maanläheiselle brittihiivalle, maussa keksimäistä mallasta, appelsiinia tai säilykemandariinia ja jotain juurevan makuista pähkinälaatua. Olut on melkein hiilihapoton ja jopa caskiksi lämpimämmästä päästä, ei toki liikaa kumpaakaan. Humalan katkeruutta on sekä tässä että tummassa Landlordissa 25:n IBUn molemmin puolin, mikä brittityylisesti hieman tuntuu mutta pysyy lopulta kuitenkin taka-alalla. Kolme- ja puoliprosenttiseksi olueksi Golden Bestissä on runsaasti makua, mutta se ei silti ihan osu britti-caskin ihannepisteeseen omissa kirjoissani.

Tumma Landlord on kai kuitenkin mild sekin, vaikka 4,3-prosenttisena se on eri olut kuin saman panimon Dark Mild, joka taas on 3,5-prosenttinen. Dark Mild on myös vähemmän humaloitu, tosin panimon oluiden resepteissä sinänsä mennään pitkälti samoilla raaka-aineilla. Tumman Landlordin tuoksussa on lakritsia, metsänpohjaa, tummaa karamellia ja keksiä. Maussa yhdistyvät laku ja kaakaovoi samaan tapaan kuin Samuel Smithin Imperial Stoutissa, mutta siinä on myös tummaa hedelmää, nahkaa ja pulled pork -marinadia. Tämä on kieltämättä yksi parhaita tummia brittioluita, mitä aikoihin on tullut vastaan – ja nimenomaan cask-tarjoilussa sata kertaa pehmeämpi ja parempi kuin pullosta.

Eilen näitä oluita on ollut Ruttopuiston Pikkulinnussa tarjolla vielä myöhään illallakin, tämän illan tilanteesta ei ole varmaa tietoa. Taisivat kyllä sanoa tapittavansa uusia, kun eilen viiden maissa niitä tilasin. Kiva pieni kahden oluen ”festari” tuo mieleen jotkut menneiden vuosikymmenten real ale -tapahtumat, ja samainen baari sitä paitsi kertoo viettävänsä saman teeman ympärillä Caskiviikkoja 17.1.2024 alkaen.

Lontoon parhaat pubit (toinen osa)

Listaus tällä matkalla testatuista parhaista pubeista on blogikirjoituksen kolmannen osan lopussa.

Erään matkapäivän aamuna suuntasin askeleeni Chiswickiin, joka on yksi monista Suur-Lontoon esikaupunkien kylämäisistä keskuksista. Sillä on muiden vastaavien alueiden tavoin monivaiheinen historia, johon liittyy myös harvinaisen paljon olutta. Tähän syynä on ennen kaikkea kivenheiton päässä Chiswickin ytimestä, Thamesin rantatontilla sijaitseva Fuller’sin panimo.

Näiden Lontoon parhaat pubit -kirjoitusten lukijoille täytyy lausua pieni selitys ja sivuhuomio. Nimittäin Fuller’sin oluita tai Fuller’s-pubiketjun paikkoja ei listoiltani juurikaan löydy. Se ei johdu siitä, ettei Fuller, Smith & Turner olisi edelleen (nyt japanilaisen Asahin omistuksessa) yksi Britannian suosikkipanimoistani. Syy on pikemminkin tuttuus: yritän välillä kokeilla muita oluita ja muiden pubeja.

Käykää joka tapauksessa Fuller’s-pubeissa ja juokaa panimon oluita, jos olette Lontoossa. Niitä ei ole mistään päin kaupunkia kovin vaikea löytää. Pääkallonpaikalla Chiswickissä on mahdollisuus tehdä panimokierros 1800-luvulta periytyvässä Griffin Breweryssä, joka on edelleen Fuller’s-oluiden tärkein tuotantolaitos. Panimoalueen oma pubi Mawson’s Arms (Fox & Hounds) on ilmeisesti pysyvästi suljettu, mutta kylältä löytyy vaikkapa historiallinen The George & Devonshire. Myös parin muun panimon pubeja näkyi Chiswick High Roadin varrella.

Vaikka tutkin Fuller’sin kotikulmia tällä kertaa vain ulkoa päin, varsinainen kohteeni oli sekin vain muutaman kadun päässä Kew Bridge -sillan kupeessa. The Express Tavern on ollut muinoin majatalo Lontoon ja Bathin välisellä maantiellä, ja nyt se on käytännössä Kew Bridgen rautatieaseman lähikuppilana. Paikka tunnetaan hyvänä real ale -pubina, joka tarjoilee muun muassa klassikko-olutta Bass Pale Alea. Takapihalla on puutarhapöytiä.

Bass puolestaan oli toistasataa vuotta sitten Euroopan maineikkaimpia oluita ja sen valmistaja oli maailman suurin panimo. Kuten tunnettua, oluen logo punaisine kolmioineen näkyy muun muassa Manet’n taulussa Folies-Bergèren baari. Bass-olutta juotiin ensimmäisen maailmansodan edellä Helsinginkin hienoissa paikoissa kuten Kämpissä, Seurahuoneella ja Fenniassa.

Sitten Bassille kävi kuten monille entisajan johtaville olutmerkeille kävi. Se pärjäsi ensin Britannian olutteollisuuden omassa kiristyvässä kilpailussa voitokkaasti, ja jäi sitten maailmanlaajuisessa jättiläispanimoiden selviytymistaistelussa syötyjen rivistöön. Bass oli olutmerkkinä vähällä painua kokonaan unholaan, kunnes 2010-luvulla uuden omistajansa AB-InBevin siunauksella siihen taas alettiin kiinnittää enemmän huomiota.

Nykyään sitä ilmeisesti valmistaa Britannian cask-jakelua varten Carlsberg Marston Brewing Company, joka on perinteikkään Marstonin ja tanskalaisen Carlsbergin yhteisyritys. Erikoista ja vähän sekavaa – siis myös tuo belgialais-amerikkalaisen AB-InBevin ja skandinaavisen kilpailijansa rinnakkaiselo tämän oluen ympärillä. Se, että mukana on Marston’s, jonka juuret sentään ovat Bassin kotikaupungissa Burton-on-Trentissä, tuo hommaan uskottavuutta.

Pubikoira – vanhan ja vähän väsyneen oloinen labradorinnoutaja – piti minulle seuraa, kun maistelin Bass-olutta The Express Tavernin etubaarissa. Söin lounaslistalta poimimaani macaroni and cheeseä ja katselin elämänmenoa baarissa. Toisessa päädyssä istui paikallinen ukkoseurue, joka oli pamahtanut paikalle heti avaamisaikaan. Takanani olevassa pöydässä keskusteltiin lähitalojen tutuista ihmisistä ja heidän sairauksistaan. Bass sopi hiukan nuutuneeseen, rutinoituneeseen lontoolaisarkeen oikein hyvin – se oli klassisen appelsiiniarominen britti-ale, melkein Jaffa-suklaakeksin makuinen, vähän mineraalinen kuten Burtonin veteen sopisi. En tiedä, johtuiko 30°C asteen kesäsäästä, mutta olut oli ihanteellista tarjoilulämpötilaa vähän lämpimämpi. Silti se oli raikas ja oikein hyvä, ja Express Tavern joka tapauksessa visiitin väärti.

* * * * *

Tavern on muuten vanhahtava sana, joka tarkoittaa käytännössä vain pubia tai muuta paikkaa, jossa voi nauttia alkoholipitoisia juomia. Lontoossa on tietysti muitakin pubeja, joiden nimestä sama sana löytyy. Vaikka en näissä tällä kertaa käynytkään, keskustasta tulee mieleen kolme sellaista, jotka saattaisivat tarjoilemiensa oluiden vuoksi olla Lontoon-matkalaiselle kiinnostavia.

Simpsons Tavern on Cityn ytimessä, hieman salaisen oloisessa korttelin sisäpuolen talossa Cornhill-kadun numerossa 38½. Se on käsittääkseni avoinna vain aamiaisella sekä lounasaikaan. Paikan oluterikoisuus – kuten The Express Tavernin – on Bass Pale Ale.

The Museum Tavern sijaitsee puolestaan British Museumin lähistössä Bloomsburyssä, ja sen pumpusta on tyypillisesti tarjoiltu tummaa ja vahvaa Old Peculier -olutta. Tuon oluen kotipaikka on tietysti kaukainen North Yorkshire, joten siinä ei ole mitään erityisen lontoolaista, mutta eivät sitä ole useimmat muutkaan Lontoon pubeissa tarjoiltavat oluet.

The Holy Tavern oli tämän vuoden kevääseen asti nimeltään Jerusalem Tavern. Vaikka se sijaitsee yhden Lontoon vanhimmista anniskelulaitoksista kiinteistössä, nykyinen pubisisustus on itse asiassa 1900-luvun loppuvuosilta. Se on silti historiallisen näköinen, ja tiistai-iltaisin pubi valaistaan pelkillä kynttilöillä. En suoraan sanottuna tiedä tarkkaan nykyisestä oluttarjonnasta, lontoolaisen Anspach & Hobdayn oluita näyttää olevan esillä kuten ilmeisesti myös entisen omistajan St. Peter’s Breweryn.

* * * * *

Palataan alussa mainittujen neljän klassikko-oluen listalla seuraavaan. Landlord (4,2 %) on Timothy Taylor’s -panimon ikivihreä klassikko Yorkshiren varhain teollistuneista länsilaaksoista. Ollessaan hyvässä kunnossa – kuten Lontoon Putneyssa, The Bricklayer’s Arms -pubissa – se on aurinkoisen sitrushedelmäinen, ja tuoksussa ja maussa mukana on pieni vadelmakarkin lisä, ehkä hiivan ansiosta. Helppo juotavuus ei tarkoita, että Landlord olisi yksinkertainen tai tylsä olut, ja sen valmistusprosessiinkin kuuluu perinteisiä kikkoja, joita muut panimot eivät välttämättä enää käytä.

 

The Bricklayer’s Arms on rento pubi hiljaisella sivukadulla parin kulman päässä Putneyn sillasta ja siten myös Thames-joesta. Siinä on korttelin olohuoneen tunnelmaa vähän samaan tapaan kuin Eagle Ale Housessa: pelejä, iloista pulinaa ja pienoinen sisäpihaterassi. Baaritiskin vasemmalla puolella oleva pitkulainen alue oli 1800-luvulla pubin keilarata.

The Bricklayer’s Armsissa on mahdollista testata myös muita Tim Taylorin oluita kuin Landlordia. Miedompi Boltmaker oli pumpussa nytkin, Dark Mild tilapäisesti loppu. Ei tullut katsottua, onko tarjolla ruokaa, mutta joka tapauksessa kulman takana rantakadulla on nälkäisiä varten Putney Pies -ravintola täytettyine piiraineen.

* * * * *

Uudemmat trendialueet Lontoon keskustan tuntumassa kuhisevat nuorta hipsterikansaa, mutta niidenkin siimeksessä varmasti piilee monia perinteisempiä ja rauhallisempia pubeja. Itse satuin tällä kerralla The Wenlock Arms -nimiseen paikkaan Hoxtonin nopeasti muuttuvalla länsilaidalla. Ei sillä ettei täälläkin olisi ollut arki-illaksi paljon eläväistä bileporukkaa liikkeellä, mutta ikivanhan pienen lähipubin tunnelma oli tallella. Pubi oli aikoinaan David Beckhamin ja hänen isoisänsä kantapaikka.

The Wenlock Armsissa tilasin reissuni toisen tumman mild alen. Se oli Mighty Oak Breweryn Oscar Wilde (3,7 %). Ihme ettei Oscar Milde, näinä sanaleikkien aikoina. Miellyttävä olut on kyseessä, pähkinäinen ja lakritsinen, jopa parempi kuin Harvey’s Dark Mild edellisenä iltana. Päädyin juttusille erään paikallisen boheemin kanssa, joka vaikutti olevan taideteollinen muotoilija ja kertoi kasvaneensa Singaporessa mutta asuneensa jo vuosikymmeniä Hoxtonissa. Puhuimme tietysti kaupungin muutoksesta – lähikatujen korkeat kerrostalot muistuttavat jo hieman Singaporen pilvenpiirtäjä-alueita. Perinteinen työläisalue on jo kauan sitten muuttunut joksikin muuksi, rahan valtakin ajaa ihmisiä ulos, ja jopa pubi itse on saanut osansa kiinteistökehittäjien painostuksesta.

Toinen hieman samantapainen sivukadun pubi noin kilometrin lounaaseen on Sutton Arms, vanha duunarien kantakapakka ja nyttemmin iloisen iltakansan etappi. Samannimisiä pubeja on muuten Clerkenwellin ja Barbicanin nurkilla kaksi kappaletta, tämä on Great Sutton Streetillä. Sisustus on vaatimattoman kotoisa, melkein nukkavieru, mutta olutpumpuista voi löytää erikoisia valintoja. Oluet eivät siis ole välttämättä Lontoon perinteisintä caskia. Nautin vanhan tutun Jaipurin, 2000-lukulaisen perus-IPAn, jota en olekaan ennen maistanut real ale -versiona. Se oli raikkaan sitruunainen, mukava helteisen illan viimeinen terassijuoma.

Lue muut kirjoitukset:

Lontoon parhaat pubit (ensimmäinen osa)
Lontoon parhaat pubit (kolmas osa)