Lontoon parhaat pubit (kolmas osa)

On monia syitä innostua pubeista ja ihastua niihin. Jotkut pubit toimivat portteina menneisyyteen, jolloin käynti on kuin astuisi aikakoneeseen. Yksi tällainen on Nag’s Head Kensingtonissa, alle parinsadan metrin päässä kuuluisasta Harvey Nicholsin tavaratalosta. Jos blogin lukijoiden matkaseurueissa on innokkaita shoppailijamiehiä tai -naisia, tämä pubi on hyvä paikka odotella Harrodsilla tai Harvey Nicksillä kävijöitä.

Pubia pitää yli kolmenkymmenen vuoden kokemuksella 81-vuotias Kevin Moran. Hän laskee cask-pumpuista suffolkilaisen Adnams-panimon oluita, joista suosituin on kuulemma Ghost Ship. Se on yllättävänkin amerikkalaistyylinen, sitruunainen olut. Itse pidän Adnamsin miedosta Southwold Bitteristä (3,7 %), jossa on vähän samantyyppistä hedelmäisyyttä mutta enemmän englantilaisessa hengessä. Pintin hinta tässä pubissa – kuusi puntaa – oli ainoa asia, josta näki sen sijaitsevan varsin arvokkaalla alueella.  

Join myös puolikkaan pintin Adnamsin Blackshore Stoutia (4,2 %), joka oli miellyttävä, brittiläisen vähäeleinen musta perusolut. Sen pumppu oli baarin alemmalla tasolla, ja olut oli viileämpää kuin bitter – oliko tynnyri tuoreempi vai kellaritiloja kaksi erilämpöistä? Hellettä oli jälleen lähes 30 astetta, mikä varmaan voi vaikuttaa joidenkin kellarien olosuhteisiin.

Baaritiskillä notkuvat asiakkaat höpöttelivät Moranin kanssa paikallisista nyrkkeilijöistä, ehkä paksuimmalla cockney-aksentilla mitä olen missään kuullut. Isäntä kulautteli tarjoilujen välissä lasistaan olutta siinä missä asiakkaatkin. Tässä kaikessa on huvittava kontrasti ylellisen Knightsbridgen kimallukseen, mutta Nag’s Head on Nag’s Head. Sen kotikatu Kinnerton Street on muutenkin ollut jonkinlainen vanhemman Lontoon pieni jäänne ison rahan talojen varjossa. Tiskillä mainittiin muun muassa kuuluisat pikkurikolliset (ja amatöörinyrkkeilijät) Reggie ja Ronnie Kray, ja kuinka ollakaan, seinällä pöytäni vieressä oli vuoden 1951 mainos Krayn veljesten ottelusta jossain päin Lontoota. Oli helppo kuvitella, että juliste on patinoitunut seinällä suunnilleen siitä lähtien.

Vuosi sitten nähtiin kuitenkin konkreettinen osoitus siitä, että myös Nag’s Head on nuhjuisesta tunnelmastaan huolimatta osa Kensingtonin hienostoalueen tähtikarttoja. Silloin pubin isäntä Kevin Moran kutsuttiin todistajaksi Ghislaine Maxwellin oikeudenkäyntiin, jossa selviteltiin mediamoguli Robert Maxwellin tyttären osuutta liikemies Jeffrey Epsteinin seksuaalirikoksissa. Ajatuksena oli ilmeisesti, että Moran pystyisi osoittamaan, minä aikoina 1990-luvulla Ghislaine Maxwell asui pubia vastapäätä sijaitsevassa talossa ja milloin ei. En tiedä, mikä merkitys tällä todistelulla lopulta oli.

* * * * *

Tästä on hyvä jatkaa Cityn pohjoiskulmille, josta löytyy muitakin pubeja, missä entisajan erikoisuuksia on säilynyt. Siinä missä Nag’s Head on miltei kansanomaisen pubielämän museo – sisustus on täynnä krikettiin, sotaväkeen tai vanhoihin peleihin liittyvää krääsää – Samuel Smith’sin panimon pubit Holbornissa ovat elegantimmalla tavalla historiallisia.  

Princess Louise on toinen näistä nähtävyyksistä. Se on ginipalatsi-tyyppinen pubi Viktorian aikaisessa loistossaan, josta lähes kaikki miestenhuoneiden urinaaleja myöten on erikseen suojeltu. Erikoisin piirre sisätiloissa on pienten yksityisbaarien rivistö, nämä ovat siis kolmelta sivuiltaan suljettuja ”looseja”, jotka avautuvat edestä baaritiskille ja joihin pujahdetaan sivukäytävien kautta. Seurue saa istua kopperossa näkemättä etubaarin asiakkaita, lähinnä baarimikon. Jos tällainen on vapaana, istahda muitta mutkitta sinne.

Paitsi näyttävän arkkitehtuurinsa takia, Princess Louise poikkeaa muista Lontoon pubeista myös cask-valikoimallaan. Tarkemmin sanoen valikoimaa ei ole, vaan pumpussa on vain yhtä olutta, Sam Smithin Old Brewery Bitteriä (OBB). Panimo väittää olevansa ainoa, jonka real ale lasketaan muinaiseen tapaan tammitynnyreistä – muutenhan caskit tapaavat olla metallisia. En tiedä enempää tästä tavasta tai sen vaikutuksesta olueen. Joka tapauksessa OBB (4 %) on jälleen yksi erinomainen brittiläinen real ale, ehkä reissun toiseksi omaperäisin Harvey’s Sussex Bestin jälkeen. Jotain samaakin näissä oluissa oli, eli OBB:ssa on maltaisen, melkein lakritsimaisella tavalla maanläheisen makunsa taustalla myös pieni greipin puraisu – ja aivan kuin jotain hieman villihiivaa muistuttavaa.

Jos joku haluaa käydä vilkaisemassa sen toisenkin Sam Smith’s-pubin samassa kaupunginosassa, se on nimeltään The Cittie of Yorke (22 High Holborn, lähellä Chancery Lanen metroa). Tämän pubin äärimmäisen komea, tummanpuhuva sisustus ei ole keskiaikaa tai barokkia vaan 1920-lukua, mutta kyseessä on silti todellinen oluen katedraali, hämärä ja viileä goottilainen sali suojassa lähikatujen liikennevilinältä. Jälleen tarjolla on vain yksi real ale -olut, Old Brewery Bitter, mutta varmasti panimon mainio lakritsanmakuinen stout maistuu myös tavallisena hanaoluena, jos vaihtelun kaipuu iskee.

* * * * *

Tähän väliin lukuvinkki. Kun istun pubeissa itsekseni, lueskelen mielelläni romaania – se tuntuu sopivammalta tavalta rauhoittua paikan henkeen kuin puhelimen selailu. Sitä paitsi ainakin Nag’s Head kieltää avoimesti mobiililaitteet, ja pubin isäntä saattaa tulla tiskin takaa kettuilemaan suositusta rikkoville kännykän räplääjille.

Pubeihin ja real ale -olueen heijastuu maailman muutos – myös Lontoon kaupungin muuttuminen ajassa – ja jokin katoavaisuuden, häviävien hetkien, elegian tunnelma. Kirja, jota tällä kertaa luin, ei liity juurikaan olueen mutta vahvasti Lontoon muutokseen kyllä. Se oli Penelope Fitzgeraldin hieno Offshore, vuoden 1979 Booker Prize -voittaja, jota valitettavasti ei kai ole suomennettu.

Romaanissa eletään svengaavan 60-luvun varjopuolta Battersea Reachin rantaan kiinnittyneillä asuntolaivoilla. Vaatimatonta mutta boheemia menoa uhkaavat paitsi modernin maailman houkutukset ja henkilöhahmojen vaikeat elämäntilanteet, myös vanhojen laivojen jatkuvasti rapistuva kunto. Jokin laivojen lähistöllä oleva panimokin mainitaan, parisataa metriä Battersean sillalta yläjuoksulle, mutta en tiedä kenen panimosta on ollut kyse.

Kirjakauppasuositukseni on muuten tällä kertaa John Sandoe Books (10 Blacklands Terrace) Chelseassa, Sloane Squaren metroaseman lähellä. Tässä on Kirjaluotsin esittely Penelope Fitzgeraldin Offshoresta.

* * * * *

Kuumista säistä huolimatta Lontoon-matka oli hieno, ja pubejahan jää aina yllin kyllin seuraavillekin reissuille – sen lisäksi että niitä on tuhansittain muuallakin Britanniassa. Tämän viikon 40-asteiset säät saarivaltiossa ovat tietysti muistuttaneet taas, että ilmastonmuutos on totisinta totta, mistä seuraa aiheellisestikin eettisiä pohdintoja lentomatkailun tulevaisuudesta. Oluiden metsästäjlle cask-olut kun on yhä asia, jonka kokeakseen koko laajuudessaan on matkustettava Englantiin tai muihin Yhdistyneen kuningaskunnan osiin.

Caskia eli real alea, tynnyristä laskettua elävää olutta, ei tule pitää itsestäänselvyytenä, vaikka se onkin niin tyypillinen ja perinteinen osa pubikulttuuria Britanniassa. Osa olutporukasta suhtautuu cask-olueen intohimoisesti, ja osa kokee sen vanhanaikaisena, epämuodikkaana, tylsänäkin. Jälkimmäinen käsitys voi joskus johtua ennakkoluulosta pikemminkin kuin kokemusperäisestä arviosta, mutta asenteita ei ole helppoa muuttaa. Tosin – kuten Pete Brown sanoo – myös monet niistä, jotka eivät juo caskia, pitävät sitä brittipubin sieluna.

Ja kuitenkin sen osuus Britannian pubeissa juodusta oluesta jatkaa pienenemistään. Viimeisten 15 vuoden aikana Amerikasta kopioitu ”craft beer” on osoittautunut vaaralliseksi kilpailijaksi (tosin cask voi hyvin olla craftia ja päinvastoin, mutta nämä silti mielletään usein eri asioina). Ongelmallista on sekin, että monet perinnetietoiset cask-oluen ihailijat haluaisivat sen olevan aina yhtä huokeaa kuin kultaisissa muistoissa. Usein se on nykyäänkin pubin edullisin olut, vaikka sen valmistus ei ole mitenkään poikkeuksellisen halpaa, ja oikea säilytys vaatii paljon vaivaa ja osaamista. Pilaantumisriski on kova. Silti parhaimmillaan nämä perinteiset brittioluet ovat upeampia kuin melkein mikään olut maailmassa.

Palaa edellisiin osiin:

Lontoon parhaat pubit (ensimmäinen osa)
Lontoon parhaat pubit (toinen osa)     

* * * * *

Kaikki pubit (ei missään järjestyksessä)

Kolmiosaisessa Lontoon parhaat pubit -postauksessa mainituista pubeista seuraavissa ehdin käydä viime viikon Lontoon-matkalla. Postinumeroalueen jälkeen on mainittu pubia lähiin metroasema.

The Royal Oak, 44 Tabard Street, SE1 (Borough)
Eagle Ale House, 104 Chatham Road, SW11 (Clapham South)
Sutton Arms, 16 Great Sutton Street, EC1V (Old Street)
The Express Tavern, 56 Kew Bridge Road, TW8 Brentford (Gunnersbury)
Princess Louise, 208 High Holborn, WC1V (Holborn)
Nag’s Head, 53 Kinnerton Street, SW1X (Knightsbridge)
The Bricklayer’s Arms, 32 Waterman Street, SW15 (Putney Bridge)
The Wenlock Arms, 26 Wenlock Road, N1 (Old Street)
The Harp, 47 Chandos Place, WC2N (Leicester Square)

Advertisement

Lontoon parhaat pubit (toinen osa)

Listaus tällä matkalla testatuista parhaista pubeista on blogikirjoituksen kolmannen osan lopussa.

Erään matkapäivän aamuna suuntasin askeleeni Chiswickiin, joka on yksi monista Suur-Lontoon esikaupunkien kylämäisistä keskuksista. Sillä on muiden vastaavien alueiden tavoin monivaiheinen historia, johon liittyy myös harvinaisen paljon olutta. Tähän syynä on ennen kaikkea kivenheiton päässä Chiswickin ytimestä, Thamesin rantatontilla sijaitseva Fuller’sin panimo.

Näiden Lontoon parhaat pubit -kirjoitusten lukijoille täytyy lausua pieni selitys ja sivuhuomio. Nimittäin Fuller’sin oluita tai Fuller’s-pubiketjun paikkoja ei listoiltani juurikaan löydy. Se ei johdu siitä, ettei Fuller, Smith & Turner olisi edelleen (nyt japanilaisen Asahin omistuksessa) yksi Britannian suosikkipanimoistani. Syy on pikemminkin tuttuus: yritän välillä kokeilla muita oluita ja muiden pubeja.

Käykää joka tapauksessa Fuller’s-pubeissa ja juokaa panimon oluita, jos olette Lontoossa. Niitä ei ole mistään päin kaupunkia kovin vaikea löytää. Pääkallonpaikalla Chiswickissä on mahdollisuus tehdä panimokierros 1800-luvulta periytyvässä Griffin Breweryssä, joka on edelleen Fuller’s-oluiden tärkein tuotantolaitos. Panimoalueen oma pubi Mawson’s Arms (Fox & Hounds) on ilmeisesti pysyvästi suljettu, mutta kylältä löytyy vaikkapa historiallinen The George & Devonshire. Myös parin muun panimon pubeja näkyi Chiswick High Roadin varrella.

Vaikka tutkin Fuller’sin kotikulmia tällä kertaa vain ulkoa päin, varsinainen kohteeni oli sekin vain muutaman kadun päässä Kew Bridge -sillan kupeessa. The Express Tavern on ollut muinoin majatalo Lontoon ja Bathin välisellä maantiellä, ja nyt se on käytännössä Kew Bridgen rautatieaseman lähikuppilana. Paikka tunnetaan hyvänä real ale -pubina, joka tarjoilee muun muassa klassikko-olutta Bass Pale Alea. Takapihalla on puutarhapöytiä.

Bass puolestaan oli toistasataa vuotta sitten Euroopan maineikkaimpia oluita ja sen valmistaja oli maailman suurin panimo. Kuten tunnettua, oluen logo punaisine kolmioineen näkyy muun muassa Manet’n taulussa Folies-Bergèren baari. Bass-olutta juotiin ensimmäisen maailmansodan edellä Helsinginkin hienoissa paikoissa kuten Kämpissä, Seurahuoneella ja Fenniassa.

Sitten Bassille kävi kuten monille entisajan johtaville olutmerkeille kävi. Se pärjäsi ensin Britannian olutteollisuuden omassa kiristyvässä kilpailussa voitokkaasti, ja jäi sitten maailmanlaajuisessa jättiläispanimoiden selviytymistaistelussa syötyjen rivistöön. Bass oli olutmerkkinä vähällä painua kokonaan unholaan, kunnes 2010-luvulla uuden omistajansa AB-InBevin siunauksella siihen taas alettiin kiinnittää enemmän huomiota.

Nykyään sitä ilmeisesti valmistaa Britannian cask-jakelua varten Carlsberg Marston Brewing Company, joka on perinteikkään Marstonin ja tanskalaisen Carlsbergin yhteisyritys. Erikoista ja vähän sekavaa – siis myös tuo belgialais-amerikkalaisen AB-InBevin ja skandinaavisen kilpailijansa rinnakkaiselo tämän oluen ympärillä. Se, että mukana on Marston’s, jonka juuret sentään ovat Bassin kotikaupungissa Burton-on-Trentissä, tuo hommaan uskottavuutta.

Pubikoira – vanhan ja vähän väsyneen oloinen labradorinnoutaja – piti minulle seuraa, kun maistelin Bass-olutta The Express Tavernin etubaarissa. Söin lounaslistalta poimimaani macaroni and cheeseä ja katselin elämänmenoa baarissa. Toisessa päädyssä istui paikallinen ukkoseurue, joka oli pamahtanut paikalle heti avaamisaikaan. Takanani olevassa pöydässä keskusteltiin lähitalojen tutuista ihmisistä ja heidän sairauksistaan. Bass sopi hiukan nuutuneeseen, rutinoituneeseen lontoolaisarkeen oikein hyvin – se oli klassisen appelsiiniarominen britti-ale, melkein Jaffa-suklaakeksin makuinen, vähän mineraalinen kuten Burtonin veteen sopisi. En tiedä, johtuiko 30°C asteen kesäsäästä, mutta olut oli ihanteellista tarjoilulämpötilaa vähän lämpimämpi. Silti se oli raikas ja oikein hyvä, ja Express Tavern joka tapauksessa visiitin väärti.

* * * * *

Tavern on muuten vanhahtava sana, joka tarkoittaa käytännössä vain pubia tai muuta paikkaa, jossa voi nauttia alkoholipitoisia juomia. Lontoossa on tietysti muitakin pubeja, joiden nimestä sama sana löytyy. Vaikka en näissä tällä kertaa käynytkään, keskustasta tulee mieleen kolme sellaista, jotka saattaisivat tarjoilemiensa oluiden vuoksi olla Lontoon-matkalaiselle kiinnostavia.

Simpsons Tavern on Cityn ytimessä, hieman salaisen oloisessa korttelin sisäpuolen talossa Cornhill-kadun numerossa 38½. Se on käsittääkseni avoinna vain aamiaisella sekä lounasaikaan. Paikan oluterikoisuus – kuten The Express Tavernin – on Bass Pale Ale.

The Museum Tavern sijaitsee puolestaan British Museumin lähistössä Bloomsburyssä, ja sen pumpusta on tyypillisesti tarjoiltu tummaa ja vahvaa Old Peculier -olutta. Tuon oluen kotipaikka on tietysti kaukainen North Yorkshire, joten siinä ei ole mitään erityisen lontoolaista, mutta eivät sitä ole useimmat muutkaan Lontoon pubeissa tarjoiltavat oluet.

The Holy Tavern oli tämän vuoden kevääseen asti nimeltään Jerusalem Tavern. Vaikka se sijaitsee yhden Lontoon vanhimmista anniskelulaitoksista kiinteistössä, nykyinen pubisisustus on itse asiassa 1900-luvun loppuvuosilta. Se on silti historiallisen näköinen, ja tiistai-iltaisin pubi valaistaan pelkillä kynttilöillä. En suoraan sanottuna tiedä tarkkaan nykyisestä oluttarjonnasta, lontoolaisen Anspach & Hobdayn oluita näyttää olevan esillä kuten ilmeisesti myös entisen omistajan St. Peter’s Breweryn.

* * * * *

Palataan alussa mainittujen neljän klassikko-oluen listalla seuraavaan. Landlord (4,2 %) on Timothy Taylor’s -panimon ikivihreä klassikko Yorkshiren varhain teollistuneista länsilaaksoista. Ollessaan hyvässä kunnossa – kuten Lontoon Putneyssa, The Bricklayer’s Arms -pubissa – se on aurinkoisen sitrushedelmäinen, ja tuoksussa ja maussa mukana on pieni vadelmakarkin lisä, ehkä hiivan ansiosta. Helppo juotavuus ei tarkoita, että Landlord olisi yksinkertainen tai tylsä olut, ja sen valmistusprosessiinkin kuuluu perinteisiä kikkoja, joita muut panimot eivät välttämättä enää käytä.

 

The Bricklayer’s Arms on rento pubi hiljaisella sivukadulla parin kulman päässä Putneyn sillasta ja siten myös Thames-joesta. Siinä on korttelin olohuoneen tunnelmaa vähän samaan tapaan kuin Eagle Ale Housessa: pelejä, iloista pulinaa ja pienoinen sisäpihaterassi. Baaritiskin vasemmalla puolella oleva pitkulainen alue oli 1800-luvulla pubin keilarata.

The Bricklayer’s Armsissa on mahdollista testata myös muita Tim Taylorin oluita kuin Landlordia. Miedompi Boltmaker oli pumpussa nytkin, Dark Mild tilapäisesti loppu. Ei tullut katsottua, onko tarjolla ruokaa, mutta joka tapauksessa kulman takana rantakadulla on nälkäisiä varten Putney Pies -ravintola täytettyine piiraineen.

* * * * *

Uudemmat trendialueet Lontoon keskustan tuntumassa kuhisevat nuorta hipsterikansaa, mutta niidenkin siimeksessä varmasti piilee monia perinteisempiä ja rauhallisempia pubeja. Itse satuin tällä kerralla The Wenlock Arms -nimiseen paikkaan Hoxtonin nopeasti muuttuvalla länsilaidalla. Ei sillä ettei täälläkin olisi ollut arki-illaksi paljon eläväistä bileporukkaa liikkeellä, mutta ikivanhan pienen lähipubin tunnelma oli tallella. Pubi oli aikoinaan David Beckhamin ja hänen isoisänsä kantapaikka.

The Wenlock Armsissa tilasin reissuni toisen tumman mild alen. Se oli Mighty Oak Breweryn Oscar Wilde (3,7 %). Ihme ettei Oscar Milde, näinä sanaleikkien aikoina. Miellyttävä olut on kyseessä, pähkinäinen ja lakritsinen, jopa parempi kuin Harvey’s Dark Mild edellisenä iltana. Päädyin juttusille erään paikallisen boheemin kanssa, joka vaikutti olevan taideteollinen muotoilija ja kertoi kasvaneensa Singaporessa mutta asuneensa jo vuosikymmeniä Hoxtonissa. Puhuimme tietysti kaupungin muutoksesta – lähikatujen korkeat kerrostalot muistuttavat jo hieman Singaporen pilvenpiirtäjä-alueita. Perinteinen työläisalue on jo kauan sitten muuttunut joksikin muuksi, rahan valtakin ajaa ihmisiä ulos, ja jopa pubi itse on saanut osansa kiinteistökehittäjien painostuksesta.

Toinen hieman samantapainen sivukadun pubi noin kilometrin lounaaseen on Sutton Arms, vanha duunarien kantakapakka ja nyttemmin iloisen iltakansan etappi. Samannimisiä pubeja on muuten Clerkenwellin ja Barbicanin nurkilla kaksi kappaletta, tämä on Great Sutton Streetillä. Sisustus on vaatimattoman kotoisa, melkein nukkavieru, mutta olutpumpuista voi löytää erikoisia valintoja. Oluet eivät siis ole välttämättä Lontoon perinteisintä caskia. Nautin vanhan tutun Jaipurin, 2000-lukulaisen perus-IPAn, jota en olekaan ennen maistanut real ale -versiona. Se oli raikkaan sitruunainen, mukava helteisen illan viimeinen terassijuoma.

Lue muut kirjoitukset:

Lontoon parhaat pubit (ensimmäinen osa)
Lontoon parhaat pubit (kolmas osa)

Lontoon parhaat pubit (ensimmäinen osa)

Listaus tällä matkalla testatuista parhaista pubeista on blogikirjoituksen kolmannen osan lopussa.

Suurkaupunkia, jossa on kai edelleen pitkälti päälle 3 000 pubia, on mahdoton tiivistää yhteen blogitekstiin, edes moniosaiseen. Jokainen valitsee suosikkipaikkansa joillain kriteereillä. Usein niitä ei edes selitetä auki varsinkaan kaupallisemmissa artikkeleissa ja listauksissa. Nytpä kerrotaan, ja tämänkertaisilla Lontoon-kierroksillani perusteluita on kaksi.

  • Matkan aikana pitää ehtiä maistamaan vähintään seuraavia neljää klassikko-olutta tynnyristä ”elävänä” tarjoiltuna (cask eli real ale). Oluiksi valikoituivat: Harvey’s Sussex Best, Bass Pale Ale, Timothy Taylor’s Landlord ja Samuel Smith’s Old Brewery Bitter.
  • Pubeissa tulee olla riittävästi aitoa tunnelmaa ja esimerkiksi vanhanaikaisia bitter- tai mild-oluita pumpuissa, ja pubien pitää osata luotettavien lähteiden mukaan pitää oluet hyvässä tarjoilukunnossa.

Pubeja ja niiden paremmuutta voi tietysti arvioida monella muullakin tavalla. Joku arvostaa uudempien, amerikkalaistyylisten oluiden saatavuutta, ja toisille historiallinen pubiarkkitehtuuri tai vaikka korttelipubin mutkaton tunnelma ja ihmiset ovat tärkeämpiä kuin juomat. Osa pubiasiakkaista on ruoan arvostajia. Lontoossa voisi toki tehdä monia muunlaisia pubikierroksia kuin omani – ehkä kerään vinkkejä niistä johonkin tulevaan blogijuttuuni.

Eikä tämä kyllä ole ensimmäinen visiittini Lontooseen, mutta nyt tarkoitus on tehdä pubitestejä järjestelmällisemmin kuin aikaisemmilla matkoilla. Aikaa on sen verran, että muitakin oluita ehdin maistaa kuin yllä mainitut neljä. Maantieteellisesti liikutaan vähän eri alueilla kuin missä ennen olen käynyt, ja muu ohjelma pysyy minimissä. Ei teatteriesityksiä, ei pitkiä illallisia tai museokäyntejä. Pari kirjakauppaa ehkä mahtuu pubihommien väliin, ja tietysti paljon kävelyä ja kaupunkikuvan ihmettelyä.

* * * * *

Koska edellä mainitut oluet ohjasivat pubivalintojani tällä matkalla, ensimmäiseksi etapiksi osui Harvey’s Breweryn omistamista Lontoon pubeista ehkä tunnetuin, The Royal Oak Borough’n metroaseman lähellä. (Tiedoksi Harvey’sin pubeista kiinnostuneille: muut kaksi ovat The Phoenix Claphamissa ja Cat’s Back Wandsworthissa.) Harvey’s on siis yksi verraten harvoja edelleen itsenäisenä toimivia historiallisia brittipanimoita; se perustettiin vuonna 1790 kotikaupunkiinsa Lewesiin Sussexin kreivikunnassa.

Sussex Best (4 %) on panimon lippulaivaolut, jota saa Lontoossa myös monista muista kuin Harvey’sin itsensä omistamista pubeista (ks. kartta). Tämä on klassisten brittiläisten real ale -oluiden joukossa sikäli kummajainen, että siitä puhuttaessa tulee toisinaan esiin Belgia. Sussex Bestia on verrattu Orvalin luostariolueen, ja Brasserie de la Sennen nokkamies Yvan De Baets on kertonut saaneensa siitä innoituksen 2000-luvun klassikko-oluisiinsa Zinnebiriin ja Taras Boulbaan.

En ollut maistanut tätä olutta koskaan ennen, ja The Royal Oakissa se olikin aivan loistavassa kunnossa ja todella hyvää. Se tuoksuu vähän metsämarjoille tai tummille hedelmille, maku on kuivahko, hedelmäisen maltainen, ei katkera. ”Belgialainen” elementti on mahdollista erottaa taka-alalta, se on siis jonkinlainen Brettanomyces-villihiivaa muistuttava maku, hyvin lievä kyllä. Kun maistoin tätä olutta myöhemmin The Express Tavern -pubissa (ks. seuraava postaus), se oli vähän hallitsevampi. 

Muissa The Royal Oakin pumpuissa olivat Harvey’s-panimon Dark Mild, IPA ja kausiolut Tom Paine. Dark Mild (3 %) oli mataliin prosentteihinsa nähden maukas olut, hedelmäsuklaan tuoksuinen, miedon pähkinäsuklaisen makuinen vähän tšekkiläiseen tyyliin, mutta pienellä sitruksen puraisulla. Jonkin verran sen mietous kuitenkin veti lopputulosta vetisen puolelle. Tom Paine (5,5 %) juhlistaa ”Yhdysvaltain vallankumouksen isäksi” kutsuttua filosofia ja valtiotieteilijää, joka asui tasavaltaisena pidetyssä Lewesissa ennen muuttoaan Amerikan siirtokuntiin Benjamin Franklinin avustuksella.

Tom Paine on Sussex Bestin tavoin yksi niistä oluista, joissa panimon pitkän linjan osaaminen ja cask-käymisen tekniikka yhdistyvät täydellisesti. Olut on premium bitter, väriltään kastanjan ja oranssin väliltä, ja maku on selkeästi maltainen, hiivaesterien hedelmäinen, miedosti pähkinäinen ja maanläheinen, ja siinä on addiktoivaa säilötyn sitrushedelmän makua. Harmi jos tämä on saatavana vain heinäkuussa – USA:n itsenäisyyspäivän ympäristössä – koska kyseessä lienee yksi panimon parhaita oluita. Muutakin Harvey’sin tuotantoa The Royal Oak tarjoilee pulloversioina, esimerkiksi Old Alea ja Porteria.

Pubina The Royal Oak on kyllä perinteikäs, Viktorian aikaisessa kulmatalossa sijaitseva tunnelmallinen paikka. Se on sisätiloistaan melko simppeli, tyylillä kunnostettu, ja 1800-luvusta muistuttavaa koristeluakin on jäänyt. Arkena se oli alkuillasta aika rauhallinen, kahdesta muusta seurueesta toinen koostui paikallisista herrasmiehistä (ulkonäön ja puheiden perusteella ehkä CAMRA-konkareita?) ja toinen parivaljakko vaikutti amerikkalaiselta. Olin paikalla viime viikon alussa, jolloin The Royal Oakin sisätilat olivat tuuletuksesta huolimatta hiukan lämpimät – en tiedä miten siellä tämän viikon katastrofihelteillä on pärjätty.

* * * * *

Seuraavaa pubikohdetta valitessa Borough’n jälkeen voi keskittyä vaikka siihen, haluaako testata Harvey’s Sussex Bestiä vertailun vuoksi toisessakin paikassa vaiko siirtyä vieläkin viihtyisämpään Etelä-Lontoon korttelipubiin.

Jos valitset ensimmäisen vaihtoehdon, mene joen pohjoispuolelle Covent Gardenin liepeille. Siellä on The Harp. Kävelymatkaa on reilut 3 km, tai sitten voit ajella Northern Linen etelään menevällä linjalla ensin Borough’sta Kenningtoniin ja sieltä saman linjan toisella haaralla Leicester Squarelle. The Harp on Fuller’sin pubiketjuun kuuluva paikka, joten sen keskeinen hanatuote on tietenkin Fuller’s London Pride. Se olut on tässä pubissa hienossa kunnossa, mutta niin on myös Harvey’s Sussex Best.

Jos taas mielit poispäin keskustasta rauhallisempaan esikaupunkipubiin, jatka Borough’sta esimerkiksi metrolla Clapham Southiin ja kävele Eagle Ale Houseen. Patikointia on jonkin verran, mutta se kannattaa. Pubi sijaitsee tavallisella, hyvin voivalla asuinalueella, jota on kutsuttu muun muassa Battersean ”Vaippalaaksoksi” (Nappy Valley) lapsiperheiden määrän takia. Lähellä on kyllä myös vilkas Northcote Road, jolla on muitakin ravintoloita ja baareja.

Eagle Ale House on hiljaisemman Chatham Roadin mäessä, ja se on Twitter-bionsa mukaan ainoa lontoolainen pubi, joka on koskaan päässyt CAMRAn Good Beer Guiden kanteen. Vaikka sen juuret ulottuvat 1800-luvulle, se on nykyään ennen kaikkea korttelin olohuone, jonka mainioiden real ale -pumppujen tarjonta vaihtuu lukuisia kertoja vuodessa. Isompia itsenäisiäkään panimoita ei tällä kertaa hanalätkissä näkynyt. Kahta pumppua miehitti vuonna 2005 perustettu Surrey Hills Brewery, joka sijaitsee Dorkingissa kymmenisen kilometriä Suur-Lontoon ulkopuolella.

Eagle Ale House ei siis kuulunut alussa mainittujen neljän klassikko-oluen vartijoihin, mutta se on esimerkki sympaattisesta korttelipubista, jossa ketterät uudemmat pienpanimot ovat valttia. Surrey Hillsin tuotteet olivat kuitenkin suhteellisen perinteisiä. Vaaleahko Shere Drop (4,2 %) palkittiin vuoden 2019 Great British Beer Festivalissa merkittävällä Supreme Champion Beer of Britain -tunnustuksella. Oma suosikkini oli silti mieto Ranmore Ale (3,8 %), jossa oli prosenttilukemaansa nähden huomattavasti makua.

Näillä eväillä Eagle Ale Housen meininki oli kotoisaa ja jälleen kiistämättä peribrittiläistä. Helteisenä iltana pubin takapihan puutarhapöydissä oli mukava istuskella ja ottaa rauhallisesti. Kai Lontoon keskustan kiireestä välillä kannattaa paeta väljemmille vesille. Jos olisin halunnut vielä etsiä uutta pubia joen eteläpuolelta, olisin saattanut kävellä Clapham Junctionin asemalle ja käväistä siellä The Falcon -nimisessä paikassa. Tämän postauksen seuraavissa osissa jatketaan kuitenkin aivan eri puolella Lontoota ja hypitään kartalla ja ajassa muutenkin sinne tänne.

Jatka seuraaviin osiin:

Lontoon parhaat pubit (toinen osa)
Lontoon parhaat pubit (kolmas osa)

Juhlaolut Momentin 30 Vuotta Bitter Ale @Hilpeä Hauki

Kävelin tänään puolenpäivän jälkeen Sörnäisten läpi, ja muistin yhtäkkiä Kalaravintoloiden 30-vuotisjuhlat. En viime viikolla päässyt niihin, koska olin pohjoisessa talvilomamatkalla.

Päätin käydä vilkaisemassa, olisiko ketjun juhlaolutta vielä hanassa Hilpeässä Hauessa. Hauki itse täyttää toki tänä vuonna “vasta” 28 vuotta – toisin kuin 30-vuotiaat Janoinen Lohi ja Vastarannan Kiiski – mutta silti tätä bitteriä tänään Hauenkin hanassa oli.

Hilpeä Hauki remontoitiin kolme vuotta sitten keväällä, jolloin aikaisempi kellertävä patina sai tehdä tietä tumman puun ja muiden tyylikkäiden materiaalien päällystämille pinnoille. Vaikka periaatteessa vastustan pitkän linjan baarien sisustusmuutoksia, tähän uuteen ilmeeseen on ollut kohtalaisen helppo tottua. Myös olutvalikoima on pysynyt melko belgialaispainotteisena, mikä Kalojen ulkopuolella on tietysti näinä aikoina jo harvinaista.

Alkuiltapäivän rauha hyvässä pubissa on oma juttunsa. Hiljaisuutta rikkoo vain baarihenkilökunnan jutustelu jonkun kanta-asiakkaan kanssa, sanoja ei kuule mutta keskustelun sävy luo tuttavallista tunnelmaa. Pöly laskeutuu ikkunoista tunkeutuville valonsäteille. Mieto siivousaineen lemahdus vaihtuu vähitellen muihin pubin tavallisiin tuoksuihin, vaikka tupakka ei ole enää koko ravintolatilaa vuosikausiin hallinnutkaan. Hauen kirjahyllystä löytyi vuoden 2002 Good Beer Guide, juuri sellainen kirja jota minunlaiseni jäärä mielellään hajamielisesti selailee olutta siemaillessa.

Bitter Ale on Momentin-konsernin ensimmäiselle juhlaoluelle (5,2 %) tietysti juuri oikea nimi, koska se on perinteinen brittiläinen pubiolut. Ei tämä olut valtavan katkera ole, mutta se ei ole (nimestä huolimatta) bitterin pointtikaan. Olut on lasissa melko samea, suunnilleen kinuskin värinen. Tuoksu on herkullisen karamellinen ja siinä on brittityyliin jonkinlaista hedelmää, ehkä kaneliomenaa.

Suutuntuma on kuohkea ja pehmeä, siinä ei ole mitään sellaista vaatimatonta ohuutta, johon joskus suomalaisissa bitter-jäljitelmissä törmää. Maussa on karamellia, satsumaa, jotain muuta mausteista hedelmää, ruohoa ja kalkkia tai liitua. Mausteisuutta selittää ilmeisesti myös käytetty humalalajikekin, se on brittiläinen Godiva. Jälkimaussa on pieni katkeruuden pisto, mutta sitä ei ole paljon.

Kuten Ardekin omassa raportissaan pohti, olisi tietysti mielenkiintoista päästä maistamaan tätä cask-versiona. Aivan loistavaa on näinkin saada hanaolueksi brittityylinen peruspubiolut Suomesta, ja vielä sellainen, joka osaa yhtäaikaisesti kunnioittaa heikäläisiä perinteitä ja tunnustaa vähän moderniakin väriä. Olisipa tällaisia enemmän. Hanalätkän perusteella oluen tekijä on Mallaskoski, joka nykyisellään kuuluu sekin Kalaravintoloita hallinnoivaan Momentin-yhtiöön.  

ESB – ja Työmies ESB

Yksi maailman arvostetuimmista oluista, lontoolaisen Fuller’sin ESB ei vielä syntyessään 1970-luvun alussa ollut mikään oma oluttyylinsä. Lyhenteen taustalla ovat sanat extra special bitter, mikä tarkoittaa käytännössä herraskaista versiota tuon ajan perusoluesta eli bitteristä.

Duunari joi aina pubin halvinta olutta, paremman salongin puolelle kokoontuvat knalli- ja sateenvarjomiehet sitten jotain “parempaa laatua”. Pelkän ordinary bitterin ja 5–6-prosenttisen ESB:n väliin mahtuu vielä ainakin best bitter. Special bitter tai ESB on luomakunnan kruunu, mitä brittipanimon arkikäyttöön tarkoitettuihin luomuksiin tulee.

Vaikka oluen kuluttajakuntaan ylipäänsä ovat historian eri vaiheissa kuuluneet monetkin yhteiskuntaryhmät aina aatelisiin ja kuninkaallisiin saakka, tyypillisimmin olut on ehkä ollut rahvaan janojuoma. Jos Suomen kaupungeista pitäisi nimetä se, jolla yhä tänä päivänä on työläishenkinen, urbaanin junttimainen imagonsa, Pori tulisi etsimättä mieleen. (Tampereella punaista on nykyään lähinnä ratikka.) Ruosniemen Panimo operoi sieltä käsin, ja vaikka he tekevät “identiteettilupauksensa” mukaan insinöörikansan olutta, usein insinöörien alaisuudessa työskentelee myös tavallisia känsäkouria.

Noin 50 vuotta on kulunut Fuller’sin ESB:n lanseeraamisesta, mutta yhä kolmikirjaiminen lyhenne vie edelleen ajatukset juuri tuohon lontoolaiseen (nykyään japanilaisomisteiseen) perinnepanimoon ja sen olueen. Asiaa ei muuta se, että ESB:itä ovat sittemmin tehneet kymmenet ellei sadat muut panimot eri mantereilla. Jokaisen ESB:ksi itseään kutsuvan oluen laatumittari on silti tavallaan edelleen se, miten se vertautuu Fuller’sin lippulaivaolueen.

Siispä: jos avaan toisen panimon ESB:n, onko se aito asia, tai edes lähellä?

Kun ESB on ESB, mikä on esimerkiksi Ruosniemen Työmies ESB?

Ei kai auta kuin maistaa.

Työmies ESB (5,6 %) on melkein mahonginpunainen, aavistuksen samea ja vähän marjaisen tuoksuinen olut. Maltainen makeus on maussa pääroolissa, mikä ei tyylilajiin nähden ole huono juttu. Jostain, ehkä humalasta, tulee mukaan myös pientä pihkaista särmää. Tässä on paljon sellaisia aineksia, joista mielellään näkisin kotimaistenkin panimoiden hiovan huipputuotteita.

Ihan täysin kokonaisuus ei kuitenkaan tunnu pysyvän hanskassa. Vähän tulee mieleen mökin ruokakaappi keväällä – ylivuotinen karpalohillo, edellisen kesän kyläjuhlilta ostettu kuusenkerkkätee ja niin poispäin. Hiivakin kurkistaa muiden ainesten takaa. Ei kaikki aivan toivottuja tuoksuja ja makuja, mutta useimmat varmaan asiallisia. Brittihiivat tuottavat bittereihin joskus yllättäviäkin hedelmäisiä efektejä.  

Mietin myös tölkkien välistä konsistenssia: kun luen Arden arviota viime viikolta, hän ei mainitse lainkaan näitä marjaisempia piirteitä (joista Reittausblogi toisaalta tämän oluen edeltäjää, Työmies RSB:tä arvioidessaan puhuu). Arde puolestaan valittaa liiallista hiilihappoa, ja se ei taas minun maistamassani tölkissä ole ollenkaan ongelmana.

Entä esikuva sitten?

Fuller’s ESB (5,9 %) on Porin serkkuun verrattuna kirkas, kultaisen punertava mutta vaaleampi olut. Tuoksu on konkreettisemmin brittiläinen keksin ja marmeladin yhdistelmä, ja sama jatkuu maussa. Mallas – ja cheerleaderin roolissa pitäytyvä humala – kannattelevat astetta vahvempaa olutta niin, ettei alkoholi puske läpi vaan maku jatkuu tyylikkäänä loppuliukuun saakka.

Yhteenvetona Työmiehestä voi varmaan sanoa, että suunnilleen tämän tyyppistä olutta joisin hyvin mielelläni real ale -versiona yhtä hyvin brittiläisessä kuin suomalaisessa pubissa. ESB ei välttämättä ole tyypillinen työmiehen tai -naisen juoma, mutta jos pyrkimys olisi tehdä hyvää olutta laajoille kansankerroksille, sitä pitäisi tietysti arvostaa. Brittiläinen esikuva vaikuttaa hillitymmältä ja teknisesti hallitummalta oluelta, kun taas porilainen on suurpiirteisempi craft-versio. Fuller’s ESB:stä voi aina irrottautua villimpäänkin suuntaan, kunhan on varmaa, että käsityömäiset piirteet ovat harkittuja ja tarkoitettuja.

(Fuller’s ESB:n kuva: Flickr.com, Puamelia, CC BY-SA 2.0.)

Ensimmäinen kupla paisui brittiläisen pienpanimo-oluen pinnalla

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 23. luukku.

Vuosi 1985 ei ollut Britanniassa enää pienten panimoiden uuden tulemisen alkuaikaa, kuten joissakin muissa Euroopan maissa. Esimerkiksi Alankomaita, Ranskaa, Saksaa ja Belgiaa on jo käsitelty tässä joulukalenterissa. Briteillä sen sijaan 60–70-lukujen real ale -aktivismin siivittämä uusien panimoiden ensimmäinen buumi oli ehtinyt tällöin jo pulleimpaan kukoistukseensa.

Puhun juuri vuodesta 1985, koska olin poiminut hyllystäni sen vuoden Good Beer Guiden ja selaillut sitä nähdäkseni tarkemmin brittioluen tilannetta. Kyseisenä vuonna panimoiden yhteismäärä Britanniassa oli 305, eli noin tuplasti suurempi kuin kymmenen vuotta aikaisemmin (jolloin lähes kaikki olivat vielä vanhoja, perinteisiä panimoita). Itse asiassa 305 jäi myös vähään aikaan suurimmaksi panimomääräksi siihen saakka, kunnes lähempänä 90-luvun puoliväliä se jälleen ylitettiin. 80-luvun lopulla nimittäin kävi tilapäisesti kato – uusista pienpanimoista heikoimmat sortuivat, ja Big Six eli isoimmat kansalliset panimokonsernit ostelivat edelleen elinkelpoisia kilpailijoitaan pois markkinoilta.

Kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun Peter Maxwell Stuart perusti sukulinnaansa Traquair Houseen Skotlantiin panimon, josta (olutkirjailija Tim Webbin mukaan) voi katsoa sittemmin kaikkialle maailmaan levinneen pienpanimorenessanssin alkaneen. Traquairin lordi oli panimohankkeensa kanssa samantapainen edelläkävijä kuin San Franciscon Anchor-panimon Fritz Maytag, joka aloitti samana vuonna eli 1965. Erona se, että Anchor oli toiminnassa oleva panimoyritys kun taas Traquairissa ei ollut pantu olutta pariinsataan vuoteen eli kaikki piti aloittaa puhtaalta pöydältä.

1980-luvun alku oli Britannian pienpanimokentällä niin nopean kasvun aikaa, ettei sellaista ollut nähty toistaiseksi vielä missään muussa maassa. Kuusitoista uutta panimoa avasi ovensa vuonna 1979, kahdeksantoista vuonna 1980. Vuonna 1981 uusia panimoita kirjattiin 36, ja vuonna 1982 jälleen 32. Nämä luvut ovat Camran New Beer Guidesta, jota Jessica Boak ja Ray Bailey siteeraavat Brew Britannia -kirjassaan. Vielä vuonna 1983 ja luultavasti myös 1984 uusia panimoita putkahteli varsin vilkkaasti. Esimerkiksi Yhdysvalloissa uusia pienpanimoita oli näihin aikoihin vasta alle kaksikymmentä.

Boak ja Bailey kuvaavat 70-luvun ja 80-luvun alun uusia brittipanimoita näin:

Ne olivat yleensä konservatiivisia, ja panemalla bitteriä tai best bitteriä ne vastasivat nostalgiseen tarpeeseen, joka oli syntynyt edeltävien vuosikymmenten mittaan Big Six -panimoiden ostaessa ja sulkiessa suurehkoja paikallisia panimoita ja lakkauttaessa niiden oluet. Jotkut uusista panimoista tekivät myös mildia ja osalla oli lisäksi vahvempia “vanhoja oluita” tai “talvioluita”.

Juuri tästä on kyse, kun itsenäisten brittipanimoiden listaa selaa esimerkiksi juuri vuoden 1985 Good Beer Guidesta. Olutmaisema on varsin erilainen kuin 2000-luvun alussa, puhumattakaan nykypäivästä. Itsenäisiä pienpanimoita (brewpubit poislukien) on noin 170 kappaletta, ja niistä vajaa sata on perustettu uuden pienpanimoaallon aikana, enimmäkseen 1980-luvun alussa. Tyypillinen tuotevalikoima on tosiaan bitter tai pari, ehkä jokin vahvempi mallasvetoinen olut tai talviolut, toisinaan mild.

Panimoista vajaalla kolmasosalla valikoiman vahvin olut on käymättömän vierteen ominaispainoltaan (OG) alle 1040, eli brittimittapuullakin hyvin mietoa, kai yleensä korkeintaan 4 abv-%. Vielä isommalla joukolla – noin sadalla näistä 170 panimosta – vahvin olut oli korkeintaan suomalaisen keskioluen vahvuista, 4,5 % luokkaa. Tumma mild oli usein valikoiman miedoin tuote, ja niiden OG-vahvuudet osuivat haarukkaan 1030–1037, yleensä enemmänkin sen alapäähän. Muutamalla panimolla oli myös vaalea mild, ja ne olivat hyvin mietoja.

Melko yleistä oli tässä vaiheessa vielä sekin, ettei oluilla ollut muuta nimeä kuin Mild, Bitter tai Old Ale. Tämä oli tyypillistä etenkin vanhemmassa panimokannassa – panimoilla, jotka olivat toimineet jo satoja vuosia, tai aloittaneet ainakin 1900-luvun alussa. Mitä pitemmälle brittiläinen pienpanimobuumi eteni, sitä enemmän alettiin nähdä oluilla varsinaisia nimiä. Usein ne viittasivat panimon tai lähiseutujen henkilöihin ja legendoihin: Old Les, Molly’s Secret, Norfolk Poacher tai Codrington Codger.

 

Pelkkään konservatiivisuuteen Britannian 80-luvun alun pienpanimokuume ei ole kuitenkaan tiivistettävissä, kuten Boak ja Baileykin toteavat. Joukossa oli myös rohkeita kokeilijoita, kuten Franklin’s Bitterin kehittäjä Sean Franklin (hän oli juuri ehtinyt lopettaa ensimmäisen panimonsa vuonna 1985, eikä siis näy sen vuoden Good Beer Guidessa). Franklin oli lukenut vuonna 1978 ammattilehdestä, että Cascade on “maailman aromaattisin humalalajike”, ja hän päätti korvata bitterinsä englantilaiset humalat sillä.

Suuri osa brittiläisestä olutväestä oli 80-luvun alussa sitä mieltä, että Cascadella humaloitu Franklin’s Bitter oli weird. Toiset ymmärsivät idean: Cascade oli eräänlainen “super-Fuggle”, ja siinä vain voimistuivat moninkertaisesti brittien omissa humalissaan arvostamat appelsiinin, tangeriinin ja greipin sävyt. Vasta kun toinen samanhenkinen kokeilija, Brendan Dobbin, perusti vuonna 1989 Manchesteriin panimon, jossa oli tarjolla hänen Yakima Porteriaan ja Yakima Grande Pale Aleaan, bussilasteittain yleisöä – mukana myös Camra-aktiiveja – saapui ihmettelemään uudenlaisia jenkkityylisiä oluita.

Näissä eurooppalaisissa ihmettelysessioissa tosin joskus unohtui se, että USA:n pienpanimopioneerit olivat itse alun perin saaneet innoituksen humalaprofiilin korostamiseen pintahiivaoluessa nimenomaan Britannian parhaista bittereistä.

(Lähteet: CAMRA Good Beer Guide 1985; J. Boak & R. Bailey, Brew Britannia: The Strange Rebirth of British Beer; EuropeanBeerGuide.net. Kuvat: Flickr.com, Ruth Hartnup, Clint Budd, CC BY 2.0.)

Adnams Triple Knot (2018)

Virkistävää oli jälleen törmätä Alkossa ennen näkemättömään vahvaan brittiolueen, joka kuitenkaan ei edusta moderneja NEIPA- tai jälkiruokastout-virtauksia. Toisaalta Adnamsin Triple Knot ei ole myöskään perinteinen brittiolut vaan tavoittelee belgialaisen luostari-tripelin tyyliä. Mukana reseptissä on muutamaa maustetta – laventelia, appelsiininkukkaa ja jasmiinia – ja tämä myönnetään suoraselkäisesti myös etiketissä. Alkoholiprosentteja on täydet 10, joten olut on tyylilajinsa voimakkaammasta päästä.

Adnams on vuonna 1872 perustettu alueellinen panimo Suffolkissa Englannin itärannikolla, ja ilmeisesti se on onnistunut viime vuosikymmenten myllerryksissäkin pysyttelemään itsenäisenä. Pitkän ikänsä takia siitä on kirjoitettu ja puhuttu paljon, ja esimerkiksi Adrian Tierney-Jones kuvailee sitä “yhdeksi Englannin rakastetuimmista cask beer -panimoista”. Kun puoli vuosisataa sitten pelättiin caskin kuolevan sukupuuttoon, Adnamsin Bitter oli yksi perinneolutaktivistien suosikeista ja sitä tultiin kauempaakin maistelemaan panimon lähipubeihin.

Kuten monet pitkäikäiset panimot, Adnamskin on onnistunut riittävässä määrin uudistumaan aikojen mukana. Toki myös tuo bitter oli aikoinaan reaktio siihen, että mildin juojien sukupolvi – ensimmäisen maailmansodan veteraanit – alkoi vähitellen harventua pubien asiakaskunnasta. Sittemmin Adnams on tuonut vakiovalikoimaansa esimerkiksi Ghost Shipin, joka on jenkkihumaloitu pale ale. Viime vuosien kokeilevaa linjaa edustaa omalla tavallaan myös siis Triple Knot, jonka vuonna 2018 pullotettu versio pääsee nyt testiin.

cof

Tuoksu viittaa varsin makeaan olueen, kuin kilokaupalla korinttirusinoita olisi uitettu simakattilassa. Maku on intensiivisen makea, hunajainen, viinirypäleinen, taka-alalla mietoa maltaisuutta, poltettua sokeria, ei viinaisuutta, ei käytännössä katkeruuttakaan. Jotain kukkaisuutta maussa on mahdollista myös aistia, mutta kolmea maustetta en toki erillisinä makuina erota. Tämä ei ole tyypillinen belgialainen tripel, kuten jo Reittausblogikin ehti todeta. Tuskin tulisi sitä oluttyyliä edes arvattua, jos sokkomaistossa pitäisi jokin leima lyödä.

Joiltakin ominaisuuksiltaan Triple Knot kuitenkin muistuttaa minusta tiettyjä belgialaisia oluita. Tulee mieleen esimerkiksi Sint-Bernardus Tripel tai Watou Tripel, ja Valloniasta Blaugiesin panimon La Moneuse (ja ehkä varsinkin sen kymppiversio La Moneuse Triple X). Erikoinen olut, mielenkiintoinenkin – ehkä aterian jälkeisenä digestiivinä omiaan, koska makeuden takia lasillinen riittänee, eikä 33 cl pulloa tule varmaan juotua yhdeltä istumalta. Eipä tätä myöskään tyypilliseksi brittiolueksi tulisi sanottua.