ESB – ja Työmies ESB

Yksi maailman arvostetuimmista oluista, lontoolaisen Fuller’sin ESB ei vielä syntyessään 1970-luvun alussa ollut mikään oma oluttyylinsä. Lyhenteen taustalla ovat sanat extra special bitter, mikä tarkoittaa käytännössä herraskaista versiota tuon ajan perusoluesta eli bitteristä.

Duunari joi aina pubin halvinta olutta, paremman salongin puolelle kokoontuvat knalli- ja sateenvarjomiehet sitten jotain “parempaa laatua”. Pelkän ordinary bitterin ja 5–6-prosenttisen ESB:n väliin mahtuu vielä ainakin best bitter. Special bitter tai ESB on luomakunnan kruunu, mitä brittipanimon arkikäyttöön tarkoitettuihin luomuksiin tulee.

Vaikka oluen kuluttajakuntaan ylipäänsä ovat historian eri vaiheissa kuuluneet monetkin yhteiskuntaryhmät aina aatelisiin ja kuninkaallisiin saakka, tyypillisimmin olut on ehkä ollut rahvaan janojuoma. Jos Suomen kaupungeista pitäisi nimetä se, jolla yhä tänä päivänä on työläishenkinen, urbaanin junttimainen imagonsa, Pori tulisi etsimättä mieleen. (Tampereella punaista on nykyään lähinnä ratikka.) Ruosniemen Panimo operoi sieltä käsin, ja vaikka he tekevät “identiteettilupauksensa” mukaan insinöörikansan olutta, usein insinöörien alaisuudessa työskentelee myös tavallisia känsäkouria.

Noin 50 vuotta on kulunut Fuller’sin ESB:n lanseeraamisesta, mutta yhä kolmikirjaiminen lyhenne vie edelleen ajatukset juuri tuohon lontoolaiseen (nykyään japanilaisomisteiseen) perinnepanimoon ja sen olueen. Asiaa ei muuta se, että ESB:itä ovat sittemmin tehneet kymmenet ellei sadat muut panimot eri mantereilla. Jokaisen ESB:ksi itseään kutsuvan oluen laatumittari on silti tavallaan edelleen se, miten se vertautuu Fuller’sin lippulaivaolueen.

Siispä: jos avaan toisen panimon ESB:n, onko se aito asia, tai edes lähellä?

Kun ESB on ESB, mikä on esimerkiksi Ruosniemen Työmies ESB?

Ei kai auta kuin maistaa.

Työmies ESB (5,6 %) on melkein mahonginpunainen, aavistuksen samea ja vähän marjaisen tuoksuinen olut. Maltainen makeus on maussa pääroolissa, mikä ei tyylilajiin nähden ole huono juttu. Jostain, ehkä humalasta, tulee mukaan myös pientä pihkaista särmää. Tässä on paljon sellaisia aineksia, joista mielellään näkisin kotimaistenkin panimoiden hiovan huipputuotteita.

Ihan täysin kokonaisuus ei kuitenkaan tunnu pysyvän hanskassa. Vähän tulee mieleen mökin ruokakaappi keväällä – ylivuotinen karpalohillo, edellisen kesän kyläjuhlilta ostettu kuusenkerkkätee ja niin poispäin. Hiivakin kurkistaa muiden ainesten takaa. Ei kaikki aivan toivottuja tuoksuja ja makuja, mutta useimmat varmaan asiallisia. Brittihiivat tuottavat bittereihin joskus yllättäviäkin hedelmäisiä efektejä.  

Mietin myös tölkkien välistä konsistenssia: kun luen Arden arviota viime viikolta, hän ei mainitse lainkaan näitä marjaisempia piirteitä (joista Reittausblogi toisaalta tämän oluen edeltäjää, Työmies RSB:tä arvioidessaan puhuu). Arde puolestaan valittaa liiallista hiilihappoa, ja se ei taas minun maistamassani tölkissä ole ollenkaan ongelmana.

Entä esikuva sitten?

Fuller’s ESB (5,9 %) on Porin serkkuun verrattuna kirkas, kultaisen punertava mutta vaaleampi olut. Tuoksu on konkreettisemmin brittiläinen keksin ja marmeladin yhdistelmä, ja sama jatkuu maussa. Mallas – ja cheerleaderin roolissa pitäytyvä humala – kannattelevat astetta vahvempaa olutta niin, ettei alkoholi puske läpi vaan maku jatkuu tyylikkäänä loppuliukuun saakka.

Yhteenvetona Työmiehestä voi varmaan sanoa, että suunnilleen tämän tyyppistä olutta joisin hyvin mielelläni real ale -versiona yhtä hyvin brittiläisessä kuin suomalaisessa pubissa. ESB ei välttämättä ole tyypillinen työmiehen tai -naisen juoma, mutta jos pyrkimys olisi tehdä hyvää olutta laajoille kansankerroksille, sitä pitäisi tietysti arvostaa. Brittiläinen esikuva vaikuttaa hillitymmältä ja teknisesti hallitummalta oluelta, kun taas porilainen on suurpiirteisempi craft-versio. Fuller’s ESB:stä voi aina irrottautua villimpäänkin suuntaan, kunhan on varmaa, että käsityömäiset piirteet ovat harkittuja ja tarkoitettuja.

(Fuller’s ESB:n kuva: Flickr.com, Puamelia, CC BY-SA 2.0.)