Timothy Taylor’s Knowle Spring, Boltmaker ja Dark Mild @Caskiviikot, Pikkulintu Ruttopuisto

Kun kävin joulun välipäivinä Ruttopuiston Pikkulinnun VÄPÄ 2023 -tapahtumassa, tein oikeastaan jo silloin mielessäni päätöksen palata paikalle heidän tammikuisille Caskiviikoilleen.

Tiedossa oli, että saman Timothy Taylor’s -panimon muita tuotteita oli tulossa tarjolle vajaa viikko Nuutinpäivän jälkeen. Bonuksena Caskiviikoille on saatu oluita myös Docks Beers -panimolta. Tapahtumahan jatkuu 31.1.2024 saakka.

Eilen iltapäivällä sitten pääsin Lönnrotinkadun olutkeitaaseen. Kolmea olutta oli cask– eli real ale -muodossa tarjolla, kaikki Timothy Taylorilta. Legendaarinen Landlord oli tilapäisesti loppu, uusi satsi on ilmeisesti korkattu jo tänään. Tiskillä nököttivät siis tynnyrilliset Knowle Springiä, Boltmakeria ja Dark Mildia. Kysyin baarista, kummalla kannattaa aloittaa, Boltmakerilla vai Knowle Springillä – kuulemma jälkimmäisellä, vaikka se on vahvempi.

Mietojahan nämä ovat alkoholipitoisuudeltaan kaikki kolme: Knowle Spring 4,2 %, Boltmaker 4 % ja Dark Mild 3,5 %.

Knowle Spring on panimon golden ale, kullankeltainen, ja sen tuoksussa on brittihiivaa ja keksiä. Maku on myös jäljittelemättömän brittiläinen: siinä on sitrushedelmien, keltaisen luumun ja hunajamelonin hedelmäisyyttä, jota vaaleat murokeksit säestävät. Humalointi on hillittyä, ja jälkimakuun jää vähän brittihiivaa kuten cask-oluissa usein, mikä ei siis ole ongelma. Tämä on keveähkö ja aurinkoinen hyvän mielen olut, jota voisi helposti juoda toisen tai kolmannenkin.

Boltmaker on väriltään punertavampi, mikä kuuluu bitteriin, ja tämän oluen tuoksuakin voisi kuvata ”caskbittermäiseksi” paremman adjektiivin puutteessa. Tyypillistä brittitavaraa joka tapauksessa. Maussa on marjapensasta, luonnonkukkia, vadelmatoffeeta ja keksiä. Humalaa on taaskin aika vähän. Nyt kun ei ole Landlordia rinnalla, tämän voisi julistaa vaikka Pohjois-Englannin parhaaksi bitteriksi, mutta toki cask-oluen kanssa kyse on aina hetkestä – joskus toinen voi olla parempi ja toisinaan toinen.

Dark Mild on alkoholipitoisuudeltaan erityisen mieto ja tummaksi olueksi brittiläisen hedelmäinen. Kuulemma se oli ollut tynnyrissään aluksi maultaan paahteisempi ja nyt parissa päivässä kehittynyt tähän suuntaan. Siinä ei ole lakritsimaista makua, jonka olin tummassa Landlordissa ollut joulukuussa maistavinani. Tämä Dark Mild oli – ainakin tässä hetkessä ja tällä tarjoilutavalla anniskeltuna – yllättävän paljon vaaleampien Taylor’s-oluiden kaltainen, väristään huolimatta. Tästäkin kyllä tykkäsin, vaikka session parhaaksi en valitsisikaan. Mild on tietenkin hieno oluttyyli ja ylipäätään turhaan aliarvostettu.  

Cask-oluen arvostuksesta puheen ollen, kuulin sivukorvalla hetken ajan viereisen pöydän keskustelua, jossa toinen osapuoli oli ilmeisesti tällaisten oluiden fani ja toinen vähän nolona siitä, ettei maistanut tuopissaan juuri muuta kuin ”väljähtyneen IPAn”. On selvää, että Suomessa real alet ovat aina olleet marginaalinen juttu, johon iso oluenystävien massa ei ole välttämättä koskaan törmännyt. Ja vaikka olisikin, pakkohan niistä ei ole tykätä. Voisi kuvitella, että useimmat suomalaisista faneista ovat tutustuneet näihin oluihin alun perin Britanniassa, eli tämän tyyppiseen tapahtumaan tullessaan monet ovat jo valmiiksi käännynnäisiä.

Brittiyleisön nuoremmat segmentit – ne amerikkalaistyylisellä craft-oluella kasvatetut – ovat sen sijaan hyvinkin haastava ja caskin tulevaisuuden kannalta kriittinen kuluttajajoukko. Päiväperhon tavoin cask-olut on aina vain hetken ajan siinä täydellisessä kunnossaan, jossa on edes teoriassa mahdollista todistaa sen olevan valtavasti kiinnostavampi kuin vastaava pullo- tai kegiolut. Oluenystävien huomiosta kilpailee 2020-luvulla suuri joukko hienoja tuotteita lukuisista olutmaista, eikä heitä ole siksi kovinkaan helppo vakuuttaa yhden tietyn perinneoluen erinomaisuudesta. Tämä brittien täytyisi silti jotenkin onnistua tekemään.

Timothy Taylor’s Landlord Dark ja Golden Best @VÄPÄ 2023 Real Ale, Pikkulintu Ruttopuisto

Kävin eilen alkuillasta Lönnrotinkadun Pikkulinnussa, joka mainosti hankkineensa joulun välipäivien jakeluun cask– eli real ale -versioita Timothy Taylorin perinteikkään panimon tuotteista Yorkshiresta. Tiskillä nököttäneistä kahdesta tynnyristä molemmat sisälsivät sattumoisin oluita, joita en ollut ennen maistanut tässä tarjoilumuodossa. Ainoastaan vaaleaa Landlordia olen Englannissa juonut tuoreena, tummaa vain pullossa ja Golden Bestiä en edes siitä.

Nyt maisteluun pääsivät siis Golden Best (3,5 %) ja Landlord Dark (4,3 %).

Ensin mainittu on vaalea mild ale – ei best bitter vaikka nimestä voisi niinkin luulla. Vaaleat mildit kävivät erittäin harvinaisiksi jo vuosikymmeniä sitten, ja tämä on varmaan harvoja edes melko yleisesti Britanniassa tarjottavia yksilöitä. Ei tummiakaan liikaa ole, vaikka ne ehkä ovat taas yleistyneetkin viime vuosina hiukan.

Kullankeltainen tai lievästi punertava olut tuoksuu herkullisen maanläheiselle brittihiivalle, maussa keksimäistä mallasta, appelsiinia tai säilykemandariinia ja jotain juurevan makuista pähkinälaatua. Olut on melkein hiilihapoton ja jopa caskiksi lämpimämmästä päästä, ei toki liikaa kumpaakaan. Humalan katkeruutta on sekä tässä että tummassa Landlordissa 25:n IBUn molemmin puolin, mikä brittityylisesti hieman tuntuu mutta pysyy lopulta kuitenkin taka-alalla. Kolme- ja puoliprosenttiseksi olueksi Golden Bestissä on runsaasti makua, mutta se ei silti ihan osu britti-caskin ihannepisteeseen omissa kirjoissani.

Tumma Landlord on kai kuitenkin mild sekin, vaikka 4,3-prosenttisena se on eri olut kuin saman panimon Dark Mild, joka taas on 3,5-prosenttinen. Dark Mild on myös vähemmän humaloitu, tosin panimon oluiden resepteissä sinänsä mennään pitkälti samoilla raaka-aineilla. Tumman Landlordin tuoksussa on lakritsia, metsänpohjaa, tummaa karamellia ja keksiä. Maussa yhdistyvät laku ja kaakaovoi samaan tapaan kuin Samuel Smithin Imperial Stoutissa, mutta siinä on myös tummaa hedelmää, nahkaa ja pulled pork -marinadia. Tämä on kieltämättä yksi parhaita tummia brittioluita, mitä aikoihin on tullut vastaan – ja nimenomaan cask-tarjoilussa sata kertaa pehmeämpi ja parempi kuin pullosta.

Eilen näitä oluita on ollut Ruttopuiston Pikkulinnussa tarjolla vielä myöhään illallakin, tämän illan tilanteesta ei ole varmaa tietoa. Taisivat kyllä sanoa tapittavansa uusia, kun eilen viiden maissa niitä tilasin. Kiva pieni kahden oluen ”festari” tuo mieleen jotkut menneiden vuosikymmenten real ale -tapahtumat, ja samainen baari sitä paitsi kertoo viettävänsä saman teeman ympärillä Caskiviikkoja 17.1.2024 alkaen.